Totta ja tarua

1

ja

Tarua elämänvarrelta 2

ja Tarua elämänvarrelta Liisa Kinnunen Mottoni on: Tärkeintä on olla läsnä Ole läsnä, vaikka et aina olekaan lähellä, ole apuna ja tukena tarvittaessa.

Pelkkä paikalla olo ei merkitse läsnäoloa, siihen tarvitaan enemmän.

Liisa Kinnunen & kinnuin production 2016 liisi.kinnunen@luukku.com www.kinnuin.net ISBN 978-952-93-6908-9 Kirjan ulkoasu ja taitto: Jari Kinnunen Paino: Grano Oy, Jyväskylä 2016

3

Sisältö 1.

Lukijalle ........................................................................................ 7

2.

Salamarakkaus ............................................................................. 8

3.

Onnen yö ................................................................................... 10

4.

Keinuhevonen ............................................................................ 19

5.

Se on niin epäreilua ................................................................... 22

6.

Ruskea kastike ........................................................................... 26

7.

Kummitäti .................................................................................. 31

8.

Elämän raidat ............................................................................. 36

9.

Käyttämätön hääpuku ............................................................... 41

10.

Kirje ............................................................................................ 44

11.

Ilman avainta ............................................................................. 47

12.

Glub Nautilus ............................................................................. 51

13.

Päätös, jota en ole katunut ........................................................ 54

14.

Eräs kerhopäivä ......................................................................... 57

15.

Suoja-aijjan teko ........................................................................ 60

4

16.

Elämäni tilaisuus ........................................................................ 63

17.

Päivän paras hetki ..................................................................... 65

18.

Soidintanssi ............................................................................... 67

19.

Talvinen Seikkailu ...................................................................... 71

20.

Kotirintaman naiset ja lapset .................................................... 74

21.

Yllättävä vieras .......................................................................... 79

22.

Toiselle rannalle ........................................................................ 83

23.

Vispilän kauppaa ....................................................................... 86

24.

Eksyksissä .................................................................................. 90

25.

Suuri ilo pienestä ....................................................................... 95

26.

Rikos ja rangaistus ..................................................................... 98

27.

Minäkö kirjailija ....................................................................... 101

28.

Illallinen neljälle....................................................................... 103

29.

Katukahvilassa ......................................................................... 108

30.

Kauan sitten............................................................................. 112

31.

Pappilan pehtori ...................................................................... 116

32.

Kaappikello .............................................................................. 120

33.

Värit vaihtuvat ......................................................................... 122

5

34.

Joen ääniä ................................................................................ 126

35.

Syksyisessä metsässä ............................................................... 129

36.

Veräjällä ................................................................................... 132

37.

Pieni katontekijä ...................................................................... 136

38.

Muistojen 50-luku.................................................................... 139

39.

Kevään tuoksut ........................................................................ 143

40.

Vain yksi omena ....................................................................... 146

41.

Vanhan pieksun kertomaa ....................................................... 148

42.

Pääsiäinen ennen ja nyt ........................................................... 151

43.

Joulumuisto ............................................................................. 153

44.

Linjarirattaat ............................................................................ 155

45.

Sattuma puuttuu peliin ............................................................ 159

46.

Mikkelistä Ristiinaan ................................................................ 162

47.

Läheltä piti ............................................................................... 165

48.

Miss Eurooppa ......................................................................... 168

49.

Elämän ristiaallokossa ............................................................. 172

6

1. Lukijalle Totta ja tarua novellikokoelmani sisältää tarinoita elämän eri osa-alueilta. Niitä tarinoita, joiden pohjana on todella tapahtunut tilanne, on kirjassani viiden sukupolven ajalta. Ne sijoittuvat kolmelle eri vuosisadalle. Eri aikakausia käsittelevät novellit antavat pienen aavistuksen kunkin ajan elämäntavoista, ihmisistä ja elinympäristöstä.

Useassa tarinassa kerron hauskoista mieleenpainuneista minulle sattuneista tapahtumista lapsuus- nuoruus- ja aikuisuusvuosinani. Toisissa taas kirjoitan kuulemistani tilanteista, jotka mielestäni ovat tarinan arvoisia. Osa kertomuksistani on osaksi tai kokonaan mielikuvitukseni aikaansaannosta.

Viihdyttäviä lukuhetkiä tarinoitteni parissa. Ehkä tämä kokoelma innostaa toisiakin harrastajakirjoittajia oman julkaisun tuottamiseen.

Jyväskylässä 2.7. 2016 Liisa Kinnunen

7

2. Salamarakkaus

Anita toimi tarjoilijana ystävänsä Inkerin vanhimman veljen häissä. Tytöt tulivat juomakannuja kantaen keittiöstä tupaan kohti valmiiksi katettua ruokapöytää. Anita oli kaatamassa kotikaljaa laseihin, kun hän nosti katseensa kohti tuvan ovea.

Aika pysähtyi ja kannu jäi lasin yläpuolelle. Tuntui kuin salama olisi iskenyt hänen lävitseen. Sydän teki pari hurjaa lyöntiä ja jalat valahtivat veltoiksi. Hän otti tukea pöydän reunasta ja katsoi yhä ovelle.

Oviaukossa seisoi rennosti pihtipieleen nojaten pitkä, hoikka nuorukainen, jonka silmät nauliutuivat Anitan silmiin.

Hetki oli lyhyt, mutta täynnä tunnelatausta.

-Mikä sulle tul? Inkeri tönäisi ystäväänsä pelästyneenä.

-Kuka tuo poika tuolla ovella o? Anita kuiskasi, kuin unesta heräten.

-Sehä o noapurin Esko tuolta metikön takkoa, mitäs siitä?

-Ei mittää, oatteliv voa, Anita sopersi hämmentyneenä.

-Taisit ihastua, vai mitä? Inkeri naurahti. Nyt varmaanki jeät meille yöks? Myö poltetaa illemmalla juhannuskokkoa tuolla rannassa Liisan ja Eeron häitten kunniaks. Eskoki tulloo sinne, nii se ainaki lupas.

Anitan päivä kului kuin huumeessa, ja aina kun hän sattui vilkaisemaan Eskoon, sama kumma tunne velloi sisällä. Päivän kuluessa Esko tuli usein keittiöön Inkerin juttusille. Pojan katse hipaisi aina Anitaa kuin ohimennen saaden tytön punastumaan heleästi.

Inkeriä huvitti nuorten kissa-hiirileikki ja niinpä hän esitteli heidät toisilleen.

8

-Esko, tässä om mun ystävän Anita, joka assuu tuolla Summase toisella rannalla ja tää pitkänhuiskee nuormies on noapuri Esko. Tuuttoha työ kumpanenki kokolle?

-Tuum mää ainaki, Esko sanoi vilkaisten syrjäsilmällä Anitaa.

-Tulloo tää Anitakkii, se lupas jeähä meille yöks, Inkeri kiirehti vastaamaan.

Päivä kului Anitan mielestä matelemalla, mutta tulihan se ilta viimeinkin, ja hääväki suunnisti kohti venerantaa, jonne oli kyhätty tilapäinen tanssilava ja kasattu komea juhannuskokko.

Pian suloisessa suvi-illassa helähti kylän oman musikantin “Kurttu-Kaken” haitarista tunnelmallinen “Metsäkukkavalssi” ja hääpari liihotteli musiikin siivittämänä ympäri natisevaa ja narisevaa tanssilavaa.

-Tuo Eskoki soittaa kurttua, Inkeri kehaisi Eskon lähestyessä iloisesti rupattelevaa tyttöparvea.

Anita ei ehtinyt vastaamaan, kun Esko tarttui hänen käteensä ja vei hänet keinumaan “Tonavan aalloille”.

Inkeri jätti toisiinsa ihastuneen nuorenparin tanssimaan ja liittyi muiden nuorten seuraan koko loppuillaksi. Syrjäsilmällä hän seurasi romanssin kehittymistä juhannuskokon roihahtaessa rätisten palamaan. Parilla ei näyttänyt olevan silmiä kuin toisilleen, niin umpirakastuneilta he näyttivät.

Kokon viimehehkun loisteessa säteilivät Anitan silmät kilpaa nousevan auringon ensisäteiden kanssa. Esko supatti jotain hänen korvaansa. Anita nousi seisomaan, Esko seurasi esimerkkiä ja yhdessä he lähtivät astelemaan metsäpolkua pitkin vedenrajassa solisevaa lähdettä kohti.

Salamarakkautta, Inkeri totesi lähtiessään viimeisten vieraiden kanssa kohti kotia.

9

3. Onnen yö

Heräsin varhain ja hieraisin silmiäni.

Missä minä olen?

Huone oli outo ja ympärilläni oli tavaroita hujan hajan. Herätin veljeni ja samassa muistin, että me muutimme eilen uuteen kotiin. Meillä oli nyt veljeni Askon kanssa oma huone.

Ryntäsimme iloisina olohuoneeseen, jossa vanhemmat istuivat radion ääressä. Isi nosti kätensä ja suhahti hiljaisuuden merkiksi.

-Ne kuuntelee uutisia, siellä puhutaan jotain Moskovasta, Asko kuiskasi.

-Mikä se on? Minä, kolme ja puolivuotias en ymmärtänyt mitään.

-Se on venäläinen kaupunki, isi kertoi eilen.

-Minulle isi sanoi, että meidän huone järjestetään heti aamulla, kivahdin.

-Hys, hys, olkaa hiljaa, ettei Seppo herää. Nyt kuunnellaan uutiset loppuun.

Kahdeksan kuukauden ikäinen pikku-veli nukkui onnellisesti tuhisten vaunuissa äidin vierellä.

Uutiset kestivät mielestäni luvattoman kauan, ja niiden loputtua äiti ja isä olivat hyvin totisia, ja olin näkevinäni äidin pyyhkivän salaa kyyneleitä poskiltaan.

Samassa soi puhelin. Isän ilme synkkeni, kun hän vastasi puhelimeen. Puhelu oli hyvin lyhyt. Oliko joku tädeistäni sairastunut, ajattelin enkä uskaltanut kysyä mitään. Askokin oli hiljaa.

-Nyt se käsky tuli, isä sanoi laskiessaan kuulokkeen paikoilleen. Äiti ryntäsi suoraa päätä keittiöön. Asko veti minut lelulaatikon luo, ja alkoi penkoa sitä kiukkuisesti.

10

-Järjestetään kohta teidän huoneenne, isä taputti meitä päälaelle ja seurasi äitiä keittiöön.

Oli sunnuntaipäivä, eikä isän tarvinnut mennä kansliaan töihin, eikä uloskaan ollut menemistä, sillä satoi räntää ja ilma oli sumusta sakeana, kuten usein lokakuussa. Ihmettelin, miksi isä oli niin vakava, eikä leikkinyt meidän kanssamme, kuten tavallisesti vapaapäivänään.

Asiassa oli jotain outoa. Hiljaisuuden vallitessa vanhemmat järjestelivät huonekaluja, astioita ja muita tavaroita paikoilleen. Kohta viisi vuotta täyttävä veljeni ymmärsi, että jotain erikoista oli tapahtunut, koska ei kinunnutkaan isän syliin. Illalla isä tuli sanomaan meille hyvää yötä ja luki iltarukouksen kanssamme. Olin onnellinen.

-Olkaa kilttejä ja auttakaa äitiä kotitöissä, isin on aamulla lähdettävä matkalle. Tulen takaisin niin pian kuin voin.

Hän suukotteli meitä ja seisoi hetken oviaukossa katsellen taakseen. Sitten valokiila hävisi ja ovi sukeutui.

Aamulla herätessämme hän oli poissa.

Lähiviikkojen aikana äiti itki usein. Huomasimme sen, vaikka hän yritti peittää meiltä kyyneleensä. Isältä tuli kirjeitä usein, luimme niitä ja vastasimme yhdessä äidin kanssa.

Minä piirsin koukeroita, jotka esittivät lentokoneita, autoja ja ihmisiä. Asko osasi piirtää jopa auton, jolla hän pyysi isää tulemaan kotiin. Ei hän tullut.

Aika kului. Tuli talvi ja pakkaset. Meille tuli usein kirkonkylän tätejä kylään. Parhaiten tunsin tohtorinnan, joka oli pikku-veli Sepon kummi. Kauppiaan ja opettajan rouvan tunsin myös ja maitotalon emännän, sekä kätilön ja apteekkarin tädin. Tädit kutoivat ja ompelivat aina. Meidät lapset komennettiin leikkimään tätien lasten kanssa, mutta kuulimme 11

heidän puheensa keittiöön asti. Ihmettelimme sellaisia outoja sanoja kuin sota, sotilas, lotta, rintama, korsu ja evakko.

Kaikkein oudoin sana oli kuitenkin ryssä. Se kuulosti aivan kirosanalta. Kerran kauppiaan täti kertoi jonkun kaatuneen sodassa, ja sitten kaikki itkivät. Kaaduinhan minäkin eilen lumihankeen, enkä itkenyt, eikä Askokaan itkenyt, komensi vaan minua nousemaan heti ylös, etten vilustuisi ja saisi yskää.

Hän oli juuri parantunut pahasta yskästä, jonka äiti pelkäsi muuttuvan hinkuyskäksi.

-Kysytään noita outoja sanoja äidiltä myöhemmin, Asko päätti meidän molempien puolesta.

Meidän ei tarvinnut ottaa asiaa esille, sillä jo seuraavana päivänä isältä tuli kirje, jota äiti luki meille.

-Isi kirjoittaa tässä Liisille, että opettele sanomaan r-kirjain siihen mennessä, kun isi tulee lomalle, niin isi ostaa sinulle syntymäpäivälahjaksi sukset, samanlaiset kuin Askolla on.

Sano monta kertaa peräkkäin ”ryssä rajan taa”. Hoe sitä niin kauan, että opit sen ärrän.

-Mitä se ”ryssä” tarkoittaa? Asko kiirehti kysymään. Äiti selitti sen tarkoittavan vihollista ja yritti parhaansa mukaan selittää kaikki muutkin oudot sanat. En minä niitä kaikkia ymmärtänyt.

Sodan takia meidän piti usein iltaisin istua kotona pimeässä. Valo ei saanut näkyä ulos ikkunoista. Onneksi kauppiaan täti tilasi meitä varten tummia, paperisia ”molotohviverhoja”, jotka olivat ylhäällä rullalla. Ne laskettiin ikkunoiden eteen iltaisin.

Jännittävintä minusta oli, kun Suojan katolta, ilmatorjuntavalvonnasta alkoi kuulua hälytyssireenin ulvontaa, ja meidän piti heti juosta ulos pakkaseen ja aidan takana Vasikkahaassa 12

olevaan pommisuojaan. Äiti sieppasi Sepon korista, ja me Askon kanssa omat, valmiiksi pakatut pahviset kapsäkkimme, ja taapersimme perässä. Siellä maakuopassa piti olla niin kauan, kunnes kuului pitkä, rauhallinen ulvonta, ”vaara ohi” merkki.

Aina emme ehtineet pommisuojaan asti, kun pommikoneet olivat päällä. Silloin piti heittäytyä hangelle pitkäkseen, ja äiti heitti päällemme valkean lakanan, jonka hän aina otti mukaansa koneiden jylyn kuullessaan.

Pommisuoja oli pimeä. Siellä oli vain muutama öljylamppu katossa antamassa vähäistä valoa. Seinustalla oli laudasta kyhättyjä penkkejä, mutta suurin osa ihmisistä istui maalattialla. Joku oli ottanut huovan hartioilleen, kun ei ehtinyt kunnolla pukeutua. Joskus jouduimme olemaan pommisuojassa useita tunteja. Silloin minua alkoi väsyttää ja usein nukahdinkin.

Pommisuojassa tapasin ensimmäisen kerran tien toisella puolella asuvan Raijan. Raijalla oli nukke sylissä. Minä päätin seuraavalla kerralla ottaa mukaan rakkaimman nukkeni, sen, jolla oli kuttaperkkainen pää ja kädet. Odotin innolla seuraavaa hälytyssireenin ääntä. Äidillä oli aina kiire, sillä hän kuului lottiin ja lotat neuloivat ja ompelivat lämpimiä vaatteita sotilaille lähetettäväksi. Kerrankin kauppiaan täti lähetti äidille kokonaisen pakan raidallista flanellia. Äiti leikkasi siitä aluspaitoja ja –housuja. Lotat ompelivat ne valmiiksi seuraavassa ompeluseurassa. Sotilaille neulotut lapaset olivat hassun näköisiä, niissä oli kaksi peukaloa. Toinen on etusormea, liipasinsormea varten, äiti selitti. En minä sitä ymmärtänyt, mutta en viitsinyt kysyäkään.

13

Kuulimme radiosta, että Mikkelissä, jossa mummi ja ukki asuivat, sijaitsi koko sodan tärkein keskus, eli Päämaja. Ryssäkin tuntui sen tietävän, koska pommitti kaupunkia jatkuvasti. En ymmärtänyt mitä se pommittaminen tarkoitti, mutta juuri sen takia mummi ja ukki tulivat meille sotaa pakoon. Meistä lapsista se oli kivaa. Mummi kertoi meille iltaisin satuja ja tarinoita omasta nuoruudestaan. Kotitöissä heistä oli suuri apu, sillä äidin velvollisuudet lotissa vaativat sodan pitkittyessä häneltä yhä enemmän aikaa ja jaksamista.

Jotain hyvin outoa tässä sodassa oli, sillä voita ja sokeriakaan ei saanut ostaa kaupoista ilman kuponkia, ja niilläkin ihan vähän. Pian alkoi olla pula jauhoista, maidosta ja lihastakin.

Mummille pahin asia tuntui olevan, kun kahvia sai vain ”mustasta pörssistä” ja sekin oli vaikeaa, usein jopa mahdotonta. Hänellä oli mukanaan hieno kiiltäväpintainen kuparipannu, jolla hän keitti oikeaa kahvia ”makimommaa”. Ukilla oli pienempi pannu, jolla hän keitti omaa kahviaan ”takipossua”. Ukin ”takipossu” keitettiin paahdetuista rukiinjyvistä.

Lopulta mumminkin oli tyydyttävä keittämään kahvinsa korvikkeesta tai kahvinvastikkeesta, joka oli tehty sikurista ja rukiinjyvistä, paahtamalla ne rännälissä ja jauhamalla kahvimyllyllä moneen kertaan. Korviketta valmistettiin myös voikukanjuurista. Niitä me lapset kaivoimme kesäisin hellan uuniin kuivumaan.

Vaikka vaatteistakin oli pula, meillä oli niitä tarpeeksi äidin ompelutaidon ansiosta. Lämpimiä vaatteita tarvittiin, sillä talvella oli kovat pakkaset. Idän taivas hehkui verenpunaisena yli neljänkymmenen asteen pakkasen kourissa.

-Miten kylmää siellä rintamalla onkaan, äiti huokaili peitellessään meitä illalla sänkyihimme.

14

-Pyydetään iltarukouksessa Taivaan Isältä lämmintä ”sinne jonnekin” missä isi on, Asko keksi huomauttaa.

-Minä osaan jo melkein sanoa ”ryssä rajan taa” niin, että isi voisi jo tulla kotiin ja tuoda ne sukset, huudahdin riemastuneena.

-Voi teitä rakkaita lapsia, äiti naurahti onnellisena.

Marraskuussa ukki vetäytyi usein pannuhuoneeseen nikkaroimaan. Olisimme halunneet mukaan, mutta äiti ei päästänyt. Huomasimme kellarissa käydessämme, että lämmityskattilan päällä oli kasa erikokoisia puuvänkkyröitä, mutta ukki ei koskaan kertonut mitä ne olivat. Kellarin ikkunasta yritimme tiirailla, mitä hän touhusi, mutta joulun lähestyessä hän huomasi pienet kasvot ikkunassa, niinpä hän peitti ikkunan pahvilla. Meitä harmitti.

Jouluna minä sain lahjaksi puiset nukenvaunut ja Asko ison puisen kuorma-auton, jonka lavalle minä mahduin istumaan.

Vasta isompana tajusin, että ne olivat peräisin ukin nikkariverstaasta.

Kerran onnistuimme näkemään lentokoneen ihan läheltä.

Kaikki kirjaimet ja numerot näkyivät selvästi sen kupeessa, kun oikein tarkkaan tiirasi. Minua pelotti, vaikka se oli oma siviilikone, joka lensi hyvin matalalla. Sen ääni oli vain heikkoa surinaa, ei sellaista jylyä, mitä pommikoneet saivat aikaan. Pommikoneiden jyrinä kuului pommisuojien suljettujen ovienkin läpi.

Ei meidän kylää onneksi koskaan pommitettu, mutta aikuiset puhuivat pommisuojassa, että tästä lentää yli niin usein pommikoneita siksi, että vihollinen etsii läheistä lentokenttää ja kaupunkia, jossa sijaitsee asetehtaita. Jyväskylä joutuikin lukuisten pommitusten kohteeksi, mutta asetehtaat sentään säilyivät.

15

Meidän ikkunoista näkyi maantietä puolisen kilometriä, aina Kivistön kulmaan saakka. Äiti katseli usein tielle ja hätkähti aina, kun tumma hahmo kulki tietä pitkin. Hän seurasi silmä tarkkana meneekö se ohi, vai tuleeko meille tuomaan huonoja uutisia. Hän risti kätensä huomatessaan papin menevän ohi, tai kääntyvän Myllymäen tienhaarassa vasemmalle, mutta havaitsin, että kyyneleet kimmelsivät hänen silmissään.

Monessa talossa pastori oli joutunut kertomaan läheisen kaatumisesta. Nyt minäkin käsitin, että kaatuminen sodassa oli paha uutinen. Kirkonkellot soivat hyvin usein alakuloisesti, ja valkoisia ristejä alkoi nousta toinen toisensa viereen vasta perustetulle sankarihautausmaalle.

Maantiellä alkoi liikkua vieraannäköisiä ihmisiä. Lotat puhuivat meillä kokoontuessaan, että koululle oli päämajasta siirretty joku karttaosasto, ja useita korkea-arvoisia upseereita oli tullut kirkonkylään. Opettaja oli rintamalla, ja koko perhe joutui luovuttamaan asuntonsa toimistolle ja sen herroille. Koulukin lakkautettiin toistaiseksi.

Myös evakkoja alettiin sijoittaa kaikkiin koteihin, joissa vain oli tilaa. Meillä ei ollut vapaita huoneita, kun mummi ja ukki asuivat meillä, mutta meille tuli kuitenkin yksi mummo Karjalasta. Sieltä missä isäkin nykyisin oli.

Se oli kiva mummo, sillä oli rikkinäinen vanerinen kapsäkki ja kaksi huiviin kiedottua nyyttiä. Hän tuli asumaan vintille, meidän huoneeseen. Me muutimme Askon kanssa alakertaan äidin ja Sepon makuuhuoneeseen.

Mummo kulki aina vähän kumarassa, huivi päässä ja hoki kummallisia sanoja, kuten ”pospoti, pospoti” ja muuta yhtä merkillistä. Hän näytti pitävän meistä lapsista. Äiti kyllä 16

kielsi meitä menemästä hänen huoneeseensa, mutta kerran uteliaisuus voitti ja unohdimme varoitukset.

-Miul on teill makiata, mummo sanoi eräänä päivänä kylältä tultuaan. –Tulukia vinnille miu tykö.

Lähdimme. Seisoimme hiljaa ovensuussa ja odotimme uteliaina. Huoneessa haisi vähän kummalliselle, kamfärkille, Asko sanoi myöhemmin. Mummo penkoi piirongin laatikkoa, heitellen villasukkia ja lapasia sivuun ja löysi vihdoin etsimänsä, paksuihin paperikerroksiin käärityn oudon näköisen lihakimpaleen. Se hyllyi ja tytisi, kun hän leikkasi siitä palaset meille molemmille. Katsoimme epäröiden outoa kimpaletta.

-Maistakiahan tätä, mie oun tän välleen tehny ennen evakkoon lähtöäin.

Asko haukkasi epäröiden pienen palan.

-Suolaista, hän sanoi, tarttui minua kädestä ja ohjasi minut määrätietoisesti rappuja kohti.

Kerroimme äidille asiasta, ja hän opasti.

-Se oli lihahyytelöä, aladoobia. Hyvää mummo tarkoitti, hän pitää teistä, hänellä on luultavasti teidän ikäisiä lastenlapsia, mutta älkää enää menkö hänen luokseen ilman minun lupaani. Annetaan mummon olla rauhassa, että hän tottuu uuteen ympäristöön.

Mummosta puhuessamme puhuimme sen jälkeen aina aladoobimummosta. Myöhemmin ihmettelimme usein minne hän joutui meiltä lähdettyään.

Minun nelivuotis-syntymäpäiväni lähestyi. Kyselin usein, miksi isi ei jo tule kotiin, vaikka osaan sanoa ”ryssä rajan taa” ihan hyvin. Ja ne isin lupaamat suksetkin haluaisin syntymäpäivälahjaksi.

Eräänä iltana kuulimme, kun äiti kertoi mummille ja ukille, että isä oli nyt kaikkein pahimmassa paikassa, eturintamalla 17

Karjalan kannaksella, jossa oli kiivaat taistelut meneillään.

Meitä pelotti, sillä aikuisten ilmeistä näimme, että jotain vakavaa oli tekeillä. Radiostakin tuli jatkuvasti uutisia Taipaleen taisteluista ja siellä kaatuneista sotilaista.

Olin iloinnut tulevista syntymäpäivistäni, mutta sainkin kuulla, ettei isä vieläkään tule. Tulisihan kuitenkin naapurin Raija vieraakseni, se vähän lohdutti. Saisin näyttää hänelle kaikki rakkaimmat leluni.

Syntymäpäivillä oli hauskaa, vaikka en vielä saanutkaan niitä suksia.

-Isi ostaa ne sitten, kun tulee kotiin, äiti lohdutti minua illalla vuoteeseen peitellessään.

-Niin tänään on minun onnen päiväni, huokasin hiljaa.

-Ja ensi yö on vielä sinun onnen yösi, Asko säesti haukotellen.

Heräsin yöllä kesken unieni, nousin istumaan ja sanoin iloisesti.

-Isi pikkuinen. Äiti havahtui ja säikähti, mutta sitten hänet valtasi ääretön rauha. Viattoman lapsen kautta voi tulla vain lohduttava viesti Ylhäältä. Eetu elää, ja tulee terveenä kotiin.

Sinä yönä 13. päivänä maaliskuuta 1940 talvisota vihdoinkin päättyi.

Onnellisuuden palikat koostuu pienistä jokapäiväisistä asioista.

18

4. Keinuhevonen

Lapsena suurinta onnea oli joulu. Silloin sai herkutella jopa rusinoilla. Parasta kaikesta kuitenkin oli, että syksyisin äidin vanhemmat, mummi ja ukki viettivät meillä useita kuukausia.

Marraskuun alusta lähtien emme saaneet mennä kellarissa sijaitsevaan pannuhuoneeseen. Emme edes perunoita hakemaan pannuhuoneen takana olevasta kylmäkellarista, jonka laareilla käynti aina ennen oli ollut meidän tehtävä.

Joulun alla kellari oli kaikkein jännittävin paikka. Sieltä tulvi ukin sekoittaman öljymaalin ja väliin myös kaupasta ostetun emalimaalin haju, joka oli erilainen, pistävämpi ja makeampi. Kellarin ovi houkutteli meitä lapsia ylettömästi, mutta se oli aina lukossa. Avaimen reiästä näkyi vain osa portaikkoa. Voi, että olisi ollut jännittävää nähdä edes höyläpenkin kulmalle, sillä höyläpenkki oli ukin työskentelypaikka.

Pannuhuoneeseen oli kyllä ikkuna. Siitä olisi nähnyt suoraan höyläpenkille. Siitä me katselimmekin silloin, kun ukki aloitti nikkaroimisen joulun alla. Hän valikoi tarkkaan metristen halkojen joukosta sen oikean. Hän sihtasi puun syiden suoruutta, tutki tarkkaan oksien sijaintia ja katsoi pyöreiden ohutsankaisten silmälasiensa läpi puun päätä. Jos halon päässä oli suuria halkeamia, hän hylkäsi sen oitis ja jatkoi valikointiaan. Halon valinta on tärkein vaihe, hän selitti meille.

Siitä riippuu mitä puusta tulee. Me ihmettelimme, mitä ihmettä tuonkin halon sisällä oikein on.

Alkuvaiheen ukki antoi meidän tirkistellä, mutta kun puu alkoi saada muotoja, hän peitti kellarin ikkunan vanerilla. Lopulta, maalinhajun jo tuntuessa, ikkuna oli peitettynä päivin ja öin, ja keittiöstä kellariin menevä ovi oli tiiviisti lukittuna.

19

Avain oli niin hyvässä piilossa, että vaikka avainpiilosta leikkiessämme yritimme löytää myös tuon salaperäisen avaimen, ei se onnistunut.

Ne joulut olivat ihania. Silloin joulupukki toi isoja paketteja, joista löytyi taidolla tehtyjä punaisia nukenvaunuja, sinisiä kuorma-autoja, vesikelkkoja ja suksia. Eräänä jouluna veljeni sai lahjaksi keinuhevosen. Se oli vaaleanruskea ja aivan oikean hevosen näköinen. Se oli niin iso, että mahduimme keinumaan sillä molemmat yhtä aikaa. Se hevonen elää vieläkin, vaikka on jo yli seitsemänkymmentä vuotta vanha. Poikani sai sen joululahjaksi neljäkymmentäviisi vuotta sitten.

Kohta se katselee lempeillä hevosensilmillään jo kuudennen sukupolven syntymää.

Myös tontut liikkuivat joulun alla ahkeraan. Ne olivat pieniä punanuttuisia veitikoita, jotka istuivat milloin hellanpellin päällä, milloin korkeimman kaapin reunalla. Niitä ei näkynyt silloin, kun me sisarukset olimme yhdessä leikkimässä. Ne näyttäytyivät vain yhdelle meistä kerrallaan, ja kun juoksimme hakemaan toisiamme, niin ne olivat kadonneet. Joskus ne jättivät muutaman rusinan todisteeksi vierailustaan.

Tontut asuvat ilmanvaihtokanavissa, kertoi äiti. Sieltä ne pääsevät vaivattomasti ulos ja sieltä ne voivat huomaamatta seurata talon elämää. Yritimme katsoa oikein tarkasti ilmanvaihtoristikkoa, ja joskus, kun oikein kauan katsoimme, niin totta tosiaan siellä näkyi liikettä. Tontut kirjasivat ylös niin hyvät työt, kuin kiukuttelutkin ja saattoivat ne joulupukin tietoon. Siksi joulun alla oli oltava erityisen kiltti ja avulias.

Meillä kävi myös isoja tonttuja. Oikeastaan ne olivat melkein joulupukkeja. Ne tulivat joukolla omatekoisissa narupartaisissa naamareissa, karvalakit syvälle päähän vedet20

tyinä ja lammasturkit nurinpäin päällä. Ne kopistelivat pimeän tullen eteisessä ihan jännitykseen asti ja kyselivät onko lapset olleet kilttejä. Vastauksemme oli aina myönteinen. Ihmeen usein pukit muistuttivat jostain kolttosestamme, ja se ihmetytti meitä kovin.

Vasta vuosia myöhemmin aloimme epäillä naapurin Eeron ja Kunton olleen asialla. Samaan aikaan uskomme joulupukkiin alkoi muutenkin horjua.

Joulupäivänä meidät valtasi jännittävä odotus. Mielemme teki näyttää naapurin lapsille lahjojamme, mutta kylään ei sopinut joulupäivänä mennä. Siispä me menimme tien varteen pakkasta vasten lämpimästi pukeutuneina, veljeni lahja-autoa vetäen ja minä nukenvaunuja työntäen. Ja siellähän seisoi naapurin Raija omalla puolellaan tietä uuden kelkkansa kanssa, joka sekin oli lähtöisin meidän pannuhuoneesta.

Vasta Tapanina saimme ylittää tien ja silloin riemumme oli suunnaton.

Asko Heiskanen & Liisa Kinnunen Kynttilöiden loisteessa tulvahtaa mieleen lapsuuden joulu, Taatan puhe radiossa, pullan ja piparkakun aromit, talikynttilästä nouseva huumaava tuoksu ja kuusen hakuretki yli valkoisina hohtavien hankien.

Ympärillä kiireetön hiljaisuus ja rauha.

21

5. Se on niin epäreilua

Aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta, ja linnut sirkuttivat ikkunan alla omenapuun lehvistössä. Koko puutarha tuoksui kesälle ja houkutteli sisaruksia, Liisiä ja Askoa, ulos leikkimään. Se ei kuitenkaan käynyt päinsä, sillä heidän piti vahtia kaksivuotiasta pikkuveljeään, Seppoa. Äiti oli lähtenyt saattamaan isää sairaalaan. Isä oli haavoittunut sodassa, ja hänen piti käydä näyttämässä tohtori Jokelalle haavojaan, ennen kaikkea silmäänsä, josta oli poistettu kranaatinsirpale.

Se oli outo tapaus.

Isä oli ollut uimassa ja pyykillä rannassa. Kun hän tuli korsuun oli eräs hänen sotatovereistaan ryhtynyt purkamaan ryssäläistä suutariksi luulemaansa kranaattia. Kesken purkamisen se kuitenkin räjähti, ja kaikki teltassa olleet saivat sirpaleita eri puolille kehoaan. Heidät vietiin kenttäsairaalaan, jossa sirpaleet poistettiin, mutta isä, jonka silmään osunut sirpale vaati erikoislääkäriä, kiidätettiin Joensuun sotasairaalaan. Operaation jälkeen silmälääkäri ehdotti isälle kymmenen päivän toipumislomaa saadakseen tilaa sairaammille, joita tuotiin sairaalaan jatkuvasti.

Lapset eivät luonnollisestikaan tienneet isän loukkaantumisesta muuta kuin, että hänellä oli silmä kipeänä. Heille oli tärkeintä, että isä oli lomalla heidän luonaan, vaikka hän näyttikin mustine silmälappuineen ihan merirosvolta.

Ulkoleikeistä haaveillen sisarukset istuivat keittiön pöydän ääressä piirustuslehtiöt edessään ja piirtelivät isälle muistoja leikeistään ja leikkikaluistaan. Liisin piirrokset olivat vielä kovin vaatimattomia, viisivuotias kun vasta oli, mutta syksyllä koulunsa aloittava Asko oli jo paljon taitavampi. Äiti varoitti lähtiessään: 22

-Älkää sitten sotkeko värikynillänne keittiön uutta vakstuukkia ja muistakaa, että siihen ei saa tulla yhtään reikää.

Sota-aikana uutta ei saa mistään, tätäkin jouduin odottamaan monta kuukautta.

-Mitä jos siihen tulee vahingossa reikä? Liisi uteli silmät pyöreinä.

-Silloin saatte piiskaa kumpikin. Saatte niin monta sivallusta paljaalle pyllylle, kuin niitä reikiä on, äiti uhkaili ja heristi etusormeaan sanojensa vakuudeksi.

-Kyllä me muistetaan, Asko vakuutti miehekkäästi.

Piirtäminen alkoi kuitenkin ennen pitkää kyllästyttää lapsia. Seppokin nukkui viereisessä huoneessa, tuhisi vain vähän unissaan, joten hänestäkään ei saanut leikkikaveria.

Liisi katseli mietteliäänä kallisarvoista vakstuukkia. Haistelikin. Siinä oli jännittävä tuoksu, ei sen haju hyvä ollut, mutta se oli erikoinen. Pian Askokin alkoi tutkia vahakangasta lähemmin. Siinä oli kiva ruudutus, noihin ruutuihin olisi kiva piirrellä erilaisia kuvioita, hän tuumi itsekseen.

-Ei siihen uskalla piirtää, äiti näkee sen heti, hän sanoi sisarelleen.

-Ei niin, ja sitten saadaan piiskaa.

Asko penkoi penaaliaan ja otti sieltä harpin esiin. Hän kokeili sormellaan sen terävää kärkeä.

-Tällä tulisi niin pieni reikä, ettei äiti sitä huomaa, hän järkeili. Minä tökkäsin kerran tällä siihen vanhaan vakstuukkiin ja se napsahti eri kivasti. Kokeillaanko?

-Kokeillaan jos sinä pistät ensin, kun olet isompi.

-Tökätään kumpikin niin monta reikää, miten vanhoja ollaan, jookos?

Lapset alkoivat pistellä reikiä eri puolille liinaa ja riemastuivat joka napsauksesta. Naurunremakka herätti viereisessä 23

huoneessa nukkuvan Sepon, joten heille tuli hetkeksi muuta ohjelmaa, ja harppi jouti jälleen penaaliin. Piirustukset jäivät levälleen pöydälle.

Päivällisen jälkeen äiti pyyhki pöytärätillä maito- ja ruokatahroja vakstuukistaan. Hän hankasi ja hankasi muutamaa kärpäsen jätöstä, mutta turhaan. Se ei vaan hävinnyt. Lähempi tutkimus osoitti pian mitä liinalle oli tapahtunut. Tiskit jäivät tiskaamatta, kun hän kutsui perheneuvoston koolle.

Liisi ja Asko kutsuttiin tuomiolle äidin ja isän eteen.

-Mitä äiti sanoi teille sen liinan sotkemisesta? isä jyrähti.

-Ei me sitä oo sotkettu, Liisi änkytti itku kurkussa.

-Mutta siinä on reikiä. Mitä siitä seuraa, Asko? Isä katsoi kulmat kurtussa esikoiseensa.

-Piiskaa, Asko vastasi uhmakkaasti.

-Nyt haette itse piiskan vasikkahaasta ja sitten housut nilkkaan, äitihän kielsi, mutta ette vaan totelleet! Isän ääni jyrisi ankarana.

Sisarukset kipaisivat aidan taakse vasikkahakaan, valitsivat ja valitsivat. Hylkäsivät monta koivuvitsaa, kun ne sääreen kokeilemalla sattuivat liikaa. Kaikki jäykät hylättiin, samoin liian notkeat, ettei vaan isä pääse valitsemaan. Sopivan rento sen olla pitää, ja oksat saavat olla pitkiä, että jarruttavat vauhtia ilmassa.

Isä tutki vitsaa tovin. Napsautti kämmeneensä.

-Asko ensin, housut kinttuihin!

Piiska viuhui ilmassa. Asko oli totinen, puristi suunsa viivaksi ja oli hiljaa, vaikka vesi oli tirahtaa silmiin.

-Nyt löit yhen kerran liikaa! hän hihkaisi.

Isän piiska jäi ilmaan ja pysähtyi yläasentoon. Hän seisoi totisena, hämmentyneenä. Äiti, joka oli tullut todistamaan 24

rangaistuksen toimeenpanoa, katsoi typertyneenä poikaansa, joka veti jo housujaan ylös.

-Sinähän sanoit, että joka rei’ästä yksi lyönti! poika huusi kiukuissaan. –Me tehtiin ykstoista reikää ja sinä löit kakstoista kertaa. Siinä oli jo Liisinkin rei’ät. Me laskettiin. Liisi on viisi ja minä kuusi ja puoli vuotta, ja puolesta ei oteta.

