Lounais-Suomen Syöväntorjuntasanomat
N:o 1 – 2001 – 21
Kanslianeuvos Niilo Voipio
Muistikuvia Suomen Syöpäyhdistyksen Turun osaston perustamisen ajoilta kunta saivat 1940-luvun mittaan valmiiksi ohjelman sodasta kärsimään joutuneiden elämänolojen järjestämiseksi, niukan mutta tyydyttäviin tuloksiin johtaneen säädösjoukon. Oli siis aika jättää omaa lopettamista valmisteleva Suomen Huolto ja ottaa vastaan muita tehtäviä. Maili Klingstedt-Huhtalasta tuli SPR:n Varsinais-Suomen piirin johtaja ja minut kutsuttiin organisoimaan koko maamme kattava taistelu syöpää vastaan. Rahaa tietysti tarvittiin myös syöväntorjuntatyöhön. Ensimmäistä suurkeräystä varten tukeuduin Kansanavun tehtävissä ansioituneihin lääninjohtajiin. Ajatus maaherran saamisesta tukitoimikunnan puheenjohtajaksi oli jokaisessa läänissä tavoitteena.
Kanslianeuvos Niilo Voipion mukaan Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksessä on koko yhdistyksen olemassaolon aikana oltu voimakkaan yhteenpuhaltamisen hengessä syöväntorjuntatyön edelläkävijöitä maassamme. ”Mikäli poikasen lukemista kirjoista – satujen jälkeen tulivat vuoroon historialliset romaanit – on mieleen jäänyt, melko usein käytettiin juonen kuljetuksessa suunnilleen seuraavaa kaavaa: Oli suuri linnoitus, jota ympäröi vallihauta, sitten uloin muuri, sen jälkeen varsinainen jykevä muuri; sisäisimmässä linnassa jotakin, jossa tarvittiin pelastajaa. Kun sankari oli selvinnyt vallihaudasta ja onnistunut ylittämään ulommaisen muurin, hän havaitsi, että sisemmän muurin murtamiseen ja varsinaiseen linnaan pääsemiseen tarvittaisiin kuukausien mittainen piiritys ja valtava koneisto. Silloin juuri aukeni salakäytävän ovi ja sieltä ilmestyi Sulotar, joka johti sankarin kaikkein sisimpään, missä sankari sitten sai puoli valtakuntaa ja niin edelleen tai kukisti vastustajansa – miten milloinkin. Monet aikanaan Turkuun hakeneet, päässeet, muuttaneet tai joutuneet olivat kertoneet, miten heidät kyllä otettiin ystävällisesti vastaan, mutta sen jälkeen olikin vaikeata päästä entisen pääkaupungin sisimpään, tutustua tarkemmin sen vaikuttajiin ja seurapiireihin.
Tällaisia tulijoita oli 1940-luvulla perustetussa Turun Yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassakin. Tulivathan professorit ja dosentit muualta Suomesta.
Jääesteet auttoivat elämänikäisen ystävyyden syntyä Kaikenlaisia tarinoita tuli mieleeni, kun elämäni ensimmäisen kerran saavuin Turkuun. Mutta minullapa olikin Sulotar vastassa (kerrottakoon varmuuden vuoksi, että hän oli 11 vuotta minua vanhempi). Hän vei minut – ei salaovesta vaan Hamburger Börsin (sen vanhan Börsin) ovesta toiseen kerrokseen, missä suuren illallispöydän ääreen oli kokoontunut ainakin huomattava joukko Turun kerman kuohuvia kuplia. Muistini tavoittaa heistä nyt seuraavat: ensimmäisenä tietysti oli Vanu-Mamma, kauppaneuvos Aline Grönberg ja hänen poikansa Erik Johnsson, joka silloin jo valmistautui vastaanottamaan liikkeen johdon tehtäviä äidiltään, sitten oli rouva Irja Ketonen, josta myöhemmin tuli vuorineuvos, silloinen
