Markkinapallosta se alkoi

1

2

Markkinapallosta se alkoi Liisa Kinnunen

3

Liisa Kinnunen Mottoni on : ”Tärkeintä on olla läsnä” Olen matkalla eilisestä huomiseen.

Sen minkä eilinen vei sitä ei huominen tuo.

Minulla siis on vain tämä päivä, päivä, joka on läsnä.

Samoin on ystävien kanssa.

Ystävä on se, joka on läsnä silloin, kun häntä eniten tarvitsen.

2008 Liisa Kinnunen & kinnuin production ISBN 978-952-92-4621-2 Kirjan kuvat: Heiskasen perhealbumit Kirjan ulkoasu ja taitto: Jari Kinnunen Paino: Kopijyvä Oy, Jyväskylä 2008

4

Sisällys Saatteeksi .......................................................................... 6 1. Mikkelin markkinoilla (v. 1925) ....................................... 9 2. Jäppilässä (v. 1921)....................................................... 13 3. Teinipojan haaveet (v.1922-1923)............................... 78 4. Nuorukaisen etsikkoaika (v. 1923-1924) .................... 120 5. Mikkelissä (v. 1920- 1922) ......................................... 141 6. Ihastuminen (v. 1923 – 1924) ..................................... 160 7. Markkinapallot ja tunteiden ristiaallokko (v. 1925) ..... 173 8. Ensisuudelma (v. 1926)............................................... 199 9. Omille teille (v. 1926-1927) ........................................ 236 10. Kurkijoelle (v. 1927) .................................................. 249 11. Asetakki ja pussihousut (v. 1927-1928) .................... 262 12. Tytyn kohtalonvuodet (v. 1928-1929) ...................... 299 13. Maailmalla (v. 1929-1931) ....................................... 318 14. Uraa ja onnea etsimässä (v. 1929-1931) ................... 358 15. Metsähallituksen bulldogina (v. 1932) ..................... 382 16. Elämänmeren karikoissa (v. 1932-1933) ................... 389 17. Satulinna (v. 1934).................................................... 423 Epilogi ............................................................................ 434

5

Saatteeksi

Tämä on romaani nuoruudesta ja elämästä maalla ja

kaupungissa 1920-1930 luvun Suomessa. Tarinan pohjana ovat kahden nuoren pitämät päiväkirjat ja kirjeet vuodesta 1920 vuoteen 1934.

Päiväkirjamerkintöjen ja kirjeenvaihdon ympärille olen rakentanut kertomuksen kuulemaani ja lukemaani hyväksikäyttäen. Tarinassani esiintyvät paikat ja henkilöt ovat olleet olemassa, joskaan eivät aivan kuvailemani kaltaisina. Mukana on myös mielikuvitushenkilöitä ja kuviteltuja paikkoja täydentämässä kertomusta.

Tarkoituksenani on kertoa arkisesta aherruksesta työntäyteisine päivineen maaseudulla siihen aikaan, kun ko6

neellistuminen oli vielä lapsenkengissä ja toimeentulon hankkiminen oman ahkeruuden varassa.

Omalla yritteliäisyydellään sinnitteli eteenpäin myös kaupungeissa asuva väestö, josta kerron tarinassani oman tietämykseni mukaan, seuraten käytössäni olevia päiväkirjamerkintöjä.

Maaseudulta opintielle lähtevää nuorta raastoivat kotiikävän ja piinaavan rahapulan lisäksi aikuisuuteen heräävät tunteet ja epätietoisuus omasta minuudesta, ja siitä mihin minä kuulun ja mihin minä haluan kuulua.

Näitä tuntoja olen tulkinnut käytössäni olevien tietojen pohjalta.

Kahden erilaisen elinympäristön kohtaaminen on aina pieni shokki, mutta onneksi nuoret eivät sitä tajua, joten elämä jatkuu näennäisen sopuisasti. Rakkaus siirtää vuoria, mutta tuo mukanaan myös vastoinkäymisiä, epätietoisuutta, pitkiä välimatkoja, ympäristön virittämiä kiusauksia ja muita ongelmia.

Ongelmat ovat ratkaistavissa, mutta kestääkö nuor7

ten ihastus? Kestävätkö kouluaikana yhteen takertuneiden markkinapallojen hennot langat kaikki vuosien mukanaan tuomat vaikeudet?

Kiitän sisaruksiani ja serkkujani saamistani tiedoista ja vihjeistä. Uutta väriä ja persoonallista tietoa tapahtumista ja henkilöistä sain Jäppilässä vieraillessani jäppiläläisserkuiltani Heiskalan nykyiseltä isännältä Teemulta ja hänen kaksoissisareltaan Sainilta, sekä naapurin kantatilan yhdeksänneltä isännältä Ilmarilta, joiden kanssa kävin tutustumassa 20-luvun nuorison ajanviettopaikkoihin.

Kotalahdessa asuva Aili serkkuni osasi valaista pienin yksityiskohdin vanhoja tapahtumia.

Ennen kaikkea haluan kiittää perhettäni saamastani tuesta ja kannustuksesta, varsinkin puolisoani Eeroa korvaamattoman arvokkaasta avusta maataloustietouden suhteen. Ilman sitä apua, en voisi jättää jälkipolville tietoa ”miten kaikki tehtiin ennenvanhaan”. Eli miten saatiin riihitettyä ruista, miten käsiteltiin pellavaa, jotta saatiin pellavaisia aivinapaitoja ja miten vaivaloista oli saattaa tukki lumisesta metsästä tiettömän taipaleen takaa rantaan ja uitettua isolle sahalle useiden järvenselkien halki.

Puhumattakaan paljon vaivaa, aikaa ja taitoa vaativasta tervanpoltosta, pisteaidan teosta, permillä- ja loukulla metsästyksestä, nuotanvedosta, karjanhoidosta ja lukemattomista muista työtavoista.

Virheitä ja epätarkkuuksia en yritäkään pyytää lukijoiltani anteeksi, sillä niitä varmasti löytyy. Toivon kuitenkin, että olen osannut kuvata realistisesti elämää 1920-1930 luvun Suomessa.

Jyväskylässä syksyllä 2008 Liisa Kinnunen (o.s. Heiskanen) 8

1. Mikkelin markkinoilla (v. 1925)

Oli

keskiviikko, maaliskuun 18. päivä vuonna 1925.

Rauhallisen pikkukaupungin katukuvaan oli tullut joka vuosi toistuva levottoman hyörinän, korvia huumaavan melun ja värikkään kansanpaljouden aiheuttama lisäpiirre.

Mikkelissä oli markkinat. Toriaukeama, joka tavallisesti ammotti tyhjyyttään ja jota iltaisin elävöitti koulunuorison parvi, oli nyt kuin taikaiskusta muuttunut. Koko tori oli ahdettu täyteen myymäläkojuja, joiden väliset ahtaat käytävät suorastaan kihisivät uteliasta kansaa, joka ympäri laajan maaseudun oli tullut kaupunkiin huvittelemaan, tekemään ostoksia, tai vain muuten, ollakseen mukana markkinoilla, koska sellainen oli tapa.

Torin eteläinen laita oli varattu markkinakuvaan olennaisesti kuuluville monenlaisille huvittelupaikoille. Siellä pyörivät karusellit, sinne oli pystytetty sirkustelttoja, elokuvanäyttämöitä ja monenlaisia muita kojuja yleisön viihdyttämiseksi. Varsinkin nuoriso oli runsaslukuisena kokoontunut kentän tälle laidalle. Suuren osan tämän kenttäpuoliskon yleisöstä muodostivat koululaiset, jotka markkinapäivän kunniaksi olivat saaneet kouluistaan lomaa. Heitä liikkui siellä yksitellen ja ryhmissä. Heillä oli paljon katseltavaa. Olivathan markkinat suuri merkkipäivä pikkukaupungin koululaisen elämässä.

9

Tuossa eräs koululaisryhmä, neljä poikaa, seurasi innostuneena markkinahyörinää. He viihtyivät parhaiten karusellin ympärillä katsellen ihmisten lapsellista iloa ja riemua. Ties kuinka monta kertaa tänään oli kierretty tuo karuselli, joka aamusta iltaan oli ollut yhtämittaa liikkeessä, ja jonka tarjoamasta vauhdin hurmasta nuorten joukko toinen toisensa jälkeen nautti. Väliin tuo neliapila hajaantui omille teilleen, yhtyäkseen taas pian karusellin vaiheilla. Taivas, joka aamupäivällä oli ollut pilvien verhoama, kirkastui vähitellen ja keskipäivän aurinko kurkisti pilvien raosta.

Neliapila oli jälleen hajaantunut. Eräs heistä, tumma nuorukainen, oli eksynyt ampumakojun vaiheille, jossa hän seurasi ihmisten toivottomia yrityksiä päästä palkintosijoille ilmakivääriammunnassa.

Välillä pojan katse harhautui sivummalle seuraamaan yhä vaihtuvaa ihmisvirtaa. Etsikö hän ehkä jotain? Katse oli utelias, mutta laiskan välinpitämätön. Tuntemattomia kasvoja, vieraita vaeltajia, jotka eivät herättäneet mielenkiintoa. Äkkiä pojan katse terästyi, välinpitämättömyys katosi, mielenkiinto heräsi kuin taikaiskusta. Ampumakojun kannatinpylvääseen nojasi nuori vaalea tyttö. Poika näki hänestä vain sivukuvan, mutta sekin riitti. Pojan sydän hypähti.

- Kuka tuo tyttö on? Hänessä on jotain niin merkillisen tuttua, hän mumisi itsekseen. Olen nähnyt hänet jossain.

Koulussako?

Pojan katse suuntautui kiinteästi tytön kasvoihin. Tuuli leikitteli tytön hiuksilla, hän sipaisi sirosti vallattomia kiharoitaan. Poika hymyili salaperäisenä. Äkkiä pojasta tuntui, että tyttö oli tietoinen hänen katseestaan, hänen poskilleen nousi heleä puna. Hitaasti tyttö käänsi katseensa poikaan päin, mutta tämän katse oli jo pelästyneenä suuntautunut toisaalle. Kun hän jälleen uskalsi katsahtaa tytön suuntaan, oli tyttö jo kadonnut ihmismereen.

10

Sydän rajusti pamppaillen poika lähti etsimään tovereitaan.

Viimeinen markkinapäivä oli jo ehtinyt iltaan. Toverukset olivat jälleen yhdessä. Kierrettiin karusellia, juteltiin ja hulluteltiin poikien tavalliseen tapaan. Yksi pojista asteli kuitenkin vaiteliaana, poissaolevana, omissa ajatuksissaan. Pojan vaiteliaisuus herätti lopulta toverienkin huomion. He pilailivat pojan kustannuksella. Lupasivat hankkia hänelle markkinaheilan huvittajaksi. Eivät tienneet, nuo hulluttelijat, että hän oli jo tavannut oman markkinaheilansa. Häntä hän etsi nytkin silmillään tuosta yleisömerestä. Häntä kaipasi pojan katse. Ainakin sadannen kerran oli poika ohjannut toverinsa tuon kohtalokkaan ampumakojun luo tapaamatta etsittäväänsä.

Kun poika oli jo aikeissa lopettaa etsintänsä ja lähteä kotiin, vilahtivat nuo kaivatut kasvot jälleen tyttöjoukossa. Tyttökin huomasi pojan ja kohotti aran katseensa pojan puoleen. Tuo katse, arka, salaperäinen ensimmäinen katse, sinetöi pojan kohtalon lopullisesti. Nyt eivät enää kävelemiseen ja seisoskeluun kyllästyneet toveritkaan saaneet poikaa lähtemään kotiin. Tyttö kiersi karusellia ystävättäriensä kanssa ja poikakin johdatti toverinsa sinne. Joka kerta, kun tyttö ja poika ohittivat toisensa, he vaihtoivat kainon, salaisen katseen.

Viimein poika rohkaisi mielensä ja ohi kulkiessaan heitti tyttöä markkinapallollaan. Tytöllä oli lie ollut samanlaiset aikeet ja heidän markkinapallonsa tarttuivat langoistaan yhteen. Poika punastui yrittäessään irrottaa palloja toisistaan. Tyttökin hämmästyi ja toverien kiusoittelu sai hänen poskensa hehkumaan yhä kuumemmin. Poika soperteli jotain käsittämätöntä. Ei hän uskaltanut edes katsoa tytön silmiin, kun hän sai vihdoin pallot erilleen. Poika oli mietteliäs.

11

- Onko tämä enne? Merkitsevätkö nuo pallot kohtalon lankoja, jotka joskus kietoutuvat yhteen tiukasti, erottamattomasti? hänen teki mieli kysyä sitä tytöltä, mutta ei rohjennut.

Hänelle tuli kuitenkin niin äärettömän hyvä olo. Hän ei enää kaihtanut tytön katsetta. Tytönkin silmät kohtasivat varmempina pojan katseen.

Niissä kuvastui yhteisen salaisuuden jännitys, samalla kun ne kertoivat heräävästä tunteesta. Tämän markkinapäivän he kumpikin tulisivat aina muistamaan päivänä jolloin he olivat lopullisesti jättäneet lapsuuden taakseen.

12

2. Jäppilässä (v. 1921)

Vasikat oli laskettu navetan takana olevaan aitaukseen kevätauringon paistaessa kirkkaalta taivaalta. Ne kirmasivat vallattomina edestakaisin aitauksen päästä päähän ja välillä hyppivät riemuissaan heittäen takaruumista riehakkaasti puolelta toiselle. Tönivät toisiaan ja ammuivat.

Nuori poika istui aitariu’un päällä ja nauroi heleästi esitykselle. Hänen syvänsiniset silmänsä hymyilivät kilpaa auringonsäteiden kanssa. Tummat hiukset oli kammattu siististi jakaukselle ja solakka vartalo taipui kaarelle hänen huutaessaan kannustushuutoja lemmikkivasikalleen Topiakselle. Vaatetuksena hänellä oli flanellipaita ja vähän lyhyeksi käyneet puuvillahousut. Paljaat jalat heiluivat rytmikkäästi hänen tömistäessään niitä alempaan aitariukuun. Hän oli kuin nuori, uljas varsa kesälaitumella.

Kesälaitumella hän tavallaan olikin, vaikka vain muutaman päivän, sillä kesäloma ei vielä ollut alkanut. Koulusta oli vain muutama päivä vapaata kevätkylvöjä varten.

Navettarakennus, jonka kupeella sijaitsevalla aidalla Eetu istui, sijaitsi päärakennuksen takana.

Heiskalan rakennusten sijoittelu noudatti avopihatyyliä, jossa rakennukset oli sijoitettu hajalleen käyttötarkoitus huomioon ottaen. Maantieltä pihaan tultaessa oli avara avopiha, jonka takareunaan maantien suuntaisesti oli rakennettu kookas tuparakennus. Pihan vasemmassa reu13

nassa komeili iso aittarakennus, jonka toiseen päähän oli sijoitettu puuliiteri ja varasto, muu osa rakennuksesta palveli vilja-, liha-, vaate- ja nukkuma-aittoina.

Karjapihaan mentiin päärakennuksen oikealta kulmalta. Karjapihaa hallitsi valtavan iso, pitkänomainen karjasuoja. Saman katon alle oli yhdistetty navetta-, talli-, lampola- ja sikalatilat. Karja-aitaukset olivat rakennuksen takana ja sivuilla. Karjapihan vasemmassa reunassa oli syvä vinttikaivo, ja sen välittömässä läheisyydessä sauna.

Vähän etäämmällä päärakennuksesta, sen oikealla puolella, peltojen keskellä olevalla pienellä kumpareella, seisoi ylhäisessä yksinäisyydessään hiukan harmaantunut tuulimylly. Se oli tyypiltään varvasmylly, eli konttimylly, jossa käännettiin koko rakennus alustaltaan koneineen ja voimansiirtolaitteineen aina tuulen suunnan mukaisesti.

Kun taas toisessa myllytyypissä, harakkamyllyssä, kääntyi vain rakennuksen yläosa, eli siipiosa, koneisto-osan pysyessä paikoillaan.

Tuulimylly oli Eetun lempipaikka. Sinne hän pakeni usein kirjoineen lukemaan tai kirjoittamaan päiväkirjaansa päivän tapahtumia.

Maataloudessa välttämättömän rakennuksen, riihen, piti olla käytännöllisessä paikassa ja tulipalovaaran vuoksi turvallisen etäällä päärakennuksesta ja karjasuojista.

Heiskalan kookas hirsinen riihirakennus sijaitsi maantien vastakkaisella puolella pihapiiriä vastapäätä. Se oli lähellä, mutta kuitenkin riittävän kaukana muista rakennuksista, ja sinne oli maantietä pitkin vaivatonta tuoda kylästä kylään kuljetettava puimakone ja lokomobiili.

Sakonkylässä yhteishenki kyläläisten kesken oli välitön ja hyvä. Talkootyö oli kyläläisten vahvuus ja toimeentulon edellytys.

Sakonkylä on viralliselta nimeltään Kukkola. Ehkä se ei oikein kuvannut kyläläisiä tai ehkä joku tapahtuma oli 14

saanut nimen kansansuussa muotoutumaan uudelleen.

Mene ja tiedä, mutta Sakonkylä nimi jäi pysyvästi elämään.

Eetun kotitilaa oli alettu kutsua Heiskalaksi Heiskasten myötä, vaikka tilan virallinen nimi onkin Kankaala. Kyläläisten mielestä se on Heiskala ja Heiskalana pysyy ainakin muutaman sukupolven ajan.

- Eetu, Eetu hoi! Tule syömään, Vilho kiirehtii jo Alaniitylle. Pitäisi kuulemma ehtiä tänään vielä karhitsemaan se huomista kylvöä varten, äiti huusi tuvan nurkalta.

- Aina se poika jaksaa hullutella noiden vasikoiden kanssa, hän mutisi itsekseen, palatessaan tupaan.

- Tulen, tulen ihan viivana, poika naurahti hypätessään ketterästi alas riu’ulta, täynnä kevätriemua ja elämäniloa koko 16 -vuotisen sydämensä pohjasta.

Eetu oli nuorin perheen kahdeksan lapsen sarjasta ja luonnollisesti vanhojen vanhempiensa ja vanhempien sisartensa lemmikki. Kaikki sisaret Lyydia, Hilda, Miina ja Elsa olivat jo naimisissa ja lähteneet maailmalle. Kuka minnekin. Elsa-sisar avioitui onneksi lähelle, naapuritaloon Nyyssölään, mikä Eetun mielestä oli mainio asia.

Veljistä vanhin Lauri oli naimisissa, mutta asui vaimonsa Olgan kanssa toistaiseksi vielä kotona. Heille rakennettiin taloa muutaman kilometrin päähän Kotamäkeen. Kotona olivat myös Eetun lisäksi veljet Vilho ja Eemeli eli Iemu, kuten häntä kotona nimitettiin. Hekin Eetua useita vuosia vanhempia. Nuoria naisiakin kuului Heiskalan ruokakuntaan, sillä Miina sisar oli lähtenyt Amerikkaan puolisonsa Aaron kanssa ja heidän tyttärensä Vieno (12v) ja Kerttu (10v) jäivät Heiskalaan iso-vanhempiensa luo.

Eetu antoi katseensa levätä hetken avoimessa navetan ovessa, jonka takaa kuului lehmien tasainen ammunta.

15

Tallin ovi oli myös avoinna ja hevoset tömistelivät ulkona omassa aitauksessaan paitsi kaksi, jotka seisoivat valmiiksi valjastettuina töihin lähtöä odotellen. Poika kiersi tuvan etupuolelle suureen pihaan, jossa nurmikko alkoi hennosti vihertää. Aidan vieressä komeilevassa isossa pihlajassa oli jo pulleat lehtisilmut, ja pihan uljaan riippakoivun jo vihertämään alkaneet rennot oksat värisivät leudossa tuulessa. Kevät oli jälleen saapunut ja nuoren pojan mieli täynnä kesän odotusta.

Kuinka hän rakastikaan tätä kylää, tätä Etelä-Savoon kuuluvaa Jäppilän kuntaa kokonaisuudessaan. Sen järviä, lampia ja alavia, viljavia, kivisiäkin peltoja. Jäppilän seutu asutettiin perimätiedon mukaan jo 1400-luvun puolella Jäppisten suvun toimesta, jotka asettuivat aikoinaan Heikinlammen rannoille, muisteli Eetu koulussa kuulleensa.

Eetun kansakoulun opettaja Tyyne Perttola oli ollut hyvin ylpeä kotiseudustaan ja jakoi auliisti tietoja pienille oppilailleen.

Väki oli aloittamassa ruokailua ison tuvan jyhkeän pöydän ääressä. Isä, Wille, jota kutsuttiin Vanhaksi isäksi, istui pitkän pöydän päässä. Hän oli harmaahiuksinen, leikkisä, iloinen, huhtikuussa 60 vuotta täyttänyt mies, jota kaikki kunnioittivat ja rakastivat. Huomio kiintyi hänen tuuheisiin kulmakarvoihinsa ja harmaisiin, suun molemmin puolin alaspäin ojentautuviin pitkiin viiksiin. Äiti, Vilhelmiina, Vanha-äiti lempinimeltään, istui arvonsa mukaisesti pöydän toisessa päässä. Hän oli hyvin lempeä, lämminsydäminen harras ihminen. Hänellä oli pitkät tummat hiukset, jotka hän kietoi aina niskaan nutturalle.

Ohimoilla oli vain vähän harmaata. Vartalo oli sopusuhtainen ja 62 vuoden ikä huomioiden siro. Hän vaikutti hyvin vaatimattomalta, sillä hän pukeutui aina pitkiin tummiin, lähes mustiin pukuihin. Hän liikkui verkkaisesti, mutta toimi tarmokkaasti, hänen sanansa oli talouden16

pidossa laki, vaikka hän antoikin käskynsä ja ohjeensa rauhallisesti, koskaan ääntään korottamatta.

Samassa pöydässä yhtäaikaa ruokailivat kaikki, talon oma väki ja palkolliset, mitään säätyrajaa ei ollut. Ainoastaan Maija, ”kunnan kasvatti”, ruokaili erikseen yksin. Hän halusi niin, koska ruokaileminen oli hänelle vähän vaivalloista sairauden vuoksi. Hän ruokaili samassa tuvassa, toisella seinustalla olevan separaattoripöydän ääressä. Se oli hänen lempipaikkansa. Ehkäpä siksi, että hän usein osallistui separaattorin pyörittämiseen. Se oli tärkeää ja siisteyttä vaativaa työtä, sen Maija tiesi, ja siksi hän oli silloin hyvin arvonsa tunteva. Maijan itsensä vuoksi hänen annettiin siihen osallistua. Maija oli Jäppilän kunnan toimesta sijoitettu Heiskalaan holhousmaksua vastaan, koska kunnalla ei ollut tarpeeksi hoitopaikkoja.

Maijan lempinimi oli Yrjö, koska hän pukeutui aina miesten vaatteisiin. Sellainen ei ollut muotia naisten keskuudessa. Yrjö nimeen Maija oli tottunut jo lapsuudesta alkaen. Hänestä tuntui jopa oudolle jos häntä kutsuttiin Maijaksi. Hän oli pienikokoinen, tukeva, arviolta 25-30 vuotias iättömältä vaikuttava nainen. Toinen Maijalle uskottu työ oli veden haku kaivosta. Maijalle se oli mieluista, sillä hän sai silloin päästää ilonsa valloilleen laulun muodossa. Kun hän vinttasi vettä kaivosta, hän lauloi kampia pyörittäessään kovalla äänellä: ”Olet maamme armahin Suomenmaa, ihanuuksien ihmemaa……”

Kerran Maijalle oli käydä hullusti. Oli liukas syksykeli ja kaivon kansi oli jäinen. Maija tarttui ämpäriin ja oli viskaamassa sitä kaivoon, kun hän liukastui ja luiskahti kaivoon. Heiskalan kaivo oli tunnetusti syvä. Siinä riitti vettä myös navetan ja tallin tarpeisiin. Tilanne näytti uhkaavalta, mutta Maija pulpahti, runsaan vaatetuksensa ansiosta, pinnalle kuin korkki. Eemeli oli jo huomannut onnettomuuden ja laskeutui ämpäriketjun avulla kaivoon.

17

- Mistä sinä tänne tulit? Maija katsoi Eemeliä silmät pyöreinä.

Ruokailu oli päättynyt ja väki nousi kiitellen pöydästä.

Miehet lähtivät ulos ja valmistautuivat lähtemään Alaniittyä muokkaamaan. Naiset jäivät tupaan tyhjentämään pöytää ja tiskaamaan astioita tuvan vieressä olevassa keittiössä, jossa valmistettiin myös ruoka silloin, kun ei käytetty tuvan isoa uunia. Keittiöstä johti ovi ulos takapihalle navetan suuntaan.

Tupaan ja keittiöön päästiin suoraan isosta eteisestä, jossa oli vaatenaulakoiden lisäksi myös ruokakomerot.

Tupa oli valtavan suuri, mutta se olikin talon sydän ja tärkein huone. Keittiössä oli iso puuhella, tiskipöytä ja tarvittavat työtilat seinäkaappeineen.

Keittiön takana oli vanhempien poikien huone ja rakennuksen kulmauksessa Eetun huone, jossa hänen oli rauhallista opiskella lomilla ollessaan. Eetun huoneesta vei ovi toiseen kulmahuoneeseen, saliin. Iso sali oli kalustettu vieraita varten ja siellä oli aina valkoiset pellavaliinat pöydillä, valkoiset salusiinit ikkunoissa ja kukkaruukkuja ikkunoilla. Nurkassa komeili puusaavissa iso ikivihreä huonekasvi, kamelia, joka teki joka syksy upeita kerrottuja vaaleanpunaisia kukkia. Salin ja eteisen välissä olevassa pienemmässä makuuhuoneessa nukkuivat Vanha-äiti ja Vanha-isä.

Wille-isäntä, Vilho, Eemeli, Eetu ja Pekka-renki lähtivät astelemaan Alaniitylle päin ja Lauri jäi valjastamaan hevosia. Hän kiinnitti nahkaremmillä luokin koivupuisiin aisoihin ja kiristi sen rinnustinremmillä länkiin, tarkasti vielä, että kiinnitys oli tarpeeksi tukeva. Saman hän teki toiselle hevoselle, puhellen samalla rauhoittavasti.

18

- No niin pojat, nyt lähdetään muokkaushommiin, olkaa ihan rauhallisia, ei tässä ole mitään kiirettä, kunhan vaan pian joudutaan.

Hevoset kuuntelivat korviaan höristäen ikään kuin ymmärtäen. Lauri taputti niitä lautasille ja palasi karhin luo. Hän kiinnitti aisat koukuilla karhiin ja katsoi, että kiinnitys pitää. Sitten hän tarttui suitsiin, napsautti suutaan, ja hevoset lähtivät tottelevaisesti liikkeelle, Laurin ohjatessa niitä pellolle päin.

Muu joukko oli jo ennättänyt pellolle ja alkanut edellistalvena ajettujen lantapattereiden levittämisen. Viime talvena oli lantapattereihin eläinten sonnan lisäksi ajettu suolta mustaa muroa, vuosien saatossa lahonnutta sammalta ja varvikkoa, jotta maa saisi lisää kasvuvoimaa.

Suomaan nostaminen routakerroksen alta ja ronkkelireellä pellolle ajaminen oli raskasta puuhaa, mutta se oli parasta maanparannusainetta.

Ilmassa oli maatuneen maan voimakas haju. Ihme kyllä, haju ei ollut epämiellyttävä. Se oli kevään tuoksu, ensi airut, se enteili heräävää uutta kasvua ja uutta ihanaa kesää.

Sitä mukaa, kun lantatunkiot oli hajotettu, Lauri muokkasi ne karhilla mullan sekaan. Hän ajoi kaikki sarat ainakin kahteen kertaan ja paakkuisemmat paikat jopa kolmasti. Kohta ilmestyi pari västäräkkiä karhin jälkiin.

Ne keikuttelivat hauskasti pyrstöään ja nokkivat sieltä täältä madon suuhunsa. Juoksivat jonkin matkaa, pyrähtivät välillä lentoon ja palasivat taas saaliin etsintään.

- Katsokaa noita västäräkkejä, miten lystikkäästi ne liikkuvat, Eetu huusi innoissaan.

- Ihan tavallisia tipusia, mitä niissä on muka niin ihmeellistä? kuusi vuotta vanhempi Eemeli totesi aikuismaisesti.

- Minusta ne ovat ihania varsinkin siksi, että västäräkki tuo kesän ja kesäloman, Eetu huokaisi onnellisena. 19

Kohta saan olla koko kesän kotona, eikä tarvitse mennä Pieksämäelle kouluun kolmeen kuukauteen. Eipä silti, kyllä minä koulusta pidän ja varsinkin kasvienkeruusta, se on hauskaa ja mielenkiintoista.

- Sinä se aherratkin niiden kasviesi kanssa päivät pitkät, minä en ymmärrä sinun mielenkiintoasi niitä yrttejä kohtaan, Eemeli ihmetteli.

Eemeli oli kasvanut kiinni maahan ja Heiskalaan. Eemelistä tulee varmaan Heiskalan isäntä Vanhan isän jälkeen, Eetu ajatteli, kipaisten pellolta poistuvien perään. Hän on ihan isännän näköinenkin.

Eemeli oli 175 senttiä pitkä solakkavartaloinen, kuten kaikki veljensäkin. Hänellä oli lyhyet ruskeat hiukset, tuuheat kulmat kuten isälläänkin ja siniharmaat silmät, joissa oli usein nuorelle miehelle turhan vakava katse.

Hän oli harteikas, maatöissä karaistunut, miellyttävä, vakava nuorukainen. Toinen veli, Vilho, oli Eemeliä kolme vuotta vanhempi. Vilho muistutti ulkoiselta olemukseltaan erehdyttävästi Eemeliä, oli ehkä hiukan hoikempi, mutta yhtä leveäharteinen. Hiukset olivat vaaleammat, silmät sinisemmät ja hymy herkemmässä. Eemelin tavoin hänkin oli hiljainen, ainakin veljeensä Lauriin verrattuna.

Vilho kävi ahkerasti suojeluskunnan riennoissa, kuten Laurikin, ja Eetu tiesi, että Vilholla oli Aino- niminen tyttöystävä, vaikka Vilho ei siitä paljon puhunutkaan.

Lauri, joka itse oli tuore aviomies kiusoitteli Vilhoa usein ja sai tämän jopa punastumaan. Siitä Eetu arveli, että Vilho oli ehkä rakastunut. Nuorinta veljeään Eetua he nimittelivät lapsukaiseksi, joka ei ymmärrä miesten juttuja.

Eetua se harmitti, mutta hän tiesi, että se oli leikkiä.

Eetu, oli nuorin. Nuori ja iloinen luontoa rakastava koulupoika. Hänellä ja hänen vanhimmalla sisarellaan Lyydialla oli ikäeroa peräti 23 vuotta. Lyydia olisi voinut ikänsä puolesta olla vaikka hänen äitinsä. Eetu oli lapsis20

ta ainoana päässyt aloittamaan oppikoulun Pieksämäellä ja oli nyt kolmannella luokalla. Oli siinä saaneet isot sisaret puhua puhumasta päästyäänkin isän ympäri. Äiti oli ollut helpompi saada puolelleen, mutta isä pisti ensin kovasti vastaan, mutta heltyi lopulta, kun näki, että pojan teki kovasti mieli opintielle. Lukikin niin ahkerasti, kävi aina kirkolla käydessään kirjastossa, ja aina oli kirja nenän alla. Poikaa kiinnosti suunnattomasti myös suojeluskunta ja sen toiminta.

Eetun päiväkirjamerkintöjä: Olin katsomassa suojeluskunnan harjoituksia ja iltasella katsottiin suojeluskunnan pallonpeluuta. Pari päivää myöhemmin. Suojeluskuntalaiset vannoivat valan.

Lauri ja Vilhokin kuuluivat suojeluskuntaan. Eetu oli ollut heidän kanssaan valatilaisuudessa pari viikkoa sitten.

Hän oli kertonut siitä innostuneena vanhemmilleen. Eilen hän oli ollut Laurin kanssa suojeluskunnan juhlissa. Tulivat kotiin vasta nukkumaanmenon aikaan.

Suojeluskunta-aate oli levinnyt kulovalkean tavoin myös maaseudulle, sen jälkeen kun kevättalvella 1917 perustettiin suuremmissa kaupungeissa suojeluskuntia ja alettiin valmistaa Suomea toimimaan itsenäisenä valtiona.

Suojeluskuntalaiset kokoontuivat säännöllisesti seurojen talolla. Kesäisin pidettiin urheilukilpailuja ja syksyisin sekä talvisin järjestettiin iltamia hiihtokilpailuja ja esitettiin näytelmiä.

Eetu oli myös liittynyt partioon ja kävi ahkerasti partiokokouksissa Pieksämäellä. Poikien vartio oli nimeltään ”Metsänveljet” ja tytöt kuuluivat ”Savontyttöihin”. Heillä oli joskus yhteisiä juhlia ja ne olivat hauskoja, koska niissä oli aina lopuksi leikkejä. Pieksämäellä oli usein myös teatteriesityksiä. Viime viikolla esitettiin Johannes Linnankosken kappale ”Laulu tulipunaisesta kukasta”. Se 21

oli romanttinen tarina, ja sai pojan nuoren sydämen lyömään muutaman ylimääräisen lyönnin. Tyttöihin hän ei vielä ollut sen kummemmin vilkuillut.

Aamulla herättiin kello viisi. Olga oli jo keittänyt aamukahvin, joka nautittiin ensin, päivän työjärjestys huomioiden. Talon mökeistä ja kylältä saapuivat myös työmiehet paikalle kello viisi ja aloittivat päivän askareet välittömästi aamukahvin jälkeen. Milloin mentiin liiteriin puita pilkkomaan, milloin tehtiin hevosille apetta ennen pellolle lähtöä. Talvella hakattiin havuja eläinten alustoiksi tai tuotiin riiheltä pahnoja ja pudotettiin tallin ylisiltä kuivia heiniä eläinten rehuksi. Joutilasta hetkeä ei ollut, varsinkaan kevät- ja kesäaikaan.

Olga oli jo valmistamassa aamiaista, jolle ruokakello kutsui kello kahdeksan. Tuvan pitkä pöytä oli valmiiksi katettu pellolle lähtijöille. Siinä oli ruisleipää, voita, sianlihaa, perunoita, tirrikastiketta ja munakokkelia. Joskus, lehmän poikimisen jälkeen jopa ternimaidosta paistettua uunijuustoa.

Aurinko oli jo noussut metsänrajan yläpuolelle ja kurkisteli sieltä heräävää Sakonkylää ja sen aamuaskareisiin ja pelloille kiirehtiviä asukkaita.

Navettapiika oli kahvit nautittuaan lähtenyt aamulypsylle navettaan, jossa parikymmenpäinen lypsykarja odotti kärsimättömänä pilttuissaan utareet pullottaen.

Piika otti lypsyjakkaran ja asettui, sanko jalkojen välissä, istumaan lehmän viereen ja tarttui hellävaraisesti, mutta lujasti, molemmin käsin lehmän utareisiin puristaen ja vetäen samanaikaisesti. Maito lorisi kuohuen ämpäriin, joka täyttyi tuossa tuokiossa ääriään myöten. Hän jatkoi lehmän luota toisen luo, kunnes kaikki lehmät oli lypsetty.

Hän kaatoi maidon siivilän läpi tonkkiin ja laittoi tonkat karjakeittiön jäähdytysaltaaseen jäähtymään. Altaaseen oli laitettu veden sekaan sahajauhokasan alta esiin kaivet22

tuja viimetalvisia jääkimpaleita maitoa jäähdyttämään.

Osan maidosta piika kaatoi lämpimänä pienempään tonkkaan ja vei sen tupaan. Tänään oli separointipäivä.

Yrjö odotti jo malttamattomana separaattorin vieressä päästäkseen puuhaan mukaan. Vanha-äiti oli valvomassa, että työ tehdään kunnolla. Hän kaatoi maidon lämpimänä separaattorin tuuttiin ja Yrjö veivasi otsa hiessä kampia.

Separaattorissa oli levysuojuksen ympäröimä kuorimiskuula, joka kierrätti maitoa veivaamisen tahdissa ja erotti kerman valumaan suojuksen toisesta tuutista ja maidon, eli kurrin toisesta tuutista ulos. Maito raskaampana viskautui ulkoseinälle ja kerma kevyempänä vetäytyi keskipakoisuusvoiman vaikutuksesta kuulan keskustalle ja keskustan tuutista ulos.

Miehet olivat sillä aikaa lähteneet omille töilleen. Lauri, Vilho ja Eemeli, hevoset valjastettuaan, äestämään Yläniittyä, jolle kylvettäisiin ohraa, ja Eetu isänsä kanssa kylvämään kauraa eilen karhitulle Alaniitylle. Aurinko lämmitti jo mukavasti ja ilmassa oli heräävän kesän tuntu.

Tuore, muokattu maa tuoksui ja peipposten sirkuttelu ja pyrähtely teki mielen kevyeksi ja iloiseksi.

- Minusta kevät on paras vuodenaika, Eetu huokasi saavuttuaan pellon laitaan ja poimittuaan ojanpientareelta ensimmäisen olkitupon kylvöä merkatakseen.

- Pidä aina mielesi avoimena luonnolle ja luonnon tarjoamille mahdollisuuksille, sillä luonto on ainoa pysyvä asia elämässä, isä vastasi kietoessaan vanerista tehdyn jyviä täynnä olevan kylvövakan remmin hartioittensa ympärille. - Mutta nyt aloitetaan kylvöhommat.

Kylvötyö oli isännän itsensä tehtävä, jos se suinkin vain kävi päinsä, sillä se oli vaativa ja vastuunalainen tehtävä.

Eetu oli mukana sitä varten, että hän heitti aina olkitupon siihen, mihin isäntä oli jo kylvänyt, ettei vain jäänyt laik23

kupaikkoja peltoon. Isä-Wille sanoi, että kylvöhommissa pitää aina olla mukana sitkaimen (merkin) laittaja. Viime keväänä Nyyssölän Elna oli päässyt isän mukaan, vaikka oli vain 8 vuoden ikäinen. Hän oli rehvastellut sillä koko viime kesän.

Ylväästi isäntä asteli pellon päästä päähän edestakaisin ja heitti tasaiseen tahtiin kauranjyviä rinnuksillaan olevasta vakasta molemmin puolin kulkureittiään, Eetun seuratessa vanavedessä ja merkatessa kylvettyä alaa olkitupoilla. Eikä aikaakaan, kun koko pelto oli kylvetty ja kylvömiehet lähtivät Yläniitylle karhimiesten avuksi.

Kun Yläniitty oli muokattu, Lauri palasi Alaniitylle puujyrän kanssa, sillä pelto oli jyrättävä kiinteämmäksi ja tasaisemmaksi, jotta maa säilyisi kosteana ja jyvät eivät lentäisi tuulen mukana pientareille, eikä rankkasade huuhtelisi niitä saran alapäähän tai ojan penkoille. Jyrätessä myös pinnalle jääneet multakokkareet möyhentyivät.

Siinä työssä ei miesten paljous auttanut, joten Lauri jäi tekemään sitä yksin.

Yksi Eetun lempiharrastuksista oli kalastus. Aina, kun oli aikaa hän lähti ongelle tai pyytimiä kokemaan. Isän kanssa laskettiin verkot ja viritettiin rysät, ongelle hän lähti usein yksin.

Tänään hän halusi käydä kokemassa katiskat ja rysät.

Veljet eivät joutaneet mukaan, mutta onneksi hän näki heti pihaportista tielle juostuaan Harjun nuoren Viljamrengin astelevan edellään.

- Hei Viljam, lähdetkö kalalle? Eetu huusi jo matkan päästä.

- Olen menossa ongelle, Viljam sanoi ja kohotti ongenvavan päänsä yläpuolelle saadakseen sanoilleen painoa.

- Käydään ensin kokemassa meidän katiskat ja rysät tuolla niemen takana ja ongitaan sitten, Eetu sanoi kipaistuaan Viljamin rinnalle.

24

- Sopii minulle, otetaan ensin isot kalat sumppuun ja ongitaan sitten sintit.

Pojat menivät venevalkamaan. Siellä seisoi harmaa harvaseinäinen venevaja, eli talas, vesirajan tuntumassa.

Pojat kurkistivat sisälle. Nuottavene oli paikoillaan keskellä vajaa, ja nuottaverkot riippuivat yksinäisinä takaseinällä odottaen syksyistä muikun kutuaikaa. Verkkoja näkyi riippuvan sivuseinilläkin.

- Nuo tuossa ovat meidän verkkoja, Eetu osoitti verkkorivistöä ylpeänä.

- Mistä sen niin varmasti tiedät? Viljam ihmetteli.

- Näetkö nuo punaiset pilkut tuohisissa yläpaunoissa?

Olen ne itse maalannut merkiksi, Eetu kehaisi.

Pojat poistuivat vajasta ja työnsivät Heiskalan veneen vesille. Se oli tukeva, oman kylän venemestarin tekemä, tilan omista tukkipuista taidolla käsinveistetty vene. Tervavene, joka kesti vuodesta toiseen, kunhan muisti tervata sen tarpeeksi usein.

Viljam tarttui airoihin ja alkoi soutaa Eetun osoittamaan suuntaan. Eetu oli ollut isänsä kanssa laskemassa katiskat, joten hän tiesi niiden tarkan sijainnin, ja osasi ohjata melalla suoraan katiskamerkin luo, jona toimi iso tuohenkäppyrä ja sen läpi tökätty pystyssä sojottava punamullalla maalattu keppi.

Sää oli kirkas ja järvi peilityyni. Vene kuvastui järvenpinnasta, samoin vihreä sakea ruoikko, jonka reunassa pyytimet olivat. Järvellä oli aivan hiljaista, rannalta kantautui vienona peipposten, sirkkujen ja kerttujen keväiset äänet.

- Kohta hiljaisuus kaikkoaa, Eetu totesi tarttuessaan katiskan hampusta sidottuun naruun.

Katiska nousi ja siellä pomppi ylös, alas, parikiloinen pulska hauki ja toinen alle kilon vonkale, sekä muutama vioittunut särki. Liekö hauet niitä nälissään turmelleet.

25

Hiljaisuus todellakin särkyi. Sitä eivät rikkoneet ainoastaan poikien ilohuudot, vaan myös lokkien kirkuna. Lokit ilmaantuivat, kuin tyhjästä heti, kun katiska nousi vedestä.

