Hymyn maan salaisuus

1

Liisa Kinnunen 2

Liisa Kinnunen Mottoni on: ”Tärkeintä on olla läsnä” Ole tarvittaessa läsnä, mutta älä ole henkari, johon ripustautua.

Jokaisen on kannettava itse itsensä.

Ole ihminen ihmiselle.

2011 Liisa Kinnunen & kinnuin production (www.kinnuin.net) ISBN 978-952-92-8572-3 Kirjan ulkoasu ja taitto:Jari Kinnunen Paino: Kopijyvä Oy, Jyväskylä 2011

3

Sisältö 1.

Johdanto ...................................................................................... 5

2.

Petchaburi ................................................................................... 6

3.

Tapaaminen Hua Hinissa ........................................................... 24

4.

Turistielämää ............................................................................. 41

5.

Ensi treffeillä .............................................................................. 54

6.

Pranburi jokiretki ....................................................................... 61

7.

Tunteet tuulessa ........................................................................ 78

8.

Jäähyväiset............................................................................... 106

9.

Kotimatka ................................................................................ 123

10.

Yksin ......................................................................................... 137

11.

Juhannus .................................................................................. 153

12.

Verhottu salaisuus ................................................................... 165

13.

Kohtalokas matka .................................................................... 187

14.

Salaisuuden verho raottuu ...................................................... 211

15.

Yllättäviä käänteitä .................................................................. 237

16.

Uskomaton totuus ................................................................... 249

17.

Mitä silloin tapahtui................................................................. 262

4

1. Johdanto

Tämän

kuvitteellisen tarinan juoni pohjautuu Thaimaan matkalla näkemääni uneen. Unessa kokemani ympärille olen rakentanut kertomuksen, joka alkaa Thaimaahan tehdyn seuramatkan tapahtumista. Niin tapahtumat, kuin kirjan päähenkilötkin ovat mielikuvituksen tuotetta. Ainoastaan joillekin retkille osallistuneista turisteista löytyy vastineet todellisuudessa. Tietoa Thaimaan luonnosta, nähtävyyksistä ja uskonnosta samoin kuin thaikansan elämäntavoista, toimeentulosta ja luonteesta yritin mahdollisuuksien mukaan saada selvää kyselemällä, osallistumalla retkille ja tekemällä omakohtaisia havaintoja. Kirjan historiatietoja olen ammentanut netistä. Tietojen oikeellisuutta en ole tarkastanut, koska tarinan juonen kannalta se ei ole oleellista.

Kirjan juoni kuljetti minua sellaisiinkin paikkoihin, joissa en ole koskaan käynyt, joten kirjaa ei myöskään voi pitää Thaimaan opaskirjana. Kirjan antaman kuvan ja omakohtaisen kokemuksensa perusteella lukija voi rakentaa oman kuvan Thaimaasta ja sen elämänmenosta, sekä nauttia lisäksi kirjan päähenkilöiden romanttisista ja jännittävistä seikkailuista taianomaisessa Hymyn maassa.

Jyväskylässä 1.5.2011 Liisa Kinnunen

5

2.

Petchaburi

Mielikuvitus teki jälleen tepposet.

Tuo ääni oli jotenkin tuttu, mutta kuitenkin vieras. Se tuli usein hänen uniinsa, kun hän oli erikoisen väsynyt, ja nyt hän oli, sillä eilinen tutustumisillanvietto oli kestänyt yli puolen yön. ”Kuk-ko kie-u, kuk-ko kie-u”! kuului taas, ja jo ihan läheltä.

Susan oli täysin hereillä ja vilkaisi kelloaan. Puoli seitsemän.

-Se kelmi on yhtä täsmällinen kuin minun Suomesta tuomani herätyskello, hän tuumi. ”Kukko kieu, kukko kieu”! Ääni tuli tien vastakkaiselta puolelta.

-Ei se mokoma jaksa vetää edes loppusäettä kunnolla, tyttö hymähti. -Eihän se tosin ole ihme tässä kuumuudessa.

Aurinko ei ollut vielä noussut, mutta lämpömittari näytti kahtakymmentä kahdeksaa astetta. Tehokkaan ilmastoinnin ansiosta sisällä oli sopivan viileää. Taivas hohti heleän sinisenä, ja Susan tunsi itsensä pirteäksi ja valmiiksi lähtemään ensimmäiselle opasmatkalleen.

Kirjava kukko tepasteli kaula kenossa esiin ränsistyneen talohökkelin takaa kanalauma vanavedessään, Susanin 6

suunnistaessa kylpyhuoneeseen vilvoittavan viileään suihkuun.

-Kelpaahan sinun, kun koko haaremi on perässäsi, hän naurahti napatessaan kirkkaan sinisen pyyhkeen naulasta.

Susan oli tyytyväinen onnistuttuaan saamaan pienen sievän yksiön rauhalliselta paikalta vajaan neljän kilometrin päässä Hua Hinin keskustasta. Viereisessä viihtyisässä perhehotellissa, My Thaissa, asui myös suomalaisen, Huvimatkat nimisen, matkanjärjestäjän asiakkaita, joiden oppaana Susan tarvittaessa toimi. Hän ei ollut varsinaisesti Huvimatkojen työntekijä, sillä hän halusi itse järjestää aikataulunsa mieltymyksensä mukaan. Hän opasti myös pyydettäessä sekä englantilaisia, että ruotsalaisia asiakkaita. Tänään hän kuitenkin veisi kaikki Hua Hinin ja Cha Amin suomalaiset turistit tutustumaan Petchaburin historialliseen kaupunkiin.

Thaimaahan tultuaan Susan halusi ennen kaikkea tutustua tarkemmin maahan, jonka elämä ja menneisyys kiehtoivat häntä. Jo muutaman viikon oleskelun jälkeen, hän tiesi tehneensä oikean ratkaisun jättäessään kaiken taakseen ja heittäytyessään uuteen seikkailuun.

Ero pitkäaikaisesta poikaystävästä, Aaro Mäkisestä, antoi lopullisen sysäyksen ratkaisun tekoon. Ei heidän eronsa kahden vuoden avoliiton jälkeen ollut vaikea, sillä he huomasivat kasvaneensa erilleen. Aaro harrasti aktiivisesti liikuntaa ja kävi mielellään urheilumatseissa, jotka Susania eivät erikoisemmin kiinnostaneet, hän harrasti liikuntaa pitääkseen kuntoaan yllä.

Urheiluottelujen sijasta Susan kiersi mieluummin taidenäyttelyissä ja museoissa ja osallistui yhteiskunnallisiin asioihin. Tietysti hän ikävöi Aaroa, joka oli ystävällinen ja lempeä luonteeltaan ja sai helposti ystäviä. He olivat viihtyneet hyvin yhdessä, mutta Susan huomasi jo kesällä, että yhteistä tulevaisuutta ei heidän suhteensa pohjalle voisi rakentaa.

7

Syksyllä he muuttivat erilleen, mutta päättivät pysyä ystävinä edelleenkin.

Suihkusta tultuaan Susan tunsi itsensä virkeäksi. Tummia kiiltäviä hiuksia harjatessaan, hän huomasi saneensa terveen rusketuksen iholleen. Hänen tummat kulmakarvansa korostivat silmien ruskeaa kultaa. Kasvot olivat soikeat ja huulien kaarre houkuttelevan sensuelli. Pieni hiukan pysty nenä sai hänet vaikuttamaan herkän naiselliselta.

Susan puki ylleen Huvimatkojen vaaleansinisen jakkupuvun, hiukan polvien yläpuolelle ulottuvan kapean hameen, hopeanharmaan, sinikukkaisen puseron ja tyköistuvan jakun. Käsivarsilleen hän otti vaaleansinisen, asuun kuuluvan thaisilkkihuivin. Peiliin hätäisesti vilkaistessaan, hän huomasi asun korostavan hänen tummaa olemustaan.

Tyytyväisenä hän suunnisti aamiaiselle, jonne alkoi kokoontua koko hotellista retkelle lähtevä seurue. Arja ja Epi olivat jo pyydystäneet lautasilleen leivät ja leikkeleet sihisevine pekoniviipaleineen ja paistettuine kananmunineen.

Kaija ja Risto olivat puolestaan jo hedelmävadin kimpussa.

Tuoreet papaijat, pomelot ja ananakset olivat röykkiönä heidän lautasillaan.

-Savadi kaa! Savadi kraa! kuului ovelta asiaankuuluvan kevyen thaikumarruksen kera.

Koko henkilökunta tervehti hymyillen aamuauringossa kylpevälle allasalueelle saapuvia viimeisiä tämänpäiväiselle retkelle osallistujia, Liisiä ja Eeroa. Noutopöytä runsaine tarjoiluineen ja liinoin katetut pöydät aurinkovarjoineen odottivat aina aamuisin hotellin asiakkaita, ystävällisen henkilökunnan valvoessa, että myös kananmunat paistettiin tai keitettiin sopivan kypsiksi jokaisen mieltymyksen mukaan.

-Savadi kaa! Savadi kraa kuului vastaus jokaisesta pöydästä.

8

-Täällä on tänään keittokuppeja, mitähän varten? Eero ihmetteli noutopöydän ääressä.

Ystävällinen tarjoilija riensi aukaisemaan keittoastian kantta.

-Tama huvaa, hän sanoi kohottaessaan keittoastian kantta. Ole huva!

- Thank you! Liisi vastasi, otti keittokupin ja alkoi lappaa siihen riisiä, kanaa ja vihanneksia sisältävää keittoa, häntä harmitti, kun ei osannut kiittää thaikielellä.

Tarjoilija poistui ystävällisesti kumartaen.

-Vielä on aikaa aamu-uinnille, huikkasi Risto lähtiessään uima-altaan vieressä sijaitsevalta terassilta.

-Reilu puoli tuntia, Epi säesti. – Vesi on kuin linnun maitoo.

Susan katsoi ympärilleen. Aika mukava seurue tässä hotellissa, hän totesi. Taisi tänne tulla näiden kolmen pariskunnan lisäksi kaksi miesvierastakin, mutta he eivät ole ilmoittautuneet tämänpäiväiselle retkelle, joten tietysti tulevat aamiaiselle myöhemmin.

Huvimatkojen bussi saapui ohikulkutien varteen vain viisi minuuttia myöhässä sovitusta ajasta. Matka oli vasta alussa, tämä oli vasta toinen pysähdyspaikka. Viimeinen hotelli Hua Hinissä oli Hotelli Hiltonin lähellä keskustassa sijaitseva Waikiki, josta lähti mukaan kymmenkunta retkeläistä.

-Minun nimeni on Susan Järvelä ja toimin oppaananne Pechaburiin suuntautuvalla retkellä. Nyt jatkamme matkaa pohjoiseen päin, ja otamme Cha-Amista, jonne on matkaa noin kaksikymmentäviisi kilometriä, mukaamme viimeiset retkellemme osallistujat. Kerron myöhemmin teille joitakin perustietoja Thaimaasta ja Petchabur provinssista, jonne olemme matkalla. Kuten, ainakin ne muistavat, jotka olivat mukana tiedotustilaisuudessa, kuuluu Cha Am Petchaburiin, 9

mutta Hua Hin kuuluu eteläisempään provinssiin Prachuap Khiri Khaniin.

Oppaan selostus sai aikaan railakkaat kättentaputukset kaikesta lyhykäisyydestään huolimatta. Hän oli hetkessä valloittanut kuulijansa miellyttävällä, välittömällä olemuksellaan.

Matka jatkui iloisen tunnelman vallitessa, ja auringon noustua vähän ylemmäksi, säteili koko tienoo satumaista valoa. Bussin sisällä oli vilpoisaa tehokkaan ilmastoinnin ansiosta. Rattoisa puheensorina täytti bussin, eilisiltaisia kokemuksia vaihdettiin ja kommelluksille naurettiin.

Cha Amissa bussi täyttyi viimeistä paikkaa myöten. Viimeisestä kohteesta, Arun Beach hotellista, nousi bussiin viimeisten joukossa kaksi hauskannäköistä vaaleahiuksista nuorta miestä. He olivat pukeutuneet rennosti, mutta tyylikkäästi. Opaskin loi heihin pitkän katseen. Toinen pojista seisahtui oviaukkoon hetkeksi. Hänen silmänsä tavoittivat oppaan katseen, ja kiitävän hetken he tuijottivat toisiinsa, ennen kuin takaa tuleva tönäisi poikaa, jolloin tämä jatkoi matkaansa aivan bussin perälle, jossa olivat ainoat vapaat istumapaikat.

-Ihastuttava nainen, nurukainen kuiskasi ystävälleen.

-Taisi olla, en katsonut niin tarkkaan, toinen naurahti pikaisesti ja vilkaisi heitä katseellaan seuraavaa hymyilevää opastyttöä.

Bussi nytkähti liikkeelle.

-Kuskinamme on tänään Arahi, ja minä olen oppaanne Susan Järvelä. Matkaamme nyt kohti Petchaburia ja sen ainutlaatuisia nähtävyyksiä. Ensin kerron teille hiukan tästä maasta, johon olette tulleet ja uskon, että myös te ihastutte maahan kuten minä. Olen neljättä kertaa Thaimaassa, ja se on valloittanut minut täysin. Thaimaa, Thailand, on kuningaskunta, joka sijaitsee Kaakkois-Aasiassa. Thaimaata kut10

sutaan usein ”Hymyn maaksi”, ja syyn siihen tulette kyllä huomamaan asioidessanne thai-ihmisten kanssa. Oikeastaan sana Thaimaa tarkoittaa thaiksi ”Vapaiden ihmisten maata”.

Thaimaassa on trooppinen monsuuni-ilmasto ja kolme vuodenaikaa. Sadekausi toukokuusta lokakuuhun, viileäkausi marraskuusta helmikuuhun ja kuumakausi maaliskuusta toukokuuhun, mutta suuria paikallisia vaihteluja esiintyy.

Etelässä on aina kuumaa. Lämpötila nousee yli neljänkymmenen asteen, kun taas pohjoisen vuoristossa voi elohopea laskea pakkasen puolelle talvimonsuunin aikaan.

Maan rajanaapureita ovat Laos ja Kambodza idässä, Siaminlahti itä-eteläsuunnassa ja Malesia etelässä, sekä Myanmar eli entinen Burma ja Andaman meri lännessä. Kuten varmasti muistatte, vuoden 1949 toukokuun 11. päivään asti Thaimaa tunnettiin nimellä Siam. Valtion pinta-ala on noin puolimiljoonaa neliökilometriä, ja asukasluku noin 65,5 miljoonaa. Väestöstä 80% on thaimaalaisia, 10% kiinalaisia.

Pienempiä asukasryhmiä ovat vietnamilaiset, intialaiset, malesialaiset ja burmalaiset. Väestötiheys on 126 henkeä per neliökilometri. Suomen vastaava luku on vain 17,4. Jos Suomen väestötiheys olisi sama, niin Suomessa asuisi lähes 38 miljoonaa asukasta nykyisen 5,3 miljoonan sijasta. Miltä se tuntuisi? Susan kysyi nauraen.

Bussista kuului ihmetteleviä huomautuksia ja naurunremahduksia.

-Maan virallinen kieli on thai, mutta useimmat, varsinkin turisteja palvelevat, osaavat myös englantia. Yläluokka käyttää virallisissa yhteyksissä sanastoltaan yleiskielestä huomattavasti poikkeavaa thaita, jota kutsutaan rachasapiksi. Siihen en ole ennättänyt tutustua. Thaimaan rahayksikkö on Bath, jonka varmasti jo kaikki tunnettekin.

Maan virallinen uskonto on buddhalaisuus, jota 95 % väes11

töstä tunnustaa. Muslemeja on 3,8 %, kristittyjä 0,5% ja hinduja 0,1 % . Olen kuullut, että buddhismin rinnalla harjoitetaan myös samanismiä eli henkienpalvontaa.

Susan katsoi hetken yleisöönsä, joka kuunteli hartaana hänen selostustaan. Hänen katseensa hipaisi ikään kuin salaa takapenkillä istuvaa nuorukaista ja hän tunsi punastuvansa. Hän säpsähti hiukan pojan syvänsinisten silmien tavoittaessa hetkeksi hänen omansa.

Kuitenkin hän jatkoi tarmokkaasti oppimaansa.

-Thaimaassa eletään nyt vuonna 2009 vuotta 2552. Heidän ajanlaskunsa perustuu buddhalaisen kalenterin itäiseen versioon, jonka mukaan ajanlasku alkaa vuodesta 543 eK, jolloin Buddha syntyi. Hän karkasi luostarista, näki nälkää ja kurjuutta etsiessään 29 vuotta totuutta, jota ei löytänyt.

Hän eli seitsemän vuotta asumalla puun alla pohtien jälleensyntymisen ihmettä, joka voidaan saavuttaa vain henkisen oivaltamisen kautta. Mietiskely onkin buddhalaisuuden syvin olemus ja nirvana sen täyttymys.

Maan valtiomuoto on kuningaskunta, jossa vallitsee perustuslaillinen monarkia. Vaikka poliittinen valta kuuluu ministerille, nauttii kuningas suunnatonta arvostusta kansan keskuudessa, ja hän on monesti joutunut käyttämään moraalista valtaansa ratkaistakseen poliittisia kriisejä. Monarkia lasketaan alkaneeksi 1300-luvulla, jolloin pääkaupunki oli Aytthaya. Burmalaiset hävittivät kaupungin 1700-luvun loppupuolella. Ennen Autthayaa pääkaupunkina oli Sukthothai, jonka Kiinasta Pohjois-Thaimaan alueelle muuttaneet thait perustivat vuonna 1238. Kolmannen pääkaupungin, Thonburin Prya-joen länsirannalle, perusti vuonna 1768 burmalaiset maasta ajanut kuningas Taksini. Joen itärannalla sijaitsevasta Bangkokista tuli pääkaupunki, kun Thaimaata nykyisin hallitsevan Chakri dynastian ensimmäinen kuningas Rama I nousi valtaistuimelle vuonna 1782.

12

Kaikki Chakri dynastian kuninkaat ovat siitä lähtien käyttäneet Rama arvonimeä.

Nykyinen kuningas Rama IX, Bhumipol Adulyadej, julistettiin kuninkaaksi isoveljensä traagisen kuoleman jälkeen vuonna vuonna 1946. Hän on nykyaikainen monarkki ja kansan suuressa suosiossa. Näette kuningasperheen kuvia teiden varsilla ja talojen seinissä. Olette varmasti myös kiinnittäneet huomionne keltaisiin ja sinisiin lippuihin, joita liehuu thailippujen ohella. Keltaiset ovat ripustetut kuninkaan ja siniset kuningattaren kunniaksi. Kuningas on syntynyt maanantaina, ja keltainen on maanantain väri. Se on onnen väri. Jokaisella viikonpäivällä on oma värinsä. Tiistain väri on pinkki, se edustaa voimaa, keskiviikon vihreä tuo epäonnea ja torstain oranssinruskea puolestaan on suojelusenkelien väri. Kuningattaren syntymäpäivän väri on sininen lotus, joka tuo tullessaan menestystä. Lauantaina on Saturnus voitolla, silloin pukeudutaan mustaan ja vaihdetaan hiustyyliä. Sunnuntain väri punainen edustaa laskevaa aurinkoa ja ennustaa pitkää ikää. Kuten huomaatte, Thaimaassa elää vanhat uskomukset, joiden merkitys on thaikansalle yhä tärkeä ja pyhä.

Myös kuningas on pyhä, ja kuningasperheen loukkaaminen puhein tai teoin on majesteettirikos, joka rangaistaan vankeudella.

Susan otti esille vesipullonsa ja sitä avatessaan katsahti yleisöönsä nähdäkseen kiinnostiko hänen kertomansa heitä.

-Sanokaa vaan reippaasti jos pitkästytän teitä näillä historiatiedoilla, hän ilmoitti kohottaessaan vesipullon huulilleen.

-Kaikki kertomasi on äärettömän mielenkiintoista, etupenkillä istuva harmaahiuksinen rouva sanoi ihaillen.

-Onhan teille kaikille jaettu vesipullot edessänne olevan penkin takataskuun? Jos joltakulta puuttuu, niin minulla on 13

kassissani lisää, Susan tiedusteli ennen kuin jatkoi selostamistaan.

-Asukkaista mainitakseni kolme neljäsosaa väestöstä on etnisiä thaita. Maassa on myös merkittävä kiinalaisvähemmistö, joka edustaa suurta osaa taloudesta. Useimmat eivät enää osaa kiinaa. He ovat suuntautuneet lähinnä kaupankäyntiin. Muita merkittäviä väestöryhmiä ovat malaijit, noin 2,3 % väestöstä. He asuttavat lähinnä Malesian rajan läheisyydessä olevaa maan eteläosaa.

Kerron vielä hiukan thaiväestön toimeentulosta. Suurin osa väestöstä asuu edelleenkin maaseudulla perinteisillä riisinviljelysalueilla, vain noin 32 % asuu kaupungeissa, lähinnä Bangkokin alueella, josta saavat elantonsa turismin, kaupan ja teollisuuden palveluksessa. Thaimaan tärkeimmät vientituotteet ovat koneet, elektroniikka, tekstiilit, riisi, kumi ja hedelmäsäilykkeet. Kaupunkiasuminen on nykyisin huimassa kasvussa.

Susan piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.

-Kuten huomaatte olen erittäin kiinnostunut Thaimaan historiasta, ihmisistä, luonnosta ja kaikesta niihin liittyvästä, joten en malta olla kertomatta teille edes pientä osaa maan kulttuurista, mutta nyt alammekin jo lähestyä Petchaburia, joten kerron vähän tästä kuninkaitten kaupungista.

Petchaburi sijaitsee Malaijin niemimaan pohjoisosassa.

Kuninkaat Rama IV, V, ja VI rakensivat tänne palatsit. Tärkein ja arvostetuin on Rama IV:n 1860 rakennuttama palatsi, joka sijaitsee Khao Wangin kukkulalla, ja sinne johtaa vaikeakulkuisen maaston vuoksi kaapelihissi. Vierailemme siellä lounaan jälkeen. Petchaburi on saanut nimen ”Elävä Ayttaya”, sen hävitetyn entisen pääkaupungin mukaan. Kai niillä on jotain yhteistä.

Susan naurahti vilkaisten yleisöään ja ulotti katseensa aina auton takapenkille asti, josta sai palkakseen leveän hymyn.

14

Bussi pysähtyi ison rakennuskompleksin eteen. Se oli tyypillinen thaimaalainen temppelirakennus korkeine viisiosaisine koristeellisine päätyineen ja kullattuine leikkauksineen.

-Olemme nyt kuninkaallisen Maha Thatin temppelin edessä. Saamme tutustua temppelin jokapäiväiseen elämään ja uskonnollisiin rituaaleihin. Muistattehan, että hartiat ja polvet pitää olla peitetyt, muuten asu on vapaa. Niin, ja kengät pitää riisua ennen temppeliin menoa.

Iso kultainen Buddha tervehti heti ovenpielessä, ja patsaita oli ympäri isoa moniosaista temppelirakennusta. Oranssiasuisia pappeja, pappikokelaita sekä harjoittelijoita istui kymmenittäin seinävierustoilla. Harrasta paljasjalkaista väkeä oli kumartuneina lukemattomien kultaisten Buddhien eteen.

-Nuo neljä Buddhaa, joiden pinta on peitetty moninkertaisesti kultaisilla paperiliuskoilla, ovat terveyden tuojat. Ottakaa omat liuskanne Buddhien vieressä sijaitsevista kupeista ja asettakaa ne patsaan siihen kohtaan, jossa teillä on kipuja, ja uskomuksen mukaan kivut häviävät, opas selvitti asiantuntevasti.

Eero otti kupista nipun kultaisia paperiliuskoja ja katsoi edessään seisovia patsaita.

-Tätä hoitokeinoa pitää käyttää hyväksi, tuleehan se paljon halvemmaksi, kuin verenpaine- ja kolesterolilääkkeet, hän kuiskasi leikillisesti, vilkaisten varmuuden vuoksi ympärilleen.

-Ongelmana vain on se, minkä kohdan Buddhasta sinä kultaat, Liisi opasti huvittuneena. Kultaus jäi kuitenkin tekemättä, sillä Susan oli jo siirtynyt oven viereen odottamaan retkeläisten kokoontumista.

-Kun olette valmiit lähtemään suunnistamme kaupungin keskustaan tyypilliselle thaimaalaiselle lounaalle. Nouto15

pöydässä on runsaasti myös kansainvälistä ruokaa saatavana.

Runsaan lounaan jälkeen bussi odotti sovitussa paikassa viedäkseen matkailijat seuraavaan kohteeseen, joka oli Tham Junin tippukiviluola. Siellä oli 170 erilaista ja erikokoista Buddhaa. Osa niistä oli rapautunut ja rappeutunut, mutta pääluolassa istuva korkea kultainen patsas oli vaikuttava. Sen ympäristöä koristi kukka- ja kynttilämeri. Makaava monimetrinen Buddha hurmasi hymyllään ja kiiltävällä olemuksellaan. Hämärän tippukiviluolan karuja, tummia seiniä vasten kullatut patsaat saivat aikaan ihastuneita huudahduksia.

-Todella vaikuttavaa, kuului huokauksia tyytyväisten matkailijoiden noustessa portaita ylös maan pinnalle.

- Seuraava kohde, matkamme päätepiste, on Rama IV:n kesäpalatsi, jonne saavumme hetkisen kuluttua, Susan jatkoi heti oven sulkeuduttua ja bussin lähdettyä liikkeelle.

- Khao Wangin palatsi, viralliselta nimeltään Phra Nakhon Khiri rakennettiin 92 metriä korkealle Khao Khiri kukkulalle kuningas Rama IV:n toimesta vuonna 1860. Kukkulan maasto on erittäin vaikeakulkuista. Sinne vie portaat, joita on satamäärin, mutta suoriudumme vaivattomasti matkasta käyttämällä myöhemmin rakennettua kaapelihissiä, joka kulkee vähän keikkuen suoraan ylös jyrkkää rinnettä.

Bussin pysähdyttyä parkkipaikalle riensi iloinen joukko ulos ihailemaan kukkulalla sijaitsevaa uljasta rakennuskompleksia. Rinne näytti tosiaankin jyrkältä, ja kaapelihissi muistutti lähinnä museoesinettä. Hissin ympärillä puissa kiipeili pieniä apinoita.

-Katsokaa miten hassun näköisiä nuo apinat ovat? Arja huudahti innoissaan.

16

-Niillä on pitkä häntä, mitä apinoita ne oikein ovat? Kaija ihmetteli.

-Tämä apinalaji on harvinainen, sitä tavataan vain muutamin paikoin, Susan tiesi kertoa. -Valitettavasti en tiedä lajin nimeä, mutta aion selvittää sen. Mutta nyt kaapelihissille, vaunuun mahtuu kaksitoista henkeä kerrallaan. Asettukaa jonoon, hissejä on kaksi. Muistakaa, että täälläkin vaaditaan olkapäät ja polvet peittävää pukeutumista.

-Hei tulkaa, mennään me My Thailaiset samaan vaunuun, Epi huikkasi matkakumppaneilleen.

Liisi ja Eero kiiruhtivat viimeisinä jo täyttyvään kaapelivaunuun, joka lähti keikkuen nousemaan miltei kohtisuoraan ylöspäin.

Palatsi toimi nykyisin museona, ja huoneissa oli paljon arvokkaita huonekaluja, pronssipatsaita, keramiikkaa ja muita koriste-esineitä. Kukkulalta avautui avara silmiähivelevän kaunis näkymä kaupungin ylle. Useiden temppelien kullattuja kupoleja pisti esiin koristeellisten talorykelmien keskeltä. Aivan vieressä saattoi kyhjöttää alkeellinen maja olkikattoineen ja ränsistyneine piha-alueineen. Loisto ja köyhyys elivät rinta rinnan hyvässä sovussa.

Turistijoukko kierteli aikansa palatsin huoneissa ja näköalatornin ympärillä ihailemassa maisemia kukkulan eri sivustoille päin. Lopulta kaikki kokoontuivat laajalle terassialueelle opasta odottamaan.

Susan jäi jälkeen toisista, sillä hänet valtasi ihmeellinen tunne, kun hän seisoi kuninkaan työhuoneessa, jossa oli kauniisti koristeltuja huonekaluja ja arvokkaita tauluja seinillä. Takaseinällä komeili iso kultainen Buddha. Hänen tajuntaansa iski kummallinen tunne, ”tämän hetken olen elänyt ennenkin”. Se oli niin vahva, että hänen piti nojata ovenpieleen pysyäkseen pystyssä.

17

-Saman tunteen olen kokenut joskus ennenkin, mutta en näin voimakkaana, hän huokasi puoliääneen, ennen kuin pystyi seuraamaan retkikuntaa terassille. Rauhoituttuaan hän asteli ryhmänsä eteen palatsin ylimmälle askelmalle.

Vaalea nuorukainen bussin takapenkiltä, nojasi huolettomasti terassin kaiteeseen ja katseli ihaillen Susanin solakkaa olemusta. Hän oli hiukan poissaolevan näköinen, mutta vieno hymy karehti hänen huulillaan. Tyttö kai vaistosi pojan katseen, koska käänsi yllättäen katseensa häneen, punastuen helakasti. Nopeasti hän kääntyi, sai takaisin varmuutensa ja alkoi selostaa.

- Tuolla kauimpana näkyy Khao Wang vuorten itäinen kukkula, jolla sijaitsee Wat Maha Samanarum temppeli.

Keskimmäinen kukkula on Phra That Com Phet, jolla sijaitsevassa päätemppelissä säilytetään Buddhan pyhäinjäännöksiä. Se on kaikkein pyhin temppeli. Tämä kukkula, Palatsikukkula, jolla nyt olemme, on ominut vuoren nimen Khao Wang, koska täällä sijaitsevat kuninkaalliset asumukset, sekä muut kuninkaan vierailuun liittyvät apurakennukset, kuten esimerkiksi vartioston majoitustilat. Tämän kaiken omistaa nykyään kaupungin museovirasto.

Aurinko porotti tulisesti pilvettömältä taivaalta seurueen alkaessa laskeutua kohti kaapelihissiä. Vaikka matka sinne ei ollut pitkä, niin hiki nousi väkisinkin pintaan. Moni oli huomannut ottaa vesipullon mukaansa ja toiset katsoivat kadehtien niitä onnellisia, jotka saattoivat kostuttaa kuivia huuliaan vaikka vähän lämmenneelläkin vesitilkalla. Jokainen yritti etsiä puiden alta varjoisaa paikkaa kaapelivaunua odotellessaan. Kukkuloita ympäröi suuri kuninkaallinen puisto varjoisine kujineen ja erikoisine kasveineen. Se olisi ollut mielenkiintoinen tutustumiskohde, mutta siihen olisi pitänyt varata toinen päivä lisää, joten se jäi nyt näkemättä.

18

Paluumatka alkoi hilpeän tunnelman vallitessa ja bussin täytti jälleen vilkas puheensorina. Mielipiteitä ja kokemuksia vaihdettiin ja Susan sai vastata useisiin kyselyihin. Autossa sisällä oli vilpoisaa, joten matkalaiset tunsivat itsensä pirteiksi ja tyytyväisiksi.

-Jaksatteko ja haluatteko kuulla hieman lisää tutustumanne palatsin rakennuttajasta ja alkuperäisestä isännästä?

Susanin ääni kaikui kovaäänisestä.

-Haluamme! matkalaisten kuoro huusi.

-Rama IV, Mongkut Phra Chom Klao on neljäs Chakridynastian kuninkaista. Hän syntyi vuonna 1804 prinssi Itsarasunthornin poikana. Kun hän oli viisivuotias, hänen isänsä kruunattiin Rama II:ksi, Buddha Loetla Nabhalaiksi. Kuningas oli siihen aikaan yksinvaltias. Isä tunnettiin runoilijana, muusikkona ja taiteilijana. Hän oli kiinnostunut kirjallisuudesta ja uudisti sodassa hävinneet kirjat ja dokumentit, sekä kirjoitti itsekin kirjoja.

Susan piti pienen tauon ennen kuin jatkoi.

-20-vuotiaana Mongkutista tuli siamilaisen perinteen mukaan munkki. Hänen isänsä kuoli kuitenkin samana vuonna, ja Mongkut piti kruunata kuninkaaksi isänsä jälkeen, mutta hänen velipuolensa, isän jalkavaimon poika, Chetsadabodin, joka oli 17 vuotta Mongkutia vanhempi, aateloitiin ja kruunattiin kuninkaaksi, hänen kunnostauduttuaan Burman sodassa. Tultuaan syrjäytetyksi, vaikka oli laillinen kruununperijä, Mongkut päätti jäädä luostariin. Hän tutki tähtitiedettä ja uudisti buddhismia poistamalla vanhoja tapoja ja uskomuksia. Mongkhut matkusteli ja opiskeli paljon ja oli arvostettu sekä uskonnollisissa, että valtiollisissa länsimaisissa piireissä.

Susan vilkaisi yleisöään ja hänen katseensa hipaisi jälleen takapenkin nuorukaisia. Hän huomasi vanhemman heistä katsovan tiiviisti takaisin.

19

-Luuleeko tuo poika tuntevansa minut, vai miksi hän seuraa jokaista liikettäni? tyttö tuumi.

-Etten pitkästyttäisi teitä jätän Rama III:n eli Mongkhutin velipuolen rauhaan ja keskityn vielä hetken Mongkhutin hallituskauteen. Hänet kruunattiin kuninkaaksi, Rama IV:ksi velipuolensa kuoleman jälkeen vuonna 1851, ja hän hallitsi Siamia seitsemäntoista vuotta. Hän oli naimisissa useita kertoja ja kerrotaan hänellä olleen jopa 82 lasta. Ei hänen velipuolensa paljon huonommaksi jäänyt, sillä hänelläkin oli 51 lasta.

Bussista kuului ohhoh huutoja, naurua ja epäileviä huomautuksia.

-Niin, tietolähteet eivät kerro tarkemmin heidän yksityiselämästään, mutta erittäin pidettyjä he molemmat olivat.

Molemmilla oli useita jalkavaimoja.

-Mongkhut oli lisäksi erittäin kielitaitoinen ja piti aktiivisesti yhteyttä muiden maiden kuninkaallisiin ja valtiomiehiin. Velipuoli taas oli Bangkokin suuri rakennusmestari ja hänen aikanaan valmistui uusia valtionrakennuksia ja ainakin 78 uutta temppeliä.

Susan henkäisi syvään ja katsoi suurilla ruskeilla silmillään yleisöönsä.

-En minä tätä kaikkea ulkoa muista. Ainakin etupenkkiläiset näkevät, että minulla on muistiinpanovihko kädessäni.

Nuo thaimaalaiset nimet ovat niin monimutkaisia, hän naurahti iloisesti.

Seuraava pysähdyspaikka oli matkanvarrella sijaitseva Big Ctavaratalo. Isossa ostoskeskuksessa oli lukemattomia pieniä viihtyisiä putiikkeja ison tavaratalon lisäksi. Retkeläiset hajaantuivat pysähdyksen ajaksi ympäri ostoskeskusta tuhlaamaan mukaan ottamiaan batheja. Susan istuutui pieneen tyypillisesti thaimaalaisittain sisustettuun baariin.

20

Pöydät oli aistikkaasti katetut sinivalkoisin astioin. Lautanen, riisikuppi, kaksi jalallista juomalasia, haarukka, riisilusikka ja tietysti puikot olivat kaikki hyvässä järjestyksessä.

Susan tilasi kuitenkin vain kahvia. Tarjoilija kaatoi hänelle lasiin myös raikasta papaijalla maustettua jääkylmää vettä.

Hän nautti kiireettömästä hetkestä ja seurasi viereisessä pöydässä aterioivia nuoria tyttöjä, jotka käyttivät taitavasti syömäpuikkojaan vihannesateriaa nauttiessaan. Heillä tuntui olevan hauskaa, kun he esittelivät ja kehuivat ostoksiaan.

Hetken kuluttua takapenkin nuorukaiset lähestyivät Susanin pöytää. Vanhempi miehistä esittäytyi.

-Minä olen Johan Kaila ja tämä nuori mies on Miro Warren. Saammeko liittyä seuraan?

-Olkaa hyvät vaan, minun nimenihän te jo tiedättekin, Susan Järvelä.

-Retki oli hyvin mielenkiintoinen. Olemme ensimmäistä kertaa Thaimaassa, mutta olemme jo menettäneet sille sydämemme, Johaniksi esittäytynyt huomautti.

Susan punastui jälleen, tietämättä edes miksi.

-Isämme ovat kertoneet maan aikoinaan lumonneen heidät, ja siksi halusimme vihdoin itsekin kokea tämän Hymyn maan lumon, Johan kiirehti selittämään Miron tilatessa heille kahvia. - Isämme tekivät ensimmäisen Thaimaan matkansa opiskeluaikanaan ja ovat todellakin muistaneet kehua näkemäänsä ja kokemaansa, vaikkakin siitä on yli kaksikymmentä vuotta.

-Kahdessa vuosikymmenessä tämä maa on länsimaistunut ja kehittynyt, mutta kansan perimmäinen luonne ei ole muuttunut. Vanhat tavat ja uskomukset elävät niin vahvoina, ettei niitä länsimainen hapatus pääse turmelemaan. Se minua erikoisesti Thaimaassa kiehtookin, Susan sanoi innostuneena, luoden tummanruskeiden silmiensä katseen vastapäätä istuviin nuorukaisiin.

21

Aika lensi kuin siivillä heidän keskustellessaan, lähinnä Thaimaasta ja sen nähtävyyksistä, kunnes Susan vilkaisi kelloonsa. - Nyt on aika lähteä, toiset varmasti jo odottavat.

-Saammeko soittaa sinulle joku päivä? Johan uskaltautui kysymään.

-Tottakai, tiedättehän te, että opas on aina tavattavissa?

Susan naurahti. -Tässä on käyntikorttini.

- Kiitoksia! Johan nappasi nopeasti Susanin ojentaman käyntikortin huomatessaan Miron aikovan tarttua siihen.

-Tulemme varmasti mukaan toisellekin retkelle, Miro kiirehti sanomaan hieman hämillään.

-Tervetuloa! Susan nauroi heleästi.

Käytyään iltauinnilla My Thain upeasti valaistulla uimaaltaalla, Susan istui yksiönsä parvekkeella miettien päivän tapahtumia. Retki oli onnistunut yli odotusten, vaikka tämä oli hänen ensimmäinen Petchaburi esittelynsä. Hän oli tyytyväinen itseensä ja retkeläisiinsä. Koko ryhmä näytti nauttineen päivän annista. Hän oli jo tyystin unohtanut kokemansa oudon tunteen palatsissa.

Kotiparvekkeella istuessaan ja katsellessaan ohi soljuvaa liikennettä Susan ihmetteli, mikä siinä nuoressa miehessä häntä oikein kiehtoi? Olihan hän komea sopusuhtaisine, jäntevine vartaloineen ja ilmeikkäine kasvoineen, mutta ne silmät, ne olivat uskomattoman syvänsiniset. Vaaleat hiukset olivat lyhyeksi leikatut ja hiukan taipuisat. Iho oli jo hieman päivettynyt, ja oranssinvärinen T-paita sekä polvien alapuolelle ulottuvat sortsit paljastivat hyvin kehittyneet jäntevät raajat.

Susan naurahti mietteilleen. Noin tarkkaanko minä hänet huomioin? Miehen iäksi arvioisin 26 - 27 vuotta. Se toinen Miro, oli huomattavasti nuorempi, tuskin kahtakymmentä.

Vaalea hänkin, mutta hänen vartalonsa oli poikamaisen so22

lakka. Hän oli kauniskasvoinen, pojaksi ehkä liiankin kaunis, ja mikä yllätyksellistä ruskeasilmäinen. Susan oli oppinut ihmisten parissa työskennellessään tekemään nopeasti huomioita, tunteakseen nämä vielä seuraavanakin päivänä.

Tähdet syttyivät tummenevalle taivaalle ja kuunsirppi kurkisteli kallellaan palmujen lomasta, Susanin vihdoin havahtuessa haaveistaan ja siirtyessä sisälle, sillä hyttyset alkoivat jo ahdistella hänen paljaita sääriään.

23

3. Tapaaminen Hua Hinissa

Auringon

säde leikitteli Johanin otsalla vilahtaen välillä hänen hiuksiinsa saaden ne loistamaan kullan lailla. Hän pyyhkäisi laiskasti otsaansa, yrittäen poistaa häiritsevän kiusankappaleen. Kun se ei onnistunut, hän raotti varovasti silmiään.

-Oletko sinä avannut jo ikkunaverhot? Hän huusi kylpyhuoneessa kolistelevalle kumppanilleen.

-Nouse ylös senkin unikeko, myöhästymme kohta aamiaiselta.

Kylpyhuoneesta kuului hammasharjan rahinaa ja sen jälkeen kurlutusta.

-Etkö muista, että meillä on tämän päivän ohjelmassa Tutustuminen Hua Hiniin?

-Muistan kyllä, mutta väsyttää se illallinen karaoke-esitys.

Miro tuli kylpyhuoneesta pyyheliina hartioillaan.

-Me saimme kunnon aplodit sillä ”Sininen ja valkoinen” esityksellämme. Nyt tämä laulaja lähtee aamu-uinnille.

Tuletko mukaan?

-En tule, mene sinä vain. Minä valmistaudun sillä aikaa aamiaiselle.

Linja-automatka Hua Hiniin kesti puolisen tuntia. Pojat jäivät bussista kellotornin luona, joka oli kartan merkintöjen mukaan ”tapaamispaikka”.

24

-Rautatieasema on kartan mukaan lähin nähtävyys, mennään ensin sinne! Miro huudahti innoissaan työntyessään vilkkaaseen ihmisvirtaan.

Hua Hinin rautatieasema oli hyvin säilyneenä kaunis esimerkki vanhasta rautatiearkkitehtuurista. Se rakennettiin rautatien vetämisen jälkeen Rama VII:n rakennutettua kaupunkiin kuninkaallisen kesäpalatsin Klai Kangwonin, joka tarkoittaa ”kaukana huolista”. Nimi ei suinkaan ollut enne, sillä vallankumoukselliset alkoivat vehkeillä kuningasta vastaan aikomuksenaan muuttaa Siam tasavallaksi. Maa kärsi syvästä lamasta, ja kuningas teki kaikkensa kansan hyvinvoinnin kohentamiseksi ja klassisen musiikin sekä kirjallisuuden säilyttämiseksi. Hän taisteli väsymättä taantumaa vastaan ja leikkasi julkiset kulut minimiin. Hänen tarkoituksenaan oli kehittää maata demokraattisempaan suuntaan, ja se toteutuikin, sillä hänen hallituskautenaan lopetettiin kuninkaan absoluuttinen valta ja Thaimaan, silloisen Siamin, valtiomuodoksi julistettiin perustuslaillinen monarkia.

Kuningasta varten rakennettiin asemalle erillinen odotushuonerakennus, joka monine koristeellisine yksityiskohtineen on kuin noidan piparkakkutalo Hannu ja Kerttu sadussa.

-Kerrassaan maalauksellinen rakennus, Miro huokasi.

Heti rautatieaseman kupeessa oli erittäin kaunis pienoistemppeli, henkien asunto, jollaisia Thaimaassa oli lähes joka talon pihassa. Tämä oli erityisen upea kullattuine Buddhineen ja sitä vartioivine tiikereineen ja norsuineen. Kukka ja kynttilämeri koristivat temppeliä, ja paljasjalkaisia ihmisiä oli temppelin edessä rukoukseen vaipuneina.

Vähän matkaa kuljettuaan pojat astuivat sisään isosta portista ja huomasivat tulleensa temppeliaukiolle, jossa oli ryhmä oranssikaapuisia munkkeja. Heillä oli paljaaksi ajellut päät, ja jaloissa sandaalit. Temppelin avoin ovi houkutteli 25

kurkistamaan sisälle. Kullankimallusta, upeita patsaita, tauluja ja isoja kynttilöitä oli kaikkialla. ”Kaikesta näkee, että Buddha ja uskonto näyttelevät tärkeää osaa kansan jokapäiväisessä elämässä”, he totesivat.

Temppelitori puolestaan, jota opaskartassa mainostettiin, oli vaatimaton kadunpätkä, jolla oli kaikenlaista kirpputoririhkamaa, vaatteita, huiveja, koruja, kenkiä, matkamuistoja ja muuta sen kaltaista kojua kojun vieressä.

-Eiköhän soiteta Susanille, jospa hänellä sattuisi olemaan vapaapäivä? Johan ehdotti vilkaisten kumppaniinsa alta kulmain.

-Minä jo ihmettelin, milloin sinä teet tuon ehdotuksen, Miro naurahti taputtaen ystäväänsä olkapäälle. –Ei minulla ole mitään viehättävää lounasseuraa vastaan.

Johan otti esille visusti tallettamansa puhelinnumeron ja soitti.

-Susan puhelimessa!

Puhelu kesti kauan, ja Miro odotti jännittyneenä sen loppumista.

-Susanilla sattuu olemaan vapaapäivä, sillä meriretki, jolla hänen piti olla oppaana peruuntui laivaan tulleen moottorivian vuoksi.

-Onnenkantamoinen, Miro totesi yrittäen vakavoitua.

-Susan ehdotti tapaamispaikaksi hotelli Hiltonin ala-aulaa, sinne on kuulemma helppo osata kartan avulla.

Susanin saavuttua he menivät yhdessä Hiltonin edestä kulkevalle ruokakadulle, jossa oli ravintola ravintolan vieressä.

Susan valitsi paikan, jonka tunsi ennestään hyvästä thaimaalaisesta ruoasta. Lounas sisälsi useita eri ruokalajeja. Ensin oli merellinen keitto, sitten vihanneskulho, täynnä mitä erilaisimpia vihanneksia ja kolmantena ruokalajina kanaa, juureksia, cashew-pähkinöitä ja rusinoita chilikastikkeessa.

26

Kaikki tuotiin tarjolle isossa vadissa tai kulhossa, josta jokainen sai itse annostella ateriansa. Riisikuppi oli luonnollisesti aterian keskeisin osa. Jälkiruoaksi tarjoiltiin iso vadillinen hedelmälohkoja, ananasta, pomeloa, papaijaa, melonia ja pieniä maukkaita luomubanaaneja.

-Missä sinä olet oppinut syömäpuikkojen käytön? Miro kummasteli Susanin käyttäessä tottuneen näköisesti puikkoja. Niillä hän poimi niin lihapalat kuin pähkinätkin lautaseltaan. Thairiisikin katosi puikkojen nokassa taitavasti punaisten täyteläisten huulien väliin.

-Opin tämän taidon jo ensimmäisellä Thaimaan matkallani. Olin Bangkokissa kielikursseilla ja ystävystyin thaimaalaisen tytön, Tuchain, kanssa. Hän on kotoisin PohjoisThaimaasta Chiang Maista, Pohjois-Thaimaan ruusuksi nimetystä kaupungista. Se on Chiang Mai provinssin pääkaupunki, ja maan toiseksi suurin kaupunki. Tosin se on Bangkokiin verrattuna pikkukylä, jossa asuu vain sataviisikymmentätuhatta ihmistä. Kaupunki sijaitsee Ping joen varrella noin seitsemänsataa kilometriä Bangkokista pohjoiseen.

Vierailin siellä Tuchain kotona parikin kertaa. Menimme Bangkokista lentäen kaupungin omalle kentälle ja jatkoimme sieltä tuk-tukilla Tuchain kotiin maaseudulle.

Vielä 1920-luvulla se oli pitkän ja vaikean joki- tai norsumatkan päässä vuoristojonojen takana. Nykyisin sinne pääsee mukavasti myös yöjunalla, jota varten on puhkaistu puolitoista kilometriä pitkä tunneli lähes ylitsepääsemättömän Khoon Dta vuorijonon läpi.

Seutu on luonnonkaunista, vehmasta ja suurelta osin vuoristoista. Ikivanhat sademetsät, joenuomat ja vuosisatoja vanhat temppelit ja temppelien rauniot tekevät siitä mielenkiintoisen. Läheisellä Doi Suthep vuorella sijaitsee kuuluisa temppeli, josta avautuu hienot näkymät alas kaupunkiin. Vuoren juurella on suuri eläintarha Chiang Mai Zoo. 27

Vanhaa kaupunkia ympäröivä muuri on yhä suurelta osin säilynyt, samoin sitä ympäröivä vallihauta, jota on nyttemmin kunnostettu. Muurien sisäpuolella on nähtävissä runsaasti eri aikakausien arkkitehtuuria. Siinä on viitteitä burmalaisesta, srilankalaisesta, sekä useiden vuoristoheimojen kulttuurista. Kaupunki on saanut muureista nimensäkin, sillä sana Chiang tarkoittaa ”muurien ympäröimää kaupunkia” ja Mai uutta sellaista. Uusi sana on harhaanjohtava, sillä uusihan ei tämä 1296 perustettu kaupunki ole ollut enää aikoihin, nykyisellään se on Thaimaan vanhin asutuskeskus. Susan keskeytti kiihkeän puhetulvansa. –Näettekö nyt, minä innostun aina ylistämään itselleni tärkeitä paikkoja? Kehotan kuitenkin teitä joskus tutustumaan myös tämän kauniin maan pohjoisen osan jylhiin maisemiin. Voin vakuuttaa, että se on vaivannäön arvoista.

-Sinä tunnut tietävän Thaimaan joka kolkasta kaiken, Johan katsahti yllättyneenä ihastuttavaan kumppaniinsa.

Heti ravintolan edessä heidän luokseen tuli nuori, tumma vaatturipoika, joka halusi esitellä heille kankaita pukujen tekoa varten. Poika puhui kohtalaisen hyvää suomea ja oli erittäin ystävällinen. Hän sanoi nimekseen Raja ja kertoi olevansa kotoisin naapurimaasta Burmasta. Suomenkieltä hän oli oppinut turistien kanssa keskustellessaan, opettelemalla lauseen kerrallaan ja kirjoittamalla sen muistiin.

Susan kieltäytyi kohteliaasti pojan tarjouksista ja sanoi, että he palaavat asiaan jos tulevat toisiin ajatuksiin.

Suunnistaessaan kadun yli kohti Hiltonin upeaa hotellirakennusta Susan valisti seuralaisiaan.

-Tässä aivan Hua Hinin keskustassa on ainakin 70 vaatturiliikettä ja Cha Amissakin taitaa olla kymmenkunta.

-Onko teillä uimahousut mukana? hän kysyi äkkiä.

28

-On kyllä, puimme ne jo lähtiessä yllemme, miten niin?

Johan hämmästeli Susanin odottamatonta kysymystä.

-Ajattelin, että voisimme kävellä rantaa pitkin aina apinavuoren näköalapaikalle ja Khao Takiabin temppelikukkulalle saakka, jos teille sopii. Minullakin on bikinit ylläni. Hiltonin rannasta, Hua Hin Beachiltä on seitsemän kilometriä Khao Takiab Beachille, temppelikukkulan juurelle. Vuorelta on upea näköala yli koko rannikon.

-Mahtava ajatus, saamme aurinkoa ja liikuntaa! Miro huudahti ihastuneena.

-Onhan teillä vesipullot?

-On, molemmilla on pullot repussa. Johan oli jo riisunut sandaalinsa ja lähti astelemaan rantaa kohti, mutta pinkaisi kohta juoksuun hiekan polttaessa jalkapohjia. Toiset seurasivat jäljessä, sulloen shortseja ja paitoja reppuihinsa.

Pitkä valkeahiekkainen ranta oli houkuttelevana heidän edessään, ja turkoosinvärinen Siaminlahti kimalteli auringon paisteessa. Miro juoksi riehakkaasti vedenrajassa, kunnes pysähtyi äkisti.

-Mitä nuo ihmeelliset koukerot ja reiät kosteassa hiekassa ovat? Ja harmaat ötökät, jotka piiloutuvat reikiin?

-Ne ovat pienen pieniä hämähäkkejä, jotka elävät hiekassa, en minä tiedä niistä enempää.

-Ne ovat tosi nopeita, piiloutuvat heti pienenkin tömähdyksen vaistotessaan. Miten ne saattavat löytää omaan reikäänsä?

-Vaisto kai niitä ohjaa. Ne elävät täysin omassa elinympäristössään ja tulevat hiekan päälle laskuveden aikaan, mutta pakenevat heti vaaran tullen.

-Tekevät kauniita kuvioita, kuin kukkia tai tähtiä, Miro ihaili. –Kastemadot jättävät reiän suulle vain pienen multakasan noustessaan pintaan sateen jälkeen.

29

-Huono vertaus, vaikka ymmärtäähän sen, kun tietää miten tärkeä harrastus kalastus on sinulle ja varsinkin isällesi, Johan naureskeli.

Susan oli hetken hiljaa. -Minunkin vanhempani ovat innokkaita kalastajia, ja niin minäkin olin lapsena, mutta nyt on elämä vieroittanut minut kaikista lapsuusajan harrastuksista. Joskus kaipaan niitä huolettomia aikoja.

-Mitä noille hämähäkeille tapahtuu nousuveden aikaan, kun vesi peittää kaikki hämähäkkien kolot? Johan ihmetteli.

-Silloin ne pysyvät käytävissään hiekan alla.

-Astrologiasta kiinnostuneena tiedän, että vuorovesi-ilmiö johtuu auringon, maan ja kuun liikkeistä. Kun ne kaikki kolme ovat samassa linjassa, siis uudenkuun ja täydenkuun aikaan, on ilmiö erityisen voimakas, eli on tulvavuoksen aika. Tällöin auringon ja kuun painovoimat vahvistavat toisiaan. Vajaavuoksi, eli normaalia matalampi vuorovesi on silloin, kun aurinko, maa ja kuu ovat yhdeksänkymmenen asteen kulmassa toisiinsa nähden, Miro innostui selittämään.

-No nyt Miro pääsi kiinni lempiaiheeseensa. Et usko Susan miten monena iltana Miro on esitellyt minulle Cha Amin tähtitaivasta parvekkeella istuessamme, Johan kehui ystäväänsä.

-Kohta on täysikuun aika, huomautti Susan. –Silloin voisimme yhdessä ihailla sitä tulvavuoksea.

-Sovitaan sopiva ilta, Johan innostui Susanin ehdotuksesta. Hän oli jo pitkään harkinnut esittää uutta tapaamista, sillä hän pystyi vain vaivoin pitämään katseensa irti Susanin viehkeästä olemuksesta ja keinuvasta, sulavasta liikehdinnästä.

Susankin huomasi vaivihkaa tarkkailevansa seuralaisiaan.

Tahtomattaan hän ihaili Johanin jäntevää, sopusuhtaista 30

vartaloa ja vaaleaa viikinkimäistä olemusta. Miehen silmistä heijastui taivaan sini.

Miron olemuksessa oli vielä hiven lapsenomaista kulmikkuutta, mutta pojan kasvot olivat herkän kauniit. Ruskeat silmät tuikkivat iloisesti vastakohtana vaalealle hiuspehkolle. Komea kaksikko, Susanin oli pakko todeta. Hän huomasi, että useat vastaantulijat loivat heihin ihailevia katseita.

Kuiva rantahiekka hohti melkein lumivalkeana, mutta nousuveden alla ollut hiekka oli kovaa ja tiivistä, ja sitä käyttivät hyväkseen paitsi kävelijät myös kymmenet ratsastajat.

Ratsut olivat pienikokoisia, siroja hevosia, aivan omaa rotuaan. Niiden säkäkorkeus oli suomalaisia ratsuja huomattavasti alhaisempi.

Vilkkaasti keskustellen nuoret olivat kävelleet yhtäjaksoisesti yli puolet matkasta, kun Susan huomasi tutun hahmon tulevan heitä kohti.

-Savadi kraa! kajahti tervehdys ystävällisen kumarruksen kera, ja poika viittilöi heitä varaamaan rantatuolit. Susan puisti ystävällisesti päätään, mutta Johan vilkaisi aurinkovarjon alle sijoitettua pöytää kohti.

-Voisimme nauttia oluet ja lepuuttaa jalkojamme loppumatkaa varten, sopiiko?

-Mainiosti, Susan käveli jo lähintä pöytää kohti.

-Three beer, Singha beer, please! Johan istuutui Susanin viereen katse kohti auringossa välkehtivää ulappaa.

Meri oli pakenemassa ja muodosti laguuneja, joissa ihmiset istuivat kuin porealtaissa. Vesi oli lähes kolmekymmentä asteista. Kauemmaksi merelle oli ilmestynyt surffaajia kirkkaanvärisine purjeineen. Vauhdikkaasti hyppien he etenivät laineiden mukana tuulen tarttuessa purjeisiin.

-Tämä on minun asuntoani lähinnä oleva ranta, ja vietän usein täällä vapaa-aikaani, joten Chulasta, tuosta tarjoilijapojasta, on tullut ystäväni.

31

Puolentunnin levähdyksen jälkeen kolmikko jatkoi matkaansa, sulloen täysiä vesipulloja reppuihinsa.

Kaupungin keskusta oli kaukana, joten rannalla oli korkeiden hotellien sijasta huviloita ja yksityisasuntoja, joita ympäröi upeat kukkien koristamat puutarhat. Pieni henkien asunto kuului olennaisena osana jokaisen talon pihaan.

-Heti kun tontti ostetaan, sille rakennetaan oma temppeli, Susan selitti. – Alun perin tuo pieni, pylvään päässä sijaitseva, nukkekotia muistuttava rakennelma ”spirit house” oli tarkoitettu henkien asunnoksi, mutta myöhemmin se sekoittui buddhalaisuuteen. Hengille pystytetään oma asuinsija jo talon rakennusvaiheessa, jotta ne eivät tule rakennuksiin tekemään pahaa, vaan muuttavat omaan asuntoonsa. Mitä suurempi talo on, sitä komeampi tulee myös henkien asunnosta. Voitte havaita, että suurien hotellien ja virastojen pihoilla on tosi loistokkaita spirit houseja, jotka voivat sisältää pieniä ihmis- ja eläinhahmoja, kuten hevosia, norsuja tai tiikereitä. Rakennelman voi ostaa valmiina niitä valmistavista liikkeistä, tai sitten rakentaa itse omansa mieltymyksensä ja varojensa mukaan.

He pysähtyivät upean loistohuvilan puutarha-aidan taakse. Susan viittasi puutarhan laidassa sijaitsevaa kaunista orkideoin koristeltua spirit housea kohti.

-Katsokaa tuotakin. Asukkaat varmistavat henkien viihtymisen, antamalla niille lahjoja, kukkia, hedelmiä, kynttilöitä, suitsukkeita, taikauskoisimmat jopa ruokaa ja juomaa.

Erityisesti orkideat suojelevat taloa kaikelta pahalta, samoin amuletit.

-Ovatko henget pahoja, kun niitä pitää hyvittää? Miro ihmetteli.

-Eivät ne yleensä ole pahoja, mutta ne ovat tyytyväisiä kun niillä on oma viihtyisä asunto. Asunto rakennetaan nimenomaan hyviä henkiä varten, ja juuri niiden vaatimusten 32

mukaiseksi. Se vaatii mielikuvitusta ja suurta ammattitaitoa. Vastineeksi lahjoista henget suojelevat tontin asukkaita ja omaisuutta.

-Paljonko niitä henkiä on? Johan innostui kysymään.

-Suojelushenkiä sanotaan olevan yhdeksän. Tärkein niistä on erikoistunut kodin suojeluun. Lähes yhtä tärkeä on puutarhan ja ympäristön suojelushenki. Katsokaapa vaikka tuotakin puutarhaa, sen kukkien ja hedelmäpuiden runsautta.

Riisipellot taas kuuluvat toiselle, alaan erikoistuneelle hengelle. Sama koskee myös eläimiä, varastoja, latoja, vesialueita ja niin edelleen.

-Onko thai-kansa tosiaan vielä niin taikauskoista? Johan ihmetteli.

-Niinkuin jo aluksi sanoin, henkien palvonta, eli animismi on tuhansia vuosia vanha uskonto, joka Thaimaassa on vuosisatojen saatossa vaihtunut buddhalaisuuteen, mutta yksi uskomus on säilynyt.

-Mikä se on? Miro kohotti ruskeiden silmiensä katseen toisiin vielä tummemman ruskeisiin silmiin hengitystään pidättäen.

-Usko porttien ja portaikkojen suojelushenkeen, joka asuu kynnyksen sisällä. Tästä johtuu yhä voimassa oleva thaimaalainen sääntö, että kynnyksen päälle ei saa koskaan astua, ettei häiritsisi sen sisällä asuvaa henkeä.

-Uskonto tuntuu näyttelevän tärkeää osaa ihmisten jokapäiväisessä elämässä, Johan totesi. – Ehkäpä he siksi tyytyvät osaansa ja ovat onnellisia köyhyydessäänkin.

-Länsimainen kateus ei ole vielä pilannut tätä idän kansaa.

Nyt me olemmekin jo Khao Takiab Beachillä ja tulemme tuota pikaa apinavuoren juurelle. Ensimmäinen Buddha ja rukoustemppeli sijaitsevat heti portaiden alapäässä, joten pukeudutaan säädyllisesti ennen sinne tuloa.

33

Iso kullattu kymmenmetrinen Buddha seisoi vuoren juurella kädet ojennettuina siunaamaan Siaminlahden rannikkoa. Oranssikaapuinen kaljupäinen munkki vartioi portaikkoa. Kolmikko pudotti vapaaehtoisen maksun portaiden juurella sijaitsevaan lippaaseen ja sai vastalahjaksi munkilta Susan vasempaan ranteeseen ja miehet oikeaan ranteeseen sidottavan villalangoista kierretyn nauhan, ennen kuin ryhtyivät kapuamaan satapäistä portaikkoa ylöspäin. Polttavassa iltapäivän helteessä vesipullot tyhjenivät nopeasti, ja ylhäällä temppelitasanteella nautittiin viimeiset pisarat.

Näköala yli pitkän valkean hiekkarannan ja turkoosina välkehtivän Siaminlahden palkitsi kiipeämisvaivan tuhatkertaisesti.

-Khao Takiabin kukkula on thaiksi ”syömäpuikkokukkula”. Älkää vain kysykö mistä se on nimensä saanut, sillä en tiedä sitä.

Joukko pitkähäntäisiä apinoita vilisteli uteliaina heidän ympärillään.

-Noihin apinoihin on syytä suhtautua varauksella, sillä ne ovat villejä ja saavat ruokansa pääasiassa turisteilta. Ne saattavat napata penkille laittamasi voileivän tai hedelmän, jopa siepata sen avoimesta kassista. Onpa joku menettänyt koko kassinsa. Ne ovat muuten macague apinoita, selvitin asian Petchapuri retken jälkeen.

Kukkulalla sijaitsevassa temppelissä oli kullanhohtoa ja loistoa useiden munkkien suorittaessa rituaalejaan. Poikien täytyi jälleen kerran ihmetellä sitä taloudellista uhrausta mitä kaikki nämä temppelit ovat vaatineet.

Heidän tultuaan temppelistä ja laitettuaan kengät jalkaansa Susan alkoi selittää miksi kengät piti riisua pyhään paikkaan mentäessä.

-Buddhalaiset uskovat, että jalat ovat ihmisen likaisin osa ja niin myös kengät. Jalkapohja on kaikkein saastaisin, joten 34

rukoukseen kumarruttaessa ei saa koskaan ojentaa jalkoja kohti Buddhaa. Ei saa myöskään astua rukoukseen kumartuneen henkilön yli, vaan hänet täytyy tungoksessakin kiertää.

-Myös kuningas on pyhä. Jos seteli sattuu putoamaan maahan, niin sitä ei saa pysäyttää astumalla sen päälle. Se on majesteettirikos, koska setelissä on kuninkaan kuva.

-Eipä tuollainen olisi koskaan tullut mieleeni, ilman muuta olisin astunut sen päälle, ettei tuuli veisi sitä mennessään, Miro naurahti hiukan huvittuneena.

-Kuten näette tämä on aivan oma maailmansa omine sääntöineen. Ai niin, näettekö nuo kaksi isoa laivaa ulapalla?

-Ihmettelin äsken rantaa pitkin kävellessämme, että miksi ne eivät liiku, vaan seisovat koko ajan paikallaan, Johan huomautti.

-Ne ovat sota-aluksia ja ovat vartioimassa merellä aina, kun kuningas lomailee kesäpalatsissaan. Nytkin hän on siellä kuningatar Sirikin ja kruununprinssi Vajiralongkornin kanssa. Nykyisin he viettävät melkein puolet vuodesta Klai Kanwon palatsissaan, sillä Hua Hinin ilmastoa pidetään Thaimaan terveellisimpänä.

Kuningas täyttää ensi joulukuussa 82 vuotta ja on ollut hallitsijana jo 63 vuotta, joten hän on pitkäaikaisin Chakri dynastian Rama-kuninkaista. Hänen isoisänsä Rama V hallitsi 52 vuotta, muut Rama-kuninkaat ovat olleet vallassa paljon lyhyempiä aikoja. Palatsin rakennuttaja Rama VII puolestaan oli nykyisen kuninkaan isosetä. Valta on pysynyt samalla suvulla 1700-luvulta alkaen. Kuninkaan palatsi ja palatsia ympäröivä puisto on vierailun arvoinen, mutta se on suljettu aina kuningasperheen oleskelun aikana, Susan selitti.

Johan katsoi kunnioittaen kauniiseen seuralaiseensa.

35

-Miten sinä saatat tietää ja muistaa noin paljon Thaimaan historiasta ja kuninkaallisista?

-Sellaiset asiat muistaa, mistä on erityisen kiinnostunut ja kuninkaalliset viehättävät minua suuresti. Heitä esitellessäni en tarvitse edes muistilappuja, paitsi siviilinimissä, ne ovat vaikeita muistaa.

Tultuaan alas kukkulalta he pysähtyivät istumaan hetkeksi rantahiekalle pystytettyyn baariin nauttimaan kylmät virkistävät Singha-oluet.

-Saammeko vielä nauttia sinun viehättävästä seurastasi illallisen ajan? Johan rohkeni esittää.

-Mikäpä siinä minä voisin esitellä teille Hua Hinin yöelämää, Susan naurahti hämillään. – Mutta minun pitäisi pistäytyä kotona suihkussa ja pukeutumassa. Tekin voitte pulahtaa My Thain uima-altaaseen, kun meressä uiminen jäi meiltä väliin.

-Tuk tukilla siis, Miro innostui välittömästi.

-Juohan ensin oluesi, Johan rauhoitteli ja veti pystyyn hypänneen ystävänsä takaisin istumaan.

Kun he saapuivat kadulle, Johan heilautti kättään, ja heidän viereensä pysähtyi värikkäällä katoksella varustettu kolmepyöräinen kulkuneuvo, jonka vetojuhtana oli mopedi.

-Hyvin ilmastoitu kulkuneuvo ja kätevä tässä vilkkaassa liikenteessä, Johan totesi istuessaan ahtaalla penkillä Susanin vieressä. Hän tunsi Susanista huokuvan lämmön ja ihmetteli sen vaikutusta itseensä.

