Page 1

Sanna Karppinen


Lappalaiskoirat iloisesti l채sn채


Lappalaiskoirat - iloisesti läsnä © Lappalaiskoirat ry, Kirjakaari, Jyväskylä 2012 Teksti Sanna Karppinen Kuvat Lappalaiskoirat ry Graafinen suunnittelu Kati Lähdemäki, Kirjakaari Kustantaja Kirjakaari Paino Kariston Kirjapaino Oy 2012 ISBN 978-952-5969-06-1

2


Sisällysluettelo Tervetuloa lappalaiskoirien maailmaan!............................................................5 1 Johdanto: Iloista elämää lappalaiskoirien rinnalla.........................................7

Suomenlapinkoira – hyväntuulinen koko perheen koira....................................... 11 Lapinporokoira – tasapainoinen ja tarmokas harrastuskoira................................ 17 Aito koiratarina: Halli eli “Parkki”......................................................................................................25 Aito koiratarina: Peski Luuhki eli “Luuhki”.......................................................................................26 Aito koiratarina: Lumiturpa Mörökölli eli “Juntti”...........................................................................28

2 Tassutellen halki historian..............................................................................31

Lappalaiskoirien yhteinen taival........................................................................... 31 Kerran lappalaiskoirat olivat metsästyskoiria.......................................................................... 32 Saamelaisten maailma muuttuu............................................................................................. 34 Poropaimenkoirien esi-isiä..................................................................................................... 36 Poronhoito vaatii paimenkoiria.............................................................................................. 39 Metsästyskoirat kehittyvät paimenkoiriksi.............................................................................. 44 Monenlaisia paimentavia koiria............................................................................................. 47 Lappalaiskoirien ensimmäiset nimet...................................................................................... 49 Kukoistuksesta sota-aikoihin.................................................................................................. 51 Lapinkoiran jäljillä................................................................................................................. 52 Porokoiran kintereillä............................................................................................................. 52 Porokoirat ja lapinkoirat erilleen............................................................................................ 54 Aito koiratarina: Nuvvus Mattas eli “Mattas”....................................................................................56 Aito koiratarina: Kiddanaste eli “Naste”............................................................................................58

Suomenlapinkoira................................................................................................ 60 Aito koiratarina: Poromiehen Thahpe eli “Tahvo”............................................................................66 Aito koiratarina: Legenda Kalikkakaulasta.........................................................................................68 Aito koiratarina: Menes-Lappi eli “Nasse”.........................................................................................69

Lapinporokoira.................................................................................................... 70 Lappalaiskoirat ry: aina koirien asialla................................................................. 79 Taustalla kaksi vahvaa kenneljärjestöä................................................................................... 79 Lappalaiskoirat ry.................................................................................................................. 80 Aikajana................................................................................................................................ 82 Aito koiratarina: Vihervaaran Taimi eli “Halla”.................................................................................86 Aito koiratarina: Peski Nasti eli “Tsuku”............................................................................................88

3 Lappalaiskoirat tässä ja nyt..............................................................................91

Rajattomat harrastusmahdollisuudet.................................................................... 91 Lappalaiskoira oppii nopeasti................................................................................................ 92

3


Aitoa riemua agilityradalla!.................................................................................................... 96 Maastokelpoisia palveluskoiria.............................................................................................. 97 Syntyneet pelastuskoiriksi...................................................................................................... 98 Monipuolinen harrastuskaveri................................................................................................ 99 Aito koiratarina: Hiidenparran Tielkka eli “Lilli”...............................................................................100 Aito koiratarina: Lecibsin Kultakuono eli “Ressi”............................................................................102

Lappalaiskoirat työkoirina.................................................................................... 104 Lapinporokoira...................................................................................................................... 108 Suomenlapinkoira.................................................................................................................. 111 Suomenlapinkoira maailmalla............................................................................................... 112

Lappalaiskoirat ulkomailla................................................................................... 112 Lapinporokoira maailmalla.................................................................................................... 115

4 Lappalaiskoirien valoisa tulevaisuus...............................................................117

Pienikin kanta voi uudistua.................................................................................. 122 Maailman terveimpiä koiria................................................................................. 124 Oikeanlainen turkki ja rakenne.............................................................................................. 126

Lapinporokoira rotuna......................................................................................... 126 Tasapainoinen luonne............................................................................................................ 128 Älykäs ilme............................................................................................................................ 128

Suomenlapinkoira rotuna..................................................................................... 130 Oikea olemus ja mittasuhteet................................................................................................. 130 Kuuluisa lempeä katse........................................................................................................... 130 Sopusuhtainen rakenne.......................................................................................................... 133 Lämmin ja tuuhea turkki........................................................................................................ 133

Suomenlapinkoirasta on tullut suosikkirotu......................................................... 134

Kiitokset.............................................................................................................138 Kirjallisuutta.......................................................................................................139 Kuvaluettelo.......................................................................................................140

Lappalaiskoirat ry Suomenlapinkoiran, lapinporokoiran ja ruotsinlapinkoiran rotujärjestö on Lappalaiskoirat ry, joka perustettiin vuonna 1970 Suomen Lapinkoirayhdistyksen nimellä. Yhdistyksessä oli vuodenvaihteessa 2011–2012 lähes 5000 jäsentä. Lappalaiskoirat ry on Suomen Kennelliiton alaisuudessa toimiva rotujärjestö. Lisätietoja www.lappalaiskoirat.fi. 4


Tervetuloa lappalaiskoirien maailmaan!

K

otimaiset lappalaiskoirarotumme lapinporokoira ja suomenlapinkoira ovat kasvattaneet suosiotaan tasaisesti jo pitkään. Lappalaiskoirien valtteja ovat muun muassa sopeutuminen erilaisiin ympäristöihin, monimuotoisuus, liioittelematon peruskoiran rakenne ja hyvä terveystilanne. Harva lappalaiskoira toimii enää rotujen alkuperäisessä työtehtävässä, eikä se ole poronhoitoalueen ulkopuolella toki mahdollistakaan. Alun perin poronhoitotyössä käytetyt koirat ovat kuitenkin osoittautuneet paitsi kelpo perhekoiriksi, myös monipuolisiksi kavereiksi erilaisiin harrastuksiin. Työkoirataustasta kumpuavan sinnikkyyden ansiosta lappalaiskoirat ovat saavuttaneet monissa harrastuslajeissa menestystäkin. Tähän kirjaan on koottu vankka tietopaketti kaikille suomenlapinkoirista ja lapinporokoirista kiinnostuneille. Historian ja yleisen rotutietämyksen lisäksi mukana on tarinoita muutamista merkittävistä lappalaiskoirarotujen edustajista. Jokainen meistä lappalaiskoirien omistajista on varmasti sitä mieltä, että juuri minulla on maailman paras koira, ja jokaisella meistä olisi myös hienoja kertomuksia elämästä näiden uskollisten

nelijalkaisten ystävien kanssa. Kaikkia tarinoita ei valitettavasti voinut kirjaan mahduttaa. Lappalaiskoirat ry:n tarkoituksena on yhdistyksen sääntöjen mukaan “edistää lappalaisten paimenpystykorvarotujen jalostusta ja kasvattamista, rotujen tunnetuksi tekemistä sekä käyttöominaisuuksien ja rotumääritelmän mukaisen ulkomuodon kehittämistä”. Tämä kirja on ollut jo pitkään suunnitteilla, ja nyt se toteuttaa omalta osaltaan edellä mainittuja tavoitteita. Poroja paimentavat koirat ovat osa Lapin kulttuuriperintöä, ja siksi niiden vaaliminen on tärkeää. Lappalaiskoirien ainutlaatuisuus on huomattu myös Suomen ulkopuolella, ja rodut ovat pikkuhiljaa saaneet jalansijaa muissakin maissa, jopa yllättävän kaukana rotujen syntysijoilta. Tiedon jakaminen Suomen ulkopuolelle on siis aiheellista ja toivottavaa. Mukavia lukuhetkiä! Vantaalla 29.5.2012 Petri Hallberg Lappalaiskoirat ry:n puheenjohtaja

5


6


A

lkuperäiset koirarodut ovat tärkeä osa suomalaista kulttuurihistoriaa. Kotimaisten koirarotujen lisäksi alkuperäisiä rotuja löytyy muistakin eläinlajeista, kuten hevosten joukosta suomenhevonen ja kotieläimistä suomenlammas. Kaikki nämä eläimet ovat sopeutuneet nykymaailman menoon ja todistaneet olevansa

1 Johdanto

1

Iloista elämää lappalaiskoirien rinnalla monipuolisia ihmisen kumppaneita. Alkuperäisiä ja verrattain vähän jalostettuja eläinrotuja arvostetaan niin kotimaassa kuin kansainvälisestikin, koska tällaiset rodut kertovat kokonaisen kansan menneisyydestä, perinteistä ja elämäntavoista. Koirarotuja on tällä hetkellä maapallolla yli 400 ja kaikenkarvaisia koiria sekarotuiset mu-

Lapinkoira on iloinen joka sään koira.

7


kaan lukien yli 400 miljoonaa. Suomessa tavataan yli 300:aa eri koirarotua, mutta suomalaisia koirarotuja on vain viisi: suomenlapinkoira, lapinporokoira, suomenajokoira, karjalankarhukoira ja suomenpystykorva. Kaikki nämä koirat halutaan säilyttää terveinä ja alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa sopivina perhe- ja työkoirina. Suomenlapinkoira (lapinkoira) ja lapinporokoira (porokoira) eivät ole perimältään niin kaukaisia ja muuttumattomia kuin maapallon alkukantaisimmat rodut, kuten Australian dingo tai afrikkalainen basenji. Kotimaisten alkuperäisrotujemme juuret vievät silti kauas historian hämärään. Saamelaiset ovat pitäneet koiria perheenjäseninään ja apuna erilaisissa tehtävissä vuosisatojen ajan. Molemmat tämän kirjan lap8

palaiskoirarodut ovat kulkeneet pitkän matkan pohjolan ihmisten rinnalla. Lappalaiskoirat eli lapinkoira ja porokoira jakavat yhteisen historian vähintäänkin 1960-luvulle asti. Pitkän aikaa rotujen merkittävimpiä eroja oli turkin pituus ja samaan pentueeseen syntyi monennäköisiä lappalaispalleroita. Molempien rotujen kohdalla arvostettiin kuitenkin samoja asioita: paimennuskykyjä, tasapainoista luonnetta, terveyttä ja säänkestävää turkkia. Käyttöominaisuudet olivat ulkonäköä tärkeämpiä asioita. Vasta 1960-luvun lopulla molemmat lappalaiskoirarodut saivat tarkemmat ja käytännön elämään paremmin sopivat rotumääritelmät. Rotujen erot perusteltiin turkin sijaan rungon muodolla, hännän asennolla ja askellustyypillä.


Tällainen jako on varsin luonteva, koska lappalaiskoirat on jo kauan ennen virallisia määritelmiä jaettu kahteen päätyyppiin: suhteellisen neliömäiseen ja pitkäkarvaiseen paimenkoiratyyppiin (lapinkoira) ja lyhytkarvaisempaan, pitkäselkäiseen ja ravaavaan paimenkoiratyyppiin (porokoira). Nykyään suomenlapinkoira on monipuolinen, ulkonäöltään viehättävä ja luonteeltaan

vilkas perhe- ja seurakoira. Lapinporokoira on rauhallinen ja rohkea, vaatimaton ja itsenäinen työ- ja käyttökoira, joka nauttii aktiivisesta elämästä yhdessä perheensä kanssa. Seuraavaksi esittelemme tarkemmin näiden kahden rodun yleisiä piirteitä ja kerromme lyhyesti ruotsinlapinkoirasta, maamme kolmannesta lappalaisrodusta.

9


10


S

uomenlapinkoiran tyyppisiä koiria uskotaan olleen Suomessa jo 10 000 vuotta sitten. Koiria käytettiin vuosisatojen ajan porojen paimennus- ja vartiointitehtävissä. Nykyiset lapinkoirat polveutuvat lapinporokoirien ja suomenlapinkoirien yhteisistä kantavanhemmista. Rotu rekisteröitiin lapinkoira-nimellä vuonna 1967 ja rodun nimi muutettiin suomenlapinkoiraksi 1993. Suomenlapinkoira on ollut jo vuosien ajan Suomen kymmenen suosituimman koirarodun joukossa. Pörröisiä lapinkoiran pentuja rekisteröidään vuosittain 1000–1300 kappaletta. Suuri

1

Suomenlapinkoira – hyväntuulinen koko perheen koira suosio perustuu lapinkoiran monipuolisuuteen ja tasapainoiseen, ystävälliseen luonteeseen. Lapinkoira sopeutuu säähän kuin säähän ja myös kaupunkiolosuhteisiin. Ulkonäöltään suomenlapinkoira on kokoonsa nähden voimakas ja hieman korkeuttaan pidempi koira. Häntä kiertyy liikkeessä rennosti selän tai kyljen päälle. Lapinkoiran turkki on runsas ja karhea, ja lapinkoiraharrastajat puhuvatkin ”rössökarvaisesta” koirasta. Yleisimmät värit ovat musta tai parkki – joko merkein tai ilman – riistanvärinen, soopeli ja vehnä.

Lapinkoiran pentu on kuin pehmoinen nallekarhu.

11


Lapinkoirien hauskoja nimiä

12

Apris Hummeli Halli

Mopedimuorin Ehkä Hihitän

Erätytön Unelias Upseeri

Omituinen Källeröinen

Ikihipin Matami Mimmi

Orso-Farm Mörönsyötti

Ikimuiston Bile Hile

Paukapää Rock

Ikimuiston Eversti Könönen

Peikkovuoren All Around

Iki-Wanhan Lintukotolainen

Poavinävlin Tummavinkales

Jehnajan Jetsulleen

Pompparinniityn Helemasynti

Jäkäläkummun Melekomelskaaja

Puhtituulen Viiviviettelys

Karvapallon Kummastus

Päivää Olen Mahoton Möhömaha

Kellokas Pihtijoen Pilikki

Roihuava Romantiikka

Kirjohäntä Johannyttoki

Seitakeron Tahaton Teko

Kolme Veetä Biisi-Birkko

Staalon Överi Kaveri

Lapinpeikon Ikiomairtokarva

Taikahallan Nelivetopeto

Lumiturpa Mörökölli

Tassutuvan Ehta-Emäntä

Lumiturpa Nallenaama

Tuikkeentuvan Rempseeruusa


Lapinkoira ottaa rennosti aina, kun siihen on tilaisuus. Kylmä ja lumi eivät haittaa. Lapinkoiralle ominaista on ainutlaatuinen pehmeä ilme. Se on tärkeä seikka, joka erottaa lapinkoiran muun muassa muista arktisista pystykorvista. Lapinkoirilla on myös selkeä sukupuolileima, eli nartut ja urokset eroavat ruumiinrakenteeltaan ja kasvojen malliltaan toisistaan. Korvat ovat pystyt tai taittokorvat. Lapinkoirat ovat varsin terveitä. Perinnöllisiksi sairauksiksi luetaan silmäsairaudet, lonkkaniveldysplasia ja epilepsia, mutta kaikkien näiden kohdalla terveystilanne on hallinnassa ja hyvä verrattuna moniin muihin nykyrotuihin. Rodun terveystilannetta tutkitaan, testataan ja seurataan tarkasti.

”Aina läsnä, mutta ei koskaan tiellä.”

13


Suomenlapinkoira on monipuolinen ja sopeutuva koko perheen seurakoira. Se mukautuu nopeasti eri tilanteisiin ja kotiutuu monenlaisiin ympäristöihin. Siksi nämä koirat ovat suosittuja koti- ja harrastuskoiria. Kilpailumenestystä löytyy niin tottelevaisuuskokeista, agilitysta kuin palveluskoirakokeistakin. Lapinkoirasta on kaveriksi kaikille perheenjäsenille. Se on älykäs ja nokkela koira, luonteikas ja hyväntuulisen omapäinen. Kotona rauhallinen lapinkoira on rento kaveri, ja usein se saa pyöritettyä omistajansa suloisen tassunsa ympärille. Valloittava lapinkoira viihtyy aktiivisessa perheessä ja osallistuu mielellään ja häntä iloisesti heiluen perheen harrastuksiin. 14


”Lapinkoira on niin viisas, että osaa tekeytyä tyhmäksi.”

15


16


1

Lapinporokoira – tasapainoinen ja tarmokas harrastuskoira

L

apinporokoiran ja suomenlapinkoiran juuret poropaimenina ovat pitkälti yhteiset. Porokoiran kantamuotona pidetään Skandinavian pohjoisosissa jo esihistoriallisella ajalla eläneitä koiria, mutta rodun tarkasta alkuperästä ollaan montaa mieltä. Virallinen rotumääritelmä vahvistettiin vuonna 1966. Porokoira ei juuri muistuta arktisia pystykorvia, jotka ovat tuuheaturkkisia, neliönmallisia ja kippurahäntäisiä. Ulkomuodoltaan lapinporokoira on ravaajatyyppinen paimenkoira, kuten belgianpaimenkoirat. Se on korkeuttaan pidempi, vahva ja selvästi kulmautunut koira. Porokoiran karvapeite on karkeaa ja tiheää, ja kaksikerroksinen turkki suojaa tehokkaasti kylmältä ja kosteudelta. Porokoira pärjää helposti jopa umpihangessa. Turkista käytetään nimeä ”närpiäkarvainen”. 1990-luvun puolivälistä lähtien lapinporokoira on vakiinnuttanut asemansa suomalaisten koirarotujen joukossa. Rekisteröinnit ovat lisääntyneet tasaisesti yli 200 koiraan vuodessa. Lapinporokoiran rekisteri on avoin, joten pohjoi-

sen rekisteröimätöntä työkoirakantaa voidaan ottaa mukaan viralliseen rekisteriin. Lapinporokoira on älykäs, oppivainen ja itsenäinen. Se paimentaa poroja ja muita kotieläimiä laajemmalla alueella kuin monet muut paimenkoirat. Työskennellessään porokoira on täynnä energiaa ja toimintatarmoa, kotona taas rento ja rauhallinen. Se paimentaa poroja haukkumalla ja liikkeellään, mikä erottaa sen monista muista paimenkoirista, kuten katseellaan lampaita paimentavasta bordercolliesta. 17


Porokoira jaksaa juosta paksussakin kinoksessa. Turkkiin ei tartu lumi.

18


Rekisteri on edelleen avoin Suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran rekisteri on avoin, eli rotuun voidaan ottaa uusia koiria, joiden vanhemmat eivät ole rekisteröityjä. Suomen Kennelliitto voi rekisteröidä tällaisen koiran, jos rotujärjestö tekee ensin rekisteröintiesityksen. Lapinporokoiria otetaan rotuun vuosittain muutamia, mutta suomenlapinkoirien rotuunottoja ei ole tehty enää 2000-luvulla. Rotuunotto on tarkoitettu koirille, jotka kuuluvat poronhoitoalueen vielä rekisteröimättömään käyttökoirakantaan. Kyse on lähinnä poropaimennuskäytössä olevista koirista ja niiden ensimmäisen polven jälkeläisistä. Rotuunotettujen koirien jalostuskäyttöä koskevat rodun Pevisa-määräykset. Rotuunotto aloitetaan niin, että koiran omistaja lähettää rotuunottopyynnön Lappalaiskoirat ry:n jalostustoimikunnalle. Pyyntö on vapaamuotoinen selvitys koiran taustasta, joten siinä selvitetään esimerkiksi, mitä koiran suvusta on tiedossa ja kuka on koiran kasvattaja. Lisäksi pyynnön yhteyteen liitetään tavallisesti koiran valokuva ja mahdollisesti paliskunnan antama ”työtodistus”, jos koiraa on käytetty poropaimenena. Jalostustoimikunta käsittelee anomuksen, ja jos koiran taustat ovat kunnossa, koiranomistajan kanssa sovitaan ulkomuototarkastuksesta. Yhdistys on nimennyt tehtävään ulkomuototuomarit, joista kukin tarkastaa koiran joko samalla kertaa tai kukin ajallaan. Vähintään kahden tuomarin on todettava, että koira on ulkonäöltään riittävän rodunomainen. Sitten rotujärjestö lähettää puoltavan rekisteröintiesityksen Kennelliitolle, joka tekee asiasta lopullisen päätöksen. Rotuunotettavat koirat tunnistusmerkitään mikrosirulla viimeistään rotuunoton yhteydessä. Lappalaiskoirat ry maksaa mikrosirun. Rotuunotetut koirat rekisteröidään Kennelliiton ER- eli erikoisrekisteriin. Koiran voivat osallistua näyttelyihin, kokeisiin ja kilpailuihin, mutta ne eivät voi saada kansainvälistä sertiä (CACIB) tai valiota. ER-rekisterissä olevien koirien jälkeläiset rekisteröidään ER-rekisteriin, kunnes sukutaulussa on kolme rekisteröityä koirapolvea. Silloin koirat pääsevät Kennelliiton FIN-rekisteriin. 19


Itsevarma ja hyvähermoinen porokoira on palkitseva kumppani. Kun se saa johdonmukaisen kasvatuksen, siitä tulee uskollinen, sydämellinen ja yhteistyöhalukas perheenjäsen. Lapinporokoirien luonteelle tyypillistä onkin taitava vuorovaikutus ihmisen kanssa. Tarkkavaistoinen porokoira ottaa mielellään katsekontaktin omistajaansa ja tunnistaa ihmisten mielialoja hämmästyttävän vaivattomasti. Porokoirat suhtautuvat ihmisiin vielä ystävällisemmin kuin toisiin koiriin. Lapinporokoirat vahtivat usein kotia ja reviiriään. Läheisiään kohtaan ne ovat hyvin lojaaleja, ja vieraisiin ne suhtautuvat joskus hillityn viileästi. Porokoira oppii nopeasti ja tottelee mielellään, mutta se on koulutettava kärsivällisyy-

20

dellä, ei pakolla. Porokoira muistaa loppuikänsä ihmisen, joka on kerran kohdellut sitä kaltoin, eikä sille sovi omistajaksi epäreilu tai ailahtelevainen ihminen, joka ei tiedä mitä haluaa. Rotu on varsin terve, ja perinnöllisiksi sairauksiksi luokiteltuja silmäsairauksia ja lonkkaniveldysplasiaa seurataan rodussa tarkasti. Myös epilepsiaa on todettu. Lapinporokoirat ovat suosittuja koti- ja perhekoiria, mutta myös monipuolisia harrastuskoiria. Porokoiran liikkuminen on maatavoittavaa ja helppoa. Näiden koirien sitkeys, vilkkaus ja sisukkuus pääsevätkin parhaiten esiin paimennustehtävissä. Lapinporokoiria käytetään edelleen työkoirina Lapissa, mutta ne ovat menestyneet myös tottelevaisuuskokeissa, agilityssa ja palveluskoirakokeissa.


”Lapinporokoira on tasapainoinen koira sekä ulkonäöltään että luonteeltaan.” 21


Lapinporokoirien hauskoja nimiä

22

Aistiharhan Riemukiemura

Mökötuvan Valpas-Mosku

Hakkapelitta Arctic Agregaatti

Pihlajamäen Auer-Waara

Hankamukan Halava Hiski

Poatsu Ihku-Ihana

Jalakapojan Idän Viima

Poatsu Into-Pinkeä

Kaukametsän Neiti Kesäheinä

Poropeukalon Sata Savua

Kivimannun Kivikkoketopeto

Soidinahon Vauhti-Hiace

Loihakka Korpiorvokki

Suukkosuun Tulesta Temmattu

Mikälie Fiasko

Tietysti Pilkki Sisu

Mikälie Iinpilkku

Tinttaraisen Tervaleijona

Mikälie Linssilude

Winkuwaaran Litutilli


Ruotsinlapinkoira Ruotsinlapinkoira on Ruotsista kotoisin oleva vanha pohjoismainen rotu. Sen ja lapinporokoiran ja suomenlapinkoiran historia on kulkenut pitkään yhdessä. Varhaiset kantamuodot ovat eläneet saamelaisten rinnalla noin 10 000 vuoden ajan. Matkan varrella rodun kehitykseen ovat vaikuttaneet monet paimenkoira- ja metsästyskoirarodut, kuten samojedinkoira, joka on alun perin poropaimen- ja metsästyskoira, nykyään pääasiassa reki- tai seurakoira. Kolmesta lappalaiskoirarodusta ensimmäisenä ruotsinlapinkoira sai oman rotumääritelmänsä vuonna 1936. Se oli hieno saavutus, koska 1900-luvun alussa näytti siltä, että ruotsinlapinkoirat sekoittuvat väistämättä Ruotsin muihin koirarotuihin. Etelä-Ruotsin innokkaitten koiraharrastajien ansiosta rotu saatiin virallistettua ajoissa. Ruotsinlapinkoira on nykyään ulkonäöltään yhtenäinen rotu, jonka sallittuja värejä ovat kokomusta, musta valkein merkein ja ruskea. Ruotsinlapinkoira on monipuolinen seura- ja harrastuskoira niin meillä Suomessa kuin rodun kotimaassa Ruotsissa. Alkuperäisessä käytössä poropaimenena näitä koiria ei juuri tapaa, eikä rotu sovi ulkokoiraksi seurallisen paimenkoiran luonteensa vuoksi. Ruotsinlapinkoirat ovat ystävällisiä, uskollisia ja lapsirakkaita, ja ne sopivat koko perheen koiriksi. Kotimaassaan Ruotsissa niitä käytetään myös vahtikoirina, koska ne ovat urheita ja valppaita. Niillä on vahva vartiointi- ja paimennusvietti, ja ne pysyvät omalla reviirillään. Ruotsinlapinkoira on kuulunut vuodesta 1993 lähtien Lappalaiskoirat ry -yhdistykseen. 23


24


Aito koiratarina: Halli eli “Parkki”

Tuomas Näkkäläjärven lapinporokoira Parkki oli eläessään 1970-luvulla melkoinen kuuluisuus. Sen kerrotaan kuljettaneen yksin 400-päistä tokkaa Tuomaksen perässä, kun Tuomas talutti kellokasta. Parkin virrallinen nimi oli Halli Y000375, Y-3/75, ja se oli syntynyt 10. lokakuuta 1969. Parkki rekisteröitiin vuonna 1975, ja sillä on 6 rekisteröityä pentuetta ja 14 pentua. Yksi tunnetuimmista on FIN MVA Toiskan Hilla. Matti Kuivila osti Parkin Näkkäläjärveltä ja on kertonut koiran erinomaisuudesta seuraavanlaista tarinaa: “Olli Korhonen oli ollut mukana yhdellä presidentti Kekkosen keväisistä Lapin-matkoista perässähiihtäjänä. Korhonen oli tavannut Tuomas Näkkäläjärven ja halunnut ostaa tältä koiran, mutta Tuomas oli vastannut: ‘Se on kuule herra kenraali sillä lailla, että se on ku veljensä myis, ni mie en koiraani myy.’ ”Lopulta kesällä 1975, kun Parkki oli lähes 6-vuotias, Tuomas antoi periksi. Matti Kuivila tarjosi koirasta 2 500 markkaa ja lisäksi kaksi porokoiran pentua. Kauppa syntyi sillä ehdolla, että Matti ja koira olisivat poissa, ennen kuin Tuomaksen vaimo tulisi takaisin kirkolta.”

Tuomas Näkkäläjärvi Parkki-uroksensa kanssa Enontekiöllä vuonna 1971. Parkki tunnetaan myös nimellä Halli. Kuva: Esko Salkonen.

