Page 1

Pekk a L a i ho P o i k a j a k a pa k k a s a ata n a

werner söderström osakeyhtiö – Helsinki


Tä m ä n k i r j a n k i r j o i t u s t y ö h ö n o n s a at u t u k e a WSOY: n k i r j a l l i s u u s s ä ät i ö ltä .

t o i m i t ta j a : u l l a pa a v i l a i n e n

© P e k k a L a i h o j a WSOY 2 0 1 2

IS B N 9 7 8 - 9 5 1 - 0 - 3 8 3 4 0 - 7

Pa i n e t t u EU : s s a


S I S Ä L LY S L u k i j a ll e

7

O n n e ll i n e n l a ps u u s

10

K a u n i s K a u n i a i s t e n k a u ppa l a

14

Y s tävä n i R a m e

16

E s t r a d i n k u t s u j a s u l o i s e t a p l o d i t

21

M e i d ä n j e n g i

29

S o l i d a a r i s e t va n h e m m at

33

V i e t t e l i j ätä r

40

A d j ö , K a r d e m u m m a !

43

A r a b i a s ta T o ss u u n

46

P e l o t tava pa n i i k k i h ä i r i ö

50

Futisdorga

53

T o s s u n o p e t u k s e t

56

62

P e l i e n k u n i n k a a n pa u l o i s s a

K a r i F r a n c k i n k y y d i s s ä h a r r a s ta j a l av o i l l e

65

R a k k a u s s y t t y y – k i ta r a a n

67

K u lta i n e n n u o r u u d e n k a a o s

74

M i e h e k s i

77

S a a r i k o s k e n k u lt t u u r i k o t i

88

K a k s i m o n o l o g i a j a K o s m o k s e n y k s i n ä i n e n

91

Lapualaisooppera – tulikoe ja maine

96

A m m at t i i n täys i llä

100

T e at t e r i a t e l e v i s i o s s a

104

s i s ä l ly s

5


Ta m p e r e , 1 5 0 0 m a r k k a a k u u s s a

111

E e va j a o n n e l l i n e n Ta m p e r e

113

Ta k a i s i n H e ls i n k i i n

128

R i i d a s s a ta i s t o l a i s t e n k a n s s a

131

H e l s i n g i n k a u p u n g i n t e at t e r i n l a va l l a

139

Perhe-elämää ja houkutuksia

141

V i h d o i n n äy t t e l i j ät y ö n k o u l u t u s ta

148

L u o n n o n l a h j at n e r o j e n m yllyy n

152

T u r k k a t u u l e t ta a t e at t e r i a

155

165

T u n t e m att o m a n H i e ta n e n – u n e l m a r o o l i

M e s ta r e i d e n k i s ä l l i n ä TV: s s ä j a f i l m i s s ä

170

176

Pirulle pikkusormi

T u n k u a pa r r a s va l o i h i n

181

R o o l e j a , r a h a a j a r a k k a u t ta

186

L å n g b a c k a t u l e e ta l o o n

192

K i t t e j a u u s i p e r h e

194

E l o k u v i e n s u m a j a H u n tta l a n M att i

203

208

B r a n d ava a s i e l u n s o l m u t

K u m m a n k a a ?

215

S u u r t e n m u ll i s t u s t e n a i k a

220

I h a n at l e i d i t j a l e g e n d a n s y n t y

223

R a m p i n t o i s e l l a p u o l e l l a

228

K o h ta a m i s i a

233

Va n h u s j a O s k a r i

240

Ky n t t i lä n v i i m e i n e n l e p at u s

244

V i att o m u u d e n l o p p u

247

Geneven opetus

251

H a m ppa r i l a a k s o s s a 3 7 v u o t ta !