Alati vaihtuvat maalaismaisemat vilahtivat ohi. Vauhti oli verkkainen, joten näkymistä saattoi todellakin nauttia. Johan olisi toivonut matkan kestävän ikuisesti.

Uima-altaalla oli vielä pieni ryhmä turisteja nauttimassa auringon viimeisistä säteistä, kolmikon saapuessa sinne.

Susanin nähdessään Liisi riensi kysymään.

-Oletko sinä oppaana perjantaisella Pranburi retkellä?

36

-Olen kyllä, miten niin?

-Me olemme ilmoittautuneet retkelle, ja on kiva kun on asiantunteva opas mukana. Saamme kuulla lisää Thaimaan elämästä ja historiasta.

Hämärä laskeutui nopeasti kaupungin ylle, mutta ilma oli vielä lämmin, eikä poikien shortsiasu ollut lainkaan liian kevyt lämpimään kesäiltaan. Susan oli myös pukeutunut kevyesti tummansiniseen minihameeseen ja sävyltään vaaleampaan lyhythihaiseen toppiin.

Paikallisliikennettä hoitava lava-taksi, Songthaew, ajoi sopivasti ohi nuorten saapuessa valtatien varteen. He työntyivät sisälle lähes täpötäyteen autoon, ja Susan sai viimeisen vapaan istumapaikan. Pojat seisoivat keskellä lavaa pitäen kiinni reunapylväistä. Matkustajia tuli jatkuvasti lisää pitkin matkaa, vakituisia pysäkkejä ei näyttänyt olevan. Kellotornille saavuttaessa lava oli täpösen täynnä. Osa seisoi taka-askelmalla auton ulkopuolella, pitäen kiinni katoksen ulkopylväistä.

-Meidän silmin katsottuna täysin turvatonta, mutta onnettomuuksia ei täällä näytä sattuvan, ovat niin tottuneita tähän sekavaan liikenteeseen, Miro päivitteli.

-Aika harvoin niitä sattuu, vai oletteko nähneet tai edes kuulleet ambulanssien ääniä? Susan tiedusteli nauraen.

-Emme tosiaankaan, pojat totesivat.

-Menemmekö ensin yötorille? Vaikka se on yötori, se avataan jo kello yhdeksäntoista. Susan vilkaisi kysyvästi kumppaneihinsa. - Se on tässä pääkadun varrella.

-Sopii, pojat sanoivat melkein yhteen ääneen.

Yötorilla oli tavanomaisia ostoskojuja, mutta toinen sivusta oli pyhitetty ruokakojuille ja katukeittiöille, jotka pursuivat erilaista tarjontaa. Paikalliset asukkaat perheineen kan37

soittivat useat pitkät pöydät. Puheensorina ja liikehdintä oli vilkasta.

Susan luotsasi joukkoa eteenpäin, kunnes he saapuivat kadun loppupäähän, jossa oli ravintoloita, joiden terassi oli levittäytynyt kadulle. Ulkoreunan liha- ja kalatiskeistä sai valita aterian raaka-aineet.

Miro kiinnitti huomionsa naapuripöytään, jossa seurue söi ateriaansa ananaksen puolikkaasta.

-Minä haluan tuollaisen.

-Näyttää herkulliselta, Johan myöntyi.

-Sitä se onkin. Sekö on valintanne?

-Ehdottomasti!

He saivat eteensä omat ananaksensa, jotka oli täytetty sopivasti maustetulla riisi, cashew-pähkinä, kana, vihannes ja rusinaseoksella. Tarjoilija toi jälkiruoaksi tilaamatta, ison annoksen kauniisti leikattuja tuoreita ananasviipaleita.

Rauhallisesti he kulkivat kojulta toiselle, ihaillen thaisilkkisiä käsitöitä ja taidokkaita koriste-esineitä. Johan halusi ostaa Susanille kiitokseksi kirkkaan sinisen thaisilkkihuivin.

-Sininen kuin taivaan sini, se pukee sinua.

-Sininen kuin sinun silmäsi, Susan totesi, mutta huomasi heti erehdyksensä ja punastui. Hän tuli ilmaisseeksi katsoneensa Johanin sinisilmiin. – Kiitos! hän mumisi hämillään.

– Kävelläänkö hetki niin sanotulla tyttökadulla? Ei siellä mitään ihmeellistä ole, mutta saatte pienen aavistuksen paikallisesta ajanvietekulttuurista.

Pojat panivat merkille, että jokaisessa baarissa istui joukko tummia thai-tyttöjä pukeutuneina parhaimpiinsa. Nuorimmat olivat tuskin teini-ikäisiä. He eivät rohjenneet kysyä Susanilta, olivatko tytöt seuraa hakemassa, vai muuten vaan huvittelemassa.

38

-Istutaan hetkeksi baariin nauttimaan mekong kolaa ja seuraamaan iltaelämää? Johan katsoi kysyvästi kumppaneihinsa.

-Te olette näköjään tutustuneet jo paikalliseen hunajaviskiin, Mae Khongiin, eli Mekongiin, Susan nauroi hersyvästi.

– Se on edullista, tuontiviskeihin verrattuna. Paikallisetkin nauttivat mekong kolaa jopa aterioidessaan. Kun thaiperhe lähtee illalliselle, isäntä ottaa mekong pullon mukaansa ja sekoittaa ravintolassa juoman itse, tilaamansa kolan jatkeeksi. Se on hyväksyttävä tapa, eikä ravintoloitsija paheksu sitä.

-Meillä ei nyt valitettavasti ole omaa pulloa mukana, joten sopiiko, että tilaan yhdet juomat jokaiselle? Johan virnisti.

Heidän istuuduttuaan läheiseen baariin Johan seurasi kiinteästi katuelämää. Hän ihmetteli miten taitavasti autot, tuk-tukit ja mopot puikkelehtivat kapealla kadulla, jossa ruokakärryjä työntävät myyjät kiirehtivät eteenpäin. Pimeys oli jo laskeutunut, mutta ilma oli vielä leppoisan lämmin.

-Anteeksi! Susan yritti peittää kädellään väkisin esiin tulevan haukotuksen. – Minulla on aamulla aikainen ylösnousu, huomenna on se tänään peruuntunut meriretki, jossa olen oppaana, hän selitti.

-Meidänkin lienee aika lähteä Cha Amiin niin kauan kun vielä saamme taksin, Johan sanoi hieman vastahakoisesti. – Voimmeko tavata pian uudelleen?

-Miksikäs ei, minulla oli oikein virkistävä päivä tänään.

Johan olisi halunnut puristaa tytön syliinsä kättelyn sijasta, mutta sitä hän ei rohjennut tehdä.

Kotiin tultuaan Susan istui pitkän tovin parvekkeella ja mietti päivän tapahtumia.

-Minä olin päättänyt unohtaa miehet ja olla ihastumatta Aarosta erottuani. En kai nyt aio pyörtää päätöstäni sinisten 39

silmien tähden? Mikä siinä miehessä vetää puoleensa?

Olisi parempi, olla tapaamatta häntä enää, niin säilyttäisin mielenrauhani. Hän palaa joka tapauksessa ensi viikolla Suomeen, ja meidän tiemme erkanevat. Miksi ihmeessä olen näin rauhaton? Jos hän soittaa, keksin jonkun tekosyyn, hän päätti lopulta ja meni viileään suihkuun rauhoittuakseen.

Johan puolestaan makasi kauan valveilla ja mietti päivän tapahtumia. Hän yritti eritellä tunteitaan.

-En koskaan ennen ole tuntenut näin ketään naista kohtaan. Minulla on ollut muutamia suhteita ja joskus olen kuvitellut suhdetta vakavaksikin, mutta kukaan ei ole saanut minussa aikaan tällaista tunteiden myrskyä. Olen onnellinen, mutta samalla onneton. Johtuuko se siitä, että tiedän eron olevan edessä. Vain reilu viikko, ja sitten kaikki on lopussa. Vai onko? Susanissa on jotain, joka saa minussa kaiken hyvän heräämään. Hän ei ole henkeäsalpaavan kaunis, vaikka onkin hyvin viehättävä. Se jokin säteilee sisältäpäin, mitä se sitten lieneekin. Hän on hienotunteinen, impulsiivinen, hyvin ystävällinen ja älykäs. Sanalla sanoen, hän on unelmien nainen.

Näitä pohtien Johan vaipui viimein rauhalliseen uneen.

40

4. Turistielämää

My

Thai musiikkihotellin asukkaat olivat aamiaisella jo ennen kahdeksaa. Kolme suomalaista pariskuntaa, Liisi ja Eero Kinnari, Kaija ja Risto Hongisto, Arja ja Epi Pekkala sekä neljän hengen seurue Moskovasta. Kaksi ruotsalaista perhettä kolmen teini-ikäisen lapsen kanssa oli juuri lopettelemassa aamiaistaan ja valmistautui ottamaan aurinkoa uimaallas alueella. Ruotsalaiset tulivat aamiaiselle aina hyvin vähäpukeisina, naisilla oli bikinien päällä ainoastaan läpinäkyvät tunikat. Säädylliseen pukeutumiseen tottunut tarjoilijakunta katseli heitä vähän syrjäkarein, mutta kohteliaisuussyistä eivät sanoneet mitään. Myös toiset, asianmukaisesti pukeutuneet hotellivieraat ihmettelivät ruotsalaisten kevyttä pukeutumista ravintolassa, vaikka se sijaitsikin allasalueella. Kaunis, aurinkoinen terassi kukkarunsauden keskellä, loi viihtyisät puitteet aamuruokailulle. Ystävällinen asiantunteva henkilökunta ja siistit hyvin ilmastoidut huoneet ja seurustelutilat saivat aikaan pienen perhehotellin kodinomaisen, läheisen tunnelman.

Muiden ruokailijoiden nauttiessa jälkiruokahedelmiä, allasalueen ruokailutilaan astuivat sisään viimeiset suomalaiset hotellivieraat, Jaakko Turpeinen ja Vilho Vainikka, seurassaan kaksi nuorta, tummaa thaityttöä. Nuoremman miehen, Jaakon, seuralainen oli hänen ikäisensä, mutta Vilholla oli seurassaan tyttö, joka olisi voinut, ikänsä puolesta, olla hänen tyttärensä. Suomalaisseurue katseli hiukan kar41

saasti Vilhoa, kunnes Eero kevensi tilannetta huomauttaen, ”Pojat taitavat olla pyrkimässä kotivävyiksi.”

Koko seurue puhkesi vapauttavaan nauruun, ja arvostelu jäi sikseen. Naisten puolelta kuului vielä joitakin kommentteja köyhien tyttöraasujen hyväksikäytöstä, johon miehillä oli jo vastaus valmiina, ”Taitaa se hyväksikäyttö olla molemminpuolista, miehethän kustantavat tytöille ilmaisen täyshoidon.” Henkilökunta oli ilmeisesti tottunut tilanteeseen, koska he näyttivät hyväksyvän seuralaisten mukana olon. Miesten käytös oli kohteliasta, ja he maksoivat naisten aterioinnin.

Suomalaisseurue hajaantui. Arja ja Epi lähtivät ostoksille keskustaan, Kaija ja Risto päättivät jäädä ainakin aluksi hotellin altaalle ja ehkä myöhemmin pistäytyä uudessa tavaratalossa, parin kilometrin päässä sijaitsevassa Villa Marketissa. Liisi ja Eero sanoivat varustautuvansa rantaretkelle.

-Illalla siis ”Pitkään Jussiin”, kuten aiemmin sovittiin! Epi huikkasi nurkalle ehdittyään.

-Respassa tavataan!

Hotellihuoneeseen saavuttuaan Liisi alkoi varustaa rantakasseja valmiiksi. Hän oli tullessaan ottanut neuvonnasta kaksi sinistä isoa rantapyyhettä, jotka saivat rantakassiin seurakseen vesipullot, aurinkovoiteet ja pienen meikkipussin. Kamera ja rahapussi olivat Eeron vyölaukussa. Uimapuvut shortsien alle, ja niin retki saattoi alkaa.

Hienohiekkaiselle lähirannalle oli matkaa vain kolmesataa metriä, mutta sinne päästäkseen piti ylittää vilkasliikenteinen Hua Hin- Petschapur valtatie Phelch Kasem Road. Kulmittain valtatien varressa oli paikallinen bensiiniasema, jossa paikallisliikennettä hallitsevat mopoilijat pysähtyivät tankkaamaan kulkuneuvonsa. Huoltoasema oli oikeastaan vain asunnon etuosa, sillä leveä vuode, jossa kaksi lasta loi42

koili, oli kuin tarjottimella kaiken kansan nähtävänä heti myyntitiskin takana. Niukasti kalustetun huoneen erotti jalkakäytävästä vain yön ajaksi eteen vedettävä kevytrakenteinen seinälevy. Subtrooppisen ilmaston vuoksi asunto ei tarvinnut muuta kuin katon ja jonkinlaisen seinärakennelman sadekauden varalle. Ilmastoinnista huolehti sopiva tuulenvire. Alkeelliset asunnot oli usein kyhätty jätemateriaaleista, kuten pelti- ja vanerilevyistä sekä kaislamatoista.

Bensiinin jakelupisteen viereisessä katoksessa toimi autoja mopokorjaamo. Kaksi nuorukaista oli parhaillaan paikkaamassa isoa autonrengasta, ja kaikenlaisia työkaluja ja varaosia oli hujan hajan lattialla ja seinänvierustoilla.

-Katso nyt tulee mopo tankille, Liisi huusi innoissaan. Anna pian kamera.

Mopo, jonka selässä matkusti koko nelihenkinen perhe, pysähtyi kadun varteen, ja avulias kauppias otti telineestä kolmenvartin lasipullon, jossa oli puolilitraa punaista bensiiniä. Tottuneesti hän kaatoi nesteen suppilon avulla tankkiin, ja niin perheen matka saattoi jatkua. Isä ajoi, pienempi lapsi istui isän sylissä ja toinen lapsi isän ja äidin välissä.

-Turvallista matkaa, Eero lausahti ihmetellen miten turvallista se saattoi olla tässä vilkkaassa vasemmanpuolisessa liikenteessä ilman kypäriä ja muita suojavarusteita.

-Minä luulin ensimmäisenä iltana ohi kävellessämme, että noissa pulloissa on punaista mehua ja ihmettelin, että miksi ne eivät ole täysiä, Liisi nauroi muistaessaan erehdyksensä.

-Minä puolestani olen ihmetellyt miten pitkälle he tuolla puolella bensalitralla ajavat, Eero päivitteli.

Korjaamon vieressä oli avomyymälä, jossa oli myytävänä kaikenlaisia rottinki esineitä, koreja, tuoleja, koristeesineitä, sekä erilaisia harjoja ja pölyhuiskuja. Kaiken tavararunsauden keskellä istui äiti rottinkituolissa pieni vauva 43

rinnoillaan. Liisi ja Eero saivat kojun ohi kulkiessaan tervehdyksenä ystävällisen hymyn.

Päästäkseen suorinta tietä rannalle, heidän oli ylitettävä vilkasliikenteinen valtatie, jonka keskellä oli metrin korkuinen betoniaita. He ylittivät sen sujuvasti ja vilkaisivat useaan kertaan puolelta toiselle, sillä vasemmanpuolinen liikenne tuntui oudolta. Mopoja, lavatakseja, tuk-tukeja ja turistibusseja ajoi ohi yhtenä virtana. Henkilöautoliikenne oli vähäisempää. Mopon kätevyyden liikenteessä ymmärsi hyvin seurattuaan vähän aikaa niiden taitavaa puikkelehtimista muiden ajoneuvojen keskellä. Varsinkin kaupungin keskustan kapeilla kuhmuisilla kaduilla autolla liikkuminen näytti länsimaisittain lähes mahdottomalta.

Ajoväylän takaa alkoi kapea kuja, jonka päässä meri kimalteli houkuttelevan turkoosina. Kevyt tuulenvire leyhytteli palmujen lehvistöjä. Värikkäät bougaville köynnökset reunustivat kävelykatua, ja jostain lähistöltä kantautui sieraimiin voimakas mimosan tuoksu.

Aurinko porotti tulisena pilvettömältä taivaalta Liisin ja Eeron riisuessa shortsit uimapukujen päältä rantahiekalle saapuessaan. He ihailivat pienten vesihämähäkkien kirjomaa hiekkaa rientäessään tutuksi tulleiden kirkkaansinisten varjojen alle asetettuja rantatuoleja kohti. Chulaksi esittäytynyt poika tuli juosten heidän luokseen ja alkoi avuliaasti levittää Liisin esille ottamia sinisiä pyyhkeitä punaisten laveripatjojen päälle.

-Näin ystävällistä palvelua ei voi edes kuvitella saavansa Espanjassa tai Kanarialla, hän päivitteli.

-Kaikki palvelu otetaan vastaan, Eero naureskeli. – On mukava elää kuninkaallisesti silloin kun se on mahdollista, hän sanoi heittäytyessään nautinnollisesti patjalle varjon alle nauttiakseen auringon hyväilevästä lämmöstä.

44

Huivi-, paita-, laukku- ja mekkokauppiaat kulkivat tämän tästä ohi saadakseen edes jotain myydyksi. Hedelmäkauppias kantoi isoa koria, josta pursuili tuoreita hedelmiä, papaijaa, ananasta, banaania, ja melonia, sekä pureskeltavia kookoslohkoja. Läheisen kojun hierojatytöt olisivat mielellään hieroneet auringon polttamat jäsenet notkeiksi tai hoitaneet väsyneet jalat kuntoon, mutta Liisi ja Eero halusivat vain nauttia ihanan lämpimästä, rauhallisesta ja kiireettömästä olosta aurinkovarjon alla. Siaminlahti kimmelsi aavana silmien edessä kirkkaassa auringonpaisteessa. Surffaajien monivärisiä varjoja alkoi ilmestyä taivaalle yksi toisensa jälkeen. Taitavasti he ratsastivat meren aalloilla ja tekivät taidokkaita hyppyjä ja käännöksiä. Elämä tuntui ihanalle.

Meri alkoi pikkuhiljaa paeta kauemmaksi, ja rannalle muodostui laguuneja, joissa auringonpalvojat loikoilivat kuin porealtaissa. Veden lämpötila niissä lähenteli jo neljääkymmentä astetta.

Meri huokaili hiljaa, ja puheensorina kaikkosi pois tietoisuudesta auringonsäteiden tanssiessa kirkkaansinisen varjon pinnalla lämmittäen pehmeästi jo aurinkoon tottunutta ihoa.

-Savadi kraa, olutta! Chula seisoin hymyillen rantatuolin vieressä. Katsoi kai aiheelliseksi herättää torkahtaneet vieraansa.

-Yes, two beer, please! Eero ehätti sanomaan, Liisin nyökätessä hyväksyvästi.

-Singha beer, hän huusi varmistaakseen, että olut olisi varmasti paikallista, jo tutuksi tullutta laatua.

Aurinko helotti yhä kuumana, heidän lähtiessä runsaan kahden tunnin kuluttua rannalta. Veden alta oli paljastunut hienoa hiekkarantaa jo parinkymmenen metrin kaistale.

Rantavesi oli hyvin matalaa, joten uimista varten olisi pitänyt kahlata hyvin kauas. Retkeläiset päättivät säästää uimi45

sen omalle altaalle, jossa vesi oli vielä 30 asteista merivettäkin kuumempaa. Virkistäytymistä varten osa hotellin altaasta oli erotettu betoniseinällä katetuksi tilaksi, jonne aurinko ei paistanut, joten veden lämpötila siellä oli huomattavasti alhaisempi.

Allasalueelle saavuttuaan he jättivät rantakassinsa aurinkolavereille ja lähtivät tutustumaan hotellin vastapäisen uuden osan puutarhaan. Pihassa heitä vastaan tuli hotellin henkilökuntaan kuuluva neitonen, joka halusi esitellä heille uuden puolen huoneistoa. He jättivät sandaalinsa maan tavan mukaan portaille ja astuivat sisälle. Asunnon kauneus yllätti heidät täysin. Keittiössä oli puhdasta ja kiiltävää.

Kaunis itämaisin koukeroin koristeltu astiasto oli katettu upean silkkiliinan peittämälle ruokapöydälle. Kylpyhuoneen varustus oli täydellinen, mutta kaikkein upein oli iso yhdistetty olo-makuuhuone. Huonetta hallitsi leveä kaksoisvuode, jota peitti kermanvärinen sänkypeitto. Peitteen päälle oli poikittain levitetty thaisilkkinen taivaansininen kaitaliina päissä olevine ornamentteineen ja silkkitupsuineen. Kiiltäväpintaisen piirongin päällä komeili upea orkidea asetelma kristallimaljakossa ja sen yläpuolella roikkui uuden uutukainen kitara ja sen vieressä käyrätorvi. Päätyseinän vieressä seisoi uutuuttaan kiiltävä musta piano, jonka nuottitelineessä oli avoin nuottivihko.

Eero ei voinut välttää kiusausta, vaan istahti pianon ääreen soittamaan. Muutaman soinnun lyötyään hänen täytyi luovuttaa, koska oikeita säveliä ei halukkuudesta huolimatta löytynyt.

-Hei, nyt minä muistan, tätä mainostettiin musiikkihotellina esitteessä, ja nämä uuden puolen asunnot olivat vain parisataa euroa kalliimmat kuin meidän puolella! Liisi huudahti innoissaan. – Musiikkia harrastaville tämä olisi täydellinen asunto.

46

-Hotellin omistaja on luultavasti tunnettu muusikko.

Muistatko ne valokuvat hotellin aulassa? Eero huomautti.

Poistuessaan huoneistosta he kiittivät hotelliapulaista ystävällisestä esittelystä ja siirtyivät ihailemaan uuden uutukaista puutarhaa, joka oli sommiteltu uima-altaan ja uuden puolen rivitalon väliin. Sinne oli vastikään istutettu useita kukkaryhmiä, jotka eivät vielä olleet päässeet täyteen loistoonsa, mutta arvata saattaa, että pian puutarha olisi kuin pieni paratiisi. Kymmenet palmu- ja banaani-istutukset muodostivat pienen tropiikin piha-alueelle. Portin molemmin puolin huojuivat isot palmut ja vähän kauempana oli kolme isoa pomelopuuta täynnä isoja vihreitä hedelmiä, joiden painosta oksat oli pitänyt tukea paksuilla kepeillä.

-Katso tuota hedelmää, se on sinun pääsi kokoinen, Liisi osoitti vihreä hedelmää. – Se ei tosin ole minun makuuni, se on liian kirpeä, aivan kuin greippi ja omena olisi risteytetty keskenään.

Uinti tuntui virkistävän, vaikka vesi olikin yli kolmekymmenasteista ja Liisi esitti, että he lähtisivät loppupäiväksi Villa Market tavarataloon ostoksille ja ennen kaikkea tutustumaan Hua Hinin uudenaikaisimpaan tavarataloon.

Lavataksi tulikin sopivasti paikalle heti kun he saapuivat tienlaitaan, joten matka taittui mukavasti. Lavalla ei ollut edes tungosta, vaan istumapaikatkin järjestyivät paikallisten tiivistäessä rivejään. Ihmiset olivat turisteja kohtaan yleensäkin hyvin ystävällisiä ja avuliaita.

Tavaratalo teki heti sisään astuttaessa hyvin avaran ja valoisan vaikutuksen, ja ilmastointi tuntui olevan erityisen tehokas. Eri osastoja kierrellessä ostoskassit lisääntyivät ja bathin setelit hupenivat. Moni tuote oli tavaratalossa paljon halvempi kuin basaareissa ja toreilla, varsinkin jos ei huomannut torilla tinkiä tarpeeksi. Ostoskeskuksen hinnat olivat kiinteät, eikä tinkiminen auttanut.

47

Elintarvikeosaston mausteostoksilta tultaessa Eero huomasi kaksi samalla lennolla matkustanutta naista, jotka pysähtyivät hetkeksi rupattelemaan ja kehuivat ostaneensa uudet uima-asut, joita alkoivat esitellä Liisille. Naiset kertoivat asuvansa Waikiki hotellissa ja menevänsä sinne jalkaisin.

Liisi ja Eerokin sanoivat nähneensä jo tarpeeksi ja aikovansa palata omaan hotelliinsa tuk-tukilla. He kävelivät kaikki yhdessä kohti ulko-ovea, kun kuului voimakas jyrähdys ja valot sammuivat koko tavaratalosta. Ensi säikähdyksestä selvittyään he vilkaisivat ulos ja huomasivat, että ulkona salamoi, ja vettä alkoi sataa kaatamalla.

-Ei tuonne kaatosateeseen voi mennä edes tuk-tukia etsimään, Liisi päivitteli.

-Täällä jossain on varmasti baari, mennään sinne sateen ajaksi, Eero sanoi.

-Saammeko liittyä seuraan? toinen naisista kysyi.

-Se olisi hauskaa, tuolla toisessa kerroksessa näkyy ainakin olevan viehättävän näköinen baari, Eero huomautti ylöspäin vilkaistuaan. - Sopiiko, että menemme sinne?

-Sopii, mainiosti, naiset sanoivat tyytyväisinä.

Baarissa suoritettiin esittely. Tummempi nainen sanoi nimekseen Ritva Manninen ja vaaleampi Maija Sivula.

-Sinussa on jotain tuttua, Eero huomautti Ritvalle.

Olemmeko me ehkä tavanneet?

-Olet varmasti nähnyt minut Eläkeliiton maanantaikerhossa, Ritva tunnusti. – Minä muistan teidät molemmat. Pidän Liisi runoistasi, joita olet esittänyt kerhossa.

-Kiitos! Liisi katsoi yllättyneenä Ritvaa. Minäkin muistan kasvosi, vaikka en nimeäsi. Minun nimimuistini on aika heikko, Liisi naurahti häkeltyneenä.

Oluet tilattuaan kaikki hämmästyivät, kun heidän eteensä tuotiin lähes litran kokoiset tuopit. Nauraen he katsoivat 48

toisiinsa ja sitten ulos ikkunasta, josta näkyi salaman välähdyksiä ja ikkunaa piiskaava kaatosade.

-Näyttää siltä, että ulos ei ole mitään kiirettä, Maija sanoi lasiaan kohottaen. – Kippis! tai Wai! vai miten täälläpäin sanotaan?

Seurasi oikein miellyttävä pari tuntia kestävä rupattelutuokio. Yhteisiä tuttavia löytyi toinen toisensa jälkeen keskustelun edetessä. Kun he pääsivät keskustelussaan harrastuksiin asti, ensimmäiset auringonsäteet leikittelivät jo ikkunan takaa häämöttävän palmun lehvistössä, ja seurue huomasi oluttuoppien pohjan paistavan.

-Litran mittainen rajuilma, Ritva totesi. – Näin hauskaa sadetuokiota en ole viettänyt aikoihin.

-Samaten! En ihmettele enää lainkaan, että miehet joskus istuvat tuntikausia oluttuoppiensa ääressä vapaailtaa viettämässä, Liisi nauroi, keräten ostoskassejaan viereiseltä tuolilta. – Jokohan meille tulee kiire iltatatapaamiseen? Hän katsoi kysyvästi mieheensä.

-Ei tule. Tuk-tukilla matka taittuu hetkessä.

Heidän saapuessaan ulko-ovelle, pihaan kaarsi kuin tilauksesta vanhanaikainen kahdenistuttava tuk-tuk kulkuneuvo.

Ei sentään poljettava polkupyörä, vaan vanha ”pappamopoa” muistuttava ajopeli, jonka ohjaimissa oli lähes kahdeksankymppinen uurrekasvoinen hymyilevä ukko.

-Ihanaa! Vihdoinkin ihan oikea tut-tuk! Liisi huudahti haltioituneena.

Iloinen ryhmä kokoontui illalla hotellin aulaan. Kaikki olivat pukeutuneet kevyesti, mutta kuitenkin juhlavasti, sillä he olivat menossa lähellä sijaitsevaan yöbaariin, ”Long John”nimiseen ravintolaan. Ilma oli yhä lämmin, vaikka aurinko oli laskenut jo ajat sitten, ja tunnelma oli iloisen odottava.

Pehmeä hämärä kietoi tienoon vaippaansa heidän kulkies49

saan kohti kilometrin päässä sijaitsevaa ravintolaa. Jokainen heistä oli useana iltana nähnyt sieltä välkkyvän houkuttelevan näköisen valomeren. Nyt oli tarkoitus selvittää mitä valojen taakse kätkeytyy. Ryhmässä se olisi hauskempaa ja turvallisempaa, niin heistä ainakin tuntui. Tämä idän maa tuntui olevan yllätyksiä täynnä.

Pihamaalle, valorunsauden keskelle nurmikentälle, oli asetettu pöytiä tuoleineen. Ainoastaan yhdessä pöydässä oli asiakkaita. Henkilökuntaa oli enemmän kuin asiakkaita.

Kokonaisuudessaan paikka näytti paljon vaatimattomammalle ja rauhallisemmalle, kuin vilkkuva valomeri antoi ymmärtää.

Minihameeseen pukeutunut tarjoilija toi tilatut juomat, ja muut tytöt kokoontuivat istumaan baaritiskin luo omiin pöytiinsä. Heillä näytti olevan hauskaa, sillä vilkas puheensorina ja naurun kikatus jatkui jatkumistaan, kunnes tyttö toisensa jälkeen piipahti sisälle, ja tuli sieltä ulos pienen pieneen tanka-asuun pukeutuneena. Lopulta ainoastaan kolmella tytöllä oli minihame ja toppi yllä, toiset pyöriskelivät rihmoissaan taustalla. Vaatetetut tytöt tarjoilivat pöytiin, ja bikinipukuiset istuivat korkeilla jakkaroilla keskenään keskustellen.

-Olisi hauska tietää mitä tuolla sisällä on? Epi ihmetteli päätään pyörittäen.

-Sen saat tietää ainoastaan käväisemällä siellä, jos uskallat, Risto rohkaisi.

-Enpä uskalla riskeerata, kun Arjakin on läsnä.

-Muutenko rohkenisit? Arja naurahti. – Minä ainakin käyn naistenhuoneessa. Ehkäpä näen jotain mielenkiintoista samalla.

Saniteettitiloihin mentiin kuitenkin rakennuksen ulkopuolelta, joten Arja tuli takaisin yhtä tietämättömänä, kuin mennessäänkin. Ravintolassa oli hyvin hiljaista. Vain muu50

tama nuorisoryhmä käväisi sisällä koko illan aikana, mutta hekään eivät jääneet ulos iltaa istumaan. Miehet vitsailivatkin Thaimaan seksitarjontaa ajatellen, että eihän tuossa ajassa ennätä edes lämmetä.

Ilta kului rattoisasti, ja bikinipukuiset nuoret tytöt, nuorin ehkä juuri viisitoista täyttänyt, istuivat koko illan keskenään kiinnittämättä juuri huomiota asiakkaisiin. Tarjoilijatytöt liikkuivat kuitenkin ahkerasti palvellen niitä muutamia asiakkaita, joita ravintolassa kävi. Keskinäinen seurustelu ja toisiinsa tutustuminen oli vierailijoiden paras anti. Lähtiessään he ihmettelivät miten näin hiljaisen baarin pitäminen kannattaa. Jotenkin heistä tuntui, että hyvin valaistun kyltin, ”Long John”, ja kirkkaiden, vilkkuvien värivalojen taakse kätkeytyy jokin salaisuus. Mutta mikä? Oliko niillä neljällä, baarissa piipahtaneella, tummiin pukeutuneella miehellä jotain tekemistä salaisuuden kanssa? Ainakin he keskustelivat varsin kovaäänisesti paikan omistajan kanssa. Vaikka keskustelun sisältö ei selvinnytkään, niin aivan varmasti heillä oli erimielisyyksiä jostain.

Kuu oli kohonnut kohti taivaan kantta ja katseli sieltä pyörein kasvoin My Thaita kohti palaavaa vilkkaasti keskustelevaa seuruetta. Aivan hotellin naapuriin, paikalliselle maalaistorille isojen puiden siimekseen, oli avattu katukeittiö, ruokakojuineen. Mausteiden ja yrttien tuoksu kutitti houkuttelevasti ohi kulkevien nenää. Arja ja Epi tunsivat itsensä nälkäisiksi ja päättivät tilata iltapalaksi jotain syötävää lähinnä olevasta kojusta. Kojunpitäjä oli sytyttänyt muutamille karkeatekoisille pöydille öljylamput, joiden kelmeässä valossa oli ruokailemassa pari miestä ja vanha, kumarainen nainen. He keskustelivat innokkaasti kojunpitäjän kanssa.

Arja ja Epi istuivat viereiseen pöytään, mutta toiset kieltäytyivät sortumasta katukeittiön houkutuksiin mahdollisten mahavaivojen pelossa. Kaija sanoi olevansa väsynyt, joten 51

he lähtivät Riston kanssa suoraan hotellille. Liisi ja Eero päättivät kuitata iltapalan ostamalla jotain hotellin vieressä sijaitsevasta Eleven kaupasta, joka oli avoinna läpi vuorokauden.

Eleven kaupat, joita oli Hua Hinissä useita, olivat oikeastaan hyvin varustettuja kioskeja, joista sai lähes kaikkia perusruokatarvikkeita, juomia ja saniteettialan tuotteita.

-Minä olen ihmetellyt, ettei täällä ole ainuttakaan Markettia tai Mini Markettia, jollaisia Espanjassa on joka korttelissa, Liisi päivitteli. – Nämä Eleven kaupat, joita opas mainosti hyvin varustetuiksi R-kioskeiksi, näyttävät olevan ainoita, joista saa ostettua jotain syötävää isojen tavaratalojen ruokaosastojen lisäksi.

-Minua ihmetyttää lisäksi se, ettei oluttakaan myydä näissä kaupoissa kello kahden ja neljän välillä iltapäivällä, Eero ihmetteli.

-Etkö muista, kun opas sanoi tiedotustilaisuudessa, että myyntikiellolla estetään niin sanotut kosteat pitkät lounaat, ja edistetään raittiutta, Liisi huomautti.

-Niin sanoi, mutta katsopa tätä Eleven kaupan alkoholivalikoimaa, eihän täällä ole juuri muuta kuin mekong viskiä ja muutamaa olutmerkkiä, joten alkoholiongelma tuntuu olevan tässä maassa kaukana todellisuudesta.

-Ehkä kansan syvä uskonnollisuus on kiellon takana.

Ostettuaan suolasnakseja, gashevpähkinöitä ja jugurttia, Liisi ja Eero palasivat hotelliin, laittoivat tuuletuslaitteen päälle ja siirtyivät parvekkeelle nauttimaan ostamaansa kevyttä iltapalaa, jota täydensi heidän Suomesta tuomansa rukiiset pompannapit.

Kuu oli paennut talon nurkan taa ja heijasti vähäistä valoa vastapäisen rakennuksen tummista ikkunoista. Vieno tuuli toi mereltä lempeän, kostean tuulahduksen. Liikenteen melu oli vaimennut ja hiljaisuuden rikkoi vain etäältä kuulu52

va koiran haukunta. Naapurissa oleileva takkuturkkinen kulkukoira lienee ollut yöllisillä retkillään, kun ei vastannut haukuntaan.

53

5. Ensi treffeillä

Miro oli huomannut Johanin vaiteliaisuuden heidän palattuaan Hua Hinistä ja kuullut hänen valvovan ja kääntelehtivän vuoteessaan vielä silloinkin, kun hän itse oli vaipumassa uneen.

Aamulla hän ei hennonut herättää ystäväänsä, vaan lähti hiljaa aamu-uinnille ja kävi samalla varaamassa heille kokovartalohieronnan hotellin kuntosalongista heti aamiaisen jälkeen. Se rentouttaisi Johania ja antaisi hänelle muuta ajateltavaa, hän tuumi. Susan näytti selvästi askarruttavan miehen mieltä enemmän kuin hän myönsikään. Oliko Johan vakavasti ihastunut? Se ei ollut hänen tapaistaan, mutta Susanissa oli jotain ainutlaatuista lumoa, se Mironkin täytyi myöntää. Hänestäkin tuntui kuin he olisivat vanhoja tuttuja.

Se oli outo tunne, jota oli vaikea selittää.

Iltapäivän ohjelmaa hän mietti pitkään, mutta keksi sitten, että golfinpeluu saisi Johanin ajatukset kääntymään muualle. Niinpä hän tilasi golfvuoron muutaman kilometrin päässä sijaitsevalta suositulta kentältä. Kentällä kävellessä Johanilla olisi aikaa miettiä ja selvitellä tunteitaan, sillä Susania hän ei ainakaan tänään voisi tavata, koska tytöllä oli pitkä työpäivä.

54

Golfkenttä levittäytyi häikäisevän vihreänä heidän edessään. Kenttä oli vaativa täysimittainen 18-reikäinen kenttä.

Pojat vuokrasivat tarvittavat välineet ja kävelivät avauslyöntipaikalle, josta pallo piti saada ensimmäiselle väylälle. Väylän ympärillä kasvava vähän pitempi ruoho oli tasaista, ja hieman tummempaa. Väylän nurmi oli kuin samettia, ja kaukana siintävä viheriö muistutti lähinnä thaisilkkiä, pojat totesivat ihastuneina.

He päättivät nauttia pelistä täysin siemauksin yrittämättä saavuttaa ennätystulostaan. Jo väylälle pääsy vaati tavanomaista useamman lyönnin, samoin viheriölle osuminen, puttausvaihe oli jo helpompi.

Aika kului rattoisasti, ja aurinko alkoi jo pudota mailleen heidän palatessa takaisin hotellille.

-Olipa rentouttava päivä, Johan huokasi valmistautuessaan uimaan ja suihkuun.

-Saitko selvää ajatuksistasi ja tunteistasi? Näenhän minä, että et saa Susania mielestäsi.

-Selvitin itselleni vain sen, että minun on tavattava hänet uudelleen kahdenkesken. Ethän pane pahaksesi?

-En tietenkään, soita hänelle ja sovi tapaaminen.

-Sen pitää tapahtua ennen Pranburi-jokiretkeä, muuten en saa rauhaa.

-Siis huomenna tai viimeistään ylihuomenna.

Johan oli hieman jännittynyt mennessään tapaamaan Susania seuraavana päivänä samaan ravintolaan missä he olivat lounastaneet edellisellä tapaamisellaan.

Susan oli jo paikalla ja vaikutti hivenen hermostuneelta tervehtiessään. Tuttu hymy kuitenkin pilkahti esiin.

Susankaan ei ollut onnistunut selvittämään tunteitaan.

Hän oli kuitenkin tullut siihen tulokseen, että ennen Johanin lähtöä heidän pitäisi saada tietää vähän enemmän toisis55

taan. Hän ei tiennyt edes, oliko Johan kihloissa tai kenties naimisissa.

-Olen iloinen, että suostuit tapaamaan minut uudelleen, Johan aloitti, mutta keskeytti huomatessaan Susanin aikovan puhua.

-Jostain syystä halusin tavata sinut ja keskustella kanssasi, sillä minusta tuntuu kuin olisimme tavanneet aikaisemminkin.

-Minulla on aivan samanlainen tunne, ehkä edellisessä elämässämme, Johan naurahti hämillisenä. – Ja juuri siksi halusin tavata sinut uudelleen.

-Mistä päin Suomea sinä olet kotoisin? Susanin kysymys yllätti Johanin täysin.

-Tampereelta, hän mumisi hämmästyneenä. Luuliko Susan todellakin heidän tavanneen aikaisemmin. Johan oli varma, että jos niin olisi, niin hän ei olisi voinut unohtaa Susania. -Muutimme Tampereelle, kun olin aivan pieni.

Isäni ja Miron isä perustivat sinne asianajotoimiston, he ovat varatuomareita ja opiskelutovereita. Minä työskentelen myös heidän lakitoimistossaan.

-Enpä sitten usko meidän tavanneen aikaisemmin, sillä minun kotini on Seinäjoella, jonne vanhempani muuttivat Pohjanmaalta Laihialta minun ollessani lapsi. Opiskelijaasunto minulla on Helsingissä, sillä lukuni ovat vielä kesken.

Opiskelen kieliä sekä myös historiaa ja itämaista kulttuuria.

Eikö olekin sekava aineyhdistelmä?

-En nyt sanoisi niinkään, liittyväthän ne toisiinsa.

Ensi jännityksen jälkeen he keskustelivat vilkkaasti aiheesta toisensa jälkeen. He tuskin huomasivat mitä olivat tilanneet ja syöneet, niin keskittyneitä he olivat toisiinsa.

Tultuaan ulos ravintolasta Susan ohjasi Johanin puistoon, jonka porttia vartioi neljä isokokoista kullattua leijonapat56

sasta. Tuntui ihanan vilvoittavalle astua helteiseltä kadulta puiden siimekseen. Puiston puut ja pensaat oli taitavasti leikattu eläinten muotoisiksi. Oli kirahvia, norsua, leijonaa, apinaa, jopa kukko ja kanakin olivat ikuistettuina.

Nuoret istuivat puiston penkille ihailemaan puutarhurin mestarillista saksien käyttöä. He istuivat lähekkäin ja tunsivat sähköisen jännityksen välillään. Se sai heidät vaiteliaiksi.

Hiljaisina he seurasivat lintujen pyrähtelyä läheisen norsua muistuttavan puun lehvistöön.

Johan katkaisi vihdoin hiljaisuuden. -Sanoit asuvasi opiskelija-asunnossa, mutta et sanonut asutko yksin, vai onko sinulla kumppani.

-Asun yksin, erosin viime syksynä kihlatustani. Huomasimme, että niin on parasta, vaikka olimme seurustelleet kauan. Silloin päätin, etten solmi uutta suhdetta, ennen kuin tiedän olevani siihen valmis.

-Etkö sitten ole?

-En usko olevani. Entä sinä? Asut Tampereella ja olet töissä lakiasiaintoimistossa. Mitä muuta minun pitäisi tietää sinusta?

-Olen ammatiltani varatuomari ja asun yksin poikamiesboksissa, eli pienessä kaksiossa. Minulla ei ole asuinkumppania eikä edes vakituista naisystävää. Ihastuksia on kyllä ollut, en ole sokea naiskauneudelle. Esimerkiksi sinä kiinnitit heti huomioni.

-Kohtelias herrasmies, Susan naurahti vapautuneesti.

Kävelläänkö ja katsellaan puistoa?

He kiersivät koko ison puiston viimeistä sopukkaa myöten ja ihailivat värikkäitä kukkaistutuksia ja muureja peittäviä hehkuvan punaisia bougaville köynnöksiä. Auringonvalo siivilöityi puiden lomasta ja muodosti hassunkurisia varjoja vihreälle nurmimatolle. Johan työnsi käsivartensa Susanin kainaloon, eikä tämä työntänyt sitä pois. He kävelivät hi57

taasti ulos portista, ja lämmin tuulahdus löi heitä vastaan heti varjosta valoon astuttaessa.

-Maistuisiko sinulle kahvi? Senjälkeen voisimme mennä katsomaan Blue Angel Cabare-esitystä. Se on amatööri drag-queen show. Paikalliset kauniit pojat esittävät laulaen ja tanssien parodioita tunnetuista artisteista. He ovat todella upeita, jopa naisellisia, kimaltelevissa puvuissaan ja höyhenissään. Esityksessä on sekä silmänruokaa, että hauskuutta.

-Sopii mainiosti, sellaista esitystä en ole koskaan ennen nähnytkään. Ne kahvit haluan kuitenkin tarjota sinulle ensin.

Yökerhoksi kalustettu Sali oli pieni ja aistikkaasti tummanpunaisin verhoin ja istuinpäällisin sisustettu. Pelkistetyt mustat pöydät oli sijoitettu puoliympyrän muotoon esiintymislavan edustalle. Hämärä valaistus loi saliin salaperäisen tunnelman.

Pojat osasivat kantaa naiselliset asunsa upeasti. Esiintyjiä oli kaikkiaan kuusi ja kaikki näyttivät lähes täydellisiltä naisilta. Johan ei olisi millään uskonut heidän olevan poikia, mutta kun Susan vakuutti niin olevan, niin täytyi uskoa. Näytti siltä, että ainakin osa pojista oli täydentänyt muotojaan silikonilla ja kenties hormonivalmisteilla, niin naisellisia he olivat.

Esityksen päätyttyä kello lähenteli jo kymmentä, ja Johan tiesi, että hänen pitäisi pian lähteä Cha Amiin, mutta hän yritti pitkittää eroa.

-Jokohan on tulvavuoksen aika, sopiiko sinulle, että käymme rannalla katsomassa.? Kuu ainakin näkyy loistavan pyöreänä.

-Hiltonin ranta tässä lähellä on valaistu ja turvallinen, mennään sinne, Susan henkäisi tuskin kuuluvasti.

58

Susan lähti kiireisin askelin rannalle päin. Johan tarttui häntä kädestä, ja he riensivät käsikkäin Hiltonin puistomaisen allasalueen poikki kohti rantaa.

Vesi lainehti aivan reuna-aitaa nuollen ja huuhteli sinne kasattuja rantatuoleja ja pöytiä.

-Näyttää olevan tulvavuoksen aika, kun vesi on näin korkealla. Ihme, etten ole aikaisemmin huomannut yhdistää sitä kuun kiertoon. Susanin silmät loistivat hänen vilkaistessaan vieressään seisovaan mieheen, joka katseli häntä haltioituneena.

-Sinun ruskeat silmäsi ovat sanomattoman kauniit kuunvalon kullatessa ne, Johan vakavoitui vetäen tytön lähemmäksi itseään.

Susan ei vastustellut, vaan seisoi hievahtamatta nojaten Johanin kylkeen tämän kietoessa kätensä hänen ympärilleen. Johan tunsi sydämensä hakkaavan rinnassa, ja hän pikemminkin vaistosi, kuin tunsi Susanin sydämen lyönnit.

Varovasti hän kohotti Susanin leukaa, katsoi tätä silmiin ja Susanin painautuessa yhä lujemmin häntä vasten, painoi hellän suudelman tytön lämpimille huulille. Tytön vastatessa suudelmaan Johanin suu kävi vaativammaksi, ja he vaipuivat pitkään nälkäiseen suudelmaan. Irrottautuessaan he katselivat kauan toisiaan silmiin.

-En voinut vastustaa kiusausta, olen ensi hetkestä asti halunnut suudella täyteläisiä huuliasi, Johan kuiskasi hiljaa.

-Oletko vihainen?

-En suinkaan, minäkin halusin sitä. Tämä kuutamoko sen teki?

-Sinä sen teit, sinä minut lumosit, ja nyt minun on kahta vaikeampi lähteä.

-Meidän on pakko lähteä, sillä minulla on huomenna työpäivä, mutta tapaammehan ylihuomenna Pranburin retkellä, vai mitä?

59

-Mikään ei pidä minua poissa.

He lähtivät kävelemään hitaasti kapeaa rantakaistaletta pitkin. Johanin käsi lepäsi Susanin olkapäällä ja Susan oli kietonut toisen kätensä tiiviisti Johanin uumalle. Heidän jälkeensä jäi märkään hiekkaan kahdet lähekkäin olevat jalanjäljet, jotka aallot huuhtoisivat aamuun mennessä näkymättömiin. Hetkeksi he kääntyivät vielä ihailemaan kuun välkettä yötaivaan tummuutta heijastavassa meressä.

Rannalta johti kapea köynnösten koristama kuja rantakadulle. Kujan yllä leijaili voimakas mimosan tuoksu, heidän pysähtyessään hetkeksi ennen kadun valokeilaan joutumistaan. Johan käänsi Susanin itseensä päin ja katsoi häntä ihastuneena, kuun luodessa sädekehän tytön tummien hiusten ympärille.

-Sinä olet niin kaunis, hän henkäisi ja veti Susanin tiukasti itseään vasten. Huulet etsivät nälkäisinä Susanin odottavia huulia. Yhdyttyään ne vaipuivat pitkään kuumaan suudelmaan ja lopuksi hellään hyväilyyn.

Lavatakseja ja tuk tukeja seisoi pitkä rivi Hiltonin edessä, joten nuorten viimeinen suudelma pensasaidan suojassa jäi varovaisen kevyeksi, mutta kädenpuristus oli sitäkin lujempi.

-Ylihuomiseen, Johan kuiskasi tuskin kuuluvasti noustessaan taksin kyytiin.

Susan nyökkäsi ja lähti kävelemään kohti odottavaa tuktukia. Koko matkan asunnolleen asti hän istui hämmentyneenä ja syviin mietteisiin vaipuneena.

60

6. Pranburi jokiretki

H

uvimatkojen bussi täyttyi viimeistä paikkaan myöten My Thain vieraiden noustua kyytiin hotellinsa kohdalta, pääkadulta, Phelch Kasem Roadilta.

Oppaana toimiva Susan ja paikallinen opas Takicha tervehtivät tulijoita, jotka huikkasivat hyvän huomenensa bussissa olijoille. Tällä kertaa vaaleat takapenkin viikinkipojat 61

istuivat aivan oppaiden takana, mikä kiinnitti tulijoiden huomion.

-Pojat ovat näköjään jo tutustuneet Susaniin, Kaija kuiskasi vieressään istuvalle Ristolle.

-Sinäpä olet romanttisella tuulella.

-Mikä ihme se olisi, tumma kaunotar, vaalea viikinki ja kuuma etelän yö, mikä sen somempaa.

Susan esitteli opastoverinsa, itsensä ja kuljettajan ennen kuin alkoi kertoa matkakohteista.

-Olemme nyt matkalla kohti maan eteläistä osaa. Matkaamme noin kolmekymmentä kilometriä Pranburin liepeille, jossa vierailemme ensin kyläkoulussa tutustumassa jokapäiväiseen kouluelämään. Seuraava kohteemme on paikallinen hedelmätarha monine eksoottisine kasveineen ja kumipuuviljelmineen. Saamme havainnollisen esityksen raakakumin valmistuksesta plantaasin suojissa, jonka jälkeen matkustamme pitkähäntäveneissä Pranburijokea pitkin havupuumetsikön ja luontopolun äärellä sijaitsevaan lounaspaikkaamme.

-Lienenkö jo kertonut, että Thaimaa on jaettu kaikkiaan seitsemäänkymmeneen kuuteen provinssiin, jotka ovat ylätason hallinnollisia yksikköjä, joilla jokaisella on oma kuvernöörinsä ja pääkaupunkinsa. Bangkokia pidettiin kauan epävirallisena provinssina, mutta nykyään sillä on jo oma kuvernöörinsä, joten, se muodostaa nykyisin oman hallintoyksikön.

Pranburi kuuluu Prachuap Khiri Khan provinssiin, kuten Hua Hinkin, ja provinssin pääkaupunki on nimeltään myös Prachuap Khiri Khan. Kaikki provinssit on nimetty pääkaupunkinsa mukaan.

Susan katsahti yleisöönsä ja todettuaan, että kaikki kuuntelivat kiinnostuneina, hän jatkoi.

62

-Ennen kun tulemme koululle, haluaisin kertoa teille hiukan koulun kehityksestä ja sitä kehittäneistä hallitsijoista, joita voidaan pitää koululaitoksen isinä.

Susan otti esille muistiinpanonsa ja aloitti.

-Rama VI, Vajiravudh, jonka isä kuoli 57-vuotiaana munuaistautiin, valittiin kuninkaaksi hänen ollessaan vasta 15vuotias. Hän oli Rama V, Chulalongkornin ja kuningatar Saovabhan toiseksi vanhin poika. Hänellä oli sisaruksia yhteensä 76, sillä isällä oli neljä vaimoa ja 88 jalkavaimoa.

Poika ei seurannut isäänsä siinä suhteessa, sillä hän ei ollut kiinnostunut naisista, vaan osallistui mieluimmin yhteiskunnallisiin asioihin ja klubitoimintaan. Hän perusti muun muassa ”Villit tiikerit” järjestön, joka oli pohjana partiolaitoksen synnylle.

Oxforfin yliopiston käytyään hän alkoi kehittää ala-asteen koulutusta englantilaisen mallin mukaan. Koulu perustettiinkin englantilaisen mallin pohjalle, ja se nimettiin Vajiravudh gollegeksi. Se oli hyvä alku kansan koulutustason kohottamiseksi. Hänen isänsä oli jo suunnitellut yliopistopohjaista koulutusta, ja poika toteutti myös sen. Näin syntyi Thaimaan ensimmäinen länsimainen yliopisto vuonna 1917.

Se nimettiin kehittäjänsä mukaan Chulalongkornin yliopistoksi. Thaimaan nykyisen hallitsijan Rama IX:nen tytär, prinsessa Maha Chakri Sirindhorn, on ensimmäinen kuninkaallinen, joka on käynyt thaimaalaisen yliopiston. Sitä ennen kaikki kuninkaalliset olivat opiskelleet ulkomailla.

Vaikka Vajiravudh ei ollut lainkaan kiinnostunut naisista, meni hän kuitenkin naimisiin ja sai yhden tyttären, joka syntyi vain kaksi tuntia ennen hänen kuolemaansa. Koska miespuolista perillistä ei ollut, valittiin seuraavaksi kuninkaaksi viimeinen elossaoleva kuningas Chulalongkornin ja kuningatar Saovabhan poika, Rama VII Prajadhipok. Jalkavaimojen pojat kelpasivat vain harvoin valtaistuimelle.

63

Prajadhipokin edeltäjä Rama VI oli valmistellut yksinvallan lopettamista, sillä myönteisellä asenteellaan demokratiaa kohtaan hän oli estänyt vallankaappauksen. Absoluuttinen kuninkaan valta lopetettiin, Prajadipokin hallituskaudella, ja Thaimaasta tuli demokraattinen kuningaskunta vuonna 1932. Rama VII:n avioliitto oli lapseton. Hän adoptoi veljenpoikansa, josta tuli myöhemmin englannin ilmavoimien lentäjä.

Prajadipokilla oli suuria vaikeuksia edessään, sillä maan talous painiskeli ensimmäisen maailmansodan jälkeen laman kourissa, ja niin suotuisasti alkanut koululaitoksen kehittäminen pysähtyi hänen aikanaan. Hän joutui luopumaan kuninkuudesta sairauden vuoksi kymmenen vuotta hallittuaan.

Hänen seuraajansa Rama VIII, Ananda Mahidol oli kuninkaaksi tullessaan vain yhdeksän vuotias koulupoika, joka opiskeli Sveitsissä. Hänelle määrättiin kabinetin toimesta sijaishallitsija hänen jatkaessaan opintojaan vuoteen 1945 asti, jolloin hän oli suorittanut oikeustieteen kandidaatin tutkinnon. Kesäkuussa 1946, vain neljä päivää aikaisemmin, kun hänen oli määrä palata Sveitsiin suorittamaan tohtorintutkinto, hänet löydettiin ammuttuna makuuhuoneestaan.

Tekijä jäi ikuiseksi arvoitukseksi, sillä itsemurha se ei ollut.

Vahvimmin epäiltiin, että teon takana oli järjestö, joka pelkäsi Anandan palauttavan monarkian maahan Yhdysvaltojen avustamana, ja piti kruununprinssi Bhumipolia, nykyistä kuningasta, taipuisampana kuninkaana, kuin loistoa rakastavaa Anandaa.

Koululaitoksen kehittäminen nykyiseksi, täysin länsimaista vastaavaksi laitokseksi, jäi yhä vallassa olevan kuninkaan, Bhumipolin tehtäväksi. Hän on tehnyt sen hyvin ansiokkaasti.

-Minkä ikäisenä lapset menevät kouluun? Joku kysyi.

64

-Esikouluun viisi-kuusivuotiaina ja seitsemän vuotiaina varsinaiseen kouluun ala-asteelle, aivan kuten Suomessakin.

Muutenkin järjestelmä on pääperiaatteissaan samanlainen kuin Suomessa, tarha, esikoulu, ala-aste, ylä-aste, lukio ja yliopisto tai ammattikoulu. Käytännön toiminta luonnollisesti eroaa paljonkin suomalaisesta koulusta.

Nyt alamme olla perillä. Olen sopinut, että menemme ensin esikouluun ja saattelemme sieltä pienimmät koululaiset ruokalaan.

Tunti loppui ja vilkas lapsilauma ryntäsi ulos luokkahuoneesta. Nauraen ja ilakoiden he kirmaisivat kohti ruokalarakennusta, jona toimi katettu hallimainen, avoin tila. Nyrkissään he puristivat muutamia bathin kolikoita. Siistissä jonossa he odottivat kukin vuoroaan ruoan jakelutiskin ääressä. Kolikot kilahtivat niitä varten varattuun kippoon. Jokainen sai kotoa lähtiessään sopivan rahasumman joka päivä.

Pienillä lapsilla ateriamaksu oli pienempi kuin yläasteella olevilla.

Riisi, vihannekset ja hedelmät olivat aterian pääravintoaineita, joita täydennettiin voimakkaasti maustetuilla kana- ja kala-annoksilla. Chili oli pääasiallisesti käytetty mauste.

-Seuraava vierailukohteemme sijaitsee tuossa läheisessä pitkänomaisessa rakennuksessa. Siellä opiskelevat alaasteen oppilaat alakerrassa, ja ylä-astetta käyvät toisessa kerroksessa.

Susan kiirehti opettajan luo ja kertoi palatessaan retkeläisille.

-Oppilailla on menossa ympäristöopin kirjallinen kuulustelu. Saatte seurata heidän työskentelyään aivan lähituntumasta.

Todellakin, koko monikymmenpäinen joukko istui avoimen, pylväiden tukeman hallin lattialla kukin omalla tyylillään, kirjoittaen ahkerasti edessään olevalle paperille. Kaik65

ki olivat pukeutuneet valkoiseen lyhythihaiseen paitaan ja tytöt tummansiniseen hameeseen ja pojat samanvärisiin polvihousuihin. Jaloissa heillä oli valkoiset sukat ja mustat kengät.

Ryhmä isompia poikia kyykki maassa vieri vieressä koepaperit hallin lattian reunustalla ja kirjoitti ahkerasti vilkaisten välillä takanaan kuljeksivaa vierasjoukkoa.

-Näyttää siltä, että nuo pojat tekevät ryhmätyötä, Arja totesi, poikien vilkuillessa toistensa papereihin.

-Käytännön työskentely poikkeaa todellakin melkoisesti meidän kouluistamme, Liisi päivitteli kameran takaa.

Lapset olivat iloisia ja välittömiä ja vastailivat rohkeasti vieraiden englanniksi esittämiin kysymyksiin.

Retkeläiset tunsivat saaneensa hyvin positiivisen kuvan thailasten koulunkäynnistä ja sivistystasosta heidän astuessaan aikanaan liike-elämän palvelukseen.

-Mitä piditte thaimaalaisesta peruskoulusta? Susan kysyi bussin lähtiessä liikkeelle kohti seuraavaa vierailukohdetta, paikallista hedelmätarhaa.

-Paljon vapaampaa koulunkäyntiä kuin meillä, Miro naurahti.

-Lukio-opetus on jo virallisempaa, eikä lukioita olekaan kuin isommissa kaupungeissa, mutta yhä useammat ja useammat haluavat jatkaa opintojaan, ensin lukiossa ja sen jälkeen yliopistossa. Thaimaan koulutustaso nousee huimaavasti lähivuosina, saattepa nähdä, Susan valisti innokkaasti.

-Lapsille opetetaan pienestä pitäen elämän tärkeimmät asiat, perhe, koulu, valtio, eli kuningas ja uskonto. Heidän tulee kunnioittaa vanhempiaan, vanhuksia, opettajia ja virkamiehiä. Avuliaisuus, ystävällisyys, oikeudenmukaisuus ja moraali kuuluvat jokaisen kansalaisen hyveisiin.

66

-Hyvät periaatteet, mutta säilyvätkö ne tässä länsimaistuvassa yhteiskuntajärjestelmässä? eläkkeellä oleva opettajatar Leila Tiainen ihmetteli.

-Moraalikin on kyseenalaistettavissa tyttökadulla kävellessä, Miro naurahti, muiden kommentoidessa tahollaan.

-Kyläkouluksi tuossa äskeisessä koulussa oli mielestäni paljon oppilaita. Miten tiheä Thaimaan kouluverkosto on? harmaahiuksinen opettajatar Tiainen tiedusteli.

-Joka kylässä on koulu, sillä Thaimaan väestöstä neljäsosa on alle viisitoistavuotiaita. Väestönkasvu on viimeaikoina jonkin verran hidastunut tehokkaan perhesuunnittelun ansiosta, Susan tiesi kertoa.

-Ilmankos monet suomalaiset maajussitkin käyvät hakemassa Thaimaasta nuoren emännän itselleen, Epi viisasteli, hilpeän naurunremakan säestäessä hänen huomautustaan.

-Matkaamme nyt kohti Pranburi joen varrella sijaitsevaa hedelmätarhaa, josta lähtee hedelmiä myös Euroopan markkinoille, Susan kiirehti selittämään hiukan hämmentyneenä bussissa lentävästä sanailusta.

Puistoon astuminen oli kuin olisi sukeltanut johonkin eksoottiseen paratiisiin. Vihreyttä maassa, ilmassa, puissa, sillä kasveja rönsyili myös riippumalla ilmajuurien varassa.

Korkeat kookospalmut kohottivat lehvistönsä jopa kymmenen metrin korkeuteen. Latvoissa komeili isoja kookospähkinäryppäitä. Siellä täällä lojui kasa kuivuneita karvaisia kookoksenkuoria.

-Kookospalmu on kiitollinen puu, sillä sen kaikkia osia voidaan käyttää hyödyksi, Susan selitti. - Puun juuria käytetään lääketeollisuudessa ja kuorta talojen kattojen raakaaineena. Itse puuaines on oivaa rakennusmateriaalia. Kookospähkinän sisällä oleva neste on puhtainta nestettä, sillä sitä ei ilma ole päässyt saastuttamaan. Raa’an, vihreän päh67

kinän neste on makeaa, ja sitä käytetäänkin juomasekoituksiin, jotka tarjoillaan pähkinäkuorikupeista. Kypsän hedelmän neste on mauttomampaa. Kookosmaito puristetaan hedelmälihasta, joka on sellaisenaankin käyttökelpoista.

Raastettua hedelmälihaa kuivaamalla saadaan meilläkin leivonnassa käytettäviä kookoshiutaleita. Keittämällä kookosmaitoa seitsemän tuntia, nousee seoksen pintaan puhdas, kirkas kookosrasva, joka kovettuu jäähtyessään valkoiseksi kimpaleeksi. Keittämisen jälkeen jäljelle jää ruskeaa suklaamaista sakkaa, josta kehitellään erilaisia jälkiruokaannoksia. Kookospähkinän kuorista puolestaan tehdään koriste-esineitä, kuppeja ja kulhoja. Rikkinäiset kuoretkin käytetään hyödyksi, joko polttoaineena tai rouhimalla ne hienoksi muroksi ja käyttämällä orkideoiden kasvualustana ruukuissa mullan sijasta.

Runsas lehvistökään ei mene hukkaan, sillä lehdillä katetaan rakennuksia ja koristellaan kukka-, kynttilä- ja tarjoiluasetelmia.

Susan piti pienen tauon ja kysyi sitten. – Haluatteko, että Takicha näyttää miten kookospähkinä rikotaan?

-Ilman muuta! Mielenkiintoista! Ihastuneiden huudahdusten myötä retkeläiset kerääntyivät Takichan ympärille, joka kohotti ison kookospähkinän kaikkien nähtäväksi ja pyöritti sitä ympäri, jotta kaikki näkisivät pähkinän kuoressa selvästi erottuvat kolme tummaa läiskää.

-Katsokaa, nämä ovat pähkinän silmät. Kumauttamalla kuorta napakasti silmien väliin, kuori aukeaa kahdeksi tasareunaiseksi kupiksi. Samalla hän löi kuorta voimakkaasti kalikalla ja tosiaankin, kuori halkesi kahtia ja paljasti valkean sisustan kirkkaine nesteineen. Sisustaa ympäröi jouhimainen karvapeite.

-Näistä hapsuista tehdään naruja ja säkkejä, hän täsmensi ihmettelevälle yleisölleen.

68

-Kookospalmutarinan jälkeen jatkamme matkaa hedelmätarhan sisäosiin, Susan naurahti ja kääntyi jatkamaan matkaa pitkin kapenevaa polkua.

-Mangoja ja papaijoja ei tämän polkumme varrella näy, mutta thai banaaneja sitäkin enemmän. Ne ovat pieniä ja erittäin makeita, kuten olette todenneet. Katsokaa miten isoissa ryppäissä ne kasvavat. Banaanihan on ruohokasvi, joka tuottaa satoa vasta seitsemäntenä vuonna istutuksestaan. Se tuottaa vain yhden sadon ja sitten se kaadetaan.

Banaanin lehtiä käytetään hyväksi kukka-asetelmissa juhlapöytiä koristamassa.

-Mikä tuo iso piikikäs soikea hedelmä on, joka riippuu puun rungosta? Kaija huudahti hämmästyneenä.

-Minun täytyy tunnustaa, että se on outo minullekin, Susan päivitteli.

Metsä oli hiljainen. Eläimiä ei näkynyt, ainoastaan yksi pelokas sisiliskon näköinen otus vilahti ohi piiloutuen kookoskuorikasan alle. Jokunen värikäs lintu suhahti nopeasti pomelopuun lehtirunsauden sisään.

Puiden lehvistö peitti auringon, polun kiemurrellessa hedelmämetsikön läpi. Ilma oli subtrooppisen kuumaa ja kosteaa. Yksi ja toinen etsi nenäliinaa taskustaan pyyhkiäkseen hikikarpaloita otsaltaan harmitellen, ettei ottanut vesipulloa autosta mukaansa.

-Tulemme aivan kohta ananasviljelmän laidalle levähdyspaikallemme, Susan lohdutti. – Siellä on teille vettä ja hedelmiä tarjolla.

Katsokaa tuonne vasemmalle. Näette siellä muutaman soikealehtisen pensaan. Ne ovat thaipippuripensaita, joista sato on jo korjattu talteen. Monet erilaiset ja erivahvuiset chilit ja pippurit ovat tunnusomaisia thaikeittiöille. Äkkiä trooppinen hämärä kirkastui, ja aurinko heloitti siniseltä taivaalta avaran ananasviljelmän yllä.

69

Hedelmäpuiden siimekseen oli kyhätty alkeellinen pöytä, joka notkui vesipulloista, banaaninlehdillä vuoratuista banaanikoreista ja taidokkaasti pystysuoraan viipaloiduista ananaslohkoista. Väsyneet retkeläiset virkistyivät silminnähden herkutellessaan tuoreilla hedelmillä. Paikalliseen asuun sonnustautunut nainen näytti miten ananas oikeaoppisesti kuoritaan ja lohkotaan siten, että joka lohkoon jää pieni varsi ikään kuin kädensijaksi.

Ananaskasvit oli istutettu vieri viereen hyvään riviin, ja jokaisen kasvin keskellä oli hedelmä hyvää vauhtia kypsymässä.

Susan käveli pellon laitaan ja alkoi selostaa.

-Ananas on tropiikissa kasvava yksisirkkainen kasvi, jonka käpymäinen epähedelmä ananas on. Kuten näette, kasvilla on jäykät, ruusukkeiset, okalaitaiset ja hyvin teräväkärkiset lehdet. Ne muodostavat ikään kuin veden keräämisaltaan kasvin juurelle, mikä onkin tärkeää vuoden kuivinta jaksoa ajatellen.