Lokeilla on hyvä näkö, mutta mistä ne katselevat? Onko joku aina passissa ja kutsuu merkkiäänellä toiset, vai haistavatko ne kalanhajun jo kaukaa, pojat aprikoivat.

- Pitää kysyä luonnontieteenopelta, Eetu päätteli.

Toisessa katiskassa oli myös isokokoinen hauki ja parikymmentä isoa ahventa.

Katiska oli katiskaverkosta tehty pyydys, jonka tukiosat olivat puuta, usein katajaa.

Eetu meloi nyt ruoikon reunaa pitkin lähemmäksi rantaa, jossa rysät olivat matalahkossa mutapohjaisessa suvannossa. Rysien nostaminen oli vähän vaikeampaa, mutta pojat olivat siihen harjaantuneet, joten ei aikaakaan, kun kymmenkunta isoa hopeakylkistä lahnaa polski poikien kalasaavissa.

Rysän verkko oli kudottu kotona talvi-iltojen puhdetyönä tukevasta hamppulangasta. Sen vanteet oli tehty katajasta tai ison kuusen oksista vuolemalla ja muotoon taivuttamalla. Se muistutti muodoltaan useampiosaista suppiloa. Suuosan sisäpuolella oli verkosta pienempi suppilo ohjaamassa kalaa eteenpäin yhä syvemmälle pyydykseen, josta se ei enää osannut ulos.

Pojat soutivat runsaan kalansaaliinsa kanssa rantaan.

He ottivat isoimman hauen ja ahvenet mukaansa ja tyhjensivät loput kalat rantaveteen upotettuun sumppuun.

Sumppu oli isokokoinen laatikko, jossa oli kalaverkosta tehty pohja ja päädyt, sivuseinät ja katto oli tehty laudoista. Kalat säilyivät sumpussa elävinä ja tuoreina kylmän veden aikaan kauan, mutta kesälläkin useamman päivän.

Ne otettiin haavilla sumpusta.

Isän aikoinaan tekemä liistekatiska oli vielä kokematta.

Se oli vielä vuosienkin jälkeen käyttökuntoinen. Se oli 26

kyhätty vähän kauemmaksi vene- ja uimarannasta. Pojat lähtivät jalkaisin sitä katsomaan. Eetu laittoi haukivonkaleen paksuun pajuraksiin. Se painoi, mutta hän riiputti sitä ylpeänä. Viljam puolestaan kantoi ahvenraksia, sekin oli upea. He olivat niin innoissaan, että olivat unohtaneet onkiretkensä kokonaan.

Liistekatiska oli tehty suojaiseen lahteen, aivan rantaveteen vesikasvillisuuden suojaan. Se oli muodoltaan pyöreämpi kuin katiska. Katiskaverkon sijaan sen seinämät oli tehty noin sentin paksuista ja 5-7 senttiä leveistä säleistä, jotka oli sidottu vitsaksilla yhteen. Ympyrän kehään jätettiin aukko, johon tehtiin nielu, supistamalla säleseinää molemmin puolin sisäänpäin. Pohjaa liistekatiska ei tarvinnut, koska säleet oli lyöty lujasti pohjaan kiinni. Katto ei myöskään ollut tarpeen, sillä säleet ulottuivat pitkästi vedenpinnan yläpuolelle.

Liistekatiskassa ei ollut nyt kaloja, mutta hauenkutuaikaan se oli hyvä pyydys. Pojat totesivat, että se pitäisi puhdistaa, mutta nyt heillä ei ollut siihen aikaa. Piti kiirehtiä kotiin kalansaaliin kanssa.

Naiset jatkoivat askareitaan tuvassa. Maito oli separoitu ja siitä erotettu kurri viety karjakeittiöön vasikoille juotettavaksi.

Kerma oli hinkissä eteisen kylmäkomerossa odottamassa nautinnollisia kahvihetkiä.

Olga nouti puhtaan puisen voikirnun ja kaatoi siihen aikaisemmin separoitua jäähtynyttä kermaa voin kirnuamista varten. Hän liikutteli puista mäntää korkeassa kirnussa edestakaisin ylös ja alas vatkaten nestettä, kunnes kerman rasva sakeutui voimöhkäleeksi ja jäljelle jäi valkoista kirnupiimää. Voiköntin hän huuhteli hieroen sitä useaan kertaan kylmällä vedellä. Kullankeltaisen voin hän laittoi puiseen voitiinuun ja lisäsi siihen sopivan määrän suolaa mausteeksi. Kansi päälle ja voitiinu kylmäko27

meroon muiden ruoka-aineiden seuraksi, kuten kirnupiimäkin.

Päivällisellä, jolle ruokakello kutsui iltapäivällä, nautittiinkin sitten tuoretta voita särpimenä ruisleivän päällä, keiton tai läskisoosin ja kuoriperunoiden lisäksi. Palan painikkeena oli maitoa ja aamutuoretta kirnupiimää, joskus myös kokkelipiimää, jos sattui olemaan viiliä sekoitettavaksi kirnupiimän joukkoon. Päivällisen jälkeen lapset lähtivät ulos.

Eetun päiväkirjaan tuli merkintä: Pihalla lyötiin palloa ja oltiin sokkosilla. Uin ensimmäisen kerran.

Iltapäivällä oli lapsilla aikaa leikkiä. Ensin lyötiin palloa riihikedolla. Siellä oli avaruutta kovimmallekin lyöjälle.

Pian liittyivät naapurin lapset joukkoon ja alettiin leikkiä sokkosilla oloa. Eikä aikaakaan, kun yksi ja toinen alkoi pyyhkiä hikeä otsaltaan.

- Onko kukaan vielä uinut tänä keväänä? Vieno huudahti kuumissaan.

- En ainakaan minä, kuului kuin yhdestä suusta.

- No sitten mennään, Vieno kipaisi juoksuun kohti Niinisen rantaa, jonne oli muutama sata metriä.

Vesi oli vielä kylmää, vaikka kesän tulo olikin jo pitkällä kauniiden ilmojen johdosta, mutta nyt oli vasta toukokuu ja edellinen talvi oli ollut ankara.

Lehmät kävivät kärsimättömiksi navetassa. Ne aistivat kevään tulon, sillä navetan ovet olivat olleet avoimina jo useina aurinkoisina päivinä. Ne nuuhkivat ulkoa tulevaa kevään ja oraalle nousseen uuden ruohon tuoksua sieraimet pörhöllään. Siinä ammuttiin ja temmottiin. Lampaat määkivät ja siat röhkivät omissa karsinoissaan.

28

Karjan, varsinkin lehmien uloslasku oli emännän kunniatehtävä. Siitä, miten hyvin se sujui riippui lehmien anti ja laiduntamisen onnistuminen, sanottiin.

Ensimmäisen ulospääsyn riemu oli rajaton. Ei siinä tiedetty mihin päin mentiin. Tönittiin, puskettiin ja välillä kaaduttiinkin. Ulos päästyä kirmattiin minkä sorkista lähti. Haukattiin heinää ja otettiin mittaa toisista. Selvitettiin kenestä tulee johtajalehmä, tulevana kesänä. Kenen kaulaan pannaan kello ja ketä seurataan laitumelle ja kotiin omaan aitaukseen lypsyä varten. Hyvin ne oppivat tuntemaan oman kellokkaansa. Harvoin eksyivät naapurin karjan joukkoon. Joskus joku nuori hieho saattoi vähän harhailla ennen kuin löysi omiensa luo. Lehmät laidunsivat koko kesän ulkolaitumilla, ja ne tuotiin aina illalla lypsyä varten navetan takana olevaan aitaukseen ja ajettiin aamulla taas laitumelle.

Heiskalan lehmillä oli Soijinlammen lähellä aidattu laidun, jonne ne ajettiin Soijinlammen päästä. Usein olivat lapset paimenessa.

Eetun päiväkirja kertoo useasti: Kävin Martan ja Vienon kanssa lehmissä.

Iltasella kävin lehmissä.

Tai sitten:

Hevoset laskettiin talon lähellä olevaan hakaan, josta ne saatiin tarvittaessa helposti kiinni. Hevosten uittaminen oli pojista mieluista puuhaa. Se teki uintiretkistä entistä hauskempia. Oli reteetä ratsastaa hevosella uimarannalle toisten katsellessa kateellisina. Eetu muisti joskus rehvastellessaan pudonneensa hevosen selästä, sen rynnistäessä innoissaan veteen paarmoja pakoon kesän kuumimpaan aikaan. Silloin se harmitti, mutta onneksi unohtui pian.

Sikoja varten oli oma ulkoaitaus sikalan yhteydessä.

Sinne johti ovi suoraan sikalasta. Siat tonkivat pian aitauksensa mustalle murolle ja piehtaroivat murokossa. Pyö29

riessään ravassa ne saivat pintaansa ikään kuin panssarin itikoita ja paarmoja vastaan.

Kesä oli riemullista aikaa myös lampaille, sillä ne pääsivät ulos lampolasta ja saivat kirmailla vapaasti omassa metsäisessä aitauksessaan, jossa oli pieni luonnonniitty.

Niityn laitaa pitkin virtasi pieni lähteestä lähtevä puro.

Vettä riitti koko kesän, vaikka puronjuoksu olikin verkkaista. Puro laski pienenä lirisevänä vanana Niiniseen.

Syksyllä lampaiden ottamisessa kiinni keritsemistä varten tarvittiinkin sitten kaikki talosta löytyvä väki ja vähän vielä naapureitakin. Lampaat olivat niin villiintyneet, että niiden kiinnisaaminen oli aina sattuman varassa. Niitä yritettiin aidata pienempään tilaan, mutta aina ne hyppivät korkeankin aidan yli, vaikka tuuheaksi kasvaneen villan paino teki hypyt vaivalloisiksi.

Kanat olivat irrallaan navetassa. Niitä varten oli tehty kanaverkosta ulos aitaus, josta johti silta yläluukun kautta navetan siihen osaan, jossa kanakopit sijaitsivat. Kanakopeissa oli pehmustetut pesät munimista varten, mutta eivät kanat aina niihin munineet. Ne löysivät mitä ihmeellisimpiä paikkoja, mihin munia, ikkunalla olleeseen tyhjään kippoon, rikkinäisten rukkasten päälle, vasikan syöttökaukaloon ja ties minne. Tarkoituksena tietenkin oli päästä salaa hautomaan. Joskus se jopa onnistui. Ainakin osittain.

Ruskeankirjava, komea kukko tepasteli kanaparvensa keskellä uljaana keikuttaen ylpeästi päätään, kiekaisten välillä komentoja kotkottavalle haaremilleen.

Lapset etsivät mielellään kanojen pesiä. Se oli heistä vielä hauskempaa leikkiä, kuin avaimen piilottaminen.

Eetu vanhimpana oli tietenkin nokkelampi, mutta hyvin pärjäsivät myös Vieno ja Kerttu. Usein he kilpailivat siitä, kuka löytää useampia piiloja.

30

Oli perunanteon aika. Eetu kirjoitti päiväkirjaansa: 30.5. Tehtiin perunata.

31.5. Lopetettiin perunan teko ja kylvettiin turnipsia.

Eetu tuli koulukortteeristaan Pieksämäeltä kotiin hyvissä ajoin perjantaina, koska lauantai oli lomapäivä. Poika oli kiirehtinyt kotiin, ei malttanut odottaa linja-autoa. Oli polkenut pyörällä koko pitkän matkan edes lepäämättä välillä. Perunanteko oli jo hyvässä vauhdissa hänen saavuttuaan. Hevonen oli valjastettu sahran, yksiteräisen auran, eteen ja se eteni tasaista tahtia saran päästä päähän jättäen jälkeensä vaon, johon jäljessä tuleva joukko pudotti itäneet perunamukulat sopivin välein. Maa oli hyvin muokattu, pehmeä, tuoksuva ja auringon lämmittämä.

Toukotyöt olivat hyvässä jamassa. Suurin osa pelloista oli kylvetty, kesantopelto kynnetty ja sinne karjasuojista ja karjapihasta ajetut lantapatterit levitetty ja muokattu välittömästi maahan, ettei aurinko ja kevätilma pääse haihduttamaan kallisarvoisia aromeja. Kesantopellon ojat oli perattu ja ojapenkat kuokittu multaviksi. Pelto jätettiin lepäämään yli heinänteon syysrukiin kylvöä varten. Viereiset pari sarkaa oli varattu turnipsia varten. Nauris oli kylvetty keittiöpuutarhan vieressä sijaitsevalle peltotilkulle ja Soijinpellolle pellava. Se oli sijaintipaikkansa puolesta paras paikka pellavalle, koska lampi, jossa pellava liotettiin, oli lähellä. Akaanpäänsuon pellolle oli kylvetty heti perunanistutusurakan jälkeen sekalia, eli sekaviljaa, ohran, kauran ja herneen sekoitusta eläinten ruokintaa varten.

Koitti kauan odotettu viimeinen koulupäivä. Suvivirsi kaikui helein lastenäänin koulun juhlasalissa ja lapset juhlapuvuissaan hymyilivät kilpaa auringon kanssa. Nyt oli taas uusi kevät, kaikilla hyvä mieli ja sydän täynnä 31

kesän odotusta, vaikka toisaalta oli ikävä erota koulutovereista kolmeksi kuukaudeksi.

Isä tuli hakemaan Eetua Pieksämäeltä ja kiittämään kortteeripaikan isäntäväkeä kuluneesta kouluvuodesta ja varmistamaan, että poika saisi edelleen asua jo tutuksi tulleessa perheessä. Kotiin päin tullessa isä pysäytti hevosen pellon reunaan.

- Katsotaan miten timotei on itänyt, hän sanoi viiksiään sipaisten.

Eetu hypähti ketterästi rattailta ja juoksi pellolle.

- Peltohan on kauttaaltaan vihreää mattoa, hän huusi riemuissaan.

Isä katsoi poikaansa ja mietti itsekseen, että teinkö oikein, kun laitoin hänet oppikouluun. Poika on vielä lapsi ja näyttää nauttivan luonnosta ja maalaiselämästä täysin siemauksin. Hän olisi halunnut tiedustella sitä pojalta, mutta ei rohjennut. Hän tunsi itsensä väsyneeksi, vaikka eihän 60 -vuotias ole vanha, hän lohduttautui.

- No tulehan jo poika, kotona jo odotetaan pullakahvin kanssa - Ihanaa, kolme kuukautta kesälomaa! Eetu huokaisi kivutessaan rattaille isänsä viereen.

Eetun päiväkirjaan tuli merkintä: 1.6. Kesäloma alkoi. Tehtiin aitaa Akanpatamassa.

- Herätys, herätys unikeko! Vieno puisteli Eetua hartioista kaikin voimin. Sinun pitää lähteä Akanpatamaan aidan tekoon. Pojat ovat jo menossa.

- Paljonko kello on? Eetu murahti unisena.

- Se on jo kahdeksan, nyt on kiire, minäkin lähden mukaan.

Eetu pukeutui, hörppäsi nopeasti kupin kahvia, otti voileivän mukaansa ja juoksi toisten jälkeen tielle. Pian he saapuivat perille. Oli kaunis kesäkuun aamu, ojanpien32

tareet olivat täynnä ahomansikan ja mesimarjan kukkia.

Luonto oli heleän vihreä ja tuoksui kesälle. Metsälämpäre, jonka läpi he kulkivat oli täynnä metsätähtiä, ja oravanmarjan hennon valkeat kukkavanat levittivät ympärilleen huumaavaa tuoksua. Kirjosiepot, peipposet ja leppälinnut suihkivat sinne tänne, pesiminen oli täydessä käynnissä.

Mutta nyt ei joutanut ihailemaan luontoa, sillä aidan teko oli nyt ensisijalla. Kylän tunnetuin aidantekijä Taavi oli mukana. Työ oli aloitettu eilen, joten talvella otettuja sopivankokoisia mänty- ja kuusiaidaksia ja seipäitä oli valmiina paikalla. Aidakset oli ensin halkaistava. Työ vaati kaksi miestä, sellaisia, joiden kirves meni sinne mihin pitikin. Taavi oli toinen, ja toisen kirveen varressa vuorottelivat Lauri, Vilho ja Eemeli. Taavi löi ensin puun halki ja Lauri löi kirveensä samaan halkioon. Näin he vuorottelivat, kunnes koko puu oli halki. Kerralla saatiin kaksi aidasta. Paikalla olikin jo iso kasa aidaksia. Niitä oli tehty aina hanttihommina. Samoin seipäitä, jotka oli keväällä kuorittu ja teroitettu toisesta päästä. Paksummista seipäistä oli tehty heinäseipäitä teroittamalla ne molemmista päistään.

Nyt tarvittiin vielä vitsaksia, joilla sidottiin seiväsparit yhteen kiertämällä ikään kuin kahdeksikkoa tehden. Eetu ja Vieno laitettiin vitsaksien hakuun. He etsivät sopivan kokoisia suoria katajia tai sopivan kokoisia kuusen taimia, jotka halkaistiin puukolla kahtia ja haudottiin kuumassa vesipadassa nuotion päällä pehmeiksi. Nyt olikin kaikki aitatarpeet kasassa.

Aita-alue raivattiin, ja rautakangilla lyötiin reikiä maahan sopivin välein kaksi rinnakkain. Reikiin lyötiin seipäät ja niiden väliin koottiin aita. Ensin lyhyt aidas, sen päälle pitempi ja pitempi, näin jatkettiin, kunnes saatiin aikaan sopiva kaltevuus ja korkeus aidalle. Aidan tekijäl33

tä vaadittiin silmää, jotta lopputulos olisi kaunis, siisti ja ympäristöä täydentävä.

Keskikesän juhla, juhannus, vuoden pisin päivä, lähestyi.

Ammoisina aikoina juhannuksena vietettiin säänjumala Ukon juhlaa hyvän sadon ja hedelmällisyyden varmistamiseksi. Myöhemmin kristityt alkoivat viettää sitä Johannes Kastajan syntymäjuhlana. Johanneksesta juhannus on saanut nimensäkin. Vanhoja perinteitä oli kuitenkin vaikeaa, miltei mahdotonta, kitkeä kansasta pois, sillä juhlapäiväperinteet perustuivat maanviljelyskulttuurille.

Ne noudattivat vuodenkiertoa, viljelyä, karjanhoitoa, sadonkorjuuta ynnämuuta, joten juhannuskin säilytti alkuperäisen luonteensa kansanjuhlana, vaikka se samalla oli kirkollinen juhla.

Oikutteleva alkukuun sää oli saanut lehtipuut täyteen kukoistukseensa ja kukkien vanat nousemaan kosteasta mullantuoksuisesta maasta kohti valoa. Ahoille, luonnonniityille ja ojanpientareille ilmestyi leinikkien, siankärsäheinien, suolaheinien ja puna-apiloiden lisäksi joka päivä uusia tulokkaita. Maitohorsmat ja kurjenpolvetkin alkoivat jo availla nuppujaan.

Juhannukseen valmistauduttiin huolella. Peltotyöt oli tehty, joten nyt oli aikaa keskittyä muuhun. Juhannus oli juhla, ja juhlaa varten kaiken piti olla kunnossa ja talon näyttää parhaat puolensa. Koko kartano piti siivota perinpohjin. Siinä oli Olga oikein elementissään. Hän juoksutti piikoja ja apulaisia, lapsiakin, kantamaan mattoja ja huonekaluja ulos tomutettavaksi. Lauri oli vaimonsa apuna ripsumassa katajaluudalla huoneet. Olga pesi piikojen kanssa lattiat juuriharjalla hangaten ja väljällä vedellä huuhdellen.

Myös aitat siivottiin perusteellisesti. Liha-aitta, joka oli tyhjänä, kuurattiin perusteellisesti. Eetu, Vieno ja Kerttu kantoivat vaateaitoista kaikki siellä lojuvan roinan 34

ulos. Naiset ripsuivat ja pesivät. Aitan sisältö tuulettui pihanurmella, ja usein kävi niin, että se kannettiin sellaisenaan takaisin sisälle aittaan odottamaan taas ensi juhannuksena samaa tohinaa.

Perin pohjin kuurattu tupa koristeltiin koivun ja pihlajan oksilla ja luonnonkukilla. Nuorten lehvien uskottiin tuovan taloon hyvän satovuoden. Se oli vanha uskomus ja sitä haluttiin jatkaa, toivathan tuoreet oksat sisälle kesän tuoksun ja antoivat tuvalle juhlavan ilmeen.

Kello 19 aikoihin aikuiset lähtivät nuotan vetoon. Nyyssölän miesten lisäksi mukana olivat kaikki Heiskalan pojat. Juhannusyön nuotanvedosta oli heille tullut jo perinne.

Nuottaveneeksi otettiin Nyyssölän vene, koska se oli isompi kuin Heiskalan tervattu vene. Veneen keskelle asetettiin köysikela köysineen. Kelan ”korvakot” olivat veneenlaidoissa, ja veneen perässä oli perähaarukka, jota myöten köysi kulki kelatessa. Varusteisiin kuului myös ”tarvon” eli ”porkka”, jolla ”soutijainen ” ajeli kalat nuottaan. Eetu nuorimpana oli jo useamman vuoden ajan toiminut ”soutijaisena”.

Tänä vuonna sattui olemaan otollinen tuuli. Tuuli kävi ”moan peältä” eli maalta päin ja se tuuli ”vesietelästä” (kaakosta). Myös etelätuuli oli kalantulolle otollinen.

Miehet palasivat keskiyön aikaan nuotalta kohtalaisen saaliin kera. Saalis sai odottaa perkaamista jonkin aikaa, sillä oli aika sytyttää kokko ennekuin lapset väsyisivät.

Niinisen rantaan oli kasattu kylän yhteinen juhannuskokko. Joka talosta oli ollut väkeä kokon rakennuspuuhissa. Siitä tulikin komea kokko. Kaksi puolilahoa tervavenettä vastakkain ja lisäksi puun karahkoita, kantoja ja risuja. Kokon ympärillä leikittiin ja laulettiin.

Kun aikuiset lähtivät pois kokolta, kylän nuoret jäivät vielä ihailemaan hitaasti raukenevaa hiillosta, kunnes 35

Vieno keksi, että haetaan perunoita ja nauriita paistikkaiksi. Niin tehtiin, ja siellä hehkuvassa, hiljaa hiipuvassa nuotiossa paistuivat nauriit ja perunat kypsiksi. Mustan palaneen kuoren alta löytyi makoisa sisus. Se maistui paremmalta kuin paras suklaapatukka. Kokkotuli hiipui hiljaa ja uni alkoi painaa juhannuksen viettäjien silmiä.

Sinä juhannuksena jäivät juhannustaiat tekemättä.

Aikuisten juhannukseen kuului vielä yhteinen illanvietto Nyyssölän tuvassa. Heiskalan pojat olivat oppineet, että Elsalla oli aina kalakukko valmiina kellarissa, joten he kävivät hakemassa sen vaikkapa Ville-isäntä ei olisikaan ollut mukana.

Heiskalan kirjava kukko oli jo ennättänyt lopettaa kiekaisunsa ennen kuin pojat malttoivat kömpiä omiin aittoihinsa nukkumaan. Aamulla saisi nukkua niin pitkään kuin huvittaa.

Aurinko oli noussut jo metsänreunan yläpuolelle ja porotti kuumasti pihamaalle heinäväen rymistäessä aamiaisen nautittuaan ulos tuvan ovesta, läpi viileän porstuan, jossa sijaitsivat maito- ja ruokakomerot. Eteinen ei säilynyt viileänä tähän aikaan kesästä, vaikka ulko-ovea pyrittiinkin pitämään suljettuna.

Tänä aurinkoisena heinäntekoaamuna löi lämmin aalto tulijoita vastaan heti ulkoeteisestä portaille astuttaessa.

Lauri tuli ulos ensimmäisenä ja tarkasti, että kaikki tarvittavat heinähangot, haravat ja viikatteet olivat paikoillaan seinän vieressä.

Lauri oli veljeksistä vanhin 28 kesäinen nuorukainen.

Hän oli myös pisin, tummin ja komein. Hänellä oli tummansiniset eloisat silmät, kaunismuotoiset kasvot ja suora sopusuhtainen nenä. Hiukset kiilsivät hiilenmustina auringonsäteen osuessa niihin. Parasta hänessä kuitenkin oli hänen iloinen, ystävällinen luonteensa. Hänellä oli paljon ystäviä, ja kaikki pitivät hänestä.

36

- Taitaa olla edessä hikinen päivä, Olga huokaisi astuessaan ulos tuvan ovesta ja heilautti kättään ikään kuin hikeä pyyhkien.

- Hyvä heinäpouta, sitä kai tarkoitit, Lauri virnisti kiusoitellen ja läpsäytti leikkisästi vaimoaan takamuksille.

Olga asetti heinähangon olalleen ja vilkaisi miestään hymyillen. He olivat avioituneet viime syksynä ja odottivat innokkaasti omaan kotiin muuttoa. Ehkä vielä joulu vietetään Heiskalassa, mutta ennen kevätpurojen solinaa ollaan ikioman kodin suojissa Kotamäellä. Ajatuskin siitä sai heleän punan nousemaan tytön poskille.

Lauri katsoi haikeasti vaimonsa keinahtelevaa käyntiä.

Olga oli kaunis tyttö. Ruskea hiuskiehkura pyrki esiin huivin alta, kun hän kääntyi katsomaan taakseen. Hän oli hoikka varreltaan, mutta somasti pyöristynyt vatsanseutu viestitti, että pian olisi perheenlisäystä tulossa. Käsivarret sekä pitkät, hoikat sääret olivat kesän mittaan kauniisti päivettyneet. Siniset silmät hymyilivät melkein aina.

Tyttö oli hyväntuulinen ja ahkera. Lauri tunsi sydämensä melkein pakahtuvan onnesta, kun hän ajatteli heidän uutta pian valmistuvaa kotiaan ja tulevaa perheenlisäystä. Kätilö oli ennustanut, että tulossa saattaisi olla kaksoset.

Olga oli onnellinen. Hän muisteli hymyillen Laurin kosintaa. Olgalla oli silloin jo sulhanen, Harjun poikamies isäntä Akseli. Tyttö oli salaa ihaillut Lauria, mutta luuli, että poika ei ota häntä vakavasti, leikkii vain. Kun sitten Lauri yllättäen kosi, niin siinä lensivät Akselin kihlat samantien nurkkaan. Samalla rikkoutui myös Akselin usko rakkauteen ja hän jäi loppuiäkseen poikamieheksi.

Heinäväki saapui seivästettävälle niitylle vilkkaasti keskustellen. Vilho oli jo hevosen ja niittokoneen kanssa ennättänyt niitylle ja heinänkaato oli täydessä käynnissä.

Niittokoneen jättämä tasainen luoko oli kauniisti kupeellaan. Sankka parvi paarmoja ja kärpäsiä pörräsi hevosen ympärillä ja ahdisteli myös hevosmiestä. Edellisenä päi37

vänä kaadetuista heinistä nousi kuivan timotein ja apilaan täyteläinen tuoksu. Wille-isäntä itse ohjasi haravakoneen eteen valjastettua hevosta. Taitavasti hän kasasi heinät sopivin välein seipäille nostamista varten.

Lauri hakkasi isolla rautakangilla maahan seipäänreikiä ja mätki seipäitä pystyyn nuoruuden innolla. Eemeli kantoi seipäitä sylyksessä pitkin sarkoja ja osallistui seipäälle laittoon heti seipäät kannettuaan. Eetu, Olga ja naapurista tullut heinäväki nosteli isoja heinätukkoja seipäille kilpaillen viereisellä saralla olevien kanssa. Työskentely oli järjestelmällistä. Seivästettiin aina kaksi sarkaa rinnakkain ja molempien sarkojen hankomiesten apuna oli pari haravanaista, joiden tehtävänä oli huolehtia, ettei seipäiden ympärille jäänyt irtoheiniä, eli riäppeitä.

Serkukset Rauha, Martta, Vieno, Kerttu ja Elna juoksuttivat tappeja pärekoreissa seipäältä seipäälle ja asettivat ne paikoilleen. Tappitytöillä oli kiire, sillä tapit piti olla ajoissa paikoillaan, ettei heinänteko hidastuisi. Tappityttöjen tehtävänä oli huolehtia myös siitä, että heinäväellä oli kaljatonkka ja piimähinkki aina lähisaralla. Tytöt juoksuttivat aina kaksistaan niitä ja mukikoria saralta toiselle työn etenemisen tahdissa.

Pellolla kävi vilkas puheensorina. Keskusteltiin missä vaiheessa heinänteko oli missäkin talossa, ja miten vilja oli pelloilla kasvanut. Maatyöt olivat kylän yhteisen mielenkiinnon kohteena ja heinän- ja viljankorjuu tehtiin talkootyönä, periaatteella ”vuoroin vieraissa”. Naapuriapu oli kylän voimavara. Usein koneetkin olivat useamman talon yhdessä omistamia.

Ruokakello soi.

- Huh, huh, tulipa se sopivaan aikaan, Eemeli huokasi.

- Sarka on ihan kohta seivästetty, ja niin näkyy olevan naapureillakin. Tehdään nämä sarat loppuun ja aloitetaan iltapäivällä haasian teko, Vilho sanoi pysäyttäen hevosensa saran päähän.

38

- Tuonne pellon alapäähän ne haasiat sopii hyvin tehdä. Siellä on jo riu’ut ja vitsakset ladossa valmiina, hän jatkoi.

- Niinpä, haasiat ovat siellä valmiiksi ladon vieressä, ja niistä on helppo kantaa kuivat heinät vaikka hangoilla suoraan latoon, Eetu järkeili .

- Kipaise Eetu kysymään isältä, onko hän samaa mieltä asiasta, Eemeli tuumi nostaen viimeisen heinätupon seipään katoksi. – Vanha-isä puhui muistaakseni aamulla haasian teosta.

Heinäväki löi hangot peltoon ja asetti haravat pulleaa heinäseivästä vasten pystyyn ja lähti iloisesti rupatellen astelemaan tupaa kohti.

Päivällisen jälkeen oli ruokaperräisten aika. Se kului tuvassa istuskellen tai ulkona varjoisalla penkillä kukkimistaan lopettavien pihlaja- ja sireenipuiden alla. Poutapäivää ei kuitenkaan tuhlattu joutenoloon, vaan kohta väki oli jo täydessä touhussa haasiaa kasaamassa. Lauri ja Wille-isäntä löivät riukuja pystyyn viidentoista metrin haasiaa varten. Pystyriu’ut muutaman metrin välein ja niihin sidottiin vitsaksilla neljä poikkiriukua aijaksiksi 40 sentin välein. Ensin täytettiin alariuku heinätukoilla, sitten seuraava ylöspäin, kunnes haasia oli valmis. Eikä aikaakaan, kun koko niityn alaosa oli haasioita täynnä.

Haasia puolusti paikkaansa sillä, että siinä säilyi heinät hyvin, vaikka satoikin ja jos lato oli lähellä kävi purkaminen kätevästi, vaikka heinät piti nostella riuku riu’ulta erikseen. Yksi haasia vastasi kymmentä heinäseivästä.

39

Heinänteon jälkeen lapset saivat lähteä omiin leikkeihinsä. Tietysti he suunnistivat heti uimarannalle. Aivan kuin vasikkalauma kesälaitumella, kirmaisi viisi tyttöä ja kolme poikaa uimapuvuissaan paljain jaloin yli tien ja kesantopellon kohti Niinisen rantaa. Eetun ja tyttöjen lisäksi olivat naapurien pojat Matti ja Antti liittyneet joukkoon.

He olivat Eetun ikätovereita ja vierailivat usein Heiskalassa, varsinkin kesäisin. Olivat olleet kansakoulussa yhtä aikaa.

Tytöt lähtivät soutelemaan Nyyssösen veneellä ja pojat jäivät rannalle vesisotasille. Eikä aikaakaan, kun tytöt hyppäsivät veneestä järveen, ja vene lipui hiljaa kaislikon suojaan. Pojat huomasivat tilaisuutensa tulleen, kiipesivät veneeseen ja lähtivät soutamaan pakoon. Tytöt ryntäsivät perään, mutta eivät saaneet kiinni, ennen kuin pojat kyllästyivät soutamiseen ja palasivat rannalle.

Talon naisväki oli myös Niinisen rannassa. Ei suinkaan uimassa, vaan pyykillä. Pyykkirannassa oli iso pata valkopyykin keittämistä varten ja puiset pesusoikot pyykinpesua varten. Padan alle oli jo viritetty nuotio ja pesuvesi porisi padassa. Likaisimpiin vaatteisiin, kuten miesten työvaatteisiin hierottiin itse valmistettua saippuaa ja jätettiin soikkoon likoamaan joksikin aikaa. Liotuksen jälkeen vaatteet asetettiin kiven päälle ja hakattiin kartulla lika pois. Huuhtelu tapahtui aina järvessä seisten.

Vilhelmiina, Olga ja talon piiat olivat kaikki mukana.

He olivat nostaneet hameensa helmat vyötärönauhan alle ja pukeneet esiliinat ylleen vaatteita suojellakseen, mutta kastuivathan ne, ihan alusvaatekertaa myöten. Huivi esti hiuksia valumasta kasvoille työn touhussa.

Olga otti omaan soikkoonsa valkoisia liinavaatteita, hieroi niihin vähän saippuaa ja hankasi vaatteita puista pyykkilautaa vasten, kunnes lika oli irronnut. Valko40

pyykki oli myös keitettävä lipeävedessä, jotta se pysyisi valkeana. Vilhelmiina oli pyykkiä keittämässä. Kun tarvittava lämmin vesi oli otettu padasta lisättiin veteen lipeää. Lipeän määrän kanssa oli oltava tarkkana. Sitä piti olla juuri sen verran, että sormenpäätä kastamalla ja maistamalla vesi maistui hieman makealle. Liika lipeä olisi haurastuttanut kuidut.

Rannasta levisi pyykkipäivänä saippuan ja lipeän makea usvainen pilvi kauas ympäristöön. Aurinko ja tuulenvire kuivattivat pyykit hetkessä. Kesäinen pyykkipäivä, vaikka se oli raskas, tuntui usein lomapäivältä, kun sai olla luonnon helmassa järven tuntumassa.

Eetu kirjoitti sinä iltana päiväkirjaansa: Käytiin soutelemassa. Varastettiin tyttöjen vene, heidän ollessaan uimassa. Iltasella juoksenneltiin pihassa, oltiin hippasilla, numeroisilla ja leikittiin vaikka mitä, kuten lapset ainakin. Ryöstelimme toistemme hattuja ja sitten teimme valloitusretkiä saadaksemme ne takaisin.

Aamu koitti aurinkoisena ja lapset olivat saaneet luvan lähteä ongelle.

- Tulehan Vieno, mennään kaivamaan matoja, Eetu sanoi, otti talikon navetan seinustalta ja lähti harppomaan karjakeittiön taakse.

- Täältä löytyy aina pulleita kastikkaita, hän hihkaisi perässään kipittävälle Vienolle.

- Eikös tämä ole se oikea matopurkki? Vieno näytti kädessään olevaa ruostunutta peltipurkkia.

- On minulla parempikin, mutta se taitaa olla makuuaittani alla. Katso miten iso kastikas! Eetu heilutteli lihavaa matoa edestakaisin ja heitti sen sitten Vienoa kohti. – Pane purkkiin.

- Hyi, mitä teit, Vieno hihkaisi, madon osuessa hänen poskeensa, jättäen siihen limaisen, multaisen läiskän.

41

- Ei ollut tarkoitus osua, Eetu tuskaili katuvaisena ilkikurinen pilke sinisissä silmissään. – Anteeksi, saat laittaa sen madon omaan onkeesi.

Pian oli purkki täynnä hyviä onkilieroja. Kerttu, Rauha ja Martta olivat matoja odottaessaan hakeneet onget aitan kongilta, ja pian rynnisti koko lapsilauma kohti Soijinlampea. Kuljettuaan vähän matkaa maantietä pitkin, he hyppäsivät ojan yli pellolle ja seisahtuivat yhtä aikaa ihailemaan edessään avautuvaa näkymää. Pellavapelto väreili kirkkaassa auringonpaisteessa taivaansinisenä kuin järvenselkä. Pellavan kukinta oli parhaimmillaan.

- Onpa kaunis näky, Rauha huudahti ihaillen.

- Ja hyvin näkyy pellava itäneen, Eetu totesi, sillä hän oli ollut pellavaa kylvämässä. – Tiuhaan minä sitä kylvinkin, hän kehaisi.

Matka jatkui läpi pienen metsikön, kunnes tummavetinen lampi sukelsi näkyviin.

- Nyt onkimaan, kuului yhteinen riemuhuuto.

Kauniin aurinkoisen kesäkuun ja helteisenä alkaneen heinäkuun ansiosta heinä kuivui kahisten seipäillä. Lapset juoksivat paljain jaloin sänkipellolla hippasilla- ja piilosillaoloa rivissä törröttävien heinäseipäitten peittämiä sarkoja pitkin. Heinänkorsien sänki pisteli ilkeästi jalkapohjia jos käveli hitaasti, mutta juostessa se ei tuntunut lainkaan.

He poukkoilivat milloin mistäkin, useimmin seipäiden takaa tai välistä, mutta joku keksi aina poiketa ja piiloutua ojaan, jonka pientareelta oli juuri poiminut suuhunsa meheviä ahomansikoita. Niitä oli läheisen ladon ympäristö punaisenaan.

Joskus istuttiin hirrellä ladon oviaukossa, ja kilpailtiin siitä, kuka saa nopeimmin timotein korren täyteen mansikoita. Eetun mielestä valitettavan usein isot tytöt, Vieno tai Rauha voittivat, mutta kaikilla oli hauskaa. Heinäpel42

lon leikit loppuivat aikanaan, sillä heinä oli korjattava latoihin, talteen eläinten talviruokintaa varten.

Sinä päivänä aurinko oli päättänyt olla näyttäytymättä.

Se oli piiloutunut koko taivasta peittävän pilviharson taakse. Päivä oli lämmin ja tyyni, eivätkä pilvet enteilleet sadetta, vaikka hellettä oli jatkunut juhannuksesta lähtien.

Eemeli valjasti hevosen leveälaitaisen reen eteen ja ajoi sen pellolle, jonne heinänkorjuuväki oli saapunut hankoineen ja haravoineen. Reki luisti hyvin kuivalla sänkisellä pellolla, ja syrjäytti sen vuoksi kärryt.

Lauri, Vilho ja Pekka-renki latoivat kuivat heinät seipäistä reen kehikkoon. Isommat tytöt ja Eetu olivat reessä, ottivat heinät vastaan ja polkivat ne tiiviimmäksi kuormaksi. Martta, Kerttu ja Elna ottivat kaikki tapit seipäistä irti ja laittoivat ne mukanaan tuomiinsa pärekoreihin talteen ensi kesää varten. Kun kuorma oli täynnä, hyppäsivät tytöt kyytiin, sillä he halusivat päästä ladolle polkemaan heiniä. Miehet seurasivat jalkaisin perässä.

He mättivät heinät latoon ja heittivät väliin karkeaa suolaa, jotta heinät säilyisivät yli talven, ja jotta karja saisi suolasta tarvitsemiaan hivenaineita. Lapset olivat joka kesä haltioissaan saadessaan mielin määrin telmiä ladossa, ihan luvan perästä.

Lato toisensa jälkeen täyttyi kuivista heinistä, ja viimeiset varastoitiin tallin parvelle syksyllä alkavaa käyttöä varten.

Tuuli suhisi hiljaa ja sai ruispellon lainehtimaan kullan keltaisena. Pellon ruiskaunokit olivat menettäneet kirkkaan sinisen värinsä ja vaaleat terälehdet riippuivat apean näköisinä alaspäin. Rukiin korret seisoivat jäykkinä ja tähkät riippuivat pulleiden jyvien painamina kohti maata.

Oli elokuu, ja syysruis oli valmista leikattavaksi.

Lyydian puoliso Eetu Vuokko tuli rukiinleikkuutalkoisiin.

Lyydia, eli Lyyti, kuten häntä kotioloissa kutsuttiin, jäi 43

kotiin Ilomantsiin neljän pienen lapsen kanssa, joista vanhin oli kuusikesäinen Irja ja nuorin vasta seitsemän kuukauden ikäinen Taimi. Vanhimmat tytöt, Rauha 12 vuotta ja Martta 9 vuotta, olivat olleet Heiskalassa melkein koko kesän.

Oman talon väen lisäksi rukiinleikkuuseen osallistui lähitalojen väkeä, joten ruispellon laidassa, kauniina elokuun aamuna, seisoi sirpit, viikatteet ja haravat mukanaan toistakymmentä aikuista ja vielä lisäksi liuta lapsia.

Vuokon Eetulla, Laurilla ja Eemelillä oli viikatteet (kansansuussa viitakkeet) ja muilla sirpit rukiin leikkuuta varten. Viikate on pitkä väärävartinen työkalu, jonka käärmeenkielenterävä loivasti kaartuva terä oli taottu pajassa hiiliteräksestä. Miehet kulkivat rinta rinnan ja niittivät rukiinkorret luokoon, eli samansuuntaisesti, helposti nippuun kerättäväksi matoksi. Jäljessä tulijat keräsivät sopivan nipun olkia kasaan ja sitoivat sen oljista kierretyllä siteellä kiinni lyhteeksi.

Sirpillä leikkaaminen oli hitaampaa ja vaivalloisempaa.

Kumara asento rasitti selkää ja leikkaaminen oli raskasta.

Sirppi on lyhytvartinen, myös pajassa taottu jyrkemmin kaartuva, hyvin teroitettu työväline.

Sirpillä leikkaaja otti vasempaan käteen nipun rukiita ja oikeaan käteen sirpin, jolla hän leikkasi korret juuresta poikki. Tarpeeksi leikattuaan hän sitoi rukiinkorret lyhteeksi. Myöhemmin lyhteet koottiin pellolle kuhilaiksi. Yksi kuhilas koottiin 10-12 :sta lyhteestä, siten että yksi lyhde taitettiin ”pönkäksi” alle ja toiset ladottiin sitä vasten pystyyn jyväpuoli ylöspäin. Katoksi rakennelman päälle taitettiin yksi lyhde. Isommat lapset haravoivat puisilla haravilla kaikki rippeet kuhilaisiin kuivumaan.