256

258

J u hl at

J u h l i e n l o pp u

261

M y r s k y l a a n t u u , e l ä m ä j at k u u

266

K i i to k s e t

270

6

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a


L u k i j a ll e Poika ja kapakkasaatana ei ole historian dokumentti minun elämästäni, kaikkea muuta. Asiat ovat saattaneet tapahtua toisessakin järjestyksessä, vaikka vuosilukujen kanssa olenkin yrittänyt olla tarkka. Jotkut tapahtumat olen jäsentänyt loogisiksi kokonaisuuksiksi repliikein, jotka varmasti ovat osin epätarkkoja, eivätkä koskaan sanasta sanaan alkuperäisiä. En kuitenkaan usko, että kertoisin muiden ihmisten tekemisistä paljoakaan, mikä poikkeaisi totuudesta. Kirjan nimi on moniulotteinen. Se symboloi monia niitä puolia, joita minussa on – halusin tai en. Poika asuu halussani suhtautua asioihin uteliaana valmiina omaksumaan uutta, valmiina oppimaan onnellisen lapsuuteni avittamana. Mielestäni ihmisen koko elämä on suoranaisesti lapsuuden seurausta. Kohtalo piirretään meihin lapsena, osin jo ennen syntymäämme. Elämän tie kasvattaa, opimme koko ajan lisää, parhaiten tuskan kautta. Kapakkasaatanan ilmentymää on yksinkertaisimmillaan ravintoloissa viettämäni elämä; harjoitukset ja esitykset jatkuivat hyvin usein kantakapakoiden savuisissa nurkissa, haettiin yhteisestä humaltumisesta rajua, estotonta kontaktia itseen, roolihenkilöihin ja tekstiin, mutta liian usein syynä oli vain ”ansaittu” helvetillinen hauskanpito, kun kotona olisi perhe ollut odottamassa. Toisaalta, syvemmin, houkuttelemalla pahan sielustani myös ”viinapirun” avittamana olen yltänyt perkeleen tuomiseen lukijalle

7


näyttämölle – se on näkynyt silmistäni, kasvoiltani ja eleistäni ilman sanoja. Tunteeni muistavat paremmin kuin järki, sydän paremmin kuin aivot. Mitään en tietoisesti valehtele, mutta liioittelun syntiin silloin tällöin syyllistyn: mielikuvitus on ollut näyttelijän ammatissani tärkeä työväline, haltioituminen välttämättömyys. Mihin ne yhtäkkiä olisivat kadonneet? Joitakin arvostelen, mutta en väen väkisin ole halunnut kaivella esiin mitään ”kostoluetteloa”. En oikein luota objektiivisuuteeni, joten jätän kertomatta paljon sellaista, missä varmastikin olisi moitteen sijaa. Taistolaisaika saa sen sijaan täyden tuomioni itseäni unohtamatta. Kirjassa vilahtavat näytelmät, TV-jutut ja filmit ovat jättäneet minuun tunnejälkensä, joten kerron niistä pikkutarkasti. Jokainen työ on minun mielessäni, useat tavoittamattoman syvällä, mutta kaikkein hutiloiduimmin tehdyt pakkopullat kaivelevat vain omaatuntoa, turha niitä on muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pöyhiä tajuntaan asti. Ja kaiken lisäksi vielä julkisesti. Teemme itse valintamme, mutta olen pohtinut, ovatko kaikki päätöksemme todella omaa tahtoamme vai jonkun korkeamman voiman, jonka olemuksesta ja olemassaolosta uskonnot ja filosofiat ovat sotineet vuosituhansien ajan. Ja sotivat vielä tänäkin päivänä. Mene ja tiedä. Turussa ta m m i k u u n v i i m e i s e n ä pä i vä n ä 2 0 1 2

8

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a


O n n e ll i n e n l a ps u u s

Somerolla ensimmäistä kertaa sodan jälkeen 1946. Kuvassa oikealla isä, äiti ja minä. Vasemmalla isän isä, entinen muonamies Matti, muut ovat Someron sukulaisia.

Kuva Pekka Laihon kotialbumi.