Asko ei tohkeissaan huomannut, että isä ja äiti olivat puhjenneet nauruun ja nauroivat nyt kumpikin vatsaansa pidellen.

Liisi seisoi totisena, ja katsoessaan nauravia vanhempiaan hän tajusi, että hän itse säästyisi tällä kertaa rangaistukselta neuvokkaan veljensä ansiosta.

-Olkoon nyt tällä kertaa, mutta muistakaa, että tällainen ei saa toistua, käskyjä ja kieltoja pitää totella. Nyt pyydätte kauniisti äidiltä anteeksi.

-Tuletko isi meijän kanssa siirtämään kanihäkkiä, ne on kalunneet kaiken ruohon häkin alta? Liisi ojensi hellyttävästi kätensä isää kohti, ja kaikki kolme lähtivät yhdessä puutarhaan, äidin paetessa häkeltyneenä keittiöön.

Illalla lastenhuoneessa ennen Nukku-Matin tuloa Asko kuiskasi: -Oikeastaan oli aika epäreilua, että isi löi yhen kerran liikaa ja sekin, että minä sain kärsiä ne sinunkin reijät. Älä opeta lapselle elämää, vaan kerro hänelle elämästä.

Opeta hänelle kolme sanaa: Kiitos, Rakas, Anteeksi, ja hänestä tulee onnellinen.

25

6. Ruskea kastike

Vanhan pappilan salissa vallitsi jännittynyt tunnelma. Kaksivuotias Irma katseli hämmästyneenä vanhempia sisaruksiaan. Miksi he olivat lopettaneet avainleikin ja katselivat nyt keittiön ikkunasta saunatielle päin. Äsken oli niin hauskaa.

Avaimenpiilotus oli aloitettu heti saunasta tultua, kun yöpuvut oli puettu päälle. Ei Irma vielä osannut osallistua leikkiin, katseli vain uteliaana piiloon päin silloin, kun sattui huomaamaan minne Asko tai Liisi avaimen piilotti. Pappilan isossa salissa oli paljon hyviä kätköjä. Ison tummanvihreän kaakeliuunin ulokkeet ja koristeelliset ikkunapokat olivat oivallisia paikkoja.

Yhdeksän vuoden ikäinen Liisi oli seisonut yöpaitasillaan jo pitkän tovin tuijottaen ikkunasta hämärtyvään elokuun iltaan.

-Miksi äiti viipyy näin kauan saunassa? hän päivitteli.

-Sitä minäkin ihmettelen, ettei vain olisi sattunut mitään ikävää. Asko näytti huolestuneelta ja haroi märkää vaaleaa hiuspehkoaan.

Hän oli Liisiä vajaa kaksi vuotta vanhempi, ja kun hän oli mies, hän tunsi olevansa vastuussa toisista isän ollessa sodassa.

– Minä lähden katsomaan, hän päätti vihdoin.

Liisin mielestä veli viipyi asialla liian kauan, ja hänen hermoilunsa tarttui pienempiin sisaruksiin. Kuusivuotias Seppo istui hiirenhiljaa käpertyneenä viininpunaisen nojatuolin uumeniin, niin, että vain pellavaiset kiharat pilkistivät näkyviin.

Irma takertui sisarensa yöpaidan helmaan ja alkoi itkeä.

-Älä itke, äiti ja Asko ovat jo tulossa. Liisi koppasi pienokaisen syliinsä ja kiiruhti ovelle tulijoita vastaan.

26

-Kipaise Liisi naapuriin ja pyydä Ahvenen setää kyyditsemään minut sairaalaan, luulen että vauva syntyy pian. Setä on luvannut viedä minut sairaalaan kuorma-autolla, pirssiä on näin sota-aikana vaikea saada, äiti sanoi pidellen isoa vatsaansa.

Hän yritti kaikin tavoin estää kivun näkymästä kasvoiltaan.

–Pyydä samalla Niinaa tulemaan tänne heti, hän on lupautunut hoitamaan teitä ja auttamaan kotitöissä Mirkku-tädin tuloon asti.

Liisi kiirehti salamana ulos ovesta vanhan Laikan pappilan toisessa päässä asuvan Ahvenen perheen puolelle, äidin alkaessa pukeutua sairaalaan lähtöä varten.

Liisi saapui tuota pikaa takaisin naapurin kuusitoistavuotias Niina vanavedessään.

-Isä sanoi ajavansa auton teidän rappujen eteen. Ei tässä ole mitään hätää, Niina rauhoitteli niiskuttavaa Irmaa.

-Mirkku-täti tulee huomenna Helsingistä, pärjäättehän te varmasti siihen asti, äiti hätäili. -Olen paistanut huomiseksi lihapullia, keittäkää perunoita ja Niina voi tehdä ruskean kastikkeen niiden kanssa, äiti opasti, kipuaallon vääristäessä hänen kasvojaan.

-Kyllä me pärjäämme, ja onhan Ahvenen tätikin kotona jos tarvitaan, Asko tyynnytteli.

-Laittakaa Irma ajoissa nukkumaan, hän on varmaan väsynyt saunan jälkeen. Äiti halasi jokaista vuorollaan ja lyllersi vatsaansa pidellen ulos ovesta.

Pihassa odotti seurakunnan kiinteistöistä huolehtiva Valdemar Ahven virka-kuormurinsa vieressä auttaakseen äidin auton etupenkille.

27

Seuraava päivä koitti aurinkoisena. Elokuun luonto oli kauneimmillaan. Syysleimut ja kehäkukat loistivat puutarhan hiekkakäytävien reunoilla, ja omenapuiden oksat taipuivat osin punaisiksi värjäytyneen omenarunsauden painosta.

Niina oli keittänyt kaurapuuron ja syöttänyt Irman. Vanhemmilla lapsilla oli vielä aamiainen kesken, kun puhelin pirahti kuuluvasti.

-Saanko minä vastata? Asko kiirehti kysymään.

-Vastaa vain, se voi olla sairaalasta, anna puhelin minulle jos pyytävät, Niina lupasi.

Asko tarttui hanakasti kuulokkeeseen ja vastasi. Hän kuunteli tarkkaavaisesti, myönteli muutaman kerran ja laski sitten kuulokkeen paikalleen.

-Se oli sairaalasta. Kätilö soitti ja sanoi, että meille on viime yönä syntynyt pikku-veli. Äiti on väsynyt ja nukkuu, mutta muuten kaikki on hyvin. Molemmat ovat terveitä.

Riemunkiljahdukset seurasivat Askon sanoja, ja pikkuinen Irma säikähti ja parahti itkemään. Niina tyynnytteli hetken, mutta, kun sisarukset alkoivat tanssia huutojen tahdissa, halusi pieninkin piiriin mukaan.

Aamupalan jälkeen lapset pukeutuivat ja lähtivät ulos leikkimään pappilan laajaan pihapiiriin. Navettarakennus ja siellä olevat kanat kiinnostivat heitä erikoisesti. Kananpesiä oli hauska etsiä navetasta ja sen ympärillä olevasta kanaverkkoaitauksesta. Toinen hauska leikki oli telmiminen navetan ylisillä olevissa heinissä. Sinne he eivät nyt kuitenkaan voineet mennä, sillä heidän oli huolehdittava Irmasta sillä aikaa, kun Niina laittoi ruokaa.

Niina oli kattanut pöydän ja laittanut perunat kiehumaan.

Hän otti lihapullakattilan eteisen viileäkaapista ja muisti samassa rouvan sanat. ”Tee ruskea kastike lihapullien kanssa”.

28

-Ruskea kastike, miten se tehdään? hän päivitteli. Hänellä ei ollut aavistustakaan asiasta, ja äitikin oli lähtenyt kylässä käymään.

-Liisi, tulisitko tänne, minulla on asiaa, hän huusi kuistilta.

Tyttö pinkaisi avojaloin juoksuun. Pitkät, laihat koivet vilistivät pihanurmen poikki, hänen noudattaessa kuuliaisena Niinan pyyntöä. Kuistilla hän sipaisi lyhyitä punaruskeita hiuksiaan ennen kuin ryntäsi sisään.

Asko lähti Sepon ja Irman kanssa hiekkalaatikkoa kohti.

Siellä olisi helpompi hoivata pieniä sisaruksia Liisin ollessa Niinan apuna.

-Mitä nyt? Liisi tivasi sisälle tultuaan.

-Äitisi pyysi tekemään ruskean kastikkeen. Tiedätkö sinä miten se tehdään, hän kysyi arasti. –Minä en ole koskaan tehnyt sellaista.

-Tiedän minä, se on ihan helppoa. Ensin laitat voita pannulle, ja kun se on sulanut, lisäät siihen muutaman lusikallisen vehnäjauhoja. Ruskistat jauhoja vähän ja sitten kaadat joukkoon vettä. Sitä pitää vispata koko ajan, ettei tule paakkuja. Lopuksi kastikkeeseen pitää laittaa vähän suolaa ja voi siihen laittaa muutaman pippurinkin. Tehdään se kastike yhdessä, Liisi innostui.

-Noloa, kun minä olen kuusitoista ja sinä yhdeksän ja sinä neuvot minua ruuan laitossa, Niina päivitteli.

-Ei haittaa, hauskaa se vaan on ja pääasia on, että päästään syömään niitä äidin lihapullia. Minulla on jo sudennälkä.

Huudanko toisetkin syömään? Pelaatko meidän kanssa tammea, kun on syöty?

-Ensin tiskaan ja laitan Irman päiväunille. Huuda nyt veljesi ja siskosi sisälle.

29

Hyppysellinen pippuria maustaa ruuan, mutta kourallinen tekee siitä kitkerää.

Samoin rakkaudessa, ripaus mustasukkaisuutta maustaa, mutta liika katkeroittaa.

30

7. Kummitäti

Lunta oli satanut yhtäjaksoisesti kolme päivää, mutta keskipäivällä pilvipeite hajosi ja kalpea aurinko kurkisti arasti ohuen pilviharson takaa paetakseen pian metsikön suojaan.

Senja Jokisen villakankainen hameenhelma pyyhki polun reunan kinoksia hänen keinahtelevan käyntinsä tahdissa.

Täysi maitohinkki heilahteli uhkaavasti läikähdellen, naisen hakiessa jalansijaa muhkuraiselta polulta. Hämärä oli jo laskeutunut maiseman ylle. Nousevan kuun kelmeä valo valaisi juuri sen verran, että hän pysyi polulla talojen välisen lyhyen matkan.

Hän oli kohta viikon ajan kulkenut tämän matkan joka ilta, vieden lypsyn jälkeen maitotinkiä naapuriin. Yleensä naapurit hakivat maidon itse, mutta Eetu oli yllättäen joutunut koko viikoksi työmatkalle, eikä Irja tohtinut lähteä taapertamaan huteralle polulle ison vatsansa kanssa. Vauva voisi syntyä minä hetkenä tahansa.

-Hyvää iltaa, mitenkäs pikkuäiti tänään jaksaa? Senja huuteli eteisestä hameenhelmasta ja kengistä lunta puistellessaan.

-Hyvinhän minä, pieniä supistuksia on ollut iltapäivällä.

Onneksi Eetu tulee illalla kotiin.

-Loistavaa. Pian saankin pitää kummityttöä sylissäni.

-Entä jos se on poika? Irja päivitteli.

-Tyttö se on. Minun vatsani oli myös tuonmuotoinen tyttöä odottaessani.

Senja katseli miettien ikkunan läpi taivaalla tuikkivia tähtiä, joita tuntui syttyvän aina lisää. Hänen nuoruusajastaan tuntui kuluneen ikuisuus. Lapset olivat maailmalla, mikä missä31

kin. Nuorin poika oli enää kotona ja hänkin jo 18-vuotias. Pojasta tulisi isäntä taloon Olavin jälkeen. Senja oli hyväkuntoinen ikävuosistaan ja joistakin ylimääräisistä kiloista huolimatta. Ei ihme, että hän kaipasi pientä hoivattavaa.

-Haluan uskoa, että se on tyttö ja kaimani, mutta mielelläni olen pojankin kummina.

-Ilman muuta sinä tulet kummiksi on vauva tyttö tai poika.

Irja naurahti arvoituksellisesti, sillä hänellä oli heikko aavistus, naisen vaisto, että pian syntyvä lapsi olisi poika, Eetun tyttöhaaveista huolimatta.

Senja oli ollut äärettömän iloinen tämän nuoren metsänhoitajapariskunnan muuttaessa naapuriin. Savosta Pohjanmaalle muuttaneet Irja ja Eetu ottivat puolestaan ystävällisen maanviljelijäpariskunnan Senja ja Olavi Jokisen avosylin vastaan. He olivat iloisia saadessaan ystäviä, jotka perehdyttäisivät heidät pohjalaisiin tapoihin. Jopa kyläläisten puhe tuotti Irjalle joskus kauppareissuilla ymmärtämisvaikeuksia ja väärinkäsityksiä.

Vihdoin koitti tärkeä päivä, esikoisen syntyminen. Senja oli silloinkin paikalla. Irja oli lähettänyt hänelle sanan, kun tunsi polttojen välin tihenevän. Senja puolestaan kutsui kätilön paikalle, ja ilmoitti työmatkalla olevalle lapsen isälle iloisen perhetapahtuman olevan ajankohtainen minä hetkenä hyvänsä.

Lapsi syntyi iltapäivällä kello kuusitoista.

-Arvasinhan minä, että se on poika, sanoi onnellinen äiti ensi sanoinaan pitkään kestäneen synnytyksen jälkeen.

Eetu ja tuleva kummi, Senja, olivat hivenen pettyneitä, kun tulokas ei ollutkaan heidän odottamansa Senja Liisa. Pettymys haihtui kuitenkin heti, kun lapsi päästi ensimmäiset äänekkäät ”ennää, ennää”- huutonsa.

32

Vuosi kului kuin siivillä uutta perheenjäsentä hoivatessa.

Irja riensi askareesta toiseen Eetun ollessa usein öitäkin poissa kauempana olevilla työmailla. Viikonloppuisin hän sai levätä isän huolehtiessa nopeasti kasvavasta ja kehittyvästä pienokaisesta. Senja kummi oli korvaamaton apu, varsinkin sitten, kun Irja huomasi ilokseen odottavansa uutta vauvaa.

Lähestyttiin esikoisen yksivuotis-päivää ja ilma oli hyisen kylmä marraskuisen vihmovan lumisateen piiskatessa ulkona liikkuvien ihmisten ahavoituneita poskipäitä.

Senja tunsi paksun talvipomppansa läpi viiman iskeytyvän luihin ja ytimiin asti. Hän veti lampaanvillaisen kaulahuivin kasvojensa suojaksi tarpoessaan kohti naapuritaloa. Aamuaskareet navetassa ja tuvassa oli tehty, ja nyt hänellä oli aikaa valmistella kummipoikansa 1-vuotisjuhlia. Irja oli vähän huonovointinen aina aamuisin tätä toista vauvaa odottaessaan.

Odotusta kestäisi vielä nelisen kuukautta, mutta heti kun kevätaurinko sulattaisi talven paksun lumipeitteen ja ensimmäiset silmut alkaisivat turvota, niin silloin uusi tulokas tulisi täydentämään nuoren perheen onnea.

Esikoisen, Askon, syntymäpäivät sujuivat kuten ainakin 1vuotisjuhlat huiskeen ja hälinän merkeissä, sillä juhlavieraina oli kolme naapuruston samanikäistä vesseliä. Mehut kaatuivat pöydälle, mutta piparkakut hävisivät suihin viimeistä murusta myöten. Onnellinen sankari nukahti ennen toisen kummin saapumista.

Maaliskuun aurinko porotti täydellä teholla madaltaen tienvarsien lumipakkoja. Ne alenivat päivä päivältä. Yöpakkaset saivat hangen kimmeltämään hopeisena. Senja taivalsi kiireisin askelin tuttua polkua naapuriin heti aamutoimiensa

33

jälkeen. Navettatyöt hän oli jättänyt kokonaan piian hoidettavaksi, sillä hän halusi nähdä mahdollisimman pian pienen kummityttärensä.

Polku oli öisen pakkasen jäljiltä jäinen, mutta sitä hän tuskin huomasi. Askeleet olivat keveät, sillä hän oli saanut Irjalta ja Eetulta puolittaisen lupauksen, että tämä toinen lapsi, tyttö, kastetaan hänen kaimakseen. Siihen suuntaan keskustelu oli käynyt eilen, kun Eetu kävi kertomassa iloisesta perhetapahtumasta, joka oli yllättänyt vanhempansa syntymällä kolmisen viikkoa etuajassa.

-Niillä tytöillä on niin kiire tänne maailmaan, niin minunkin tyttärelläni aikoinaan oli, hän sanoi Eetulle nauraen.

Tiistaina syntynyt tyttö-vauva oli hyvin pieni ja hento, painoi vain 2700 grammaa. Vauva nukkui suurimman osan vuorokaudesta. Usein äidin piti herättää lapsi syömään, jotta tämä vahvistuisi ja voimistuisi.

Tyttö kastettiin kahden kuukauden ikäisenä.

-Kai hänestä Senja Liisa pitää tehdä, kun kummitäti niin kovasti toivoo kaimaa itselleen, Irja sanoi nauraen.

Senjan lisäksi tyttö sai kummikseen isän esimiehen vaimon Edit Wierimaan. Kastetilaisuudessa Senja loisti yhtä onnellisena kuin lapsen vanhemmat. Nyt hänellä oli kaksi pientä kummilasta hellittävänä.

34

Hän nukkuu kehdossa.

Lapseni.

Pieni äärettömyys, uusi tulevaisuus, voima, heikkous, viattomuus, synti.

Itse täydellisyys, elämän tarkoitus.

Lapseni: Koet tyyntä ja myrskyä, rakkautta ja onnea, pettymystä ja murhetta.

Koko elämän kirjon.

35

8. Elämän raidat

Aurinko oli jo korkealla ja porotti lämpimästi heleän siniseltä taivaalta. Järven pinta kimmelsi pienen tuulenvireen liikutellessa pintavettä. Oli ihanteellinen matonpesu sää. Kymmenkunta mattoa odotti laiturilla käsittelyä. Sisarukset Hanna ja Eija olivat luvanneet pestä kaikki äitinsä räsymatot viikonlopun kuluessa.

Eilinen ilta oli kulunut iloisen yhdessäolon merkeissä vanhempien mökillä. Miehet olivat grillanneet meheviä pihvejä, tiriseviä rapeakuorisia makkaroita ja tuoreita vihanneksia.

Oli saunottu ja uitu. Lapset olivat ilakoineet Kallaveden aalloissa tuntikausia, kunnes olivat valmiita painumaan siskonpetille alamökkiin.

Aikuiset jäivät istumaan nuotion ääreen. Ilta oli vaihtunut yöksi ja mansikkainen booli oli kirvoittanut kielenkannat, juttu oli luistanut ja maailma oli tullut paremmaksi paikaksi elää. Aurinko oli jo alkanut valaista itäistä taivaanrantaa suorarunkoisten mäntyjen lomasta, ennen kuin hyvän yön toivotukset oli vaihdettu.

Aamukahvit oli nautittu mökin terassilla ja sen jälkeen valmistauduttiin mattojen pesuun. Miehet olivat jo lähteneet nostamaan illalla laskemiaan verkkoja. Olivat päivitelleet nukkuneensa liian pitkään ja pelkäsivät, että osa kaloista on jo kuolleena verkkojen silmissä.

Eija heitti pisimmän maton laiturilta järveen. Hän upotti sen veteen ja antoi kastua läpikotaisin ennen kuin veti sen laiturille. Hannalla oli sanko, mäntysaippualiuos ja pari juuriharjaa valmiina odottamassa. Hän ruiskautti saippualiuosta matolle, asettautui polvilleen ja alkoi harjata mattoa olan takaa.

36

Eija otti purkin käteensä ja katsoi sitä. Purkin kyljessä oli vihreä havun oksa ja suu auki olevan hauen kuva.

-Tämä näkyy olevan vesistöystävällistä, onko tämä jotain uutta ainetta.

-Niin ne kaupassa sanoivat. Sanoivat, että se ei saastuta järveä.

-Tuoksuu ihan havumetsälle, äiti varmasti ilahtuu, kun matoissa on puhtaan raikas tuoksu.

Hanna oli jo pessyt puolet matosta, kun Eija tuli avuksi upotettuaan kaikki matot likoamaan.

-Hei katsohan, Hanna hihkaisi innoissaan. -Muistatko tuon?

Hän osoitti kirkkaan sinistä leveää raitaa. –Tuo on minun kihlajaismekkoni.

-Muistan oikein hyvin. Olin silloin sinulle vähän kateellinen, kun sinulle ostettiin kaupasta puku. Yleensähän me ompelimme vaatteemme itse äidin avustuksella, Eija muisteli istahtaen laiturille.

Hanna kääntyi ympäri ja istui hänen viereensä, kiersi kädet polviensa ympäri, käänsi kasvonsa kohti aurinkoa ja alkoi muistella.

-Siitä ajasta on ikuisuus. Se puku oli sähkönsinistä taftimaista silkkiä, tyköistuva ja kellohelmainen. Siinä oli muotoiltu V-kaula-aukko ja pienet holkkihihat. Ai, että minä rakastin sitä pukua.

Eija kumartui tutkimaan maton raitoja jättäen sisarensa haaveilemaan kihlajaisistaan.

-Katso tuota punaista raitaa! hän hihkaisi. –Siinä on ne meidän punaiset hameemme. Kangas oli kaunista paksua puuvillaa, jonka toisessa laidassa oli leveä brodyyri. Hame tehtiin kankaasta poikittain niin, että brodyyri jäi helmaan.

37

Kokonaisuuteen kuului valkeat pussihihaiset puserot ja hamekankaasta tehdyt bolerot.

Hanna kääntyi mattoon päin ja purskahti nauruun huomatessaan seuraavan tutun raidan.

-Tuossa taas on meidän huopahameemme. Ne olivat paksua puuvillahuopaa. Muistan, että kangas oli helppoa leikata ja ommella, kun se ei rispautunut kuten tavallinen puuvillakangas. Hameen helmaa ei tarvinnut päärmätä, eikä saumoja luotella.

-Hauskinta oli hameiden leikkaaminen, Eija jatkoi.

-Muistatko, miten levitimme kankaan salin lattialle ja sinä leikkasit siitä täyden ympyrän, käyttämällä harppina narua ja liitukynää. Hameesta tuli täyskello. Pyörähtelin usein se ylläni niin, että hame lainehti ympärilläni. Siitä hameesta olin tosi ylpeä.

Pian tytöt konttasivat matolla etsien tuttuja vaatteita raitojen sisältä.

-Tuossa, tuo vaaleanvihreä on myös tuttu meille molemmille, muistatko?

Hanna osoitti heleän vihreitä kapeita raitoja, jotka reunustivat punaista leveämpää kudosta.

-Muistan, siinä on meidän esiintymisasumme. Sinä esiinnyit naisvoimistelijoiden ”Tonava kaunoinen” valssissa ja minä tyttöjen keijukaistanssissa. Nekin puvut ompelimme itse.

-Silloin ei kirkonkylän kaupoissa ollut mekoissa ja hameissa suurta valinnanvaraa. Hakalan kauppa taisi olla ainoa vaatekauppa. Osulassa ja Paavonseudussa oli joitakin asuja, mutta jos halusi pukeutua vähänkin tyylikkäämmin niin, oli tehtävä itse tai teetettävä.

-Tai oli lähdettävä linja-autolla Jyväskylään, Eija naurahti.

38

Tytöt löysivät mattoja harjatessaan yhä lisää tuttuja raitoja, jotka saivat uuden kirkkaan loisteen saippuan ja harjan ansiosta. Tummuneet raidat kirkastuivat, ja paljastivat vaatteiden alkuperäisen loiston pesijöiden mielikuvituksissa.

Mattojen pesusta tuli muistelujen avulla mielekästä. Ennen kuin tytöt huomasivatkaan, laiturin kaiteella lepäsi pitkä rivi puhtauttaan hohtavia räsymattoja auringon lempeästi hyväillessä niiden muistoja sisältäviä raitoja.

Tytöt olivat jättäneet viimeisiksi lyhyet kynnysmatot. Eija nosti parhaillaan järvestä kaksi vaaleaa pehmeää mattoa ja yhden tumman raskaanoloisen kynnysmaton.

-Näissä vaaleissa äiti on käyttänyt alusvaatteista ja puuvillasukista leikattuja trikookuteita. Ne ovat toimineet makuuhuoneen mattoina. Oletko ajatellut miten paljon työtä nämä matot ovat vaatineet?

-En tosiaankaan, Hanna ihmetteli.

-Ajattele, miten vaikea trikoopaitaa on leikata kuteiksi, kun se on niin helposti purkautuvaa.

-Taitoa ja kärsivällisyyttä se vaatii, mutta sitähän äidillä on aina ollut, vaikka meillekin jakaa, Hanna naurahti.

Eija otti tumman kynnysmaton käsittelyynsä ja tutki sitä hetken.

-Tämän sisällä on isän arkiset sarkahousut ja vihreät diakonaalikankaiset pussihousut.

-Niin ne, joita hän piti nahkasaappaiden kanssa metsänhakkuumailla liikkuessaan, Hanna huudahti iloisena huomiostaan.

-Muistan, kuinka raskasta noiden housujen kuteiksi leikkaaminen oli, paksua ja tiivistä kangasta kun olivat. Autoin äitiä usein matokuteitten leikkaamisessa täällä mökillä.

39

Tuolla alamökissä hänellä olivat ne kangaspuutkin. Siellä hän paukutteli joskus aamusta iltaan.

Eija katseli vaistomaisesti sormiaan ikään kuin niissä näkyisivät vieläkin saksien painaumat.

Tytöt olivat kontallaan laiturilla veneen karahtaessa rantaan. Miehet olivat viipyneet verkkojennostossa useita tunteja.

-Oli niin kaunis aamupäivä, että verkot nostettuamme, soudimme saareen ja siivosimme kalat. Meillä oli merisuolapussi mukana, joten suolasimme saaliin ja kalliolla aurinkoa ottaessamme paistoimme nuotiolla hiiliahvenia, he selittivät innoissaan.

Tytöt katsoivat hymyillen toisiinsa, mutta eivät tunnustaneet viettäneensä monia nostalgisia hetkiä mattojen raitoja tutkiessaan. Ajan kulumisesta ja auringon polttavasta vaikutuksesta kieli heidän punaiset selkänsä, joita alkoi jo hieman poltella. He tiesivät, että illalla saunan lauteilla selän kirvelyn aiheuttama kipu muistuttaisi heitä haaveilusta värikkäiden raitojen vilistäessä näkökentässä.

Elämän räsymaton raitoja ei voi suunnitella, sillä itsestään selvyyksiä ei ole.

Elämään kuuluu rosoisuus.

Mitä pitempi matto sitä enemmän on tummia raitoja.

Ilon kirkkaat raidat koostuvat pienistä jokapäiväisistä asioista.

40

9. Käyttämätön hääpuku

Päivän sanomalehti oli avonaisena edessäni.

Olin päässyt lehden loppusivuille asti. Yleensä ohitan maakunnan markkinat, niitä vilkaisemattakaan. Palsta kiinnostaa ainoastaan silloin, kun tarvitsen jotain, joka saattaisi löytyä sieltä, mutta sitä tapahtuu hyvin harvoin. Nyt katseeni pysähtyi erääseen tavanomaisesta poikkeavaan ilmoitukseen. ”Myydään käyttämätön hääpuku, valkoinen, prinsessamallinen, koko 38”.

Onko hääparille tullut ylitsepääsemätön erimielisyys hääpäivän aattona, vai mitä lie tapahtunut, ajattelin mielessäni.

Jäin miettimään oman hääpukuni historiaa ja purskahdin hersyvään nauruun. Kuvittelin mitä olisi tapahtunut jos olisin 25-vuotis hääpäiväni aattona laittanut lehteen seuraavanlaisen ilmoituksen: ”Myytävänä kerran käytetty valkoinen, romanttinen, puolipitkä hääpuku koko 36-38.

Nauruni yltyi yltymistään muistellessani mitä tapahtui, kun otin hääpukuni ensimmäisen kerran esille hääpäivän jälkeen.

Se tapahtui hopeahääpäivämme aattona.

-Mikä siinä lehdessä on noin naurettavaa? mieheni kysyi hämmästyneenä.

-Ei tässä mitään naurettavaa ole, mutta päästin mielikuvitukseni laukkaamaan erään ilmoituksen nähdessäni, vastasin yrittäen tyrehdyttää uuden naurunpuuskan.

Luin hänelle lehdessä olevan ilmoituksen ja aloin selittää.

-Luettuani tämän ilmoituksen tuli mieleeni oma hääpukuni. Kuvittelin, mitä olisi tapahtunut jos olisin tarjonnut hopeahääpäivänämme myytäväksi omaa hääpukuani.

-No, mikä siinä naurattaa?

41

-Etkö muista mitä tapahtui, kun päätimme hopeahääpäivänämme yllättää lapsemme ja pukeutua aamiaiselle hääpukuihin?

-No enpä taida muistaa.

-Muistelehan, miten kävi, kun avasimme paperisen pukupukupussin, johon minun hääpukuni oli varastoitu ja aloin vetää pukua esille.

Mieheni ilmeestä saatoin päätellä hänen muistavan tuon koomisen tilanteen. Pussista tuli esille kirkkaasta läpinäkyvästä nailonista valmistettu vaate ja päällemme pöllähti valkea puuteripilvi. Yskimme ja köhimme jonkin aikaa ihmetellen mitä oikein oli tapahtunut. Kurkistimme pussiin ja näimme, että sitä samaista puuteria oli pussin pohjalla paksu kerros. Otin sitä käteeni ja pusersin. Se narisi kuin perunajauho. Puvun kaikki samettiset nukkapintaiset neilikankukat olivat hajonneet jauheeksi pussin pohjalle. Jäljelle oli jäänyt sileä nailon.

Nyt nauroimme yhdessä.

Puvun teetin aikoinaan Jyväskylässä Lairion pukimossa, neilikankukka kuvioisesta organzakankaasta. Se oli silloisen muodin mukaan puolisääreen ulottuva, ballerinamittainen, vyötärölle runsaasti rypytetty unelma. Nyt oli jäljellä vain läpinäkyvä muovimekko.

Valkea lakanakankaasta tehty aluspuku ja monikerroksinen tyllialushame olivat kunnossa, joskin hieman kellastuneet.

Mieheni musta villakankainen liivipuku puolestaan oli täysin kunnossa omassa pussissaan. Otimme sen esille jatkokäyttöä varten.

-Ja käyttöä sillä on ollut, naurahti mieheni.

42

-Niin on, sekä tytär, että miniä ovat käyttäneet puvun takkia bleiserinä, ja poika aikansa sekä takkia, että housuja, yhdessä ja erikseen. Takki on palvellut kaksi kertaa vielä kolmannessa polvessa konfirmaatiotilaisuudessa, joten ei ole puvun aika mennyt hukkaan.

Mieheni myönsi vihdoin ymmärtävänsä minun makean nauruni lehden luvun lomassa.

-Huomaan, että vilkas mielikuvitus voi saada päivälehden kuivat ilmoituksetkin tuntumaan hauskoilta, hän tokaisi.

Minä taitoin lehden kasaan ja aloin muistella niitä monia mielenkiintoisia, ihania tapahtumia mitä näihin viiteenkymmeneen yhteiseen vuoteemme sisältyy.

Rakkaus on merkillinen tauti.

Se on väijyvä, salakavala kuin tuhkarokko.

Jotta sitä voi ymmärtää pitää sairastua itse.

Paras lääke on toinen tartunnan saanut potilas.

43

10.Kirje

Pitelin kirjettä kädessäni.

Katselin ja kääntelin. Päällä oli kauniilla, tasaisella käsialalla kirjoitettuna nimeni. Neiti Liisa Heiskanen. Käsiala oli täysin outo. Äitini, joka oli kirjeen minulle ojentanut koulusta tultuani sanoi, katso postileimaa.

-Kittilä, huudahdin.

Mieleeni muistuivat lumiset tunturin huiput, valkoisena hohtavat kairat ja kasvoja piiskaavat puhurit. Ihanat hiihtoretket pitkin tunturin kuvetta, kun kevättalven aurinko paistoi vaaleansiniseltä taivaalta ja lämmitti mukavasti kasvoja.

Muistin hauskat tarinatuokiot kahvinkeittopaikoilla.

Matkaseurueemme koostui urheiluseuran jäsenistä ja koulutovereista. Se viikko oli ikimuistoinen ja paikalliset Sirkankylän seurantalon tanssi-illat unohtumattomat. Meillä tytöillä oli tanssittajia, kukaan ei joutunut istumaan seinän koristeena hetkeäkään.

- No avaa se kirje jo, äitini hoputti.

- Minun kirjeenihän tämä on, sanoin ja pakenin huoneeseeni.

Kirjeen luettuani naurahdin ensin ja sitten jäin ihmettelemään sen sisältöä. En ollut Lapissa kertonut kenellekään sukunimeäni saati sitten osoitettani, mutta tämä Lapin poika, Pekka, oli jälkeenpäin saanut sen selville eräältä seurueemme jäseneltä, joka oli ollut osoitteiden suhteen anteliaampi. Pekka tanssitti minua retkemme aikana useampia kertoja. Hän oli hyvä tanssija, mutta muuten hän ei minua kiinnostanut. Hän oli pienikokoinen, tuskin minua pitempi, tumma lappalaispoika, minua seitsemäntoista ikäistä koulutyttöä, huomattavasti vanhempi. Ajattelin heittää kirjeen roskakoriin.

44

Näytin sen kuitenkin äidilleni, koska se tuntui häntä niin kovin kiinnostavan. Äiti oli yllätyksekseni aivan eri mieltä.

-Sinä olet lukiossa ja pieni lisäharjoitus äidinkielessä ei ole ollenkaan pahaksi, joten aloita hänen kanssaan kirjeenvaihto, kun hän sitä pyytää. Se on hyvää harjoitusta edessä olevia ylioppilaskirjoituksia varten.

Suostuin ja me aloimme kirjoittaa toisillemme. Kerroimme elämästämme, tapahtumista ja ennen kaikkea luonnosta.

Hän kirjoitti kauniisti Lapin maisemista eri vuodenaikoina, ja totesin, että hänellä oli vilkas mielikuvitus. Nautin hänen kirjeistään, kunnes ne alkoivat vaikuttaa liian henkilökohtaisilta.

Huomasin hänen ihastuneen kirje ystäväänsä ja säikähdin.

Päätin lopettaa kirjeenvaihdon. Kerroin olevani kiireinen, kun tentit ja ylioppilaskirjoitukset lähestyivät. Hän vastasi, että haluaisi tavata minut kasvotusten. Pelästyin todella ja syytin jopa äitiäni, joka oli yllyttänyt minut kirjeenvaihtoon satunnaisen tanssikaverini kanssa.

Estelyistäni huolimatta Pekka saapui Saarijärvelle eräänä kauniina kesäpäivänä vähän ennen juhannusta. Tapasimme, mutta en muista tilanteesta juuri mitään. Olin äärettömän hermostunut. Se Pekka, jonka kanssa olin tanssinut Kittilän Sirkan kylässä pari vuotta sitten ja jonka kanssa olin ollut kirjeenvaihdossa, oli ollut minulle mielikuvitushenkilö. Tämä tapaamani Pekka oli aivan vieras. Saippuakupla hajosi lopullisesti, ja vasta nyt huomasin menetelleeni väärin. Minä olin alusta alkaen pitänyt kirjeenvaihtoamme pelkkänä huvina ja luulin hänen tehneen samoin. Tajusin äkkiä, että hän oli kuvitellut välillämme olevan jotain vakavampaa. Olin nuori ja kokematon, hän oli useita vuosia minua vanhempi.

45

Tunsin olevani pulassa. Olin ihastunut viime kesänä vaaleaan urheilija nuorukaiseen, joka oli nyt asepalveluksessa. Kirjoittelimme toisillemme satunnaisesti ja nyt hän kertoi tulevansa juhannuslomalle. Odotin tapaavani hänet Kukonhiekan tanssilavalla. Enhän voinut ilmestyä tansseihin tumman lappilaisen kainalossa. Orastava romanssimme olisi auttamattomasti ohi, saisinko edes tilaisuutta asian selvittämiseksi.

Vietin unettoman yön miettien mitä sanon Pekalle, kun hän aamulla soittaa ja ehdottaa uutta tapaamista. En ollut aamuun mennessä keksinyt mitään järkevää syytä kieltäytymiselle. Puhelimessa oli helppo sanoa, että minulla on paljon kotitöitä näin juhannuksen alla, enkä ehdi hänen ehdottamaansa tapaamiseen. Olin pelkuri ja annoin Pekan, lähteä takaisin Kittilään Sirkan kylään tuskin hyvästiä jättämättä.

Nuoruus.

Varhaiskevään kirkas aamu, koivun vihreä hämärä sireenien tuoksu ja kuutamon kultainen hohde.

Nuoruus.

Ohikiitävä kuin tähden lento.

46

11.Ilman avainta

Musiikki kaikui houkuttelevasti lempeään kesäiltaan avoimesta Suojantalon ovesta. Tanssit olivat lopuillaan ja orkesteri valmistautui viimeistä valssia varten.

-Viimeisenä valssina soitamme Poskivalssin, kuulutti laulusolisti.

Pojat seisoivat oviaukon tuntumassa tiiviinä ryhmänä katseiden hakiessa tyttöjoukosta sitä oikeaa. Tytöistä osa istui seinänvieruspenkeillä, osa seisoi penkkien edessä ja sivustoilla. Kaikkien mielessä kyti toive päästä liitelemään lattialle valssin sävelten siivittämänä.

Minä olin yksi odottajista. Mietin hakeeko Hän minut viimeiselle valssille. Olimme muutama viikko sitten tavanneet ja halusin tutustua poikaan paremmin. Olin tietoinen Hänen taustastaan, sillä Hän oli tyttöystäväni luokkatoveri kansakouluajalta ja asui samalla kylällä. Olimme tanssineet yhdessä muutaman kappaleen tänä iltana ja olin huomannut Hänen seuraavan katseellaan minua tanssiessani muiden kanssa. Miten kävisi viimeisen valssin kanssa? Hakisiko Hän minua? Poika ei rynnännyt ensimmäisten joukossa tanssiparia etsimään. Pelkäsin jo, että joku toinen ennättää kumartaa edessäni ennen kuin Hän lähtee liikkeelle. Vetäydyin takariviin antaakseni Hänelle mahdollisuuden, jos Hän haluaa.

Huomasin Hänen etsivän katseensa ja tulin esiin.

Tanssimme kauan hiljaisina. Tunsin sydämeni hakkaavan kiihkeämmin, kun Hän painoi poskensa poskeani vasten. Samanaikaisesti solisti lauloi ”poski poskea vasten, kun tanssimme sydän löi malttamaton”. Toivoin valssin kestävän ikuisesti. Valssin viimeisten sävelten kaikuessa Hän kysyi saisiko saattaa minut kotiin.

47

-Minun kotiini on yli kolme kilometriä, sanoin arasti.

-Ei sillä väliä, sillä jään kimppakyydistä kuitenkin, Hän vastasi.