”Porokoirassa ei ole mitään liikaa tai liian vähän.” 25


Aito koiratarina: Peski Luuhki eli “Luuhki” “Kyllä me siitä tykättiin!” Maisa Ritala Lapinkoirauros Luuhki syntyi 16. maaliskuuta 1975, ja se on vaikuttanut huomattavasti nykyiseen lapinkoirakantaan. Luuhkia käytettiin Suomen Kennelliiton jalostustietokannan mukaan ainakin 22 pentueen isänä, ja mittavan siitosuransa se aloitti jo 8-kuisena pentuna Marri Vainion Peski-kennelissä. Luuhkin isä oli SF MVA Nästi ja emä Lapin-Lukki von Sennehutte. Sukulinjassa on sekä porokoiria että kukonharjulaista kantaa. 2-vuotiaana uuteen kotiin Maisa Ritala osti Luuhkin yhdessä Veikko Kytölän kanssa Peski-kennelistä keväällä 1977. Koira haettiin uuteen kotiin Suomen Pystykorvajärjestön talvipäiviltä Kalajoelta, kun Luuhki oli 2-vuotias. Aikaisempi omistaja oli käyttänyt Luuhkia siitokseen. Uudet omistajat veivät koiran muutamaan näyttelyyn, ja Luuhki sai Suomen muotovalion arvon. Luuhki asettui Veikko Kytölän kotiin Laukaassa ja sai laumakseen koko perheen. Luuhki eli Keski-Suomessa tavallista maalaiskoiran elämää, ja sen varsinainen siitoskäyttö oli ohi. Maisa käytti Luuhkia kuitenkin omassa kennelissään vielä kahteen pentueeseen. Sen jälkeen Luuhkin omistus siirtyi kokonaan Veikko Kytölälle, vuonna 1980. Luuhki sai kaverikseen oman tyttärensä, Mettänpeikon Niiskun, jonka emä oli V-84 Lecibsin Hota. Niisku ja Luuhki tulivat aina hyvin toimeen keskenään. Varhaisia kohtaamisia Maisa oli tavannut Luuhkin pari kertaa, ennen kuin se siirtyi hänen ja Veikon omistukseen. Kerran Luuhki kävi astutusreissulla Maisan luona, ja tuo reissu olikin mutkia täynnä. Luuhki matkasi määränpäähänsä junalla, mutta vain sulhasen rahtikirjat saapuivat perille. Koira itse matkasi Kuopioon! Koiran saamisessa oikeaan osoitteeseen oli kova työ. Luuhki oli perille päästyään niin reissussa rähjääntynyt, ettei se suostunut hoitamaan tehtäviään, vaikka talossa oli parhaassa kiimassa oleva narttu, Luuhkin siskopuoli, SF MVA Peski Nasti eli “Tsuku”, ja juuri juoksuun tulossa ollut SF MVA Peski Calbmes eli “Piipero”. Maisa pakkasi kaikki kolme koiraa kuplavolkkarin takapenkille ja matkasi takaisin Luuhkin silloiseen kotiin Peski-kenneliin Evitskogiin, Siuntion lähelle. Sielläkään astutus ei onnistunut, vaan tulevat pennut SF MVA Mettänpeikon Kiiski, Mettänpeikon Kiva, Mettänpeikon Kasku ja Mettänpeikon Killi saivat lopulta alkunsa keinosiemennyksellä. 26


Toinen Luuhkin ja Maisan tapaamiskerta ennen omistajanvaihdosta oli, kun edellä mainittu Piipero astutettiin Luuhkilla. Oli armoton kaatosade, ja Luuhki odotti pihalla juoksulangassa. Maisan oli tarkoitus viedä morsian pihan läpi heinäsuojaan, mutta kun hän juoksi Piiperon kanssa tuhatta ja sataa Luuhkin juoksulangan ohi, matka tyssäsi: Luuhki ja Piipero olivat löytäneet toisensa. Paikalle juoksutettiin sateenvarjoa suojaksi, koska Maisan ei auttanut muu kuin odotella läpimärkänä, että koirat saivat hommansa hoidettua. Niin saivat alkunsa Mettänpeikon Rinku, Riekku, Rätvänä, Rentukka, Ruina ja Renttana. Koiranelämää Luuhki oli urokseksi melko pieni mutta kaunis kokonaisuus. Se oli hieman korkeuttaan pidempi lapinkoira, ja häntä oli selällä sen liikkuessa ja rentona alhaalla paikoillaan ollessa. Luuhki oli selvästi urosmainen, mutta sillä oli hyvin sievä pää ja ilme. Väriltään se oli musta vaalein merkein. Luuhkilla oli kauniit, vain kärjistään taipuvat korvat ja juuri oikeanlainen, rössökarvainen turkki. Päällyskarva oli suoraa ja pystyä, melko pitkää ja karkeahkoa. Pohjavilla oli vankkaa. Luuhkilla oli myös näyttävät jalkakarvat. Kotioloissa Luuhki oli hyvä vahti, ja se haukkui kaikki oudot kulkijat ja taloon yrittäjät käpälämäkeen. Aggressiivinen se ei ollut koskaan. Luuhki oli aina täysin terve, ja se söi kotiruoan tähteitä ja Vaasan höyrymyllyn Sertiä – vaatimattomasti niin kuin lappalaiselle sopii. Syksyisin kun kotitalossa tapettiin mullikka, Luuhkikin pääsi osille, ja aina, kun emäntä leikkasi pullapitkoa kahvipöytään, Luuhkin piti saada palanen. Luonteeltaan Luuhki oli lempeä ja ystävällinen. Se tuli hyvin toimeen lasten kanssa ja veti taaperoita mielellään talviaikaan pulkalla husky-valjaisiin puettuna. Se lenkitti myös isäntäänsä Veikko Kytölää säännöllisesti. Ainut asia, mitä Luuhki pelkäsi, oli ukkonen, ja kerran kyläreissulla Maisa saikin kipaista aittaan ukkosta pakoon kesken kotimatkan. Luuhki sai osallistua itseoikeutettuna jäsenenä lukemattomille metsä- ja marjaretkille muiden perheen lappalaisten kanssa. Perheen ystäväpiiri oli henkeen ja vereen lappalaisharrastajia. Välillä matkattiin suksilla, toisiaan taas autolla tai traktorilla, paistettiin lettuja ja makkaraa nuotiolla, ja aina yhdessä oli yhtä mukavaa. Joskus, kun Maisa kävi metsässä Luuhkin ja muiden perheen koirien kanssa, hän päästi Luuhkin salaa irti. Silloin Luuhki nauroi aivan selvästi, eikä se mennyt yhtään minnekään. Luuhki eli vanhaksi ja kuoli 16-vuotiaana saappaat jalassa, vanhuuttaan.

Luuhki ja Paula Kytölä vuonna 1975. 27


Aito koiratarina: Lumiturpa Mörökölli eli “Juntti” “Se oli elämäni koira.” Riitta Takalo Lumiturpa Mörökölli syntyi Kittilän Veitservasassa Riitta Takalon ja Matti Takasen Lumiturpakennelissä. Jollei Riitta olisi ihastunut Mörökölliin, koira olisi myyty poromiehelle Muonioon. Riitta rakastui Mörököllin luonteeseen, ja pentu oli jo pienestä pitäen johtajakoira, pihan ehdoton kingi. Sillä oli iso ego ja älyä, ja se oli hyvin itsevarma ja peräänantamaton. Mörököllin emä oli Rietu, Ohto Huikurin koira Kittilän Tepsasta. Rietun täyssisko Reska oli myös Matti Takasen omistuksessa. Kaikki Ohto Huikurin koirat olivat peräisin Matti Kuivilalta Poromiehen kennelistä Sodankylästä. Kuivilalle kuului myös Mörököllin sukutaulun suurin vaikuttaja, vuonna 1969 syntynyt Curke. Se oli Inarin Lismassa Paulus Näkkäläjärven kodissa syntynyt työkoira. Mörököllin isä oli Lumiturpa Addja, jonka emä oli Reska ja isä Fin Mva Fredi. Fredi oli Kittilän Kallosta kotoisin olevan Pauli Jauhojärven kasvattama parkki uros, jonka omisti myöhemmin eläinlääkäri Helena Kuntsi. Koira opettaa ihmisiä tavoille Mörökölli koulutti emännästään hyvän palvelijan itselleen. Jos Riitta kehtasi komentaa armoitettua herrasmiestä, sen ilme oli aidon hämmästynyt. Kotioloissa Mörököllin lempinimi olikin Juntti, mikä kuvasi hyvin koiran jääräpäisyyttä. Kaikesta huolimatta Mörökölli oli hyvä pomo niin koiralaumalleen kuin emännälleen. Kerran yhteisen taipaleen alussa Riitta ja Mörökölli opettelivat hihnassakävelyä Kittilän kylänraitilla. Menomatka sujui hyvin, mutta paluumatkalla Mörökölli löi jarrut päälle. Se ei suostunut kävelemään enää metriäkään, vaan tuijotti emäntäänsä vaativasti. Tilanne johti siihen, että Riitan oli kannettava sylissään yli 4-kuukautinen ja 10-kiloinen lapinkoira – halki koko Kittilän. Vastaantulijoiden katseet olivat paljon puhuvia, ja kommenttejakin kuultiin. ”Onpas sinulla harvinaisen iso sylikoira”, oli yksi monista. 1980-luvun lopulla Mörökölli asui emäntänsä kanssa omakotitalossa Tikkurilan keskustassa. Eräänä päivänä perheen ollessa töissä murtovaras vieraili asunnossa ja vei mukanaan muun

28


muassa kameran, koruja ja muuta pikkutavaraa. Mörökölli asui tuolloin tarhassa, mutta se pääsi parvekkeen kautta sisälle taloon. Niinpä perheessä ihmeteltiin, miksi roteva koira ei ollut reagoinut tilanteeseen mitenkään. Lattialta löytyi kuitenkin kummallisia verisiä vessapapereita, ja niiden alkuperä selvisi muutaman päivän kuluttua. Tikkurilan poliisilaitokselta soitettiin ja kerrottiin, että varastetut tavarat löytyisivät Tikkurilan terveyskeskuksen poliklinikalta. Mörökölli oli purrut rosvoa sen verran pahasti, että tämä oli joutunut lääkäriin paikkauttamaan itseään. Samalla ryöstösaalis oli jäänyt terveyskeskukseen. Komealla riittää ihailijoita Näyttelyuransa Mörökölli aloitti tyylilleen uskollisesti jo vuoden ikäisenä Äänekoskella. Kovasta -30 °C:een pakkasesta huolimatta Mörökölli sai tuloksen BIS-1. Koiran näyttelyura oli menestys. Mörökölli oli useamman vuoden ajan paras lapinkoirauros, ja se ylsi parhaimmillaan kaikkien rotujen näyttelykisassa kymmenen parhaimman joukkoon. Mörököllin naamakuva komeili muun muassa Kennelliiton 100-vuotisjuhlatarrassa. Mörökölli sai 15 pentuetta ja 69 jälkeläistä, joista suurin osa syntyi Riitta Takalon ja Matti Takasen Lumiturpa-kennelissä. Mörököllin jälkeläisnäyttö oli vakuuttavaa, ja joukossa on useita kansainvälisiä muotovalioita, Suomen muotovalioita, maailmanvoittaja vuodelta 1998 (Suomi) ja monia Tokossa ja paimennustesteissä menestyneitä. Mörökölli periytti myös topakkaa luonnettaan ja paimennusviettiään. Mörököllillä riitti karismaa elämän ehtoopuolelle asti, ja se eli terveen ja vaiherikkaan elämän. Mörökölli ”jutasi” pohjoisesta etelään emäntänsä kanssa, ensin Kittilästä Jyväskylään, sitten Tikkurilaan ja lopulta Karjaalle. Mörökölli jäi auton alle tammikuussa 1997, ja se oli koko perheelle synkkä päivä. Nyt Mörökölli lepää haudattuna kotitontille, suuren kuusen alle.

29


30


Tassutellen halki historian

2 Tassutellen halki historian

2

Lappalaiskoirien yhteinen taival

N

ykyisten lappalaiskoirien esi-isät auttoivat Pohjolan ihmisiä metsästyksessä ja peuranpyynnissä jo 10 000 vuotta sitten, jopa aikaisemmin. Pohjoisten alueitten koiria käytettiin myös kotieläinten paimenina, kestävinä vetojuhtina sekä urheina vahteina ja petojen karkottajina. Elinvoimaiset, mukautuvat ja vähään tyytyvät koirat olivat elinehto vaativissa maasto- ja sääolosuhteissa. Nykypäivän lappalaiskoirat ovat perimänsä ja tarkan jalostustyön ansiosta kestäviä, ystä-

vällisiä ja yhteistyökykyisiä koiria. Niitä ei ole jalostettu pelkän ulkonäön perusteella tai kehitetty temperamentiltaan liian pehmeiksi sylikoiriksi. Lappalaiskoirien luonne on säilynyt vilkkaana ja rakenne tasapainoisena, ja koirien ulkonäköön on suhtauduttu vastuullisesti. Koirien ulkonäkö on tärkeä yksittäinen piirre, joka antaa myönteisen lisän koirien valloittavaan yleisolemukseen. Lappalaiskoirat ovat sopusuhtaisia ja terveitä koiria, joista on iloa pitkään koko perheelle.

31


2

Kerran lappalaiskoirat olivat metsästyskoiria

V

anhin todiste lappalaiskoirista löytyy keskimmäiseltä kivikaudelta noin 10 000 vuoden takaa (mesoliittinen kausi). Silloin koiria käytettiin apuna peuranpyynnissä ja muun villiriistan metsästyksessä. Saamelaisia asui tuolloin paljon laajemmalla alueella kuin nykyisin, ja saamelaiskulttuureja tiedetään olleen etelässä jopa Laatokan tienoilla Karjalassa. Kun siirrytään ajassa 5000 vuotta eteenpäin pronssikaudelle, Suomen historia paljastaa merkkejä maatalouden kehittymisestä. Jääkausi alkoi hellittää, ja suomensukuiset kansat seurasivat pohjoiseen vetäytyvää mannerjään reunaa. He levittäytyivät uusille asuinalueille, ja samalla syntyi uusia kieliä ja elinkeinoja. Ensimmäisenä maanviljelys pääsi niskan päälle metsästyskulttuurista lännessä, Oulun ja Pellon tienoilla. Ihmiset alkoivat viljellä maata ja asua pysyvissä asumuksissa. He tarvitsivat koiria vahtimaan kotieläimiä, koteja ja viljavarastoja. Samaan aikaan kun suomalaiset uudisasukkaat levittäytyivät kohti pohjoista ja aloittelivat maanviljelystä, saamelaiset saivat leivän pöytään yhä peuranpyynnistä. Koirista oli metsästyksessä paljon apua. Saamelaiset viettivät suuren osan elämästään kulkien, ja siksi asumukset olivat väliaikaisia ja keveitä. Todennäköisesti he kesyttivät jo tuolloin joitakin peuroja kotikäyttöön, kuten vahvoiksi vetoporoiksi. Koiria käytettiin näiden porojen vahteina sekä apuna tavaroiden ja ihmisten kuljetuksessa.

32


33


2

Saamelaisten maailma muuttuu

S

aamelaisten pyyntikulttuuri sai vuoden 500 tienoilla yhä enemmän vaikutteita maanviljelyksestä ja kaupankäynnistä. Ihmiset liikkuivat laajemmilla alueilla, kävivät kauppaa ja löysivät uusia tapoja tulla toimeen. Peuroja alettiin pyytää lihan lisäksi myös turkiskauppaa varten. Koirat liikkuivat vapaasti ihmisten mukana ja elivät puolivilliä kyläkoiran elämää. Lappalaiskoirien kannalta merkittävä ajanjakso sijoittuu 700-luvun tietämille, myöhäiselle

rautakaudelle. Silloin suomalaisia uudisasukkaita eli jo Kainuussa ja Pohjois-Pohjanmaalla, ja näillä alueilla aikaisemmin asuneet saamelaiset väistyivät tai sekoittuivat uusiin tulokkaisiin. Ne saamelaiset, jotka päättivät siirtyä muualle, taivalsivat kohti pohjoista ja levisivät nykyisille asuinalueilleen koko Pohjois-Skandinaviaan. Saamelaisten koirat pääsivät yhteyksiin naapurikansojen koirien kanssa.

Viikinkien lammaskoirat Viikingeillä tiedetään olleen mukanaan monenlaisia lammaspaimenkoiria, jotka polveutuivat esimerkiksi islanninlammaskoirista, skotlanninpaimenkoirista ja saksalaisista paimenkoirista.

Ensimmäiset kuvat lappalaiskoirista löytyvät Knud Leemin kirjasta Beskrivelse over Finnmarks lapper (1767). 34


Pohjoisessa asui tuolloin monia kansoja. Ihmiset eivät välittäneet valtioiden rajoista samalla tavalla kuin nykyään, ja eri maiden saamelaiskansat pitivät yhteyttä toinen toisiinsa ja lisäksi naapurikansoihin, kuten viikinkeihin. Kotieläimet ja koirat sekoittuivat vapaasti kansojen välillä. Onkin mahdollista, että nykyiset lappalaiskoirat ovat saaneet yhtä lailla vaikutteita idän metsästys- ja paimenkoirista, kuten laikoista, ja viikinkien lammaspaimenkoirista.

Kuva saamelaisesta noitarummun kanssa Knud Leemin vuonna 1767 julkaisemassa kirjassa Beskrivelse over Finnmarks lapper.

Noitarumpujen lappalaiskoirat Šamanismi on saamelaisten ja monien muiden alkuperäiskansojen vanha uskontomuoto. Sen mukaan kaikella on sielu, niin ihmisillä, eläimillä kuin kivenmurusillakin. Šamanismissa yhteisön kunnioitettu jäsen, šamaani, toimii ihmisten ja yliluonnollisen henkimaailman välillä viestinvälittäjänä. Usein šamaani hankkii tietoa, neuvoja tai ennusteita transsin avulla, ja unennäköä muistuttavaan tilaan hän pääsee esimerkiksi tanssin tai musiikin avulla. Šamaaneista käytetään Suomessa usein nimeä Lapin noita. Noidat olivat aikoinaan arvostettuja ja pelättyjä ihmisiä, koska he pystyivät sekä vahingoittamaan että parantamaan. Rumpu oli yksi šamaanien tärkeimmistä työkaluista. Rummun kalvo tehtiin poron vuodasta, ja rumpukuvioista on löydetty myös koirien kuvia. Koirat ovat olleet osa saamelaista kulttuuria hyvin kauan, ja nykyiset lappalaiskoirat ovat aito palanen alkukantaista pohjoista mystiikkaa.

35


2

Poropaimenkoirien esi-isiä

K

un keskiaika oli ohi, kirkon ja valtion kiinnostus eksoottisia, pohjoisia alueita kohtaan heräsi rytinällä. Saamelaiskulttuurista alkaakin löytyä kirjallisia todisteita 1500-luvulta. Ensimmäiset merkinnät poronhoidosta ja lappalaiskoirista löytyvät Olaus Magnuksen vuonna 1555 julkaisemasta Pohjoisten kansojen historia -kirjasta. Saamelaisten pyyntikulttuuri ei lakannut yhtäkkiä. Vanha metsästyskulttuuri ja poronhoito elivät sopuisasti rinnakkain ja antoivat yhdessä saamelaiskansoille elannon. Peuroja alettiin pikkuhiljaa kesyttää yhä enemmän vetojuhdiksi, niin sanotuiksi takkaporoiksi, ja kesyjä poroja käytettiin houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Samalla koiria tarvittiin yhä vaihtelevampiin tehtäviin. Porotalous kehittyi todennäköisesti ensin Ruotsin ja Norjan puolella ja vasta sitten Suomessa. Ihmiset elivät tiiviissä vuorovaikutuksessa naapurikansojen kanssa, ja alkuinnostus poronhoitoon syttyikin todennäköisesti norjalaisesta lammaspaimennuksesta ja suomalaisten uudisasukkaiden karjankasvatuksesta.

36


37


Kaksi arktisen paimenkoiran päätyyppiä Menneinä aikoina paimen-, metsästys- ja vartiokoirat eivät olleet erikseen jalostettuja rotuja, vaan yhden koiran piti usein suoriutua eri tehtävistä. Erityyppisillä koirilla oli kuitenkin omat vahvuutensa, ja tietynmallisia koiria pyrittiin hankkimaan, koska ne pärjäsivät parhaiten tietyissä tehtävissä ja seuduilla. Nykyiset lappalaiskoirarodut polveutuvat arktisista pystykorvista, joiden ulkomuodossa, värissä, ruumiinrakenteessa ja karvanpituudessa on ollut kautta aikain paljon vaihtelua. Jossain määrin nykyisistäkin roduista voidaan löytää itäisiä tai läntisiä piirteitä. Eniten koiran ulkomuotoon ovat vaikuttaneet seudun ilmasto ja koiran tehtävät. Skandinaaviset pystykorvat voidaan jakaa karkeasti kahteen, epäviralliseen pääryhmään: Pystykorvat. Ryhmän koirat ovat neliönmallisia pystykorvia, joilla on kippurahäntä ja paksu, pitkäkarvainen turkki. Tämän rotutyypin vaikutus näkyy edelleen esimerkiksi samojedinkoirassa, suomenpystykorvassa ja suomenlapinkoirassa. Neliönmallisten koirien alkukantaisimpia edustajia ovat Venäjältä kotoisin olevat nenetsinkoirat (nenetskaja olenogonnaja laika). Ne ovat nenetsien (jurakkisamojedien) eli yhden maailman vanhimman poronhoitajakansan koiria. Paimenkoirat. Ryhmän koirat ovat pitkärunkoisempia ja usein lyhytkarvaisempia kuin pystykorvaryhmän koirat. Ne ovat suorahäntäisiä ja muistuttavat monia nykypäivän paimenkoiria ja laikoja. Tämäntyyppisiä koiria sanotaan ravaajiksi, ja samanlainen ruumiinrakenne on esimerkiksi luonnossa jolkuttavalla sudella. Paimenkoiramaisen tyypin vaikutus näkyy nykyisin selvästi esimerkiksi bordercolliessa ja lapinporokoirassa.

Millainen paimenkoira pärjää pohjoisessa? Porojen ja muiden pohjolassa tavattavien kotieläinten paimennukseen ei sovi mikä tahansa paimenkoira. Tämä asia piti ottaa huomioon myös lappalaiskoirien jalostuksessa ja rotujen määrittelyssä. Poropaimenien on kestettävä pohjoisen ankara talvi pakkasineen. Samojen koirien täytyy pysyä kuivina ja lämpiminä myös suojakeleillä, märässä nuoskalumessa ja räntäsateissa. Myös kesäajan sääsket vaativat koiralta tiheää, suojaavaa turkkia (räkkäaika).

38


1

600-luvulla saamelaisten pyyntikulttuuri ja suomalainen karjankasvatuskulttuuri olivat jo yhdistyneet monin tavoin. Puolipaimentolaiselämää viettävät saamelaiskansat elivät metsästyksestä ja kalastuksesta, mutta he pitivät myös kotieläimiä, joita koirat paimensivat. Pysyvämmät asumukset merkitsivät sitä, että lappalaiskoiria tarvittiin myös kotien ja ruokavarastojen vartiointiin. 1600-luvulta löytyy käräjäpöytäkirjoja, joissa mainitaan, ettei koirien kiinnipitovelvollisuus koskenut porokoiria. Tästä voi päätellä, että porokoirat olivat ihmisen työtovereita ja erityisasemassa. Porokoirat erosivat muista kylänkoirista myös värityksensä puolesta: porokoirat olivat

2

Poronhoito vaatii paimenkoiria mustia. Värillä oli toinenkin merkitys. Musta koira erottui metsän pedoista, kuten susista, jotka ovat väriltään vaaleanharmaita. Porotalous kehittyi yhä tärkeämmäksi elinkeinoksi useasta syystä. Yksi tärkeimmistä oli villipeurojen väheneminen liikametsästyksen takia. Poronnahkatuotteilla oli kysyntää, ja saamelaisten lisäksi myös suomalaiset uudisasukkaat metsästivät villipeuroja. Poro oli myös tärkeä lihan lähde. Pohjoisilla alueilla kylmissä olosuhteissa lihansaanti on tärkeää, ja merkittävän ravinnonlähteen saatavuus varmistettiin kesyttämällä peuroista omia poroja. Samalla poroja alettiin suojella aitauksilla ja paimenkoirilla. 39


Sudenkokoinen koira ei ole hyvä porokoira, vaan koiran pitää olla pienempi, matalajalkainen, paksuturkkinen ja suhteellisen yksivärinen.

Aslak Juuso 1969

40


Saamelaisia koirannimiä Barfi / Barfe = pörröinen

Pilk´ke = täpläniska

Belljes = tarkkakorvainen

Riđđu = myrsky

Cahhpe = musti

Roas´til = innokas, rohkea

Calmo, Diggal = nelisilmä

Rui´se, Run´ne = punakarvainen

Fihtolas = älykäs Hurvi = takkuturkki

Ruv´ge = koira, joka ajaa tokkaa niin, että porot juoksevat kapeana jonona

Jegolas = tottelevainen

Sáhcu = piirto

Jor´be = hännätön

Siegkis = liikakynnellinen

Kiehka = käki

Skuöl´fi = valkea

Lur´fe = ”rössö, pörröinen”

Spire = peto

Lutur = pitkäkarvainen

Tiehpi = tupsu tai huisku

Muohtti = lumisade

Tielkka = pilkkuotsainen tai pilkkurintainen

Mur´ju, Must´te = lyhytkarvainen musti Nor´ri = Tessu Näs´te, Násti = tähti, pilkkuotsa Parri = paksu Pil´ke, Pil´ko = koira, jolla on ruskeat pilkut silmien päällä

Tshoppis = koira, jolla on päässä ja korvissa tuuhea karva Unna = pieni Valli = nopea Vasmi = lumisade

41


Metsä- ja porosaamelaisten koirat Metsäsaamelaiset elivät pyyntikulttuurista ja pienporonhoidosta. Metsäsaamelaiset paimensivat muutaman poron tokkiaan lähinnä talvisin, kun taas kesäisin porot saivat vapaasti vaeltaa perheen laajoilla laidunmailla. Poroja lypsettiin, niistä saatiin lihaa ja niitä käytettiin vetojuhtina ja houkutuseläiminä peuranpyynnissä. Koiria käytettiin monissa tehtävissä: ne auttoivat metsästyksessä, kotieläinten vahtimisessa ja talvisin porojen paimennuksessa. Porosaamelaiset elivät pääasiassa poronhoidosta. Koiria käytettiin suurien tokkien paimennuksessa ympäri vuoden, mutta todennäköisesti samat koirat vahtivat myös kotia ja osallistuivat tarpeen mukaan metsästykseen. Porotokat olivat suuria, ja kotona pidettiin vain muutamia kesy- tai tarhaporoja vetotehtäviä varten. Porosaamelaisilla koira oli perheenjäsenen asemassa, ja koirat elivät tiiviisti omistajansa rinnalla, söivät samaa ruokaa ja nukkuivat sisällä kodassa.

42


Johan Tirénin (1853–1911) maalaus Samepojke leker med sin hund (valmistumisvuosi tuntematon). Wikipedia.

Nuoren oma koira Porosaamelaisten keskuudessa nuori sai perinteisesti oman koiran noin 14-vuotiaana. Samanikäisenä lapsi alkoi osallistua aikuisten lailla paimentamiseen.

43


2

Metsästyskoirat kehittyvät paimenkoiriksi

S

uurporonhoito kehittyi Suomessa täyteen mittaansa 1700-luvulla. Samalla peuranpyyntikulttuuri väheni. 1600–1700-lukujen taite onkin selvä rajapyykki metsästävän ja paimentavan lappalaiskoiran välillä. Metsästyskoiran piti sopeutua uuteen tehtäväänsä poropaimenena. 1700-luvun kuluessa pienporonhoito (metsäsaamelaiset) muuntui monin paikoin ympärivuotiseksi paimentolaisporonhoidoksi (porosaamelaiset). Porotokkien koot kasvoivat, ja ihmisten

44

työmäärä lisääntyi. Koirien määrä ja arvo kohosivat, koska ihmiset eivät pärjänneet ilman nelijalkaisia apureitaan. Koiria alettiin pitää saamelaisperheiden tärkeimpänä omaisuutena. Hyvästä porokoirasta sai pulittaa suuria rahasummia, ja perheen arvo ja asema mitattiin yhtä lailla porojen kuin porokoirienkin määrässä. Ympärivuotinen poropaimennus on nykyään tyypillisintä Länsi-Lapille ja Käsivarren Lapille.


Miten saamelaisista ja koirista tuli kumppanit? Vanhan kansantarinan mukaan saamelaisten ja koirien yhteinen taival sai alkunsa, kun koira katseli sivusta poromiesten työtä. Miehet pyrkivät kokoamaan poroja huutaen ja ympäriinsä säntäillen. Tokka oli ja pysyi hajallaan, jolloin koira ajatteli itsekseen: “Minä taitaisin homman paremmin.” Koira kävi tuumasta toimeen ja riensi porojen perään äänekkäästi haukkuen. Porot kiinnittivät siihen heti huomiota ja kokoontuivat hallitusti yhteen. Poromiehet olivat sen taidoista otettuja. Ne ymmärsivät koiran arvon ja pyysivät sitä rengikseen. Koira harkitsi asiaa aikansa, ja lopullisen päätöksen ihmisen toveriksi liittymisestä se teki vasta silloin, kun susi kävi kiinni sen toveriin. Koira pelkäsi ja tunsi siksi vetoa ihmisen tarjoamaan suojaan. Kerrotaan, että koira asetti toveruudelle ehtoja. Sen oli tarkoitus pyytää ihmiseltä rengin palkakseen “lihaa ja pintaa”, mutta se sekosi sanoissaan ja pyysi “keuhkoa ja lientä”. Lisäksi koira vaati, että kun se tulisi vanhaksi eikä enää jaksaisi paimentaa, se pitäisi armeliaasti hirttää. Hirttämistä pidettiin koiraa kunnioittavana lopettamiskeinona, jolla taattiin koiraonni myös tulevaisuudessa.

Ruotsalaisen Johan Tirénin (1853–1911) maalaama taulu Same med hund (valmistumisvuosi tuntematon). Wikipedia.