Sinä aurinkoisen lämpimänä loppukesän päivänä ei maltettu lähteä tupaan päiväkahville, joka nautittiin totuttuun tapaan yhdentoista aikaan. Vilhelmiina-emäntä laittoi tuvassa eväskorin valmiiksi pellolle vietäväksi. Siinä 44

oli kahvia, mehua, ruisleipää ja vehnäpullaa. Vieno ja Kerttu kipaisivat hakemassa korit ja kantoivat niitä selät väärinä pellon laitaan, Eetun miehekkäästi avustamana.

Pieni tauko ja selän oikaisu teki hyvää rukiinleikkuussa väsyneille jäsenille ja antoi uutta puhtia työn jatkamiseksi päivälliseen saakka.

Päivällisen jälkeen pidettiin tunnin lepotauko, jonka jokainen sai viettää kuten halusi. Useimmat näkyivät panevan pitkäkseen kuka tuvan penkille, kuka pehmeälle pihanurmikolle. Vaakasuora asento rentoutti selkä- ja käsivarsilihaksia päivänrasituksista. Lapset selailivat nauraen jotain kuvalehteä tuvan nurkassa.

- Eetu, tulehan tänne, kuului vanhan äidin ääni keittiöstä.

Ketterästi poika pyörähti kannoillaan ja juoksi tuvan poikki huutaen mennessään.

- Mitä nyt, mitä pitää tehdä?

- Hakea lehmät haasta iltalypsyä varten kartanolle, vastaus kuului. - Ota Rauha ja Vieno avuksesi, niin joudutte nopeammin takaisin pellolle.

- Rauha ja Vieno, nyt lähdetään lehmiin, Eetu huusi tytöille, ja samassa lapset jo kirmaisivat ovesta ulos pihtipielet kolisten.

Sakonkylässä joka talon lehmillä oli omat aidatut laitumensa, mutta useissa kylissä oli tapana, että koko kylän karja kävi vapaalla laitumella, joka tarkoitti sitä, että karja etsi ruokansa metsästä ja luonnonniityiltä. Yhdessä, koko karjalauma, tulla lönkytti iltaisin kyläkujaa pitkin ja hajaantui oman kellokkaansa jäljessä kukin omaan kotiaitaukseensa. Joskus, varsinkin jos kärpäsiä oli paljon, olivat kotiväet jo laittaneet lehmisavun kytemään kärpäsiä karkottaakseen. Lehmille savu oli mieleen ja ne pyörivät siinä toisiaan tönien. Usein tyynenä iltana, savupatsas 45

kohosi suoraan ylös ja levittäytyi vähän ylempänä laataksi.

Lasten ajettua lehmät kotiaitaukseen oli karjapiika jo odottamassa. Hän otti lypsykiulun ja punakeltaisen emalisangon mukaansa ja valmistautui iltalypsylle. Veräjänkorvalta hän otti lypsyjakkaran ja asetti sen ensimmäisen lypsettävän lehmän viereen. Lehmä oli vähän levoton.

Häntä huitoi ja pää pyöri sen hätistellessä kärpäsiä. Vieno taittoi lepän oksan ja alkoi hätistellä kärpäsiä, jotta lehmä rauhoittuisi. Ja rauhoittuihan se. Piika istui jakkaralle, pyyhki utareet, pisti kiulun jalkojensa väliin, tarttui molemmin käsin kiinni lehmän utareisiin ja alkoi lypsää.

Ensin kiulun pohja helähti, mutta muuttui vähitellen tasatahtiin suhisevaksi ääneksi. Kun lehmä oli lypsetty, kiulu oli melkein täynnä vaahtoavaa maitoa.

Muutamaa ukkoskuuroa lukuun ottamatta loppukesän sää oli ollut ihanteellinen viljankorjuuta ajatellen. Ruiskuhilaat kahisivat leppeän tuulen puhaltaessa ja muuttuivat kullankeltaisiksi. Elokuun puolenvälin tienoilla Willeisäntä käveli tapansa mukaan pellolla tarkastamassa milloin rukiinpuinti voitaisiin aloittaa. Hänellä oli, kuten tavallista, jaloissaan pieksut ja sarkahousut ja yllään paksu rohtiminen paita. Päässä huopahattu ja kädessä pahkapäinen keppi, jota hän heilautti askelten tahdissa. Hän nyhtäisi tähkän kuhilaasta, nuuhkaisi ja musersi jyvän esiin akanoiden suojasta. Puraisi jyvää, hymyili tyytyväinen ilme kasvoillaan ja kääntyi kannoillaan palatakseen tupaan.

- Huomenna ajetaan rukiit riiheen, hän sanoi verkkaisesti tupaan astuessaan. – Valjastakaahan pojat heti aamulla kasteen hälvettyä hevonen reen eteen kuhilaitten riiheen ajoa varten. Riihi on jo sopivan lämmin ruislyhteiden kuivausta varten.

46

Iso hirsinen riihi seisoi yksinään, palovaaran vuoksi etäällä muista tilan rakennuksista. Se oli pitkä yksiosainen rakennus, jonka kupeessa oli lisärakennelmana ruumenhuone. Riihessä oli kivistä muurattu iso uuni, jossa isäntä oli pitänyt tulta jo kaksi päivää. Haapa-, leppä- tai koivuhalkovalkeaa, sillä kipunoita ei tulipesästä saanut lentää tulenarkaan ympäristöön.

Heti aamusta aloitettiin rukiin riiheen ajo. Kuhilaat purettiin ja lyhteet lastattiin hevosen vetämään rekeen, ja kuljetettiin riiheen. Lauri otti lyhteet vastaan ja antoi ne ahdinlaudalla seisovalle Vilholle, joka asetti ne kuivumaan parsille, riihen yläosaan asetetuille reunasta reunaan ulottuville tasoille, pystyyn tähkäpuoli ylöspäin tiiviiksi ahokseksi.

- Hyvin on ruis joutunut, Vilho kehaisi pyyhkiessään hikeä otsaltaan nuttunsa hihaan. - Kelpaa siitä Vanhan äidin pyöräyttää uutispuuroa.

- Niin ja sitä erikoisen hyvää riihilimppua, mitä hän vain yksin osaa leipoa, Lauri jatkoi ja vilkaisi samalla veljeään, purskahtaen raikuvaan nauruun.

- Mitä siinä on nauramista, Vilho tuhahti harmistuneena.

- Et kai sinä äidin leiville naura?

- No en toki. Sinulle minä nauran ja sinun nokinaamallesi. Riihitonttukin sinua pelkäisi.

Vilhon kasvot olivat kuin intiaanin sotamaalauksen jäljiltä, hänen pyyhkäistyään niitä äsken nokisella hihalla.

Elokuun iltaan kohosi riiheltä imelän makea tuoksu, jonka ympärillä kieppui riihen räppänästä nouseva harmaa savukiekura. Kuu kohosi kohti metsänreunaa melkein täytenä, ja kauempaa kuului huuhkajan aavemainen huhuilu, miesten tullessa ihonpinta höyryten saunasta.

Hevoset tömistelivät vielä verkkaisesti aitauksessaan, mutta lehmiaidan takana oli hiljaista. Kylän suunnasta 47

kuului katkonaista koiranhaukuntaa, johon Nyyssölän koira verkkaisesti vastasi.

Saunojilla oli raukea olo.

Kuitenkin he istuivat vielä hetkiseksi tuvan seinustan penkille ja Vilho haki porstuan komerosta kaljaleilin, josta jokainen otti pitkän kulauksen makeaa omista, saunamaltaista tehtyä vahvaa juomaa.

Eetu kirjoitti päiväkirjaansa elonkorjuusta: 14.8. Eetu Vuokko tuli meille puintitalkoisiin.

15.8 Meillä alotettiin rukiinpuinti.

16.8. Puitiin koko päivä.

17.8. Leikattiin ohraa.

18.8. Oltiin leikkaamassa.

20.8. Leikattiin sekalia.

22.8. Leikattiin kauraa.

22.-25.8. Leikattiin kauraa koneella.

Rukiin riihipuinti oli Heiskalassa, kuten muillakin tiloilla, jokavuotinen tärkeä elonkorjuutapahtuma, sillä sen onnistumisesta riippui koko vuoden leipäsato.

Talon kaikki miehet ja osa naisistakin oli mukana ruisriihellä, osallistuen siihen kuka mitenkin, aina tarpeen mukaan. Muutamia kyläläisiäkin tuli avuksi, pari palkollista ja joku muuten vaan, talkoolaisena jos tarvitaan.

Sakonkylällä talkoot olivat osa jokapäiväistä elämää.

Aina oli naapuriapu lähellä silloin, kun sitä tarvittiin ja aina sopi pistäytyä naapuriin silloin, kun siltä tuntui.

Oli aurinkoinen, kuulas loppukesän päivä. Miehet tiesivät, että edessä on hikinen raskas urakka, mutta siitä huolimatta he astuivat riiheen iloisesti leikkiä laskien ja nuoria naisia kiusoitellen. Riihi oli lämmin ja tuoksui hyvälle. Lattia oli puhdistettu hyvin, varsinkin se kohta missä puinti tapahtui. Kaikki siristelivät hetken silmiään tottuakseen riihen hämyiseen tunnelmaan. Kaikki räppänät ja myös riihen ovi olivat auki, mutta savun mustutta48

mat seinät imivät vähäisenkin ulkoa tulevan valon itseensä.

- Menehän Vilho entiselle tutulle paikallesi pudottamaan lyhteet alas parsilta, Eemeli kehotti veljeään.

- Menenhän minä, Vilho sanoi, kapusi ahdinlaudalle ja alkoi taitavasti mättää lyhteitä alas.

Alhaalla olevat miehet tarttuivat lyhteisiin ja hakkasivat tähkäpäitä riihen seinään. Suurin osa jyvistä irtosi ja jäi seinän viereen kultaiseksi vanaksi. Seuraavaksi he asettivat lyhteet lattialle pystyyn kahteen riviin tähkäpuolet vastakkain ja viilsivät siteet auki. Korret levisivät kultaiseksi matoksi lattialle jyväpuolet keskiosaan päin ja tyvet ulkoreunalle. Miehet tarttuivat varstoihin. Heillä oli käytössään linkku- eli tappivarstat, joissa oli varsi yhdistettynä puu- tai metallitapilla iskuriin. Riihestä kuului melkoinen mätke ja mäiske, kun iskurit pieksivät rukiinkorsia miesten pyöritellessä varstoja, molemmin käsin varresta kiinnipitäen, ylös ja alas. Loputkin jyvät irtosivat korsista, ja jäljelle jäi vain kasa tyhjiä olkia.

Naiset ottivat puidut oljet lattialta, karistelivat niistä loput jyvät ja sitoivat tyhjät oljet olkikuvoiksi. Oljet käytettiin talvella patjojen täytteinä, lehmien alusina tai jauhettiin silpuiksi lehmien rehun jatkeeksi.

Ilma oli täynnä oljista lähtevää pölyä. Ovesta ja räppänöistä siivilöityvä päivänvalo sai pölyhiukkaset vinhaan tanssiin. Puintiväki pyyhki hikeä otsaltaan ja siristeli silmiään, mutta jatkoi sitkeästi työtään. Eetu nuorimpana juoksi riihen ja tuvan väliä, tuoden juomista ja suorittaen milloin mitäkin pyydettyä tehtävää.

Puinnin jälkeen korjattiin sato, eli selviteltiin lattialle jääneet pahnat ja irronneet akanat pois jyvien joukosta.

Ensin haravalla ja sitten käsin. Jyvät kasattiin ja luotiin käsin pyöritettävän viskuumyllyn, pohtimen, tuuttiin.

Myllyn siivillä saatiin aikaan ilmavirtaus, joka puhalsi pölyt ja loput akanat pois. Jäljelle jäi puhdas jyväsato 49

jyväaittaan vietäväksi, ja myöhemmin myllyssä jauhettavaksi.

Riihen lattialta kerätyt pahnat kasattiin erilleen. Niillä oli suuri ravintoarvo. Ne silputtiin käsikäyttöisellä silppurilla hienoksi, ja niistä tehtiin akanoihin ja jauhoihin sekoittamalla lehmille ja hevosille syötettävää apetta.

Sää jatkui aurinkoisena ja lämpimänä vielä seuraavankin viikon, joten ohra ja karjan rehuksi tarkoitettu sekali saatiin kaadettua ja seivästettyä. Miehet niittivät osan viikatteilla ja osan Lauri kaatoi hevosvetoisella niittokoneella.

Työväki lappoi korret heinäseipäille kuivumaan. Sitten kun ne olisivat kuivia ne puitaisiin puimakoneella riihikatoksessa.

Ulkoviljelyspalstoilla kasvatetut ohrat ja sekalit niitettiin poikkeuksetta viikatteilla tai leikattiin sirpeillä, koska jo pelkästään niittokoneen vienti vaikeakulkuisen taipaleen taakse olisi ollut hankalaa, muista vaikeuksista puhumattakaan.

Veljekset olivat kaikki mukana, samoin piika, renki ja pari palkollista.

Vain Olga oli joukosta poissa, sillä hän oli kaksi päivää sitten synnyttänyt kauniit kaksoistytöt. Hän olisi iloinnut tästäkin aurinkoisen lämpimästä loppukesän päivästä pellolla, sillä hän nautti silminnähden kaikista ulkotöistä. Hänestä oli hauskaa työskennellä yhdessä miehensä kanssa, ja ennen kaikkea, hän sai harjoitella omaa emännän tehtäväänsä varten.

Nyt kuitenkin omat pienokaiset tarvitsivat hänen jatkuvaa huolenpitoaan ja Vilhelmiina-anoppi oli erinomainen opettaja, olihan hän kasvattanut kahdeksan lasta aikuisiksi. Noiden suloisten pikkukasvojen hymyt hellyttivät hänet kerta toisensa jälkeen kyynelehtimään.

50

Pellolla viljankorjuu oli täydessä käynnissä. Viikatteilla kaadetut viljat tehtiin lyhteiksi ja ladottiin kuhilaiksi.

Ohrat omille saroilleen ja sekalit omille.

- Jos näyttää siltä, että emme ennätä puida kaikkia ennen syysmyrskyjä, niin aumataan rehuviljat pellolle hyvissä ajoin niiden kuivuttua, Wille-isäntä järkeili.

- Niin kuin viime syksynäkin, Vilho totesi.

- Aivan niin, hyvin aumattuina ne säilyvät kevääseen asti, Wille selitti.

Iltapäivällä alkoi sataa ja satoi koko seuraavan päivän.

Vuokon Eetu päätti lähteä tyttäriensä Rauhan ja Martan kanssa kotiin. Eetusta se oli ikävää, sillä hän huomasi mieltyneensä tyttöihin, varsinkin iloiseen ja reippaaseen Rauhaan, joka oli neljä vuotta häntä nuorempi.

Hän kertoi päiväkirjalleen: 21.8. Satoi. Vieraamme lähtivät pois. Iloni katosi heidän mukanaan. Koskahan taas näen heidät?

Ilma oli kuulakkaan raikas eilisen sateen jäljeltä. Lauha tuuli sai kaurapellon lainehtimaan ja tähkät helisivät hiljaa. Kaurakin oli kypsää korjattavaksi. Lauri kaatoi tuleentuneen viljan niittokoneella, ja työväki nosteli viljan seipäille kuivumaan ja odottamaan puintia.

Eetu samoili mielellään metsässä. Tänään hän lähti heti aamiaisen jälkeen laittamaan metsälinnuille loukkuja.

Aikaisemmin hän kulki isän tai Eemelin kanssa, mutta nykyisin mieluimmin yksin. Isä oli opettanut hänelle permin- ja loukunteon salat.

Metsä tuoksui havuille ja mustikanvarvuille. Aurinko siivilöityi oksien lomasta luoden värikkäitä läiskiä varvustoon. Eetu kulki määrätietoisesti eteenpäin, tarkkaillen koko ajan ympäristöään. Välillä hän nappasi jonkun sammaleen kasvistoonsa prässättäväksi. Hän oli jo ai51

emmin löytänyt teerien ruokailupaikkoja, mutta ainahan saattaisi löytyä uusia. Mustikat olivat parhaimmillaan ja lintujen kulkutiet olivat helposti tunnistettavissa mustikan värjäämistä jätöksistä. Kuivat risut rasahtelivat pojan askelten alla. Äkkiä kuului läheisen näreen takaa voimakas rysäys, läpse ja sitten loittoneva siipien suhina. Eetu ennätti havaita sinisenmustassa päässä heiluvan tulipunaisen heltan, siipien valkoiset juovat ja komean lyyrapyrstön, ennen kuin koirasteeri hävisi näkyvistä. Eetu kurkisti kuusen alle. Mustikoitahan se poika oli syömässä, hän tuumi. Virittäisinköhän sen loukun tänne? Ei sentään, entinen loukkupaikkanihan on ihan lähellä ja ansatarpeetkin ovat siellä puunjuurella odottamassa.

Tutulla polulla näkyi tuoreita jätöksiä. Tästä ovat kulkeneet, hän tuumi ja ryhtyi loukun tekoon. Hän sitoi kaksi keppiä yhteen ja toiset kaksi lintupolun toiselle puolelle. Keppien väliin hän laittoi alariman. Yläriman hän viritti siten, että sen toinen pää oli tuettu maata vasten, mutta muuten rima lepäsi keskikohdasta tikulla viritettyjen virityskapuloiden välissä, ja sen ääripäähän hän laittoi kivipainot. Houkuttimeksi hän ripotteli jyviä loukun molemmin puolin. Kun lintu nokki jyviä loukun toiselta puolelta, se näki niitä myös riman toisella puolella ja astui rimojen välistä. Siinä se teki elämänsä virheen, sillä se osui vääjäämättä herkkään viritystikkuun, joka laukaisi loukun ja rima painoineen putosi linnun päälle. Eetu oli saanut loukuillaan useita teeriä, peltopyitä ja kerran koppelonkin.

Vilhelmiina-emäntä otti lampolasta keritsimet ja lehmiaitauksesta kaksi lypsyjakkaraa ja lähti väkensä kanssa keritsemään lampaita, joiden villa oli kesän kuluessa kasvanut paksuksi. Hänen apunaan oli Sakonkylän paras keritsijä, ammattitaitoinen Tyyne-niminen piika. Tyyne oli harteikas, rotevarunkoinen ja paksusäärinen nais-ihminen.

52

Hänellä oli lyhyeksi leikatut punertavanruskeat hiukset, vaalea iho, pieni nykerönenä ja poskipäät täynnä vaaleanruskeita pisamia. Tyynellä oli mukanaan kahdet teräväksi teroitetut keritsimet.

Lampaat määkivät äänekkäästi ihmisjoukon lähestyessä aitausta. Ne ajettiin ensin niitylle pienempään aidattuun tilaan. Se onnistui yllättävän hyvin leipäkannikoilla houkutellen. Ne seurasivat rohkeinta eläintä meluisana laumana. Muutama lammas niskoitteli aikansa, mutta kun annettiin niiden rauhoittua, ne tulivat suosiolla muun lauman joukkoon.

Lampaat asetettiin yksitellen jakkaralla istuvan keritsijän syliin jalat sidottuina, etteivät riuhtoisi itseään irti.

Vilhelmiina otti omansa ja Tyyne omansa. He asettivat lampaan tukevasti jalkojensa väliin, rauhoittelivat eläintä ja tarttuivat kiinni villoihin. Keritsimillä, vähän saksia muistuttavalla, sepän takomalla työkalulla, he parturoivat lampaan myötäkarvaan leikaten. Se oli tarkkuutta vaativaa työtä. Vain kokenut keritsijä osasi tehdä sen niin, että lampaan nahkaan ei tullut ainuttakaan haavaa.

Eetun päiväkirjan kertomaa: 26-27.8 Nyhdettiin pellavaa.

Pellavapelto oli alakuloisen näköinen. Sininen välkehtivä väri oli muisto vain. Varret huojuivat keltaisenharmaina vienossa aamutuulessa. Sää oli selkeä ja maassa kimmelsi aamukaste timanttien lailla. Siellä täällä näkyi vielä muutama kimalteleva kastepisara kuihtuneen pellavakorren päässä, kunnes aurinko hätisteli sen pois.

Pellava oli valmista nyhdettäväksi. Talon työväki saapui pellolle heti aamiaisen jälkeen. Mukana oli melkein koko Nyyssölän väki. Elsan kanssa oli sovittu, että heiltä osallistutaan Heiskalan pellavatalkoisiin ja Heiskalasta heidän. Väkeä oli paljon, sillä pellavan nyhtäminen oli 53

hidasta ja raskasta puuhaa. Siksi siihen osallistuivat myös miehet. Jälkikäsittelyn nopeuttamiseksi oli hyvä saada koko pellavasato nopeasti nyhdetyksi. Lauri ja Elsa olivat joukon kärjessä. He etenivät vieretysten ja toiset seurasivat esimerkkiä. Yhtenä rintamana joukko eteni kohti saran toista päätä.

Elsa oli ketterä. Tämä oli hänelle tuttua puuhaa lapsuudesta lähtien. Tämän saman pellon pellavista hän oli kutonut kapionsakin muutamia vuosia sitten.

Hän otti tukevalla otteella käteensä nipun pellavan varsia, nyhtäisi nippua suoraan ylöspäin, napautti juuria saapastaan vasten, karistaen mullan pois ja laittoi nipun toiseen käteensä. Uusi nyhtäisy, ja kun varsia oli reilu kourallinen, hän sitoi sen pellavan varsilla nipuksi.

Työ eteni verkkaisesti, sillä kumara työasento oli raskas. Aina välillä piti nousta selkää oikaisemaan ja käsivarsia lepuuttamaan, mutta aikanaan pellolla makasi pellavanippu toisensa vieressä.

- Ihan hyvä sato, Lauri totesi venytellen ja painaen käsillä kupeitaan.

- Niin on ja varret olivat topakasti pystyssä, eivät olleet lakoontuneet, Vilho kehaisi.

- Näin minä pienen laon, Elsa sanoi hymyillen. Hirvi oli käynyt kellimässä puhtaissa pellavissa.

Eemeli jo tulla köryytteli pellolle hevosen ja leveälaitaisen kärryn kanssa. Pellavannyhtäjät jaksoivat vielä lastata niput kärryihin, ja Eemeli ajoi hevoskärryt läheisen ladon luo, jonne ne kasattiin rohkimista varten.

Aamukahvi oli juotu ja talon miehet lähtivät ennen aamiaista riihelle pahnoja silppuamaan. Naiset ahkeroivat tuvassa päivittäisten aamuaskareidensa parissa. Elokuun ja syyskuun aikana oli niin kiire, ettei yhtään hetkeä sopinut jättää käyttämättä. Sitä paitsi se oli talon tapa, siihen oli totuttu.

54

- Nyyssölän väki näkyy jo saapuvan, Olga huudahti vilkaistessaan ikkunasta ulos.

- Ja ihan itse Ville-isäntä on mukana, emäntä ihmetteli ja raotti tuulessa lepattavia valkoisia salusiinejä.

Nyyssös-Ville ja Elsa olivat uljas pari. Elsa oli sirorakenteinen, tumma, kauniskasvoinen nainen ja Ville pienikokoinen hyväntuulinen, veitikkamainen savolaismies, jolla oli iloiset nauravat silmät, kasvattajana hän oli kuitenkin ankara ja vaativa. Sen saivat hänen lapsensa usein kokea, hevoset vaativat kaiken hänen vapaa-aikansa. Hän oli Jäppilän kuuluisin hevosmies, ja hänen tallissaan hirnui lukuisia arvokkaita hevosia. Villen isä Ukko-Jussi oli ollut kipakka körttiläinen, josta kiersi kylällä kaikenlaisia juttuja. Hän oli toiminut aikoinaan matkasaarnaajana.

- Minä kutsuin Nyyssösetkin pellavan käsittelyyn, jos omilta töiltään joutavat. He sanoivat joutavansa ja tuoneensa oman rohkan jo ladolle, Olga selitti. – Viimeiset kaurat heillä kuuluu olevan vielä puimatta.

- Meidän pojat saavat mennä Nyyssölään avuksi, jahka saamme pellavat likoon, emäntä huokasi.

Työväki kokoontui aamiaiselle tuota pikaa, ja lähti sitten tyytyväisenä töiden pariin. Päivän urakkana oli pellavien rohkiminen ja toiveena saada kaikki pellavanvarret ennen iltaa, tai viimeistään huomenna, likoamaan Soijinlampeen.

Polunvarren heinikossa kimalsi kastepisaroita, ja aurinko alkoi jo mukavasti lämmittää ihoa pitkähihaisen vaatteenkin läpi. Puheensorina oli vaimentunut matkan edetessä. Hetkeen ei kuulunut muuta, kuin kumisaappaiden epätasainen läpse, lonksutus ja suhina työväen astellessa kohti Soijinpellon latoa. Ilmassa oli jo aistittavissa syksyn lähestyminen.

Ladossa olivat pellavaniput ja rohkat sulassa sovussa odottamassa.

55

Rohkimisen tarkoituksena oli irrottaa siemenkodat, eli sylkyt varsista ennen liotusta. Siemenet piti saada talteen.

Ladon lattia oli tiivistetty hyvin, sillä jos olisi satanut rohkiminen olisi pitänyt suorittaa sisätiloissa. Nyt, sään ollessa kaunis poutasää, rohkat nostettiin ulos ja niiden alle levitettiin tiivis öljykangasmatto.

Rohka oli tukevasti kiinni penkissä. Se oli vähän muotoiltu pystyssä oleva leveä lankunpätkä, jonka yläpäähän oli kiinnitetty sepän takomia teräviä piikkejä vieri viereen.

Reunoissa oli ulospäin taivutetut vähän paksummat rautatapit ikään kuin jarruina.

Rohkiminen oli raskasta, joten sitä tehtiin vuorotellen.

Käytössä oli Heiskalan kaksi ja Nyyssölän yksi rohka, joten kolme miestä saattoi istua samanaikaisesti vetämässä pellavia rohkan läpi.

Nyyssös-Ville, kuten naapurin isäntää kutsuttiin erotuksena apestaan Heiskalan Willestä, aloitti rohkimisen.

Elsa ojensi miehelleen ladosta hakemansa pellavanipun.

Ville tarttui sen tyvipäähän lujalla otteella ja veti nipun rohkan piikkien läpi. Hän toisti sen niin monta kertaa, että kaikki siemenkodat olivat rapisseet alla olevalle matolle.

Vilhelmiina-emäntä oli valvomassa lammen rannalla likoon panoa. Hän oli valinnut sopivan tyynen paikan, jossa pellavat pysyisivät turvallisesti paikallaan koko liotuksen ajan. Eetu, Liina-piika ja tytöt Vieno ja Kerttu juoksuttivat aina sylillisen rohkittuja nippuja rantaan ja 56

veteen likoamaan. Liotuksen tarkoitus oli lämpimässä järvivedessä olevien bakteerien auttamana mädättää varren puumainen osa irti kuitukimpuista.

Kaikki sylkyt kerättiin huolellisesti talteen. Ne levitettiin ladon lattialle kuivumaan. Lato oli ilmava, seinissä oli isot raot ja oviaukko tilava. Niitä käytiin kääntelemässä ainakin kaksi, kolme kertaa päivässä, kunnes ne olivat kuivia. Sen jälkeen ne olivat valmiita puitaviksi ja lajiteltaviksi. Pellavan siemeniä käytettiin pellavaöljyn raaka-aineina, vatsalääkkeinä ja tietysti osa säästettiin ensi kevään kylvöä varten.

Elonkorjuun kanssa oli ollut niin kiire, että Eetu ei ollut ennättänyt käydä tarkastamassa loukkujaan moneen päivään. Hänen poskiaan kuumotti ja jalkojaan poltti, niin voimakkaasti metsä häntä kutsui.

Hän aikoi ensin pyytää Vienoa ja Kerttua mukaan, mutta sitten hän tuli ajatelleeksi, että tytöt eivät malta kuitenkaan olla hiljaa. Hänen mielestään metsän rauhaa ja hiljaisuutta piti kunnioittaa. Niinpä hän lähti yksin.

Eetu viipyi metsässä useamman tunnin, vaikka loukut tällä kertaa olivat tyhjät. Hän jätti ne virittämättä ja kasasi loukkutarpeet läheisen männyn juurelle. Kohta alkaisi koulu eikä hän ennättäisi niitä kokemaan kenties viikkoon.

Metsä tuoksui jo syksylle. Maassa oli jo muutamia keltaisia lehtiä ja mustikanvarvut olivat tummuneet. Mustikat olivat vetisiä ja menettäneet makeutensa. Luonto alkoi vähitellen luovuttaa ja antaa periksi syksylle.

Eetu samoili ensin havupuumetsässä, josta löytyi taas uusia sammal- ja jäkälälajeja prässättäviksi ja kasvioon laitettaviksi. Sen jälkeen hän kiersi pitkän lenkin lehtometsässä, poimien erilaisia loppukesän kasveja mukaansa. Hänen piti ottaa pusero päältään ja kietoa aarteensa sen sisään, niin paljon niitä oli kertynyt.

57

Kotiin tultuaan hän meni heti aitan kongille järjestelemään kasvien varret ja lehdet oikeaan muotoon sanomalehtien väliin. Huokoinen sanomalehti imi niistä kosteuden ja tiiliskivet lehtikasan päällä toimivat prässinä. Viikon päästä ne olisivat kuivia ja valmiita kiinnitettäviksi kasvion, eli herbaarion arkeille.

Eetun päiväkirjoista löytyi syyskuun merkintöjä: Alkoi koulu.

Markkinoilla.

Satoi koko päivän.

Oli sadan metrin juoksu ja keihäänheitto.

Oli partiokokous.

Oli jalkapalloharjoitus.

Kävin asemalla.

Puitiin kauraa.

Nostettiin perunata.

Kamelia alkoi kukkia.

Syyskuun ensimmäinen päivä toi tullessaan rankan vesisateen. Eetusta tuntui haikealle lähteä kouluun aurinkoisen ja huolettoman, vaikkakin työntäyteisen kesän jälkeen. Kuitenkin oli kiva tavata luokkakavereita, ja heti syyskuun alussa oli Pieksämäellä markkinat, joilla käynti haihdutti suurimman koti-ikävän.

Pieksämäki oli iso paikka Jäppilän kirkonkylään verrattuna. Siellä oli vilkas rautatieasema, risteysasema, jonka kautta kulki junia pitkin ja poikin Suomea. Koululaiset kävivät asemalla usein, vaikkei mitään asiaa ollutkaan.

Se oli tavallaan yksi ystävien tapaamispaikka. Ajanviete muiden ohella.

Jokaviikkoiset partiokokoukset ja jalkapalloharjoitukset alkoivat heti koulun alettua. Samoin koulun urheilukilpailut. Eetu osallistui sadan metrin juoksuun ja keihään58

heittoon. Palkintopallille ei pojalla tosin ollut asiaa, mutta urheillessa hänelle tuli aina reipas, hyvä mieli.

Syyskuun alun sateen jälkeen sää kirkastui ja lämpeni.

Lehtipuut alkoivat vähitellen kellastua. Välillä ne olivat alakuloisen näköisiä, mutta pienikin päivänsäde sai ne hehkumaan kullankeltaisina.

Myös viljelykset kokivat syksyn tulon. Heinäseipäillä oleva kaura oli kuivunut kohisten kauniin syksyn ansiosta ja oli valmista puitavaksi.

Eemeli valjasti hevosen leveälaitaisen reen eteen. Pekka-renki ja pari kylältä tullutta apumiestä lähti pellolle lastaamaan viljat seipäiltä rekeen, ja toinen osa lähti riihelle virittämään koneita puintia varten. Tamma lonksutteli verkkaisesti sarkaa pitkin, reki heilahteli aina ojan kohdalla, mutta Eemelin vakaa ja varma ote suitsista piti, hevonen luotti häneen täydellisesti, hirnahteli vain välillä.

Eemeli vastasi siihen rauhallisesti, suutaan vähän maiskauttaen.

Puinti tapahtui lähitalojen yhteisellä puimakoneella, joka oli tuotu Heiskalan riihen tuntumaan. Voimanlähteenä toimi oma höyrykone eli lokomobiili. Se oli puilla lämmitettävä laite, jonka kehittämän höyryn avulla saatiin puimakone käyntiin.

Kaurat kasattiin puimakoneen viereen. Lauri ja Vilho nostelivat ne syöttöpöydälle ja siitä puimakoneen nieluun, jossa pyörivä kela hakkasi jyvät irti korsista. Puidut korret, eli pahnat putosivat koneen takaosasta alas, ja jyvät, joissa oli vielä kaleita, eli akanoita ja roskia kulkivat metallisten reiällisten seulojen läpi, joka erotti jyvät akanoista. Puidut jyvät putosivat niitä varten asetettuihin hamppusäkkeihin. Wille-isä oli vahtimassa ja vaihtamassa säkkiä edellisen täytyttyä. Työn piti sujua, joten tyhjä säkki oli aina valmiina omassa koukussaan vaihdettavaksi täyttyneen tilalle.

59

Puilla lämmitettävä kuivuri oli valmiina odottamassa puituja jyviä. Jyvät kaadettiin kuivurin siiloon ja alhaalta tuleva lämmin ilma puhalsi niiden läpi kuivaten ne.

Ruokakaura puhdistettiin vielä lopuista akanoista, pahnanpätkistä ja muista roskista käsin veivattavalla viskuumyllyllä, eli pohtimella. Pohtimen siivet saivat veivattaessa aikaan ilmavirran, jolloin kaleet irtosivat ja lensivät takakautta ulos ja jyvät painuivat painavimpina seulan läpi myllyn sivussa olevaan tuuttiin ja siitä jyvälaatikkoon.

Eläinten ruokintaan käytettävät jyvät kelpasivat säkitettäviksi ilman seulontaa.

Seipäillä olevien viljojen puimisessa meni useampi päivä.

Kuten aina, syystyöt olivat raskaita ja vaativat aikaa. Päivät lyhenivät, ja aurinko painui metsikön taa päivä päivältä aikaisemmin. Vaikka miten ahkeroitiin, niin ilta alkoi hämärtyä, ja kaste laskeutua maahan liian aikaisin.

Miehet istuivat tuvassa iltasen jälkeen ja tupruttelivat, osa piippua, osa armiroa tai työmiestä. Emäntä keitti kahvia ja Olga kuivasi astioita tiskin jälkeen. Piika ja renki olivat menneet navettaan ilta-askareille. Kaksi kyläläistä oli pistäytynyt kertomaan ja kyselemään kuulumisia. He istuivat ovenvieruspenkillä, kuten tapana oli kylässä piipahdettaessa.

- Nyt näyttää siltä, että syystöissä tulee tulenpalava kiire, päivitteli Wille-isäntä. – Meidän pitää nyt sopia töiden järjestelyistä.

- Oikein puhuttu isä, Lauri kehaisi ja jatkoi samaan hengenvetoon. – Perunanvarretkin alkavat jo pehmetä, joten perunakin on kohta kaivettava. Turnipsit ja lantut voivat vielä odottaa.

- Niin ja pellavat on nostettava jo pikaisesti kuivumaan, Vilhelmiina puuttui keskusteluun nostaessaan kiehuvaa kahvipannua hellalta.

60

- Päivätyöläisiä nyt tarvitaan, sillä ainakin Nyyssölässä on samanlainen tilanne, Eemeli pohti.

- Samaten Nykälässä ja Harjussa, toinen vieraista tiesi kertoa.

- Huomenna aletaan purkaa kuhilaita, osa tuodaan puitavaksi ja rehuviljat aumataan pellolle kevättalven ruokintaa varten, Wille päätti.

- Entä pellavat? Vilhelmiina kysyi hämmästyneenä.

- Sinä saat kerätä kylältä sitä varten niin paljon väkeä, kun tarvitset, Wille lupasi. - Onhan sinulla Olga apuna.

- Minä voin tulla avuksi, toinen vieraista sanoi.

- Samoin minä, toinen jatkoi.

- Hyvä on, tulkaa sitten heti huomenaamuna, Wille kehotti tyytyväisenä asian järjestyttyä.

Miehet lupasivat tulla, ottivat hattunsa naulakosta, toivottivat hyvää yötä ja lähtivät kahvit juotuaan kotikonnuilleen.

Ohra- ja sekalikuhilaat kahisivat kuivuuttaan, kun miehet aamulla saapuivat pellolle. He lajittelivat pulleampijyväiset erilleen ja lastasivat ne laitarekeen. Eemeli kuljetti ne riihelle konepuintia varten. Rehulyhteet he jättivät vielä pellolle aumausta odottamaan.

Pellon laidassa olevan ladon seinustalla oli edellisen auman jäljeltä alustaseipäät odottamassa. He rakensivat niistä alustan, joka oli vähän irrallaan maasta. Sitten he latoivat lyhteet säteettäisesti alustalle, tyvipuoli ulospäin ja latvapuoli kohti keskustaa. Valmis auma oli laidoiltaan noin kolmen metrin korkuinen. Sen he kattoivat tiiviiksi puiduilla rukiinoljilla ja tukivat vielä riu’uilla. Huolellisesti tehtyyn aumaan ei sade eikä pakkanen päässyt jyviä pilaamaan. Vilja säilyi vaikka kevääseen asti.

Emäntä, päivätyöläiset ja Olga suunnistivat heti aamulla varhain Soijinlammen rantaan. Kaksostytöt nukkuivat ja 61

sisäpiika jäi vahtimaan heidän untaan ruoan laiton ohella, joten Olga pääsi välillä ulkotöiden pariin.

Lammen pinta oli kirjavana koivun ja lepän lehdistä ja pellavat lepäsivät alakuloisen näköisinä tummassa vedessä. Ne olivat lionneet hyvin ja nenään nousi tunkkainen, maatunut tuoksu, kun niitä nosti vedestä. Puumainen osa varsista oli sopivasti mädäntynyt. Se oli merkkinä siitä, että liotus oli onnistunut hyvin.

Vilho tuli hevoskärryillä hakemaan pellavanippukuormaa viedäkseen sen saunakatokseen ja saunan seinustalle valumaan. Niput asetettiin pystyasentoon vieri viereen seinustalle ja loput liiteriin.

Valutuksen ja alkukuivatuksen jälkeen lämmitettiin pellavasauna. Emäntä itse piti huolen, että sauna oli sopivan lämmin 35-40 astetta, ennen kuin pellavat ahdettiin lauteille. Käsittely oli samanlaista, kun rukiita riiheen ahdettaessa. Nopea kuivatus sopivassa lämmössä lopetti liotusprosessin. Pellava ei saa hikoilla, vaan hiki pitää olla ahtaajalla, emännällä oli tapana sanoa apulaisilleen.

Ennen seuraavaa käsittelyä, loukutusta, pellavan piti olla hyvin kuivattua, sillä siitä riippui pellavakuidun laatu.

Perunannosto oli jokasyksyinen erittäin tärkeä tapahtuma, sillä peruna oli leivän ohella tärkein ruokataloutta pystyssä pitävä voima, jokapäiväinen ravintoaine.

Tuuli tuiversi jo koivuista ja pihlajista syksyn värjäämiä lehtiä paksuksi matoksi pihamaalle ja pientareille.

Ilma oli viilentynyt ja muuttolinnut lähteneet etelään.

Syksy oli saapunut.

Eetulla oli koulusta viikko perunannostolupaa. Näppärä käsipari oli perunannostossa tervetullut apu kotiväen ja kylältä saadun avun lisäksi. Lauri, Vilho ja Eemeli olivat jo aikaisemmin niittäneet ja keränneet pehmenneet perunanvarret pois pellolta. Vilho ajoi hevosen vetämällä yksiteräisellä sahralla vaot auki ja perunannostoväki ke62

räsi esille tulleet perunanmukulat pärekoreihin, jotka tyhjennettiin hevoskärryn lavalle maakuoppaan säilömistä varten. Sahralla auraus toi esille vain osan perunoista, joten talikoilla ja kuokilla kaivettiin ja kerättiin loppusato.

Pitkän poutajakson ja hiekkaperäisen mullan ansiosta perunat olivat kuivia ja puhtaita, joten ne vietiin suoraan maakuoppaan.

- Tänä vuonna saatiin hyvä perunasato, Wille kehaisi kurkistaessaan perunakuoppaan.

- Hyvänkokoisiakin, eikä näy yhtään ruttoa, Eemeli jatkoi tyytyväisenä.

- Näillä pärjää hyvin ensi kevääseen asti ja hyvin jää vielä siementäkin ensi vuodeksi, Vilho totesi riisuessaan hevosta valjaista.

He jättivät perunakuopan vielä peittämättä, sillä pakkasia ei ollut lähipäivinä odotettavissa.

Pellavat olivat kuivuneet ja odottivat jälkikäsittelyä. Niput oli kasattu hiukan lämmitettyyn riiheen, jotta ne eivät imisi kosteutta ja tulisi nihkeiksi, sillä se haittaisi loukutuksen onnistumista.

Pellavaniput suorastaan kahisivat niitä käsiteltäessä.

Kaksi toiminnaltaan samanlaista loukkua oli jo riihikatoksessa toimintavalmiina. Loukut olivat puisia sahapukkia muistuttavia käsiloukkuja. Niissä oli pukkijalkojen välissä viistoiksi veistetyistä laudoista tehdyt alustat, joille pellavaniput syötettiin poikittain ja niitä rouhittiin, eli loukutettiin, alustaan toisesta päästä kiinnitetyillä puisilla iskureilla pitäen käsin kiinni iskurien uloimmista päistä ja hakkaamalla niitä edestakaisin ylös ja alas. Nippujen syöttäminen aloitettiin tyvipäästä ja edettiin vähitellen latvaa kohti.

Loukutuksen tarkoituksena oli rouhia pellavanvarret rikki siten, että puumainenosa eli päistäreet irtosivat kuiduista. Loukuttaminen oli raskasta, joten miehet, Lauri, 63

Vilho ja Eemeli sekä Pekka-renki olivat varsien päässä vuorotellen, Olgan ja kulloinkin vapaavuorossa olevien syöttäessä ja jälkikäsitellessä nippuja. Vilhelmiina emäntä ei osallistunut loukutukseen, mutta kävi ahkerasti seuraamassa työn edistymistä.

Loukuttajat olivat yltä päältä pölyssä työn tehtyään, sillä kuivista pellavista lähti uskomaton pölypilvi puuosien rikkoontuessa. Onneksi he saattoivat työskennellä ulkosalla, sillä he tiesivät, että riihen sisällä olisi ollut vielä pölyisempää. Loukutuksen jälkeen maistui saunominen taivaalliselle.

Pellavien muokkauksen seuraava vaihe oli lihtaus. Se päätettiin suorittaa ennen turnipsien nostoa, koska äiti piti sitä tärkeänä. Niinpä pojatkin olivat mukana. Lihta oli hyvin samantapainen laite kuin loukku, mutta kevyempi ja myös kevyempi käyttöinen.