En kysynyt enempää, sillä halusin lähteä Hänen kanssaan.

Kävelimme hiljakseen käsi kädessä kotiini päin kauniissa elokuun illassa. Kuu paistoi kirkkaalta taivaalta ja ilta oli kuin luotu romantiikkaa ja rakkautta varten. Kotimatka kesti kauan. Välillä pysähdyimme, keskustelimme, nauroimme, katsoimme toisiamme silmiin. Kotiportilla Hän kääntyi minuun päin, veti minut syliinsä ja suuteli minua. Olin onnellinen.

Tiesin, että kotiintuloaikani oli jo kauan sitten mennyt umpeen, mutta en antanut sen häiritä onneani. Luotin, että isoveljeni järjestää minut sisälle jos vanhempamme ovat lukinneet oven siinä uskossa, että herätän heidät päästäkseni sisälle. Toisen asteen kuulusteluhan siitä seuraa.

Kotipihassa istahdimme puutarhakeinuun, keskustelimme, halasimme ja suutelimme. Emme lainkaan huomanneet ajan kulkua. Kello lähenteli jo kolmea, ennen kuin maltoimme erota. Hänen kadotessaan kotiportista menin ulko-ovelle.

Säikähdin, sillä ovi oli lukossa. Tavoittelin kynnysmaton alta avainta, sillä sinnehän veljeni sen aina laittoi minua varten, kuten minäkin häntä varten. Kauhukseni ei avainta löytynyt, vaikka nostin koko maton ylös. Pitäisikö minun herättää vanhempani ja saada moittimiset ja mikä pahinta kotiarestia.

Mikä neuvoksi, pähkäilin tovin? Isoveli petti minut, oli ensimmäinen ajatukseni. Tai sitten hän oli saattamassa tyttöystäväänsä, jonka kotiin oli matkaa toistakymmentä kilometriä. Hän tulisi vasta aamulla, mutta hänellä oli hyvä selitys. Hän oli seurustellut kauan koulutoverinsa kanssa ja vanhempani tunsivat tytön. Toista oli minun. Minulla ei ollut 48

vakituista poikaystävää. Miten olisin selittänyt näin myöhäisen kotiintulon?

Mietin ja mietin mitä tekisin. Oli loppukesä, voisin yöpyä leikkimökissä, mutta aamulla olisin tulikokeessa ja siltä halusin välttyä. Sisuunnuin. Äiti ja isä tekivät tämän tahallaan saadakseen moittia ja tentata minua. He haluaisivat tietää kenen kanssa olin aikaani viettänyt ja päättää puolestani olisiko tämä minulle tarpeeksi hyvää seuraa.

Ei ikinä, minun on pakko jotenkin selvitä sisälle omaan vuoteeseeni ennen aamua.

Kävin kokeilemassa puuliiterin halkoluukkua, mutta tietysti se oli sisäpuolelta säpissä, samoin puutarhan puoleisen terassin ovi. Eri vaihtoehtoja miettiessäni muistin, että talomme katolla on paloturvallisuuden vuoksi luukku, joka johtaa ullakolle. Katolle pääsee tikapuita pitkin. Olin keksinyt ratkaisun pulmaani. Mieleeni ei edes juolahtanut, miten saan kattoluukun auki ja miten selviän ullakolla eteenpäin. Vahingoniloinen väre suupielissäni lähdin kapuamaan katolle. Yllätyksekseni luukku avautui helposti ja minä pudottauduin sisälle. Ulko- ja sisäkaton välissä oli lämpöeristeenä paksu kerros sahajauhoja, joten minulla ei ollut paljon tilaa. Ryömimällä sahajauhoissa pääsisin kyllä avoullakolle. Tiesin mihin suuntaan minun pitää mennä. Vaivalloisesti kieriskelin savupiipun ohi ja konttasin kohti vapautta. Minun piti edetä hyvin hiljaa, sillä vanhempieni makuuhuone sijaitsi alapuolellani.

Etenin kiemurrellen ja madellen. Aikaa siinä kului, mutta vihdoin pääsin pois ahtaasta tilasta. Pudottauduin sukkasillani vapauteen rakentamattomalle avoullakolle. Olin yltä päältä sahajauhojen peitossa. Ravistelin kaikki roskat vaatteistani ja hiuksistani ullakolle. Tanssivaatteeni joutuisin piilottamaan, kunnes tarjoutuisi tilaisuus pestä ne äidiltä salassa.

49

Otin kengät käteeni ja aloin hiipiä hiljaa portaita kohti. Nopeasti, salaperäinen hymy huulillani, puikahdin vanhempieni raollaan olevan makuuhuoneen oven ohi. Poikien huonetta ohittaessani totesin, että veljeni ei ollut vuoteessaan. Pääsin onnellisesti portaikkoon ja muistin, että parissa askelmassa oli nariseva paikka. Varoin astumasta siihen kohtaan.

Minulta pääsi helpotuksen huokaus, kun saavuin alakertaan ja keittiön vieressä sijaitsevaan neitsytkammiooni. Riisuuduin nopeasti, piilotin pölyyntyneen tanssiaisasuni vaatekaappiini pesua odottamaan ja pujahdin vuoteeseen. Naurahdin. Onnistuinpa pelastumaan omin neuvoin. Viimeisenä ajatuksenani ennen nukahtamista oli, että ettepä saaneet minua kiinni kotiintuloajan rikkomisesta.

Heräsin aamulla hyvissä ajoin ja kuulin, kun äiti tuli keittiöön. Olin nukkuvinani, mutta kurkistin peitteen kulman alta, kun hän avasi oven. Oli aivan hiljaista, salista kuului vaimeana isän yskähdys. Äiti seisoi hetken aikaa kynnyksellä ja sulki sitten huoneeni oven. Teristin kuuloani, kun kuulin heidän keskustelevan, mutta en saanut puheista selvää.

Ihmettelin, kun minulta ei aamulla eikä koskaan myöhempinä vuosinakaan kysytty miten minä saatoin nukkua omassa vuoteessani, sillä avain oli edelleen isäni housuntaskussa.

Elämä on päivien jono.

Sen kaikki vivahteet pitää oivaltaa.

Surut, murheet, vastoinkäymiset, myös pettymykset hyväksyä.

Iloiset asiat iloita, riemut riemuita, onnistumiset juhlia.

Elämä on ihanaa.

50

12.Glub Nautilus

Valokiila nuoli moottoritien mustaa asfalttipintaa auton kiitäessä Eurooppa nelosta pitkin kohti pohjoista. Olimme ylittäneet Espanjan ja Ranskan rajan vajaa tunti sitten ja iltahämärä alkoi uhkaavasti tummua. Lapset takapenkillä alkoivat jo väsyä ja hermostua.

-Yrittäkää nyt löytää leirintäalue, että päästään uimaan ja nukkumaan.

-Koko ajan etsimme, mutta leirialueen viittoja ei vaan näy.

Kumma maa tämä Ranska, totesin huokaisten.

Eerokin alkoi jo hermostua, sillä vastaantulevien autojen valot haittasivat tienvarsimainosten havaitsemista. Tilanne vain pahenisi illan pimentyessä, opastetauluja olisi yhä vaikeampi havaita ajoissa.

Varsinkaan kuskin ei sopinut vilkkaasti liikennöidyllä moottoritiellä tarkkailla muuta kuin edessä olevaa ja takaa tulevaa liikennettä. Apukuskin tehtävä oli löytää majapaikat ja leirintäalueet. Äkkiä huomasin teltan kuvan opasteessa, jossa luki Glub Nautilus.

-Ota nopeasti reunakaista ja aja seuraavasta erkanemiskaistasta ulos, huudahdin innoissani. Leirialue on puolentoista kilometrin päässä.

Saavuimme leirialueelle ihan viimeisillä minuuteilla, sillä vastaanottovirkailija oli juuri sulkemassa porttia. Kirjauduimme sisälle.

-Kauanko viivytte? virkailija tiedusteli.

-Yhden yön, jatkamme huomenna matkaa, vastasin.

-Vain yhden yön? virkailija puisti ihmetellen päätään.

51

Pystytimme teltan, nautimme pikaisen iltapalan ja aloimme valmistautua yöpuulle.

-Käykää te lapset peseytymiskatoksessa hampaiden pesulla, me isän kanssa levitämme vuodevaatteet makuutelttaan, kehotin.

Olimme juuri lakanoita asettelemassa, kun Jari juoksi takaisin teltalle Jaana perässään.

-No ennätittekö te näin nopeasti pestä hampaanne? kysäisin yllättyneenä.

-Ei menty sinne ollenkaan, siellä oli niin paljon ihmisiä, Jari tokaisi vähän nauraen.

- Niin ja ne riitelivät siellä kovaäänisesti, Jaana jatkoi.

-No peskää hampaat tuossa teltan vieressä, niin mekin teemme, Eero neuvoi. –Ja sitten heti nukkumaan, aamulla varhain jatkamme Saksaa kohti.

Minä heräsin ensimmäisenä, pukeuduin ja aloin viritellä retkikeitintä kahvin keittoa varten. Viereisen teltan vetoketju ratisi. Vilkaisin sivulleni ja hämmästyin. Teltasta astui ulos Aatamin puvussa oleva mies toivottaen minulle aurinkoisesti hymyillen hyvää huomenta. Vastasin tervehdykseen häkeltyneenä ja jatkoin keittimen asentamista keittokuntoon. Telttamme toiselta puolelta kuului myös ystävällinen hyvän huomenen toivotus. Vilkaistuani tervehtijää huomasin tämänkin miehen olevan ilkosen alasti. Kun vielä kolmas ja neljäskin alaston mies pyöri lähimaastossa aamuaskareissaan, jätin kahvinkeiton kesken ja ryömin takaisin telttaan.

-Hei herää minun kanssani kahvinkeittoon, en kehtaa olla yksin, kuiskasin Eeron korvaan, ja ravistin hänet hereille.

-Mikä nyt on hätänä? Eero kivahti. -Olethan sinä ennenkin selvinnyt kahvin keitosta yksin.

52

-Me olemme leiriytyneet nudistileiriin. Ulkona on jo puolisen tusinaa alastonta miestä enkä kehtaa olla yksin.

-Pitääkö minunkin riisua yöpukuni pois? Eero nauroi.

Lapset heräsivät supatteluumme ja alkoivat kertoa miksi tulivat eilen illalla pois pesukatoksesta hampaita pesemättä.

Syynä oli, että heidän mennessään katokseen suihkussa oli alaston mies ja nainen yhdessä. Sitten sinne tuli ensin nainen, joka alkoi huutaa ja sätti suihkussa olijoita. Hetken päästä saapui mies, joka ei huudossa hävinnyt naiselle. Tämä mies kiskaisi vettävaluvan naisen suihkusta ja veti hänet perässään kohti lähellä olevaa telttaa.

-Ehkäpä jompikumpi suihkussa olijoista oli eksynyt väärään telttaan, Eero nauroi.

Leirintäalueen nimi on Glub Nautilus, se kai tarkoittaa luonnonmukaista eli alastonta, mietin itsekseni. Ääneen sanoin.

-Nyt ymmärrän, miksi vastaanottovirkailija illalla ihmetteli, että viivymme vain yhden yön leirialueella. Luonnollisesti nudistit viettävät täällä vähintään viikon.

Ettemme suuresti erottuisi leiriläisistä, pukeuduimme uimapukuihin ja kömmimme ulos teltasta jatkamaan yhdessä aamupalan valmistamista. Kevyen aamiaisen jälkeen lapset kirmasivat Välimeren aaltoihin ja me aloimme purkaa leiriämme.

Elämä on ihana ja vaarallinen.

Se on houkutteleva matka tuntemattomaan, kuten avaamaton kirje.

Ei voi tietää mitä se sisältää, mutta haluaa sen pitää.

53

13.Päätös, jota en ole katunut

Ikääntyessä äkillisten päätösten teko ei ole niin helppoa, kuin nuoruudessa. Asioita tulee mietittyä ja punnittua puolelta ja toiselta, ettei vain tarvitse katua. Eläkevuosiini sijoittuu ainakin kaksi päätöstä, joita en ole hetkeäkään katunut.

Toinen on muutto paritalosta kerrostaloon, ja toinen on liittyminen Eläkeliiton Jyväskylän yhdistykseen. Muistan usein sanoneeni, että sitten kun on tarjolla asunto keskellä kaupunkia, torin laidassa järven rannalla, niin sitten olen valmis luopumaan viihtyisästä paritalostamme. No sellainen tilaisuus ilmaantui, kun Lutakkoon alettiin rakentaa kerrostaloja aivan Jyväsjärven rantaan. Samaan taloon muutti muitakin eläkeläisiä.

Eräänä päivänä naapurimme Sinikka ja Teuvo, maanantaikerhosta tullessaan, pysäyttivät meidät pihassa ja kehottivat meitä liittymään Eläkeliiton jäseniksi. Liitto ja siihen kuuluva Jyväskylän yhdistys järjestää kaikenlaisia retkiä ja tapahtumia, ja ennen kaikkea yhdistyksen maanantaikerhossa tapaa tuttuja ja saa uusia ystäviä. Toiminta on hyvin vilkasta ja monipuolista, he kertoivat. Harkitsimme vuoden verran, olihan eläkeliiton toiminta meille ennestään tuttua, sillä anoppini ja appeni olivat toimineet aktiivisesti liiton Saarijärven yhdistyksessä. Anoppi toimi tilapäisesti jopa matkavastaavana. Lopullisen sysäyksen liittymisellemme antoi Teuvon ilmoitus, että yhdistyksessä toimii myös kirjoittajakerho Urpuset.

Teuvo tiesi minun olevan pöytälaatikkorunoilija.

- Saisinkohan sieltä vähän lisäoppia kirjoittamisesta ja rohkaisua oman runokirjan julkaisemiseksi, joka on jo pitempään ollut haaveenani? Utelin.

54

- Varmasti saat, siellä on pätevä, asiantunteva opettaja, ja kerhon toiminta on aktiivista. Tiedän sen, sillä olen kuulunut yhdistyksen hallitukseen, Teuvo kertoi.

Jo seuraavana maanantaina, eräänä kylmänä tammikuisena pakkaspäivänä, auringon alkaessa hiljalleen kohota Jyväsjärven takaa huurrehuppuisten puiden yläpuolelle, liityimme Sinikan ja Teuvon seuraan heidän lähtiessään kohti Sepänkeskusta.

Nordean edustaja esitteli pankkien asiointimuutoksia alkaneena vuonna 2005. Oli hauska todeta, että paikalla oli useita liike-elämästä tuttuja kasvoja, nimituttujakin. Kaikki olivat hyvin ystävällisiä, jopa toverillisia. Sinunkauppoja ei tarvinnut kenenkään esittää, eikä kukaan sitä odottanutkaan.

Löytyipä sieltä yllättäen kauan ”kadoksissa” ollut serkku vaimoineen.

Tapaaminen oli riemullinen. Muutamia kaukaisempiakin sukulaisia, sekä entisiä naapureita ja työtovereita näytti kuuluvan jokaviikkoiseen kerhoporukkaan.

Kirjoittajakerho Urpusiin liittyminen oli minulle itsestään selvää. Huomasin heti, että koska kaikki olemme harrastelijoita, kenenkään ei tarvitse jännittää kirjoitelmiensa takia.

Ohjaajan kommentit olivat leppoisia ja neuvovia. Osa meistä oli keskittynyt runoihin, osa suorasanaiseen tekstiin. Kun nyt viiden vuoden kuluttua tarkastelen asiaa, niin huomaan, että tuo roolijako ei enää pädekään, vaan kaikki kirjoittavat milloin runoa, milloin proosaa. Siis siinäkin suhteessa olemme kehittyneet ilmaisuissamme, ja myöntää täytyy, että se on suureksi osaksi ohjaajan ja innostuneen kirjoittajajoukon ansiota. Moni meistä harrastelijoista on julkaissut useita runo-

55

teoksia ja romaaneja. Harrastus on vienyt mukanaan ja antanut uutta sisältöä elämään, sekä mikä tärkeintä, pitänyt mielen virkeänä ja aivotoiminnan vireänä.

Maanantaikerhosta kahvihetkineen ja mielenkiintoisine esitelmineen on tullut ainakin meidän perheelle odotettu viikon aloitustapahtuma, jota ei sovi missata kuin pakon edessä. Entäs ne monet matkat, retket ja teatteriesitykset?

Isossa ryhmässä teatteriesityskin suo kaksinkertaisen ilon, ja tuleepa tuuletettua joskus niitä parempia vaatteita.

Rikkain ja onnellisin ei ole se, joka elää kauimmin, vaan se, joka osaa nauttia jokaisesta eletystä hetkestä.

56

14.Eräs kerhopäivä

Tämä päivä poikkeaa tavanomaisista maanantai-kerhopäivistä, sillä vietämme itsenäisyyspäiväjuhlaa. Pukeudumme juhlavammin ja laitamme omistamamme tomutetut ja kiillotetut kunniamerkit rintaan. Maanantaipäivistä kahvihetkineen ja esitelmineen, on tullut meille monille yksi viikon kohokohdista. Saammehan silloin tavata samanhenkisiä, samaan ikäluokkaan kuuluvia ystäviä ja tuttavia. Tänään se tulee olemaan jopa juhlallista, sillä eilisen päivän presidentin järjestämät linnanjuhlat ovat vielä tuoreessa muistissa. Kiinnittäessämme omia, meille arvokkaita kunniamerkkejä juhlapukujemme rintaan muistelimme ylpeydellä ja myös haikeudella niitä mahtavia mitali- ja kunniamerkkirivejä, joita eiliset juhlavieraat kantoivat linnan loistokkaissa saleissa.

Ortodoksikirkon kaunis juhlasali alkoi puolenpäivän aikoihin täyttyä iloisista, tyylikkäästi pukeutuneista juhlavieraista.

Pöydille asetetut kynttilät juhlistivat kaunista salia. Iloinen puheensorina hyrisi ilmassa kakkukahvien kirvoittaessa kielenkannat. Joukkoomme kuuluvat sotaveteraanit ja lotat saivat ansaitsemansa huomion, sillä kaikki ikäluokkamme ihmiset ihailevat ja kunnioittavat sitä arvokasta ja uhrautuvaa työtä, mitä nuo sodasta eniten kärsineet sisaremme ja veljemme ovat tehneet rakkaan isänmaamme hyväksi jättääkseen se koskemattomana jälkipolville.

Puheenjohtajamme Ossi Kanasen hennoessa vihdoinkin keskeyttää iloisen, kantaaottavan, kieltensekoitusta muistuttavan puheensorinan, lauloimme lippulaulun. Siniristilipun hartaat sävelet täyttivät salin sen viimeistä sopukkaa myöten. Markku Leppäsen haitari viritti meidät yhä syvemmälle 57

suomalaisuuden ytimeen, kappaleen ”Tää meidän Suomenmaa” sävelin. Yhdistykseemme kuuluvan Aulis Tuimalan kaunis, kirkas, kantava ääni loihti eteemme koko valkean talven ihanuuden ”Sä juhla talven keskellä” sävelin.

Runoutta saimme kuunnella Irene Mendelin, Rauno Kaivannon, ja Ossi Kanasen esittäessä meille koskettavia, puhuttavia ja ajattelemisen aihetta antavia runoja. Ne kertoivat isänmaallisuudesta, sodan uhreista, uskosta, toivosta ja paremmasta tulevaisuudesta.

Matti Rautjoen viritettyä ison lakanan salin etuosaan, ja heijastettua siihen Torniojoen suiston satamineen heräsi mielenkiintomme täysin. Hänen esitelmänsä aiheena oli Lapin sota ja sen ehkä jännittävin vaihe ”Tornion maihinnousu”, jota kutsutaan myös nimellä ”Röyttän maihinnousu”. Tämä sodan vaihe oli meistä useimmille vähemmän tuttu, kuin Kannaksen ja Summan taistelut. Matti Rautjoella oli esitettävänään useita karttoja ja kuvia tapahtumista, jotka antoivat pienen aavistuksen siitä mitä todella tapahtui.

Mikä laulu olisi sopinutkaan paremmin seuraavaksi yhteislauluksi, kuin Jukka Kuoppamäen ”Sininen ja valkoinen”.

Laulu kajahti kirkkaana ja kauniina salin hyvän akustiikan ansiosta. Isänmaallista tunnelmaa täydensi Annikki Kivimäen kirjoittama ja esittämä runo ”Itsenäiselle Suomelle ja sotilaalle”.

Me kaikki, tai uskon, että ainakin useimmat, ovat ihastuneita haitarimusiikkiin ja sen luomaan nostalgiseen tunnelmaan. Markku Leppänen johdatti meidät musiikillaan siihen tunnelmaan mikä useissa kodissa vallitsi 1940-luvulla istuessamme sihisevien, rätisevien radio-lootiemme ääressä kuuntelemassa Dallapeetä, Eugen ja George Malmstenia ym. Tällä 58

kertaa ”Veteraanien iltahuuto” ja ”Ilta Kannaksella” eivät rätisseet, vaan soivat puhtaasti ja saivat vaikuttavuutensa ansiosta aikaan, kuten aina, kylmiä väreitä ihon pinnalla.

Loppulauluna ei mikään muu olisi voinut päättää isänmaallista juhlaamme paremmin kuin Sibeliuksen Finlandia-hymni.

Koskenniemen sanat laulussa kertovat lyhyesti koko Suomen sotahistorian.

Juhla oli onnistunut, ja uskon, että järjestäjien lisäksi saamme kaikki kiittää siitä myös itseämme, sillä sisällämme asuva syvä isänmaallisuus ei voi olla huokumatta myös ympäristömme iloksi.

Puretut punamultamökit, autioituneet kivinavetat, hävitetyt maitolaiturit, asfaltoidut hiekkatiet ja myrkytetyt ruiskukkapellot.

Kaikki ne puhuvat unohduksen kieltä.

Mielen maisema, kadonnut kuin nuoruus.

Muistin onkaloissa talletettuna kaikki menetetty.

59

15.Suoja-aijjan teko

Huhuu!

Huhuu! Kuuletko Erkki? Sulle ois puhelu! Liina huusi mökin keittiöterassilta ja ojensi kännykkää miestään ja vajenevaa rankapinoa kohti.

-Eihän se mittää kuule, suojaimet ku on korvissa, hän mumisi itsekseen.

Hän asetti puhelimen korvalliselleen ja kysyi: -Onko tärkeääkin asiaa, mieheni on juuri puita pilkkomassa eikä voi nyt vastata?

-Ei mitään erikoista, olisin vain halunnut esittää hänelle hyvän tarjouksen edullisista alushousuista, hän kuuluu ennalta valittujen joukkoon, jotka saavat hyvät tarjoukset. Voin soittaa myöhemmin uudestaan, kuului vastaus.

-Voin sanoa hänen puolestaan, että Teidän on turha vaivautua, hänellä on kyllä kaapit pullollaan kalsareita, sekä kesä, että talvikäyttöön, joten näkemiin vain ja kiitos!

Liina laittoi huokaisten kännykän telineeseen ja totesi itsekseen. –Kaikkea vielä, että alushousuja puhelimitse, johan on aikoihin eletty. Kohta kai jo rintsikoitakin.

Hän vilkaisi vielä puunpilkkojaa ja totesi, että koko puolipöntyneiden parimetristen rankojen kasa oli lähes kokonaan poissa.

Sisälle palattuaan Liina ajatteli yllättää miehensä letuilla, jälkiruuaksi sen eilisen lihakeiton jatkeeksi. Jo ajatuskin sai hänet hyvälle mielelle. Hän pahoitti usein mielensä siitä, että ei sairautensa vuoksi jaksanut osallistua puunhakkuupuuhiin kuten ennen, mutta onneksi Erkki ymmärsi, eikä moittinut.

Keittiöhommat hän tiesi hoitaneensa tunnollisesti, suurim-

60

maksi osaksi. Astioiden tiskaukseen täällä mökillä Erkki osallistui, ainakin siltä näytti, lähes mielellään, ei ainakaan purnannut.

Puutarhahommat eivät miestä juuri kiinnostaneet, mutta kaunis ympäristö häntä viehätti. Siihen hänellä oli silmää, kuten kaikkeen muuhunkin kauniiseen, naiset mukaanlukien.

-Niin se on, niin se on, Liina hymähti ja käänsi katseensa pihan kukkiin. Ne olivat hänen ylpeytensä ja koristivat väreillään sopivasti harmaan kelomökin metsäistä pihapiiriä. Riitti, kun mies leikkasi nurmikon. Ei sitä kukaan muu olisi osannutkaan, sillä kantoja, kiviä ja puunjuuria piti osata kiertää, etteivät leikkurin terät päässeet tylsymään.

Ruokailun jälkeen ei menty perinteisesti ruokaperräisille, vaan Erkki huikkasi yllättäen.

- Tuuppas emäntä kahtomaa miten hyvi o klapit tallessa talaven tuiskuilta!

Ja emäntä tuli. Hiljeni, äimistyi, sitten kehui pöntyneen puupinon häviämistä. Ja, viimein, kun luonteelleen ei mitään mahtanut, uskalsi lausua ääneen huomionsa.

-Hyvä, että puut on katkottu ja pilikottu, mutta katoppa miltä näyttää pihanäkymä pihhaa tullessa? Se ossuu ensimmäisenä tulija silimii. Enne siinä ol pyöreet pölökyt kauniisti pinossa, mutta mitä nyt? Katoppa ite! Ne pyöreet pöllit o jeäny tuo uuve kyhhäelmä taa piiloo.

-No eihä se hääville näytä tuo välaikasista tarpeista kyhätty puukehikko, mutta ku ei parempaaka ollu, mihi klapit pistää.

-Nii eihä sitä ollu, ku ei oltu ees aateltu nii pitkälle.. Mitä nyt tehhää? Eihä tuota voi tuollaseks jätteä. Vai? - Keksitää, keksitää, mutta nukutaaha ees yhe yön yl.

- No nukutaa, nukutaa, mutta lötjöselle se näyttää, sen minä voan sanon, lötjöselle näyttää ja pahemma kerran.

61

Seuraava aamu valkeni aurinkoisena ja lämpöisenä kuten heinäkuun viimeisinä päivinä sopiikin.

Aamukahvia terassilla siemaillessaan Erkki tuli lausuneeksi.

-Rasittaa tuo viime yön arkkitehtihomma, nii ettei taho silimiä auki soaha.

-No mitä yöllä suunnittelit?

-No, se aija siihen lötjöse ettee. Ei se minunkaa silimiä oikei viehättäny, se näkymä meinoan.

-Ja minkähälaise aija meinasit?

-Annappa kynä ja paperia, nii minä piirrän.

Piirros tuli paperille, ja veti Liinan aluksi mietteliääksi, kunnes hän uskalsi esittää oman ehdotuksensa.

-Minun mielestän ois parempi jos ne aitalauvat olis pystysuunnassa, niinku aijoissa ylleesä.

- No voisha se olla, oatteli voa, että vaakalauvotus ois helepompi tehä, tulis halavemmakski. Oiskoha vävyllä lautoja?

- Kysytää, Liina tuumasi, ja ajatteli jo, että vävyllä olisi heti suunnitelma valmiina ruman näkymän peittämiseksi.

Niinpä olikin. Tarvittava puutavara hankittiin Kodin Terrasta jo seuraavana päivänä, samoin aitatolpat ja kaikki muutkin tarvikkeet. Peräkärrykin oli pihassa valmiina kuljetukseen.

Ja kun vielä kerran nukuttiin yön yli, niin oli yhteisvoimin tehty, kaunis pystylaudoitettu punainen aita pystyssä peittäen armeliaasti taakseen sen huonosti kyhätyn klapikasan.

Tulipa vielä sopiva auton parkkipaikka kauniin lauta-aidan ja pihatien väliin.

-Hyvällehä se näyttää, Erkki totesi.

-Joo nii näyttää ja moalaamine ol kivvoa, Liina vastasi tyytyväisenä.

62

16. Elämäni tilaisuus

Musiikki pauhasi, värivalot vilkkuivat ja sirkustirehtöörit huutelivat kovaäänisiin kuulutuksiaan yrittäen ylittää toinen toistensa tarjoukset. Melu ja musiikki kaikui kauas lähestyessämme Feria-aluetta. Koristeellisen portin kautta sukelsimme juhlapukuiseen väkijoukkoon loistavasti valaistulle feeriakujalle.

Oli Rosarion, Fuengirolan suojelupyhimyksen, kunniaksi järjestetyn fiestaviikon viimeinen päivä. Nyt kaikki yrittivät ottaa ilon irti jaksaakseen odottaa taas seuraavaa lokakuuta, jolloin sama juhlinta toistuisi. Olimme pukeutuneet parhaimpiimme, kuten paikalliset asukkaatkin ollaksemme osa juhlivaa joukkoa.

Ohitimme tivolialueen ja saavuimme kujalle, jonka molemmin puolin sijaitsivat fuengirolalaisten penjat, eli ravintolasalit. Kullakin seuralla tai yhdistyksellä oli oma runsaasti koristeltu salinsa, jossa sai nauttia ruokaa ja juomaa. Sirkusmusiikin sijaan soi espanjalainen tanssimusiikki, sevillanan kaikuessa ylimpänä. Useimmat penjat olivat tupaten täynnä joko tanssivaa tai ruokailevaa yleisöä, tai sitten molempia. Monissa paikoissa flamencomekkoihin pukeutuneet naiset tarjoilivat sherryä kaikille halukkaille, kanssasisarten tanssiessa sevillaanaa.

Meitä houkutteli eniten eläkeläisten penja, eli ”Caseta tercera edad”, joka on suomeksi ”kolmannen iän maja. Suurin osa vierailijoista oli tosiaankin eläkeläisiä, joten sovimme hyvin joukkoon, ja meidät otettiin hyvin ystävällisesti vastaan.

Saavuimme sopivasti seuraamaan tanssiesityksiä. Esittäjinä oli kaikenikäisiä ryhmiä. Tummia, hoikkia kaunottaria värikkäissä flamenco puvuissaan ja sulavasti liikehtiviä miehiä oli 63

ilo katsella, ja se musiikki, se oli rytmikästä ja mukaansatempaavaa.

Ilta kului rattoisasti musiikin ja tanssin merkeissä. Kotiinpäin mennessämme päätimme vielä kurkistaa Caballistojen, eli ratsumiesten penjaan. Heti oven sisäpuolella tanssi kaksi valkoisiin juhla-asuihin pukeutunutta neitosta, joita ryhdyin valokuvaamaan. Kuvan otettuani minua kohti tuli juhlapukuinen espanjalainen mies. Hän nappasi kameran käsistäni ja antoi sen miehelleni. Saman hän teki olkapäälläni olevalle käsilaukulle ja tarttui ranteeseeni lujalla otteella. Arvelin hänen iäkseen 55-60 vuotta. Säikähdin ensin, mutta hänen hymystään päättelin, ettei pelkoon ole syytä. Mies lähti vetämään minua salin etuosaa kohti. Eero seurasi meitä ja kehotti minua menemään mukaan. Hän oli jo huomannut edessämme olevan esiintymislavan ja arvasi mistä oli kyse. Kuullessani sevillanan tahdit, tajusin, että minun pitäisi osallistua tanssiin.

-En osaa sevillanaa, ”no puedo bailar”, henkäisin pelästyneenä, mutta kavaljeerini vain nauroi.

Lavan luona amigo nosti minut lavalle ja nyökkäsi orkesterille. Sali oli täynnä väkeä ja ihmisiä alkoi kertyä lavan eteen.

Tanssin alkaessa yksi toisensa jälkeen alkoi taputtaa musiikin tahdissa. Häkellyin, mutta mikäpä muu siinä auttoi, kun lähteä mukaan leikkiin. Yritin parastani, liikuttelin jalkojani musiikin tahdissa ja pyörittelin ranteitani pääni yläpuolella, kuten olin nähnyt tanssijoiden tekevän. Jotenkin kai tanssi sujui, nimittäin se mitä sain naurultani tehdyksi. Musiikin tauottua kumarsimme kavaljeerini kanssa yhdessä yleisölle, joka taputti meille innokkaasti. Tanssittajani kiitti, nosti minut lavalta alas ja johdatti minut ja mieheni baariin, jossa meille tarjottiin feriaan erottamattomasti kuuluvaa sherryä.

64

17.Päivän paras hetki

Aurinko alkaa laskeutua kohti läntistä taivaanrantaa. Se ei ole menettänyt hehkuaan, vaikka on kiertänyt yli taivaankannen. Hämmästellen se katselee alapuolellaan olevaa valkoista pilvenhattaraa, joka osuu sen matkalle ennen mäennyppylällä törröttävää korkeaa närettä, jonka taakse se on päättänyt laskeutua.

On taas yksi niistä monista kesäilloista, jolloin rantasaunojen savupiipuista nousee harmaa savukiekura kohti taivaansineä. Voiko olla ihanampaa hetkeä, kuin kesäillan saunatuokio. Istua saunan edustalla rantakivellä, ja antaa päivän viimeisten auringonsäteiden hyväillä löylylämmintä ihoa.

Kuunnella saunasta kuuluvaa vastojen roisketta ja riiputtaa varpaita ihonlämpöisessä vedessä.

Kaislikon reunassa uiskentelee sorsaemo seitsemän untuvikkoa vanavedessään. Ne sukeltavat välillä pinnan alle ruokaa etsimään emon esimerkkiä noudattaen ja liukuvat sitten äänettömästi eteenpäin. Kauempaa ulapalta kuuluu kuikan kutsuhuuto.

Luonnonrauha rikkoutuu. Lapsiparvi ryntää ulos saunasta pinta höyryten. Oven auetessa löyhähtää rannalla istujan sieraimiin tuoreen koivuvastan tuoksu. Pihlajan oksalla viserrellyt peipponen pyrähtää säikähtäen lentoon ja suunnistaa kohti koivun kätköön rakentamaansa pesää. Rantakivillä hyppineet västäräkit suihkaisevat salamannopeasti läheisen grillikatoksen kattorakenteiden suojaan, lapsilauman sukeltaessa veteen.

Tyyni vedenpinta särkyy, ja auringon juuri aikaansaama silta rikkoutuu. Aurinko piiloutuu harmistuneena pilvenhattaran 65

taa ja värjää koko valkoisen pumpulipilven oranssinpunaiseksi. Koko järvi välkehtii punaisena, samoin vesipisarat, jotka kimpoilevat ilmaan lasten vesileikkien ollessa kuumimmillaan.

Riemua riittää aikansa, kunnes joku muistaa saunakamarissa odottavat limsapullot. Kuin taikaiskusta ranta hiljenee.

Luonnonrauha palaa.

Rantakiville muodostuneet vesilammikot, ja saunapolun kivilaattoja koristavat märät varpaan jäljet kielivät äskeisestä myllerryksestä.

Aurinko tulee esiin hahtuviksi hajonneen utupilven alta punaiseksi värjäytyneenä ja sukeltaa korkean kuusen latvan takaa metsikön suojaan.

Leppeä tuulen humina, laineen loiske, tuoreen saunavastan tuoksu, auringon hyväily ihollani, huulillani äsken poimimani mesimarjan aromi.

Olen kotona itsessäni.

66

18.Soidintanssi

Varvikko oli kuurassa pakkasyön jälkeen. Järveen laskevan pienen puron yllä leijui ohut usva. Hengitys nousi huuruisena kohti vaaleaa taivasta nelihenkisen seurueen vaeltaessa aamuvarhaisella yli soisen maaston.

Aivan suon reunassa seisoi kelottunut männynkäkkyrä, jonka kiemuraiset oksat ojentautuivat aavemaisina esiin harmaasta kuivuneesta rungosta.

-En muistanutkaan, että jäisellä suolla on näin helppo kulkea. Sammal on kovaa kuin pelti, vähän vain myötäilee askeleita, totesi Seija rikkoen vallinneen hiljaisuuden.

Edessä harppova Sakari nosti rukkasen peittämän kätensä ylös ja kuiskasi.

-Kierretään tuo saareke ja liikutaan aivan hiljaa. Läheisen nevan keskellä on se pieni lampi, josta teille lähtiessämme kerroin. Nyt on juuri sopiva aika metsälintujen kuhertelua varten. Kaksi kertaa olen päässyt sitä seuraamaan mennessäni suon yli mökille katiskoita laskemaan.

Seija vilkaisi taivaalle. Aurinko oli nousemassa. Taivaanrannan pilvet hehkuivat haljakkaa valoa. Pilvien lomasta heijastui auringon punertava hehku läheisen metsikön ylle. Hän jäi hetkeksi ihailemaan maiseman kauneutta.

-Meidän on kiirehdittävä ennen kuin aurinko nousee, Sakari suhahti hiljaa hampaittensa lomasta.

Muu seurue yritti pysyä Sakarin tahdissa. Se onnistuikin toisena harppovalta Kalevilta, mutta perässä rämpivien Annen ja Seijan piti ottaa yksi väliaskel miesten pitkien loikkien väliin, joten heidän kulkunsa oli hitaampaa. Ilma alkoi jo hieman lämmetä, ja neva paikoitellen upottaa. Raskaasti huohottaen naiset pääsivät miesten luo. He olivat pysähtyneet 67

kitukasvuisia puita kasvavan niemekkeen kärkeen, koukkuoksaisen männyn juurelle. Oksien lomasta pilkotti lumikerroksen peittämä suolampi.

Sakari viittasi lammelle päin ja kumartui maahan. Takana tulijat painautuivat suopursuvarvustojen suojaan. Niistä lehahti talven jäljiltä epämiellyttävä imelän hapan, maatunut tuoksu.

Se unohtui pian, sillä edessä aukeni upea, epätodellinen näky. Piilossa katseilta vaivaiskoivujen suojassa uinuvan suolammen jää alkoi elää. Hiljaisen luonnonrauhan rikkojat saivat aikaan uskomattoman sinfonian, kotkotusta, kujerrusta, pulputusta ja siipien suhinaa. Taukoamatta. Jäällä oli meneillään teerien soidintanssi. Teerikukot tanssivat, hyppivät ja tönivät toisiaan. Siivet viistivät mustia jälkiä jään kuuraiseen pintaan. Lintuja oli kokonainen parvi. Niitä oli vaikea laskea, kun ne liikkuivat niin nopeasti, mutta kukkoja oli ainakin neljä ja kanoja vähintään viisi, kuusi.

Suurin kukko näytti johtavan rituaalia. Se oli majesteettisen näköinen pörhistäessään tummaa metallinhohtoista höyhenpukuaan. Se nosti lyyran muotoisen pyrstönsä pystyyn ja kekotteli aikansa kolmen teerikanan edessä tehdäkseen niihin vaikutuksen. Vihdoin se käänsi niille takalistonsa, jossa pyrstön alimmaiset höyhenet loistivat puhtaan valkoisina.

Värittömät ruskeanharmaat, tummatäpläiset kanat pyörivät ympyrää ja seurasivat perääntyvää kukkoa jonkin matkaa, kunnes se taas kääntyi ympäri ja toisti äskeisen esityksensä.

Nyt sen silmien yläpuolella oleva räikeänpunainen, repaleinen heltta pullistui tulipalloksi. Äkkiä se vilkaisi sivulleen ja

68

huomasi reviiriinsä saapuneen nuoremman kukon. Raivokkaasti se hyökkäsi uutta tulokasta kohti, joka perääntyi höyhenet pörhöllään hyvässä järjestyksessä jonkin matkaa.