talousneuvos (josta myöhemmin tuli kauppaneuvos) Armas Koivurinta ja hänen rouvansa, josta puolestaan aikanaan tuli talousneuvos, sekä Yhdyspankin Turun konttorin johtaja T.S.J. Jääskeläinen. He kuuluivat siihen komiteaan, jonka oli määrä majoittaa koteihinsa ja ystäviensä koteihin Tukholmasta saapuvan poikakuoron nuorukaiset. Sulottareni oli fil.maisteri Maili Klingstedt-Huhtala, josta muutama kuukausi aikaisemmin oli tullut työtoverini; hän oli sodasta kärsimään joutuneiden hyväksi työskentelevän Suomen Huolto r.y.:n lääninjohtajana Turussa ja minä taas sanotun yhdistyksen keräysorganisaation, Kansanavun palveluksessa. Nyt olimme koolla vastaanottamassa keräyksen hyväksi konserttia antamaan tulevaa Stockholms Gossköriä. Mutta juuri silloin jääesteet olivat hirmuisia, ja vuorolaiva niin muodoin tuntikausia myöhässä, joten vastaanottajat ehtivät syödä illallisensa ja siinä samalla sulkea minut ystäväpiiriinsä. Tästä ystävyydestä tulikin sitten elämänikäinen. – Tällöin elettiin vuotta 1947.” Maamme hallitus ja edus-
Maaherra veturiksi Turun ja Porin läänin uusi maaherra Erkki Härmä oli tuttavani jo hänen Helsinginajaltaan. Kun sitten syksyllä 1949 Suomen Syöpäyhdistyksen puheenjohtaja, professori Arno Saxén ja maamme ensimmäisen sädehoitolaitoksen ylilääkäri Sakari Mustakallio kävivät Turussa kertomassa kampanjahankkeesta sekä lääkärikunnalle että yleisölle, oli toivomuksenamme saada Erkki Härmä yhdeksi keskeiseksi keulahahmoksi. Yllätykseksemme havaitsimme hänet tavatessamme, että hän oli hyvin varautunut odotettavissa olevaan keskusteluun – hän oli kiireellä lukenut kaiken, mitä yleistajuisesti oli syövästä suomeksi kirjoitettu. Mitään ylipuhumista ei tarvittu, vaan maaherra oli valmis yhdessä kirurgian professori Aleksander Klossnerin kanssa käymään jokaisessa lääninsä kunnassa puhumassa syöpätautien torjuntatyön tärkeydestä. Ja kuntiahan tuolloin oli läänissä vielä paljon enemmän kuin nyt. Muistan tilaisuuden, jossa tämän parivaljakon piti taas esiintyä. Tällä kertaa oli kuitenkin professori sairaana, mutta maaherra sanoi kuulleensa Klossnerin esitelmän jo pitkälti toistasataa kertaa, joten hän oli oppinut sen ulkoa.
Tämän hän myös todisti. Minäkin olin sattumalta paikalla, joten voin vakuuttaa, ettei kyseessä ole pelkkä kasku.
Ay-väestä professoreihin Niin sankarillisesti kuin Härmä ja Klossner uhrasivatkin kaikki viikonloppunsa tällaiseen kansanvalistajan työhön, onnistumiseen tarvittiin tietysti paljon muidenkin panosta. Maaherralla oli aikaisemmilta vuosiltaan läheinen kosketus ammattiyhdistysväkeen, joka saatiin mukaan. Auttamistyöhön erikoistunut Suomen Huollon läänintoimikunta tuli matkaan omine kokemuksineen. Uuden tiedekunnan lääkärit dekaaninsa, professori Osmo Järven johdolla olivat aina valmiita antamaan oman panoksensa. Tällainenkin tehtävä oli omansa lähentämään vanhoja ja uusia turkulaisia toisiinsa.
Turkulaiset ajoivat hämäläisten ohi Sillä aikaa kun tamperelaiset kampanja-aktivistit vielä keskustelivat helsinkiläisen keskusjärjestön edustajien kanssa oman maakunnallisen yhdistyksensä perustamisen mahdollisuuksista, turkulaiset ajoivat hämäläisten ohi ja allekirjoittivat oman yhdistyksensä perustamiskirjan kymmenen päivää tamperelaisia aikaisemmin. Näiden esimerkkien toteuduttua on sitten syntynyt joukko muitakin maakunnallisia Suomen Syöpäyhdistyksen jäsenyhdistyksiä, mutta ne eivät liity nyt käsillä olevaan aiheeseen. Jo silloin, kun ensimmäistä syöväntorjuntakampanjaa käynnistettiin, lyötiin turkulaisprofessorien kanssa kättä päälle siitä, että jos hankkeessa vähänkin onnistutaan, niin Turkuun hankitaan ainakin radiumia ja röntgen-sädehoitolaitteita korjaamaan sitä epäkohtaa, että maamme toisessa lääketieteellisestä opetusta antavassa kaupungissa ei ollut mahdollisuuksia sädehoitoa käsittelevään opetukseen. Lu-
vatut hankinnat myös toteutettiin.