45


Riistavietti vs. paimennusvietti Metsästyskoiran riistavietti ja paimenkoiran paimennusvietti tuntuvat äkkiseltään kahdelta eri asialta. Toinen saa koiran suojelemaan paimennettaviaan ja toinen tappamaan saaliin. Viettien tasolla kyse on kuitenkin läheisistä ilmiöistä. Paimenkoira valvoo, ohjaa ja tarkkailee saaliseläinten liikkeitä, mutta ei vahingoita niitä. Paimenkoirat hoitavat tehtävänsä eri tavoin riippuen siitä, mitä eläimiä ne paimentavat. Suuria nautaeläimiä paimentavat koirat, kuten corgit, on jalostettu erittäin mataliksi, jotta ne voisivat välttää eläinten potkut. Australiankarjakoira paimentaa eläimiä takajaloista näykkimällä, kun taas bordercollie paimentaa katseellaan ja lähestyy siksi paimennettaviaan edestäpäin. Lappalaiskoirat paimentavat poroja tai muita eläimiä haukkumalla ja liikkeellään. Paimenkoiran ja metsästyskoiran ero on siinä, että metsästyskoira käyttäytyy hyökkäävämmin. Koulutuksestaan riippuen se ajaa, noutaa, seisoo tai jopa käy kiinni saaliseläimeen. Metsästyskoiran jalostaminen paimenkoiraksi on vaatinut riistavietin muokkausta. Paimentaminen on vaanimista ja olennainen osa tehokasta saalistamista. Vain saaliin kiinniottaminen opetetaan pois. Koiran viettien voimakkuus vaikuttaa siihen, miten vaativaa paimenkoiran kouluttaminen on. Mitä vahvempi on koiran saalistusvietti, sitä vaativampaa on sen koulutus, koska viettiensä vallassa koira voi herkästi käydä kiinni paimennettaviin eläimiin. Viisas ja hyvin koulutettu paimenkoira ei hätistele paimennettaviaan turhaan. Se tuntee paimennettavansa ja hyödyntää niiden tapoja joko juosta karkuun, kokoontua yhteen tai seurata johtajaporoa, kellokasta.

46


P

oronhoitoalue ulottui jo 1800-luvulla hyvin laajalle alueelle halki pohjoisen Skandinavian ja Kuolan niemimaan. Kulttuurit, kansat ja elinkeinot vaihtelivat, mutta poronhoito oli vallitseva tapa saada ruoka perheen pöytään. Kaikki poronhoitoalueen koirat olivat arktisia pystykorvia, mutta niiden ulkonäkö ja paimennustavat vaihtelivat suuresti. Lappalaiskoirien tärkein tehtävä oli auttaa vahtimaan ja siirtämään suuria porotokkia vuodenaikojen mukaan eri laidunmaille. Paimennusja vartiointitehtävät vaihtelivat ja vaativat koirilta

2

Monenlaisia paimentavia koiria rohkeutta, yhteistyökykyä ja itsenäisyyttä. Koiran piti pystyä työskentelemään ilman omistajansa jatkuvaa ohjausta laajoilla tunturimailla. Kun suuria porotokkia siirreltiin alueelta toiselle, eri paimennuskulttuurien koirat sekoittuivat toisiinsa. Joissain paikoin korostettiin haukkumalla paimentamista, toisaalla taas muita tapoja. Koirat saivat lisääntyä keskenään vapaasti, ja Lapin työkoirakanta oli elinvoimainen ja monimuotoinen. Tietyistä roduista ei kuitenkaan voinut puhua. 47


48


2

Lappalaiskoirien ensimmäiset nimet

S

uuri muutos kohtasi saamelaiskulttuuria ja samalla lappalaiskoirien kehitystä, kun Norjan, Ruotsin ja Suomen rajat suljettiin vuonna 1852. Saamelaisten vanha vuotuismuutto-oikeus lakkasi, eivätkä saamelaiset saaneet enää kulkea poroineen koko saamelaisalueella. Eri maiden kulttuurit alkoivat erottua toisistaan ja yhteistyö väheni. Kun Jäämerelle kulkeminen vaikeutui, monet Suomen saamelaiset muuttivat rajan pinnasta etelään, esimerkiksi Utsjoelta Inarin jäkälämaille ja Enontekiöstä Sodankylän Sompioon. Myönteistä muuttoaallossa oli se, että saamelais- ja poronhoitokulttuuri levisivät aikaisempaa kauemmas itään ja etelään. Lappalaisalue laajeni Suomen sisällä, ja osittain tästä syystä järjestäytynyt kansallinen kenneltoiminta alkoi 1800-luvun loppupuolella. Näihin aikoihin alettiin julkaista niin sanottuja koirannimiluetteloita. Niissä mainittiin lapin paimenkoirat ensimmäisen kerran vuonna 1891. Ensimmäinen suomalainen koiranäyttelykin pidettiin seuraavana vuonna, ja lappalaiskoiria oli mukana Lapin paimenkoirien, lapinkoirien ja porokoirien nimillä. Samoja koiria saatettiin kutsua jopa suomalaisiksi, haukkuviksi lintukoiriksi, vaikka lintukoirista jalostettiinkin ajan kanssa aivan oma rotunsa, suomenpystykorva. Vaikka alkukantaiset koirat kiinnostivat yhteiskunnallisesti monia ryhmiä, varsinaista jalostustoimintaa ei vielä ollut. Erilaisia lappalaisrotuja ei eroteltu toinen toisistaan, ja päähuomio keskittyi suomenpystykorvan kehittämiseen. Yleinen kiinnostus pohjoisia seutuja ja erämaita kohtaan sai liikkeelle Etelä-Suomesta saapuneet metsästäjät, ja he toivat mukanaan Lappiin omat metsästyskoiransa. Ne sekoittuivat poroja paimentaviin koiriin.

49


Poromies Niiles Vallen kylänväkeä vuonna 1931 vasojen merkintäaikaan Faallisilla Utsjoella, Kevon luonnonpuistossa. Niiles Valle nuoremman mukaan vasemmalla ovat hänen isovanhempansa Oula ja Rauna Valle sekä koira Spirste. Edessä keskellä on Niiles ja Rauna Valle sekä Niileksen koira Sierggis. Raunan koiran nimi ei ole tiedossa. Heidän takanaan on Yrjö Sarre koiransa kanssa ja kuvan oikeassa laidassa Pierra Valle ja hänen koiransa Parkki. Kuvan Parkkikoira on tyypiltään nykyisten suomenlapinkoirien kaltainen, muut taas lapinporokoiratyyppiä. Kuva: Erkki Mikkola. Museovirasto.

Saamelaissanastoa Jutaaminen = Porojen vaeltaminen kesä- ja talvilaidunten välillä. Rukattaminen = Porojen turhaa ja tarpeetonta ajamista, mihin liian nuori lappalaiskoira voi syyllistyä, ennen kuin se oppii paimentamaan poroja hallitusti ja rauhallisesti. Tsulku = Nuoren koiran kaulapantaan entisaikoina kiinnitetty puukalikka, joka painoi juuri sen verran, että paino hillitsi nuoren koiran intoa ja kasvatti sen lihaksia. Beana = Porokoira. Boazubeana = Merkkivärinen porokoira. 50


1

900-luvulle tultaessa tunturipeura ja metsäpeura olivat käytännössä hävinneet Suomen alueelta. Metsästykseltä säästyneet peurat sulautuivat poroihin, ja 1900-luvun alkupuolta pidetään porotalouden kulta-aikana. Lappalaiskoiria oli monennäköisiä, ja niiden asema oli vankka. Koirat kevensivät ihmisten työtaakkaa ja mahdollistivat yhä suurempien porotokkien pitämisen. Koirat pystyivät hallitsemaan poroja yhtä taitavasti avoimessa maastossa, lumikinoksissa kuin tiheissä tunturikoivikoissakin. 1930-luvulla Etelä-Suomessa tiedetään olleen koiria, joita kutsuttiin lapinpystykorviksi ja lapinpaimenkoiriksi. Kiinnostus alkuperäistä, kotimaista paimenkoirarotua kohtaan kasvoi, ja lappalaiskoiria tavattiin myös muissa tehtävissä kuin poropaimenina. Poronhoitoalueen eteläosissa koirat ajoivat esimerkiksi peltoporoja pois ihmisten puutarhoista ja laidunmailta. Kaikkein alkuperäisimpänä koiratyyppinä pidettiin Enontekiön tunturilappalaisten poropaimenkoiria. Ruotsalaiset rekisteröivät oman lapinkoiransa 1930-luvun puolivälissä, ja sama päämäärä oli suomalaisilla kenneljärjestöillä. Suomessa haluttiin kuitenkin välttää ruotsalaisten virheet. Ruotsinlapinkoiralla, lapphundilla, ei ollut juuri mitään tekemistä Pohjois-Ruotsin perinteisten paimenkoirien kanssa. Rotu oli luotu etelässä eikä se enää täyttänyt työkoiran vaatimuksia. Käytännön elämään suomalaisten lappalaiskoirien jalostustavoitteet eivät ehtineet vaikuttaa,

2

Kukoistuksesta sota-aikoihin

kun syttyi toinen maailmansota. Sen jälkimainingeissa käyty Lapin sota (1944–1945) teki lähes täydellisesti lopun lappalaisesta koirakannasta. Koiria ei saanut ottaa mukaa Etelä-Suomeen lähteneisiin evakkojuniin, ja niitä mieluummin ammuttiin kuin jätettiin sodan jalkoihin. Alkuperäisiä porokoiria säilyi vain syrjäisissä erämaakylissä ja kaukana sodan melskeistä.

Ruotsin kansalliskoira Vuonna 1936 ruotsalaiset erottivat saamelaisalueen lappalaiskoirista oman lapinkoiransa ja antoivat sille ensimmäisen rotumääritelmän. Nykyinen kansalliskoira sai alkunsa risteytyksistä, joissa yhdisteltiin Lapista saatuihin koiriin esimerkiksi samojedinkoiraa. Aluksi ruotsinlapinkoira rekisteröitiin nimellä lapinpystykorva, ja se oli matalarakenteinen, kippurahäntäinen ja tuuheaturkkinen pystykorva, jonka värejä ei ollut tarkasti määritelty. Vasta 1950-luvulla koirasta alettiin jalostaa täysin mustaa tai ruskeaa nykyversiota.

51


2

Lapinkoiran jäljillä

S

odan kauhuista huolimatta lappalaiskoirat eivät kadonneet kokonaan. Kennelliitto ja Suomen Kennelklubi aloittivat heti sodan jälkeen koirakantojen kartoituksen, ja lappalaisrotuja alettiin luoda uudelleen Etelä-Suomesta käsin. Alun perin ruotsalainen Suomen Kennelklubi otti Ruotsin mallin esimerkikseen ja alkoi koota tietoa lappalaiskoirista. Samalla tavoitteeksi muodostui yhtenäistää niiden ulkomuoto, ja päämääränä oli luoda yksi, yhtenäinen lappalaiskoirarotu. Vuonna 1945 suomalainen Lapin paimenkoira sai rotumääritelmän, jonka myös Kansainvälinen Kennelliitto (FCI) hyväksyi seuraavana vuonna. Tämä lapinkoiratyyppi tunnetaan nimellä kukonharjulaiset (ks. s. 61). Rodun jalostuksessa pidettiin ihanteena tuntureiden porokoiria, mutta rodun lähtökoirat eivät olleet lappalaisia työkoiria. Kantakoirat olivat peräisin Pellosta ja Savukosken seudulta, ei tunturialueilta. Rodun taustalla mainitaan olevan esimerkiksi samojedinkoiraa ja karjalankarhukoiraa. Rodun määritelmä oli varsin laaja, eikä siinä tehty selkeää eroa pitkä- tai lyhytkarvaisten koirien välille. Nykyisten suomenlapinkoirien taustalla kukonharjulaista kantaa ei enää ole.

52

Porokoiran kintereillä

S

amaan aikaan kun Kennelklubi saavutti tärkeän virstanpylvään Lapin paimenkoiran rekisteröinnillä, Suomen Kennelliitto jatkoi työtään kehittää sellainen suomalainen koirarotu, joka pystyisi paimentamaan poroja Lapissa. Ruotsinlapinkoira ei soveltunut turkkinsa puolesta työskentelemään pohjoisissa olosuhteissa, ja myös Lapin paimenkoira oli kehittymässä toisenlaiseksi kuin alkuperäiset, Lapissa tavattavat paimenkoirat. Porokoiran alustava kehitystyö alkoi varsinaisesti 1950-luvulla koirien kartoittamisella ja laskemisella Lapissa. Suomen Kennelliiton silloinen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Olli Korhonen teki poromiesten keskuudessa äärimmäisen tärkeää työtä esimerkiksi haastattelemalla poromiehiä. Näiden reissujen anti oli toteamus, että yhä käytössä olevat paimenkoirat olivat pitkähäntäisiä ja lyhytkarvaisia pystykorvia, niin sanottua menesjärveläistä tyyppiä (ks. s. 72). Käytännössä 1950-luvulla kahta eri lappalaiskoirarotua ei kuitenkaan ollut vielä olemassakaan, vaan lappalaiskoirat muodostivat hyvin monimuotoisen alkuperäisrodun. Sen edustajista löytyi niin väritykseltään, rungoltaan kuin karvapeitteeltäänkin erityyppisiä koiria.


Sodankylässä koirankasvattaja Matti Kuivilan uudella koiratarhalla vuonna 1971. Oikealla Kuivila, keskellä matkanjohtaja kenraali Olli Korhonen ja vasemmalla Suomen Pystykorvajärjestön sihteeri opettaja Juho Perttola kameroineen. Kuva: Esko Salkonen.

Koulutetun koiran arvo Vielä 1930-luvulla – eli noin 80 vuotta sitten – koulutetun, aikuisen lappalaiskoiran arvo oli valtava, jopa 4000 markkaa. Nykyrahassa puhutaan noin 1300 eurosta (Nordea).

53


2

Porokoirat ja lapinkoirat erilleen

Y

ritys rekisteröidä ja vakiinnuttaa kaksi erityyppistä lappalaiskoirarotua oli 1960-luvulla kova. Työssä koettiin kuitenkin merkittävä takapakki vuonna 1962, kun kaksi edellä mainittua, merkittävää rotujärjestöä yhdistyi. Tämä merkitsi sitä, että kaksi erityyppistä lappalaiskoiraryhmää pistettiin yhden ja saman rekisterin alle. Pitkäkarvaiset, Etelä-Suomessa jalostetut kukonharjulaiset ja vuosien 1959–61 Lapin-tarkastusretkillä löydetyt lyhytkarvaiset paimenkoirat, menesjärveläiset, saivat virallisesti sekoittua keskenään. Ongelmiin havahduttiin kuitenkin nopeasti, ja vuonna 1966 rekisterit erotettiin jälleen toi-

54

sistaan. Menesjärveläisinä tunnetut koirat saivat ensimmäisen oman rotumääritelmän 1967, ja rodun nimeksi annettiin lapinporokoira. Samoihin aikoihin Lapin paimenkoiran nimi vaihtui lapinkoiraksi. Lapinkoira edusti suhteellisen neliömäistä koiratyyppiä, jolla oli komea, paksu turkki ja seurallinen, rauhallinen luonne. Sitä ei ollut pitkän turkin vuoksi aivan yhtä hyvä käyttää lumisessa maastossa kuin porokoiraa, mutta


seura- ja harrastuskoirana se sai alusta lähtien suurta kannatusta. Vaikka rodut oli erotettu toisistaan, vielä 1970-luvullakaan kahden rodun ulkomuodossa ei aina nähty selkeää eroa. Pelkkä turkin pituus oli hankala ominaisuus, koska molempiin rotuihin syntyi sekä pitkä- että lyhytkarvaisia koiria, jopa saman pentueen sisällä. Siksi huomiota alettiin kiinnittää 1980-luvulla yhä enemmän koirien rungon mittasuhteisiin, raajojen rakenteeseen (kinnerkulmaan) ja hännän kantotapaan. Samalla lapinkoiran runkoa jalostettiin lyhyempään suuntaan, mutta koirat säilyttivät rotumääritelmän mukaisen korkeuttaan pidemmän rakenteen.

Moottorikelkka ei korvaa koiraa 1960-luvulla Lappiin saapuivat moottorikelkat eli peltipailakat. Poronhoito muuttui juuriaan myöten. Lappalaiskoirien tarve romahti ja kannat pienenivät, vaikka täysin tarpeettomia koirista ei toki tullut. Poromiehet pitivät moottorikelkkoja loistavina kulkuvälineinä, mutta paimentamisessa ne olivat hankalia, koska porot pelkäsivät äänekästä menopeliä. Moottorikelkan tulo vähensi lappalaiskoirien tarvetta ja käyttöä aluksi niin paljon, että rodun koko jalostustoiminta uhkasi keskittyä Etelä-Suomeen. Samalla rotumääritelmien painopisteet siirtyivät käyttöominaisuuksista ulkomuotoseikkoihin, kuten väriin. Suuntaus ei kuitenkaan ollut pysyvä. Hitaasti 1980-luvulle tultaessa poronhoitajat alkoivat taas kiinnostua porojen paimentamisesta koirien avulla, kun suurin into moottorikelkkojen suhteen oli laantunut. Tämän päivän porot ovat tottuneet koneisiin, mutta koirasta on silti paljon apua. Koira pääsee vikkelästi hankaliinkin paikkoihin, joihin kulkuvälineillä ei ole menemistä. Koiran haukun avulla tokka saadaan liikkumaan paremmin, ja siksi hyvän poropaimenen on haukuttava ja lopetettava haukkuminen käskystä. Myös koiran hajulla on merkitystä, ja se vaikuttaa poroihin. Nykyään on huomattu, että koira on erinomainen työpari mönkijälle, moottorikelkalle ja helikopterille. Koira kulkee helposti kyydissä ja siirtää porot käskystä tarpeen mukaan, pääasiassa takaa tai sivulta kuljettamalla. Koiran käyttö on myös taloudellinen ja ekologinen vaihtoehto esimerkiksi kalliiden helikoptereiden sijaan. 55


Aito koiratarina: Nuvvus Mattas eli “Mattas” “Mattas oli kiltti ja mutkaton luonne. Vain kerran se osoitti meille mieltään.” Annikki Leskinen Nuvvus Mattaksesta piti tulla alun perin Annikki Leskisen (ent. Savolainen) ja toisen kasvattajan yhteinen siitosuros. Mopseja kasvattanut yhteistyökumppani varasi Annikin lapinkoirapentueesta nartun mutta ei aloittanutkaan lapinkoirien kasvatusta vaan jätti nartun kotikoiraksi. Uros, joka kasvattajien piti jakaa, jäi Annikille. Kyseessä oli Muhoksella asuvan kasvattajan Nuvvus Mattas. Elettiin huhtikuun loppua 1985, kun Annikki nousi Ouluun menevään bussiin ja körötteli sen kyydissä Ala-Temmekseen, josta kasvattajan mies haki Annikin pentuja katsomaan. Perillä odotti 3 urosta ja 2 narttua. Urokset olivat väriltään parkkeja, kuten emänsä Mettänpeikon Nalle, ja nartut mustia. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Suloinen ruskea karvapallero Mattas oli rauhallinen, ja se istahti heti luottavaisena Annikin syliin. Ruma ankanpoikanen Annikki seurasi Mattaksen kasvun vaiheita suorastaan epätoivoisena. Koirasta ei näyttänyt tulevan kaunista eikä ainakaan muotovaliota. Pennun runko näytti pitkältä ja takakorkealta, korvat olivat suuret ja roikkuvat ja jopa kallo vaikutti liian kapealta. Kasvun edetessä Mattaksen ulkomuoto kävi läpi mitä hurjimpia vaiheita. Loppu hyvin – kaikki hyvin. Kun uroksen runko oli lopulta aikuisen mitoissa, se oli muotoutunut kauniin pyöreäksi. Pään mittasuhteet olivat levenneet, ja korvista oli tullut sopusuhtaiset taittokorvat. Enää Mattaksen ainoa ongelma oli turkki. Se oli edelleen väriltään kaunis parkki mutta laadultaan lyhyehköä tyyppiä. Annikki ilmoitteli Mattasta näyttelyihin, mutta useamman kerran kävi niin, että juuri kun näyttelyn aika koitti, Mattaksen turkki oli lähdössä. Uroksen näyttelyura oli kivikkoinen, mutta sinnikkäällä työllä Mattaksesta tuli kuin tulikin valio 6 vuoden iässä. Kiltti kasvaa vähällä kurilla Mattas sai pentuna vaellella kotitalon tienoilla varsin vapaasti. 1986 lapinkoiraleirillä Mattas oli Annikin mukana ja vaelteli tapansa mukaan ympäriinsä vapaana kuin taivaan lintu. Pikku-uros oli jo 4 kuukautta vanha, mutta sitä ei ollut totutettu taluttimeen. Tästä asiasta Maisa Ritala antoi Annikille leirin aikana palautetta: ”Sinulla tulee tuon koiran kanssa vielä vaikeuksia.” Huoli oli kuitenkin aiheeton. Annikin tytär otti kerran nuoren Mattaksen mukaansa automatkalle ja laittoi sille tauon aikana levikkeellä taluttimen kaulaan. Mattas lähti muitta mutkitta kävelemään ja näytti vain

56


itsekseen tuumivan, ettei tässä muukaan auta kuin seurata. Opetus sujui lopulta luontevasti ja omalla painollaan. Tapahtuma kertoo paljon Mattaksen helposta ja mutkattomasta luonteesta. Ainoan mielenosoituksensa Mattas järjesti Kajaanin loppiaisnäyttelyssä 2-vuotiaana. Annikki antoi koiran hetkeksi tyttärensä huostaan ja lähti seuraamaan samojedikehää. Kohta tytär tuli Mattaksen kanssa itku kurkussa ja väitti, ettei koira totellut häntä ollenkaan. Annikki otti Mattaksen, siirtyi sen kanssa lappalaiskehän luokse ja pyöräytti tuolin alle. “Nyt olet kunnolla!” Annikki sanoi kerran topakasti, ja Mattas totteli. Se oli vain käyttänyt tilaisuutta hyväkseen, kun hihnan toisessa päässä oli hetken tottumattomampi taluttaja. Mattas oli omasta mielestään jo täysikasvuinen ja osoitti siksi ison uroksen uhoa. Harvinaisen kaunis parkki Mattaksen ensimmäiset jälkeläiset syntyivät niin varhain, että nuori isä oli itsekin vasta vuoden ja yhden kuukauden ikäinen. Nykyään sama tahti ei olisi mahdollista. 1980-luvulla ei vaadittu silmä- tai lonkkatuloksia, ja Mattas lonkkakuvattiin vasta 6-vuotiaana. Sen ensimmäinen silmätarkastus tehtiin vuonna 1988 Hillosensalmen kesäleirin joukkotarkastuksessa. Mattaksen jälkeläisistä kotiin jäi sukua jatkamaan kolme pentua: Ruska-narttu, jonka emä oli Staalon Idjanasti, Piefla, jonka emä oli Orvokki Leppävirralta, ja Bernoban Helleena, jonka emä oli Staalon Kirjjag, Kiddanasten tytär. Näistä Piefla ja Helleena osoittautuivat hyviksi periyttäjiksi, ja kauniin parkin värinsä Mattas jätti sekä Ruskalle että Pieflalle. Pieflan tytär Tinttarella oli musta, mutta se siirsi parkin värin tyttärelleen Staalon Lieddille, jonka tytär Staalon Pakkashelmi on myös parkki. Mattaksen väri on kaiken aikaa putkahdellut esiin sen sukulinjoissa: milloin suoraan, milloin sukupolven yli loikaten. Annikilta kysyttiinkin Mattaksen eläessä jatkuvasti, minkä rotuinen koira Mattas oli. Kun hän kertoi sen olevan lapinkoira, moni ihmetteli, onko niitä tuonkin värisiä. Parkit olivat silloin paljon harvinaisempia kuin nykyisin. 2010-luvulla Mattaksella on jälkeläisiä jo kuudessa polvessa. Tervehdys haudan takaa Mattas eli elämänsä terveenä, ja vasta aivan viimeisenä elinvuotenaan se alkoi dementoitua. Välillä Mattas unohti, minne se oli menossa. Emännän täytyi käydä sitä aina käännyttämässä ja ohjaamassa oikeaan suuntaan. Myös sen kuulo heikkeni. Kuollessaan Mattas oli kuukautta vaille 15-vuotias, ja nyt se nukkuu kotikoivikossa, jossa lepäävät myös ennen sitä ja sen jälkeen kuolleet koirakaverit. Jälkeläisissään se jatkaa elämäänsä. Lisäksi Mattas on esiintynyt kuolemansa jälkeen hieman erikoisessa yhteydessä. Eräässä Helsingin Messukeskuksen näyttelyssä, hieman Mattaksen kuoleman jälkeen, oli kaikissa WC-ovissa kyltit “EI KOIRIA TÄNNE!” ja kylteissä Mattaksen kuva. Se oli lainattu Lapinkoira-lehden 4-numeron kannesta vuodelta 1988.

57


Aito koiratarina: Kiddanaste eli “Naste” “Nasten kuoleman muistelu saa joka kerta kyyneleet silmiini.” Annikki Leskinen Annikki Leskinen (ent. Savolainen) löysi Kiddanasten mutkien kautta. Hän oli juuri aloittamassa lapinkoirien kasvatusta ja etsi ensimmäiselle nartulleen, Peski Tassuselle, sopivaa urosta. Vaihtoehtoja oli vähän tarjolla, kunnes Suomen Pystykorvayhdistyksen vuosikirjasta löytyi mielenkiintoinen uros, Tilku. Sen omisti poromiesperhe Ivalon Alajoelta: Inkeri ja Jakke Aarnipuro. Annikki lähti kohti Ivaloa aikaisin toukokuisena aamuna 1978. Herkkävatsainen Tassu oksenteli ensimmäiset 30 kilometriä, ja emäntä sai pysähtyä siivoamaan pahoinvoinnin jälkiä ja päästämään Tassua vähän välillä lepäämään. Kun matka jatkui, Tassun pahoinvointi lakkasi. Se ei enää koskaan voinut huonosti autossa. Matka pohjoiseen oli pitkä. Lapin valoisassa kevätyössä kaikki näyttivät kuitenkin olevan hereillä. Pihoja lakaistiin ja roskia poltettiin. Lapset leikkivät täyttä päätä vielä puolen yön aikaan. Kun Annikki ja Tassu saapuivat perille, isäntäväki oli hereillä ja koirat alkoivat haukkua. Talon emäntä Inkeri kielsi niitä kerran, ja samassa tuli hiljaista. Koirat tottelivat ensimmäisellä käskyllä. Tassun astutus onnistui, ja samalla reissulla Annikki kiinnitti huomiota Aarnipurojen viehättävään narttuun, Talvikukkaan. Kevättähti syntyy Helmikuussa 1979 Inkeri soitti Lapista ja kertoi, että Talvikukalle oli syntynyt pentue, jonka isä oli Tilku niin kuin Tassunkin ensimmäisen pentueen. Annikki sai valita pentueesta itselleen sopivan nartun ja nimetä sen mielensä mukaan. Asiaa mietittyään Annikki päätyi Talvikukan nimeä kauniisti seuraavaan Kiddanasteen, “kevättähteen”. Huhtikuussa 1979 pikkuinen Naste haettiin kotiin Ivalosta. Pentu kasvoi ja varttui kauniiksi neitokaiseksi. Sen paras kaveri ja kasvuajan kumppani oli Annikin tyttären samojedinarttu Rita. Yhdessä koirat tekivät monta metsäretkeä – totta puhuen karkureissuja. Vähän väliä kotiväki sai huhuilla ja etsiä koirakaveruksia, kun ne olivat jälleen luvattomilla teillä, mutta onneksi ne eivät koskaan lähteneet kauas. Naste oli myös innokas matkustaja. Se oli tohkeissaan, kun pääsi suureen autoon tai junan kyytiin. Kotiin se ei halunnut jäädä missään tapauksessa, ja se oli aina mukana, jos joku perheenjäsenistä lähti esimerkiksi kirjastoautolle. 58


Naste pääsi matkustamaan Annikin kanssa junalla myös ikimuistoiselle Lappalaiskoirat ry:n ensimmäiselle kesäleirille Kylmäkoskelle. Naste irrotti makeat naurut koko porukalta, kun se yhteisen maastolenkin aikana porhalsi hakkuuaukealla risukkoon jäniksen perässä. Aikanaan se tuli itse kiltisti takaisin. Näyttelykehien tähti Nasten pentuaikaan liittyy yksi kipeä yllätys. Yksi maitohampaiden kulmahammas ei ollutkaan irronnut, ja nousevaan rautahampaaseen kehittyi asentovirhe. Kulmahammas jouduttiin katkaisemaan, ja Nasten rekisterikirjaan tuli operoinnista merkintä. Naste-paran näyttelyura näytti olevan ohi. Annikki vei Nastea silti koirakerhon harjoituksiin ja näyttelyihin. Monelle tuomarille sai tuohon aikaan esittää purennan itse, ja Annikin tytär oppi esittämään Nasten purennan niin, että hänen kätensä peitti sopivasti vioittuneen kulmahampaan. Kukaan ei koskaan huomauttanut asiasta. Naste sai ensimmäisen sertin ja ROPin Iisalmessa Olli Korhoselta heinäkuussa 1980. Naste oli silloin nykyistä junioria vastaavassa iässä ja luokka oli AVO. Seuraavana keväänä Naste sai toisen samanlaisen tuloksen Piippolassa Esko Nummijärveltä, ja kolmas serti tuli seuraavana kesänä Torniossa ruotsalaiselta Anders Cederströmiltä. Nastesta tuli Suomen muotovalio. Hyvästit rakkaalle ystävälle 1982 Naste sai ensimmäisen pentueensa, jonka isänä oli Mettänpeikon Huisku. Nasten toisen pentueen isänä oli Aslak, ja sukua on jatkanut onnistuneesti Idjanasti. Nasten kolmas pentue syntyi Poromiehen Thahpen kanssa. Tuon pentueen Kiehpakanda-pojasta tuli myöhemmin valio. Kiddanasten kuolema oli yksi Annikin elämän suurista tragedioista. Keväällä 1986 Naste juoksi heikoille kevätjäille virtapaikkaan. Perheenjäsenet yrittivät päästä venettä työntäen pelastamaan koiraa, ja lopulta Annikki sai nostettua sen ylös hyisestä vedestä. Silloin oli jo liian myöhäistä. Emäntä sai syliinsä jäykistyvän pikku ruumiin. Murhetta lisäsi se, että Naste odotti juuri pentuetta Nuvvus Mattakselle. Pieni lapinkoiratyttö Kiddanaste on jäänyt elämään perheen muistoissa. Se antoi Annikille ja muille perheenjäsenille paljon ilonhetkiä, koska se oli luonteeltaan viehättävä ja tuli erittäin hyvin toimeen muiden koirien kanssa. Nasten elämä jäi lyhyeksi, mutta sillä oli poikkeuksellinen sija omistajansa sydämessä. 59


2

Suomenlapinkoira

K

uten edellä on kuvattu, suomenlapinkoiran voi katsoa saaneen ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1945 Lapin paimenkoiran nimellä (ks. infolaatikko kukonharjulaisista). Tämän määritelmän koirat eivät kuitenkaan ole suoraan nykyisten lapinkoirien taustalla. Lapin paimenkoirat olivat kookkaampia, pitkäpäisempiä ja pitkäkuonoisempia kuin nykyiset lapinkoirat, ja kanta sai alkunsa vain muutamasta Lapista tuodusta koirasta. Kauan ennen ensimmäistä määritelmää Lapissa tavattiin kuitenkin pitkäkarvaisia lappalaiskoiria. Ne olivat erityisen suosittuja Lapin

60

tunturialueilla, joilla kova lumenpinta kantoi hyvin tuuheaturkkista ja sitkeää paimenkoiraa. Tämäntyyppisistä koirista käytettiin usein vanhaa, turkin laatua kuvaavaa nimeä “lapinrössö”. 1970-luku oli merkittävää aikaa nykyisen lapinkoiran kehittymisen kannalta. Vuonna 1971 avattiin rekisteri pitkäkarvaiselle lappalaiskoiralle, nykyiselle suomenlapinkoiralle. Nykyiset koirat polveutuvat tämän aikakauden lappalaiskoirista. Lapinkoirien jalostusneuvonta aloitettiin vuonna 1973 ja paria vuotta myöhemmin 1975 lapinkoira sai uuden rotumääritelmän.


