TELKIEN TAKANA

RIKOS JA RANGAISTUS

TEKSTI | FANNI RAPALA

Kirjoitin viime vuonna LexPressiin jutun vankiloiden koronarajoituksista. Aihe oli erittäin mielenkiintoinen, joten sain idean ryhtyä kirjoittamaan tätä palstaa, jonka tarkoitus on tuoda esiin mielenkiintoisia näkökulmia liittyen rikoksiin, sekä niiden rangaistuksiin ja vaikutuksiin.

Ensimmäisessä osassa tarkastelen rangaistusten historiaa, tarkemmin sanottuna 1600-1800-lukujen rangaistuskäytäntöjä. Alueellisesti tapahtumat sijoittuvat Eurooppaan. Tietoni perustuvat Pieter Spierenburgin kirjaan nimeltä ”The spectacle of suffering”. Suosittelen lukemaan kirjan, jos rangaistusten historia kiinnostaa. Tarkastelu alkaa fyysisten rangaistusten toimeenpanijoista, eli teloittajista. Länsi-Euroopassa teloittajat kohtasivat laajaa epäsuosiota aina 1400-luvulta jopa 1800-luvun alkuun. Etenkin Saksassa heitä pidettiin hyvin pahamaineisena. Ammattikillat saattoivat kieltää poikaa liittymästä kiltaansa, jos pojan isä toimi teloittajana. Kansalaiset vainosivat teloittajia kaduilla. Teloittajien kosketusta välteltiin. Esimerkiksi kauppiaat kieltäytyivät ottamasta rahaa teloittajien käsistä. Teloittajien käyttämät juomalasit rikottiin ja heitettiin pois, sillä niitä ei voinut enää käyttää uudelleen. Tämän vuoksi teloittajien tuli käyttää hansikkaita tai miekkaa teloittaessaan tuomittuja. Teloittajien tuli suoriutua työstään virheettömästi. Esimerkiksi vuonna 1464 Saksassa teloittaja epäonnistui teloittaessan tuomittua, sillä hän ei onnistunut leikkaamaan tuomitun päätä irti ensimmäisellä yrittämällä. Yleisö alkoi uhkailla häntä, joten hän pakeni sillan alle. Lopulta käsityöammatinharjoittaja löysi teloittajan ja tappoi hänet rautakangella. Toinen esimerkki sijoittuu Hollantiin vuoteen 1522, kun teloittaja epäonnistui teloittaessaan kahta tuomittua. Sen seurauksena yleisö kivitti häntä ja hän loukkaantui. Viranomaiset saivat pelastettua hänet, mutta vuosi myöhemmin hänet murhattiin aiemman epäonnistumisen vuoksi. Syynä teloittajien epäsuosioon oli yksinkertaisesti se, että heidän veristä käsityötään ei kunnioitettu rehellisten kansalaisten keskuudessa. Rangaistusmuotoja oli useita, kuten hirttäminen, kuristuslauta, pään irti leikkaaminen miekalla, polttaminen, polttomerkitseminen ja ruumiinosien, kuten peukalon, irti leikkaaminen. Sukupuoli vaikutti rangaistuksen muotoon. Naiset yleensä kuristettiin kuristuslaudalla,

1600-luvulla uskottiin, että jopa kuolleita tulee rangaista.

kun taas miehet hirtettiin. Hyvin raaka rangaistusmuoto oli teilipyörä, jota käytettiin etenkin Amsterdamissa 1600-1700-luvuilla. Tuomittu sidottiin kärrynpyörämäiseen pyörään, jonka jälkeen häntä esimerkiksi lyötiin miekalla useita kertoja, pyörää pyöritettiin nuotion yllä tai pyörää pyöritettiin ympäri siten, että tuomittu jäi alle useita kertoja. Tämä oli hyvin julma rangaistusmuoto, ja valitettavasti myös käytetyin, kun haluttiin tuomita pitkitettyyn teloitukseen. Esimerkiksi eräs palvelijana toiminut tyttö varasti isäntänsä kodista, ja yritti peittää jälkensä sytyttämällä talon palamaan. Hänet tuomittiin teilipyörällä tehtävään teloitukseen. Ensin hänet kuristettiin melkein kuoliaaksi, jonka jälkeen hänet heitettiin liekkeihin. 1600-luvulla uskottiin, että jopa kuolleita tulee rangaista. Esimerkiksi itsemurha oli rangaistava teko. Vuonna 1658 merimies päätyi tekemään itsemurhan. Kun hänen ruumiinsa löydettiin, hänet raahattiin mestauslavalle, hirtettiin ja hänen päänsä pistettiin seipääseen. Näiden tekojen tarkoituksena oli myös pelotella kansalaisia, jotta he eivät syyllistyisi itsemurhaan. Pelottelua pidettiin ylipäänsä tehokkaana keinona ehkäistä rikoksia. Esimerkiksi Amsterdamissa eräänä rangaistuksena tuomitun piti mennä seisomaan mestauslavan alle köysi kaulassaan yleisön katsoessa tapahtumaa. Sen oli tarkoitus pelotella tuomittua, ja ilmentää, että seuraavalla kerralla hän olisi mestauslavalla köysi kaulassa, ja hänet hirtettäisiin. 1650-1750-luvuilla rangaistukset saattoivat kuitenkin olla myös hämmäntävän lieviä. Esimerkiksi prostituutiota harjoittavia kiellettiin menemästä tavernoihin ja bordelleihin. Lieviin taskuvarkauksiin syyllistyneitä kiellettiin menemästä tietyille aukioille. Rangaistus saattoi jopa olla se, että tuomitun tulee noudattaa aiemmin saatua tuomiota. Lieviin rikoksiin syyllistyneet saatettiin jopa jättää rankaisematta uhaten kuitenkin, että seuraavasta rikoksesta tuomitaan erityisen kova rangaistus. 1800-luvun alussa kuolemanrangaistuksen sekä muiden fyysisten rangaistusten tuomitseminen loppui vähitellen. Myös kidutuksen käyttäminen rangaistusmuotona lopetettiin. Hollannissa kuolemanrangaistukset olivat kadonneet kokonaan jo vuoteen 1870 mennessä. Muualla tiettyjen fyysisten rangaistusten, kuten ruoskimisen, toimeenpano vain siirtyi julkisilta paikoilta yksityisiin. Rangaistuskäytäntöjen muutoksien taustalla oli muun muassa muutokset kansalaisten asenteissa. Kuolemaa pidettiin jollain tapaa vakavampana kuin aikaisemmin ja ihmiselämää kunnioitettiin enemmän kuin ennen.