Lapsen uskonnollisuus

Lapsen uskonnollisuus Mysteeri avautuu ihmettelyn ja ihailun kautta

Uskontokasvatus antaa lapselle juuret, jonka varassa hän voi kasvaa ja rakentaa omaa identiteettiään. Elämää rikastuttavan uskonnon tulisi kuulua jokaisen lapsen arkeen ja pyhään.

Lapsi on kokonaisvaltainen olento, joka syntyy aina tiettyine tarpeineen johonkin yhteisöön ja kulttuuriin. Jokainen lapsi saa syntymälahjanaan juuret.

– Ihmisen perustarve on ymmärtää, mikä elämän tarkoitus on, ja mikä minun paikkani on tässä maailmassa. Mysteerin kaipuu kuuluu ihmisyyteen. Vaikka ihminen ei kuuluisi mihinkään uskontoon eikä tunnustaisi mitään uskontoa, hän on spirituaalinen henkilö, kasvatustieteen professori, Kirsi Tirri toteaa.

Spiritualiteetti voidaan määritellä inhimilliseksi ominaisuudeksi, jolle on ominaista tietynlainen tietoisuus tai herkkyys.

Lapsen maailmassa spiritualiteetille herkistäviä tapahtumia voivat olla syntymä, kuolema, suru, rakkaus, juhla, epäonnistuminen tai vaikkapa palkinnon saaminen. Myös tietyt toiminnat kuten laulaminen, piirtäminen ja maalaaminen voivat auttaa spiritualisen herkkyyden tunnistamisessa.

– Spiritualiteettiin liittyvä tietoisuus ei niinkään tarkoita herkkyyttä jollekin epäluonnolliselle, vaan lisääntyvää herkkyyttä nähdä jokapäiväisten asioiden syvemmät merkitykset.

Uskonto ja spiritualiteetti ovat iloisia, elämää rikastuttavia asioita, Tirri painottaa.

Positiivinen voima

Uskonnon merkityksestä ihmisen kokonaisvaltaiseen kehitykseen on olemassa paljon uutta tutkimustietoa. Tirri haluaa tuoda esiin erityisesti uskonnon positiiviset vaikutukset.

– Yleinen keskustelu uskonnosta on nykyään hyvin negatiivista. Toivoisin enemmän keskustelua siitä, mitä hyvää uskonto ihmisen elämään tuottaa.

Suomessa on vahva kristillinen perinne, ja siksi uskonto on vahva osa suomalaisten juuria.

– Jos lapselta kielletään esimerkiksi mahdollisuus ymmärtää, mihin lakimme pohjautuvat, tai miksi joitain juhlapyhiä vietetään, häneltä puuttuu osa länsimaisesta sivistyksestä.

Viime vuosina lehtiotsikoihin ovat nousseet uskonnon uhrit. Uskonto on alkanut näyttäytyä negatiivisena asiana, josta lapsia on varjeltava.

– Uskontokasvatuksen suurin tavoite on autonomian syntyminen. Kasvattajina pyrimme siihen, että lapselle syntyisi autonomia ja sisäinen turvallisuus. Hän osaisi kuunnella itseään, luottaa itseensä ja ottaa sen, mikä rakentaa hänen omaa ihmisyyttään. Tällainen ihminen on auttavainen ja osaa ottaa muut ihmiset huomioon.

Tirri muistuttaa, että tietynlaista vallankäyttöä tapahtuu joka paikassa. Kun ihmistä aletaan ohjailla ulkoapäin, rajoittaa hänen vapauttaan tai ohjailla käyttäytymistä, ollaan väärällä tiellä.

– Meillä on Suomessa positiivinen uskonnonvapaus. Jokaisella ihmisellä on oikeus omaan uskonnolliseen vakaumukseen, Tirri muistuttaa.

Kuuntele ja kuule

Varhaisessa lapsuudessa suhde isään ja äitiin luovat lähtökohdan suhteeseen Jumalaan ja uskontoon. Jumala tulee lähelle toisen ihmisen kautta.

Psykoanalyyttisen koulukunnan näkemys lapsen jumalakuvan kehityksestä ohjaa pienten lasten kasvattajia kiinnittämään huomiota tapaan, jolla he puhuvat Jumalasta.