Kukonharjulaiset lappalaiskoirat Tärkein varhaisia suomenlapinkoiria kasvattanut kennel oli Kukonharjun kennel. Sen pentueita syntyi vuosina 1954–1971. Näitä koiria onkin myöhemmin kutsuttu ”kukonharjulaisiksi”. Koirat olivat suuria, mustia, pitkä- ja pehmeäkarvaisia tai joskus myös lainekarvaisia. Niillä oli kapeat ja pitkänmalliset päät. Edellä mainitut ominaisuudet Suomen Kennelklubi vahvisti Lapin paimenkoira -nimisen rodun tunnusmerkeiksi vuonna 1945. Koiratyypin taustalla oli Pellosta kotoisin olevan koirakaksikko: samojedi ja karjalankarhukoira. Kukonharjun kennelin koirat olivat kaikki kotoisin Etelä-Suomesta, eikä niillä ollut mitään tekemistä poroja paimentaneiden koirien kanssa. 1960-luvulla lapinporokoira sai oman rotumääritelmänsä, ja samaan aikaan myös lapinkoirat alkoivat saada kantaansa toisentyyppisiä lappalaiskoiria. Vielä hetken kukonharjulaiset risteytyivät vapaasti muiden lappalaiskoirien kanssa, mutta pikkuhiljaa kanta väheni ja katosi lopulta lähes kokonaan. Nykyisten lappalaiskoirien taustalla ei ole kukonharjulaisia.

61


Tärkeää uudessa määritelmässä oli lapinkoiran arktinen olemus. Koirien koko määriteltiin pienemmäksi kuin kukonharjulaisessa tyypissä, ja hännän tuli kiertyä liikkeessä selän päälle. Lapinkoiran runko määriteltiin hieman korkeuttaan pidemmäksi, mikä teki koirien yleisolemuksesta vahvan. Pään toivottiin olevan voimakaspiirteinen ja lyhytkuonoinen. Ensimmäisiä uuden tyypin merkittäviä uroksia olivat esimerkiksi Kalikkakaula (ks. s. 68) ja Lecibsin Torsti. Uudessa määritelmässä myös karvapeitteelle vaadittiin yhdenmukaisuutta, vaikka edelleen kaikki värit olivat sallittuja. Turkin tuli olla runsas ja karkea erotuksena lapinporokoiran lyhyehköstä karvapeitteestä. Peitinkarvan piti olla pitkää, 62

karkeaa ja säänkestävää. Lisäksi askellus erotti lappalaiskoirat toisistaan. Rodun ulkomuodon määrittely on vakiintunut viimeisten 30 vuoden aikana, ja jalostustietoja on kerätty 1980-luvun alusta lähtien. Lapinkoiran nimi muuttui suomenlapinkoiraksi 1993, ja nykyinen rotumääritelmä on vuodelta 1996. Siinä lapinkoiran koko on määritelty hieman pienemmäksi kuin vuoden 1975 määritelmässä. Vuonna 1996 lapinkoira liittyi perinnöllisiä sairauksia ehkäisevään Pevisa-ohjelmaan, ja nykyään lapinkoira kuuluu varsin terveisiin koirarotuihin. Suomenlapinkoira on edelleen hyvin monipuolinen ja ulkonäöltään vaihteleva rotu, ja narttujen ja urosten erot ovat selvät niin olemukses-


Suomenlapinkoirien rekisteröinnit 1977–2011 sa kuin luonteessakin. Lapinkoirat ovat suuria persoonallisuuksia. Ne taipuvat edelleen alkuperäiseen käyttötarkoitukseensa poropaimeniksi ja urheiksi kodin vahdeiksi, mutta useimmiten näitä vekkuleita pidetään koti-, harrastus- ja seurakoirina. Sopeutuvainen, iloinen ja tasapainoinen suomenlapinkoira nauttii ulkoilusta säällä kuin säällä. Ei siis ihme, että rauhallinen ja rento lapinkoira on ollut koko 2000-luvun yksi Suomen suosituimmista koiraroduista. Suomessa on tällä hetkellä noin 10 000 suomenlapinkoiraa. 1970-luvulta lähtien lapinkoiria on viety myös ulkomaille, ja sielläkin rodussa viehättää eniten sen terveys, monipuolisuus ja vetoava ulkonäkö. Ulkomailla syntyy vuosittain 200–300 pentuetta, ja eniten koiria löytyy Pohjoismaista, Englannista, Hollannista ja USA:sta. Esimerkiksi Ruotsissa on rekisteröity 2000-luvulla huimat 3000 suomenlapinkoiraa.

VUOSI 1977 1978 1979 1980 1985 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011

KPL 315 386 370 311 479 659 704 752 901 995 1143 1244 1150 1275 1374 1045 1119 1325

63


Kiedalas Currok

Löytö

Lecibsin Hurraa

Kiedalas Cerrih

Naavapirtin Nuuska

Vanhoja vaikuttajia: Suomenlapinkoirat Uroksia

64

Fredi (SF27143T/76)

Nuvvus Mattas (koiratarina s. 56)

Kalikkakaula (koiratarina s. 68)

Peski Koira

Kiedalas Cerrih

Peski Luuhki (koiratarina s. 26)

Kiedalas Currok

Peski Muste

Lecibsin Hurraa

Poromiehen Boika

Lecibsin Kosma

Poromiehen Thahpe (koiratarina s. 66)

Lecibsin Torsti

Poromiehen Tsahpi

Lumiturpa Mörökölli (koiratarina s. 28)

Staalon Pahta

Löytö (SF13863/87, syntymävuosi 1976)

Tarukallion Noppe

Naavapirtin Nuuska

Tikki (SF199753/84)

Noppe (SF283772/74)

Äijänsuon Kätkärätkä (SF05375M/76)


Poromiehen Tsahpi

Tikki

Noppe

Lecibsin Torsti

Tarukallion Noppe

Narttuja

Äijänsuon Kätkärätkä

Bernoban Helleena Fohrmans Arla (SF115910/77) Kiddanaste (koiratarina s. 58) Lecibsin Helga Lecibsin Hissi Lecibsin Hissukka

Lecibsin Hissukka

Minttu (SF16056T/83) Nat Fogel Tsähpe Peski Nasti (koiratarina s. 88) Poromiehen Hillan Kukka Risukarhin Tuisku Vihervaaran Taimi (koiratarina s. 86). Bernoban Helleena

65


Aito koiratarina: Poromiehen Thahpe eli “Tahvo” “Tahvo opetti minulle kaiken.” Leena Saikkonen Elettiin 1970-luvun loppupuolta, kun laukaalainen Leena Saikkonen hankki ensimmäisen lapinkoiransa. Kyseessä oli Mettänpeikon Kiiski. Leenan mies oli aikaisemmin pelännyt koiria, mutta Kiiski hurmasi hänet täysin. Niinpä kotiin alettiin etsiskellä toista lappalaista. 1980-luvulla lapinkoiria kasvattanut Liisa Salo saapui sopivasti Lapista ja toi mukanaan lapinkoiran pentuja. Hän kävi näyttämässä Saikkosten perheelle yhtä niistä: Poromiehen Thahpea. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tahvo teki Leenaan melkoisen vaikutuksen, kun se seistä töpötti paikoillaan karva kynittynä kuin taalainmaanhevonen: se oli pudonnut pentukodissaan Matti Kuivilan luona ruokapaljuun, ja muut koirat olivat syöneet innoissaan sen ruokaisan turkin. Pentu oli noin 4 kuukauden ikäinen. Hurmuri kulkee autokyydillä Tahvo leimautui sekä Leenaan että autolla matkustamiseen heti. Ikänsä se oli valmis lähtemään reissuun kuin reissuun, ja kylältäkin karkulaisen sai parhaiten kiinni, jos sen viereen ajoi hiljaa volkkarilla ikkuna auki. Pian kuului tuttu läähätys, ja koira nousi autoon. Tahvon karkumatkat olivat ”sulhasreissuja” naapurin Sohvin luokse, ja kahden koiran rakkaus aiheutti pientä häiriötä molemmille perheille. Vähän väliä Sohvin perheessä saatiin todeta, että Tahvo oli taas lumipenkan takana passissa. Kaikeksi onneksi Tahvo ja Sohvi saivat lopulta toisensa ja soman pentueen. Luontainen johtaja Tahvon luonne oli johdonmukainen ja rauhallinen. Sitä oli helppo käsitellä. Tahvo ei rähissyt turhia, vaan se laittoi muutkin koirat järjestykseen pelkällä kehonkielellään. Se oli pihan ja naapuruston vahti ja ilmoitti kotiväelleen kaikki öiseen aikaan kulkijat. Kun perhe kävi Partiomajalla, Tahvo valitsi itselleen korkeimman paikan ja seurasi sieltä ympäristön tapahtumia. Tahvo oli omanarvontuntoinen ja itsenäinen koira. Lenkillä se nosti jalkaansa komeasti ja korkealle, piehtaroi suuret hajumerkit ja potki pientareet. Se laittoi laitumella lehmät ojennuk-

66


seen takapuolet vastakkain ja keikkui sitten voitonriemuisena selällään vasta-ajetuilla lantakasoilla. Tahvo toi Leenalle naapurista myös kanoja ja laski ne emäntänsä eteen kuin todeten: “Siitä sait!” Pehmeä puoli Muutamia asioita Tahvo sentään kunnioitti. Kerran se oli hoidossa Leenan äidin luona kerrostalossa ja työnsi pahaa aavistamatta kielensä pakkasella parvekkeen rautakaiteeseen. Sen jälkeen Tahvo ei enää koskaan astunut jalallakaan parvekkeelle. Tahvo pelkäsi myös ukkosta ja riensi aina ukonilmalla sänkyyn Leenan kainaloon. Tahvossa oli lauhkea puolensa. Kerran perheenjäsenet yllättivät sen leikkimästä pentukoirien kanssa, kun se luuli, ettei kukaan nähnyt. Myös lapset saivat rauhassa kosketella Tahvon turkkia ja tutkia sen suuta. Tahvon turkki kasvoi karun pentukokemuksen jälkeen komeaksi, ja koiranäyttelyissä tuomarit moittivat sitä helposti liian massavaksi. Kerran kenraali ja lappalaiskoiravaikuttaja Olli Korhonen kokeili Tahvon rintaa oikein syliotteella. Tahvo kuitenkin menestyi ja sai kansainvälisen sertin (CACIB), joka jouduttiin perimään siltä valitettavasti takaisin. Tahvo oli suoraan Kalikkakaulan jälkeläinen ja siksi X-rekisterissä. Se oli rekisteri koirille, joiden taustalla oli rekisteröimättömiä koiria. Tahvolla on 12 pentuetta ja yhteensä 55 pentua. Se on periyttänyt rakennettaan, turkkiaan ja luonnettaan lähtemättömästi nykyiseen lapinkoirakantaan, ja myös emännälleen se on jäänyt pysyvästi mieleen. Tahvon innoittamana Leena ja muut perheenjäsenet ovat perehtyneet saamelaisuuteen sekä koiran käyttöön ja asemaan saamelaisessa kulttuurissa. Leena on yrittänyt myös opetella saamen kieltä.

67


Aito koiratarina: Legenda Kalikkakaulasta Lappi on tarjonnut aikojen kuluessa monia mystisiä tarinoita niin ihmisistä kuin eläimistäkin. Yksi niistä on tositarina Kalikkakaulasta. Tuskinpa yksikään toinen lapinkoira on herättänyt niin paljon kiihkeitä tunteita. Kalikkakaulaa on kehuttu, parjattu ja ylistetty, katsantokannasta riippuen. Kalikkakaulan kohdalla on vaikea erottaa, mikä on tarua ja mikä totta. Yhden tarinan mukaan Kalikkakaula syntyi noin vuonna 1973 Pousujärvellä, Kilpisjärven eteläpuolella. Lisäksi on selvitetty, että Kalikkakaula olisi tanskalaisten hopeaseppien Frank ja Regine Juhlsin kasvatti Kautokeinosta Norjasta. He kasvattivat puhdasrotuisia ruotsinlapinkoiria kennelnimellä Silversmedernes, ja niinpä Kalikkakaulakin voisi olla puhdasrotuinen ruotsinlapinkoira. Suomenlapinkoira-nimistä rotua ei tuolloin ollut vielä olemassa. Juhlsit möivät koiria poromiehille sekä Norjaan että Suomeen. Kalikkakaulan isästä ei tiedetä muuta kuin se, että se oli ruotsinlapinkoira. Myös Kalikkakaulan emo oli puhdasrotuinen ruotsinlapinkoira, todennäköisesti Silvermedernesin kantanarttu Vaida. Kalikkakaulan seuraava omistaja oli radiotoimittaja Juhani Lihtonen Kilpisjärvellä. Sitten Kalikkakaula siirtyi Matti Kuivilalle Poromiehen kenneliin Sodankylään vuonna 1977. Koira rekisteröitiin vuotta myöhemmin. Kalikkakaulan nimi tulee kaulaan kiinnitetystä kapulasta, tsulkusta. Nuoren koiran kaulapantaan kiinnitettiin entisaikoina puukalikka, joka painoi juuri sen verran, että paino hillitsi nuoren koiran intoa ja kasvatti sen lihaksia. Kalikkakaula oli komea rössökarvauros, ja se vaikutti paljon lapinkoirien jalostukseen ja ulkomuotoon 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Kalikkakaula eli vanhaksi ja sai 34 pentuetta. Sen jälkeläisistä löytyy vahvarakenteisia, turkikkaita, vahvapäisiä, pysty- ja taittokorvaisia, rauhallisia, viisaita ja paimennukseen käytettyjä lapinkoiria. 68


Aito koiratarina: Menes-Lappi eli “Nasse” Menes-Lappi on yksi kuuluisimmista koirista nykyisten lapinporokoirien ja osittain myös suomenlapinkoirien taustalla. Pienikokoinen, rungoltaan aika lyhyt ja jäntevä uros syntyi Vihtori Kustulan kodissa Ivalossa kesäkuussa 1965. Koiran vanhemmat olivat Elli ja Matti Jomppasen Musti-narttu Inarin Menesjärveltä ja isä Rex Enontekiöltä. Väriltään Menes-Lappi edusti Jomppasten perinteistä menesjärveläistä porokoiratyyppiä (ks. s. 72), mustaturkkista nelisilmää, mutta Menes-Lapin turkki oli poikkeuksellisen pitkä. Nasse myytiin 2-vuotiaana Matti Kuivilalle Poromiehen kenneliin Sodankylään. Siellä se otettiin rotuun vuonna 1968 ja rekisteröitiin Suomen Kennelliiton Y-rekisteriin numerolla Y002568. Menes-Lappi saavutti elämänsä aikana menestystä näyttelyissä, ja se on muotovalio, SKL-näyttelyn BIS ja Voittaja vuodelta 1970. Nasse sai elämänsä aikana 30 pentuetta ja runsaasti merkittäviä jälkeläisiä. Sillä on myös kuuluisia ”sukulaisia”, kuten pojat Purre ja Turre. Menes-Lapin vuonna 1969 syntynyt pitkäkarvainen poika Velho Huli rekisteröitiin suomenlapinkoiraksi, ja niin suuren esi-isän perimää on myös joidenkin suomenlapinkoirien taustalla. Matti ja Elli Jomppasen menesjärveläinen porokoiratyyppi ei levinnyt Etelä-Suomeen pelkästään Menes-Lapin kautta. Sen sijaan esimerkiksi Menes-Lapin poika Turre vaikutti Marja Talvitien Toiskan kennelissä, ja Tuomas Näkkäläjärveltä vuonna 1975 ostettu Parkki eli Halli Matti Kuivilan kennelissä (ks. s. 25). Myös Pekka Puution koirat ja Juoksa-kennelin koirat ovat läheistä sukua Matti Jomppasen menesjärveläisille porokoirille. Yksi kauan unohduksissa ollut ja vähän huomiota saanut koira nykyisten lapinporokoirien taustalla on Piera. Sen emo oli sama kuin Menes-Lapilla: Musti. Menes-Lapin puoliveli Piera tuli Pekka Puutiolle aikuisena ja otettiin rotuun vuonna 1980 numerolla SF08723U/80 Y-40/79. Piera oli poikkeuksellisesti väriltään harmaa, ja myös sen ja Menes-Lapin emon Mustin kerrotaan olleen musta harmain merkein. Piera sai 64 jälkeläistä, joista jopa 53 on merkkivärisiä. Esimerkiksi Pieran tytär Pieta oli musta harmain merkein, kuten isomummunsa Musti ja Matti Jomppasen viimeinen koira Cahpe (ks. s. 72).

69


2

Lapinporokoira

L

apinporokoirien kehittäminen ja määrätietoinen jalostustyö saivat alkunsa 1950-luvulla. Päämääränä oli säilyttää poropaimenkoirien alkuperäinen työskentelykyky ja rekisteröidä rotu. Olli Korhonen, Eino Takkunen ja Pauli Sipilä tutkivat koiria Lapissa Kennelliiton ja Lapin kennelpiirin puolesta ja kirjoittivat 1950-luvun puolivälissä siitä, minkälaisia haasteita aidon lapinporokoiran jalostaminen kohtasi. Esimerkiksi pitkät välimatkat ja poromiesten vaihtelevat mielipiteet siitä, minkälaisia ominaisuuksia porokoiralta vaaditaan, tekivät rodun määrittelemisestä vaikeaa. 70

1950-luvun Lapin-matkoilla selvisi monia myönteisiäkin asioita. Lapinporokoirapentujen karsinta oli ollut aina tiukkaa ja vieraiden rotujen vaikutus porokoiriin vähäistä. Rotu oli säilynyt terveenä, elinvoimaisena ja alkuperäisenä. Porokoirista vain parhaat olivat päässeet lisääntymään ja hoitamaan paimennustehtäviä, ja niinpä olemassa oleva porokoirakanta soveltui perinteisiin työtehtäviin ja ympäristöön. Alusta asti jalostustyötä suunnittelevat ymmärsivät, että käyttöominaisuuksien säilyttäminen vaati, että koirien jalostustyö oli keskitettävä


poronhoitajille. Lisäksi vieraiden koirarotujen, kuten karjalankarhukoiran, perimä piti pitää erossa porokoiran perimästä. Lapinporokoira sai ensimmäisen rotumääritelmän vuonna 1966, ja Kansainvälinen Kennelliitto (FCI) vahvisti sen seuraavana vuonna. Saavutus oli sitäkin merkittävämpi, kun huomataan, että samaan aikaan Lappi ja porotalous olivat suuressa murroksessa: Lappiin saapuivat ensimmäiset moottorikelkat. Uusi rotumääritelmä painotti porokoiran käyttöominaisuuksia, ja vaikka koiran ulkomuodon haluttiin olevan suhteellisen yhtenäinen, sekä väri että karvanlaatu saivat vaihdella.

Poromiesten ihannekoira 1950-luvulla Olli Korhosen 1950-luvun alussa tekemä kysely poromiehille paljasti, että paras porokoira on seuraavanlainen: - koiran pitää olla jalkava, korkeajalkainen - tunturialueilla koiran on oltava suurempi kuin metsäalueilla - koiran säkäkorkeuden pitää olla 50–55 senttimetriä - koiran pitää olla nopea - koiran pitää olla väriltään musta tai tumma - alusvillan pitää olla tiheää ja peitinkarvan karkeaa - kinnerkulman pitää olla hyvä ja rungon vahva - hännän pitää olla suora tai vain lievästi kippuralla - koiran pitää olla tottelevainen, eikä sillä saa olla riistaviettiä.

71


Menesjärveläiset porokoirat Elli ja Matti Jomppanen asuivat 1960-luvulla Inarin Menesjärvellä, ja heidän koiriensa avulla hahmoteltiin lapinporokoiran ensimmäinen rotumääritelmä vuonna 1966. Perheessä oli kasvatettu koiria jo pitkään, ja Jomppasten nopean ja kaukonäköisen toiminnan ansiosta koiria selvisi myös Lapin sodan yli. Matin kehotuksesta joukko poromiehiä jäi sodan aikana koirien kanssa tunturiin paimentamaan poroja, kun muut lähtivät evakkoon. Näin säilyi muutamia koiria.

Menesjärveläinen Matti Jomppanen viimeisen porokoiransa Cahpen kanssa vuonna 1971. Kuva: Esko Salkonen.

Lapinporokoirien ensimmäinen rotumääritelmä ja sen menesjärveläinen perinne antoivat koiran ulkonäölle joitakin tiukkoja kriteerejä. Porokoiralla oli oltava lyhyt, musta turkki ruskein merkein. Tämä niin sanottu nelisilmäväritys tarkoitti, että koiralla on vaaleat täplät silmien yläpuolella. Yksi merkittävistä menesjärveläisistä esiisistä on uros Menes-Lappi (ks. s. 69).

Matti Jomppanen kuvaa ihanteellista porokoiraa hiljaiseksi Yleisradion dokumenttielokuvassa “Porokoira” (1969). Tällä hän tarkoittaa, ettei porokoira ole vihainen ihmisille tai muille eläimille. Oikeanlainen porokoira on Jomppasen mukaan väriltään musta tai harmahtava, ja turkissa on valkoista väriä: pääasiassa etujaloissa ja rinnassa. Porokoira tottelee hyvin ja osaa hommansa melkein luontojaan, ilman opettamista. Hyvä porokoira paimentaa tokkaa yksin jopa puolen vuorokauden ajan, jos omistaja on muualla. Porokoira myös herättää nukkuvan paimenen silloin, kun porot nousevat makuuksiltaan ja lähtevät liikkeelle. Ajan kanssa tarkka menesjärveläinen värin ja ulkomuodon määrittely aiheutti joitakin ongelmia. Muilla seuduilla Lapissa koirat saattoivat olla aivan erinäköisiä, ja siksi niitä ei välttämättä hyväksytty rotuun tai arvostettu näyttelykehissä. Niitä saatettiin pitää huonoina porokoirina, vaikka ne olisivat olleet rakenteeltaan ja toimintakyvyltään erinomaisia poropaimenia. Lapinporokoiran määritelmä on nykyään hieman sallivampi, mutta monet menesjärveläisten koirien piirteet ovat selvästi esille nykyisissäkin porokoirissa. Koirat ovat esimerkiksi tummasävyisiä ja suhteellisen lyhytkarvaisia, ja niillä on kapea pää ja suora häntä sekä tavallisesti pystyt korvat.

72


Värikuvassa oleva nuori porokoirauros Peltovuomassa muistuttaa inarilaisen Erkki Jomppasen Virkkua (mustavalkokuva), joka oli 1960-luvun tienoilla oikeanlaisen porokoiran malliesimerkki. Värikuva: Esko Salkonen (1971). Mustavalkokuva: Juho Perttola (1959).

Ensimmäistä rotumääritelmää muokattiin 1970-luvulla. Vuosikymmenessä ensimmäisen rotumääritelmän menesjärveläinen tyyppi (ks. infolaatikko) oli levinnyt Inarista Länsi-Lappiin. Samalla ongelmaksi oli muodostunut ulkonäköön keskittyminen käyttöominaisuuksien kustannuksella. Moni erinomainen porokoira jäi väri- tai ulkomuotokriteerien takia virallisen rotumääritelmän ulkopuolelle. 1974 tehtiin porokoiratutkimus, jossa jalostusta pyrittiin saamaan oikeille urille. Tutkimus paljasti, että nuorissa koirissa oli hälyttävän vähän aitoja paimenkoiria, ja sekarotuisten määrä oli kasvussa. Ongelmallisinta oli löytää hyviä narttuja. Ratkaisuna nähtiin koiratarhat, joissa molempia sukupuolia voitiin jalostaa tasapuolisesti, sekä yksityiset koiraperheet, jotka ottivat

vastuulleen narttujen kasvatuksen. Narttuja voitiin hyvin kasvattaa myös poronhoitoalueen ulkopuolella. Vielä 1970-luvullakin Lapista löytyi useita erilaisia porokoiratyyppejä, joita vanhan polven poromiehet arvostivat. Menesjärveläinen tyyppi oli vain yksi monista. Erityisen hyvä tilanne oli Käsivarren Lapissa, jossa paimennuskulttuuri oli säilynyt moottorikelkkojen tultuakin. Syynä oli, että koirat pitivät porot tehokkaasti rajan omalla puolella. Lapinporokoirien luontainen sisukkuus joutui koetukselle 1980-luvulla, kun koirien suosio pysyi niin niukkana ja kanta pienenä, että vain harvat koirat jatkoivat sukuaan. Lapinporokoiran jalostus uhkasi keskittyä täysin Etelä-Suomeen. Samalla pohjoisen poronhoitajilla oli yhä vähem73


män vaikutusta siihen, minkälaisia ominaisuuksia kunnollisilta porokoirilta vaadittiin. Jalostukseen saatiin vain hyvin pieni määrä koko kannan koirista, ja niin rotu kohtasi geneettisen pullonkaulan. Koruttoman lapinporokoiran suosio ei koskaan saavuttanut samanlaista nousua kuin ulkonäöltään monen mielestä vetoavamman suomenlapinkoiran. Porokoira ei oikein sopinut kaupunkiin eikä seurakoiraksi, vaan se kaipasi reipasta liikuntaa ja työtä pysyäkseen onnellisena. Lisäksi rodusta liikkui paljon vääriä käsityksiä, ja porokoiraa pidettiin virheellisesti pihalla viihtyvänä ulkokoirana. Paimenkoirana porokoira kaipaa seuraa, ja parhaimmillaan nämä koirat ovat tehdessään yhteistyötä ihmisen kanssa. 1990-luvun lopulta lähtien koiranomistajien kiinnostus porokoiraa kohtaan on lisääntynyt. Vuoteen 1993 asti lapinporokoira kuului Suomen Pystykorvajärjestön porokoirajaostoon ja sitten Lappalaiskoirat-yhdistykseen. Rotu on säilynyt alkukantaisena, terveenä ja monimuotoisena. Pevisa-ohjelmaan lapinporokoira on kuulunut 74

vuodesta 1995 lähtien. 1990-luvun loppupuolella rotu sai palveluskoiraoikeudet. Nykyään lapinporokoira on maailman harvinaisin poronhoidossa käytetty rotu, alkuperäinen arktinen työkoira, jonka luonteessa näkyy vahvana pohjoinen kulttuuri ja sitkeys. Käyttökoiran maine ja vaatimaton ulkonäkö ovat pitäneet kannan suhteellisen pienenä, mutta sinnikkäällä jalostustyöllä rodun perimän monimuotoisuutta on saatu vahvistettua. Suurimpia haasteita nykypäivän lapinporokoiran käyttämiselle poropaimennuksessa on kouluttajien puute ja perinteisen tietotaidon katoaminen. Lapinporokoira sinänsä sopii älykkyytensä, elinvoimaisuutensa ja kestävyytensä ansiosta edelleen erinomaisesti porojen mutta myös muiden kotieläinten, kuten lampaiden ja hevosten, paimennukseen. Porokoirakerho ry pyrkii säilyttämään yhteydet Etelä-Suomen kasvattajien ja Pohjois-Suomen poronhoitajien välillä. Nykyään on havahduttu huomaamaan, että porokoira on erittäin monipuolinen harrastus-


Hyvä porokoira ei heiluta häntäänsä jokaiselle.

koira. Lapinporokoira taipuu moneen rooliin. Se pärjää monenlaisissa sääolosuhteissa, mutta viihtyy myös sisällä perheensä parissa. Siksi se on loistava kodin vahti, vaikka pelkäksi pihakoiraksi se ei innokkaan ja seurallisen luonteensa vuoksi sovi. Yhteistyöhaluisen ja tasapainoisen koiran kouluttaminen on omistajalleen palkitsevaa, varsinkin kun lapinporokoiran uskollisuus on vertaansa vailla. Koska porokoira on työ- ja käyttökoira, sen tärkeimmät ominaisuudet ovat henkisiä. Lisäksi oikea rakenne ja turkinlaatu ovat välttämättömiä, jotta nämä sopusuhtaiset koirat selviytyvät tulevaisuudessakin Lapin erämaissa, myös perinteisissä paimennustyötehtävissä. 2000-luvulla lapinporokoirien rekisteröinnit ovat lisääntyneet, ja lapinporokoiria rekisteröidään reilut 200 vuosittain. Myönteistä on, että yhä useamman pentueen kasvattajat ovat aitoja poromiesperheitä. Erityisen hyvä tilanne on niillä alueilla, joilla poropaimennuksella on vahvimmat perinteet, eli Käsivarren Lapissa, Muoniossa, Näkkälässä, Ivalon ja Inarin seudulla sekä Kolarissa. Myös ulkomailla on herännyt kiinnostusta tätä alkukantaista koirarotua kohtaan, ja Ruotsissa rekisteröidään jo useita pentueita vuosittain. Koirien suosio seura- ja harrastuskoirina perustuu niiden monikäyttöisyyteen, yhteistyökykyyn ja oppivaiseen luonteeseen.