Lihdalla poistettiin loukulla murretut päistäreet pellavasta. Ensin käytettiin löysempää lihtaa ja sitten tiukempaa. Pellavanippua eli sormausta syötettäessä piti otteen olla napakka, että saatiin loputkin päistäreet irti kuiduista.

Lihtauksen tuloksena pellavista saatiin lihtarohtimia ja lihdattua kuitua. Lihdattu pellava vidottiin eli kalvittiin veitsentapaisella puusta tehdyllä vitimellä, vuoroin lyömällä, vuoroin hankaamalla pellavaa.

Sää viileni ja sadekuurotkin häiritsivät työntekoa. Ulkona kävi kylmä viima ja sormet kohmettuivat, eivätkä kuituniput tahtoneet pysyä käsissä. Lauri päätti jatkaa riihen lämmittämistä, että häkilöinti voitiin tehdä sisätiloissa.

Mieliala oli paljon valoisampi, kun pellavan muokkaajat astelivat kohti riihtä sinä tuulisena syyskuun aamuna.

Häkilöinti olisi viimeinen vaihe heidän pellavaurakassaan.

Häkilät olivat riihessä valmiina penkkiin kiinnitettyinä.

Ne olivat kuin lankunpätkiä, joihin oli lyöty pystyyn nauloja. Naulat eli häkilän piikit olivat sepän takomia ja kar64

kaisemia piikkejä. Häkilässä oli harvempi ja tiheämpi piikkikenttä. Miehet vetivät kuitunippua piikkikenttien läpi useampaan kertaan.

Häkilöinnin jälkeen pellava piti vielä harjata jos se aiottiin kehrätä ja kutoa kotona. Siitä saatiin ensin päällysteet, joista valmistettiin karkeampia kankaita, kuten säkkejä. Seuraavan käsittelyn jälkeen saatiin ruohtimia eli rohtimia työvaatteiksi ja viimeisen harjauksen jälkeen jäi käteen se hienoin pellava eli aivina.

Harjaus suoritettiin urossianharjaksista tehdyllä harjalla, jonka kädensija oli sidottu pellavalangalla ja tervattu tukevaksi.

Vilhelmiina ei aikonut kutoa hienoja, ohuita aivinapuseroita, joten se viimeinen silaus jätettiin tekemättä. Pöytäliinoihin, ja kasvopyyhkeisiin, joita hän aikoi tehdä, sopi paremmin vähän karkeampi pellavalanka, joka sisälsi vähän epätasaisuuksia luonnollisuutta luomassa.

Pellavan monivaiheisen käsittelyn jälkeen pellon tuotos jäi aina harmittavan pieneksi sen vaatimaan työmäärään nähden, mutta se oli kuitenkin välttämätöntä kodin liinavaatteiden ja miesten rohdinpaitojen kutomista ajatellen.

Kamelia oli kasvanut Heiskalan salissa niin kauan, kuin Eetu muisti. Äiti oli saanut sen lahjaksi kauan aikaa sitten. Se oli kasvanut ja tuuheutunut puumaiseksi pensaaksi ja viihtyi hyvin puisessa omatekoisessa saavissa salin ikkunanurkassa. Sali oli talvisin viileämpi kuin muut asuinhuoneet, sillä sitä ei lämmitetty joka päivä. Ainoastaan tarvittaessa.

Kamelia oli ikivihreä paksulehtinen huonekasvi, joka kukki loppusyksyllä tai alkutalvella ilmojen viilennyttyä. Vaaleanpunaiset ruusumaiset kerrotut kukat levittivät ympäristöön ihanaa eksoottista tuoksuaan.

Tänä vuonna kukinta alkoi tavallista aikaisemmin. Tuleekohan talvi aikaisin, Eetu aprikoi huomatessaan ruusumaisten kerrottujen kukkien runsauden, vaikka saattoi65

han kukinnan alkaminen näin varhain johtua siitäkin, että salia oli alettu jo lämmittää, sillä Lauri ja Olga kaksoistyttärineen asuivat salissa. Tytöt kaunistuivat päivä päivältä ja saivat nimekseen Iida ja Irja.

Lokakuussa Eetu kirjoitti päiväkirjaansa: 1.10. Kotona. Laitoin kasvejani.

2.10. Käytiin hakemassa nauriita.

3.10. Satoi ensimmäisen lumen.

10.10. Oli Aleksis Kiven syntymäpäivä.

16.10. Kotona. Liimasin kasveihin nimilappuja.

22.10. Kävin teatterissa. Näyteltiin kappaletta ”Tuhlaajapoika”.

25.10. Satoi lunta. Oltiin lumisilla koulussa.

29.10. Saatiin arvostelut. Läksin kotiin.

31.10. Kotona. Kävin kolkkakalalla.

Syksy oli jo pitkällä. Kylmä viima puhalsi ja vihainen tuuli riipi puiden kellastuneet lehdet vinhaan tanssiin.

Heiskalassa alettiin valmistautua talven tuloon toden teolla. Perunat, turnipsit, lantut, nauriit, porkkanat ja punajuuret olivat hyvin suojattuina maakuopissa. Kuoppien päällä oli eristeenä paksu kerros olkia ja lautakate päällimmäisenä. Tallinparvi oli täynnä heiniä, samoin navetan heinävarasto. Kaikki eläimet olivat puhdistetuissa sisätiloissa ja peltotyökoneet ajettuina omiin varastoihinsa odottamaan uutta kevättä.

Eetu tuli kotiin viikonloppuvapaalle ja ryhtyi liimaamaan kesän kuluessa keräämiään kasveja kasvion lehdille. Kasvit hän kiinnitti liimapaperisuikaleiden avulla alustapapereille ja liimasi oikeaan alareunaan nimilaput, joissa oli tarkat tiedot kasveista ja kasvupaikoista. Se oli huolellisuutta vaativaa. Hänestä oli mielenkiintoista tutkia kasviopista mikä kasvi oli kysymyksessä.

66

Pakkassää tuli vasta lumentulon jälkeen. Parina yönä oli oikein kipakka pakkanen ja se sai aikaan kirkkaan jääpeitteen Niiniseen. Oli mahtava sää lähteä kolkkamateita pyytämään.

Antti, Matti ja Eetu varustautuivat nuijamaisilla kepakoilla ja lähtivät jäälle. Niinisen vesi oli kirkasta, joten pohja näkyi hyvin matalassa rantavedessä. Pojat hiipivät hiljaa jäällä, ja kun he näkivät matikan jään läpi, he ryömivät hitaasti lähemmäksi. Lyöntietäisyydellä piti kumauttaa jäätä mateen pään kohdalta. Kala oli niin lähellä jään pintaa, että se pökertyi kumauksen voimasta. Silloin piti olla nopea ja tehdä jäähän reikä, josta matikan sai vedettyä jäälle.

Tällä kertaa he eivät saaneet saalista talteen. Jokainen pääsi kyllä kumauttamaan kalaa, mutta tuloksetta. Jää särkyi ja kalastajan housunlahkeet kastuivat. Pusero oli jo kastunut jäätä pitkin ryömittäessä.

Marraskuun tapahtumista Eetu kertoo päiväkirjassaan: 1.11. Oli suvi. Satoi vettä.

7.11. Oli hyvin kova pakkanen.

9.11. Eräs humalainen ajoi meitä takaa koulusta tullessa..

13.11. Kotona. Luisteltiin. Tehtiin maailmankelkka.

18.11. Pidettiin Einon päivä tappelua.

20.11. Kotona. Iltasella Jussi Sikasen kuuliaisissa.

23.11. Kova pakkanen. Oltiin luistinradalla.

24.11. Enlund piti meitä arestissa.

Marraskuun alussa oli parina päivänä suojasää. Silloin koululaiset olivat lumisotasilla kaiket välitunnit ja koulutuntien jälkeenkin. Viikonlopuksi pakkanen kiristyi ja Eetu lähti naapurin poikien kanssa luistelemaan.

- Hei, tehdään maailmankelkka, Antti keksi.

67

- Tehdään vaan, Eetu myönteli, mutta mistä me saadaan pystytolppa ja tarpeeksi pitkä ja vahva aisa?

- Haetaan meidän aitan takaa, siellä on kasa aitariukuja, eiköhän niistä löydy sopivat, Antti vastasi, riisuen jo luistimia jaloistaan.

- Jos tänään laitetaan pystyseiväs jäätymään, niin huomenna se on jo tukevasti jäätynyt, Matti järkeili.

- Minä haen meiltä tuuran, jolla saadaan jäähän reikä, Eetukin innostui.

Pojat lähtivät hakemaan jääkelkan tarvikkeita. Matti ja Antti pystypuuta ja jääkelkan aisaa ja Eetu tuuraa. Ei mennyt kauan, kun he olivat jo hakkaamassa tuuralla jäätä rannan tuntumassa ja istuttamassa reikään pystytolppaa.

Yöllä pakkanen oli kiristynyt lähelle kolmeakymmentä, joten poikien tolpan ympärys oli vahvassa jäässä, kun he seuraavana päivänä tulivat jäälle. He löivät tolpan päähän paksun metallitapin ja porasivat aisan yläosaan sopivankokoisen reiän, josta aisa pujotettiin tappiin. Aisan alapäähän he kiinnittivät narulla vesikelkan, jonka Eetu toi kotoaan. Heillä oli nyt maailmankelkka, napakelkka, jääkelkka, millä nimellä sitä kukin oli tottunut nimittämään.

Vieno ja Kerttu olivat tulleet myös jäälle katsomaan poikien tekemää jääkelkkaa, ja pääsivät heti kyytiin. Pojat pyörittivät aisasta kelkan niin hurjaan vauhtiin, että tytöt kiljuivat vauhdin hurmassa.

Joulukuun tapahtumia päiväkirjasta: 4.12. Laskin mäkeä kotona.

5.12. Meillä oli paraati.

6.12. Suomen itsenäisyyden muistojuhlassa.

10.12. Käytiin Huuhtimäessä.

13.12. Oltiin luistinradalla.

15.12. Jaettiin piirustukset.

16.12. Oli koulun pikkujoulu.

17.12. Oli 2 tuntia koulua. Saatiin todistukset.

68

18.12. Kotona. Olin katsomassa ampumaharjoituksia.

23.12. Hain joulukuusen.

24.12.Koristeltiin kuusi. Kävi joulupukki.

25.12. Kävin joulukirkossa.

27.12. Ajattelin Ruusuani.

31.12. Valettiin tinaa. Saaren tytöt oli meillä. Yöllä telmettiin.

Suojeluskuntalaiset järjestivät paraatin itsenäisyyspäivän aattona ja partiolaiset olivat mukana. Itsenäisyyspäivänä vietettiin seurojentalolla isänmaallinen juhla. Ohjelmassa oli juhlapuheen lisäksi laulu- ja lausuntaesityksiä. Koululaiset esittivät pienen kuvaelman ja juhla päättyi Maamme lauluun.

- Mitä sinä luet Eetu? äiti kysyi nähdessään nuorimmaisensa istuvan kirjan ääressä.

- Tämän kirjan nimi on ”Valkoinen varjo”, Eetu vastasi hieman ihmetellen äidin kiinnostusta hänen kirjaansa kohti.

- Ajattelin vaan, että haluaisitko lähteä minun ja isän kanssa käymään Huuhtimäen Heiskalassa?

- Lähden mielelläni, mennäänkö hevosella? Eetu uteli.

- Mennään, isä on jo valjastamassa hevosta, äiti vastasi pukiessaan päällystakkia ylleen.

- Käyn nopeasti pukeutumassa, olen hetkessä valmis, Eetu huusi kamariin rynnätessään.

Samassa isä tuli sisälle ja sanoi reen odottavan jo pihassa.

- Eetu lähtee mukaan, äiti sanoi takkia napittaessaan.

Huuhtimäen Heiskala oli Wille isännän kotitalo, jota isännöi hänen veljensä Aatami perheineen isänsä Aatun jälkeen. Willenkin perhe oli asunut siellä useita vuosia ennen Sakonkylään ja Heiskalaan muuttoa.

69

Oli kirpeä pakkassää, puut olivat majesteetillisen upeita lumipeitteisine oksineen. Ilma oli kirkas ja aurinko kurkisti arasti oksien lomasta. Se oli hyvin alhaalla, eikä nousisikaan puiden latvoja ylemmäksi, nyt oli vuoden pimeintä aikaa. Lumi kirskui reen jalasten alla ja hevosen henki höyrysi, sen hölkätessä laiskasti eteenpäin.

Huuhtimäen pihaan saavuttua, isä kiinnitti hevosen aitan kupeelle ja laittoi sille heiniä eteen. Talon emäntä ohjasi äidin ja isän salin puolelle, jossa isäntä jo istui piippua poltellen. Eetu jäi tupaan, jossa oli talon nuorison lisäksi kaksi sukulaistyttöä, Maria ja Lyyli. Maria oli vanhempi. Hän oli tumma, vilkas tyttö, Eetua vuoden nuorempi. Eetua miellytti heti tytön käytös ja vilkkaus, mutta hän ei rohjennut sanoa tytölle juuri mitään. Hän katseli salaa tytön liikkeitä, jotka näyttivät hänestä suloisilta. Hän olisi halunnut kysyä missä tyttö asui, mutta ei uskaltanut. Äiti ja isä tulivat Eetun mielestä liian pian salista, ja heidän piti lähteä kotiin, ennen kuin ilta pimenisi.

Sinä iltana Eetu nukahti Mariaa ajatellen. Ensimmäisen kerran elämässään hän oli ihastunut. Hyvää yötä Ruusuni hän kuiskasi nukahtaessaan.

Oli aatonaatto, mutta tuvasta puuttui vielä kuusi.

- Eetu, sinähän samoilet mielelläsi metsässä, menehän hakemaan joulukuusi, isä sanoi keinutuolissa istuen ja nauttien tuvan uunista nousevasta ihanasta pullan tuoksusta.

- Lähden heti, Eetu tarjoutui innokkaasti. – Oikeastaan olen katsonut syksyllä valmiiksi sopivan joulukuusen, hän naurahti vetäessään pieksuja jalkaansa.

- Ulkona on kireä pakkanen, puehan hyvin yllesi, äiti kehotti leivinpöydän äärestä, jossa paistetut rieskat ja hiivaleivät lepäsivät pellavaliinojen alla.

70

Joulukuusen hakeminen kuului niihin perinteisiin asioihin, jotka auttoivat eläytymään herkkään joulutunnelmaan, joten Eetun mielestä isän pyyntö ei ollut ollenkaan epämieluinen. Ei, vaikka se keskeytti hänen lukuhetkensä mieluisan kirjan, ”Yllätys tunturirajalla”, parissa.

Eetu otti kirveen porstuasta, sukset seinustalta ja suunnisti metsää kohti. Huurre kipinöi pihakoivun riippuvissa oksissa kuulaassa pakkassäässä ja savu nousi kankeana patsaana tuvan piipusta kohti vaaleansinistä taivasta. Poika tiesi tarkalleen mihin suuntaan piti hiihtää. Kuitenkin hän teki pitkän lenkin silmäillen löytyisikö vielä parempaa joulukuusta, kuin hänen syksyllä valitsemansa. Näin tapahtui joka vuosi. Hän kopautteli kirveen hamaralla kuusten runkoja, niin että lumi pöllähti alas paksun lumen peittämiltä oksilta. Lopulta hän hiihti kuitenkin sen valitsemansa kuusen luo ja kaatoi sen. Kotiinpaluu oli hankalaa umpihangessa kuusta kantaen, ja hän manaili mielessään turhaan tekemäänsä hiihtolenkkiä, koska ei voinut palata samaa latua takaisin. Väsyneenä hän lasketteli pienen alamäen tuvan nurkalta navetan eteen ja vei kuusen karjakeittiöön sulamaan.

Jouluaattona kuusi sai oksilleen koristeita, lippunauhoja, pumpulipalloja, kreppipaperista tehtyjä koristeita, piparkakkuja ja itse valettuja kynttilöitä, jotka kiinnitettiin oksille hamppunaruilla. Kuusta koristelemassa olivat Eetun lisäksi Lauri, Olga, Vilho, Eemeli, Kerttu ja Vieno.

Tytöt olivat kaikkein innokkaimpia. He olivat tehneet koulussa erivärisistä papereista renkaita, jotka oli pujotettu toinen toisiinsa yhtenäiseksi nauhaksi. Se oli kaunis koriste toistenkin mielestä. Kuusen latvaan kiinnitettiin kiiltävä tähti.

Kun aattopäivä oli kulunut iltapäivän puolelle, oli aika lämmittää joulusauna. Tulipalovaaran vuoksi sauna sijaitsi vähän etäämmällä päärakennuksesta, kaivon lähellä.

Saunassa oli iso kivikiuas, jota piti lämmittää kauan, jotta 71

lämpöä riitti kaikille kylpijöille. Eemeli toimi saunamikkona ja Eetu lämmitti vettä karjakeittiön vesipadassa.

Vilho ja Lauri kärräsivät vesikelkalla kuumavesisaavin karjakeittiöstä ja kylmää vettä kaivolta. Kylmävesikorvoon kannettiin vielä lisäksi puhdasta lunta.

Ilta alkoi jo hämärtää, kun naiset lähtivät saunaan. He kävelivät lumista polkua pitkin, pakkaslumen narskuessa askelten alla, ja tähtien hitaasti syttyessä tummenevalle taivaalle. He riisuuntuivat nopeasti kylmässä saunakamarissa ja kiirehtivät saunan lämpimään syleilyyn. Saunavastojen läiske kantautui vaimeana kartanolle.

Kunnon löylyjen jälkeen he peseytyivät lämpimässä saunassa ja siirtyivät pellavaisiin pyyhkeisiin kietoutuneina takaisin kylmään pukuhuoneeseen. Hengitys huuruten he pukeutuivat nautinnosta huokaillen puhtaisiin vaatteisiin aina alimmaista vaatekertaa myöten. Ihana hyvänolon tunne alkoi soutaa suonissa heidän kävellessään tupaa kohti vitivalkeitten kinosten reunustamaa polkua pitkin.

Miesten ollessa saunassa, emäntä alkoi keittää joulupuuroa ohraryyneistä. Ryynit keitettiin ensin vedessä hämmentäen koko ajan, kunnes keittovesi oli imeytynyt ryyneihin. Sen jälkeen lisättiin maitoa vähitellen ja jatkuvasti hämmentäen, kunnes ryynit olivat pehmenneet ja puuro sopivan paksuista nautittavaksi. Puuron kypsyminen kesti tunnin verran, ja hellan ääressä oli kuuma, joten Olga ja Liina-piika tarttuivat välillä puukauhan varteen emännän latoessa laatikoita uuniin lämpiämään.

Sika oli teurastettu ja kinkku suolattu jo marraskuussa. Äiti, Olgan avustamana, oli paistanut sen tuvan isossa uunissa, samoin kuin peruna-, porkkana- ja lanttulaatikotkin. Naapurin isännän teurastamasta vasikasta oli saatu aineksia karjalanpaistiin sianlihan lisäksi. Olga oli keittänyt punajuuria, ja uunin jälkilämmössä oli muhimassa meheviä naurispaistikkaita. Rukiinen riihileipä oli otettu 72

kattoon kiinnitetystä orresta, eli vaikkanasta ja voivakka porstuan ruokakomerosta. Kaiken kruunasi jälkiruoka, ohraryynipuuro mustikkasopan kera.

Tuvan pitkän pöydän ääreen istuutui toistakymmentä tyytyväistä joulunviettäjää. Ympärillä leijuvaan aromikkaaseen ruoantuoksuun sekoittui talikynttilöistä lähtevä kitkerähkö haju. Eetu luki tutun jouluevankeliumin, jonka jälkeen isä lausui ruokarukouksen kaikkien hiljentyessä ja virittäytyessä nauttimaan jouluateriasta.

Aterian jälkeen piika ja renki piipahtivat vielä navetassa ja tallissa toteamassa, että sielläkin oli joulu. Lehmät olivat saaneet jo appeensa ja hevoset ylimääräisen kauraannoksen. Siat röhkivät tyytyväisinä karsinoissaan saatuaan tavallista herkullisemman annoksen jouluruokien valmistusjäänteista. Navetassa tuoksui puhtaille oljille ja vastahakatuille havuille eläimistä erittyvän ominaishajun lisäksi.

Naiset olivat korjanneet jouluruoat pöydästä ja kattaneet sen valmiiksi iltakahvia varten. Maustekakku sekä pullakranssi, jonka keskustassa oli röykkiö kanelilta, neilikalta ja inkivääriltä tuoksuvia piparkakkuja komeili houkuttelevana keskellä valkoliinaista pöytää. Vilhelmiina emäntä haki salista virsikirjat ja antoi ne pojilleen.

Vienolla ja Kertulla oli omansa, koulusta saadut, mustakantiset. Pian kaikui tuvassa virren ”Enkeli taivaan lausui näin” sävelet.

Tytöt halusivat leikkiä ja vetivät ensimmäisenä Eetun mukaansa. Kohta leikkiin yhtyivät toisetkin ja ”Piiri pieni pyöri” kuusen ympärillä kunnes porstuasta alkoi kuulua odotettua kopinaa, ja kumarassa köpöttelevä karvahattuinen, lammasturkkiin pukeutunut joulupukki astui tupaan lahjoineen.

Paketeista kuoriutui villapaitoja, villasukkia, esiliinoja, nisu-ukkoja ja piparkakkuja. Olga oli onnellinen pellavaisista pyyheliinoista ja pikkuruisista vauvan nutuista.

73

Äiti kiitteli saadessaan ison puurokauhan ja varpuvispilän.

Isälle pukki toi kirvesvarren ja uuden kylvövakan. Eetun rakkain lahja oli kaksiosainen ”Välskärin kertomukset” kirjasarja.

- Nyt nukkumaan, että jaksetaan lähteä aamulla joulukirkkoon, äiti sanoi kellon lähestyessä puoltayötä.

- Ei vielä, ei ihan vielä, Vieno esteli sovittaessaan uutta esiliinaansa.

- Mummo, saadaanko me vähän aikaa kertoa satuja sängyssä, Kerttu pyysi.

- No ihan vähän aikaa, mummo lupasi. Muistakaa lukea iltarukouksenne, hän lisäsi.

- Minä ainakin luen näitä vuoteessa, Eetu sanoi ja otti kirjat kainaloonsa.

- Mutta älä valvo myöhään. Hyvää yötä kaikille ja joulurauhaa. Äiti poistui tuvasta ja pojat jäivät sammuttamaan kynttilöitä.

Jouluaamuna herättiin jo ennen viittä, sillä kuudelta alkoi joulukirkko. Isä oli jo Vilhon kanssa valjastamassa hevosta reen eteen kirkkomatkaa varten. Jäppilän kirkolle oli matkaa viisi kilometriä, mutta onneksi sää oli hyvä.

Oli tyyni ilma ja pakkasta parikymmentä astetta. Olga ja Lauri päättivät jäädä kotiin Iidan ja Irjan kanssa.

Vilho ohjasti ja Eemeli istui hänen vieressään etupenkillä. Heillä oli yllään topatut takit, käsissään karvarukkaset ja jaloillaan nahkaset. Karvalakit he olivat vetäneet syvälle päähänsä. Reessä istuivat äiti, isä ja Eetu vällyihin ja nahkasiin kietoutuneina. Vilho oli laittanut kirkkorekeen äidin kangaspuissa kutoman kauniin rekivaatteen. Siinä oli mustalla pohjalla puna/valko/vihreää kudontaa. Sen helma riippui reen selkänojan yli ja hapsut heilahtivat iloisesti heidän etsiessään hyvää istumaasentoa.

74

Reen jalakset kirskahtivat Vilhon nykäistessä ohjaksista hevosen liikkeelle. Reki keinahti vähän portista käännyttäessä niin, että Eemelin piti ottaa istuinlaudasta kiinni, mutta pian mentiin tasaista vauhtia lumista maantietä pitkin. Huurteiset puut koristivat tien reunustoja ja kulkusten iloinen kilinä loi joulutunnelmaa.

Setolkkakello, joka oli kiinnitettynä hevosen lavoille sidottuun setolkkaan, oli tiuún muotoinen kello, ja sen kilkatus toi mieleen laulun sanat: ”Aisakello helkkää, loistaa tähdet, kuu.

Riemua on pelkkää, hymyyn käypi suu”.

Kirkko näkyi jo kaukaa. Keskeiselle paikalle kylään keskustaan, korkealle kukkulalle rakennettu F Öhmanin suunnittelema 1800-1900 lukujen vaihteessa rakennettu puukirkko kutsui kirkkoväkeä koolle läheltä ja kaukaa juhlallisella kellojensoitolla.

Vilho ohjasi matkalaiset taitavasti kirkon pihaan ja kiinnitti hevosen aidan vieressä olevaan hevospuomiin.

Hevosen selkään hän laittoi värikkään loimen ja eteen kasan heiniä. Viisi hevosta seisoi jo ennestään puomiin kiinnitettyinä ja rouskutteli laiskasti heiniä, kiskaisten aina pienen tupon, turvallaan vähän tönäisten.

Kirkko oli hyvin valaistu ja kynttilät loivat kirkkosaliin hartaan tunnelman. Valkoinen alttarivaate, jonka helmaan oli kirjailtu hopeinen kalaornamentti kertoi joulusta, valonjuhlasta ja Jeesuksesta, Vapahtajasta.

Eetu totesi kirkkoon astuessaan, että se oli yhtä kylmä kuin viime joulunakin. Henki huurusi ja nenää kylmäsi, mutta laulaminen ja urkujen sointu korvasivat kylmyyden.

Joulun tarina aaseineen, tietäjineen ja enkeleineen oli aina yhtä kiehtova, eikä saarnakaan pitkästyttänyt.

Eetu huomasi Vilhon katseen välillä kääntyvän käytävän toisella puolella istuvaan neitoseen.

- Kuka tuo tyttö on, Eetu kuiskasi veljelleen.

- Ole hiljaa ja kuuntele saarnaa, Vilho tokaisi.

75

- En, ennen kuin kerrot. Onko hän se sinun Ainosi, Eetu intti.

- No on, jos välttämättä tahdot tietää, ja huomenna saat tavatakin hänet. Hän tulee meillä käymään, Vilho vastasi.

- Oletko nyt tyytyväinen?

- Hys, hys, pojat, äiti kuiskasi.

Kun viimeinen virsi oli veisattu, ja kirkkoväki kolisteli noustessaan ylös kapeilta penkeiltä. Vilho hävisi hetkeksi näköpiiristä, ja Eetu arvasi miksi ja minne. Hänelle tuli mieleen Marian tummat hiukset ja nauravat silmät. Missä oletkaan Ruusuni hän unelmoi asettautuessaan rekeen vällyjen alle. Nuorukaisen tunteet olivat alkaneet herätä ja varovasti etsiä kohdetta.

Tapaninpäivä oli sukulaisten vierailupäivä. Heiskalassa oltiin varustauduttu vastaanottamaan sukulaisia läheltä ja kauempaakin. Pakkanen näytti kiristyneen yöllä ja kipusi aamun sarastaessa jo yli kolmenkymmenen. Taivas vaaleni, mutta pakkanen ei hellittänyt.

Vilho oli hermostunut, sen totesi jokainen. Hän kulki tuvasta saliin ja salista tupaan, pysähtyen ikkunan ääreen kerta toisensa jälkeen ja tiirasi silmätarkkana pakkasmittaria. Aino ja Vilho olivat sopineet vierailun pakkasrajaksi 30 astetta. Tuvassa mittari näytti 29 astetta ja salissa 32 astetta. Salin puolelta pääsi jäinen viima esteettä puhaltamaan yli peltoaukeaman, siis salin mittari näytti liikaa, Vilho järkeili.

Nyyssölän ja Huuhtimäen vieraat olivat jo käyneet, ja tapaninpäiväkahvit nautittu. Huuhtimäkiset tekivät jo lähtöä, ja Eetua harmitti, ettei vieläkään uskaltanut kysyä serkuiltaan Mariasta, vaikka mieli teki.

Puolilta päivin Vilho vihdoin rohkaisi mielensä, valjasti Liinukan pikkureen eteen ja karautti kirkonkylälle Ainon kotiin. Aino oli epätietoinen pitikö hänen lähteä kyläilemään vai oliko liian kova pakkanen. Hän oli kuitenkin 76

pukeutunut valmiiksi, joten nuoripari istahti vierekkäin rekeen vällyjen alle ja lähti matkaan. Pihapihlajan huurteiset oksat välkehtivät kelmeässä auringonvalossa heidän saapuessaan reenjalakset kirskahtaen Heiskalan pihaan.

Heiskalassa heitä jo odotettiin. Aino oli käynyt syksyllä pari kertaa aikaisemmin Vilhon luona, joten äiti ja isä olivat jo tutustuneet häneen. Lauri, Olga ja Eemeli olivat tavannet hänet usein suojeluskunnan naisjaoston toiminnan merkeissä, joten Eetu oli ainoa uusi tuttavuus. Eetu mieltyi Ainoon heti, Ainon välittömyyden ja tyttömäisen olemuksen vuoksi. Tyttö vaikutti hieman ujolta, mutta ehkä se johtui tästä jännittävästä tilanteesta, Eetu aprikoi.

77

3. Teinipojan haaveet

(v.1922-1923)

Kaunis, lauha sää jatkui uudenvuoden 1922 alkaessa ja vitivalkeat lumiset hanget kutsuivat. Antti ja Matti pyysivät Eetua hiihtämään ja laskemaan mäkeä. Eetu oli lukenut koko päivän joululahjaksi saamaansa kirjaa Välskärin kertomukset, ja ulkoilutauko oli tarpeen. Hän oli hetkessä valmis lähtemään, ja pian poikakolmikko suihki suksineen peltojen poikki kohti mäenkinkamaa, jonne he olivat tehneet oivan hyppyrin, ainakin omasta mielestään. Mäessä oli jo täysi meno päällä. Innokkaita ulkoilijoita oli kymmenkunta, kylän tyttöjä ja poikia, isoja ja pieniä.

Vitilumi pöllysi laskijan kaatuessa, mutta siitä ei välitetty.

Hanki oli pehmeää kuin pumpuli, ja siihen upposi aina karvalakkia myöten. Jonkun aikaa laskettuaan he innostuivat tekemään temppuja. Laskivat sukset harallaan ja hypätessä laittoivat sukset ristiin tai vee - asentoon. Ei niitä aina ennättänyt asettaa vierekkäin, kun ilmalento oli lyhyt, ja silloin oli kuperkeikka edessä.

Eetu oli yltä päältä lumessa kotiin tullessaan.

- Kopistele luudalla enimmät lumet ulkona, äiti huusi, kun Eetun pää pilkisti oviaukosta.

- Minä kopistelin jo, poika vastasi muka hämmästyneenä.

- Paremmin, ja sitten riisut päällysvaatteesi ja pieksusi porstuassa ja tuot ne uuninpankolle kuivumaan, äiti muistutti.

78

- Oli kivaa tuolla hyppyrimäessä, me tehtiin pellehyppyjä ja vaikka mitä, Eetu riemuitsi uunin kupeella, asetellessaan vaatteita kuivumaan.

Koululaisilla oli aikaa nauttia talvisesta luonnosta ja sen suomista iloista, sillä joululoma kesti tammikuun puoleen väliin asti.

Eetun päiväkirja kertoo: 1.1. Laskettiin mäkeä.

4.1. Laitoin permiä.

5.1. Hain permihankuroita.

6.1. Sain metsäkanan. Kävin iltamissa.

9.1. Meillä oli hartaushetki.

10.1.Laitoin permiä.

13.1.Tein hiihtoretken. Kävin etsimässä metsäkanoja.

14.1. Hakattiin silppuja ja havuja.

15.1 Meillä kävi Suholasta vieraita.

Eetu muisti nähneensä joulukuusta etsiessään riekon, eli metsäkanan, jälkiä metsässä. Joulun jälkeen oli ollut kovat pakkaset ja hän tiesi, että riekot kaivautuvat silloin lumen sisään kieppiin ja saattavat olla siellä, pakkaselta suojassa, useitakin päiviä. Hän tuumi, että pakkasen nyt lauhduttua, linnut olisivat varmasti nälissään.

Eetun mieli paloi metsään, kuten aina ennenkin, tällä kertaa permilankoja virittämään. Hän otti mukaansa kaksi oksanhankuraa, jotka oli varannut jo syksyllä liiterin nurkkaan, riman aitan kongilta, sekä ohutta rautalankaa isän kätköistä ja suuntasi suksineen huurrehuppuiseen metsään. Pehmeä hanki upotti, mutta se ei vähentänyt hänen metsästysintoaan.

Saavuttuaan paikalle, jossa näkyi metsäkanan höyhenpeitteisten jalkojen jättämiä telaketjumaisia jälkiä, Eetu pystytti oksanhankurat linnun jättämien jälkien molemmin puolin, arvellen sen kulkevan siitä uudelleen ja lait79

toi riu’un hankuroiden varaan. Sitten hän kiersi ohuesta rautalangasta silmukan ja sitoi sen juoksevalla solmulla renkaaksi. Rautalangan toisen pään hän kiinnitti riukuun.

Houkuttimeksi hän ripotteli jyviä permisilmukan molemmin puolin.

Kun pahaa aavistamaton lintu nokkisi jyviä nälissään, niin ennen pitkää se saapuisi silmukan luo, pistäisi päänsä silmukkaan ja etenisi silmukan toiselle puolelle. Silloin silmukka kiristyisi ja riekko-raukka jäisi satimeen.

Poikaa vähän säälitti linnun kohtalo, mutta metsästysvaisto voitti ja hän lähti hiihtämään entisiä jälkiään seuraten takaisin kotiin.

Eilen löytämiensä metsäkananjälkien innoittamana Eetu päätti asettaa useampia ansoja, koska lomaa oli jäljellä vielä puolitoista viikkoa, ja hänellä olisi monta päivää aikaa käydä permejään kokemassa. Koulun alkaessa ne olisi otettava pois. Niinpä hän lähti etsimään lisää sopivia permihankuroita. Niitä sai katajapensaista ja ison kuusen oksista. Hän toi niitä ison sylillisen liiteriin ja katkoi siellä sopivan mittaisiksi hankeen upotettaviksi tukipuiksi.

Lauri, Vilho ja Eemeli olivat lähdössä suojeluskuntalaisten ampumaharjoituksiin, jotka pidettiin muutaman kilometrin päässä sijaitsevalla ampumaradalla Jäppilän tien varressa. He pyysivät Eetua mukaan, mutta poika ei malttanut, sillä hän oli päättänyt lähteä toissapäivänä asettamaansa permiä kokemaan ja uusia virittämään.

Puolenpäivän aikaan Eetu sujautti sukset jalkaansa, otti permitarpeita mukaansa ja hiihti entistä latuaan pitkin suoraan pyyntipaikalle. Mikä ihana yllätys! Hänen mielensä täytti mahtava hyvänolon tunne. Tämän talven ensimmäinen saalis, vitivalkea riekkokoiras, makasi hiljaisena hangella. Yhtä valkeana, kuin sitä ympäröivä pöllytetty pieksetty lumi. Muutama musta pyrstösulka pilkisti 80

valkeitten höyhenten seasta. Pieni säälintunne hiipi pojan mieleen, mutta hän karkotti sen nopeasti pois. Hänen täytyi tyytyä tähän metsästysmuotoon, kun ei saanut vielä kantaa asetta. Ehkä ampuminen olisi ollut armeliaampaa, mutta lopputulos olisi ollut sama, hän aprikoi. Lintu oli kuollut nopeasti, koska verta ei näkynyt hangella. Se oli umpijäässä. Yli puolikiloinen otus, Eetu punnitsi käsissään. Onnellisena hän viritti vielä kaksi permiä ennen kuin kiirehti saaliineen kotiin.

- Äiti, Olga, tytöt. Hei katsokaa mitä minä olen saanut, Eetu riemuitsi ja heilutti valkoista metsäkanaa jaloista.

- Voi lintuparkaa, miten sinä hennoit sen tappaa? Vieno kysyi.

- Itse se oli mennyt permiin, Eetu vastasi nauraen.

- Tuleehan siitä pieni paisti, mutta se täytyy perata heti, Olga järkeili.

- Laitan sen tuohon ovenpieleen riippumaan ja sulamaan, Eetu huolehti. – Se täytyy suolistaa heti, kun se sulaa.

- Se on niin valkoinen ja kaunis, Kerttu ihaili ja silitti linnun pehmeää höyhenpeittoa.

Kirkkoon oli matkaa viitisen kilometriä, ja se oli liian pitkä matka kulkea jalkaisin, varsinkin talvella, joten kyläläisille oli tullut tavaksi järjestää vuorotellen hartaushetkiä kotonaan. Nyt oli Heiskalan vuoro. Joskus saatiin jopa pappi puhumaan, mutta se ei ollut suinkaan välttämätöntä, sillä taloissa oli harrasta väkeä, ja aina löytyi joku lukemaan Raamatusta päivän sanaa. Usein se oli joku talon väestä, tänään Vilhelmiina emäntä. Hän oli hartaudestaan tunnettu uskonnollinen nainen, joka oli opettanut lapsensakin rukoilemaan ja turvautumaan Jumalaan. Isossa tuvassa kaikui virsi toisensa jälkeen, ja 81

lopuksi juotiin pullakahvit keskustellen ajankohtaisista asioista.

Naisten kesken se tarkoitti lähinnä käsitöitä, villojen ja pellavien kehruuta, kankaan ja mattojen kudontaa tai liinavaatteiden ompelemista. Miehet pohtivat metsätöitä, suomaan pellolle ajoa tai hevosten hoitoa. Tänään oli puheenaiheena jääharkkojen sahaamisen ja jäälle nostamisen ajankohta. Jäitä piti varastoida kesäksi maidon jäähdyttämistä varten. Tuumittiin, että helmikuun alkupäivät sopisivat hyvin jos pakkassää vain jatkuisi.

Eetu oli niin saaliistaan innostunut, että päätti lähteä tarkemmin tutkimaan metsäkanojen kulkureittejä, sillä nyt oli hyvä sää hiihdellä metsässä. Lunta oli sopivasti umpihangessa hiihtämiseen, ja jäljet näkyivät hyvin. Talvinen metsä oli vaiti, lumenvalkoinen hiljaisuus oli ääretön.

Hän ihaili paksun lumen alla nukkuvia puita, jotka muodostivat valkoisia kaariholveja metsään. Jänikset olivat loikkineet ristiin, rastiin syvässä hangessa. Kunhan kerran saisin sellaisen otuksen satimeen, hän mietti hymyillen. Loukulla se voisi onnistua paremmin kuin permillä, hän aprikoi.

Eetun mietteet katkesivat äkkiä, kun hän kuuli räkättävää ääntä edestään. Hän tunnisti äänet, metsäkanoja.

Niitä oli useampia. Hän lähestyi hiljaa, äänettömästi edeten, mutta riekot vaistosivat vaaran ja pyrähtivät lentoon, kolme koirasta ja kaksi naarasta. Koiraat olivat kuin lumipalloja, ne erotti lumisia puita vasten ainoastaan siitä, että pyrstön molemmin puolin oli mustat viuhkat, naaraat olivat pienempiä, ja vain osaksi valkoisia.

Hän katseli tarkkaavaisena ympärilleen, painaakseen paikan mieleensä. Hän tunsi lähitienoon kotimetsät melkein neliö neliöltä, mutta tälle alueelle hän ei ollut koskaan virittänyt permejään. Hän huomasi tarkemmin tarkastellessaan, että pienen kivisen kumpareen ympärillä 82

kasvoi nuorta lepikkoa ja pajupensaikkoa. Linnut olivat olleet siis nauttimassa nuoria, hiukan turvonneita lehtisilmuja. Eetulle paikka oli hyvinkin tuttu lukuisista puolukka- ja sienestysretkistä. Nyt paksut lumikinokset peittivät syksyisin niin marjaiset mättäät ja kantojen ympärykset. Hän virittäisi tähän lintusatimensa seuraavan loman alkaessa. Hän näki jo mielessään saaliinsa, kaksi pulleaa, vitivalkoista metsäkanaa.

Talvi oli maatöiden osalta hiljaista aikaa. Luonto lepäsi kerätäkseen voimia uutta kasvua varten. Lantatunkioiden ja suomaan ajo kesantopelloille oli peltotöistä ainoa, jota voitiin sydäntalvella suorittaa.

Pihapiirissä riitti kuitenkin monenlaista askaretta.

Silppujen ja havujen hakkaaminen oli yksi tärkeimmistä töistä halonhakkuun lisäksi.

- Eemeli ja Eetu, menkäähän hakkaamaan silppuja hevosten apetta varten, isä komensi.

- Apetta tarvitaan, kun Lauri ja Vilho lähtevät metsänhakkuuseen ensi viikolla. Hevosen pitää silloin olla hyvässä kunnossa.

- Hakatkaa samalla havuja lehmien alusiksi. Liina sanoi aamulla, että aluset pitää vaihtaa, äiti muistutti.

- Navetan takana on iso havukasa odottamassa, Vilho lisäsi.

- Tehdään jääharkkojen varastointi heti ensikuun alussa, sillä kuulin, että meidän talomme on viimeistelyä vaille valmis. Pääsemme muuttamaan jo ennen maaliskuuta, Lauri riemuitsi.

- Ihanaa, Olga huokasi viiden kuukauden ikäisiä pienokaisia imettäessään.

Eemeli ja Eetu lähtivät tottelevaisesti suorittamaan annettua tehtävää.

- Hakataan ensin niitä havuja, Eetu ehdotti heidän astuessaan ulos raikkaaseen pakkassäähän.

83

- Samantekevää, Eemeli mumisi vähän yrmeänä. Hän olisi mieluimmin lähtenyt ampumaharjoituksiin iltapäivällä.

Pojat ottivat esille hakkuupölkyt ja havuraudat kalustovajan seinältä. Havurauta oli vesuria muistuttava väline, mutta sen leikkuuterä oli suora, kun taas vesurissa se oli kovera. Havuraudan terän päässä oli koukku, jolla havusta sai otteen sitä pölkylle nostettaessa. Työ sujui rivakasti, sillä kipakka pakkanen pisti puuhaan vauhtia.

Havusilppukasa suureni suurenemistaan ja havunoksat hupenivat.

- Sinä ennätät vielä sinne ampumaharjoituksiin, Eetu esitti veljelleen.