Johtajakukko kääntyi uudelleen haaremiinsa päin ja aikoi toistaa kosimisrituaalinsa, mutta nuori kukko oli toista mieltä. Se pörhisteli aikansa hakaten siipiään jäiseen alustaan ja lähestyi urheasti kilpakosijaansa. Tämä halusi kuitenkin pitää asemansa ja hyökkäsi entistä raivokkaammin sinnikästä vastustajaa kohti, tömähtäen tämän päälle. Nuori kukko yllättyi hyökkäyksestä ja alkoi perääntyä, mutta sisuuntunut johtaja ei jättänyt sitä rauhaan, vaan seurasi perässä metsän reunaan asti.

Neljä silmäparia seurasi hiljaa, haltioituneina suopursumättään takaa edessään käytyä kosintarituaalia, joka sai heidät sanattomiksi hämmästyksestä ja ihastuksesta.

Iso kukko palasi takaisin jäälle, ajettuaan kilpailijan tiehensä, mutta kanat olivat menettäneet jo mielenkiintonsa, nostivat päänsä ylväästi pystyyn ja käänsivät kosijalle selkänsä.

Samassa alkoi läheisestä talosta kuulua koiran haukuntaa, johon toinen koira vastasi etäämmältä. Se pelästytti linnut ja keskeytti soidinmenot siltä aamulta. Ensin vilistivät kanat siivet maata viistäen ja kovaäänisesti kotkottaen metsikön suojaan. Perässä seurasivat kukot heltat yhä kekäleinä loistaen.

Kosintamenoista jäi jäljelle vain siipien aikaansaamat tummat juovat jäällä ja isokokoinen yksinäinen lyyra.

-No mitä sanotte? Kannattiko lähteä aikaisin aamulla liikkeelle? Sakari kysäisi naureskellen.

-Kannatti tosiaan, en olisi uskonut, että pääsen tällaista näytelmää seuraamaan, Kalevi kehui naisten ihmetellessä yhä näkemäänsä soidintanssia.

69

-Kai me kuitenkin jatkamme matkaa mökille laittamaan katiskat suvantoon haukien kutuajaksi? Seija kysäisi ravistellen kuivuneita suopursun lehtiä vaatteistaan.

-Tottakai ja aamukahvin keittoon, muutenhan minä olen turhaan raahannut tätä eväsreppua selässäni, Kalevi lisäsi nauraen.

Menin metsään, puhuin puille liversin linnuille, supatin suolle.

Pitkospuita polkiessani tunsin kevään tuoksut, näin uuden alun.

Avasin aistini luontoon.

70

19.Talvinen Seikkailu

Kolea tuuli kulki puuskaisena puiden latvojen yllä. Se oli päivän mittaan kääntynyt itäiseksi ja tuonut esiin raskaita pilviä. Pimeän hiipiessä ylle ja viimeisenkin valon himmetessä lännen taivaalla, alkoi harvakseen pudotella ensimmäisiä kevyitä lumihiutaleita. Verkalleen, kuin tanssien ne liitelivät maahan.

Lehtipuut olivat alastomia. Ne olivat menettäneet värikkäät asunsa ja ottivat mielellään ylleen uuden vaatetuksen, valkean turkin. Kasvukausi oli auttamattomasti ohi, mutta tulossa oli uusi jakso. Lepotauko. Lehtisilmut olivat jo varautuneet sitä varten käpertymällä suojakalvon sisälle pieniksi mykeröiksi. Edessä oli tuiskut ja tulipalopakkaset ja pimeä kausi. Talven ja kuolleen luonnon kausi, jolloin luonto kerää voimiaan uutta kasvukautta varten. Raskaat pilvet uivat lähellä maanpintaa koko yön, ja lumentulo kiihtyi. Aamulla, kun pilvet vihdoin väistyivät ja kelmeä aurinko kurkisteli viimeisen väistyvän pilven takaa, maassa oli kaksi kymmentä senttiä paksu hanki. Lehtipuiden alastomilla oksilla kimalteli tuhansia timantteja, ja havupuut olivat saaneet kantaakseen paksun, valkoisen hunnun.

Jo viikon ajan vallinnut kireä pakkassää oli muodostanut järviin tiiviin jääpeitteen, jolle äsken satanut lumi oli loihtinut sopivan suojan. Sen alla saivat kuhat, mateet, ahvenet ja hauet valita mieluisimmat olinpaikkansa.

Ensimmäiset talvikalastajat lähtivät liikkeelle jo tammikuussa, kun pakkanen oli vielä ankara ja kuiva. Rannan puut olivat paksussa huurteessa, veden päällä puolen metrin kerros jäätä, ja yllä heloitti pakkasen punainen aurinko. Viima pyyhki yli järvenselän, kun he suunnistivat rannan suojasta 71

kohti kaukana häämöttäviä verkkomerkkejä. Mielessä kaiversi ajatus, voiko tässä kylmyydessä olla mitään elämää. Repussa oli uittonaru ja pari uutta verkkoa, jos löytyvät sekaisina, ne jääpeitteen alla olevat.

Rinnassa eli pieni toivo, jos sittenkin? Toivon asiahan se on, talvikalastus. Kun kylmissään luo syrjään tuuleen paksuksi kinokseksi junttaamat lumipakat, ja tuuran varressa ähkien hakkaa jään rikki, niin sitä toivoo, että joku karheasuomuinen kuhan mötikkä, tai liukaspintainen made osuu pyydykseen, vaikkapa vain varkain. Sormia polttaa tulipalopakkanen, ja verkko menee solmuun, mutta mieltä lämmittää jo etukäteen valkealihainen kuhapaistos tai makea madekeitto. Tärkeintä kuitenkin on, että joku on vastannut tuolta puolimetrisen jään alta. Voi todeta, että siellä siis sittenkin on elämää.

Kalamaja, vähän ränsistynyt saareen kupeessa, seisoi tutulla paikallaan huurteisten kuusien ympäröimänä. Sisällä tuoksui vanha asuminen, sen tunkkaisuus ja pistävä haju.

Liekö siellä koskaan asuttu, mutta aistimus pihkan, sätkän ja sulavan lumen ryvettämistä vaatteista pisti nenään heti sisään astuttaessa. Ruostunut puukko ovenpielessä, tyhjä savukeaski ja muutama tummunut emalimuki, kertoi satunnaisista vierailijoista.

Vanha, noen mustaama kamina nurkassa olisi ehkä hieman lämmittänyt kylmän kyhmyisiä sormia, mutta helpompi tapa lämmitellä oli kuitenkin vieressä sijaitsevan kodan avovalkea, jossa grillimakkaratkin paistuivat ruskeiksi, sihisevän kuumiksi.

Mikä meitä tässä alkukantaisuudessa oikein viehättää. Ikivanha, metsäsuomalaisuusko, joka yhä asuu meidän sisällämme, vai pyrkimys johonkin läheisempään kosketukseen 72

luonnon kanssa. Aavistammeko menettävämme sen teollistuvan, kaupallistuvan ja digitalisoituvan kehityksen myötä.

Uskon, että keväinen vehmaus, kesäinen kukoistus, syksyinen värikkyys ja talven puhdas valkeus on se, joka meitä suomalaisia kiehtoo sukupolvesta toiseen.

Talvinen luonto on rauhallinen.

Se nukkuu.

Haluan kätellä nukkuvia puita, levätä sen valkoisen pumpulin helmassa, kuunnella sen äänettömyyttä, tuntea jäisen järven vilun kaukana kaikesta kiireestä.

73

20.Kotirintaman naiset ja lapset

Oli varhainen aamu. Tuvan pöydän päässä oli täyteen pakattu kulunut sotilasreppu. Talossa oli aivan hiljaista. Isä oli vielä kamarissa pukeutumassa harmaaseen talvisodan aikaiseen sotilaspukuun. Koko iso perhe, isoisä, äiti ja seitsemän lasta olivat kerääntyneet tuvan valkoisen uunin kupeelle. He seisoivat totisina ja hiljaisina, Äiti, lapsista pienin sylissään, ja isommat lapset pienempiään hoivaten. Kaikki olivat hyvin vakavia, vaikka aivan pienimmät eivät ymmärtäneetkään mihin isä oli lähdössä, ja miksi äidin silmissä kiilsi kyyneleitä. Kamarin ovi aukeni hiukan narahtaen. Isä seisahtui kynnykselle, katseli hetken totisin ilmein uunin ääressä istuvaa perhettään ja lähestyi sitten reunimmaisena istuvaa vanhinta poikaansa.

Hän yritti hieman hymyillä pörröttäessään Laurin vaaleaa hiuspehkoa ja sanoi: -Sinä olet nyt isäntä talossa, vaari on jo vanha. Hän kumartui taputtamaan jokaista päälaelle ja halasi äitiä ja pikku Eeroa pitkän tovin. Sitten hän käveli tuvan, navetalle päin antavan ikkunan eteen, katseli ulos, kääntyi ja sanoi hiljaisella liikuttuneella äänellä: -Muuta turvaa teillä ei ole kuin rukous.

Hevonen oli valjastettu ja seisoi kärryineen portaiden edessä. Ikkunaruudut täyttyivät pienistä vakavista lasten kasvoista, kun isä vilkutti ja häipyi kotirinteen alle.

Ei osannut äiti aavistaa, että monet kevätkylvöt, sadonkorjuut ja talviset askareet tulisivat ja menisivät, ennekuin isä palaisi. Jos palaisi lainkaan.

Sotavuodet asettivat kotirintamalle vaatimuksia, joihin ei rauhan aikana oltu totuttu. Äiti joutui huolehtimaan jyvien 74

jauhatuksesta, siemenviljan riittävyydestä, peltojen lannoituksesta, kyntämisestä, kylvämisestä ja viljankorjuusta, jopa metsien hoidosta. Onneksi hänellä oli appensa neuvot apuna, sekä ystävälliset, auttavaiset naapurit. Vaikka isoisä oli yli seitsemänkymmentä ja reumatismin runtelema, niin opastaa hän osasi.

Myös lapset ja nuoret joutuivat aika ajoin todella kovan paikan eteen. Vaaditut tehtävät ylittivät usein olemassa olevat kyvyt ja voimat, mutta heidän piti kasvaa uusiin mittoihin, ja he kasvoivat. 14-vuotiaasta Ainosta kehkeytyi taitava ruoanlaittaja, äidin hoitaessa navettatöiden ohella myös isännän virkaa. Äiti tunsi usein itsensä niin uupuneeksi, ettei jaksanut lopettaa isälle päivällä aloittamaansa kirjettä, vaan päätti jatkaa sitä seuraavana päivänä. Lauri otti isän hänelle uskoman isännän velvollisuuden vakavasti. Hän karhitsi Kiltti-ruunalla pellot, vaikka oli vasta täyttänyt kaksitoista vuotta, ja naapurin Kalle-renki lupautui kylvö- ja korjuutöihin. Naapuriapu olikin tarpeen, sitä annettiin ja saatiin.

10-vuotias Maija oli äidille korvaamaton apu pienimpien lasten Siljan ja kuopuksen Eeron kaitsemisessa. Seitsemän kesäinen Tauno ja kaksi vuotta nuorempi Tuula auttoivat äitiä navettatöissä. Heinäpellolla taas jokaiselle löytyi oma tehtävänsä.

Eräänä elokuun iltana, rannalla pyykkiä huuhtoessaan, äiti tajusi, että kesä oli jälleen lopuillaan, ja luonto valmistautui antamaan syksylle periksi. Joskus hän oli niin väsynyt raskaan työtaakan alla, että olisi halunnut itsekin antaa periksi, mutta silloin hän muisti, että hänellä oli seitsemän terhakkaa lasta, ja heidän takiaan hänen oli jaksettava. Hän katsoi järvelle, johon laskeva aurinko loi kultaisen sillan taivaanrannan värjäytyessä purppuran punaiseksi.

75

-Maailma on niin kaunis, hän kuiskasi luoden katseensa kohti painuvaa auringonkajoa. -Suojele isää ja Suomen sotilaita siellä jossakin. Syvä huokaus kumpusi esiin tuskaisen sielun sopukoista. Ei osannut äiti aavistaa, että samaan aikaan suomalaiset olivat ansiokkaasti edenneet Karjalankannaksella ja saaneet vihollisen peräytymään. Siellä punaisena loimottava taivaanranta ei johtunut auringonlaskusta, vaan tulipaloista, joita perääntyvät vihollisjoukot olivat sytyttäneet.

Auringon laskettua luonto hiljeni täysin. Se antoi tilaa ajatuksille. Mikä oikein on muuttunut? Elämä täällä maalla kulkee täsmälleen samaa rataa kuin ennenkin. Työtaakka tosin on kasvanut, samoin lapset. Mutta kuitenkin, selvä muutos niin ihmisissä kuin elämään suhtautumisessakin oli havaittavissa.

Ilta alkoi hämärtyä, äiti nousi laiturilta ja aikoi lähteä kun hänen tajuntaansa iski totuus: minä, minä tässä olen muuttunut. Olen painumassa itsesäälin ja toivottomuuden tilaan, vaikka minulla on niin paljon syytä olla onnellinen ja tyytyväinen. Isä ja kaikki isänmaata urhoollisesti puolustavat sotilaat ja lotat tarvitsevat nyt meitä, kotirintaman naisia ja lapsia.

Hänen alakuloisuutensa oli kuin poispyyhkäisty. Ripeästi hän tarttui pyykkikoriin ja päätti rantatörmää noustessaan liittyä lottiin heti seuraavana päivänä. Äidin elämä muuttui entistä kiireisemmäksi, mutta hän näytti onnellisemmalta kuin aikaisemmin. Lotat kokoontuivat kerran viikossa. He kutoivat sukkia ja lapasia, ompelivat lämpimiä vaatteita talven varalle, leipoivat leipää ja joskus nisuakin rintamalle lähetettäväksi. Hauskinta heistä oli koota ”tuntemattoman sotilaan” paketteja, joiden saajista heillä ei 76

ollut aavistustakaan. Kotityötkin tuntuivat näiden kokoontumishetkien jälkeen kevyemmiltä.

Lapsille suurin elämän muutos tuli eräänä syksynä, kun koulun piti alkaa. Opettaja, jonka lapset olivat oppineet tuntemaan määrätietoisena jopa äreänäkin, seisoi nyt nöyränä ja vaitonaisena heidän edessään.

-Kuten tiedätte, Suomi käy sotaa Neuvostoliittoa vastaan säilyttääkseen maansa ja itsemääräämisoikeutensa. Suurin osa opettajista on rintamalla, ja isänmaa tulee tarvitsemaan teidänkin panostanne.

Monet lapset lähtivät hyvin epätietoisina kotiin, kun eivät olleet havainneet sodan mitenkään haitanneen heidän koulunkäyntiään. Isommat oivalsivat, että heillekin oli tulossa omia tehtäviä. Se selvisikin pian kotiin jaetuista lehtisistä, joissa kerrottiin kaikenlaisista keräyksistä. Elettiinhän pulaaikaa. Marjoja ja sieniä oli kerätty ennenkin, mutta nyt keräyksen kohteena olisivat lisäksi, kävyt, pihka, pajun ja männyn kuoret, metalliromu, paperi, lumput ja tyhjät pullot, joista tehtiin ”Molotohvin coctaileja” eli suomalaisia käsikranaatteja. Lapset suhtautuivat hyvin myötämielisesti keräilyyn, saivathan he sen tiimoilta tavata tovereitaan, ja aina saattoi keräilyn lomassa intoutua leikkimään.

Syysiltojen pimetessä, ja päivien lyhetessä riitti jokaisella enemmän aikaa koti- ja sisätöille. Äiti käytti kaiken vapaaaikansa käsitöiden parissa, joissa hän olikin kehittynyt erittäin taitavaksi. Myös isälle kirjoitettiin lähes päivittäin, kuten tänäkin iltana. Jokaisella oli edessään paperiarkki, ja kynät suihkivat ahkerasti. Siljan piirustukset olivat vielä epämääräisiä koukeroita, joihin äidin piti kirjoittaa selitys alle, mutta toiset, pikkuruista Eeroa lukuun ottamatta, osasivat jo loihtia kirjaimia ja piirroksia arkille.

77

Eteisestä kuuluvat raskaat askeleet keskeytti Heidän puuhansa. Tuvan ovi aukeni, ja hämärässä oviaukossa seisoi tummiin pukeutunut mies. Äiti säpsähti silminnähden, sillä musta puku ennusti ikäviä uutisia, pastorihan käytti aina suruviestiä tuodessaan mustaa kaapuaan. Mutta tuon miehen asennossa oli jotain tuttua. Äidin silmät kirkastuivat, kynä putosi kädestä, kun hän hyppäsi pystyyn. Eero säikähti ja pillahti itkuun, toisten lasten rynnätessä äidin vanavedessä suoraan ovella seisovan miehen kaulaan.

-Eikö viimeinen kirjeeni ole tullut perille? isä sai kysyttyä kyynelten tulvahtaessa silmiin, kun hän katsoi tuttua näkyä edessään. Hän oli tullut kotiin.

Yksin ollessani tunnen hiljaisuuden kosketuksen.

Yksin ollessani kuulen hiljaisuuden äänet, nauruista kuulen vain kai’ut.

Yksin ollessani näen menneisyyteen.

Muistot koskettaa syvältä.

Ne elää, mutta vain muistoissani, voin koskettaa niitä koskematta niihin.

Voin koskettaa eilistä saamatta siihen otetta.

Huomiseen en yllä.

Voin elää vain tätä päivää - ja muistella.

78

21.Yllättävä vieras

Ilta-aurinko siivilöityi oliivipuun tiheän lehvistön läpi patiolle, kirjavoittaen puun alle katetun tarjoilupöydän. Säteet tanssivat ilakoiden kristallilaseissa saaden ne sädehtimään kaikissa sateenkaaren väreissä. Pyhäpukuiset vieraat rupattelivat iloisesti pienissä ryhmissä ympäri patiota siroteltujen pyöreiden pöytien ääressä, nauttien espanjalaisia tapaksia ja punaviiniä. Kaikki oli valmiina juhlia varten, ainoastaan tärkein, juhlinnan kohde, puuttui. Olikohan lento myöhässä?

Mieheni ja minä olimme saapuneet Espanjaan jo viikko sitten järjestämään vanhimmalle veljelleni Aarolle syntymäpäiväjuhlia. Juhlat tulisivat hänelle täydellisenä yllätyksenä, sillä emme kertoneet hänelle mitään aikeistamme, kun lähdimme.

Veljeni omistaa huvilan, Villan, Fuengirolan maaseudulla pienessä valkoisessa kylässä, joka on kuuluisa mahtavista ruusupuistoistaan. Villan ympärillä on iso kukoistava puutarha uima-altaineen. Jäätyään leskeksi veljeni keskittyi yhä tiiviimmin puutarhanhoitoon, joka oli ollut heille vaimon eläessä yhteinen rakas harrastus.

Kesäkuukaudet Aaro viettää yhä Suomessa pienessä idyllisessä kesäpaikassaan marja- ja sienimetsän siimeksessä.

Tämä vuosi olikin hyvin otollinen metsämarjojen suhteen, niinpä hän ei malttanut jättää poimimatta kesämökkinsä ympärillä kypsymässä olevia punaposkisia puolukoita. Niitä hän lupasi tuoda matkatavaroissaan pieniä herkutteluhetkiä varten.

79

Aikataulun mukaan lentokone oli jo laskeutunut, mutta kestäisi ainakin puoli tuntia ennen kuin taksi toisi päivänsankarin kotiin. Hänen mukanaan tulevat nuorimmat sisaruksemme puolisoineen ja joitakin ystäviämme.

-Onneksi täällä nyt olevat vieraat ovat läheisiä ystäviä ja naapureita, suomalaisia ja espanjalaisia, joten he ymmärtävät hyvin isännän myöhästymisen enemmittä selityksittä, kuiskasin miehelleni lähtiessäni täyttämään vajunutta mehukannua.

Pysähdyin hetkeksi ihailemaan ympärille levittäytyvää maisemaa. Kylä kylpi auringon loisteessa säteiden heijastuessa talojen valkoisiksi kalkituista seinistä vehreyden ja kukkaloiston keskellä. Ajattelin, että kylän paikallinen nimi Verdado, vihreys, kuvastaa hyvin tätä vuorten kainalossa sijaitsevaa pikkukylää.

Nyt ei kuitenkaan sopinut vaipua haaveisiin, sillä janoiset vieraat odottivat innolla tätä, heille niin harvinaista herkkua, mustaherukkamehua. Olin saanut pakattua sitä matkalaukkuun muutaman pullon. Palatessani täyden mehukannun kera, portille kuului pysähtyvän auto, ja takorautaportti kolahti.

-No, nyt he tulevat, sehän kävi nopeasti! huudahdin ihastuneena.

-Buenas tardes! kuului möreä vieras ääni, ja sitä säesti naisellisempi tervehdys.

Katsahdin yllättyneenä puhujaan. Vieras, tumma, komea, viiksekäs mies, ja hänen vierellään siro tumma espanjatar katselivat etsien ympärilleen.

-Buenas tardes! Bienvenido! Soy hermana de senor Aaro sopersin tervetulotoivotuksen esitellen itseni päivänsankarin sisareksi. Katsoin sitten anovasti sitä pöytäryhmää kohti, 80

josta toivoin saavani tulkkausapua. Veljeni puutarhuri ymmärsi katseeni tarkoituksen ja tuli avukseni.

Olin opiskellut jonkin aikaa espanjaa, ja veljeni puutarhurin Juanin kanssa olin oppinut hieman keskustelemaan, kun hän puhui hitaasti. Hän selitti minulle ilmoittaneensa veljeni juhlista kylän pormestarille, Luis Garcialle, joka oli hänen serkkunsa, ja tämä halusi tulla henkilökohtaisesti onnittelemaan päivänsankaria.

Yhä hämmennyksissäni tästä odottamattomasta arvovieraasta, sopertelin Juanille Espanjan sanoja kieliopista piittaamatta. Pyysin häntä kertomaan ”juhlakalun” poissaolon syytä.

Juan kertoi vieraille terveiseni ja pyynnöstäni kehotti heitä nauttimaan tapaksia talon isäntää odotellessamme. Rauhoituin ja yritin löytää sanavarastostani muutamia opettelemiani asioita Espanjasta ja kerroin viihtyvämme täällä etelän lämmössä Suomen kylmän ja sateisen ajan kynnyksellä.

-Ei ongelmaa, ei kiirettä. No broblema, no prisa, pormestari sanoi ystävällisesti, sillä maan tavan mukaan Espanjassa kaikki tapahtuu aikanaan, eli ”manjana, manjana”. Pieni odottelu ei haittaa, sillä koko ilta oli varattu tätä vierailua varten.

Helpottuneena jatkoin emännöimistä välittämättä kielivaikeuksista. Katsoessani ympärilleni huomasin, että vieraat näyttivät tyytyväisiltä ja seurustelivat keskenään pienissä ryhmissä. Pakenin keittiöön tarkastamaan, että suomalainen pitopalvelu oli ajan tasalla iltaruokailun suhteen. Kaikki näytti olevan kunnossa.

Puutarhan puoleiselta terassilta katsoessani huomasin osan vieraista ihastelevan veljeni istuttamaa kukkaloistoa puutarhan kivetyissä penkereissä, sekä portaita reunustavia 81

hehkuvan punaisia bougaville köynnöksiä. Joku vieraista poimi kypsän mandariinin hedelmiä täynnä olevan puun alta, toiset kurkistivat löytyisikö sitruunapuusta kypsiä hedelmiä.

Vieraat viihtyivät.

Nostin katseeni edessäni avautuvaan maisemaan. Laskemassa oleva aurinko kultasi kauempana siintävän Välimeren pinnan ja täplitti oikealla kaukaisuudessa viheriöivää golfkenttää. Takana kohoava Sierra Nevadan vuoristo ikään kuin rajasi maiseman. Tämä näkymä oli aina viehättänyt minua enkä koskaan kyllästynyt sen ihailemiseen.

Havahduin haaveistani kuullessani portin vapauttavan kolahduksen ja sen jälkeen iloisen puheensorinan, joka katkesi veljeni yllättyneeseen huudahdukseen: -Ohhoh! Mikä yllätys! Onko minua odotettu? Tervetuloa!

Bienvenido!

Hänen katseensa kiersi ilahtuneena ympärilleen kokoontunutta väkijoukkoa. Sitten hän huomasi kylän pormestarin, joka oli hänelle ulkonäöltä tuttu. Hämmästyneenä hän riensi yllätysvierasta tervehtimään.

Pormestari Luis Ramon Garcia esitteli itsensä ja puolisonsa Senora Carmenin, onnitteli ja selitti lyhyesti, että hän haluaa tutustua myös alueensa ulkomaalaisiin asukkaisiin ja heidän elinympäristöönsä. Hänelle on tärkeää, että he ovat tyytyväisiä olosuhteisiin ja viihtyvät. Veljeni, joka puhuu sujuvasti espanjaa jäi keskustelemaan heidän kanssaan.

Minä riensin auttamaan sisaruksiani matkatavaroiden kantamisessa heille varattuihin huoneisiin ja huokaisin hiljaa, -Olipa se kokemus, mutta rohkeudella, huumorilla ja päättäväisyydellä näkyy selviytyvän kaikista yllätyksistä ja ongelmista.

82

22.Toiselle rannalle

Vaalean sininen, pilvetön taivas ennusti kaunista, aurinkoista päivää. Pääsiäiseen oli vain viikko, joten aurinkoinen sää enteili lämmintä iltapäivää. Pilkkikisoihin osallistujien kasvot loistivat jännityksestä, ja silmissä kiilsi saaliinhimo.

Toiveissa oli kilomäärin aamupakkasessa jäykistyviä tummaselkäisiä ahvenköriläitä. Mielissä välkkyi palkinnoksi luvattu kahden viikon aurinkoloma Espanjaan, palmujen katveeseen.

Kyläyhdistyksen perustamaan ”Lannen sintit” – nimiseen pilkkiseuraan oli liittynyt kiitettävä määrä sekä paikallisia, että loma-asukkaita. Viiden euron osallistumismaksulla oli tarkoitus rahoittaa ilmoittautumispisteessä punnituksen yhteydessä tapahtuva mehu- ja piparkakkutarjoilu.

Lähtövihellyksen viimeisten sointujen kaikuessa ilmassa, lämpimiin toppa-asuihin pukeutunut innostunut joukko ryntäsi jäälle Sivolan venevajan suojasta. Näytti siltä kuin olisi sotaan lähtö kysymyksessä.

Mäkelän Aapeli ja Sivolan Eevertti olivat tehneet oman salaisen suunnitelmansa. He erkanivat joukosta ja suunnistivat kalankiilto silmissään kohti Summasen ulappaa. Aapelin Sanelma-emäntä potkaisi potkurin täyteen vauhtiin, eikä aikonut seurata ukkoja, vaikka nämä niin luulivat, vaan suuntasi kulkunsa kohti läheisen saaren rantaa. Hän vilkaisi varovaisesti taakseen seurasiko joku häntä. Varmuudeksi hän lisäsi potkuihinsa vauhtia niin, että lyhyet, paksuhkot toppahaalarin peittämät sääret viuhuivat ilmassa. Vuoroin oikea, vuoroin vasen jalka sipaisi ohuen lumikerroksen peittämää jään pintaa.

83

Useimmat osallistujat kairasivat innokkaasti reikiä heti jäälle päästyään, ja saman tien pudottivat surviaisten ja toukkien peittämän koukun jään alle pimentoon. Odottivat aikansa nykäystä, ja kun ei sitä kuulunut kairasivat uuden reiän.

Kohta lähiympäristö oli yhtä täynnä reikiä kuin salibandypallo.

Kun Sanelma kairasi ensimmäistä reikää saaren kaislikon reunassa, näkyivät Aapeli ja Eevertti vain pieninä pisteinä kaukana järven selällä luodon luona. Tästä samasta paikasta Saara oli useina kesäiltoina saanut rantakalakeittoahvenet.

Hän luotti vaistoonsa ja tuuriinsa eikä aikonut vaihtaa paikkaa, kuin pakon edessä. Hän uskoi, että sinnikkyys palkitaan ruhtinaallisesti.

Hiki virtasi jo Aapelin selkärankaa pitkin, kun hän kairasi ensimmäistä reikää luodon isoimman kiven kupeessa kotvan aikaa myöhemmin. Hän oli taivaltanut Eevertti vanavedessään jäällä liukastellen jo pari kilometriä.

-Tästähä se Summase ukko sano männä talavena soaneesa niitä körmyniskasia ahavenia kilotolokulla, hän kehaisi hikeä pyyhkien.

-Mutta katoha, tuolla Haikankäre kuppeella o väkkeä mustannaa. Eiköhä lähetä sinne, enneku ryöveävät kaikki kalat, Eevertti innostui.

-Siinnehä o yli kaks kilometrie.

-Vaikka, mutta neäthä, että se soalis o siellä, ei siellä muute nui paljo pilikkijöitä ois.

-Sai just nää reijätkii kairatuks, pittäis kokkeilla.

-Ei nyt oo aikoa hittailla, jos meinataa voittoa.

Eevertti kasaili jo kamppeitaan reppuun. Aapeli vilkuili vuoroin häntä ja vuoroin Summassaaren kapeaa niemenkärkeä.

84

-No lähetää sitte, hän myöntyi.

Miesten lähestyessä vihdoin Haikankärkeä, koko pilkkiseurue tuli heitä vastaan reput selässä ja kairat olalla. He näyttivät suunnistavan kohti sitä samaista luotoa, mistä Aapeli ja Eevertti olivat hetki sitten lähteneet.

-Ei tainnu teälläkää tärpätä, Aapeli mutisi nyreissään, mutta koska kalamiehen ei sovi näyttää huonoa onneaan, ei hän maininnut mitään, tyytyi vain vaivalloisesti nyökkäämään vastaantulijoille.

Kymmenien kairattujen reikien jälkeen miehillä oli saaliinaan muutama pieni särjensintti, pari laihaa ahventa ja mieliala maassa.

-Että pitki lähteä tänne toiselle rannalle ryntyämmää, Eevertti manaili.

-Niihhä ne näky tehnee nuo toisetkii, Aapeli säesti naurahtaen ironisesti ja viittilöi selkäkiven luota palaavaa summassaarelaista pilkkiporukkaa kohti. –Mutta nyt meijä pittää lähteä takasi, jos meinataa keretä punnituksee.

Lisättäköön vielä, että kisan voitti Aapelin Sanelmaemäntä, saaliinaan 3 kiloa 525 grammaa ahvenia ja yksi puolen kilon made. Sanelma miettii yhä ottaako hän matkakumppanikseen Aapelin vai naapurin Martta-emännän.

Ulapalla laine ei tavoita toista, mutta rannalle saavuttuaan ne syleilevät toisiaan.

Niin myös elämässä.

Tavoittelemme onnea, kiirehdimme, emmekä huomaa vaikka onni on edessämme.

Tarvitsee vain tarttua hetkeen.

85

23.Vispilän kauppaa

Kirkonkylän keskusaukiolla kävi vilkas hyörinä aamuvarhaisesta alkaen. Jokakesäiset, kesäkuun viimeisenä viikonloppuna järjestettävät toripäivät avattaisiin reilun tunnin päästä. Torikauppiaat pystyttivät kojujaan kiireisinä, kokosivat pöytiään ja asettelivat tuotteitaan näkyville. Tori muistutti värikästä muurahaispesää, jossa ahkerat työläiset ahersivat siirrellen tavaroita paikasta toiseen, pystymättä päättämään minkälainen järjestys olisi otollisin.

Torikahvilasta levisi houkuttelevat pannukahvin aromit kojujen välisiin onkaloihin kutitellen maalta saapuneiden kaupustelijoiden haju- ja makunystyröitä. Joku joutilas matkamies istui Toriaukion keskelle pystytetyn Paavon patsaan jalustalla nauttien jo korkealle kohonneen auringon lämmittävistä säteistä ja ympärillään kuhisevan ihmismassan aiheuttamista äänistä.

Otto Javanainen Kekkulan kylästä katseli hymyillen ympärillään ahertavaa joukkoa. Hänen varpuluutansa, harjansa ja vispilänsä olivat somassa järjestyksessä, samoin kaikki kauhat, veitset ja leikkurit aina moninaista pullon- ja purkinavaajavalikoimaa myöten. Hänellä oli aikaa vilkuilla ympärilleen.

Viereiselle toripaikalle oli hetki sitten pystytetty ruskea, keltaraitainen katos, jonka alle kaksi maalaismiestä sijoitteli vitriiniä leipomotuotteita varten. Heidän liikkeistään näki, että he olivat tähän työhön tottuneita, vaikka Otto ei ollut aikaisemmin nähnyt kyseisiä yrittäjiä. Kaikki vakituisesti toreja kiertävät kauppiaat tunsivat toisensa.

Otto käänsi katseensa miehistä, kahteen leipomolaatikoita kantavaan naiseen. Toisella oli runsaasti harmaata ohimoilla, mutta toisella oli räiskyvän punainen hiuspehko rusoposkisia 86

kasvoja kehystämässä. Molemmat naiset olivat vartaloltaan pyöreähköjä, mutta Marimekon unikkotunikat peittivät sopivasti muodot yksityiskohtaisemmalta tarkastelulta.

-Hyvveä huomenta arvon naiset, Otto lausahti kohteliaasti, nyökäten samalla tervehdyksen miehillekin.

-Huomenia itelles, punatukkainen lausahti asetellen possumunkkeja ja lautasen kokoisia korvapuusteja vitriiniin.

-Mistä kaukaa sitä o toripäiville lähetty?

-Parinsaan kilometrin peästä Lemmetyisen kylästähän myö. Meillä on siellä pien kotleipomo. Mistäs ite?

-Kekkulan kylästä, Otto Javanainen. Otto asteli rennosti vitriinin eteen ja ojensi leipälapiota muistuttavan kätensä naisia kohti.

-Minnoon Orvokki ja tää on mun äiti Siiri, Kämäräisiä ollaan. Punatukkainen katsoi arvioivasti edessään seisovaa rotevaa mieshenkilöä, jonka maantienvärisissä hiuksissa näkyi vain häivähdys harmaata, vaikka mies lähenteli jo viittäkymmentä.

Siiri vilkaisi alta kulmain rohkeaa vierasta, asetellessaan miesten kantamia karjalanpiirakka-, lörtsy- ja lihapiirakkalaatikoita näyttävästi esille vitriinin viereiselle pöydälle. Hän ihmetteli mielessään, kun Orvokki noin halukkaasti antautui keskusteluun ventovieraan kanssa, se ei ollut hänen tapaistaan, vaikka vilkas ihminen olikin.

-Ei maar, nyt tarttoo männä, taitaa tulla ensimmäiset asiakkaat. Otto vilkaisi paria naisihmistä, jotka lähestyivät hänen pöytäänsä.

Toinen naisista otti käteensä valkoisena hohtavan varpuvispilän, viuhautti sitä ilmassa ja naurahti. -Mutta tässähän on aito koivunvarpuvispilä, ihanko on omatekoinen?

87

-Totta maar! Vänäsin niitä männäviikolla ja tyttö on jo koeajanu yhe tiikerkakkua tehessään. Hyvin kehu toimineen. Ei haittoa sähkökatkokset, ei. Pistetäänkö rouville mukkaa?

-Ihan oikeita luutiakin näkyy sinulla olevan? toinen rouva puolestaan ihaili. Näitä ei näy enää missään, niitä muovisia huiskuja vaan.

-Ei näy luutaa monekaan tuva pihtpielessä, mutta eihä niillä täällä kivkylässä oo ees omia rappujakkaa, kerrostaloloissa ku asuvat. Toista se o meillä moalla, mullekin jäi kottoa lähtiissä luuta ovvee tukemaa, että noapurit tietää minu olevan kaupoilla, Otto veisteli naurussa suin. Tehhäänkö kaupat?

-Minä otan vispilän, vispilää ihaillut rouva päätti.

-Minä myös ja luudankin haluan kesämökin terassille.

Laske nyt hyvä mies tukkualennukset mukaan.

-Vai tukkualennukset? kahtokeaha minu känsäsiä käsiäin, miten ruskeina sormet o koivun kuorista. Se o kovvoa hommoa tää kästyöläise ammatti. Aatteli, että kaheksa vispilöistä ja kymppi varsluuvista pitäs soaha, nuo varretkii ku maksaa.

Soatto kaupan peälle valita tuosta voiveihet, ku ootto ensimmäiset asiakkaat.

Naiset maksoivat ja valikoivat pitkän tovin löytääkseen mieleisensä veitset.

-Nämä ovat tehdastekoisia, mutta aika hyvän mallisia, he kehaisivat kiittäessään.

-Kiitti itellennö ja mukavata toripäiveä!

-Akat ensimmäisinä asiakkaina ei tiijä hyvveä! Naapurikojun Orvokki huusi punaista hiuspehkoaan puistaen.

-Tiijähhä minä, mutta ku e usko. Otto asteli ihan Orvokin viereen ja alkoi supattaa naisille. Meijän kylällä kuulu ollee aikonaa niitä reiluumiehiä, jotka reissas talosta talloo mikä 88

minnii vempelee kans palaveluksiaa tarjoomassa. Yks ol sellane Hermanni Juntula, tinuri. Se tinas taloje ja torppie kuparpannut ja kasarit käyvessää. Se ol lupsakka mies, hampaato ja huoleto, mutta siitä se ol tarkka, että ajo aina akat ja kissat pellolle, ku alako tinnaamaa. ”Ei tina juokse jos akat ja kissat o paikalla”, se sano.

-Ha-ha-ha-haa! Vai, että sillai? Mutta onko sitä Otolla itellää akkoo kotona? Siiri uteli.

Leskimieshä minä, akka kuol viis vuotta sitte, tytön kans elele kahestaa ja mikäpä sitä elellessä. Hyvä o tyttö, ku eivät voa veis sitä miehelää. Mite minä sitte?

-Vai, että leski, sitä ollaa? Siiri iski Otolle silmää ja vilkaisi merkitsevästi lörtsyjä järjestelevää tytärtään. –Tyttöimmeinehä tuo meijjän Orvokkiki o. Ei oo kelepuuttanu kettää kuppeellee, vaikka kyllä niitä tulijoita ois ollu.

-Mitä se äitee höpäjää vieraalle.

-Ehä minä vieras, naapuruksiaha tässä, mutta nyt tarttee toas männä akkasakki tulloo kaupoille, ja taitaa teilleki tulla hienoa herrasväkkee tuolta nurkan takkoa. Minä tuu kohta tekemään vispiläkauppoa tuo Orvokin kans, tarttooha se kunnon vispilää kakkuja tehessää. Heh,heh! Otto nauraa hekotteli mennessään.

-Tuuha välillä munkkikahveelle, huusi Siiri Oton perään.

Oton ja Siirin vaihtamat silmäniskut eivät jääneet Orvokilta huomaamatta. -Mitä se äitkii höpäjää, vanaha immeinen, hän sanoi posket heleästi punoittaen.