Pehr-Thomas Bål 1969

Lapinporokoirien rekisteröinnit vuosina 1976–2011 VUOSI 1976 1977 1978 1979 1980 1981 1982 1983 1984 1985 1986 1999 2000 2001 2002 2003 2004 2005 2006 2007 2008 2009 2010 2011

KPL 88 84 56 113 59 84 104 120 74 129 128 98 128 166 136 197 248 238 233 250 236 234 249 286 75


Vanhoja vaikuttajia: lapinporokoirat Bennu

Nalle (SF16014/88)

Gaissa Pilkku

Niku (SF03178A/83)

Gaissa Ziergu

Nilla (SF16015/88)

Halli (koiratarina s. 25)

Rane

Juoksa Beltirumpu

Toiskan Hildur

Juoksa Desibeli

Toiskan Hurtta

Kivimannun Kivikkoketopeto

Turre (SF14036T/77)

Menes-Lappi (koiratarina s. 69)

Velho

Myllykosken Arita Nalle

76


Kivimannun Kivikkoketopeto

Juoksa Desibeli

Velho

77


78


S

uomalaisten alkuperäiskoirarotujen historia liittyy tiiviisti kansallisten koirajärjestöjen historiaan. Kukapa muu ajaisi koirien asiaa yhtä suurella palolla kuin koirien omistajat, kasvattajat ja koiraharrastajat. 1940-luvulla suomalaisilla koirajärjestöillä oli käsissään ongelmia, joita nykypäivän näkökulmasta on vaikea ymmärtää. Toinen maailmansota runteli Eurooppaa ja Suomea. Lappalaiskoirien kannalta suurin isku oli kuitenkin toista maailmansotaa seurannut Lapin sota. Se oli kohtalokas poronhoitoalueen ihmisille, elinkeinoille ja lappalaiskoirille.

2

Lappalaiskoirat ry: aina koirien asialla Lappalaiskoirarotujen virallisen rekisteröimisen tiellä oli suuria esteitä, mutta siitä huolimatta sisukkaat koiraihmiset eivät antaneet vastoinkäymisten lannistaa itseään. Kenneljärjestöissä palattiin jalostustyön pariin heti, kun päästiin normaalin päiväjärjestykseen, rauhan ajan arkeen. Järjestöihmisillä oli erinomainen esimerkki näköpiirissään: lappalaiskoirat. Ne olivat jo tuolloin kuuluisia periksiantamattomasta luonteestaan, urheudestaan ja tarmokkuudestaan.

Taustalla kaksi vahvaa kenneljärjestöä

N

ykypäivän näkökulmasta on onnekasta, että lappalaiskoirien takana seisoi jalostustyön alussa kaksi vahvaa, valtakunnallista rotujärjestöä: Suomen Kennelklubi ja Suomen Kennelliitto. Kennelklubi saavutti tuloksia jo 1945 luodessaan Lapin paimenkoiran rotumääritelmän. Kyse ei ollut suomenlapinkoirasta vaan varhaisesta rotutyypistä. Kennelliitto kunnostautui kartoittamalla Lapissa paimennuskäytössä olevia porokoiria. Vuonna 1962 kaksi suurta rotujärjestöä lyöttäytyi yhteen, jolloin myös niiden mielenkiinnonkohteet yhdistyivät. Järjestelyn piti vakiinnuttaa

suomalaisten koirarotujen asemaa ja yhdenmukaistaa lappalaiskoirien rotuominaisuuksia. Lapin paimenkoira ja lyhytkarvainen porokoira haluttiin samoihin kirjoihin ja kansiin, ja ne määrättiin samaan rekisteriin. Yhden lappalaisrodun jalostaminen aiheutti hämmennystä harrastajien, jalostajien ja poronhoitajien parissa, koska koirissa nähtiin selkeitä eroja. Kahden koiratyypin yhdistäminen koettiin virheeksi alusta lähtien, ja tilanne haluttiin purkaa. Koirat haluttiin erottaa omiksi roduikseen, ja neljä vuotta myöhemmin 1966 se onnistui. Lapinporokoira sai ensimmäisen rotumääritelmän ja Lapin paimenkoiran nimi vaihtui lapinkoiraksi. 79


2

Lappalaiskoirat ry

V

uonna 1970 perustettiin Suomen Lapinkoirayhdistys. Se oli ensimmäinen pelkästään lapinkoiran asioita ajava järjestö. Suomen Pystykorvajärjestön lapinporokoirajaosto vastasi lapinporokoirasta. Vuonna 1991 Suomen Lapinkoirayhdistyksen nimi sai nykyisen muotonsa Lappalaiskoirat ry, ja yhdistyksestä tuli virallinen rotujärjestö 1997. Samalla toiminta laajeni ja mukaan saatiin virallisesti myös lapinporokoirat ja ruotsinlapinkoirat. 2000-luvulla yhdistyksen toiminta on kasvanut tasaisesti, ja vuosittain yhdistys järjestää leirejä, näyttelyitä, koulutustilaisuuksia ja alaosastojen toimintaa. Yhdistykseen liittyy vuosittain noin 100 uutta koiranomistajaa.

Yhdistyksen jalostustoimikunta tukee ja neuvoo omistajia aina pitkänlinjan kasvattajista tavallisiin, pentuja teettäviin koiraperheisiin. Jalostustoimikunta tiedottaa lappalaisrotujen erityispiirteistä ja julkaisee hurjan suosion saanutta Lapinkoira-aapista. Lappalaiskoirien omistajia ja kasvattajia opastetaan myös ulkomailla. Yhdistyksen lehtitoimikunta julkaisee vuosittain neljä Lapinkoira-lehteä, jotka tarjoavat kaikille yhdistyksen jäsenille tuhdin ja näyttävän lukupaketin ajankohtaisista asioista, harrastuksista, yhdistyksen toiminnasta ja tietenkin koirista. Yhdistyksen vuosikirjassa julkaistaan kaikki näyttely- ja kilpailutulokset. Lappalaiskoirat ry on Suomen Kennelliiton jäsenyhdistys.

Yli 20 000 Lapinkoira-aapista Lapinkoira-aapinen on yksi Lappalaiskoirat ry:n pitkäaikaisimmista ja suosituimmista julkaisuista. Siitä saa tietoa pennun ruokinnasta, koulutuksesta ja oikeastaan kaikesta, mitä koiran elämään kuuluu. Toiveena on, että kasvattaja antaisi aapisen uudelle pennun omistajalle. Ensimmäinen Lapinkoira-aapinen tehtiin 1980-luvun puolivälissä, ja sen jälkeen painoksia on otettu useita. Arviolta aapisia on painettu jo yli 20 000 kappaletta. Pelkästään 2000-luvulla painosten määrä on lähes 10 000 kappaletta. 80


81


2

Aikajana Suomen Lapinkoirayhdistys ry Suomen Lapinkoirayhdistys eli nykyiseltä nimeltään Lappalaiskoirat ry perustettiin 21. marraskuuta 1970 Helsingin Messukeskuksessa pidetyssä kansainvälisessä koiranäyttelyssä. Kotikaupunki on Turku.

1970 1971

Yhdistyksen logo Yhdistyksen logo valittiin ideointikilpailun avulla. Kisan voitti Jouko Elonen Hyvinkäältä.

1978

Paimensukuisen Lapinkoiran Seura perustettiin Paimensukuisen Lapinkoiran Seura perustettiin Helsingissä 1981. Paimensukuiset lapinkoirat rekisteröidään Kennelliiton suomenlapinkoirien rekisteriin.

1981

82

1980

1982

Lapinkoira-lehti Yhdistyksen oma lehti Lapinkoira alkoi ilmestyä vuonna 1971, melkein välittömästi yhdistyksen perustamisen jälkeen. Alkuvuosien ohuesta jäsenjulkaisusta on kehittynyt lähes 100-sivuinen, nelivärinen koiralehti, jonka painosmäärä on noin 4500. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Suomen Pystykorvajärjestöön Suomen Lapinkoirayhdistys kuului vuosina 1975– 1980 Suomen Seurakoirayhdistykseen. Vuonna 1980 lapinkoiraihmiset palasivat jälkeen osaksi Suomen Pystykorvajärjestöä. Lapinporokoiraharrastajat kuuluivat Suomen Pystykorvajärjestöön koko ajan. Ensimmäinen kesäleiri Yhdistyksen ensimmäinen kesäleiri järjestettiin vuonna 1982 Kylmäkoskella. Innostuneet harrastajat majoittuivat teltoissa ja toivat mukanaan omat eväät. Nykyään kesäleirit ovat monipäiväinen, suosittu tapahtuma, jossa on luentoja ja useita harrastuslajeja.


Näyttelytoiminta alkaa Ensimmäinen Suomen Lapinkoirayhdistyksen oma näyttely järjestettiin Vammalassa tammikuussa 1983. Näyttelytoimikunta perustettiin vuotta myöhemmin.

1983

Ensimmäiset talvipäivät Talvipäivien idea on lauantaina järjestettävä kokous ja sunnuntaina pidettävä koiranäyttely. Ensimmäisten talvipäivien kanssa samana vuonna ilmestyi yhdistyksen ensimmäinen vuosikirja. Aikaisempien vuosien tiedot löytyvät Pystykorvajärjestön vuosikirjoista.

1986

Lappalaiskoirat ry Vuonna 1991 yhdistyksen vuosikokous päätti muuttaa yhdistyksen nimen Lappalaiskoirat ry:ksi. Vuotta myöhemmin yhdistys sai uudistuneet säännöt, jotka ottivat mukaan myös lapinporokoirien ja ruotsinlapinkoirien omistajat.

1991

Lapinkoirista suomenlapinkoiria Vuonna 1993 lapinkoiran virallinen nimi vaihtui suomenlapinkoiraksi.

1993

Internet-sivut ja palveluskoiraoikeudet Lappalaiskoirat ry sai omat nettisivut vuonna 1997. Samana vuonna lappalaiskoirat saivat palveluskoiraoikeudet. Palveluskoiraoikeuksien saaminen edellyttää, että yhdistys on anonut kilpailuoikeuksia ja rodusta löytyy vähintään 5 suoritettua BH- eli käyttäytymiskoetta. Se on edellytys kaikille muille koesuorituksille.

1985

1990

1992

Ensimmäinen tottelevaisuuskoe Ensimmäinen oma tottelevaisuuskoe järjestettiin yhdistyksen koiranäyttelyn yhteydessä vuonna 1990. Harrastustoiminta lisääntyi selvästi 1990-luvun alussa, ja yhdistys alkoi järjestää perinteisen kesäleirin lisäksi TOKO-, agility- ja nuorisoleirejä. Vilkas harrastustoiminta synnytti lukuisia alaosastoja, joita on nykyään noin 15 ympäri Suomen. Porokoirakerho ry Porokoirakerho on lapinporokoiraharrastajien ja kasvattajien perustama yhdistys. Se solmii yhteyksiä alan harrastajien ja kasvattajien sekä koiria työssään käyttävien välille. Yhdistys työskentelee vaaliakseen kulttuuriperintöä, säilyttääkseen hyvät paimennus- ja käyttöominaisuudet, edistääkseen koirien tuntemusta ja käyttöä sekä tukeakseen jalostustyötä.

1995 1997

Lapinporokoirat Pevisa-ohjelmaan Pevisa eli perinnöllisten vikojen ja sairauksien vastustamisohjelma on Suomen Kennelliiton tukema ohjelma perinnöllisten sairauksien ehkäisyyn. Lapinporokoira on ollut mukana Pevisassa vuodesta 1995; suomenlapinkoirat vuodesta 1996 (ks. lisätietoja s. 123).

2004

Lapinporokoirapatsas Lapinporokoirapatsas paljastettiin Inarissa, Saamelaismuseo Siidan pihassa vuonna 2004. Muut kotimaisten koirarotujen patsaat ovat suomenpystykorva Espoossa, karjalankarhukoira Ilomantsissa, suomenajokoira Janakkalassa ja suomenlapinkoira Enontekiön Hetassa.

Rotujärjestöoikeudet Vuonna 1997 Lappalaiskoirat ry sai Suomen Kennelliitolta rotujärjestöoikeudet ja irtaantui Suomen Pystykorvajärjestöstä. PRA-geenitesti Verkkokalvon surkastuminen (Progressive Retinal Atrophy, prcd-PRA) on silmäsairaus, joka tunnetaan useilla koiraroduilla. Vuonna 1987 järjestettiin yhdistyksen kesäleirin yhteydessä ensimmäinen joukkosilmätarkastus. PRA-geenitesti on tärkeä työkalu silmäsairauksien löytämisessä ja rodun terveystilanteen valvomisessa. Joukkosilmätarkastuksia tehdään vuosittain.

Ensimmäinen Lapinkoira-aapinen Lapinkoira-aapisen ensimmäinen painos ilmestyi vuonna 1985, ja siitä asti suosittu kirjanen on antanut ohjeita ja vinkkejä tuoreille lappalaiskoirien omistajille.

2006 2007

Suomenlapinkoirapatsas Suomenlapinkoirapatsas paljastettiin Enontekiön Hetassa kesäkuussa 2007.

2010

Lappalaiskoirat ry:n 40-vuotisjuhla ja juhlanäyttely Turussa.

83


Lapinporokoirapatsas Lapinporokoirapatsas sijaitsee Inarissa Saamelaismuseo Siidan pihassa. Se paljastettiin syyskuussa 2004. Hankkeen toteutti Suomen Kennelliitto ja Lappalaiskoirat ry, ja patsaan tekijä on Kennelliiton entinen toiminnanjohtaja Pekka Ketonen. Patsashankkeen suojelijana oli Lapin läänin maaherra Hannele Pokka. Maaherran tervehdys Tervehdys Rovaniemeltä! Sitä milloin saamelaiset ja koirat löysivät toisensa, ei tiedetä. Se tapahtui varmasti hyvin kauan sitten. Koirat olivat luotettavia, pelottomia ja tarvittaessa itsenäisesti toimivia erinomaisia paimennuskoiria. Porokoiralla on ollut ja on yhä tärkeä tehtävä pohjoisen työkoirana. Lapinporokoira on yhdistelmä saamelaiskulttuuria ja pohjoista luontoa. Yhdessä muiden lappalaiskoirien kanssa se on ainutlaatuinen ja vaalimisen arvoinen. Siksi on erinomaisen hieno asia, että lapinporokoira saa tänään oman patsaan arvoisellaan paikalla Saamelaismuseossa Siidassa. Lapinporokoira on osa kansallisaarteitamme. Olisi hienoa, jos Siidaan voitaisiin kerätä myös lapinkoirien kehitykseen liittyvää kulttuurihistoriallisesti arvokasta perimätietoa. Vaikka tämä perinne juontuu satojen vuosien päähän, sitä ei ole juurikaan tallennettu eikä tieteellisesti tutkittu. Paljon onnea juhlapäivänä koko juhlakansalle ja onnea lapinporokoiralle, poromiehen uskolliselle työkumppanille.

Hannele Pokka

84


Suomenlapinkoirapatsas Suomenlapinkoiran patsas sijaitsee Enontekiön Hetassa, Tunturi-Lapin luontokeskuksen pihassa. Patsas paljastettiin kesäkuussa 2007, ja sen lahjoittivat Lappalaiskoirat ry ja Suomen Kennelliitto. Patsaan on veistänyt Pekka Ketonen, ja patsashankkeen suojelijana oli Lapin läänin maaherra Hannele Pokka. Maaherran tervehdys Isovanhemmillani oli lapinkoira nimeltään Bingo. Nuorempana se jaksoi juosta kilometrikaupalla perässäni, kun olin hiihtämässä. Vanhempana se seurasi vain pihatien suulle ja palasi talon portaille odottamaan, kunnes palasin hiihtoretkeltäni. Bingo oli hyväluontoinen koira, joka riemukkaasti haukkuen tervehti kaikki vieraat. Mieleenpainuva lapinkoiratuttavuus oli myös kirjailija Oiva Arvolan Pörrö. Pörrö vahti Arvolan johtaman Kampsuherran Valtakunnan pihapiirin rajoja Ounasjokivarressa Nivankylässä. Valtakunnan ulkoministerin ominaisuudessa se haukkui kaikki valtakuntaan tulleet vieraat. Suomen Kennelliiton ja Lappalaiskoirat-yhdistyksen ansiosta saamme viettää tänään täällä Enontekiön Hetassa juhlahetken. Järjestöt ovat tehneet yhteisvoimin työtä suomenlapinkoiran ja lapinporokoiran tunnetuksi tekemiseksi. Nyt suomenlapinkoira saa oman patsaan tänne saamelaiskulttuurin sydänmaille. Tässä tunturimaisemassa lapinkoira on vuosisadat ollut poromiehen korvaamaton apulainen poronhoitotöissä. Se on ollut aina luotettava, peloton ja osannut tarpeen tullen toimia itsenäisesti. Hyvä koira on edelleen tärkeä apu poronhoidossa. Raskas työ karuissa oloissa on muokannut lappalaiskoirista terveitä, vaatimattomia ja vähään tyytyväisiä. Ne tekevät kaikkensa isäntänsä eteen. Samat ominaisuudet ovat tehneet lappalaiskoirista suosittuja perhekoiria. Tänään julkistettava patsas on hieno kunnianosoitus sitkeälle ja uskolliselle koiralle, jonka panos Lapin kehittämistyössä ei ole vähäinen. Työesteiden vuoksi en valitettavasti päässyt juhlaanne, mutta lähetän lämpimät terveiseni ja onnitteluni patsashankkeen toteuttamisesta.

Hannele Pokka

85


Aito koiratarina: Vihervaaran Taimi eli “Halla” ”Halla, niin kuin muutkin lapinkoirat, oli juuri sellainen kuin saamelaiset sanovat: kuin ihmisen ajatus.” Eija Lehtimäki Alun perin Eija Lehtimäen rakkain ’oma rotu’ oli saksanpaimenkoira. Hänen isänsä metsästi, ja siksi kodissa oli myös suomenajokoiria. 1970-luvulla Eija näki koiranäyttelyssä ensimmäisen lapinkoiran. Se oli hallavanharmaa rössökarva, joka hurmasi Eijan täysin alkukantaisella olemuksellaan. Eija päätti, että hankkii vielä joskus samanlaisen koiran, väriltään hallavan ja nimeltään Hallan. Muutaman vuoden kuluttua Eija sai ensimmäisen pentunsa, hallavan nartun, juuri niin kuin oli haaveillut. Kyseessä oli Vihervaaran Taimi, jonka kutsumanimeksi tuli Halla. Eija myös asui Hallanperä-nimisellä paikalla. Eija ei päässyt itse valitsemaan pentua, vaan kasvattaja lähetti pikkuturrin uuteen kotiin lentokoneella. Myöhemmin Eija tapasi Hallan sisaruksista yhden, Vihervaaran Tellun, ja pentueen isän, Vihervaaran Jullin. Hallan emää, Peski Rallia, Eija on päässyt ihailemaan vain valokuvista. Lapinkoira ei ole palveluskoira Aluksi lapinkoiran kouluttamisessa riitti Eijalla ihmeteltävää. Hän oli tottunut palveluskoirien kouluttamistyyliin, ja siihen verrattuna lapinkoira osoittautui melkoiseksi haasteeksi. Halla pakotti opettelemaan entistä pehmeämpiä koulutustapoja, koska se ei suvainnut tiukkoja treenejä vaan yksinkertaisesti käveli loukkaantuneena tiehensä. Jos pakeneminen ei jostain syystä onnistunut, Halla heittäytyi protestiksi selälleen makaamaan. Ajan mittaan Eija huomasi selkeitä eroja saksanpaimenkoirien ja lapinkoirien välillä. Kun schäfer kysyy omistajaltaan koko ajan ”Mitä tehdään seuraavaksi?”, lappalainen seuraa rauhassa tilannetta ja päättelee itse, miten sen tulee toimia. Lapinkoira oppii helpommin kuin schäfer asioita aivan itsekseen, opettamatta ja käskemättä. Lapinkoiralla on runsain mitoin omatoimista älykkyyttä, ja siitä tulee ilman sen kummempaa koulutusta fiksusti käyttäytyvä ja tilanteet huomioon ottava koirakumppani – jos sille vain annetaan mahdollisuus. Kiihkeän viriili neito Halla oli helppo astutettava ja hyvä, synnynnäinen äitikoira. Omistajan tehtäväksi jäi arvioida sopiva astutusaika, vaikka Hallan mielestä sopiva aika oli lähes aina. Vielä kolme neljä viikkoa 86


Halla ja Eija Lehtimäki. astutuksen jälkeen Halla saattoi tarjota itseään uroksille ja ihmetellä, kun poikien kiinnostus oli niin laimeaa. Alkukantaiseen tapaansa Halla halusi synnyttää aina yksin ja piilossa. Sillä oli taito ajoittaa synnytys juuri siihen hetkeen, kun kukaan ei ollut kotona. Se onnistui tekemään lähes kaikki pentueensa salaa omassa piilopaikassaan, milloin tarhan aidan alle kaivamassaan 1,5 metriä syvässä luolassa, milloin aitan lattian alla. Aina pesäpaikka oli sellainen, että Eija mahtui juuri ja juuri ryömimään sinne pentuja hakemaan. Paraskin äiti kaipaa joskus lepohetken lasten hoidosta. Kerran Hallan 5-viikkoiset pennut alkoivat parkua kamarissa juuri silloin, kun Halla ja perheen saksanpaimenkoira Viivi loikoivat pitkin pituuttaan aurinkoläikässä tuvan lattialla. Molemmat koirat havahtuivat pentujen huutoon, nostivat päätään ja katsoivat hetken toisiinsa. Sitten Viivi nousi ylös ja lähti kamariin pentuja katsomaan, ja Halla laski päänsä takaisin permannolle. Aivan näki, kuinka se huokasi helpotuksesta: ”Onneksi kaikkea ei tarvitse tehdä itse.” Muotovaliosta kantaemo Hallan kanssa kierrettiin ahkerasti näyttelyitä. Lapinkoiran oikeasta tyypistä oltiin tuohon aikaan montaa mieltä, ja niinpä Hallakin sai jos minkäväristä nauhaa. 0-arviota ei sille kukaan tarjonnut, mutta kolme kertaa se sai tyytyä 3:een (nykyinen T). Syynä oli väärä tyyppi. Kolme kertaa tuloksena oli myös serti, ja Hallasta tuli muotovalio. Se oli ruumiinrakenteeltaan melko kookas ja vahvaluustoinen narttu, jolla oli voimakas, kaunisilmeinen pää sekä terve rakenne ja hyvät liikkeet. Hallalla on kuusi rekisteröityä pentuetta, ja lisäksi se onnistui tekemään yhden vahinkopentueen naapurin pystykorvan kanssa. Halla periytti hyvin omaa tyyppiään ja luustoaan, ja sen pennut ovat äitinsä tapaan luonteeltaan kilttejä, älykkäitä ja persoonallisia peruslappalaisia. Hallasta tuli Eija Lehtimäen kennelin, Orso-Farmin, kanta-emo. Keväällä 2011 syntyi Hallan 9. polven jälkeläinen: Isomushippu. Kesäkuussa 1993 Halla sairastui yllättäen rajuun nisätulehdukseen. Se osoittautui pahanlaatuiseksi kasvaimeksi ja vei Hallan parissa viikossa enkelten poromaille. Siellä riittänee Hallalle paimennettavaa ja varmaan myös ihania villasukkia syötäväksi. Niiden makuun Halla ehti päästä jo elinaikanaan. 87


Aito koiratarina: Peski Nasti eli “Tsuku” “Ensimmäiseni, Tsuku, paljosta saan sitä kiittää!” Maisa Ritala Tsuku oli Maisa Ritalan ensimmäinen lapinkoira, ja se syntyi 18. helmikuuta 1974. Opiskelujen ollessa loppusuoralla Maisalle oli selvää, että hän tarvitsi oman koiran ja päätyi lapinkoiraan. Samaan aikaan rotua alettiin muokata uuteen suuntaan, ja niin kutsuttu kukonharjulainen kanta alkoi pikkuhiljaa väistyä. Matkalla kotiin Alun perin Maisan piti ostaa toisella vuodellaan olevan Tsukun urospentu, mutta mukaan lähtikin emä. Alkuperäinen valinta, urospentu, meni Maisan kurssikaverille. Maisa haki molemmat koirat Joensuuhun junalla, ja koirat muuttivat suoraan tarhaolosuhteista opiskelija-asuntolaan. Kyllä ne ihmettelivät kaikkea näkemäänsä ja kuulemaansa! Urospentu matkasi seuraavana viikonloppuna uuteen kotiinsa Rantasalmelle, ja Tsuku jäi Maisalle. Kun yhteistä elämää oli opeteltu kolme päivää, Maisa päästi tarhassa kasvaneen Tsukun irti metsässä. Tsuku juoksi rinkiä Maisan ympärillä silkasta riemusta, ikenet ylösvedettyinä ja nauraen niin, että koko hammasrivistö paistoi. Niin yhteistyö alkoi rakentua vahvalle pohjalle. Siitä lähtien Tsuku vastasi aina ja kaikilla mahdollisilla tavoilla emännältään saamaansa luottamukseen. Luontainen laumanjohtaja Koirien kesken Tsuku nautti arvostusta ja oli itseoikeutettu johtaja. Tsuku tappeli yhden ainoan kerran, ja silloin se otti yhteen nuoren ja kovaluonteisen lappalaisnartun kanssa sen reviirillä. Ihmisille Tsuku oli nöyrä, ja silti omistaja saattoi luottaa siihen, että jos jokin vaara ikinä uhkaisi, Tsuku toimisi salamana ja antaisi vaikka henkensä emäntänsä puolesta. Tsuku vietti päivät ulkona Maisan toisen nartun SF MVA Peski Calbmesin eli Piiperon kanssa, ja iltaisin koirat pääsivät pitkille lenkeille. Yöt ne viettivät sisällä, koska koti oli taajama-alueella. Arjessa Tsuku oli vaivaton, huomaamaton ja luotettava koira. Lasten kanssa se oli lempeä, kärsivällinen ja rauhallinen. Luonnossa Tsuku liikkui varmasti. Kerran mustikkaretkellä Tsukun ja Maisan yllätti niin kova kaatosade, ettei kumpikaan nähnyt kunnolla eteensä. “Takaisin!” Maisa käski, ja Tsuku opasti emäntänsä askel askeleelta tulojälkiä pitkin takaisin autolle. Vaikka sade hetken päästä taukosi ja näkyvyys parani, Tsuku ei antanut emäntänsä poiketa askeltakaan jäljeltä. Tsukulla oli aivan omanlaisensa haukku hirvelle. Joskus emäntä sai odottaa koiraansa takaisin haukulta pitkiä aikoja. Hirvimiehet kyselivät sitä monesti lainaan, mutta Maisa oli kaukoviisas eikä suos-