Kukkimisaikana koko alue on yhtä sinipunaista merta.

Kukinto on tähkämäinen ja sijaitsee lyhyen varren päässä.

Koko kasvi kasvaa vajaan metrin mittaiseksi, ja yksi hedelmä voi painaa jopa 3-4 kiloa. Mielenkiintoisinta on se, että hedelmä kehittyy yhdestä kukinnosta siten, että yksittäiset marjat kasvavat yhteen ja paisuvat muodostaen kerrotun marjan eli hedelmän, jonka päällä kasvaa pieni vihreä lehtiruusuke. Se on se ananaksen kruunu.

Kun menette kotiin ja otatte Prisman hyllyltä ananaspurkin, se on todennäköisimmin kotoisin Thaimaasta ja juuri täältä Prachuap Khiri Khan provinssista. Thaimaa on suurin ananaksen tuottajamaa, ja tämä provinssi sen hedelmäaitta.

Toinen, varsinkin tölkitetyn ananaksen tärkeä tuottaja on Havaiji. Ananaksen lehdet, niin piikikkäitä kuin ovatkin, ovat 70

norsujen herkkua ja pääasiallisinta ruokaa. Norsu on kasvissyöjä ja syö melkein aina.

Herkutelkaa nyt vielä tuoreilla hedelmillä, ja sitten kuljemme ananaspellon laitaa pitkin kunnes saavumme nuoreen kumipuumetsikköön.

Ananasviljelmän reunalla avautui silmien eteen hontelo, haaroittuva lepikkoa muistuttava alaston metsikkö, jossa ei ollut lainkaan aluskasvillisuutta. Puut seisoivat suorissa riveissä, ja siitä näki heti, että metsä oli istutettua.

-Nämä kumipuut on istutettu runsaat seitsemän vuotta sitten, ja vasta nyt ne ovat alkaneet tuottaa kumia. Puun alkukasvukausina aluskasvillisuutena viljellään ananasta, jotta maa tuottaisi jotain satoa. Puu tuottaa kumia neljäänkymmeneen ikävuoteen saakka. Maa pidetään paljaana, koska kumia kerätään öisin, jolloin viidakossa liikkuvat myös liskot, käärmeet ja muut myrkylliset nilviäiset. Illan pimetessä otsalampuin varustetut työntekijät lähtevät liikkeelle.

He viiltävät kunkin puun runkoon yhden viiston viillon, johon asettavat ohuen putken ja sen alle kookospähkinäkupin, johon viiltoon nouseva maitiaisneste, kautsu, valuu.

Takicha oli siirtynyt lähimmän puun luo ja viilsi viillon sen runkoon kupin yläpuolelle, ja hetkisen kuluttua viillosta alkoi tippua liimamaista valkoista nestettä.

-Katsokaa, tämä muistuttaa erikeeper liimaa, Susan huomautti ottaen nestettä sormiensa väliin. -Joka puusta saadaan siis yössä yksi kahvikupillinen kuminestettä, hän jatkoi selostustaan. Aamulla neste kootaan sammioihin, joihin lisätään vähän vettä ja kemikaaleja esimerkiksi muurahaishappoa. Mennäänpä tuonne katokseen, niin saatte seurata käytännön esimerkein miten jalostus jatkuu.

Susan kulki joukon edellä kohti kevytrakenteista katosta, jonka suojissa kaksi miestä ja nuori tyttö työskentelivät pöytiensä ääressä. Tyttö otti vadista möykyn pehmeää valkois71

ta massaa ja taputteli sen ohueksi levyksi, jonka ojensi mankelin ääressä seisovalle miehelle. Levy litistyi mankelin välissä ohuemmaksi ja toinen mankeli litisti sitä lisää ja teki sen pinnan hieman rosoiseksi, jotta siitä haihtuisi paremmin liika neste pois, kun se kuivuu orren päällä.

-Mihin luonnonkumia nykyisin käytetään? Olen lukenut, että Thaimaa on yksi tärkeimmistä synteettisen kumin tuottajamaista, opettajatar Tiainen ihmetteli.

-Auton renkaisiin, Eero kiirehti huomauttamaan.

-Aivan oikein, luonnon kumi on hyvin kevyttä ja kestävää, mutta formula-autot ovat ainoita autoja, joiden renkaisiin sitä on vara käyttää, Susan naurahti. – Ja sen lisäksi lääkärien ohuttakin ohuemmat kumikäsineet ovat luonnonkumia ja miesten niin sanotut intiimitarvikkeet saattavat myös olla aitoa kumia. Todellakin, Thaimaa on suurin synteettisen kumin tuottajamaa. Susan nyökkäsi hyväksyvästi Leila Tiaiselle.

-Mutta nyt meidän on jatkettava matkaa kohti Pranburi joen varrella sijaitsevaa jokivenelaituria. Meitä odottavat siellä lautturit veneineen..

Laiturin vieressä odotti kuusi värikästä, pitkää ja kapeaa pressuin katettua jokivenettä. Pitkähäntäveneen nimen ne olivat saaneet moottoriin kiinnitetyn pitkän varren päässä sijaitsevasta kaksilapaisesta potkuristaan, joka sai aikaan mahtavat pärskeet ajajan nostaessa sen lähelle veden pintaa.

-Kuhunkin veneeseen mahtuu kuljettajan lisäksi seitsemän henkilöä, joten asettukaa ryhmiin laiturille, jossa teille jataan pelastusliivit, Susan kehotti ohjatessaan ryhmänsä vilkasliikenteisen tien yli.

-Mennään me My Thain asukkaat ensimmäiseen veneeseen, Risto esitti kumppaneilleen.

72

-Takicha tulee myös ensimmäiseen veneeseen, joten te kuusi mahdutte siihen hyvin. Minä puolestani tulen viimeiseen veneeseen tarkistettuani, että kaikki pääsevät onnellisesti siirtymään veneeseen keinuvalta laiturilta, Susan esitti.

Tulkaa kuitenkin laiturille yksi ryhmä kerrallaan, ettei kukaan putoa veteen.

Seuratkaa jokirannan kasvustoa ja eläimiä. Saatatte nähdä rannalla varaaneja ja joen yli kaartuvien puiden oksilla kuningaskalastajia. Useat lintulajit talvehtivat täällä. Kuningaskalastaja on helppo erottaa muista linnuista kirkkaansinisestä selkäpuolesta ja punaruskeasta rinnasta. Nokan alusta ja niska hohtavat kirkkaan valkoisina. Pranburi joen varrella elävät varaanit ovat suhteellisen pienikokoisia vaarattomia liskoeläimiä.

Vene toisensa jälkeen lähti keinahtaen liikkeelle samean vihreää joenuomaa pitkin. Kasvusto oli syvänvihreää, mangrovemetsikköä. Puut ja pensaat kasvoivat tiheänä kasvustona sitoen liejumaista maastoa paksuilla pönkkäjuurillaan.

Monin paikoin uomaa oli ruopattu ja rannalle rakennettu toinen toistaan upeampia asuinrakennuksia. Ruoppauksen johdosta maaperästä irronnut savi ja muta olivat osaltaan vaikuttamassa veden sameuteen.

Aurinko helotti hehkuvan kuumana kirkkaalta taivaalta, ja monissa poukamissa näkyi miehiä kaulaansa myöten vedessä virkistäytymässä töiden lomassa. Kalastajaveneitä lipui vastaan tuon tuostakin, osa oli jo kokemassa pyydyksiään.

Susanin vene ajoi hyvin lähellä rantaa ja vesi pärskähti vieressä kulkevaa venettä kohti kastellen reunimmaiset matkustajat. Susan viittilöi rantaa kohti.

-Katsokaa tuolla on yksi isokokoinen varaani pää pystyssä vaanimassa saalista. Varaanit ovat lihansyöjiä ja niille kelpaa hyönteiset, linnut, pienet nisäkkäät, matelijat, kalat ja myös raadot.

73

-Otus on ihan maaston värinen, tuskin erotettavissa rantatörmästä, Susanin takana istuva Miro ihmetteli.

-Luonnollisesti. Sekä saalistajilla, että saalistettavilla on omat mekanisminsa luonnon tasapainon säilyttämiseksi, Susan valisti. – Mietipä sitä!

Johan istui hiljaisena, ihaillen edessään alati vaihtuvia maisemia ja ihmetteli itsekseen miten hyvin Susan sulautui tähän eksoottiseen ympäristöön, kun taas hän itse tunsi olevansa täysin vieras. Koko venematkan hän oli antanut leppeän tuuleen humista ympärillään ajatusten lennellessä väliin menneessä, välillä nykyhetkeen palaten. Sydän sykki levottomasti jättämättä häntä hetkeksikään rauhaan sisällään vellovasta tunnesekamelskasta. Minä olen rakastumassa, hänen päähänsä jysähti. Samalla hetkellä ohiajavan veneen pintaa viiltävä potkuri roiskautti hänen kasvoilleen viilentävän vesisuihkun.

-Heräsitpä unelmistasi! Miro ilkamoi ojentaessaan kumppanilleen nenäliinasettinsä nurkan. -Kuivaa hiukan kasvojasi ja viilennä tunteitasi, hän hymähti ja katsoi vaivihkaa kumppaniaan.

-Taitaa kaveri olla tosissaan Susanin suhteen, hän aprikoi.

En osaa antaa muuta neuvoa, kuin selvittää tunteensa ennen loman loppua.

Mirolla oli pieni aavistus, jokin alitajunnasta pulppuava tunne siitä, että näin myös hänen isänsä oli rakastunut Thaimaanmatkallaan kaksikymmentäviisi vuotta sitten. Isä ei ollut koskaan siitä hänelle puhunut, kuten ei koko matkastaankaan. Äiti kyllä tiesi, mutta ei hänkään ollut halukas puhumaan, joten asia unohdettiin.

Isä oli kuitenkin aina kehunut Thaimaata ja sen ystävällistä kansaa ja rikasta kulttuuria, mutta oli silti jostain syystä vastustanut poikansa lähtöä sinne. Vasta kun isä sai kuulla, 74

että Miron kumppaniksi lähtisi hänen hyvin läheinen kummipoikansa Johan, hänen yhtiökumppaninsa Simon poika, hän antoi hyväksymisensä poikien suunnitelmalle.

Johan heräsi omista aatoksistaan ja tönäisi ystäväänsä yllättävän näyn avautuessa heidän silmiensä eteen seuraavan mutkan takaa. Joki leveni levenemistään ja rannoilla keinui yhä isompia ja isompia kaksi- jopa kolmekerroksisia kalastusaluksia. Niitä oli useita kymmeniä toinen toistaan ylväämpiä ja värikkäämpiä vaatimattomien satamalaiturien vieressä.

-Kalastus on riisinviljelyn ohella tämän seudun tärkein elinkeino, Susan valisti kalastusaluksiin viitaten. - Nuo laivat ovat kalastuksen lisäksi täydellisiä kalajalostamoita. Saalis siivotaan, sekä pakataan, pakastetaan, kuivataan tai purkitetaan aluksen hyvin varustetuissa tiloissa. Erilaisia kuivattuja kaloja olette nähneet kymmeniä eri versioita elintarvikekaupoissa ja Hua Hinin ruokatoreilla. Ne ovat paikallisten jokapäiväistä ravintoa. Taitavat emännät loihtivat niistä mitä erilaisimpia herkkuja. Meille länsimaisille tulee kuivatusta kalasta mieleen ensimmäisenä entinen jouluinen kuivattu turska, eli livekala.

Vähitellen pitkähäntäveneet yksi toisensa jälkeen karahtivat rantaan ja venematkaan tyytyväiset retkeläiset riensivät kohti rantatörmällä odottavaa bussia. Se veisi heidät heille valittuun lounaspaikkaan, jossa olisi mahdollista myös uida matalassa lahdenpoukamassa.

Johan harmitteli, ettei hänellä ollut mahdollisuutta kahdenkeskiseen juttutuokioon Susanin kanssa edes ruokailun aikana, sillä Susan oli jatkuvasti kiinni ryhmänsä ja henkilökunnan välisissä neuvotteluissa. Ateria oli jälleen aito thaimaalainen kattaus useine eksoottisine ruokalajeineen.

Merkillepantavaa oli, että sekä juurekset, että kasvikset tarjoiltiin höyrytettyinä maustekastikkeiden höystäminä.

75

Paluumatka sujui leppoisissa merkeissä, ja Susanilla oli täysi työ vastatessaan hänelle sateleviin kysymyksiin thaimaalaisten toimeentulosta kalastuksen ja riisinviljelyksen ohella.

-Thaimaalla on myös luonnonrikkauksia, kuten tina, maakaasu, volframi, lyijy ja kipsi, hän kertoi. Ne vaurastuttavat maata ja luovat jatkuvasti uusi työpaikkoja. Thaikansa on ahkeraa ja vaatimatonta väkeä. He osaavat olla onnellisia siitä, mitä heillä on, Susan valisti.

Maassa asuva merkittävä kiinalaisvähemmistö edustaa suhteellisen suurta osaa taloudesta, varsinkin kaupankäynnin alalla. Maan lakien mukaan he eivät saa osallistua perinteisimpiin käsityö- ja maanviljelysammatteihin. He ovat vuosikymmenien aikoina sulautuneet valtaväestöön, eivätkä osaa enää edes äidinkieltään, kiinaa. Voisin kertoa teille vaikka koko yön tästä ihanasta maasta, mutta valitettavasti minun täytyy nyt lopettaa, sillä alamme kohta olla perillä.

Huomaamattaan hän vilkaisi arasti etupenkillä istuvaa Johania ennen kuin jatkoi.

-Viiden minuutin kuluttua tulemme ensimmäiseen pysähdyspaikkaamme My Thaihin, jossa minä poistun bussista, mutta Takicha saattaa viimeisetkin retkeläiset majapaikkaansa Cha Amiin. Toivotan kaikille hyvää yötä. Toivottavasti saitte lisätietoa tavallisen maalla asuvan thaikansan elämästä ja toimeentulosta.

Johan huomasi hetkensä vihdoinkin tulleen ja kuiskasi Susanille nopeasti.

-Saanko tulla huomenna sinua tapaamaan? Sinullahan on vapaapäivä, eikö?

-Tule vaan, ei minulla ole mitään erikoista ohjelmaa, ajattelin ottaa päivän ihan levon kannalta.

Samassa bussi pysähtyi jarrut vähän kirskahtaen tien vasempaan reunaan aivan hotellin kohdalle.

76

Susan jäi pois bussista My Thain asukkaiden kanssa, joten Johan saattoi ainoastaan puristaa häntä hellästi käsistä ja kuiskata.

-Huomiseen.

Susan hymyili ja nyökkäsi. –Hyvää yötä!

77

7. Tunteet tuulessa

Johan aikoi juuri valmistautua iltatoimiinsa, kun puhelin soi. Hän hämmästyi miettiessään kuka nyt tähän aikaan soittaa. Vielä enemmän hän hämmästyi, kun huomasi numerosta, että soittaja oli Susan. Pelko siitä, että Susan peruu huomisen tapaamisen, hiipi hänen mieleensä, ja hän vastasi vaisusti puhelimeen.

-Johan puhelimessa!

Puhelimesta kuului Susanin iloinen, sointuva ääni.

-En kai herättänyt sinua? Halusin toivottaa hyvää yötä, kun jouduimme eroamaan niin äkkiä.

-Et herättänyt, olin vasta valmistautumassa unten maille.

Miro on vielä ulkona parin ystävänsä kanssa, ja minä ajattelin painua hyvissä ajoin pehkuihin. Tämä trooppinen ilmasto tuntuu väsyttävän siihen tottumatonta.

-Ajattelin, kun äänesi kuulosti vähän väsyneeltä.

-Ollakseni rehellinen, pelkäsin sinun peruvan huomisen tapaamisemme, Johan tunnusti jo vähän iloisempana.

Susanin nauru helisi kuin tusina hopeatiukuja, hänen vastatessaan.

78

-Päinvastoin, ajattelin ehdottaa sinulle, että tulisit jo puoli yhdeksäksi kellotornin pysäkille. Minulla on sinulle pieni yllätys, jos vain suostut.

-Kerro! Johan riemastui.

-Takicha vie englantilaisen seurueen norsusafarille Pranburin eteläpuolelle tropiikkiin, ja retkiautossa olisi tilaa meillekin. Haluaisitko lähteä? Ja entä Miro?

-Kuulostaa mahtavalle, Johan riemastui. En usko kuitenkaan, että Miro malttaa lähteä. Kuulin, kun hän sopi ystäviensä kanssa golfin peluusta, mutta minä olen aivan haltioissani sellaisesta retkestä. Pitääkö pukea pitkälahkeiset housut jalkaan?

Susan nauroi heleästi.

-Mutta mehän olemme trooppisessa ilmastossa, muista se. Ehkä kevyen pitkähihaisen paidan voisit ottaa sääskien varalta. Äläkä unohda uima-asua.

-En tietenkään, ja saat uskoa, että olen ajoissa paikalla.

-Hyvä. Tapaamme aamulla, ja hyvää yötä.

-Hyvää yötä ja näe kauniita unia.

-….rakkaani, Johan kuiskasi suljettuaan puhelimen.

Johan valvoi pitkään, sillä uni ei ottanut tullakseen, niin onnellinen hän oli. Susanin ajatteleminen sai hänen sydämensä sykkimään kiivaasti. Hänen täytyi vihdoinkin myöntää olevansa rakastunut. Hän tiesi, ettei tämä ollut vain tilapäistä ihastumista etelän kuuman taivaan alla, vaan paljon vakavampaa. Mihin tämä johtaisi sitä hän ei halunnut edes ajatella. Kaikkein eniten häntä askarruttivat Susanin tunteet, joista hän olisi halunnut päästä selville.

Unihorteen läpi hän kuuli, kun Miro tuli kotiin ja luki hänen pöydälle jättämänsä viestin, koskien huomispäivän ohjelmaa.

79

Paikallisbussi pysähtyi kellotornin luo jo vähän ennen kahdeksaa, ja autosta purkautui runsas joukko Cha Amissa asuvia työläisiä, jotka kiirehtivät omiin työpaikkoihinsa, kuka ravintolaan, kuka myymälään, kuka räätälinliikkeeseen ja niin edelleen.

Johan katseli hyörinää ja yhä lisääntyvää liikenteen vilinää bussipysäkillä istuen. Yhtään turistia ei näkynyt. Turistit nukkuvat pois eilisiltaista väsymystään, hän tuumi. Hän nautti seuratessaan heräävää kaupunkia ja sitä mopo ja polkupyörärunsautta, joka soljui hänen ohitseen. Tuk-tukit pujottelivat sulavasti autoliikenteen seassa, ja lavataksit pursuilivat väenpaljoutta. Viisikin nuorukaista saattoi sananmukaisesti riippua lavan ulkopuolella, seisoen vain päkiöillään taka-askelmalla. Johan hengitti syvään kostean lämmintä aamuilmaa, ja totesi, että tässä osassa maata ei liikenne ole vielä saastuttanut ilmaa, kuten maan suurkaupungeissa. Hän tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi ajatellessaan tulevan päivän tapahtumia.

-Wai! tuttu ääni ja tuttu tervehdys herätti Johanin unelmistaan. Bathi ajatuksistasi, Susan naurahti istahtaessaan Johanin viereen.

-Hei! itsellesikin, ihailen tässä liikenteen sujumista, vaikka aluksi se näytti minusta hyvin sekavalta Suomeen verrattuna, mutta omat joustavat liikennesäännöt näyttävät täälläkin pätevän.

-Sekavaksi sen tekevät nämä hyvin erilaiset ajopelit ja tietysti osaltaan vasemmanpuoleinen liikenne.

-En voi lakata ihmettelemästä mopojen kantavuutta ja olemattomia turvamääräyksiä. Neljä ihmistä saman mopon selässä, eikä kenelläkään ole kypärää päässään, Johan puisti päätään epäuskoisena.

-Luulen, että tuolta tulee jo meidän minibussimme, Susan viittilöi oikealle.

80

Englantilaiseen retkikuntaan kuului kuusitoista henkilöä, jotka kaikki asuivat Hua Hinin hotelleissa.

Susanin ja Johanin asetuttua paikoilleen Takicha aloitti englanninkielisen selostuksensa.

-Matkaamme norsufarmille tämän Prachuap Khiri Khanin provinssin samannimisen pääkaupungin liepeille. Siellä meillä on mahdollisuus tutustua norsujen jokapäiväiseen elämään farmilla ja tehdä lyhyt safarimatka tropiikissa, kulkuneuvonamme kookas pyhä eläin, norsu. Lopuksi saamme vielä seurata pienten norsulasten tanssia, ennen kotimatkaamme.

Prachuap, kuten provinssia lyhyesti nimitetään, sijaitsee Kran kannaksella, joka yhdistää manner Aasian Malesian niemimaahan. Juuri tämän provinssin alueella on Thaimaan kapein kohta, jonka leveys Siaminlahdesta Myanmarin, eli Burman rajalle on vain parikymmentä kilometriä.

Prachuap Khiri Khanin kaupunkiin on Hua Hinistä matkaa vajaa sata kilometriä. Se on Hua Hiniä pienempi ja hiljaisempi. Kaupunki rakennettiin uudelleen vuonna 1845 Ayutthayan kuningaskunnan tuhon jälkeen.

Prachuap provinssi houkuttelee matkailijoita mielenkiintoisilla luonnon nähtävyyksillä, kuten hienoilla hiekkarannoilla, puhtailla vesillä, ihastuttavilla pikku saarilla, subtrooppisilla metsillä, kansallispuistoilla, vuorilla, luolilla ja vesiputouksilla. Prachuap Khiri Khan on hiljainen, rento kaupunki, jossa ei ole yöelämää juuri lainkaan. Turismi ei ole vielä päässyt pilaamaan sen luonnonkauneutta. Se onkin enimmäkseen paikallisten lomanviettopaikka.

-Ihana istua näin turistina ja kuunnella paikallisen oppaan asiantuntevaa selostusta, Susan kuiskasi vieressään istuvalle Johanille.

Johan puristi hennosti Susanin käsivartta.

81

-Minäkin nautin sanomattomasti tästä retkestä, vaikka en tiedäkään mitä odottaa. Mitä tuohon asiantuntemukseen tulee, niin sinun opastustasi ei tämäkään voita.

-Ikuinen herrasmies, Susan naurahti onnellisena. Äkkiä hän nosti kätensä herättääkseen Takichan huomion.

Takicha nyökkäsi tuskin huomattavasti, Susanin noustessa seisomaan.

-Kertoisitko meille hiukan näistä thaimaalaisista norsuista, hän pyysi.

-Mielelläni. Thaimaan kansalliseläin on Chang Thai, thaimaalainen norsu. Sillä on pitkä ja läheinen yhteys maan historiaan. Thaielefantti on pitkäikäinen ja sillä on ollut tärkeä asema ihmisten jokapäiväisessä elämässä useiden vuosisatojen ajan. Se on ollut välttämätön työjuhta ja tavaroiden kuljettaja vaikeakulkuisessa, paikoin tiettömässäkin maastossa. Ystävällisenä ja älykkäänä eläimenä ihminen on voinut opettaa sitä palvelemaan itseään. On vaikea uskoa, että tuo valtava eläin pystyy tunnistamaan ja tottelemaan jopa viittäkymmentä eri komentoa. Thaimaassa asustavat norsut, Aasiannorsut, ovat pienempikokoisia ja pienempikorvaisia kuin Afrikan eli savanninnorsut. Ne ovat enimmillään kolme metriä korkeita ja painavat korkeintaan viisi tonnia. Aikuinen norsu kuluttaa syömiseen jopa 16 tuntia päivässä ja syö päivittäin 150 - 300 kiloa kasviksia ja juo parisataa litraa vettä. Syömästään ravinnosta se pystyy hyödyntämään vain noin 40 prosenttia. Luonnonvarainen norsukanta pienenee koko ajan ja nykyisin suurin osa Thaimaan norsuista elääkin ihmisten keskuudessa farmeilla, joissa niiden elinmahdollisuuksista pidetään hyvää huolta.

Perimätieto kertoo lukuisia esimerkkejä, joissa elefantilla on ollut tärkeä osa myös kuningaskunnan kohtaloissa.

Erityisen kunnioituksen kohde on ”valkoinen elefantti”, joka oli kuvattuna Siamin vanhassa lipussa. Eläin liittyy erotta82

mattomasti Thaimaan kuninkaaseen, ja sitä käytetään ainoastaan kuninkaallisissa seremonioissa. Uskottiin, että kuningas, joka sai lahjaksi valkoisen elefantin, Chang Samkhanin, toi sen avulla valtakuntaansa onnea ja hyvinvointia.

Takicha katsoi yleisöönsä, nähdäkseen olivatko he tyytyväisiä selostukseen.

-Nyt minä ymmärrän miksi joissakin niin sanotuissa henkien asunnoissa asustaa elefanttipäinen Buddha, jota rukoillaan, Johan riemastui.

Johan ei huomannut puhuneensa suomea, joten Susan käänsi nopeasti puheen englanniksi. Koko autollinen remahti iloiseen nauruun ja puheensorinasta ei ollut tulla loppua.

-Olet aivan oikeassa thaielefantti ei ole ainoastaan kansalliseläin, vaan myös pyhä eläin, eikä lainkaan vähiten sen vuoksi, että se kuvastaa omistajansa eli kuninkaan kunniaa ja loistoa, Takicha täydensi nauraen.

Bussi kääntyi äkkiä oikealle ja jatkoi hiekkapäällysteistä tietä pitkin. Turkoosina hohtava Siaminlahti, joka oli miltei koko matkan pilkahdellut palmujen, rakennusten ja viljelmien välistä, häipyi näkyvistä. Tien molemmin puolin näkyi tiheää trooppista kasvustoa, jonka läpi ei nähnyt paria metriä etäämmälle.

-Tulemme hetken päästä määränpäähämme, norsufarmille. Siellä teille tarjotaan pomelomehulla maustettua raikasta vettä ja tietysti paikallisen tavan mukaan erilaisia trooppisia hedelmiä.

Takicha hyppäsi ensimmäisenä pois autosta ja kävi tarkastamassa, että kaikki oli kunnossa. Hän viittilöi kutsuvasti pylväiden varassa seisovan katoksen vieressä.

Virvokkeet nautittuaan retkeläiset kiertelivät aikansa tutustuakseen isoon farmialueeseen. He pitelivät nenäänsä 83

lähestyessään aitausta, jossa lauma norsuja seisoi kovaäänisesti töräytellen. Ryhmä miehiä oli virittelemässä oudon näköisiä telineitä eläinten selkään.

-Valitkaa parinne, jokaiseen kantotuoliin mahtuu kaksi henkilöä, Takicha kehotti yllättynyttä naureskelevaa yleisöään. -Kantoteline on täysin turvallinen, vaikka norsun käynti onkin hiukan huojuvaa. Älkää ihmetelkö jos se riemuissaan haluaa välillä suudella teitä pitkällä kärsällään, hän jatkoi nauraen. Norsujen kouluttajat, mahultit kuuluvat Karen heimoon, ja ovat kotoisin Pohjois-Thaimaasta. He ovat lempeitä ja rauhallisia, kuten koulutettavansakin. Norsut noudattavat tarkasti heidän ohjeitaan. Mahultilla on norsua ohjatessa kädessään käyräteräinen keppi, jolla hän koskettaa norsua oikean korvan takaa halutessaan sen kääntyvän vasempaan, ja päinvastoin. Norsu on luonteeltaan varovainen, eikä suostu menemään eteenpäin jos vaistoaa joutuvansa vaaraan.

Susan ja Johan kapusivat korkealta telineeltä oman norsunsa selkään, ja heidän mahultinsa, norsun niskassa istuen, ohjasi ajokkinsa viidakon uumeniin norsujen tallaamaa polkua pitkin. Kahdeksan norsua taakkoineen seurasi perässä.

Kulku oli rauhallista, vähän huojuvaa tosin, vaikka eläin osasi taitavasti askeltaa epätasaisella polulla. Tropiikki näytti salaperäisen kiehtovalta ylhäältä katsottuna.

Johan oli kietonut kätensä suojelevasti Susanin hartioitten ympärille ensimmäisen heilahduksen heittäessä tytön hänen kylkeään vasten. Susanin käsi lepäsi rennosti pojan vyötäröllä. Toisella kädellä hän otti tukea kuljetuskorin reunasta.

-Katso miten tiheää tämä metsikkö on. Puiden latvat ovat useassa kerroksessa, eikä ylintä kerrosta edes näy, Johan ihmetteli vilkuillen välillä ylöspäin, välillä polun molemmin 84

puolin. - Eiväthän alhaalla kasvavat kasvit saa aurinkoa laisinkaan, hän totesi.

-Eipä siellä juuri mitään kasvakaan, Susan vastasi selittäen tarkemmin. - Näethän, että nuo liaanitkin kiipeävät puiden runkoja pitkin ylös kohti valoa, ja ne sentään ovat rentoja viherkasveja, joiden versot muuttuvat puumaisiksi vasta pituuskasvun myötä. Ollaan tarkkoina, täällä voi kuulemma nähdä gibboneita, makakeja tai muita apinoita ja värikkäitä lintuja, jopa pitkänokkaisia kolibreja. Petoeläimet eivät näiden raivattujen reittien varrella onneksi viihdy.

Jono keinui eteenpäin verkkaista tahtiaan matkalaisten ihaillessa tropiikin mahtavuutta. Etummaisen norsun mylvähtäessä komentonsa, toiset töräyttivät vastaukseksi, että olivat ymmärtäneet komennon.

-Johtajaeläin pitää seurueestaan hyvää huolta, Johan totesi huvittuneena.

Retken päätyttyä Takicha oli heitä vastassa norsuaitauksen luona.

-Mitä piditte retkestä trooppisessa sademetsässä? hän kysyi katsahtaen retkeläisestä toiseen.

-Se veti ihan sanattomaksi. Mahtavaa! Ennennäkemätöntä! Ainutkertaista! Upeaa! Ihastuneita huutoja sateli joka puolelta.

-Myös norsut pitävät roolistaan, sillä liikunta on niille tärkeää suuren ruhon ja jatkuvan syömisen takia. Norsu nukkuukin seisaallaan, sillä jos se on makuulla enemmän kuin viisitoista minuuttia, sen valtava ruhon paino vioittaa sisäelimiä.

-Teillä on nyt reilu puolituntia aikaa tehdä ostoksia paikalliselta torilta, ennen kuin pienten norsujen esittämä puolitoistatuntinen show alkaa, Takicha kertoi, tyytyväisenä ryhmän kommentteihin.

85

Susan ja Johan istuutuivat erääseen pieneen thaipaviljonkiin, joka sijaitsi varsinaisen torialueen ulkopuolella.

Se oli rakennettu perinteisen thaimaalaisen arkkitehtuurin mukaan teräväkattoiseksi koristeellisin räystäslaudoin. Keskellä katosta komeili pieni pöytä, jonka molemmin puolin oli penkit.

-Aivan kuin istuisi kesämökin pihakeinussa, Johan vitsaili.

Samalla hän huomasi tarjoilijapojan lähestyvän, kaksi huurteista singha-olut pulloa upotettuna värikkäisiin lämpöeristettyihin lieriöihin. Poika ojensi kysyvän näköisenä pullot heitä kohti.

Johanin nyökätessä hyväksyvästi, pojan kasvoille levisi hymy, joka ulottui aina silmiin asti. Hän asetti oluet pöydälle heidän eteensä, kumartui hieman ja asetti kämmenensä vastakkain tyypilliseen thai-tervehdykseen.

Johanin maksettua juomat, poika peräytyi hitaasti, kääntyi ja poistui yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.

-Teidän kommunikointinne oli kuin hidastetusta mykkäelokuvasta, Susan sanoi luoden ihastuneen katseen Johanin sinisinä hehkuviin silmiin.

-Tämän kaltaista satumaista luonnonrauhaa ja ihastuttavaa seuraa ei sovi häiritä tyhjänpäiväisellä jaarittelulla. Johanin lempeä katse kertoi Susanille sen, mitä mies ei lausunut ääneen.

He siemailivat kylmää juomaa hiljaisina, kuunnellen läheisestä pensaasta kuuluvaa voimakasta kas-kas hyönteisen siritystä.

-Tiedätkö muuten, että kas-kas elää seitsemän ensimmäistä vuottaan maan alla, ja kun se tulee esiin sillä on vain muutama päivä aikaa etsiä puoliso parittelua varten? Susan kysäisi äkkiä.

-Mistäpä minä moisen tietäisin? Johan naurahti huvittuneena. – Ilmankos sen siritys on niin luokseen kutsuvaa.

86

Susan katsahti Johaniin hymyillen ja selasi samalla mietteliäänä edessään pöydällä olevia monivärisiä esitteitä.

-Katsos tätä! hän huudahti innostuneena. - Otin tuolta torikioskista muutamia lähialueiden esitteitä, ja tässä se on!

Olen kuullut kerrottavan tästä lähes sadan neliökilometrien laajuisesta kansallispuistosta, mutta en ole käynyt siellä.

Siellä on trooppisen sademetsän ja eläinten lisäksi laaja makeanveden suoalue katkarapualtaineen. Kalkkikivivuoret ulottuvat hienohiekkaiselle Siaminlahden rannalle asti.

-Khan Sam Roi Yot National Park, Johan luki esitteestä, alkaen vähitellen innostua. - Tässä on kartta ja selvät opasteet mistä mikin löytyy. Missä tällainen nähtävyys sijaitsee?

Onko se kaukanakin? Miten sinne pääsee? Kysymyksiä sateli niin, ettei Susan ehtinyt saada puheenvuoroa.

-Se tässä ihaninta onkin. Sinne on vain muutaman kymmenen kilometrin matka täältä, ja sinne näkyy menevän bussi. Odotas, kun katson! Bussi lähtee puolen tunnin kuluttua tuon ison katoksen edestä! Susanin suklaanruskeat silmät kohtasivat Johanin sähkönsinisenä hohtavan katseen kiitävän sekunnin ajan, kunnes he tarttuivat toisiaan käsistä ja purskahtivat raikuvaan nauruun.

-Ei viivytellä, vaan mennään hyvästelemään muu retkikunta ja ennen kaikkea Takicha, Johan hypähti seisomaan ja keräsi kaikki esitteet mukaansa.

-Entä se pikkunorsujen tanssishow? Susan kysäisi.

-Se saa jäädä toiseen kertaan, sademetsä viehättää enemmän. Tule ostetaan isot vesipullot mukaan.!

Koko bussimatkan Susan ja Johan tutkivat mukanaan olevaa esitettä, josta ilmeni, että puisto oli avattu 28. kesäkuuta vuonna 1966 ja julistettu silloin maan neljänneksi kansallispuistoksi. Keväällä 1982 se laajennettiin nykyiseen kokoonsa. Paikan historiatiedot kertoivat, että jo paljon aikaisem87

min seutu oli kuninkaallisten kiinnostuksen kohteena. Kerrottiin, että 18. päivänä elokuuta 1868 suoalueella voitiin nähdä täydellinen auringonpimennys. Kuningas Mongkut, Rama IV, joka oli tiedemies ja harrasti myös astrologiaa, tuli paikalle suuren vierasmäärän kanssa, päästäkseen täydellisen auringonpimennyksen aikaan kaiken oleellisen yläpuolelle ja saisi selville maansa tulevaisuuden. Aurinko pimeni täysin juuri lasketulla kellonlyömällä, mutta se oli myös otollista aikaa malariaa aiheuttavien hyttysten esiintulolle.

Mongkut kuoli kaksi viikkoa myöhemmin sairastuttuaan malariahyönteisen aiheuttamaan myrkytykseen.

Koko puistoalue käsitti 93 neliökilometriä. Se levittäytyi laajalle alueelle ja nähtävyydetkin olivat hyvin moninaisia.

Oli vuoristoisia metsiä, upeine luolineen ja kalkkikiviseinineen, sekä laaja trooppinen sademetsä-alue monine harvinaisine kasveineen ja eläimineen. Kolmasosa oli makeanveden suota, jolla asusti harvinaisia kahlaajalintuja. Puisto ulottui Siaminlahden valkeahiekkaiseen rantaan asti, jonka edustalla oli mahtavia kalkkikivikukkuloita, ja muutamia pieniä eksoottisia saaria.

-Toivottavasti saamme sieltä hankittua englanninkielisen kartan, josta voimme etsiä mielenkiintoisimmat paikat, sillä koko laajaa aluetta emme ehdi tämän iltapäivän aikana tutkia, Susan järkeili.

Kartan ja lähes kasviopin kokoisen esitevihkosen saatuaan, he suunnistivat aluksi kohti trooppista sademetsää, joka oli ominaista päiväntasaajan lähialueille läpi vuoden vallitsevan kostean ja lämpimän sään vuoksi.

Johan seisoi polun varrella nojaten liaanin versojen peittämän palmun runkoon ja katsoi suoraan ylös. Yhtä ja samaa vihreää kattoa näkyi joka puolella. Hän kierteli palmua, ja jostain väliköstä hän saattoi nähdä pienen siivun sinistä 88

taivasta. Jossain ylhäällä lehahti värikäs lintu lentoon, kadoten pian latvuston suojaan.

-Onpa tiheä ja monikerroksinen latvusto, hän ihmetteli.

-Yhtä vihreää mattoa koko taivas, Susan huokasi. – Täysin erilainen metsä kuin maan pohjois-osassa. Siellä maasto on vuoristoista ja karua, ja osaksi tasaista ylätasankoa. Ilma on raikasta ja kirkasta, täällä taas kosteaa ja kuumaa.

Puistoon oli sijoitettu tyypillisiä tropiikin eläimiä. Ne oli taitavasti kätketty lähes näkymättömien verkkojen taakse.

Tiikeri saattoi maata kookospalmun alla välittämättä laisinkaan muutaman metrin päässä heiniä häkistä nyhtävästä antiloopista. Maanpinnalta katsoen kasvusto oli varjoisuuden takia harvaa. Useilla latvuksensa kymmeniin metreihin kurottavilla puilla oli vesiperäisillä mailla kasvaville puille ominaiset pönkkäjuuret.

Metsän keskikerroksen muodostivat pienempien puiden latvat, ja siellä riippui muutama gibboni temppuja tehden.

Ylempänä latvuksen haarukassa kasvoi oudon näköinen valkokukkainen kasvi, jonka juuret riippuivat puun oksan alapuolella.

Johan otti esille opaskirjasen ja tutki sitä hetkisen.

–Tuo kasvi on varastoinut oksan tyvisyvennykseen vettä sateen aikaan ja nyt se odottaa uutta sadetta saadakseen uutta kasvuvoimaa. Ihmeellistä.

-Johan, huomaatko, että sademetsän kasvustossa on tosiaankin havaittavissa kerroksellisuutta puiden kurottautuessa valoa kohti? Susan tokaisi heidän saavuttuaan alueelle, josta näkyi yllättäen iso alue sinisenä hohtavaa taivasta.

Johan katsoi häneen yllättyneenä ja kohotti sitten katseensa suoraan ylöspäin.

-Totta. Tuo ylin on kolmas latvuskerros. ”Puiden latvukset kohoavat jopa kolmeenkymmeneen metriin, ja ne muodostavat lähes katkeamattoman vihreän kasvimassan, joka 89

estää tehokkaasti auringonvalon pääsyn alaspäin.” hän luki opaskirjasesta.

-Entä eläimistö? Mitä kirja siitä sanoo? Minä näen apinoita ja kukkien kimpussa pörrääviä hyönteisiä. Kukat näyttävät kasvavan suoraan puiden rungoissa, Susan henkäisi ihastuneena pyyhkäisten ties miten monennen kerran hikeä kasvoiltaan. – Kohta sekä kosteus- että kasvopyyhkeet loppuvat, hän huokasi.

-Minun repussani on nenäliinapakka, Johan huomautti reppuaan kaivellen.

Sitten hän syventyi uudelleen kirjan teksteihin, vilkaisi Susania, joka näytti odottavan vastausta.

-Tämän mukaan sinun pitäisi niiden apinoiden lisäksi nähdä pitkänokkaisia värikkäitä lintuja imemässä kukista mettä, hän huomautti iloisesti. – Katso tuonne oikealle, siellä on joku kirkkaanvärinen lintu. Voisiko se olla paratiisilintu?

Kaikkein korkeimpien puiden rungot olivat tunkeutuneet vihreän lehväkatoksen läpi kohti aurinkoa ja kohosivat kymmenien metrien korkeuteen. Latvojen yläpuolella suihki nopealiikkeisiä pääskysiä.

Susan nojautui luottavaisesti Johanin käsivarteen heidän suunnistaessaan karttaa seuraten kohti laajaa suoaluetta, jolla sijaitsi opaskirjan mukaan Thaimaan suurin makeanveden allas. Kasvusto alkoi vähitellen muuttua. Monikerroksinen sademetsä vaihtui mangrovekasvillisuudeksi. Puut ja pensaat levittäytyivät tiheänä kasvustona vesialtaan ja suojaisen Khlong Kui jokisuiston ympärille.

Johan avasi opaskirjan suoalueen kohdalta ja luki: ”Jokisuistossa vuorovesivaihtelu on suuri, ja pohja, eli puiden kasvualusta muodostuu lähes hapettomasta liejusta. Siksi kasvit kasvattavat pönkkäjuurien lisäksi erityisiä hengitysjuuria hapen saamiseksi. Sitomalla liejua mangrovekasvillisuus lisäksi suojaa rannikkoa eroosiolta ja jopa tsunameilta”.

90

–Järkevää! Luonto on viisas.

Susan väisteli taitavasti polulla kiemurtelevia paksuja juuria ja totesi. -Nämä lenkkikengät olivat muuten viisas jalkinevalinta.

-Ehkä olisi myös viisasta pukea pitkähihainen paita ylle suoalueella vierailun ajaksi, Johan huomautti karkottaessaan ensimmäisen sääsken käsivarreltaan.

Ilmanala muuttui yhä kosteammaksi ja kuumemmaksi.

Aurinko porotti pilvettömältä taivaalta nostaen suoalueen ylle harmaan hunnun. Jo kaukaa kuului suolintujen aikaansaama konsertti. Johan harmitteli huonoa lintutuntemustaan, ja Susan kiikarin puutetta.

-Kiikarin olisimme varmasti saaneet vuokrattua puiston keskuspaikasta ”päämajasta”, Johan huomautti. -Harmi, ettei se juolahtanut mieleen.

-Tuon harmaahaikaran minä tunnistan ja nuo punasääriset , flamingot! Susan huudahti nähdessään ison lintuparven.

Suoalueelle oli levittäytynyt satoja kahlaaja- ja vesilintuja, vaikka maaliskuu ei ollutkaan parasta lintujen bongausaikaa. ”Elo- ja syyskuussa, kun muuttolinnut saapuvat, laguunia ja sen ympäristöä saattaa kansoittaa jopa 300 eri lintulajia”, Johan huomasi opaskirjan kertovan.

Siellä täällä vilahti lisko pensaston suojaan, ja makakisekä languarapinat keikkuivat mangrovemetsikössä. Iso värikäs sinipäinen lintu istui korkealla suon päälle kurottautuvalla oksalla tiiraten tarkasti alapuolellaan olevaa vedenpintaa. Se oli niin kaukana, ettei Susan voinut olla varma oliko se kuningaskalastaja, joka vaanii saalistaan, vai joku muu värikäs lintu.

-Ihanaa! Susan henkäisi. – Olen iloinen, että kansallispuiston esite osui käteeni siellä norsutorilla. Olen kuullut opas91

tovereiden puhuvan tästä puistosta, mutta mitään näin mahtavaa en osannut edes kuvitella.

-Mahtava elämys ja sinun seurasi kruunaa kaiken. Johan vakavoitui ja tarttui uudelleen Susanin käsivarteen. Tyttö naurahti, ja salaperäisen hymyn valaistessa hänen kasvojaan, taputti häntä hennosti ranteeseen.

Huomaamattaan he olivat lähteneet suoalueelta kävelemään rannan suuntaisena kulkevaa polkua pitkin etelään päin. Rannan hienohiekkainen kaistale kapeni, ja polku kääntyi sisämaahan päin. Katsoessaan ympärilleen he huomasivat osaksi metsän peittämän kallioisen vuoren. Iltapäiväaurinko sai kalkkikivilohkareet hehkumaan kullankeltaisina.

-Tuon täytyy olla se kuuluisa kalkkikivivuori, jossa sijaitsee Tham Praya Nakhon kuninkaallinen luola, Susan huudahti innostuneena alkaen kiireesti selata esitettä. - Tässä se on, hän riemuitsi. - Pelkäsin, että se on kauempana emmekä ennätä sinne ennen pimeän tuloa.

-Miksi se on sinulle niin tärkeä? Johanin mielenkiinto heräsi.

-Olen jo jonkin aikaa ajatellut, että tästä Khao Sam Roi Yöt puistosta saisi matkatoimisto mainion retkikohteen, kun osaisi valita lähellä toisiaan sijaitsevat nähtävyydet helposti yhdistettäväksi retkipoluksi. Meidän kierroksemme osoittaa, että se on täysin mahdollista, ja tuo luola on yksi puiston kohokohdista.

Susanin silmät loistivat, ja koko tyttö oli yhtä hymyä. Äkkiarvaamatta hän tarttui Johanin käsiin ja pyöritti tätä ympäri niin, että Johan oli kaatua.

-Lisää tällaisia oivalluksia, en pistä yhtään vastaan, Johan nauroi riemastuneena tytön yllättävästä käytöksestä.

92

Vuorta kohti kulkeva polku nousi kivisenä ja vaikeakulkuisena jyrkkää rinnettä ylöspäin. Kartasta he huomasivat, että luolalle olisi päässyt helpompaakin reittiä pitkin, mutta jo tähän asti matkattuaan, he jatkoivat sinnikkäästi eteenpäin.

Vesipullot olivat jälleen tarpeen hikipisaroiden valuessa pitkin ihoa. Väsyneinä ja huohottaen he saapuivat viimein luolalle. Luolia oli tosiasiassa kaksi, ja ne olivat katon romahtamisen vuoksi yhteydessä toisiinsa.

Näkymä yllätti heidät. Heidän edessään avautui laaja tasainen alue, jonka seinät hohtivat valkeina runsaan kalkkipitoisuuden ansiosta. Luolaan virtasi auringonvaloa katossa olevan suuren aukon kautta. Auringonsäteet osuivat kuin valoheittimet keskellä aukeaa sijaitsevaan koristeelliseen Kuha Karuhas paviljonkiin, jonka kuningas Chulalongkorn, Rama V, rakennutti vuonna 1890 vieraitaan varten. Hänen nimensä koristi luolan pohjoisseinää, samoinkuin Rama VI:n ja Rama VII:n. Myös nykyinen kuningas Bhumibol, Rama IX oli vieraillut luolassa useammankin kerran.

-Ihmeen ihana paikka vuoren sisällä, Johan kummasteli.

-Täällä voisi vaikka asua. Asuntona olisi tyypillinen thaimaalainen, koristeellinen rakennus, pihamaalla vihreitä pensaita ja kattona aurinkoinen taivas. Mitä muuta voisi toivoa?

-Eikö edes asuinkumppania? Susan nauroi kiusoitellen.

Johan koppasi häntä vyötäröltä ja pyörähti hänen kanssaan ympäri muutaman kierroksen. Kun hän vihdoin päästi tytön, olisi tämä kaatunut, ellei Johan olisi tukenut. Nopeasti hän sulki hämmästyneen tytön syliinsä ja painoi hellän suudelman tämän kosteille, avoimille huulille.

Kiitävän hetken he katsoivat toisiaan silmiin ja katsahtivat sitten hämmentyneinä ympärilleen. Kaikki tapahtui niin nopeasti, etteivät muut luolaa ihailevat turistit ennättäneet huomata mitään, niin he ainakin uskoivat.

93

Luolaa tarkemmin tutkiessaan he löysivät kalkkikiviluolille ominaisia, vuosituhansien saatossa syntyneitä tippukivimuodostelmia ja syviä onkaloita.

Aurinko oli jo uhkaavasti alentunut, heidän laskeuduttuaan hienohiekkaiselle rannalle, jossa viimeiset auringonpalvojat alkoivat koota varusteitaan kotiin lähtöä varten. Rannan hiekka oli hienoa kuin perunajauho ja narskahteli askelten alla kuin vitilumi. Vesi oli kristallinkirkasta ja hennon turkoosia.

He istahtivat läheisen rantabaarin olkikatoksen alle ja tilasivat paikallista singha- olutta ja pienet salaattiannokset.

-Juuri tässä kohtaa on Thaimaan maantieteellinen kapein kannas Burman ja Siaminlahden välissä. Jos oikein muistan, se ei ole edes kahtakymmentä kilometriä leveä, Susan totesi poimien helpon näköisesti syömäpuikoilla katkarapuja salaattiannoksestaan.

Rannalta käsin he saattoivat ihailla rantatörmästä kohoavia kalkkikivivuoria, joista korkein kohosi kuudensadanviiden metrin korkeuteen. Ranta oli hyvin matalaa ja lähellä rantaa kohosi pitkä rivi kalkkikiviluotoja, joilla pesi vielä nytkin useita vesilintuja. Niiden kirkuna kuului kauas. Rannalla istuja saattoi selvästi kuulla luotojen yläpuolella liitävien lintujen siipien suhinan meriveden vienon loiskeen läpi.

-Tämä retki oli minulle todellinen yllätys. Susan kuiskasi tuskin kuuluvasti.

Johan tarttui hänen pöydällä lepäävään käteensä ja puristi sitä hiljaa, Susanin katsoessa hänen vakaviin silmiinsä.

-Haluaisin istua näin aamun sarastukseen asti, hän huokasi.

Susan oli hetken hiljaa, mutta laski sitten katseensa alas ja ikään kuin heräsi lumouksesta. Hän irrotti kätensä varovasti Johanin otteesta ja sanoi.

94

-Valitettavasti meidän täytyy nyt kuitenkin lähteä selvittämään mihin aikaan lähtee bussi Hua Hiniin päin.

Oli melkein pimeää heidän laskeutuessaan bussista My Thai hotellin edustalla. He olivat sopineet illastavansa yhdessä Hua Hinin keskustassa Susanin käytyä suihkussa ja vaihdettua vaatteet. Johan oli ostanut siistin T-paidan puiston ”päämajan” putiikista vaihtaakseen sen hikisen paitansa tilalle iltaa varten.

-Shortsit saavat luvan kelvata, jollei sinulla ole antaa minulle vaihtovaatteita, hän pilaili käytyään myös suihkussa.

Hetkessä he olivat valmiit. Susanin kevyt hennonkeltainen silkkipellavapuku ja samansävyiset sandaalit korostivat hänen tummaa olemustaan. Johan huomasi miesten ihailevat katseet heidän hypätessä lähes täyteen lavataksiin.

-Onko sinulla erikoistoivomuksia illallisen suhteen? Susan kysyi heidän kävellessään kohti Soi Bin Taban katua.

-Erikoistoivomuksia ei ole, mutta jotain thaimaalaista kuitenkin.

Susan tarttui Johanin käsivarteen ja kiskaisi hänet yksinkertaisin puupöydin ja -penkein kalustettuun baariin ja tilasi juomat.

-Jos odotamme hetken, niin ravintola tulee kohta meidän luoksemme, hän kehotti.

Johan katsoi hämmästyneenä, mutta istahti kuuliaisesti penkille seuraamaan ympärillään kuohuvaa elämää.

Kadulla pörräsi mopoja ja tuk-tukeja. Niiden välissä puikkelehti kärryjä työntäviä hedelmä-, vihannes- ja kalakauppiaita.

-Katso, tuolta tulee ravintolamme, Susan huudahti ja osoitti isoa vaunua, jota työnsi edellään keski-ikäinen värikkääseen asuun pukeutunut nainen. Asua suojaamassa oleva 95

esiliina oli alkuillasta ollut valkoinen, mutta nyt sitä kirjavoittivat lukemattomat vihannes- ja maustekastiketahrat.

Vaunun etuosassa kaasuliedellä porisi kattila grillin vieressä, ja vaunu pursui erilaisia äyriäisiä, vihanneksia, lihapaloja, kaloja ja mausteita. Susanin viittauksesta vaunu pysähtyi heidän pöytänsä eteen.

-Pad thai kahdelle, Susan esitti, ja osoitti ruokalajin toisensa jälkeen.

Kun he olivat saaneet banaanin lehdelle kootun annoksen eteensä, Susan alkoi kertoa.

-Pad thai on yksi suosituimmista thairuoista. Se on riisinuudelipohjainen banaaninlehdeltä tarjoiltu ruoka, joka valmistetaan wokkipannussa, keittämällä kalakastikkeessa kasviksia ja riisinuudeleita. Ruokaan lisätään katkarapuja, salaattisipulia, papuja, ituja ja tietysti chiliä, haluttaessa myös broileria. Tekijän mukaan myös muita erilaisia mausteita, muun muassa limeä, sokeria, korianteria, inkivääriä ja niin edelleen.

Kun he olivat syöneet, ja Johan kehunut ruokaa eksoottisen maukkaaksi, Susan kysyi.

-Huomasitko, että kärryissä oli uppokeitettyjä heinäsirkkoja, muurahaisia, matoja, toukkia, skorpiooneja ja muita nilviäisiä?

Huomasin, ja säikähdin, että et kai niitä aio minulle syöttää, Johan naureskeli.

-Yllättävää kyllä ne ovat herkullisia, vaikka minä en niistä pidäkään. Heinäsirkoista syödään jalat ja pää. Pään irrottamisen jälkeen pitää nykäistä pois suoli, joka lähtee päästä.

Suolessa on nimittäin eläimen viimeisen vuorokauden aikana syömä ruoka, jonka syöminen ei ole suositeltavaa. Näiden kaikkien otusten myös koppakuoriaisten pitää olla hyvin paistettuja, muuten voi saada matoja tai vatsanväänteitä.

96

Johania puistatti. - Minua iljettää pelkkä ajatuskin mokomien otusten syömisestä.

-Kun siitä iljetyksestä pääsee, ne ovat kuulemma yllättävän hyviä. Ihan kuin sipsejä tai suolapähkinöitä, Susan nauroi huvittuneena. – Tuolta tulee hedelmäkärry, eiköhän siirrytä jälkiruoan pariin?

Ilta oli kulunut jo pitkälle. Päivä oli ollut mielenkiintoinen ja antoisa, mutta Johania harmitti silti, että heillä ei ollut tilaisuutta keskustella henkilökohtaisista asioista lainkaan. Hän olisi halunnut tietää Susanista paljon enemmän, oikeastaan ihan kaikki, sillä nyt hän tiesi varmasti, että hän oli rakastunut, rakastunut viimeistä sielun sopukkaa myöten. Hänen pitäisi saada jonkinlainen selvyys Susanin tunteista. Hän tiesi, että Susan piti hänestä ja viihtyi hänen seurassaan, mutta se ei hänelle enää riittänyt.

-Haluaisin keskustella kanssasi ihan rauhassa, mutta se ei ole mahdollista tässä metelissä, hän tuskaili.

-Mennään minun luokseni, Susan ehdotti sen enempää ajattelematta.

-Voinko minä tulla? On jo aika myöhä, Johan empi.

-Minulla on huomenna vapaa päivä, joten voin valvoa vaikka miten myöhään. Tämä päivä on antanut minullekin paljon ajattelemisen aihetta, Susan lisäsi hämillään.

Susanin asuntoon saavuttuaan he laittoivat heti tuuletuslaitteen päälle ja menivät vilvoittelemaan parvekkeelle.

Ilma oli auringon laskun jälkeen hieman viilennyt, ja tähdet alkoivat ilmestyä tummenevalle taivaalle. Heitä molempia hiukan jännitti uusi outo tilanne. He olivat nyt ensimmäistä kertaa aivan kahdestaan samassa huoneessa. Ilmassa oli tropiikin taikaa, koko päivä oli ollut satumaisen ihana. Susan asetti kaksi korituolia vastatusten pienen pöydän molemmin puolin.

97

-Haluatko jotain juotavaa? hän kysyi.

-Vettä kiitos, Johan vastasi istuutuessaan.

Susanin tullessa kaksi vesipulloa ja lasit mukanaan, Johan aloitti.

-Haluaisin, että kertoisit kaiken itsestäsi, ihan kaiken, jos ei sinulla ole mitään sitä vastaan.

-En tiedä mistä aloittaisin. Jospa sinä kertoisit ensin, Susan ehdotti.

-Minusta ei ole paljon kertomista, Johan naurahti. – Olen 26-vuotias lakitieteen maisteri, varatuomari ja työskentelen isäni ja Miron isän omistamassa asianajotoimistossa Warren & Kaila. Olen poikamies ja asun yksin omistamassani 50 neliön osakkeessa Tampereella, mutta tämän kaikki jo tiesitkin.

Minulla ei ole sisaruksia. Harrastuksiini kuuluu golfin lisäksi ihan tavallinen ulkoilu kaikissa muodoissa. Käyn mielelläni teatterissa, luen paljon ja silloin tällöin surffailen netissä, lähinnä töihin liittyvissä asioissa. Minulla ei ole ollut yhtään pitkäaikaista naissuhdetta. Se ainoa oikea ei ole osunut kohdalleni. Äitini, Johanna on ekonomi, ja vasta täyttänyt 50 vuotta.

Hän toimii nykyisin paperitehtaan johdon sihteerinä.

Isäni Simo puolestaan on 52-vuotias lakitieteen maisteri, myös varatuomari. Hänet tunnetaan erittäin pätevänä asianajajana, kuten Mironkin isä, Marcus, joka on lisäksi lakitieteen tohtori.

Siinä on koko tarinani kaikessa lyhykäisyydessään. Jos siihen jotain lisäisin, niin sen, että tälle Thaimaan matkalle lähdimme Miron kanssa siitä syystä, että isämme olivat ihastuneet tähän eksoottiseen maahan ensimmäisellä matkallaan 25 vuotta sitten. Eipä ihme, että minulle kävi samoin.

Susan oli hiljaa pitkän tovin ja katsoi mietteissään ulos pimeyteen.

98

-Minun tarinani on paljon monimutkaisempi, hän sanoi tuskin kuuluvasti.

-Minäkin olen vanhempieni ainoa lapsi. Olen 24-vuotias filosofian kandidaatti ja opiskeluni on yhä kesken. Asun nykyään Helsingissä opiskelijayksiössä yksin. Kaksi vuotta asuin avoliitossa sulhaseni Aaro Mäkisen kanssa, joka on matematiikan maisteri. Erosimme viime syksynä yhteisestä sopimuksesta kaikessa sovussa. Aaro oli minun ensirakkauteni. Aloimme seurustella jo kouluaikana. Ehkä olin liian nuori muuttaessamme yhteen asumaan. Aaro on minua kaksi vuotta vanhempi.

Vanhempani Maria ja Allan Järvelä asuvat Seinäjoella. Äitini on 54-vuotias peruskoulun opettaja, ja isäni 55vuotias arkkitehti, jolla on oma arkkitehtitoimisto.

Susan keskeytti hetkeksi ja mietti miten jatkaisi kertomustaan.

–Oikeastaan he eivät ole oikeita vanhempiani, sillä he adoptoivat minut, kun olin alle neljävuotias. Rakastan heitä suunnattomasti, ja uskon, että he myös rakastavat minua, sillä he olivat jo yli kolmenkymmenen ottaessaan minut omaksi tyttärekseen.

-Etkö ole yrittänyt löytää biologisia vanhempiasi? Johan keskeytti.

-En ole. En ole katsonut sitä tarpeelliseksi, ja toiseksi vanhempani ovat olleet aika vaitonaisia kysyessäni syntyperästäni. He sanoivat, että eivät tiedä mitään vanhemmistani, ja minä uskon, että se on totta.

Johan vaipui hetkeksi ajatuksiinsa. Katsoessaan Susaniin hän huomasi tytön värisevän, ja tämän ruskeissa silmissä kiilsi kyyneleitä.

-Sinulla on kylmä, hän totesi, kiersi kätensä tytön hartioiden ympärille ja johdatti hänet sisälle.

99

Susan painautui luottavaisesti hänen syliinsä ja kohotti kasvonsa miestä kohti. Tämä uppoutui tytön katseeseen ja puristi hänet tiiviimmin itseään vasten. Vaistomaisesti Johanin huulet painautuivat Susanin huulille ja tästä tuntui kuin hän kohoaisi korkeuksiin ja kaikki epätietoisuus hävisi hänen mielestään. Oli vain tämä hetki, tämä ihmeellinen tunne.

-En uskonut, että kukaan nainen voi olla niin suloinen ja samalla niin arvoituksellinen kuin sinä, Johan kuiskasi suudellessaan Susanin tummia kiiltäviä hiuksia.

-Sinun sylissäsi minulla on ihmeen turvallinen olo, Susan huokasi irrottautuessaan Johanin käsivarsien puristuksesta.

-En ole koskaan myöntänyt edes itselleni, että syntyperäni askarruttaisi minua. – Aina joskus, varsinkin ulkomailla, minulle tulee kummallinen olo, kummallinen tunne jostain oudosta, josta en pääse perille. Liittyykö se entiseen elämääni, vai aiheutuuko se vain vieraan kulttuurin salaperäisyydestä ja sen mukanaan tuomasta mytologiasta.

-Nyt minä tiedän, että tuo sinuun liittyvä salaperäisyys on yksi sinun viehätysvoimasi salaisuuksista. Haluaisin päästä perille niistä kaikista.

Susan huokasi tuskin kuuluvasti.

Johan katsoi hellästi lähellään seisovaa neitosta, näki kuinka hänen tummat pitkät ripsensä heittivät varjoja kuumille poskille. Hän ei voinut hillitä itseään vaan otti hänet uudelleen syliinsä pidellen häntä niin tiukasti, että tyttö pystyi hädin tuskin hengittämään.

-En voinut kuvitella tuntevani ketään naista kohtaan samalla tavalla kuin tunnen sinua kohtaan, hän henkäisi ennen kuin painoi polttavat huulensa Susanin huulille. - Rakastan sinua, olen rakastanut sinua ensi hetkestä alkaen, hän mumisi.

100

Suudelma otti Susanin valtoihinsa ja sai hänen sisällään kyteneen pienen liekin leimahtamaan roihuksi, joka tuntui kulkevan polttavana läpi koko hänen ruumiinsa.

-En uskonut koskaan tuntevani mitään tällaista, luulen olevani rakastumassa sinuun, hän henkäisi Johanin kantaessa hänet pehmeälle vuoteelle.

Johan veti varovaisesti kevyen mekon Susanin pään yli ja katsoi haltioituneena tytön kaunismuotoisia pystyjä rintoja, huokaisten ihastuksesta.

-Sinä olet sanomattoman kaunis, kuinka rakastankaan sinua.

Susanin silmät eivät kestäneet miehen katseesta säteilevää hellyyttä. Hän veti Johanin ujosti puoleensa, pujotti kätensä tämän kaulaan ja suuteli häntä hellästi. Johan vapautui hetkessä vaatteistaan ja puristi rakastamansa tytön lujasti itseään vasten. Tuntiessaan tytön pehmeän paljaan vartalon itseään vasten hänen tunteensa roihahtivat ilmiliekkiin. Hänen suunsa etsi ahnaasti tytön raollaan olevia hehkuvia huulia, ja he uppoutuivat kaiken hukuttavaan intohimoiseen suudelmaan.

Susan tunsi outoa hurmaa, jollaista hän ei ollut koskaan ennen kokenut. Miehen jäntevä vartalo veti häntä vastustamattomasti puoleensa ja hän antautui täysin tunteidensa vietäväksi.

Kaikki muu hävisi heidän tietoisuudestaan. Oli vain tämä hetki ja he kaksi, ja kun heidän vartalonsa kietoutuivat yhteen, he lakkasivat olemasta kaksi erillistä olentoa.

Johan heräsi naapurin kukon ensi kiekaisuun ja otti Susanin jääkaapista esille tuoremehua, jugurttia sekä hedelmiä, jotka hän asetti tarjottimelle ja vei hymyillen Susanille vuoteeseen. Susan haukotteli onnellisena ja muisti äkkiä.

101

-Huomasitko sinä soittaa illalla Mirolle, että et tule yöksi kotiin?

Johan pörrötti hänen tummia hiuksiaan ja nauroi.

-Älä ole huolissasi, soitin hänelle illalla, kun sinä olit suihkussa. – Sanoin myös, että tulen tänäänkin myöhään. Kaduttaako sinua eilinen? hän vakavoitui.

-Ei miten niin, vai pitäisikö? Susan nauroi onnellisena.

-Mitä meillä on ohjelmassa tänään herrani? jos saan luvan kysyä, hän jatkoi venytellen siroja jäseniään.

-Menemme rannalle ja olemme siellä koko päivän. Haluan nauttia näistä viimeisistä lomapäivistä täysin sydämin.

Vai luuletko, että saisin tingittyä Huvimatkoilta lisäaikaa?

-Edes sinun viehätysvoimasi ei siihen riitä, vaikka hurmuri oletkin, Susan kehaisi haukaten ison palan tarjottimelta ottamaansa mehevää ananasta. – Tiedän muuten ihanan rannan jos rantaelämää haluat.

-Ensin kuitenkin aamiaiselle, kunhan olet pukeutunut vähän säädyllisemmin, Johan vitsaili. – Sinulla on mielenkiintoinen kuvio oikeassa pakarassasi. Onko se syntymämerkki?

-On se, häpeän tuota vaaleaa kolmiapilaa muistuttavaa läiskää niin, etten kehtaa käyttää lankamaisia bikinejä lainkaan, Susan kuohahti huomatessaan Johanin tarkkailevan häntä, kun hän pukeutui.

Heidän astuessaan hotellin sivurakennuksesta kadulle, Susan huomasi Liisin ja Eeron istuvan parvekkeella aamiaiselta palattuaan. Hän säpsähti hieman.

Liisi nosti kätensä tervehdykseen, johon Susan vastasi asettamalla etusormensa huulille. Eerokin huomasi viestin.

-Ei sitten puhuta tästä toisille, näyttää romanssi olevan meneillään.

-Minä luulen, että se ei ole ainoastaan lomaromanssi, sillä he näyttävät niin onnellisilta, ja sopivatkin toisilleen kuin vakka ja kansi, Liisi hehkutti.

102

Aamiaiselta tultuaan Susan tilasi My Thai hotellin oman sinisenkirjavan tuk-tukin kuljettamaan heidät apinavuoren takana sijaitsevalle pitkälle hienohiekkaiselle uimarannalle, jossa oli ilmaiset rantatuolit, viehättävä ravintola, sekä suihku ynnä muut saniteettitilat. Lähimmät rantatuolit olivat varatut, mutta kauempaa löytyi rauhallista vapaata tilaa runsain mitoin.

Susan ja Johan nauttivat varjojen alla loikoillen ihanasta auringonpaisteesta ja matalassa vedessä ilakoivien lasten riemusta. Ravintolapalvelut olivat erinomaiset, eikä hintakaan hirvittänyt. Heille katettiin pöytä rantatuolien viereen ja henkilökohtainen tarjoilija huolehti siitä, että mitään ei puuttunut.