- Hakataan ne pahnasilput huomenna, ei sitä apetta tänään tehdä kuitenkaan, hän aprikoi istahtaen havupölkylle väsyneenä.

Koulu alkoi taas lähes kuukauden kestäneen joululoman jälkeen. Eetulla oli kova koti-ikävä, kuten aina ennenkin loman jälkeen.

Koululle ilmestyi aina silloin tällöin joku esittelemään taitojaan. Nyt oli vuorossa tarinan kertoja, joka näytti ohjelman lopuksi varjokuvia. Se oli koululaisista uutta ja ihmeellistä.

Eetu muisteli yksinäisinä iltahetkinä joululomaa ja Huuhtimäen vierailua. Hän näki edessään Marian ilmeikkäät kasvot ja valloittavan hymyn. Hän tunsi ikävää, mutta ei tiennyt mitä ikävöi. Oudot tunteet riepottivat ja raastoivat hänen sisimmässään. Hän ei tiennyt mitä ajatella. Hän oli sekä onnellinen, että onneton. Onnellinen siitä, että oli tavannut tytön, onneton, koska ei ollut rohjennut keskustella tytön kanssa.

Nuorukaisen tunteet toista sukupuolta kohtaan alkoivat hiljalleen herätä. Hän kohdisti ikävänsä Mariaan, tyttöön, jonka oli sattumalta tavannut. Vaikka tytön olemus 84

alkoi häipyä hänen mielestään, niin jäljelle jäi ikävä jotain, josta hänellä oli vain heikko aavistus.

Hän kertoi useana päivänä ikävästään päiväkirjalle.

Oli ikävä Ruusuani. Ajattelin Ruusuani. Missä lienetkään Ruusuni.

Saksan kirjoituksetkin menivät huonosti. Jotain outoa siinä oli, sillä hän oli aina rakastanut saksan tunteja.

Hän turvautui jälleen kirjoihinsa, ja hänen silmiinsä osui tarina ruotiukosta. Hän luki sen ihmetellen ja kirjoitti päiväkirjaansa tunnelmistaan.

Luin kertomuksen ”Ruotiukko”. En ainakaan minä voisi tuolla tavalla rikkoa lupaustani kuin tässä mainittu ruotiukko. Kävin elävissäkuvissa katsomassa kappaletta ”Suomen vapaussota”.

Metsäteollisuudella alkoi olla keskeinen rooli Suomen taloudessa ja koko yhteiskunnassa. Vähitellen oli alettu ymmärtää Suomen metsien vihreän kullan arvo. Sahapuutavarasta oli nyt kova kysyntä, sillä länsivientikin alkoi vähitellen vetää. Sanottiin, että Suomi on maailman kaikista teollistuneista maista riippuvaisin metsätaloudestaan. Eri yhtiöiden välillä oli kova kisa metsäkaupoista ja puukaupoista yleensä. Puunostopolitiikka oli aktiivista ja jopa agressiivista.

Loppukesästä Kymiyhtiön miehet olivat kierrelleet Savossa tukkipuukaupan merkeissä. Kolmen miehen ryhmä oli kierrellyt myös Jäppilän Sakonkylässä elokuun loppupäivinä, ja Wille–isäntä oli tehnyt puukaupat hankintakauppana, kuten naapuritilojenkin isännät. Puusta sai paremman kuutiohinnan hankintakaupassa, jossa myyjä toimitti tukkipuut valmiiksi laanille.

Pojilla puolestaan oli hyvää aikaa lähteä tukkimetsään sydäntalvella. Nyt kannatti tehdä kaupat, koska oli myy85

jän markkinat. Leimausmiehet olivat käyneet syksyllä ennen lumentuloa merkkaamassa, eli pilkkaamassa, kaadettavat rungot talon isännän asiantuntevassa valvonnassa. Wille oli tehnyt aikaisemminkin puukauppoja Kymiyhtiön kanssa ja todennut kaiken sujuneen moitteettomasti.

Kymi Osakeyhtiö oli vakavarainen viisikymmentä vuotta vanha yhtiö, ruukinpatruuna Axel Wilhelm Wahrenin vuonna 1872 perustama yhtiö, josta tuli suuryhtiö Kuusankoski Oy:n ja Voikkaan sulauduttua siihen vuonna 1904, jolloin yhtiön omistuspohja laajeni huomattavasti.

Lauri, Vilho ja Eemeli olivat sopineet muiden puukauppoja tehneiden kanssa tukinkaadon aloittamisesta ja tukkien ajamisesta laaniin Niinisen rantaan. Siitä ne uitetaan jäiden lähdettyä eteenpäin kohti Iisveden sahaa.

Olga jäi laittamaan eväsreppua valmiiksi miesten valmistautuessa metsätöihin. Lauri ryhtyi valjastamaan hevosta parireen eteen. Eemeli otti tallin naulasta hevosen loimen ja kaurapussin. Hän lappoi säkkiin kauroja ja toiseen heiniä työpäivän lepohetkiä varten. Vilho otti esille puunkaadossa tarvittavat työvälineet, teroitetut pokasahat, kirveet ja tukkisakset. Isompia puita varten tarvittiin kahden miehen käytettävä justeerisaha, jossa pitkän terän molemmissa päissä oli käsikahvat.

Olga täytti miesten eväspussia, voiteli ruisleipiä, keitti kahvia ja täytti maitopulloja. Hän kaatoi maidon ja kahvin puolen litran pulloihin, jotka hän pujotti kahden paksun villasukan sisään, jotta kahvi ei jäähtyisi, eikä maito jäätyisi.

- Eiköhän nämä eväät riitä teille? hän sanoi ja katsoi kysyvästi miestään.

- Kyllä riittävät, jos kahvia on tarpeeksi, Lauri nauroi veitikka silmäkulmissaan.

86

- On siellä pari litraa ja keitän lisää, kun tulette päivälliselle, Olga totesi reppua sulkiessaan.

Takimmainen reki souti kovalla tienpinnalla sivulta toiselle tyhjänä ollessaan, mutta rauhoittui heti lumiselle metsätielle päästyä. Hakkualueelle ei ollut pitkä matka metsätieltä, mutta siitä huolimatta hevosen oli vaikea edetä umpihangessa. Kirpeä pakkanen puri miesten poskipäitä heidän ajaessaan leimikon reunaan. Hangen kylmä kirkkaus häikäisi silmiä ja pakkaslumen narina reen jalasten alla rikkoi metsän hiiskumattoman hiljaisuuden. Lauri ajoi pienen lenkin metsässä ja käänsi hevosen tukkien lastaamista varten valmiiksi tulosuuntaan.

- Aloitetaan tästä reunasta, että rekitie alkaa muotoutua, hän järkeili.

- Tehdään ensimmäisestä kuormasta pienempi, ettei tammalle ole liian kova taakka, Vilho oivalsi.

Tuuli oli pudottanut paksuimman lumikerroksen puista, mutta siitä huolimatta he saivat lumikasteen lyödessään ensimmäisen kirveeniskun puunrunkoon.

- Onneksi ei ole vielä tykkylumen aika, Eemeli naurahti.

Ensimmäinen petäjä kaatui rymisten maahan. Miehet karsivat sen ja sahasivat sopivan mittaisiksi tukkipuiksi.

Latvapäästä tuli propseja paperinjalostusta varten. Tukit lastattiin parirekeen ja propsit kasattiin eri pinoon myöhempää kuljetusta varten. Tukit olivat painavia, mutta kaksi riuskaa miestä jaksoi nostaa ne rekeen tukkisaksien avulla, kolmannen sahatessa jo uutta puuta. Kuorman ollessa riittävän suuri Lauri istui kuorman päälle ja ohjasti taitavasti hevosen entisiä jälkiä myöten metsätielle. Vilho ja Eemeli rämpivät jäljessä ja nousivat kyytiin vasta tielle päästyä. Yhdessä he ajoivat Niinisen rantaan paikkaan, johon laani oli rakennettu ja purkivat tukit aluspuiden, eli rantteiden, päälle hyvään järjestykseen, jossa ostajan olisi ne helppo mitata ja leimata yhtiön omalla leimalla.

87

Kuorma toisensa jälkeen päätyi laanille. Tuoreen, vastakaadetun puun ja pihkan tuoksu leijaili pirteässä pakkassäässä miesten purkaessa kuormaansa.

Eemeli, joka toimi vänkärinä eli apumiehenä, tukkeja rekeen lastattaessa, sytytti nuotion metsään, ja siinä nuotion loisteessa oli nautinnollista juoda lämmintä kahvia ja puraista riihikuivaa ruisleipää. Metsän rauhan rikkoi ainoastaan nuotion iloinen räiske ja hevosen rouskutus sen syödessä kauroja turvan eteen kiinnitetystä pussista. Vilho oli heittänyt loimen tamman hikiseen selkään. Jos oli hevosella hiki, niin oli miehilläkin, joten kauan ei sopinut istua paikoillaan, vaan oli jatkettava työtä.

Pikaisesti he kävivät päivällisellä kotona, laanilla käynnin lomassa, mutta jatkoivat sitten puunkaatoa iltahämärään saakka. Kuu oli jo noussut taivaalle heidän ajaessa päivän viimeistä kuormaa metsästä. Metsä oli suunnattoman kaunis kuutamon valaistessa lumen kalvakkaan siniseksi, ja tummien puiden heittäessä täplikkäitä varjoja hangelle.

Viikon kuluessa kaikki leimatut puut oli kaadettu ja pinottu komeaksi tukkirivistöksi rantaan naapuritalojen tukkilaanien viereen. Jokainen tiesi oman paikkansa mittamiesten aikanaan tullessa mittaamaan ja lyömään oman yhtiönsä, Kymiyhtiön, leiman tukkien päähän.

Propsit, eli paperipuut, oli kasattu erikseen, ja ne kuorittaisiin hyvissä ajoin ennen uittoa, että puun pinta ennättäisi kuivahtaa. Kuoriminen tapahtui petkeleellä, jossa oli pitkän varren päähän kiinnitetty litteä terä, jolla työnnettiin puun kuori irti. Tarvittaessa käytettiin myös kuorimarautaa, jossa oli kuperan terän molemmissa päissä käsikahvat. Kuorimaraudalla työskennellessä selkä rasittui kumarran asennon johdosta, joten petkele oli suositumpi väline propseja käsiteltäessä.

88

Helmikuun alkupäivinä pakkanen kiristyi, kohoten nopeasti 34 asteeseen. Viesti kulki talosta taloon, kun sää lauhtuu alle kolmenkymmenen asteen lähdetään miehissä Niiniselle sahaamaan jääharkkoja varastoitavaksi kesää varten. Heiskalassa jäiden säilytyspaikka oli tallin seinustalla oleva tasainen alue varjon puoleisella sivustalla. Se oli raivattu ja tasoitettu jo sulan maan aikaan.

Lauri valjasti hevosen reen eteen ja otti mukaansa tarvittavat välineet, sahan, tuuran, kirveen, sopivan mittaisen lankun ja kaksi tukevaa riukua, joissa oli tapit molemmissa päissä jään avannosta noston onnistumiseksi, sekä tietysti heiniä hevosta varten. Nyyssölän Villekin tuli hevosellaan seurassaan Nykälän ja Harjun miehet. Väkeä oli paljon, mutta sopi ollakin, jotta työ sujuisi mahdollisimman nopeasti, sillä pakkasmittari osoitti 25 astetta. Onneksi sää oli selkeä ja kohtalaisen tyyni. Aurinko ei vielä ollut noussut, mutta antoi aavistuksen kauniista pakkaspäivästä.

Ensin piti saada tuuran ja kirveen avulla jäähän sahanmentävä aukko avannon suunniteltuun keskikohtaan.

Siitä miehet lähtivät sahaamaan vakoa kohti suunniteltua ulkoreunaa. Heillä oli tukevat, pitkäteräiset, harvaloviset justeerisahat, joiden päässä oli tukeva kahva. Sahaaminen oli hidasta ja voimia kysyvää, siksi sahaajat vuorottelivat.

Jäämöhkäleet sahattiin pitkänomaisiksi, suunnikkaan muotoisiksi harkoiksi, joita oli muotonsa vuoksi helppo käsitellä ja varastoida.

Harkkojen avannosta nostaminen oli työrupeaman vaikein vaihe. Aisat, joiden välissä oli lankku ja päissä tapit, pujotettiin jääkimpaleen alle ja sitä alettiin vetää jäälle.

Tapit tukivat jääharkkoa takaa, ja estivät sitä luisumasta takaisin veteen. Jäinen pinta oli kuitenkin liukas, ja usein jo melkein jäälle saatu saalis molskahti takaisin avantoon ja kasteli miesten sarkavaatteet. Jääkuutiot nostettiin jäälle ja jätettiin siihen valumaan ja ”kuivumaan” joksikin 89

aikaa. Avanto oli iso, joten se merkattiin naruaidalla.

Muutamassa päivässä se umpeutuisi jälleen turvalliseksi.

Aurinko oli noussut ruokailutauon aikana ja sen säteet hyväilivät jääharkkojen kiiltäviä pintoja. Ne hehkuivat kaikissa sateenkaaren väreissä.

Jäällä oleva kasa oli kuin jättiläisen timanttikaivos. Jääpinnalla kipunoi tanssiva värikirjo auringon paistaessa huurteisten oksien välistä.

Miehet pysähtyivät hetkeksi ihmettelemään luomaansa taideteosta.

Heidän ei kuitenkaan sopinut heittäytyä tunteellisiksi, vaan jäät piti saada turvaan mahdolliselta lumisateelta tai suojasäältä. He lastasivat jääharkot rekiin ja kuljettivat ne vuorotellen jokaisen jäännostoon osallistuneen talon omaan säilytyspaikkaan. Lauri, Vilho, Eemeli ja Pekka ajoivat Heiskalan jäät tallin takana olevalle sahajauholla peitetylle alustalle ja peittivät ne paksulla sahajauhokerroksella.

Illan pimennyttyä ja tähtien syttyessä vaaleansiniselle pakkastaivaalle, oli kaikkien jäännostossa mukana olleiden talojen jäävarastot peitettyinä joko sahajauhoilla tai suohaudoista nostetulla murolla, odottamassa kesää ja karjakeittiön jäähdytysallasta.

16.2. Satoi lunta.

18.2. Käytiin asemalla. Siellä oli paljon Karjalan pakolaisia.

21.2. Meillä oli maantiedon kokeet. Oli piirrettävä Yhdysvaltain valtiot.

25.2. Lähdettiin kotiin. Kotona olivat Lauri ja Olga muuttaneet pois omaan kotiinsa Kotamäkeen.

26.2. Kotona. Oltiin lumisilla. Ajettiin varsalla.

28.2. Kotona. Oli laskiaispäivä, mutta oli leutoa, ja lumi nuoskaa, niin että mäenlaskusta ei tullut mitään. Hypittiin riihen katolta lumihankeen.

90

Olga ja Lauri olivat kolmen viikon ajan varustaneet Kotamäen kotiaan asuttavaan kuntoon. Itse rakennukset olivat olleet asuttavassa kunnossa jo toista kuukautta, mutta kodin kalustus ja sisustus vei oman aikansa, eivätkä he halunneet muuttaa sekasorron keskelle kahden pienen lapsen kanssa. Heidän oli hyvä olla Heiskalassa Vanhan äidin hyvässä hoidossa. Vilhelmiina huolehti kaksosista vanhempien järjestellessä Kotamäen kotia.

Olgan lehmä, kaksi vasikkaa ja neljä lammasta jäisivät Heiskalan navettaan kevääseen asti, niin he olivat päättäneet. Tuntui järkevälle, että uudisasukkaat ehtisivät itse asettua taloksi ja järjestää navetan asianmukaiseen kuntoon, ennen eläinten sinne sijoittamista.

Nuoresta perheestä tuntui haikealle lähteä Heiskalasta.

He olivat kotiutuneet sinne perheenä ja rakastivat jokaista perhekuntaan kuuluvaa. Hellät jäähyväiset heitettyään he istuivat rekeen vällyjen lämpöön, peittäen pienen Iidan ja Irjan turkisten suojaan pientä nenänipukkaa myöten.

Eetun tullessa lomalle, sali tuntui tyhjälle ja tupa hiljaiselle, kun ei kuulunut lasten jokeltelua, eikä Olgan tuutulaulua kehtoa keinutellessaan.

Eetu, Vieno ja Kerttu leikkivät pihalla. He olivat tehneet nuoskasta lumesta suojamuurin, ja heittelivät toisiaan lumipalloilla, piiloutuen vuorotellen lumivallin taakse.

Kyllästyttyään leikkiin Vieno ehdotti rekiajelua nuorella varsalla.

- Antaakohan isä luvan? Eetu aprikoi.

- Pari päivää sitten hän antoi. Eemeli valjasti sen sinun nimikkovarsasi, Timantin, kappireen eteen ja me saimme ajella sillä ihan kahdestaan Kertun kanssa, Vieno puhui haltioissaan.

- Me kävimme Nyyssölän pihassa kääntymässä, hän jatkoi.

Tupaan tultuaan Vieno kääntyi anovasti vaarinsa puoleen.

91

- Saadaanhan me lähteä ajelemaan Timantilla? hän aneli.

- Eetu osaa valjastaa sen kappireen eteen, hän jatkoi katsoen vaaria hellyttävästi.

- No, jos Eetu lähtee mukaan ja lupaatte olla varovaisia, hän nyökkäsi hymyillen lasten riemulle. - Onhan kohta laskiainen, hän lisäsi.

Lapset ryntäsivät ovenpielet kolisten ulos ja suoraan tallille. Eetu talutti Timantin pihalle, otti valjaat tallin naulasta ja valjasti näppärästi varsan, puhuen sille rauhoittavasti. Tytöt vetivät odotellessaan pikkuruisen reen esille kalustovajasta. Reki oli kuin pienikokoinen kirkkoreki.

Muotoilu oli romanttisen pyöreä ja taustaa koristi vaaleanpunainen ruusukuvio. Kirkkoreestä poiketen reestä puuttui kuskin penkki, ja ohjastaminen tapahtui reessä vällyjen päällä istuen. Nuori varsa oli säyseä ohjattava, se oli tottunut lasten komenteluun ja hellään huolenpitoon.

Lapset tekivät pitkän ajolenkin pitkin Sakonkylän raittia.

Ilma lämpeni entisestään ja aamun pikkupakkanen oli muuttunut suveksi. Laskiaisena oli suojakeli. Hanki upotti ja yöllä satanut lumi tarttui suksenpohjiin hirrenpaksuisiksi pökäleiksi. Hiihtäminen ei onnistunut, eikä myöskään mäenlasku.

Antti ja Matti olivat tulleet suksineen Heiskalaan, mutta kun mäenlaskusta ei tullut mitään, Eetu keksi ehdottaa.

- Lähdetään meidän riihelle mäenlaskuun.

- Miten siellä voi mäkeä laskea, sehän on ihan tasaisella maalla? Antti uteli.

- Mennään, niin minä näytän, Eetu virnisti.

Pojat lähtivät suksineen riihelle ja ihmettelivät, kun Eetu ei ottanut suksia mukaansa. Vieno ja Kerttu halusivat mukaan.

92

Riihelle päästyään pojat tajusivat heti millaista mäenlaskua Eetu tarkoitti, sillä lumikinokset nuolivat riihen räystäslautoja. Pojat kahlasivat paksussa nuoskalumessa tikapuita kohti ja kiipesivät riihen katolle. Tytöt rämpivät perässä. Mieli olisi tehnyt yrittää harjalle asti ja laskea sieltä pyllymäkeä alas, mutta Eetu varoitti, että pärekatto ei ehkä kestäisi. Niin he tyytyivät hyppimään räystäältä alas ja mahdollisimman pitkälle. Lumikinos upotti, ja ulottui parhaimmillaan kainaloihin asti. Kerttu pienimpänä upposi miltei kokonaan hankeen, niin että hänet piti vetää ylös. Lapsilla oli hauskaa. He olivat yltä päältä märkiä, ennen kuin malttoivat lopettaa laskiaisriehansa.

Ehkä se ei ollut poikien mielestä yhtä kivaa, kuin hyppyristä laskeminen, mutta hauskaa heilläkin näytti olevan.

Maaliskuun sää oli vaihteleva.

3.3. Oli pakkasta. Laskettiin mäkeä.

4.3. Oli runonlausuntakilpailut. Minäkin osallistuin.

Kiertopalkinto joutui IV :lle luokalle.

7.-8.3. Oli kova lumipyry.

10.3. Ostin kaksi kirjaa. ”Timanttien kätkijä” ja ”Verikosto”.

14.3. Olin sairaana ja poissa koulusta.

23.3. Lähdettiin kotiin. Saatiin arvostelut.

24.3. Kotona. Kävin Jäppilän kirkolla kahvia ostamassa.

25.3. Oli Maarian päivä. Kävin isän kanssa Laurin talolla.

27.3. Taaskin Pieksämäellä. Ikävä Ruusua. Missä oletkaan Ruusuni.

26.3. Telmittiin navetan ylisillä.

31.3. Vilho kävi Pieksämäellä. Oli yhteiskoulun talkooiltamat. Näyteltiin kappaletta ”Seitsemän veljestä” 93

Oli ollut pitkän aikaa poutaa ja pientä pakkasta. Aurinkokin näyttäytyi muutamana päivänä. Se ennakoi talven selän taittumista.

Sitten eräänä aamuna Eetu heräsi tuulen ulvontaan.

Rankka lumisade piiskasi koulukortteerin ikkunoita herättäen pojat kesken aamu-unien. Raju pohjoistuuli nostatti sankan lumipilven peittäen koko tienoon. Pojat lähtivät kouluun hyvissä ajoin, sillä he tiesivät, että tiet olisivat tukossa, ja heidän pitäisi tarpoa umpihangessa perille päästäkseen. Lumiaurat ennättäisivät vasta iltapäivällä aukaista tiet, ja kova pyry kinostaisi ne heti umpeen.

Aurauksen kanssa ei yleensäkään pidetty kiirettä, sillä autoliikenne Pieksämäellä oli vähäistä hevosajopeleihin verrattuna.

Lumipyryä kesti kaksi päivää, ja lunta tuli yhtä runsaasti, kun koko talven aikana yhteensä. Lumi pakkaantui teiden varsille korkeiksi kinoksiksi. Vanhat ihmiset ennustivat, että kevääntulo viivästyy.

Tuttu ikävä iski Eetuun välillä, ja teinipojan tunteet vaihtuivat ilosta ikävään ja ikävästä iloon.

Kotona ollessaan Eetu ei tuntenut ikävää, vaan nautti nuoren sydämensä innolla pienistäkin huveista, kuten hippasilla olosta ja telmimisestä navetan ylisillä.

Lähiseudun nuoret kokoontuivat milloin kenenkin luo ja pohtivat mitä ajankulua keksittäisiin. Tällä kertaa oli Heiskalassa koolla pieni ryhmä nuoria, tyttöjä ja poikia.

Eetu ehdotti, että mennään navetan ylisille, siellä on juuri sopivasti heiniä, että voidaan olla hippasilla. Ehdotus hyväksyttiin yksimielisesti. Niinpä kiivettiin ylisille ja aloitettiin heinäkasassa ilakointi. Se oli hauskaa. Oli jännittävää saada tyttö kiinni ja kaataa hänet heiniin, niin että hiukset olivat täynnä heinänkorsia. Siinä sai, aivan kuin vahingossa, vähän halailla mukavinta tyttöä. Eetu94

kin unohti oman arkuutensa leikin tiimellyksessä. Heinät pölysivät, mutta siitä ei välitetty.

Liinan iltalypsylle tulo lopetti senkin hauskuuden ja moitteitakin tuli, kun heiniä oli pudotettu alas minne sattui.

Huhtikuun aurinkoiset säät karkottivat mielessä kyteneen synkkyyden ja ikävän. Vesi tipahteli iloisesti räystäiltä ja pälviä alkoi ilmestyä pelloille ja aurinkoisille tienvarsimättäille. Kaduilla vastaantulevien ihmisten ilmeetkin muuttuivat iloisemmiksi ja näytti aivan kuin he hymyilisivät kilpaa auringon kanssa.

Koulussa jaettiin välitodistukset, ja Eetu totesi, että numeroita olisi parannettava kolmannen luokan päästötodistukseen mennessä. Hänen olisi vähennettävä elokuvissakäyntiä ja romaanien lukua ja keskityttävä enemmän koulukirjoihin. Pääsiäislomalla hän aikoi kuitenkin rentoutua ja lukea hänelle niin rakkaita Välskärin kertomuksia.

- Jauholaarit alkavat olla vajaita ja ruislaarissa jo pohja pilkottaa, Vilhelmiina emäntä totesi tullessaan tupaan ruisjauhovakkaa kantaen. - Muutaman leipätaikinan niistä vielä saa alustettua.

- Lähdetään myllylle heti sopivan tuulisen sään koittaessa, Wille ehdotti.

- Se olisi syytä tehdä ennen päreentekoa, Vilho järkeili.

Sopiva päivä valkeni pian pääsiäisen jälkeen. Tuuli puhalsi kohtalaisen voimakkaasti ja ajoi pumpulipilviä vinhaa vauhtia taivaankantta pitkin.

Jyväsäkit lastattiin laitarekeen ja ajettiin pellolla sijaitsevalle varvasmyllylle. Kevätaurinko oli sulattanut lumen kumpareelta tuulimyllyn ympäriltä, ja kuiva heinä kahisi reen jalasten alla Eemelin ohjastaessa hevosen 95

myllyn vierustalle ja kiinnittäessä sen lähistölle pystytettyyn puomiin odottamaan.

Jalka-, varvas- eli konttimylly, jollainen Heiskalankin tuulimylly oli, oli saanut nimensä myllyn huomiota herättävästä jalkarakenteesta. Sen ristikkäisten hirsien muodostama ja suurilla kivillä tuettu alaosa kannatteli jalustallaan kääntyvää myllyrakennusta.

Miehet käänsivät vivuten myllyn vastatuuleen ja irrottivat paikalleen lukitut myllynsiivet toimintavalmiiksi energialähteeksi. Sisällä oleva jauhinkivipari lähti kirskuen pyörimään. Jauhinkivien yläpuolella oli tuutti, ja sen vieressä pöytätaso. Pekka-renki nosti jyväsäkkejä pöydälle sitä mukaa, kun Vilho kaatoi jyviä tuuttiin.

Eemeli teki säädöt halutun karkeuden mukaiseksi ja vahti jauhojen säkkiin valumista ja säkkien vaihtoa. Jauhaminen sujui nopeasti suotuisan tuulen vallitessa, joten päätettiin jauhaa rukiin lisäksi myös kauraa ja ohraa, sekä jauhoiksi, että karkeimmiksi suurimoiksi.

Heti vapun jälkeen jäät lähtivät rymisten Niinisestä. Aurinko oli porottanut pitkän aikaa keväiseltä taivaalta ja jääpeite oli muuttunut hauraaksi ja puikkomaiseksi. Yhden vuorokauden kestänyt navakka tuuli riipi koivuista kuivat oksat ja ajoi jäät rannoille suuriksi jäävuoriksi.

Ilmassa helisi ja kilisi aivan kuin sadat tiu’ut olisivat soineet yhtä aikaa. Rannan asukkaat katselivat ja kuuntelivat ihaillen jäiden soittoa, ja alkoivat valmistautua jokakeväisiin toukotöihin.

Kevättöiden lomassa Heiskalassa valmistauduttiin päretalkoisiin. Riihen kattoa oli korjattava kesän kuluessa, ja saunaan sekä kahteen heinälatoon piti uusia katto. Pärepuut oli kaadettu huhtikuun lopulla ja sahattu noin 45 senttimetrin mittaisiksi pätkiksi kylän yhteisellä sirkkelillä, jonka voimalähteenä toimi Heiskalan oma lokomobii96

li. Pärepuiksi oli valikoitu suoria, vähäoksaisia tasavahvuisia mäntyjä.

Kylän yhteinen pärehöylä oli omalla paikallaan Niinisen rannassa pyykinpesupaikan läheisyydessä. Pärehöylä oli puusta tehty pitkänomainen laite, jonka toisessa päässä oli syöttöpöytä terineen ja toisessa päässä iso vauhtipyörä. Pyörän ympäri kulki hihna, eli remmi, jonka toinen pää oli kiinnitetty lokomobiilin pyörivään vauhtipyörään. Pyörien päällä oleva lokomobiili vedettiin hevosella rantaan sirkkelöintipaikalta. Myös Nyyssölässä oli päreiden tarvetta, joten päreenteko sovitettiin molempien talojen toukotöiden lomaan.

Vilho ajoi sirkkelöidyt pärepölkyt rantaan höylättäviksi ja jätti kärryn odottamaan päreiden lastausta. Hevosen hän vei takaisin laitumelle odottamaan.

Vanha – isä kasteli pölkyn toisen pään veteen sekoitettuun punamultaseokseen. Hän katsoi tarkkaan kumman pään hän kastoi, sillä päreen värjätty pää piti kattoa tehdessä asettaa ylöspäin, ja puun syyt olla alaspäin, jotta sadevesi ei pääse päreen sisään. Hän kasteli aina puun oksaisemman pään, sillä se jäi kattoa tehdessä piiloon seuraavan pärekerroksen alle.

Lauri, joka oli irrottautunut omista töistään Kotamäessä, ahkeroi syöttöpöydän ääressä. Hän asetti pölkyn punainen pää edellä edestakaisin liikkuvan, hyvin teroitetun, karkaistun, terän eteen, joka viisti siitä noin neljä – viisi millimetrisen siivun, eli päreen, toinen toisensa jälkeen. Välillä hän käänsi pölkkyä saaden siitä päreitä kolmelta sivulta. Jäljelle jäi kolmiomainen sydänpuu saunapuuksi. Syöttäjän piti olla tarkkana, ettei terä vienyt myös höylääjän sormenpäitä. Lauri piti puusta kiinni turvallisuussyistä tukkikeksin terällä. Höylän terä suihki ja suhisi päreiden ja ohuempien lastujen irrotessa ja lennellessä alapuolella olevasta tuloaukosta ulos. Eetu istui alhaalla vastaanottamassa koneen sylkemiä päreitä. Hän 97

tuki kädellään vinhaan tahtiin tulevia päreitä, jotta ne asettuisivat hyvään nippuun. Pekka-renki lastasi päreet kärryyn sitä mukaa, kun Eetu niitä kasasi.

Eemelin tehtävänä oli huolehtia siitä, että lokomobiili sai tarvitsemaansa raaka-ainetta, eli puuta, kehittääkseen höyryenergian mekaaniseksi työksi pärehöylän käyttöön.

Höyry pani silinterissä kulkevan männän edestakaiseen liikkeeseen, joka sai akseliin kiinnitetyn vauhtipyörän pyörimään ja pyörittämään hihnan toisessa päässä olevaa pärehöylän vauhtipyörää.

Päivän mittaan kärry täyttyi pihkalle tuoksuvista päreistä.

Työtä päätettiin jatkaa huomenna, jotta Nyyssölänkin päreentarve tulisi tyydytetyksi. Sen jälkeen voidaan jälleen keskittyä peltojen muokkaukseen ja kevätkylvöön, tuumivat miehet.

Päreenteon ollessa kiivaimmillaan ilmestyivät Kymiyhtiön miehet mittaamaan tukki- ja propsipuita. Wille-isäntä lähti opastamaan heitä laanille. Mukaan tulivat myös Nyyssölän, Nykälän ja Harjun isännät, jotka olivat myös tehneet puukauppoja samanaikaisesti.

Miehet sopivat myös uittoajankohdan, joka sekin osuisi kevätkiireiden aikaan, mutta kun ajankohta oli yhtiölle otollinen, siihen täytyi suostua. He lupasivat kylän yhteisen ison, tukevan tervaveneen varppaukseen keluuveneeksi ja uittoon tottuneita miehiä yhtiön ammattimiesten avuksi uittamaan tukit ja propsit Niinisen selän yli, josta ne kuljetettaisiin eteenpäin aina Iisveden sahalle asti.

98

Yhtiöltä tulisi lisäksi toinen vene varppauskeloineen ja pari ammattimiestä.

Nuorille miehille tukinuitto olisi vaihtelua jokakeväisten kylvötöitten lomassa, ja saisivathan pojat vähän lisäansioita, isännät tuumivat.

Tänä keväänä, kun Lauri ei ollut jatkuvasti mukana maatilan kevättöissä, oli töihin otettava kylältä kaksi päivämiestä, Taavi ja Otto. Molemmat miehet olivat ahkeria ja tunnollisia työntekijöitä, Taavi oli lisäksi taitava paitsi pisteaidan- niin myös pärekatonteossa ja molempia taitoja tarvittiin tänä suvena. Pekka-renki oli aina mukana missä milloinkin apua tarvittiin. Ensisijaisesti hänen tehtäviinsä kuului hevosten, tallin ja navetan hoito ja kunnossapito Liina-piian kanssa.

Laurin kanssa oli neuvoteltu työjärjestelyistä hänen ollessaan Heiskalassa päreenteossa. Minä tulen sitten tukinuittoon Vilhon kanssa Eemeli voi olla kylvöhommissa isän ja palkollisten apuna, hän oli luvannut.

Aurinko oli jo noussut ja kohosi hiljalleen puiden latvuksia kohti. Linnut aloittivat riemullisen kevätkonserttinsa, joka voimistui voimistumistaan aamun vanhetessa.

Sakonkylän taloissa aamutoimet olivat vauhdissa jo kello viiden aikaan, sillä tänään tulisivat Kymiyhtiön miehet keluuveneineen ja tänään aloitetaan yhteisvoimin tukinuitto yli Niinisen selän.

Kuuden aikaan miehiä alkoi valua rantaan lähes jokaisesta talosta saappaat jaloissa, kirveet käsissä ja tukkikeksit olkapäillä. Nyyssösen Ville oli porukan vanhin, jo 33-vuotias. Hän oli ollut mukana monessa uitossa kymmenvuotisen isännyytensä aikana ja tiesi tarkalleen työmenetelmät ja työjärjestyksen. Miehet aloittivat valmistelut jo ennen yhtiönmiesten tuloa, rakentamalla tukeista alustan, jota pitkin tukit vieritetään veteen.

99

Puominlenkit odottivat kasassa tukkilaanien vieressä. Ne oli tehty nuorista ohuista kuusista, keittämällä näreitä muuripadassa ja taivuttamalla notkeat riuút tukin ympärille korkkiruuvimaiseksi kiekuraksi. Kuivuttuaan se säilytti kiekuraisen muotonsa, ja sillä voitiin sitoa aina kaksi tukkia yhteen puomia tehtäessä.

Kymin miesten saavuttua laskettiin veneet vesille, laitettiin kelat paikoilleen veneisiin ja ryhdyttiin tukkipuomien tekoon. Tukeista tehtiin puominlenkeillä yhteen sitomalla ympyrän muotoinen kehä, jonka sisään veteen vieritetyt tukit koottiin. Osa miehistä oli rannalla vierittämässä tukkeja laanista veteen, ja toiset olivat veneissä keräten tukkikeksien avulla tukit puomien sisään. Keksissä oli pitkä puuvarsi, terävä metallipiikki, jossa oli pieni väkänen, joten sillä sai tukista pitävän otteen kauempaakin, ja pystyi uittamaan sen puomin sisään.

Tukit pyörivät vinhasti veteen pärskähtäessään, mutta taitavasti miehet keräsivät karkuunkin uineet tukit puomin suojaan. Yhdessä puomin ympäröimässä lautassa oli monta sataa tukkia. Yhtiön ammattimiehet tiesivät miten isoa tukkilauttaa pystyttiin miesvoimin varppaamaan, eli keluuveneellä hinaamaan, ja sen mukaan määriteltiin lautan koko.

Järvellä kävi vain heikko tuulenvire, joten tukkilautan kokoaminen sujui mutkattomasti, ja ensimmäinen lautta saattoi lähteä matkaan. Toinen yhtiön miehistä, Juho nimeltään lähti ensimmäiseen keluuveneeseen Laurin seurassa. Nyyssös-Ville ja Vilho seurasivat toisella, kevyemmällä veneellä perässä ottaakseen kiinni puomista karanneet tukit ja tuodakseen ne takaisin puomin suojaan.

Loput miehet jäivät kokoamaan toista lauttaa saattaakseen sen matkaan.

Tukkilautta otettiin kiinni hinaukseen, eli varppaukseen, ja miehet soutivat veneen parinsadan metrin päähän ja heittivät ankkurin veteen, jotta vene pysyisi paikallaan.

100

Sitten he alkoivat kelata vaijeria saadakseen tukkilautan liikkeelle. Aluksi se oli vaivaloista ja raskasta, mutta kun lautta saatiin liikkeelle se liikkui kevyesti pitkin tyyntä järvenpintaa.

Juho ja Lauri varppasivat lähellä rantaa, sillä isolla selällä tuuli oli voimakkaampi ja karanneet tukit olisi ollut vaikeampi saada kiinni. Aina sieltä joku tukki irtosi, kun tukit kasaantuivat päällekkäin, mutta apuveneen miehet Ville ja Vilho saivat ne vaivattomasti pelastettua.

Joskus, kun tuuli yltyi puhaltamaan kesken varppauksen, saattoi tukkilautasta irrota useita tukkeja yhtä aikaa, tai myrsky hajottaa koko lautan ja tukit ajautua rannoille.

Silloin niitä keräiltiin veneiden avulla takaisin lautoiksi.

Paljon niitä jäi rannoille, ja miehet hakkasivat ne syksyllä polttopuiksi, ei niiden perään kukaan kysellyt.

Nyt varppaus onnistui erinomaisesti. Leuto tuuli läiskytteli laiskasti laineita rantakiviin, kun lautta ohjattiin rantaan Niinisen pohjoispäässä. Siellä miehillä oli uusi urakka. Sakonkylän miehet olivat lupautuneet lastaamaan tukit hevosrekiin, joilla ne ajettiin oljilla ja havuilla katettua uraa pitkin Hiukkasen rantaan uutta varppausta varten Hiukkasen selän ylittämiseksi. Tukkeja otettiin lisää Hiukkasen rantaan ajetuilta laaneilta.

Hiukkasen jälkeen oli taas uusi maakuljetusvaihe, ennen kuin päästiin ison järven Eteläselän ja Suontienselän tuntumaan. Siellä ei enää pärjätty keluuveneillä, vaan käytettiin höyryvoimalla käyviä Kymiyhtiön omistamia varppaushinaajia. Halkoja kului paljon hinaajaa käyttävän höyryenergian kehittämiseksi. Matkan varrella oli halkovarastoja, sillä hinaajaliikenne oli vilkasta, sijaitsihan Iisveden saha Suontienselän pohjoispäässä Suonenjoella. Hinaajan vetämissä lautoissa tukit eivät käytännöllisyyssyistä olleet irrallaan, vaan ne oli niputettu ennen varppausta.

101

Kattopäreet olivat hiukan kuivahtaneet, ja olivat nyt parhaimmillaan, eli sopivan tuoreita kattoon naulattaviksi.

Saunankatto oli ensimmäisenä uusimisvuorossa. Päreet olivat kärryssä, joka vedettiin karjapihaan saunan kupeelle. Vanhat kattopäreet oli edellisenä iltana revitty alas ja poltettu navetan takana pihamaalta kerättyjen risujen ja haravointiroskien kanssa. Samalla oli tarkastettu katon ruodelaudat ja todettu, että ne olivat kunnossa uutta kattamista varten.

Vilho ja Taavi lähtivät saunalle heti aamukahvin jälkeen, ottivat esille tikapuut, linjalaudan ja hammaskannattimen. Wille-isäntä tuli heti jäljessä kattonaulojen ja vasaroiden kera.

- Katsokaa pojat tuota koivua tuossa saunan nurkalla, hän huomautti saapuessaan.

- Näyttää olevan jo isot hiirenkorvat, Vilho totesi totisena.

- En minä sitä tarkoita, vaan tuota peipposparia, joka näkyy olevan pesänrakennuspuuhissa, isä nauroi.

- No niinpä ovatkin, toivottavasti ei keskeytetä rakentajia, Taavi hymähti tiiraten silmät sirrillään keskeneräistä pesää.

- Parempi kun ei olla niitä huomaavinammekaan, Vilho sanoi ja jatkoi sidelaudan asettelua räystään alle.

He uusivat sidelaudat kaikkien päätyräystäiden alle, ja aloittivat sitten päreiden naulauksen katonlappeen vasemmasta alareunasta. Vilho ja Taavi olivat ylhäällä, ja Wille ojensi heille pärenipun toisensa jälkeen. Vilho latoi päreet ja Taavi naulasi. Näin tehden työ edistyi nopeammin. Pärekatosta oli kestävyyssyistä tarkoitus tehdä nelinkertainen. Miehet aloittivat keskeltä katkaistulla pärekerroksella, jonka jälkeen tuli pitkien päreiden vuoro oikealta vasemmalle tultaessa, sitten taas katkaistut päreet. Tämän jälkeen jatkettiin koko ajan pitkillä päreillä, 102

aloittaen vuoroin vasemmalta, vuoroin oikealta. Täten saatiin katto nelinkertaiseksi heti räystäästä alkaen.

Vilho siirsi linjalautaa hammaskannattimineen aina kerroksen tultua täyteen. Linjalaudan tarkoitus oli huolehtia siitä, että päreiden alareunasta tuli tasainen, ja hammaskannattimen ansiosta terä, eli päreen näkyviin jäävä osa oli aina samanmittainen. Heillä se oli kymmenen senttimetriä, joka oli hampaiden mitta. Päreet Vilho limitti taitavasti, punamullalla värjätty pää ylöspäin, noin kaksi senttimetriä reunoista päällekkäin. Taavi naulasi joka toisen päreen kiinni ohuilla lankanauloilla. Naulat hän löi päreen keskiosan reunaan siten, että ne kiinnittivät samalla saman kerroksen alemman päreen sekä myös alemman kerroksen päreet.

Aamiaiseen mennessä työ oli hyvällä alulla. Miehet jättivät peipposet pesänrakennuspuuhiin ja lähtivät itse aamiaistauolle peipposten iloisesti visertäessä kiitoksensa häirinnän loputtua.

Heidän palatessaan tauolta ilma oli lämmennyt. Nyt saattoi selvästi aistia kevään tulon. Heti ulos astuessa lehahti vastaan raikas, vihreän ruohon ja tuoreen mullan tuoksu. Peippospari ei ollut ainoa pesänrakentaja karjapihan tuntumassa, sillä pääskyset suihkivat edestakaisin rakennusten välillä. Hetkisen seurattuaan miehet havaitsivat, että navetan räystään alla oli muuraustyö täydessä käynnissä. Iloisin mielin he kiipesivät katolle jatkamaan omaa rakennusurakkaansa.