89

24.Eksyksissä

Lotta istui romanttisen neitsytkamarinsa ikkunan ääressä ja ihaili siitä avautuvaa näköalaa. Etualalla oli pieni puisto, joka loisti kaikissa syksyn väreissä. Oravat vilistivät puissa ja puiden lomassa keräten tammenterhoja talvivarastoonsa. Kun oikein tarkasti katsoi oikeaan suuntaan, saattoi taaempana nähdä punaisten vaahteranlehtien lomasta pienen kaistaleen ilta-auringossa välkehtivää meren lahtea.

Syksy toi Lotalle aina mieleen äitinsä kuoleman. Lotta oli silloin 13-vuotias ja jäi kahden isänsä kanssa. Vaikka siitä oli jo kolme vuotta, ikävä ei ollut haihtunut. Hän tiesi isänsäkin ikävöivän, kun tämä huomaamattaan huokaili iltaisin.

Heidän elämänsä oli mallillaan, isän ja hänen, Lotan. He asuivat nyt isossa kaupungissa. Äidin eläessä heidän kotinsa oli ollut pienessä maaseutukaupungissa, jossa kaikki tunsivat toisensa. Lotan vanhemmat toimivat opettajina lukiossa, ja elämä oli tasaisen turvattua. Äidin kuoltua vaikean sairauden murtamana, isä ei kestänyt kaikkia tuskallisia muistoja, vaan heti tilaisuuden tullen haki opettajan virkaa Etelä-Suomesta.

Ulkoiselta olemukseltaan Lotta oli 16 vuoden ikäänsä nähden pitkä, mutta vartaloltaan hän oli vielä lapsenomainen ja jäntevä. Hänen naiselliset muotonsa olivat vielä kehitysvaiheessa. Kasvoiltaan hän oli sievä, mutta ei mikään kaunotar.

Hän oli välitön, seurallinen ja iloinen, mutta uudessa ympäristössä hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja vieraaksi. Vilkkaudestaan huolimatta hän ei ollut löytänyt uusia ystäviä eikä uusia harrastuksia. Ennen hän oli toiminut tiiviisti seurakunnan kerhoissa, jopa ohjaajana pienten lasten musiikkija satupiirissä. Viime kesänä hän oli ollut isosena rippileirillä ja jättänyt samalla jäähyväiset tutulle ystäväjoukolle. Koulun 90

laulukuorossa hän oli esiintynyt soololaulajana erilaisissa koulun ja seurakunnan tilaisuuksissa, sillä urheilun ohella Lotta rakasti laulamista yli kaiken. Kotikaupungin kanttori oli toiminut hänen laulun opettajanaan. Uuteen ympäristöön jouduttuaan hän oli menettänyt iloisuutensa ja laulunhalunsa. Isälle hän lauloi, sillä hän ei halunnut näyttää, että kärsi yksinäisyydestä ja tunsi itsensä syrjäytyneeksi. Isä oli hänelle hyvin rakas, heillä oli läheiset välit. Ainokaiseni, laululintuni, isällä oli tapana sanoa hänelle. Silloin hän unohti kaikki murheensa.

Lotta oli ahkera ja menestyi hyvin koulussa. Luokan tytöt sanoivat hänen olevan pinko, kun hän teki aina läksynsä huolellisesti ja sai hyviä arvosanoja. Nimittely ja kiusaaminen suututti häntä sanomattomasti. Äänekkäin tyttöjoukko, Violan jengi, nauroi ja pilaili hänen kustannuksellaan, kun hän ei tullut kouluun täydessä meikissä ja merkkivaatteissa kuten he itse. He pilkkasivat myös hänen puhetapaansa. Hän käytti usein murresanoja eikä ymmärtänyt Hesan slangia. Lottaparka jäi porukan ulkopuolelle.

Vaikka ulkona oli tänään aurinkoinen, syksyinen sää, Lotta oli masentunut. Hän tunsi olevansa vieraana vieraassa ympäristössä ja mikä pahinta hän tunsi olevansa eksyksissä itsessään. Hän ei tiennyt mitä tehdä, mihin suuntaan hänen olisi mentävä, eteen vai taaksepäinkö. Vai pitäisikö vain jäädä odottamaan, että joku tulee näyttämään hänelle oikean suunnan elämässä.

Olen kuin susilaumaan eksynyt lammas, hän huokasi alkaessaan pukeutua kouluun lähtöä varten. Hänen mielialansa oli matalalla, vaikka tänään oli odotettavissa hauska koulupäivä. Voimistelun opettaja vie koko luokan retkelle lähimet91

sään, jossa harjoitellaan suunnistusta. Voimistelu- ja laulutunnit olivat aina olleet Lotan suosikkiaineita, sillä niissä hän sai toteuttaa luontaisia taipumuksiaan. Mikä parasta, hän pääsee retkelle lehtori Norjan, lempi-opettajansa kanssa, joka parhaiten ymmärtää ja kannustaa häntä.

Sekavin tuntein Lotta liittyi hälisevään, innostuneeseen retkiporukkaan koulun pihassa, miettien mitähän Violan jengi tänään keksii. Hän päätti seurata opettajaa siinä porukassa, jossa olivat pojat ja vain muutama hiljaisempi tyttö ja jättää jengiläiset omaan arvokkaaseen seuraansa.

Lotan yllätykseksi retki oli hauska ja onnistui erinomaisesti ilman ikävyyksiä. He olivat jo kääntymässä paluumatkalle, kun Viola kysyi opettajalta saisivatko he tytöt jäädä metsään vielä vähäksi aikaa. Hän viittasi kolmeen ystäväänsä ja sanoi, -Me tytöt haluaisimme käväistä tuolla puron rannassa katsomassa vieläkö meidän lapsuusaikainen leikkipaikkamme, luuta-mummon mökki on pystyssä.

Opettaja kääntyi tyttöihin päin, mietti hetken, laski kätensä Lotan harteille ja ehdotti, -Mitä jos ottaisitte Lotan mukaan ja tutustuttaisitte hänet hänen uuden asuinympäristönsä luontoon?

-Viola katsahti kysyvästi tovereihinsa ennen kuin vastasi, -Sopiihan se, jos Lotta haluaa.

Lotta empi pitkän tovin, mutta opettajan läsnä ollessa ei kehdannut kieltäytyäkään.

Tytöt kääntyivät kohti tiheää kuusikkoa, jonka takana he tiesivät mökin sijaitsevan. Lotta seurasi perässä ja katsoi haikeana muiden jatkaessa matkaa opettajan seurassa kohti koulua. Mökki ei ollut kaukana. Tytöt vaelsivat hiljaisina välillä Lottaa vilkuillen, kunnes ränsistynyt mökki tuli näkyviin.

Silloin alkoi iloinen puheensorina ja kaikki kertoivat yhteen 92

ääneen lapsuusaikaisista yhteisistä retkistä tänne autiomökille.

Iloisesti nauraen he kirmasivat pensaikon läpi mökkiä kohti. Lotta jäi hämmästyneenä katsomaan riehakasta joukkoa, joka oli täysin erilainen, kun se hienosteleva jengi koulussa. Hän aikoi juuri seurata tyttöjä, kun mökin ovi aukeni ja ulos astui resuisiin vaatteisiin pukeutunut mieshenkilö. Tytöt pelästyivät ja säntäsivät suin päin pakoon miehen seuratessa heitä kädet ojossa, pilkallisesti nauraen. Äkkiä Viola kompastui kohollaan olevaan puunjuureen ja kaatui mahalleen maahan. Mies tarttui tyttöön ja alkoi repiä tämän vaatteita.

Kaikki tapahtui hetkessä. Lotta tajusi, että nyt pitää toimia.

Viola on suuressa vaarassa. Enempää ajattelematta hän säntäsi Violan avuksi, tarttui kaksinkäsin miestä oikeasta käsivarresta ja heitti yhdellä harkitulla vetäisyllä miehen ilmaan ja sieltä selälleen maahan. Mies nousi istumaan kättään pidellen ja kiroten karkeasti. Lotta huomasi ihmeekseen, että hyökkääjä oli nuori, ehkä vähän yli kahdenkymmenen. Mitään sanomatta, valittaen ja kiroten mies nousi ja löntysteli takaisin mökkiin.

-Mikä saa nuoren miehen tuollaiseksi? Lotta päivitteli.

-Ei hän ole ihan niin nuori miltä näyttää, Viola kertoi noustessaan seisomaan.

-Hänen kerrotaan olevan vammainen. Hän on aiemminkin katsellut nuoria tyttöjä himoiten, mutta ei ole koskaan ennen käynyt käsiksi kehenkään. Häntä pidetään täysin harmittomana.

-Tämän jälkeen taitaa tilanne muuttua, Lotta järkeili. –Sattuiko jalkaasi pahasti?

-Nilkka taisi nyrjähtää, minun on vaikea kävellä, Viola sanoi ottaessaan varovaisia askeleita.

93

-Nojaa minuun, minä talutan sinut ihmisten ilmoille.

-Miten sinä pystyit noin vain heittämään sen miehen kimpustani? Viola ihmetteli.

-Minä olen käynyt kurssin, jossa opetettiin itsesuojelutaitoja, Lotta vastasi vaatimattomasti. Oikealla otteella pystyy taltuttamaan isonkin ihmisen.

Toisiinsa nojaten tytöt laahustivat pois metsästä, ja vasta maantielle päästyään he tavoittivat Violan karkuun juosseet ystävät noloina odottamassa.

Violasta ja Lotasta tuli ennen pitkää erottamattomat ystävät. Entinen jengi hajosi huomaamatta ja kaikki pitivät Lottaa sankarina.

Myös isä iloitsi saatuaan takaisin oman iloisen laululintunsa. Kaikkein iloisin oli kuitenkin Lotta, joka oli jälleen löytänyt itsensä.

Ole ystävällinen huomioi lähimmäisesi, tervehdi, kiitä, auta.

Itse et menetä mitään, mutta vastapuoli saa hyvän mielen.

Aivan kuten sytyttäessäsi kynttilän toisesta kynttilästä, liekki ei siitä himmene, mutta toinen kynttilä alkaa loistaa

94

25.Suuri ilo pienestä

Hamiz Sharif istui pää painuneena, käsiinsä nojaten vastaanottokeskuksen odotushuoneen penkillä. Isossa salissa, hänen ympärillään oli useita kymmeniä kohtalotovereita.

-Miten minulle näin saattoi käydä? hän päivitteli mielessään. -Olen aina ajatellut maani ja kansani parasta, ja olen opettanut sekä omat lapseni, että oppilaani kunnioittamaan kotimaataan ja sen kaikkia asukkaita, puuttumatta lainkaan politiikkaan. Silti minua vainottiin ja peloteltiin. Puhuttiin, että opeillani kiihotan nuorisoa vastarintaan. Järjestäytyneet kapinalliset uhkasivat polttaa taloni ja kivittää perheeni. Asia kärjistyi äärimmilleen.

Hamiz nosti päänsä ja katsoi ympärillään hiljaisena istuvaa perhettään. Vaimonsa Manchan vaatimuksesta hänen oli pakko viimein suostua pakenemaan pienestä kotikylästään sen jälkeen, kun heidän talonsa oli ryöstetty ja hävitetty. He olivat menettäneet koko omaisuutensa, mutta pakenemalla säästäneet sentään henkensä. He olivat nyt pakolaisina hakemassa turvapaikkaa vieraasta maasta.

Hamiz oli hankkinut toimeentulon kahdeksanhenkiselle perheelleen toimimalla kotikylänsä opettajana. Heidän elämänsä oli ollut onnellista ja rauhallista aina viime kuukausiin asti, kunnes huligaanijoukot alkoivat riehua heidänkin pikku kylässään. Perheen vanhimmat lapset, 17- ja 15-vuotiaat tyttäret olivat tummia pitkähiuksisia opiskelijaneitosia. 12-vuotiaat vilkkaat kaksoispojat kävivät vielä koulua ja istuivat nyt, isän suureksi ihmetykseksi, hiljaisina ja vaitonaisina penkillä odottaen uteliaina tietoa tulevasta sijoituspaikastaan. Juuri kaksoset olivat innokkaina ottaneet selvää kaukaisesta Suomesta, jonka heidän vanhempansa olivat valinneet perheen 95

uudeksi asuinmaaksi. Nuorimmat lapset 8-vuotias poika, Hamza ja 4-vuotias Miria tytär eivät olisi millään malttaneet pysyä pois ikkunan äärestä. Heidän mielestään valkoinen maa oli ihmeen salaperäisen näköinen. He olivat jo ennättäneet tutustua tuohon kylmään aineeseen, jota suomalaiset kutsuivat lumeksi.

Yli neljän tunnin pitkästyttävän odotuksen jälkeen heidän vuoronsa viimein tuli. Tulkin välityksellä heille neuvottiin mistä he saavat tarkemmat tiedot tulevasta asunnostaan ja heille myönnetyistä avustuksista. Tuleva koti sijaitsi hiukan kaupungin ulkopuolella eräässä asuinlähiössä.

Lapsille uuden kodin oven avaaminen oli jännittävä hetki.

He säntäsivät kilpaa sisään ja tutkivat keittiön, kylpyhuoneen ja kaikki kolme muuta huonetta hetkessä. Vanhemmat tiesivät varautua siihen, että asunto olisi vaatimattomia vuoteita lukuun ottamatta lähes tyhjä. Myöhemmin he saisivat hakea heille myönnetyt vähäiset avustukset päästäkseen elämisen alkuun. Heidän omat varansa olivat hyvin vähäiset.

Hamiz istahti olohuoneeseen sijoitetulle, hiukan jo kulahtaneelle, vuodesohvalle ja huokasi hiljaa. Mancha seurasi miestään, tarttui tätä kädestä ja lohdutti.

-Olemme sentään hengissä ja kaikki yhdessä, Jumalan avulla me selviämme.

Hamiz siveli hellästi hänen kättään.

-Tiedänhän minä, että me selviämme, kun sinä olet tukena.

Seuraavat päivät olivat kiireisiä, sillä jouluun oli vajaa kaksi viikkoa aikaa. Luonteeltaan seurallisena Mancha tutustui nopeasti talon muihin asukkaisiin. Kielimuurikaan ei ollut esteenä, siinä auttoivat vanhimmat, englanninkielentaitoiset lapset, elekielen lisäksi. Lähikaupassa myös naapuritalojen 96

asukkaat tulivat juttusille, kuultuaan naapurustoon muuttaneesta sodan jalkoihin tahtomattaan joutuneesta opettajaperheestä. Mancha oli iloisesti yllättynyt heidän Suomessa saamasta ystävällisestä kohtelusta.

Viikko ennen joulua alkoi tapahtua kummia. Sharifien asunnon ovikello alkoi soida tämän tästä ja naapurit tulivat toivottamaan hyvää joulua tuoden tullessaan kuka mitäkin tarpeellista. Siinä oli toppavaatteita, täpötäysiä ruokakasseja, erilaisia leivonnaisia, leluja, käytöstä poistettuja astioita ja muita keittiötarvikkeita. Monet olivat käyneet tutkimassa ullakoitaan, joista löytyi talteen laitettuja lamppuja ja huonekaluja. Lapsille löytyi kirjoituspöytiä, tuoleja, laatikostoja ja lukemattomia pehmoleluja. Joukossa oli jopa nojatuolejakin, jotka olivat saaneet poistua uusien tieltä. Aatonaattona lähinaapuri raahasi sisälle käyttökuntoisen putkitelevision ja matkaradion, jolle kotona ei ollut enää käyttöä korvalappustereoiden tultua muotiin. Nuorison mielestä parasta oli kuitenkin 12-vuotiaan Nikon lahjoittama sylimikro ja cd-soitin , joista hän uskalsi luopua odottaessaan saavansa joululahjaksi uudenaikaisemmat versiot.

Joulu-aattona Hamiz Sharifin perhe hiljentyi kiittämään Jumalaansa ja unohti hetkeksi kotimaassaan raivoavan sodan.

Ystävällisten, avuliaitten lähimmäisten ansiosta he saattoivat luottavaisin mielin viettää iloisen, onnellisen Joulun.

97

26.Rikos ja rangaistus

Se iski taas, mahatauti, tuttu vitsaus jokaisella ulkomaan matkallani. Miksi sen piti juuri nyt iskeä, Espanjan kansallisuuspäivänä, pyhäpäivänä -Lieneekö edes Xanit lääkäriasema auki, pähkäilin vessakäyntien välillä?

Olin kärsinyt ripulista jo kaksi päivää, eivätkä tavalliset apteekista saatavat pillerit olleet auttaneet, kuten aikaisemmin, joten lääkäriapua oli saatava. Pukeuduin nopeasti, otin esille pienen olkalaukkuni, johon laitoin rahapussin lisäksi matkavakuutuskortin, luottokortin ja ajokortin. Jospa pelkkä ajokortti ei riitä henkilöllisyyden todistamiseksi, tuumin, lisätessäni passinikin laukkuun.

-Onko nyt varmasti kaikki mukana? mieheni kysäisi lähtiessämme kohti läheistä lääkäriasemaa, jossa tiesin olevan myös suomalaisen lääkärin vastaanoton.

Lääkäriasemalle saavuttuamme saatoimme vain todeta oven olevan lukossa, joten apua olisi etsittävä muualta. Epätietoisina lähdimme taivaltamaan asuntoamme kohti. Onneksi suoli oli rauhoittunut hetkeksi ja kävellessä mietimme seuraavaa vaihtoehtoa.

Matkamme varrella oli kirpputorimyymälä, jonka seinässä oli kyltti ”Second hand”, käytettyjä vaatteita. Myymälän edessä tungeksi ihmisjoukko. Vaaterekkejä, joissa riippui miesten ja naisten takkeja, housuja ja hameita, oli rivissä jalkakäytävällä. Joukko ihmisiä penkoi ja sovitteli niitä etsien itselleen sopivaa.

Erään vaaterekin vieressä espanjalainen mies veti valkoista pikkutakkia ylleen täyttäen koko jalkakäytävän leveine harti98

oineen. Työnnyimme hänen ohitseen tungoksesta välittämättä. Samanaikaisesti viereeni tunki hoikka, tummaihoinen nuori mies ohitusaikeissa. Hän tönäisi minua hieman ja käsilaukkuni valahti olkapäältä alas. Nostaessani sen takaisin, tunsin hipaisun vasemmassa kyljessäni. Salamannopeasti laskin käteni takaisin laukun päälle ja totesin sen lipan olevan auki. Tajusin, että mies oli tungoksen turvin avannut minun laukkuni ryöstötarkoituksessa.

Filminauhan tavoin mieleni onkaloista nousi kuva laukkuni sisällöstä, lompakko, vakuutuskortti, luottokortti, ajokortti ja vielä passi kaiken muun naisellisen tilpehöörin lisäksi. Mitä voisin tehdä? Tiesin, että miehen ryöstöyritys epäonnistui, mutta kuitenkin, oikeudenmukaisuuden nimessä, hänen pitäisi saada rangaistus. Refleksini olivat aivojani nopeammat.

Vasen jalkani nousi ylös ja ojentui eteenpäin. Potku osui melkoisella voimalla miehen takamuksiin. Reppu oli pudota hänen selästään. Iskusta yllättyneenä hän kääntyi katsomaan taakseen.

Mieheni tönäisi minua käsivarteen ihmetellen.

-Mitä? Miksi? Mitä tuo mies teki? hän huudahti.

-Yritti varastaa, avasi minun käsiveskani.

Katselimme vihaisina laihaa nuorukaista. Hän yritti näyttää hämmästyneeltä ja levitteli käsiään. Yhteistä kieltä meillä ei ollut, mies oli ulkonäkönsä perusteella maahanmuuttaja, joko laillinen tai laittomasti Marokosta tullut. Minä näytin hänelle avointa laukkuani, puhuen sekaisin suomea, englantia ja espanjaa, saadakseni hänet tajuamaan, että olin huomannut hänen ryöstöaikeensa. Mieheni ei jäänyt sanattomaksi eikä toimettomaksi. Hän nosti nyrkkinsä pystyyn ja lateli muutaman ärräpään, jotka mieskin ymmärsi, jos ei 99

muusta niin äänensävystä. Vähin äänin hän kääntyi jatkamaan yllättäen keskeytynyttä matkaansa.

Tartuin vihaisena puhisevaa puolisoani hihasta, hänen yrittäessään sännätä laukkuvarkaan perään.

-Anna hänen mennä, ties montako apuria tuolla nurkan takana odottaa. Saihan ainakin mojovan potkun takalistoonsa, en säästänyt voimiani.

-Eipä mahatauti näytä sinua heikoksi tehneen.

-No ei, eikä minulta varasteta, mutta jatketaan mekin matkaa ja mietitään asunnolla mistä löydetään lääkäri. Vaikka potku ei mahatautia parantanut, niin mieliala kuitenkin koheni.

Jokaisen ihmisen elämässä on plus puolella enemmän onnea ja iloa, kuin miinus puolella surua ja murhetta.

100

27.Minäkö kirjailija

Minäkö kirjailija?

Punastun ja nolostun, kun joku kutsuu

minua kirjailijaksi.

Kysytäänpä googlelta. Googlen mukaan kirjailija on henkilö, joka kirjoittaa kirjoja varsinkin kaunokirjallisia teoksia.

Olen julkaissut yhden sukuromanin, yhden viihderomanin sekä kaksi kuvitettua runokirjaa. Omakustanteina. Mutta ovatko julkaisuni kaunokirjallisia? Mitä sana ”kaunokirjallinen” tarkalleen ottaen tarkoittaa?

Runoilijan google määrittelee henkilöksi, joka on luova ja taiteellinen kirjailija ja kirjoittaa runoja. Kaksi runokirjaa julkaisseena voisin sanoa olevani runoilija. Runot syntyvät jokapäiväisistä asioista, maisemista, tapahtumista, tunnelmista tai vaikkapa vaan yhdestä pienestä lausahduksesta.

Googlen määritelmän mukaan olen luova, koska osaan pukea sanoiksi näkemiäni asioita ja tuntemiani tunteita. Siis sen osan runoilijan minäkuvasta täytän. Asiassa on kuitenkin pieni pulma. Olenko minä taiteellinen ja olenko minä kirjailija? Jos en ole taiteellinen enkä kirjailija, niin en ole runoilijakaan.

Kysytään taas googlelta. Taiteellin tarkoittaa tunnepohjaista suhtautumista ympärillä oleviin asioihin ja luontoon.

Sellainenhan minä olen.

Asia taitaa olla yksinkertaisesti niin, että määritelmä ”kaunokirjallinen” on kirjailija-minäni ydin. Mitä sanoo tähän google?

Kaunokirjallisuuden eli sanataiteen se määrittelee yleisnimitykseksi kaikelle taiteeksi tai viihteeksi luokitellulle kirjallisuudelle. Sen alalajeja ovat kertomakirjallisuus eli epiikka ja 101

runous eli lyriikka. Kertomakirjallisuutta on kertova teksti, joka sisältää faktaa tai fiktiota tai on näiden yhdistelmä.

Koska minä olen taiteellinen ja sen lisäksi olen kirjoittanut viihteeksi tarkoitettuja kertovia tekstejä ja runoja, joita on painettu kirjoiksi, niin olen kaunokirjallisuuden edustaja ja siis googlen määritelmän mukaan KIRJAILIJA. Oman mielipiteeni mukaan olen tarinoita ja runoja omaksi ilokseen kirjoittava harrastelijakynäilijä.

Runo ei ole vain sanoja, säkeitä, riimejä.

Runo on tunne, joka koskettaa, syvästi, herkästi, vahvasti toista ihmistä.

Siinä runon ydin.

102

28.Illallinen neljälle

Tänään toteuttaisin mielessäni kauan kyteneen suunnitelman. Valmistaisin juhlaillallisen meille kaikille neljälle, saman isän siittämille, saman äidin synnyttämille, mutta kuitenkin niin erilaisille naisille. Ystävät sanovat, että olemme samannäköisiä. Pitänee paikkansa, mutta luonteeltamme eroamme toisistamme yhtä paljon kuin kaikki neljä vuodenaikaa.

Minä en ole paras kokki, mutta olen vanhin ja se velvoittaa.

Olen päättänyt ottaa listalleni yhden jokaisen mieliruuista.

Oma suosikkini on ehdottomasti kermainen kanttarellikeitto paahdettujen leipäkuutioiden tai valkosipulileivän kera.

Betty rakastaa grillattua kalaa valkosipulilla ja sitruunakastikkeella kuorrutettuna. Elisen herkkua ovat kaalikääryleet ja perunamuusi, mutta Sonja on oikea herkkusuu, hänelle maistuvat makeat jälkiruuat ja espressokahvi. Näistä siis koostuu illallisemme menu.

Minun nimeni on Lisbeth ja olen virkanainen. Työskentelen talousosaston päällikkönä keskisuuressa tehtaassa. Osastomme henkilökuntaan kuuluu kaksi mies- ja kuusi naispuolista työntekijää. Keskuudessamme vallitsee hyvä yhteishenki ja tiimityömme on johdon mielestä tuottoisaa ja mallikelpoista. Olen osa suorittavaa ryhmää, en toisten yläpuolella.

Luonteeltani olen vaatimaton, mutta työtehtävien suhteen vaativa. Vahvuuteni ovat matemaattiset laskelmat, joita kehittelen ja laadin tietokoneella. Erityisen kiinnostunut olen kirjanpito-, verotus- ja lakiasioista. Jos tietämykseni ei riitä, selvitän ongelmakohdat. Nautin esimiesteni luottamusta.

Voin sanoa yrityksen hyötyneen veroasioiden tuntemukses103

tani, mutta lain kirjaimen noudattamista olen kaikessa toiminnassani pitänyt ohjenuoranani. Mottoni onkin: ”Ole rehellinen itseäsi ja muita kohtaan.”

Ulkoinen olemukseni noudattelee samaa vaatimatonta linjaa. Pukeudun yksinkertaisen aistikkaasti ja käytän vain kevyttä meikkiä ja matalakorkoisia avokkaita. Kadulla kulkiessani miehet eivät käänny katsomaan jälkeeni.

Perhe-elämäni on tasaisen rauhallista ja toimeentulomme keskiluokkaista. Asuntovelkaa on sen verran, että huvituksiin osallistumme hyvin maltillisesti. Pidämme huolen siitä, että pieneen ylellisyyteen on joskus varaa. Perhe on tärkein voimavarani.

Elise on toiseksi vanhin. Hän on koulutukseltaan ompelija, vaikkei ole koskaan virallisesti sitä ammattia harjoittanut.

Hän on erittäin taitava kaikissa kädentaidoissa, joista hänellä on kotiäitinä suuri apu. Elisen luona on kodikasta ja siistiä, mutta himosiivooja hän ei ole. Kodin sydän on ehdottomasti keittiö, josta leijailee joka viikko tuoreen pullan tuoksu satunnaista vierailijaa vastaan.

Ompelijana Elise on taitava ja idearikas. Kaikki lastensa vaatteet hän tekee itse ja joutuu usein ompelemaan ja kutomaan myös sukulaisille ja vieraille, sillä hän ei yksinkertaisesti henno sanoa kenellekään ei. Käsityöhuoneena toimivan kamarin ikkunasta näkyy usein öisin valoa.

Myös omasta puvustostaan Elise pitää huolen. Taitavana talousihmisenä hän tuunaa ompelemiaan vaatteita, niin että ne pysyvät muodissa vuodesta toiseen ja hoikka kun on, hän näyttää aina tyylikkäältä ja raikkaalta.

Sukulaislapsille Elisellä on aina aikaa ja varastossa piparkakkuja ja muita herkkuja. Hän keksii heille hauskoja leikkejä 104

ja pelejä. Oikea emo-hahmo ja energiapakkaus, sanovat ystävät. Kaikki pitävät hänestä hänen sosiaalisuutensa vuoksi.

Elisen motto: ”Tärkeintä on olla läsnä” kuvaa häntä hyvin.

Joukkomme kolmas, Betty on monessa suhteessa Elisen vastakohta. Betty on luonto- ja ulkoilmaihminen. Hän on puutarhuri ja hänen kasvituntemuksensa on vailla vertaa.

Opiskeluaikana hän tunnisti yli kaksisataa kasvia sekä suomalaiselta, että latinalaiselta nimeltään. Nykyisin hänen muistinsa ja kuulonsa ovat heikentyneet.

Bettyn rakkain paikka on kelohonkainen rantahuvila KeskiSuomessa. Siellä hän möyrii keväästä pitkälle syksyyn kädet ja sandaalit mullassa, istutellen, kitkien ja multaa pöyhien.

Innostuksesta loistaen hän saattaa rynnätä sisään joku harvinainen kasvi kädessään unohtaen riisua multaiset croksinsa.

Niinpä koti ei aina olekaan esittelykunnossa. Usein siivoaminen jää pienelle pintasipaisulle.

Tämän sisaren rakkain mökkiasu on kauhtunut T-paita ja polvitaipeesta poikkileikatut vanhat rispaantuneet farkut.

Siinä asussa on sopivaa lähteä järvelle onkimaan tai uistinta vetämään. Nimittäin mikäli saa vastahakoisen miehensä soutumieheksi. Bettyn täytyy itse saada pitää uistinsiimaa kädessään, sillä mikään ei hänen mielestään voita sitä tunnetta, kun kuhanvonkale nappaa kiinni syöttiin.

Betty on hoikan sisarensa vastakohta myös ulkonäkönsä suhteen. Ylipaino on hänelle ainainen ongelma. Jatkuvat laihdutuskuurit liikuttelevat massaa ylös ja alas, mutta väljä, kauhtunut vaatetus peittää pahimmat virheet. Juhlatilaisuuksien pelastuksena toimii Mari Mekon moninainen valikoima.

Betty miehineen on nuukuuteen asti säästäväinen. Talo on täynnä tavaroita, joita saattaa joskus vielä tarvita. Naisen 105

motto: ”Kun nuorena säästät, et vanhana tuhlaa”, kuvastaa hänen luonnettaan.

Kuopuksemme Sonja on kirjailija, lukenut ja kirjoittanut koko ikänsä. Hän kirjoittaa omaksi ilokseen välittämättä siitä lukeeko kukaan hänen tekstejään. Sekä runo, että proosa sujuvat yhtä hyvin. Muutamia teoksia hän on julkaissut omakustanteina, mutta varsinainen läpimurto on vielä edessäpäin. Kustantajat eivät ole häntä vielä kosiskelleet, tosin ei hän ole siihen pyrkinytkään. Tietokoneen kovalevy kätkee armeliaasti sisäänsä niin ilosta kuin surustakin syntyneitä kyhäelmiä.

Sonja on henkilö, joka elää hetkessä. Se hetki on silloin, kun hän istuu tietokoneensa ääreen kirjoittamaan. Silloin palaa ruoka kattilan pohjaan tai pullat kärventyvät hiilikokkareiksi pellille, ja vasta palohälytin saa hänet havahtumaan.

Sonjan toinen harrastus kirjoittamisen ohella on matkailu.

Ainakin kaksi kertaa vuodessa matkailulehdet ja esitteet kuormittavat tietokonepöytää. Ennen matkaa Sonja haluaa tietää kohteesta lähes kaiken. Nähtävyyksien ohella luonto, kansan elintavat, uskonto ja historia ovat hänen kiinnostuksensa kohteita. Shoppailu kuuluu olennaisesti matkakuvioihin ja Sonjalle se on elämän suola.

Olen usein miettinyt luonteidemme erilaisuutta. Miksi Sonjan valtaa syksyisin ja talvisin kaukokaipuu ja hän haluaa matkustaa ulkomaille, lähinnä sinne missä on aurinkoa ja lämmintä. Vaatiiko luovuus ja taiteellisuus lämpölatausta, vai johtuuko se levottomasta luonteesta tai inspiraation väljähtymisestä? Toisin kun harkitsevainen Betty Sonja tekee usein heräteostoksia, joita hän katuu myöhemmin.

Täytyy myöntää, että hänen motossaan tiivistyy elämän totuus: ”Elä tänään, sillä vain tätä päivää voit elää.”

106

No niin, illallinen on nautittu. Minä istun pyöreän pöytäni ääressä, ympärilläni kolme tyhjää tuolia. Pöytä on katettu neljälle, mutta jokaisen kattauksesta on käytetty vain yhtä lautasta. Puolipalaneiden kynttilöiden hohde heijastuu neljästä punaviini-, valkoviini-, roseviini- ja liköörilasista. Jokaisesta neljän lasin valikoimasta on vain yhtä lasia käytetty.

Lasken liköörilasin pöydälle ja jätän hellät jäähyväiset kaikille noille sisälläni kyhjöttäville olemuksille ja hyvästellessäni toivon, että ne kaikki, myös tulevaisuudessa, eläisivät sulassa sovussa minussa.

Nainen.

Valkea kuin puhdas lumi tumma kuni kiukaan kivi makea kuin hunajainen kitkerä kuin katajainen.

Herkkä niin kuin lehti haavan vihainen kuin aalto aavan, synkeä kuin myrskyilta valoisa kuin kuutamosilta.

107

29.Katukahvilassa

Aamuaurinko lämmitti mukavasti parvekkeelle katettua aamiaispöytää, jonka ääressä nautimme totuttuun tapaan teetä, keitettyjä kananmunia, leikkeleitä ja tuoreita rapeakuorisia sämpylöitä raikkaiden vihannesten höystäminä.

Meri huokaili hiljaa maininkien vyöryessä laiskasti hietikolle.

Rannan lukuisissa chirinkito ravintoloissa kävi jo kuhina henkilökunnan valmistautuessa ottamaan vastaan aamuvirkkuja turisteja. Innokkaimmat kuntoilijat olivat aamulenkeillään, kuka juosten pitkin rantakatua, kuka taas kävellen hiekalla vesirajan tuntumassa joko sauvojen kanssa tai ilman.

Meidän ohjelmaamme aamukahvi kuului vasta päivän ensimmäisen kävelylenkin lomassa. Valitsimme kohteen mielitekojemme ja laatimamme päiväsuunnitelman mukaan.

Olimme aikaisempien kokemustemme perusteella valinneet omat suosikkipaikkamme aamukahvi hetkiä varten. Suosittuja olivat muun muassa Esson baari, Eskon baari, Kuorematin baari, Ukkojen baari, Pystybaari, Vakibaari, Appelsiini baari ja Pappojen baari. Olimme nimenneet ne jostain niille tunnusomaisesta seikasta. Seulonnan suoritimme hintalaatu suhdetta kriteerinä käyttäen. Cafe solon piti olla vahvaa ja kuohupintaista ja sitä sai olla vain tilkka kupin pohjalla.

Konjakiksi kelpuutimme vain espanjalaisen brandyn, eikä se saanut maistua tärpätiltä. Tee oli kaikkialla samanlaista pussiteetä, joten sen laatu ei ollut ratkaiseva valintaperuste.

Kaunis teekuppi oli plussaa.

Ulkoiset puitteet eivät olleet ratkaisevia. Sijainti kadun aurinkoisella puolella oli eduksi, vaikka varjoisissa pöydissä useimmiten istuimmekin, mutta ihmisvilinää ja avaraa näkymää piti olla. Poikkeuksia näköalan suhteen toki oli, sillä 108

baari, johon paikalliset ukot kokoontuivat seuraamaan härkätaistelua tai jalkapallo-ottelua televisiosta, veti auttamattomasti puoleensa. Samoin baarit, joissa paikalliset poliisit, taksimiehet tai vartijat nauttivat aamukahvejaan. Heidän läsnäolostaan tiesimme, että hinta-laatusuhde on kohdallaan.

Henkilökunnan ystävällisyys ja palvelualttius oli myös tärkeä kriteeri. Sydäntä lämmitti, kun meidät muistettiin edellisen käyntimme perusteella ja tarjoilija luetteli jopa tilauksen puolestamme.

Tänä aamuna olimme päättäneet tehdä vähän pitemmän kävelylenkin, joten suunnistimme kolmen kilometrin päässä sijaitsevaan Pappojen baariin.

Baari sijaitsi loivassa mäkirinteessä, joten jalkakäytävälle sijoitetut pöytäryhmät eivät olleet aivan vatupassissa, mutta se ei kahvittelua haitannut. Kalusteet olivat tavanmukaiset muoviset ja terassin kattona toimiva punaraitainen markiisi oli hieman rispaantunut. Pienikokoisia ja tasapaksuisia pappoja istui parin pöydän ääressä kahvia ja anista nauttien. Yhden pöydän ääressä oli ryhmä valkotakkisia hoitajia, läheisen terveyskeskuksen henkilökuntaa, arvelin. Seurueessa oli jopa nainen, mikä oli tässä baarissa harvinaista. Pappojen baarin asiakaskunta käsitti tavallisesti vain paikallisia eläkepappoja ja kaupungin työntekijöitä. Se oli selvin todiste siitä, että sekä ruoka, että juoma oli hyvää ja edullista.

Tuttu tarjoilija toivotti meidät tervetulleeksi, taputti Eeroa olkapäälle ja lateli sujuvasti ulkomuistista tilauksemme heti tervehdykseen vastattuamme. Meidän tarvitsi vain nyökätä hyväksymisemme merkiksi.

Avoimesta ovesta kuului pian espressokeittimen suhina ja kohta eteemme ilmestyi kaksi lasia, toisessa vaahtopintaista 109

kahvia, toisessa vesi ja teepussi sekä kaksi pienikokoista copitaa, lähes ääriään myöten täynnä espanjalaista brandyä.

Tyypillisissä paikallisissa ravintoloissa on tavanomaista käyttää pieniä juomalaseja kahvikuppien sijasta.

Siinä teetä nauttiessani kiinnitin huomioni läheisessä pöydässä istuvaan laihaan iäkkääseen mieheen, joka oli kasannut nipun lautasliinoja pöydälle kahvikuppinsa viereen. Hän repi liinan neljään osaan ja alkoi pyörittää paperia tiukalle rullalle, kasteli rullaa suussaan, taittoi sen kaksinkerroin ja pyöritti taas. Tätä hän teki koko kahvihetkemme ajan ja kun hän poistui, jäi pöydälle pitkä rivi epämääräisiä paperipötkylöitä.

Hänen motiivinsa jäi arvoitukseksi. Oliko ukko joutunut luopumaan tupakasta ja yritti poistaa siitä aiheutuvaa stressiään. Tai olisiko tupakkalakko ollut vasta alkuvaiheessa, eikä vaari tiennyt mitä käsillään tekisi, sätkän käärimisen sijaan.

Vakiopaikoistamme tämä Pappojen baari oli ulkoisilta puitteiltaan kaikkein vaatimattomin, mutta sieltä käsin saattoi seurata kyläläisten jokapäiväistä elämänmenoa. Vieressä sijaitsi pieni mopokorjaamo ja sitä vastapäätä olevasta kotileipomosta leijaili tuoreen sämpylän houkutteleva tuoksu.

Myymälän ovi näytti käyvän ahkeraan. Leipomon vieressä oli kiinalainen sekatavarakauppa ja sen vieressä pankki. Pari kilpailevaa baaria oli myös näköetäisyydellä.