Läänintoimikunnasta syöpäyhdistykseksi Suomen Syöpäyhdistyksen Turun osaston perustamisesta päätettiin syöpäkeräyksen läänintoimikunnan kokouksessa vuoden 1951 huhtikuun 17. päivänä. Paikalle – se oli muistaakseni SPR:n piiritoimiston kokoushuone Kauppiaskadun varrella – olivat ennättäneet seuraavat henkilöt: maaherra Erkki Härmä, apteekkari Julius Andersson, professori Osmo Järvi, pankinjohtaja T.S.J. Jääskeläinen, johtaja Levi Manteufel, talousneuvos Edith Schrey, lääninlääkäri Bertil Sourander, rouva Alli Vihavainen ja tietysti maisteri Maili Klingstedt-Huhtala. Minut oli kutsuttu Helsingistä mukaan. Kun perustamiskirja sitten allekirjoitettiin vapun aattona, viranomaisille saatettiin jättää rekisteröitäväksi uusi yhdistys, jolle ansiokkaasti toiminut keräyksen läänintoimikunta saattoi luovuttaa väliaikaisesti hoitamansa tehtävät ja keskusjärjestö puolestaan työn edelleen kehittämisen LounaisSuomessa. Mahtavat tulokset ovat puolen vuosisadan kuluessa osoittaneet tuon huhtikuisen päätöksen osuneen oikeaan. Niille, jotka eivät ole tunteneet edellä lueteltuja henkilöitä, kerrottakoon, että heidän henkilönsä kytkeytyi aikalaisten mielikuvissa kaikkiin sen aikaisiin maailmankatsomuksellisiin, Suomessa vallinneisiin suuntauksiin. Niinhän yleishyödyllisen yhteisön tausta pitääkin luoda. Olisi tietysti houkuttelevaa järjestää muualla maassamme asuville tietokilpailu siitä, ketä heistä pidettiin laitavasemmistoon kuuluvana. Artikkelin kirjoittaja on FM, kanslianeuvos Niilo Voipio, joka toimi Suomen Syöpäyhdistyksen palveluksessa vuosina 1949–1986.
Eero Numerla – mukana alusta asti
Syöväntorjuntatyön veteraani pankinjohtaja Eero Numerla toimi Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen luottamustehtävissä neljännesvuosisadan ajan.
Keväällä 90 vuotta täyttävä, eläkkeellä oleva pankinjohtaja, fil.maisteri Eero Numerla valittiin vuonna 1951 Suomen Syöpäyhdistyksen Turun osaston eli nykyisen Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksen ensimmäiseen hallitukseen ja hän on tuon hallituksen ainoa elossaoleva jäsen.
diumkodin hoitokuntaan. Hänen johtamansa Turun Työväen Säästöpankki oli merkittävä rakennuttaja ja kiinteistöjen omistaja, joten oli hyvin luonnollista, että hänet valittiin myös Itäisellä kadulla sijaitsevan Monitoimitalo Karinan rakennustoimikuntaan sekä Syöpäjärjestöjen Turun Poliklinikan johtokuntaan.
Pankinjohtaja Numerla valittiin myös Turun Ra-
Eero Numerla hoiti luot-
tamustehtäviään Lounais-Suomen Syöpäyhdistyksessä vuoden 1975 loppuun asti, jolloin hän jäi eläkkeelle pankinjohtajan tehtävästä. Omien sanojensa mukaan hän osallistui hyvin säästeliäästi, muiden kuin pankkialan järjestöjen luottamustehtäviin, mutta tehtäviä Syöpäyhdistyksen ja Turun Yliopiston parissa hän arvosti yli muiden.