K

olme nuorinta lasta käväisi viime isänpäivänä tykönäni ja keskimmäinen, 20-vuotias Marius, toi pienenpienen kirjasen nimeltään Viisauden tiellä. Sieltä osui äsken silmiini suurensuuri viisaus: Opiskele elämää niin kauan kuin elät. Seneca

Ennen omia muistikuviani, ennen sanojeni syntyä sattui eräs merkittävä tapaus, jonka olen moneen kertaan lukenut äitini pitämästä lapsuuden päiväkirjasta Elämäni ensi askeleet. Isä oli haavoittunut lievästi talvisodassa ja asuimme Tehtaankadulla, invalidikodissa, isä asiakkaana ja äiti kaikesta huolehtivana emäntänä. En tietenkään muista tapahtunutta, mutta aina kun luen äitini tarinaa, muistan niitä miljoonia, jotka ovat kokeneet vielä pahempaa ja kokevat tänä päivänä. Kiitos, äiti, herkästä kirjoituksestasi. Neljä luokkaa kansakoulua ja Lepaan puutarhaopisto eivät ihan kieliopilliseen moitteettomuuteen riittäneet, mutta sitä rakkaampi selostus minulle on. Äitini kertoi pikku-Pekun näkökulmasta vuoden 1944 helmikuussa: Olin kahdeksan kuukautta vanha, kun kotikaupungissani Helsingissä, oli suurin pommitus siihen mennessä. Olin juuri sairastunut tuhkarokkoon, ja oli kova kuume, kun onnellinen lapsuus

13


ilman­paine yhtäkkiä rikkoi meiltä ikkunat ja ovet, ja sisään tullut pommin sirpale sammutti sähkön ja puhalsi uunista kaiken tuhkan silmillemme, kun istuimme lattialla Äiti, Isä, Nisse ja minä. Olin isän hellässä sylissä. Isän suojatessa minua sirpaleilta ja kylmältä. Ikkunoiden ja muiden särkyessä juoksimme isä minut sylissä porttikonkiin, jossa oli sirpalesuoja. Jumala suojeli meidät hengissä ja haavoittumattomana. Seuraavana päivänä isi lähti meitä tuomaan maalle. Asemalla oli hirveä tungos ja junat täys ja myöhässä. Matkamme päämäärä oli Jokioinen. Toijalassa saimme odottaa junaa yhdeksän tuntia. Saimme istua tämän ajan ravintolassa, minulla oli tuhkarokko, kuume yli 40°. Kuitenkin olin ollut kiltti, matkalla pääsimme perille vasta kello 3 aamulla, Ensio-enon koti avautui meille, herttanen vastaanotto-jälleennäkeminen ilahdutti heitä, olivat nähneet Helsingissä vallinneen hirmu-yön ja luulivat meidät jo kuolleiksi. Asuimme sotaa paossa Jokioisilla lähes vuoden ja sitten muutimme Kauniaisiin.

K a u n i s K a u n i a i s t e n k a u ppa l a Ihan ensimmäisiä muistikuviani on hetki, kun sain kuunnella yhdeksän vuotta vanhemman veljeni ja hänen kavereittensa kanssa uutta hienoa, veivattavaa gramofonia. Vaikka en kappaletta muistakaan, muistan, kuinka Nisse-veli sanoi, että pikkuruisten miesten orkesteri soitti laitteen sisällä. Epäilin sitä kyllä vähän ja huomasin, miten isot pojat pidättelivät nauruaan. Kurkistelin silti vaivihkaa pyörivän levyn alle, jos ehkä sittenkin… Toinen muiston välähdys on erilainen. Asuimme Kauniaisten suomalaisella kansakoululla, jonne äitini oli päässyt vahtimestariksi. 14