He keskustelivat vapaasti henkilökohtaisista asioista, suhteestaan ja tulevaisuuden suunnitelmistaan.

-Minä haluaisin, että sinä tulisit Suomeen, kun lomakausi on ohi, Johan tunnusti. - Haluaisin esitellä sinut vanhemmilleni, sillä rakastan sinua ja ero tuntuu sietämättömälle.

-Minäkin rakastan sinua, vaikka olen yrittänyt taistella kaikin tavoin rakastumista vastaan, sillä en halua pettyä toista kertaa. Siitä on sentään vasta puoli vuotta, kun erosin Aarosta, enkä pysty täysin erittelemään tunteitani sinua kohtaan. Yksinkertaisesti en ole vielä valmis sitoutumaan.

Uskon, että ero selkeyttää tunteitani kaikkein parhaiten.

Johan tarttui Susanin käteen ja puristi sitä hellästi.

-Etkö luota minuun? Minä olen varma tunteistani, ne eivät muutu.

-Ei se sitä ole, ettenkö luottaisi sinuun, itseeni minä en luota. Sen vuoksi minä haluan odottaa.

-Mitä sinä olet ajatellut tehdä, kun turistikausi on ohi?

-Lähden Bangkokiin täydentämään opintojani yliopistossa ja aion suorittaa approbaturin Thaimaan historiassa ja kulttuurissa. En vielä tiedä minkälaisia ainevalintoja siellä on 103

mahdollista tehdä. Ainakin vuoden loppuun asti olen aikonut viipyä täällä.

-Jos muutat mielesi tulen milloin tahansa hakemaan sinut kotiin, sen lupaan. Lupaatko sinä viettää ylihuomisen, eli lomani viimeisen päivän kanssani? Johan katsoi anovasti vieressään istuvaan sorjaan kaunottareen.

-Sen voin mielihyvin luvata. Huomenna minulla on tavanomainen Petshaburin retki, tällä kertaa ruotsalaisen ryhmän oppaana, mutta huomisesta iltapäivästä lähtien lauantaiiltaan asti olen vapaa.

Johanin lähdettyä Cha Amiin Susan vetäytyi aikaisin huoneensa hiljaisuuteen erittelemään tunteitaan. Hänestä tuntui, kuin ne olisivat olleet viime päivien ajan täysin tuulen riepoteltavissa. Väliin niihin iski rajumyrsky, ja jo seuraavana hetkenä niitä leyhytteli leppeä tuuli. Kuitenkin hänellä oli rauhallinen, hyvä olo. Hän ei katunut tapahtunutta, vaan tunsi itsensä hyvin onnelliseksi.

Hänen ihoaan kihelmöi, kun hän muisti Johanin käsien hellän kosketuksen paljaalla vartalollaan. Johan oli katsonut häneen niin hellän ihailevasti riisuessaan häntä verkkaisesti.

Miehen tunteiden aitoudesta ei ollut epäilystäkään, sen hän oivalsi heidän maatessa jälkeenpäin sylikkäin, ja Johanin tunnustaessa rakastuneensa Susaniin heti ensi silmäyksellä, ja tunteen vain vahvistuneen päivä päivältä.

Susan myönsi tuntevansa vastustamatonta vetoa miestä kohtaan. Jossain pinnan alla hänessä kyti tuli, jota hän ei tiennyt olevankaan. Hän oli aavistanut, että jonain päivänä hän löytäisi miehen, jota rakastaisi varauksetta, ja joka rakastaisi häntä hänen itsensä tähden, vaatimatta muuta kuin hänen rakkautensa. Oliko Johan se mies, se hänen oli selvitettävä itselleen, ennen kuin voisi antaa mitään lupauksia.

Susan tunsi olevansa yhä varmempi siitä, että hän tarvitsee 104

lisäaikaa. Kerran petyttyään, hän ei halunnut rynnätä näin pian tunteidensa vietäväksi. Sen lisäksi hän halusi toteuttaa alkuperäisen suunnitelmansa Bangkokin yliopistossa opiskelusta. Hän toivoi myös tapaavansa entisen opiskelutoverinsa Tuchain, jonka tiesi hakeneen opettajan paikkaa kotiseudultaan Chiang Maista saatuaan opintonsa päätökseen.

Tuchai oli vaikuttanut hyvin salaperäiseltä heidän viimekertaisen puhelinkeskustelunsa aikana. Hyvästellessään hän oli vihjannut suuriin muutoksiin, joita tulee tapahtumaan lähitulevaisuudessa. ”Luulen, että elämäni tulee mullistumaan täysin”, hän oli sanonut.

105

8. Jäähyväiset

Susan hypähti ensimmäisenä bussista ruotsalaisen ryhmän seuraamana Arun Beach hotellin edustalla Cha Amissa.

Takicha jatkaisi muiden retkeläisten kanssa Hua Hiniin saattaakseen heidät omiin hotelleihinsa. Takichalla oli asunto Arun Beachissä, jossa myös Johan ja Miro asuivat.

Takicha oli sanonut jäävänsä Hua Hiniin ystävänsä luo yöksi ja jättänyt asuntonsa Susanin käyttöön koko seuraavaksi vuorokaudeksi. Näin he olivat tehneet ennenkin, ja menettely oli oppaiden kesken tavanomaista. He saattoivat henkilökohtaisesti oppia tuntemaan eri hotellien hyvät ja huonot puolet voidakseen informoida puolueettomasti matkatoimistoja.

106

Susan päätti mennä suihkuun ja levätä hetken ennen Johanin tapaamista. Hän soittaisi Johanille vasta suihkusta tultuaan.

Johan oli vielä Miron kanssa golfkentällä, ja he sopivat tapaavansa puolentoista tunnin päästä hotellin aulassa.

Susanilla oli hyvää aikaa levätä ja valmistautua iltaa varten.

He kävisivät ensin syömässä illallista jossain Cha Amin monista kuuluisista ruokaravintoloista ja myöhemmin viettäisivät iltaa Miron seurassa oman hotellin tanssiravintolassa, jossa on tänään jokaviikkoinen karaokeilta.

Harjatessaan tummia, märkiä hiuksiaan peilin edessä, Susan katsoi omaa peilikuvaansa. Ihmeekseen hän huomasi puhelinkeskustelun nostattaneen heleän punan poskille.

Ruskeissa silmissään hän havaitsi entisen surumielisyyden sijaan, lempeän kostean kiillon. Johanko sen on saanut aikaan? hän pohti itsekseen ja tunsi itsensä onnelliseksi. Hän laittoi kasvoilleen kevyen meikin ja pukeutui huolellisesti kevyeen sinikukkaiseen kesäpukuun. Pitkät tummat hiuksensa hän jätti valloilleen. Ne putosivat kiiltävänä pilvenä hänen hartioilleen.

Johan odotti häntä jo hotellin aulassa.

-Sinä näytät suloiselta kuin lämmin kesäilta, hän sanoi tarttuessaan Susanin käsipuoleen.

-Ja sinä päivän paahtamalta viikingiltä, tyttö nauroi. – Eikö Miro lähde mukaan?

-Miro sanoi menevänsä vielä uima-altaalle ja sitten uusien ystäviensä kanssa rantaravintolaan syömään. Minne me menemme?

-Oletko käynyt rantakadun varrella sijaitsevassa Khuk Noinimisessä ravintolassa? Se on noin puolen kilometrin päässä. Sen omistaja on syntyperältään thaimaalainen nainen, joka adoptoitiin kaksivuotiaana Suomeen. Nykyisin hän on naimisissa thaimaalaisen miehen kanssa ja hoitaa pientä 107

perhehotellia ja sen yhteydessä olevaa ravintolaa. Hänen miehensä Sam järjestää halukkaille golf vuoroja ja vuokraa pelivälineitä.

Johan katsoi Susaniin ihmetellen. - En todellakaan ole osunut siihen ravintolaan, miksi et ole sitä aikaisemmin esitellyt? Golf välineet ja vuorot olemme vuokranneet kenttien vuokraamoista.

-Ei ole juolahtanut mieleeni, muistin sen vasta äsken, kun kysyit ehdotustani Cha Amin ruokapaikasta.

Maria, omistajatar, oli ovella vastassa.

-Susan, hauska nähdä sinua, missä oikein olet piileskellyt?

Tervetuloa vihdoinkin!

-Asun Hua Hinissä, Susan sanoi. Toin suomalaisen ystäväni Johanin syömään. Etsithän meille rauhallisen pöydän, Johan haluaa tänä iltana hyvästellä kaikki thaimaalaiset herkut.

Hänen naurunsa solisi kuin vuoristopuro, Johanin ja Marian esittäytyessä.

Kolmikko astui tyypillisin thaimaalaisin huonekaluin ja tekstiilein somistettuun ruokasaliin, jota valaisivat kultakirjaillut tekstiilivarjostimin varustetut kattolyhdyt. Pöytiä koristivat thaisilkkiset pitkähelmaiset pöytäliinat, joiden päälle oli kulmittain laitettu samansävyinen yksivärinen kateliina.

Pöytäkattaus oli tyylikäs yksinkertaisine koristeineen. Ruokailuvälineinä oli haarukka, posliininen lyhytvartinen syvä lusikka ja syömätikut.

-Kaunista, Johan henkäisi, Marian johdatellessa heitä ison palmun alle sijoitettua nurkkapöytää kohti.

-Kansainvälinen vai paikallinen ruokalista? Maria kysäisi.

-Paikallinen, eikö niin Susan? Johan katsahti hymyillen seuralaiseensa. – Mutta mieluummin englanninkielisenä, hän naurahti.

108

Ruokalistat saatuaan he syventyivät pitkäksi toviksi tutkimaan niitä.

-Oletko jo valinnut? Susan tiedusteli.

-En, enkä osaakaan valita vain yhtä, kaikki vaikuttavat niin houkuttelevilta, Johan aprikoi.

-Sitten me tilaamme vähän kaikkea, eli tyypillisen thaimaalaisen illallisen, Susan nauroi ja viittasi Marian luokseen.

-Johan oli sitä mieltä, että maassa maan tavalla, joten nautimme thaimaalaisen illallisen. Tom yam kung sot eli tulinen katkarapukeitto, kala-kasvis wokki ja papaijasalaatti, mutta ei liian tulisesti maustettuna.

-Juomaksi olutta ja iso kannullinen vettä, sillä luulen, että chili, curry, inkivääri, kurkuma ja korianteri vaativat kyytipojakseen runsaasti nestettä, Johan pilaili.

-Oho! Susan huudahti innoissaan. – Nyt olet täysin väärässä. Ei tulista makua saa huuhdella alas oluella, sillä polte painuu vaan syvemmälle nieluun. Paras lievitys on maustamaton riisi, johon tulisuus hukkuu jo suussa.

-Maria poistui nauraen toimittaakseen tilauksen eteenpäin.

Punaiseen paitaan, valkoiseen solmioon ja mustiin housuihin pukeutunut tarjoilija lennätti heti pöytään isot kauniisti muotoillut lasit täynnä kuohuvaa sincha-olutta ja ison kannullisen vettä.

Johan yllättyi siitä, miten nopeasti heidän eteensä katettiin höyryävä keittokulho, vati tuoksuvaa wokkia ja toinen vati täynnä papaijasalaattia. Keskellä pöytää komeili iso riisikuppi, josta olisi riittänyt syötävää koko perheelle. Lisukkeena oli kookosmaidolla sakeutettua kasviskastiketta, katkarapumaustetahnaa ja pienissä melkein sormustimen kokoisissa kupeissa punaista ja vihreää chilitahnaa, sekä sitruunanlehtimurskaa.

109

-Nopea keittiö, hän kiitteli lastaten lautaselleen joka vadilta ison keon herkkuja ja kasan riisiä niiden viereen. Chilitahnaa hän otti varovasti vain pienen nokareen. Keiton herkullinen, voimakas tuoksu houkutteli, mutta Susan varoitti täyttämästä koko kuppia ja neuvoi pitämään posliinilusikan lähettyvillä myös riisiä.

-Thaimaalaisen keittiön salaisuus on se, että kaikki raakaaineet on paloiteltu pieniksi suupaloiksi, ja koska ne ovat tuoreita, ne kypsyvät nopeasti keittämällä tai höyryttämällä.

Rasvaa ei käytetä juuri lainkaan, ainoastaan mausteisia kastikkeita. Veistä ei tarvita, koska pienittävää ei ole. Thaimaalaisten mielestä veitsi on ase, joka ei sovi ruokailuun. Näillä pärjää vallan hyvin, Susan sanoi ottaessaan syömäpuikot käteensä.

Johan seurasi esimerkkiä, mutta puikot eivät pysyneet käsissä ja niiden käyttäminen jäi pelkäksi yritykseksi. Susan nauroi makeasti hänen kömpelyydelleen.

-Naura vaan, mutta vielä minä sinulle näytän, mies uhosi.

Ilta oli jo pitkällä ennen kuin he liittyivät Miron seuraan hotellin tanssisalissa. Miro katseli ihastuneena nuoren parin luodessa toisiinsa helliä silmäyksiä. Hän ei ihmetellyt laisinkaan Johanin rakastumista, sillä hän itsekin tunsi vastustamatonta vetovoimaa tuohon salaperäiseen kaunottareen.

Ilta kului rattoisasti, ja heistä kaikista kolmesta tuntui, kuin olisivat olleet vanhoja tuttuja.

Miro kertoi vapautuneesti Susanille oman elämäntarinansa. Hän kertoi äidistään Juliasta, joka oli toiminut lentoemäntänä, mutta jäänyt neljäkymmentä vuotta täytettyään pois töistä. Nykyisin hän keskittyi kodin hoitamiseen ja oli ahkerasti mukana vapaaehtoistyössä. Kaikesta näki, että Miro rakasti syvästi äitiään.

110

-Isäni Marcus on lakitieteen tohtori ja varatuomari, kuten Johan on varmasti kertonutkin. Hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli traagisissa olosuhteissa, eikä isä suostu vieläkään keskustelemaan asiasta. Meillä on isän kanssa hyvin läheiset välit, ja hän kannustaa ja opastaa minua kaikessa mihin ryhdyn. Isälle on työ ja sen tunnollinen hoitaminen elämän tärkein asia. Sen vuoksi lakitoimistomme on menestynyt erinomaisesti. Toivottavasti en pitkästytä sinua, hän katsoi vetoavasti Susaniin.

-Et toki, halusinkin kuulla elämäntarinasi, Johan on varmasti kertonut sinulle minun tarinani, vai kuinka?

-Kyllä on, kiitos vain, mutta katsokaahan, nyt kaikki karaoke halukkaat ovat jo laulaneet, joten me Johanin kanssa laulamme sinulle. Miro nykäisi Johania kasivarresta ja ennen kuin tämä huomasikaan he seisoivat jo lavalla.

-Mitä me laulamme? Johan kuiskasi hämillään.

-”Niin minä neitonen sinulle laulan” tietenkin, Miro vastasi tarttuen mikrofooniin.

Poikien lopetettua salissa oli hetken hiirenhiljaista, kunnes kaikki puhkesivat raikuviin aplodeihin. Kyyneleitä näkyi usean kuulijan silmäkulmissa katseiden kääntyessä Susaniin.

Omaa pöytää kohti kulkiessaan Johan huomasi erään yhteistyökumppaninsa istuvan juuri ohittamassaan pöydässä.

Hän nykäisi Miroa hihasta ja kuiskasi.

-Anteeksi, mutta haluan tervehtiä erästä vanhaa tuttavaani. Pyydä puolestani anteeksi Susanilta ja kerro, etten viivy kauan.

-Minä viihdytän Susania, viivy vaikka kuinka kauan, Miro huokaisi tahallisen haikeasti.

-Mikä sinut siihen lennätti? Oletko vaihtanut turvallisen tuomarin työsi epävarmaan laulajan uraan? Mikko Metso huudahti seisomaan nousten ja taputti Johania tuttavallisesti olkapäälle.

111

-Kuuluu loma kuivalle lakimiehellekin, mutta mikä saa tunnetun yksityisetsivän etsimään neulaa näin kaukaa riisivainioilta? Johan antoi takaisin samalla mitalla, nauraen hillittömästi. – Onko isokin kala pyydyksessä?

-Sinulla näkyy olevan, mikäli tuo tumma kaunotar ei ole pikku-Miron uusin valloitus.

Johan vakavoitui heti.

-Ei, hän on oppaanamme toimiva suomalainen neitonen, johon olen ihastunut, mutta milloin sinä olet saapunut Thaimaahan?

-Tulin eilen, ja viivyn vain kymmenen päivää, joten kaikki etukäteistieto on tervetullutta. Asutko sinäkin tässä hotellissa?

-Asun kyllä, mikä yhteensattuma! Sopiiko, että tavataan aamulla puoli kymmenen aikaan aamiaisella, niin saat parhaat mahdolliset vinkit paikoista, joihin kannatta tutustua, mutta nyt minun pitää kiirehtiä, etten menetä seuralaistani Mirolle, Johan paljasti silmää iskien. – Esittelen teidät aamulla.

Johan lähestyi mietteissään omaa pöytäänsä. Hän pysähtyi hetkeksi pöytää suojaavan palmun taakse ihailemaan salin tyylikästä itämaista tunnelmaa ja ilmassa leijailevia salaperäisiä tuoksuja. Kääntäessään katseensa Susaniin ja Miroon, hän tahtomattaan hätkähti. He olivat syventyneet vilkkaaseen keskusteluun, jota Johan ei halunnut heti keskeyttää. Häntä ei kiinnostanut kuunnella mistä he puhuivat, vaan hän kiinnitti huomionsa heidän ilmeisiinsä. Vaikka toinen oli tumma ja toinen vaalea, niin heissä oli jotain yhteistä. Heidä otsa- ja silmäseutunsa profiili oli samanlainen ja tummat kulmakarvat kaartuivat samalla tavalla. Jopa istuma-asento oli samanlainen. Johan asettui mietteliäänä Susanin taakse.

112

-En olisi hennonut keskeyttää, kun teillä näytti olevan niin hauskaa, hän kiusoitteli kädet Susanin hartioilla. – En kuitenkaan uskaltanut jättää Susania kokonaan Miron hurmattavaksi, hän lisäsi istuutuessaan.

-Miro kertoi minulle hauskoista kalastus- ja luontoretkistä isänsä seurassa.

-Se on hänen vahvuutensa, siinä hän on mestari, Johan kehaisi.

Ilta kului kuin siivillä ja vuorokausi oli jo ennättänyt vaihtua, ennen kuin he nousivat lähteäkseen. Ravintola suljettaisiin puolen tunnin kuluttua.

Susan toivotti Mirolle hyvää yötä, ja Johan lähti saattamaan Susania huoneeseensa.

-Annanko sinulle hyvänyön suukon tässä käytävässä vai saanko tulla sisälle? Johan kysyi katsoen tyttöön vetoavasti.

-En henno kieltääkään, onhan tämä viimeinen iltamme yhdessä.

-Älä sano viimeinen, Johan aneli, kohotti hänen leukansa ja katsoi syvälle silmiin.

Susan naurahti, teki avuttoman eleen ja kaivoi käsilaukustaan avaimen esille.

Parvekkeen ovi oli auki, ja tuuli leyhytteli oven edessä olevaa verhoa. Ulkoa tulvahti lempeän lämmin itämainen kutsu. Susan laittoi huoneen tuuletuslaitteen päälle ja he menivät parvekkeelle istumaan.

Susan kertoi elämästään, perheestään, harrastuksistaan ja ihmissuhteistaan. Hänestä tuntui helpolle avautua Johanille. Hän kertoi jopa entisestä kumppanistaan, Aarosta, eikä se tuntunut tekevän enää kipeää. Oikeastaan hän tunsi itsensä helpottuneeksi ja vapaaksi.

Johan tunnusti, että hänen oli helppo olla Susanin seurassa. Hän ei ollut koskaan aikaisemmin puhunut yhtä vapautuneesti kenenkään kanssa. Hän kertoi asuneensa yksin 113

siitä lähtien, kun oli muuttanut pois kotoa. Kukaan nainen ei ollut tuntunut niin läheiseltä, että hän olisi halunnut sitoa itsensä. Jokainen suhde oli jäänyt ystävyysasteelle. Lukuisan ystäväjoukon ansiosta hänellä oli luja turvaverkosto.

Vanhemmat olivat hänen elämänsä tärkeimmät henkilöt, siksi hän olisi halunnut heidän tutustuvan Susaniin. Isä oli vaalea, harteikas, hieman tukevoitunut iän myötä. Äiti taas oli ruskeahiuksinen solakka nainen, joka näytti, ainakin Johanin mielestä, ikäistään nuoremmalta.

Ulkoa kuului vaimeana liikenteen hiljenevät äänet, ja illanvietosta palaavien turistien iloinen rupattelu. Parveke oli uima-allasalueelle päin, ja valaistu allas kimalteli pienen tuulenvireen osuessa veden pintaan.

Susan nousi seisomaan kaiteen viereen ja ihaili pihan valaistusta. Johan tuli hänen viereensä.

Susan tunsi miehen läsnäolon kiusallisen voimakkaasti ja käänsi hiukan päätään. Kun he sitten katsoivat toisiinsa, he tunsivat jälleen sen oudon lumouksen, joka veti heitä näkymättömin käsin, kunnes he seisoivat lähekkäin, niin lähekkäin, että olisivat voineet olla sylikkäin. Hetki oli kuin lumottu. Nopea hämmentynyt hymy vilahti Susanin kasvoilla.

Johan veti hänet hitaasti syliinsä ja suuteli häntä hellästi.

Suudelman jälkeen hän piti kauan tyttöä puristettuna lujaan voimakkaaseen otteeseensa ja johdatti hänet sitten verkkaisesti sisälle painaen kasvonsa tytön kiiltäviin tummiin hiuksiin.

-Tuoksusi on yhtä eksoottinen ja salaperäinen kuin sinä itsekin, Johan mumisi hiljaa painaessaan tytön lujasti vuoteen reunaa vasten. – Minä rakastan sinua, olet kauniimpi kuin koskaan luulin naisen voivan olla.

-Olet saanut minut rakastumaan itseesi, vaikka kuinka yritin varoa sitä, Susan huokasi tuskin kuuluvasti kohottaen 114

onnesta hehkuvat kasvonsa miestä kohti. Tummista suurista silmistä heijastui odotuksen kipinä.

Otettaan hellittämättä Johan suuteli häntä uudelleen kunnes hän menetti täysin ajan ja paikan tajun, eikä pystynyt ajattelemaan mitään muuta kuin tätä ihmeellistä onnen tunnetta, kosketuksen iloa ja riemua.

-Rakkaani, rakkaani, Johan kuiski riisuessaan hitaasti Susanin kevyitä vaatteita. Hän siveli ja suuteli hellävaraisesti tytön sametinpehmeää ihoa. – Enkö mitenkään saa sinua lähtemään mukaani?

-Rakas, unohdetaan nyt huomisen murheet, Susan henkäisi vetäen Johanin vierelleen pörröttäen tämän oljenvaaleita hiuksia.

Johan huokaisi hiljaa ja veti tytön lujasti itseään vasten, hukuttaen hänet kuumiin, kiihkeisiin suudelmiin. Susanista tuntui kuin salamakimput lävistäisivät joka solun, ja hän antautui nautunnollisesti miehen veren ja sydämen rytmiin.

He tunsivat kohoavansa yhdessä ylös linnunratoihin, kunnes nukahtivat sylikkäin käsi kädessä, sydän sydäntä vasten.

Johan heräsi ensimmäisenä. Hän katseli kauan vieressään nukkuvaa neitosta. Pitkät ripset loivat varjoja sametinpehmeille, unen punaamille poskille, ja täyteläiset punaiset huulet olivat vähän raollaan. Ylähuulen kaari oli aivan sydämen muotoinen. Johan ei voinut vastustaa kiusausta, vaan siveli hellästi huulien kaunismuotoista kaarta. Susan nyrpisti hieman nenäänsä ja avasi sitten nopeasti silmänsä.

-Sinäkö minua kutitit?

-Huomenta kultaseni, taisin herättää sinut?

-Herätit todellakin. Onko kello jo noin paljon? hän säikähti vilkaistuaan yöpöydällä olevaa rannekelloaan.

115

-On se, meidän on kiirehdittävä, sillä lupasin eräälle vanhalle kaverille tulla aamiaiselle puoli kymmeneltä ja esitellä sinut. Hän on hyvin kiinnostunut tapaamisestasi.

-Tunnenko hänet?

-Et vielä. Johan kumartui antamaan Susanille kevyen suudelman. – Minä en tule koskaan unohtamaan eilisiltaa, hän kuiskasi.

-En minäkään, Susan sanoi katsoen hellästi Johaniin.

Enempää ei tarvinnut sanoa, heidän katseensa kertoivat kaiken.

Aamiaisella Mikko Metso sai täydellisen tietopaketin miten hänen tulisi lomansa viettää ja mihin nähtävyyksiin kannattaisi tutustua. Hän ihastui heti iloiseen viehättävään Susaniin.

-Kerro vielä mistä minä löydän sinun kaltaisesi ihastuttavan oppaan, hän kiusoitteli, kun Susan oli lähdössä Johanin ja Miron kanssa rannalle poikien viimeistä lomapäivää viettämään.

He kävelivät rantakasseineen vähän sivummalle Cha Amin vilkkaimmasta rannasta, ja asettuivat mukavasti sinikeltaisten aurinkovarjojen alle. Keskustelu kävi väliin vilkkaana, välillä he taas syventyivät nauttimaan auringon hellivistä säteistä sinisen taivaan alla, turkoosien maininkien vyöryessä laiskasti valkoiseen rantahiekkaan.

Rantapalmujen alle asettautui neljä nuorta naista hierontalavereineen ja muine hierontatarvikkeineen. Heillä oli mukanaan eväskori täynnä tuoreita hedelmiä, joita he alkoivat nauttia tarkkaillen lähirannalla olevia auringonpalvojia.

Aurinko paistoi niin korkealta, että varjoja ei juuri muodostunut, ainoastaan palmujen oksat täplittivät kauempana olevan rantahiekan kirjavaksi valosta ja varjosta. Ilma olisi 116

ollut tukahduttavan kuuma, ellei mereltä olisi käynyt pieni vilvoittava tuulenhenkäys.

Susan seurasi hierojanaisia, ja tönäisi Johania varovasti.

-Katsohan, nuo naiset tekevät jakoa meistä. Tuo rotevin hyvävartaloinen sanoo haluavansa sinut hierottavakseen.

-Miksi niin luulet?

-Hän sanoo olevansa vahvin ja pystyvänsä toisia paremmin pehmittämään sinun jäntevät jäykistyneet jäsenesi.

Meidän kanssamme tulee toimeen heikompivoimainenkin.

Johan purskahti raikuvaan nauruun juuri kun naiset alkoivat lähestyä heitä.

Saatuaan luvan, naiset vetivät laverinsa lähemmäksi ja aloittivat työnsä. Todellakin, Susan oli tehnytoikean arvion hierojien kohteiden valinnasta. Hyvätuoksuinen eteerinen öljy ryyditti nautinnollista, rentouttavaa tunnetta jokaisen hierottavan lihaksistossa, eikä hintakaan hirvittänyt, vain muutama sata bathia.

-Ja nyt uimaan, Susan huudahti hypähtäen pystyyn hieronnan loputtua. Ketterästi hän pyyhälsi rantaan ja juostuaan pitkän matkaa matalassa rantavedessä heittäytyi veden vietäväksi.

Susan hävisi näkyvistä ison laineen vyöryessä hänen ylitseen, ennen kuin Johan ja Miro tavoittivat edes rantaveden.

Pian he kaikki kolme ratsastivat laineilla, jotka rullasivat vaahtopäisinä rantaa kohti. Rannan tuntumassa ne laiskistuivat osuessaan laguunimaiseen hiekkavalliin ja lipuivat hiljaa liplattaen puuterimaiselle rantahiekalle. 30 asteinen vesi oli pehmeää ja miellyttävää. Kuuman auringon ja rentouttavan hieronnan jälkeen se tuntui lähes taivaalliselle.

Parin tunnin päästä Miro päätti lähteä tovereidensa kanssa lounaalle ja sen jälkeen vielä viimeisen kerran golfkentälle. Suomessa siihen ei olisi tilaisuutta vielä moneen kuukauteen.

117

Susan ja Johan pukivat uimapukujensa päälle kevyet shortsiasut ja suojasivat päänsä kevyillä päähineillä, sillä aurinko oli kivunnut keskitaivaalle ja paistoi sieltä suoraan päälakeen. Heistä ei jäänyt laisinkaan varjoa lumivalkeana hohtavalle hiekalle, kun he kävelivät Cha Am beachin päässä olevaa kalliokielekettä kohti, jossa sijaitsi pieni viihtyisä näköalabaari.

Päästyään ylös kalliorinteeseen rakennettuja portaita myöten he huudahtivat ihastuksesta. Heidän alapuolellaan avautui pitkä valkea rantahiekka, jolle tasaisin välein ripotellut rantatuoli- ja varjoryhmät loivat värikkään vastakohdan auringonpaisteessa kimaltelevalle Siaminlahdelle.

Isot jäähileiset tuoremehulasit edessään he loivat katseensa merelle, jonne oli ilmestynyt parisenkymmentä purjelautailijaa. Värikkäät purjeet liitelivät ilmanvirtojen mukaan kuin jättiläislokit kuohupäisten aaltojen yllä. Rantakallioon iskeytyvien maininkien pauhu oli niin voimakas, ettei naapuripöydissä istuvien puhetta voinut kuulla. Taitavimmat lautailijat uskaltautuivat kalliokielekkeen juurelle asti.

Johan kiinnitti huomionsa erääseen pellavapäiseen poikaan, joka teki juuri käännöksen aivan heidän alapuolellaan, etääntyen sitten merelle päin.

-Huomasitko tuota poikaa, jolla on iso vihreä-keltainen varjo, eikö hän ollut Miro?

-Mirohan sanoi menevänsä golfaamaan, Susan huusi ylittääkseen meren kohinan.

-Niin hän sanoi, mutta tuulen muututtua ihanteelliseksi surfaamista varten pojat ovat voineet muuttaa suunnitelmiaan.

-Katso nyt hän tulee taas tännepäin, vilkutetaan hänelle, Susan riemuitsi.

Pojan lähestyessä he nousivat seisomaan aivan kaiteen viereen ja heiluttivat käsiään innokkaasti edestakaisin. Poi118

ka huomasi heidät ja nosti kättään tehdessään taitavan hypyn ja häipyi hetkeksi aaltojen väliseen notkoon.

-Hän on tosiaankin Miro, Susan ihmetteli. Harrastaako Miro tuollaistakin uhkarohkeaa urheilua? En taida tuntea häntä lainkaan.

-Mirossa on sekä rauhallinen, että temperamenttinen puolensa. Ne hän on perinnyt vanhemmiltaan.

-Lakimies isän luulisi olevan rauhallinen, onko hänen äitinsä sitten räiskyvä persoona?

Johan oli hiljaa pitkän tovin miettien mitä hän kertoisi asiasta, joka oli hänellekin epäselvä, sillä hän oli ollut Marcuksen nuoruusvuosina vain muutaman vuoden ikäinen.

Kuitenkin hän tiesi Marcuksen olleen vilkas ja hyvin pidetty, ja hänellä oli laaja ystäväpiiri. Hän päätti olla hyvin varovainen paljastuksissaan.

-Päinvastoin. Miron äiti on hyvin rauhallinen ja hillitty nainen. Miron isä, Marcus oli nuoruudessaan hyvin vilkas ja aina valmis kujeisiin, me lapset ihailimme häntä, mutta hän vakavoitui ensimmäisen vaimonsa menehdyttyä. Minun isäni tietää koko tarinan, mutta ei halua puhua siitä, joten olen jättänyt utelemisen sikseen. Sehän on perheasia.

-Eikö isän menneisyys vaivaa Miroa, hänen poikaansa?

Enpä usko, sillä äiti on Mirolle kaikki kaikessa. Äidiltään hän on perinyt ruskeat silmänsäkin, vaaleat hiukset ovat taas isän perintöä, ja luonne, no siinä on molempia. Oletpa sinä kiinnostunut Mirosta. Pitäisikö minun olla mustasukkainen?

-Oletko? Susan katsoi keimaillen kumppaniinsa ja tarttui hellästi tämän käsiin.

-Olen, olen mustasukkainen tuolle tarjoilijallekin, joka vilkuilee aina tännepäin.

119

-Hän odottaa, että tilaisimme jotain lounaaksi, Susan nauroi hersyvästi. –Ja ota huomioon, että Miro on vasta 20vuotias poika, siis lapsi minuun verrattuna.

-Sanoo ikäloppu ikäneito! Johan loi Susaniin ihailevan katseen ja käänsi sitten katseensa jälleen merelle. Lautailijat olivat jo siirtyneet lahden toiseen reunaan aaltojen vyöryessä siellä voimakkaampina.

-Lounastammeko täällä? Hän kysyi hymyillen valloittavasti.

-Minulle sopisi kevyt kasvispitoinen salaatti, vai mitä mieltä sinä olet?

-Sopii minullekin, valitse sinä, kun olet siinä taitavampi, Johan naurahti iloisesti.

Heidän palattuaan aurinkotuoliensa luo Mirosta ei näkynyt enää jälkeäkään. Johanin kerätessä pyyhkeitä reppuunsa Susan huomasi pitkähäntäveneen tekevän lähtöä pienen turistijoukon kanssa. Hän riensi salamannopeasti kuljettajan luo, keskusteli hetken tämän kanssa ja palasi nauraen Johanin tykö.

-Tuo vene on lähdössä pariksi tunniksi eräälle pienelle asumattomalle paratiisisaarelle, jonka hiekkalahden poukamassa vesi on kristallinkirkasta. He jäivät vain odottamaan meitä? Susan katsoi vetoavasti silmät loistaen Johaniin.

-Sinulla noita yllätyksiä riittää. Johan tarttui nauraen Susanin käteen, ja he juoksivat käsi kädessä veneen luo, jota nuori poika piteli paikallaan matalassa rantavedessä.

Vene oli jo parhaat päivänsä nähnyt. Sen maali oli pahasti rapistunut, ja istuinpenkitkin puolilahot. Etumastoon oli joskus ripustettu amuletin virkaa palveleva tekokukista punottu lei, joka sekin oli päivettynyt miltei värittömäksi. Kone sätkähti käyntiin heti ensi yrittämällä ja puksutti tasaises120

ti veden kohistessa ympärillä potkurin heittäessä vesisuihkun vanan molemmin puolin. Pelastusliiveistä ei näkynyt jälkeäkään, mutta eipä tuulestakaan.

-Vene näyttää kuitenkin olevan vesitiivis, Johan totesi vilkaistessaan kuivaa veneenpohjaa.

Susan istui kasvot käännettynä kohti aurinkoa ja antoi lempeän ilmavirran hyväillä kasvojaan. Hänen tummat hiuksensa kimalsivat auringonpaisteessa ja muodostivat sädekehän enkelimäisille kasvoille, joista loisti ilo ja onni.

Johan huokasi hiljaa ja tunsi sydämensä täyttyvän sellaisella riemulla, josta hän ei ollut osannut uneksiakaan. Matka saarelle ei ollut pitkä, mutta Johan tunsi sen matkan aikana saavuttaneensa jotain todella arvokasta.

Hälisevä turistijoukko hajaantui pitkin pientä hiekkapoukamaa kukin omiin ryhmiinsä. Heitä oli kuitenkin yhteensä vain kahdeksan henkeä, joten kaikille oli kosolti omaa tilaa. Veneenkuljettaja apureineen meni suoraan pienen kioskin luo, joka oli rannan ainoa virkistyskeidas, ja luultavasti hänen sukulaistensa ylläpitämä. Johan kävi sieltä ostamassa vesipullot, Susanin etsiessä heille omaa leiriytymispaikkaa puolivarjosta.

-Mennään uimaan! Vesi on todella kirkasta! Susan huudahti Johanin riisuessa shortseja yltään.

He menivät juosten veteen, sillä puuterimaisen ohut valkea hiekka poltti jalkapohjia, kuin tuli. Susan ei ennättänyt edes uimaan asti, vaan jo hänen kahlatessa syvemmälle värikäs kalaparvi ympäröi hänet. Katso miten kauniita, värikkäitä ahvenia! hän huusi lähestyvälle Johanille. Onko meillä mitään mitä voisimme syöttää niille?

-Minulla on repussani keksipussi, kelpaisikohan se?

-Viitsitkö hakea? Ja tuo kamerani samalla!

Seuraava puolituntinen oli ratkiriemukas. Vesi tuntui kiehuvan ja kuohuvan kalaparven suuretessa ja kilpaillessa kek121

sinmuruja saadakseen. Kalat olivat raidallisia, osa oranssi, mustaraitaisia, osa kirkkaan keltaraitaisia, osa isoja, osa pieniä, osa litteitä ja osa pulskia. Susan oli kuin merenneito kalaparven keskellä, ne tökkivät sääriin ja käsivarsiin ruokaa etsiessään. Johan nauroi katketakseen Susanin lapsenomaiselle ilakoinnille.

Iltapäivä oli jo pitkällä nuorten saapuessa takaisin Arun Beachiin.

-Minulla oli tarkoitus palata hyvissä ajoin Hua Hiniin valmistelemaan huomista kotimatkaa ja varmistamaan aikatauluja, mutta näin aika vaan lipui käsistä. Eipä silti, ei minua harmita yhtään, Susan naurahti onnellisena. - Minulla oli oikein ihana päivä.

-Niin minullakin. Talletan tämän päivän tiiviisti muistini lokeroihin ja elän sen uudelleen kaikkina niinä yksinäisinä iltoina, jolloin istun kotona ja odotan sinua, Johan kuiskasi puristaen Susanin lujasti itseään vasten suudellen hänen merivedeltä tuoksuvia hiuksiaan. – Vaihdan vaatteet ja saatan sinut taksiin.

-Minä käyn suihkussa ja odotan sinua huoneessani. Susan painoi sormensa hellästi Johanin huulille ja poistui hissiin.

122

9. Kotimatka

Ulkona oli kostean nihkeä aamu.

Koko yön taukoamatta jatkunut sade oli laantunut, ja auringon, yhä sumun taakse kätkeytyvä kehrä, uhmasi taivaalla kiitäviä pilviä karkottaakseen ne tieltään. Sumukerros, jonka takana aurinko vielä piileksi, oli paksu, ja se sai auringon loistamaan pronssin värisenä ja muodostamaan taivaalle kuperan, kuparinhehkuisen katon.

Viileä kausi oli lopuillaan, ja oli tavanomaista, että sen vaihtuessa kuumaksi jaksoksi luonto näytti voimansa ennen kuin hyväksyi muutoksen.

Susan muisteli levottoman unen läpi kuulleensa ukkosen jyrinääkin, mutta ei voinut olla, varma oliko se totta vai hänen levottoman mielikuvituksensa tuotetta. Hän tunsi itsensä yksinäiseksi ja alakuloiseksi. Aikaisemmin, ollessaan lähdössä saattamaan ryhmää lentokentälle, hän oli ollut tyytyväinen voituaan antaa heille kotiin viemisiksi muiston Thaimaan historiasta, luonnosta ja ystävällisistä ihmisistä.

Hänen täytyi tunnustaa, että Johanin mukana lähtisi jotain hänestä itsestään. Hän tulisi kaipaamaan miestä koko sydämestään, mutta muutakaan hän ei voinut. Hän ei ollut valmis sitoutumaan näin lyhyen tuttavuuden perusteella.

123

Heidän välillään oli luja side, se Susanin oli myönnettävä, mutta olosuhteet olivat heitä vastaan. Hänen korvissaan kaikuivat Johanin sanat heidän erotessaan eilen. ”Eroamme vain vähäksi aikaa, sillä minä tulen hakemaan sinut kotiin.

Sinä olet ainoa nainen, jota tulen koskaan rakastamaan.”

Susan tiesi rakastavansa Johania, mutta yhtä varmasti hän tiesi, että hänen oli kuljettava valitsemaansa tietä ja katsottava mihin se hänet johtaisi.

Pukeuduttuaan Huvimatkojen siniseen virka-asuun, hän silitti hellästi Johanin hänelle ostamaa sinistä silkkihuivia, joka muistutti häntä Johanin syvänsinisistä silmistä. Vain vaivoin hän saavutti mielenrauhansa ja saattoi lähteä aamiaiselle tavatakseen My Thai hotelliin majoittuneen ryhmän.

Iloinen savadi kaa, savadi kraa! tervehdys kaikui hänen tervehdittyä matkalaisia. Huonetovereina asustaneet miehet Jaakko Turpeinen ja Vilho Vainikka olivat lähteneet jo eilen aamulla viettääkseen yhden vuorokauden Bangkokin ihmeitä katsellen. Pariskunnat Liisi ja Eero Kinnari, Kaija ja Risto Hongisto sekä Arja ja Epi Pekkala olivat jo aloittaneet matkansa viimeisen aamiaisen My Thain viihtyisässä allasravintolassa. Heidän yllätyksekseen hotellin johtaja oli juuri lahjoittanut heille jokaiselle hotellin logoin merkatut pehmeät kasvopyyhkeet, joita he yhdessä ihailivat.

-Olemme matkustelleet paljon, mutta koskaan meitä ei ole hotellin puolesta näin huomioitu, Kaija päivitteli.

-Muista Susan kiittää myös Huvimatkoja siitä, että ovat valinneet tämän hotellin ohjelmaansa.

-Niin, tämä on tosiaan rauhallinen, viehättävä ja hyvällä paikalla sijaitseva ystävällinen hotelli, johon tulisin mielelläni toisenkin kerran, Liisi kehaisi, miesten lausuessa myös kiittäviä huomautuksiaan.

124

-Kaikki retket, joihin olemme osallistuneet ovat myös olleet kiitettävästi järjestettyjä, Risto hehkutti.

-Minä jaan bussissa teille Huvimatkojen kyselylomakkeen, johon voitte kirjoittaa lausuntonne. Kaikki kommentit, niin risut kuin ruusutkin, ovat meille ensiarvoisen tärkeitä voidaksemme kehittää palvelujamme. Susan hymyili ystävällisesti nyökäten ja syventyi nauttimaan aamiaistaan.

Arja ja Epi nousivat lähteäkseen, mutta Epi keksi kysäistä ennen poistumistaan.

-Luuletko Susan, että hotellissa olisi vaakaa, jolla voisi punnita olemmeko ostaneet liian paljon tuliaisia?

-Neuvonnassa on vaaka, jota voitte lainata.

-Voi kiitoksia, ihanaa, Arja huudahti. – Harmittaisi jos joutuisi maksamaan sakkoja ylipainosta.

Kaikki purskahtivat nauruun ja päättivät vuorotellen punnita matkalaukkunsa.

Bussi tuli aikataulun mukaisesti My Thai hotellin edustalle ja jatkoi sitten eteenpäin keräten kaikista hotelleista kotiinlähtijät. Viimeisenä saavuttiin Cha Amin Arun Beachiin, josta lähtijöitä oli kaikkein eniten, Johan ja Miro mukaan lukien.

Tarkkanäköisimmät olivat panneet merkille, että pojille oli varattuna paikat etupenkistä. Susan halusi järjestää heille kolmelle tilaisuuden keskustella keskenään, sillä matka lentokentälle kestäisi noin kolme ja puoli tuntia, Bangkokin liikenneruuhkista riippuen.

Bussin lähtiessä liikkeelle Susan toivotti kaikki tervetulleiksi kotimatkalle ja suoritti pakollisen nimenhuudon tarkistaakseen, että kaikki olivat varmasti mukana.

-Turpeinen ja Vainikka liittyvät seuraamme Bangkokissa, jossa he ovat viettäneet lomansa viimeisen vuorokauden, hän totesi nimenhuudon lopuksi.

125

-Minut te kaikki tunnettekin ja kuljettajanamme toimii teille jo retkiltä tuttu Arahi, annetaanpa hänelle kunnon aplodit.

Kättentaputusten päätyttyä Susan jatkoi selostustaan.

-Ajamme suoraan Bangkokin lentokentälle, mutta pysähdymme menomatkalla samalla huoltoasemalla, kuin tullessakin. Siellä voitte jaloitella ja ostaa pikkupurtavaa ja juomaa, sekä käydä tarvittaessa vessassa. Matkalla kerron teille hiukan Bangkokista ja vastaan parhaan kykyni mukaan niihin kysymyksiin, joita teille juolahtaa mieleen matkan edetessä.

Hän istahti etupenkille ja kysäisi käytävän toisella puolella istuvalta Johanilta. – Miten vietitte viimeisen lomailtanne?

-Istuimme illallisen jälkeen hetken hotellin ravintolassa musiikkia kuunnellen ja lähdimme hyvissä ajoin pakkaamaan laukkujamme. Kuukaan ei enää näyttäytynyt, vaan oli suruissaan piiloutunut tummien pilvien taakse.

-Johan taisi viettää unettoman yön, sillä havahtuessani yöllä kuulin hänen huokailevan ja kääntyilevän vuoteessaan, Miro kuiskasi.

-Se on vain osa totuutta. Nukkuessani näin unta, että sinä lähdit meidän mukaamme ihan viime hetkellä, siitä kai huokailuni johtui.

Susan naurahti onnellisena ja tarttui jälleen mikrofoniin.

-Näette tien molemmin puolin tyhjiä riisipeltoja, joista osa on kuivia ja osalla on hieman vettä. Kerron teille hieman tästä maan yleisimmästä ruokakasvista.

Pelto muokataan istutuskuntoon pienen traktorin tai paikoin jopa vesipuhvelin vetämällä auralla. Taimet kasvatetaan siemenistä ja ne istutetaan käsin veden peitossa oleville pelloille. Istutus onkin viljelyn raskain ja aikaa vievin osa.

Kasvuaika on noin kolme kuukautta. Koko kasvuajan pelto on veden peitossa, ja vasta kun vilja on kypsynyt, vesi johde126

taan pois, ja sadonkorjuu voi alkaa. Vilja leikataan sirpeillä ja kootaan lyhteiksi, jotka puidaan yleensä hakkaamalla ritilää vasten. Jyvät erotetaan akanoista tuulen avulla ja viimeiseksi ne kuivataan. Tämä on perinteinen riisin käsittelytapa, toki isoilla riisivainioilla käytetään nykyisin koneita apuna.

Riisin yleisyydestä ruokaviljana kertoo se, että se on kahden miljardin ihmisen jokapäiväistä ravintoa.

-Milloin nuo riisivainiot istutetaan jälleen? Kaija ennätti ensimmäisenä kysymään.

-Istutus tapahtuu kahden, kolmen viikon kuluessa.

Tien molemmin puolin vilahti tyypillisiä thaimaalaisia taloja ja temppeleitä terävine päätyineen, sekä koristeellisia henkien asuntoja, pientemppeleitä koristenauhoineen ja kukka-asetelmineen. Pääväreinä loistivat kuninkaalliset värit sininen ja keltainen. Myös kuningasperhettä esittävät kuvat ja liput värittivät tien reunustoja.

Valtatietä ylittävien siltojen kaiteet olivat lipuin, kuvin ja värikkäin nauhoin vuoratut. Kaikesta näki, että erilaiset koristeet olivat kansan ehdottomassa suosiossa.

-Hei katsokaa! Ohitamme juuri viereistä kaistaa ajavan eläinkuljetusauton, Epi huusi niin kovaa, että se kuului takapenkille asti.

Kaikki ne, jotka suinkin ennättivät, nousivat seisomaan katsoakseen ulos ikkunasta. Näky oli todellakin hassunkurinen. Vieressä ajoi vanha lyhytlavainen kuorma-auto, jonka lavalle oli kyhätty ohuista metalliputkista jonkinlainen kehikko. Kehikon sisälle oli ahdettu neljä nautaeläintä, jotka seisoivat kylki kyljessä huojuen ahtaalla alustallaan. Kahdella niistä oli sarvet päässä ja rasvapatit niskassa.

Bussi ohitti vähän väliä kuomullisia lavatakseja ja avolavakuorma-autoja, joissa oli penkit molemmilla sivustoilla, mut127

ta matkustajia oli myös seisomassa sekä lavan reunoilla istumassa jalat ulkopuolella riippuen.

-Kuinkahan usein tällä moottoritiellä sattuu liikenneonnettomuuksia? moni aprikoi.

Matka taittui rattoisasti liikennettä ja ympäröiviä maisemia ihmetellen ja ihaillen pysähdyspaikalle saakka.

Kuuma ilma löi löylyn tavoin vastaan viileästä autosta ulos astuttaessa. Jokainen kiirehti nopeasti myymälän ilmastoitua tilaa kohti, mutta siellä oli melkoinen tungos, sillä paikalla oli jo ennestään kaksi suomalaista bussia. Pitkän kassajonon vuoksi ostosten teko jäi aika vähäiseksi. Moni jonotti kuitenkin aikansa Susanin mainostamia nuuhkaistavia nuhapuikkoja saadakseen ja juoksi sitten takaisin ilmastoituun autoon, jossa Susan jakoi jokaiselle viileän vesipullon.

Susan ja Johan olivat jääneet pysähdyksen ajaksi kahdestaan bussiin, ja Johan oli tietenkin käyttänyt tilaisuutta hyväksi antaakseen Susanille useita helliä suudelmia. Sitä eivät toiset, Miroa lukuun ottamatta, osanneet aavistaa, elleivät sitten Susanin hehkuvat posket paljastaneet jotain tapahtuneen. Liisi ja Eero panivat sen kyllä merkille, sillä hehän olivat nähneet Johanin eräänä aamuna poistuvan Susanin asunnosta.

Matkan jatkuessa kohti Bangkokia tie kulki aika ajoin lähellä Siaminlahden rantaa niin, että vesi välkehti palmumetsikön lehvistön lomasta.

-Mitä nuo valkoiset kasat ja latomaiset rakennukset pellon laidassa ovat? Miro uteli aikansa ulos katseltuaan.

-Nämä laakeat alueet eivät ole riisipeltoja, vaan merisuola-altaita, ja valkoiset kasat ovat merisuolaa, jonka alkukäsittelylaitteisto pumppuineen sijaitsee noissa vajoissa. Altaisiin johdetaan merivesi kanavia pitkin, ja veden haihtuessa merivedessä oleva suola erkanee ja painuu pohjaan. Veden 128

pois pumppaamisen jälkeen suola kerätään talteen jatkojalostusta varten.

-Luulin tosiaan tämänkin alavan alueen olevan riisinviljelypeltoa, Miro tokaisi ihmetellen. – Vai että merisuolaa?

-Nii-in, merisuola on yksi Thaimaan vientiartikkeleista.

Susan oli hetken hiljaa, otti kaksi pientä pakettia laukustaan ja kääntyi sitten Johaniin ja Miroon päin ojentaen heille esille ottamansa paketit.

-Haluan antaa nämä teille muistoksi Thaimaan vierailustanne, hän kuiskasi hiljaa, vilkaisten vähän häkeltyneenä ympärilleen.

Pojat aukaisivat pakettinsa ja olivat yllättyneitä löytäessään niistä pienet valkoiset elefantit. He kiittivät Susania kädestä pitäen. Etummaisilla penkeillä istuvat huomasivat heidän kättelynsä, mutta eivät tienneet syytä siihen, joten Susanilla ei ollut mitään syytä nolostua.

Johan loi siniset silmänsä Susaniin, ja pieneksi tuokioksi heidän katseensa yhtyivät. He kumpikin ymmärsivät viestin, ja heleä puna nousi Susanin poskipäille. Molemmat muistivat norsusafarin ja sitä seuranneen päivän ja yön, heidän ensimmäisen yhteisen yönsä. Johanin sydän löi kiivaasti, ehkä Susan kuitenkin rakastaa häntä edes vähän. Hänen sydämensä täyttyi onnesta, ja kyyneleet pakkautuivat silmiin. Saadakseen takaisin mielenrauhansa, hän tarttui verkkaisesti penkin taskussa olevaan vesipulloon ja kiersi hitaasti korkin auki ottaakseen pitkän kulauksen raikasta vettä.

Bussissa keskustelu jatkui vilkkaana, ja Susanille esitettiin muutamia kysymyksiä ohi vilahtavista nähtävyyksistä.

Johan puolestaan kävi sitä vaiteliaammaksi mitä pitemmälle matka joutui. Hän vaipui usein pitkäksi aikaa omiin mietteisiinsä. Hänen kääntäessä katseensa Susanin puoleen, Susan huomasi silmien heijastavan surumielisyyttä 129

entisen ilakoivan pilkkeen sijaan. Se teki hänet surulliseksi, koska hän tiesi itse aiheuttaneensa sen. Tahtomattaan hän aprikoi tekikö hän sittenkään oikein, kun antoi omille tunteilleen vallan, vaikka ei ollut valmis sitoutumaan Johanin tavoin. Susanin täytyi kuitenkin palata todellisuuteen, sillä he alkoivat lähestyä Bangkokia.

-Tulemme hetken päästä Samut Prakan provinssiin, joka on Bangkokin naapuriprovinssi. Sen pääkaupunki on Samut Prakan, joka sijaitsee Chao Phraya joen suulla Siaminlahden kupeessa. Joen suistossa sijaitsee katkarapukasvattamoita ja sen länsipuolella laajoja riisiviljelmiä ja mangrovepuumetsiä. Joen itäpuoli on puolestaan lähinnä kaupunkiasutusta ja teollisuusaluetta.

Eräs kaupungin monista nähtävyyksistä on Erawanin museo, jonka 43,60 metriä korkea kolmipäinen elefanttipatsas on Samut Prakanin maamerkki. Näette tämän komean patsaan etuoikealla.

-Onpa monumentti Miro huudahti. - Mitä nuo kolme päätä symbolisoivat?

-En ole aivan varma, mutta ilmansuuntien kanssa niillä on jotain tekemistä, Susan vastasi epäröiden. Samut Prakan on nykyään osa Bangkokin suurkaupunkia, mutta aikanaan se oli portti mereltä Siamiin ja se oli turvattu linnoituksin, vallihaudoin sekä muurein. Alkuperäisistä kuudesta linnoituksesta on pystyssä enää vain kaksi.

-Kerron vähän Bangkokista, Enkelten kaupungista, sillä joukossanne on varmasti myös niitä, jotka eivät vielä ole tutustuneet tähän idän suurkaupunkiin. Kaupungissa on asukkaita yli kahdeksanmiljoonaa, mikäli saamani tiedot pitävät paikkansa, sillä se on yksi Kaakkois-Aasian kasvuvoimaisimmista kaupungeista, ja sen lentoasema on yksi Aasian vilkkaimpia.

130

Bangkokilla on kahdet kasvot. Toiset näkyvät jokapäiväisessä arjessa, kun oranssikaapuiset munkit kiertävät aamulla ottamassa vastaan kaupunkilaisten heille valmistamaa ruokaa, ja perheet heräävät uuteen päivään tolppien varaan rakennetuissa kodeissaan ”khlongien”, eli kanavien varrella.

Toiset, modernit kasvonsa Bangkok paljastaa tavaraa pursuavissa loistokkaissa ostoskeskuksissa ja upeissa hotelleissa sekä päätä huimaavan liikenteen melussa ilmansaasteen keskellä.

Liikenneruuhkat ovat jatkuvasti Bangkokin suurimpia ongelmia. Vesielementti on edelleenkin olennainen liikkumisen väline. Chao Praya-joen lisäksi kanavat palvelevat vesiliikennettä. Vuonna 1999 avattu ilmajunarata eli skytrain on osaltaan helpottanut ja nopeuttanut kaupunkiliikennettä.

Juna kulkee ilmassa korkeille pilareille rakennettuja kiskoja pitkin, joten se ei häiritse maaliikennettä, kuten ei maan alla kulkeva metrokaan.

Bangkokin lukuisista temppeleistä mainitsen vain muutaman, kuten pienen kuninkaallisen Wat Phra Kaeon, Aamunkoiton temppelin, jossa sijaitsee yksi thaimaalaisten tärkeimmistä pyhäinjäännöksistä, jadesta valmistettu Smaragibuddha. Kaikkein suurimmassa Wat Phon temppelikomleksissa lepää 46 metriä pitkä ja 15 metriä korkea makaava, nirvanaan siirtynyt, helmikoristeinen Buddha. Chinatownin Wat Traimitr, Kultaisen Buddhan temppeli, kätkee suojiinsa arvokkaan noin kolme metriä korkean viisi ja puolitonnia painavan Buddhan, joka on valmistettu puhtaasta kullasta.

Kaikki nämä ovat tutustumisen arvoisia kohteita, kuten myös lukemattomat muutkin tämän suuren kaupungin temppelit, joista useimmat sisältyvät kaupunkikierroksen ohjelmaan. Bangkok on todellakin kaupunki, johon teidän kannattaa tutustua lähemmin. Nyt me vain yritämme selviytyä kansainväliselle Suvarnabhumin lentoasemalle, joka 131

otettiin käyttöön syyskuussa 2006. Vanha lentoasema palvelee nykyisin kotimaassa matkustavia.

Kerron teille myöhemmin tarkat ohjeet kenttämuodollisuuksista, Susan sanoi istuutuessaan paikalleen pitkän selostuksensa jälkeen.

Hymyillen hän otti vastaan railakkaat aplodit, kumartaen ystävällisesti ja viittasi kuljettajaan päin osoittaakseen, että suosionosoitukset koskivat myös tätä.

Bussi pysähtyi ruuhkaan tämän tästä, joten matkustajilla oli tilaisuus ihailla loistavia lasi-, teräs- ja kuparipintaisia pilvenpiirtäjiä. Upeiden rakennusten välissä saattoi olla jätemateriaaleista kyhättyjä ränsistyneitä asumuksia. Helteisestä säästä huolimatta katutyöntekijät ja siivoojat olivat pukeutuneet pitkähihaisiin ja pitkälahkeisiin asuihin, ja useimmat olivat varustautuneet hengityssuojaimilla.

Susan ja Aurinkomatkojen opas Helena olivat ainoat suomalaisten tukena olevat oppaat kentällä, joten heillä oli täysi työ saada kaikki muodollisuudet hoidetuksi koneeseen nousua varten. Johan ja Miro, niin läheisiä kun Susanille olivatkin, olivat vain matkustajia toisten joukossa, eikä Susan ennättänyt vaihtaa kuin muutaman sanan Johanin kanssa ennen kuin lähtöselvitystiskien eteen muodostuneet jonot alkoivat edetä.

-Voinko poistua hetkeksi? Susan kysyi Helenalta, kun virkailijan kanssa oli saatu asiat selviksi.

-Mene vain, kyllä minä pärjään yksinkin , Helena nyökkäsi ja vilkaisi hymyillen taakseen, kun Johan lähti seuraamaan Susania kahvion suuntaan.

Heidän istuttuaan pöytään Johan otti Susanin kädet omiinsa ja puristi niitä hellästi. Heidän katseensa yhtyivät, ja molempien silmät kimmelsivät pidätetyistä kyynelistä.

132

-Et usko miten vaikea minun on lähteä sinun luotasi, Johan kuiskasi hellästi. - Mietin asiaa ankarasti viime yönä ja tulin siihen tulokseen, että näin on kuitenkin parasta, sillä enhän voi sitoa sinua vasten tahtoasi.

-Ei se sitä ole, etten tahtoisi, mutta anna minulle aikaa.

Minulle oli kaikki niin selvää, kun lähdin tänne marraskuussa, mutta nyt olen hämmentynyt. Minun on saatava aikaa ajatella, tutkiskella ja ennen kaikkea löytää itseni.

-Luuletko sinä, että se tapahtuu täällä?

-En tiedä, mutta täällä olen kuitenkin irti kaikesta entisestä ja minulla on aikaa pohtia menneisyyttä ja suunnitella tulevaisuutta. Opintojeni eteenpäin vieminenkin on minulle tärkeää.

-Ymmärrän sinua, raskasta se kuitenkin on. Kunhan pääsen töihin käsiksi niin yksityiselämäkin alkaa tasoittua, Johan katsoi syvälle Susanin ruskeisiin silmiin ja näki niissä sellaista hellyyttä, että se teki suorastaan kipeää.

Hän kumartui pöydän yli Susania kohti, ja heidän huulensa yhtyivät pitkään, kaipaavaan suudelmaan. He eivät välittäneet ympärillään olevista ihmisistä, kun he puristivat lujasti toisiaan käsistä. Johan painoi vielä huulensa Susanin kostealle kämmenelle ja sanoi hiljaa, - Säilytä tämä suudelma siihen asti, kun tulen hakemaan sinua kotiin.

Susan naurahti häkeltyneenä. – Nyt meidän on kuitenkin lähdettävä.

Heidän tilaamansa kahvit jäivät miltei koskemattomiksi.

Johan vilkaisi ulos lentokoneen ikkunasta. Aurinko helotti kirkkaalta taivaalta, vaikka koneen alapuolella oli vahva pilvikerros. Tämä häntä on lentämisessä aina viehättänyt eniten. Nousta kaiken arkisen yläpuolelle, harmaudesta kirkkauteen, varjosta valoon.

133

Harmaalle hänen lähtönsä oli tuntunut. Vaikka aurinko paistoi pilvettömältä taivaalta koneeseen noustessa, niin hänen mielensä oli täynnä harmautta ja ikävää.

Kevyt riisipitoinen ateria toi hänen mieleensä muistoja niistä monista yhteisistä ruokahetkistä Susanin kanssa ja hän hymyili itsekseen.

-Arvaan kyllä mitä muistelet, Miro kiusoitteli.

Aterian jälkeen oli vuorossa lyhytelokuva, joka oli kuvattu suurimmaksi osaksi Havaijilla. Se herätti Johanissa kipeitä muistoja, mutta hän karkotti ne nopeasti mielestään ja syventyi Susanin lähtiessä antamaan seikkailuromaaniin.

Matkan ensimmäinen osuus sujuikin huomaamatta. Nyt kuulutettiin jo välilasku Ahmedabadiin Intiaan.

-Kaikkien pitää poistua koneesta kentän odotussaliin.

Koneesta saa ottaa mukaan ainoastaan passin ja rahakukkaron, kaikki muu matkatavara on jätettävä koneeseen, lentoemäntä kuulutti.

Kone tyhjeni, ja matkustajat kävelivät kenttäpoliisien vartioimaa kujaa pitkin yli pahasti lohkeilleen kenttäalueen askeettiseen odotussaliin. Yksi alkoholia ja makeisia myyvä liike oli auki, mutta asiasta kiinnostuneita asiakkaita ei löytynyt tunnin odotuksen aikana. Joku uskaltautui vessaan, mutta tuli sieltä ulos nenäänsä pidellen.

-Minulla on kauhea vessahätä, Liisi kuiskasi vieressään seisovalle Eerolle.

-Mene käymään sillähän siitä pääset.

Liisi uskaltautui vessan ovesta sisälle, mutta tuli heti kauhistellen takaisin.

-Siellä oli vain reikä lattiassa ja sen ympäristö kauheassa siivossa ja haju oli suorastaan kuvottava. On jaksettava lentokoneeseen asti, hän totesi.

Onneksi odotus kesti vain tunnin, ja kohta muodostettiin kaksi jonoa passintarkastukseen, miehet toiseen ja naiset 134

toiseen jonoon. Virkailijat varmistivat käsin, ettei kupeelle ole kätketty mitään kiellettyä esinettä ja sitten läpivalaisun kautta poliisikujaa pitkin takaisin koneeseen.

-Olipa tarkastus, Miro huokasi.

–Ja se poliisivartio varmisti, ettei kukaan juokse karkuun kentältä, Johan naurahti ivallisesti. – Minulle jäi epäselväksi miksi tämä välilasku tehdään jo muutaman tunnin lentomatkan jälkeen, huumeiden vain tankkauksen takiako?

-Olisihan se mukava tietää? poikien vierustoveri, harmaahiuksinen herra totesi hiljaa jatkaakseen sitten välilaskun keskeyttämää unta.

Pojatkin päättivät pitää pienen lepohetken ennen ruokatarjoilua ja laskivat istuimien selkänojat lepoasentoon.

Kone hyrisi rauhallisesti eteenpäin yli yhdentoista kilometrin korkeudessa. Aterialla tarjottiin kanapastaa, keitettyjä vihanneksia ja raakasalaattia sekä jälkiruokana hyvin makea leivos kahvin kera. Ruokailusta oli vaikea sanoa oliko se lounas, päivällinen vai illallinen, kaikki riippui siitä, minkä aikavyöhykkeen mukaan tilannetta arvioi.

Ruokailun ollessa lopuillaan, ja viimeisten järjestellessä ruokailuvälineitä tarjottimelle kuului nopea kuulutus.

-Pyydämme kaikkia palaamaan paikoilleen ja kiinnittämään istuinvyöt, sillä lähestymme myrskykeskusta.

Kuulutuksen viimekaiut olivat tuskin lakanneet kuulumasta, kun kone putosi odottamatta kymmeniä metrejä alaspäin. Astiat lentelivät ilmassa, puolinaiset kahvimukit kaatuivat ja jokunen matkustaja putosi istuimeltaan käytävälle jätettyään istuinvyön kiinnittämättä. Useimmat olivat kuitenkin osanneet ennakoida tilanteen koneen vapistessa vähän ennen putoamistaan, ja tarttuneet juomamukeihin ja tarjottimiin kiinni kaksin käsin. Sotkua lukuun ottamatta mitään vakavampaa ei onneksi tapahtunut.

135

-Olemme nyt myrskykeskuksen keskellä ja yritämme pyrkiä sen yläpuolelle, lentokapteenin kuulutus kuului rauhoittavana.

Pelonsekaisin tuntein matkustajat istuivat hiljaa paikoillaan koneen vapistessa ja naukuessa myrskytuulen kourissa.

Jokainen saattoi selvästi havaita koneen nousevan hitaasti ylöspäin, kunnes sen lento vihdoin tasaantui ja tärinä loppui. Kuului helpotuksen huokauksia.

-Olemme nyt myrskykeskuksen yläpuolella ja lennämme lähes kahdentoista kilometrin korkeudessa, purseri ilmoitti.

-Vaikka nautinkin lentämisestä, niin täällä ylhäällä tunnen itseni todella pieneksi ja avuttomaksi luonnonvoimia vastaan, Johan totesi itsekseen. – Kaikki muu, kaipauskin, tuntuu silloin aivan toisarvoiselta.

Miro katsahti toveriinsa yllättyneenä. – Taisit unohtaa Susaninkin hetkeksi?

-Hänet minä juuri sinä hetkenä muistin kaikkein kirkkaimmin. Rukoilin mielessäni, että saisin vielä nähdä hänet.

Miro meni sanattomaksi ja puisti epäuskoisena päätään.

Loppuosa lentomatkasta sujui kommelluksista, ja kello lähenteli puolta yötä Suomen aikaa, kun kone rullasi tasaisesti Helsinki-Vantaan lentokentän kiitorataa pitkin.

136

10. Yksin

Kyyneleet pyrkivät väkisin Susanin silmiin Johanin kääntäessä hänelle selkänsä ja etääntyessä kohti passi- ja turvatarkastusta. Ennen katoamistaan nurkan taakse Johan kääntyi ja heitti lentosuukon vakavana seisovalle Susanille, jonka kyynelten kostuttamia silmiä valaisi hetken aurinkoinen hymy.