Hyvin monet espanjalaiset nauttivat aamiaisensa ravintolassa. Siihen kuuluu sämpylää joko leikkeleiden kera tai oliiviöljyllä ja tomaattipyreellä siveltynä, tuoremehua ja kahvia tai teetä. Huomasimme, että aluksi he nauttivat lasillisen vettä. Varsin terveellinen tapa.

110

Aamukahvituokiomme kesti tällä kertaa niin kauan, että läheisiltä rakennustyömailta, kaupungin siivouspalvelusta, paikallispoliisista, vartiointifirmoista ja muista laitoksista alkoi virrata lounasasiakkaita.

Luovutimme heille paikkamme. Minä kävin ravintolan sisällä maksamassa laskun ja vilkaisin samalla päivän tapas vitriiniä, jospa paluulenkillä tulemme takaisin ja nautimme välipalaksi muutamaa lajia talon herkullisista tapaksista.

Iloinen puheensorina, kielten sekoitus, juoksuaskelin rientävät tarjoilijat.

Nautinnolliseen espresson tuoksuun sekoittuu merituulen lennättämä suolainen maku.

111

30.Kauan sitten

Kauan sitten kaukana Savon sydämessä, vain virstan verran Iisalmesta itään törrötti ränsistynyt harmaa mökkipahanen.

Sen ovi oli pahasti lonkallaan ja ikkunat vääntyneet. Pärekatto oli moneen kertaan paikattu. Nimi Putkinotko kuvasi hyvin mökin sijaintia ympäröivässä savolaismaisemassa, josta ohikulkijan oli sitä lähes mahdoton havaita, sillä sinne johti maantieltä vain nurmettunut kinttupolku.

Tähän mökkiin muutti Johan Petteri, jota Kauppis-Pekaksi kutsuttiin, nuorikkonsa Tiina Marin kanssa heti naimisiin mentyään. Johan Petteri oli etevä puuseppä, jonka johdosta hän sai toisen lempinimen Nikkar-Pekka. Soittotaitonsa vuoksi hänellä oli vielä kolmaskin lisänimi Pelimanni-Pekka, sillä hän huolehti musiikista sekä herrasväen, että talonpoikien häissä.

Tiina Mari oli hiljainen punatukkainen vaaleahipiäinen nainen, joka hoiti talouden topakalla tavalla ja synnytti miehelleen yksitoista lasta, joista useimmat elivät vain muutaman vuoden, sillä lääkäriin oli pitkä matka ja vain varakkailla oli varaa hakea lääkärin apua. Keuhkotauti, ripuli ja hinkuyskä olivat armottomia tuhon tuojia. Tiina Marin suureksi suruksi aikuisikään elivät vain lapsista vanhin tytär Anni ja nuorin Elin Sofia, joka oli äidinäitini.

Elin Sofian ollessa vain muutaman vuoden ikäinen, perhe muutti kauppias Hellmannin taloon Tulliportinkadulle. Se oli Elin Sofialle antoisaa aikaa, sillä hän viihtyi hyvin talon toisessa päässä sijaitsevassa kaupassa. Kai hänellä oli isän perintönä saatua kauppiasverta suonissaan, sillä hän poimi kaupan varaston lattialta kaikki sinne pudonneet kahvinpavut, huuhteli ne ja möi äidilleen muutamasta pennosesta.

112

1800 -luvun loppua kun elettiin, niin myös Hellmannin kaupan edustalla seisoi puomiin kiinnitettyinä kaupassa asioivien isäntien hevosia. Kekseliäänä tyttönä Elin Sofia löysi siitäkin bisneksen siemenen. Kun hevonen ei jaksanut syödä kaikkia eteensä asetettuja heiniä, niin tyttönen keräsi jäljelle jääneet talteen ja kauppasi ne seuraaville asiakkaille. Samoin hän poimi kaurapusseista pudonneet jyvät, joista huvittuneet isännät palkitsivat häntä muutamalla roposella.

Pyhäaamuisin Elin Sofia juosta piipersi kirkonmäelle ihailemaan pyhäpukuista kirkkokansaa. Hän seisoi tomerana avatun portin vieressä kauniisti niiaten. Yksi ja toinen ojensi hymyillen pienelle porttivahdille kolikon tytön suureksi riemuksi. Isompana äiti otti tyttärensä mukaan kirkkoon ja se oli pienokaiselle elämys. Kirkko oli hienointa mitä hän saattoi kuvitella. Tosin se ei aivan vetänyt vertoja pappilan loistolle, jonka salissa ruustinna Brofeldt erään kerran kestitsi häntä oikeilla piparkakuilla hänen vietyään pappilaan isän nikkaroimia taulujen kehyksiä. Rovasti Brofeldtilla oli kolme poikaa, Pekka, Kalle ja Juhani. Juhanista tuli myöhemmin kansan suuresti rakastama kirjailija Juhani Aho. Elin Sofian ollessa kolmetoistavuotias, Tiina Mari sairastui vakavasti ja miehensä hyvästä hoidosta huolimatta menehtyi lyhyen ajan kuluessa. Perhe oli surun murtama. Johan Petteri tunsi itsensä kykenemättömäksi kasvattamaan nuorta neitoa.

Silloin Elin Sofian vanhin sisar Anni tuli avuksi. Hän oli mennyt naimisiin Nurmeksessa sijaitsevan Mustolan kartanon Olli-isännän kanssa. Hän otti pikkusisaren hoiviinsa ja lupasi kasvattaa ja kouluttaa hänestä kunnon kansalaisen.

113

Elin Sofia kävi Nurmeksessa loppuun Iisalmessa aloittamansa kansakoulun ja kouluttautui myöhemmin meijeriköksi. Kansakoulussa hänen opettajanaan toimi Erkki Peltonen, jonka veli, Juho Vihtori Peltonen, oli kirjailijanimeltään Johannes Linnankoski. Linnankoski vieraili kesäisin veljensä luona Mustolassa, jonka vehmaat, vaihtelevat maisemat hivelivät hänen taiteellisia aistejaan. Siellä hän kirjoitti tunnetuimman teoksensa Laulu tulipunaisesta kukasta. Kerrotaan, että kirjassa mainitun Kohisevan kosken esikuvana on ollut Saramojoen alajuoksulla sijaitseva Pitkäkoski.

Orvosta pikkutytöstä kasvoi sievä neitonen, joka pyöreine punaisine poskineen ja pitkine tummine kiharoineen valloitti koko kartanon väen. Koulunkäyntinsä lomassa hän auttoi Annia taloustöissä ja seitsemän vilkkaan lapsen kaitsemisessa.

Meijeriköksi valmistuttuaan Ellin, joksi Elin Sofiaa Mustolassa oli alettu kutsua, hartain unelma vihdoin toteutui, hän pääsi kesäksi karjamajalle töihin. Kartanon iso karja uitettiin sinne vuolaan Pitkäkosken alapuolella olevan suvantopaikan yli, lampaat vietiin veneillä ja karjakot, paimenet ja meijerikkö kahlasivat kosken yli hameet vyötärölle kietaistuina.

Karjamaja oli Ellin mielestä paratiisi. Se käsitti ison tuvan leivinuuneineen, kamarin ja maitohuoneen altaineen. Ympärille levittäytyivät laajat laidunmaat. Kartanon rengit kävivät hakemassa maidon hevoskyydillä maantietä pitkin.

Mustolan naapurin laidunmaat sijaitsivat aivan vieressä ja naapurin poika vieraili pyhäisin karjamajalla. Nuoret viihtyivät hyvin yhdessä, retkeilivät ja keksivät kaikenlaisia kujeita vapaa-aikoinaan. Vihreä koskematon luonto ja lämpimät kesäiset illat saivat nuorten uinuvat tunteet heräämään. Hei114

näsirkkojen sirittäessä ja auringon laskiessa tummuvan metsän taa, poika kiersi kätensä Ellin hoikalle uumalle ja painoi aran suudelman tytön väriseville huulille.

Siellä, kaukana karjamajalla, 16-vuotiaana, Elli koki elämänsä ensirakkauden.

Ellin lehmikutsu.

Halloin, Lillikki, Lystikki, Mustikki, Tanikki, Takalakki, Leikari, Halsapenna, Puppalilla, Hanhikki, Peilikki ja sonni Jö-ök-köö… ptrui, ptrui, ptruiiii!

115

31.Pappilan pehtori

Anttilan torppa oli eräs Stjernvallin suvun omistaman vauraan Linnaisten kartanon lukuisista torpista. Sen sijaintipaikka oli Mantsälässä viehättävän Sulkavajärven rannalla.

Torpan sai asuttavakseen Johan Henrik Ingvall, avioiduttuaan mäntsäläläisen talontyttären Karoliina Johantyttären kanssa.

Johan Henrik Ingvall Henrikinpoika halusi yleisistä tavoista poiketen itselleen sukunimen, kuten hänen veljensäkin. Kukin valitsi mieleisensä. Johan Henrik Ingvallista tuli Jokinen, hänen veljistään Rantanen, Harjanne, Manninen ja Antero.

Johan Henrik hoiti hänelle uskottua torppaansa hyvin ja sai sen menestymään, mutta perheen suhteen hänellä oli huono onni. Hänen kuudesta lapsestaan elivät aikuisikään vain kesäkuukausina syntyneet Olga Johanna, Johan Fredrik, joka syntyi Unikeonpäivänä 1873, sekä nuorin Henrik Reinhold.

Heistä jokainen eli yli kahdeksankymmentä vuotiaaksi. Johan Fredrik , joka oli äidinisäni, ennätti täyttää jopa 86 vuotta.

Raskas taloudenhoito ja kuusi synnytystä kymmenen vuoden sisällä jättivät jälkensä Karoliinan terveyteen. Niinpä hän sairastui kuumetautiin eräänä ankarana pakkastalvena ja menehtyi ollessaan vain 55-vuotias, kevätauringon alkaessa sulattaa talven paksuja lumikinoksia.

Johan Henrik tunsi itsensä vielä vetreäksi ja alkoi oitis etsiä itselleen uutta puolisoa. Hän ihastui itseään lähes neljäkymmentä vuotta nuorempaan 20-vuotiaaseen Maria Wilhelmiina Johantyttäreen. Isän avioliitto ei oikein miellyttänyt äitipuoltaan vanhempia lapsia, vaan he lähtivät kotoaan yksi toisensa jälkeen.

116

Johan Fredrik, jota kutsuttiin Juhoksi, joutui kolmeksi vuodeksi Pietariin sotaväkeen, jossa hän oppi venäjänkielen taidon. Hän lauloi venäläisiä lauluja ja tanssi ripaskaa vielä keski-ikäisenäkin. Armeijan jälkeen Juho palasi Suomeen.

Maataloudesta kiinnostuneena hän pyrki Pääskylahden maanviljelyskouluun, josta valmistui maatalousteknikoksi pari vuotta myöhemmin. Heti koulun jälkeen hänet palkattiin tietojensa ja taitojensa vuoksi koulutilan työnjohtajaksi.

Palveltuaan vuoden teknikkona tilalla Juho halusi kokeilla oppejaan vapaana koulutilan rajoituksista ja haki pehtoriksi Kivennavan pappilaan, jonne hänet loistavien koulu- ja työtodistusten perusteella valittiinkin. Kivennavalla Juho sai vapaasti kokeilla ja kehitellä uusia menetelmiä. Jo ennen AIVrehun keksimistä Juho oli kehitellyt eräänlaisen painoheinän valmistusmenetelmän, joka oli suurena apuna karjan ruokinnassa. Omin käsin hän valmisti myös tuulimoottorin veden johtamista varten sekä sammalkuivikkeen murennuskoneen.

Kädentaidot olivat teoriatiedon ohella Juhon erikoisalaa.

Naiset eivät olleet Juhoa kiinnostaneet armeijan jälkeen, sillä hän oli ennen sotaväkeen menoaan joutunut pettymään.

Ensimmäisessä työpaikassaan Mäntsälässä, eräässä vauraassa talossa palvellessaan, hän oli kihlannut pienen talon tyttären, mutta tämä oli rakastunut talollisen poikaan ja purkanut kihlauksensa.

Niinpä Juho Kivennavan pappilaan tullessaan ei luonut silmäystäkään tilan naispalvelijoihin. Taloudenhoitaja, piiat, keittäjä, pari navettatyttöä sekä karjakko saivat hänen puolestaan olla rauhassa. Nuori pehtori paneutui innolla pappilan tilanhoitoon ja alkoi suunnitella siihen parannuksia. Rovastina toimiva G.W. Relander jätti suosiolla vastuun asiantuntevan nuorukaisen hartioille.

117

Kului parisen vuotta ja Kivennavan pappilaan tuli meijeriköksi 17-vuotias iloinen, punaposkinen tummakutrinen tyttö, Elin Sofia Kauppinen, kutsumanimeltään Elli. Tytön pitkät vyötärön alapuolelle ulottuvat tummat palmikot veivät Juholta mielenrauhan. Hän alkoi piirittää ylpeää tyttöä, mutta tämä vain nauroi ja heilautti päätään niin, että letit viuhuivat ilmassa. Juho ei voinut aavistaa, että Elli oli juuri toipunut ensirakkautensa kuihtumisen aiheuttamasta ikävästä Mustolan karjamajalla viettämänsä kesän jälkeen. Se kesä oli herättänyt tytössä uinuvan naisen ja saanut hänet kapinoimaan holhoojana toimivan sisarensa tiukkoja sääntöjä vastaan niin voimakkaasti, että tyttö katsoi viisaammaksi irrottautua tämän otteesta ja koko Mustolan kartanosta.

Kolmetoista vuotta vanhemman Juhon osoittama kiinnostus huvitti aluksi Elliä ja hän alkoi kiusoitella nuorta miestä.

Kun Juho eräänä sunnuntaina tarjosi tytölle potkurikyytiä, niin tämä tapansa mukaan nosti komeasti päätään ja vastasi.

Ei tämä tyttö tuollaiseen kyytiin istu. Pitää olla vähintään hevonen ja reki ennen kuin kyyti kelpaa. Koska Johan Fredrik oli ylväs, hienokäytöksinen mies, hän ei häkeltynyt, vaan kumarsi kohteliaasti ja vastasi, kyllä sellaisetkin löytyy. Ne löytyivät ja rekiajelut ylpeän tytön kanssa alkoivat.

Pappilan naispalkolliset olivat kateellisia nuorelle tytölle, joka oli voittanut tavoitellun pehtorin sydämen ja kantelivat rovastille pehtorin ja meijerikön yhteisistä retkistä. Rovastin puhutteluun Juho vastasi vakavana, en ole tähän mennessä astunut meijerikön aitan kynnyksen yli, mutta tästä lähtien tulen sen tekemään, sillä aion mennä naimisiin hänen kanssaan.

118

Reilun vuoden päästä siitä, kun Elin Sofia oli pestattu meijeriköksi, vietettiin Kivennavan pappilan suuressa salissa meijerikkö Ellin ja Juho pehtorin häitä.

Suuri suku on rikkaus, perinteet, tiedot, taidot.

Juuret.

Juurista kumpuaa elämä, kasvu ja kehitys.

Myös oksat juurtuu ja siemenestä kasvaa uusi elämä.

Siinä on kasvun voima ja tulevaisuus.

119

32.Kaappikello

Tuvan vanha kaappikello aloitti kaksitoista lyöntiään ensin hieman naksahtaen. Talon emäntä levähytti tuvan isolle pöydälle pellavaisen, puhtaalle tuoksuvan pöytäliinan, oikoi vielä sen saumoja hyväillen ja vilkaisi hopeahäälahjaksi saamaansa helmikoristeista rannekelloa.

-Nyt se vanhus on jo kaksi tuntia edellä, hän naurahti kaappikelloon vilkaisten.

Hän loi vielä haikean katseen kapioiksi kutomaansa liinaan ennen kuin kiirehti ulos tuvasta. Ovella hän törmäsi keväällä seitsemän vuotta täyttäneeseen tyttäreensä Railaan, joka kantoi sylissään isoa kukkavaasia täynnä kirkkaan keltaisia kultapalloja.

-Pane kukkavaasi tuvan pöydälle ja mene sitten yläkertaan pukeutumaan, meillä alkaa jo olla kiire kirkkoon. Sisaresi on jo pukeutumassa kaasojen avustamana. He kampaavat sinunkin hiuksesi kunhan pyydät.

Raila asetti maljakon pöydälle ja kiirehti vaihtamaan nuhraantuneen sortsiasunsa vaaleansiniseen runsashelmaiseen kesämekkoon. Tänään oli hänen vanhimman sisarensa tähänastisen elämän tärkein päivä, hääpäivä. Kirkossa vihkimisen jälkeen hääjuhla pidetään kylän nuorisoseurantalolla.

Toistasataa hääkutsua on lähetetty, mutta yövieraiksi tulevat vain lähisukulaiset, näin Raila muisti äidin kertoneen sijatessaan hänelle vuoteen tuvan perällä sijaitsevaan alkoviin.

Raila saapui kotiin ensimmäisten yövieraiden mukana ja väsynyt kun oli, kömpi heti vuoteeseen lämpimien peittojen alle toisten jäädessä vielä ulos keskustelemaan.

Unensa läpi Raila kuuli kaappikellon ensimmäisen naksahduksen ja sen jälkeen rahisevaa ääntä krrhhpim, krrahpam, 120

krrhpim, krrhpam, sitä tuntui jatkuvan loputtomiin, vaikka tyttö painoi tyynyä korvilleen minkä jaksoi. Viimeinen pam kumahdus jäi kaikumaan tuvan hirsiseiniin ja Raila kuuli selvästi kaiun vastaavan pam-apua.

Pelästyneenä hän nousi istumaan. Hän oli nyt täysin hereillä ja katseli kauhistuneena ympärilleen. Kuu oli nousemassa ja heitti tummia varjoja tuvan seinille. Ne liikkuivat aavemaisesti ja kaappikello kasvoi kasvamistaan. Sen ympärillä heiluvat koukeroiset kyhmyiset kädet ojentuivat häntä kohti.

Kädet vapisten tyttö sytytti alkovin yövalon ja vilkaisi ympärilleen. Kaikki oli niin kuin ennenkin ja talo oli hiljainen.

Kaappikello jatkoi raksuttamistaan, ja aaveet olivat poissa.

Raila muisti hämärästi tuon vanhan kaappikellon tarinan.

Hänen isänsä isoisä oli valmistanut sen ollessaan kaukana Lapin perukoilla metsätöissä lähes sata vuotta sitten. Kullanhuuhdontaakin he olivat Railan kuuleman mukaan harrastaneet.

-Jospa kellon sisään on kätketty aarre, kultakimpale, joka haittaa rattaiden pyörimistä, hän tuumi. Ihan selvästi kello kärsi ja pyysi apua. Pyydän isää tarkistamaan sen heti aamulla. Tai ehkä on parasta puhua veljelle ensin, hän ymmärtää ja osaa aukaista kellokaapin. Isä saattaisi vain nauraa ja minä häpeäisin kauheasti niin kuin silloin keväällä sen sammakkojupakan jälkeen. Railaa nolotti vieläkin muistaessaan, että hän oli suudellut sammakkoa, jotta tämä muuttuisi prinssiksi.

Rauhoittuneena Raila sammutti yövalon ja kuuli juuri ennen nukahtamistaan kotiväen tulevan hääjuhlista.

121

33.Värit vaihtuvat

Aurinko oli jo noussut lakipisteeseensä pilvettömällä taivaalla ja porotti täydeltä terältä sinä helteisenä kesäsunnuntaina, kuumottaen terassilla loikoilevien auringonpalvojien kevätkalpeita hartioita. Kesä oli kauneimmillaan.

Tyttäreni nuorimmainen Timi oli eilen saanut opintonsa päätökseen ja koko perhe sekä muutamia poikien ystäviä oli tänään paikalla. Nuoret harrastivat pallopelejä laajalla pihanurmikolla. Nauru raikui ja välillä kuului pientä piikittelyäkin, kun joku lajin mestari löi pesäpallomailalla huteja.

Päätimme mökkimatkalla poiketa juhlien rääppiäisille.

Nuorisolla näytti olevan meneillään frisbeen heitto. Lautanen lensi suhisten toiselta toiselle, kun ilmestyimme talon nurkalle. Timin veli Niki huomasi minut, kun saavuin pihakiveykselle. Frisbeekiekko oli hänen kädessään ja hän huusi kovalla äänellä.

-Mummi ota kiinni.

Kevyt lautanen lähti salamana kiitämään minua kohti.

Se tulla viuhui ilmassa, mutta hiukan liian korkealla. Minä muistin nuoruusvuosieni monet urheilusaavutukset ja tuumin, että pienen hypyn tekemällä tavoitan sen ja maineeni teräsmummina pelastuu. Ponnistin maasta kädet taivasta kohti sojottaen, mutta en tavoittanut lautasta, se lensi yli.

Hyppy oli tyylikäs, minulle myöhemmin kerrottiin, mutta alastulo ei sitä ollut. Se oli täysin fiasko. Oikea jalkani petti ja minä romahdin kiviselle alustalle kyljelleni. Yritin tukea kädellä, mutta se ei pitänyt, niinpä sukelsin pää edellä maahan.

Otsani ja poskeni iskeytyivät pihalaattaan. Jäin makaamaan pitkälleni otsa verta valuen ja aurinkolasit vieressä tuhannen nuuskana.

122

Tyttäreni tuli juosten luokseni ja huusi tullessaan.

-Tuokaa nopeasti pari hernepussia pakasteesta!

Saatuaan ne, hän painoi jäisen pussin otsalleni ja toisen poskelleni. Kömmin istumaan, tunnustelin olkapäätä, käsivartta ja kylkeä. Vähän tuntuivat aroilta, mutta kovaa kipua en tuntenut, poskipäätä lukuun ottamatta. Ensiavun jälkeen lepäsin tunnin verran ja sitten jatkoimme suunnittelemaamme mökkimatkaa. Hernepussit otin mukaani vastaista tarvetta varten.

-Taisin selvitä mustelmilla, sanoin Eerolle mökillä, kun otsaruhjeen verenvuoto oli kokonaan tyrehtynyt, eikä kipuakaan tuntunut.

Illalla nukahdin tavallista aikaisemmin ja nukuin koko yön heräämättä, mikä normaalioloissa on hyvin epätavallista.

Herättyäni yritin nousta ylös, mutta käsivarren ja oikean kyljen sietämättömän kivun vuoksi en kyennyt ponnistamaan itseäni ylös. Yritin ja yritin, mutta lopulta Eeron oli nostettava minut makuulta istuvaan asentoon. Siitä sitten liu’uin seisaalleni vuoteen viereen.

Sairaalareissu siitä tuli. Menimme suoraan Keskussairaalan ensiapuun. Siellä piti kuitenkin käydä titaanien taistelu, kun olin jättänyt ”arvauskeskuksen” väliin, eikä minulla ollut lähetettä. Puhumalla pääsin kuin pääsinkin lääkärin vastaanotolle. Diagnoosi oli, kylkiluu murtunut ja käsivarren jänteet sekä lihakset pahoin tärähtäneet, samoin oikea poski.

-Ei näille voi tehdä mitään, paranevat parissa kolmessa kuukaudessa, lääkäri totesi.

-Miten on, kun minulla olisi Viipurin matka tiedossa neljän päivän päästä? Uskallanko lähteä? Tiedustelin.

123

- Jos jaksat, niin en näe mitään estettä. Ainoa haitta on, että poskeesi tulee paha mustelma, sitä ei voi estää, lääkäri totesi.

Niin tapahtuikin. Neljässä päivässä poskeni muuttui tummanpuhuvaksi, kiitin toukokuussa saamaani rusketusta, joka hieman peitti yhä mustemmaksi käyvää poskeani. Lisäsin vain puuteria ja poskipunaa matkan edetessä.

Kaikki matkatoverini eivät edes huomanneet mustelmaa.

Vai olivatko he hienotunteisia eivätkä kehdanneet kysyä oliko meillä kotona käyty vähän rajumpaa sylipainia.

Illan istujaisissa paljastin pöytäseurueelleni urheilusaavutukseni epäonnistumisen ikään kuin varoittavana esimerkkinä itseen kohdistuvista liian suurista luuloista.

Kotiin tultuani katsahdin ensimmäiseksi eteisen peiliin.

Poskeni oli nyt aivan musta ja mustelman reunoille oli alkanut muodostua violetti rengas. Hautaannuin mökille ja kannatin käsivartta kaulaliinan varassa. Kävelin ylväänä ja suoraselkäisenä, sillä murtunut kylkiluu ei sallinut kumartelua eikä taivutuksia. Peilistä totesin, että sinipunaista poskea ei puuterikaan peittänyt, joten hylkäsin sen. Ajattelin, eihän metsän siimeksessä ole katsojiakaan.

Poskeni värin vaihtuessa vihreäksi olin iloinen ympäristöni vehreydestä ja lintujen livertelystä nyt jo valmistuneiden pesiensä ympärillä. Olin tunnistavani vihervarpusen erään pesäpöntön suuaukossa ja iskin sille silmää. Pakolliset kauppareissut sujuivat maltillisesti ja aikaa tuhlaamatta. Tavanomaisille päiväkahveille baariin en suostunut lähtemään, tuttujen tapaamisen pelossa.

-Mustelma alkaa hävitä, totesin, kun sen perusväri sininen alkoi häipyä.

124

Mutta mitä jää jäljelle, kun sininen häviää vihreästä? Nii’in, keltainen. Kaunis väri sinänsä, iloinen, valoisa. Se tuo mieleen auringon, tähdet ja kuun, mutta keltainen poski tuo mieleen kiinalaisen. Käänsin saunakamarin peilin nurinpäin, enkä punannut huulianikaan pariin päivään, niin vihainen olin.

Lopulta, kun poskipääni oli käynyt läpi koko värileikin, huomasin peiliin katsoessani poskiini jääneen terveen punan.

Oliko se runsaan ulkoilun vaikutusta, vai tarvitsevatko ikääntyvät ihosolut vähän ravistelua välillä?

Koivu hehkuu kullankeltaisena nousevan auringon kilossa.

Vaahteran oranssi ja pihlajan puna häikäisee sinipunaisena hohtavan pensaikon yllä.

Mikä värien sinfonia, varvusto on yhtä väripalettia.

125

34.Joen ääniä

Joen varrella, pienellä mäkinyppylällä, seisoo vanha mylly.

Se on kuunnellut siellä kosken kohinaa lähes 200 vuotta. Rakennuksen punamultainen pinta on vuosien saatossa patinoitunut. Ränsistyneeltä räystäältä lirisee lumesta sulanutta vettä, joka räiskähtää seinän vierustalle kasvaneeseen lammikkoon. Veden pinta porisee jatkuvan vesinoron valuessa alas.

Kierrän kuplivan lammikon, kävelen hieman jo lahonnutta siltaa pitkin myllyn ovelle. Lukko kirahtaa kääntäessäni ruostunutta avainta lukossa. Narahtaen aukeaa ovi ja sieraimiini pöllähtää tunkkainen haju, pölyä, mätäneviä jyviä ja kosteaa puuta.

Vähitellen silmäni tottuvat hämärään. Katson ympärilleni.

Ennen kirkkaat punahonkaiset seinähirret ovat tummuneet ja lattialankkujen oksankohdat pullottavat, kuin rupisammakon silmät keväisessä purossa. Myllynrattaat ovat pahasti ränsistyneet. Ei ryskytä ratas, kivet ei jauha. Rattaista kuuluu vain pahaista kitinää, kun joen vesi syöksyy kohti ja ohi. Loiskunta ja litinä kaikuu alhaalta rattaista.

Vilkaisen myllynkiviä. Lohkoilleet ovat, mutta alkuperäisen muotoiset edelleenkin. Paljon ovat jauhaneet.

Ulkopuolelta kuuluu kosken ja vuolaana virtaavan joen ääniä. Yläjuoksulla kuuluvat jäälautat kokoontuneen jokavuotiseen tapaansa suureksi röykkiöksi, odottaen otollista hetkeä syöksyäkseen rytisten alas. Kuuluu sihinää kolinaa ja kilinää kunnes jääpato murtuu. Rymisten ja ryöpsähdellen se ryntää alas. Puikkomaisiksi käyneet jäälautat pirstoutuvat osuessaan uoman kiviin, saaden aikaan vaahtomaiset tyrskyt. Ne 126

nousevat ja laskevat. Tunnustelevat välillä joen pohjaa, sivelevät veden pyöreiksi hiomia kiviä ja sammaloituneita joentörmiä. Heittelehtivät edestakaisin holtittomina uomaansa hakien, kunnes löytävät sen.

Jäiset puikot loistavat auringon kilossa kuin kristallit rientäessään seuraavalle tasanteelle. Rauhoittuvat hetkeksi, kilisevät ja sihisevät sulaessaan. Matkaa tehdessään ne törmäilevät rannan kiviin ja saavat juoksulleen uuden suunnan.

Syntyy pyörteitä, jotka imaisevat sulamattomat jäät syleilyynsä. Vesi jauhaa jääkiteitä kiviä vasten, kunnes päästää ne vaahtoavana ja vuolaana virtana valumaan kohti kuohuvaa ratas-uomaa.

Vanha myllytunnelma tarttuu minuun. Koski kohisee, ja se saa aistit avautumaan. Annan tunteille vallan ja ymmärrän miksi Tapperin veljekset halusivat asua valjastamattoman kosken partaalla. Siellä heidän luomisvoimansa sai pulputa vapaasti veden monista äänistä, ympäröivän luonnon tuoksuista ja sen ainutkertaisesta kauneudesta, vapaudesta ja voimasta. Levottomuudesta ja rauhasta.

Näiden ajatusten myötä jätän myllyn ja siirryn kohti joen alajuoksua, kylätiesillan toiselle puolelle. Vesi virtaa jo paljon rauhallisempana. Se on ottanut mittaa ja saanut voiton koskesta, sen on aika rauhoittua. Kävelen pitkin joen törmää ja kuuntelen. Kosken kohina on vaiennut, kuulen vain hiljaista solinaa, veden virratessa kohti jokisuistoa. Seuraavan mutkan takaa avautuu silmieni eteen tyyni valkama. Vesi on hiljaa, ja pienen pieni väre saa rantaan osuessaan aikaan tutun liplatuksen.

127

Määränpäähän, vesistön seuraavaan järveen, on vielä matkaa. Edessä on pari kivikkoista mutkaa. Kivet kiertäen viimeiset jääkiteet sukeltavat pyörteen imaisemina alas ja nousevat taas ylös, kulkien hiljaa eteenpäin. Vauhti hidastuu yhä.

Vihdoin joen voima laantuu kokonaan. Se koskettelee rannan kiviä hellästi sivellen, hyväillen.

Viimeisen jokimutkan takaa avautuu eteen jokisuisto. On rauhallista ja hiljaista, veden äänet ovat laantuneet. Kuuluu vain lintujen liverrystä rannan koivikossa. Kauempaa kuuluu kuovin tuttu varoitusääni. Joki on saavuttanut määränpäänsä ja saapunut suvantoon. Veden pinta välkkyy tummana ja tyynenä. Aurinko on kohonnut puiden latvojen yläpuolelle ja muodostaa edessä olevan lahdelman sulaan veteen hopeisen sillan. Kauempana järven selällä tummat jäälautat liikkuvat laiskasti länsituulen ajaessa niitä eteenpäin.

Kuljen läheisen niemen kärkeen asti, josta käsin saatan kuulla järven selältä jäälauttojen ryskeen, kun ne törmäävät toisiinsa. Rannan kivikossa jääpuikot taas soittavat omaa melodiaansa.

Hätkähdän. Kuulen pääni päältä outoa töötötystä ja muutamia voimakkaita siiven iskuja. Ylitseni lentää kahdeksan isoa laulujoutsenta. Suhina yltyy, kun ne laskeutuvat suvantoon, jättäen jälkeensä kuohuvan vesivanan. Veden tyynnyttyä ne ojentavat pitkät kaarevat kaulansa syvälle veden alle saalistaakseen pohjamudasta syötävää. Veden pinnasta työntyy esiin vain kahdeksan, pehmeiden perähöyhenien peittämää vitivalkeaa kolmiota, lyhyiden pyrstösulkien sojottaessa kohti taivaansineä. Luonto rauhoittuu ja sulkee nämä kevään ensi airueet hellään syleilyynsä.

128

35.Syksyisessä metsässä

Auringon säteet puikkelehtivat tienvartta reunustavan lepikon ja pieniruutuisen ikkunan läpi, päätyen valaisemaan mökin kalkinvalkoista piipunkuvetta. Heräsin valon osuessa silmiini ja nousin istumaan. Muistin edessä olevan puolukkaretken ja pomppasin kelloa vilkaisten nopeasti ylös. Sää näytti syksyistä metsäretkeä silmälläpitäen ihanteelliselta.

Aamupala ja eväiden teko sujui hetkessä.

Joitakin vuosia vanha hakkuuaukio metsätien varressa oli marjaretkemme kohde. Se osoittautuikin hyväksi valinnaksi, sillä punaposkisia aamuauringossa hohtavia puolukoita oli meitä vastaanottamassa autosta noustuamme. Edetessämme mättäiden peittämälle kivikkoiselle rinteelle, punaisina hohtavat kumpareet saivat meidät huudahtamaan ihastuksesta. Rohmu toisessa ja ämpäri toisessa kädessä riensimme mättäältä toiselle.

Sain sankoni täyteen ja päätin palata auton luo, sillä tunsin selässäni viiltävää kipua. Kallioisessa maastossa rämpiminen sai pulssini hyppimään ylös ja alas. En halunnut jarruttaa toisten menoa, joten lupasin järjestää autolle pikniktarjoilun siihen mennessä kunnes seuraavat sangot olisivat täyttyneet.

Etsin sopivan ruokailupaikan, otin eväät esille ja asetin termospullot ison kuusen kannolle. Jalkani tuntuivat raskailta ja selässäkin hieman kipunoi, joten istahdin kuivalle mättäälle suuren ikihongan juureen. Nojasin paksukaarnaisen männyn runkoon ja kuuntelin metsän hiljaisuutta. Kuului vain hiljainen tuulen huokailu ja aloin tuntea puun salaperäisen voiman siirtyvän sisälleni. Tunne voimistui. Suljin silmäni ja nautin luonnon rauhasta.

129

Äkkiä viereeni pomppi jänis. Se kuunteli aikansa käännellen pitkiä korviaan suunasta toiseen, kunnes antoi toisen korvansa taittua päälakea kohti. Se oli huomannut, ettei vaara uhannut mistään suunnasta ja rauhoittui. Pupun turkissa näkyi jo hitusen valkoista. Se enteili talven tuloa. Tajusin jänöemon etsivän sopivaa suojapaikkaa talveksi, sillä muutaman männyn takana näin jo isoksi kasvaneiden jänölasten korvien nipukat. Ojensin käteni sivelläkseni jäniksen pehmoista turkkia, mutta silloin pupu loikki tiehensä.

Kuulin heikon rasahduksen yläpuoleltani. Katsahdin ylös.

Ison petäjän alimmalla kuivuneella oksantyngällä istui orava nakerrellen etutassuissa pitämäänsä käpyä. Ketterästi se hypähti alas istahtaen viereisen männyn juureen ja piilotti taitavasti tuomansa kävyn rungossa olevaan onkaloon. Oravan pörhöttäessä pitkää kauniisti kaartuvaan häntäänsä, huomasin sen turkissa jo hieman harmaata sävyä kaarnanruskean joukossa.

-Sinäkin olet jo pukemassa yllesi talviturkkia, vaikka syksy on vielä lämmin, sanoin hymyillen. Talvivarastoakin olet jo alkanut kerätä, jatkoin käpypiiloa katsellen.

Orava käänteli päätään ymmärtäväisesti ja kipusi nopeasti männyn runkoa ylös ja salamannopeasti takaisin alas. Se liikkui niin ketterästi, että ei edes katseeni pysynyt sen vauhdissa mukana. Viimein se hyppäsi pihlajan alimmalle oksalle, joka taipui sen painosta alas, ylös noustessaan se toimi vipuna heittäen pienen oksalla istujan seuraavaan puuhun.

Heristin kuuloani. Takanani risahteli, räsähteli ja varvikko tärisi. Sammalmätäskin, jolla istuin tuntui värähtävän. Nousin seisomaan ja huomasin tuijottavani ison tummanruskean karhun mustiin nappisilmiin. Se hämmästyi minut nähdessään, pysähtyi hetkeksi, puisti jykevää päätään ja löntysteli 130

sitten ohitseni metsäautotien toiselle puolelle. Kuin näkymättömän käden vetämänä seurasin sitä. Hetken matkaa kuljettuamme se seisahtui, katsoi minuun ja kohdisti sitten katseensa edessään olevaan kuuseen.

-Ahaa myös sinä olet vetäytymässä talviunille lähiaikoina.

Oletko täyttänyt masusi marjoilla, hunajalla ja muulla ravitsevalla ruualla? kysäisin katsellessani ison kuusen alaoksien suojaan kyhättyä havumajaa.

Vastausta odottamatta ajattelin palata passipaikalleni, kun kuulin hieman etäämmältä siipien suhinaa ja mäiskettä.

Hiivin hiljaa ääntä kohti ja näin edessäni ison teeriparven.

Osa istui puiden oksilla, osa oli maassa ja muutama oli juuri saapumassa voimakkain siiveniskuin paikalle. Olivat ehkä syyssoitimella kokoontuneet parveksi ja etsivät nyt sopivaa talvehtimispaikkaa, jossa olisi lehtisilmuja päiväeväiksi ja hyvä hanki kaivautua kieppiin yöksi.

-Koko metsän väki odottaa talven tuloa ja valmistautuu siihen, mutisin puoliääneen ja käännyin palatakseni auton luo.

-Mitä sinä täällä itseksesi supatat? Hei, nukutko sinä? Ääni iskeytyi hitaasti tajuntaani. Sitten tunsin kovakouraisen puistelun olkapäissäni.

-Herää! Onko täällä edes tarjoilu valmiina nälkäisille marjanpoimijoille?

131

36.Veräjällä

Istuimme karjapihan veräjän ylimmällä riu’ulla, iso-veljeni Asko ja minä. Pikkuveli Seppo tirkisteli riukujen välistä ja ihmetteli miksi me tänne tulimme, kasvimaallehan meidän piti mennä. Lohdutimme, että hän saa herkkunsa kun jaksaa hetken odottaa. Lupasimme tuvasta lähtiessämme huolehtia Seposta ja mennä kasvimaalle valitsemaan makeat porkkanat välipalaksi. Isän kotitilan karjapiha veti meitä kuitenkin vastustamattomasti puoleensa ja päätimme poiketa katsomaan voimmeko uusia pari päivää sitten keksimämme jännittävän leikin. Sepon mukana ollessa eivät vanhempamme aavistaisi aikomuksiamme, sillä meitä kahta oli varoitettu menemästä karjapiha-alueelle ilman aikuisia silloin, kun siat olivat ulkoaitauksessa.