– Taivaan Isästä puhuminen ei välitä kaikille lapsille mielikuvaa turvallisesta ja rakastavasta

Jumalasta. Isällisten kielikuvien rinnalla on hyvä suosia äidillisiä mielikuvia. Esimerkiksi lintuemo, joka levittää siipensä poikasiensa suojaksi, voi avata monelle lapselle hyvin konkreettisen kuvan turvallisesta Jumalasta.

Lapsen itsenäistä ajattelua tulee kunnioittaa. Vanhempi ei voi sanoa lapselleen, miten tämän tulisi uskoa. Hän voi kuitenkin puhua omasta uskostaan ja juuristaan, jolloin lapsella on mahdollisuus peilata omia ajatuksiaan vanhempiensa arvomaailmaan.

– Aina voi kuitenkin neuvotella. Kompromisseihin kykeneminen on osa ihmisyyttä.

Aikuisen oikeutta kasvattaa omaa lastaan on aina kunnioitettava, mutta vanhempien kanssa kannattaa pyrkiä dialogiin.

– Olen puhunut paljon pyöreän pöydän mallista. Kun kodin ja ammattikasvattajan välillä tulee erimielisyyttä, asiasta keskustellaan kasvokkain. Kaikilla osapuolilla on oikeus kertoa omat ajatuksensa siitä, mikä olisi lapselle kasvatuksellisesti parasta.

Vanhempien ajatuksia on kuunneltava ja kunnioitettava, samoin kasvattajien.

Keskusteluissa voidaan löytää ristiriitaa pienentävä kompromissi, mikä on aina lapsen etu.

– Varhaiskasvattaja voi esimerkiksi kertoa jotain muuta uskontoa tunnustavalle perheelle suomalaisista kristillisistä traditioista, ja mitä hyötyä lapselle olisi siitä, että hän saisi olla mukana. Se rakentaa yhteisöllisyyttä, ryhmäytymistä ja kulttuurin tuntemista.

Käsittämättömät käsitteet

Liian abstraktit kielikuvat ja vaikeat uskonnolliset käsitteet eivät auta lasta avautumaan uskonnon maailmalle, vaan ne voivat estää hänen uskonnollista ja spirituaalista kehitystään.

– Pienet lapset voivat kuitenkin kokea ja tuntea asioita, joita he eivät vielä pysty täysin älyllisesti ymmärtämään. Uskonnonopetuksessa tulisikin keskittyä elämyksellisyyteen ja kokemuksellisuuteen. Pienelle lapselle avautuvat rituaalit, rutiinit ja mysteerit.

Kasvattajan on hyvä pyrkiä välittämään lapselle ajatusta, että uskonto on läsnä kaikissa arjen toiminnoissa ja rohkaista lasta löytämään uskontoon liittyviä ulottuvuuksia omasta kokemusmaailmastaan.

– Uskontokasvatus, joka ruokkii spiritualiteettia, vapauttaa lapset käyttämään omaa mielikuvitustaan ja herkistymään elämän mysteereille. Mysteerin tunteminen avautuu parhaiten ihmettelyn ja ihailun kokemuksien kautta.

Uskonnollisessa maailmassa mielikuvituksen käyttö on keskeistä metaforien, symbolien, kertomusten ja liturgian käytössä. Lapsen uskon maailmassa mielikuvituksen ruokkiminen on keskeinen spirituaalisen herkkyyden kanava.

Lapsen konkreettinen ajattelu muuttuu abstraktiksi vasta nuoruusiässä. Tirri muistelee esimerkkiä omasta lapsuudestaan.

Aina rippikouluikään asti lausuin äänekkäästi uskoa tunnustaessani, että Jeesus sihisi Pyhästä Hengestä. Ei lapsi voinut käsittää, mitä sikisi tarkoittaa. Ajattelin, että Jeesus oli niin täynnä Pyhää Henkeä, että oikein sihisi, Tirri nauraa.