Susan kääntyi, pyyhki vaivihkaa silmäkulmiaan ja jatkoi sitten jonon loppuosan saattamista lähtöselvitystiskin ohi.

Hänellä oli vielä runsaasti aikaa, ennen kuin seuraava ryhmä saapuisi samalla koneella, joka kuljettaisi Johanin pois hänen elämästään. Kenties lopullisesti.

Hän lähti kohti kahviota rauhoittuakseen ja tavatakseen siellä toiset suomalaiset oppaat. Heidän piti vielä varmistaa eri hotelleihin vievien bussien numerot ja pysäköintipaikat, ennen turistien saapumista.

Nyt saapuva ryhmä olikin Susanille kauden viimeinen, sillä hän oli päättänyt lähteä maaliskuun lopulla etsimään Bang137

kokista opiskelija-asuntoa. Kohta alkaisi turistivirtakin hiljetä kuuman kauden lähestyessä. Hän oli sopinut keskittyvänsä nyt lähinnä Petchaburin ja Pranburin retkien opastamiseen, joten hänellä tulisi olemaan paljon vapaata viimeisen työskentelyjakson aikana. Heti huomisesta alkaen hänellä on peräti kolme päivää lomaa. Susan huokasi syvään ja päätti unohtaa Johanin voidakseen keskittyä vastaanottamaan uusia lomalaisia.

Ryhmä Aurinkomatkojen ja Huvimatkojen oppaita tuli juuri kahvioon, ja Susanin huomatessaan he suunnistivat hänen pöytäänsä kohti. Heillä olikin jo mukanaan kaikki tiedot busseista, joten he saattoivat ryhtyä jakamaan saapuvat ryhmät keskenään hotelleittain.

Edellinen päivä oli ollut pitkä ja rasittava, mutta väsymyksestä huolimatta Susan nukkui huonosti ja heräsi tuon tuostakin viime päivien onnellisten muistojen tulvahtaessa mieleen hataran unen läpi. Hän heräsi hyvissä ajoin ennen auringonnousua, ja kun uni ei tullut, hän päätti lähteä rannalle seuratakseen kalastajien saapumista yölliseltä saalistukseltaan.

Rannalla Susan istahti hiekalla makaavan veneen laidalle.

Leppeä aamutuuli leyhytteli hänen tummia hiuksiaan ja toi hänen huulilleen suolanmaun. Vene toisensa jälkeen karahti rantahiekalle, ja kalastajat selvittelivät verkkojaan ja vertailivat saaliitaan. He loivat arvioivia, hämmästeleviä katseita yksinäiseen tummaan tyttöön, joka katseli haaveksien ulapalle. Susan oli aina rakastanut merta, vaikka pilvisellä, tuulisella säällä, kun meri oli lyijynharmaa ja mainingit kävivät vaahtopäisinä, hän tunsi itsensä uhatuksi, aivan kuin hän olisi pieni tyttö, joka oli ypöyksin suuressa pelottavassa maailmassa.

138

Nyt kuitenkin oli tyyntä ja ensimmäiset auringonsäteet kultasivat Siaminlahden. Valoisuus lisääntyi koko ajan. Näky sai kyyneleet kihoamaan Susanin silmiin. Maailma on niin kaunis, mutta miksi hän kuitenkin tunsi itsensä surulliseksi. Hän tiesi kaipaavansa Johania. Kuitenkin hänen oli jatkettava valitsemallaan tiellä mitä se sitten hänen eteensä toisikin. Ei Johan ole kadonnut, he voivat pitää yhteyttä puhelimitse ja sitten kun hänellä on oma asunto Bangkokissa, myös tietokoneen välityksellä, hän tuumi.

Hieman piristyneenä hän loi katseensa merelle. Aurinko oli jo suuri punainen pallo, ja näytti siltä kuin se pomppaisi vedestä taivaalle, kuin kaasuilmapallo.

-Haluatko lähteä merelle? Nuori mies oli tullut huomaamatta veneen luo.

-Onko tämä sinun veneesi, Susan kysyi hämmästyneenä.

-On, ja voin viedä sinut purjehtimaan edulliseen hintaan.

Susan nousi ylös, käänsi miehelle selkänsä ja jäi tuijottamaan merelle, joka välkehti nyt kullanhohtoisena. Hän halusi korostaa miehelle haluavansa olla yksin.

Mies ei ollut huomaavinaan hänen elettään, vaan toisti kysymyksensä.

-Haluatko lähteä purjehtimaan?

Oli jo aivan valoisaa. Susan kääntyi ja tarkasteli miestä lähemmin. Tämä oli aika pitkä thaimaalaiseksi mieheksi.

Vartalo oli solakka ja lihaksikas, tumma kihara tukka, kuparinhohtoinen iho ja valkeat välkehtivät hampaat. Suomessa hän olisi ollut kaikkien naisten tavoittelema, Susan huomasi ajattelevansa. Hymy nousi hänen huulilleen väkisinkin.

-Ei, en halua merelle. Tulin vain ihailemaan auringonnousua pitkästä aikaa. Susan tunsi äkkiä itsensä iloisemmaksi.

Aurinko oli jo kivunnut taivaalle, ja meri lainehti turkoosinsinisenä.

139

Mies oli työntänyt veneensä rantaveteen ja istui rennosti sen laidalla, poltteli tupakkaa ja katsoi tutkivasti Susania.

-Luulin sinua ensin täkäläiseksi, mutta taidatkin olla englantilainen?

-Ei, olen suomalainen, toimin täällä oppaana. Susan tunsi vapautuneensa, eikä miehen läsnäolo enää vaivannut häntä.

Mies katsoi häneen yllättyneenä. – Olen aina luullut, että kaikki suomalaiset ovat vaaleita.

Susan nauroi heleästi, teki thaitervehdyksen ja poistui kättään heilauttaen.

Mies vastasi tervehdykseen sulavasti. - No toisen kerran sitten, hän huusi etääntyvälle tytölle, työnsi veneensä kauemmaksi rannasta ja alkoi asetella purjeita lähtökuntoon.

Susan tunsi mielensä keveäksi. – Kannatti lähteä katsomaan auringonnousua hän kuiskasi itsekseen ja oli iloinen tavattuaan tuon ystävällisen komean pojan rannalla.

-Miten suuri merkitys pienillä asioilla saattoikaan olla, hän huokasi helpottuneena.

Johan palasi kotiin väsyneenä, mutta tyytyväisenä matkaansa, joka oli tuonut hänen elämäänsä uutta sisältöä. Hänen elämällään oli nyt tarkoitus, ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Hän katseli kotiaan aivan uusin silmin, mitähän Susan ajattelisi hänen asunnostaan, jonka kalustus oli massiivisen miehekäs. Olohuonetta hallitsi muhkea tummanruskealla nahkalla verhottu sohvaryhmä barokkityylisine sohvapöytineen. Samansävyinen moniosainen Boknäs-kirjahylly oli täynnä kirjoja, tietoteoksista salapoliisiromaaneihin ja kaikkea siltä väliltä. Veikko Huovista oli kokonainen hyllyväli.

Lasiovellisissa vitriineissä oli lasi- ja posliiniastioita. Vihreäsävyinen tapetti oranssinkeltaisine boordeineen antoi huoneelle viimeistellyn, rauhallisen säväyksen.

140

Pienoiskeittiön ja olohuoneen välissä oli ruokailutila, joka oli kalustettu hieman vaaleammanruskeaksi petsatulla kustavilaistyylisellä ruokailuryhmällä, jonka Johan oli saanut lapsuudenkodista äidin uusiessa kalustusta. Makuuhuoneessa oli leveä vuode ja koko ikkunaseinän täytti kirjoituspöytä tietokoneineen.

Asunnon tekstiilit noudattivat samaa ruskehtavaa linjaa.

Olohuoneen ikkunoissa oli ruskea ja beesisävyiset paneeliverhot sälekaihtimien lisäksi. Makuuhuoneen paneeliverhot olivat sinisävyiset, ja siniharmailla rullaverhoilla sai estettyä liian valon virtaamasta huoneeseen öiseen aikaan. Keittiön valko-vihreät salusiiniverhot ja kahvikuppi ja kahvipannuaiheinen boordi seinäkaakeleissa toivat puolestaan romanttisen tuulahduksen muuten niin miesmäiseen huoneistoon.

Johan heittäytyi vuoteelle ja päätti nukkua aamuyön viimeiset tunnit, ennen kuin purkaisi matkalaukkunsa. Hän oli hetkessä sikeässä unessa. Oikeastaan häneltä kului kokonainen vuorokausi matkanrasituksista toipumiseen. Valveilla ollessaan hän eli uudelleen Susanin kanssa viettämänsä onnelliset hetket. Kaipuun iskiessä, hän tunsi jopa ruumiillista kipua koko vartalossaan ja hän tunsi itsensä yksinäisemmäksi kuin koskaan ennen.

Heti herättyään hän lähetti Susanille ikävöivän tekstiviestin. ”Rakas, Onnellisesti kotona. Ajattelen sinua päivän jokaisena hetkenä, ja yön pitkinä tunteina kaipaan sinua tuskallisesti. Iäti sinun, Johan.”

Vasta toisena päivänä paluunsa jälkeen hän päätti käydä vanhempiaan tapaamassa. Äiti oli jo useaan kertaan ennättänyt soittaa ja ihmetellä mikä poikaa vaivaa. Matkaväsymys ja aikaero, hän oli selittänyt puhelimessa.

-Tule nyt kuitenkin käymään ennen töihin menoa, äiti aneli.

141

-Mitä pidit Thaimaasta? Menetitkö sydämesi, kuten me Marcuksen kanssa? isä kysyi nauraen.

-Menetin enemmänkin kuin sydämeni, Johan vastasi salaperäisesti hymyillen, menetin mielenrauhani.

Vanhemmat eivät voineet aavistaa miten oikea Johanin määritelmä oli, miten perusteellisesti hän oli rakastunut, ei Thaimaahan, vaan tummakutriseen suomalaiseen oppaaseen. Johan ei halunnut vielä kertoa tunteistaan, sillä ero Susanista teki yhä kipeää. Hänen piti eritellä tunteitaan kaikessa rauhassa, vaikka hän oli varma rakkautensa kestävyydestä.

-Voitko tulla töihin jo huomenna, meillä on melkoinen ruuhka? isä kysyi heidän siirtyessä kahvipöytään.

-Sellainen oli tarkoitukseni, olenhan jo laiskotellut tarpeeksi, Johan naurahti iloisesti. – Toin muuten teille tuliaisiakin, Johan otti esille muotiliikkeestä ostamansa thaisilkkiset runsaasti kirjaillut kotitakit.

-Miten sinä osasit valita näin ihanat takit? äiti ihmetteli nauraen. – Minä muistelen, että naisten vaatteiden ostot eivät ole koskaan olleet sinun vahvimpia puoliasi.

-Täytyy myöntää, että minulla oli makutuomari mukana, Johan tunnusti arvoituksellinen ilme kasvoillaan.

-Miroko? älä ihmeessä naurata, isä kiusasi. – Siitä veijarista ei ole apua minkäänlaisten ostosten teossa. Kyllä minä kummipoikani tunnen. Mitä Julia ja Marcus saavatkaan tuliaisiksi? Oikean elefantinko?

-Näissä ostoksissa ainakin näkyy naisen käden jälki, Johanna katsoi hymyillen poikaansa, joka yllätyksekseen punastui hieman.

Johan uppoutui innolla työhön. Hänestä tuntui, että se oli parasta terapiaa roihuavien tunteiden kätkemiseksi.

142

Iltaisin ikävä iski kaikkein kipeimmin. Häntä ei huvittanut edes entisten tovereittensa seurakaan. Olenko tulossa erakoksi? hän päivitteli, ja päätti piristäytyä. Ensimmäiseksi hänelle tuli mieleen Mikko, jonka hän oletti jo palanneen Thaimaasta. Olikohan Mikko tavannut Susanin uudelleen, hän aprikoi. Hän päätti soittaa Mikolle heti, ettei tulisi katumapäälle.

-Tulin vasta eilen, Mikko vastasi unisella äänellä.

-Taisin herättää sinut. En muistanutkaan, että pari päivää menee aikaeron kiinni saamisessa. Miten matkasi onnistui?

-Oikein mainiosti, tapasin muuten sen sinun viehättävän Susanisi Petshaburin retkellä. Hän on todella helmi oppaitten kirjavassa joukossa. Hän lähetti sinulle rakkaita terveisiä. Taitaa ihastus olla molemminpuolista?

-Jaksatko lähteä huomenna töiden jälkeen rentoutumaan tuopin ääreen ja vaihtamaan matkakokemuksia minun kanssani?

-Kyllä vain, minne menisimme?

-Sopiiko sinulle tuo lähellä sijaitseva Finn Bub? Johan innostui.

-Vallan mainiosti, siis tavataan siellä heti neljän jälkeen.

Päästyään keskustelun alkuun pojat eivät olisi malttaneet lopettaa ollenkaan. Thaimaan ruokamuistojen kunniaksi he nauttivat merelliset pitsat, jotka oli maustettu chilipaprikoilla. Mikko, joka oli myös poikamies, ei ollut tavannut matkansa aikana Susanin kaltaista seuralaista, joten hän kertoi nauraen viettävänsä edelleen vapaata poikamieselämää.

-Työ tuo elämääni tarpeeksi jännitystä ja kipeitäkin asioita, joten en kaipaa naisia elämääni sotkemaan, hän vitsaili.

-Et ajattele noin enää sitten, kun löydät sen oikean, Johan vakuutteli vakavana. – En minäkään olisi uskonut rakastuvani ensimmäisellä tapaamisella.

143

Johanin mieli oli paljon keveämpi, hänen palatessaan illan hämärtyessä omaan poikamiesboksiinsa.

Miro oli kertonut vanhemmilleen matkasta ja maininnut ohimennen Johanin ihastuneen siellä työskennelleeseen suomalaiseen opasneitoseen. Marcus oli kuunnellut vaiteliaana Miron ylistäessä Susanin ulkonäköä ja luonnetta, sekä Susanin monipuolista tietoa Thaimaasta ja sen historiasta.

Isän ainoat kommentit olivat, ”Niin, Thaimaa on kaunis eksoottinen maa, ja sen asukkaat sydämellisiä ja ystävällisiä.” Äitikin näytti vaivaantuneelle, joten Miro jätti seikkaperäisen selostuksen matkan vaiheista tekemättä.

Asiasta ei keskusteltu paljon myöskään Julian ja Marcuksen vieraillessa Kailojen luona pari viikkoa myöhemmin. Se vaivasi Johania jonkin verran ja hän päätti ottaa asian puheeksi Marcuksen kanssa sopivan tilaisuuden tullen. Hän oli oppinut luottamaan Marcukseen kaikissa asioissa. Marcukselta hän saisi isällisiä neuvoja ilman sukulaisuuden rasituksia, hän tuumi.

Susan ja Johan puhuivat keskenään pitkiä puheluita ja kertoivat ikävöivänsä toisiaan.

Tekstiviestit lentelivät maanosien yli melkein päivittäin, ja se lohdutti heitä molempia.

Susan kertoi olevansa kiireinen, sillä hän matkustaisi pian Bangkokiin valitsemaan itselleen opiskelija-asuntoa ystävättärensä Tuchain löytämistä muutamista vaihtoehdoista.

Tuchain opiskelu päättyisi keväällä ja hän lähtisi kotiseudulleen Chiang Main kaupunkiin Pohjois- Thaimaahan, josta hän oli saanut opettajan toimen sikäläisessä peruskoulussa.

Susan tuumi, että asunnon etsimisen ohella, hänen pitäisi selvittää tarkemmin missä Bangkokin yliopistossa hän voisi opiskella kesä-aikaan. Chulalongkornin yliopisto, maan vanhin ja arvostetuin, jossa nykyisen hallitsijan tytär Maha Cha144

ki Sisindhorn oli myös opiskellut, järjesti luentoja myös kesäaikaan, joten Susan päätti kirjoittautua sinne. Yliopiston kampus sijaitsi aivan Bangkokin ydinkeskustassa Siam Squaren, suuren ostosparatiisin läheisyydessä. Yksi Susanin asuntovaihtoehdoista oli myös lähellä kyseistä ostoskeskusta, joten liikenneyhteydet sinne olivat mitä parhaimmat.

Johan kannusti Susania parhaansa mukaan, sillä hän tiesi, ettei tämä hevillä luovu suunnitelmastaan. Hän jopa lupasi tulla syksyllä Susania tervehtimään. Olisihan hänellä silloin mahdollisuus tutustua tuohon Susanin mainostamaan ”Enkelten kaupunkiin”, joka tarun mukaan on jumalten suosiossa. Energiansa hän purki työhön. Marcus ja Simo olivat antaneet hänen tehtäväkseen opastaa Miroa toimistotöissä oman aikataulunsa puitteissa. Miro oli hakenut ja hyväksytty oikeustieteelliseen tiedekuntaan, sillä hän oli kuitenkin päättänyt seurata isänsä viitoittamaa tietä lakikoukeroiden sekavassa maailmassa. Miro oli tiedonhaluinen ja hyväoppinen, joten tehtävä oli Johanille mieluinen.

Pojat viettivät paljon aikaa toistensa seurassa aina kevääseen ja vappuun asti. Miro tapasi yllättäen vappua juhliessaan nuoren, vaalean abiturientin Tuijan, johon ihastui tulisesti ja sokeasti. Siitä alkaen hän vietti kaiken vapaa-aikansa tytön seurassa, mutta työhönsä hän suhtautui vakavasti, eikä koskaan laiminlyönyt toimistolle saapumista.

Johan tuskin huomasi kevään tuloa, niin kiinni hän oli työtehtävissään. Kävellessään puiston läpi kohti Koski-keskusta kierrelläkseen vaateoksilla, hän hämmästyi huomatessaan lehtien puhjenneen koivuihin ja lehmuksiin. Lehvistöt olivat hennon vihreät, ja oksien lomasta kuului selvästi kevätlintujen sirkutus. Olisipa Susan täällä ihastelemassa luonnon heräämistä talviunestaan, hän mietti itsekseen. Vai halusiko Susan edes olla? Susanin yhteydenotot olivat harvenneet, 145

ja Johania askarrutti tytön vaiteliaisuus enemmän kuin hän uskalsi myöntääkään. Susan oli jo muuttanut Bangkokiin ja aloittanut siellä opintonsa. Oliko hän ehkä löytänyt uuden seuralaisen? Oliko hän jo unohtanut Johanin kokonaan ja vastaillut hänelle vain velvollisuuden tunnosta? Miten hän saisi selvyyden Susanin tunteista, hän aprikoi, sillä hänellä ei ennen syksyä olisi mitään mahdollisuutta matkustaa Susanin luo. Töitä ei kerta kaikkiaan voinut jättää isän ja Marcuksen hartioille, sillä kesälomat olivat alkamassa, ja osa toimistotöistä kaatuisi heidän miesten niskaan.

Astuessaan ajatuksiinsa vaipuneena ostokeskuksen ovesta sisään Johan törmäsi Mikkoon.

-Anteeksi, Johan sopersi. – Ai sinäkö se olet? Johan ilahtui silminnähden.

-Sinähän ajatuksissasi kuljet, Mikko huudahti. – Minun on pitänyt ottaa sinuun yhteyttä työn merkeissä. Onko sinulla hetki aikaa, niin käydään kahvilla, haluan keskustella kanssasi?

-Ajattelin käydä kesävaateostoksilla, mutta huomasin tänne kävellessäni, että ei se minua oikein houkuttelekaan.

Mennään vain kahville.

Pojat kävelivät rinta rinnan Primulan kahvioon, tilasivat isot kupit kahvia, mahtavat kermaleivokset ja etsivät itselleen suojaisen nurkkapöydän.

-Mitä sinä ole puuhastellut sitten viime näkemän? Johan tiedusteli.

-Siitä haluaisinkin sinun kanssasi keskustella. Minulla on nimittäin meneillään oikein mielenkiintoinen toimeksianto, johon haluaisin sinulta hieman asiantuntijaneuvoja.

-Kerro, autan jos osaan.

Mikko kertoi saaneensa tehtäväksi etsiä eräs pienenä kasvattilapseksi annettu poika. Pojan äiti oli tullut raskaaksi seitsemäntoistavuotiaana. Hän karkasi kotoaan pienestä 146

Hämeenlinnan liepeillä sijaitsevasta kylästä ja matkusti tätinsä luo Oulun lähistöllä olevaan syrjäiseen kyläpahaseen, jotta vanhempien ei tarvitsisi hävetä hänen puolestaan.

Tyttö synnytti lapsen, mutta kuoli itse synnytyksen aiheuttamiin jälkivaivoihin. Pienokainen adoptoitiin tuntemattomaan perheeseen, eikä täti tullut koskaan ottaneeksi heihin yhteyttä. Nyt on täti kuollut, joten varmaa tietoa adoptiosta ei ole kenelläkään, eikä mitään papereita siitä, etsinnöistä huolimatta, ole löytynyt. Poika on tällä hetkellä 41-vuotias.

Pojan iso-vanhemmat ovat jo yli kahdeksankymmentävuotiaita, eikä heillä ole perillisiä ainoan tyttären kuoltua synnytykseen. Täti oli salannut heiltä pojan olemassaolon, säästääkseen heidät skandaalilta. Hän oli ilmoittanut lapsen kuolleen vaikeaan synnytykseen, eikä vanhemmilla ollut mitään syytä asettaa tädin kertomusta kyseenalaiseksi.

Tädin jäämistöstä oli kuitenkin löytynyt kirje, jossa hän tunnusti salanneensa pojan olemassaolon ja pyysi tekoaan anteeksi. Täti oli kuollessaan vaikeasti dementoitunut, joten lääkärit eivät voineet olla varmoja, oliko tädin tunnustus totta vai ei.

-Iäkkäät iso-vanhemmat ovat hyvin varakkaita, heillä on useita asunto-osakkeita Hämeenlinnassa, sekä jonkin verran pankki- ja sijoitustalletuksia, Mikko kertoi. - Saatuaan selville, että heillä on todennäköisesti lapsenlapsi ja kenties lapsenlapsenlapsiakin, he palkkasivat minut selvittämään sekavaa vyyhteä. Luulen nyt löytäneeni kyseisen pojan, ja hänellä todellakin on kolme lasta, joista vanhin on jo täysiikäinen.

Mikko katsoi kysyvästi Johaniin, joka oli kuunnellut hänen kertomustaan silmät kiinnostusta hehkuen.

-Sano sinä tuomarina ja lakikoukerot tuntevana, miten minun tulisi menetellä oikeuden toteutumiseksi. En haluaisi kertoa kummallekaan osapuolelle totuutta, tai todeksi us147

komaani, ennen kuin tiedän mitä laki sanoo kyseisen pojan oikeudesta periä iso-vanhempansa. Voihan olla, että he pitävät poikaa onnenonkijana, jolle näin avautuu tilaisuus rikastua.

-Ehkäpä iso-vanhemmat pelkäsivät juuri tuota mahdollisuutta, kun palkkasivat yksityisetsivän, eivätkä turvautuneet oikeuslaitokseen, Johan aprikoi mietteliäänä. – Mielestäni tästä eteenpäin asia kuuluu hoitaa oikeusteitse ja lääketiedettä hyväksikäyttäen. Pojan äidistä löytyy varmasti paljastavia tietoja paikallisesta äitiysneuvolasta ja synnytyssairaalasta. Niitä voidaan sitten käyttää hyväksi pojan syntyperän selvittämisessä.

-Minkä neuvon siis annat minulle?

-Ota ensin yhteys synnytyssairaalaan, ja jos et sieltä saa tietoja, niin minä voin ottaa jutun hoitaakseni lakiteitse.

Iso-vanhemmille voisit ehkä antaa hiukan toivoa, mutta ei mitään lopullista ratkaisevaa tietoa, ennen kuin tiedämme enemmän. Poikaan, tai mieshän hän on, voimme ottaa yhteyttä myöhemmin asioiden selkiinnyttyä. Hänen ei tässä vaiheessa tarvitse tietää vielä mitään, ettei hänessä herää turhia toiveita.

-Kiitos neuvoista, tiesinhän minä, että sinuun voin luottaa.

Tulen huomenna toimistoosi allekirjoittamaan toimeksiannon. Mikko huokasi helpotuksesta, ja joi loppuun jo jäähtyneen kahvitilkan.

Johan valvoi illalla pitkään vuoteessaan saamatta unta. Juuri tätä vihjettä hän oli odottanut. Vasta nyt hän ymmärsi mikä hänen mieltään oli painanut aina siitä asti, kun Susan kertoi olevansa adoptiolapsi. Mikko ojensi hänelle ratkaisun avaimia kuin hopealautasella, hänen piti vain tarttua tilaisuuteen. Heti, kun hän olisi saanut rattaat pyörimään Mikon ongelman ratkaisemiseksi, hän puolestaan antaisi Mi148

kolle toimeksiannon Susanin biologisten vanhempien löytämiseksi. Tämähän oli kuin peilikuva Susanin tilanteesta.

Hän ei hetkeäkään epäillyt onnistumistaan, sillä hän tiesi, että adoptioista tehtiin aina luovutuspaperit, joista selviäisi ainakin osa totuutta. Päästyään mietteissään näin pitkälle, hän nukahti onnellinen hymy huulillaan.

Aamulla töihin kävellessään, hänellä oli ihmeen kevyt olo.

Toimisto sijaitsi puiston takaa alkavalla poikittaisella kadulla, joten Johan meni aina jalkaisin silloin, kun tiesi, että ei tarvitse autoa päivän aikana. Aurinko oli jo noussut ja pilkotti vihreiden lehmuksenoksien välistä muodostaen valon ja varjon muodostaman kuvakudoksen puiston harmahtaville käytäville ja vihertämään alkaville nurmikoille. Kirjosiepot pyrähtelivät puusta toiseen silmuja hamuten ja pesätarvikkeita nokassaan kantaen.

Illan pimeinä tunteina mielessä ollut asia oli silloin tuntunut niin selvältä ja toteuttamiskelpoiselta, miksi päivänvalo oli saanut hänet epäröimään? Miksi hän epäröi yhä voisiko hän, Susanille kertomatta, pyytää Mikkoa tutkimaan Susanin adoptiota. Pettäisikö hän siten Susanin luottamuksen? Hänen mieleensä palautuivat Susanin sanat, ”en ole katsonut tarpeelliseksi etsiä vanhempiani”.

-Ei, kyllä minun pitää kysyä Susanin mielipidettä, hän päätti avatessaan toimiston oven ja astuessaan sisään.

Johan soitti Susanille vielä samana iltana ja kysyi mitä mieltä hän olisi jos Johan yrittäisi selvittää adoptiota. Susan oli hyvin vaitonainen.

-Kunhan et sotke vanhempiani asiaan, Maria ja Allan ovat olleet, ja ovat edelleenkin, minulle ainoat äiti ja isä, enkä halua tuottaa heille vähäisintäkään mielipahaa. Jos satut löytämään biologiset vanhempani tai edes toisen heistä, mitä suuresti epäilen, niin ilmoita minulle. Mietimme sitten 149

mitä teemme, mutta äitiin ja isään et saa missään tapauksessa olla yhteydessä ennen kuin minä olen paikalla.

-Olen hyvin varovainen ja hienotunteinen, sen saat uskoa rakkaani. Hyvää yötä kalleimpani!

-Hyvää yötä! Rakas. Susan sulki puhelimen mietteissään.

Halusiko Johan repiä auki kaikki vanhat, jo arpeutuneet, haavat. Oliko hänen syntyperänsä miehelle niin tärkeä?

Susan tunsi itsensä alakuloiseksi ja hyljätyksi jälleen kerran.

Lapsena hän taisteli kauan sitä tunnetta vastaan, kun kuuli olevansa adoptiolapsi. Miksi äiti ei halunnut pitää häntä, vaan antoi hänet pois? Eikö äiti rakastanut häntä? Hylkäsikö äiti hänet ei toivottuna lapsena? Kuka hänen isänsä oli?

Johan oli kuitenkin saanut haluamansa luvan, ja hän päätti, Susanin vastahakoisuudesta huolimatta, mennä tutkimuksissaan niin pitkälle, kuin ilman Susanin vanhempien apua pääsisi. Näin toimimalla hän ei loukkaisi Susania.

Mikko ja Johan työskentelivät innokkaasti molempien projektien parissa, ja Mikon tutkimuksen osalta tulos johtikin toivottuun tulokseen. Mikon löytämä mies, insinööri Jouko Heikkilä, oli isovanhempiensa etsimä, kuolleeksi luultu poika. Hänellä oli hyvä virka Oulun kaupungin sähkölaitoksella, joten perheellä ei ollut taloudellisia ongelmia. Lapset, kaksi poikaa ja tytär, kävivät vielä koulua, vanhin oli lukion viimeisellä luokalla.

Koko perhe oli yllättynyt ja onnellinen saadessaan jälleen isovanhemmat, sillä sekä Joukon adoptiovanhemmat, että näiden vanhemmat olivat jo kuolleet. Joukolle piti selittää perusteellisesti kaikkien todistuskappaleina olevien paperien sisältö, ennen kuin hän uskoi hänelle esitetyn ihmeellisen tarinan todenperäisyyden.

Biologisten isovanhempien ilo oli myös sanoinkuvaamaton, saivathan he vielä vanhuudenpäivinään riemuita yllättäen löytämästään suurperheestä. He voisivat kouluttaa 150

tyttärenpoikansa lapset, ja auttaa heitä, siten kuin olisivat halunneet aikanaan auttaa tytärtään ja tämän poikaa.

-Omaisten saattaminen yhteen on yksi työn tuomista onnenhetkistä, Mikko hehkutti keskustellessaan Johanin kanssa siitä, mitä, kaikkea uusi tilanne aiheuttaa.

Seuraavaksi Mikko paneutui lupauksensa mukaisesti Susanin syntyperän selvittämiseen. Saadakseen adoptiokansion nähtäväkseen hänen oli käytettävä kaikki taitonsa ja salaiset kanavansa.

Laihian arkistoista löytyi lailliset adoptiopaperit, joista kävi ilmi, että toimenpide oli suoritettu lainmukaisesti. Papereista puuttui kuitenkin se tärkein, eli tytön biologisten vanhempien nimet, tai edes viittaus heihin tai tytön syntymäpaikkaan, josta ehkä löytyisi vuosien takaisia syntymätietoja. Kyseisessä kohdassa luki ainoastaan, ”vanhemmat tuntemattomia”. Lisätiedoissa mainittiin kylmästi. ”Ulkonäöstä päätellen saattaa olla romanilapsi, joka on hylätty seurueen jatkettua matkaansa”. Mikolle nousi seinä pystyyn.

Johanin tiedustellessa hankkeen edistymistä Mikon täytyi tunnustaa, että adoptiopapereista ei selvinnyt mitään oleellista. Lisähuomautuksista hän ei aikonut Johanille mainita sanallakaan.

Kun he tapasivat, Mikon kävi sääliksi Johanin alakuloista, masentunutta olemusta ja hän koetti lievittää tilannetta, vaikka ei uskonut sen mitään auttavan.

-Yritän vielä käydä läpi lähikuntien sairaaloissa syntyneiden tyttölasten luettelot sen vuoden osalta, jona tytön oletetaan syntyneen, hän lupasi. - Mutta täytyy sanoa, että ei näytä lupaavalle. Seuraava vaihe on Susanin ja hänen adoptiovanhempiensa haastattelu. Tärkeää olisi, että he kaikki suhtautuvat myötämielisesti asiaan.

151

-Niinpä, emme voi siis jatkaa ennen kuin Susan on kotona, enkä usko, että hän edes haluaa herättää ikäviä muistoja vanhempiensa mieleen. Susan tuntuu olevan heihin hyvin kiintynyt.

-Olen pahoillani, että en voinut auttaa sinua, Mikko sanoi.

-Ei se mitään, totuuden selville saaminen olisikin ollut liian hyvää ollakseen totta, Johan huokasi. -Jouko Heikkilän tapaus vain herätti minussa suuria toiveita.

152

11. Juhannus

Roineen selkä kimmelsi, auringon helliessä sen hennosti väreilevää pintaa. Linnut olivat aloittaneet aamukonserttinsa jo aikoja sitten, Johanin laskeutuessa luhtiaitan jyrkkiä portaita alas. Hän kopautti ohimennen ala-aitan oveen, jonka takaa kuului Miron uninen ääni.

-Mitä siellä kolistelet, etkä anna ihmisten nukkua.

-Ylös ja ulos unikeot ja juhannuskoivuja hakemaan, Johan huusi haukotellen ja pyöritti käsivarsiaan isoja ympyröitä tehden. Huomenta kaikki, hän hihkaisi huomatessaan isäntäväkensä, Julian ja Marcuksen olevan grillikatoksessa kahvinkeitossa. Äiti ja isä näkyivät puuhastelevan vesisaavien kimpussa saunalla.

-Hyvää huomenta itsellesi, kaikui Johanin selän takaa, hänen suunnistaessaan rannalle pyyheliina olkapäillään.

-Tule kahville heti aamu-uintisi jälkeen, Julia kuului huutavan.

153

Johan kiirehti saunalle, vilkaisten nopeasti tyynelle järvenselälle.

-Huomenta, näyttää tulevan ihanteellinen juhannussää, äiti sanoi hymyillen saunan ovea sulkiessaan. - Järjestelimme tässä isäsi kanssa juhannussaunaa juhlakuntoon, ainoastaan vastat puuttuvat.

-Me teemme ne samalla, kun haemme juhannuskoivut, Johan huomautti rientäessään laiturille siniraitainen pyyheliina vyötärölleen kietaistuna. Hänen mielestään järvessä oli kaikkein ihaninta uida ilkosen alastomana, antaen veden vapaasti hyväillä vartaloa.

Uinnin jälkeen Johan istahti hetkeksi laiturille ihailemaan auringossa kylpevää maisemaa. Koivut olivat jo täydessä lehdessä, ja puiden hento vihreä oli hieman syventynyt.

Tuomet ja pihlajat olivat jo varistaneet valkeat kukkaterttunsa tuulen hajoteltaviksi. Miten ihanaa olikaan olla jälleen täällä Koivurannassa Julian ja Marcuksen vieraina juhannusta viettämässä.

Viime juhannuksen hän oli viettänyt toveriensa kanssa lähiseudun festareita kierrellen. Hän oli silloin seurustellut Tuulan kanssa, jos sitä seurusteluksi edes voi sanoa. Lähinnä he olivat olleet ystäviä ja ovat sitä edelleenkin, silloin harvoin, kun tapaavat. Tuula piti ruoanlaitosta ja yöpyi usein Johanin luona. Tuula oli iloinen ja välitön kansantaloutta opiskeleva tumma neito, joka eli kuin päiväperhonen, päivän kerrallaan huomisesta piittaamatta. Johanin oli helppo rentoutua hänen seurassaan, mutta sitten tyttö ihastui toiseen ja heidän suhteensa muuttui viileämmäksi. Tavallaan se oli Johanille helpotus, sillä hän tiesi, ettei halunnut sitoutua Tuulaan.

Johan suuntasi katseensa yli kapean hiekkalahden ja sulki silmänsä. Edessään hän näki Hua Hinin silmänkantamattoman valkoisen hienohiekkaisen rannan ja Susanin istumassa 154

vierellään. Hän otti tytön syliinsä ja tuuditti häntä kuin lasta.

-Olen niin yksin, hän huokasi. – Otit minun sydämeni ja tulit sinne asumaan, miksi olet jättänyt minut yksin ikävääni.

-Tulehan kahville sieltä haaveilemasta. Johan havahtui aitan portailta kuuluvaan huutoon. Miro oli tullut tyttöystävänsä Tuijan kanssa aitasta ja siristeli silmiään kirkkaassa auringonpaisteessa.

Johan nousi ylös, kietoi pyyhkeen tiukemmin uumalleen ja meni saunan pukuhuoneeseen pukeutumaan rentoon sortsiasuun. Hänen saapuessaan grillikatoksen viereen sijoitetun pitkän pöydän luo, kaikki juhannuksen viettäjät istuivat jo kahvikuppien ääressä keskustelemassa vilkkaasti. Kailat olivat jo vuosia olleet vakituisia juhannusvieraita Warreneilla. Miro oli nyt ensimmäistä kertaa tuonut tyttöystävänsä maalle esitelläkseen hänet myös Johanin vanhemmille, Johannalle ja Simolle.

Warrenien kesänviettopaikka sijaitsi Kangasalalla kahdenkymmenen viidenkilometrin päässä Tampereelta Roineen rannalla. Se oli ollut aikoinaan Julian isovanhempien talo, ja vielä Julian vanhempien aikaan siellä oli ollut hevonen, koira ja kissa. Johanille paikka oli lapsena ollut kaikkien toiveiden täyttymys. Hän, joka oli kaupunkilaispoika, sai siellä Miron kanssa juosta vapaasti pitkin peltoja ja metsiä ja osallistua eläinten hoitoon. Hän opetteli jopa ratsastamaan Julian isän naapurista varsana ostamalla ratsukolla. Vielä aikuisenakin Johan tuli mielellään Koivurantaan kyläilemään.

Johan vaipui muistoihinsa, hän muisti äitinsä innostuksen, kun he ensimmäisen kerran joulun aikaan tulivat vierailemaan Warrenien luo maalle. Johan oli silloin viisivuotias. Äiti huudahti ihastuksesta, kun mutkan takaa tuli esiin pitkä, kapea, punamullalla maalattu maalaistalo. Valkoiset ikkunapuitteet ja pitsikuvioinen lasiveranta tekivät siitä 155

maalauksellisen, sen kohotessa majesteettisena korkeiden lumikinosten keskeltä.

-Johan etkö sinä kuullut mitä isä kysyi? Miro tönäisi Johania kylkeen veljellisen lempeästi.

-Anteeksi, en kuullut, ihailin jälleen kerran tätä idyllistä ympäristöä ja muistelin talvisia lomiamme täällä.

-Kysyin, että miksi sinä et tuonut tyttöystävääsi juhannuksen viettoon? Marcus toisti kysymyksensä.

-Johanilla ei ole mielessään ketään muuta tyttöä kuin Susan, ja hän on Thaimaassa asti, Miro kiusoitteli ystäväänsä.

-Ei minulla todellakaan ole tällä hetkellä ystävätärtä, Johan sanoi vilkaisten Miroa vihaisesti. – Ja pidä sinä huoli vain omasta tytöstäsi, hän mumisi.

-No, no pojat tehän kinastelette kuin pahaiset kakarat, Johanna nuhteli.

-Naapurin emäntä ja isäntä sanoivat myös tulevansa juhannuskokolle illalla, sopiihan se teille kaikille? Marcus kysyi tarjotessaan lisää kahvia. – Täällä on vielä tilkkanen porojen päällä.

Pojat pystyttivät koivut sekä päärakennuksen, että aitan portaitten molemmin puolin ja lähtivät kantamaan viimeiset koivut saunan sisäänkäyntiä somistamaan. Tuija oli istuutunut aitan kongille vastoja tekemään.

-Osaatko sinä tehdä oikean pannan vitsaksista? Simo kysyi ohi astellessaan.

-Miten se tehdään, voisitko opettaa? Tuija aneli pää kallellaan.

Simo istui hänen viereensä ja alkoi kiertää lehdettömiä koivunoksia punokseksi, jonka hän pujotti vastan tyveen.

Näppärästi hän jatkoi, tekemällä jatkoksi toisen punoksen, joten vastanoksia oli lopulta sitomassa kaksiosainen lenkki.

156

-Tämä vasta kestää kovimmankin löylymiehen vastomiset, hän naurahti nousten seisomaan ja taputti hämmästynyttä tyttöä hartioille.

Tuija taisteli seuraavan pannan kanssa pitkän tovin, mutta kun ei onnistunut, hän päätyi yksinkertaiseen pantaan seuraavia vastoja sitoessaan. Miro ja Johan auttoivat häntä koivujen pystyttämisestä selviydyttyään, joten lopulta oli jokaista saunojaa odottamassa oma vasta.

Julia hääräili jo juhannusaaton päivällisen kimpussa. Hän oli maustanut pari lampaanviulua jo edellisenä iltana ja asetti ne uunipellille, laittaakseen sitten pellin tupakeittiön isoon leivinuuniin paistumaan. Uunin lämpötila oli hänen mielestään juuri sopiva.

-Kunhan muistaisin valella paistia välillä, hän mietti Johannan ilmestyessä keittiöön.

-Miten voin auttaa?

-Laitoin juuri päivällispaistin uuniin ja olin juuri suunnittelemassa sitä missä ruokailemme.

-Ainakin sen kevyen lounaskeiton syömme ulkona, eikö vain? Johanna kysyi.

-Ilman muuta, mutta entä päivällinen?

-Ulkona sekin jos sää säilyy yhtä kauniina. Vai mitä mieltä emäntä itse on?

-Täysin samaa mieltä. Jos haluat olla avuksi, voisit koristella tuvan, salin ja peräkamarin pöytäliinoin ja kukkasin.

Liinoja löydät salin piirongin päältä ja kukkamaljakoita lipaston kaapista.

Johanna asetteli salin ja peräkamarin pöydille valkoiset pellavaliinat, ja otti esille suuren lajitelman kukkavaaseja.

-Tuvan pöydälle pitää ehdottomasti laittaa tuoksuvia sireeninoksia, ulkopöytä niitä ei tarvitse, sillä ympärillä olevien pensaiden tuoksu täyttä kyllä lähitienoon, hän sanoi kiirehtiessään kohti sireenimajaa.

157

Tuoreen koivunlehvän tuoksu hiveli hänen hajuaistiaan hänen astuessaan koivujen välistä portaita alas. Tuoksuun sekoittui tuvan ikkunan alla kukkiaan aukovan juhannusruusun voimakas haju. Hän päätti napsaista pensaasta muutaman oksan salin laakeaan maljakkoon.

-Tuija, Miro ja Johan, hän huusi, menkääpä poimimaan kedolta kukkia juhannuspöytien koristeiksi.

Nuoret istuivat aitan kongilla ja lupasivat auliisti lähteä niitylle kukkia poimimaan.

-Kurjenpolvet aukovat nuppujaan, ja koiranputket ovat parhaimmillaan. Aurinkoisilla paikoilla voi olla jo muutamia päivänkakkaroitakin ja metsässä oravanmarjoja ja kieloja, Johanna opasti.

Tuija ja Miro vilkaisivat vaivihkaa toisiinsa. Johan huomasi heidän nopean katseensa ja sanoi, -Minä taidankin lähteä poimimaan saniaisia noihin grillin luona oleviin isoihin maljakoihin, ja jos vielä sattuisi joku pihlajakin kukkivan. Menkää te niitylle ja metsään.

Valkosipulilampaan juhlava tuoksu täytti koko tupakeittiön, kun Julia veti uunipellin esiin. Hän kaatoi lampaanviulujen päälle vielä reilun lorauksen kermaa. Hän oli tyytyväinen lopputulokseen, vaivannäkö ei ollut mennyt hukkaan.

Johannan ja Tuijan kattaessa grillin kupeessa sijaitsevaa pitkää pöytää, miesväki istui grillikatoksessa olutta nauttien.

Pieni hymynväre karehti Julian silmissä hänen vilkaistessa ympärillään touhuavia ihmisiä. Läheisiään. Kuinka onnellinen hän olikaan heidän ystävyydestään, sillä hänen elämänsä ei suinkaan aina ole ollut helppoa.

Kuinka vaikeaa olikaan ollut saada Marcus jälleen elämään ja unohtamaan menneisyys. Ei Marcus ollut vieläkään unohtanut, mutta hän alkoi jo hyväksyä tapahtuneen ja sopeutua. Hän näytti olevan onnellinen.

158

Julia tiesi, että Marcus vastasi hänen tunteisiinsa, heillä oli hyvä suhde ja perhe. Marcus suorastaan jumaloi Miroa, ainoaa poikaansa, eikä Miro ollut koskaan tuottanut vanhemmilleen pettymystä.

-Kunhan Marcus vain joskus avautuisi täysin ja kertoisi kaiken, niin voisin ehkä auttaa vielä paremmin, hän ajatteli koristellessaan alkuruoaksi valmistamaansa katkarapusalaattia tuoreilla tillinoksilla ja sitruunaviipaleilla.

Naiset olivat selviytyneet päivällistiskeistä ja kaikki istuivat tyytyväisinä pitkän pöydän ääressä kahvia ja konjakkia siemaillen. Aurinko oli vielä korkealla, vaikka ilta oli jo pitkällä.

Sauna oli lämpiämässä, ja savu nousi piipusta kohtisuoraan taivaalle, hajoten ylempänä ohueksi hahtuvakerrokseksi.

Linnut olivat hiljenneet hetkeksi aloittaakseen muutaman tunnin päästä aamukonserttinsa.

-Jospa me naisväki lähtisimme saunaan, Julia katkaisi hetken kestäneen hiljaisuuden, johon kaikki olivat vajonneet lähestyvän yön hiljaisuutta kuunnellen. – Miehet voivat sillä aikaa laskea verkot, että ovat saunan jälkeen valmiita kokon sytyttämiseen.

-Me lähdemme Tuijan kanssa juhannustaikoja tekemään ja poimimme samalla teille ison kimpun kieloja, Miro kuulutti ja veti Tuijaa kädestä metsänreunaa kohti.

Johan nousi ja istahti grillin vieressä nököttävään puutarhakeinuun. Hän tunsi itsensä jotenkin ulkopuoliseksi ja yksinäiseksi. Näin rauhallista juhannusta hän ei ollut viettänyt kuin joskus lapsena. Se rauhoitti häntä ja hän tunsi kaipaavansa Susania enemmän kuin koskaan ennen. Samalla hän tunsi ikävöivänsä rauhallista tavallista elämää, jossa Susan olisi hänen rinnallaan. Mutta halusiko Susan, hän oli viimeaikoina vastaillut hyvin vaisusti Johanin lukuisiin sähköposteihin.

159

Rannasta kuului airojen kolinaa ja puhetta. Isä ja Marcus olivat lähdössä laskemaan verkkoja. Puhe vaimeni ja airojen loiske hiljeni vähitellen. Tuulenhenki oli yhä lämmin, tuulta oli juuri sen verran, että ajoittain pellon reunasta kuului haavan lehtien havina. Olo oli jotenkin epätodellinen hiljaisen luonnon keskellä.

Johan nousi ja päätti lähteä tekemään boolin valmiiksi siihen mennessä, kun miehet tulisivat verkkojen laskusta.

Naisiakin varmasti janottaa saunan jälkeen, hän tuumi. Niin, ja naapurithan lupasivat myös tulla juhannuskokolle.

Hän vilkaisi ylöspäin ja huomasi lipun liehahtavan vienon tuulenhengen osuessa siihen. Julian orvokit lipputangon juurella olevassa penkissä kilpailivat sinisyydellään lipun siniristin kanssa. Lippuhan saa olla tangossa koko yöttömän yön, Johan tuumi ja jatkoi matkaansa.

Kokko oli palanut, ja jäljellä oli hehkuva hiillos, josta lensi kipunoita kuin tulikärpäsiä hämärtyvään yöhön. Ne tanssivat hetken ilmassa ja sammuivat sitten häviten näkyvistä.

Naiset olivat lähteneet nukkumaan heti kokon polttamisen jälkeen ja miehet jäivät vahtimaan kokon hiipumista.

Miro ja Tuija lähtivät heti kokon sytyttämisen jälkeen järvelle soutelemaan ja ihailemaan toisten ranta-asukkaiden juhannuskokkoja. Niemen taakse kyhätyltä tanssilavalta kuului musiikkia, ja se veti heitä vastustamattomasti puoleensa.

Simo kolisteli aikansa saunassa ja ripusti sitten pukuhuoneen penkille unohtuneita pyyhkeitä narulle kuivumaan.

Oli vuorokauden pimein aika, mutta kyllin valoisaa vaikka lukemiseen.

-Minä taidan myös lähteä yöpuulle, jaksan sitten herättää teidät ajoissa verkon nostoon, hän huomautti. - Hyvää yötä!

-Hyvää yötä! Marcus ja Johan vastasivat yhteen ääneen.

160

Auringonpaiste oli jättänyt osan lämmöstään nurmikolle ja saunapolulle, sillä lempeä ilmanhenki löyhähti vastaan Simon lähtiessä kulkemaan asuinrakennusta kohti.

Marcus ja Johan istuivat saunan kuistilla katsellen vaiti järvelle, joka oli peilityyni. Vesirajassa kasvavan riippakoivun alta lipui esiin kahdeksan joutsenta. Ne liukuivat valkoiset kaulat ylväästi kaartuen täysin äänettömästi eteenpäin. Luottavaisina ne uivat aivan lähelle, kaislikon reunaan asti ja pistivät välillä päänsä syvälle pohjaa kohden niin, että pinnalle jäi näkyviin vain kolmionmuotoinen pyrstötöyhtö.

Miehet seurasivat hiljaisina joutsenten ruokailua ja katselivat ihaillen tummana kiiltelevää järven pintaa.

Ruokailtuaan joutsenet hajaantuivat hitaasti, ja pienen sekasorron jälkeen ne lähtivät kaksittain uimaan järven selälle päin.

-Kaikki ovat juhannuksena kahdestaan, paitsi minä, Johan huokasi ottaen siemauksen boolilasistaan.

Marcus ammensi omaan lasiinsa raikasta sitruunanmakuista boolia ja istahti takaisin Johanin viereen.

-Jos haluat avautua, niin minä olen tässä ja kuten tiedät, olen hyvä kuuntelija. Olen huomannut, että sinua painaa jokin.

-Ei jokin, vaan joku, Johan sanoi kuin itsekseen. Samassa hän nousi ja keräsi kaikki hyttyskiekurat heidän ympärilleen, sillä itikoita oli alkanut kerääntyä heidän jalkoihinsa suojaiselle saunan kuistille.

Hetken hiljaisuuden jälkeen Marcus kääntyi jälleen Johanin puoleen auttaakseen tätä pääsemään alkuun.

-Miro kertoi, että tapasit Thaimaassa jonkun tytön, johon ihastuit. Hänestäkö vaiteliaisuutesi johtuu?

-Ihastuminen on liian lievä sana tunteitteni ilmaisemiseksi, minä rakastuin tulisesti ja lopullisesti.

161

-Eikö rakastuminen ollut molemminpuolista, kun olet noin alakuloinen?

-Luulin sen olevan, mutta nyt en enää ole varma, sillä tytön, Susanin, yhteydenotot ovat käyneet harvemmiksi.

-Tyttöhän ei ole thaimaalainen, niin käsitin? Marcus totesi.

-Ei ole, hän on suomalainen ja toimi Thaimaassa oppaana viime turistikaudella. Tällä hetkellä hän on Bangkokin yliopistossa opiskelemassa paikallista historiaa ja kulttuuria.

-Onko hän tulossa takaisin Suomeen, vai jääkö hän pysyvästi Thaimaahan?

-Hän lupasi tulla Suomeen tämän vuoden lopussa, mutta en tiedä voinko olla siitäkään varma, Johan tunnusti apeasti.

-Jos olet valmis, niin kerro koko tarina. Voin vilpittömästi sanoa, että jos joku voi sinua ymmärtää, niin se olen minä.

Johan mietti hetken, mutta muisti sitten Marcuksen aikoinaan rakastuneen Thaimaan matkallaan, ja niin hän alkoi kertoa. Hän avasi koko sielunsa kummisedälleen mitään salailematta. Hän kertoi rakastuneensa siinä silmänräpäyksessä, kun hän astui bussiin ja kohtasi Susanin ruskeiden silmien katseen. He olivat lähdössä retkelle Petshaburiin.

-Sillä tytöllä on fantastiset tiedot Thaimaasta, sen historiasta, hallitsijoista ja perinteistä, ja mikä hienointa, hän osasi kertoa niin värikkäästi, Rama hallitsijasuvun vaiheista ja saavutuksista, ettei yksikään seurueesta voinut pitkästyä.

Vain vaivoin sain pidettyä katseeni irti tytöstä, ja retken päätyttyä päätin, että minun oli tavattava hänet mahdollisimman pian.

Marcus kuunteli kiinnostuneena Johanin kertomusta, haaveksiva katse silmissään ja Johanin pitäessä pienen tauon, kysäisi.

-Te tapasitte sitten uudelleen?

162

-Kyllä, heti seuraavana päivänä teimme Miron kanssa retken Hua Hiniin, jossa Susan asui ja vietimme hänen kanssaan ikimuistettavan iltapäivän, jonka kuluessa minun tunteeni häntä kohtaan syvenivät, ja sen jälkeen tapasimmekin aina, kun se vain oli mahdollista.

Kertomuksen edetessä Marcus muuttui yhä vakavammaksi, ja kun Johan oli kuvannut heidän tuntemaansa yhteenkuuluvaisuuden tunnetta Khao Sam Roin kansallispuistossa, Marcuksen silmissä kimalsivat kyyneleet.

-Et usko miten täysin minä ymmärrän tuon tunteen.

Johan katsoi yllättyneenä kummisetäänsä.

-Kerrotko minulle joskus oman tarinasi?

Marcus nyökkäsi vaiteliaana. - Mutta jatkahan sinä omaasi.

Johan kertoi, kuinka he sinä yönä avautuivat toisilleen, ja viettivät ikimuistettavan, rakkaudentäyteisen yön yhdessä ja ilakoivat hienohiekkaisella rannalla koko seuraavan päivän kuin riehakkaat lapset.

-Sen retken jälkeen meillä ei enää ollut kuin yksi vuorokausi aikaa olla yhdessä, mutta sen vuorokauden joka hetken me vietimme toistemme seurassa. Kerroimme lisää itsestämme ja perheistämme. Susan on muuten adoptiolapsi, eikä hän tunne vanhempiaan.

Minä yritin parhaani mukaan houkutella Susania Suomeen, mutta hän piti jääräpäisesti kiinni suunnitelmastaan opiskella Bangkokissa vuoden loppuun asti.

Olemme soitelleet, tekstailleet ja meilailleet keskenämme, mutta se ei minulle enää riitä. Haluaisin hänet luokseni hartaammin kuin olen mitään koskaan halunnut.

Johanin lopettaessa Marcus oli vaiti kauan aikaa. Johan huomasi, Marcuksen kasvoilla surullisen ilmeen ja hän tiesi, että kertomus oli saanut hänen kummisetänsä arpeutuneet haavat avautumaan. Ehkä se oli hyväkin, sillä tukahdutetut 163

tunteet täytyy joskus käsitellä, niistä vapautuakseen. Marcus oli kätkenyt tunteitaan liian kauan, voidakseen elää täysipainoista elämää.

Antaakseen Marcukselle aikaa rauhoittumiseen, Johan nousi ja ammensi boolimaljasta lopun nesteen heidän laseihinsa, ennen kuin istui takaisin penkille.

Marcus katsoi Johania suoraan silmiin, ja Johan näki kumminsa sinisten silmien kuvastavan kyyneltenkin läpi sellaista lämpöä, jollaista hän ei uskonut voivansa nähdä kenenkään miehen katseessa.

-Rakkaus ei kysy aikaa eikä paikkaa. Se on kuin leimaus, joka valaisee koko elämän. Sellaista oli minullakin kerran ja sellaisen sinä olet kokenut nyt. Se antaa uskomattoman paljon voimaa jaksaa eteenpäin.

En voi sanoa, ettenkö olisi nykyäänkin onnellinen, mutta rauhallisemmalla tavalla. Luulen, että minun on vihdoinkin aika kertoa tarinani kaikkine iloineen ja murheineen. Olen onnellinen, että voin avautua juuri sinulle, sillä sinä olet aina ollut minulle kuin oma poika. Isäsi on ainoa henkilö, joka tietää tragediani, vaimoni tietää siitä vain murto-osan, sillä en ole halunnut sälyttää menneisyyden taakkaa hänen niskaansa.

Marcus katsoi lempeästi kummipoikaansa.

-Jaksatko valvoa?

164

12. Verhottu salaisuus

Marcus

nojautui rennosti auringonpaisteen lämmittämää seinää vasten ja aloitti kertomuksensa. ”Laskeuduimme isäsi kanssa lentokoneen portaita alas Bangkokin kansainväliselle Don Muangin lentokentälle suuren turistijoukon vanavedessä. Meitä oli kentällä odottamassa avomallinen kenttäkuljetusbussi, joka veisi meidät terminaaliin. Vastaamme hulmahti kuuma kostea trooppinen henkäys. Lyhythihainen kauluspaita liimautui kiinni ihoon ja hikikarpalot tuppautuivat hiusrajaan.

165

-Voitko kuvitella tätä todeksi? Lämpötila on varmasti yli kolmekymmentä astetta ja Suomessa oli lähtiessämme pakkasta yli kaksikymmentä, isäsi huudahti.

-Huojuvia palmuja ja kukkivia pensaita joka paikassa, ja kaikkialla hymyileviä ystävällisen näköisiä ihmisiä. Helsingissä ihmiset hytisivät turkeissaan apeina ja vihaisina kuin ampiaiset, vastasin nauraen ja tartuin bussin katosta riippuvaan hihnaan pysyäkseni pystyssä liikkeelle lähteneessä autossa, joka kuljetti meitä kohti valtavaa lentokenttärakennusta.

Don Muangin kansainvälinen lentoasema, joka oli ollut käytössä vuodesta 1914 alkaen, niin valtavan suuri kuin se olikin, oli kuulemma osoittautunut liian pieneksi ja vanhanaikaiseksi ollakseen Aasian lentoliikenteen tärkein solmukohta. Uusi, vireillä oleva, kenttähanke oli kuitenkin keskeytynyt sotilashallituksen kaaduttua ja oli nyt odottamassa uudelleen käynnistämistä.

Lentoasemalla oli kolme terminaalia, joista kaksi oli saman katon alla ja kolmas vähän erillään, joten se oli hieman epäkäytännöllinen.

Löysimme kuitenkin helposti ulospääsytien kulkiessamme tottumattomina toisten matkustajien vanavedessä.

Matkanjärjestäjän toimesta opastus busseille sujui joustavasti ja pian huomasimme istuvamme täpötäydessä bussissa kohti Hua Hinissä sijaitsevaa hotelliamme Maihakia, joka sijaitsi keskustassa pääkadun varrella.

Tapasin hänet, Gailin, tytön, johon rakastuin, ensimmäisen kerran seuraavana päivänä järjestetyssä tiedotustilaisuudessa tyttökaduksi kutsutun kadun varrella. Tapaaminen oli kuin tuli ja leimaus, se lumosi meidät täysin. Sinä hetkenä, kun astuin sisään ja katseemme kohtasivat, oli kohtalomme sinetöity. Huomasimme vain toisemme, Gailil166

la oli täysi työ voidakseen hoitaa opastustehtävänsä loppuun.

Gail toimi nimittäin paikallisena asiantuntijaoppaana Finnway matkojen oppaiden apuna.

En muista mitä lounaaksi söimme, niin poissa tolaltani olin, mutta kai se oli paikallinen lounas useine ruokalajeineen.

Teimme ryhmämme kanssa pienen lenkin kaupungilla, ja Gail sekä toinen opas suomalainen Heli, esittelivät meille tärkeimmät liikkeet ja mielenkiintoisimmat nähtävyydet, joissa voisimme vierailla. Kierroksen lopussa sain sujautettua Gailille kirjelappusen, jossa pyysin häntä tulemaan hotellimme aulaan seuraavana päivänä kello kaksitoista tai jos se ei hänelle sopisi, niin jättämään sanan vastaanottoon.”

Marcus syventyi hetkeksi maistelemaan hennon vihreää juomaa muistoihinsa vaipuneena.

Oli kesäyön pimein hetki, utuinen hämärä kietoi miehet vaippaansa. Ilma oli hieman viilennyt, joten Johan nousi ja otti pukuhuoneen naulasta heidän verryttelypuseronsa, jotka he pukivat ylleen. Kaukaa kuului huuhkajan aavemainen huhuilu, muuten oli aivan hiljaista.

-Sinulle tapahtui siis aivan samoin kuin minulle nyt kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin, Johan totesi ykskantaan.

-Niin tapahtui, siksi voinkin hyvin ymmärtää sinun tunteesi.

-Kerro lisää, haluan kuulla kaiken, Johan aneli. ”Gail saapui hotelliin seuraavana päivänä sovittuun aikaan.

Minä olin jo häntä odottamassa. Hän tervehti minua ja vastaanottovirkailijaa tyypillisellä thaitervehdyksellä, johon vastasimme. Sitten hän tuli minua kohti käsi ojossa, ja ter167

vehdimme länsimaalaisittain kättelemällä. Johdatin hänet hotellin ravintolaan ja tilasin kahvia, hän sanoi juovansa mieluummin teetä. Meistä tuntui täysin luontevalta keskustella keskenämme. Hän puhui virheetöntä englantia.

Minä esittelin itseni ja kerroin olevani 25-vuotias lakitieteen lisensiaatti. Kerroin perheestäni, harrastuksistani ja ystävistäni. Sinusta ja sinun vanhemmistasikin kerroin ja sanoin esitteleväni isäsi hänelle heti kun tämä ilmestyisi paikalle. Sinä olit silloin noin vuoden vanha, eikä isäsi olisi millään malttanut erota perheestään edes niiden kymmenen vuorokauden ajaksi, jonka matkamme kesti.

Gail puolestaan alkoi kertoa itsestään heleällä sointuvalla äänellä, joka soi korvissani kuin musiikki. Hän sanoi nimekseen Gail Nebail ja kertoi opiskelevansa kieliä, englanti pääaineenaan ja toimivansa turistiaikaan kansainvälisenä oppaana. Hänen kotinsa oli Petchaburissa, jossa hänen isänsä, Sahai työskenteli provinssin virastossa virkailijana ja äiti, Suchy peruskoulun opettajana. Hänen ainoa veljensä Chao oli insinööri ja töissä Hua Hinin vesilaitoksella. Gail asui hänen talossaan aina Hua Hinissä ollessaan. Gail oli hyvin musikaalinen, harrasti laulamista ja tanssia, sekä kävi mielellään konserteissa. Hänen taiteellisuutensa ilmeni myös hänen monissa akvarellimaalauksissaan.”

-Kertoisitko hiukan Gailin ulkonäöstä, Johan pyysi.

Marcus katsoi kaukaisuuteen, aivan kuin yrittäisi nähdä siellä kauan sitten menettämänsä henkilön rakkaat kasvot.

Johan ei halunnut kiirehtiä Marcusta, vaan antoi tämän kaikessa rauhassa syventyä muistelemaan hänelle niin onnellista aikaa. Koko järventakainen taivaanranta alkoi heikosti vaaleta. Aurinko oli jo käynyt matalimmillaan ja alkoi hiljalleen kivuta takaisin piilostaan.

168

”Gail oli hyvin kaunis, omalla itämaisella tavallaan. Kiiltävän mustat pitkät hiukset kehystivät soikeita, herkkiä kasvoja.

Nenä oli pieni ja hiukan nykerö, huulet punaiset ja täyteläiset. Hänen silmänsä olivat erittäin kauniit, tumman ruskeat, kuin etelän yö ja uskomattoman kirkkaat, aavistuksen verran vinot, ja niitä ympäröi mustat tuuheat silmäripset. Mustat kulmakarvat oli muotoiltu ohuiksi kauniisti kaartuviksi viivoiksi luomaan viimeisteltyä tyylikkyyttä kasvojen herkkään ilmeeseen. Hänen katseensa oli avoin ja luottavainen ja sai minut jo sinä ensimmäisenä hetkenä toivomaan, että sitä luottamusta ei kukaan koskaan tulisi pettämään.

Vartaloltaan Hän oli hyvin pieni ja hento, tuskin sataviisikymmentä senttinen, solakkajäseninen ja notkeavartinen.

Minun teki mieleni heti ensimmäisellä tapaamisella ottaa hänet syliini ja puristaa lujasti rintaani vasten, mutta en tietenkään rohjennut. Tiesin, että se olisi loukkaus heidän tapojaan kohtaan, sillä Gail oli yläluokkaan kuuluva perhetyttö.

Sen jälkeen tapasimme aina, kun se vain oli mahdollista hänen töidensä puitteissa. Olimme isäsi kanssa mukana samantapaisella Petchaburin retkellä kuin tekin Miron kanssa. Gail tiesi kertoa kaiken mahdollisen siitä provinssin pääkaupungista, olihan se hänen kotikaupunkinsa.

Saimme tutustua Gailin kertomana myös Thaimaan historiaan, kuninkaisiin, kulttuuriin ja uskontoon. Jo silloin oli hallitsijana tämä nykyinen kuningas Rama IX, Bhumipol Adulyadej. Hän oli silloin ollut vallassa jo 38 vuotta, ja häntä kunnioitettiin yksinvaltiaana, vaikka maassa vallitsikin perustuslaillinen monarkia itsehallinnon sijaan.”

Marcus nousi ylös, käveli verkalleen laiturille ja istahti laiturin päähän kyhätylle kapealle penkille. Johan seurasi perässä 169

ja istui ääneti hänen viereensä. Kaukaa ulapalta kuului kuikan kutsuva ääni, muuten oli vielä aivan hiljaista, mutta ilmassa oli jo aavistus heräävästä uudesta päivästä. Marcus kumartui nojaamaan kyynärpäillään polviinsa. Hän istui hetken hiljaa ennen kuin jatkoi. ”Vasta neljännellä tapaamiskerralla uskalsin suudella Gailia.

Olimme hänen veljensä talon puutarhassa. Gail nojasi ison palmun runkoon ja näytti hyvin hennolle ja hauraalle. Puutarhan valot saivat hänen hiuksensa loistamaan, ja tummat silmät hehkuivat hänen katsoessaan minuun. Otin hänen päänsä käsieni väliin, ja kun hän yritti painaa päänsä alas, kohotin hänen leukaansa kädelläni ja pakotin hänet katsomaan suoraan silmiini. Näin hänen katseessaan niin syvää tunnetta, että en voinut olla suutelematta hänen avoimia huuliaan. Suutelin ensin hyvin hellästi, mutta kun tunsin hänen vastaavan suudelmaani, huuleni kävivät vaativimmiksi ja suutelin häntä rajusti muutaman kerran.

Säikähdin vasta kun tunsin hänen vapisevan sylissäni, kuin haavanlehti. Tiesin heti, että tämä raju suudelma oli hänen ensimmäisensä ja sivelin lempeästi hänen tummia hiuksiaan painaessani hänet hellästi rintaani vasten.

-Rakastan sinua, olen rakastanut sinua ensi hetkestä asti enkä halua mitenkään loukata sinua, sanoin katuvaisena.

-Et sinä loukannut minua. Minäkin rakastan sinua, mutta minua pelottaa, kun sinä kuitenkin lähdet pois.

-Älä pelkää minä en koskaan unohda sinua, vastasin ja myös tarkoitin sitä.

- Haluan, että tulet tapaamaan minun vanhempiani, kun he tulevat huomenna veljeni luona käymään. Tietysti vain jos sinä haluat tulla.

170

-Tietysti haluan, mutta sinähän aivan täriset, onko sinulla kylmä? On parasta, että saatan sinut nyt heti ovelle. Tavataan huomenna jälleen.