Katto valmistui varvi varvilta ja tuoreet pihkaiset päreet tuoksuivat nekin kesälle.

Lempeä etelätuuli puhalsi ja vastapuhjenneet koivun- ja haavanlehdet havisivat Eetun taivaltaessa jalan kirkolta kotiin. Tänään oli neljäs rippikoulupäivä. Heitä oli kaikkiaan 25 nuorta, 13 poikaa ja 12 tyttöä. Kotikylältäkin oli kolme tyttöä ja kaksi poikaa, mutta Eetu taivalsi 103

nyt yksin, sillä toiset olivat jääneet kirkonkylään odottamaan kyytiä. Eetu tuumi, että jaksan tuon viisi kilometriä kävelläkin, ja jos joku tulee hakemaan, niin hyppään matkalta kyytiin.

Metsän puut humisivat hiljaa ja linnut pitivät konserttia pesiä rakentaessaan. Tie kulki läpi peltoaukeiden, joilla maamiehet olivat toukotöissä. Kuivan mullan pöly leijui karhin vanavedessä ja kylvömiehen saappaiden ympärillä. Pellot tarvitsisivat kosteutta, Eetu huomasi miettivänsä, saapuessaan alavan suoperäisen alueen kohdalle. Suolta lehahti maatuneen varvuston ja sammaleen tuoksu, johon sekoittui talviunestaan heränneen suopursun voimakas, pistävä haju.

Tie kiemurteli aikansa, kunnes alkoi kohota kohti hiekkaista harjua. Harjun molemmin puolin kimalteli järvi tai lampi toinen toistaan seuraten. Yksi järvistä oli kalaisa Ahvenkaita, jossa Eetukin kävi usein ongella.

Kankaalla kasvoi suoraa, uljasta mäntymetsää ja aluskasvillisuutena puolukan, mustikan ja juolukan varvustoa, sekä vanamon hentoja rönsyjä.

Lähistöllä sijaitsi myös suojeluskuntalaisten ampumarata, joka yleensä oli ahkerassa käytössä, mutta tänään ei kuulunut ainuttakaan laukausta. Miehet ovat maatöissä, Eetu aprikoi.

Eetun kotimatka sujui rattoisasti hänen tarkastellessaan kesään valmistautuvaa luontoa ja hengittäessään heräävän kevään tuoksuja.

Kesäkuun tapahtumia hän luettelee päiväkirjassaan: 1-2.6. Rippikoulussa.

3.6. Lähdin jalkaisin kotiin.

4.6. Meillä oli vannotus.

5.6. Ensimmäisen kerran pyhällä ehtoollisella.

6.6. Käytiin hakemassa vitsaksia Laurin talolta 7.6. Tehtiin perunata.

104

8.6. Lopetettiin perunan teko. Tehtiin aitaa.

9-10.6 Tehtiin aitaa.

11.6. Kävin ongella.

12-14.6 Ajettiin lantaa Soijin pellolle.

15.6. Hajotettiin tunkiota Soijin pellolla.

16.6. Satoi kovasti 17.6. Oli syntymäpäiväni.

Eetu kävi rippikoulua vajaan viikon, mutta sinä aikana piti oppia katekismuksesta Jumalan kymmenen käskyä selityksineen, uskontunnustus, Isä meidän rukous, Herran rukous ja Herran siunaus. ”Ne teidän pitää osata ulkoa, vaikka unissanne”, rippipappi sanoi.

Jäppilän kirkonkylän kirkko oli juhlavalaistu, vaikka oli kaunis valoisa kesäinen päivä. Kirkko oli täynnä harrasta kirkkokansaa, sillä rippikirkon jälkeen oli Pyhä Ehtoollinen kaikille halukkaille, ja siihen maalaisseurakuntalaiset halusivat osallistua. Rippijuhla oli muutenkin suosittu tapahtuma seurakunnassa, sillä se pidettiin ainoastaan kerran vuodessa.

Mustapukuiset rippikoululaiset istuivat etupenkissä ja kuuntelivat hartaina lähes kaksi tuntia kestävää saarnaa.

Ensimmäinen ehtoollisella käynti veti nuoret vakaviksi ja vähän jännittikin. Äiti, isä, Eemeli, Vieno ja Kerttu olivat mukana. Vilhokin oli, mutta hän istui eri penkissä morsiamensa Ainon kanssa. He olivat vappuna menneet salaa kihloihin. Eivät halunneet järjestää kuuliaisia kyläläisille, ujoja kun olivat.

Heiskalassa tarjottiin kirkkokahvit kirkonmenojen jälkeen sukulaisille ja lähinaapureille nuorimmaisen konfirmaation kunniaksi.

Kevätkylvöt tehtiin totuttuun tapaan touko-kesäkuussa ja ajan antaessa myöten jatkettiin viimevuonna aloitettua aidan tekoa.

105

Koko kesäkuun alku oli ollut aurinkoista ja poutaista.

Luonto heräsi, nurmi alkoi vihertää ja oraat nousta mullasta. Alkukesän kasvit työnsivät kukkavanat esille ja lehtipuut vihannoivat. Nyt kaivattiin jo kipeästi sadetta, sillä kuivuus alkoi hidastuttaa kasvua.

Vasta kesäkuun puolenvälin tienoilla alkoi pilviä kerääntyä taivaalle. Ne tummenivat tummenemistaan iltaa kohti mentäessä, ja aamuyöstä ne repesivät. Sade piiskasi kohtisuoraan maata ja sai aikaan valtavat lammikot ja vinhasti virtaavat purot.

- Viekö se mukanaan kasvimaalta siemenet ja pelloilta jyvät? äiti siunaili.

- Kyllä ne ovat jo ennättäneet juurtua, isä lohdutti.

- Olihan tämä sade tarpeen, mutta että näin kovaa, äiti päivitteli yhä.

- Tämä sade tuli juuri sopivaan aikaan, Vilho riemuitsi.

– Maa on nyt märkää, joten voimme aloittaa suunnittelemamme tervanpolton heti sateen tauottua.

- Sehän sopii, tervahautakin on kaivettu valmiiksi ja tervaspilkkeet kasattu haudan viereen, isä lisäsi. – Minä ilmoitan apumiehille jo tänään.

Satoi koko päivän, mutta sade alkoi iltaa kohti laantua ja jatkui illalla suloisen lämpimänä tihkusateena, jonka janoinen maa veti huokaisten sisäänsä. Ilma oli raikasta, tuore nurmi ja kevätvihreä koivu tuoksuivat kesälle.

Tuoksuun sekoittui pihapihlajan nuppujaan aukaisevien kukkien pistävä haju ja sireenimajasta huokuva lempeän makea sireenientuoksu.

Eetu imi itseensä suloisen pehmeää kesäillan huumaa huokaisten koko 17 -vuotisen sydämensä pohjasta onnellisena, sillä huomenna olisi hänen syntymäpäivänsä. 17 vuotta, hän oli aikuisuuden kynnyksellä, ja oudot levottomat tunteet alkoivat jälleen velloa hänen sisimmässään.

Hän käänsi kasvonsa kohti lempeää sadetta, ja antoi sen kastella itsensä läpikotaisin ennen kuin palasi sisälle tois106

ten seuraan. Sade rauhoitti, ja tyytyväisenä rauhalliseen tasaiseen elämäänsä hän vaihtoi yöpuvun ylleen ja syventyi kirjaansa.

Tervahauta oli tehty paloturvalliseen paikkaan Soijinlammen lähimaastoon pienen kumpareen kupeeseen.

Hauta oli kaivettu ympyränmuotoiseksi suppilomaiseksi, ja sen keskellä oli reikä, josta alkoi käytävä, eli ränni.

Ränni, eli piippu, oli vuorattu tuohella, jotta terva juoksisi hyvin sitä pitkin ja valuisi ulos haudan rinteen puoleisessa sivustassa olevasta reiästä. Ulostuloaukon ympäristö oli tuettu hirrenpätkillä ja laudoilla, maan valumisen estämiseksi.

Wille, Vilho, Eemeli, Pekka-renki ja Otto, joka oli usein ollut mukana tervanpoltossa, saapuivat aamulla varhain tervahaudalle. Ilma oli raikas sateen jäljiltä ja metsä huokui tuhansia tuoksuja. Aurinko kurkisteli kastepisaraisten oksien lomasta ja lintujen iloiset viserrykset kaikuivat joka puolella.

Miehet tarkastivat ensin oliko tervahaudan pohja kunnossa, vai oliko rankkasade päässyt sitä turmelemaan.

Pohja oli tiivistetty savella ja suomudalla ja katettu vielä tuohella, jotta kallisarvoinen neste ei pääsisi imeytymään maahan.

- Kunnossa näkyy olevan, Vilho totesi kohentaessaan muutaman tuohen reunaa.

- Sitten vaan latomaan tervaspilkkeitä pohjalle, Eemeli totesi.

- Laitetaan muutama ohjauslankku kuitenkin ensin, Otto neuvoi, tarttuessaan ensimmäiseen lankkuun, jonka hän asetti reunasta kohti keskustaa.

Miehet laittoivat loputkin lankut haudan pohjalle ohjaamaan puista irtoavaa tervaa kohti keskellä olevaa reikää. Sitten he alkoivat latoa tervaskannon pilkkeitä vierekkäin. Ensin ulkoreunaan ja sitten säteettäisesti kohti 107

keskustaa. Ensin yksi kerros, sitten toinen, jatkaen siihen asti kunnes keko oli valmis. Noin kirvesvarren mittaisiksi hakatuista tervaskannon pilkkeistä nousi tervan ja pihkan täyteläinen tuoksu, jota miehet vetivät innolla sieraimiinsa. Tuoksu aukaisi tukossakin olevat nenätiehyeet.

Valmiin keon miehet peittivät paksulla turvekerroksella ja tiivistivät vielä mullalla. Alareunaan he jättivät peittämättömän kaistan sytyttämistä varten. Kesti vähän aikaa ennen kuin tuli otti kosteisiin pilkkeisiin, mutta sytyttyään se levisi keon ympäri ja paloi iloisesti roihuten. Se paloi ensin rauhallisella liekillä ja sitten kytemällä, että kaikki terva irtoaisi tervaskantojen pilkkeistä.

Hiiltymisen päästyä alkuun paljaina olevat reunustat tukittiin turpeilla. Kun tummanruskeaa nestettä alkoi tippua ulostuloaukosta laitettiin sen alle tervatynnyri. Wille oli ylpeä tynnyristään, jonka hän oli kesällä saanut Kymiyhtiön miehiltä. Se oli ihan oikea tervatynnyri, jossa oli kusireikäkin alareunassa.

Tervahaudan polttaminen kesti lähes viikon, ja sitä piti koko ajan vahtia. Miehet vuorottelivat, mutta hautamestarina, eli lotnikkana toimi itseoikeutetusti Otto. Hänen vastuullaan oli, että tuli ei levinnyt läheiseen metsään.

Kun terva oli laskettu, se täytyi siivota, koska seassa oli vettä ja ns. tervankusta. Se oli vedensekaista mustaa, haisevaa ohutta nestettä, jota käytettiin puun kyllästämiseen.

Se painui tynnyrin pohjalle, josta miehet laskivat sen ulos kusetustapin kautta. Vesi taas kerääntyi tervan päälle ja miehet poistivat sen tynnyriä kallistamalla.

Terva oli tärkeä aine maataloudessa. Kaikki työkalut , reet, kärryt, kärrynpyörät ja veneet tervattiin joka kevät.

Myös saapasrasvan valmistuksessa käytettiin tervaa, keittämällä sitä ja sianrasvaa sekaisin. Tummanruskean hautatervan tuoksu oli puhtaan raikas. Miehet tuumasivat sitä nuuhkiessaan yhtyvänsä vanhaan suomalaiseen sananlaskuun: ”Minkäs teet, tee se tervan kanssa.”

108

Tervan voimakas tuoksu leijui jäähtyneen tervahaudan ympärillä Vilhon ja Eetun tullessa purkamaan ja peittämään hautaa. Vilhon lapioidessa hiiliä kasaan kuului kuin tiukujen helinää kovapintaisten sysimustien hiilien kilistessä vastakkain. Eetu piti säkkiä auki ja Vilho lapioi hiilet talteen pajahiiliksi. Ne olivat parasta materiaalia pantavaksi kyläsepän ahjoon hehkumaan.

Sepän paja sijaitsi Heiskalan riihen lähellä. Se oli pieni, matala harmaahirsinen rakennus, jonne astuttiin matalasta ovesta korkean kynnyksen yli.

Vilhon ja Eetun astuessa pajaan heliseviä hiilisäkkejä kantaen, he siristelivät ensin silmiään tottuakseen pajan hämärään. Tummuneessa pajassa oli seinillä remmejä ja vaijereita. Pajan lattialla jökötti tukevaan pölkkyyn, alasintukkiin, kiinnitetty alasin, jossa oli pyöreä sarvi taivutuksia varten ja tasainen selkä taontaa varten. Alasimen vieressä oli erilaisia sepän työkaluja, pajavasara, leka, pajapihdit, varsitaltat ja apuvasarat. Pientä tilaa hallitsi nurkassa seisova iso musta luonnonkivistä kyhätty uuni, eli ahjo, ja ahjon palkeet. Nokisen seinän vieressä makasi puinen laatikko, joka piti sisällään alasintyökaluja, käsitalttoja, erilaisia teriä ja lävistimiä, sekä naulatyynyjä.

Keväisin ja alkukesästä paja oli ahkerassa käytössä.

Kylän seppä työskenteli alasimen ja ahjon ääressä aamusta iltaan isäntien ja renkien tuodessa työkalujaan työstettäviksi.

Eetun kesä ja kesäloma kului nopeasti heinätöiden, elonkorjuun sekä kalastus-, metsästys- ja kasvienkeruuharrastusten parissa. Unohtamatta tietenkään kiinnostusta kirjoja kohtaan. Hän kävi usein polkupyörällä kirkonkylän kirjastossa ja tuli kotiin kirjapino sylissään. Harvoin isä patisti nuorinta poikaansa töihin, sillä hän tiesi, ettei pojasta tulisi maanviljelijää, vaan hän lähtisi keskikoulun 109

jälkeen lukioon Mikkeliin ja kenties vielä yliopistoonkin.

Pojalla oli hyvä muisti ja polttava halu oppia uusia asioita.

Eetu oli hyvin kiintynyt kotitilaansa ja rakasti suuresti perhettään, joten hän osallistui mielellään vapaaehtoisesti kaikkiin niihin töihin, joissa hän saattoi olla avuksi. Hän nautti saadessaan työskennellä ulkona puhtaassa luonnossa.

Elokuun 27. päivänä.

Kävin Laurin talolla isän ja äidin kanssa. Siellä tapasin erään tytön, joka lähti meidän kanssamme. Martta oli hänen nimensä. Jo ensi hetkestä miellyin hänen vilkkauteensa ja iloisuuteensa. Tuntui niin hauskalta olo hänen seurassaan. Matka kului nopeasti, ja pian olimme perillä, jossa täytyi erota. Tunsin todellakin eron olevan ikävää, vaikka niin vähän tunsin häntä. Tiesin kuitenkin sisimmässäni, että mieltymykseni häneen ei tule kestämään kauan. Se on ohimenevä unelma, kuten kaikki muutkin tähänastiset mieltymykseni. Ja varmasti se onkin parasta.

Koulu alkoi jälleen ja Eetu aloitti neljännen luokan. Hänen luokalleen tuli yksi uusi oppilas, Laina nimeltään.

Muutoin luokkatoverit olivat ennestään tuttuja, ja koulukortteerikin sama, joten opiskelu lähti käyntiin entiseen malliin.

Heti syyskuun alussa tullessaan ensimmäiselle viikonloppulomalle Eetu pani merkille, että äiti oli tuonut tupaan villakorin ja karstat ja alkanut iltaisin puhdetöinä karstata lampaan villoja.

Tänäänkin hän istahti takan eteen villakorin ääreen ja otti esille karstat, kaksi leveälapaista metallipiikkistä harjaa ja valmiita lepereitä puolillaan olevan päreisen pyykkikorin.

110

Karstauksen tarkoitus oli saada villan kuidut yhdensuuntaisiksi ja rullatuiksi hahtuviksi kehruuta varten. Äiti asetti villatukon alemmalle karstalle leikattu pää kahvaan päin, jotta villa kiinnittyisi karstaan ja kuidut avautuisivat paremmin. Alemman karstan hän otti vasempaan käteensä kahva ulospäin ja asetti sen villoineen vinottain polvelleen. Toisen karstan hän otti oikeaan käteensä kahva itseensä päin ja veti oikealla karstalla kevyesti vastakarvaan ylhäältä alaspäin yli karstan, jotta villan kuidut irtoaisivat toisistaan. Hän toisti liikettä monta kertaa, kunnes kuidut olivat tarttuneet tasaisesti molempiin karstoihin. Karstoista kuului raapiva ääni metallipiikkien kulkiessa lomittain toisiaan vasten.

Seuraavaksi äiti käänsi karstojen kahvat itseensä päin ja veti nyt vasemmalla karstalla myötäkarvaan kahvoihin päin. Villat siirtyivät nyt vasemmalle karstalle. Samoin hän sai ne siirtymään oikealle karstalle. Liikkeet olivat nopeita ja täsmällisiä. Hän toisti vastapäivään ja myötäpäivään karstaamista, kunnes kuidut näyttivät tasaisilta ja villa oli silottunut untuvan pehmeäksi. Hän poisti villat nykäyksittäin harjaamalla karstalta ja muodosti siitä pitkänomaisen hahtuvan, eli lepereen, karstojen selkämyksellä rullaten. Valmiin lepereen hän asetti varovasti pärekoriin.

Kun iso pärekori oli täynnä pehmeitä lepereitä, kansanomaisesti sanottuna leppeitä, hän otti rukin tuvan nurkasta ja alkoi kehrätä villoista lankaa. Se näytti helpolta, mutta siinä tarvittiin taitoa. Vilhelmiina oli tunnetusti taitava käsityöihminen. Häntä pyydettiin usein lähitaloihin niinittämään kangaspuita, tai antamaan neuvoja milloin missäkin käsityövaiheessa. Hän oli viime vuonna voittanut kylän kehruukisoissa ensimmäisen palkinnon. Kilpailussa arvioitiin sekä nopeutta, että taitoa ja valmiin langan laatua.

111

Vilhelmiina istahti takan edessä olevan rukin ääreen.

Rukin rullalla oli alkulanka, johon hän kiinnitti ensimmäisen hahtuvan. Hän puristi lankaa vasemmassa kädessä ja piti hahtuvaa oikeassa kädessä langan päällä ja polki rukin käyntiin. Hahtuvan kuidut kiertyivät kiinni alkulankaan ja kelautuivat puolalle villalangaksi.

Eetu katseli, kun äiti otti lepereen toisensa jälkeen ja venytti sitä niin, että kuidut ohentuivat ja yhdensuuntaistuivat. Liu’uttamalla kuituja käsien välissä hän antoi rukin vetää lankaa rullalle. Tärkeää oli, että kierre ei päässyt käsien väliin ja siitä edelleen hahtuvaan. Silloin langasta olisi tullut paakkuista. Lepereet olivat hauraita, mutta ne venyivät äidin käsissä kuin taikaiskusta ja yhdistyivät tasaisesti juoksevaksi villalangaksi.

Puolan tultua täyteen, äiti vaihtoi uuden puolan ja jatkoi kehruuta, kunnes kaikki lepereet oli kehrätty.

Langat piti vielä saada pois puolilta, eli vyyhdettyä.

Vyyhdinpuu oli haettu vaateaitasta valmiiksi. Äiti asetti rullan telineeseen, josta hän ratasta pyörittämällä kelasi langan vyyhdiksi vyyhdinpuulle. Se oli yksinkertainen laite, jossa oli joulukuusenjalkaa muistuttava jalusta, jonka keskellä oli akseli ja sen päässä tuulimyllyn siipien tapainen ratas tappeineen.

Villalanka oli vielä käsittelemätöntä, joten se piti vielä pestä ennen käyttöä. Vyyhdillä olevien lankojen peseminen oli helppoa.

Pysyvä talvi tuli lokakuussa hyvin aikaisin. Ennen kuukauden puoliväliä lunta oli maassa paksuina kinoksina, ja pakkanen puri poskipäitä. Villavaatteet, joita äiti oli kutonut kehräämistään villalangoista olivat nyt tarpeen. Äiti oli laitattanut miehillä myös kangaspuut pystyyn tuvan sivuikkunan alle, sillä hänellä oli tarkoitus kutoa pellavainen iso pöytäliina Ainoa ja Vilhoa varten, jotka aikoivat avioitua lokakuun loppupuolella. Pöytäliinan 112

valmistuttua hän laittaisi puihin niinet pyyheliinakangasta varten, jonka Aino saisi kutoa talven mittaan. Ainolla oli iso arkullinen kapioita, mutta äiti halusi osallistua myös poikiensa varusteluun, heidän mennessään naimisiin.

Ainon ja Vilhon häitä vietettiin lokakuun 27. päivänä.

Hääpäiväksi osui kaunis kuulakas pakkassää. Aurinko paistoi heijastaen valoa ehjästä hangesta ja sai huurteiset puut välkehtimään kuin hääpukuiset morsiamet. Luontokin oli juhlapuvussaan.

Häät olivat pienimuotoiset, ja ne pidettiin perhepiirissä.

Jäppilän seurakunnan pappi vihki hääparin kirkollisin seremonioin Ainon kotona.

Nyt olivat poikamiehiä vain Eemeli ja Eetu. Vanhempien pyynnöstä Aino ja Vilho jäivät toistaiseksi Heiskalaan asumaan. Talo tarvitsi heitä, eikä heillä ollut mitään sitä vastaan.

Vuosi oli vaihtunut ja talvi jatkui. Eetu istui usein päiväkirjansa ääreen kertomaan tapahtumista ja tunnelmista.

Tunteiden vaihtelut ilosta ja onnesta, alakuloisuuteen ja kyllästymiseen vuorottelivat nuoren miehen mielessä.

Vuosi 1923 2.2. Meillä oli konventti. Siellä oli hyvin hauskaa, varsinkin sitten kun kuraattori lähti pois ja ruvettiin leikkimään. Lopuksi tanssittiin.

25.2. Kirjoitin ensimmäisen esitelmäni Kalevalan juhlaa varten Elias Lönnrotista.

26.2 Koululla vietettiin Kalevalan juhlaa.

27.2. Kun syksyllä tulin kouluun oli luokallemme ilmestynyt eräs uusi oppilas, nimeltään Laina. Kului koko syyslukukausi ilman, että tunsin mitään erikoisempaa häntä kohtaan. Mutta kun joululoman jälkeen uudelleen tulin kouluun, alkoi hän yhä enemmän saavuttaa mieltymystäni. Nyt siis jo tällä hetkellä olen kovasti ihastunut häneen. Katselen häntä ja usein ajattelenkin häntä.

113

6.3. Oli luokkien väliset kilpahiihdot. Tunsin ääretöntä elämään kyllästymistä. Iltasella kävimme kirkossa katselemassa vanhojen profeettain kuvia.

9.3. Nyt voin antaa varman tunnustukseni, että olen kovasti ihastunut tuohon Lainaan. Tunteitani kuvaa hyvin seuraava runon pätkä: ”Sinä päivin mielesäin oot, kun olen töissäni.

Ja öisin unelmissain, oot aina luonani.”

Tai ehkä paremmin soveltuu seuraava säkeistö: ”Miksi elän, miksi kaipaan, miksi ootan onnea.

Eihän mua onnetonta taida kukaan lempiä.”

10.3. Olin elävissä kuvissa. Esitettävän kappaleen nimi oli ”Sandersson”. Kappale oli mielenkiintoinen.

17.3. Saatiin arvostelut. Iltasella käytiin asemalla. Päätin vastedes lukea vähän ahkerammin.

1.4. Olin kotona pääsiäislomalla. Naapurissa oli hartaushetki. Menin sinne, ja siellä oli eräs kaunis helsinkiläisneito. Minä tietysti ihastuin ikihyväksi. Koko kirkkohartauteni katosi, ja katselin vaan häntä. Ihastellen kuuntelin hänen raikasta ääntään, kun hän lauloi. En puhellut hänen kanssaan sanaakaan, mutta kuitenkin olin kovasti hurmaantunut.

Eetu täyttäisi parin kuukauden kuluttua 18 vuotta. Hän oli luonteeltaan herkkä kaunosielu. Kaikenlainen kauneus viehätti häntä, niin luonnossa kuin ihmisissäkin, mutta hänen luontainen ujoutensa esti häntä tekemästä tuttavuut114

ta ihailemiensa tyttöjen kanssa. Hän tyytyi mieluimmin ihailemaan kaukaa ihastustensa kohteita ja unelmoimaan heistä. Päiväkirja alkoi täyttyä unelmista, haaveista ja rakkaudentunnustuksista, rakkauden etsiessä otollista maaperää, mihin kiinnittyä.

Eetun kaipuu tyttöseuraa kohti oli herännyt. Hän osallistui ahkerasti piirileikkeihin koulun juhlissa, vaikka ei muuten rohjennut lähestyä ihailemiaan tyttöjä.

4.4. Nyt olen taas koulussa. Tänään sain taas nähdä Lainan viikon odotuksen jälkeen. Oi, kuinka hän oli nytkin viehättävä. Taas tunsin ihastukseni häneen vain lujittuneen. En koskaan väsy katselemasta häntä. Nyt olen todella ihastunut ensimmäistä kertaa elämässäni ja hän kyllä on ensilempeni arvoinen.

14.4. Koululla oli luokkien väliset runonlausuntakilpailut.

Minäkin olin edustamassa luokkaamme. Kiertopalkinto meni kolmannelle luokalle. Kilpailuun osallistui myös eräs pieni sinisilmäinen tyttö, joka kiinnosti minua suunnattomasti. Hänen nimensä oli Katri. Kilpailun loputtua oli leikkiä. Laina ei ollut siellä, mutta siitä huolimatta siellä oli hauskaa. Leikin ahkerasti, enimmän ehkä Martan kanssa. Usein etsin katseellani myös erästä sinimekkoista pikkutyttöstä, joka myöskin oli viehättävän näköinen. Tämä iloinen punaposkinen tyttö oli Aune. Hänen rinnallaan istuin usein ”leski-leikin”aikana. Eräs luokkamme rillisilmä ahdisteli minua tungetteluillaan, samoin hän, jonka sanotaan minua hakkailevan. Ilta oli rattoisa, ja iloisella mielellä erosimme.

18.4. Iltasella kävin elävissäkuvissa. Kappale oli ”Hamlet”. Katsojia oli runsaasti ja kappale olikin katsomisen arvoinen. Traagillinen loppu saattoi kuitenkin mielen matalaksi. Mielestäni Hamletin ystävän Horatiuksen olisi pitänyt saada tietää Hamletin salaisuus ennen tämän kuolemaa. Loppu olisi ollut tunteellisempi ja kauniimpi.

115

22.4. Olin käymässä kotona. Oli hyvin kaunis aurinkoinen ilma. Iltasella kävi meillä se ennen mainittu Helsingin neiti. Nyt hän ei tehnyt minuun minkäänlaista vaikutusta. Levollisena puhuin hänen kanssaan sen vähän minkä puhuin.

27.4. Tänään oli meillä lintutentit. Ne menivät aika hyvin. Oli myös saksan kirjoitukset, mutta en muistanut sitä ja harjoituksen puutteessa se ei oikein onnistunut.

Tänäänkin on tuo Laina ajatuksissani. En voi hetkeksikään repiä pois mielestäni hänen kuvaansa.

30.4. Meillä oli aineen kokeet. Kirjoitin aiheesta ”Muuttolinnut” 2.5. Meillä oli algebran kokeet. Iltasella olimme maisteri Rossin talossa valitsemassa uusia kirjoja toverikunnan lainastoon. Lainakin oli siellä, istuen minun vieressäni.

En aluksi uskaltanut paljon katsoakaan häneen, sillä sydämeni sykki levottomasti hänen läheisyydessään.

24.5. Pidettiin viidesluokkalaisille jäähyväisjuhlat. Luokkamme oppilas Eemil Kääriäinen piti puheen viidesluokkalaisille ja kiitti heitä hyvästä yhteistyöstä. Kalle Pakarinen vastasi viidennen luokan puolesta. Juhla ei ollut oikein onnistunut. Leikistäkään ei tullut mitään. Seurasi yleinen hyvästeleminen. Nyt sitten eroan tuosta Martastakin, josta olen aina pitänyt, mutta en koskaan rakastanut.

26.5.Oli koulun lopettajaisjuhlat. Tuntui äärettömän ikävälle, sillä olihan taas erottava rakkaasta Lainasta koko kesäksi. Juhlan loputtua heitimme hyvästit kaikille neljännen ja viidennen luokan oppilaille. Silloin puristin Lainankin kättä ja katsoin hänen sinisilmiinsä, joissa näin lempeän välähdyksen. Ehkä hän sittenkin pitää minusta vähän, ajattelin.

Kesäloma alkoi. Oli kaunis kesäpäivä. Käki kukkui jossain lähellä ja aurinko helotti pilvettömältä taivaalta.

116

- Lähdetkö Eetu minun kanssani verkkoja kokemaan Viärälle (Vääräjärvelle), kysyi isä ovea raottaessaan ja vilkaisi kirjaan syventynyttä poikaansa.

- Lähden oikein mielelläni, Eetu vastasi iloisesti. – Siitä onkin aikaa, kun olen ollut kalassa, hän lisäsi.

- Lähdetään heti ja käydään samalla Niinisellä katsomassa katiskat, isä ehdotti.

- Vilhon kanssako sinä laskit verkot, Eetu uteli.

- Vilhon kanssapa hyvinkin.

Isä käveli jo ovelle ja Eetu kiirehti perässä ottaen lakkinsa tuvan naulasta.

Sorsapari seilasi järven tyynellä pinnalla heidän työntäessään venettä vesille. Eetu tarttui airoihin ja isä istui perätuhdolle ohjaten melalla venettä kohti ulappaa. Verkot olivat noin puolen kilometrin päässä suvannossa, jossa kasvoi tiheää kaislikkoa ja jo pintaan nousseita lumpeenlehtiä. Saaliikseen he saivat kaksi reilunkokoista haukea, kuusi lahnaa, kymmenkunta isoa ahventa ja viisi isokokoista särkeä.

- Kissankaloja nuo säret, Eetu totesi nauraen. – Mutta hauet ja lahnat ovat komeita.

- Saadaankin kunnon kalasoppaa ja suolakalaa, isä iloitsi - Oletko sinä käynyt Vienon ja Kertun kanssa kalalla?

Eetu uteli.

- Olen minä muutaman kerran ottanut heidät mukaan, kun inttivät niin kovasti, isä vastasi hymyillen. – Mutta onnistuu tämä verkonnosto yksinkin jos on näin tyyntä, hän totesi järjestellessään verkkoja pärekoriin.

- Katso isä, tuolla telkänpöntössä on asukkaat, Eetu riemuitsi ja osoitti sormellaan rantaan päin.

- Niinpä näkyy olevan, isä sanoi naurahtaen ja käänsi veneen paluumatkaa varten.

Heidän soutaessaan takaisin rantaan lensi sorsapari raakkuen heidän ylitseen.

117

10.6. Nyyssölässä oli Toivo Haikosen kuuliaiset. Melkein joka mies oli hutikassa, kuten ainakin Jäppilän pidoissa.

Tanssi kesti noin neljä tuntia, ja minäkin innostuin tanssimaan jonkun pelin.

1.7. Sorvari Tavastin mökissä oli iltamat. Ohjelmassa oli ainoastaan tanssia. Tanssi kesti myöhään yöhön saakka.

Minäkin tanssin loppupuolella joka pelin, ja ensi kerran elämässäni oikein todella opettelin tanssimaan.

11.8. Lähdin serkkuni kanssa Leppävirralle tätilään. Iltasella kävimme siellä jossakin heinätalkoissa. Kuljimme koko seuraavan päivän sukulaispaikoissa tutustumassa veriheimolaisiini. Nyt näin taas pitkästä aikaa serkkuni Lyydian, johon jo viime talvena ensikerran tavatessani miellyin. Aivan toisenlaisena opin hänet nyt tuntemaan.

Hän, joka ennen oli ollut ujo umpisuu tyttö, oli nyt puhelias ja mitä herttaisin täysin kehittynyt nainen. Tiesin, että viihdyn hänen seurassaan. Hänkin näytti pitävän seurastani.

Aamulla Hynniset lähtivät Eetun mukana Heiskalaan heinänkorjuuseen. Lyydia ja Ferdi lähtivät mukaan. He lähtivät Leppävirralta laivalla pitkin Leppävirranreittiä, joka oli Vuoksen vesistöön kuuluvan Kallavedenreitin läntinen laskuhaara. Laiva kulki Unnukkajärveä pitkin Leppävirralta Varkauteen. Oli helteisen kuuma päivä. Laivankannella onneksi kävi pieni tuulenvire höyrykoneen puksuttaessa vettä kyntäen eteenpäin, jättäen taakseen tyynen vanan. Näkymät olivat jännittävät. Unnukkajärvessä, joka on Suomen 47:ksi suurin järvi on paljon toinen toistaan ihanampia saaria, isoja ja pieniä, sekä kallioisia luotoja.

Eetu nautti täysin siemauksin silmien eteen avautuvista näkymistä ja Lyydian ja Ferdin rattoisasta seurasta.

Kotona Heiskalassa aloitettiin heinänkorjuu seuraavana aamuna. Talonväki ja vieraat lähtivät heinäpellolle ja viipyivät siellä koko päivän.

118

Vasta illallisen jälkeen nuoret pääsivät lähtemään lakkaan läheiselle suolle. Matka oli lyhyt, mutta he halusivat mennä veneellä lammen yli. He katselivat nauraen, kun telkänpojat melskasivat lammen suvannossa.

Illalla Eetu kertoi päiväkirjalleen retkestä: Emme saaneet lakkoja, emmekä niitä todenperään etsineetkään. Istahdimme Lyydian kanssa kannon nenään ja rupesimme puhelemaan vähäksi aikaa. Sitten soutelimme pitkin rantoja pitkittääksemme matkaa. Matka kesti kauan, mutta sittenkin se tuntui loppuvan kesken.

Eetu ja Lyydia olivat paljon yhdessä sen viikon aikana.

Usein Ferdi, Vieno ja Kerttu liittyivät seuraan. He kävivät mustikassa Kaupin suolla, ongella ja uimassa Niinisen rannassa ja milloin missäkin, aina kun kotitöiltä oli vapaata.

Eetu huomasi jopa ihastuneensa tuohon iloiseen herttaiseen tyttöön. Jospa hän ei olisi serkkuni, voisin vaikka rakastua häneen, hän aprikoi illalla sängyssä maatessaan.

Silloin hän muisti Lainan. Hän ihmetteli miten Lainan kuva oli haalistunut hänen muistoissaan. Lainaa minä kuitenkin rakastan, hän huokaili. Sitten hän näki sielunsa silmillä sinisilmäisen viattoman Katrin, jonka kuva nousi yhä useammin muistojen kätköistä esiin. Mikä minulla on, kun en saa tunteistani selvää, hän päivitteli ennen uneen vaipumistaan. Huomenna kuitenkin Lyydia lähtee kotiinsa ja meidän on jätettävä jäähyväiset, hän huokasi.

Eropäivänä lähdimme Soijinpellolle tekemään lehdeksiä.

Lyydia tuli sinne heittämään hyvästiä. Otimme toisiamme käsistä kiinni ja toivotimme hyvää syksyä ja pikaista tapaamista. Tiesimme, että ehkä tapaisimme vasta ensi kesänä jos silloinkaan. Olimme molemmat sitä mieltä, että meillä oli ollut hauska kesä.

119

4. Nuorukaisen etsikkoaika (v. 1923-1924)

Syksy tuli rankkasateiden saattelemana.

Vettä tuli kohisten suurina pisaroina aamusta alkaen. Taivas oli kauttaaltaan tummien pilvien peitossa ja ilma oli viilentynyt.

Eetu lähti, suunnitelmansa mukaisesti Pieksämäelle markkinoille, mutta heti markkina-alueelle päästyään hän katui itsepäisyyttään. Olisi pitänyt uskoa äitiä, kun hän esteli minua lähtemästä, hän tuumi. Markkinakentällä oli rapakkoa polviin asti, ja vesisade vain yltyi. Ihmisiäkin oli vain kourallinen. ja osa markkinakojuista oli peitettyinä. Tunnelma oli ankea ja apeilla mielin hän lähti kotiin.

Vuosi 1923 7.9. Kävin Kullervon elävissä kuvissa. Kappaleen nimi oli ”Hiljentäkää vauhtia”. Pääosan esittäjä, Tom Mix teki huimia ratsastustemppuja, ja hänen vastanäyttelijänään oli kaunis Juanita Hansen. Kappale oli erikoisen mielenkiintoinen, vaikkakin se oli hyvin lyhyt.

8.9. Lauantai. Kävin loukkujani katsomassa. Elämäni tuntui kovin tyhjältä. Taas pitkästä aikaa muistui Laina mieleeni. Oli miten oli, mutta sittenkin hän on todellinen rakkauteni. Saanhan joutessani unelmoida vaikka mitä.

Ainoastaan Lainaa todella rakastan. Kesäiset unelmani olen jo melkein kokonaan unohtanut, vaikka Katrin sinisilmät väikkyvät usein mielessäni.

120

Eetu oli todellakin ymmällä, miksei hän saanut pientä Katria pois mielestään. Lainaahan hän rakasti, niin hän ainakin luuli. Laina oli iloinen, hoikka kaunisvartaloinen nuori nainen. Tosin hän oli vähän ylpeä luonteeltaan, sillä hän tiesi olevansa hyvännäköinen ja käytti sitä hyväkseen ylenkatsomalla toisia. Hän myös tiesi, että pojat ihailivat häntä ja hän nautti siitä.

Katri oli toisenlainen. Hän oli pieni ja siro kaunotar.

Hänellä oli syvänsiniset silmät, kiharat hiukset ja ujo lempeä katse. Katri oli kaksi vuotta Eetua nuorempi, siis vielä lapsi, ainakin Eetun mielestä, mutta siitä huolimatta poika ihaili häntä. Eetua askarrutti nämä kaksi niin erilaista tyttöä. Kunhan koulu alkaa, niin asia selviää, hän tuumi.

Koulun alkua oli siirretty lähes kahdella viikolla, sillä uudessa koulutalossa oli viimeistelytyöt vähän kesken.

12.9. Taas alkoi koulu ja keskikoulun viides, eli viimeinen luokka. Uusi koulutalo oli valmistunut kesän aikana ja sai nyt asukkaansa. Tuntui taas hauskalta tavata koulutovereita. Sain taas nähdä suuresti rakastetun Lainani.

Hän oli yhtä viehättävä ja kaunis kuin ennenkin. Rakkauteni, joka oli kesän aikana vähän höltynyt, syttyi uudelleen. Usein, aivan huomaamattani vaivuin ajatuksiini.

Niistä jälleen herättyäni, huomasin katselevani häntä.

Jokaisella katseella, jonka häneen loin, syöpyivät hänen kauniit piirteensä yhä syvemmälle sieluuni, jääden sinne itsevaltiaan tyrannin tavoin hallitsemaan.

Syksy oli harvinaisen kaunis ja lämmin. Lehtipuiden lehvistöt hehkuivat kullanhohtoisina ja pihlajat punertuivat päivä päivältä syvemmän punaisiksi. Niiden oksat notkuivat marjarunsauden painosta. Tänä talvena tilhet ja punatulkut saisivat nauttia täysin siemauksin luonnon antimista.

121

Syyslomalla Eetu samoili metsässä tapansa mukaan. Hän ihaili värikästä varvustoa, joka risahteli hänen askeltensa alla. Varsinkin juolukan varvut olivat upeita tummanpunaisine ja sinipunaisine lehtineen. Niistä saisi kauniin asetelman maljakkoon, hän ajatteli, mutta valitettavasti lehdet karisivat heti, kun niihin vähänkin koski.

Nuorukainen oli menossa loukkujaan kokemaan. Paikkaa lähestyessään hän huomasi, että loukku oli lauennut ja jyvät sen ympäriltä olivat tipotiessään, mutta saaliista ei näkynyt jälkeäkään. Hän viritti ansan uudelleen ja jatkoi matkaansa, ympärillään metsän salaperäinen painostava rauha.

Syyssateet alkoivat syyskuun loppupuolella ja sadetta saatiin alkukuunkin edestä. Vettä tulla lotisi yhtäjaksoisesti monta päivää, kunnes ilma alkoi viiletä ja vesisade muuttua räntäsohjoksi.

Sateen tauottua Heiskalassa alettiin suunnitella syysteurastusta. Wille ja Vilhelmiina olivat myyneet jo yhden huonosti lypsävän lehmän, kaksi mullikkaa ja yhden sian teuraseläimiksi, ja karja-auto oli käynyt ne hakemassa.

Talven varalle pitäisi vielä täydentää omaa lihavarastoa. Wille oli käynyt sopimassa kylän teurastajan kanssa asiasta, ja häntä nyt odotettiin tulevaksi. Puukot, kirveet ja keittiöveitset oli edellisenä päivänä tahkottu ja hiottu teräviksi, lihatiinut ja muut tarvittavat astiat oli pesty ja kuivatettu huolellisesti - Nyt se teurastaja tulee, Eetu huusi tuvan nurkalta karjapihassa olijoille.

- Pyydä sisään kahville, äiti kehotti kiirehtiessään navetalta pihaan päin.

Vieras oli jo tuvassa äidin saapuessa sisään. Tervehdittiin ja istuttiin kahvipöytään.

- Mitä eläimiä aioitte nyt teurastettaviksi, vieras kysyi katsoen emäntään päin.

122

- Edelliskesäinen mullikka ja lammas nyt ja sika sitten marraskuussa, emäntä vastasi.

- Sian teurastamisesta tuli mieleeni eräs huvittava tapaus, joka oli sattunut jossain Keski-Suomessa, vieras aloitti.

- Kuulin sen toissapäivänä. Naapurin, vähän huononäköinen isäntä oli tullut taloon ampumaan sikaa joulun alla. Sika vietiin ulos ja sille laitettiin kaukalo eteen, että se pysyisi paikallaan. Sika söi kaikessa rauhassa ja naapurin isäntä tähtäsi sitä päähän pienoiskiväärillään.