Heiskalan tilaa isännöi isän vanhempi veli Eemeli. Runsaslukuisen nautakarjan lisäksi tilalla oli lampaita ja kanoja, tallissa useita hevosia ja sikalassa sikoja ja pieniä porsaita. Kesällä lehmät, vasikat ja lampaat olivat ulkolaitumilla, hevoset haassa lähimaastossa ja kanat omassa kanaverkolla eristetyssä aitauksessa navetan sivustalla. Luukun kautta ne pääsivät munimaan sisäpuolella oleviin pesiin. Siat majailivat navetan yhteyteen rakennetussa sikalassa, josta ne laskettiin ajoittain karjapihasta erotettuun ulkoaitaukseen. Täysikasvuiset emakot olivat isoja, mutta suurin kaikista oli vanha karju, joka oli ruma ja vihainen.

Leikkimme juonena oli härnätä tuota mahtavaa kömpelöä otusta, jonka jykevää niskaa koristi harvahko piikkimatto.

Nyt aitauksen mudassa piehtaroi vain pari emakkoa, joten päätimme Sepon suureksi riemuksi mennä kasvimaalle. Me 132

isommat juoksimme edellä ja Seppo kipitti perässä. Valitsimme porkkanat, Sepolle annoimme suurimman ja naatit päätimme viedä sioille. Sipaisimme enimmän mullan pois porkkanasta nurmikkoon pyyhkäisemällä ja aloimme rouskutella makeaa herkkua.

Leikki kaiversi kuitenkin mielessämme, joten sanattomasta sopimuksesta käännyimme jälleen kohti karjapihaa. Asko nappasi kasvimaan laidasta nipun naatteja mukaansa ja pian istuimme jälleen veräjäriu’ulla porkkanoita napostellen. Iloksemme ison urossian jämerä hahmo näkyi uloskäyntiluukun suulla. Se katsoa tihrusti meitä uteliaana pienillä valkoisten ripsihaituvien reunustamilla siansilmillään. Asko heilutti naattinippua kutsuvasti ja onnistui houkuttelemaan karjun liikkeelle. Laiskasti se lönkytteli veräjän luo. Ojensimme naatteja sian kärsää kohti, se haisteli ja haisteli, mutta kun se aikoi napata saaliin, vetäisimme herkut pois. Muutaman kerran jälkeen, mulkaistuaan meitä vihaisesti, se aikoi poistua.

Silloin pudotimme koko kasan maahan, ja sika ryhtyi heti rouskuttelemaan rapeita vihanneksia. Nyt oli meidän hetkemme koittanut.

Komensimme Sepon pysymään paikoillaan ja toisiimme vilkaisten päätimme aloittaa kilpajuoksun. Pudottauduimme veräjältä naatteja nauttivan otuksen viereen ja kipaisimme juoksuun kohti aitauksen vastakkaista reunaa. Karju ryntäsi peräämme. Ihmettelimme jälleen kerran miten se sai suuren ruhonsa liikkeelle niin nopeasti.

Me olimme nopeita, mutta niin oli sikakin. Ehdimme juuri ja juuri yläriu’un yli, kun takaa-ajajamme törmäsi aitaan. Aioimme vielä härnätä sitä hetken, kun huomasimme, että sen kärsä oli aivan punainen ja suupielistä valui punaista nestettä.

133

-Sen suu on veressä, minä parahdin, jos ne naatit oli myrkyllisiä.

-Mitä me tehdään, miten me kerrotaan Eemeli-sedälle, että sika sylkee verta ja voi kuolla, Asko kauhisteli.

Potilas katseli meitä vihaisena ja kuopaisi etusorkallaan liejuista maankamaraa.

Minä vilkaisin aitauksen toiselle puolelle ja huomasin kauhukseni, että Seppo oli pujottautunut veräjän riukujen välistä aitauksen sisäpuolelle ja tassutteli meitä kohti. Viittasin kädellä Askolle, joka säikähti ja hypähti salamannopeasti maahan ja lähti juoksemaan Seppoa kohti. Minä säntäsin perään.

Sian pienille aivoille tuli ongelma, kumpaa meistä lähtisi seuraamaan. Minä olin lähempänä, joten valinta oli helppo.

Vihainen karju verta valuvine kärsineen ryntäsi perääni.

Juoksin niin lujaa kuin seitsenvuotiaat kinttuni sallivat ja tunsin märän kärsän hipaisevan paljasta kantapäätäni syöksyessäni päistikkaa aidan yli. Asko oli ennättänyt siepata ihmettelevän pikkuveljensä veräjän taakse turvaan.

Hengästyneinä aloimme pohtia miten selitämme tuvassa olijoille aiheuttamamme vahingon. Olimme uhmanneet kieltoa menemällä luvatta karjapihalle ja ottaneet Seponkin mukaan. Kauheinta oli kuitenkin urossian kohtalo.

Nöyrinä allapäin kerroimme tuvassa tapahtumien kulun.

Emäntä, Hilma-täti, katseli meitä hetken pää kallellaan ja puhkesi sitten raikuvaan nauruun. Me katsoimme häntä ällistyneinä. Menikö hän sekaisin, oliko se noin kauhea isku?

-Annoitteko te Ärjylle punajuuren naatteja? hän kysyi naurusta hytkyen.

-Oli siinä niitäkin, Asko änkytti.

Minä en ymmärtänyt vieläkään. Sen tajusin, että sialle ei ollut tapahtunut mitään vahinkoa.

134

Äidiltä saimme läksytyksen siitä, että olimme olleet tottelemattomia ja saattaneet Sepon vaaralle alttiiksi.

En tavoita lapsuuden tunnelmaa.

Sitä, mikä oli auringon paisteessa ja lämpöisissä vesisateissa, päivänkakkaroissa ja alsikeapiloissa.

Kirvelevät variksensaappaatkin ovat hämärä muisto vain.

135

37.Pieni katontekijä

Talomme oli maalausta vaille valmis ja kattokin jo viimeistelyvaiheessa. Asumistamme eivät pienet puutteet rajoittaneet, vaan olimme jo täysin kotiutuneet Pääjärven rannalle rakentamaamme kotiin.

Kesäinen, aurinkoinen päivä oli mitä ihanteellisin ulkona työskentelyyn, niinpä talon miehet ukki, isä ja 13-vuotias Asko päättivät maalata asuinrakennuksen pärekaton. Ukki keitti punamultamaalia rantasaunalla, josta Asko kuljetti maalisangon toisensa jälkeen talon takana olevia tikapuita pitkin katolle.

Myös naisväki, mummi ja äiti käyttivät kauniin sään tarjoamia mahdollisuuksia ahkeroimalla puutarhassa. Lapset, Liisi, Seppo, Irma ja pian kolme vuotta täyttävä Urpo olivat keskittyneet keinuun ja hiekkalaatikkoleikkeihin. Aikansa hiekkakakkuja tehtyään isommat lapset kyllästyivät siihen ja innostuivat keinumaan kilpaa. Oli hauskaa ottaa kova vauhti ja sitten hypätä keinusta pois. Kilpailla kuka pääsee pisimmälle. Urpo jäi yksin hiekkalaatikolle, rauhallinen ja hiljainen pienokainen kun oli. Keinujat eivät kisan tiimellyksessä huomanneet pikkuveljen poistumista näköpiiristä.

Kattomiehet ahkeroivat työmaallaan. Asko oli parhaillaan talon harjalla sinne johtavien tikapuiden luona maalipensseli kädessään. Hän kohottautui kastaakseen pensselin maalisankoon. Nostaessaan katseensa hän erotti räystäältä pientä liikettä. Poika jähmettyi paikalleen, kun näki vaalean pellavapään pistävän esiin räystään alta.

-Urpo? hän henkäisi.

-Isä, Asko kuiskasi ja osoitti kädellään kohti räystästä.

136

Isä, joka oli katon harjan kauimmaisessa päässä, vilkaisi Askon viittaamaan suuntaan, säikähti, mutta rauhoittui välittömästi.

-Ssshhh, hän suhahti ja nosti etusormen suunsa eteen.

Nyt ei saa hermostua, eikä säikäyttää pienokaista, joka yrittää päästä räystään yli, hän tuumi. Pienikin virheliike tai pelästyminen saa pojan otteen lipsumaan tai jalan luiskahtamaan tikkaiden ylimmältä askelmalta. Entä jos poika ylittää räystään ja nousee vastamaalatulle liukkaalle pärekatolle.

Silloin hän putoaa varmasti.

-Kas Urpo, miten sinä tänne pääsit? Älä liiku. Odota siinä niin isi tulee sinun luokse, hän jutteli rauhallisesti tullessaan lähemmäksi. Askokin tulee sinne.

Hänen katseensa seurasi tiiviisti pojan pienintäkin liikettä.

Aika tuntui matelevan huolestuneen isän mielestä, mutta kun hän huomasi Askon ennättäneen tikkaille Urpon alapuolelle, hän rauhoittui. Paikalle päästyään hän kaappasi pienokaisen syliinsä, puristi tiukasti rintaansa vasten ja alkoi hitaasti laskeutua alas.

Heidän tullessaan maan kamaralle, oli koko perhe jo ehtinyt kokoontua tikapuiden juurelle ihmettelemään tapahtunutta.

Tikapuiden alin askelma oli turvallisuussyistä jätetty korkealle, mutta neuvokas napero oli siirtänyt isän työkalupakin avuksi saadakseen käsiotteen alimmasta rimasta. Siitä hän oli jollain ihmeen konstilla kammennut itsensä ylös ja alkanut kiivetä askel askeleelta ylöspäin.

-Pojasta taitaa tulla keksijä ja erilaisten teknisten ongelmien ratkaisija, totesi ukki, kun perhe istui verannalla mehua ja päiväkahvia nauttimassa.

137

-Ukkiinsa on tullut, naurahti isä, appeensa vilkaisten. -Pitäneekö sinun nikkaroida pojalle oma työkalupakki kahden viikon päästä vietettäviä kolmevuotis- syntymäpäiviä varten. Äiti keskeytti miesten sanailun moittimalla Liisiä ja Seppoa huolimattomuudesta, kun olivat päästäneet Urpon katoamaan hiekkalaatikolta.

-Ajatelkaa miten olisi voinut käydä jos Urpo olisi pudonnut katolta, hän aloitti.

-Mutta eipä pudonnut, Asko keskeytti. –Ja putosihan ukkikin tämän verannan katolta alkukesästä.

Kaikki purskahtivat nauramaan muistaessaan keväisen tapahtuman.

Ukki oli syvästi uskonnollinen adventisti, sen tiesimme.

Hän oli hillitty, rauhallinen, huumorintajuinen mies, joka ei ollut koskaan käyttänyt voimasanoja. Ei ollut tarvinnut, ainakaan tähän asti.

Hän, isä ja Asko olivat naulaamassa ulkoverannan räystäslautoja paikoilleen, kun tikapuut, joilla ukki seisoi, kallistuivat. Ukki horjahti ja yritti saada otteen räystäästä, mutta ote petti. Asko ja isä seurasivat kauhistuneina tilannetta. Pudotus ei ollut korkea, mutta alastulo teki varmasti kipeää. Nyt ukki kiroaa, välähti vävypojan mielessä ja hän jäi uteliaana kuuntelemaan.

Ukki nousi vaivalloisesti ensin istumaan ja sitten seisomaan.

-Sattuipa ikävästi! hän valitti lonkkaansa sivellen.

138

38.Muistojen 50-luku

Muistojen kultaama, tunteiden vuosikymmen, 50-luku, oli monin tavoin murrosaikaa. Elintaso alkoi kohota sodan jälkeen ja monet asiat, joista aikaisemmin ei voitu edes uneksia, tulivat tavallisille ihmisille mahdollisiksi. Sähköhella ja puuritilöillä varustettu kuivauskaappi yleistyivät. Sähköllä tai kaasulla toimiva jääkaappi syrjäytti jäillä viilennettävän jäähdytyskaapin ja Upo toi 1953 markkinoille pulsaattoritoimintaisen vedellä täytettävän pyykinpesukoneen, jossa oli päälle käännettävä väännin pesu- ja huuhtelukertojen välistä vedenpuristusta varten. Pölyimureihin keksittiin jalkakytkin ja vaihdettavat paperiset pölypussit. Naisten kotityö helpottui ja mahdollisti kodin ulkopuolisen ansiotyön. Samalla maaseutu- ja kaupunkiväestön välinen kuilu tuli entistä selvemmin esille ja kiristi yhteiskunnallista ilmapiiriä.

Myös auton hankkiminen tuli tavalliselle ihmiselle taloudellisesti mahdolliseksi, jos vain onnistui saamaan lisenssiauton.

Amerikanraudat, varsinkin Letukat, Cadillacit, Buickit ja DeSotot olivat haluttuja, mutta usein oli tyydyttävä itäisiin, Mosseen, Volgaan, Ifaan ja Watrburgiin, eli Varpuseen.

Vuosikymmenen alku oli vielä pula-aikaa. Ostokortit olivat voimassa sokerille, kahville, margariinille ja riisille vuoteen 1953 asti. Kun viimeinen sotakorvausjuna syksyllä 1952 lähti itä-naapuriin, koko Suomi huokasi helpotuksesta ja normaali elämä saattoi alkaa. Tosin valtion kassa oli tyhjä ja työttömyys kukoisti. Harva tuli kuitenkaan ajatelleeksi, että Suomi lienee ainoa maa maailmassa, joka on maksanut sotakorvaukset sataprosenttisesti. Maailmankartalle Suomi nousi olympialaisten ja Armi Kuuselan ansiosta.

139

Pari vuotta myöhemmin kohua herätti Väinö Linnan Tuntematon sotilas ja pian sen jälkeen siitä tehty elokuva. Vuonna 1956 Kekkonen valittiin Suomen presidentiksi Paasikiven jälkeen yhden valitsijamiesäänen enemmistöllä. Kevättalvella maata koetteli 19 päivää kestänyt yleislakko.

Yhteiskunnallisissa asioissa ja elintasossa tapahtuneet muutokset olivat suuria, mutta muutos, joka tapahtui nuorten keskuudessa, oli oikeaa sekahedelmäsopaa, monesta elementistä koostuvaa, mutta makeaa. Syntyi nuorisokulttuuri.

Rock’n roll, Elvis, farkut ja Helsingin olympialaisiin lanseerattu coca cola symboloivat nuorten esiinmarssia. Nuoriso tuli tietoiseksi itsestään. Nuoruudesta tuli tärkeä elämänvaihe, joka haluttiin erottaa aikuisuudesta. Mallia otettiin amerikkalaisista elokuvista ja iskelmistä. Roolimalleina olivat James Dean, Elvis Presley ja Paul Anka. Brigitte Bardot nousi esikuvaksi vaaleanpunavalkoruudullisessa mekossaan. Pärinäpojat, surinasussut, lättähatut ja villamyssymissit olivat suurinta muotia.

Nuoriso otti takaisin sota-ajan vaatepulan aiheuttaman menetyksen. Suurinta huutoa olivat nahkarotsit, pillifarkut, hulmuavahelmaiset hameet, paitapuserot, twinsetit eli niukat neulepuserot ja villatakit, jotka napitettiin takaa. Uumalle puettiin patellavyö, nailonien peittämiin jalkoihin piikkarit tai ballerinatossut ja runsaasti rypytetyn hameen alle tärkätty monikerroksinen alushame. Alushameen helmaan saatettiin pujottaa myös metallivanne. Syksyisin ja talvisin korkeakorkoisia piikkareita suojattiin harmailla kumisilla elefanttitossuilla. Poikien nahkarotsi-pillihousuasua täydensivät teräväkärkiset kengät eli spittarit.

40-luvulla työntekoon ja keräämiseen tottuneet lapset olivat aikuisuuden kynnyksellä olevia nuoria, joilla oli nyt aikaa 140

harrastuksiin. Esikuvat löytyivät, kuinkas muuten, ulkomaisesta musiikista ja elokuvista. Televisio tuli kuvaan mukaan vasta vuosikymmenen loppupuolella. TES-TV lähetykset alkoivat pääkaupunkiseudulla vuonna 1957.

Elokuvat, Loma Roomassa, Veronan rakastavaiset ja Täältä ikuisuuteen tyydyttivät tyttöjen romantiikan kaipuuta. Kotimaiset Kaunis Veera, Hilja maitotyttö, Kesäillan valssi, Tyttö kuunsillalta ja Rovaniemen markkinoilla viihdyttivät kepeydellään. Elokuva-aitta lehdestä luettiin Marilyn Monroesta, Grace Cellystä, Audrey Hebburnista, Gina Lollobrigidasta, Romy Schneiderista, Marlon Brandosta ja Gregory Peckistä sekä lukuisista suomalaisista näyttelijöistä. Filmitähtien valokuvat olivat suosittua keräilykamaa.

Radion lauantain ohjelmistoon kuuluva tunnin mittainen ”Lauantain toivotut levyt” oli kuunnelluin ohjelma. Joka viikkoisen Luxor kuuntelun ansiosta tytöt oppivat laulujen sanat, ja kirjoittivat ne mustakantiseen vihkoon, sillä jokaisella ei ollut rahaa ostaa toivelauluvihkoja.

Lavatansseista tuli suosittuja. Kesä lauantaisin tytöt pukeutuivat leveisiin kellohameisiin tai ampiaisvyötäröllä varustettuihin pönkkärimekkoihin, sipaisivat huulilleen Sans Egal huulipunaa, poskilleen Ponds puuteria ja korvan taakse 4711 hajuvettä. Kaulaan kiedottu kaksinkertainen helminauha täydensi asun. Pojat kampasivat tukkansa ylös ja taaksepäin ja Brylgreme-hiusvoiteen avulla taivuttivat kaiken kruunuksi vielä laineen, voogun. Näin varustautuneina mentiin lavalle joraamaan Mambo Italianon, Maruzellan, Lazzarellan ja Istambulin tahdissa. Suosikkilaulajia olivat mm Olavi Virta, Umberto Marcato, Laila Kinnunen, Annikki Tähti, Pirkko Mannola ja Brita Koivunen. Jotkut osasivat tanssia oikeaa rock 141

and rollia, jiveä ja mamboa, toiset tanssivat kaikki kappaleet omalla tyylillään.

Onnekkaita olivat pojat, joilla oli moottoripyörä, motskari eli prätkä. Niitä sai sentään halvemmalla kuin autoja. Kaksitahti bensan haju leijui kaikkialla, missä pärinäpojat liikkuivat. Prätkän omistaja oli surinasussujen suosiossa. Kypäristä ei ollut tietoakaan, muodissa olevat sifonkiliinat eli fritsuliinat sidottiin vaan tiiviimmin leuan alle kyytiin noustessa. Talvisin käytettiin angoralangasta kudottua paksua kaulahuivia pään suojana.

Vaatetus oli kevyttä, mutta silloin ei palellut, en ainakaan muista. Vai onko niin, että muistelu lämmittää ja maistuu makealle kuin sota-aikana keitetty sekahedelmäsoppa.

Nostlgiaaa tarvitaan. Se rikastuttaa ja sitä voi käyttää sisäisenä voimavarana minäkuvaa tukemassa.

Nuori tietää kaiken.

Hän myös kertoo miten paljon hän tietää.

Vanha tietää paljon.

Hän myös ymmärtää miten vähän hän tietää.

142

39.Kevään tuoksut

Ilmassa on kevään tuntu, vaikka eilisen räntäsateen jäljiltä aamuilma tuntuu viileältä. Aurinko on vasta nousemassa.

Istumme mökin terassilla aamuateriaa nauttien. Pöydän keskellä, pienessä vesilasissa, koreilee sini-valkoinen kukkakimppu. Se koostuu kevään ensimmäisistä krookuksista ja hennoista osaksi nupullisista valkovuokoista. Kiedon huovan tiukemmin ympärilleni, sillä toukokuu on vasta alullaan.

Lauhan tuulen leyhytellessä järveltä päin, tunnen sieraimissani jäistä vapautuneen veden hyisen, kuivilta kaisloilta tuoksahtavan tuulahduksen. Siihen sekoittuu rantakaistaletta peittävien mustikkamättäiden varvustosta nouseva uusien heräävien varpujen tuore ja vanhojen maatuvien, lahoava haju. Ne kuuluvat kevääseen ja uuden syntyyn.

Aamukahvin jälkeen suuntaamme kohti venevalkamaa, katiskat pitää heittää järveen. Laskemme soutuveneen alas telineiltä, työnnämme sen vesille ja sijoitamme katiskat veneeseen. Katiskoissa on yhä tuttu, vähän etova kalan haju.

Ei se ole hävinnyt talven aikana. Joku sentään on pysyvää, ajattelen hymyillen. Katiskan molskahtaessa veteen kohoaa ylös kylmyyttä huokuvan pohjamudan epämiellyttävä lemu.

Lähdemme kävelemään rantaa pitkin, ohitamme naapurin puuveneen. Se on vasta tervattuna telineellä. Tervan tuoksu saa hengityksen kulkemaan rivakammin. Siinä on lisäksi jotain salaperäisen kiehtovaa. Se saa muistelemaan vanhoja tervahautoja ja niiden ympärillä hyöriviä ihmisiä.

Mökkitielle takaisin noustuamme osuu silmiimme pari metriä korkea tukkipino ja kasa kuorittuja propseja. Talvimyrskyjen tuotoksia. Propseista lehahtaa ihana, pihkan ja 143

tuoreen puun tuoksu. Tunnen kuinka se aukaisee nenäonteloni. Mieleeni tulvahtaa useat metsänhoitaja isäni kanssa tekemäni retket tukkilaaneille. Lapsuusaika palaa mieleen.

Muistojen tuoksut eivät vuosienkaan saatossa eltaannu.

Naurahdan ajatuksilleni.

Teemme pienen kävelyretken puolisoni kotitilan ympäri.

Ohitamme viljakuivaamon, jonka ympärillä on puoliksi maatuneita jyviä. Haju muistuttaa imelän hapanta kaalilaatikkoa, viljan voi siinä tarkka-aistinen juuri ja juuri tunnistaa.

Eero katsoo kuivaamon vieressä kasvavaa, korkeaa, monikymmenmetristä kuusta ja kertoo, kuinka hän, alle kymmenvuotiaana kaatoi sen vieressä kasvaneen samanmittaisen puun joulukuuseksi tupaan. Jäljelle jääneellä kuusella on miehen ikä, hän kommentoi.

Kuivaamon vieressä on lautataapeli. Laudat on talven aikaan sahattu myrskyn kaatamista rungoista. Tilan kotitarvekäyttöä varten, arvelemme. Tuoreen, sahatun puutavaran tuoksu tuntuu selvästi. Se on mielestäni eräs kevään miellyttävimmistä tuoksuista.

Paluumatkalla ohitamme syksyllä kynnetyn pellon, jonka kuivat yläsarat on jo karhittu. Lokkiparvi laskeutuu kirkuen pellolle. Mullasta kohoaa heräävän kevään tuntu, jonka vieno tuuli tuo aistittavaksemme. Voin jopa kuulla leivon laulun sen kohotessa ylös taivasta kohti.

Mökin portin pielessä kasvavassa tuomessa on jo isot silmut ja pienet kukkatertut. Taitan muutaman tuomenterttuoksan mukaani. Ympärilleni leviää voimakas kitkerän äitelä tuoksu. Koivun hiirenkorvaoksa on siihen nähden lähes hajuton.

Istahdan tuvan seinustalle. Aurinko on kohonnut lakipisteeseensä ja ilman täyttää pesiä rakentavien pikkulintujen 144

sirkutus. Lämpö hyväilee kasvojani. Vieno tuuli tuo tullessaan pihkan ja koivuista valuvan mahlan kirpeän makean sekoituksen, kevään tuoksun.

Yläpuolelta kuuluu joutsenten rääkyvä ääni. Siivet puiden latvoja hipoen ne laskeutuvat rantakaislikkoon aterioimaan.

Koko luonto valmistautuu vastaanottamaan kesän.

Aurinko lämmittää, herään horroksesta, avaan koteloni, hengitän kevään tuoksuja.

Minä kevätperhonen.

145

40.Vain yksi omena

Se loisti kuin Kointähti tummalla yötaivaalla kuulaana pakkasiltana, yhtä houkuttelevana, yhtä salaperäisenä. Pojat olivat ihailleet ja himoinneet sitä siitä asti kun sen toinen poski alkoi punertaa. Heidän oli tunnustettava, että se veti heitä magneetin tavoin puoleensa. Joka ilta leikkiensä ja keppostensa lomassa he pysähtyivät tuijottamaan sitä naapurin aidan taakse ihaileva katse silmissään ja vesihelmet huulillaan.

Niin myös tänään, syyspimeänä kuutamoiltana.

-Se maistuu varmasti makealle, tuumi Soini, serkuksista vanhempi 10-vuotias.

-Siinä on kanelin maku ja pinta on silkkisen pehmeä ja sileä, jatkoi pari vuotta nuorempi Eero. –Voin ihan tuntea kiiltävän kuoren sormissani ja tuoksun nenässäni.

-Minä tunnen suussani miten mehu purskahtaa hedelmälihasta hampaani iskiessä kuoren läpi, huokasi Soini.

-Katso, nyt se on kokonaan punainen. Se on varmasti täysin kypsä, hihkaisi Eero innoissaan.

-Hiljempaa! Naapurin väki on taatusti vartiossa, onhan se puun ja koko puutarhan ainoa omena.

-Mistähän se johtuu? Tuo omenapuu on aika lähellä meitä, kaneli tuoksuu tänne saakka. Aita on vain kymmenen metrin päässä.

-Mitä jos otetaan pieni kisa? Kokeillaan kumpi ehtii ensin, keksi kepposiin aina valmis Soini.

Eero empi vain hetken, ja kohta pojat asettuivat rinta rinnan lähtökuoppiin aidan taakse.

Soini alkoi laskea, yksi, kaksi, kolme!

Pojat pinkaisivat juoksuun. Isompi ja vahvempi Soini ylitti aidan ensimmäisenä, mutta ketterämpi ja nopeajalkaisempi 146

Eero tavoitti hänet omenapuun alla, kun hän ojensi kättä omenaa kohti. Salaman nopeudella Eero hyppäsi serkkunsa vierestä oksaa kohti ja nappasi tuon houkuttelevan kielletyn hedelmän. Oksa taipui alas, kimposi saman tien takaisin ylös, heilui hetken ja asettui tyhjänä aloilleen.

Serkukset kiirehtivät taakseen katsomatta takaisin aidan taakse. He painautuivat maahan ja tarkkailivat hetken näkyykö naapurin pihassa liikettä. Kun selvisi, että ainoa elävä olento oli tallin takaa lönkyttelevä ylipainoinen, takkuturkkinen navettakissa, he rauhoittuivat ja kääntyivät kohti kotipihaa.

-Minä voitin kisan, kehaisi Eero sivellen hellästi omenan sileää pintaa.

-No olkoon tällä kertaa. Soini löi serkkuaan olkapäälle ja pinkaisi juoksuun.

Pihakeinussa pojat katselivat äänettöminä punaisena loistavaa omenaa, pyörittelivät sitä vuorotellen käsissään ja purskahtivat sitten nauruun. Omaatuntoa hieman pisteli, kun he vuorotellen iskivät hampaansa mehevään hedelmälihaan.

Kumpikaan ei tullut ajatelleeksi, maistuiko ja tuoksuiko omena yhtä herkulliselle, kuin aiemmin heidän kuvitelmissaan.

Tyttönen katselee, kun omenankukat varisevat tanssimaan tuulen käsivarsille.

Olisit saanut jäädä kukaksi.

Olisin voinut ihailla sinua kauemmin.

Omenasta voin nauttia vain hetken.

147

41.Vanhan pieksun kertomaa

Löysin sen ullakolta, yli sata vuotta vanhan maatilan avovintiltä. Siellä se oli levännyt piilossa kymmeniä vuosia. Tiesin, että rakennus purettaisiin sukupolven vaihtuessa kuten niin monet vanhat talot 70-luvulla. Halusin jonkun muiston mieheni synnyinkodista.

Ullakolle tullessani se ikään kuin kutsui minua luokseen.

Sen pitkä varsi pilkotti juuri ja juuri esiin paksusta sahajauhokerroksesta. Vedin sen näkyville. Päällä ja vierellä lojuvat aikakausilehdet todistivat sen maanneen piilossa vähintään neljäkymmentä vuotta. Se osoittautui Eeron lapsuuden aikaiseksi pieksuksi.

Pieksun oli valmistanut yksi kylän suutareista, Emil Virtanen nimeltään. Tämä samainen suutari oli julkisuudesta tunnetun Jukka Virtasen vähemmän tunnettu setä, joka oli yksi Lanneveden kylän kolmesta suutarista. Toisena suutarina toimi Tarmo Mannin isä Jussi Manni ja kolmas oli Onnelan Eemeli, eli Eemeli Porri.

Elettiin sota-aikaa, joten kenkiä, kuten pieksuja, oli mahdollisuus saada, kansanhuoltoa lukuun ottamatta, ainoastaan teettämällä omista tarvikkeista kylän suutarilla. Niin Eeron isäkin oli toiminut, joten poika sai pieksut hyvissä ajoin ennen kouluun lähtöään.

Ullakolta alas tultuani, istuin pihakeinuun ja harjasin pieksun puhtaaksi. Aurinko lämmitti mukavasti ja sivellessäni pieksun kovettunutta vartta mietin, mitä kaikkea tuo vaatimaton esine voisikaan kertoa. ”Lehmän, sen Omenan nahkastahan minut parkittiin. En tainnut lypsävänä olla ihan parhaita lehmiä, mutta minkäs 148

perimälleen mahtaa. Nahkani kyllä kelpasi, vaikka reikähän noihin pieksuihinkin tuli, mutta hyvin kelpasivat pojalle kouluun lähtiessään. Varresta olivat ehkä vähän ahtaat, mutta pitkien varsien vuoksi hyvin käyttökelpoiset. Sotatalvi 1942 oli runsasluminen ja yöllä satanut uusi vitilumi piti huolen siitä, että umpihangessa oli aamulla kouluun kahlattava. Kylätiet aurattiin vasta iltapäivällä, jos ehdittiin. Miesväki oli isänmaata puolustamassa, eikä naiset ja vanhukset kaikkeen ehtineet. Sota-aikana tyydyttiin vaatimattomiin olosuhteisiin. Äitikään ei tilan hoidoltaan ennättänyt katsoa lasten vaatetuksen perään, lähtivät usein kouluun hänen navetassa ollessaan. Hangessa muksut saivat talsia sen kolmen, neljän kilometrin matkan mikä koululle oli.

Huomasin, että ensimmäisinä koulupäivinä Eero kiirehti mahdollisimman nopeasti Kantolan tienhaaraan asti, jossa serkkutyttö jo odotti kylmissään koulumatkaseuraa. Yhdessä oli rattoisampaa ja turvallisempaakin kulkea.

Koululla ensimmäiset tulijat, ne kauempana asuvat, lämmittivät koulusalin pystyuunit, joten viimeisiä tulijoita odotti jo lämmin luokkahuone. Ennätin minäkin hyvin kuivua koulupäivän aikana, vaikka kovien paukkupakkasten välillä oli joskus suojasäitä. Liian kuuma uunin kuve tosin kovetti hieman pitkiä varsiani.

Pohjani eivät kestäneet Eeron luistelua ja ainaista mäenlaskua, uusittava oli. Puunauloilla suutari Virtanen minut pohjasi. Harmitti, kun narinastakin oli luovuttava liian varhain, mutta hyvin meillä silti meni, Eerolla ja minulla.

Mauno ja Ahtikin minua kokeilivat jonkin aikaa, mutta vanhoiksi ja kuluneiksi moittivat. Vanhako? Minä? En todellakaan tuntenut itseäni vanhaksi, mutta vintille heittivät, sinne vanhojen sahajauhojen ja muun rojun sekaan. Aikani siellä 149

köhin, kunnes tyydyin kohtalooni, unohdettuna, poisheitettynä, hyljättynä.

Nyt tunnen eläväni jälleen, kun olen puhdas sahajauhoista.

Tiedän, että minut sijoitetaan Eeron kelotuvan seinälle, sirpin, heinäharavan, leipälapion ja muun museotavaran keskelle. Eihän minun näkökenttäni kovin laaja ole, mutta tunnen kuitenkin olevani osa yhteisöä ja olen ylpeä siitä. Kai minä olen vähän kangistunut ja jäykkä, mutta kukapa lähes kahdeksankymppinen ei olisi. Ei, vaikka ne sahajauhotkin olisi vaihdettu useammin.”

Jos sinulla on lapsuutesi keväästä tallella vaikkapa vain rusettisi pieni sininen silkkinauha, sido sillä yhteen lapsuusmuistot.

Tee ruususolmu ja talleta.

Huomaat, että onni seuraa mukanasi.

150

42.Pääsiäinen ennen ja nyt

Vietin jo toista unetonta yötä. ”Hoh hoijaa”, huokasin kävellessäni unisena ympäri asuntoani. Pääsiäinen ja täysikuu, sehän minua valvottaa.

Olohuoneen ikkunasta kuuta tuijottaessani mietin pääsiäistä, sen tarkoitusta ja sen viettoa. Mikä on aikojen saatossa muuttunut ja miten. Pääsiäinen on alkuaan kristillinen juhla, mutta onko se sitä nykyään? Pääsiäisen teema on Kristuksen ylösnousemus, hyvä voittaa pahan, elämä voittaa kuoleman, valo voittaa pimeyden ja lämpö voittaa kylmyyden. Päteekö se vielä ja muistetaanko sitä?

Entä pääsiäisen ulkoiset merkit, ovatko ne muuttuneet vuosikymmenten aikana? Ovat todellakin. Ennen lapset keräsivät pellon pientareilta pörhöisiä pajunkissoja virpomisvitsoiksi ihastuttaakseen naapureita virpomalla ”tuoreeks, terveeks tulevaks vuuveks”. Nykyään pojankollit vihastuttavat lähimmäisiään pörräämällä viritetyillä mopoilla pitkin kylän raitteja ja parkkialueita. Suklaapuput ovat vaihtuneet kauppakeskusten ympäristössä vilisteleviin city-kaneihin.

Raeruohojen sijaan kasvatetaan kannabista kerrostalo-asunnoissa ja keltaiset hellyttävät pääsiäistiput ovat saaneet tehdä tilaa kaupungin terasseilla kaljapulloineen kukkoileville farkkunuorukaisille.

Ennen paukuteltiin naapurin nurkkahirsiä kepakoilla tai soiteltiin pirunviulua nurkkapielissä pahoja henkiä karkotellessa tai muuten vain naapurin kiusaksi. Nykyisin otetaan esille haulikko, jos on hieman rajariitoja. Pihan lakaisuun tarkoitetulla luudalla lentävän pääsiäisnoidan aiheuttaman sydämen tykytyksen saa aikaan mainiosti kovaääninen lehtipuhallin tai Tikkakosken maastossa armeijan lentoharjoitukset.

151

Pääsiäisruuat, lammas, kananmunat, mämmi ja pasha ovat edelleenkin suosiossa, jos kauppojen tarjouksiin on uskominen. Paitsi että mämmistä on mukailtu leivonnaisia ja shotteja ja perinteisen pashan korvaa rahkahyve. Lammaspaistikin on nykyisin karitsan karetta. Kananmunat ovat kaiketi säilyneet ennallaan, mikäli ei eksy marketissa karkkiosastolle, ja erehdy valitsemaan aidon näköisiä suklaalla täytettyjä mignon munia. Televisio esitti tosin pääsiäisen tienoilla ”Aatami etsii Eevaa” formaatissaan uutta näkemystä muna-asiaan.

Näitä pääsiäisasioita pähkäiltyäni, tunsin itseni hyvin väsyneeksi ja hiivin hiljaa vuoteeseen ja viimein, lampaita laskien, vaivuin uneen.

Suurinta viisautta on jälkiviisaus.

Siis muna on viisaampi kuin kana, sillä sekin tulee perästäpäin.

152

43.Joulumuisto

On aatto-aamu sotajouluna 1942. Ulkona paukkuu pakkanen, talon nurkat kitisevät ja järven jääpeite ulvoo ja paukahtelee siihen kohdistuvan jännitteen voimasta. Lumi kirskuu askelten alla. Keittiössä on lämmintä ja kotoisaa. Äiti ja mummi askaroivat joululaatikoiden parissa ja sisarukset Asko, Liisi ja Seppo leikkivät lattialla. Äiti kääntyy vähän väliä katsomaan keittiön ikkunasta, josta näkyy pitkä tien pätkä kirkonkylän keskustaa kohti. Näkymä päättyy Kivistön kulmaan, jossa tie katoaa loivan mutkan vuoksi.

-Rauhoitu toki, äläkä hermostuta itseäsi ja lapsia turhan vuoksi, toppuuttelee mummi tytärtään.

-Vaikea rauhoittua, kun Eetusta ei ole kuulunut mitään moneen päivään. Tavallisesti hän kirjoittaa kotiin ainakin joka toinen päivä.

-Sieltä kaukaa ei lähde kirjeet päivittäin liikkeelle, joskus kasaantuvat, kun välimatkat ovat pitkät. Eikä tuolta tieltä mitään pahan ilman lintua tule.

-Ei lintua, mutta pelkään, että näen pastorin lähestyvän mustassa pitkässä kaavussaan kuolon viesti mukanaan. Viimeksi hänet nähdessäni olin saada sydänkohtauksen ja kun hän sitten käveli talomme ohi, vaivuin hervottomana tuolille.

-Tuollainen hermoilu ei tee hyvää sinulle eikä varsinkaan odottamallesi pienokaiselle. Äiti istuutuu keittiön pöydän ääreen. Hän ottaa syliinsä pian neljä vuotta täyttävän Sepon, joka kyselee jälleen kerran milloin se joulupukki tulee. Hetkisen istuttuaan äitikin rauhoittuu ja jatkaa jouluaterian valmistamista.

153

Vihdoin päättyy lasten pitkältä tuntunut odotus ja ollaan illassa. Juhla-ateria on nautittu. Pula-ajasta huolimatta äiti ja mummi olivat onnistuneet hankkimaan possupaistin peruna-, porkkana- ja lanttulaatikoiden lisäksi. Laatikoiden juurekset oli kasvatettu omassa ryytimaassa. Riisipuuroa ja rusinasoppaa varten oli pitänyt kääntyä mustan pörssin kauppiaan puoleen. Siinä puuhassa mummi oli etevä, kauppiassukua, Kauppisia, kun oli. Oikeita kahvinpapujakin hän oli saanut rännälissä paahdettaviksi joulukahvia varten. Mummi nimitti omaa kahviaan makimommaksi ja ukin korvikekahvia takipossuksi.

Aterian jälkeen lauletaan, luetaan jouluevankeliumi ja leikitään. Piiri pieni pyörii innokkaasti 8-vuotiaan Askon ja parisen vuotta nuoremman Liisin viedessä innosta hihkuvaa Seppoa pitkin salin permantoa. Tiptap, tiptap, tipetipetiptap keskeytyy, kun porstuasta kuuluu salaperäistä kopinaa.

Oveen koputetaan. Seppo juoksee nopeasti äidin syliin, kun tukevarunkoinen lammasturkkinen joulupukki, jäykkä punaposkinen naamari kasvoillaan köpöttelee kantamuksineen sisään.

Seppo istuu koko pukin vierailun ajan tiiviisti äidin sylissä ja tuijottaa uteliaana, vähän pelokkaanakin joulupukkia.