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a


Isä puolestaan oli autonkuljettaja-vahtimestarina Helsingissä. Koulu, nykyisin kai lastentarha, sijaitsi Heikelintien mäen päällä, josta jyrkkä tie johti alas Gallträsk-nimiselle lammelle sekä sen ja suon välitse uudelle mäelle, jossa sijaitsi Svenska folkskolan. Sieltä äiti haki aina ruoan. Se kuljetettiin isoissa tonkissa rattailla työntäen. Sain usein olla ”auttamassa”. Kerran katseeni osui kauniiseen pieneen lätäkköön. Se loisti kaikissa sateenkaaren väreissä ja kumarruin tarkastelemaan sitä lähemmin. Äiti pysähtyi, kääntyi ja sanoi: ”Älä öljyy käsiäs, Peku.” Oli öljylätäkkö äidinkin mielestä kaunis, kun sitä häneltä myöhemmin tivasin, mutta se aine ei kuulemma lähtenyt ollenkaan pois vaatteista. Niinpä. Kilometrien päähän kuuluva Porkkalan ja Vaalimaan väliä kulkevan ryssän junan ääni, sumutorven kaltainen tööttäisy, oli kauhea. Se pelotti jo siksi, että vanhemmat ihmiset puhuivat siitä aina vihaisesti, niin kuin myös ryssistä, jotka pitivät aina vaunujen ikkunat suljettuina. Kuvittelin ryssät pieniksi ruskeiksi peikoiksi, vähän samanlaisiksi kuin Muumien Haisuli. Sitä oliota ei silloin tosin vielä tainnut olla olemassakaan. Paras paikka kotipiirissäni oli koulun takaa nousevan loivan kallion terassimainen uloke, joka oli kuin pöytä penkkeineen. Harmaa raidakas kivi oli niin helposti lohkeilevaa, että siitä sai hyvin irroteltua palasia, joista pystyi väsäämään kaikenlaista. Joskus irtosi hurjan iso kimpale, ja sellaisen panin aina visusti piiloon löytämääni onkaloon. Otin sieltä niitä vähän väliä esiin, vertailin keskenään ja mietin mitä niillä tekisi. Luin ihan äskettäin Irving Stonen vuonna 1961 kirjoittaman upean dokumenttiromaanin Michelangelosta. Tämä kunnioitti ja ihaili suunnattomasti kivityömiehiä, jotka ammattitaitoisesti ja voimiaan haaskaamatta irrottivat valtavia marmorilohkareita kalliosta. Taiteilija silitteli kiveä, kuljetti sormeaan sen pinnalla, mietti marmorin sielua; mihin se taipuisi, mistä voisi alkaa. Ihan niin yleviä en reilusti alle kouluikäisenä pohdiskellut, mutta kyllä lämmin kivi minustakin tuntui hienolta silitellä. Ja yhdestä tuli kala, onnellinen lapsuus

15


yhdestä vahingossa hassu ukon profiili. Ne muistan. Pienemmistä tein kai pyssyjä, useimmat lohkesivat murusiksi. Itse asiassa kaikki veistokset taisivat olla aika lailla samannäköisiä. Työkalunani oli kovempi kivenmurikka, jolla hakkasin pientä kapeateräistä talttamaista vehjettä, jonka olin saanut puuseppä-sedältäni Somerolla. Se oli luja ja terävä, mainio kapistus ja tulin hyvin surulliseksi, kun eräänä päivänä sitä ei enää löytynyt mistään. Veistohommat jäivät vähitellen, mutta naapuriin oli jo muuttanut uusi poika, Rame, ensimmäinen ystäväni. Käyn nykyisin psykiatrilla. Hän on erikoistunut hypnoosiin. Kun hän kesken jonkun epämiellyttävän, ahdistavan tuntemuksen haluaa minun pakenevan johonkin onnelliseen paikkaan lapsuudessani, valitsen usein tuon lämpimän, matalien mäntyjen ympäröimän kalliopenkereen. Siellä olen turvassa, kukaan ei soimaa, kukaan ei halveksi eikä vaadi minulta mitään. Tulee vain sanoinkuvaamattoman hyvä olo. Kun virkoan, on sieluni hoivaajalla jo iso tuppo paperiliinoja valmiina. Itku tulee minulta herkästi. Tulette huomaamaan. Kun aloitin terapian, keskustelimme ensimmäisellä kerralla ongelmistani, itsesyytöksistä, tyhjyyden tunteesta, omastatunnostani, joka ei antanut rauhaa, kaikesta. Lisäksi tajusin, että vasta kun jouduin lopettamaan työt totaalisesti – yhtäkkiä – kaikki oli alkanut nousta esiin mieleni syvyyksistä. Olin jotenkin täysin aseeton, puolustuskyvytön muistojeni vimmaista hyökkäystä vastaan, joka toistui ja ahdisti. Pilleripurkkipussikin tuntui eräänä yönä hyvin houkuttelevalta vaihtoehdolta. Otin seuraavana päivänä yhteyttä mielenterveystoimistoon ja se kannatti. Minä elän, ja vahvasti!