Portailla annoin hänelle vielä kevyen suudelman, ja hän hymyili minulle painaen käteni rintaansa vasten, ja sulki sitten oven jälkeensä.

Minun täytyy tunnustaa, että pelkäsin hieman hänen vanhempiensa ja veljensä perheen tapaamista, mutta hän rohkaisi minua, kun tapasimme päivällä puistossa.

-Perheeni on ylisuojelevainen minuun nähden, mutta muuten he kaikki ovat hyvin avarakatseisia ja länsimaisiin tapoihin tottuneita.

-Ajattelin vain, että kun meitä turisteja on niin monenlaisia.

-Älä pelkää olen kertonut sinusta niin paljon, että he kyllä osaavat arvostaa sinua, kuten minäkin.”

Marcus piti jälleen kertomuksessaan pitkän tauon ja Johan huomasi, että Marcus eli uudelleen tuon ensitapaamisensa Gailin perheen kanssa. Se oli ilmeisesti tehnyt häneen suuren vaikutuksen. Hän katsoi Johaniin vakavana.

-Voitko uskoa, että tapasin heidät vain kaksi kertaa tuon ensitapaamisemme jälkeen, ja ensimmäinen niistä kahdesta oli kaikkea muuta kuin miellyttävä.

Järvenpinta oli alkanut heikosti väreillä lounaistuulen leyhytellessä rantakoivujen lehvistöä, ja taivaanranta oli alkanut punertaa nousevan auringon kilossa. Se hehkui jo oranssin kaikissa sävyissä.

-Mennään takaisin saunan kuistille, ettet vain vilustu, Johan ehdotti.

Heidän astellessaan verkkaisesti laituria pitkin rantaa kohden Marcus laski kätensä Johanin hartioille.

171

-Voit vain aavistaa miten paljon minulle merkitsi Gailin perheen myönteinen suhtautuminen seurusteluamme kohtaan.

Heidän asettautuessa takaisin entisille paikoilleen suojaiselle kuistille, Marcus selitti.

-Tottakai osallistuin kaikille retkille, joissa Gail oli mukana, mutta en aio kertoa sinulle niistä, sillä luulen, että tiedät Thaimaasta ainakin yhtä paljon kuin minä.

Johanin aikoessa sanoa jotain Marcus jatkoi.

-Tiedän, nykyään on olemassa internet ja kaikki muut tietokanavat, joista saa tietoa asiasta kuin asiasta, ja Miro kertoi teidän osallistuneen useille retkille lomallanne. Niistä saat kertoa minulle myöhemmin. Hetken hiljaisuuden jälkeen Marcus jatkoi kertomustaan. ”Tuon perhetapaamisen jälkeen seurustelumme luonne muuttui entistä läheisemmäksi. Olimme lähes erottamattomat. Gail jopa anoi vapautusta joistakin opastusretkistä voidakseen viettää enemmän aikaa minun seurassani, sillä lomani loppu lähestyi uhkaavasti.

Kaksi viimeistä päivää Gail lähes asui luonamme. Yöksi hän ei koskaan jäänyt. Isäsi tutustui häneen myös paremmin viettäessämme paljon aikaa yhdessä.

Viimeisenä päivänä lähdimme heti aamulla kahden hiljaiselle hienohiekkaiselle rannalle muutaman kilometrin päähän Hua Hinin keskustasta. Meillä oli mukanamme aurinkotuolit, -varjot ja kylmälaukku virvokkeineen ja eväineen.

Olimme päättäneet viettää koko päivän rannalla lekotellen.

Päivä oli helteinen, Gail sanoi ilmanalan enteilevän ukkosmyrskyä. Nauroin hänen ennustukselleen, sillä taivaalla ei näkynyt pilvenhattaraakaan.

Loikoilimme onnellisina aurinkovarjojen alla kaukana toisista ja huomasimme vain toisemme. Yritimme parhaamme 172

mukaan olla ajattelematta huomista päivää, joka erottaisi meidät arvaamattomaksi ajaksi. Koko ajan uskoin, että eromme ei missään tapauksessa olisi lopullinen, ja vakuutin sitä Gailillekin.

-Olemme löytäneet jälleen toisemme, sillä edellisen kerran tapasimme toisessa elämässä, nauroin.

Gail vakavoitui, sillä hän, esi-isiensä uskonnon mukaan, uskoi uudestisyntymiseen valaistuksen kautta. En tiennyt buddhalaisuuden syvintä olemusta silloin, joten en sanonut mitään. Vasta paljon myöhemmin oivalsin asian tärkeyden ja keskustelimme siitä usein.

Huomasimme pilvien nousseen taivaalle vasta, kun tumma varjo lankesi yllemme, niin keskittyneitä olimme toistemme seuraan. Koko ranta oli autio. Rannan ainoa pieni kioski oli suljettu ja kioskinpitäjä seurueineen poissa.

Gail pelästyi ensimmäisen jyrähdyksen kuullessaan ja katsoi hätääntyneenä ympärilleen. Ensimmäiset vesipisarat putoilivat jo hänen olkapäilleen hänen kietoessaan pyyhettä uumilleen.

-Mitä me nyt teemme? hän tuskaili.

-Hakeudumme johonkin suojaan sateelta, tyynnyttelin.

Huomasin kioskin takana katoksen, joka oli kyhätty rantatuolien säilytystä varten, mutta oli nyt tyhjänä.

-Tule, mennään tuonne katokseen, siellä olemme ainakin sateelta suojassa, sanoin kietoen käteni hytisevän tytön hartioille. Toisessa kainalossani raahasin tuolejamme. Aurinkovarjomme tuulenpuuska oli riuhtaissut irti ja heittänyt ne rantapusikkoon.

Saatettuani Gailin katokseen juoksin hakemaan rannalle jääneen kylmälaukun, ja pelastin myös tuulen riepottelemat varjomme katoksen suojaan.

Tuuli ulvoi, ja sade pieksi harvaa katosta sellaisella voimalla, että pelkäsin sen hajoavan minä hetkenä hyvänsä.

173

Gail vapisi kauttaaltaan, ja aina salaman iskiessä hän takertui pelokkaana käteeni.

-Minä olen aina pelännyt ukkosta, hän vaikeroi.

Kiedoin käteni suojelevasti hänen ympärilleen ja painoin hänet lujasti rintaani vasten.

-Sinulla ei ole mitään pelättävää, minä olen tässä, sanoin, sillä en voinut sanoa hänelle, että itse asiassa minäkin pelkäsin. Pelkäsin omia tunteitani, sillä rakkauteni häntä kohtaan roihahti täyteen liekkiin hänen levätessä sylissäni salamien leiskuessa ja ukkosen jyristessä ulkopuolella. Me olimme täysin eristettyinä muusta maailmasta.

Vaivoin sain hillittyä itseni ja painoin huuleni Gailin korvaan ja kuiskasin hänelle lempeästi rakastavani ja suojelevani häntä.

-Minäkin rakastan sinua, hän sanoi tuskin kuuluvasti ja painoi huulilleni hellän suudelman.

Vedin hänet yhä tiukemmin itseäni vasten ja tunsin hänen pehmeän vartalonsa värisevän sylissäni, kun hän kietoi kätensä kaulaani.

-Suutele minua, hän kuiskasi.

Hänen läheisyytensä täytti sillä hetkellä koko tajuntani.

Aistin voimakkaasti hänen kostean ihonsa tuoksun ja hukutin hänet pitkiin, kiihkeisiin suudelmiin. Sitten kohotin hänen päänsä ja katsoin hänen tummiin, rakkaudentäyteisiin silmiinsä ja kysyin sivellen hellästi hänen paljasta selkäänsä: Oletko varma tunteistasi?

-Olen, hän kuiskasi. Ensimmäisen kerran elämässäni olen täysin varma.

Hän seisoi vieressäni ja katseli tyynesti, kun valmistin aurinkotuoleista ja pyyhkeistä vuoteen pehmeälle hiekkalattialle. Katsoin häneen rakastuneesti. Hänen tumma ihonsa kiilteli sateen jäljiltä, ja pitkissä silmäripsissä kimalsi muutama kastepisara, vai olivatko ne kyyneleitä.

174

-Olet niin kaunis, huokasin ja ojensin käteni häntä kohti.

Hän heittäytyi syliini ja kätki kasvonsa olkapäitteni suojaan, kun laskeuduimme alkeelliselle vuoteellemme. Suutelin kevyesti hänen niskaansa ja sametin pehmeää pyöreää olkapäätä. Kun painoin kasvoni hänen pienien pystyjen rintojensa väliin, hän huokaisi onnellisena.

Siellä pienessä ränsistyneessä kopissa me saimme kokea sellaisen tunteiden myllerryksen, toiveiden täyttymyksen, jonka vain harvat saavat koskaan kokea. Ulkona raivosi myrsky, salamat sinkoilivat ja vesi ryöppysi kaatosateena taivaalta, mutta Gail ei enää pelännyt. Luottavaisena hän käpertyi syliini, kun odottelimme myrskyn laantumista.

Minä olin onnellinen, mutta myös hämmentynyt. Huomasin olleeni Gailin ensimmäinen rakkaus. Sisimmässäni vahvistui tunne, että en koskaan voisi pettää tätä ihanaa olentoa, joka lahjoitti minulle rakkautensa ja neitsyytensä.”

Johan oli sanaton. Hän saattoi vain aavistaa sen tunteen, joka kummisedän sydäntä raastoi, kun hän tiesi eron olevan edessä tuollaisen tunnekuohun jälkeen.

-Tunsitko menetelleesi väärin? Hän pakottautui kysymään.

- En, en missään vaiheessa, sillä kaikki tuntui niin luonnolliselle, Marcus vastasi. Näin, että Gail oli onnellinen, ja niin olin minäkin. Olin varma omista tunteistani ja siitä, että en koskaan tulisi hylkäämään tuota rakastamaani tyttöä ja uskoin ettei hänkään unohtaisi minua.

-Sinun oli kuitenkin jätettävä hänet seuraavana päivänä, Johan huomautti.

Marcus nousi seisomaan, nojasi kuistin tukipylvääseen ja katsoi juuri nousseen auringon kultaamalle järvenselälle.

Linnutkin olivat aloittaneet aamukonserttinsa rantakoivikossa.

175

”Lähtöni jälkeen olimme tiiviisti yhteydessä toisiimme. Soittelimme toisillemme aina silloin, kun saatoimme tehdä sen edullisesti, sillä kaukopuhelut olivat siihen aikaan hyvin kalliita. Kirjeenvaihtomme oli hyvin vilkasta, kunnes Gailin kirjeet alkoivat tulla yhä harvemmin ja harvemmin. Huolestuin, kun en tavoittanut häntä enää puhelimellakaan.

Otin selville hänen äitinsä työpaikan puhelinnumeron Petchaburin keskustan peruskoulussa. Tavoitettuani hänet huolestuin yhä enemmän, sillä Suchy-äiti sanoi, ettei Gail halua keskustella kanssani, joten minun on turha yrittää tavoittaa häntä.

-Onko hänellä joku toinen, tivasin.

-Ei ole, mutta hän haluaa olla yksin.

Huolestuin yhä enemmän ja mietin mitä minun pitäisi tehdä. Ainoa henkilö, jonka puoleen saatoin kääntyä oli isäsi. Tiesin, että hän ymmärtäisi tuskani.

Mietittyämme asiaa perusteellisesti, tulimme siihen tulokseen, että ainoa mitä voisin tehdä asian selvittämiseksi, olisi matkustaa Thaimaahan.

En kertonut Gailille suunnitelmastani, sillä hän olisi voinut tyrmätä minut. Olin niin varma tunteistani, että en voinut ajatella elämää ilman häntä. Jos hän kylmästi torjuisi minut, niin hänen oli tehtävä se kasvokkain, sillä tiesin että hän oli rakastanut minua täydestä sydämestään, kuten minäkin häntä.”

-Sinä siis matkustit Thaimaahan uudelleen, Johan totesi.

-Niin matkustin heti, kun se oli mahdollista. Siihen aikaan matkat olivat kalliita, eikä niitä tehty joka viikko kuten nykyisin, Marcus naurahti, mutta olen ikuisesti kiitollinen kohtalolle, joka johdatti minut tekemään sen ratkaisun.

Marcus tuijotti jälleen tovin kaukaisuuteen.

176

-Olen onnellinen niistä hetkistä, joita sain kokea ennen kuin julma kohtalo riisti minulta kaiken.

Johan oli hiljaa ja käänsi hämmentyneenä katseensa jalkojensa juuressa olevaan hyttyskiekuraan, joka rätisi äänekkäästi itikan jouduttua sen saaliiksi.

Marcus tulkitsi hänen hiljaisuutensa omalla tavallaan ja kiirehti sanomaan.

-Älä käsitä minua väärin, sillä olen nykyään täysin onnellinen. Minulla on hyvä, rakastava vaimo, jota rakastan ja kunnioitan, sekä komea lahjakas poika, josta olen ylpeä ja kiitollinen. Kesti kuitenkin kauan, ennen kuin saatoin hyväksyä kaiken tapahtuneen. Olin jo kauan sitten painanut kaiken entisen muistini sopukoihin, kunnes sinä, tunteinesi, sait kaikki jälleen pintaan. Nyt ne eivät enää tee kipeää, vaan kaikki tuntuu kaukaiselta onnelliselta sadulta.

-Se satu ei kuitenkaan loppunut siihen. Haluan kuulla kaiken, vaikka aurinko on jo noussut ja kohta koko seurue herää uuteen päivään.

-Puolet tarinasta on vielä jäljellä, joten jos haluat kuulla kaiken, niin voimme lähteä vaikka soutelemaan järvelle, niin kerron loputkin. Minusta on alkanut tuntua, että tämä on ainoa tapa vapautua menneisyyden haamuista.

Roineen lahti oli tyyntynyt täysin, joten Johanin työnnettyä veneen vesille, hän saattoi antaa sen lipua hiljalleen eteenpäin vain silloin tällöin airoja liikauttaen. Järvellä oli niin hiljaista, että saattoi kuulla airoista putoilevien pisaroiden äänet ja nähdä niiden tekevän pyörteitä peilityyneen veteen.

Marcus istui veneen perässä antaen melan uida vapaasti vedessä, venettä sen enempää ohjailematta. ”Saavuttuani Bangkokiin, otin lentokentältä taksin ja ajoin suoraan Gailin kotiin Pechaburissa. Oli ilta, mutta Gail ei 177

ollut kotona. Hänen vanhempansa olivat yllättyneitä tulostani. Voisipa sanoa suorastaan järkyttyneitä.

Tiedusteltuani missä Gail oli, he kiertelivät kauan, ennen kuin vastasivat minulle mitään. Vasta kerrottuani olevani vakavissani Gailin suhteen, he suostuivat myöntämään, että Gail oli isovanhempiensa luona Pohjois-Thaimaassa Chiang Maissa.

Sanoin lähteväni sinne heti huomisaamuna ensimmäisellä mahdollisella kulkuneuvolla mikä se sitten olisikin, mikään ei estäisi minua. Pitkään neuvoteltuamme Gailin äiti, Suchy lupasi lähteä mukaani oppaaksi. Hän kertoi, että nykyisin sinne kulkee busseja, ja matka Bangkokista kestää noin kymmenen tuntia. Reitti on hyvin vuoristoista ja vuorijonot piti ylittää vielä kuusikymmentä vuotta sitten norsukyydillä, tai matka oli tehtävä jokia pitkin veneillä, mutta nykyisin vuoriin tehdyt pitkät tunnelit mahdollistavat bussiliikenteen.

-Eikö sinne ole lentoyhteyttä? kysäisin, sillä halusin kiirehtiä.

-Joitakin reittilentoja sinne jo on, ja lentoliikenne on kaiken aikaa vilkastumassa, Sahai Nebail puuttui puheeseen.

-Mutta lennot ovat aika kalliita hänen vaimonsa epäröi.

-Kauanko lento kestää? minä kiirehdin kysymään.

-Muistaakseni vähän yli tunnin, Sahai arveli.

-Jos saan yöpyä teillä, niin autattehan minua saamaan lentoliput rouvalle ja itselleni? Katsoin anovasti herra Nebailiin, joka hetken mietittyään nyökkäsi myöntymisen merkiksi.

Niinpä sitten lähdimme seuraavana päivänä kohti pohjoista ja Chiang Maita. Ylitimme mahtavia, jylhiä vuorijonoja, alavia laaksoja ja vuolaita jokiuomia, ennen kuin laskeuduimme lentokentälle muurien ympäröimään kaupunkiin.

Gail ei tiennyt tulostamme, joten hän oli täysin tyrmistynyt astuttuamme sisään hänen iso-vanhempiensa taloon. Se 178

oli tyypillinen thaimaalainen jyrkkäkattoinen pilareiden kannattama koristeellinen asuinrakennus. Katsoimme toisiamme hetken, kunnes minä kiirehdin sulkemaan hämmästyneen tytön syliini, välittämättä lainkaan ympärillämme olevista ihmisistä.

Gail jäykistyi hetkeksi ja kohotti sitten ihmetellen katseensa minuun. Irrottauduin hänestä ja työnsin hänet käsivarren mitan päähän itsestäni. Menin sanattomaksi totuuden valjetessa minulle silmänräpäyksessä. Gail oli raskaana. En voinut erehtyä, sillä pyöreä vatsa kevyen sarin alla paljasti kaiken.

- Voi Gail rakas, miksi et ole kertonut minulle? henkäisin.

Huomasin, että toiset olivat poistuneet hienotunteisesti huoneesta ja vedin värisevän tytön lujasti syliini.

-En päästä sinua enää koskaan luotani, sanoin silmät kyynelissä.

Liikutus nostatti kyyneleet Gailin silmiin. Eikä aikaakaan, kun hänen olkapäänsä alkoivat täristä hillittömien nyyhkytysten voimasta, ja hän hautasi kasvonsa olkapäätäni vasten.”

Johan oli lakannut soutamasta, ja vene lipui verkkaisesti eteenpäin peilityynellä järvenpinnalla. Hänen silmänsä olivat kostuneet ja hän kaivoi nenäliinan taskustaan. Marcus istui pää painuneena perätuhdolla. Vain vaivoin hän pystyi hillitsemään itsensä.

-Siinä siis syy, jonka vuoksi Gail oli lopettanut yhteydenpidon. Hän ei halunnut sitoa minua väkisin itseensä. Säästääkseen vanhempiaan skandaalilta, hän oli paennut isovanhempiensa luo, tuo ihana hienotunteinen tyttö.

Johan oli sanaton. Tahtomattaan hän ajatteli omaa tarinaansa. Ei, Susan ei voinut olla raskaana, sillä nykyään ei sellaista voisi tapahtua. Vai voisiko sittenkin?

179

Vesi liplatteli hiljaa veneen laitoja vasten, sen keinuessa tyynellä järvenselällä. Marcus ojensi kätensä veteen ja antoi ensimmäisten auringonsäteiden kirkastamien pisaroiden valua sormiensa lomasta. ”Vietimme pari ihanaa päivää kuljeksien ihastelemassa kirkkaita vuoristopuroja ja välillä valtoimenaan tyrskyäviä putouksia isossa Ping joessa, joka on yksi Chao Phraya joen päähaaroista.

Löysimme erään vuorenrinteeltä vanhan temppelin rauniot, jossa oli useita salaperäisiä käytäviä ja tyhjiä rapautuneita kammioita. Niissä oli mahtavista Buddhapatsaista jäljellä vain jalustat. Parin kammion katosta roikkui vuosisatojen kuluessa muodostuneita kalkkikivipuikkoja. Istuimme rähjäisillä kivipenkeillä ja kuvittelimme temppelin loistoaikojen kimallusta ja sitä hartautta mitä Gailin esi-isät olivat aikoinaan täällä kokeneet.

Huomasin Gailin iloisuuden palanneen, ja hän näytti täysin luottavan minuun ja yhteiseen tulevaisuuteemme, jota kuvailin hänelle värikkäin rakkaudentäyteisin sanoin.

Palattuamme Petchaburiin Gailin isä käytti kaikki käytettävissä olevat kanavat ja diplomaattiset suhteensa saadakseen Gailille mahdollisimman pian kaikki paperit avioliittoa ja Suomeen muuttamista varten. En antanut heille vähäisintäkään mahdollisuutta epäillä vaikuttimiani ja tunteitani heidän tytärtään kohtaan. Kerroin, että heti alusta alkaen olin ollut varma, että Gailista tulee ennemmin tai myöhemmin vaimoni.

He uskoivat meitä Gailin vakuuttaessa myös omien tunteidensa aitoutta.

Kävi kuitenkin, niin, että minun oli matkustettava yksin, sillä Gailin tulo viivästyisi muutamalla viikolla, jonka kulues180

sa minulla olisi aikaa valmistella kaikki häitä ja yhteistä kotiamme varten.

Meidät vihittiin vaatimattomasti maistraatissa ja myöhemmin saimme myös kirkon siunauksen liitollemme.

Olimme onnellisia, sillä rakkautemme oli jotain ainutlaatuista. Tyttäremme syntyminen heinäkuussa sinetöi onnemme.

Ellen oli kaikkea, sitä, mitä onnellinen perhe voi toivoa.

Kaunis, vilkas ja erittäin nopeaälyinen, sen tulimme huomaamaan. Heti, kun hän oppi puhumaan, hän omaksui suomen, englannin ja thaikielen, sotkematta niitä toisiinsa.”

Johan keskeytti Marcuksen vuodatuksen.

-Olen aavistanut jotain tämänkaltaista tapahtuneen, mutta en tiennyt tarkalleen mitä se olisi. Miksi et ole koskaan puhunut tyttärestäsi?

-En ole voinut, sillä hänen menettämisensä vaimoni lisäksi on ollut elämäni vaikein asia. Syytän yhä itseäni heidän kuolemastaan.

-Miten se voi olla sinun syysi, hehän hukkuivat, niin minulle on kerrottu. Mitä sinä olisit voinut tehdä?

-Jos en olisi pitänyt työtäni niin tärkeänä olisin lähtenyt heidän kanssaan matkalle, kuten alun perin suunnittelimme, enkä olisi päästänyt heitä kahdestaan.

-Tuosta syyllisyyden tunteesta sinun on päästävä irti. Jos luulet, että se yhtään helpottaa, niin kerro minulle loppukin tarinastasi. ”Ellenin syntymän jälkeen saimme viettää yhdessä yli kolme onnellista vuotta. Asuimme esikaupunkialueella rivitalossa.

Meillä oli kaunis kolmen huoneen ja keittiön käsittävä huoneisto ja pieni puutarha, jota Gail hoiti kuin silmäteräänsä.

Puutarha oli täynnä eksoottisia kukkia, joiden sipulit hän oli 181

tuonut Thaimaasta. Ne kukoistivat kesän, ja talveksi hän otti sipulit maasta pakkasilta suojaan ja istutti ne jälleen seuraavana keväänä. Kaikki naapurit ihailivat puutarhamme väriloistoa.

Gail oli kaunosielu, ja sen näki myös kotimme sisustuksesta. Kaiken piti olla sopusoinnussa keskenään, aina astioita ja tekstiilejä myöten. Gail myös maalasi akvarellejä. Hänellä oli hyvä värisilmä, sitä kehui myös hänen opettajansa maalauskurssilla.

Ellenin ollessa vähän yli kaksivuotias kävimme Thaimaassa Gailin vanhempien ja isovanhempien luona esittelemässä heille lapsenlapsensa. He menettivät heti sydämensä kauniille, vilkkaalle tytölle, joka ei vierastanut heitä yhtään.

Elämä hymyili meille.

Sillä matkalla tapasimme myös Gailin serkun, joka oli tavannut suomalaisen pojan, ihastunut ja suunnitteli muuttavansa pojan luo Suomeen. Nuoret olivat vastikään kihlautuneet, ja kyselivät Gaililta muuttoon liittyviä muodollisuuksia.

Gail kannusti heitä kaikin tavoin ja lupasi auttaa serkkuaan sopeutumaan suomalaiseen kulttuuriin. Sulhanen oli maatalon poika ja asui Vaasan edustalla Raippaluodon saaressa.

Se Thaimaan matka oli ihana. Suurimman osan ajasta vietimme Chiang Maissa, jota kutsutaan Pohjois- Thaimaan ruusuksi, monipuolisten maisemien vuoksi. Retkeilimme luonnossa, leiriydyimme Ping joen varrelle sademetsän siimekseen, ihailimme värikkäitä lintuja ja eksoottisia kukkia, joita Ellen poimi kimpun toisensa jälkeen. Välillä meloimme kanooteilla vesiputouksille ja nautimme uimisesta kristallinkirkkaissa viileissä vuoristopuroissa.

Eräänä päivänä nousimme Doi Suthep vuorelle, jossa vierailimme loistokkaassa temppelissä ja ihailimme vuorelta avautuvaa näköalaa kaupungin yli. Elleniä kiinnosti kuitenkin eniten vuoren juurella sijaitseva eläintarha Chiang Mai 182

Zoo, jonka eksoottiset eläimet saivat hänet nauramaan heleästi. Minä nautin täysin siemauksin katsoessani tyttäreni riemua.

Se olikin viimeinen kerta, kun tapasin Gailin vanhemmat ja iso-vanhemmat, sillä perheeni kuoleman jälkeen, minulla ei ollut rohkeutta ottaa heihin yhteyttä, muuten kuin kirjeitse.”

Aurinko kapusi hurjaa vauhtia ylemmäs, ja läheisen maalaistalon pihasta kuului kukon äänekäs kiekaisu, jota säesti lehmien ammunta. Talon pihalla näkyi liikettä ihmisten rientäessä aamupuuhilleen. Johan tiesi, että kohta herättäisiin Koivurannassakin, joten hän käänsi veneenkokan kohti lähellä olevaa kalliosaarta, sillä hän halusi Marcuksen kertovan loppuun kauan salaamansa tarinan.

Marcus selvästikin mietti, miten jatkaisi, sillä nyt hän joutuisi kohtaamaan menetyksensä uudelleen ja paljastamaan syvimmät tunteensa seurassaan olevalle nuorukaiselle. ”Seuraavana kesänä heinäkuussa vietimme Ellenin kolmevuotis- syntymäpäivää asianmukaisin juhlallisuuksin. Sinä olit silloin viisivuotias.”

Johan keskeytti Marcuksen huudahtamalla. - Minulla on hämärä muistikuva niistä syntymäpäiväjuhlista. Muistelen, että saimme silloin syödä jäätelöä niin paljoin kuin jaksoimme, mikä ei suinkaan ollut tavanomaista. Pöydällä lasikulhossa oli elefantin mallisia suklaakonvehteja, jollaisia en ollut koskaan ennen nähnyt, ja ne olivat tosi makeita. Kun suljen silmäni, voin vieläkin tuntea niiden maun kielelläni.

-Ellenin iso-äiti oli lähettänyt niitä varta vasten syntymäpäiväjuhlia varten, Marcus huokasi.

183

Johan huomasi keskeyttäneensä Marcuksen ajatuksenjuoksun ja vaikeni soutaen hitaasi eteenpäin.

-Anteeksi keskeytykseni, hän mumisi. ”Vain reilu kuukausi noiden syntymäpäiväjuhlien jälkeen Gailin serkku soitti Raippaluodosta ja pyysi meitä vierailulle.

He olivat avioituneet ja hoitivat nyt yhdessä maatilaansa odottaen esikoistaan syntyväksi ihan lähipäivinä. Nuori äiti halusi keskustella serkkunsa kanssa äitiyteen liittyvistä asioista Suomessa, joten Gail koki apunsa tarpeelliseksi.

Aivan viimehetkellä minulle tuli tärkeä työeste, joten Gail lähti matkalle kahden, tyttäremme Ellenin kanssa. He matkustivat junalla Vaasaan, ja sieltä heillä oli tarkoituksena matkata vesibussilla tai lautalla Raippaluodon satamaan.

Siltaa Raippaluotoon ei silloin vielä ollut.

Vaasassa heille kuitenkin avautui mahdollisuus suorittaa samalla pieni saaristoristeily, joka tekisi matkasta vähän pitemmän, mutta tutustuttaisi heidät samalla Pohjanlahden saaristoon ja sen jylhiin merimaisemiin.

Niinpä he valitsivat reitin, joka lopulta koitui heidän kohtalokseen ja viimeiseksi matkakseen.”

Marcus vakavoitui, ja Johanista näytti siltä, että mies ei pystyisi enää jatkamaan, joten hän oli vaiti ja odotti hiljaa.

Vene lipui hitaasti eteenpäin ja kohta kokka kolahti kalliosaaren rantakiviin. Johan ei liikahtanutkaan, hän päätti antaa Marcukselle aikaa rauhoittua.

Marcus tuskin huomasi veneen pysähtymistä, sillä hän tuijotti vaitonaisena taivaansineä kertomusta jatkaessaan. ”Täyteen lastatun aluksen kierreltyä saariston suojassa, ja miehistön esiteltyä kauniita, väliin vehmaita, väliin kallioisen 184

jylhiä maisemia, alus suunnisti kohti avomerta ja Raippaluodon satamaa.

Juuri, kun se oli päässyt pois saariston suojasta, nousi yllättäen raju ukkosmyrsky, joka nostatti metrin korkuiset hyökyaallot, jotka riepottelivat kevyttä saaristoristeilijää mielensä mukaan. Aluksen miehistö teki parhaansa, antoi matkustajille ohjeita ja jakoi heille kullekin pelastusliivit mahdollisen haaksirikon varalta. Kaikki matkustajat ryntäsivät kannelle, sen suojaiselle puolelle, mutta ennen kuin he osasivat edes aavistaa, alus kallistui ja suurin osa matkustajista suistui mereen.

Luulisin, että Gail ja Ellen olivat heti meren armoille joutuneiden joukossa, sillä Gail ei ollut ennättänyt edes pukea ylleen pelastusliivejä, kun hänen ruumiinsa vihdoin löydettiin. Ellen ilmeisesti vaipui heti pohjaan, koska häntä ei löydetty koskaan pitkäaikaisista naarauksista huolimatta. Kukaan pelastuneista ei osannut kertoa heistä paljoakaan.

Eräs nuori mies oli nähnyt Gailin pitävän kiinni kajuutan irronneesta ovesta pieni tyttö vierellään, mutta he katosivat aallokkoon laineen heittäessä nuorukaisen kauemmaksi.

Pelastusliivejä heidän yllään poika ei sanonut havainneensa, mutta mahdotontahan siinä kaaoksessa oli tehdä huomioita toisista, kun oli täysi työ pysytellä itse pinnalla.

Sen jälkeen elin kuin sumussa, ja syytin itseäni siitä, että sallin heidän lähteä kahdestaan matkalle. Siitä syyllisyydestä minun on vieläkin mahdotonta vapautua.

Hukkuneita naarattiin useiden viikkojen ajan, kunnes vihdoin etsinnät lopetettiin toivottomina. Elleniä ja erästä seitsenvuotiasta poikaa ei löydetty koskaan.”

-Et voi loputtomasti syyttää itseäsi, sillä kohtaloaan ihminen ei voi välttää. Vaimosi ja tyttäresi elämä oli määrätty päättyväksi, etkä sinä sen paremmin kuin kukaan muukaan 185

olisi voinut sitä estää, Johan sanoi hiljaisella äänellä. - Usko pois niin se vain on. Minä koin Thaimaassa sellaisia hetkiä, joiden uskon olevan ennalta määrättyjä, niin mielikuvitukselliselle kuin se tuntuukin. Samoin sanoi myös Susan, kun keskustelimme elämämme eri tapahtumista. En ole taikauskoinen, enkä usko ihmeisiin, mutta uskon, että meille on viitoitettu tie, jota kohti me vääjäämättömästi kuljemme, tahdoimmepa sitä tai emme.

Marcus istui hiljaa kuunnellen nuoremman miehen sanoja, jotka hän sisimmässään tiesi todeksi, mutta ei ollut halunnut itselleen myöntää.

-Ehkä minun pitäisi vihdoinkin vapautua syyllisyyden tunteista, hän totesi. – Joka tapauksessa tunnen taakkani kevyemmäksi, kun rohkenin avautua sinulle.

-Olen onnellinen ja kiitollinen luottamuksestasi, Johan vastasi vaatimattomasti, sillä hän tiesi, että Marcus ei odottanut häneltä mitään kaunopuheista vuodatusta.

He katsoivat toisiinsa ja tunsivat välilleen muodostuneen sellaisen siteen, joka kestäisi läpi elämän.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen Marcus sanoi.

-Mitä jos kokisimme ne isäsi kanssa laskemamme verkot, ettei minun tarvitse lähteä järvelle heti rantaan saavuttuamme?

-Sopii minulle, Johan vastasi, kääntäen katseensa kohti auringonpaisteessa kimaltelevaa järvenselkää etsien silmillään verkon merkkilippuja.

186

13. Kohtalokas matka

Marcuksen

ja Johanin saapuessa rantaan, aamuvirkut Julia ja Johanna olivat jo keittämässä kahvia ja kattamassa aamiaista tuvan pöydälle. Keskellä pöytää komeili iso lasimaljakko täynnä valkoisia sireeninoksia, jotka levittivät ihanaa kesäistä tuoksua ympärilleen.

Miehet nähdessään, he eivät voineet aavistaa näiden valvoneen ja keskustelleen koko yön keskenään.

Simon tullessa saunalle peseytymään, Marcus ja Johan olivat jo selvittelemässä verkkoja saunan seinustalla, ja kalavasussa sätki muutama kuha ja lukematon määrä hyvänkokoisia ahvenia.

-Hyvä kalasaalis, saamme mahtavan savukala-aterian, hän kehaisi. –Tepä olette olleet aikaisin liikkeellä, mutta olisin olettanut, että minutkin herätetään.

Hän ei kaloja ihastellessaan edes huomannut pikaista katsetta, jonka Marcus ja Johan vaihtoivat keskenään.

Juotuaan kahvit ja siivottuaan kalat savustamista varten Johan vetäytyi aittaan, sanoen ottavansa vielä pienet nokoset.

187

Uni ei kuitenkaan ottanut tullakseen. Hänen päässään myllersivät yön kuluessa kuullut tapahtumat, toinen toisensa jälkeen.

Lopulta hänen väsyneisiin aivoihinsa jäi pyörimään vain yksi ajatus. Entä jos Marcuksen kohtalo toistuu ja hänkin menettää rakastamansa naisen, ja pelkästään oman välinpitämättömyytensä tähden. Hänen itsensä olisi pitänyt huolehtia aktiivisemmin yhteydenpidosta. Se on sentään miehen velvollisuus. Tähän päätelmään tultuaan hän vaipui jonkinlaiseen horrokseen, josta heräsi parin tunnin kuluttua entistä väsyneempänä.

Yöllä hänen mieltään askarruttanut ajatus, voisiko Susan olla raskaana, oli häipynyt saman tien mahdottomana. Olivathan he suojautuneet siltä mahdollisuudelta. Susan oli vain yksinkertaisesti niin syventynyt opintoihinsa, ettei häneltä riittänyt aikaa muuhun.

Päädyttyään tähän, hän päätti kirjoittaa pitkän kirjeen ja lähettää sen sähköpostitse heti kotiin palattuaan.

Kesä oli ollut Warren & Kailan lakiasiaintoimistossa harvinaisen kiireinen. Pari pitkää riitaisaa oikeusjuttua työllisti heidät kaikki niin, että Miro sai hoitaakseen kaikki pienemmät jutut, kuten testamenttien teot ja perunkirjoitukset, joihin hän oli jo ennättänyt perehtyä. Onneksi Miro oli päätynyt opiskelemaan oikeustieteitä, Marcus tuumi usein. Isä ei halunnut mitenkään vaikuttaa poikansa ammatinvalintaan, vaan tämä oli tehnyt ratkaisunsa itse. Astrologia kiinnosti poikaa yhä, mutta hän oli päättänyt jättää sen harrastusasteelle.

Juhannusviikon lomaa lukuun ottamatta, Miro työskenteli ahkerasti koko kesän. Se oli hänelle hyvää harjoitusta opintoja silmälläpitäen. Hän seurusteli yhä Tuijan kanssa, joka oli lähettänyt hakupaperit sekä Tampereen, että Helsingin 188

yliopiston humanistiseen tiedekuntaan. Pääaineekseen hän oli päättänyt valita äidinkielen ja kirjallisuuden.

Helsingin yliopisto kiinnosti häntä enemmän, sillä siellähän Mirokin aloittaisi syksyllä opintonsa.

Marcus ja Johan olivat olleet myöhään töissä ja kävelivät puiston läpi Johanin asuntoa kohti. Johan oli luvannut tarjota kahvit, jonka aikana he voisivat suunnitella ensiviikon työohjelmaa ja töiden uudelleen järjestelyä Miron lopettaessa työt ja valmistautuessa opiskelun aloittamiseen.

Puiston puut olivat alkaneet kellastua, ja kukkaistutukset lakastua. Ainoastaan orvokit ja syysleimut loistivat käytävän reunapenkeissä. Happomarjapensaat hehkuivat tummanpunaisina, ja pihlajat nuokkuivat marjarunsauden painosta.

Syystuuli varisutti lehtiä puista, ja hiekkakäytävä oli niitä keltaisenaan, ainoastaan lehmukset olivat säilyttäneet vihreän värinsä.

Istuessaan myöhemmin kahvikupin ääressä Johanin viihtyisässä keittiössä Marcus otti puheeksi Susanin ja Johanin suhteen, joka oli vaivannut häntä juhannuksesta saakka.

-Älä heitä pois onneasi, kun olet sen kerran löytänyt, hän varoitti. – Sellainen läheisyys ja yhteenkuuluvaisuuden tunne, jonka te saitte kokea, on jotain harvinaislaatuista, se tulee eteen vain kerran elämässä. Sitä pitää vaalia.

-Sen vaaliminen on vaikeaa, kun välimatka on niin pitkä, Johan huokasi.

-Nyt syksyn tullen työtilanteemme on helpottunut, tuntuisiko sinusta mahdottomalle, että pitäisit viimeinkin lomaa, irrottautuisit kaikesta ja matkustaisit Susanin luo?

Marcus ehdotti.

-Olen ajatellut sitä itsekin. Ehkä se selventäisi asioita ainakin johonkin suuntaan.

189

-Et sinä näinkään voi jatkaa, olet jo nyt erakoitunut liikaa.

Et käy missään, et tapaa edes ystäviäsi. Ei pelkkä työnteko riitä kenellekään.

-Se on totta, Johan myönsi. - Yksin tuntuu vain niin orvolle matkustaa, Mirostakaan en nyt saa kumppania, kun hän aloittaa opinnot.

-Mitä sanoisit jos minä lähtisin sinun seuraksesi? Marcus yllättyi itsekin ehdotuksestaan.

Johan riemastui. - Siitä muodostuisikin ainutkertainen matka. Olisitko sinä siihen valmis?

-Luulen olevani, karkottaisin lopullisesti kaikki menneisyyden haamut elämästäni.

Johan alkoi todenteolla suunnitella matkaa. Hänelle selvisi, että seuramatkoja Thaimaahan aletaan tehdä vasta marraskuussa, kun sadekausi on ohi, mutta räätälöidylle matkalle pääsisi milloin tahansa. Hänelle sopisi vallan mainiosti lähteä matkalle vaikka heti, ja huoneen varaaminen Bangkokista järjestyisi helposti. Jos he haluaisivat välillä lähteä johonkin muuhun kohteeseen, niin asunnon saamisen kanssa ei tulisi olemaan mitään vaikeuksia. Sen hän oli selvittänyt jo viimekertaisella matkallaan.

Esittäessään suunnitelmansa Marcukselle, tämä oli samaa mieltä asiasta. Marcus arveli Chiang Maissa piipahtamisenkin olevan mahdollista. Hän uskoi Gailin vanhempien viettävän siellä eläkevuosiaan.

Marcuksen vaimo, Julia, hyväksyi ilomielin miehensä matkasuunnitelman.

-Minusta on erittäin hyvä, että sinä olet päässyt yli vanhoista tapahtumista, joille kukaan ei mahtanut mitään, hän sanoi. – Ja Johan on mitä parhain matkaseuralainen.

Selvitettyään aikataulut Johan kirjoitti pitkän kirjeen Susanille kertoen suunnittelemastaan matkasta.

190

Susan ilmoitti olevansa äärettömän iloinen Johanin tulosta ja toivotti myös Miron isän, Marcuksen sydämellisesti tervetulleeksi. Hän kertoi piipahtavansa Tuchain kotona Chiang Maissa ennen heidän tuloaan ja toivoi myös heidän voivan osallistua Tuchain häihin ennen lomansa päättymistä.

Jumbo laskeutui lähes aikataulun mukaisesti Thaimaan Suvarnabhumin kansainvälisen lentokentän kiitoradalle. Sitä vastaan rullasi toista kiitorataa pitkin nousuaikeissa oleva iso Airbus kone. Kenttä oli suunniteltu siten, että se mahdollisti samanaikaiset nousut ja laskut. Toinen kiitorata oli 4000 metriä ja toinen kolmetuhatta seitsemänsataa metriä pitkä. Lentoaseman sanottiin pystyvän käsittelemään 76 lentoa tunnissa, joten useammin kuin kerran minuutissa saattoi kone olla tulossa tai lähdössä.

Marcus ja Johan poistuivat rauhallisesti joukkoa seuraten koneesta. Suurin osa matkustajista oli ruotsalaisia tai norjalaisia, myös aasialaisia oli paljon. Suomalaiset olivat vähemmistönä, sillä Helsinki-Vantaalta lähtenyt kone oli tehnyt ensimmäisen välilaskun Arlandan lentokentälle, jossa se oli täyttynyt.

Marcus katseli hämmästyneenä ympärilleen heidän saavuttuaan terminaaliin. Hänellä oli hämärä muistikuva edellisestä matkastaan kaksikymmentäviisi vuotta sitten, ja ympärillä oleva avaruus ja loisto mykistivät hänet. Terminaalilla, joka oli rakennettu pääosin teräksestä, lasista ja betonista, oli pituutta 444 metriä ja leveyttä 111 metriä, ja se oli yli neljäkymmentä metriä korkea. Eteenpäin rullaavat käytävät kuljettivat heitä kohti matkatavarahihnoja. Opasteet olivat merkityt myös englanninkielisin ohjein, joten heillä ei ollut mitään vaikeuksia löytää matkatavaroitaan, eikä myöskään heitä vastassa olevaa autonkuljettajaa. Tosin kuljettajan 191

kädessä pitämään nimikylttiin oli nimet Warren ja Kaila tekstattu vähän omaperäisesti.

Johan oli ollut hieman pettynyt avattuaan puhelimensa terminaalissa ja luettuaan Susanilta tulleen viestin.

-Tervetuloa rakas. Valitan, että en voi lupaukseni mukaan saapua Bangkokiin vielä tänään, sillä Tuchai on sairastunut, enkä voi jättää häntä yksin vanhusten hoidettavaksi. Soita, kun saavut.

Marcus vilkaisi kumppaniinsa tämän lukiessa viestiä ja huomasi pienen pettymyksen häivän vilahtavan Johanin kasvoilla.

-Oliko ikäväkin viesti? hän kysyi lyhyesti.

-No ei oikeastaan. Susan vain ilmoitti olevansa yhä Chiang Maissa, eikä oikein tiedä milloin voi palata Bangkokiin.

Marcus pani merkille, että sanoessaan nimen Susan, Johanin kasvot pehmenivät ja saivat ikään kuin sisäistä valoa.

Hän tiesi, että vaikka mies yrittikin peitellä syvimpiä tunteitaan, tuohon hänen saamaansa viestiin sisältyi lievää pettymystä.

Tahtomattaan hän palasi ajatuksissaan 25 vuotta taaksepäin ja mietti omia tunteitaan silloin. Hän oli silloin syvästi rakastunut Gailiin eikä osannut edes kuvitella minkälainen tulevaisuus heitä odotti. Kohtalon ihmeellisestä oikusta he kuitenkin saivat viettää ne muutamat onnentäyteiset vuodet yhdessä, kunnes kaikki romahti.

Aina hän huomasi päätyvänsä tähän samaan. Kohtalo, sekö meitä johdattaa? Miksi? Mihin?

Miesten vaivuttua omiin mietteisiinsä taksin takapenkillä istuen, he matkasivat lentokentältä kahdenkymmenenviiden kilometrin päässä, Bangkokin keskustassa sijaitsevaan hotelliinsa. Korkean loistohotellin katolla vilkkui värikäs 192

neonkyltti ”Tachawit”. Tummanpunaiseen virkapukuun pukeutunut ovimies riensi avaamaan heille ovea, taksin pysähtyessä portaitten eteen. Hotellipojat tarttuivat ystävällisesti kumartaen heidän matkalaukkuihinsa ja saattoivat heidät vastaanottotiskin luo.

Hotelli sijaitsi aivan kaupungin sydämessä, Siam Sguare ostoskeskuksen välittömässä läheisyydessä. Se oli 25 kerroksinen lasipalatsi, jonka rakentamisessa oli käytetty paljon terästä, lasia ja kuparia. Liikenneyhteydet joka suuntaan olivat hyvät, ja Susanin yliopistokin sijaitsi lähellä.

He olivat tyytyväisiä asuntoonsa. Heillä oli käytettävissään tilava keittiö ja kaksi makuuhuonetta, sekä kylpyhuone suihkuineen.

-Tämä on ylellistä asumista opiskeluaikoihin verrattuna, Marcus kehaisi.

-Etköhän sinä jo pitkän työurasikin vuoksi ansaitse vähän luksusta lomailuusi, Johan sanoi avatessaan oven parvekkeelle, josta avautui upea näköala yli valaistun, lasi- ja metallihohtoisten palatsien täyttämän keskustan.

Johan toi heille hotellin jääkaapista kylmät oluet, ja he istuutuivat ihailemaan edessään avautuvaa värikästä kaupunkimaisemaa.

-Mitä teemme huomenna? Marcus puki sanoiksi ilmassa riippuvan kysymyksen.

-Niin, mitä teemme? Oletin Susanin olevan vastaamassa tuohon kysymykseen, mutta nyt en tosiaankaan tiedä. Tiedät varsin hyvin, että olen pettynyt.

-Tiedän, mutta tiedän myös, että jos Susan on sellainen, kuin olet kertonut, niin hän ei voi jättää läheisiään pulaan.

-Niin minäkin ajattelen, Johan huokaisi.

-Mietitään huomenna, käydään vaikka tutustumassa tuohon vieressä sijaitsevaan temppeliin, johon näkyy virtaavan väkeä vielä illallakin, Marcus ehdotti.

193

Johan pani merkille Marcuksen silmiin syttyneen loisteen, hänen seuratessaan kaupungin sykettä.

-Sinä taisit silloin aikoinasi ihastua tähän itämaiseen tunnelmaan?

-Täytyy myöntää, että monet tavat ja uskomukset viehättivät minua, mutta Gailin läsnäolo sai minut ihastumaan kaikkeen mitä ympärilläni tapahtui.

-Sinä rakastit häntä syvästi, Johan totesi tuskin kuuluvasti.

Marcus tiesi, että Johan ei odottanutkaan hänen vastaavan, joten he istuivat kauan aikaa aivan hiljaa olutta siemaillen.

Vihdoin Marcus nousi, löi toverillisesti Johania olkapäille ja sanoi, -Minun elämäni on järjestyksessä, ja kaikki on hyvin. Olen onnellinen, että minulla on rakastava vaimo ja hyvä poika. Kaikista onnellisista muistoista olen myös kiitollinen, ja usko tai älä, niin olen onnellinen siitä, että rohkenin lähteä sinun kanssasi tähän seikkailuun, joka vie minut kohtaamaan myös elämäni kohtalokkaimmat tapahtumat.

Johan nousi ylös. Korituoli narahti hieman liitoksissaan.

He, kaksi harteikasta, vaaleaa miestä, seisoivat hetken aikaa rinnakkain katsellen Bangkokin keskustan sykkivää elämää.

He olivat pitkään vaiti, kunnes Johan katkaisi hiljaisuuden.

-Tiesin, että matka ei olisi sinulle helppo, mutta tiesin myös, että mitä tahansa kohtalo minulle järjestäisikin, niin sinä olisit paras tuki ja turva, jonka voisin saada. Niin, että itsekkäistä syistä minäkin olen täällä juuri sinun kanssasi.

Kun he katsahtivat toisiinsa, he ymmärsivät, että heidän välillään ei tarvittu turhia sanoja.

-Huomiseen, Marcus sanoi ja katosi oven sisäpuolelle, Johanin istahtaessa takaisin tuoliinsa.

Johan tunsi, ensimmäisen kerran matkan ja sen suunnittelun aikana, että hänen ei tarvitsisi olla huolissaan Marcuksen suhteen. Hän oli tullut huomaamaan, että tämä oli vä194

hitellen vapautunut häntä painaneesta syyllisyyden taakasta. Nyt hän saattoi paneutua omaan ongelmaansa. Miksi Susan piti etäisyyttä? Oliko Tuchain sairastuminen ainoa syy miksi Susan ei ollut tällä hetkellä Bangkokissa, vaikka hän oli tullut tänne maapallon toiselta puolelta? Asia selviäisi vasta hänen tavattuaan Susanin, sen hän tiesi, mutta pitäisikö tai kannattaisiko hänen edes kiirehtiä? Ehkäpä Marcus kokeneempana voisi neuvoa häntä, hän ajatteli sulkiessaan parvekkeen oven ja valmistautuessaan yöpuulle. Marcuksen huoneessa oli jo täysin hiljaista Johanin vetäessä pehmeän peiton hartioittensa suojaksi.

Uneen vaipumista odotellessaan Johan kääntelehti vuoteellaan. Miksi hotelleissa pitää aina olla näin upottavat vuoteet? Hän tunsi tukehtuvansa patjan ja peitteen väliin.

Hän heitti peitteen pois päältään ja venytteli pitkiä jänteikkäitä jäseniään, nosti hetkeksi jalkansa ilmaan ja ravisteli niitä voimakkaasti, ennen kuin laski ne takaisin vuoteelle.

Kaupungin voimakas syke kantautui hänen korviinsa.

Liikenne rullasi vilkkaana alapuolella, eivätkä kaksinkertaiset lasitkaan voineet sitä täysin vaimentaa.

Hän otti yöpöydältä käteensä matkalukemiseksi ottamansa pokkarin, joka kertoi jostain viidakkoseikkailusta. Tavanomaista tusinatavaraa, mutta se sai hänen ajatuksensa tasoittumaan, ja hetkisen sitä luettuaan, hän tunsi väsymyksen voittavan ja vaipui kohta rauhoittavaan uneen.

Johanin viimeinen ajatus ennen nukahtamista oli, että huomisen päivän he käyttävät Marcuksen kanssa tutustumalla Bangkokin lukuisiin temppeleihin ja sen jälkeen hän ottaa selvää Chiang Maihin suuntautuvista lennoista.

Aamulla Johanin herätessä Marcus kolisteli jo jääkaapilla ottaen esille hotellin sinne varaamia tuoremehupulloja.

Mies oli jo käynyt suihkussa ja istuskeli pirteänä selailemassa Bangkokin kaupunkiesitettä.

195

-Onko siinä jotain mielenkiintoista? Johan uteli.

-Museoita ja temppeleitä kymmenittäin.

-Minä mietinkin illalla, että mitä jos tutustuisimme tänään temppeleihin. Muistan Susanin kertoneen, että niihin voi tutustua kaupunkikierroksella. Huomasin tullessamme hotellin aulassa englantilaisen matkatoimiston esitteen. Suomalaiset matkatoimistot eivät todennäköisesti vielä järjestä retkiä.

-Sopii minulle. Bangkok on minulle täysin vieras kaupunki.

Aamiaiselle mennessään miehet totesivat ilokseen, että turistitoimiston tämänpäiväisessä ohjelmassa oli tosiaankin kaupunkikierros, jonka aikana oli mahdollista tutustua useaan temppeliin.

Ilmastoitu turistibussi oli vain puolillaan matkustajia, sen lähtiessä Siam Sguarelta.

Englantilainen opas toivotti kaikki tervetulleiksi kaupunkikierrokselle -Bangkok, joka on Thaimaan pääkaupunki ja talouselämän keskus, oli alkuaan pieni kauppakeskus ja satama, jonka nimi oli Bang Makok, ”Villien oliivipuiden kylä”. Nykyään se on 6,5 :n miljoonan ihmisen asuttama suurkaupunki.

Kieroajelullamme tutustumme useisiin kaupungin tärkeimpiin Buddhan temppeleihin.

Buddhalaisuus eroaa useista muista uskonnoista siinä, että se ei edellytä uskoa yliluonnollisiin Jumaliin, sillä Buddha opetti olevansa tavallinen ihminen. Buddhalaisuuden keskeinen opetus on tehdä hyvää, välttää pahaa ja puhdistaa mielensä. Lopullinen tavoite on nirvana, eli valaistuminen, jonka voi saavuttaa meditoimalla. Valaistunut ihminen keskittyy opettamaan ja auttamaan muita. Buddhalaisuuden sisintä olemusta on meidän länsimaalaisten vaikea ym196

märtää. Uskonnon merkityksen thaimaalaisille voitte aistia niissä temppeleissä, joihin tutustumme.

Menemme ensimmäisenä Wat Phra Kaeo temppeliin, joka on arvokkain kaupungin temppeleistä. Se on pieni. mutta se on arvostetun Smaragdibuddhan säilytyspaikka. Temppelin rakennustyöt aloitettiin vuonna 1785, kun kuningas Buddha Yodfa Chulalok muutti kaupunkiin. Temppelissä sijaitsee vihertävä, jadesta valmistettu Smaragdibuddha, joka pienestä koostaan huolimatta on thaimaalaisille yksi tärkeimmistä pyhäinjäännöksistä.

Seuraava kohteemme onkin suurin ja vanhin Bangkokin lukuisista temppeleistä, nimittäin Wat Pho, joka koostuu useista rakennuksista ja patsaista. Temppelissä lepää 1500luvulta peräisin oleva kullattu 46 metriä pitkä ja 15 metriä korkea helmin koristeltu Buddha, joka kuvaa nirvanaan siirtymistä. Wat Phossa on kaikkiaan yli tuhat Buddhaa kuvaavaa esinettä, joten kaikkiin ette ennätä tällä kierroksella tutustua.

-Näistä temppeleistä Susan kertoi meille matkatessamme Cha Amista Bangkokin lentokentälle. Hän sanoi, että ne ovat tutustumisen arvoiset, ja niin ne tosiaan ovat, Johan sanoi ryhmän tullessa ulos Wat Phon temppelistä ja matkatessa kohti kiinalaiskaupunginosaa, Chinatownia.

Opas viittilöi kanavan länsipuolelle. -Tuolla sijaitsee intialaisten ja pakistanilaisten asuttama kaupunginosa Pahurat, jossa pidetään suuret tekstiilimarkkinat, ja sen lähellä Chao Praya- joen varressa on Pak Khlongin tuoretavaramarkkinat, jotka ovat myös tutustumisen arvoiset. Pahuratissa sijaitseva vaalea kultakupolinen Sikh-temppeli kuuluu myös Bangkokin tärkeimpiin nähtävyyksiin.

Valitettavasti meidän pitää ajanpuutteen vuoksi luopua siitä ja monesta muustakin mielenkiintoisesta kohteesta, kuten myös tuosta kaupungin tunnuskuvana pidetystä mo197

saiikkipäällysteisestä Wat Arunista, Aamunkoiton temppelistä, jonka torni kohoaa 67 metrin korkeuteen. Jyrkät portaat johtavat kahdelle näköalatasanteelle, joista on upeat näköalat joen molemmille puolille. Tornin ympärillä on neljä pienempää prangia, joiden pinta on verhottu simpukankuorilla ja posliininpalasilla. Kehotan teitä tutustumaan Wat Aruniin. Sinne on nopea yhteys lautalla Wat Phon, lepäävän Buddhan, temppelin laiturista.

Nyt olemmekin jo saapuneet Chinatownin Wat Traimitr temppeliin, Kultaisen Buddhan temppeliin. Siellä sijaitseva kolmemetrinen Buddhapatsas on täyttä kultaa ja painaa viisi ja puolitonnia. Aluksi patsaan pinta oli peitetty stukkokerroksella, ja sen todellinen materiaali selvisi vasta 1950luvulla korjauksen yhteydessä. Tutustukaa kaikessa rauhassa temppeliin, jatkamme matkaa kun olette valmiita lähtemään.

Opas suuntasi matkansa vastapäisen ravintolan suuntaan, joten Marcus ja Johan lähtivät muun seurueen mukana temppelin loistoa ihailemaan.

-Onpa tänään tullut silmän- ja sielunruokaa enemmän kuin jaksan kerralla sulattaa, Marcus kehaisi heidän ihastellessaan kultaisen Buddhan vartalon yläosaa.

-Olisin toivonut pientä kahvi- ja teehetkeä jossain näiden lukuisten Buddhien välimaastossa, Johan huomautti. – Hyvä retki muuten, mutta opas tuntuu liian kiireiseltä.

-Taidat verrata häntä omaan oppaaseesi, Marcus kiusoitteli taputtaen seuralaistaan olalle.

-Niinpä taidan tehdä, Johan hymähti arvoituksellisesti kiertäen kullanhohtoisen Buddhan ympäri.

Hotelliin saavuttuaan he vaihtoivat vaatteet ja lähtivät etsimään ruokapaikkaa. Temppelikierros oli saanut vatsat vaatimaan osaansa.

198

-Eipä tunnu pelkkä hengen ravinto riittävän täysikasvuiselle miehelle, Marcus viisasteli heidän astuessaan valtavan ostoskeskuksen kupolimaisen katon alle.

Ravintoloissa oli vara valita, mutta miehet eivät kauan aikailleet, vaan poikkesivat heti pieneen viihtyisään thaimaalaiselta vaikuttavaan ravintolaan, jonka nimikyltistä he eivät saaneet mitään selvää.

Ruokailun aikana Johan kertoi suunnittelevansa matkustamista Chiang Maihin heti, kun saisi lentolipun.

Marcus innostui heti.

-Se on järkevintä mitä voit tehdä. Kelpaanko minä matkaseuraksesi?

-Olisin seurastasi todella iloinen.

Yksissä tuumin he päättivät etsiä matkatoimiston heti lounaansa jälkeen, ja käydä sen jälkeen ostoksilla.

-En usko, että meidän tarvitsee lähteä tätä ostoskeskusta kauemmaksi saadaksemme sekä matkaliput, että kaiken muunkin tarvitsemamme, Johan arveli katsellessaan ihmetellen ympärilleen.

Marcuksen ja Johanin tutustuessa Bangkokiin, Susan vietti aikaansa ystävättärensä Tuchain vuoteen äärellä.

Tytön kuume oli jo hellittänyt, mutta hän oli yhä heikko, eikä kyennyt tulemaan yläkerran huoneestaan edes ruokasaliin syömään, joten Susan kantoi hänelle tarjottimen ylös.

Toisen päivän iltana Susan ilmoitti Johanille voivansa tulla ehkä parin päivän päästä Bangkokiin.

Se oli Johanille liikaa. Hän ei edes vastannut Susanin viestiin, vaan teki oman ratkaisunsa.

Seuraavana aamuna Tuchai oli jo terveempi, ja jaksoi jopa ulkoilla Susanin kanssa. Päivän mittaan hänen kuntonsa koheni, joten he päättivät seuraavana päivänä lähteä retkel199

le läheisen vuoren rinteelle, ja mikä hauskinta Tuchain sulhanenkin saapuisi silloin ja osallistuisi retkeen.

-Ihanaa, että pääsen vihdoinkin ulos raikkaaseen luontoon Tuchai hehkutti innoissaan.

-Mutta muista, että sinun pitää olla hyvin varovainen, sillä häihisi on enää vajaa viikko aikaa, Susan varoitteli ystävätärtään.

-Minua harmittaa, että sinulta meni omat suunnitelmasi pieleen minun takiani, Tuchai valitti. – Sinun rakastettusi on Bangkokissa ja sinä olet täällä minun sairauteni vankina.

-Ei se mitään, minä olen siellä missä minua eniten tarvitaan.

-Mutta sittenkin….

-Ei mitään muttia. Huomenna lähdemme retkelle Samainin kanssa heti kun hän saapuu, ja sen jälkeen minä käväisen Bangkokissa ja houkuttelen Johanin ja hänen kummisetänsä häihinne, Susan ilmoitti. Enkä hyväksy mitään vastaväitteitä.

-Sinä käytät hyväksesi minun heikkouttani. Etkö ole varma tunteistasi?

Susan ei vastannut kysymykseen. - Teen niin kuin näen parhaaksi.

He menivät sisälle, minne Tuchain äiti oli kattanut valmiiksi teepöydän illan viimeistä yhteistä ruokailuhetkeä varten.

Susan heräsi aamulla ennen muita ja aukaisi yläkerran parvekkeen oven. Häntä vastaan lehahti tuoksu, joka muistutti syksyistä mäntymetsää. Yöllä oli satanut, vaikka sadekausi oli jo lopuillaan, ja ilmassa saattoi aistia vielä vuorilta tulevan mangrovemetsikön tuoksun. Hän veti kostean lämmintä ilmaa keuhkoihinsa ja henkäisi syvään.

-Päivästä tulee säteilevän kaunis. Se on kuin luotu ulkoilua varten, hän huokasi.

200

Esikaupunki, jossa Tuchain koti oli, sijaitsi laaksossa vuorten juurella, ja kaupunki levittäytyi joka puolelle sen ympärille. Kaupunkia ympäröivät vuoret näyttivät peilautuvan tumman vihreinä taivasta vasten. Vain korkeimpien huippujen yllä oli jokunen pilvenhattara kirjavoittamassa sinistä taivasta.

Läheisten talojen ympärillä laidunsi muutama lehmä ja hevonen, jostain kuului kanojen kiihkeää kaakatusta, muutoin oli täysin hiljaista.

Virkistäytyneenä hän palasi sisälle, meni alakertaan ja alkoi laittaa aamiaista totuttuun tapaan. Tuskin hän oli ennättänyt ladata kahvinkeittimen, kun Tuchain äiti, Tanitrha, porhalsi esiin ja otti aamutoimet haltuunsa. Susan naurahti katsoessaan miten joustavasti lähes satakiloinen nainen liikkui keittiössään. Hänen tehtäväkseen jäi ainoastaan kahvipöydän kattaminen.

Runsaan aamiaisen jälkeen Susan alkoi pakata eväitä reppuun päivän retkeä varten, jolle lähtisivät Tuchain, Samainin ja hänen itsensä lisäksi naapurin teini-ikäiset kaksoset, Adulya ja Anacha.

Eväitä laukkuun pakatessaan Susan kuulikin Samainin ajavan autorotiskollaan pihaan.

Poika ei ennättänyt edes kahville, vaan ryntäsi suoraan morsiamensa huoneeseen, jossa tämä parastaikaa pukeutui retkiasuunsa. Huoneesta kuului riehakasta naurua heti oven sulkeuduttua.

Hetkisen kuluttua nuoripari tuli ulos nauraen kädet toistensa vyötäisille kiedottuina.

-Valmiina ulkoilemaan, Tuchai nauroi vallattomasti, Samainin yhtyessä morsiamensa iloon. – Joko naapurin tytöt ovat tulleet?

-Ovat jo ulkona odottamassa, ja minulla on eväsreppu valmiiksi pakattuna.

201

Susan otti naulakosta kevyen vaaleansinisen villatakkinsa ja riensi toisten jäljessä raikkaaseen aamu-usvaiseen ulkoilmaan.

Ilakoiden ja leikkiä laskien ryhmä suunnisti kohti metsänreunaa, josta alkoi kauan sitten paimenten tallaama vuoripolku kohti utuisena sinertävää kallioista vuorenhuippua.

Hengittäen puhdasta, raikasta maalaisilmaa, he sukelsivat vehmaan sademetsän uumeniin.

Sinisenkirjava isokokoinen lintu pyrähti lentoon aivan heidän päänsä yläpuolelta. Sen siivet läpsyivät hauskasti ennen kuin se pääsi vauhtiin ja hävisi näkyvistä. Kuului vain kaakattava ääni, jonka kaiku toisti kallioisesta seinästä.

Vähän matkaa kuljettuaan he tulivat ensimmäisen vuoristopuron kohdalle. Vesi lirisi hauskasti kivenmurikoita kiertäen ja muodosti välillä keskelle uomaa pieniä kivisiä saarekkeita. Jonkin matkaa joen uomaa seurattuaan, he osuivat paikkaan, josta johti astinkivet puron toiselle puolelle.

Polku jatkui mutkitellen eteenpäin ja mangrovemetsä vaihtui vähitellen vuoristometsäksi. Kasvillisuus oli hyvin rehevää, ja pieniä liskoja vilisi puiden juurilla.

Kun he saapuivat seuraavan, leveämmän puron kohdalle Tuchai muisti, että vähän ylempänä oli pieni vesiputous, ja sen välittömässä läheisyydessä leiriytymispaikka, jossa he voisivat levätä ja nauttia eväitään.

-Voiko siellä uida? Anacha ja Adulya kysyivät yhteen ääneen.

-Mainiosti, ja näin sadekauden lopulla putouksen vesimassa vyöryy suihkuna alas, Tuchai sanoi ihaillen tyttöjen innostusta. – Lapsena se oli minun mieluisin uintipaikkani.

Kaksoset pinkaisivat juoksuun, ja kun loppujoukko tuli paikalle, ilakoivat tytöt jo vesiputouksen alla olevassa suvannossa.

202

-Vesi on ihanan viileää ja raikasta, tulkaa tekin uimaan, he huusivat, antaen veden ryöpytä päälleen yläpuolella olevasta solasta.

-Me taidamme virkistää itseämme tällä pullovedellä, Tuchai huomautti istahtaen kaatuneelle puunrungolle.

-Olemme kävelleet jo melkoisen matkan, sinä et saa rasittaa itseäsi liikaa. Susan katsoi huolestuneena, kun Tuchai pyyhki hikeä kasvoiltaan. Hänellä itsellään ei ollut lainkaan kuuma.

-Eikö meidän olisi parasta kääntyä tästä kotiinpäin? Samain ehdotti tuntien selvää huolestuneisuutta huomatessaan morsiamensa olevan kalpea ja hiestä märkä.

-Kyllä tämä tästä, kunhan lepään hieman.

Tuchai huokasi syvään, oli hetken hiljaa ja alkoi sitten kertoa luoden katseensa kohti kauempana siintävää vuorta.

-Kaupunkia lähellä olevan kansallispuiston vuoristokylissä asuu vielä nykyäänkin karen- ja hmongheimoja, jotka elävät lähes kokonaan luontaistaloudessa. Karen heimon miehet ovat haluttuja norsujen kouluttajia eli mahultteja lempeän, rauhallisen luonteensa vuoksi. Heitä elää paljon maan eteläosissa useilla norsufarmeilla. Sielläkin he haluavat rakentaa asuntonsa paalujen varaan, kuten ovat täällä kotiseudullaan tottuneet. Vuoret ja metsät ovat näille vuoristolaisille tärkeitä, ja he toimivat ikään kuin metsänvartijoina asuinalueensa sademetsissä.