88


tunut. Jos Tsuku olisi saanut hirvihaukuistaan juoksemisen riemun lisäksi kiitostakin, sen irtiolohetkistä olisi tullut pelkkää hirvenmetsästystä. Suurten jälkeläisten emo Toko-harrastuksen Tsuku aloitti 3-vuotiaana, ja se osallistui muutamaan kilpailuunkin. Myös näyttelyissä Tsuku kävi muutamia kertoja tuoden rotua erinomaisesti esille ja suuremman yleisön tietoisuuteen. Ensimmäiset pentunsa Tsuku sai Marri Vainon Peski-kennelissä Poromiehen Ponkun kanssa. Maisa astutti Tsukun myöhemmin SF MVA Peski Luuhkilla, ja tuosta yhdistelmästä syntyivät SF MVA Mettänpeikon Kiva, Kiiski ja Kasku, joita kaikkia käytettiin jalostukseen. Myöhemmin Tsuku astutettiin SF MVA Poromiehen Thahpella, ja yhdistelmä oli merkittävä. Pentueesta syntyi muun muassa POHJ MVA Mettänpeikon Pilikku, Mettänpeikon Hoppu, Mettänpeikon Huisku ja narttu Mettänpeikon Hinni. Etenkin pentueen urokset vakiinnuttivat lapinkoiran uutta tyyppiä. Maisa esitti ensimmäisen kasvattajaryhmänsä koirat Suomen Pystykorvajärjestön Jyväskylän-talvipäivillä 1980. Koirat olivat selvästi lyhyempiä kuin aiemmin rodun parissa esitetyt koirat, mikä sopi erittäin hyvin silloiselle rotujärjestölle, Suomen Pystykorvajärjestölle. Se pyrki tekemään lapinkoirasta selkeästi pystykorvatyyppistä rotua. Tänä päivänä lyhyestä tyypistä ollaan tultu takaisin päin, ja lapinkoirat ovat korkeuttaan pidempiä. Kohtalona paukkuarkuus Ainut ongelma Tsukun kanssa oli koko sen eliniän paukkuarkuus. Tsukun perimässä oli Itä-Lapin porokoiria, joilta paukkuarkuus periytyi. Sen isä oli SF MVA Nästi, joka tuli inarilaisista porokoirasuvuista, ja emä SF MVA Peski Ceepunhaipa, joka oli emänsä puolelta Raattaman porokoiria. Tämän suvun Inarin puolen koirissa kulki paukkuarkuutta. Ensimmäisenä uudenvuodenaattona, kun Maisa ei osannut varautua tulevaan koettelemukseen, Tsukua sai etsiä sydän huolesta pakahtuen kerrostalojen rappukäytävistä. Lopulta pelokas karkulainen onneksi löytyi. Paukkuarkuus koitui lopulta Tsukun kohtaloksi. Kerran Maisan ollessa töissä pikkupojat ampuivat ilmakiväärillä koppia, jossa Tsuku nukkui. Koira heräsi ja oli aivan paniikissa ja hysteerinen pelosta. Se meni sokkiin. Maisa hälytettiin töistä kesken päivän. Hän päästi Tsukun heti sisälle, mutta se ei koskaan toipunut ennalleen. Aina ulos lähdettäessä Tsuku kurkisteli arasti piirongin alta kuin kysyen, onko pakko? Ulkona se ei väistynyt emäntänsä jalkojen juuresta milliäkään, ja jos jostain kuului vaikkapa vasaran hakkaus, Tsuku pyrki paniikissa takaisin kotiin. Kaiken lisäksi perhe asui varuskuntapaikkakunnalla, jossa paukkui enemmän tai vähemmän aina. Tsukun kärsimys ja ahdistus olivat lopulta niin suuria, että se päästettiin rauhallisemmille laidunmaille 7,5-vuotiaana. Tsuku oli kuollessaan muuten täysin terve. Paukkuarkuutta lukuun ottamatta se oli luonteeltaan juuri sellainen kuin lapinkoirat ovat parhaimmillaan.

Tsuku poseeraa omistajansa Maisan kanssa.

89


90


Lappalaiskoirat tässä ja nyt

3 Lappalaiskoirat tässä ja nyt

3

Rajattomat harrastusmahdollisuudet

L

appalaiskoirat on tehty liikkumaan, ratkomaan pulmia ja käyttämään nerokkaita hoksottimiaan. Myös lappalaiskoiraharrastajat ovat monialaista ja värikästä joukkoa, ja tyypillistä onkin, että lappalaiskoirakko kunnostautuu useassa eri lajissa, kun taas harvempi keskittyy yhteen tiettyyn harrastukseen. Kilpailutasolla huipputuloksiin on yltänyt aika harva lappalaiskoira, mutta näiden koirien vahvuus onkin monipuolisuudessa. Suurin osa lappalaiskoirien omistajista harrastaa omaksi ja koiransa iloksi, ja parhaimmillaan nämä koirat ovatkin saadessaan paljon erilaisia virikkeitä. Terveiden ja pitkäikäisten koirien kanssa edessä on vilkas yhteinen elämä, monenlaista tekemistä ja hauskoja hetkiä lajin kuin lajin parissa. Alkuperäinen käyttötarkoitus poropaimenena on säilynyt lappalaiskoirien joukossa. Epävirallisena kilpailulajina paimennus sopii lähinnä porotiloilla toi-

miville työkoirille, koska paimennuksen harrastaminen ei onnistu missä tahansa. Harjoitteluun tarvitaan paimennettavia ja tilaa sekä kouluttajalta taitoa. Monet lappalaiskoiraharrastajat ovat kuitenkin itse yhtä liikkuvaisia kuin koiransakin ja valmiita ajamaan pitkiä matkoja koiriensa poropaimennustestejä varten. Paimennusharrastus on lisännyt intoa myös muiden eläinten kuin porojen paimennukseen. Moni lappalaiskoira on osoittanut olevansa monipuolinen paimenkoira, joka kulkee omistajansa rinnalla niin lammas- kuin hevospaimenessakin.

91


3

Lappalaiskoira oppii nopeasti

T

ottelevaisuuskokeissa (Toko) lappalaiskoiria osallistuu eniten avoimeen ja alokasluokkaan, mutta moni jatkaa harrastusta myös vaativampaan voittaja- ja erikoisvoittajaluokkaan. Lähes vuosittain lappalaiskoirista löytyy valio tai pari. Toko:n arvosteluperusteet ovat muuttuneet viime vuosikymmenen aikana tiukemmiksi, ja hiljainen ja nopea työskentely on tullut yhdeksi tärkeimmistä vaatimuksista. Nämä osa-alueet ovat lappalaiskoirille haastavia, koska kyseessä on

92

temperamentiltaan vaatimattomampi koira kuin monet palveluskoirarodut. Lappalaiskoirat ovat usein myös puheliaampia. Lappalaiskoirat oppivat nopeasti, ja yhteistyöhaluisina ne on usein helppo kouluttaa. Haastavinta on motivoida näitä älykkäitä ja joskus myös omapäisiä koiria niin, että ne jaksavat toistaa itselleen jo tuttuja asioita. Monipuolisten koulutus- ja motivointikeinojen sekä leikkien avulla lappalaiskoirat oppivat kuitenkin lähes mitä vain.


Lappalaiskoirat: ensimmäisiä saavutuksia harrastuslajeissa

Lapinporokoirauros Jahkkas Cibelius, om. Tini Mäkelä

2002 FIN TVA (tottelevaisuusvalio)

2003 FIN KVA (Suomen käyttövalio, palveluskoirien hakukoe, rodun ensimmäinen käyttövalio)

Lapinporokoirauros Pihlajamäen Auer-Waara, om. Leena Berg

2008 FIN JVA (Suomen jäljestämisvalio, metsäjälki)

2009 FI KVA-J (Suomen käyttövalio, hirvenjäljestys)

Lapinporokoiranarttu Mikälie Illuusia, om. Johanna Lankila

2008 SM 1 (pelastushaku, Suomenmestaruus)

2012 FI KVA (kansainvälinen pelastushaku, IPOR HAKU B)

(tulokset saavutettu 2008, 2009, 2010, Kennelliiton vahvistus 2012)

Suomenlapinkoirauros Lecibsin Kultakuono, om. Taina Miettinen (lue lisää s. 102–103)

2004 PM 3 (Keski-Suomen kennelpiirin mestari-3 palveluskoirien jälkikokeessa)

2006 FIN KVA (Suomen käyttövalio, palveluskoirien jälkikoe, rodun ensimmäinen käyttövalio)

Suomenlapinkoirauros Kotikulman Onnenoikku, om. Mari Höök 2007 PM 2 (Helsingin seudun kennelpiirin mestari-2 palveluskoirien hakukokeessa)

93


Agilityvalioita Suomenlapinkoiranarttu Taivaannastan Diidas’atni eli ”Riddu” oli Suomen ensimmäinen agilityvalio (2011 FI AVA). Kyseessä on Lumiturpa Taikanutun ja Jegolas Aslas Ahneen tyttöpentu, joka osoitti jo pienenä valmiutta loistavaksi agilitykoiraksi. Riddu leikki paljon leluillaan ja innostui palloista, ja sillä oli moitteeton ruokahalu. Suomenlapinkoirauros Taikahallan Hankien Hurma, om. Maria Martin

2011 FI AVA

Suomenlapinkoiranarttu Nutukas Ursula, om. Susanna Kangasvuo

2011 FI AVA

Suomenlapinkoirauros Kettuharjun Fransu, om. Marianne Mäntylehto

2012 FI AVA

Tottelevaisuusvalioita Lapinporokoiranarttu Juoksa Geeni, om. Salme Mujunen

1997 FIN TVA (rodun ensimmäinen tottelevaisuusvalio)

Lapinporokoiranarttu Iresa Pälven Piika, om. Kirsi Päykkönen

2001 FIN TVA

Lapinporokoirauros Jahkkas Cibelius, om. Tini Mäkelä

2002 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Huhtun Malla, om. Helvi Tiisala

FIN TVA (rodun ensimmäinen tottelevaisuusvalio)

Suomenlapinkoiranarttu Hiidenparran Tielkka, om. Rauno Nisula (lue lisää s. 100-101)

94

1988 FIN TVA

1988 SM 2, 1989 SM 1, 1990 SM 1, 1992 SM 3


Suomenlapinkoiranarttu Noora, om. Anu Räty

1990 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Naigu, om. Eeva-Riitta Posti

1990 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Kettuharjun Elle, om. Rauno Nisula

1995 FIN TVA, 1997 DK TVA, 1998 NO TVA

1998 SM 1, 2001 SM 1

Suomenlapinkoirauros Rönnaksen Pyry, om. Taina Miettinen

1995 FIN TVA

Suomenlapinkoirauros Kelokolon Hanipeädna, om. Katja Jantunen

1996 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Lecibsin Hikka, om. Vuokko Liimatta

1996 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Letukan Kiusa, om. Nina Mäkinen

1996 FIN TVA

Suomenlapinkoirauros Fohrmans Gamo, om. Aila Pölönen

1997 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Rönnaksen Mirella, om. Tuire Marjamäki

1997 FIN TVA

Suomenlapinkoiranarttu Kettuharjun Baksu-Bertha, om. Leena Välimäki

1999 FIN TVA, 2000 SM 3, 2001 joukkue- PM 2, 2002 joukkue-MM 2

(joukkue pohjoismaiden mestari-2 ja joukkue maailmanmestari-2)

95


3

Aitoa riemua agilityradalla!

A

gilityssa lappalaiskoiria kilpailee midi- ja maxi-säkäluokissa sekä kaikissa tasoluokissa 1–3. Vuonna 2011 ensimmäinen suomenlapinkoira sai agilityssa valion arvon, ja sitä on seurannut jo useampi rotutoveri. Agility kasvattaa suosiotaan koko ajan ja sopii loistavasti reippaille ja rohkeille lappalaiskoirille.

96

Kaikkein nopeimmille roduille lappalaiskoirat eivät tahdo pärjätä, mutta intoa ja yritystä riittää siitäkin edestä. Ohjaajien osaaminen ja taito auttavat nipistämään sekunteja aina vain lähemmäs radan ihanneaikoja. Lappalaiskoirat ovat ketteriä ja helposti innostuvia, ja ne yrittävät parhaansa eivätkä piittaa siitä, onko sijoitus ensimmäinen tai viidestoista.


3

Maastokelpoisia palveluskoiria

P

alveluskoirakokeisiin lappalaiskoirat ovat saaneet osallistua vuodesta 1997 alkaen. Omaksi ilokseen harjoittelevia koirakoita on kohtalaisen paljon, mutta kokeisiin osallistuu vuosittain aika harvoja lappalaiskoiria. Maasto-osuudet ovat niille kokeiden mieluisin osa-alue, koska aidossa ympäristössä itsenäiset ja motivoituneet lappalaiskoirat pääsevät oikeuksiinsa. Maastossa lappalaiskoirien suoritukset ovat varmoja, ja suosituimpia lajeja ovat haku ja jälki. Suurimmat kompastuskivet löytyvät palveluskoirakokeen tottelevaisuusosiosta. Se ei ole teknisesti lappalaiskoirille liian haastava mutta koettelee niiden motivaatiota. Älykäs koira kaipaa varsinkin koulutustilanteissa runsaasti vaihtelua ja kekseliään omistajan. Toinen haaste on koiran fysiikka, koska koiran pitää jaksaa maasto-osuuksien jälkeenkin tehdä monia fyysisesti vaativia tehtäviä, kuten estenoutoja.

97


3

Syntyneet pelastuskoiriksi

P

elastuskoirina lappalaiskoirat ovat omimmillaan. Pelastuskoiratoiminta on lappalaiskoirien kohdalla aika suosittua, ja erityisesti Pelastuskoiraliiton alaisissa yhdistyksissä lappalaiskoiria riittää. Myös Palveluskoiraliiton puolella harjoittelee useita koiria ja joitain on päässyt hälytysryhmiin. Kun lappalaiskoira on hyvässä kunnossa, pelastuskoiratoiminta sopii sille loistavasti. Et-

Lapinporokoira raunioharjoituksissa.

98

sinnät ovat pitkäkestoisia ja vaativia, ja tällaiset voimainkoetukset ovat varsinkin työteliään porokoiran mieleen. Molemmat lappalaiskoirarodut on jalostettu jo alkuperältään tällaisiin sitkeyttä, kestävyyttä ja itsenäistä ongelmanratkaisukykyä vaativiin tehtäviin. Siksi koirat selviytyvät monenlaisessa ympäristössä eivätkä säikähdä huonojakaan sääolosuhteita.


L

appalaiskoiria löytyy melkein kaikista harrastuksista, joita kuvitella saattaa. Useimmin lappalaiskoiria tapaa pelastuskoirina, agilityradoilla, tottelevaisuuskokeissa ja palveluskoiratoiminnassa. Lappalaiskoiria nähdään myös erikoisemmissa lajeissa, kuten koiratanssikilpailuissa ja koirajuoksussa (canicross), ja rally-toko on pikkuhiljaa kasvattanut suosiotaan. Vauhdikkaat ja vaihtelevat lajit, joissa koira saa toimia hieman myös oman päänsä mukaan, sopivat lappalaiskoirille mainiosti. Lappalaiskoirat soveltuvat kaikkein parhaiten harrastus- ja perhekoiraksi sellaisille ihmisille, jotka ulkoilevat monipuolisesti ja mielellään. On myös eduksi, jos omistajan korkein tavoite harrastuslajin parissa on nauttia yhdessä tekemisestä, eikä niinkään menestyä arvokisoissa.

3

Monipuolinen harrastuskaveri Lappalaiskoirat lähtevät riemuiten lenkille, sieniretkelle tai pitkälle vaellukselle hyväntuuliseksi ja reippaaksi seuraksi. Pelkkään sohvalla makaamiseen lappalaiskoirat – ja erityisesti lapinporokoira – eivät sovellu, mutta riittävästi liikuntaa saadessaan ne ovat kotioloissa rentoja ja letkeitä. Lappalaiskoirista joitakin yksilöitä käytetään kanalintujen ja hirvien metsästyksessä. Lappalaiskoiraharrastajat ovat löytäneet myös vaativat, parin päivän pituiset metsästyskoirien jäljestämiskokeet (MEJÄ) ja muut metsästyskoirille tarkoitettu testit. MEJÄstä löytyy jo lappalaiskoiravalioita, ja menestyksen tie on avautunut myös VAHIssa eli vahingoittuneen hirvieläimen jäljestämiskokeessa. 99


Aito koiratarina: Hiidenparran Tielkka eli “Lilli” ”Kilpaileminen Tielkkan kanssa oli elämäni antoisinta aikaa.” Rauno Nisula Rauno Nisulalle Hiidenparran Tielkka on jäänyt pysyvästi mieleen, vaikka yhteisistä vuosista on vierähtänyt jo aika tovi. Nisuloitten perhe asui tuolloin Lohjan esikaupunkialueella, ja vilkas pentu ei tahtonut istua rauhalliseen asuinympäristöön. Joka paikkaan ehtivä täystuho karkaili naapurien pihamaille ja ajoväylille autojen sekaan. Pentu sai ennestään koirattoman huushollin ylösalaisin. Isäntä tiesi, että asialle piti tehdä jotakin ja pian. Tielkkasta tulee tottelevaisuusvalio Ensimmäinen askel oli koirakoulu. Rauno uskoi Tielkkan oppivan ajan kanssa kunnon elon alkeet, aivan kuten ihmislapsetkin oppivat. Tielkka olikin enemmän kuin hyvä oppilas, ja koirakoulu vaihtui Tokoksi, kun Tielkka oli vuoden vanha. 1980-luvulla harrastusvaihtoehtoja ei juuri ollut, ja Toko oli siksi sekä luonteva että ainoa vaihtoehto. Tielkkalle se sopi: sille riitti, että se sai tehdä jotakin. Rauno Nisulaa Tokossa kiinnosti ennen kaikkea harjoittelun vaikutus koiran hyvinvointiin. Tielkka oli Raunon ensimmäinen Toko-koira, ja virheiden ja harjoittelun kautta omistaja oppi puhumaan koiraa paremmin ja paremmin. Yhteisymmärrys ja molemminpuolinen luottamus kasvoivat huimasti. Rauno ja Tielkka saavuttivat tottelevaisuuskokeiden suomenmestaruuden kahtena vuonna peräkkäin 1989 ja 1990 – historian ensimmäisenä lappalaiskoirakkona. Tielkkan Toko-uraa leimasi kuitenkin koiran ylivalta ja ”vie sie, mie vikisen” -asenne. Tielkka osasi kaiken. Se alkoi pian kehitellä aivan omia liikkeitä, ja niin se esimerkiksi ryntäsi kilpailun loputtua omatoimisesti eväsrepulle. Tielkka tunnisti nimensä Lilli tai Tielkka, ja jos kehäsihteeri erehtyi sanomaan sen nimen ääneen, Tielkka ilmestyi kehään sellaista vauhtia, että sora lenteli. Tielkka tutustui innokkaasti myös tuomareihin, varsinkin niihin, joilla oli kahvit ja sämpylät tuomaripöydän alla odottamassa. Vilkas ja tasapainoinen Kotioloissa ero Tielkkan entiseen menoon näkyi nopeasti. Raju koheltaja makasi treeneistä tultuaan reporankana matollaan, ja omistajan tärkeimpänä pitämä arkitottelevaisuus oli sitä luokkaa, että eläinlääkärikin ihmetteli. Tielkka kiipesi itse tutkimuspöydälle ilman hihnaa toimenpiteiden 100


Kuvassa Rauno Nisula toisen Tokossa menestyneen koiransa, Kettuharjun Ellen, kanssa.

ajaksi. Niin hoituivat mutkattomasti rokotukset ja hammaskivenpoistot. Kasvaessaan Tielkka kiinnostui yhä enemmän uusista ihmisistä ja koirakavereista, ja siitä tuli innokas matkustaja. Raunon mielestä Tielkka maksoi jokaisen oppimansa tiedonjyväsen monin verroin takaisin. Se oppi tottelevaisuutta, mutta säilytti myös energisen ja avoimen hössöttäjän luonteensa. Tielkka näytti omistajalleen elämää, jollaista ei ilman koiraa olisi voinut kuvitellakaan, ja teki Raunosta vankkumattoman lapinkoiraihmisen. Rauno on tuntenut elämänsä aikana monen eri koirarodun edustajia, mutta yksikään ei ole voittanut lapinkoiraa. Ne ovat hänen mielestään ylitse muiden, loputtoman kekseliäitä ja kykeneviä ajattelemaan ihan itse. Tottelevaisuuskokeet ennen ja nyt Tänä päivänä Rauno on jo jättänyt Tokoilun, mutta hän seuraa eläkkeellä, mitä koiramaailmassa tapahtuu. Koulutusmetodit muuttuvat koko ajan koiraystävällisemmiksi, niin myös Toko kilpailulajina. Vanhanmallinen, autoritäärinen käskytys on vähentynyt selvästi, ja samalla kilpailu on koventunut. Kilpailijoita on enemmän, joten tuomareilla on runsaasti vertailukohteita. Sivusta katsoen nykypäivän tokoilijat vaikuttavat Raunon silmissä taitavammilta kuin Tielkka oli aikoinaan. Nykyään Toko-ura lopetetaan kuitenkin hyvin aikaisin. Raunon mielestä koiran pitäisi antaa kypsyä rauhassa. Silloin myös omistajalla on mahdollisuus kasvaa ja kehittyä koiransa rinnalla. Hyvän Toko-kouluttajan pitää olla rauhallinen ja pitkäpinnainen. Omistajan on puhuttava koiraa niin, että koira ymmärtää, mitä siltä toivotaan. Ohjaajan pitää olla myös valmis haastamaan itseään ja omia taitojaan sekä kykyään lukea koirasta, miten se suhtautuu paineeseen ja vaatimuksiin. Raunon mielestä tärkein kriteeri mestaruustason koiralle on terve pää. Siksi Toko-mestaruus on harvoin kiinni koirasta. Keskimäärin lapinkoira täyttää hyvin Toko-vaatimukset, vaikka kukaan ei ole mestari syntyessään. Raunon mielestä lapinkoirilla on kaikki mahdollisuudet päästä huipulle Tokossa ja lapinkoirat sopivat lajiin erittäin hyvin – lukuun ottamatta hyvin arkoja koiria. 101


Aito koiratarina: Lecibsin Kultakuono eli “Ressi” “Tällä tasolla kisaaminen vaatii sen juuri oikean koiran!” Taina Miettinen Kun Taina Miettinen etsi itselleen vuosituhannen vaihteessa lapinkoiranpentua, hän haki nimenomaan koiraa, josta tulisi taitava palveluskoirakokeiden jälkikoira. Valittu pentu Lecibsin Kultakuono eli Ressi vietiin pentutestiin, mikä osoitti, että pienessä Kultakuonossa oli todella kaikkea sitä, mitä siltä odotettiinkin. Ressissä riitti ahneutta ja saalisviettiä, ja lisäksi se oli tavattoman utelias ja reipas pentu. Omistajan tarkoitus oli käyttää koulutuksessa apuna sekä ruokaa että leluja. Nimi on enne Pennun nimi “Kultakuono” oli tarkkaan mietitty ja kasvattajalle kerrottu toive. Nimeen liittyi taikauskoa, koska kultakuonon toivottiin kasvavan nimensä mukaisesti kullanarvoiseksi jälkikoiraksi, jonka kuono toimii kuin unelma. Nimi oli enne, ja Ressistä tuli ilmiömäinen jälkikoira. Se peittosi jopa perinteiset PK-koirarodut metsäjäljellä mennen tullen. Ressi sai jälkikokeiden maasto-osuuksilta lähes aina parhaita pisteitä. Kutsumanimi Ressi liittyy Kultakuonon jäljestysuraan, ja se syntyi koulutukseen sopineesta sanonnasta: “Mehän ei oteta ressiä.” Stressiä ei Ressin kanssa koskaan tullutkaan, koska koira hoiti mielellään kaikenlaiset jälkitehtävät. Se tiesi paikkansa ja sen, että muut koirat kunnioittivat sitä. Ressi oli sisukas työskentelijä sekä helppo ja nopea kouluttaa. Ressi oli tarkka ruoasta ja erittäin ahne, ja tätä piirrettä omistaja saattoi hyödyntää koulutuksessa. Ressin ruoan tai luitten lähelle ei muilla koirilla ollut mitään asiaa, mutta ihmisille se oli itse lempeys. Luonnetestistä erittäin helposti koulutettava ja suhteellisen kova Ressi sai +153 pistettä. Lapinkoira käyttövalioksi 1. maailmassa Vuonna 2001 Ressi ja Taina osallistuivat ensimmäiseen viralliseen jälkikokeeseensa. Alokasluokka ja avoin luokka menivät helposti ja harjoittelut sujuivat, mutta kun parivaljakko siirtyi Voittaja-luokkaan, vaati se yhä enemmän aikaa sekä maastossa jäljellä että esineruudussa kentällä. 102


Monesti omistaja teki työpäivänsä jälkeen Ressille jäljen vanhenemaan ja harjoitteli odotellessa tottelevaisuutta ja esineruutua. Kaikki kolme osa-aluetta on suoritettava PK-jäljessä (PaJä) saman päivän aikana, joskus jopa lyhyellä tauotuksella. Oman haasteensa koirakon työskentelyyn toi tottelevaisuusosuus. Ressi oli keskikokoa hieman pienempi koira, joten PK-puolen korkeat hyppytelineet vaativat paljon harjoitusta. Korkeat hypyt olivat Ressille kokeiden hankalin osuus, vaikka pieni ja pippurinen koira tekikin aina kaikkensa ja myös kokeissa vaadittavat hypyt saaden koulutustunnuksia. Vihdoin viimein suuri uurastus palkittiin ja Ressistä tuli Suomen käyttövalio metsäjäljeltä vuonna 2006. Ressi on maailman ainoa suomenlapinkoira, joka on saavuttanut saman arvon vuoteen 2012 mennessä. Omistajan kokemuksen mukaan suomenlapinkoirat ovat erittäin älykkäitä ja itsenäisiä ratkaisuissaan niin maastossa kuin tottelevaisuudessakin, ja siksi treeneissä pitää keksiä aina jotain uutta. Ylitti kaikkien odotukset Omistajan mieleen ovat painuneet erityisesti ne hetket, joina hän seisoi Ressin kanssa PK-kisoissa samassa rivissä saksanpaimenkoirien ja belgianpaimenkoirien kanssa. Moni tuomari katsoi selvästi erottuvaa kaksikkoa kovin epäuskoisesti, ja muutamat tuomarit jopa tarkistivat Ressin rodun ja PK-oikeudet. Kerran Kokkolan kokeissa, juuri ennen kuin koirakot lähetettiin jäljelle maastoon, tuomari antoi Ressille ja Tainalle oman kompassinsa lainaan. Tuomari oli huolissaan siitä, että he eksyisivät maastoon. Taina otti kompassin vastaan hieman hymyillen ja luottaen sisimmässään Ressin kykyihin täysin. Ressi ja Taina ajoivatkin jäljen onnistuneesti ja toivat sieltä kaikki esineet, ennen kuin yksikään muu koirakko oli ehtinyt tuoda mitään. Siinä oli tuomari ihmeissään! Ressin suurimmat saavutukset koko kilpailu-uran aikana olivat Suomen käyttövalio PK-jäljeltä, käyttäytymiskoe, JK3koulutustunnus, piirinmestari PK-jäljeltä vuonna 2004 ja Suomen muotovalio. Monen harrastuskoiran isä Ressi pääsi vihreille jälkimaastoille ollessaan lähes 12 vuotta. Sen suuri persoona on jäänyt elämään omistajansa muistoihin, ja mielessä ovat pysyvästi kaikki yhteiset jäljestämisreissut ja polut ympäri Suomen metsiä. Ressin jälkikasvu on seurannut hienosti isänsä tassunjälkiä, ja esimerkiksi Peikkovuoren Ikiliikkuja on saavuttanut FH1koulutustunnuksen PK-erikoisjäljeltä ja kisannut PK-valjakkokokeissa. Tie’rmes Boris on PK-hakukoira. 103


3

Lappalaiskoirat työkoirina

S

uurin muutos lappalaiskoirien työkäytössä koettiin 1960-luvulla, kun moottorikelkat saapuivat Lappiin. Koirien tarve ja samalla määrä väheni rajusti, ja samalla menetettiin tärkeää tietotaitoa poropaimenkoirien kouluttamisesta. Koirien taitavat kasvattajat ja kouluttajat kuolivat, eivätkä jälkipolvet tienneet, miten lappalaiskoira opetetaan monipuoliseksi poropaimeneksi. Lappalaiskoirien tarve vaihtelee Lapin eri alueilla paljon, ja koiran tehtävät muuttuvat poromäärän, seudun ja poromiehen työskentelytapojen mukaan. Koiria käytetään erilaisiin tehtäviin eri seuduilla ja eri paliskunnissa. Toisaalla koira paimentaa poroja ympäri vuoden ja toisaalla vain haukkuu poroja moottorikelkan kyydistä.