Y s tä vä n i R a m e En muista, koska tapasimme ensimmäisen kerran. Jotenkin hämärästi näen mielessäni isänsä ja äitinsä takaa pälyilevän vaalean sini­ 16

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a


silmäisen pojan, joka oli minun kokoiseni. Sitten me vaan aloimme olla samaan aikaan ulkona, pari sanaa vaihdettiin, ruvettiin kaivamaan yhteistä kuoppaa koulun pihan hiekkaan. Minua vähän ihmetytti alussa Ramen hiljainen, sanoja hakeva puhetapa. Hän vaikutti umpimieliseltä ja toisinaan jopa vihaiselta. Vuosia myöhemmin sain kuulla, että Rame oli ollut sotalapsi ja asunut pitkän aikaa Ruotsissa. Pian hän oppi suomen täydellisesti, ja meidän kaveruutemme muuttui ystävyydeksi, jota kesti yli viisitoista vuotta. Ei se mihinkään dramaattiseen päättynyt, kumpikin alkoi vain elää omaa elämäänsä. Missähän Rame on? Jos on elossakaan… ”Rame on johtajaopettajan poika”, äiti sanoi nyökytellen päätään merkitsevästi. Niin hän aina teki, kun puhui jostain hyvin tärkeästä henkilöstä: Hagströmin sedästä, joka oli yhtä aikaa poliisi, kauppias ja taksimies, kapteeni Kylmänojasta, josta oli tuleva partiojohtajani, eläinlääkäristä, joka oli naimisissa yläluokkalaisten opettajan kanssa – jokaisesta merkittävästä ihmisestä, joka elämäämme jollain tavoin liittyi. Poikani Miron ystävä kysyi aina kun he alkoivat yhdessä leikkiä: ”Leikitäänks itellämme vai leluil?” Pojat olivat silloin samanikäisiä kuin minä ja Rame tavatessamme ensi kertaa. Me leikimme varsin usein ”itellämme”, jotenkin se oli luonnollista ja minusta alusta asti ainoa oikea tapa leikkiä. Oli jännittävää saada olla hirveä intiaani tai urhea cowboy eli skoopari. Harvat siihen aikaan ilmestyvät sarjakuvat antoivat lisää hahmoja esitettäviksi: Tex Willer, Into ­Ilves (Hesarista), Pecos Bill – olihan noita. Kauniaisissa oli myös Kino, jossa me kävimme aina silloin tällöin vanhempiemme kanssa. Suurin elämys oli Tarzanin näkeminen ensimmäistä kertaa! Muistan olleeni hurjan innoissani, lähes maaninen, kun tulimme kapeita portaita alas teatterin päädystä. Olin hypätä kaiteen yli, ja vain isän nopea reagointi esti minua putoamasta. Siinä olisi voinut käydä hullusti, putousta oli monta metriä. onnellinen lapsuus