Juuri, kun hän ampui, sika nosti päätään ja luoti viuhahti ohi haavoittaen sikaa korvan juureen. Sika kiljui, kuin pakana ja ryntäsi pakoon navetan taakse, ja mies pyssyineen perässä, huutaen hädissään apupojille: ”uus paukku, uus paukku!” Hän sai paukkunsa ja sika oli suistunut ojaan, jossa se viimein tapasi kohtalonsa.

- Olipa siinä vilskettä kerrakseen, emäntä nauroi.

Koko kahviseurue purskahti raikuvaan nauruun, ja sitä riitti vielä karjapihaan mentäessä.

- Onneksi meillä ei nyt teurasteta sikaa, piika sanoi nauraen toisten jo mentyä ulos.

Mullikka otettiin ensin ulos saunan edustalle, ja teurastaja ampui sen omalla aseellaan. Heti ampumisen jälkeen eläimestä laskettiin veri ulos, katkaisemalla kaulavaltimot poikki. Isä komensi Eetun vatkaamaan verta. Sitä piti vatkata koko ajan hyytymisen estämiseksi, niin kauan että se oli kokonaan jäähtynyt, sitten siihen lisättiin suolaa, ettei se sakkaantuisi. Veri oli arvokasta ravintoainetta, siitä tehtiin palttua, makkaraa ja verilettuja.

Suolistamisen jälkeen miehet nylkivät eläimen ja naiset alkoivat puhdistaa suolia. Ne oli käännettävä nurin ja puhdistettava pesemällä moneen kertaan olkisilpun avulla.

Pesemisen jälkeen ne jätettiin kylmään veteen likoamaan yön yli.

123

Nyljetty ja puhdistettu ruho nostettiin kinteriin riippumaan ja jäähtymään. Seuraavana päivänä miehet paloittelivat hyvin jäähtyneen lihan ja naiset säilöivät lihapalat lihatiinuun suolaveteen. Suolaveden piti olla niin suolaista, että kananmunan kokoinen peruna pysyi pinnalla. Lihatiinua säilytettiin liha-aitassa, ja sieltä käytiin hakemassa lihakimpale aina tarvittaessa.

Sisäelimet otettiin talteen, maksa, keuhkot, sydän ja munuaiset sekä mahan ohuet osat. Ne puhdistettiin hyvin ja niistä tehtiin tappaiskeitto heti teurastuksen päätyttyä.

Keitto oli maukasta ja hyvin ravitsevaa.

Puhdistetut suolet käytettiin myöhemmin makkaranteossa.

Sian teurastus, joka suunniteltiin tehtäväksi marraskuussa erosi mullikan teurastuksesta sikäli, että sikaa ei nyljetty, vaan suolistuksen jälkeen nahka valeltiin kiehuvalla vedellä, ja sian karvat kaltattiin pitkällä terävällä talouspuukolla pois. Nahka jäi puhtaana paikoilleen.

Sian ruhosta otettiin takakinkut joulukinkuiksi ja ne suolattiin erikseen.

Silloin kun teurastettiin urossika, eli karju, sen kalttaaminen oli raskasta, sillä karjulla oli selässä ja niskassa paksuja piikkimäisiä harjaksia. Niistä otettiin talteen kaikkein tukevimmat ja niiden toiseen päähän tehtiin reikä. Niitä tarvittiin silloin kun taloon tuli suutari pieksuja tekemään. Hän käytti harjaksia äimänä, jonka silmään hän pujotti pikilangan nahkaa ommellessaan.

Lokakuu alkoi hyvin leutona, ja lämmin sää jatkui kuukauden loppupuolelle saakka.

20.10. Käytiin asemalla iltajunilla. Lainakin oli siellä ystäviensä kanssa. Toverini kanssa lyöttäydyimme heidän seuraansa, ja kauan aikaa sain kävellä Lainan rinnalla.

Olisi luullut, että olisin tuntenut iloa, mutta niin ei ollut.

124

Yhä enemmän ja enemmän illan kuluessa häipyi pois hänen kuvansa mielestäni, ja tilalle tulivat Katrin rakastettavat lempeät kasvot. Kuitenkin tunsin rakastavani tuota ylpeää olentoa, joka asteli rinnallani välinpitämättömänä.

Laina vai Katri, Katri vai Laina, nuorukaisen tunteet myllersivät yhtä sekavina, kuin ulkona vallitseva lumipyry.

Eetu ei tiennyt kumpaa hän rakastaa, vai rakastaako kumpaakaan. Laina veti häntä puoleensa kuin magneetti, kun taas Katrin lempeä katse herätti hänen herkemmät tunteensa ja piilevän suojeluvaistonsa. Ihmeellinen uni selkeytti vähän hänen sekavia tunteitaan.

15.11. Yöllä näin unta, että olin ihanassa laaksossa, pitkän vaivaloisen matkan takana. Rakkauden avulla voitin kaikki esteet sinne päästäkseni. Ruusut kukkivat kaikkialla ja levittivät huumaavaa tuoksua ympärilleni. Laina juoksi minua vastaan kädet ojossa, minä suljin silmäni ja levitin käsivarteni ottaakseni hänet vastaan. Kun avasin silmäni ja katsoin tyttöä, sylissäni lepäsi Katri avuttomana, luottavaisesti hymyillen. Kaikki muu katosi meidän ympäriltämme, ja me lähdimme käsi kädessä kulkemaan pitkää, suoraa tietä pitkin.

Kun heräsin, päätin karkottaa Lainan kuvan sydämestäni. Revin sen sieltä, vaikka se verta vuotaisi.

Eetu kamppaili yhä tunteiden ristiaallokossa. Hänen tunteensa velloivat voimakkaana ja hän kaipasi rakkautta.

Hänen nuori sydämensä halusi rakastaa ja tulla rakastetuksi, vaikka hän ei oikeastaan tiennyt mitä rakkaus on.

Hän kaipasi saada puristaa ihailemansa tytön rintaansa vasten ja suudella häntä, vaikkakin hän epäili uskaltaisiko tehdä sen, ja osaisiko hän edes suudella.

Laina oli niin itsevarma ja katsoi joskus niin jäätävästi, että Eetulle tuli vilu, ja joskus taas nauroi ja puheli iloi125

sesti. Sellaiseen henkilöön ei voisi luottaa, Eetu aprikoi mielessään. Ei, sillä tyttö oli kuin tuuliviiri, jonka mieli vaihtui tuulen mukaan. Sen vuoksi hän oli repinyt Lainan kuvan sydämestään. Katri, viattomine sinisilmineen oli alkanut tehdä siellä valloitustyötään. Katri taas oli Lainan täydellinen vastakohta, ujo ja arka. Häntä pitäisi lähestyä varovasti, varoen säikäyttämästä hänen nuorta sydäntään.

Ainoa yhteinen piirre tytöillä oli kaunis ulkomuoto.

Kotona viikonloppulomalla Eetu hiihteli jälleen metsässä seuraten metsäkanojen jälkiä ja viritti permin tutulle paikalle. Hänen levoton mielensä rauhoittui ja hän päätti heittää huolensa kohtalon huomaan. Rauhoituttuaan hän hiihti lempipaikkaansa tuulimyllyn tupaan. Vuoden päästä olen uudessa koulussa, Mikkelin yhteiskoulun lukiossa, hän ajatteli helpottuneena.

05.12. Oli kolmannen luokan pikkujoulu. Minutkin oli kutsuttu sinne. Ohjelma oli hyvä, mutta leikistä ei tullut mitään. Olisin kaivannut sitä. Olin jo kauan sitten päässyt vapaaksi Lainasta, vaikka koville se otti. Väkipakolla pakotin itseni olemaan ajattelematta häntä ja vähitellen se onnistuikin. Nyt voin rehellisesti tunnustaa, että en rakasta häntä enää. Sen sijaan on eräs pieni kolmannen luokan tyttö Katri, johon ihastuin jo viime vuonna. Vähän väliä vilkaisin häneen, ja olisin halunnut leikkiä hänen kanssaan, mutta kuten sanoin, leikistä ei tullut mitään.

Kirjoitin hänelle kortin ja laitoin sen joulupukin konttiin.

9.12. Oli uuden koulutalon vihkiäiset. Kirkossa oli juhlajumalanpalvelus, ja sen jälkeen koululla vihkiäisjuhla, joka päättyi juhla-ateriaan. Joukkoa oli paljon. Tytöt olivat valkoisia kuin pulmuset, mutta kaunein oli kuitenkin Katri. Muutkin olivat huomanneet hänen kauneutensa, sillä vähän väliä kaikui ”kaunis Katri”. Huomasin hänenkin katselevan minua, ja usein kohtasivat katseemme.

126

12.12. Tänään oli luonnonhistorian ja fysiikan kokeet ja huomenna on geometrian kokeet. Olen juuri lähdössä eläviin kuviin, kun vain Vikstenin pojat tulisivat. Toivottavasti tämä osa ”Sehorty Hamiltonin seikkailuja” on yhtä mielenkiintoinen, kuin edellisetkin.

Tänään sain taaskin nähdä Katrin. Pidän hänestä yhä enemmän ja enemmän, vaikka joskus tahtoo tulla Lainakin väliin. Hän yritti iloisella hymyllään vilkkaalla puheellaan saada pääni pyörälle, mutta kun välitunnilla näin Katrin haihtui kaikki muu, kuin usva tuuleen.

15.12. Meillä oli puurojuhla. Silloin saimme ensikerran leikkiä tarpeeksemme. Melkein kaikki toverikuntalaiset olivat läsnä, joten tytöissä oli valta valita. Eräs neljännen luokan tyttö Aune kiinnitti huomioni ja hain häntä leikkiin. Kun alettiin numeroisille hän pyysi minua parikseen. Meillä oli hauskaa, mutta eräs ahdistelija, Eeva, neljänneltä luokalta pyöri aina ympärilläni ja se kiusasi minua. Puheiden mukaan hän kuuluu pitävän minusta, mutta minä en pidä hänestä, nyt melkein vihasin häntä.

Jouluna oli ihana talvinen pakkassää. Eetun lähtiessä Eemelin ja vanhempiensa kanssa kirkkoon oli pilkkopimeää. Lumi ratisi reen jalasten alla ja aisankellot kilisivät heidän matkatessaan tumman tähtitaivaan alla. Takaisin tullessa sininen hämärä ympäröi heidät ja tykkylumipeitteiset puut reunustivat majesteetillisina kirkkotietä. Tunnelma oli taianomainen.

Eetu unohti kaikki huolensa ja oli onnellinen istuessaan reessä vanhempiensa keskellä. Kunpa osaisin olla tarpeeksi kiitollinen vanhemmistani ja kaikesta siitä mitä minulla on, hän ajatteli vetäessään vällyjä tiukemmin äitinsä ympärille.

127

Vuosi 1924 Vuosi vaihtui kireän pakkasen paukkuessa tuvan nurkissa, ja kelopuiden naukuessa riihen takana. Purevan tuulen ansiosta sää oli jäätävän kylmä. Nuoriso oli kokoontunut Heiskalan tupaan. Eetun, Vienon ja Kertun lisäksi mukana olivat Nyyssölän Elna ja Hilpi, sekä kaverukset Antti ja Matti. Isossa tuvassa oli tilaa leikkiä muistipelien ja peilin lisäksi myös piirileikkejä. Kaikilla oli hauskaa, myös Vienon ja Kertun puolitoistavuotiaalla pikkuveljellä Atella, joka pyöri toisten jaloissa pyllähtäen vähän väliä takamuksilleen. Käveleminen oli vasta opittu taito, jota hän ei kunnolla vielä hallinnut.

Pian koulun alettua Eetun yli vyöryi taas alakuloisuuden aalto.

13.1. Ikävä ja pitkä päivä. Eikö minun etsikkoaikani pääty koskaan. Enkö voi ketään rakastaa, kun ensirakkauteni meni pirstaleiksi. Nyt en tunne oikeaa rakkautta ketään kohtaan, joskin mieltymystä Katriin. Liekö sydämeni kuollut? Ennen rakastuin heti, kun näin kauniin tytön.

Mikä lie saanut aikaan tämän kumman muutoksen. Viime yönä näin unta kauniista Katristani. Unessani syleilin ja suutelin häntä. Se tuntui äärettömän suloiselle. Tunsin rakastavani häntä, mutta herättyäni kaikki haihtui ja elämä palasi entisiin uomiinsa.

16.1. Olen tullut yhä kylmemmäksi kaikille hellille tunteille, mutta kaikesta huolimatta kaipaan jotain. Nyt, kun en rakasta ketään enkä ajattele ketään, tunnen yhä enemmän kiintymystä vanhempiini. Kuinka usein olen ajatellut sitä surkeutta, jota vanhempien kuolema saisi aikaan. Rukoilen alati Jumalaa, että Hän viivyttäisi sitä siksi, kun tulen vanhemmaksi ja vahvemmaksi kestämään sitä kovaa iskua.

128

19.2. Oli kaunis kevätpäivä. Aurinko paistoi ja sai vitivalkean lumipeitteen kimaltamaan. Koulutunnit menivät nopeasti. Kaunis Katri! Aina kun näen hänet herättää hän minussa mieltymystä, mutta hän on vielä lapsi, eikä lapsista ole laulajaksi, kuten sananlasku sanoo.

24.2. Eilen illalla olin elävissä kuvissa. Kappale oli suloinen ja viehättävä. Filmin nimi oli ”Rakkauden tuulentupia”. Koko elokuva oli täynnä hauskoja kohtauksia. Tuo Elsie (Alice Terry), kuinka kaunis ja herttainen hän olikaan. Kuinka kauniisti siinä kuvastuikaan oikea rakkaus, voimakkaana ja pysyvänä molemmin puolin. Pidin kappaleesta hyvin paljon ja tunsin hetkeksi alakuloisuuteni häviävän.

Sydäntalven pimeys ja synkkyys vaikuttivat Eetun mielialaan tänä vuonna poikkeuksellisen voimakkaasti. Hän tunsi olevansa elämään kyllästynyt, eikä mikään kiinnostanut häntä. Sisäinen kylmyys valtasi hänet ja hänen teki mieli itkeä oikein kunnolla.

Olen usein ennenkin tuntenut samaa, varsinkin, kun olen lukenut jotain surullista kirjaa. Sama syy lienee nytkin.

Koko eilisen päivän luin kirjaa ”Pompeijin viimeiset päivät”. Se oli järkyttävää luettavaa.

Kotona ollessaankaan Eetua ei kiinnostanut luonto, eikä metsä houkutellut häntä kuten ennen.

Olen yksin kotona ja ajattelen tätä elämää. En innostu oikein mihinkään, vaan annan kaiken mennä entisiä latujaan. Toisinaan päätän, että elämässäni täytyy tapahtua muutos, mutta en kykene sitä toimeenpanemaan. Nytkään en vielä rakasta. En ole kohdannut vielä sitä, joka opettaisi minut rakastamaan. Todellisesta rakkaudesta minulla on sellainen käsitys, että se on jotain suurta, kaunista, siveää ja pyhää, vailla himoa ja haluja ja suuria odotuk129

sia. Lainassa pidän hänen iloisesta luonteestaan ja kauniista, solakasta vartalostaan, mutta en rakasta erityisemmin hänen sieluaan ja häntä itseään. Katria ihailen hänen vaatimattoman herttaisuutensa ja suloisuutensa vuoksi. Ujo katse hänen sinisistä silmistään tuo lämpöä ja saa minussa syttymään pienen tunteenkipinän, ja päivä päivältä tunnen yhä enemmän kiintyväni häneen.

Maaliskuu antoi ensimmäiset toiveet kevään saapumisesta ja auringon tuomasta lämmöstä Eetun ankeaan kaamosmielialaan.

10.3. On kaunis ilma. Aurinko paistaa kirkkaasti pilvettömältä taivaalta, ja vesipisaroita tipahtelee tuon tuostakin räystäiltä. Ilmassa tuntuvat selvästikin kevään lähestymisen oireet. Tuo kaunis Pohjolan kevät on nyt pitkän, pimeän talven jälkeen taas tulossa. Luonto herää. Metsän puut ovat vapautuneet lumitaakastaan ja näyttävät aivan uudestaan syntyneiltä. Alkaa jo kuulua lintujen laulua. Ihmisetkin ovat paljon iloisempia ja huolettomampia, kuin sydäntalvella. Aurinko lämmittää niin suloisesti ja lempeästi. Tuntuu kuin se lämmittäisi sydäntäkin ja poistaisi sieltä kaiken synkkyyden ja kylmyyden, ja toisi sijaan valoa, lämpöä ja elämää. Minäkin tunnen katoavan itsestäni tuon synkkämielisyyden, joka minua on kauan vaivannut. Tunnen olevani melkein entiselläni.

Vilho ja Aino tulivat Pieksämäelle ostoksille. Heidän piti täydentää pienen puolivuotiaan Kauko-poikansa vaatevarastoa. Jäppilän Osuuskaupan kangasvarasto oli hyvin suppea, ja lisäksi poika tarvitsi sukkia ja kenkiä kontatessaan ison tuvan lattialla. Eetusta oli hauska kierrellä heidän kanssaan kauppoja ja katsella mitä kaikkea oli tarjolla. Vilho vei oikein kahvilaan ja tarjosi Eetulle limonaadia. Se oli punaista ja makeaa.

130

Eetu tunsi heräävänsä jälleen eloon, ja pääsevänsä eroon raskasmielisyydestään auringon kurkistellessa arasti pilvien raosta ikään kuin tarkastellakseen miltä maailma näyttää.

Hän otti permitarpeet mukaansa, pujotti sukset jalkaansa, ja suihki metsän suojaan. Metsän hiljaisuus kietoi hänet syliinsä, ja hänen levoton mielensä rauhoittui.

Tupaan tullessaan Eetu katseli tyytyväisenä talon rauhallista menoa. Äiti istui keinutuolissa sukkaa kutoen, isä paikkasi verkkoa ja Pekka veisti kirvesvartta takan edustalla. Aino kattoi kahvipöytää Vienon ja Kertun leikkiessä Aten ja Kaukon kanssa lattialla. Tuvan orsilla oli muutamia reenjalaksia kuivumassa ja puolivalmiit aihiot pilkistivät esiin uuninpankolta.

Varhainen kevääntulo oli liian hyvää ollakseen totta. Se saatiin karvaasti todeta maaliskuun loppupuolella.

25.3. Voi surkeutta. Yhä vaan lunta ja myrskyä. Tällaista ilmaa ei ole ollut miesmuistiin. Aina vaan sataa lunta, tuulee ja tuiskuaa niin, että luulee jo viimeisen päivän tulleen. Kaikkialle muodostuu monen metrin korkuisia lumikinoksia. Ei pääse liikkumaan kuin lapion kanssa.

Huokaillen istuvat ihmiset huoneissaan. Maarian päivä ja tällainen ilma! Muina vuosina on tähän aikaan jo ollut aurinkoista ja kaikki katot paljaina, mutta nyt on talvi parhaimmillaan ja hanget korkeimmillaan, eikä keväästä ole tietoakaan. Luonto on nukkunut uudestaan.

Takatalvea kesti neljä päivää, kunnes viidentenä päivänä lempeä etelätuuli puhalsi ja sai lumisateen muuttumaan vedeksi. Ilma lämpeni jälleen, ja pian ilmestyi aurinko, joka alkoi säteillään sulattaa paksuja lumikinoksia.

Eetu huomasi ajattelevansa yhä useammin Katria ja Lainan kuva katosi usvaverhoon.

131

Koululla oli Arvo Mansikan runonlausuntaesitys, ja kaikki oppilaat olivat kerääntyneet juhlasaliin kuuntelemaan.

Eetu istui Katrin takana, ja usein hänen katseensa hyväili tytön kauniita kasvoja. Kerran Katri vilkaisi taakseen, ja heidän katseensa kohtasivat silmänräpäykseksi, tyttö punastui ja käänsi päänsä nopeasti poispäin. Eetu tunsi lämpimän ailahduksen sisällään ja hänelle tuli ihmeen hyvä olo.

Lauantai 29.3. Tänään tuli ikävä sanoma. Saksankielen opettajamme, rouva Lampinen on lähtenyt siihen rauhan kotiin, jossa ei ole enää mitään huolia eikä suruja. Tämä oli odottamaton ja ikävä uutinen, ja kaikki joutuivat suuren surun valtaan. Opettajamme oli ollut Kuopiossa hoidattamassa terveyttään, kun hän oli saanut halvauskohtauksen ja kuollut heti. Vedet tulivat silmiini, kun kuuntelin johtajan liikuttavaa puhetta, kun hän kertoi opettajastamme ja hänen tarmokkaasta työstään oppilaiden hyväksi, hänen ankarista vaatimuksistaan, mutta myös hänen suuresta rakkaudestaan oppilaita kohtaan. ”Helppo on levätä ansiokkaan päivätyön tehneen”.

3.4. Tunnen nyt yhä enemmän ja enemmän vetovoimaa Katriin. Hänen herttaiset kasvonsa seuraavat minua mihin menenkin. Nyt voin sanoa, että luulen olevani rakastunut. Rakastan koko hänen olemustaan, ja sydämeni sykähtää joka kerta, kun hän katsahtaa minuun.

8.4.Tänään vietettiin surujuhlaa, rouva Lampisen hautajaisia. Väkeä oli paljon, ja tilaisuus oli juhlallinen.

Ruumis siunattiin kirkossa, ja seppeleitä tuli paljon. Kirkosta seurasimme opettaja-vainajamme valkoista arkkua hautausmaalle, jossa hänet peitettiin isänmaan poveen.

Koulun äidinkielenopettaja piti paljon kirjallisuudesta, varsinkin runoudesta. Hän halusi valistaa oppilaitaan niin kirjallisessa, kuin suullisessakin ilmaisutaidossa. Joka 132

vuosi kevätlukukaudella pidettiin runonlausuntakilpailut.

Tänä vuonna niitä ei järjestetty koulupäivän lomassa, vaan ne järjestettiin vähän juhlallisemmin. Pidettiin konventti, jossa oli muutakin ohjelmaa ja lopuksi oppilaiden iloksi ja riemuksi leikkiä.

Lauantai 3.5. Pidettiin runonlausuntakilpailut. Ensimmäisen palkinnon voitti kolmas B-luokka. Lopuksi oli leikkiä. Osanottajia oli paljon, mutta minun silmilleni ja ajatuksilleni siellä oli vain Katri. Nyt sain ensimmäisen kerran tarttua hänen käsiinsä ja pitää niitä omissani.

Kuinka arka hän olikaan. Kun tartuin hänen käsiinsä, ne vapisivat. Puristin niitä rohkaisevasti ja katsoin hänen silmiinsä. Hän katsoi minuun, mutta käänsi nopeasti punastuen päänsä alas. Ehkä hän hiukan pitää minusta, mutta voihan se olla vain mielikuvitukseni tuotetta.

Kevät tuli kohisten, eikä Luoja ollenkaan ajatellut sen viivästyttämistä siksi, että välillä oli ollut takatalvi, joka oli peittänyt jo muodostuneet pälvet paksuihin lumikinoksiin.

Ihmiset riemuitsivat jälleen kevään tulosta, kuten aina ennenkin. Kuuntelivat lintujen yhä kasvavaa aamukonserttia, katselivat viheriöivää nurmea, haistelivat mullan ja oraan tuoksua, sekä tunsivat sisimmässään jonkun jo unohtuneen tunteen heräävän eloon.

Kaikki koululaiset tunsivat pientä haikeutta joutuessaan eroamaan luokkatovereistaan koko pitkän kesän ajaksi.

Kuitenkin kesä ja kesäloma antoi aikaa hengähtää ja olla vapaa koulun vaatimuksista ja kerätä voimia ja tarmoa uutta lukuvuotta varten.

Viidesluokkalaisille se oli kuitenkin ratkaiseva askel kohti aikuisuutta ja uusia haasteita. Heidän piti repiä itsensä irti kaikesta tutusta ja turvallisesta, varsinkin heidän, jotka lähtivät jatkamaan opintojaan. Heidän piti jät133

tää tutun koulun ja tovereiden lisäksi myös kotinsa joksikin aikaa ja muuttaa uuteen koulukaupunkiinsa aivan vieraaseen ympäristöön. He tunsivat luopumisen tuskaa, mutta samalla jonkun uuden ja ihmeellisen odotusta.

Perjantai 23.5. Vihdoinkin on kaunis kevät. Lunta ei enää näy missään ja ilma on lämmin. Silloin tällöin puhaltelee leppeä tuuli. Metsissä kuuluu kesäistä huminaa ja kaikuu lintujen riemuitseva sävel. Nurmet alkavat vihannoida ja puiden lehtisimut aukeavat yhä enemmän ja enemmän. Pelloilla näkyy maamiehiä kylvämässä ja kyntämässä peltojaan. Kohta on kesä. Myöskin meille koululaisille koittaa vapauden aika, mutta ikävä on jättää opettajansa ja koulutoverinsa, joiden seurassa on viettänyt monta hauskaa vuotta ja monta iloista hetkeä. Täytyy erota tuostakin pienestä sievästä olennosta, Katrista, jota opin tuskin tuntemaan, mutta johon ennätin ihastua sydänjuuriani myöten. En ole ilmaissut hänelle tunteitani.

Olen antanut kaiken mennä, kuten nuo viisi tyhmää neitsyttä Jeesuksen vertauksessa. Olen jäänyt ulkopuolelle.

Tiistaina 27.5. Koulu oli päättynyt. Päätimme viettää penkinpainajaiset illalla Meijerinhovissa. Olimme melkein kaikki paikalla, ja meillä oli hauskaa. Enimmäkseen olin Hiljan seurassa. Nyt vasta huomasin miten hauskaa seuraa hän oli. Melkein ihastuin häneen, ja olin pettynyt kun ilta loppui ja vaihtui vähitellen yöksi, ja meidän oli erottava. En näkisi häntä ja muita luokkatovereitani kenties koskaan enää. Jo ajatuskin teki kipeää.

Kaunis, lämmin kesä kului nopeasti tuttujen maataloustöiden parissa. Eetu ja Wille-isä kävivät Mikkelissä sopimassa erään tuttavaperheen kanssa Eetun koulukortteeriasunnosta. Hän saisi huoneen ja täyshoidon erään lyseossa lukionsa aloittavan Lasse Holopaisen toverina.

134

Suonenjoella oli elokuun 24:nä päivänä suuret urheilukilpailut. Eetu päätti lähteä sinne toverinsa Niilon kanssa.

Aamulla varhain he nousivat laivaan, joka lähti puksuttamaan Eteläselän ja Suontienselän yli kohti Suonenjokea.

Laiva ehti tuskin lähteä rannasta, kun alkoi sataa kaatamalla. Vesi lotisi pitkin laivankantta, ja valui vuolaana virtana järveen. Onneksi sade oli kuuroluontoinen, ja se lakkasi yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin, ja hetken päästä aurinko pilkisti pilvien lomasta. Ilma oli kuitenkin viileän kosteaa, joten pojat eivät kauan viihtyneet kannella, vaan pakenivat sisätiloihin, jonne ahtautui myös suurin osa matkustajista. Saaria olisi ollut mukava katsella, jos sää olisi ollut otollisempi. Suontienselkä oli hyvin saaririkas järvi, saaria oli kaikkiaan yli neljäkymmentä, tiesi laivan kippari kertoa. Pojat alkoivat pitkästyä ja olivat onnellisia, kun laiva lipui satamaan.

Maihin päästyään he harhailivat pitkin katuja, ennen urheilukentälle menoa. Sade yllätti heidät taas, ja he etsivät suojaa erään tuuhean koivun alta, punamullalla maalatun valkeanurkkaisen talon portinpielestä. Äkkiä kajahti ilmoille heleä naisen nauru. Ovesta astui ulos kaksi nuorta naista iloisesti rupatellen ja nauraen. He säikähtivät pojat nähdessään, mutta ensi hämmästyksen hälvettyä he pyysivät nuorukaiset sisälle, sateelta suojaan. Eetu ei saanut katsettaan irti toisesta tytöstä, joka näytti hänestä ihmeen tutulle. Tyttö tuntui tietävän Eetun nimen, mutta Eetu ei muistanut tämän viehättävän tytön nimeä, vaikka kuinka yritti arvailla. Viimein tyttö sanoi olevansa Hilma, ja asuvansa Jäppilässä, jonne hän oli lähdössä iltajunalla. Hilma katsoi Eetua viehkeästi ja pyysi häntä lähtemään seurakseen junamatkalle. Niilo ei halunnut lähteä junalla, joten Eetunkin oli haikein mielin kieltäydyttävä ja tyydyttävä pitkään laivamatkaan.

135

Jäppilän suojeluskuntalaiset järjestivät arpajaisiltamat suojeluskunnantalolla.

Sunnuntai 31.8. Jäppilän suojeluskunnalla oli arpajaiset.

Hilmakin oli siellä. Silloin muistin, että suojeluskuntatoiminnan merkeissä olin tavannut hänet aikaisemminkin.

Siitä siis johtui, että tavatessamme viikko sitten Suonenjoella hän oli tuntunut jotenkin tutulta. Nyt hän tuli myymään minulle arpoja. Hämmennyin, kun hän tuli lähelleni, mutta pian tyynnyin, ja juttelimme kaikenlaista.

Tunsin hänen hengityksensä ihollani hänen kumartuessaan puoleeni. Lämmin ailahdus kävi lävitseni katsoessani hänen sinisiä silmiään ja hymyilevää suutaan. Hän oli kaunis katsella, mutta mitään muuta en tuntenut häntä kohtaan.

Lähtö Mikkeliin syyskuun ensimmäisenä päivänä ja lukion aloittaminen Mikkelin Suomalaisessa Yhteiskoulussa irrotti Eetun lopullisesti maalaistalon tutusta ja turvallisesta elinympäristöstä. Hän tiesi, että täst’edes hän tulisi vain lomilla käymään kotona. Lapsuus ja nuoruusaika olisivat auttamattomasti takanapäin.

Vieras kaupunki, joka tuntui isolle Pieksämäen jälkeen, vieras koulu ja vieraat koulutoverit hämmensivät aluksi.

Tosin tuttujakin oli, Pieksämäen keskikoulusta heitä oli tullut neljä poikaa ja yksi tyttö Mikkeliin jatkamaan opintojaan.

Eetu katseli ympärilleen luokkahuoneessa ja totesi, että luokassa oli useita kauniita tyttöjä. Eetu lajitteli aina mielessään tytöt kauniisiin ja vähemmän kauniisiin ulkonäön perusteella. Kauniiden kastiin hän kelpuutti neljä tyttöä.

Yksi niistä oli Sirkka, jonka kanssa Eetu lähti koulusta ensimmäisen biologian kokeen jälkeen. Hän huomasi mieltyvänsä tyttöön päivä päivältä enemmän ja enemmän.

136

Lauantai 4.10. Meillä oli konventti. Nyt minulla oli hyvä tilaisuus, ja päätin käyttää sen hyväkseni. Kun leikki alkoi, lähdin heti hakemaan Sirkkaa parikseni. Hän vastasi kumarrukseeni hymyillen, ojentamalla kätensä. Suljin hänen pienet kätösensä omiini, ja aloimme leikkiä. Mieleni teki kohottaa nuo kädet huulilleni, mutta en uskaltanut. Toiveeni, että pääsisin saattamaan Sirkkaa kotiin menivät myttyyn. Tilaisuus olisi ollut, mutta en saanut toveria, ja yksin en rohjennut, sillä seurueessa oli tuntemattomia tyttöjä. Luontainen arkuuteni esti minua lähtemästä yksin.

Luulisin, että minulla olisi ollut yhdeksän mahdollisuutta kymmenestä onnistua hänen suhteensa. Miksi en pidä puoliani? Tyydynkö koko ikäni vaan katselemaan kukkaa? Enkö aio sitä koskaan taittaa ja kiinnittää rintaani, ja ehkä suudellakin sen terälehtiä? Voinko täysin tyytyväisenä katsella, kun joku toinen korjaa ihailemani ruusun?

Lauantai 1.11. Taas sain kirjeen tuolta entiseltä kiusaajaltani, Eevalta. Hän siis vieläkin ajattelee minua, mutta minä en yksinkertaisesti voi sietää häntä. Hän on usein kirjoittanut minulle runoja, ja minun täytyy myöntää, että hänessä on hiukan runoilijan vikaa. Nytkin sain häneltä kokonaisen runon: Kesä kaunis häipyi pois syksyn synkän tieltä.

Oi jos syksyn myrsky vois soittaa kaihon kieltä.

Kertoisipa varmaan tuo kuka poikaa muistaa.

Aatoksensa monet nuo kenen luokse luistaa.

137

Kertois kuinka yksiksein täällä elää koitan.

Luoja tiennee……itse en väsynkö vai voitan.

Kertois, että häntä ain kaipaelen illoin.

Mutta syksy synkkä vain kertoneeko milloin.

25.11. Tänään oli meillä taas konventti. Lopuksi oli tanssia. En voinut irrottaa silmiäni Sirkasta. Hänellä oli yllään tummanvihreä samettipuku, joka toi hyvin esiin hänen solakan vartalonsa pehmeyden ja viehkeyden. Kuinka pahoittelinkaan, että en osaa tanssia. Ei koskaan se ole minua suututtanut niin kuin tuona iltana. Kuinka kiihkeästi olisinkaan halunnut puristaa hänet syliini ja liidellä hänen kanssaan musiikin tahdissa. Nyt seurasin vain katseillani hänen siroja askeleitaan. Poistuin juhlista suurta yksinäisyyttä tuntien, uneksien että saisin painaa ensisuudelman noille punaisille huulille.

28.11. Nyt on taaskin suvi. Vettä sataa ja kadut ovat täynnä rapakkoa. Viikko sitten oli paljon lunta maassa, ja talvi teki tuloaan, mutta nyt ei lumesta näy jälkeäkään.

Jokohan saamme mennä kärryillä joulukirkkoon. Olisipa ensimmäinen ihme minun muistini aikaan.

Joulukuussa Eetu alkoi tuntea, kuinka kylmyys hiipi vähä vähältä hänen sydämeensä. Sirkan näkeminen ei herättänyt hänessä enää kuumia aaltoja, eikä hänen sydämensä heittänyt kuperkeikkaa tytön läheisyydessä. Eetu yritti etsiä kylmenemisen syytä tytöstä, mutta ei löytänyt. Hänen täytyi tunnustaa vian olevan itsessään. Hän tunsi sydämessään ikään kuin vapautumisen tunteen. Koko ihastus oli ollut vain hetken hurmaa.

138

Ennen joululomalle lähtöä Eetu lähti Niilon ja kahden muun luokkatoverinsa, Erkin ja Paavon kanssa kaupungille, Hietalan kahvilaan kahville ja tupakalle. He juttelivat rattoisasti milloin mistäkin, kunnes puhe kääntyi heidän tahtomattaan luokan tyttöihin, lähinnä Sirkkaan.

Nyt Eetu sai kuulla seikkaperäisemmin noista jutuista, joista oli ennen kuullut vain vihjeitä.

- Kuten kaikki tiedämme, Sirkka on hyvin viehättävä ja kaunis tyttö, aloitti Paavo sytyttäen uuden savukkeen .

– Hän oli neljännellä ja viidennellä luokalla hyvin haluttua tavaraa.

- Aivan, ja kun hän oli antanut yhdelle potkut, hän otti heti toisen suosioonsa, jatkoi Erkki. – Ja aina kyllästyttyään hänellä piti olla jo toinen kiikarissa.

- Kaikki nuo entiset lopettivat opiskelunsa keskikouluun, ja ovat nyt jättäneet sekä koulun, että Sirkan, riemuitsi Paavo.

- Nyt tuo tyranni saa siis olla yksin, Niilo riemuitsi, vilkaisten vaivihkaa Eetuun.

Eetu oli istunut koko keskustelun ajan ihan hiljaa.

Vihdoin hän yhtyi keskusteluun.

- Sirkan menestys poikien keskuudessa lienee vaikuttanut hänen luonteeseensa, sillä joskus olen havainnut hänen olevan hyvin ylpeä ja toisten yläpuolella oleva, ja toisinaan taas iloinen ja hurmaava.

- Se on hänen taktiikkansa uutta uhria pyydystäessään.

Erkki totesi lakonisesti. - Olen minäkin siihen retkahtanut.

- Varo vaan Eetu, nyt sinä olet listalla, Paavo hymähti.

- Minäkö, en kai? Olen pari kertaa leikkinyt hänen kanssaan konventissa, ja olemme porukalla kävelleet kotiin muutaman kerran, ei sen kummempaa, Eetu puolusteli. - Ehkä hän aluksi viehätti minua, mutta ei enää.

139

- Usko tai älä, mutta Sirkka yrittää pyydystää sinua, Niilokin yhtyi toisten mielipiteisiin.

- Olemme nähneet ne monet polttavat katseet, jotka hän on tietämättäsi sinuun luonut, niin että pidä varasi, Paavo ja Erkki lisäsivät melkein yhteen ääneen.

- Ne katseet eivät tehoa minuun enää. Olen päässyt irti turhista unelmista, ja keskityn nyt tärkeämpiin asioihin, joista ensimmäinen on joululoma, Eetu vastasi nauraen vapautuneesti.

Eetu lähti joululomalle kevein mielin ja vapautuneena kaikista hellemmistä tunteista. Poikien kanssa keskustelun jälkeen hän oli lopullisesti päässyt eroon heräävistä tunteistaan Sirkkaa kohtaan. Valloituksien sarjaan häntä ei ikinä liitettäisi, ei sitten kenenkään taholta. Siihen hän tunsi olevansa liian ylpeä, ja ylpeyttään ja itsetuntoaan hän ei milloinkaan menettäisi.

Nyt keskityn koulunkäyntiin, enkä ihastu enää päätäpahkaa kuten tähän asti olen tehnyt, hän tuumi odottaessaan junaa, joka veisi hänet Pieksämäelle. Sieltä hän jatkaisi linja-autolla kotiin Sakonkylään. Hän tunsi olonsa keveäksi, ja ilo ja rauha täyttivät hänen 19-vuotisen sydämensä. Hän oli tullut huomaamaan, että kaunis ulkokuori voi pettää. Hän muistaisi sen vastaisuudessa ennen kuin ihastuisi. Nyt hän oivalsi sisimmässään, että hänen etsikkoaikansa oli vihdoinkin päättynyt.

140

5. Mikkelissä

(v. 1920- 1922)

Laivan koneet jyskyttivät tasaiseen tahtiin, sen kyntäessä vettä pitkin Saimaan vesistön kaunista reittiä Mikkelistä kohti Ristiinaa. Yläkannella istui kaksi nuorta, vaaleaa tyttöä kansituoleissa. Tytöt olivat sieviä, mutta toisen kasvoilta oli kaikki väri kadonnut, ja hän lepäsi kalmankalpeana, liikkumattomana tuolissaan.

Oli kaunis, aurinkoinen kesäpäivä, ja keskipäivän aurinko sädehti järven aalloilla, mutta tytöt eivät kiinnittäneet siihen mitään huomiota. Aikaisemmin he olivat aina haltioituneina seisoneet kannella ja ihailleet kaunista saaristoista reittiä.

- Huolestuneena vanhempi tytöistä kääntyi sisarensa puoleen ja kuiskasi.

- Irja, sinun täytyy nyt ryhdistäytyä. Koeta liikuttaa jalkojasi, yritä edes vähän.

- Ne eivät liiku, vaikka kuinka yritän. Inkeri, minä olen halvaantunut.

- Älä hupsi, kyllä se ohi menee, kunhan vähän lepäät.

Eihän sinuun sattunut?

- Ei sattunut, mutta se oli aivan kauheaa, minä jähmetyin paikalleni, enkä kykene vieläkään liikkumaan, Irja vastasi ja purskahti taas itkuun.

- Purseri tuli heidän luokseen. Hän tunsi tytöt, sillä he matkustivat usein tätä reittiä, ja hän näki heti, että nyt oli jotain vakavaa tapahtunut.

141

- Eihän isänne ole sairastunut siellä Ristiinassa? hän kysyi huolestuneena.

- Ei, mutta meille sattui kauhea onnettomuus tullessamme laivalaiturille, Inkeri kertoi.

- No rauhoittukaahan nyt ja kertokaa koko juttu, poika rauhoitteli.

Inkeri alkoi kertoa.

- Kotoa rantaan tullessamme olemme aina oikaisseet radan yli ylikäytävää pitkin, ja niin aioimme tehdä nytkin.

Radalle oli kuitenkin pysähtynyt valtavan pitkä tavarajuna. Olisimme myöhästyneet laivasta jos olisimme lähteneet kiertämään junaa. Niinpä me päätimme puikahtaa sen alta. Irja ei olisi uskaltanut, mutta minä otin tarmokkaasti molemmat kassit käsiini ja menin edeltä. Irja lähti ryömimään perässäni, mutta juuri, kun hän pääsi raiteiden väliin, juna nytkähti liikkeelle. Hän käpertyi vatsalleen maahan, painoi päänsä alas ja suojasi päätä käsillään.

Koko pitkä juna kulki hänen ylitseen.

- Laitoin käteni ristiin ja luin kaikki rukoukset, mitkä vanhemmiltani olin oppinut, Irja jatkoi hiljaa pyyhkien kyyneleitä kasvoiltaan.

- Minä puolestani otin kassit ja raahasin Irjaa, kun hänen jalkansa eivät pitäneet. Me ennätimme laivaan, ja nyt olemme tässä, Inkeri lopetti tarinansa.

- Minun jalkani eivät pidä vieläkään, Irja nyyhkytti.

- Sinä olet kokenut ankaran shokin, siitä se johtuu, ei sinulla fyysistä vikaa ole, pursimies lohdutti.

Olisi ollut parempi olla kertomatta isälle tapahtumasta, mutta kun Irjan jalat eivät vieläkään toimineet heidän saavuttuaan Ristiinaan, jossa isä oli vastassa, heidän oli pakko kertoa koko tarina.

Isä, vaikka ankara olikin, ei nyt moittinut vanhimpia tyttäriään, varoitti vain, tapansa mukaan.

142

Inkeri ja Irja, Jokisen tytöistä vanhimmat olivat vielä lapsia, Inkeri eli Inni oli 15 -vuotias ja Irja vasta 13 -vuotias.

Molemmat tytöt olivat pieniä, sieviä, vaaleanruskeahiuksisia kiharapäitä, joiden letit ulottuivat vyötärölle asti.

Heillä oli siniset silmät ja lempeä luonne.