Vasta joulupukin lähdettyä hän pudottautuu alas äidin polvelta, istuutuu Askon paketista kuoriman ison vaalean sinisen kuorma-auton lavalle ja tokaisee vakavana.

-Sillä joulupukilla oli pahvinen naama ja mummin raidalliset flanelliliivit.

154

44.Linjarirattaat

Talomme perustukset oli valettu aikaisin keväällä ja rakennustyöt olivat hyvässä vauhdissa. Me kaikki viisi, viisivuotiaasta Urposta kuusitoistavuotiaaseen Askoon, olimme puuhassa mukana, kukin taitojensa ja kykyjensä mukaan. Nuorimmatkin osasivat vasaralla oikoa betonilaudoituksesta irrotettuja nauloja vastaista käyttöä varten. Sota-aika oli opettanut säästämään ja nauloista kuten muistakin rakennustarvikkeista oli yhä pula.

Puutarhanhoidosta kiinnostuneille vanhemmillemme oli tärkeää saada myös ryytimaa tuottamaan satoa jo ensimmäisenä vuonna. Suurin osa tontista oli entistä peltoa ja perunamaa odotti valmiiksi karhittuna ja muokattuna istuttamista. Kyntämiseen tarvittiin kuitenkin hevonen ja aura.

Asko oli toiminut Mannilan maatilalla kesärenkinä jo parina kesänä, joten isä sai Alvari-isännältä luvan lainata hevosta, Laiskaa, kyntöavuksi.

Aamulla varhain lähdimme isä, Asko ja minä hevoskärryillä köröttelemään läpi kirkonkylän rakennustyömaallemme Hämeenniemeen. Äiti tulisi pienempien sisarusten kanssa myöhemmin tuoden eväitä tullessaan.

Päivä kului rattoisasti. Perunan istutuksen jälkeen kuskasimme tontilta raivausjätteitä, oksia ja risuja juhannuskokkoa varten läheisen Lumperoisen rantaan. Työhön toi oman hauskuutensa ystävämme Laiska, jota opettelimme ajamaan kukin vuorollaan, lukuun ottamatta ihan pienimpiä sisaruksia.

Isä joutui yllättäen palaamaan toimistolleen kesken työpäivän. Hänen podiskellessaan hevosen kotiuttamista Asko kehaisi.

155

-Minä osaan ajaa Laiskan takaisin Mannilaan, olenhan ajanut jo kahtena kesänä heiniä latoon Mannilassa. Se on, kuten nimikin kertoo, rauhallinen hevonen. Sitä paitsi maantietä pitkin on helppo ajaa ja kirkonkylän keskustan voimme kiertää oikaisemalla Sivulan tietä pitkin.

Hieman epäröiden isä suostui tuumaan.

Asko jätti kuitenkin kertomatta erään, asiaa kenties mutkistavan seikan. Laiskasta tulisi ihan vauhko jos se kuulisi surisevaa ääntä. Se oli kerran heinäkasaa tonkiessaan työntänyt turpansa ampiaispesään ja saanut lukemattomia ampiaisen pistoksia. Nykyään se pelkäsi kuollakseen vastaavanlaista surinaa ja pörinää.

Kotiin lähtiessä tuli kuitenkin riita siitä ketkä saavat lähteä hevoskyydillä paluumatkalle. Äiti antoi luvan meille kolmelle vanhimmalle, mutta eväsi huvin alle kymmenvuotiailta Irmalta ja Urpolta. Siitä nousi melkoinen mekkala, itkettiin, huudettiin ja rukoiltiin.

-Asko ohjastaa ja minä huolehdin pienemmistä. Me istumme kärryn pohjalla ja minä pidän heistä kiinni koko matkan, lupasin. Seppo saa istua Askon vieressä penkillä.

-Mitä meille muka voisi sattua? Askokin aneli. Näethän, miten ikävä nuorimpien on jäädä pois kyydistä.

Lopulta äidin oli hellyttävä, monien neuvojen, kieltojen ja opastusten jälkeen.

Iloisina lähdimme matkaan. Asko tarttui ohjaksiin, maiskautti huulillaan hevoselle lähtömerkin ja niin kotimatkamme alkoi. Meno oli rauhallista ja Laiska totteli ohjastajan pienintäkin liikettä. Liikenne maantiellä oli hiljaista, vain muutama auto tuli vastaan. Kalevien talon kohdalta käännyimme lupauksemme mukaan Sivulan yksityistielle, joka kulki metsänreunassa Sivulan matkustajakotia ja Suojaa kohti. Oikotieltä 156

käännyimme 13-tielle, joka oli hieman vilkkaammin liikennöity, mutta Laiska pysyi visusti tien oikeassa laidassa, joten meno oli turvallista ja ennenkaikkea hauskaa. Tällainen matkanteko oli meille uutta. Olimme innoissamme. Ihailimme maisemia, puhelimme ja naureskelimme.

-Mannilan tienhaara näkyy jo, riemuitsi etupenkillä istuva Seppo, nousi seisomaan ja alkoi laulaa.

-Eikä ne pienet linjarirattaat keikutella kestä ja kestä, eikä ne pienet linjarirattaat keikutella kestä.

Me kolme nousimme myös seisomaan ja yhdyimme Sepon riemukkaaseen lauluun. Iloitsimme tästä retkestä, tämä oli meille uusi, erilainen kokemus. Kovaäänisesti hoilaten lähestyimme tienhaaraa.

Juuri ennen, kun meidän piti kääntyä, Laiska yllättäen säikähti, jarrutti ja kavahti pystyyn eikä totellut ohjausta. Se kääntyi äkisti vasemmalle, pahaksi onneksi puoli metriä ennen tienhaaraa.

Laulu taukosi, kuului huutoa, kolinaa ja rytinää, kun sekä kärryt, että hevonen kaatuivat kyljelleen ojan penkalle. Me kaikki kyydissä olleet lensimme kuka minnekin. Asko pysyi pystyssä ohjaksista kiinni pidellen, Seppo ponnahti tielle seisomaan ja Irma lennähti ojan taakse penkalle. Minä nappasin Urpon syliini ja huomasin istuvani ojan pohjalla veljestäni yhä kiinni pidellen.

-Miten kävi sattuiko? kyselimme toisiltamme.

Olimme varmasti koominen näky. Seppo yritti työntää Laiskaa pystyyn, kunnes Asko huomasi irrottaa kärryt, jolloin hevonen ponnisti itse ylös. Kukaan ei onneksi loukkaantunut, sillä ojassa eikä ojan pientareella ollut risukkoa eikä kiviä.

157

Mitä oikein tapahtui? ihmettelimme, kunnes Asko huomasi maantiellä lojuvan mustan paksun kaapelinpätkän ja onnettomuuden syy selvisi hänelle. Hän muisti, että ampiaisen surinan lisäksi Laiska kammosi johtoja. Se oli joskus saanut kovan iskun sähkökaapelin pudottua sen selkään.

Tuon kauan sitten tapahtuneen onnettoman sähköiskun vuoksi meidän riemullisesti alkanut riehakas hevoskärrymatkamme sai nolon lopun.

Erehdykset ja virheet kuuluu elämään, samoin vastoinkäymiset, sillä elämä ilman rosoja ei ole elämää.

158

45. Sattuma puuttuu peliin

Pönkkähameet keinahtelivat tunnelmallisen valssin tahdissa ja tyllihameet pilkahtivat tuon tuostakin helmojen heilahdellessa. Nuorisoseurantalon tanssit olivat lopullaan ja orkesteri soitti loppuvalssia. Vieressä poika painoi poskensa tytön poskea vasten ja kuiskasi saattopyynnön tytön korvaan ja sai tämän kainosti punastumaan.

Liinu, joka oli vierailulla Kaisun luona, vilkaisi ystäväänsä tanssipartnerinsa olkapään yli. Tytöt katsoivat toisiinsa salaperäisesti hymyillen, pienen jännityksen kipristäessä vatsassa. He eivät huomanneet, että heidän tanssittajansa, veljekset Erkki ja Mauri myös vaihtoivat arvoituksellisen katseen keskenään. Nuorilla oli sama kotimatka, sillä Kaisun perhe asui kotinsa remontin vuoksi poikien kotitalon piharakennuksessa.

Valssin viimeisenkin sävelen vaietessa, tanssijat poistuivat iloisesti rupatellen salista. Liinu vilkaisi ulos tullessaan kiinnostuneena minne päin Erkki aikoi lähteä. Poika ei näyttänyt pitävän mitään kiirettä. Seisoi veljensä kanssa polkupyöräänsä nojaten poikaporukan keskellä juttelemassa. Ei siis ollut saatolle lähdössä.

Tytöltä pääsi syvä huokaus ja hän sujautti helpottuneena kätensä Kaisun kainaloon. Nauraen ja tanssiaisten tapahtumia kertaillen tytöt lähtivät taivaltamaan käsikynkkää kohti kylätietä ja liki neljän kilometrin päässä sijaitsevaa majapaikkaa. Metsäinen kylätie oli pimeä, mutta elokuinen kuu oli jo korkealla ja antoi kulkijoille riittävästi valoa.

Jonkin matkaa kuljettuaan he kuulivat takaansa poikien polkupyörien rahinan.

159

-Ottavatkohan he meidät rissalle, vai ajavatko ohi? Kaisu supatti poikien lähestyessä.

Pojat ajoivat tyttöjen molemmin puolin, Erkki Liinun viereen ja Mauri Kaisun sivulle.

Nelikko kulki vaieten pienen hetken, kunnes Erkki kysyi, -Tuleeko tytöt kyytiin, vai haluatteko kävellä?

-Voidaanhan me tullakin, vai mitä? Kaisu vilkaisi kysyvästi Liinua, vaikka tiesi vastauksen ennakolta.

-Joo, voidaan tulla, jalkojakin väsyttää tuo tanssiminen, tuumi Liinu.

Valinta sujui luontevasti, sillä pojat olivat ilmeisesti jo asiaa suunnitelleet tyttöjen viereen tullessaan. Niinpä Liinu nousi Erkin rissalle ja Kaisu asettui Maurin taakse. Nuorten kotimatka jatkui nyt polkupyörillä mäkistä ja mutkaista hiekkatietä pitkin. Näkyvyys oli ajoittain heikko korkean kuusen osuessa kuun valon eteen, mutta autio kylätie oli koko leveydeltään heidän käytössään.. Ylämäet matkattiin polkupyöriä taluttaen ja alamäet laskettiin täyttä vauhtia kilpaa.

Oltiin jo matkan puolessa välissä, kun sattuma puuttui peliin. Erkin polkupyörän takarengas osui alamäessä kiveen ja takakumi tyhjeni. Kaksikon matkanteko katkesi siihen. Mauri ja Kaisu olivat jo kaukana mäen alla ja jatkoivat mitään aavistamatta matkaa. Liinu ja Erkki joutuivat taluttamaan pyörää.

Ajan kuluksi he alkoivat kertoa toisilleen tarinoita, nauroivat ja hassuttelivat. Tutustuivat toisiinsa. He tunsivat viihtyvänsä yhdessä eivätkä kiirehtineet. Muutaman kilometrin matka kesti tunnin, puolitoista ja kun he tulivat kotipihaan Kaisu ja Mauri olivat hävinneet.

Liinun jalkoja väsytti korkokengillä kävely, niinpä hän istahti portin pielessä kasvavan omenapuun alla olevalle pen160

kille lepäämään. Erkki istui viereen, kietoi kätensä arasti tytön hartioille. Tämä ei estellyt, vaan nojasi varovasti pojan olkapäätä vasten. Nauru ja leikinlasku vaikeni, ja ilmassa oli hienoista jännitystä. Oudot tunteet ailahtelivat molempien rinnassa, kun he viimein rohkenivat katsoa toisiinsa. Kuun loiste sai Liinun silmät sädehtimään hänen luodessa katseensa Erkin totisiin sinisilmiin. Katseet kertoivat, että sattuma alkoi muuttua todeksi.

Kuu punastui ja piiloutui häveliäästi ison pihakuusen taakse.

Elokuun kuutamo.

Arat katseet, orastava lempi.

Rakkauttako?

Puhetta, naurua, läheisyyttä.

Raakoja omenoita, kypsyviä tunteita.

Aamun sarastaessa kevyt ensisuudelma.

161

46.Mikkelistä Ristiinaan

Laivan koneet jyskyttivät tasaiseen tahtiin sen kyntäessä Saimaan vettä Mikkelin ja Ristiinan kaupungin välillä. Yläkannen kansituoleissa istui kaksi nuorta vaaleaa tyttöä hiljaisina.

Tytöt olivat sieviä, mutta nuoremman kasvoilta oli kaikki väri kaikonnut. Hän lepäsi kalmankalpeana, liikkumattomana tuolissaan tuijottaen mitään näkemättä kaukaisuuteen. Hän ei voinut uskoa aamulla kokemaansa todeksi.

Tytöt olivat Inkeri ja Irja, vanhimmat Jokisen seitsemästä lapsesta. Irja oli keväällä täyttänyt kolmetoista vuotta ja Inkeri oli häntä kaksi vuotta vanhempi. Perhe asui Mikkelin kaupungissa Tavastinkadulla Valjakan talossa. Perheen isä oli saanut pehtorin toimen Puntalan hovista Ristiinasta ja sinne, isän luokse, tytöt olivat matkalla. Heillä oli tarkoitus viettää muutamia kesäisiä päiviä isän taloutta hoitamassa Puntalan hovissa. Tuliaisiksi äiti oli laittanut pari isoa kassillista erilaisia levonnaisia. Äiti osallistui ison perheen elatukseen leipomalla leipiä, pullaa ja munkkeja sekä valmistamalla erilaisia makeisia, joita hän kaupusteli muun muassa junien matkustajille. Hänelle oli muodostunut jo vakituinen asiakaskunta.

Tämän tapainen pienimuotoinen liiketoiminta oli aikakaudelle tunnusomaista. Elettiinhän 1920 lukua.

Aamulla varhain tytöt lähtivät matkaan. Laivaliikenne Mikkelin ja Ristiinan välillä oli vilkasta. Linja-autot kulkivat paljon harvemmin. Tyttöjen käyttämä reitti satamaan kulki ratapihan läpi. Mennäkseen laivalaiturille heidän oli ylitettävä junaraiteet. Pahaksi onneksi raiteille oli pysähtynyt pitkä tavarajuna. Tytöt katselivat sitä neuvottomina hetken aikaa.

-Juna on mahdottoman pitkä, jos joudumme kiertämään sen, emme ehdi laivaan, päivitteli Inkeri.

162

-Mitä me tehdään, isä tulee laivarantaan vastaan ja hätääntyy jos emme ole laivassa? Irja katsoi kysyvästi sisareensa.

-Puikahdetaan junan ali, tokaisi Inkeri, kyykistyi ja veti molemmat kassit perässään junan toiselle puolelle. –Tule jo tai myöhästytään, hän huusi.

Hieman arkaillen kömpi Irja junan alle. Juuri kun hän pääsi kiskojen väliin, nytkähti juna ja alkoi liikkua. Irja painautui pelosta vavisten maata vasten suojaten käsillä päätään ja jähmettyi liikkumattomaksi. Aika tuntui matelevan. Junan alla tyttönen luki kaikki muistamansa rukoukset ja iso-sisko junan vieressä teki samoin. Kädet ristissä hän katseli kun koko pitkä vaunurivi kulki sisaren yli. Inkeri tunsi syvää syyllisyyttä äkillisen päähänpistonsa vuoksi. Vihdoin painajainen oli ohi ja juna puuskutti eteenpäin.

Irja yritti nousta seisomaan, mutta hänen jalkansa eivät totelleet. Ne olivat aivan hervottomat.

-Tule jo, laiva lähtee näillä minuuteilla, hätäili Inkeri.

-Minä olen halvaantunut, en pääse liikkeelle, itki Irja.

Inkeri tarttui tomerana sisartaan vyötäröltä, asetti tämän käden kaulaansa ja raahaamalla raahasi hänet sekä eväskassit laivarantaan. Nuori purseripoika tuli heitä vastaan nähdessään tutun kaksikon oudon näköisen lähestymisen.

Laivamatka Mikkelistä Ristiinaan kului kuin sumussa. Näkemättä jäivät kaikki nähtävyydet, satumaiset saaret, ihanat hiekkapoukamat ja Brahen linnan rauniot. Kapea salmikaan, jonka toisella puolella oli laakea kallio ja valkea hiekkaranta ja toisella puolen valkearunkoinen koivikko ei jaksanut herättää tytöissä tavanomaista ihastusta. Kaikki tuntui olevan yhdentekevää. Irja tärisi ja vapisi kylmissään ja kyyneleet tulivat tämän tästä silmiin.

163

-Olisi parempi, kun ei kerrottaisi isälle mitään, tuumasi Inkeri.

-Niin olisi, mutta kun minä en pysty liikkumaan, niiskutti Irja.

Laivan pilli vihelsi saapumismerkin ja kiinnittyi satamalaituriin. Matkustajat poistuivat laivasta ja niin teki Inkerikin. Irja ei liikahtanutkaan. Inkerin lähestyessä isä ihmetteli missä Irja on. Inkerin oli kerrottava koko seikkailu.

Irja istui yhä paikallaan isän tullessa laivaan. Isän tukemana tyttönen hoiperteli pois laivasta heitä odottaviin hevoskärryihin. Isä nuhteli tyttäriään tapansa mukaan lempeästi, mutta tunsi samalla syvää kiitollisuutta heidän selviämisestään loukkaantumattomina. Irjan onneksi vain junan vaunuletka kulki hänen ylitseen, veturin pysyessä vetopäässä.

Psyykkisestä vammastaan Irja selvisi vähitellen ja hänen liikuntakykynsä alkoi palautua muutaman päivän kuluttua.

Katselen seisovasta junasta viereisellä raiteella olevaa junaa, en osaa sanoa kumpi liikkuu ensin.

Erotessa en myöskään tiedä kumpi lähti ensin.

164

47.Läheltä piti

Eero katsoi ranteessaan tikittävää rantarolexia ties kuinka monennen kerran.

-He ovat myöhässä jo yli puoli tuntia sovitusta ajasta, hän harmitteli.

-Mikä ihme heitä viivyttää. Minä vilkaisin pikaisesti pitkää valmiiksi katettua ruokapöytää, jolle tarjoilija laski juuri jäävesikannun.

Istuimme television ääressä Sakari Kuosmasen ravintolassa Playa Del Inglesissä. Olimme odottaneet jo lähes tunnin ja aperitiiviksi valitsemamme olutlasit olivat tyhjinä edessämme. Televisiosta tuli Formula kisat ja Kimi Räikkönen ajoi kärkijoukossa, mutta sekään ei meitä enää jaksanut kiinnostaa, sillä aloimme pikkuhiljaa huolestua. Tyttäremme perheellä oli tosin parin kilometrin matka hotellistaan tapaamispaikallemme, mutta senhän he tiesivät.

-Vihdoinkin! Huokasimme helpotuksesta, kun Atte, Niki ja Timi juoksivat luoksemme, vanhempien kävellessä perässä.

-Missä te viivyitte? Eero tivasi huolestuneena.

-No kun yks ukko hyppäsi parvekkeelta minun päälleni, kun menin hakemaan puseroa kämpästäni, Atte vastasi nauraen.

-Sattuiko sinuun? kysäisin ohimennen.

-Ei pahemmin, se hipaisi vain vähän pohjetta, mutta en jäänyt kattomaan, kun oli kiire ja toiset odottivat.

Kiirehdimme meitä odottavaan ruokapöytään, emmekä kyselleet sen enempää. Tilasimme pippuripihvin lisukkeineen, sillä tiesimme sen olevan Kuosmasen ravintolan erikoisuus.

Pihvit olivat todellakin mureita, hyvin maustettuja ja maukkaita. Illallinen oli kaikin puolin onnistunut.

165

Ilta kului jatkoilla iloisen seurustelun merkeissä viereisessä tanssiravintolassa, jossa Matti Nykänen kävi usein esiintymässä. Nyt oli esiintymisvuorossa Virve Rosti. Tapasimme runsaasti suomalaisia, jopa vanhoja tuttaviakin. Aika kului huomaamatta, kunnes kelloa vilkaistessa totesimme yön vaihtuneen uuden päivän puolelle. Päivällä tehty neljän tunnin kahlaaminen halki auringon paisteessa hehkuvien hiekkadyynien kamelikeitaaseen asti alkoi painaa jäseniämme ja silmäluomiamme. Niinpä päätimme lähteä ja tavata huomenissa kirpputorilla. Meidän asuntomme oli samassa korttelissa, joten jouduimme hyvin nopeasti nukkumaan.

Olimme juuri vaipuneet uneen, kun puhelin pirahti. Jaanan äänen kuullessamme säikähdimme myöhäistä soittoa. Jaana tyynnytteli, että kunnossa kaikki ollaan, mutta kuulimme Green Field hotellille tultuamme millainen se Aten juttu oikein oli.

Jaana alkoi kertoa.

-Olimme lähdössä teitä tapaamaan, kun Atte muisti, että pusero jäi kämppään ja hän lähti hakemaan sitä meidän odottaessa kadulla. Kun Atte tuli ulos hotellista ja kiirehti käytävää pitkin luoksemme, putosi mies äkkiarvaamatta ylhäältä seitsemännen kerroksen parvekkeelta käytävää kattavan pleksin läpi suoraan Attea kohti. Mies mäjähti asfaltille aivan Aten taakse, vähän tätä hipaisten. Oli kyse sekunnin murtoosista, ettei Atte jäänyt alle.

Mies oli kuulemma vakituinen Inglesin kävijä. Hän oli roteva pyörätuoliin sidottu alkoholisti, kotoisin Pohjois-Suomesta. Lääkäri vaimo oli lähettänyt miehensä parantolaan, mutta tämä oli karannut Kanarialle, ilman aikomustakaan pa-

166

lata hengissä takaisin kotiin. Niinpä hän, kotimatkan lähestyessä, teki ratkaisunsa ja pudottautui huoneensa parvekkeelta seitsemännestä kerroksesta alas.

Jaanan kertomus tapahtumasta sai meidät hiljaisiksi.

-Täällä hotellissa kohutaan nyt, että pieni poika oli jäädä alle, mutta onneksi pelastui. Atte on sentään 17-vuotias, Jaana naurahti.

-Oli Aten onni, että hänellä oli kiire eikä hän jäänyt katsomaan taakseen, sillä näky, jonka hän olisi kohdannut oli varmasti karmea. Satakiloisen miehen putoaminen seitsemännestä kerroksesta tekee hyvin pahaa jälkeä, päivitteli puhelimeen vastannut Eero.

Sinä yönä emme juuri nukkuneet, sillä kauhunäkymät vaivasivat ja Aten täpärä pelastuminen toisaalta sai meidät tuntemaan syvää kiitollisuutta.

Myöhemmin saimme kuulla, että kyseinen mies tunnettiin kaikissa suomalaisissa ravintoloissa mm Apilaniityssä, Kuparipannussa, Mummolassa, Ala-mummossa, Kuosmasen ravintolassa ym.

Elämässä ei ole sattumia.

Elämän käsikirjoitus on tähtiin kirjoitettu tarina.

167

48.Miss Eurooppa

Sypressien tummat varjot vilisivät silmissäni kiitäessäni alas Monte Smith kukkulalta. Seurasin sydän läpättäen kymmenvuotiaan tyttäreni ajamista. Harmittelin mielessäni, että olimme sittenkin vuokranneet hänelle liian pienen polkupyörän, niin hurjalle hänen menonsa näytti. Eero ja Jaanaa kolme vuotta vanhempi Jari olivat kadonneet jyrkän mutkan taakse. Akropolilla sijaitsevan Pythian Apollon temppelin rauniot ja antiikin aikainen stadion jäivät taakse kun laskettelimme vuokratuilla polkupyörillämme rinnettä alas kohti Rhodoksen keskustaa. Jos aiomme ajaa polkupyörillä noin 13 kilometrin päähän Filerimokselle Zeun ja Athenen temppeliä ihailemaan, pitää Jaanan polkupyörä käydä vaihtamassa isompaan, tuumin vauhdin kiihtyessä ja tuulen humistessa korvissani.

Lähestyessämme hotellia huomasimme ihmismassan valuvan satamaan päin. Auringon valo heijastui sataman molemmin puolin seisoviin pronssiveistoksiin, uros- ja naaraspeuroihin, jotka oli sijoitettu antiikinaikaisen 31 metriä korkean kolossin tilalle. Nyt kuitenkin huomiomme kiinnittyi jatkuvasti lisääntyvään joukkoon, joka kulki Kuvernöörin palatsia kohti.

Jätimme polkupyörät hotellille ja luontaisesta uteliaisuudesta liityimme ihmisjoukkoon.

Olimme kuulleet, että Kuvernöörin palatsi toimi nykyisin maaherran virka-asuntona ja sen vieressä oli kansallisteatteri ja kaupungintalo virastoineen. Jotain erimielisyyttä näytti olevan kaupunkilaisten ja viranomaisten välillä, sillä joukko mielenosoittajia kyltteineen oli linnoittautunut palatsirakennuksen eteen. Kuului kovaäänisiä herjaus- ja komennushuutoja, pulloja ja kaikenlaista rojua lensi poliisijoukkoa kohti.

168

Poliisit yrittivät hillitä ja hajottaa villiintyneen väkijoukon pamppujen ja suojakilpien avulla, siinä kuitenkin onnistumatta. Emme ymmärtäneet mistä oli kyse.

Väkeä tuli lisää ja kaaos paheni. Kivet lentelivät ja palavia soihtuja sinkoili ilmassa. Pari autoa sytytettiin palamaan ja meteli oli korvia huumaava. Poliisit olivat jäämässä alakynteen.

Jouduimme mellakoitsijoitten keskelle ja aloin pelätä lastemme puolesta. Pyrimme sivummalle, eroon ihmismassasta. Lopulta onnistuimmekin ja aivan viime hetkellä, sillä poliisit heittelivät kyynelkaasupommeja hajottaakseen mielenosoittajat. Ilma muuttui harmaaksi savusta. Väkijoukko joutui paniikkiin, metelöi ja ryntäili sinne tänne.

Silmämme vuotivat vettä ja näkömme sumeni. Tartuimme pienintä, Jaanaa, käsistä molemmin puolin ja puoliksi raahaten vedimme hänet turvaan. Jari pakeni edellämme tietä näyttäen. Silmät valuen, ihmetellen ja kauhistellen pääsimme vihdoin asunnollemme.

Aamulla kuulimme, että kahakka johtui siitä, että amerikkalainen alus oli ankkuroitu Mandrakin sataman ulkopuolelle ja sotilaat olivat anoneet lupaa tulla saarelle lomailemaan.

Turisteina he toisivat yrittäjien kaipaamia tuloja, mutta viranomaiset pelkäsivät heidän aiheuttavan samanlaisia levottomuuksia kuin viime vuonna, joten anomus oli hylätty. Välikohtaus oli nyt ohi ja aamun valjetessa iso sota-alus oli hävinnyt ulapalta.

Aamiaisen jälkeen, kuten monesti aiemminkin, suuntasimme kävelyretkemme Rhodoksen vanhaa kaupunkia kohti.

Kauppasatamaa hallitsevaa keskiaikaista kaupunkia ympäröi neljä kilometriä pitkä muuri vallihautoineen ja linnoituksineen.

169

Puikahdimme muurien sisään vallihaudan ylittävää siltaa pitkin massiivisen Vapaudenportin läpi. Ohitettuamme Symiaukion ja Afroditen temppelin saavuimme Sokrates kadulle, jonka varrella sijaitsi lukemattomia ravintoloita, turkis- ja keramiikkamyymälöitä, sekä pari moskeijaa kupoleineen. Levähdimme hetken plataanipuiden syvissä varjoissa ihaillen katutaiteilijoiden työskentelyä ja lähdimme vasemmalle Hippokrateen aukion läpi Aristoteles kadulle kohti juutalaiskortteleita. Kapeat kuvaukselliset mukulakivin päällystetyt kadut ja kujat kertoivat kuinka harmonisesti eilinen elää nykypäivässä.

Juutalaisten marttyyrien aukiolla sijaitsi viehättävä pieni suihkulähde. Se oli koristeltu sinisillä keramiikkalaatoilla, joissa oli simpukoita, meritähtiä ja mustekaloja. Niiden yläpuolella kohosi kolme isoa metallista merihevosta. Aukio oli muisto noin kahdestatuhannesta juutalaisesta, jotka koottiin tänne ennen lähettämistä natsien keskitysleirille Auschwitziin.

Yllätyksemme oli suuri, kun huomasimme. että yksi merihevonen oli maassa suihkulähteen vieressä. Jari ja Jaana ottivat merihevosen syliinsä ja me ikuistimme kameralla tämän harvinaislaatuisen tilanteen.

Tämänpäiväisen antiikkiretken lopetimme ohittamalla Amiraalin palatsin ja poistumalla sataman puoleisesta Meriportista.

Illaksi Aurinkomatkat oli järjestänyt kreikkalaisen illan, joten kiirehdimme hotellille suihkuun ja päivälevolle.

Lapset olivat juuri nukahtaneet ja minä saanut suihkun jälkeen papiljotit päähäni, kun parvekkeella istunut Eero tuli juosten luokseni.

170

-Nyt kiireesti ulos, sieltä tulee upea kulkue avoautoilla ajaen.

Herätimme lapset, minä sutaisin huivin paplareitten päälle ja säntäsimme puolipukeisina kadulle. Yllätyksemme oli suunnaton, kun huomasimme Miss Eurooppa ehdokkaitten istuvan kukin omassa avoautossaan vilkuttamassa kadun reunoille kerääntyneelle yleisömassalle. Jäimme seuraamaan värikkäin kukkaköynnöksin koristeltua kaunotarkulkuetta.

Lapset onnistuivat pääsemään Miss Suomen, Riitta Väisäsen, auton kupeelle, Eeron pyöriessä ympärillä kameroineen.

Riitalla oli kansallispuku yllään ja huomasin, että häneltä puuttui pukuun kuuluva esiliina. Juoksimme kulkueen rinnalla vertailemassa eri maiden kaunottaria toisiinsa ja totesimme Riitalla olevan mahdollisuuksia aina Miss Euroopaksi asti.

Hotellille palattuamme ihmettelimme hyvää tuuriamme.

Muistimme kyllä kuulleemme, että Miss Eurooppa kisat pidettäisiin Kreikassa, mutta emme aavistaneet, että se tapahtuisi Rhodoksella.

Jännitimme Riitan puolesta, mutta emme saaneet tietoa kisojen tarkasta ajankohdasta hotellilta emmekä Aurinkomatkojen toimistosta. Seuraavalla vanhan kaupungin reissulla huomasimme suositun valokuvaamon ikkunassa ison kuvan kisojen ennakkosuosikista Miss Suomesta. Pitkän neuvottelun tuloksena liikkeen omistaja suostui myymään valokuvan meille.

Ilomme oli suunnaton, kun pari päivää myöhemmin kuulimme, että Miss Suomi Riitta Väisänen oli eilen illalla kruunattu Miss Euroopaksi, Euroopan kauneimmaksi naiseksi.

171

49.Elämän ristiaallokossa

Oli kerran, kauan, kauan sitten kaksi nuorta Tyty ja Poju. He tapasivat koulutanssiaisissa ja ihastuivat toisiinsa sinä hetkenä, kun heidän katseensa kohtasivat. Tyty oli ujo ja arka, mutta ei voinut irrottaa katsettaan pojan syvänsinisistä silmistä, jotka seurasivat häntä kaikkialle. Poju oli kotoisin maalta ja tunsi itsensä vieraaksi ja kömpelöksi uudessa ympäristössä kaupunkilaisten keskuudessa eikä rohjennut lähestyä tyttöä. Nuoret kulkivat omia teitään, tietämättä miten heidän olisi toimittava.

Isä Luoja seurasi aikansa heidän taivaltaan ja päätti vihdoin puuttua asioiden kulkuun. Hän lahjoitti nuorille pienet purjeveneet, joilla heidän olisi vierekkäin purjehdittava rauhaisasta kotisatamasta läpi aavan meren luonnonvoimia uhmaten kohti määränpäätä. Heidän piti voittaa kaikki vaikeudet ja väistää karikot, päästäkseen unelmiensa pieneen satusaareen. Sinne, jonne niin monet olivat pyrkineet, mutta vain harvat onnistuneet pääsemään. Ulappa oli täynnä vaaroja ja salakareja, mutta viisaasti Isän neuvoja ja ohjeita noudattamalla ne voisi väistää.

Isä Luoja kehotti nuoria kuuntelemaan ohjeita ja painamaan jokaisen sanan tarkoin mieleensä, sillä he tulisivat niitä tarvitsemaan matkansa varrella. Tyty ja Poju kuuntelivat, mutta heidän nuori verensä paloi halusta päästä lähtemään, joten moni tärkeä neuvo kulki vain hiljaisena huminana korvien läpi.

Hurjan kiihkon valtaamina he odottivat hetkeä, jolloin saisivat astua purteensa ja aloittaa matkan kohti aavaa ulappaa ja tuntematonta, mutta ah niin ihanaa määränpäätä.

172

Isä Luoja painoi hellän suudelman nuorten otsalle ja saattoi heidät matkaan. Saattajat veivasivat valkoiset purjeet ylös ja irrottivat veneet tutusta kotilaiturista. Matkalaiset katsoivat ihaillen valkeita purjeita, jotka pullistuivat ja matkaan päästyä lepattivat vallattomasti tuulessa. Varmoina ja toiveikkaina, laulun säestämänä, he ohjasivat pienet purtensa kohti aavaa ulappaa.

Viikot kuluivat, kuukaudet vaihtuivat ja vuodet vierivät.

Yhä kiitivät valkopurjeiset alukset merimerkkejä noudattaen ohi kaikkien salakarien. Uusi elämä maistui ja rauhallinen kulku viehätti, entinen elämä oli hämärä muisto vain. Isän kertomus meren vaaroista unohtui kera kultaisten sävelten, joita nuoret sydämet kaiuttivat ylös korkeuteen.

Kunnes eräänä aamuna ylle alkoi kohota tumma pilvi. Poju oli levollinen ja arveli sen hajoavan pian. Tyty tunsi kuitenkin pientä levottomuutta, kuivasipa hän pari kirkasta kyyneltäkin poskiltaan ja yritti salata pelkonsa. Päivä kului pienessä aallokossa, mutta illalla tuuli kiihtyi ja yltyi yhä yön lähetessä.

Keski-yöllä alkoi rajumyrsky. Se kiihtyi kiihtymistään aamua kohti. Hurja aallokko heitti Pojun veneen erilleen. Korkeitten laineitten keskellä valkoinen purje kohosi lepattaen välillä ylös aallokosta ja välillä taas hävisi mustana vellovaan mereen. Tyty yritti tavoittaa rakkaansa purtta, mutta seuraava aalto heitti sen taas kauemmaksi.

Siinä ponnistellessaan hän unohti oman purtensa ohjaamisen ja suuri laine paiskautui valkoista purjetta vasten, tehden siihen pienen repeämän. Hänen tuskainen katseensa seurasi Pojun toivotonta kamppailua vellovassa aallokossa. Vene loittoni yhä.

Silloin Tyty muisti isä Luojan neuvon. Hän polvistui oman purtensa pohjalle ja rukoili. Vähitellen tuuli hiljeni ja myrsky 173

alkoi laantua. Viimeisillä voimillaan hän tavoitti Pojun veneen, joka oli pahasti kolhiintunut. Yhdessä he rantautuivat pieneen saareen korjaamaan myrskyn aiheuttamat vahingot Matka jatkui, aika kului. Väliin oli tyyntä, väliin tuulta.

Nuoret purjehtijat yrittivät olla rauhallisia ja salata toisiltaan levottomuuden, joka oli seurannut heitä myrskystä lähtien.

Vähitellen se unohtui.

Uusi rajuilma yllätti ja heitti heidät taas erilleen. Suuren aallon lähestyessä Tyty pelkäsi korjaamansa repeämän pettävän ja heittäytyi purjeen suojaksi. Vyöryvä laine iski ja irrotti purjeen. Se lepatti holtittomasti tuulessa pyörittäen vimmatusti venettä. Tuskasta parahtaen tyttö tarttui purjeeseen, veti sen alas ja painautui veneen pohjalle.

Poju näki rakastettunsa toivottoman kamppailun luonnonvoimia vastaan. Hän ponnisti voimansa äärimmilleen voittaakseen Tytyn purtta riepottelevan paholaisen. Hän muisti isä Luojan neuvon, ole rauhallinen ja luottavainen. Kauniisti kaartaen ja salakarit välttäen hän läheni tuulen rajusti keinuttelemaa purtta. Sen saavutettuaan, hän hyppäsi Tytyn veneeseen ja kantoi vapisevan neidon omaan purteensa. Tytyn korjatun purjeen hän kiinnitti mastoon oman purjeensa viereen.

Yhteinen purjevene kiiti Pojun voimakkaan käden ohjaamana pitkin tyyntä ulappaa läpi liplattelevien laineiden välttäen kaikki salakarit ja myrskynsilmäkkeet.

Seuraavan aamun sarastaessa ja auringon luodessa kultaisia säteitä tyynelle merelle, he näkivät kaukana horisontissa pienen tumman pisteen. Heidän katseensa kohtasivat varmoina, onnellisina. Lähestyessään saarta yhdistetyin purjein, he tajusivat mitä isä Luoja tarkoitti, kun lähetti heidät mat174

kaan puolinaisin purjein. Syvänsiniset silmät hymyilivät hellästi kohdistuessaan toisiin, harmaansinisiin. He olivat päässeet perille satusaareen.

(Tämä aikuisten satu on peräisin 1932 vuodelta)

Ihmiset ovat laivoja elämän merellä. usein ne menevät ohi kohtaamatta.

Kaukaisilla vesillä voi saada pintakosketuksen.

Se menee ohi jälkiä jättämättä.

Joskus kosketus on syvempi, se tapahtuu pohjamutia myöten.

Sen vaikutus on ihonalainen, se vetoaa tunteisiin ja jättää ikuisen jäljen.

175

Minä Senja Liisa Kinnunen (o.s.) Heiskanen synnyin Kauhajoella maaliskuussa 80 vuotta sitten. Varsin pian muutimme Jalasjärvelle, josta matka jatkui lapsuusajakseni Karstulaan.

Saarijärvelle muutimme 1948 koulunkäynnin ja isän työn vuoksi.

Saarijärvellä kuluivat nuoruusvuoteni.

Avioiduttuani asetuimme Jyväskylään, jossa vietämme rauhallisia eläkepäiviä.

Kesäajan puuhailemme luonnon keskellä Lannevedellä Summasjärven rannalla.

Harrastuksiini kuuluvat mökkeilyn lisäksi lukeminen, kirjoittaminen ja matkailu.

Aikaisemmat julkaisuni: Kuvitetut runoteokset: Sukuromaani: Ajanvieteromaani:

Värikirjo, 2006 Tuuleen tatuoitu, 2008 Markkinapallosta se alkoi, 2008 Hymyn maan salaisuus, 2011

Tulevaa tuotantoa:

Elämän räsymatto (runoteos)

Yhteystiedot: email:

puh. +358405063011 liisi.kinnunen@luukku.com

176

177