17


Rame oli myös nähnyt elokuvan, joten seuraavan kerran leikkiessämme oli itsestään selvää, että olisimme Tarzan ja apina. Siitä seurasi ensimmäinen riitamme. Me molemmat olisimme tietysti halunneet Tarzaniksi. Vänkäsimme ja vänkäsimme. Muistan sanoneeni jotain, että ”hyvä on sit, mä meen kotiin, mä en leiki sun kans enää koskaan” tai vastaavaa. Rame huusi perään: ”Mee vaan, sä oot aina just tollanen!” Palasin kuitenkin pian, Rame istuskeli keinussa ja tuijotti vihaisesti eteensä. Sitten hän alkoi luetella asioita, joiden perusteella rooli kuuluisi hänelle: hän osasi ruotsia, joka oli lähempänä Tarzanin puhetta kuin suomi, hän oli vanhempi ja pidempi (minä varvistin, kun mittasimme selät vastakkain, mutta Rame huomasi), ja hänellä oli uimahousut, minulla ei. Pitkin hampain suostuin lopulta apinaksi. Rame lohdutti minua ja kuvaili apinan roolin hienouksia; miten se sai hypellä, päästää hassunkurisia ääniä ja pomppia nelinkontin ympäriinsä. Tuntuu näin jälkeenpäin jotenkin tutulta, kun minulle selitetään, miksi joku sivuosa onkin kaikkein parasta ja tärkeintä koko jutussa. Jouko Turkka esimerkiksi puhui esitellessään Siinä näkijä missä tekijä -romaanin dramatisointiaan, että oli valinnut minut isoon päärooliin näyttelemään kirjailijan alter egoa, Harri Salmista. Loppujen lopuksi en sanonut kuin muutaman sanan koko upeassa jutussa, mutta istuin näytöksen alusta loppuun kirjoituspöydän kulmalla tai seurasin Yrjö Järvistä, joka lasketteli petturi-Jaskan pitkiä monologejaan. Jokkekin tajusi harhaanjohtamisensa ja osti minulle ensi-illan kunniaksi kaksi pulloa jallua. Se ei todellakaan ollut hänen tapaistaan. Sen sijaan meidän Tarzanleikki loppui kuitenkin jo alkuunsa. Äiti käski syömään. Äiti lihoi. Jossain vaiheessa minulta alettiin kysellä, että mitäs jos saisin pienen veljen tai siskon. En ihan tarkkaan ymmärtänyt, mistä oli kysymys. Äidin piti kuulemma hakea se jostain. Eräänä iltana äitiä alkoi sitten sattua, ja he lähtivät isän kanssa Helsinkiin. Nisse-veli jäi minun vahdikseni. Olin aika ahdistunut. Näin jälkeenpäin tuntuu, että jos olisin saanut edes vähän tarkemman 18

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a


selityksen siitä mitä oli tapahtumassa, ei näin olisi ollut. No, jonkun päivän kuluttua kotiin kannettiin pieni käärö ja kerrottiin, että minä olin saanut siskon. Syksyllä, sen täytyi olla 1947, muutimme pois koululta. Kauas. Äiti opetti ennen muuttoa, miten sinne kuljetaan: ensin postinkantajan valkean talon vierestä mutkittelevaa polkua Työväen Akatemian ohi Vanhalle Turuntielle ja siitä Knappsbergien mökin ja Lönnbergin talon välistä alas kotitaloomme, Vanha Turuntie viiteen. Matkaa kertyi runsaat 500 metriä! Muuttokuorma ajoi Heikelintietä Vanhalle Turuntielle. Talo oli valkoiseksi rapattu. Meidän yläkertaan pääsi jyrkkiä kapeita kierre­portaita, joissa oli oltava varovainen. Piha oli pieni, siitä jyrkästi viettävän pikkurinteen alapuolella levittäytyi iso keto, jota reunusti parimetristen koivujen viidakko. Niiden välistä vilahtelivat kauempana silloin tällöin harvakseltaan Uutta Turuntietä kulkevat autot. Talon takaa kohosi metsäinen mäki pähkinäpuineen ja sireeneineen. Kotimme oli paljon suurempi kuin kansakoulun pieni yksiö. Keskellä oli aula ja sitä reunusti kaide, joka esti portaikkoon putoamisen. Portaiden puolella sijaitsi pikkuhuone ja keittiö, aulan ­toisella puolella vähän isompi huone, jossa oli makuualkovi. Ja kaiken keskellä – sisävessa! Lattiat olivat tummanruskeaa lautaa, ja niitä peittivät äidin tekemät räsymatot. Seinät olivat luonnonvalkoista tapettia ja kaikki tuoksui erilaiselta, puhtaalta ja uudelta. Kellarissa oli kunnon kylmätilat ja hieno sauna. Olin muuttanut paratiisiin! Alakerrassa ei ensin asunut ketään, sitten pari vuotta ennen Helsinkiin paluutamme metsänhoitaja Aro muutti sinne kolmen lapsensa ja vaimonsa kera. En oikein koskaan kunnolla heihin tutustunut. Selailen Ilta-Sanomien toimittamaa paksua opusta, Vuosisatamme kronikka. Saimme ne lahjaksi Matti Pellonpään kanssa, kun vedimme 1980-luvun lopulla Kolmostelevisiossa hyvin ­kosteaa onnellinen lapsuus