Muutama vuosi sitten Chiang Maissa pidettiin suuri kansainvälinen symposium, jossa keskusteltiin tropiikin vedenjakaja-alueiden metsien suojelusta.

Metsäviranomaiset, alajuoksun maanviljelijät ja useat kovan linjan suojelutahot olivat sitä mieltä, että vuoristokansojen kaskiviljelys hävittää metsiä ja vähentää jokien alajuoksulle virtaavan veden määrää. He vaativat alkuasukkaiden pakkosiirtoa muualle. Tosiasia on kuitenkin se, että 203

sademetsiä on hävitetty teollistuneen kumipuuistutuksen vuoksi, ja metsäyhteisöt, kuten alkuasukkaat, ovat luonnonmetsien parhaita suojelijoita. Esimerkiksi suuret metsäpalot ovat yleisempiä sellaisilla seuduilla, joilla ei ole ihmisiä pitämässä huolta luonnosta.

-Pääsikö kansainvälinen symposium yhteisymmärrykseen asiasta? Susan uteli kiinnostuneena.

-Asia jäi ratkaisematta, mutta pakkosiirtoa ei toteutettu.

Osallistujat olivat tyytyväisiä siitä, että tämä oli ensimmäinen kerta, kun asiasta keskusteltiin näin laajasti saman pöydän ääressä. Myöhemmin kansainväliset luonnonsuojelujärjestöt WWF ja IUCN ovat ottaneet ohjelmaansa, ei vain luonnon, vaan myös metsäkansojen suojelemisen.

-Maaseudulla ongelmat ovat erilaisia, kuin suurkaupungeissa. Vaikka eihän Chiang Mai ole mikään maaseudun pikkukaupunki Thaimaan mittapuun mukaan, kun se on maan toiseksi suurin kaupunki Bangkokin jälkeen, Susan naurahti.

Tytöt olivat tulleet uimaretkeltään ja istuivat nyt toisten seurassa eväitä nauttimassa. Anachan pitkät mustat hiukset kimaltelivat kosteina auringon pilkistäessä pilvien lomasta, kun taas Adulyan lyhyet yhtä tummat hiukset sädehtivät jo melkein kuivina.

Susan katseli sieviä, hoikkia, pitkäjäsenisiä tyttöjä pää kallellaan.

-En erottaisi teitä toisistanne, ellei Adulya olisi leikannut hiuksiaan lyhyiksi, niin samannäköisiä te olette. Onko muilla ihmisillä ollut samanlaisia vaikeuksia?

-Kyllä opettajilla joskus, Adulya katsahti silmää iskien sisareensa.

-Kävin minä kerran Adulyan puolesta jälki-istunnossa, kun hän oli poikien kanssa nahistellessaan rikkonut ruokalan 204

ikkunan, ja hänellä itsellään oli juuri sillä hetkellä urheiluharjoitus, Anacha paljasti hartioitaan kohottaen.

-Minäkin erehdyn usein, varsinkin jos olen jonkin aikaa teitä näkemättä, Tuchai sanoi.

-Minä olen rauhallisempi ja naisellisempi. Adulyan olisi pitänyt syntyä pojaksi, katsokaa nyt hänen vaatteitaankin, reisitaskuhousut ja jumpperi.

Samassa Adulya sieppasi maasta kimpaleen kookospähkinänkuorta ja heitti sen kohti sisartaan, joka onnistui taitavasti väistämään.

-Senkin kiusankappale hän virnisti.

-Heidän sanailunsa tuntui niin vilpittömältä, että kaikesta saattoi aistia miten läheisiä toisilleen he olivat.

-No riitapukarit haluatteko jatkaa matkaa, vai palataanko takaisin? Samain keskeytti heidät. – Olen sitä mieltä, että Tuchain on paras palata kotiin. Liika rasitus ei ole toipilaalle hyväksi.

-Kyllä tämä retkeily meillekin riittää, tytöt totesivat.

-Minä ajattelin käväistä vanhan temppelin raunioilla katsomassa ovatko ne entisellään. Siitä on yli kaksi vuotta, kun olen käynyt siellä. Susan katsoi kysyvästi ympärilleen. - Niin ellei teillä ole mitään sitä vastaan?

-Mene vain, minä huolehdin Tuchaista ja tytöistä. Ota kuitenkin vesipullo mukaasi, Samain ehdotti. - Muista seurata säätä, sillä tällaisena puolipilvisenä päivänä voi ukkosilma iskeä aivan yllättäen. Täällä vuoristossa se voi olla rajukin.

Susanin yllätykseksi Samain halasi häntä, ennen kuin alkoi pakata reppuun heidän loppuja eväitään.

-Kiitos, kun olet huolehtinut morsiamestani, arvostan sitä suuresti, hän kuiskasi Susanin korvaan.

Susan vilkaisi häneen kiitollisena.

205

-Varon ukkosta ja tiedän, että täällä on useita luolia, joissa voin piileksiä sateen ajan, jos sellainen minut yllättää.

Hän nousi seisomaan ja katsoi haltioituneena ylhäällä siintäviä, osittain pilvien peitossa häämöttäviä kallioita.

-Varo myöskin tiikereitä, Adulya huudahti nauraen.

-Älä pelottele Susania, Anacha tiuskaisi. – Tuo ikuinen kiusankappale on niin innoissaan, kun koulussa jokin aika sitten puhuttiin kissaeläimistä, ja opettaja mainitsi täällä pohjoisen vuoristoseuduilla asustavan Indokiinan- eli Malaijintiikereitä. Ne ovat kuolemassa sukupuuttoon ilmastomuutoksen ja salametsästyksen vuoksi, joten niiden tapaamista ei tarvitse pelätä, varsinkaan näin lähellä kaupunkia.

-Olisi se upea näky luonnossa, Adulya huokaisi. – Kaunis oranssinruskea turkki mustine raitoineen ja puhtaanvalkoinen mustaraitainen vatsa.

-Ja sametinpehmeät tassut, joiden nuolenteräviä kynsiä se teroittaa hankaamalla niitä kookospalmun runkoon, Susan täydensi huvittuneena.

-No niin kissanaiset, eiköhän lähdetä alaspäin kotia kohti, Samain komensi naisseuruettaan. - Annahan käsivartesi, huolehdin, että varmasti pysyt pystyssä ja terveenä hääpäiväämme asti. Hän pujotti kätensä suojelevasti Tuchain vyötärölle ja lähti johdattamaan tätä polkua pitkin takaisin tulosuuntaan.

Susan huokasi, heilautti heille kättään ja lähti askeltamaan polkua ylöspäin. Mitä ylemmäksi hän kulki sitä kivisemmäksi ja vaikeakulkuisemmaksi polku muuttui. Polulla oli korkeita puunjuuriesteitä, ja hänestä alkoi näyttää siltä, että polkua oli käytetty hyvin harvoin, tai ei laisinkaan. Jo vuodessa ennättää kasvillisuus rehottaa tässä lämpimässä, kosteassa ilmastossa, hän tuumi, istahtaessaan kaatuneelle puunrungolle ottaakseen vesikulauksen.

206

Pieni lintu aloitti monipolvisen laulun aivan lähellä. Ääni tuntui täyttävän koko tienoon. Se väreili sointuisana muuten niin hiljaisessa viidakossa. Susan katseli ihmetellen ympärilleen, mutta ei nähnyt mistä ääni tuli. Tropiikin eläimet sulautuivat niin täydellisesti ympäröivään kirjavaan luontoon, että hän havaitsi linnun laulupaikan vasta läheisen puun lehtien liikahduksesta, linnun pyrähtäessä lentoon.

Susanin ajatukset suuntautuivat kuin varkain Johaniin ja heidän yhteisiin hetkiinsä. Ajoittain hän tunsi kipeästi kaipaavansa miestä vierelleen, mutta seuraavassa hetkessä hän alkoi aprikoida voisiko heidän lyhyelle tuttavuudelleen, sen aitoudesta huolimatta, sitoa koko elämän kestävää suhdetta. Tällaisten tunteiden kanssa hän oli kamppaillut muutaman viime kuukauden ajan. Hän oli vaistonnut Johanin tietävän hänen epävarmuutensa, mutta nyt hänen oli selvitettävä omat tunteensa ja sitten saatava varmuus Johanin tunteiden kestävyydestä ennen kuin voisi luvata mitään.

Hän oli yliopistossa tavannut useita, eri kansallisuutta olevia nuorukaisia, mutta kukaan ei ollut vedonnut hänen tunteisiinsa kuten Johan. Uskaltaisiko hän heittäytyä tunteidensa vietäväksi ja jatkaa Johanin kanssa? Hän tiesi tämän odottavan vastausta heti, kun he tapaisivat. Tuchain äkillinen sairastuminen oli suonut hänelle hiukan lisäaikaa, mutta pian ratkaisu olisi käsillä.

Yliopisto-opiskelutkin loppuisivat kohta ja hänen olisi aika palata Suomeen. Oikeastaan hänellä oli vain lopputyö tekemättä, luennoilla hänen ei tarvitse enää käydä.

Susan kääri villatakkia tiukemmin ympärilleen, sillä taivas oli vetäytynyt lähes kokonaan pilviverhon peittoon. Tuleekohan sittenkin ukkosilma, hän päivitteli noustessaan jatkamaan matkaansa. Takaisin hänen ei kannattanut kääntyä, sillä silloin hän varmasti olisi joutunut ukkosen armoille, jos 207

sellainen nousisi. Temppelin raunioille ja luolille oli lyhyempi matka.

Hän kiirehti nopeasti eteenpäin huomatessaan pilvien tummuvan entisestään ja näkymättömissä olleiden lintujen pyrähtävän parvina lentoon. Se tiesi ukkosta, siitä hän oli varma. Onneksi en ole koskaan pelännyt ukkosta, mutta täällä vuoristossa se saattaa olla rajumpaa ja pelottavampaa, hän tuumi, saadessaan näkyviinsä usvan seasta raunioituneen temppelin ääriviivat. Kuului raju jyrähdys, ja sitä seurasi rankkasade, joka ennätti kastella hänet läpimäräksi ennen kuin hän ennätti katoksen suojaan.

Susanin odotellessa sateen hellittämistä, hän kiersi temppelin seinäviertä seuraten sen toiselle, vuoren jyrkemmälle puolelle. Yllätyksekseen hän huomasi hyvin tallatun polun, joka nousi lähes kohtisuoraan ylös kallioista rinnettä. Tämän vuoksi siis vanha, paimenten käyttämä polku oli niin pahoin umpeutunut, hän tuumi palatessaan takaisin temppelin sisäänkäynnin luo.

-Mutta miksi käyttää vaikeakulkuista reittiä, kun helpompikin on tarjolla? hän ihmetteli itsekseen. Ehkäpä se on lyhyempi, hän totesi sen enempää ajattelematta, sillä nyt oli tärkeämpää saada itsensä lämpimäksi. Tosin temppelin kylmät kiviset seinät eivät antaneet paljoakaan toivoa. Onneksi syksy oli ollut lämmin, joten ilma raunioiden sisäpuolella oli huomattavasti ulkoilmaa leppoisampi.

Ensimmäisen kerran elämässään Susan harmitteli, ettei tupakoinut, sillä seinän vierellä, kivisellä tasanteella oli muutamia pahoin valuneita kynttilänpätkiä, jotka olisivat voineet valaista ja ehkä vähän lämmittääkin. Hän istahti vuosien kulutuksen tasaiseksi hiomalle kivipenkille ja kuunteli ulkona raivoavaa ukkosmyrskyä. Sade ryöppysi valtoimenaan avoimen oven ja pimeinä ammottavien ikkuna-aukkojen takana ja Susan tunsi jälleen sen aavistuksenomaisen tun208

teen, joka valtasi hänet joskus. ”Tämän hetken olen elänyt ennenkin”. Nyt sen aiheutti rankkasade ja ympärillä raivoava myrsky. Täällä yksinäisyydessä, rajuilman keskellä, se tuntui jopa kammottavalle.

Hän vaipui mietteisiinsä eikä tiennyt ajankulusta mitään, ennen kuin havahtui outoihin ääniin. Ukkosen jylinän läpihän kuvitteli kuulleensa ihmisääniä aivan läheltä. Hän jähmettyi paikalleen, kun kuuli märkien kenkien aiheuttamia litiseviä ääniä. Hän painautui tiiviisti seinää vasten ja huomasi kahden miehen ilmestyvän taustalla olevasta oviaukosta lyhdyt käsissään.

Susan nousi seisomaan ja oli juuri aikeissa ilmaista riemunsa saadessaan seuraa, mutta miesten ilmeet pysäyttivät hänet alkuunsa.

-Mikäs tipunen se tänne on lentänyt meidän iloksemme? isompi miehistä hihkaisi ja katsoi himokkaasti edessään värisevää tyttöä. – Meillähän oli onnea.

-Antaa ukkosen paukkua ja salamoiden iskeä, meillä ei ole mitään kiirettä, vai mitä kaunokainen? toinen säesti karhealla humalaisen äänellä ja sulki samalla Susanin ulospääsytien.

Susan kauhistui ja jähmettyi hetkeksi paikalleen, kunnes hänen itsesäilytysvaistonsa alkoi toimia. Nopeasti hän säntäsi siihen suuntaan mistä miehet olivat tulleet. Hän kuuli takaansa karmean rähisevän naurun kiirehtiessään eteenpäin.

-Et sinä tyttökulta pakoon pääse! toinen miehistä huusi hänen jälkeensä nauraa käkättäen. - Mikä nautinto meitä odottaakaan!

Susan juoksi henkensä hädässä eteenpäin, ensin seuraavaan huoneeseen, jossa seisoi muutama rapautunut Buddha. Niiden takana Susanin muistin mukaan oli vanha tippukiviluola, joka oli löydetty vasta temppelin sulkemisen jälkeen, ja sieltä oli raivattu kapea käytävä temppelin kaikkein 209

pyhimpään paikkaan. Sieltä taas johti takaovi ulos. Susan suuntasi nyt sitä kohti.

Tytön kauhistukseksi tippukiviluolaa oli laajennettu ja sen keskellä oli karkeatekoinen pöytä, jolla oli iso kasa valkeita pusseja ja kaksi miestä työskenteli niiden kimpussa.

-Huumeiden kätköpaikka! välähti Susanin jähmettyneissä aivoissa, ennen kuin hän syöksyi eteenpäin kaikkein pyhimpään. Siellä oleva kurttuinen vanhus näytti tytöstä luottamusta herättävältä ja hän aneli.

-Voitko auttaa minut ulos?

-Mielelläni, mies vastasi ja viittilöi Susania luokseen. -Tätä tietä ole hyvä, hän neuvoi osoittaen seuraavaa oviaukkoa.

Susan seurasi miestä uskoen pelastuvansa.

Luolassa oli hämähäkinverkkojen peitossa kaikenlaista metalliromua ja lohjenneita Buddhapatsaiden osia. Aivan kopperon perällä oli kasa kuivia haisevia heiniä. Susan huomasi joutuneensa satimeen, sillä ulospääsytietä ei ollut.

Mies seisoi nauraen oviaukossa kädet ojennettuina kohti kauhusta laajentunein silmin tuijottavaa tyttöä. Hänen harvat kellastuneet hampaansa hohtivat kelmeinä hämärässä kosteassa luolassa.

Susan painautui pelosta väristen kylmää kallioseinää vasten ja sulki silmänsä. Mies kumartui ja tarttui käkättävästi nauraen kovalla otteella hänen nilkkaansa ja kaatoi hänet kovakouraisesti homeiselle heinäkasalle.

-Saahan vanha mieskin vielä nauttia, oli viimeiset sanat, jotka Susan kuuli, ennen kuin menetti tajuntansa.

210

14. Salaisuuden verho raottuu

Johan ja Marcus olivat onnistuneet saamaan lentoliput Chiang Maihin heti seuraavaksi aamuksi, kuten olivat suunnitelleet. Heillä oli siis aikaa koko ilta asioiden järjestelyyn.

Lentoliput taskussaan he menivät läheiseen baariin, tilasivat kahvit houkuttelevan näköisten leivosten kera ja istuivat tuumimaan. Johan muisteli Susanin kertoneen pohjoisessa olevan epävakaista sadekauden aikaan.

211

-Sateenvarjo saa riittää, mitään sadevarustusta en hanki, Johan päätti, - Onhan meillä ne tyypilliset suomalaiset tuuliasut, joista niin paljon vitsaillaan.

-Ja lämpimiä asusteita viileitä iltoja varten ihan riittämiin, Marcus lisäsi.

-Niin, ja me olemme menossa Thaimaan toiseksi suurimpaan kaupunkiin, sieltä saa kaikkea mitä tarvitsemme, ja sinähän tunnet kaupungin jo ennestään.

-Tunnen, mutta yli kahdenkymmen vuoden takaa, Marcus naurahti kuivasti. Ruokaa ja hotelleja sieltä kyllä löytyy.

-Siis meidän ei kannata varata edes hotellihuoneita etukäteen?

-Mielestäni ei, me olemme perillä jo ennen puoltapäivää.

Oletko ilmoittanut Susanille tulostamme?

-En, enkä aio ilmoittaakaan. Soitan hänelle Chiang Main lentokentältä saavuttuamme. Minulla on kännykkäkalenterissani myös Tuchain puhelinnumero ja osoite, joten älä hermoile.

-Sinä tässä tunnut hermoilevan, oletko huolissasi?

-Toden sanoakseni, olen. Minulla on ikävä tunne täällä.

Johan laski oikean kätensä sydämelleen ja taputti sitä mietteliäänä.

Hotelliin palattuaan miehet pakkasivat lentolaukkuihin tarvittavat varusteet ja lähtivät sitten hotellin viihtyisään ravintolaan nauttiakseen kevyen vihannespitoisen illallisen.

Puutarhaan vilkaistessaan he havaitsivat, että koko suuri allasalue runsaine hedelmä- ja palmupuuistutuksineen loisti täydessä iltavalaistuksessa. Palmupuiden rungot vilkkuivat kuin niissä olisi pörissyt satoja tulikärpäsiä, ja valoköynnökset koristivat allasbaarin koristeellisia räystäitä. Uimaaltaiden reunoja koristavien ja veden alla sijaitsevien valaisimien lämmin loiste sai veden välkkymään timanttien lailla. Näky oli lumoava. He seisoivat pitkään vaitonaisina 212

avoimessa oviaukossa ihastellen edessään levittäytyvää näkymää, kunnes hovimestari tuli heidän luokseen ystävällisesti kumartaen johtaakseen heidät ikkunan vieressä sijaitsevaan pöytään, josta he saattoivat ihailla puutarhan loistoa aterioidessaan.

Johan valvoi pitkään heidän vetäydyttyä huoneisiinsa. Hänen ajatuksensa askartelivat Susanin ja heidän keskinäisen suhteensa parissa. Omien tunteidensa hän tunsi vain vahvistuneen päästyään lähemmäksi rakastamaansa naista.

Mitä huominen hänen eteensä toisikin, niin ainakin se selventäisi asioita. Silti hän tunsi outoa levottomuutta, joka ei ottanut laantuakseen. Hän odotti suorastaan malttamattomana auringonkajon sarastavan ikkunaverhojen lomasta.

Pikaisen aamiaisen jälkeen miehet kiirehtivät Siam Sguare-ostoskeskukseen lentokenttäyhteyksien selvittämiseksi.

He eivät päässeet selville metroliikenteen ulottumisesta Don Muangin lentoasemalle, joka palveli nykyisin kotimaan lentoliikennettä. Bussien aikataulut taas olivat enimmäkseen thainkielellä, joten he päättivät turvautua taksikyytiin, joka tuntui varmimmalle. Aikaa oli tarpeeksi, vaikka liikenne vähän takkuilisikin. He sopivat hinnasta ja kertoivat kuljettajalle koneen lähtöajan.

Nojautuessaan taksin takapenkin pehmeää selkänojaa vasten Johan tajusi aloittavansa elämässään aivan uuden luvun tai sitten vaipuvansa takaisin entisiin, tällä hetkellä merkityksettömiltä tuntuviin, kuvioihin. Hän katseli vaitonaisena veden peittämiä riisipeltoja, joista joillakin jo näkyi riisinistuttajia työssään. Naisilla oli hameet käärittyinä polvien yläpuolelle, miehet olivat lyhyissä housuissa ja nuoriso shortseissa. Nopeasti ja taitavasti he tökkivät riisintaimia vesikerroksen peittämään peltoon. Hänen mieleensä palautui ilta, jolloin hän oli ensimmäisen kerran suudellut Susa213

nia. Ilta oli ollut pimeä, ja tähdet tuikkivat taivaalla. Susanin ruskeat silmät loistivat kuun valossa kullanhohtoisina ja raollaan olevat huulet olivat niin houkuttelevat, että hänen itsehillintänsä petti. Suudelman jälkeen hän säikähti tekoaan, johon häntä oli rohkaissut Susanin pehmeä vartalo, joka painautui lujasti häntä vasten. ”Oletko vihainen?” hän oli kysynyt. Susanin vastaus: ”En, halusin sitä itsekin”, häipyi korkealle kaartuvan taivaan pimentoihin. Johan hymyili muistolleen ja vilkaisi vaivihkaa vierellään istuvaa vanhempaa miestä, joka näytti myös vaipuneen omiin ajatuksiinsa.

Johan ei osannut aavistaa, että Marcus oli ainakin yhtä jännittynyt kuin hän itse. Marcus muisti elävästi edellisen Chiang Main matkansa. Hän oli silloin ollut nuori, onnellinen perheenisä, joka oli menossa puolisonsa ja tyttärensä kanssa vaimonsa iso-vanhempien luo. Kuinka onnellisia he olivat olleetkaan! Kevyt hymy karehti hänen suupielissään onnellisten muistojen tulvahtaessa mieleen. Jos hän selviytyisi tästä matkasta romahtamatta, hän voisi elää onnellisempana ja karkottaa häntä vainonneen syyllisyyden ja murheen taakan harteiltaan ja tehdä vaimonsa ja poikansa entistä onnellisemmiksi. Hän tiesi oman synkkämielisyytensä usein painaneen vaimonsa mieltä.

Miesten mietteet katkesivat taksin kaartaessa terminaalirakennuksen eteen runsas tunti ennen lähtöä.

Kone lensi matalalla, ja matkustajat saattoivat ihailla alapuolellaan levittäytyviä jylhiä vuoristoisia maisemia. Poikittainen Khoon Dtanin- vuorijono katkaisi ylhäältä katsoen kiemurtelevana kulkevan maantien kuin leikaten. Se jatkui vuoren toisella puolella yhtä vallattomasti mutkitellen.

Vuoren läpi oli vaikeakulkuiseen maastoon puhkaistu puolitoista kilometriä pitkä tunneli, joka mahdollisti juna- ja bussiliikenteen, entisen norsukaravaanin sijaan. Vuorilta lähte214

vät jokiuomat kiemurtelivat solia seuraten, kuin matelevat, loputtoman pitkät käärmeet, ja tumman vihreät vuoristo- ja mangrovemetsiköt vuorottelivat pintamuodostelmien mukaan. Alavammilla seuduilla kohosi talorykelmiä viljelmineen, ja jokaisella pienelläkin kylällä oli oma temppelinsä, joka kimalteli koristeellisen kultauksensa ansiosta aamuauringon loisteessa.

-Maisemaa katsellessa tulee ihmeen rauhallinen olo, vaikka sisällä myllertää myrsky, Johan totesi lentokoneen valmistautuessa laskuun. Syvä hermostuneisuus iski häneen heti heidän laskeuduttuaan kentälle. Jo ennen terminaaliin saapumista hän otti esille matkapuhelimen ja sormet vavisten haki Susanin numeron esille. Ei vastausta. Vasta nyt hän katseli ympärilleen ja hämmästyi kuinka suuri ja hyvin varustettu kenttä ja terminaali olivat. Hänen ihmetellessään Marcus nauroi ja kertoi: -Sinä et tainnut edes huomata, että tämä ei ole mikään pikkukaupungin kenttä, vaan kansainvälinen lentokenttä, joka on koko Pohjois-Thaimaan portti täyden valikoiman palveluineen.

-Niin näyttää olevan, kai täältä saa sitten taksinkin?

-Sekä taksin, että tut-tukin, kumpiko otetaan?

-Taksi on varmasti nopeampi, paljonko matkaa keskustaan on? Johan uteli valitessaan jälleen Susanin numeroa.

-Ei vastaa vieläkään!

-Muistaakseni noin kymmenen kilometriä. Tiedätkö onko Tuchain koti keskustassa?

-En tiedä, mutta taksi varmasti tietää, minulla on onneksi osoite. Johan kiirehti jo kohti paikkaa, jossa viisi taksia seisoi odottamassa asiakkaita. Marcus käveli perässä ja vilkaisi nopeasti taivaalle, jonne oli kerääntynyt yllättäen mustanpuhuvia pilviä.

-Taitaa olla ukkosilma tulossa, hämärtääkin oudosti.

215

Tajuntansa viime rajoilla Susan tunsi kuinka kipu hänen nilkassaan hellitti ja hän vajosi pimeään pehmeyden usvaan.

Herätessään hän ei tiennyt kuinka kauan oli ollut tajuttomana. Hitaasti hän nousi istumaan ja huomasi, että hänen ahdistelijansa oli poissa. Hän tunnusteli varovasti vartaloaan.

Kipua ei tuntunut ja hänellä oli kaikki vaatteet yllään.

-Luojan kiitos, minua ei ole raiskattu, hän huokasi hiljaa ja luuli kuulevansa outoja ääniä hiljaisuuden keskeltä. Ne eivät olleet ukkosen aiheuttamia jyrähdyksiä, vaan tasaista hälinää. Välillä hän oli kuulevinaan ikään kuin komentoja, mutta sanoja ei voinut paksujen kiviseinien vuoksi erottaa.

Hän hyppäsi nopeasti pystyyn ja lähti kompuroimaan ääniä kohti. Vasta jonkin matkaa kuljettuaan hän huomasi menettäneensä toisen kenkänsä, mutta ei rohjennut palata sitä etsimään. Äänet voimistuivat, ja ikkuna-aukoista kajasti valoa, joka näytti lisääntyvän hänen edetessään.

Hämärässä tippukiviluolassa seisovat poliisiasuiset miehet vilkaisivat häntä ohimennen hänen kiiruhtaessaan kohti ulosmenotietä. Ensimmäisessä huoneessa, isossa temppelisalissa, oli täysin valoisaa lukuisten lamppujen ansiosta.

Susan värisi yhä pelosta ja kylmästä, vaikka hänen järkensä kuiskasi, että hänen äsken näkemänsä miehet olivat poliiseja, joita ei tarvinnut pelätä.

Painajaisensa ajamana hän ryntäsi oviaukolle ja nosti sokaistuneena kädet silmilleen. Valonheittimien kiilat lakaisivat täysin pimeää ympäristöä ja heittivät kammottavia varjoja vuoren kiviseinämiin.

Puheensorina lakkasi kuin leikaten. Susan laski kätensä alas ja seisoi jähmettyneenä paikallaan katsoen edessään puoliympyrässä seisovaa ihmisjoukkoa, joista suurin osa oli virka-asuisia paikallis- ja turistipoliiseja, joilla kaikilla oli virka-asemaa osoittava logo rinnassa. Joukon keskellä seisoi 216

yksi tuttu hahmo. Susan hieraisi silmiään ja katsoi uudelleen luulleen mielikuvituksensa jälleen temppuilleen.

Ei, totta se sittenkin oli!

-Johan! Susan henkäisi ja syöksyi kädet ojossa miestä kohti.

Marcus ja Johan seisoivat vieretysten harmaaseen virkaasuun pukeutuneiden poliisien keskellä Susanin rynnätessä oviaukolle. Tytön kasvot olivat kalmankalpeat ja silmät kauhusta laajentuneet. Tummat hiukset kehystivät takkuisina kasvojen pelokasta ilmettä, vaatteet olivat märät ja mutatahrojen likaamat.

-Gail, Ellen! Marcus huudahti haltioituneena tytön nähdessään.

-Susan, rakkaani! kajahti hänen viereltään Johanin vilkaistessa ystäväänsä hämillään, ennen kuin ryntäsi esiin syöksyvän tytön luo kaapaten tämän turvalliseen syleilyynsä.

-Sinä tulit! Susan kuiskasi painautuen itkien Johanin rintaa vasten.

-Tietenkin tulin rakkaani, sillä tunsin sisimmässäni sinun tarvitsevan minua. Hän kohotti tytön päätä ja katsoi lempeästi tämän epätoivon sumentamiin silmiin. Johanin ystävälliset kasvot olivat syvästi huolestuneet. - Oletko sinä varmasti kunnossa? Tekivätkö he sinulle pahaa? Olet niin pelästynyt, likainen ja märkä.

-Ei haittaa! Sinä tulit! Olen kunnossa, Susan nyyhkytti.

-Puhutaan kaikesta myöhemmin, nyt meidän pitää neuvotella virkavallan kanssa.

Susan ei pystynyt käsittämään mistä kaikesta tässä oli kysymys, sillä näin suurta operaatiota ei varmastikaan järjestetä yhden tytön eksymisen vuoksi.

Vähitellen hänelle alkoi selvitä koko karmea totuus. Kysymys oli laajasta huumeorganisaatiosta, jonka päämajaan hän oli tunkeutunut. Poliisien keskellä oli käsiraudoitettuna 217

joukko miehiä, joiden kasvoista osa oli hänelle kammottavan tuttuja.

Vastattuaan muutamiin poliisien esittämiin kysymyksiin, Susan, Johan ja Marcus jäivät hetkeksi omiin oloihinsa pampuin ja revolverein aseistettujen poliisien neuvotellessa jatkotoimenpiteistä.

Nyt vasta Johan tajusi, ettei ollut esitellyt Susania ja Marcusta toisilleen.

-Marcus, tässä on minun rakastettuni Susan Järvelä, jota olen sinulle niin usein ylistänyt.

Susan ja Marcus kättelivät, Marcuksen katsoessa hyvin kiinteästi Susania silmiin, ikään kuin arvioiden. Susania vähän häiritsi miehen katse, mutta se oli hyvin lempeä eikä suinkaan loukkaava.

-Sinä olet Miron isä. Sinulla on samanlainen katse, hän huudahti ennen kuin Johan ennätti esitellä ystävänsä.

-Niin olen ja Johanin ystävä ja kummisetä, Marcus.

Poliisin väliintulo keskeytti heidät. - Neiti on varmasti väsynyt ja kylmissään, joten viemme teidät temppelin takapihan aukiolla olevalla poliisihelikopterilla alas sopivalle laskeutumispaikalle lähelle majapaikkaanne. Palaamme huomenna asiaan lisäkuulusteluja varten.

Susan nojasi luottavaisesti Johanin olkapäähän helikopterin noustessa suristen ilmaan. Roottorin pyörimisliikkeen nopeutuessa ääni voimistui korvia huumaavaksi meteliksi, joka toistui kaikuna kallioisista vuorenseinämistä. Kaikki kolme matkustajaa, Susan, Johan ja Marcus istuivat äänettöminä koneen noustessa kohtisuoraan ylös pieneltä laskeutumispaikaltaan. Johan oli kietonut kätensä tiukasti Susanin hartioitten ympäri ja piti häntä hyvin lähellä itseään. Marcus katseli heitä tarkkaavaisena, arvioiva katse sinisissä silmissään. Kuinka hän oli saattanut niin erehtyä Susanin rynnätessä ulos temppelin pimennosta? Hänen mielikuvituk218

sensa oli pettänyt. Temppeli ja sen ympäristö olivat loihtineet esiin mielikuvia, jotka hän oli luullut jo unohtaneensa.

Hän tiesi, että matka menneisyyteen tulisi olemaan hänelle eräänlainen tulikoe.

-Miten sinä osasit tulla sinne temppeliin? Susan kuiskasi huulet melkein kiinni Johanin korvassa.

-Minä olin levoton vuoksesi, joten minun oli pakko tulla, kerron kaiken sitten, kun olemme turvallisesti asunnollasi.

-Minäkin ajattelin sinua, kun rämmin ukkosmyrskyssä kohti temppeliraunioita ja tajusin, että elämästäni puuttuu…

Rakkaus. Iäsyydeltä tuntuvina kauhunhetkinä raunioissa luulin menettäneeni sen ainiaaksi.

-Rakkaani, Johanin kuiskaus hävisi koneen roottorin vinhan pyörinnän aiheuttamaan meluun, sen laskeutuessa laaksoon, pienelle peltoaukeamalle.

Marcus ja Johan istuivat kuuman suihkun jälkeen vierastalon terassilla siemaillen olutta. Ympärillä oli sysimusta ilta, ja kaupungin valot loistivat vähän kauempana levittäytyen heidän ympärilleen. Rouva Pradaja ei ollut ottanut kuuloonkaan, että Marcus ja Johan olisivat lähteneet hotelliin asumaan, koska heidän pihapiirissään sijaitseva vierastalo oli tyhjillään.

Marcus katseli hiljaisena kaupunkia ja näki kuinka tummien puna-valkoisten poliisiautojen letka kierteli katuja ristiin rastiin.

-Eivät ole näköjään saaneet vielä koko huumeliigaa haaviinsa, hän totesi mietteliäänä.

Johan tuskin kuuli hänen huomautustaan, odottaessaan malttamattomana Susanin saapumista päätalosta. Äkkiä hän muisti jotakin.

-Mitä sinä tarkoitit siellä temppelin raunioilla, kuulin selvästi sinun mainitsevan Gailin nimen?

219

Marcus säpsähti silminnähden. - Tilanne oli niin outo, ja ehkäpä ympäristö sokaisi minut. Susan vaan toi niin elävästi mieleeni Gailin tullessaan esiin hiukset valtoimenaan ja meikkaamattomana. Luonnollisena. Se oli tahaton reaktio sen jännityksen jälkeen, mitä olimme kokeneet.

Marcuksen helpotukseksi Susan käveli heitä kohti kauniisti valaistun puutarhan läpi. Hän oli tullut juuri suihkusta ja oli kevyen ehostuksen ansiosta hyvin kaunis kelta-sinisessä silkkitunikassaan. Hän oli sitonut tummat kiiltävät hiuksensa kevyelle nutturalle ja kiinnittänyt ne kirkkaankeltaisella kammalla päälaelle.

Johan huokasi hiljaa. – Olet kauniimpi kuin kauneinkaan thai-tyttö.

-Olet puolueellinen, Susan naurahti. - Onnellisempi olen kuin onnellisinkaan thai-tyttö. Mitä minulle olisi tapahtunutkaan ilman teitä kahta, en voi koskaan kiittää teitä kylliksi. Susanin ruskeissa silmissä kiilsivät kyyneleet hänen istuutuessaan Johanin viereen.

Marcus nousi lähteäkseen.

-Ei älä mene minnekään, saatte yhdessä kertoa minulle mitä kaikkea tänä päivänä on tapahtunut. – Saanhan sinutella sinua?

-Tottakai, muu ei tule kysymykseenkään. Marcus nousi seisomaan tehden kevyen thaikumarruksen.

Johan hymähti ja nousi ylös. - Tarina on pitkä ja täällä ulkona tulee kylmä, ilma on vielä ukkossateen jäljiltä kostea.

Hän kiersi kätensä Susanin vyötärölle ja johdatti hänet sisälle pieneen viihtyisään huoneeseen.

Marcus seurasi, meni huoneen perällä olevaan keittosyvennykseen ja laittoi teeveden kiehumaan. Hänen kattaessaan teepöytää Johan veti Susanin syliinsä ja suuteli häntä hellästi. Siitä tuli pitkä suudelma, ja Susan huomasi kuinka hän oli kaivannut miehen läheisyyttä, lämpöä, suu220

delmia, hyväilyjä. Irrottautuessaan he katsoivat toisiaan kauan silmiin, ja kumpikin näki toisen katseesta heijastuvan yhteenkuuluvaisuutta ja kaipausta. Susan oli tyystin unohtanut päivällä tuntemansa epävarmuuden omien tunteittensa aitoudesta.

Heidän nauttiessaan höyryävän kuumaa minttuteetä Johan alkoi kertoa.

-Kun saavuimme taksilla tuonne pihalle, Tuchai seurueineen ilmestyi nurkan takaa ja tunnisti minut heti, kaiketi valokuvista. Ennen kuin ennätin edes kysyä, hän kertoi sinun jääneen jatkamaan matkaa vanhalle temppelille. Silloin alkoivat ensimmäiset sadepisarat tipahdella, joten hän johdatti meidät sisälle ja esitteli vanhemmilleen. Kuullessani ensimmäisen jyrähdyksen tiesin sinun olevan pulassa vähäisen vaatetuksesi johdosta, joten sanoin lähteväni sinun avuksesi sadetakin kera. Tuchai arveli sinun ennättäneen raunioiden suojaan sadetta pitämään, mutta minut valtasi outo tunne, tiesin heti, että sinä tarvitset apua. Samain lupasi lähteä oppaaksi, mutta Marcus sanoi tuntevansa tien, joten me löytäisimme perille kahdestaan.

Vähän matkaa kuljettuamme rankkasade yllätti, salamat sinkoilivat ja ukkosen jylinä voimistui korvia huumaavaksi.

Jokisuvannon kohdalla meillä oli vaikeuksia päästä virran yli, sillä veden juoksu oli kiihtynyt voimakkaaksi kohinaksi. Vesi virtasi polkua pitkin irrottaen mukaansa maata ja pieniä kiviä. Kompuroiden ja kompastellen pääsimme eteenpäin, ja olimme äärettömän iloisia nähdessämme temppeliraunioiden pilkistävän rankkasateen keskeltä.

Olimme juuri syöksymässä pienen aukion yli suuaukkoa kohti, kun näimme neljän miehen tulevan mäkeä ylös temppelin nurkalta.

He kantoivat sylissään paketteja, jotka olivat visusti peitetyt sadetakeilla. Heillä itsellään ei ollut sadeasuja yllään. Ym221

märsimme heti heidän saaliinsa olevan arvokasta tavaraa.

Miehet huojuivat, joten arvelimme heidän olevan humalassa.

-Lisälähetyksen saapumisen takia ne kaksi sisällä olevaa miestä siis jättivät minut hetkeksi rauhaan, Susan keskeytti kauhuissaan.

-Olivatko he uhanneet sinua? Johan tyrmistyi.

-Aikoivat vuorotellen raiskata minut, kuten se kauhea vastenmielinen ukko siellä kaikkein pyhimmässä.

-Mitä sikoja! He tulevat saamaan ankaran rangaistuksen, Johan manaili ennen kuin jatkoi kertomustaan.

-No, Marcus hiipi kurkistamaan sisälle, mutta minä en odottanut, että hän tulee kertomaan mitä siellä tapahtuu, vaan soitin heti hätänumeroon ja pyysin apuvoimia paikalle.

Kerroin arvelevamme miesten kätkevän joko huumeita tai varastettua tavaraa. Poliisi sanoi epäilleensä jo jonkin aikaa huumeliigan toimivan näillä seuduilla, mutta he olivat onnistuneet peittämään jälkensä. Poliisi varoitti meitä menemästä sisälle. Kerroin, että siellä on nuori tyttö ansassa ja varmasti myös suuressa vaarassa yllätettyään huumetrokarit.

Poliisi lupasi, että he ovat paikalla muutamassa minuutissa, heillä on käytettävissään helikopteri, ja ukkosen jyristessä miehet eivät edes kuule sen ääntä, kun se laskeutuu temppelin takana olevalle tasanteelle.

Samalla hetkellä Marcus tuli takaisin ja kertoi sisällä olevan ainakin kahdeksan miestä, osa heistä on takahuoneessa ja tulee välillä etuhuoneeseen laatikoita kantaen. Miehet ovat selvästikin humalassa, he huojuvat, nauravat ja laulavat.

-Niissä laatikoissa on huumeita, huumepusseja oli kasapäin takahuoneessa,Susan totesi.

-Taitaa olla kysymys isosta saaliista, Marcus päivitteli.

222

-Huomenna se varmasti selviää, kun menemme poliisilaitokselle kuulusteluun. Voi sinua rakkaani millaisessa vaarassa olet ollut! Johan puristi Susanin tiukasti kainaloonsa, eikä tyttö vastustellut, vilkaisi vain ujona Marcusta, joka nauroi vapautuneesti.

-En ihmettele yhtään sinun ihastumistasi tuohon tyttöön, hän kiusoitteli katsoen lempeästi lähekkäin istuvaa paria.

-Jatka kertomustasi, ole kiltti, tyttö aneli, katsoen vetoavasti Johania silmiin.

-Kuuntelimme hermostuneina milloin helikopterin ääni alkaisi kuulua ja valmistauduimme taistelemaan nyrkein jos se osoittautuisi tarpeelliseksi. Saisimme ainakin lisäaikaa.

Huojennukseksemme pian alkoi päpättävä ääni kuulua temppelin takaa. Sade oli tauonnut ja ukkonenkin kuului jyrisevän jo kauempana vuoristossa. Silloin tällöin kuului enää kaukaista kumua. Pelkäsimme miesten kuulevan oudon äänen ja säntäävän ulos. Seisoimme nyt temppelin seinustalla ja odotimme jännittyneinä virkavallan tuloa.

Värisimme jännityksestä ja kylmästä, sillä olimme rinnettä noustessamme kastuneet läpimäriksi. Poliisit miehittivät heti molemmat sisäänkäynnit, ja helikopteri lähti noutamaan lisävoimia, ensimmäisen ryhmän rynnätessä sisään.

Huomasimme kahden rähjäisen ukon tulevan esiin temppeliraunion nurkalta ja asetuimme vaistomaisesti eteen. Emme ennättäneet ajatella mitä olisimme tehneet jos he olisivat tulleet kohti, mutta he kääntyivät kopterin laskeutumispaikalle päin, aikomuksenaan paeta vuorille. Pienelle aukiolle oli kuitenkin jäänyt yksi poliisi vartioon, ja hän toi miehet aseella uhaten toisten joukkoon.

Täydennysväen tultua poliisit raudoittivat miehet ja toivat heidät keskellään vartioituina ulos. Miehiä oli kaikkiaan kymmenen. Lopputapahtumat sinä tiedätkin.

223

-Toinen niistä resuisista, likaisista ukoista oli mies, joka aikoi ensimmäisenä raiskata minut, Susan kuiskasi ääni väristen.

Johan siveli hellästi hänen hiuksiaan, otti hänet syliinsä ja tuuditti häntä kuin pientä lasta.

-Kultaseni kerrotko nyt oman tarinasi?

-Mielelläni en, sillä olen äärettömän väsynyt ja haluan hetkeksi unohtaa ne kauhun hetket siellä raunioissa. Huomenna joudun kuitenkin palauttamaan kaiken mieleeni ja kertomaan poliiseille mitä tiedän.

-Ehkä niin on parasta, Marcus huomautti. - Minä käväisen vielä päätalon puolella hakemassa kuivumassa olleet vaatteemme, ehkä ne ovat jo kuivia. Hän katosi pimeään yöhön ja jätti hienotunteisesti nuoret kahden kesken.

Johan kietoi Susanin entistä tiukemmin syliinsä ja antoi hänelle hellän isällisen suudelman, johon tyttö vastasi huokaisten hiljaa. - Minä pelkäsin suunnattomasti. Mitä kaikkea kauheaa olisikaan tapahtunut jos ette olisi tulleet.

-Älä ajattele sitä, nyt en jätä sinua koskaan enää yksin.

Seuraavasta päivästä muodostui Susanille, Johanille ja Marcukselle heidän tähänastisen elämänsä mielenkiintoisin ja erikoisin päivä. He menivät heti aamulla sopimuksen mukaan Chiang Main poliisiasemalle kuulusteltaviksi. Tuchai lähti heidän tulkikseen, vaikka Susan hallitsikin thai-kielen erinomaisen hyvin. Tilanne oli kuitenkin sen verran erikoislaatuinen, että Susanin sanavarastosta ei ehkä löytyisi kaikkia alamaailman kieleen kuuluvia sanoja ja käsitteitä. Lisäksi he kaikki pelkäsivät sitä, miten Susan pystyisi esittämään rauhallista kauhukokemusten velloessa sisimmässä.

Chiang Mai kuului viidenteen yksikköön Thaimaan paikallisen poliisin, Provincial Police Divisionin yhdeksästä alueesta. Lisäksi poliisivoimiin kuului useita erikoisyksikköjä ja 224

Bangkokin Metripolitan Police, joka toimi kansainvälisen turvallisuuden takaamiseksi.

Nyt oli paikallispoliisien lisäksi kutsuttu paikalle Bangkokista Royal poliisista erikoisesti huumeasioihin perehtyneitä erikoismiehiä.

Iso niukasti kalustettu poliisirakennus vaikutti hyvin steriilille monine lasiseinäisine koppeineen ja virka-asuisine virkailijoineen. Kaikilla toimistovirkailijoillakin oli siniset virkaasut.

Susan oli iloinen siitä, että kuulusteluja suorittava poliisiryhmä otti heidät kaikki yhtä aikaa vastaan, joten hänen ei tarvinnut erota Johanin turvallisesta seurasta. Kuulusteluja johtava huumeryhmän päällikkö vaikutti hyvin leppoisalle, vaikka noudattikin kysymyksissään tiukkaa linjaa. Susan vapautui pian jännityksestään ja pelostaan ja kertoi hyvin seikkaperäisesti sen vähän mitä hän asiasta tiesi. Samoin tekivät kriittisellä hetkellä paikalle tulleet Marcus ja Johan.

Kuulustelun kuluessa kävi ilmi, että huumepoliisi, paikallisten poliisivoimien avustamana, oli jo pitkään seurannut tietyn miesryhmän puuhailua. He olivat saaneet vihiä, että näillä vuoristoisilla seuduilla olisi jossakin huumeiden kätköpaikka, mutta he eivät voineet uskoa sen olevan näin lähellä isoa kaupunkia. Ehkä huumeliiga oli siihen luottanutkin.

Poliisit epäilivät, että ainakin osa tämän ratsian heroiinista oli tuotu rajan yli Myanmarista, entisestä Burmasta, ja osa oli ehkä valmistettu Pohjois-Thaimaan unikkoseudun unikkojen siemenkodista uuttamalla. Selvitystyö oli vielä pahasti kesken, mutta poliisit olivat luottavaisia asian suhteen. He olivat hyvin vaitonaisia Marcuksen tiedustellessa miten isosta huume-erästä oli kysymys.

-Kysymys on laajapohjaisesta salakuljetuksesta ja huumeiden välityksestä, ehkä toistasataa kiloa heroiinia ja parikymmentä kiloa kokaiinia tällä kertaa, saattaa olla enem225

mänkin. Tutkinnan tässä vaiheessa en voi tarkemmin sanoa, tutkinnanjohtaja kertoi vältellen.

Marcus vaistosi poliisien tietävän asiasta enemmänkin, vaikka eivät sitä tunnustaneet. Pelkäsivät kai liiallisen tiedotuksen vaikeuttavan kaikkien huumekauppaan osallistuneiden kiinnisaamista. Sen sijaan, että olisi kysynyt yksityiskohdista, Marcus muotoili kysymyksensä toisin.

-Mihin luulette näiden huumeiden olleen menossa temppeliraunioissa tapahtuneen pakkaamisen jälkeen?

-Oletan osan olleen tarkoitettu Euroopan markkinoille ja osan paikallisiin jakelupisteisiin Thaimaassa. Poliisit ovat jo pitkään olleet muutamien jakelupisteiksi epäiltyjen baarien, yökerhojen ja putiikkien kintereillä Bangkokissa, Phuketissa ja Hua Hinissä, hän paljasti yllättäen.

Susan valpastui ja vilkaisi nopeasti tutkinnanjohtajaan, mutta ei sanonut mitään. Hänellä oli omat epäilyksensä tietyn yöbaarin suhteen, mutta hän ymmärsi, että oli paras vaieta. Hän tiesi, että huumerikos oli rikoksista raskaimpia Thaimaassa, ja siitä joutui aina ehdottomaan vankeuteen.

Myös Susania kohdistuneeseen raiskausyritykseen poliisit ottivat tiukan kannan ja sanoivat, että sitä tullaan käsittelemään törkeänä raiskausyrityksenä, joka Thaimaan lakien mukaan on vakava rikos. Johan seisoi hyvin lähellä Susania ja tunsi kuinka tyttö vapisi kauttaaltaan. Suojaavasti hän tarttui tämän käsivarteen ja puristi sitä lujasti. Susan vilkaisi miestä kiitollisena ja huokasi syvään.

Kuulustelun vihdoin päätyttyä kolmen tunnin piinan jälkeen, Susan oli helpottunut.

-Selvisinhän minä siitä, vaikka pelkäsin hajoavani.

-Sinä olet tavallista vahvempaa tekoa, mitä ei uskoisi hennosta olemuksestasi päätellen, Marcus ihasteli. - Sinä muistutat minun edesmennyttä vaimoani, hänkin oli luja kuin kallio tarpeen tullen.

226

Johan katsoi ihmetellen ystäväänsä, ensimmäisen kerran Marcus mainitsi kuolleen vaimonsa noin huolettomasti heittäen.

-Marcus taitaa vihdoinkin vapautua raskaista muistoista, hän ajatteli kiitollisena.

-Hyvinhän te selvisitte ilman minun tulkkaustanikin, olin siellä ihan tyhjän panttina, Tuchai päivitteli. – En tiennytkään, että paikalliset poliisit osaavat nykyään noin hyvin englantia. Mutta nyt kiirehditään kotiin, äiti odottaa siellä jo meitä lounaalle. Hän haluaa heti kuulla kaiken.

Susan ja Johan olivat vihdoinkin kahden. Tuchai ja Samain halusivat esitellä Marcukselle kotikaupunkiaan ja sen nähtävyyksiä, joten he lähtivät heti lounaan jälkeen kaupungille.

Marcus ei vielä ollut paljastanut isäntäväelleen, että hän oli parikymmentä vuotta sitten vieraillut tässä kaupungissa.

Hän odotti otollista hetkeä sen kertomiseen. Ennen kaikkea hän halusi tietää vieläkö Gailin vanhemmat elävät ja asuvatko he nykyisin Chiang Maissa Gailin äidin, Suchy Nebailin, lapsuuskodissa. Eikä hän tiennyt edes tunteeko Pradajan perhe heitä. Hänellä olisi niin paljon kysyttävää, kunhan tästä tämän hetkisestä tragediasta päästään yli.

Johan kietoi kätensä Susanin hartioille ja suuteli häntä kevyesti ohimoille. He istuivat vierekkäin Susanin vuoteen reunalla yläkerran pienessä huoneessa, jossa tämä oli majaillut koko vierailunsa ajan. Kumpikin tunsi sydämensä kiivaan sykkeen huoneen hiljaisuuden keskellä.

-Muista, että olet aina oleva minun sydämessäni. Johanin huulet olivat kiinni Susanin korvassa ja hän painoi kätensä tytön sydäntä vasten. Tyttö tunsi sydämensä voimakkaat hakkaavat lyönnit.

-Niin sinäkin, vaikka välillä epäusko valtasikin minut. Susan käänsi onnesta säteilevät kasvonsa miestä kohti. Tämä 227

huokasi hiljaa ja veti värisevän tytön voimakkaaseen syleilyynsä.

Vaikka huone oli hämärä, Susan näki Johanin ihmeellisten silmien äänettömän pyynnön tämän painaessa pitkän ja pehmeän suudelman hänen huulilleen. Muuta ei tarvittu, Susanin viime päivinä tuntema jännitys laukesi, kaikki epätietoisuus katosi ja hän istui paikallaan kuin lumottuna ja antoi Johanin riisua silkkisen kimonon yltään.

-Sinä olet niin kaunis Johan kuiskasi nostaessaan Susanin seisomaan yllään vain pienen pienet bikinit. Hän käänsi tytön ympäri ja kosketti tämän oikeaa pakaraa koristavaa apilan muotoista syntymämerkkiä. – Olen usein ikävissäni ajatellut mistä tämäkin on saanut alkunsa, se on tullut jopa uniini.

-Hupsu, äitini sanoi aina lapsena ollessani, että se on haikaran varpaanjälki.

Kaikki jännitys katosi heidän väliltään, ja Johan veti Susanin lempeästi vuoteelle riisuutuen itse samalla.

-Rakastan sinua koko sydämestäni, hän kuiskasi, otti vuoteen päädystä kevyen peitteen ja levitti sen Susanin suojaksi, sujahtaen itsekin peiton alle tytön viereen.

-Minäkin rakastan sinua, mutta meidän välillämme on liian paljon salaisuuksia, jotka pitää selvittää, tajuan sen nyt vihdoinkin.

-Rakkaani, ei syntyperäsi ole minulle tärkeintä, vaan tärkeintä on, että olet juuri sellainen kuin olet, mutta autan sinua mielelläni. Saanko tulla kotiisi Seinäjoelle palattuasi Suomeen? Tekisin muutamia kysymyksiä vanhemmillesi adoptiosi suhteen, ja olisi minulla heille muutakin asiaa?

-Tule, olet saanut minutkin kaipaamaan edes vähäisiä tietoja menneisyydestäni, Susan kuiskasi, hymähtäen Johanin viimeiselle huomautukselle.

228

-En voi, enkä halua elää ilman sinua, Johan kuiskasi ja veti Susanin nuoren, notkean vartalon tiiviisti itseään vasten ja hukutti hänet nälkäisiin suudelmiin. Susanin vastatessa niihin, suudelmat muuttuivat yhä kiihkeämmiksi, kunnes he eivät enää voineet irrottautua toisistaan. Kaikki muu, outo ympäristö, pitkä ero, eiliset kauhunhetket ja epävarma tulevaisuus hävisivät heidän tietoisuudestaan.

Ei ollut muuta kuin he kaksi ja heidän kaipuunsa ja rakkautensa.

Seuraavat päivät olivat yhtä hullunmyllyä. Tuchain ja Samainin häät lähestyivät, ja koko talo valmistautui niitä varten. Puutarhaan, oman pihatemppelin viereen, rakennettiin iso lava, jolla vihkimisseremonia tapahtuisi. Lavan ympärille sijoitettiin lukuisia valoheittimiä, ja koristevalonauhoja ripustettiin kiertämään palmujen runkoja. Lavan eteen koottiin penkkirivistöt häävieraita varten. Tekemistä oli yllin kyllin. Myös Marcus ja Johan osallistuivat rakennuspuuhiin.

Susan oli Tuchain ja muiden naisten apuna sisätiloja koristelemassa.

Eräänä iltana, Tuchain kotiväen istuessa iltateellä, puhe kääntyi vieraslistaan, ja Marcukselle avautui oiva tilaisuus tiedustella Gailin vanhemmista. Hän ei selittänyt asiaa tarkemmin, sanoi ainoastaan tuntevansa Sahai Nebailin pariskunnan.

-Voi, tunnemme Nebailin perheen oikein hyvin! Tanitrha huudahti. -Mieheni vanhemmat olivat heidän poikansa Chaon ”lähimmät ihmiset”.

-Siis teidän kummejanne vastaavat henkilöt, Tuchai selitti.

-Olemme kutsuneet koko Nebailin perheen häihimme.

Marcus vakavoitui ja mietti kuumeisesti miten hän kertoisi isäntäväelleen yhteyksistään tähän perheeseen. Lopputuloksena oli, että hän ei löytänyt muuta ratkaisua, kuin ker229

toa lyhyesti koko tarina. Koko koolla oleva seurue kuunteli jännittyneinä Marcuksen kertomaa, vaikka osa heistä tunsi sen pääosin jo ennestään, osaamatta kuitenkaan yhdistää juuri Marcusta siihen. Äidillinen Tanitrha koppasi Marcuksen pehmeään syleilyynsä kyynelten virratessa pitkin hänen pyöreitä poskiaan.

-Voi mies parka, sen on täytynyt olla sinulle kova isku.

-Niin oli, vasta nyt alan päästä sen yli. Tämä matka on tehnyt minulle hyvää, avartanut näkemyksiäni monessakin suhteessa. Minusta tuntuu, että nyt olen valmis kohtaamaan Gailin perheen tuntematta syyllisyyttä siitä, että riistin hänet juuriltaan ja vein mukanani Suomeen kohtalokkain seurauksin.

-Ihminen ei voi välttää kohtaloaan, Tanitrha huokasi, kääntyi huoneen takaseinällä syvennyksessä olevaa Buddhapatsasta kohti ja kumarsi sitä kädet yhteen liitettyinä.

Myös toiset, pöydän ääressä istuvat kunnioittivat Marcuksen menetystä vakavina kumartaen.

Marcus kiitti heitä myötätunnosta kyyneleet silmissä kimaltaen. Susan katsahti häntä silmiin ja häkeltyi tuntiessaan lämpimän myötätunnon aallon kulkevan lävitseen.

-Tuossa miehessä on jotain ihmeellistä voimaa, joka vetoaa tunteisiin, hän kuiskasi Johanille.

Tämä katsoi häneen yllättyneenä. – Ai sinäkin olet sen huomannut?

Susan luki päivittäin iltateen aikaan Johanille ja Marcukselle paikallislehden kirjoitukset huumetutkimusten edistymisestä. Oli selvinnyt, että kysymyksessä oli todellakin laaja kansainvälinen toiminta, johon oli sekaantunut lukemattomia eri kansallisuutta olevia henkilöitä. Epäiltiin mukana olevan myös pohjoiseurooppalaisia. Useisiin ravintoloihin ja yökerhoihin oli tehty ratsioita, mutta Susan ei ollut huomannut, 230

että ”Long John” yöbaari olisi ollut nimeltä mainittujen joukossa. Hänellä oli kuitenkin vahvat epäilynsä asiasta, mutta eihän hän voinut mennä kertomaan poliiseille arvailujaan.

Olisi saanut kenties syytteen väärästä ilmiannosta.

Marcukselle ja Johanille hän mainitsi epäilleensä kyseistä baaria pimeästä toiminnasta jo My Thaissa asuessaan.

-Kuljin siitä ohi hyvin usein, ja siellä oli aina hyvin hiljaista, vaikka värivalot vilkkuivat kutsuvasti, ja bikiniasuiset tytöt liikehtivät houkuttelevasti. Ei niin vähäinen asiakasmäärä voi pitää baaria pystyssä, ajattelin jo silloin.

-Susanin salapoliisivaistot heräsivät jälleen, Johan kiusoitteli.

-Usko pois, saat vielä nähdä, että olen oikeassa.

Viikko kului kuin siivillä. Kaksi päivää ennen hääjuhlaa Susan rohkaisi mielensä ja esitti, että Marcuksen olisi viisainta vierailla Nebaileilla ennen häitä. Olisihan vanhoille 75 vuotta täyttäneille ihmisille suorastaan järkytys äkkiarvaamatta joutua palauttamaan mieliinsä elämänsä traagillisin tapahtuma. Hän lupautui lähtemään tarvittaessa tulkiksi.

Tanitrha järjesti tapaamisen. Niinpä jo saman päivän iltana Marcus astui sydän pamppaillen entisten appivanhempiensa kotiin Susan ja Johan vanavedessään. Susan esitteli heidät thai-kielellä. Suchy ja Sahai Nebail tervehtivät miehiä länsimaisen kohteliaasti, mutta Susanin kohdalla he näyttivät suorastaan järkyttyneiltä. Suchy pyyhkäisi otsaansa ikään kuin poistaakseen olemattoman hiuskiharan ja tarrautui sitten tuolin selustaan.

-Voitteko pahoin rouva? Marcus tiedusteli hätääntyneenä katsoen arvokkaan näköiseen harmaahiuksiseen naiseen, joka oli suoraryhtinen, ehkä vähän pyylevöitynyt iän myötä, mutta piirteiltään tuttu ja nuorekas.

-En, kyllä tämä tästä. Mieleeni tulvahtivat niin elävästi vanhat muistot, hän sopersi. – Käykää toki istumaan.

231

Hänen miehensä selvisi tilanteesta nopeammin, mutta tuijotti yhä herkeämättä Susania ja tämän vieressä istuvaa Johania.

-Etkö sinä Marcus ole pannut merkille hämmästyttävää yhdennäköisyyttä tämän Susanin ja meidän Gailin välillä? hän vihdoin uskaltautui kysymään.

Marcus oli sanaton, sillä hän oli kyllä huomannut sen, mutta ei ollut rohjennut pukea sitä sanoiksi. Nyt Gailin isäkin oli näkevinään Susanissa kuolleen tyttärensä.

-Rakkaus tekee tepposiaan, hän huokaisi, pannen merkille, ettei Sahai ollut muuttunut juuri lainkaan pientä pyöristymistä ja hiusten harmaantumista lukuun ottamatta.

Sahai vilkaisi Marcukseen epäuskoisesti, kääntyi ja nouti piirongin päältä Gailin valokuvan ja näytti sitä heille kaikille.

Hämmästyneenä he kaikki katselivat valokuvaa ja vertasivat kuvan tytön ja Susanin piirteitä toisiinsa. Heissä oli tiettyä yhdennäköisyyttä, se kaikkien täytyi myöntää. He olivat yhtä tummia ja siroja olemukseltaan. Pieni pystynenä, täyteläiset huulet ja kaunis soikea kasvojen muoto yhdistivät heitä, mutta otsa ja silmienseutu olivat erilaiset.

Susan tunsi itsensä vaivautuneeksi. – Minähän olen aivan tavallisen näköinen tyttö, yhtä tummahiuksinen tosin, kuin kuvan tyttö. Meitä pienikasvuisia, tummia tyttöjä on tuhansittain, varsinkin täällä, hän naurahti häkeltyneenä itseensä kohdistuneesta kiinnostuksesta.

Sahai vilkaisi vielä kerran Susania ja kuvaa, kunnes kääntyi ja vei kuvan takaisin lipaston päälle.

Vaikka keskustelunavaus ei ollut ihan tavanomainen, niin pian löytyi uusia keskustelunaiheita. Susanin kerrottua hieman itsestään ja elämästään, Nepailitkin rauhoittuivat.

Vilkas puheensorina täytti huoneen. Marcus kertoi myös elämänsä eri vaiheista täysin avoimesti. Hän tunsi itsensä täysin vapaaksi, kun huomasi, etteivät Gailin vanhemmat 232

syyttäneet häntä tyttärensä menettämisestä, vaan pitivät sitä karman lakina ja uskoivat tyttärensä saavuttaneen valaistumisen eli nirvanan ja olevan onnellinen. Ehkä Gaililla oli ollut niin suuri onni, että karman lain kautta Susan oli uudestisyntynyt Gail. Se oli, heidän uskomuksensa mukaan, täysin mahdollista Buddhan jälleensyntymisopin perusteella. Siihen ajatukseen vierailijat eivät ottaneet mitään kantaa, vaan antoivat Nebailin pariskunnan säilyttää oman uskonsa.

Ilta kului rattoisasti tyypillisen thaimaalaisen vieraanvaraisuuden vallitessa teekupposten äärellä. Nebailit halusivat kuulla myös Susanin ja Johanin tarinan, jonka romantiikka kiehtoi heidän tunteellisia sielujaan. Vierailu oli onnistunut, ja Marcus tunsi itsensä hyvin levolliseksi ja rauhalliseksi.

Laittaessaan sandaaleja jalkaansa eteisessä Susan huomasi pikkupöydällä viikkolehden, joka otsikoi kannessa: ”Suuri huumeratsia Pohjois-Thaimaassa”. Hän kiinnostui ja kysyi välittömästi.

-Voinko lainata tätä lehteä? Tuon sen pian takaisin.

-Voit toki, eikä sitä tarvitse palauttaa, olemme sen jo lukeneet. Niinpä! Ne huumeet ovat jo levinneet tänne rauhalliselle maaseudullekin. Ei tiedä hyvää, ei! Onneksi meidän mamman kanssa ei tarvitse nähdä kuinka nuoret tuhoavat tulevaisuutensa. Sahai taputti hellästi vaimoaan hartioille ja saattoi vieraansa ulos pimeään tähtikirkkaaseen yöhön.

-Olisiko meidän pitänyt kertoa heille osuudestamme huumerikoksen tutkinnassa? Johan aprikoi heidän kävellessään kotia kohti.

-Ei se enää siinä eteisessä ollut mitenkään mahdollista, Marcus järkeili. -Olisimme vain pelästyttäneet vanhoja ihmisiä. Näittehän te miten he paheksuivat huumeita ja niiden käyttäjiä, Buddhan oppeihin uskovat ihmiset.

233

-Olen Marcuksen kanssa samaa mieltä. Susan kiepsahti salamana miesten keskelle ja pujotti kätensä kummankin kainaloon. – Haluan, että kaksi komeaa miestä saattaa minut kotiin!

Vaikka oli jo myöhäinen heidän kotiuduttuaan, niin Susan halusi vielä tutkia lainaksi saamaansa lehteä.

-Tiesinhän minä! hän huudahti heti lehden avattuaan.

Ensimmäisellä aukeamalla komeili ”Long John” baarin kuva kolmen muun baarin lisäksi. – Katsokaa, olin oikeassa!

Lehdessä oli pitkä kertomus baareissa pidetyistä ratsioista ja vangituista diilereistä. Tutkimuksen tässä vaiheessa ei haluttu kertoa yksityiskohtaisemmin miten laajalle organisaation lonkerot ylsivät, mutta Euroopassa kerrottiin vangitun useita kartellin johtohenkilöitä. Yksittäisiä maita ei mainittu.

Kello tikitti jo uuden päivän puolella, ennen kuin Marcus ja Johan poistuvat vierastalon puolelle, toivotettuaan Susanille hyvää yötä ja rauhallisia unia päivän tapahtumarikkaudesta huolimatta.

-Hyvää yötä! Susan henkäisi. – Sinulle Marcus päivä oli varmasti ikimuistoinen, toivon, että se vastasi odotuksiasi.

-Kiitos! Vastasi täydellisesti, nukun varmasti kuin tukki.

Tuchain ja Samainin hääpäivän aamuna talossa oli aikainen herätys, sillä temppelistä tuli ensimmäinen munkki taloon jo ennen kuutta aamulla. Hän oli sama henkilö, joka oli edellisenä iltana käynyt tarkastamassa juhlapaikan ja toteamassa kaiken olevan kunnossa. Temppelistä oli tuotu kaikki seremoniaa varten tarvittava rekvisiitta ja joitakin tarjoiluun tarvittavia astioita. Keittiössä alkoi kuhina jo aamuvarhaisella.

Heti auringonnousun jälkeen tuli viisi munkkia lisää.

Buddhalaisen uskonnon mukaan munkkeja piti olla kolmella 234

jaollinen luku, tavallisesti kolme, kuusi tai yhdeksän. Munkit asettuivat istumaan lavan seinustalle ja vaipuivat rukoukseen. Reunimmaisella munkilla oli kädessään rulla kalastajalankaa, joka oli sidottu valaistumisen symboliin. Lanka kulki munkkien käsien kautta ja kiedottiin seremonian myöhäisemmässä vaiheessa munkkien eteen polvistuneen morsiusparin Tuchain ja Samainin päiden ympäri.