Lapsi oppii tekemällä

Lapsi oppii uskonnon merkitystä parhaiten rituaalinen, traditioiden ja kertomusten välityksellä. Mitä ne ovat ihmisille antaneet, ja miksi niitä kerrotaan yhä uudelleen?

Kertomuksissa asioita käsitellään tavallisesti jonkun toisen ihmisen kautta. Ne saattavat avata lapselle myös toisen uskonnon merkitystä. Mitä esimerkiksi sapatti merkitsee juutalaiselle perheelle, mitä silloin tehdään ja miksi?

– Ihan pieni lapsi oppii parhaiten tekemällä. Kun ajattelu kehittyy, sitä enemmän voidaan siirtyä historiaan ja merkitykseen. Sitä kautta alkavat omat juuretkin avautua.

Pääsiäisen kertomus on yksi meidän suuria kulttuuritarinoita, joka tulee vastaan yhä uudestaan.

- Pienen lapsen kanssa ei tarvitse pohtia opillisia kysymyksiä. Lapselle usein riittää se, että Jeesus nousi ylös.

Opillisia asioita tulee iän karttuessa pohtia myös älyllisesti ja useista eri näkökulmista.

– Uskonnon voima on, että nämä asiat eivät tyhjene yhdestä perspektiivistä katsottuna.

Ihminen joutuu pohtimaan eri näkökulmia ja päätyy mysteeriin. Asioita ei kykene järjellä ymmärtämään. Sitten tullaan kysymykseen, uskonko minä tähän. Siitä usko usein alkaa.

Vaikka ihminen päättäisikin olla uskomatta, uskontokasvatus auttaa häntä ymmärtämään, mikä merkitys tällä tarinalla on minun kulttuurissani ja mikä merkitys sillä on niille, jotka siihen uskovat.

– Meidän tulisi jo varhaisesta vaiheesta kasvattaa lapset uskonnolliseen, kulttuurilliseen ja eettiseen sensitiivisyyteen.

Uskonnollinen suvaitsevaisuus

Merkityksen etsiminen ja kokeminen on keskeinen spirituaalisen elämän tavoite. Elämän merkitys ei avaudu pelkän rationaalisen ajattelun avulla, vaan ihminen etsii vastausta intuitiivisen, tunteisiin pohjautuvan kokemuksen kautta.

– Uskontokasvatuksen eräs tärkeimpiä tehtäviä on auttaa lapsia tutustumaan omaan identiteettiinsä ja herkistymään tietoisuuden, mysteerien ja arvojen tunnistamiselle.

Identiteettiin kuuluu juuret. Lapselle on äärettömän tärkeä tietää, mistä hän tulee. Uskonto liittyy vahvasti siihen.

– Suomalainen kalenteri- ja kirkkovuosi tarjoavat mainion kehyksen opettaa lapsille kansallisia ja uskonnollisia perinteitä. Juhlapäivien historiallisen merkityksen yhteydessä voidaan keskittyä myös kirkolliseen symboliikkaan. Liturgiset värit, uskonnolliset symbolit ja metaforat avaavat lapselle uskon maailmaa koskettamalla samalla heidän mielikuvitustaan.

Ihminen voi hyvällä itsetunnolla tuoda esiin oman uskontonsa ja kulttuurinsa sekä samalla arvostaa ja kunnioittaa toista.

Tirri kertoo joutuneensa ulkomailla vastaamaan usein kysymyksiin omasta uskonnostaan.

Suomessa uskonnosta puhutaan vähän, mielellään ei mitään. Uskonnosta puhuminen koetaan helposti muita ihmisiä loukkaavaksi.

Jos lapsi kysyy uskonnollisia kysymyksiä, ja aikuinen menee vaikeaksi, lapsi oppii nopeasti, ettei asiasta saa puhua.

– Jos uskonnosta ei saa puhua, se tarkoittaa sitä, että olemme suvaitsemattomia uskonnollisesti sekä omaa kulttuuriamme kohtaan. Toivoisin, että uskontokasvatuksen tärkeys ymmärrettäisiin, ja että lapsistamme voisi kasvaa uskonnollisesti suvaitsevaisia aikuisia.

Teksti: Päivi Romppainen Kuvat: Tapani Romppainen