19


­ apakkatietokilpailua Urbani-visa. Nimi napattiin Puolan silloik selta tiedotusministeriltä Urbanilta. Assosiaatiomahdollisuus urbaaniin oli tietysti tahallinen. Etsin kirjasta muuton aikoihin sopivaa tapahtumaa. Vuosi 1948… Sen kohdalla on pikku-uutinen siitä, miten Neuvostoliiton ehdotus atomiaseiden totaalikieltämisestä kumotaan YK:n yleiskokouksessa. Aivan! Tämän muistan hyvin. Lampsin lähes joka päivä koululle tapaamaan Raimoa, ystävääni. Sieltä olin juuri tulossa, pitkin Vanhaa Turuntietä, kun näin Kymlanderin tädin tulla harppovan takki hulmuten suoraan kohti. Äidillä oli tapana käydä keittämässä lakanoita tämän pihalla jököttävässä suuressa mustassa padassa, joten tunsin naisen. Hän huusi jo kaukaa, että haluaako ”Peku, att Grankullan putoo atombommi”. Nielaisin ja puistin päätäni. ”No sitten skriva tehen nimi!” Täti nosti puulevyn päälle kiinnitetyn listan silmieni eteen ja ojensi pienen, sinivalkoisen paperinarun päässä levystä roikkuvan keltaisen kynän nysän. Olin oppinut vähän aikaa sitten kirjoittamaan tikkukirjaimin nimeni ja tuhersin sitä kauan. ”Tack tack”, sanoi täti ja jatkoi kiivasta kävelyään. Kun illalla kerroin vanhemmilleni tapahtumasta, isä sai raivokohtauksen: ”On se ny eriinomanen ruottalainen komunisti!” (Isä sanoi sen aina yhdellä ämmällä ja noitui perään.) ”Mää meneen kyl sanoomaan sil! Kakaroi tartte tommottis pelootel!” Äiti toppuutteli: ”Jos et nyt kuitenkaan, eihän tuossa nyt mitään.” Isä vänkäsi vastaan jonkun aikaa, mutta lauhtui lopulta. Sitten molemmat panivat tupakiksi. Äiti sytytti pilliklubinsa, isä Fenniansa ja he siirtyivät keittiöön kahville tai korvikkeelle. Näin kuvittelen muistavani. Sanoi isä mitä tahansa, Kauniainen selvisi pälkähästä. Minä tuijottelin monta päivää pelokkaana taivaalle, mutta mitään ei tapahtunut. Kymlanderin täti ja Laihon Peku olivat pelastaneet Kauniaisen ydinsodan kauhuilta. Samanlaista siviilirohkeutta osoitti vuosikymmeniä myöhemmin Juice Leskinen, joka julisti Pispalan talon tonttinsa ydinaseettomaksi vyöhykkeeksi. Myöhemmin olen usein 20

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a


pohtinut, kuinkahan iso se ökyrikkaan Kauniaisten kommunistinen osasto mahtoi silloin olla, vaaran vuosina. Äitini jatkoi vielä jonkun aikaa virassaan kansakoululla ennen kuin linja-autokolarissa saamiensa vammojen takia siirtyi kevyem­ piin töihin Helsinkiin. Menin usein hänen mukaansa koululle ja työnsin Tuula-siskoa vaunuissa. Sain mennä luokkiin istuskelemaan, jos osasin olla hiljaa. Kerran oli uskontotunti. Olin ehkä kuusivuotias. Opettaja kertoi, miten Jaakobin pojat heittivät veljensä Joosefin kuoppaan ja lähtivät matkoihinsa. Protestoin tätä voimakkaasti. ”Ei saa!” huusin ja aloin itkeä raivosta. Minua rauhoittamaan tullutta tyttöä huitaisin. Onneksi en osunut. (Muistaakseni.) Minut poistettiin kuitenkin luokasta, ja illalla meille tuli kylään opettaja Komonen, äidin ystävä ja oikein kiltti ihminen. Aamulla äiti kertoi heidän sopineen, että minä en enää saisi mennä uskontotunneille. Muille kyllä, mutta minun oli osattava olla hiljaa. Minut heitettiin siis ulos ja päälle mätkähti porttikielto. Paljon, paljon myöhemmin tämä toistui joitakin kertoja. Taiteilijaelämässäni.