Seremonia kesti kolme tuntia. Sen aikana munkit suorittivat erilaisia rituaaleja, ja hääväki tuli esiin kantaen elämän jatkuvuuden symboleja, kuten palmun- tai hedelmäpuiden taimia, siemenpusseja tai muita vastaavia kasvua kuvastavia esineitä. Toimituksen kestäessä omaiset esittelivät vieraille sulhasen sinsot, eli morsiamen perheelle annetut myötäjäiset. Ne vastasivat Samainin puolen vuoden palkkaa. Sulhaselle oli kunnia-asia antaa sinsot morsiamen perheelle, vaikka nämä eivät sitä olisi halunneetkaan. Vanhat tavat ja tottumukset elivät sitkeästi, varsinkin vanhemman väestön keskuudessa.

Seremonian loppupuolella munkit sitoivat värikkäitä puuvillalankoja morsiusparin ranteisiin, ja hääväki teki samoin.

Lankoja heidän tuli pitää ranteissaan useiden kuukausien ajan.

Kaiken kaikkiaan tilaisuus oli erikoisuudessaan juhlallinen, ja runsaasti koristeltu ympäristö loi taianomaisen tunnelman. Morsiamen valkoista, avokaulaista, tyköistuvaa, runsashelmaista pukua ja sulhasen kokovalkoista asua koristivat kaulaan kiedotut vihreäkoristeiset hapsulliset silkkiliinat.

Tarjoilu oli thaimaalaiseen tapaan ylellisen runsas, ja taidokkaasti porkkanoista, kurkuista, kaaleista ja meloneista leikatut herkät perhos- kala- ja ruusukuviot loihtivat esille satumaisen näyn, joka houkutteli yhä uudelleen ja uudelleen notkuvan ruokapöydän ääreen.

235

Susan ja Johan kävelivät pimenevässä illassa puutarhaa valaisevien värivalojen koristamien palmujen katveessa ja nauttivat heitä ympäröivästä itämaisesta tunnelmasta.

-Taivaallisen kaunista, Johan kuiskasi.

-Minä vai maisema? Susan kysyi veitikkamaisesti hymyillen.

Molemmat purskahtivat raikuvaan nauruun.

-Sinäkin. Olet tosiaankin tyrmäävän kaunis tuossa kahisevassa sähkönsinisessä iltapuvussasi värivalojen leikkiessä mustissa kiiltävissä hiuksissasi.

He pysähtyivät puutarhatemppelin takana olevan kaariholvin alle, jonka kattona oli täydessä kukassa oleva tiilenpunainen ihmeköynnös. Johan kääntyi Susaniin päin, sulki hänet syliinsä ja painoi hellän suudelman tytön pehmeille huulille.

-Enää kaksi päivää, ja sitten minun on taas jätettävä sinut, mutta pidäthän lupauksesi ja tulet viikon päästä luokseni?

-Pidän, tulen heti, kun saan asiani Bangkokissa järjestettyä, viimeistään kahden viikon päästä, Susan lupasi huokaisten hiljaa. – Lopputyöni voin mainiosti tehdä Suomessakin, aineisto minulla on valmiina.

236

15. Yllättäviä käänteitä

Lentokoneen tasainen hurina sai Johanin tuntemaan itsen-

sä lopen uupuneeksi. Marcus oli nukkunut sikeästi jo jonkin aikaa. Heidän yöunensa olivat jääneet hyvin lyhyiksi, sillä saavuttuaan eilen iltapäivällä Chiang Maista, heillä oli hotellissa matkatavarat pakkaamatta ja tuliaisostoksetkin osittain tekemättä. Olivathan he toki kierrelleet Chiang Main ostoskeskuksia, jotka olivat täysin kilpailukelpoisia Bangkokin liikkeiden kanssa, mutta aina tuli mieleen uutta kotiin vietävää. Esimerkiksi Mirolle piti ostaa aidot merkkishortsit ja äidille silkkitunika, sitä hän kuitenkin odotti.

Johan laski istuimen selkänojan lepoasentoon ja vaipui mietteisiinsä. Viimepäivät olivat olleet yhtä hullun myllyä.

Huumetragedia poliisikuulusteluineen, häävalmistelut sekä Tuchain ja Samainin häät olivat rasittaneet heitä kaikkia sekä henkisesti, että fyysisesti. Varsinkin Susania, sillä hän oli joutunut kokemaan uskomattomia kauhunhetkiä huumejengin ahdistellessa häntä temppelin raunioissa. Silti hän oli pystynyt osallistumaan aktiivisesti ystävänsä hääjärjestelyihin. Johanin täytyi ihailla Susanin rohkeutta ja sitkeyttä.

-Heti, kun selviydymme Marcuksen kanssa suurimmasta ruuhkavuoresta toimistossa, annan Metson Mikolle luvan jatkaa Susanin biologisten vanhempien jäljestämistä siitä, mihin viimeksi jäimme, kun meillä ei ollut Susanilta lupaa, hän huokasi puoliääneen. - Ihanaa, että Susan viimeinkin ymmärtää… ajatus katkesi, sillä hän oli jo täydessä unessa.

Susan heräsi valtavaan jyrähdykseen. Kello oli kahdeksan, mutta huone oli säkkipimeä, kuin keskiyöllä. Ikkunat helisi237

vät, ja tuuli kolisutteli kerrostalon käytävien ovia, puhaltaessaan avoimista seinäaukoista porraskäytävään.

Sadekausi oli lopuillaan, mutta tänään Luonto Herra oli päättänyt näyttää voimansa ja mahtinsa. Sade valui taivaalta kuin saavista kaataen yhtenä ryöppynä. Silmiään hieraisten Susan meni pienelle parvekkeelle. Mustat pilvet olivat pimentäneet koko tienoon. Vastapäisen talon seinäkin oli kaatosateen vuoksi hämärän peitossa. Vesi tuli kohisten alas katua pitkin ja muodosti vinhan pyörteen kadun reunassa olevan sadevesikaivon päälle. Ne harvat ihmiset, jotka olivat uskaltautuneet ulos, juoksivat takin liepeet päittensä yli vedettyinä päämäärättömän näköisinä eteenpäin.

-Onneksi minun ei ole pakko mennä ulos ja yliopistolle, Susan huokasi puoliääneen kietoen aamutakin tiiviisti ympärilleen.

Hän oli tullut eilen asunnolleen heitettyään hellät jäähyväiset ystävättärelleen tämän alkaessa perustaa omaa kotia vastavihityn miehensä kanssa Chiang Maissa. Susan tunsi olevansa valmis järjestämään omaa elämäänsä tukevammalle pohjalle. Hän oli, Johanille antamansa lupauksen mukaan, päättänyt pakata vähäiset tavaransa ja lähteä kotiinsa Suomeen. Kuinka hän ikävöikään äitiä ja isää. Lopputyönsä hän tekisi kotona ja kävisi ennen joulua pitämässä siitä esitelmän Chulalongkornin yliopistossa. Tämän ratkaisun tehtyään hän tunsi itsensä vapautuneeksi ja varmaksi.

Susan päätti pitkästä aikaa viettää hiljaisen, rauhallisen aamuhetken ihan yksin. Niinpä hän valmisti vaatimattoman tee-aamiaisen Thanitrhan hänen mukaansa pakkaamista ruoka-aineista ja istuutui ikkunan eteen pienen ruokapöytänsä ääreen. Ikkunasta hän saattoi nähdä kahden pilvenpiirtäjän välistä kallioisen kukkulan, joka alkoi pikkuhiljaa vapautua pilvien muodostamasta mustasta viitasta. Sadekin oli laantunut hiljaiseksi, tasaisesti valuvaksi sumuverhoksi.

238

-Aamiaisen jälkeen ryhdyn pakkaamaan ja iltapäivällä, kun sade taukoaa, lähden yliopistolle selvittelemään toimenpiteitä opintojeni päättämiseksi, hän naurahti vilkaisten ikkunaruudusta heijastuvaa kuvaansa. Maalaisilma oli tehnyt hyvää hänen hipiälleen, ja Johanin ilmestyminen oli saanut hänen silmänsä hehkumaan onnesta. Äiti ja isä, Maria ja Allan Järvelä seisoivat hymyillen olohuoneen ovella Susanin astuessa pitkän poissaolon jälkeen kodin kynnyksen yli. Tyttö katseli vanhempiaan, ja kyyneleet pyrkivät väkisinkin sumentamaan hänen näkökenttänsä. Äidin pieni, pyöreä olemus toi Susanille elävästi mieleen lapsuuden onnelliset, turvalliset päivät. Silloin äiti oli ollut solakampi, vaikka hoikaksi ei häntä voinut silloinkaan sanoa.

Hänen, nyt tasaisen harmaat, lyhyeksi leikatut hiuksensa olivat olleet tumman ruskeat ja kiharat. Sinisenharmaat silmät olivat ystävälliset, ja rypyt silmäkulmissa kertoivat iloisesta luonteesta. Isä oli vartaloltaan entisensä, suoraryhtinen, hoikka ja äitiä reilusti päätään pitempi. Päälaelle oli muodostunut kaljua, mutta ruskeissa hiuksissa oli vain vähän harmaata. Harmaat silmät ja suoraviivainen suu olivat luottamusta herättävät. Ulkoiselta olemukseltaan hän näytti vakavalta, vaikka hänen rinnassaan sykki poikamainen leikkisä sydän.

Susan pudotti laukut käsistään ja puristi heidät molemmat yhtä aikaa syleilyynsä.

-Voi, kun minulla on ollut teitä ikävä, hän henkäisi.

-Tervetuloa kotiin! isä huudahti.

-Ethän lähde takaisin? äiti aneli, katsoen pää kallellaan kaunista tytärtään.

-Voi teitä! vastahan minä tulin, enkä todellakaan aio enää lähteä pidemmäksi aikaa pois.

239

Heillä oli paljon keskusteltavaa, ja ruoka ennätti jäähtyä uuniin, ennen kuin äiti muisti kehottaa Susanin ruokapöydän ääreen.

Pari päivää kului kuin siivillä, kunnes Susan päätti toteuttaa mielessään kyteneen suunnitelman. Hän oli soittanut Johanille saapuneensa, mutta onneksi miehellä oli kädet täynnä tekemättömiä töitä, joten hän sanoi voivansa tulla Susanin luo vasta parin viikon päästä. Susan tunsi helpotusta, hän ennättäisi toteuttaa suunnittelemansa alustavan tutkimustyön.

Illalla perheen istuessa iltakahvilla, Susan kysyi yllättäen.

-Muistatteko sitä päivää, jolloin minä ilmestyin puutarhajuhliinne?

-Tottakai! äiti kiirehti vastaamaan. – Se oli elämämme onnellisin päivä, eikö niin isä?

-Niin oli, miten se nyt juolahti sinun mieleesi? isä ihmetteli.

-Olen joutunut matkani aikana miettimään asioita syvällisemmin kuin koskaan ennen ja haluaisin löytää itseni, eli tietää kuka minä oikeastaan olen.

-Sinä olet meidän rakas tyttäremme ja olet meille kaikki kaikessa, äiti henkäisi ihmetellen tyttärensä outoa kysymystä.

-Tiedän, mutta haluaisin saada selville syntyperäni mikäli se vain on mahdollista. Muistatteko keitä siellä teidän juhlissanne oli?

-Vaikea muistaa, mutta onhan meillä vieraskirja, johon vieraamme siihen aikaan kirjoittivat nimensä. Tiedätkö äiti missä se kirja on?

-Eiköhän se ole kirjahyllyn kaapissa, minäpä käyn katsomassa.

Kirja löytyi, mutta Susanin seuraava kysymys yllätti hänen vanhempansa täysin.

240

-Muistatteko oliko kellään näistä vieraista kameraa mukanaan?

-Ainakin lähinaapurimme Manniset olivat innokkaita valokuvaamaan, muistatko sinä oliko heillä silloin kamera mukanaan? Allan kysyi vaimoltaan.

-Luulisin, että oli, ainahan he kuvasivat ihan vaivaksi asti, Maria huudahti.

Susan kertoi, että hänen Thaimaassa tapaamansa suomalainen mies, Johan, oli halukas ottamaan selville Susanin biologiset vanhemmat.

-Muistattehan Johanin, josta kerroin useasti teille kirjeissäni? Me pidämme kovasti toisistamme.

-Onko sinun syntyperäsi niin tärkeä tälle miehelle? Maria ihmetteli.

-Ei todellakaan, mutta minulle itselleni on. Tulin siellä buddhalaisten keskuudessa eläessäni usein ajatelleeksi syyn ja seurauksen lakeja ja mielenkiintoni omaa itseäni kohtaan heräsi aivan uudella tavalla. Sitä on vaikea selittää.

Maria ja Allan hyväksyivät tyttärensä suunnitelman tämän kerrottua sen heille, vaikkakin epäilivät hänen onnistumistaan.

Ilman suurempia vaikeuksia Susan tavoitti Manniset puhelimitse, ja he löysivät albumistaan valokuvan pienestä, nuhruisesta tytöstä, joka istui arkana kuistin rapuilla lapsilauman ympäröimänä.

Tämän tiedon saatuaan Susan ei aikaillut, vaan matkusti heti Mannisten luo, jotka asuivat edelleenkin Laihialla. Hän halusi saada selville mahdollisimman paljon syntyperästään ennen Johanin tuloa. Hänen sisimmässään iti pieni epäilyksen siemen siitä, että hän törmäisi vaikeuksiin asiaa selvitellessään. Siitä huolimatta hän päätti toteuttaa suunnitelmansa, tuotti se sitten tulosta tai ei. Mitä enemmän hän asiaa ajatteli, sitä varmemmin hän halusi saada selville to241

tuuden. Niinpä hän marssi valokuvan saatuaan paikallislehden toimitukseen ja jätti sinne valokuvan ja seuraavan ilmoituksen. ”Tunnetko kuvassa keskellä istuvan pikkutyön? Kuva on otettu syksyllä 1985. Jos luulet tuntevasi, tai edes nähneesi tytön jossain, ota yhteys minuun. Puh 050-5600123/Susan.”

Seuraavat päivät olivat Susanille piinalliset. Joka päivä hän odotti sydän pamppaillen puhelua ja oli jo menettämäisillään toivonsa, kun puhelin vihdoinkin soi.

-Hyvää päivää! Olen Manuel Lindström ja soitan sen lehtiilmoituksen perusteella. Minä luulen, että olen tavannut kuvassa olevan tytön, vieras miesääni kertoi. Susania vihlaisi oudosti sydänalasta ja hän tunsi, että hänen äänensä värisi hänen kysyessään.

-Mistä sinä soitat? Voisimmeko järjestää tapaamisen?

-Asun Seinäjoella, voisitko sinä kenties tulla tänne?

-Minäkin asun nykyisin Seinäjoella, milloin sinulle sopisi?

Sano vain aika ja paikka, niin tulen viivana.

He sopivat tapaavansa seuraavana päivänä kello kahdeksantoista torin laidassa sijaitsevassa pienessä kahvilassa, Cafe Ritassa.

Susan nukkui huonosti seuraavan yön. Erilaiset mielikuvat kulkivat filminauhana hänen silmiensä ohi nostaen hänet välillä pilviin ja pudottaen sitten alas karuun ikävään todellisuuteen. Hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta mitä huominen toisi tullessaan. Ainoa, mitä hän toivoi, oli, että tämä vieras mies voisi edes hiukan raottaa hänen menneisyyteensä liittyvää salaisuuden verhoa.

Susan istui baarissa tarkkaillen sisään tulevia ihmisiä. Hän kiinnitti heti huomionsa tummahipiäiseen vankkarakenteiseen itseään vähän vanhempaan nuorukaiseen, jolla oli kiiltävän mustat kiharat hiukset ja ruskeat silmät. Mies katseli 242

hetken ympärilleen ja tuli sitten suoraan Susanin luo esitellen itsensä.

He katselivat hetken toisiaan, kunnes Manuel kysyi, -Oletko sinä se kuvan tyttö?

-Kyllä olen, mitä sinä tiedät minusta? Minä tiedän ainoastaan sen, että olen orpo, ja silloin aikoinaan Laihialla asuneet vanhempani adoptoivat minut.

-Minun vanhempani asuvat vieläkin Laihialla, ja heidän luonaan vieraillessani satuin näkemään kuvasi paikallislehdessä.

-Miten sinä liityt menneisyyteeni? Susan katseli uteliaasti edessään istuvaa tummaa nuorukaista.

-Kuten olet varmasti havainnut, olen romani. Perheeni vietti kiertolaiselämää ollessani aivan pieni. Olen lapsista vanhin ja tullessani kouluikään vanhempani asettuivat aloilleen, saivat vuokra-asunnon Laihialta, ja isäni pääsi töihin.

Siis vakiinnuimme, ja minä aloitin koulun. Siitä lähtien olen opiskellut ahkerasti, olen nykyisin sähköinsinööri.

-Tunsitko sinä minut silloin vuonna 1985?

-Luulen, oikeastaan uskon niin. Pohjanmaalla liikkui niinä aikoina useita mustalaiskaravaaneja, ja eräs sellainen oli leiriytynyt meidän kotimme läheisyyteen. Vaikka emme enää vaeltaneetkaan, niin veri veti minua heimoni pariin ja kävin usein leirissä, ihan uteliaisuuttani. Olin silloin kahdeksan-vuotias. Eräällä sellaisella käynnilläni tapasin sinut ja pari kertaa sen jälkeenkin.

-Mistä voit tietää, että se olin minä, siitähän on niin kauan ja olin hyvin pieni, alle neljä vuotta vanha.

-Olen varma, että se oli kuvan tyttö, kenet tapasin. Tunnistin hänet hänen vasemmassa korvassaan olevasta korvakorusta. Kuvassa näkyy selvästi koristeellisen neliapilan muotoinen koru, jonka keskellä kimaltelee iso timantti.

243

Ajattelin silloin, että se on liian iso, niin pieniin korviin ja ihmettelin miksi oikeassa korvassa ei ollut korua lainkaan.

Susan jähmettyi paikalleen ja katsoi mitään näkemättä kaukaisuuteen. Tällaista hän ei ollut osannut odottaa. Hän oli siis romani, joka oli viettänyt kiertolaiselämää. Manuel huomasi tytön pelästyneen ilmeen ja kiirehti sanomaan.

-Ei se välttämättä tarkoita sitä, että olisit heimoamme, vaikka olisiko se nyt niin kauheaa, romanihan minäkin olen ja olen ylpeä siitä.

-Anteeksi en minä sitä tarkoittanut, tämä tuntuu vain niin yllättävälle.

-Ymmärrän! Anna, kun jatkan. Eräänä päivänä karavaanin tehdessä lähtöä kävin viimeisen kerran leirillä, mutta se pieni tyttö oli kadonnut. Tiedustelin asiaa, ja aikuiset sanoivat, että tyttö kuului luultavasti toiseen seurueeseen, joka liikkui samalla seudulla silloin, kun he löysivät hänet. Nyt hän on palannut omiensa joukkoon, he päättelivät. Muistan ihmetelleeni silloin, että oliko tyttö romani lainkaan, kun ei puhunut romanien kieltä, eikä edes ymmärtänyt minun puhettani. Hän oli hiljainen ja arka.

-Jos se olin minä, niin minä ilmeisesti karkasin karavaanialueelta ja eksyin adoptiovanhempieni puutarhaan, Susan kuiskasi itsekseen. -Mutta olet siis varma siitä korusta?

-Aivan varma, se oli niin erikoinen, että en ole voinut unohtaa sitä.

-Minun täytyy tiedustella äidiltä siitä korusta heti, kun palaan kotiin, Susan sanoi hiljaa. Hän oli odottanut tältä tapaamiselta paljon, mutta nyt hän tunsi itsensä entistä epävarmemmaksi ja alkoi katua suostuttuaan Johanin ehdotukseen biologisten vanhempiensa löytämiseksi. Asia tuntui vain mutkistuvan, sillä jos hänen vanhempansa olivat romaneja, heitä ei varmasti koskaan löytyisi. Ja jos löytyisikin, 244

hän ei halunnut, että he joutuisivat kärsimään, annettuaan pikku-tytön noin vain kadota.

Manuel huomasi Susanin alakuloisuuden ja ehdotti, että Susan keskustelisi vanhempiensa kanssa, ja he voisivat tavata myöhemmin uudelleen, mikäli Susan haluaisi. Susan kiitti ja sanoi todellakin haluavansa tavata Manuelin uudelleen, kunhan sulattelisi saamiaan tietoja kaikessa rauhassa.

Kotona Susan vetäytyi omaan huoneeseensa ja mietti tuskaisena mihin tilanteeseen oli joutunut. Hän ei kestäisi enää lisää tällaisia yllättäviä käänteitä. Johanin olisi keskeytettävä kaikki tutkimukset. Johania ajatellessaan hänelle tuli väkisin kyyneleet silmiin, ja vihdoin tuska sai hänessä vallan ja hän puhkesi rajuun itkuun. Hänen hartiansa tärisivät, hän hautasi kasvot käsiinsä ja antoi pettymykselleen vallan. Ei hän mitenkään väheksynyt romaneja, mutta hän ei kuitenkaan tuntenut olevansa samaa heimoa. Jos niin olisi, hän olisi tuntenut sen sisimmässään, viimeistään silloin, kun Manuel astui sisään baarin ovesta. Hän luotti vaistoonsa, se oli aina johdattanut hänet tekemään oikeita ratkaisuja. Tämä epätietoisuus kalvoi, repi häntä hajalle. Hän ei enää tiennyt kuka hän oli, mihin hän kuului. Jotenkin hän tunsi, että hänessä virtasi seikkailijan, miksei siis kulkijankin veri. Kaikki oli yhtä epävarmaa, epätietoista sotkua. Näissä olosuhteissa hän ei voisi toimia muuten, kun katkaisemalla suhteensa Johaniin antamatta tämän tietää todellista syytä.

Johan ei saisi missään tapauksessa jatkaa tutkimuksia hänen syntyperänsä selvittämiseksi, sen hän päätti. Hän tekisi sen itse, tavalla tai toisella, mutta myöhemmin. Johan on hieno mies ja rakastaa häntä aidosti, eikä hänen kunniansa antaisi periksi hylätä rakastettuaan tämän epämääräisen syntyperän takia, joka ei ollut edes selvitettävissä. Ei, hänen itsensä velvollisuus olisi nyt vetäytyä syrjään ja antaa Johanin jatkaa elämäänsä tuntematta syyllisyyttä hänen takiaan, 245

mutta hänen pitäisi tehdä se viisaasti ja harkiten. Johan ei saisi koskaan tietää totuutta. Susan tunsi itsensä entistä yksinäisemmäksi ja epävarmemmaksi.

Illan pimeydessä, tuskaisena tehty päätös, tuntui päivänvalossa paljon vaikeammalle toteuttaa. Silti Susan päätti pysyä lujana. Istuessaan äitinsä kanssa kahden aamukahvilla isän vetäydyttyä lempipaikalleen, pulleaan nojatuoliin, aamulehteä lukemaan, Susan otti asian esille.

-Oliko minulla korvakorut, kun tulin teille?

-Muistaakseni oli, äiti vastasi ihmetellen.

Susan näytti hänelle Mannisilta saamaansa valokuvaa.

-Tällaisetko? Ovatko ne tallessa?

-Luulisin, että ovat. En minä ole koskaan koruja hukkaan heittänyt. Odotas niin haen lippaan. Äiti viipyi jonkin aikaa ja tuli takaisin neliapilan muotoinen kultakoru kädessään.

-Muistan nyt, että säästin tämän korun tuon ihanan ison timantin takia, vaikka tältä puuttuikin pari.

-Manuel puhui siis totta. Susanin ääni katosi syvään huokaukseen.

Susanin oli suoranainen pakko avautua äidilleen, sillä hänestä tuntui, ettei hän jaksa yksin sulattaa kaikkea kuulemaansa. Johanille hän ei aikonut kertoa mitään. Maria oli sitä mieltä, että Johanin pitäisi saada tietää totuus, mutta Susan oli ehdoton.

-Muista, että et saa kertoa Johanille mitään, kun hän tulee minua tapaamaan. Lupaatko?

-En ymmärrä miksi, eikö Johanin jo tutkimusten vuoksi olisi hyvä tietää?

-Johanin on lopetettava tutkimukset, minä vaadin. Susan oli järkähtämätön.

Rauhoituttuaan Susan ilmoitti Johanille, ettei halua tämän jatkavan tutkimuksia. Syyksi hän ilmoitti, että halusi jatkaa opintojaan kaikessa rauhassa, antamatta yksityisasioiden 246

sotkea ajatuksiaan. Kuten arvata saattaa Johan oli hämmästynyt, suorastaan tyrmistynyt. Hän ei voinut ymmärtää Susanin mielenmuutosta ja hän sanoi tulevansa heti seuraavana viikonloppuna Susania tapaamaan tämän estelyistä huolimatta, sillä hän vaistosi, että jotain oli tapahtunut.

Se oli vaikea viikonloppu heille kaikille. Johanin ensimmäinen vierailu Susanin vanhempien Maria ja Allan Järvelän luona Seinäjoella, epäonnistui täysin. Susanin käyttäytyminen teki siitä hyvin kiusallisen. Maria ja Allan pitivät kovasti Johanin avoimuudesta ja huolenpidosta Susania kohtaan, mutta Susan suhtautui kaikkeen pidättyvästi eikä osallistunut keskusteluihin juuri lainkaan. Kaikki läheisyys nuorten väliltä oli kuin poispyyhkäisty. Johan ei voinut sitä ymmärtää. Kun hän tiedusteli asiaa Marialta, tämä oli hyvin välttelevä, joten Johan antoi asian olla ja mietti kuumeisesti miten saisi jotain selville.

Sunnuntai-ilta ja Johanin lähtöaika lähestyi, mutta jäähyväiset näissä olosuhteissa tuntuivat tuskallisilta. Nuoret istuivat hiljaisina Susanin huoneessa. Keskustelua oli vaikea saada aikaan, sillä Susan selvästikin odotti Johanin kyllästyvän hänen vaiteliaisuuteensa ja vastahakoisuuteensa ja poistuvan elämästään, ehkä ainaiseksi. Äkkiä Susanin puhelin soi, ja Johan huomasi tytön häkeltyvän ottaessaan puhelimen käteensä. Hän keskusteli hyvin varovaisesti, vilkaisten välillä Johaniin. Tämä ei ollut huomaavinaan koko keskustelua, vaan syventyi pöydällä olevaan viikkolehteen. Puhelun loputtua Susan näytti selvästi järkyttyneeltä, pyysi anteeksi ja ryntäsi ulos huoneesta.

Johan katsoi hämmästyneenä tytön jälkeen ja huomasi tämän jättäneen puhelimen pöydälle. Vaistomaisesti mies sieppasi puhelimen ja katsoi mistä numerosta puhelu tuli.

Enempää ajattelematta hän näppäili numeron omaan puhe247

limeensa. Hän tiesi, että se oli luvatonta, mutta se puhelinnumero olisi kenties ainoa johtolanka ja avain Susanin käyttäytymisen selvittämiseksi, hän ajatteli.

-Anna anteeksi Susan, hän kuiskasi itsekseen. -Minun on pakko saada selville mitä on tapahtunut.

Johan hyvästeli Susanin vanhemmat ja sanoi toivovansa pikaista tapaamista.

-Minä toivon koko sydämestäni, että tapaamme pian, Maria kuiskasi Susanin odottaessa Johanin auton luona.

-Valitettavasti en voi nyt auttaa, hän lisäsi.

-Älä muistele pahalla, mutta näin on parasta, Susan sanoi antaen sisarellisen suudelman Johanin poskelle.

Johan koppasi hänet syliinsä ja suuteli häntä ehkä liiankin rajusti.

-Et sinä minusta niin helposti pääse, hän sähähti päästäessään tytön irti. Susan ei ennättänyt sanoa mitään ennen kuin Johan hyppäsi autoonsa ja ajoi tiehensä. Mies oli tehnyt ratkaisunsa.

Seinäjoen kaupunki ei ollut Johanille ennestään tuttu, joten hän joutui ajelemaan jonkin aikaa, ennen kuin osui toriaukeamalle. Sunnuntai-iltana sieltä löytyi parkkipaikka helposti, ja heti auton pysäköityään Johan otti puhelimensa esille. Jännittyneenä hän valitsi Susanilta äsken sieppaamansa puhelinnumeron.

-Manuel Lindström! Kuului puhelimesta.

248

16. Uskomaton totuus

Manuel katsahti nopeasti ympärilleen.

Baarissa oli vain muutamia asiakkaita. Määrätietoisesti hän suunnisti kohti kahvikupin ääressä istuvaa Johania.

-Sinä olet varmasti Johan. Ystävällisesti hymyillen hän ojensi kätensä ja esitteli itsensä. Johan ei ollut tiennyt mitä odottaa sopiessaan tapaamisesta, mutta hän ei lainkaan yllättynyt huomatessaan sisään astuvan miehen olevan romani.

-Yllätyin puhelinsoitostasi, sillä oletin Susanin ottavan minuun yhteyttä. Istuimme hänen kanssaan tässä samassa baarissa vain muutama päivä sitten. Manuel katsoi ihmetellen pöydässä istuvaa vaaleaa miestä, joka oli selvästi huolestunut.

-Tiedän, mutta istu toki. Susan ei edes aavista minun ottaneen sinuun yhteyttä, ja toivon, että et kerrokaan hänelle.

Johan selvitti juurta jaksaen vaikuttimensa vaitiolopyyntöön. Jostain ihmeellisestä syystä hän luotti tähän tummaan, ystävälliseen nuorukaiseen ja hänen vilpittömyyteensä.

249

Manuel kertoi luottavaisesti Johanille kaiken saman mitä oli kertonut Susanillekin, ja heidän välilleen muodostui näkymätön side ja halu Susanin auttamiseen, mikäli se vain oli mahdollista.

-Voitko kertoa mitään sellaista, mikä voisi selvittää Susanin oleskelun romanileirissä? Johan kysyi.

-En todellakaan, sillä olin silloin vain kahdeksan-vuotias, mutta muistan vanhempieni joskus puhuneen Elvi ja Aleksi Lundenista, jotka olivat olleet erään Pohjanmaalla liikkuneen karavaanin johtohenkilöitä niihin aikoihin. Ehkä he tietävät jotain, josta voisi olla hyötyä.

-Mainitsitko heistä Susanille? Johan uteli kiinnostuneena.

-En maininnut, koska Susan näytti olevan syvästi järkyttynyt kertoessani senkin vähän mitä kerroin. Ajattelin, että on parempi, kun hän ei tiedä enempää.

-Luulen, että hän kuitenkin haluaa tietää kaiken mahdollisen, ja pyydänkin nyt sinua luottamaan minuun ja olemaan kertomatta Susanille mitään, ennen kuin minä olen tehnyt omat tiedusteluni. Voitko luvata sen?

-Jostain syystä luotan sinuun, kun näen miten tärkeä Susan on sinulle.

-Hän on elämäni tärkein henkilö, ja tiedän, että häntä verhoava salaisuus voi joko yhdistää tai erottaa meidät ainiaaksi. Minulle Susanin syntyperällä ei ole mitään merkitystä, mutta häntä itseään se on alkanut askarruttaa enemmän kuin hän itse haluaa myöntää. Voitko kertoa mistä voisin tavoittaa Lundenin perheen?

-Luulisin, että vanhempani tietävät, he ovat usein yhteydessä heimomme perheisiin, jotka kaikki ovat asettuneet aloilleen. Lundenit ovat jo aika iäkkäitä, jos vielä elävät.

-Annan sinulle yhteystietoni. Käynnistän perusteelliset tutkimukset heti ja odotan sinulta tietoja Lundeneista.

250

-Otan välittömästi yhteyttä Laihialla asuviin vanhempiini, Manuel lupasi.

Johan ja Manuel keskustelivat vielä pitkän tovin kahvilan antimia nauttien. He kertoivat kumpikin omasta elämästään, ja Johan huomasi kunnioittavansa Manuelin suhtautumista elämään, vaikka hän tiesi monien ihmisten vieroksuvan poikaa tämän syntyperän vuosi. Vanhat ennakkoluulot elivät vielä voimakkaina kansan keskuudessa.

Oli jo myöhäinen ilta, kun Johan lähti ajamaan Tamperetta kohti. Ulkona oli alkanut sataa pehmeää lunta, ja tuulilasiin iskeytyvät lumikiteet hämärsivät näkökenttää. Ne muodostivat siihen ikään kuin tunnelin. Tumma maisema alkoi pikkuhiljaa saada valkeaa lumipeitettä ylleen, olihan marraskuu jo hyvää vauhtia menossa.

Ajaessaan Johanilla oli aikaa ajatella. Hän ymmärsi nyt täysin Susanin toivottomuuden törmätessään sellaiseen mitä ei ollut osannut odottaa menneisyydeltään. Hänen pitäisi olla hyvin varovainen, tyttö tuntui olevan hyvin herkässä tilassa. Manuelin kanssa keskusteltuaan Johan tuli yhä vahvemmin vakuuttuneeksi, että Susaniin liittyi jokin syvempi salaisuus. Kuvitelmissaan hän uskoi myös mahdolliseksi, että tyttö olisi Marcuksen hukkuneeksi luultu tytär Ellen, joka oli eksynyt vaeltelevaan romanileiriin. Niin uskomattomalle kuin se tuntuikin, niin se ajatus oli hiljaa kytenyt hänen mielessään, ja hän uskoi, että myös Marcuksen mielessä. Marcus ei vaan uskaltanut myöntää sitä edes itselleen, pettymyksen pelossa. Heti huomenna hän ottaisi yhteyttä Mikko Metsoon ja jättäisi muut toimeksiannot työtovereidensa harteille.

Seuraavat päivät olivat Mikolle ja Johanille työntäyteisiä.

He kävivät läpi kaikki uutiset, mitä onnettomuudesta kaksikymmentä vuotta sitten oli lehdissä kirjoitettu. Mitään asiaa valaisevaa ei kuitenkaan tuntunut löytyvän. He olivat 251

epätoivoisia törmätessään joka suunnalla seinään. Merkkiäkään mahdollisesti rantaan ajautuneesta pikkutytöstä ei löytynyt. Kaikenlaista laivaromua, kansituoleja, ovia, laudankappaleita, pelastusliivejä ja -renkaita oli löydetty rannoilta pitkän välimatkan päässä toisistaan, jonne Pohjanlahdella vallinnut ristiaallokko oli niitä riepotellut. Useita henkilöitä oli haastateltu, ja ainoa, joka oli nähnyt äidin ja tyttären kamppailevan vedessä oli nuorukainen, jonka haastattelu oli lehdessä: ”Näin, että äiti piti toisella kädellä kiinni irronneesta kajuutan ovesta ja hänen kainalossaan oli pieni tummahiuksinen tyttö. Yritin uida heidän luokseen, sillä minulla oli pelastusliivit ylläni, mutta iso aalto heitti minut päinvastaiseen suuntaan ja kadotin heidät näkyvistä. En huomannut, että heillä olisi ollut liivejä yllään, mutta näkyvyyshän oli huono, joten saatoin erehtyäkin.”

-Nämä lehtitiedot eivät valaise tapahtunutta, meidän pitää yrittää saada se Lundenin perhe kiinni, Mikko ehdotti.

-Minä soitan Manuelille heti, Johan sanoi ja otti puhelun.

Manuel kertoi Elvi Lundenin elävän ja asuvan maaseudulla jonkin matkan päässä Mustasaaren keskustaajamasta Sepänkylästä. Hänen miehensä Aleksi oli kuollut pari vuotta sitten.

- Kiitos osoitteesta! Lähden heti tapaamaan häntä. Johan aikoi katkaista puhelun….

-Hetkinen! Olisitko ystävällinen ja pitäisit minut ajan tasalla. Vaikka olenkin vieras ihminen, niin minua kiinnostaa sen kauniin, tumman tytön lapsuuteen liittyvä salaisuus, Manuel sanoi nöyrästi. – En ole kertonut Susanille Lundeneista.

-Kiitos! Olet auttanut minua paljon, ilmoitan sinulle, jos saan jotain ratkaisevaa selville, Johan lupasi auliisti.

252

Maa oli valkoisena, ja puut kauniin huurrehunnun peitossa Mikon ja Johanin ajellessa kohti Vaasan rannikkoseutua.

Mustasaaren kuntaan kuului saariston lisäksi Vaasaa ympäröivä maaseutu. Keskustaajama, Sepänkylä, oli suomenkielisen alueen keskus. Koko seutu oli Mikolle ja Johanille täysin outoa, mutta Mikko oli yksityisetsiväntyössään tottunut löytämään etsimänsä. Lundenin pieni punainen tupa sijaitsi useiden samanlaisten mökkien seassa pikkuruisen puutarhan keskellä. Johanista näytti, että seutu oli kenties joskus ollut keskusta-asukkaiden siirtolapuutarha-aluetta. Tuvan savupiipusta nousi kotoisasti savukiekura ylös vaaleansiniselle pakkastaivaalle hajoten nopeasti usvaksi mökkien ylle.

Pihakäytävän molemmin puolin kasvoi matalia pensaita ja taaempana muutama vanha omenapuu, jonka oksat olivat kyhmyisiä kuin vanhuksen reumatismin runtelemat kädet.

Pientä kasvimaata peitti ohut lumikerros. Kaikesta näki, että tuvan asukas rakasti pientä pihapiiriään.

Johan ennätti kopauttaa ovessa olevaa metallista kolkutinta, ennen kuin havaitsi oven vieressä olevan ovikellonappulan. Kumarainen harmaahiuksinen nainen avasi oven.

Hän katsoi yllättyneenä vieraita nuoria miehiä, siristäen ruskeita, valppaita silmiään. Miehet panivat merkille, että naisella ei ollut silmälaseja, vaikka hän oli varmasti jo kahdeksankymmentä vuotta täyttänyt. Johan esitti lyhyesti asiansa, ja nainen pyysi heitä sisälle.

Sisällä oli siistiä ja kodikasta, pöydällä puna- valkoruutuinen pöytäliina ja vihreällä sohvalla punavoittoinen shaali ja runsaasti samettipäällysteisiä sohvatyynyjä. Johan johdatteli puheen taitavasti kahdenkymmenen vuoden takaisiin tapahtumiin. Naisen puhe oli selkeää ja muisti kirkas. Kun hän pääsi alkuun, puhetta tuli vuolaana virtana.

-Liikuitteko te silloin laivaonnettomuuden aikaan Vaasan rannikkoseudulla? Johan keskeytti naisen puhetulvan.

253

-Liikuimme isona karavaanina ja leiriydyimme useilla paikkakunnilla. Mikäli oikein muistan, silloin oli kaunis syksy, ja samoilla seuduilla liikkui muitakin romaniseurueita.

-Oletteko varma, että se oli juuri sinä vuonna?

-Olen, sillä muistan hyvin sen laivaonnettomuuden. Sisareni poika oli apupoikana laivalla, ja kuin ihmeen kaupalla hän pelastui.

-Muistuuko mieleenne mitään muuta erikoista siltä syksyltä? Johan katsoi vetoavasti vanhukseen, tämän rypistäessä mietteliäänä kurttuista otsaansa.

-Ei muistu! Mitä minun pitäisi valkolaisen mielestä muistaa?

-Ettekö muista ottaneenne pientä kolme- tai neljävuotiasta tummaa tyttöä kyytiinne jostain Vaasan lähistöltä? Johan tivasi hiukan närkästyneenä.

-Meillä ei ole koskaan ollut tapana ryöstää lapsia. Jos sellaista vihjaatte, on parempi, että poistutte heti loukkauksinenne. Johan huomasi, että nainen suutahti todella. Hän pyyteli nöyränä anteeksi ja muotoili sanansa toisin.

-En todellakaan tarkoittanut loukata, mutta eksyikö leiriinne silloin syksyllä pieni tumma tyttö?

-Saattoi olla, saattoi se hyvinkin olla sinä syksynä, kun leirinuotiolle tuli pieni nälkäinen tyttö. Annoimme hänelle ruokaa ja jäipä hän yöksikin naapureitten luo. Hän oli hyvin väsynyt, nälkäinen ja resuinen ja nukkui vankkureissa vielä, kun aamulla lähdimme liikkeelle. Edla, se naapurin emäntä sanoi, että kunhan toinen seurue saavuttaa meidät, niin tyttö palaa omiensa luo. Tapaus ei ollut mitenkään outo, sellaista oli tapahtunut ennenkin.

-Tavoittiko se toinen romaniseurue teidät?

-Tiettävästi, koska jossain Laihian lähellä tyttö hävisi joukostamme.

254

-Ettekö etsineet häntä, hänhän oli hyvin pieni ja avuton?

Johanin kasvot kuvastivat peittelemätöntä jännitystä. Mikko puristi tuolin käsinojaa rystyset valkeina. Tässäkö oli ratkaisun avaimet heidän ongelmaansa?

Tunnelma huoneessa oli jännittynyt. Miehet miettivät kuumeisesti koko tapahtumaketjua. Tässä olisi selitys miten oli mahdollista, että tyttö, Susan tai Ellen, oli joutunut Laihialle asti, yli kahdenkymmenenviiden kilometrin päähän Pohjanlahden rannikolta. Elvi puolestaan oli kauhistunut ajatellessaan, että miehet olivat tulleet syyttämään häntä lapsenryöstöstä ja heitteillejätöstä. Hän kätki kasvot käsiinsä ja puhkesi rajuun itkuun.

-Emme me syytä teitä mistään, me vain haluamme selvittää sen pienen tytön katoamisen syyn. Johan taputti rauhoittavasti vanhan naisen kumaraista tärisevää selkää.

-Ei ole suinkaan harvinaista, että seurueesta eksyy joku, mutta me romanit pidämme yhtä ja huolehdimme toisistamme, nainen nyyhkytti anteeksi pyydellen.

-Kysyisin vielä yhtä asiaa, jos sopii, Mikko puolestaan ehdotti. – Muistatteko mitä tytöllä oli yllään?

Elvi mietti pitkän tovin palauttaakseen mieleen vuosien takaisen tapahtuman.

-Koska arvelimme hänen olevan romani, hänellä täytyi olla yllään samettipuku ja röyhelöinen alushame. Niin se oli, varmasti se oli niin. Ajattelin vielä, että puku pitäisi pestä ja korjata, se oli niin likainen ja resuinen, mutta hyvää kangasta se oli. Ja se alushame, se oli kallista tylliä, vaikkakin pahasti repeillyt. Minä olin taitava ompelemaan siihen aikaan.

Nainen katsoi haaveilleen kaukaisuuteen.

Miehet kiittivät ja jättivät vanhan naisen unelmiensa pariin, he olivat saaneet varmistuksen siitä, että tyttö todellakin oli matkustanut romanien mukana. Arvoitus oli, mistä hän oli heidän joukkoonsa joutunut, ja oliko hän yksi heistä, 255

vai ihmeen kaupalla laivaonnettomuudesta selvinnyt Gailin ja Marcuksen tytär Ellen. Hiljaisina ja mietteliäinä he kävelivät autolle.

-Meidän on parasta yöpyä Seinäjoella, vai mitä luulet?

Mikko katkaisi hiljaisuuden Johanin lähtiessä vaiteliaana liikkeelle.

-Niinpä kai, Johan mumisi ajatuksissaan. Hänen ajatuksensa olivat sekaisin. Raju riemu ja syvä epätoivo vaihtelivat hänen sekavassa mielessään. Voisiko kohtalo heittää Marcuksen hukkuneeksi luullun tyttären näin yllättäen hänen syliinsä. Se tuntui liian uskomattomalle ollakseen totta.

Toinen mahdollisuus oli, että Susan todellakin olisi tuon toisen romaniperheen eksynyt tytär. Ainoa asia mikä tuli selväksi oli se, että Susan todellakin oli matkustanut romanikaravaanissa rannikolta Laihialle, jossa viimein oli päätynyt Maria ja Allan Järvelän kotiin. Missä hän oli ollut sitä ennen, ja miten se saadaan selville? Johanin ajatukset työskentelivät kuumeisesti ratkaisun löytämiseksi hänen pysäköidessä autonsa Hotelli Sorsanpesän eteen.

Viihtyisä hotellihuone tuntui Johanista kylmälle ja kolkolle. Hän olisi halunnut ajaa suoraan kotiin Tampereelle, mutta Mikko halusi vielä tarkistaa joitakin tietoja. ”Pohjanmaalla kun ollaan,” hän sanoi.

Johan heittäytyi vuoteelle ja tunsi itsensä äärettömän yksinäiseksi ja väsyneeksi. Susan oli vain vähän matkan päässä, mutta hän ei voinut ottaa tähän yhteyttä. Miten hän olisi selittänyt täällä olonsa, Susanhan ei tiennyt mitään hänen tutkimuksistaan. Johan tiesi, että tyttö parka olisi loukkaantunut sydänjuuriaan myöten jos olisi saanut tietää Johanin kaikista kielloista huolimatta tutkivan hänen syntyperäänsä ja olleen yhteydessä Manueliin. Jos he eivät Mikon kanssa edistyisi tämän pitemmälle, Susan ei koskaan myöhemminkään saisi tietää mitään. Susania ajatellessaan 256

hän tunsi ruumiillista kipua, niin palavasti hän kaipasi rakastettunsa läheisyyttä. Miksi kaiken piti olla niin vaikeaa.

Miksi he eivät voineet vain pyyteettömästi rakastaa toisiaan, niin kuin olivat Chiang Maissa tehneet. Se aika tuntui ihanalle unelle. Äkkiä hän muisti Marcuksen. Mitä hän sanoisi tälle? Hän katui, kun oli kertonut matkansa syyn. Marcus oli elänyt toivoen ihmettä, aina siitä lähtien, kun oli nähnyt Susanin ensimmäisen kerran temppeliraunion oviaukossa ja hän elätti yhä toivoa, että Susan olisi hänen tyttärensä Ellen.

Kuinka hän voisi murskata rakkaan kummisetänsä unelman?

Johan nukkui aamulla pitkään, sillä hän oli viettänyt hyvin levottoman yön. Hän oli nähnyt painajaisia niinä lyhyinä aamuyön tunteina, jolloin oli vaipunut jonkinlaiseen horrokseen. Katsoessaan ympärilleen hän huomasi, että Mikko oli poissa.

-Hän on ilmeisesti asioillaan, kuten eilen sanoi, Johan tuumi lähtiessään ravintolasaliin aamiaiselle. Ravintolasalissa oli vain muutamia aamiaisvieraita, sillä kylmä marraskuinen sää ei juuri houkutellut turisteja liikkeelle. Suurin osa ruokailijoista oli liikemiehiä, ja näkyipä yksi kurssilaisten ryhmäkin istuvan vilkkaasti keskustellen salin takaosassa.

Johan ei pitänyt mitään kiirettä aterioidessaan, sillä tyhjä hotellihuone ei houkutellut. Siellä hän tuntisi vain ahdistusta ja seinät kaatuisivat päälle, täällä sentään oli ihmisiä ja avaruutta. Tilaa antaa ajatusten lennellä vapaasti. Jälkiruokahedelmiä kuoriessaan Johan alkoi ihmetellä missä Mikko viipyi näin kauan. Ruokasali oli melkein tyhjä. Hän katsahti kelloonsa, yli yksitoista. Hän alkoi vähitellen huolestua.

Mitä yksityisetsiväkään voisi Seinäjoelta löytää? Susanin adoptiopaperithan olivat Laihialla, eikä Mikko saisi niitä nähtäväkseen ilman valtakirjaa, hän tuumi. –Sitä paitsi eihän 257

niistä papereista selvinnyt mitään. Hänen ajatuksensa tuntuivat olevan ihan solmussa. Hän päätti palata huoneeseensa ja soittaa Mikolle.

Ovelle saavuttuaan hän törmäsi sisään syöksyvään Mikkoon.

-Missä hitossa sinä olet ollut koko aamun? Johan ärähti.

Samalla hän huomasi, että Mikon takana seisoi Maria Järvelä hymyillen aurinkoisesti.

-Huomenta Johan! Muistatko, että erotessamme minä toivoin pikaista tapaamista, eikös vain? nainen sanoi iloisesti.

-Kerro nyt ihmeessä mitä sinä olet touhunnut koko aamun, ja mistä sinä Susanin äidin olet napannut?

-Se on pitkä tarina, saat tarjota meille kahvit, luulen, että olemme sen ansainneet.

Heti pöytään istuuduttuaan Maria alkoi kertoa.

-Eilen illalla Mikko soitti minulle, ja kertoi lyhyesti asiansa.

Hän pyysi minut aamulla mukaansa tutkiaksemme viranomaisten kanssa yhdessä adoptioon liittyviä asiakirjoja. Olin heti valmis lähtemään, sillä kärsin suunnattomasti nähdessäni Susanin alakuloisuuden ja tuskan. Parhaansa mukaan hän yritti kätkeä surunsa ja paneutua lopputyönsä pariin, mutta huonolla menestyksellä. Tiesin mistä se johtui, tunnen hänet niin hyvin, että tiedän hänen eroavan vaikka lopullisesti sinusta Johan, mikäli hän ei saa rauhaa syntyperänsä vuoksi.

Hyppäsimme virastosta toiseen. Mistään ei löytynyt mainintaa Susanin syntymästä, myös kaikki tiedot seudun romanilapsista heidän syntymisistään, kuolemistaan ja katoamisistaan tarkastettiin. Mitään ei löytynyt. Viranomaiset sanoivat päätelmänään, että tyttö ei ole kotoisin näiltä seuduilta.

Mikko keskeytti Marian kertomuksen.

258

-Tietokone on oivallinen väline, kun keskustiedostoista voi saada koko valtakunnan tiedot. Laivaturman mediatiedotkin saimme kokolailla tarkkaan. Poliisien arkistoista löytyi tietoja ja kuvia laivaromusta, jota oli ajautunut onnettomuuspaikalta kauas, nykyisen Raippaluodon sillan pohjoispuolelle asti. Kukaan ei varmasti osannut kuvitellakaan, että joku olisi voinut säilyä hengissä ja ajautua sinne saakka.

Näin ollen pientä tyttöäkään ei olisi osattu etsiä niin kaukaa.

Tämä on vain olettamus, mutta muutakaan meillä ei ole.

-Susanin veriryhmäkin on niin yleinen, että sen perusteella isyystutkimus ei ole aukoton, Maria täsmensi Mikon kertomusta. – Vertaamalla sitä Marcuksen veriryhmään voidaan ainoastaan joko sulkea pois isyys tai olettaa sen olevan mahdollista, ei muuta. DNA tietoja ei yli kahdenkymmenen vuoden takaa ole.

Johan kuunteli hajamielisenä Marian ja Mikon selostusta.

-Pitäisikö meidän kertoa Susanille tietomme? Hän kysyi epätietoisena.

-Mitä me sanoisimme? Sanoisimmeko, että olemme tutkineet taustaasi, mutta emme ole löytäneet mitään edes varmaksi uskottavaa? Mikko pamautti jyrkästi. -Ei, minä haluan ensin keskustella Marcuksen kanssa kaikesta siitä mitä tiedossamme tällä hetkellä on, jos löytyisi jokin johtolanka, vaikkapa vahingossa. Ihmeitä voi sattua. Susanin ja Markuksen DNA:ta voitaisiin tietysti verrata, mutta silloin pitäisi Susanille kertoa epälyistämme, mutta sitähän me emme vielä halua.

-Olen ehdottomasti samaa mieltä, Susanille ei saa antaa turhaa toivoa, joka voi osoittautua katoavaksi saippuakuplaksi, Maria huomautti katsoen osaaottavasti Johania silmiin. - Kehottaisin kuitenkin sinua ottamaan lähipäivinä Susaniin yhteyttä, vaikka et kertoisikaan mitään uutta. Hä259

neen pitää valaa elämänhalua, sillä tällä hetkellä hänellä ei sitä juuri ole.

-Soitan hänelle heti kotiin päästyäni ja sovin tapaamisesta.

Marcus, Mikko ja Johan istuivat Lakitoimiston neuvotteluhuoneessa. Heidän edessään pöydällä oli papereita hujan hajan, ja päällimmäiseksi oli levitetty isokokoinen Suomen kartta, jota miehet tutkivat silmät tarkkoina. Heidän mielestään oli täysin mahdollista, että pieni, kevyt tyttö olisi voinut ajautua siinä ristiaallokossa kauas laivan uppoamispaikasta, josta häntä ei olisi osattu etsiä, varsinkin kun oli keskitytty hukkuneiden naaraamiseen. Kun laajemmat etsinnät sitten aloitettiin, tyttö oli hyvinkin voinut ehtiä kauemmaksi sisämaahan, jos hän liikkui muuten kuin jalkaisin. Koska joku, suunnilleen samanikäinen tyttö oli liikkunut romanikaravaanin mukana, niin heidän oletuksensa tuntui järkeenkäyvältä ja hyvin todennäköiseltä.

Johan katsahti kummisetäänsä tämän istuessa vakavana karttaa tutkien. Miehen silmissä oli haaveellinen kiilto, ja hänen olemuksensa näytti entistä luotettavammalta ja ryhdikkäämmältä.

-Susanin ja Marcuksen geeniperimää vertaamalla saisimme ehkä varmuuden, Mikko ehdotti toistamiseen.

-Entä jos se toisi pettymyksen, voimmeko altistaa Susanin siihen, Johan epäröi. – Eikö mieleesi tule mitään, mikä voisi yhdistää Susanin ja Ellenin? Esimerkiksi mitä Ellenillä oli yllään matkalle lähtiessään? Johan katsoi kysyvästi Marcukseen.

-En todellakaan muista, sillä Gail huolehti aina Ellenin vaatetuksesta. Jotain romanttista se oli. Marcus vaipui syviin mietteisiin, aivan kuin olisi yrittänyt kaivella jotain tärkeää sielunsa sopukoista. Hän muisteli Ellenin syntymää, vauva260

aikaa, tämän ensiaskeleita ja ensimmäisen hampaan puhkeamista. -Hampaistahan ihmiset tunnistetaan, hän ehdotti katsoen Mikkoon odottavasti, mutta jatkoi nopeasti. - Eihän Ellen ollut vielä hammaslääkärissä käynyt.

-Eikö löydy ainuttakaan merkkiä, jonka perusteella Ellen voitaisiin tunnistaa? Mikko loi kysyvän katseen Marcukseen, jonka varmuus alkoi vähitellen mureta.

-Yritä muistella, Johankin kehoitti ja silmäili säälien kummisetänsä masentunutta olemusta. Hän nousi ylös ja oli juuri aikeissa taputtaa miestä rauhoittavasti olkapäälle, kun hän huomasi Marcuksen ilmeen äkkiä kirkastuvan.

-Merkki! Syntymämerkki! Hän hihkaisi hypäten pystyyn.

Johan kalpeni ja putosi tuolille järkyttyneenä. - Kolmiapila pakarassa, hän henkäisi. -Oikeassa pakarassa valkoinen kolmiapila! Johanin huuto jäi kaikumaan hiljaisessa huoneessa.

261

17. Mitä silloin tapahtui

Maria ja Allan Järvelä olivat kutsuneet Warrenit ja Kailat

vierailulle heti, kun Johan oli ilmoittanut Marialle yllättävän uutisen Susanin biologisen isän löytymisestä. Susanille tieto tuli täydellisenä yllätyksenä, sillä hän ei voinut uskoa näin ihmeelliseen kohtalon johdatukseen.

Asian selvittyä, Johan oli ilmoittanut Susanille tulostaan.

Hän halusi henkilökohtaisesti kertoa uutisensa. Susan oli aluksi estellyt, sillä hän ei tiennyt tutkimuksista mitään, ja hän halusi pitää Johaniin etäisyyttä uskoessaan olevansa hylätty lapsi.

Totuuden valjettua Susan oli kietonut kätensä Johanin kaulaan ja antanut patoutuneille tunteilleen vallan. Hän itki hillittömästi, eikä tiennyt itkikö ilosta vai pettymyksen laukeamisesta. Johan antoi hänen itkeä ja silitti tyynnytellen 262

tytön tummia kiiltäviä hiuksia painaen päänsä tuoksuvaan kiharamereen.

-Voi kuinka rakastankaan sinua, rakastan sinua sinun itsesi tähden. Rakkauteni ei ole hetkeksikään laantunut, minulle ei merkitse mitään sinun syntyperäsi, mutta tietysti olen onnellinen sinun puolestasi. Sinulla on nyt kaksi isää ja äitiä, ja kaikki he rakastavat sinua sinun itsesi tähden, ja Miro on sinun veljesi.

-Minun veljeni, Susan henkäisi. Olen niin onnellinen, että Miro on veljeni, kiinnyin häneen jo Thaimaassa. Toivottavasti hänkin pääsee tulemaan huomenna.

-He kaikki tulevat huomenna, mutta meillä on tämä ilta ja ensi yö, Johan kuiskasi.

-Et usko miten olen kaivannut sinua, sinun hyväilyjäsi ja suudelmiasi, rakastan sinua, nyt uskallan todella rakastaa sinua. Susanista tuntui, että hänellä oli rajaton kyky hyvyyteen ja lämpöön. Se tunne sai hänet liikuttumaan sydänjuuriaan myöten, ja liikutus nostatti kyyneleet hänen silmiinsä.

Eikä aikaakaan, kun hänen olkapäänsä tärisivät hillittömien nyyhkytysten tahdissa ja hän hautasi kasvonsa Johanin lämpimään syliin.

-Rakas! Johan suuteli hänen kyyneleisiä poskiaan. Susanin painautuessa lujasti häntä vasten, hänen suunsa löysi tytön avoimet huulet ja he vaipuivat rajujen, patoutuneiden tunteidensa vietäväksi laskeutuessaan Susanin pehmeälle vuoteelle.

Susan hämmästyi sitä tunteiden myrskyä, jonka valtaan hän joutui Johanin riisuessa hellävaraisesti hänen vaatteensa ja laskeutuessa hänen viereensä. Miehen kädet, huulet, vartalo hyväilivät Susanin jokaista hermoa ja saivat ne sykkien värisemään. Susanista tuntui kuin salamakimput lävistäisivät joka solun, ja hän antautui täysin tunteidensa valtaan.

263

Jälkeenpäin Johan silitti hellästi hänen oikeaa pakaraansa ja kuiskasi, ”Mikä ihana syntymämerkki”.

-Hmm, Susan huokasi katsoen miestä silmiin. – En enää koskaan häpeä sitä.

Johan polvistui Susanin vuoteen viereen, otti hänen kasvonsa käsiensä väliin ja kuiskasi täysin yllättäen: - Tuletko vaimokseni?

Susan nousi hämmästyneenä istumaan, -Onko tämä kosinta?

-On, eikö ole jo aikakin?

-Tulen, tulen! Kai se on pakko, senkin viettelijä. Susan pörrötti Johanin vaaleaa hiuspehkoa nauraen ja katsoi syvälle miehen syvänsinisiin silmiin.

Koko seurue istui Järvelän viihtyisässä olohuoneessa kuunnellen tarkkaavaisina Mikko Metson uskomatonta tarinaa siitä, miten Susanin biologiset vanhemmat oli saatu selville.

Mikko oli tehnyt perusteellista työtä selvittäessään koko tapahtumien vyyhteä. Hän oli ollut yhteydessä paitsi viranomaisiin, myös Gailin Raippaluodossa asuvaan serkkuun, saadakseen selville miksi Gail ei ollut matkustanut lyhintä vesireittiä pitkin, vaan oli valinnut saaristoristeilijän. Kaikki kuuntelivat hänen palasista ja pienistä tiedonjyvistä kokoamaansa kertomusta hiljaisina.

-Oli kaunis elokuun päivä Gailin saapuessa tyttärineen Vaasaan. Kävellessään Rantakatua pitkin Ellenin rattaita työntäen, hän ihaili kauniita saaristoristeilyjä tarjoavia aluksia, jotka keinuivat hiljaa Kalarannanpuiston laivalaitureissa.

Hänen mielenkiintonsa heräsi ja hän meni kysymään pääsisikö jollain aluksella risteilyn lomassa Raippaluotoon. Hänelle vastattiin, että Sophia II niminen alus käy Raippaluodon satamassa. Sen sijaan, että olisi matkustanut alkuperäisen suunnitelman mukaan lautalla lyhintä reittiä Raip264

paluotoon, hän nousi risteilyalukseen ilmoitettuaan ensin serkulleen suunnitelmiin tulleesta muutoksesta.

Aluksi sää oli aurinkoinen, hiostavan kuuma. Gail ihaili saarien monimuotoisuutta, osa saarista oli vehmaita unelmakeitaita, osa taas kallioisia ja jylhiä, joiden kivisiä rantoja aallot nuolivat ahnaasti. Äkkiä, aivan odottamatta taivas tummui, ukkosmyrsky nousi, ja aallot velloivat yhä uhkaavammin, keinutellen laivaa aallon harjalta toiselle. Alus oli jo poissa saariston suojasta, joten tuuli pääsi puhaltamaan täydellä voimalla. Vaahtopäiset laineet löivät laivan kupeeseen saaden sen uhkaavasti kallistumaan. Miehistö rauhoitteli hätääntyneitä matkustajia ja jakoi heille pelastusliivejä, varmuuden vuoksi, he sanoivat. Se vain lisäsi matkustajien pelkoa. Gail ei pelännyt myrskyä, sillä hän oli tottunut tällaisiin aallokkoihin jo kotimaassaan. Raju tuulenpuuska heitti kevyen aluksen poikittain tuulensuuntaan nähden, ja laineet löivät yli laidan kastellen kannella olevat matkustajat läpimäriksi. Osa pakeni kannen alle, mutta suurin osa siirtyi kannen suojaiselle puolelle. Painopisteen muuttuessa seuraava hyökyaalto pääsi aluksen alle ja laiva alkoi kallistua.

Seuraavat aallot takoivat rajusti laivan köliä ja kallistuma suureni suurenemistaan, kunnes osa matkustajista alkoi luisua mereen. Ihmiset ryntäilivät pakokauhun vallassa edestakaisin, ja vain harva huomasi pukea pelastusliivit ylleen. Seuraavan ison aallon iskiessä alus nitisi ja ryskyi aikansa, kunnes kaatui kyljelleen mereen. Kaikki viisikymmentä matkustajaa ja kuusihenkinen miehistö joutuivat meren armoille.

Onni onnettomuudessa oli, että Sophia II:n kapteeni oli jo hyvissä ajoin lähettänyt hätäviestin, joten merivartioston pelastusalus tuli nopeasti paikalle. Useimmat niistäkin matkustajista, joilla ei ollut pelastusliivejä yllään, pitivät liiveistä kouristuksenomaisesti kiinni mereen joutuessaan, joten 265

heidät saatiin pelastettua. Gail ilmeisesti piti Elleniä sylissään, joten hänet omat liivinsä hävisivät heidän luisuessaan mereen. Veden varassa ollessaan Gail oli havainnut kajuutan irronneen oven ja tarrautui siihen kiinni. Viimeisillä voimillaan hän puki Ellenille pelastusliivit ylle ja nosti tytön kajuutan oven päälle. Luultavasti hän neuvoi tyttöä makaamaan hiljaa ja pitämään kiinni oven kahvasta, kunnes myrsky laantuisi tai pelastajat tulisivat. Seuraavan laineen heittäessä tytön kauemmaksi Gailin voimat hupenivat, kun hänellä ei ollut mitään mistä pitää kiinni, ja hän vajosi pinnan alle.

Huoneessa vallitsi syvä hiljaisuus Mikon esittäessä oletetun skenaarion tapahtumien kulusta. Kukaan ei rohjennut rikkoa hiljaisuutta, sillä kaikki tunsivat, että sanoilla ei ollut mitään merkitystä. Marcus kätki kasvot käsiinsä ja hänen hartiansa tärisivät pidätetystä itkusta.

Mikko oli hetken vaiti ennen kuin jatkoi.

-Luultavasti syy siihen, että Elleniä ei etsinnöistä huolimatta löydetty, on se, että hän ajautui ristiaallokon velloessa kauas onnettomuuspaikalta, eli nykyisen Raippaluodon sillan pohjoispuolelle. Sieltähän löydettiin myöhemmin laivasta irronneita osia mm. kajuutan repaleinen ovi. Etsintäpartion ennättäessä sinne asti, Ellen oli jo ennättänyt lähteä vaeltamaan sisämaahan päin, tai oli kenties nukkumassa jossain ladossa. Pienen tytön taivaltaessa kotia etsien, romanikaravaani oli tavoittanut hänet, tai hän itse oli nälissään hakeutunut heidän leiriinsä. Totuutta emme saa koskaan tietää, sillä alle nelivuotiaan muistikuvat harvoin yltävät aikuisikään, vai mitä Susan?

-Nyt minulle selviää ne hatarat ihmeelliset välähdykset, joita olen usein kokenut erilaisissa tilanteissa. Mieleeni on iskeytynyt ajatus, ”tämän hetken olen elänyt ennenkin”. Se on ihmeellinen tunne. Varsinkin Thaimaassa koin sen usein.

266

-Minun tyttäreni, kadonnut tyttäreni! Jokin käsittämätön tunne valtasi minut silloin, kun näin sinut ensikerran, tumma hiuspehko sekaisin temppeliraunion oviaukossa. Marcus kietoi kätensä suojelevasti Susanin hartioille.

Mikko katseli tyytyväisenä ympärillään olevaa joukkoa, Susanin suurta perhettä. -Meidän tulee olla kiitollisia myös kaikille niille romaniperheiden jäsenille, jotka ovat auliisti kertoneet tietonsa pienen tytön liikkeistä tuona kohtalokkaana elokuisena ajanjaksona. Ilman niitä tietoja emme olisi koskaan saaneet selville koko totuutta.

-Minä olen jo kiittänyt Manuel Lindströmiä hänen osallisuudestaan selvitystyössä, ja me aiomme Susanin kanssa tavata hänet aivan lähipäivinä.

Illan pimetessä, Susan ja Johan jättivät vanhempansa pohtimaan kaikkea tapahtunutta, ja vetäytyivät Susanin neitsytkamariin. Mikko Metso oli lähtenyt kohti Tamperetta, ja Miro opiskelukaupunkiinsa Helsinkiin.

Oven sulkeuduttua Johan veti Susanin käsivarren mitan päähän itsestään, katsoi häntä syvälle silmiin ja kysyi.

-Miltä sinusta nyt tuntuu?

-Olen sekaisin. Kuka minä oikein olen? Mikä minun nimeni on? Susan? Ellen? Järvelä? Warren?

-Sinä olet pian minun vaimoni, Susan Ellen Kaila, ja häämatkalle lähdemme iso-vanhempiesi luo Chiang Maihin, Johan vastasi hymyillen ja veti Susanin vahvojen käsivarsiensa suojaan.

Liisa Kinnunen (o.s. Heiskanen) syntyi 1936 Kauhajoella, josta 267

elämä kuljetti Jalasjärven, Karstulan ja Saarijärven kautta Jyväskylään.

Hän viettää kesät Lannevedellä Summasjärven rannalla. Kirjoittamisen ohella harrastaa lukemista, mökkeilyä ja matkailua.

Aikaisemmat julkaisut: Kuvitetut runoteokset:

Värikirjo, 2006 Tuuleen tatuoitu, 2008

Sukuromaani:

Markkinapallosta se alkoi, 2008

Yhteystiedot:

puh: +358405063011

email:

liisi.kinnunen@luukku.com

268