104

Osalla lappalaiskoirista on luontainen tarve ja taito paimentaa. Siksi ne on suhteellisen helppo opettaa paimentamaan poroja mutta myös muita kotieläimiä. Lappalaiskoiria käytetään jonkin verran myös peltoporokoirina, jolloin koiran tehtävä on ajaa porot pois viljelyksiltä ja puutarhoista. Nykyään lappalaiskoirilla on paljon työtehtäviä myös Lapin ulkopuolella aina EteläSuomen maaseutua myöten. Poromiehissä on yksi kokonainen sukupolvi, joka ei ole käyttänyt koiraa paimenena. Ympärivuotisessa työkäytössä koiria on eniten Norjan rajan läheisyydessä Enontekiöllä. Koirat vahtivat rajan tuntumassa tehokkaasti, etteivät porot katoa naapurimaan puolelle. Tällaisilla seuduil-


la koirien käyttö ja kouluttaminen ovat jatkuneet katkeamatta myös moottorikelkkojen tuoman muutoksen ja siirtymävaiheen aikana. Työkäytössä olevan lappalaiskoiran turkin laadulla ja värillä on suuri merkitys. Turkin täy-

tyy olla riittävän tiheä, lämmin ja kosteutta hylkivä. Lumi ei saa paakkuuntua turkkiin tai polkuanturoihin. Porotalouksissa työskentelevän koiran on oltava mieluummin tumma kuin vaalea. Tumma koira on silmämääräisesti helpompi havaita, ja myös porot erottavat tumman koiran paremmin valkoista lumihankea vasten. Porot kiinnittävät tummaan koiraan myös enemmän huomiota, koska se muistuttaa esimerkiksi ahmaa ja herättää siksi paimennettavissa kunnioitusta. Lappalaiskoirat paimentavat haukkumalla. Ne liikkuvat sahaavasti sopivan etäisyyden päässä paimennettavista ja pyrkivät kiertämään lauman taakse. Ne voivat myös liikkua eläinten sivulla, jos tokka halutaan pitää tietyssä suunnassa tai poissa joltain alueelta. Yksi koira pystyy hoitamaan vaihtelevia tehtäviä. Tarpeen mukaan se pitää lauman paikoillaan, kääntää sen suunnan tai kuljettaa laumaa suoraan eteenpäin. Taitava lappalaiskoira pitää porolauman kurissa ja nuhteessa lempein ottein ja nauttii silti niin suurta kunnioitusta, että voimakeinojen käyttämiseen ei ole tarvetta. Hyvä paimenkoira ei jää jalkoihin tai pelkää vahdittaviaan. Koira kykenee painostamaan paimennettaviaan tarvittaessa ja palauttamaan ne ruotuun napakasti. Joskus kokeneet porot pistä105


vät koiran tiukoille ja uhmaavat käskyjä koparoillaan eli sorkillaan ja sarvillaan. Hyvä koira väistää porojen hyökkäystä, palauttaa järjestyksen eikä menetä auktoriteettiaan. Paimenkoiran on uskallettava myös puolustaa paimennettaviaan petoja vastaan. Lappalaiskoirat koulutetaan totuttamalla ne paimennettaviin eläimiin jo pentuna. Niitä pidetään mukana porojen tai muiden kotieläinten kanssa työskennellessä, jolloin koirat oppivat

lukemaan paimennettavia eläimiä ja toimimaan halutulla tavalla. Peruskouluttamalla koiraa pienestä asti estetään sen liika innokkuus ja taipumus jahdata paimennettavia eläimiä. Erityisesti vasat ja nuoret eläimet ovat hyvin herkkiä. Työkoiran peruskoulutus aloitetaan aivan pentuna ja varsinainen porotyöhön opettaminen noin vuoden iässä. Koirasta kehittyy ammattipaimen noin 4. ikävuoteen mennessä.

Erilaiset lappalaiskoirat sopivat erilaiseen maastoon Lapin maasto-olosuhteet vaihtelevat ja määräävät sen, minkälainen koira pärjää paimennustyössä kaikkein parhaiten. Metsässä lumi on talvisin upottavaa, jolloin koirien on selvittävä syvässä hangessa. Silloin pitkät jalat, leveät tassut ja lyhyt turkki ovat eduksi. Sen sijaan tunturilakeuksilla lumi kantaa koiraa, mutta sääolot ovat muuten rajummat ja ilma kylmempää. Silloin lyhyet, paksukarvaiset jalat ja tuuhea turkki antavat parhaan suojan.

106


Paimennustestit Porokoirakerho ry:n tehtävä on tiedottaa lappalaiskoirien alkuperäisistä käyttöominaisuuksista. Porokoirakerho järjestää myös epävirallisia paimennustestejä ja -kilpailuja. Ensimmäinen testi järjestettiin vuonna 1995, ja siitä lähtien testejä on järjestetty vuosittain poronhoitoalueella. Paimennustesteihin osallistuu suomenlapinkoiria, lapinporokoiria ja ruotsinlapinkoiria, ja joka vuosi testeihin pääsystä käydään kova kilpailu. Osallistujia olisi enemmän kuin mukaan mahtuu. Paimennuskokeessa testataan koirien kykyä paimentaa poroja. Jotta testiolosuhteet olisivat mahdollisimman aidot, tuomareina toimivat poronhoitoalueen poromiehet ja -naiset. Paimennuskilpailuun osallistuvat poropaimennustestin läpäisseet koirat ja työssä käytettävät poropaimenkoirat: lapinporokoirat, suomenlapinkoirat, ruotsinlapinkoirat sekä rekisteröimättömät työkoirat. Testeissä ja kilpailuissa koiran on paimennettava haukkumalla porot tokkaan ja haettava irronneet porot tokkaan takaisin. Kilpailuissa paimentaminen aidan sisällä pyritään saamaan mahdollisimman lähelle luonnollista työtilannetta.

107


3

Lapinporokoira

L

apinporokoirat ovat luonteeltaan ja ruumiinrakenteeltaan kuin luodut työskentelemään poropaimenina. Arvioiden mukaan alkuperäisessä tehtävässä toimii tällä hetkellä kymmeniä koiria poronhoitoalueella. Lisäksi lapinporokoiria käytetään karjan ja kotieläinten paimentamiseen ja vartiointiin. Porokoiran työskentely on muuttunut paljon viimeisen 50 vuoden aikana. Aikaisemmin poroja paimennettiin jalan ympäri vuoden. Nykyisin porot liikkuvat suuren osa vuodesta suhteellisen vapaasti, ja ne kootaan vain erotuksiin ja vasanmerkintään. Toisaalta porojen aidassa pitäminen on lisääntynyt, ja varsinkin Norjan rajan lähellä poroja paimennetaan edelleen vuoden ympäri.

108

Osalla lapinporokoirista on synnynnäinen paimennusvietti, ja siksi ne nauttivat porojen lisäksi muidenkin kotieläinten paimentamisesta. Porokoira kestää pitkät työpäivät niin kesän helteissä kuin talven pakkasissa ja upottavissa hangissa. Porokoiran jalostuksen pääperiaatteena on, että rotu säilyy alkukantaisena ja toimintakykyisenä paimenkoirana. Lapinporokoira on haukkumalla paimentava, ravaajatyyppinen koira. Lapin vaativat maasto- ja sääolosuhteet sekä porojen erityispiirteet ovat tehneet lapinporokoirasta ainutlaatuisen paimenkoiran. Parhaat koirat hakevat tarvittaessa poroja vaikka pitkien matkojen päästä itsenäisesti ja ilman erillisiä ohjeita.


Lapinporokoira liikkuu sahaavasti sopivan etäisyyden päässä tokasta, kiertää tokan taakse tai liikkuu sen takana tai sivulla. Porokoira voi tuoda eläimiä myös omistajaansa kohti tai auttaa tokan jakamisessa pienempiin osiin. Porotokan kokoaminen, koossapitäminen ja kuljettaminen ovat kaikki porokoiran tehtäviä. Lapinporokoira ei ole metsästyskoira vaan paimenkoira. Siksi voimakas riistavietti ei ole toivottu ominaisuus, eikä porokoira saa osoittaa saalistushalua sen enempää paimennettaviaan kuin ympäristössä liikkuvia eläimiä kohtaan. Riistan perässä useita tunteja juokseva porokoira on sopimaton tehtäväänsä. Porokoiran täytyy

paimentaa häiriöttä myös silloin, kun omistaja ei ole paikalla valvomassa, komentamassa ja ohjaamassa. Porokoira on erittäin kontaktihaluinen niin työssä kuin vapaa-ajallakin. Omistajalleen se on äärimmäisen uskollinen ja älykäs toveri. Käyttöja työkoiran luonteelle on ominaista, että porokoira paneutuu työhönsä valtavalla tarmolla mutta rentoutuu kotioloissa. Lapinporokoirissa esiintyy jonkin verran pidättyväisyyttä, mutta se ei ole toivottava ominaisuus porokoiran nykyisissä työtehtävissä. Lapinporokoiran hermorakenteen on oltava niin hyvä, ettei se ole aggressiivinen tai pidättyvä ihmisiä tai toisia koiria kohtaan.

109


110


S

uomenlapinkoiria ja sekarotuisia lapinkoiria on perinteisissä tehtävissä Lapin porotalouksissa vain muutamia kymmeniä. Loput lapinkoirat ovat harrastus- ja perhekoiria, joista osalla on synnynnäinen paimennusvietti. Ne ovat erittäin sosiaalisia ja osallistuvat mielellään perheen arkeen. Ne valvovat kotia ja pitävät perheenjäseniään valppaasti silmällä.

Poronhoidossa tai muissa paimennustehtävissä käytettäviltä lapinkoirilta vaaditaan kestävää rakennetta, hyvää terveyttä, sitkeää ja itsenäistä luonnetta sekä oikeanlaista karvapeitettä. Pitkän karvan on kestettävä monenlaiset sääolosuhteet ja myös vesikeli. Lapinkoira ei selviydy paksussa hangessa aivan yhtä hyvin kuin porokoira, koska lumi tarttuu jossain määrin sen turkkiin, mutta kylmää lapinkoira kestää hyvin. Sen turkki hylkii vettä, ja koira saa itsensä usein ravistelemalla kuivaksi.

3

Suomenlapinkoira

Sen sijaan kylvettämisessä paksu turkki tuottaa omistajalle hieman päänvaivaa, kun turkki ei tahdo kastua ihoa myöten millään. Pohjavilla on usein hyvin paksua. Lapinkoiran haukkuminen on sen tärkein ominaisuus poropaimennustyössä, vaikka koira ei saakaan haukkua holtittomasti ja mitä tahansa. Haukun on loputtava käskystä, ja jatkuvasti haukkuva suomenlapinkoira on sopimaton työkäyttöön. Työtehtävissä koiran äänen pitää kestää koko päivän ajan ja äänen on kuuluttava kauas. Terävä, kuuluva ja kumea haukku muistuttaa poroja tai muita paimennettavia siitä, että valpas paimen on paikalla. Suomenlapinkoira on alkuperäiseltä käyttötarkoitukseltaan paimenkoira, ja siksi voimakas riistavietti ei ole toivottu ominaisuus. Lapinkoira ei saa osoittaa saalistushalua sen enempää paimennettaviaan kuin ympäristössä liikkuvia eläimiä kohtaan. Työkoiran luonne on valtavan tärkeä asia, ja erityisen hyvinä piirteinä pidetään kuuliaisuutta, yhteistyökykyä ja periksiantamattomuutta. Tottelevaisuus on tärkein ominaisuus, mutta suomenlapinkoiran ei pidä olla liian lauhkea ja nöyrä edes paimennettavilleen. Koiran luonteen täytyy olla tasapainoinen, ja lapinkoiran pitää kyetä itsenäiseen työskentelyyn ja päätöksentekoon. Poropaimenen on seurattava ja nähtävä tokan tilanne ja toimittava oikein ilman, että omistaja antaa erillisiä käskyjä. Nopea reagointikyky on eduksi, ja erinomainen suomenlapinkoira pitää myös tiiviisti yhteyttä omistajaansa silloin, kun on työssä tai juoksee vapaana. 111


3

Lappalaiskoirat ulkomailla Suomenlapinkoira maailmalla

S

uomenlapinkoiran suosio ulkomailla on kasvanut koko ajan, ja ensimmäiset yksilöt vietiin rajojen yli jo 1970-luvulla. Nykyään kotimaan ulkopuolella syntyy 200–300 pentuetta vuosittain. Suomenlapinkoira on suosituin Pohjoismaissa, Englannissa, Ranskassa, USA:ssa ja Hollannissa. Lisäksi monissa muissa maissa on pieniä suomenlapinkoirakantoja, joiden lukumäärä kasvaa tasaisen varmasti. Ranskaan ensimmäiset suomenlapinkoirat vietiin 1980-luvun lopulla. Kanta on tällä hetkellä noin 700 koiraa. Hollantiin ensimmäinen suomenlapinkoira lähti vuonna 1985, ja ensimmäinen pentue syntyi lähes vuosikymmen myöhemmin 1994. Hollannissa suomenlapinkoirien määrä oli vuoden 2009 lopussa noin 350. Australiaan suomenlapinkoiria vietiin 1990-luvun puolivälissä ja ensimmäinen pentue syntyi 2001. Australian kanta lähentelee jo 300:aa. Englantiin ensimmäinen suomenlapinkoira vietiin vuonna 1989, ja Brittein saarilla on nykyään noin 500 koiran kanta. Vuosina 1999–2009 Englannissa on rekisteröity yhteensä lähes 400 suomenlapinkoiraa, ja ne ovat saaneet vuodesta 2011 vastaanottaa sertejä ja saavuttaa parhaassa tapauksessa Englannin muotovalion arvon. Englannissa toimii kaksi aktiivista suomenlapinkoirayhdistystä. Maassa on julkaistu myös Toni Jacksonin kirjoittama kirja suomenlapinkoirasta nimellä Finnish Lapphund: Special Rare-Breed Edition: A Comprehensive Owner’s Guide (2003). 112

Rekisteröintejä ulkomailla Ruotsi 1998–2008 3297 2009 550 Tanska 1998–2008 757 2009 110 Norja 1998–2008 399 2009 147


Suomenlapinkoira eri kielillä Cão finlandês da Lapônia (portugali) Chien finnois de Laponie (ranska) Finnischer Lapphund (saksa) Finnish Lapphund (englanti) Finn lapphund (unkari) Finse lappenhond (hollanti) Fiński lapphund (puola) Finsk lapphund (ruotsi, norja, tanska) Perro finlandés de Laponia (espanja)

113


Koirasanastoa eri kielillä koira

=

peni (suomi, eesti) = beana (saami) = bikkje (norja)

iso koira

=

hurtta (suomi) = hor´ti (saami) = hound (englanti) = hurt (eesti) =

hundur (islanti) = hund (ruotsi, norja, tanska) = Hund (saksa)

musta koira =

musti (suomi) = muste (saami) = muttši (karjala)

koirakaveri =

sesse/tessu (suomi) = sav´ge (saame) = chap (englanti) =

jycke (ruotsi) koiranpentu =

vielppis (saami) = valp (ruotsi, norja) = Welpe (saksa) =

hvalp (tanska) narttu

=

ciihku/ciiku (saami) = tik (ruotsi) = tispe (norja) = Dirne (saksa) =

tæve (tanska) koiras

=

paimentaa =

114

hanne (ruotsi) = han (tanska) = hann (norja) = vârres-peäna (saami) šuošša (saami) = samla (ruotsi)


3

Lapinporokoira maailmalla

L

apinporokoiran erinomainen terveys, monipuolisuus ja työskentelykyky poropaimenena kiinnostavat Suomen rajojen ulkopuolella. Suurin porokoirakanta on Ruotsissa, noin 500 yksilöä, ja jalostustyö on jo suunnitelmallista. Seuraavaksi eniten lapinporokoiria on Norjassa, Tanskassa ja Hollannissa, kussakin maassa noin 50. Lähes kaikki ulkomailla olevat koirat polveutuvat suomalaisista koirista.

Lapinporokoira eri kielillä Berger finnois de Laponie tai Chien De Renne De Laponie (ranska) Cane da renna della Lapponia (italia) Finnish Reindeer Herder tai Reindeer Dog tai Lapponian Herder (englanti) Finsk hyrdehund (tanska) Lappen-herdershond (hollanti) Lappländische Rentierhund tai Finnischer Lapplandhirtenhund (saksa) Lapoński pies pilnujący reniferów (puola) Lapsk vallhund (ruotsi, norja) Pastor-finlandês-da-lapônia (portugali) Pastor lapón (espanja) Renhunden tai renvallare tai samisk gjeterhund (ruotsi) 115


116


S

uomenlapinkoira ja lapinporokoira kuuluvat Suomen kulttuurihistoriaan, eikä siis ihme, että nämä rohkeat ja hyväntuuliset koirat ovat voittaneet niin aktiiviharrastajien kuin tavallisten koiraihmistenkin sydämet. Molempien lappalaisrotujen kannat ovat vakaalla pohjalla, ja rotujen maine kasvaa myös ulkomailla. Lappalaiskoirien tulevaisuus vaikuttaa valoisalta. Rotujen eteen työskentelee innostunut joukko harrastajia, koiranomistajia ja järjestöaktiiveja. Yhä useammin nämä koirat löytävät tiensä tavallisen, liikunnallisen suomalaisen perheen jäseniksi. Lappalaiskoirien monipuolisuuden, tasapainoisuuden ja hyväluontoisuuden ansiota on, että hyvin erilaiset koiraihmiset löytävät lappalaiskoirien joukosta elämänsä parhaan ystävän. Kerran lappalaiskoiran hankkinut tulee todennäköisesti hankkimaan myös seuraavan, aina uudelleen.

4 Lappalaiskoirien valoisa tulevaisuus

4

Lappalaiskoirien valoisa tulevaisuus

Jokainen lappalaiskoiran omistaja voi omalta osaltaan vaikuttaa siihen, että näiden Lapin taikaa hehkuvien koirien terveys, persoonallisuus ja sitkeys säilyvät rotujen ominaispiirteinä. Tärkeintä on valita itselleen ja perheelleen omaan elämäntapaan sopiva koira, jotta koiralle voidaan varmasti tarjota juuri sellaista yhteiselämää, mitä se kaipaa. Vastuullinen pentujen ostaminen ja teettäminen ovat osa lappalaisrotujen vaalimista ja arvostamista.

117


Domino

Lappalaiskoirien värejä Brindle (raidallinen)(ei sallittu lapinporokoiralla) Domino Karhunmusta Karhunruskea Keltainen (ei sallittu lapinporokoiralla) Kermanvärinen Kokomusta Kokoparkki Kulomusta Manttelikuvio eli satulakuvio Musta, merkkivärinen Musta, riistanvärinen (sudenväri) Parkki, merkkivärinen Parkki, riistanvärinen Silmälasikuvio Sininen ja muut diluuttivärit (vuoden 2013 alusta lapinporokoiralla näyttelyissä hylkäävä virhe, suomenlapikoiralla virhe) Soopeli (ei sallittu lapinporokoiralla) Tumma maski Valkokirjava, valkoiset merkit 118

Musta merkkivärinen


Parkki merkkiv채rinen

Silm채lasikuvio

119


Kermanv채rinen

Riistanv채rinen

120


Valkokirjava

Soopeli

121


4

Pienikin kanta voi uudistua

S

uomessa on tällä hetkellä noin 10 000 suomenlapinkoiraa ja 1500 lapinporokoiraa, ja molemmat ovat pitkäikäisiä rotuja. 1990-luvun lopusta lähtien lappalaiskoirarotujen rekisteröintimäärät ovat nousseet tasaisesti. Lappalaiskoirien keski-ikä on 10 vuotta, mutta monet koirat elävät noin 15 vuoden ikään asti. Molempien lappalaiskoirarotujen terveystilanne on hyvä, ja perinnöllisiä sairauksia on todettu vähän. Jalostus on haastavaa kotoperäisille roduille, joihin ei saada ulkomailta uutta geeniperimää. Lappalaiskoirien kohdalla tilanne on kuitenkin parantunut vuosi vuodelta. Suomenlapinkoiran jalostukseen käytettävien koirien määrä on li-

122

sääntynyt, ja sukusiitosaste on melkein puolittunut vuodesta 1997 vuoteen 2008 mennessä. Myös lapinporokoiran sukusiitosaste on pysynyt vuodet 2004–2008 tasaisena, mikä on pienelle koirakannalle myönteinen asia. Erinomaiset luvut ovat seurausta koirien kasvattajien aktiivisuudesta sekä harkitsevasta ja tarkasti seuratusta jalostustoiminnasta. Lappalaiskoirien kohdalla vältetään liiallista pennutusta ja urosten kohdalla niin sanottua matador-jalostusta. Suomenlapinkoiraurokselle suositellaan ylärajaksi 80 jälkeläistä sen eliniän aikana. Lapinporokoiran kohdalla pentujen yläraja on noin 30, mikä tarkoittaa suunnilleen neljää pentuetta.


Mitä on matador-jalostus? Matador-jalostuksella tarkoitetaan yhden uroksen liiallista käyttöä siitokseen. Nimitys tulee Suomen kenties kuuluisimmalta hevoselta Matador II -nimiseltä kouluratsulta, jolla on maailmalla 266 jälkeläistä, Suomessa lähes 90.

123


4

Maailman terveimpiä koiria

M

yönteisiä asioita lappalaiskoirien terveydentilasta kertoo helppo ja luonnonmukainen lisääntyminen. Molempien lappalaisrotujen astutukset, hedelmöittyminen ja synnytykset pystytään hoitamaan lähes aina luonnollisella tavalla. Nartut lisääntyvät ongelmitta, ja astutukset onnistuvat normaalisti eikä keinohedelmöitykseen tarvitse turvautua. Vuonna 2003 Lapinkoira-lehdessä toteutettiin terveyskysely suomenlapinkoirien omistajille. 124

Kyselyssä saatiin 450 vastausta. Niistä heijastui omistajien tyytyväisyys lapinkoirien luonteeseen, jota kuvattiin avoimeksi ja ystävälliseksi. Jos jotain kielteistä saattoi kyselyn vastauksista löytää, narttujen kohdalla mainittiin satunnaisesti arasta luonteesta ja urosten kohdalla toisille uroksille rähisemisestä. Pääpiirteissään lapinkoirat olivat kuitenkin ystävällisiä niin ihmisille kuin toisille eläimillekin.


Vastaava kyselytutkimus tehtiin lapinporokoirien omistajille vuonna 2004. 75 % vastaajista piti koiransa tervey-dentilaa erinomaisena. Huonoksi koiran terveydentilan mainitsi vain 2 vastaajaa 400:sta. Jos koirilla oli vaivoja, ne liittyivät esimerkiksi iho-ongelmiin ja narttujen epäsäännöllisiin juoksuaikoihin. Porokoirat ovat luonteeltaan luoksepäästäviä, toimintakykyisiä ja pelottomia. Lapinporokoiran ja suomenlapinkoiran Pevisa-ohjelmaan kuuluu vain muutamia perinnöl-

lisiä sairauksia. Kaikkien suomenlapinkoirien silmät ja lonkat tutkitaan ennen jokaista astutusta, eikä silmätarkastustulos voi olla kahta vuotta vanhempi. Lapinporokoirien Pevisa-ohjelma on sallivampi, ja jalostukseen käytettäviltä koirilta vaaditaan silmätarkastukset vasta kolmatta pentuetta rekisteröitäessä. Käytännössä kaikki jalostukseen käytettävät lapinporokoirat on silmätarkastettu.

125


4

Lapinporokoira rotuna

Oikeanlainen turkki ja rakenne

H

yvän lapinporokoiran pitää olla närpiäkarvainen, nöyrä ja kestävä. Porokoira liikkuu vaivatonta ja maatavoittavaa, helponnäköistä ravia. Porokoirat ovat useimmiten hyvin vallattomia, ja siksi nuoren koiran liikunnanmäärää on omistajan joskus tietoisesti hillittävä. Alle 2-vuotiaan porokoiran ei pitäisi juosta kymmeniä kilometrejä päivässä, mutta aikuinen porokoira jaksaa hyvin pitkää päivää, jopa hankalassa maastossa ja paksussa hangessa. Nykyään suuri osa sekä rekisteröidyistä että rekisteröimättömistä porokoirista on rakenteeltaan kestäviä ja paimennuskäyttöön sopivia. Vaikka koiran liikkeiden on oltava kevyet, porokoirasta täytyy löytyä voimaa, jota Lapin olosuhteissa tarvitaan. Lapinporokoiralla pitää olla hyvä lihaskunto, luja luusto ja tiiviit nivelet. Turkkiin kuuluu tiheä pohjavilla ja säänkestävä, karkea peitinkarva. Jos karva on liian ohutta

Kuvan porokoiran 1. ja 2. hännänkantotapa on sallittu, kun taas selän päälle kiertyvä kippurahäntä (3.) on virhe.

126

ja pehmeää, se kerää lunta paksussa hangessa kuljettaessa. Sen sijaan karvanpituus vaihtelee jonkin verran, ja porokoirista löytyy sekä keskipitkää että pitkää karvapeitettä. Häntä on matalalle kiinnittynyt ja levossa rennosti riippuva. Liikkeessä häntä voi nousta selkälinjan tasoon, ja niin sanottu J- eli paimenkoukku on hyväksyttävä piirre. Sen sijaan kippurahäntää porokoiralle ei toivota. Korvat ovat pystyt. Lapinporokoiran perinteinen menesjärveläinen väritys on yhä yleinen: musta koira ruskeilla merkeillä. Myös yksivärinen musta, parkinruskea ja riista ovat suosittuja. Keltainen (vehnä), soopeli, sininen ja brindle eivät ole hyväksyttyjä värejä, ja sinisen värin mukana koiralle tulee joskus heikko karvapeite ja iho-ongelmia. Valkoiset merkit ovat sallittuja päässä, rinnassa, kaulassa ja raajoissa.


127


4

Tasapainoinen luonne

H

erkkähaukkuisuus työkäytössä on yksi porokoiralle tärkeä rotuominaisuus. Ylettömään ja hermostuneeseen haukkumiseen kannattaa kuitenkin kiinnittää huomiota jo koiran ollessa pentu. Hyvä porokoira haukkuu pääasiassa vain syystä ja käskystä. Porokoira ei ole levoton tai ahdistunut kaiken haukkuja, vaan haukkuminen on osa sen tehokasta työskentelyä. Haukkumisen pitää olla hallittua. Porokoiran luonteen kuuluu olla nöyrän tottelevainen. Koulutettu porokoira tottelee käskyjä ja tarkkailee omistajansa elekieltä ja mielentilaa hyvin valppaasti. Vaikka porokoirat eivät aina perusta vieraista ja suhtautuvat heihin varautuneesti, koirien on suostuttava mukisematta niin eläinlääkärin kuin näyttelytuomarienkin kosketteluun. Myös muita koiria kohtaan lapinporokoiran pitäisi olla välinpitämätön ja ystävällinen, eikä missään nimessä hyökkäävä tai aggressiivinen.

128

Älykäs ilme

L

apinporokoiran pään kuuluu olla pitkänomainen. Koiran kasvojen ilme kertoo sen älykkäästä ja tasapainoisesta luonteesta sekä sukupuolesta. Usein narttujen ilmettä kuvataan nöyremmäksi kuin urosten. Lapinporokoiran silmät ovat tumman- tai vaaleanruskeat ja soikeat, mutta sinisilmäisyys on hylkäävä virhe. Korvat ovat pystyt, ja niissä kuuluu olla tiheä karvoitus myös sisäpuolella. Tämä on tärkeää porokoiran työskentelykyvyn ja terveyden kannalta kylmissä ja tuulisissa olosuhteissa. Kuononpään eli kirsun värityksen pitää noudattaa koiran muuta väritystä, eli tummilla koirilla kirsu on musta ja parkinruskeilla ruskea.


129


4

Suomenlapinkoira rotuna Oikea olemus ja mittasuhteet

S

uomenlapinkoiran rotumääritelmä on aina haluttu pitää väljänä. Siksi rotu on säilynyt monimuotoisena ja väritykseltään rikkaana, mikä vetoaa monenlaisiin koiraihmisiin. Kahta aivan samanlaista suomenlapinkoiraa ei ole olemassakaan. Suomenlapinkoira on enemmän kuin pitkäkarvainen pystykorva. Sillä on kyllä runsas turkki, hyvä ryhti ja terve rakenne, mutta lisäksi lapinkoirassa on kepeyttä ja elämisen riemua, sitä jotakin mikä erottaa sen muista arktisista pystykorvista. Ulkomuodossa rodunomainen olemus

ja oikeanlainen kasvojen ilme tekevät todellisen suomenlapinkoiran. Ominaista on myös selvä sukupuolileima, ja lapinkoiranartut näyttävät tyttökoirille ja urokset poikakoirille. Mittasuhteiltaan suomenlapinkoira on hieman korkeuttaan pidempi ja muihin pystykorvarotuihin verrattuna matalaryhtinen. Lapinkoiran olemuksessa on viehättävää pehmeyttä, ja varsinkin narttujen kohdalla runsas turkki ja herkästi alas laskeutuva häntä antavat pitkähkön ja matalan vaikutelman.