Estradin kutsu ja suloiset aplodit Tuli joulukuu ja koulun kuusijuhla. Seuraavana syksynä alkaisin itse koulunkäynnin. Aikuiset puhuivat, että kohta vaihtuisi vuosikymmen. Se tuntui kummalliselta, vähän pelottavaltakin. Olin pyntättynä parhaimpiini, uusiin golfhousuihin ja valkoiseen kauluspaitaan. Uuden uutukaiset ruskeat nahkakengät olivat valtavan kokoiset, mutta se ei haitannut, kasvunvaraan olin tottunut. Jumppasalin puolapuilla roikkui punaisia pahvitonttuja ja ison, perimmäisessä nurkassa kauniisti koristellun kuusen tuoksu tuntui kaikkialla. Kynttilät lepattivat valtavan pitkällä pöydällä, joka oli koottu useasta pienemmästä, ja päällä oli valkoisten liinojen rivistö. Koko pikku koulu oli paikalla: opettajat, me vahtimestarionnellinen lapsuus

21


perhe ja oppilaat vanhempineen. Kun jotain esitettiin, valot sammutettiin ja jätettiin vain kynttilät palamaan. Pieni, akulla toimiva kohdevalo pantiin päälle. Näytelmänä oli opettaja Komosen kirjoittama ja harjoittama Joulupukin uni. Minusta se näyteltiin hyvin ja taputin innokkaasti muiden mukana, kun se päättyi. Sitten lausuttiin, laulettiin, johtajaopettaja säesti urkuharmonilla, joulupukki käväisi, kunnes… Minulle tuli yhtäkkiä voimakas tunne, että on minun vuoroni, ja pomppasin kateederille. Kaikki hiljenivät. Äitini kertoi joskus vuosien päästä, että opettajat kuvittelivat, että hän, joka tunnettiin lausujan lahjoistaan, oli harjoitellut kanssani jonkun jutun. Äiti taas luuli, että opettajat olivat keksineet jotain, roikuinhan usein ylimääräisenä, joskus liiankin aktiivisena kuunteluoppilaana jonkun luokan tyhjässä takapulpetissa. Muistan mahtavan tunteen, kun yhtäkkiä seisoin yksin valoissa ja lepattavien kynttilöiden hämärä peitti koko muun juhlasalin. Minulta alkoi tulla sanoja, jotka olivat jääneet mieleeni aikaisemmista esityksistä. Ne kimpoilivat täysin sekavana rimpsuna. Ääneni nousi ja lopulta huudahdin kädet kohotettuna ylöspäin kimeästi ja kovaa: ”Pekka Matias Laiho!” Suosionosoitukset olivat valtavat. Opettajat nousivat seisomaan ja osoittivat aplodit äidilleni, mitä kyllä vähän ihmettelin, lapset hakkasivat jalkojaan lattiaan. Tunne, joka virisi sisälläni, on yksi niitä harvoja varhaislapsuuteni ajoilta, jotka pystyn palauttamaan mieleeni aivan sellaisenaan vielä tänäkin päivänä. Sinä yönä ei uni tahtonut tulla millään. Kaaosteorian kuuluisimpia ja ymmärrettävimpiä teesejä tai symboleja on ajatus siitä, että perhosen siiven liikahdus EteläAmerikassa vaikuttaa myrskyjen syntymiseen pohjoisella pallonpuoliskolla. Sitä vähän soveltamalla voin kertoa, että tällaiset näen­näiset sattumat, pikkuruiset tapahtumat ovat aiheuttaneet kokoonsa ja merkitykseensä nähden valtavan suuren ketjureaktion koko elämäni ratkaisevimmissa asioissa, esimerkiksi siinä, että 22

p o i k a j a k a pa k k a s a ata n a

Laiho, Pekka: Poika ja kapakkasaatana (WSOY)  

Laatunäyttelijän vauhdikas elämäkerta. Mehevä ajankuva tempaa mukaansa 1960-luvun Lapualaisoopperasta teatterin politisoitumisen vuosiin 197...