Kuuluisa lempeä katse

P

ää on olennainen osa suomenlapinkoiran olemusta. Pää on voimakaspiirteinen mutta pehmeäilmeinen. Nallemainen, ystävällinen ja aina yhtä hymyilevä ilme syntyy leveästä kallosta ja selvästi erottuvasta otsapenkereestä. Myös kuonon kuuluu olla voimakas ja täyteläinen – sellainen, jolla on mukava virnistää leveästi. Suomenlapinkoiran huulet ovat tiiviit, ja otsassa näkyy selvä pystyuurre.

130

Lapinkoiran korvat ovat pienehköt ja melko etäällä toisistaan. Tärkeää on, että korvissa on runsas, suojaava karvoitus myös sisäpuolella. Pystykorvien lisäksi taittokorvat ovat sallitut. Silmät ovat soikeat ja tummanruskeat mutta kuitenkin karvapeitteen väriin sopivat. Liian pyöreitä tai suuria silmiä ei pidetä lapinkoirille tyypillisinä. Kirsun väri noudattaa muun turkin linjaa, eli vaaleilla koirilla kirsu on ruskea, tummilla musta.


131


132


4

Sopusuhtainen rakenne

S

uomenlapinkoiran runko on vankka muttei raskas. Onnellisen pyöreänmallinen runko näyttää paksulta, mutta vain turkin muhkeuden takia, ei ylimääräisen rasvakerroksen tai liian suurten lihasten. Liian kevyt, korkearaajainen tai ilmava koira ei ole paras mahdollinen suomenlapinkoira. Lapinkoiran pitäisi vaikuttaa vahvalta mutta ei ylilihaksikkaalta. Oikeanlainen takaosa varmistaa, että lapinkoira pystyy liikkumaan ilmavasti ja vauhdikkaasti. Raajat ovat vahvaluustoiset, voimakkaat ja suorat. Kulmaukset eivät saa olla liioitellut tai liian pystyt, vaan koiran täytyy seisoa topakasti etutassujensa päällä. Lapinkoiran etuliikkeet eivät ole edestä katsoen täysin suorat, vaan ”ahmamaiset”. Koirat kääntävät liikkeessä etutassujaan hieman sisäänpäin ja pyrkivät astumaan yhteen jälkeen, mikä on lumessa liikkuessa järkevää.

Edestä katsoen lapinkoiran liikkeet ovat ahmamaiset. Takajalat kulkevat usein yhtä jälkeä pitkin etujalkojen kanssa.

Lämmin ja tuuhea turkki

L

apinkoiran pohjavilla on hyvin tiheää ja peitinkarva karheaa. Turkin kuuluu hylkiä lunta ja vettä ja suojata koiraa kastumiselta. Liian pitkä karva ei ole käytännöllinen koiralla, joka liikkuu runsaasti, ja siksi peitinkarvan pitää olla kohtuullista. Tärkeää on, että myös koiran raajoissa ja käpälissä on kunnollinen karvoitus, joka suojaa anturoita. Lapinkoiralla lähes kaikki värit ovat sallittuja, mutta yhden värin on oltava hallitseva. Tavallisimmat värit ovat musta tai parkki merkeillä tai il-

man, riistanvärinen, soopeli ja vehnä. Useimmilla koirilla on turkissaan valkeita merkkejä, mutta lehmänkirjava, valkoinen, brindle tai mantteli eivät ole suositeltavia. Häntä kiertyy lapinkoiran liikkuessa selälle tai reidelle, mutta levossa se laskeutuu usein alas. Jos häntä on liian tiukka kieppi, se ei pysty ilmentämään lapinkoiran vilkkaasti vaihtuvia mielialoja niin värikkäästi kuin asiaan kuuluu. Liikkuvainen häntä tasapainottaa myös koiran liikkeitä. Hännän J- eli paimenkoukku on sallittu. 133


Suomenlapinkoirasta on tullut suosikkirotu Suomenlapinkoira kuuluu suomalaiseen katukuvaan, ja yhä useammat ihmiset tietävät rodun nimeltä. Lapinkoira oli vuonna 2011 maamme 6. suosituin koirarotu. Rekisteröintejä tehtiin 1325. Kymmenen vuotta sitten pentuja rekisteröitiin vain noin 750. Pystykorvaiset rodut ovat Suomessa hyvin suosittuja, ja pystykorvien ja alkukantaisten rotujen ryhmässä (FCI 5) suomenlapinkoira on kärkisijoilla. Koiramäärän kasvun haasteet ja mahdollisuudet Lapinkoirien runsas rekisteröintimäärä antaa materiaalia jalostukseen, mutta suuri kysyntä ja tarjonta tuovat mukanaan myös ongelmia. Lisääntyvä koiramäärä tarjoaa laajan jalostuspohjan, kunhan jalostusvalinnat tehdään järkevästi eikä geeniboolia pienennetä lyhytnäköisesti. – Vaikka suomenlapinkoira on yleinen Suomessa, rotu ei ole maailmanlaajuisesti tunnettu, toteaa Lappalaiskoirat ry:n puheenjohtaja Petri Hallberg. – Efektiivisen populaation koon eli lisääntyvien yksilöiden määrän tulisi säilyä niin suurena, että rodun geneettinen monimuotoisuus säilyy. Ongelmaksi rodun suuri suosio muodostuu Hallbergin mukaan silloin, kun pentuja teetetään suuren kysynnän vuoksi harkitsemattomasti. Rahanahneus voi johtaa pentutehtailuun ja eläinsuojeluongelmiin. – Suomenlapinkoira ei ole onneksi pentutehtailijoille se kaikkein houkuttelevin vaihtoehto, Hallberg kertoo. – Monien muiden rotujen hinnat ovat korkeampia ja tarjoavat tehtailijoille parempia ansioita. Ammattitehtailijat teettävät usein sekarotuisia pikkukoiria, joilla on suuri kysyntä ja korkea hinta. Yhdistyksen jalostustoimikunnan puheenjohtajan Anna-Maija Kuisman mielestä suurissa rekisteröintimäärissä on se vaara, että lapinkoiran käyttökoiraominaisuudet häviävät. Samalla rodunomaisuus katoaa tai muuttuu väärään suuntaan. – Rotuun perehtymättömät kasvattajat ja omistajat lisääntyvät, Kuisma kertoo. – Jos pentuja teetetään rahan toivossa, niiden vanhemmiksi voi tulla terveydeltään ja luonteeltaan kyseenalaisia koiria. Petri Hallbergin mukaan raha ei ole ainoa syy harkitsemattomaan pennuttamiseen. Joskus kyseessä on silkka tietämättömyys tai välinpitämättömyys. – Rotukoirien kasvatus vaatii aiheeseen perehtymistä jo pelkästään rekisteröintisäännösten vuoksi, Hallberg toteaa. – Koiranomistajat ovat nykyään valveutuneempia kuin 20 vuotta sitten, mutta myös tietämättömiä koiranostajia on paljon. Pentuja voidaan teettää huonoissa oloissa, ja silti ne menevät kaupaksi, papereilla tai ilman. Vääristä syistä pennuttamista tapahtuu niin kauan kuin ostajia löytyy. Ongelmia voi Petri Hallbergin mukaan syntyä myös silloin, kun pentujen tarjonta ylittää kysynnän. – Silloin on vaarana, että pentuja markkinoidaan valheellisesti tai hyvän kodin kriteereistä lipsutaan. Anna-Maija Kuisma on huolissaan siitä, että kaikki koiranomistajat eivät osaa hallita koiriaan: – Uusien koiranomistajien taitamattomuus koirien käsittelyssä lisääntyy koko ajan, eikä perustottelevaisuuteen kiinnitetä tarpeeksi huomiota.

134


Mistä suomenlapinkoiran kasvava suosio johtuu? Petri Hallberg arvelee, että rodun suosio perustuu verrattain hyvään terveystilanteeseen, monipuolisuuteen ja viehättävään ulkomuotoon. Ilmeikäs ja pehmolelumainen ulkonäkö on Hallbergin mielestä yksi tärkeä syy lapinkoiran suosioon. Moni koiran hankkimista harkitseva on täysin myyty nähdessään luovutusikäisiä pentuja. – Ulkonäöstään huolimatta lapinkoira ei ole pehmonalle, Hallberg painottaa. – Rodulla on työkoiratausta ja sen mukainen luonne. Johdonmukainen tapakasvatus on tarpeen, vaikka suomenlapinkoira ei olekaan rotuna haastavimmasta päästä. Kenen tahansa kohdalle voi osua luonteeltaan voimakkaampi yksilö, joka älyttää kokematonta omistajaa mennen tullen. Anna-Maija Kuisma pitää suosion syinä ystävällistä ja uskollista luonnetta, kaunista ulkonäköä, säänkestävyyttä, sopivaa kokoa sekä kotimaisuutta. Lapinkoira sopii maalle ja kaupunkiin sekä lapsiperheisiin. – Suomenlapinkoira on myös rotukoiraksi suhteellisen edullinen, lisää Kuisma. Suomenlapinkoira sopii kaveriksi monenlaiseen harrastamiseen, eikä se tavallisesti vaadi yhtä paljon aktivointia kuin vilkkaammat rodut. Hallberg painottaa realistisen tiedottamisen tärkeyttä. Koiran hankintaa harkitsevalle on annettava rodusta ja koirayksilön ominaisuuksista kaunistelematon ja mahdollisimman realistinen kuva. Miltä tulevaisuus näyttää? Anna-Maija Kuisman mielestä jokaisen suomenlapinkoiran ei tarvitse saada pentuja. Se ei ole välttämätöntä koko lapinkoirapopulaation koon kannalta. – Olisi toki parempi, jos jokainen koira saisi yhden pentueen kuin että yksi koira saa 20 pentuetta. Ei ole välttämättä järkevää teettää pentuja kaikilla sisarussarjan koirilla, jolloin koirakantaan leviäisi vain suuri joukko samansukuisia koiria. – Yhdistys voi jossain määrin kontrolloida pentujen teettämistä jalostus- ja pentuvälityskriteereillä, ohjauksella ja suosituksilla, Kuisma kertoo. – Jalostustoimikunta toivoo, että meille lähetettäisiin urostiedusteluja sairausriskien arvioimiseksi. Voimme lähinnä valistaa Pevisa- ja jälkeläismäärärajoituksista. Pennunostajien valinnassa yhdistys ei ohjeista kasvattajia. Anna-Maija Kuismaa huolestuttaa, että suomenlapinkoirassa alkaa jo näkyä, että rodussa ihannoidaan liikaa ulkomuotoa ja ”jalostetaan” näyttelyissä menestyvää showkoiraa. – Silmäsairaudet ovat lisääntyneet, ja lonkkien ja kyynärien tilanne heikkenee. Kuisman mielestä myös johtajuusongelmia on nähtävissä, ja syy on useimmiten hihnan toisessa päässä. Silloin koirien epäsosiaalinen käyttäytymisestä voi tulla ongelma. Taru Haikonen Teksti on julkaistu lyhentämättömänä Lapinkoira-lehdessä 2/2012.

135


Koiranäyttelyiden arvosteluista poimittua Aavistuksen korkeat korvat

Mukavat kulmaukset

Alastomassa turkissa

Naisellinen kokonaisuus

Avoin häntä

Narttu, jolla 7 yläetuhammasta

Esiintyy kuin vanha kehäkettu

Peitinkarva roikkuu

Hampaat sikin sokin

Pyöreä lantio

Hieman karvaköyhä

Raajaluusto ohutta

Hieman omavaltainen käytös

Raajat sijoittuvat hyvin

Hieman voimakas otsakyhmy

Riittävän oikeat raajat

Hieno rungon profiili, johon häntä sopii erinomaisesti

Saisi seistä tukevammin

Kevyesti lihava narttu

Tehokkaat liikkeet, myös koiralla

Kirkkaat silmät

Turhan massakas pää

Kiva otsapenger

Tänään puolessa turkissa

Korvat kovin etuojoiset

Vahvat silmät

Liikkeessä nostelee eturaajojaan

Vetelät liikkeet

Liikkuu takaraajat rungon alla

Vähän liian suuret kulmaukset

Liioittelematon pää

Välimuotoista tyyppiä edustava

136

Suuret korvat antavat pipomaisen vaikutelman


137


Kiitokset Haluan kiittää lämpimästi Lappalaiskoirat ry:n tarmokasta joukkoa, joka on näiden valloittavien rotujen tämänhetkisen tilanteen ja valoisan tulevaisuuden taustalla. Tämä kirja ei olisi koskaan nähnyt päivänvaloa ilman rotujärjestön aktiivisia ihmisiä, joista haluan kiittää jokaista yhdessä ja erikseen. Erityiskiitokset haluan välittää Lappalaiskoirat ry:n kirjatoimikunnalle, joka on tehnyt suuren työn hankkiessaan tietoa ja kuvia sekä haastatellessaan lappalaiskoirien omistajia. Tositarinat antavat rotujen varhaisille vaikuttajakoirille ikuisen elämän, ja alkuperäisrotujen historian tallettaminen on ehdottomasti kulttuuriteko. Kiitän pyyteettömästä avusta, tekstien tarkistamisesta ja kirjoittajan saamasta luottamuksesta kirjaprojektin koordinaattoria ja tiedottajaa Tiina Riuttasta sekä Petri Hallbergia, Markku Jokista, Eija Kimmoa ja Riitta Takaloa. Kiitän kaikkia niitä, jotka ovat lähettäneet huikeita koirakuviaan kirjaa varten. Heidän tietonsa löytyvät kuvalähdeluettelosta. Erityisesti haluan kiittää Arto Pesua, jonka kautta saimme kirjaan vanhoja Esko Salkosen, Juho Perttolan ja Erkki Mikkolan ottamia lappalaiskoirakuvia. Monien kiitosten arvoisia ovat myös kirjan piirroskuvien tekijät Sanna Parviainen ja Eija Lehtimäki. Kirjan esitarkistuksessa ovat olleet suureksi avuksi Kaarina Riuttanen, Eija Lehtimäki ja Jonna Löytynoja. Kirjan englanninkielisen version on ystävällisesti tarkistanut Petra Palukka. Koirien harrastustoiminnasta olen saanut tietoja Hertta Mikkoselta ja Mari Höökiltä. Koirien paimennuskäytöstä kertovat tekstit ovat tarkistaneet Minna Mäntyranta-Mustonen ja Ahti Mustonen, kiitos heille. Koirien tositarinoita ovat kertoneet Eija Lehtimäki, Annikki Leskinen, Taina Miettinen, Rauno Nisula, Marja-Liisa “Maisa” Ritala, Leena Saikkonen ja Riitta Takalo. Lapinporokoirien tarinoita jäimme kaipaamaan, mutta monet vanhojen ja tunnettujen porokoirien omistajat ovat jo siirtyneet ajasta ikuisuuteen. Yhdistyksen lisäksi kiitän lämpimästi Kirjakaarta ja erityisesti sen monitaitoisia voimanaisia Paula Tuiskua ja Kati Lähdemäkeä. Henkilökohtaisesti kiitän äitiäni, joka auttoi minut alkuun ensimmäisen koirani kanssa ja toivottaa meidän yhä tervetulleiksi karvoineen ja kuratassuineen. Kiitän koirahulluja siskojani, joille omaa hupsuuttaan nelijalkaisten suhteen ei tarvitse selitellä, ja puolisoani, joka on ottanut minun kylkiäisenä elämäänsä saapuneen Kira-koiran perheenjäseneksemme. Sanna Karppinen 138


Kirjallisuutta Aarnio, Antti (toim.) 2008. Suomen Pystykorvajärjestö 70 vuotta. Suomen Pystykorvajärjestö ry. Itkonen, T. I. 1948. Suomen lappalaiset. WSOY. Lapinporokoiran jalostuksen tavoiteohjelma (JTO). “Lappalaiskoirat ry:n 40-vuotishistoriikki” Lapinkoira-lehdessä 2/2010. Raitila, Manne. Artikkeli “25-vuotishistoriikki” Lapinkoira-lehdessä 3/1995. Riuttanen, Tiina. Artikkeli “30-vuotishistoriikki” Lapinkoira-lehdessä 2/2000. Southern Finnish Lapphund Society Yearbook 2009. Southern Finnish Lapphund Society Yearbook 2010. Suomen Pystykorvajärjestö 20 vuotta. Suomen Pystykorvajärjestö ry 1958. Suomen Pystykorvajärjestö 30 vuotta. Suomen Pystykorvajärjestö ry 1968. Suomen Pystykorvajärjestö 50 vuotta. Suomen Pystykorvajärjestö ry 1987. Suomenlapinkoiran jalostuksen tavoiteohjelma (JTO). Talvitie, Marja 1983. Artikkeli “Arvosteltavana porokoira” lehdessä Pystykorva 4/1983. Tuominen, Lasse 1993. Poromiehen koira. Suomen Pystykorvajärjestö ry. Tärkeitä linkkejä Lappalaiskoirat ry > www.lappalaiskoirat.fi Suomen Kennelliitto > www.kennelliitto.fi Kansainvälinen Kennelliitto > www.fci.be Porokoirakerho ry > www.porokoirakerho.fi Suomen Pystykorvajärjestö ry > www.spj.fi KoiraNet-jalostustietojärjestelmä > jalostus.kennelliitto.fi Finnish Lapphund Club of America > www.finnishlapphund.org Finnish Lapphund Club of Canada > www.finnishlapphund.ca The Finnish Lapphund Club of Great Britain > www.finnishlapphund-club.co.uk Finnish Lapphund Club of Victoria (Australia) > www.flcv.org Svenska Lapphundklubben > www.slk.nu Norsk Lapphundklubb > www.norsklapphundklubb.no Elokuvat Mård, Veikko 1969. “Porokoira”. Tekstit Reijo Perälä. Haastateltavat: Aslak Juuso, Matti Jomppanen ja Pehr-Thomas Bål. YLE. 139


Kuvat (sivunro, koirannimi, kuvaaja)

SP = Sanna Parviainen JL = Jonna Löytynoja PH = Petri Hallberg HM = Hanna Mäkinen PM = Paula Martiskainen PÖ = Petra Österberg KH = Kaisa Hurme ES = Esko Salkonen TH = Taru Haikonen EK = Eija Kimmo PP = Petra Palukka SK = Susanna Kinnunen MK = Mitra Korpela ST = Saila Tapio TU = Terhi Uski EiniK = Eini Kipinoinen PK = Päivi Kokko KAH = Karoliina Heikkinen ALV = Anna-Leena Väätänen

MY = Miia Yliaho AV = Anna Virkama KK = Kaisa Kuisma JT = Jonna Takkinen EM = Emilia Laakkonen EP = Emilia Puurunen MS = Minna Suihkonen ERM = Erkki Mikkola TR = Tiina Riuttanen EL = Eija Lehtimäki HR = Hans Rossow MR = Maisa Ritala AS = Anne Sundsröm AR = Anu Räty HR = Hanna Rikkonen AL = Annikki Leskinen LS =Leena Saikkonen EiL = Eila Lehtimäki

Tassu -piirros, SP s. 1 Kielapihkan Aina Vaan, JL s. 4 ja 80 logo, Lappalaiskoirat ry s. 5 Mikälie Stormista, Dievaslas Boragas, Sagaberran Kurjentanssi, Rahkkasan Casimir, JL s. 6 Peikkovuoren Äkäslompolo, HM s. 6-7 (taustakuva) Dagolas Qultsi ja Miskajasmin Kuunsäde, SP s. 7 Dagolas Qultsi ja Miskajasmin Kuunsäde, SP s. 8 Kielapihkan Vaskivitja, JL s. 8-9 (taustakuva) Kielapihkan Vaskivitja, JL s. 10 Dagolas Naavaparta, PM s. 11 Dagolas Qultsi, SP s. 12 Fihtolas Jiehtanas, PÖ s. 13 Fihtolas Bling Bling ja Åfelia, PÖ s. 14 Famolas Cassiina, PH s. 14 Suomenlapinkoira, Suomenlapinkoiran rotumääritelmän tulkintaohje s. 14, Lappalaiskoirat ry, EL s. 15 Kotikulman Onnenoikku, PH s. 16 Venla, KH s. 17 Tuhkavuorten Aamuhalla, PH s. 18 (yläkuva) Tuhkavuorten Virvatuli ja Tuhkavuorten Lumihuntu, JL

140


s. 18 (alakuva) Tuhkavuorten G-Niinkun-Gamgi ja Tuhkavuorten Lumihuntu, JL s. 19 Hurtanminttu, JL s. 20 Tuhkavuorten Virvatuli, Kielapihkan Vaskivitja, Mikälie Stormista, Tuhkavuorten Lumihuntu, jämtlanninpystykorva Pasabnes Björk ja Hurtanminttu, JL s. 21 Kielapihkan Vaskivitja, Kielapihkan Malviina ja Tuhkavuorten Lumihuntu, JL s. 22 Mikälie Gimma, JL s. 23 Korpikartanon Abba, PH s. 24 Kielapihkan Malviina, JL s. 25 Halli eli “Parkki”, ES s. 27 Peski Luuhki, MR perhealbumi s. 30 Fihtolas Bling Bling, PÖ s. 31 Kielapihkan Aina Valpas, JL s. 33 Miskajasmin Kuunsäde, SP s. 34 ja 35 Knud Leem -kirja Beskrivelse over Finnmarks lapper (1767) s. 36 Tuhkavuorten Lumihuntu, JL s. 37 Mikälie Ilmiliekki, JL s. 39 Taikarummun Boheeminoita, PM s. 40 Kuunkajon Aallonvälke, JL s. 40-41 (taustakuva) Kuunkajon Aallonvälke, JL s. 41 Jegolas Antte, Vehkaliinan Sudenmarja, Staalon Hillitön, TH s. 42 Johan Tirén Samepojke leker med sin hun, Wikipedia s. 43 Teelikamentten Illusia, EK s. 44 Cantavia Neidonkenkä, PP s. 45 Johan Tirén Same med hund, Wikipedia s. 46 Taimi, KH s. 46-47 (taustakuva) Fihtolas Zappa, PH s. 47 Fihtolas Zappa, PH s. 48-49 Tuhkavuorten Aamuhalla, JL s. 50 Poromies Niiles Vallen kylänväkeä, ERM, Museovirasto s. 52 Poropeukalon Nietosneito, SK s. 53 Sodankylässä koirankasvattaja Matti Kuivilan uudella koiratarhalla vuonna 1971, ES s. 54 Taikarummun Boheemimadda ja Hallanevan Lapinkirvinen, MK s. 55 Turnukan Oona, EK s. 57 Nuvvus Mattas, AL perhealbumi s. 59 Kiddanaste, AL perhealbumi s. 60 Janmanin Barbarella ja Lukumon Ceres, HM s. 61 Teelikamentten Natte, ST s. 62 Cimulin Teelikamentten ja Staalon Hurlumhei, ST s. 63 Lukumon Carvajal, PH s. 64 (ylävasen) Kiedalas Currok, TR s. 64 (yläoikea) Kiedalas Cerrih, TU s. 64 (alavasen) Löytö, HR s. 64 (alakesk.) Lecibsin Hurraa, Tuntematon s. 64 (alaoikea) Naavapirtin Nuuska, TU

141


s. 65 (ylävasen) Poromiehen Tsahpi, TR s. 65 (yläkesk.) Lecibsin Torsti, Tuntematon s. 65 (yläoikea) Noppe, MR s. 65 (kesk.vasen) Tikki, EL s. 65 (kesk.) Tarukallion Noppe, TU s. 65 (kesk.oikea) Äijänsuon Kätkärätkä, Tuntematon s. 65 (toisiksi alin) Lecibsin Hissukka, TU s. 65 (alin) Bernoban Helleena, PP s. 67 Poromiehen Thappe, LS perhealbumi s. 68 Kalikkakaula, MR s. 70 Kielapihkan Elviira, JL s. 71 Tuhkavuorten Lumihuntu, JL s. 72 Cahpe, ES s. 73 (ylin) Virkku, JH s. 73 (alin) Tuntematon, ES s. 74 Tuhkavuorten Lumihuntu, JL s. 75 (taustakuva) Aikamerkin Tilli, EK s. 76 Lapinporokoira Nalle, AR s. 76-77 (taustakuva) Lapinporokoira Nalle, AR s. 77 Juoksa Desibeli, TR s. 77 Kivimannun Kivikkoketopeto, AS s. 77 Velho, TR s. 77 Turre, MR s. 78 Tuhkavuorten Kalliokielo, JL s. 80 (taustakuva) Kuunkajon Korvenhenki, JL s. 80 Lapinkoira-aapinen 1, julk. nro 5/94 s. 80 Lapinkoira-aapinen 2, julk. 2011 s. 80 Lapinkoira-aapinen 3, julk. 2002 s. 81 Paukapää Jaava, SP s. 82 Haltinmaan Sade, PH s. 82 Lappalaiskoirat ry, EL s. 83 (taustakuva) Paukapää Jaava, SP s. 84 Lapinporokoirapatsas, TR s. 85 Suomelapinkoirapatsas, EiniK s. 87 Vihervaaran Taimi, EiL perhealbumi s. 89 Peski Nasti, MR perhealbumi s. 90 Pihlajamäen Auer-Waara, EK s. 91 Sagaberran Kurjentanssi, SP s. 92 Miskajasmin Olkihattu, SP s. 96 Tuulenkuun G-niinkuin-Gamgi, SP s. 96-97 (taustakuva) Tuulenkuun G-niinkuin-Gamgi, SP s. 97 Kotikulman Onnenoikku, PH s. 98 Mikälie Fiini, JL s. 99 Viksalan Testameanta, SP s. 101 Kettuharjun Elle, AR

142


s. 103 Lecibsin Kultakuono, HR s. 104 Liehkun Cahku, PK s. 105 Lecibsin Terni, KAH s. 106 Taivaannastan Diidakoansta, ALV s. 107 Cantavia Neidonkenkä, PP s. 108 Kielapihkan Vaskivitja, Hurtanminttu ja Tuhkavuorten Lumihuntu, JL s. 109 Taikarummun Boheemimadda, MK s. 110 Lumiturpa Luca, MY s. 111 Anana’s Galiameloni, SP s. 113 Eidalun Onnenkantama, AV s. 114 Tuhkavuorten Virvatuli, JL s. 115 Jalakapojan Malla, KK s. 116 Lukumon Ceres, TR s. 117 Famolas Fair Lady Hilla, PH s. 118-119 (taustakuva) Iki-Wanhan Sinä-Minun-Onni ja Minä-Sinun-Ilo, JT s. 118 (ylin) Orso-Farm Äkäspenni, PÖ s. 118 (kesk.) Hiittanan Vilttitossu, EK s. 118 (alin) Orso-Farm Hiidenhelmi ja Teelikamentten Natte, ST s. 119 (ylävasen) Turnukan Veli Ponteva, EK s. 119 (keski.) Fihtolas Justiina, EK s. 119 (alin) Seitakeron Fani, EK s. 120-121 (taustakuva) Fihtolas Charlotta, PÖ s. 120 (ylin) Fihtolas Charlotta, PÖ s. 120 (kesk.) Tuhkavuorten Tulimyrsky, EK s. 120 (alin) Orso-Farm Tättähäärä, ST s. 121 (ylin) Tuntematon, EK s. 121 (alin) Orso-Farm Ärvästurkki, ST s. 122 Kielapihkan Lapinporokoirapennut, JL s. 123 Teelikamentten Naska ja pentu, ST s. 124 Miskajasmin Kuunsäde, SP s. 125 Kielapihkan Manasse ja Kielapihkan Malviina, JL s. 126 Lapinporokoiran hännän kantotavat, Lapinporokoiran rotumääritelmän tulkintaohje s. 11, Lappalaiskoirat ry, EL s. 127 Mikälie Gimma ja Tuulenkuun Cuunsirppi, JL s. 128 Venla, pennut Tuhkavuorten Hiekkamyrsky (vas.) ja Tuhkavuorten Hankilaulu, KH s. 129 Hukkaperä Hepsankeikka, KH s. 131 Tilkkuturkin Athos, EK s. 132 Ciasman Quperkeikka, EM s. 133 Suomenlapinkoiran raajojen liikkeet, Suomenlapinkoiran rotumääritelmän tulkintaohje s. 12, Lappalaiskoirat ry, EL s. 134-135 (taustakuva) Anana’s Hooligan, EP s. 137 Jehnajan Jetsulleen, MS

143


Lappalaiskoirat iloisesti läsnä  

Lappalaiskoirat – iloisesti läsnä on ensimmäinen kattava tietokirja suomalaisista lappalaiskoiraroduista. Kirjasta löytyy kiehtovaa tietoa l...

Advertisement