Lempeytensä he olivat perineet isältään, Johan Fredrik Jokiselta, joka ei tiettävästi suuttunut koskaan. Hän oli keskikokoinen, hoikka, tummahiuksinen mies, jolla oli tuuheat viikset ja pyöreäsankaiset silmälasit. Luonteeltaan hän oli hillitty ja ystävällinen, uskontoonsa syvästi kiintynyt adventisti, joka oli saanut räväkän vaimonsakin, Elin Sofian, tyyntymään ja rauhoittumaan.

Elin Sofia oli huomiota herättävän komea nainen, paksut, mustat hiuksensa hän kietoi kruunuksi päälaelleen, ja hänen siniset ilmeikkäät silmänsä tuikkivat aina veitikkamaisesti. Lempinimen, Kauppis-Elli, hän oli saanut Kauppisten kauppias- ja kirjailijasuvun perintönä, ja kauppiasvietti vetikin häntä voimakkaasti puoleensa.

Kaupoilla kulkemista hänen oli pakko harjoittaa jo perheen toimeentulon turvaamiseksi, sillä yhdeksän henkistä perhettä ei ruokittu yksin pehtorin pienillä ansioilla, ja Jumalan sanalla, jota hänen miehensä julisti adventistien kirkkoilloissa. Heidän turvanaan oli tiivis perheyhteisö, jossa vallitsi tyytyväisyys ja rakkaus taloudellisista puutteista huolimatta.

Jokiset asuivat Mikkelin kaupungissa Valjakan talossa Tavastinkadulla. Asunto oli pieni, mutta se oli kokonaan heidän omassa käytössään, yhteistiloja ei ollut, kuten heidän edellisessä asunnossaan, joka sijaitsi suojeluskunnan talossa.

Valjakan isossa talossa asui muitakin perheitä, mutta se ei haitannut, koska kaikki saivat olla omissa oloissaan.

Valjakat itse asuivat myös samassa talossa. Talo sijaitsi isolla tontilla lähellä Mikkelin keskustaa. Isossa puutar143

hassa oli lasten turvallista pelata ja temmeltää niin kesällä kuin talvellakin.

Isä, Johan, Juhoksi kutsuttu kotiväen keskuudessa, työskenteli Ristiinassa Puntalan hovissa pehtorina, ansaitakseen suurelle perheelleen elatuksen. Juho oli valmistunut Pääskylahden maanviljelyskoulusta maatalousteknikoksi 24.10.1901 loistavin arvosanoin, keskiarvolla 9,6.

Valmistuttuaan hän sai pehtorin paikan Kivennavan pappilassa, jossa hän tapasi pappilan tempperamenttisen, iloisen meijerikön Ellin. Kauan tyttöä piiritettyään hän sai ylpeän neidon kesytetyksi ja vei hänet vihdoin vihille.

Kansakoulun lopetettuaan Inkeri ja Irja halusivat hoitaa isän taloutta kesällä, muun perheen asuessa Mikkelissä. He matkustivat usein laivalla Mikkelin ja Ristiinan väliä, ja oppivat tuntemaan kaikki nähtävyydet, satumaiset saaret, ihanat hiekkapoukamat ja Brahen linnan rauniot.

Erityisesti heitä viehätti salmi, jossa laiva lipui hiljaa kahden saaren välistä. Toisella puolella oli laakea kallio ja valkea hiekkaranta ja toisella puolella valkeakylkinen koivikko.

Laivan henkilökuntaan he olivat tutustuneet lukuisilla matkoillaan, samaten useisiin vakituisesti reitillä liikkuviin matkustajiin.

Vielä paremmin kuin isot siskot, laivan henkilökunta tunsi pikku Martta Annikin, joka jo seitsenvuotiaana oli omatoiminen ja tarmokas tyttölapsi. Hän matkusti monta kertaa viikossa Mikkelin ja Ristiinan väliä, ruokalähetyksiä raahaten. Juhon palkkaetuihin kuului hinkillinen maitoa joka päivä, voiannos, sekä tarvittavat juurekset ja kasvikset. Annikilla oli maitohinkki toisessa, ja vihanneskori toisessa kädessä, kun hän lähti taapertamaan Ristiinan satamaan. Laivamatkaa hän rakasti. Hän ei koskaan väsynyt seisomaan yläkannella, ja kaiteeseen nojaten 144

ihastelemaan nopeasti vaihtuvia maisemia. Yleensä hän sai olla rauhassa, sillä henkilökunta tiesi, että Annikki kuului monilapsiseen uskovaiseen perheeseen, jonka isä joutui olosuhteiden pakosta työskentelemään vieraalla paikkakunnalla. Perhe eli säästeliäästi, sillä he suunnittelivat oman talon rakentamista. Annikin yksinään matkustamisen salaisuus oli siinä, että tyttö nautti matkustamisesta, sekä myös siinä, että hän, lapsi kun oli, sai matkustaa ilmaiseksi.

Ainoa riesa näissä hauskoissa matkoissa Annikin mielestä oli metsäinen taival Puntalasta satamaan. Annikki pelkäsi synkkää metsää ja näki käkkyrämännyissä häntä tavoittelevia peikkojen kyhmyisiä käsivarsia ja varvustoissa menninkäisten vihamielisiä katseita. Hän kulki sen matkan juoksujalkaa taakseen vilkuilematta aina silloin, kun isommat tytöt eivät olleet saattamassa.

Mikkelistä Puntalaan päin matka oli vieläkin hauskempi, sillä Annikilla oli silloin tuomisinaan äidin uunituoreita leipiä, pullia ja muita herkkuja, joista lehahti houkutteleva tuoksu koko laivan kannelle.

Kerran eräs nuori laivurioppilas tuli Annikin viereen kaiteeseen nojaamaan.

- Miksi sinä matkustat niin paljon yksin? hän uteli katsoen pientä hoikkaa, punahiuksista tyttöä. Miksi sinun vanhempasi eivät ole mukana?

- Eikös laiva ole matkustamista varten, tyttö vastasi topakasti katsoen poikaa alta kulmiensa ja kääntyi kannoillaan poispäin.

Poika jäi ihmetellen katsomaan pikkuisen perään.

- Olipa siinä touhukas tyttö. Mitäs menin kyselemään.

Inkeri oli sopeutunut Ristiinan rauhalliseen menoon. Se sopi hänelle, sillä hän istui mielellään iltaisin joko ulkona terassilla tai sisällä huoneessaan lukemassa tai kirjoittamassa runoja.

145

Irja tunsi itsensä tänä syksynä rauhattomaksi, sillä joku tuntematon voima veti häntä kotiin Mikkeliin heti syksyn kellastuneiden koivunlehtien alkaessa putoilla alas yhä harmaantuville ruohomatoille. Vanhemmat päättivät, että Irja tulee kotiin äidin avuksi huolehtimaan nuoremmista sisaruksista äidin ollessa kauppamatkoillaan junissa, ja Inkeri jää toistaiseksi hoitamaan isän taloutta Ristiinaan.

Jokisen perheeseen kuului Inkerin, eli Innin, ja Irjan lisäksi Milada (Mili) 11 vuotta, jolla oli hehkuvan punaiset kiharaiset letit, pisamaiset sievät kasvot ja siniset silmät, kuten vanhemmilla sisarillaankin. Mirjam (Mirkku) 8 vuotta, oli hoikempi ja vilkkaampi kuin Mili. Hänen kasvonsa olivat ilmeikkäät nauravine silmineen ja punaisine huulineen. Annikki (Luttu) 7 vuotta, oli perheen älykkö, totisine ilmeineen ja punaisine hiuksineen. Hän oli siro rakenteeltaan ja liikkeiltään. Perheen pojat 4 vuotias Martti (Masko) oli perinyt isänsä lempeän mietiskelijäluonteen ja vuoden ikäinen kuopus Erkki oli luonteeltaan vilkas ja liikkuvainen, kuin elohopea. Elli äiti sanoikin, että Erkki on varmasti vaihdokas.

Oli siinä vilskettä pienessä kahden huoneen ja keittiön asunnossa, mutta he luottivat Jumalan huolenpitoon ja olivat tyytyväisiä saadessaan olla yhdessä ja terveinä.

Syksyn tullen Inkeri ja Irja olisivat halunneet lähteä yhteiskouluun, mutta kun he ottivat asian puheeksi vanhempiensa kanssa, sanoivat nämä, ettei heillä ollut varaa kirjoihin ja lukukausimaksuihin. Asia jäi sikseen.

146

Irjan paras ystävä Lilli oli päässyt yhteiskouluun, ja kun hän tuli Jokisille kylään seuraavana sunnuntaina, hän ehdotti Irjalle.

- Lähtisit sinäkin yhteiskouluun, siellä on niin ikävä ilman sinua.

- Haluaisin kyllä, mutta isä ja äiti eivät päästä, Irja huokasi.

- Mitä jos minä menen puhumaan äitisi kanssa, auttaisiko se? Lilli innostui.

- En usko, mutta voithan yrittää, Irja myöntyi huokaisten syvään.

Tytöt menivät äidin puheille, joka oli juuri alustamassa leipätaikinaa.

- Täti kiltti, eikö Irjakin saisi lähteä yhteiskouluun, hän aloitti Irjan kuunnellessa ovensuussa.

- Ei meillä ole varaa, ja jos yksi pääsee, niin toistenkin olisi päästävä, äiti sanoi irrottaessaan taikinaa käsistään.

Lilli ei antanut periksi. Asentoaan korjaten, hän aloitti perustelunsa.

- Voi, täti kiltti, onhan teillä suuremmat tulot, kuin meillä ja meilläkin on paljon lapsia. Kuitenkin äiti sanoi, että hän haluaa ajatella lasten tulevaisuutta, sillä koulun käyneillä on parempi mahdollisuus päästä eteenpäin elämässä.

Irja huomasi, että äidin vastarinta alkoi hiljakseen horjua, mutta äiti jatkoi sinnikkäästi vastusteluaan.

- Kouluthan ovat jo alkaneet, ja sitten on vielä tuo lauantaisapatti, joka meidän perheessä pyhitetään, enkä minä sitä paitsi jouda viemään Irjaa rehtorin puheille.

- Voi kiitos täti, kyllä me Irjan kanssa hoidetaan itse se asia.

Yhtä aikaa tytöt kapsahtivat hämmästyneen Ellin kaulaan ja juoksivat onnellisina ulos.

- Miten tässä näin kävi? Elli päivitteli yksin jäädessään.

147

Maanantaiaamuna aikaisin Lilli tuli hakemaan Irjaa rehtorin puheille.

- Onko sinulla kansakoulun todistus mukanasi? hän kysyi.

- On kyllä, mutta minua jännittää kauheasti, Irja mutisi.

- Mitä jos hän ei huolikaan minua?

- Kyllä huolii, luota vaan minuun, Lilli rauhoitteli, vaikka häntä itseäänkin vähän jännitti.

Rehtori katsoi Irjan todistusta ja lupasi ottaa tytön kouluun.

- Minun pitää vielä puhua opettajatovereiden kanssa, mutta uskon asian olevan selvän. Ethän ole jäljessä kuin kaksi viikkoa, saat toiset helposti kiinni ahkeroimalla, hän lohdutti.

- Entäs se lauantai, vanhempani ovat adventisteja, eivätkä anna minun tulla lauantaisin kouluun? Irja kysyi arastellen.

- Sinun täytyy tehdä lauantain läksyt viikonloppuna, pystytkö siihen? rehtori katsoi kysyvästi ujostelevaa tyttöstä.

- Luulen pystyväni, Irja vastasi - Minä autan Irjaa, Lilli puuttui keskusteluun.

Minä laitan sinut samalle luokalle Lillin kanssa, rehtori lupasi hyvästellessään.

Tytöt poistuivat onnellisina rehtorin kansliasta. Oven ulkopuolella Irja kapsahti Lillin kaulaan, ja kiitti ystäväänsä sydämellisesti.

Viikot kuluivat nopeasti opiskelun parissa. Uskonnonopettaja Jauhiainen pyysi Irjan puheilleen lauantaisten poissaolojen vuoksi, ja ihmetteli, kun Irja kuitenkin osallistui uskontotunteihin.

- Minua ei ole kastettu adventistiksi, vaikka vanhempani ovatkin adventisteja, Irja selitti.

148

- Mutta olet kuitenkin lauantait poissa koulusta, opettaja penäsi.

- Kunnioitan vanhempiani ja haluan olla heille mieliksi, tyttö vastasi hiljaa. - Käyn myös adventistien rukousilloissa vanhempieni ja sisarusteni kanssa, sillä haluan päästä selville omista tunteistani uskonasioita kohtaan, hän lisäsi puristaen vähän hermostuneena nenäliinaa käsissään.

Koko ajan hän katsoi opettajaa sinisillä rehellisillä silmillään.

- Ymmärrän, se on kauniisti ajateltu, ei minulla ole mitään sitä vastaan, kunhan vain selviät lauantailäksyistä.

- Kiitos, kun valaisit minulle asiaa, opettaja sanoi hymyillen ja poistui luokasta.

Irja tunsi itsensä helpottuneeksi päästessään näin vähällä vaikeaksi kuvittelemastaan tilanteesta.

Luokkatoveritkin yrittivät udella Lilliltä Irjan poissaolojen syytä, mutta hän vain vastasi, että se on yksityisasia. Siihen he saivat tyytyä.

Irja oli onnellinen saadessaan hankkia Mikkelin Suomalaisen Yhteiskoulun mustan lippalakin, johon oli kiinnitetty hopeinen MSY-merkki. Nyt kaikki näkisivät, että hän oli yhteiskoulussa.

Inkeri ja isä tulivat seuraavana viikonloppuna kotona käymään. Irja pelkäsi jo ennalta Inkerin reaktiota, kun hän saisi kuulla sisarensa olevan oppikoulussa. Inkeri oli luonteeltaan äkkipikainen, hän oli kuin tulta ja tappuraa, mutta leppyi nopeasti. Nyt hän suuttui todenteolla.

- Miksi Irja pääsi oppikouluun ja minun pitää olla isän taloutta hoitamassa? hän huusi silmät säkenöiden.

- Älähän nyt, rauhoituhan nyt, isä yritti tapansa mukaan lepytellä. - Mietitään yhdessä ratkaisua.

- Minä haluan kouluun myös, Inkeri jatkoi raivoamistaan kasvot punaisina.

149

Irja istui hiljaa paikoillaan, eikä keksinyt mitään sanottavaa, mutta aina neuvokas Elli puuttui nyt keskusteluun.

- Voisithan sinä opiskella siellä Ristiinassa.

Inkeri alkoi miettiä äitinsä sanoja ja rauhoittui vähitellen.

- Niinpä voisinkin, olen kuullut, että voi lukea yksityisesti ja käydä sitten tenttimässä aineet yksi kerrallaan, hän aprikoi.

- Minä käynkin heti maanantaina juttelemassa rehtorin kanssa, hän riemuitsi, ja suuttumus oli tipotiessään.

Hän sai kun saikin rehtorilta luvan, ja kirjat he kävivät Irjan kanssa hakemassa kirjastosta lainaksi, joten Irja sai pitää omat kirjansa.

Sunnuntaisin ulkoilimme usein, jotta äiti saisi rauhassa leipoa ja siivota. Äidillä oli pieni kotileipomo kotona.

Hän paistoi piirakoita, viinereitä, munkkeja, pikkuleipiä, ja teki jopa makeisia myytäviksi. Mili auttoi mielellään äitiä leipomisessa ja muissa taloustöissä, minä hoidin poikia, ja Inni istui mielellään lukemassa ja kirjoittamassa runoja kotona ollessaan. Mirkku puolestaan kulki äidin kanssa myymässä kotileipomon tuotteita, etupäässä junissa, ja Annikki matkusteli laivalla Mikkelin ja Ristiinan väliä. Jokaisella oli oma tehtävänsä perheessä.

Talvisin lempipaikkamme oli lähellä oleva Tarkian mummon suuri mäki, josta me tulla huristelimme alas kelkoilla ja potkureilla. Tapaninpäivänä kaksi vuotta täyttänyt Erkki oli usein mukanamme talvileikeissä. Pihaan teimme suuren lumiukon ja lumilyhdyn, jonka sisään laitoimme kynttilänpätkän luomaan salaperäistä valoa tummaan talvi-iltaan.

Lähestyttiin pääsiäistä. Ilmassa oli kevään tuntua. Päivisin räystäiltä riippui pitkät jääpuikot, ja vesi lorisi iloisesti 150

katuojiin. Kireät yöpakkaset viivästyttivät kuitenkin kevääntuloa.

Pääsiäisenä saimme lähteä hakemaan palmukisuja. Nousimme aikaisin aamulla ylös, kun hanki vielä kannatti yöpakkasen ansiosta. Suuntasimme kulkumme Rokkalanjoen rantatörmälle, sillä siellä kasvoivat kauneimmat pajupensaat. Kieriskelimme kovalla hangella kasvot punaisina, ja tulimme onnellisina kotiin sylit täynnä pulleakissaisia pajunoksia.

Kevät tuli kohisten. Tuulen tohinassa saattoi erottaa leppeämmän sävyn. Se tuli kaukaa lämpimiltä merivirroilta, tuoden tullessaan ensimmäiset muuttolinnut. Joutsenia, sorsia, lokkeja ja kurkia alkoi näkyä suolampien suvannoissa.

Likolammellekin ilmaantui joutsenpari eräänä aamuvarhaisena, auringon luodessa ensisäteitään rannan kuivaan kaislikkoon heikosti lirisevän puron suussa. Pälvet kasvoivat kasvamistaan ja Petroffin kankaalla alkoi pälviin nousta kangasvuokkoja. Ne olivat pehmeitä ja untuvaisia, kuin pienet kissanpojat. Karvaisten nuppujen avauduttua, ja terälehtien levittäydyttyä, kukat muistuttivat pieniä lumpeenkukkia.

Toukokuussa teimme myös luonnontieteenopettajamme Ida Alopeuksen kanssa luontoretkiä. Keräsimme kasveja ja tutustuimme kasvien ohella myös erilaisiin lintuihin.

Ne olivat opettavaisia retkiä. Ihastuin kasvien ihmeelliseen värikkääseen maailmaan.

Juho alkoi suunnitella muuttoa Ristiinasta kotiin Mikkeliin, sillä kahden talouden pitäminen ei ajanoloon tuntunut 151

järkevältä. Irja lähti isän ja Inkerin kanssa viimeisen kerran käymään Ristiinassa. Heidän tehtävänsä oli siivota isän hallussa ollut asunto ja varastoida ylimääräiset kalusteet isännän osoittaman liiterirakennuksen suojiin.

Tytöt olivat laivassa tutustuneet Ristiinan laivalaiturin vieressä sijaitsevassa maalaistalossa asuvaan insinööriopiskelijaan. Poika kertoi järjestävänsä kevään kunniaksi juhlat kotonaan, ja pyysi sisaruksia mukaan juhliin.

Pitkän maanittelun jälkeen tytöt olivat saaneet isältään luvan lähteä. Isäkin oli kutsuttu, mutta hän kieltäytyi kohteliaasti. Inkeri pukeutui äidin ompelemaan punaiseen juhlapukuun ja Irja siniseen. Tytöt olivat ylpeitä vaatteistaan, heidän äitinsä Elli oli taitava ompelija. Vähän arastellen tytöt katselivat, kun vieraat alkoivat tanssia. He tiesivät, ettei isä pitäisi siitä, mutta musiikki houkutteli voimistelusta kiinnostuneita tyttöjä. Niinpä he eivät kieltäytyneet, kun poika haki heitä vuorotellen lattialle. Nyt punainen tyttö, nyt sininen tyttö hän sanoi nauraen. Sisaruksilla oli hauskaa, mutta omaatuntoaan rauhoittaakseen he lähtivät varhain kotiin.

Juho oli jo pitkään harkinnut oman talon rakentamista.

Nyt hän aikoi toteuttaa sen. Hän kaivoi perustukset, muurasi kivijalan ja kellarin. Hidasta se oli, mutta apumiehiin hänellä ei ollut varaa.

Sinä kesänä lapset pysyivät pois jaloista.

Sinä kesänä saimme olla vapaina. Rakkain leikkipaikka oli Sirkkapuro, jossa uimme ja voimistelimme puron viereisellä tasaisella kentällä. Uimassa kävimme myös Hauskanjoella ja Emolanjoella, jossa oli mylly ja pato.

Kun pato avattiin, vesi tuli ryöppynä alas. Me juoksimme putouksen alle ja annoimme veden ryöpytä selkäämme.

Oli hauskaa, kun vesi pärskyi tuhansien timanttien lailla auringon kilossa.

152

Kerran eräs naapurin poika sai käärmeen niskaansa vesiryöpyn mukana. Vaikka se oli vaaraton tarhakäärme, niin se säikäytti meitä niin, että pysyimme monta viikkoa pois Emolanjoelta. Pari muutakin uimapaikkaa meillä oli.

Angervon huvilan lähellä oli puro, ja siinä sopiva suvantopaikka. Mikä hauskinta, niin polku sinne kulki Angervon hernepellon laitaa pitkin. Me tietysti poimimme pulleita herneitä polkua kulkiessamme. Erkkikin oli usein mukana, ei niinkään uimisen, vaan niiden herneiden vuoksi. Sitten kerran pellosta nousi itse Angervo vihaisena huutaen, sainhan teidät kiinni itse teosta senkin hernevarkaat. Me pinkaisimme pakoon, mutta Erkki pienimpänä menetti lippalakkinsa. Angervo lupasi sen takaisin, kunhan tulisimme sen hänen kotoaan hakemaan. Hakemattahan se jäi.

Nahkatehtaan luona olevassa uimalassa kävimme kahdestaan Inkerin kanssa uimassa. Siellä oli syvää, joten saatoimme harjoitella sukeltamistakin. Vesi haisi nahkalle, sillä siinä liotettiin nahkoja tehtaan tarpeisiin. Virtaus altaassa oli voimakas, joten harjoittelimme vastavirtaan uimista. Kerran sukeltaessaan Inni loukkasi päänsä läkkiämpäriin, ja päähän tuli haava. Verenvuodosta säikähtäneinä juoksimme kotiin, ja äiti kielsi meitä enää menemästä sinne. Uimala suljettiinkin pian sen jälkeen kokonaan.

Juhon talonrakennustyöt edistyivät verkkaisesti. Myös helteinen kesäsää hidasti rakennustöitä, eikä 16 ja 14 vuotiaista tyttölapsista ollut suurtakaan apua rakennuksella.

Saattoivat he oikoa vasaralla nauloja, joita isä oli kiskonut kerran käytetyistä laudoista, eipä juuri muuta.

Heinäkuisen hellejakson päättyessä alkoi taivaalle kerääntyä mustia pilviä. Ne tummuivat tummumistaan, kunnes taivas repesi ja kymmenet salamat leikkasivat taivaankantta, saaden aikaan kaatosateen. Sisälle asti 153

kuului kovaa kohinaa veden syöksyessä maahan. Salamat valaisivat huonetta, jossa lapset istuivat täkit pään yli vedettyinä, ja kädet korvilla, etteivät olisi kuulleet ikkunoiden helinää ukkosen tärisyttäessä taloa.

Elli ja Juho seisoivat ikkunan ääressä. Juho katseli aina ukkosilmalla ulos ikkunasta ihaillen luonnonvoimia. Jumala on vihastunut ihmisiin, hänellä oli tapana sanoa. Äkkiä Elli kirkaisi sydäntäsärkevästi. Lapset luulivat häneen sattuneen ja juoksivat äidin syliin. Pihalle katsoessaan he huomasivat ison pihapihlajan menneen pirstaleiksi. Samanaikaisesti sammuivat valot.

Syksyn tullen Inkeri ja Irja aloittivat toisen luokan opinnot. Inkeri oli keväällä tenttinyt ensimmäisen luokan oppiaineet ja saanut hyväksyttävät arvosanat kaikista aineista. Inkerillä oli hyvä muisti. Sisarukset istuivat luokassa rinnakkain, sillä heillä oli yhteiset kirjat. Tunneilla se oli vähän hankalaa, mutta kotona onnistui hyvin, kun he lukivat vuorotellen eri läksyjä. Pieniä erimielisyyksiäkin koulussa sattui.

Innillä ja minulla oli luonnonkiharat hiukset. Eräs opettaja ei sitä tiennyt. Hän moitti meitä ja sanoi, että ei koululaiset saa piipata hiuksiaan. Hän ei uskonut vaikka sanoimme, että hiuksemme ovat luonnostaan kiharassa.

Pojat päättivät tehdä pienen kepposen opettajalle. He raahasivat Inkerin vesihanan alle, ja kastelivat hänen hiuksensa ennen tuntia. Tunnin alussa he ilmoittivat opettajalle. Katsokaa nyt Inkeriä, ei Jokisen tytöt piippaa hiuksiaan. Me kastelimme Inkerin hiukset, ja nyt ne vasta kiharassa ovatkin.

Voimistelutunnilla hiihdettiin ja luisteltiin. Sukset Jokisen tytöillä jo olikin, mutta luistimet piti hankkia. Isä osti tyttärilleen nurmekset, jotka kiinnitettiin kenkien kantoihin ruuvattuihin metallilevyihin ja kiristettiin edestä 154

kenkien rantteihin. Irja sai suklaanväriset pitkävartiset kengät luistelua varten ja sinisen villatakin. Inkerin villatakki oli punainen.

Urheilukentälle jäädytetty luistinrata oli hyvin suosittu nuorison kohtauspaikka, samoin kuin myös kaupungin kirjasto ja rautatieasema. Usein nuoret kävelivät ryhminä pitkin mukulakivikatuja ilman mitään päämäärää, tytöt omissa ryhmissään ja pojat omissaan. Pääasia oli, että saatiin olla yhdessä ja keskustella muistakin kuin koululäksyistä.

Jokisen perheellä ei ollut omaa saunaa, kuten ei monella muullakaan kaupunkilaisperheellä. Inkerin ja Irjan saunominen kuitenkin loppui lyhyeen.

Mikkelissä oli yleisiä yhteissaunoja, niin sanottuja sekasaunoja. Meidän perheemme kävi niissä aina torstaisin, koska perjantai-iltana kello kuusi alkoi sapattimme, jota kesti aina lauantai-iltaan saakka.

Kävimme saunassa koko perhe yhdessä emmekä nähneet siinä mitään outoa, vaikka vieraitakin oli. Emme ennen kuin Inkerin poikaystävä sattui saunaan yhtä aikaa, ja läpsäytti Inkeriä vastalla takamuksille. Silloin aukenivat silmämme ja huomasimme olevamme nuoria naisia.

Sen jälkeen emme lähteneet yhteiseen saunaan, vaan peseydyimme kotona, kunnes Mikkeliin perustettiin perhesaunoja.

Sinä talvena ihastuin ensimmäisen kerran. Ihastukseni kohde oli Lassi. Hän oli mustahiuksinen, sinisilmäinen iloinen poika, luokkatoverini. Huomasin onnellisena hänenkin vilkuilevan minua. Haaveilin, että hän saattaisi minua koulusta kotiin, mutta sellaista ei vaan tapahtunut.

Hän ilmaisi ihastuksensa kouriintuntuvammalla tavalla.

Oli nuoska keli, ja pojat tekivät lumipalloja välitunnilla ja heittelivät niillä tyttöjä. Katselin Lassia ja hän katseli 155

minua. Ihanaa, hän heittää minua lumipallolla, ajattelin ihastuneena. Samassa hän heittikin, ja pallo osui suoraan nenääni, josta alkoi tulla verta ihan valtoimenaan.

Painoin nenääni lumella, mutta verentulo ei lakannut vielä luokkaan tullessanikaan. Opettaja vei minut opettajainhuoneeseen pitkäkseni, ja vähitellen verentulo tyrehtyi. Opettaja kysyi kuka pallon heitti, mutta kukaan ei tunnustanut, minäkään en ilmiantanut ihailijaani. Enhän voinut, sillä Lassi olisi saanut jälki-istuntoa, ja vain siksi, että oli minuun ihastunut.

Myöhemmin Lassi osti minulle Mikkelin torilta muistoksi punakivisen sormuksen, joka maksoi peräti kolme markkaa. Pidin sitä sormusta sormessani lukukauden loppuun saakka, kunnes käärin sen vaaleanpunaiseen silkkipaperiin muiden aarteitteni joukkoon.

Inkeri ja Irja läpäisivät koulun hyvin arvosanoin. Irjan ruotsinkieli vaatisi vähän vahvistusta, joten äiti ehdotti, että Irja lähtisi Viipuriin ruotsinkieliseen perheeseen kesätöihin. Niin sovittiin ja Irjalle alkoi ensimmäinen kesä täysin vieraassa ympäristössä vieraiden ihmisten parissa.

Kesä oli tullut sinä vuonna myöhään. Viimein puiden silmut alkoivat paisua ja yhden ainoan päivän kirkas auringonpaiste muutti maailman hennon vihreäksi.

Irja lähti Viipuriin junalla kesäkuun puolivälissä. Inkeri ja Mili lähtivät saattamaan häntä asemalle. Lähtöhetki oli haikea, ja kyyneleet kimmelsivät sisarusten silmissä junan viheltäessä ja lähtiessä puksuttaen liikkeelle. Irja katseli vakavana ohi kiitäviä maisemia, peltotilkkuja ja tummia metsälampia, joihin rannan puut kuvastuivat ylösalaisin. Ristiinan tuttu asema vilahti ohi junan jyskyttäessä eteenpäin kohti Lappeenrantaa ja siitä Saimaan kanavaa seuraten edelleen Viipuriin. Tohtorinna oli häntä asemalla vastassa.

Perheessä oli tohtorin ja tohtorinnan lisäksi apulainen Elsa, jonka oli määrä opettaa Irjalle ruotsia. Irja puoles156

taan auttoi Elsaa taloustöissä, varsinkin siivouksessa, sillä tohtorinna oli pikkutarkka siivouksen suhteen. Pölyä ei saanut näkyä missään, hän tarkasti lattialistatkin sormellaan pyyhkäisten. Keittiön hellan piti olla niin puhdas, että tohtori saattoi istua hellan päälle tahraamatta valkoista takkiaan.

Tohtorin äiti tuli kesällä käymään ja pyysi Irjaa mukaansa heidän kesämökilleen Dromsön saareen, jossa lomaili hänen nuorin poikansa, Olof, eli Ulle. Hän oli 17 vuotta vanha, siis pari vuotta Irjaa vanhempi. Irja ihastui vilkkaaseen urheilulliseen poikaan, joka opetti hänelle golfin peluuta. He pelasivat joka päivä niiden viikkojen aikana, jolloin Irja oli heidän vieraanaan, ja heillä oli äärettömän hauskaa keskenään. Usein nuoret kävivät soutelemassa ja tutustumassa Dromsön lähisaariin.

Pieni kalliosaari, jonka keskellä jökötti kallellaan oleva puolilaho mökki, houkutteli heitä. Irjan lähtöä edeltävänä päivänä he rohkaisivat mielensä ja lähestyivät saaren korkeaa rantatörmää. Siinä oleva laituri oli pudonnut puoliksi veden alle, ja osa laiturilankuista oli uinut tiehensä. Varovasti he nousivat rantaan ja kiinnittivät veneensä pystyssä olevaan laiturin tukitolppaan, ja lähtivät tutustumaan kallioiseen saareen. Mökki oli kaatumaisillaan.

Pohjoisesta puhaltava myrskytuuli voisi kaataa sen minä hetkenä hyvänsä. Nyt kuitenkin oli tyyntä. Mökkipahasen seinillä roikkui rikkinäisiä verkkoja, joissa oli tallella vain paksummat ylä- ja ala-ainat tuohisine kohoineen ja painoineen.

Nuoret astuivat sisälle toisen saranan varassa retkottavasta ovesta, eteisessä lojui rikkinäinen pärekori, jonka rakosissa kimalteli yhä hopeisia käpristyneitä kalansuomuja. Ikkunapokan ja seinän väliin oli tökätty ruosteinen puukko. Itse tupa oli yhtä askeettinen. Ilmeisesti se oli palvellut taukotupana, sillä huonekaluina oli vain lankuista kyhätty pöytärähjä ja kaksi lahoavaa penkkiä.

157

Tupaa hallitsi keskellä oleva kivikasa, jonka yläpuolella katossa oli savureikä. Ulle kertoi Irjalle tarinoita saaristolaisten elämästä, heidän soutaessaan takaisin kotirantaan.

Viipurin saaristo oli äärettömän kaunis. Oli paljon edellisen kaltaisia kallioisia saaria ja kallioluotoja, mutta myös vehmaita saaria, joiden kasvillisuus poikkesi sisämaasta. Irja oppi tuntemaan useita outoja kasveja, joita hän keräsi kasvistoonsa liimattaviksi. Kesä kului kaikesta huolimatta rattoisasti, vaikka koti-ikävä välillä valtasikin tytön mielen. Siihen poikaan olisin voinut vaikka rakastua Irja uskoutui sisarelleen kotiin palattuaan. Irjan ruotsinkieli kohentui huomattavasti sen kesän aikana.

Syksyllä 1922 Irja meni yksin kolmannelle luokalle, sillä Inkeri oli päättänyt jälleen lukea yksityisoppilaana rehtorin luvalla. Irjalle koulunkäynti alkoi tuottaa yhä enemmän ja enemmän vaikeuksia, sillä lauantain poissaolot alkoivat kostautua. Matematiikka oli hänestä vaikeaa, ja saksankieli alkoi uutena oppiaineena entisen ruotsinkielen ohella. Lillikään ei pystynyt auttaman, sillä hänellä oli täysi työ omista läksyistään selviämisessä.

Ulkoilua tytöt eivät sentään unohtaneet. He kävivät ahkerasti luistinradalla, myös kirpeän pakkassään vallitessa, kuten tänäänkin. Riippakoivun huurteiset oksat levittäytyivät heidän päänsä yläpuolelle, kun he istuivat kentän reunassa olevalle penkille kiinnittämään luistimia jalkoihinsa. Inkerin poikaystävä Jaska oli mukana.

Isä ei päästänyt Inkeriä yksin ulos Jaskan kanssa, vaan minun piti toimia esiliinana. Minä lähdin mielelläni heidän kanssaan, vaikka olinkin kolmantena pyöränä, sillä olin itse vähän ihastunut Jaskaan.

Parin viikon kuluttua Jaska tuli luokkatoverinsa Aarteen kanssa meitä hakemaan. Aarre oli miellyttäväkäytöksinen ruskeahiuksinen solakka poika. Viihdyin hyvin hänen 158

seurassaan. Hän opetti minua luistelemaan, tekemään vaakaa ja kolmosta. Hän oli taitava, osasi tehdä kahdeksikonkin. Vähitellen Inkeri ja Jaska lähtivät omille teilleen, ja me jäimme Aarteen kanssa kahdestaan luistinradalle.

Irja valitti Aarteelle huonoa koulumenestystään.

- Minä en oikein pärjää matematiikassa, enkä kielissä, hän kertoi.

- Minä voin opettaa sinua jos haluat, Aarre esitti, riisuessaan luistimia jaloistaan.

- Voisitko tosiaan, siitä olisi suuri apu? Irja sanoi kainosti, painaen päänsä alas.

- Sano vain milloin aloitetaan, poika innostui tosissaan, sillä hän oli jo ennättänyt kiintyä tähän pieneen viattomaan neitoseen.

- Meillä on ensiviikolla matikan kokeet, voisitko tulla meille jo huomenna, tyttö esitti vienosti.

- Sopii, minä tulen huomenna heti koulun jälkeen, Aarre lupasi, sitoen luistimet nauhoista yhteen ja heittäen ne olkapäilleen.

Siitä alkoi nuorten yhteinen opiskelu. Aarre oli tuttu vieras Jokisilla, ja pojan kohteliaan käytöksen vuoksi kaikki pitivät hänestä. Irjan seuraava matematiikan koe onnistui tyydyttävästi, ja tyttö oli onnellinen saadessaan hieman paremman joulutodistuksen.

159

6. Ihastuminen (v. 1923 – 1924)

Talvi oli ankaran kylmä.

Puiston puut värjöttelivät paksun huurrepeiton alla muistuttaen kyhmysormisia paikalleen jäätyneitä peikkoja. Pakkasherra kiristeli hampaitaan ja nipisteli poskipäitä saaden vedet kihoamaan Irjan silmiin hänen kiirehtiessään juoksujalkaa kouluun. Silmäripset jäätyivät ja hänen täytyi käsillään sulattaa jääkiteet irti, nähdäkseen riisua paksun sarkakankaisen takkinsa naulakkoon.

Hän oli onnellinen äitinsä ompelutaidosta. Äiti oli loihtinut isän vanhasta sarkapompasta hänelle lämpimän takin, kääntämällä kankaan ja ompelemalla sen uuteen kuosiin. Apteekkarin rouvalta äiti oli saanut vanhan turkispuuhkan, josta hän oli taiteillut takkiin karvakauluksen. Äiti ompeli kaupungin rouville sekä pukuja, että ikkunaverhoja ja muita kodin tekstiilejä.

Isän kanssa yhdessä he myös korjasivat ja päällystivät huonekaluja. Isä oli saanut jo ammattikoulussa opetusta puusepäntöihin, ja sen jälkeen oppinut käytännön töissä erittäin taitavaksi puusepäksi, joka tilattiin milloin minnekin korjaus- ja maalaustöihin. Kaikki ansiot olivat tarpeen talon rakennustöiden jatkamiseksi heti kevään ensisäteiden myötä. Äiti oli pari viikkoa sitten saanut apteekkarin rouvalta ison ompelu-urakan. Apteekkari oli muuttanut uuteen asuntoon ja sinne piti ommella kaikki ikkunaverhot ja 160

uusia ruokasalinkaluston tuolinpäälliset. Rouva oli tilannut ison kangaspakan ja yhdessä he äidin kanssa suunnittelivat verhot, jotka äiti vei kotiin ommeltaviksi. Tuolinpäällyskankaat rouva toisi myöhemmin äidille kotiin.

Milistä oli äidille hyvä apu myös ompelutöissä. Tyttö oli ahkera ja erittäin taitava, vaikka oli vasta 14-vuotias.

Hän teki erittäin siistiä työtä, pistot olivat pieniä, melkein näkymättömiä.

Eräänä iltana iltateen ääressä tytöt alkoivat vuorotellen kertoa tulevaisuudensuunnitelmistaan.

- Minusta tulee isona ompelija ja perustan oman ompelimon, Mili kehaisi ylpeänä.

- Kunhan nyt käyt koulusi ensin loppuun, äiti muistutti nauraen.

- Ettekö muka usko, saattepa vielä nähdä, tyttö tokaisi niskojaan nakaten.

- Minusta tulee kuuluisa kirjailija, menen töihin kustantamoon ja saan tavata kaikkia kuuluisuuksia, kirjailijoita ja runoilijoita, Inkeri unelmoi päätään kallistaen.

- Minä ainakin haluan opiskella enemmän, käyn ainakin ylioppilaaksi, Annikki tokaisi vakavana. Sitten te kaikki olette kateellisia, kun minulla on valkolakki päässäni.

- Entäs Irja ja Mirkku, mitä teistä tulee? äiti kysyi uteliaana.

- Minusta tulee lastenhoitaja, opettaja tai ison perheen emäntä, Irja selosti hymyillen salaperäistä hymyä.

Niin kun sillä on jo poikakaveri, Mirkku kiusasi.

- Eipäs, kun siksi, että rakastan pieniä lapsia, tyttö kimmahti kiukkuisesti. - Sinusta itsestäsi tulee konttorirotta, hän jatkoi.

- Eipäs kun kielinero, opiskelen kieliä Helsingin yliopistossa ja matkustan ulkomaille, Mirkku valisti topakasti sisariaan.

161

Pojat olivat leikkineet hiljaisina lattialla rakennuspalikoilla, ja siltä kuului seitsemän vuotiaan Maskon kaikuva ääni.

- Minä rupean papiksi, niin kuin isäkin ja sitten saarnaan teille kaikille.

- Mitähän Erkki mahtaa tehdä isona? Inkeri maanitteli.

- Minusta tulee näyttelijä, Erkki kehaisi kolmevuotiaan tarmolla ässää suhauttaen.

- No alkakaahan nerot valmistautua yöpuulle, isä naurahti sulkiessaan raamattunsa, johon hän oli yrittänyt syventyä.

Olimme taas tehneet treffit luistinradalle, mutta oli kova pakkanen. Aarteella ei ollut luistimia mukana, joten hän ehdotti, että menisimme heidän veneelleen. Siellä olisi kajuutta, ja me saisimme olla suojassa tuulelta. Hän oli ottanut mukaansa kynttilöitä, jotka vähän lämmittivät kylmää kajuuttaa. Otin lakin päästäni, ja Aarre avasi minun lettini. Katsoimme toisiamme silmiin, ja hän antoi minulle ensisuudelman. Se oli kevyt kuin suvituulen henkäys. Hänen huulensa olivat lämpimät, ja minulle tuli hyvä olo. Häkellyimme kumpikin ja istuimme hetken aivan hiljaa. Kauan emme uskaltaneet siellä olla, ettemme olisi vilustuneet. Letitin hiukseni, ja vaiteliaina lähdimme pois. Aarre saattoi minut kotiin. Koko matkalla emme puhuneet mitään, vaan ajattelimme tapahtunutta. Uneen vaipuessani vielä mietin ensisuudelmaani, jotenkin olin kuvitellut sen hetken olevan romanttisempi.

Irja ja Aarre olivat paljon yhdessä. Joskus Inkeri ja Jaska olivat heidän kanssaan, ja silloin he luistelivat kaikki neljä rinnakkain pitäen toisiaan käsistä kiinni, ja opettelivat tanssiaskeleita. Se oli hauskaa.

Inkeri ja Jaska olivat kuitenkin mielestään jo aikuisia, 18 vuotiaita kun olivat, kuten Aarrekin, ja heillä oli omat 162

menonsa ja harrastuksensa. Aarre puolestaan oli luvannut opettaa 16 vuotiaalle Irjalle matematiikkaa, joten he istuivat usein Irjan kotona opiskelemassa.

Kevät oli tulollaan ja vain öiseen aikaan pakkanen näytti kylmiä kynsiään, mutta heti kun aurinko heitti ensi säteitään alkoi öinen huurre sulaa ja puut humista kevään riemua tulvillaan. Muutamana päivänä satoi vettä ja se sulatti luistinradan jään. Kadut vapautuivat lumesta ja jäästä, ja vesinorot virtasivat tienvarsilla ja katuojissa.

Puistoissa näkyi enää siellä täällä vähäisiä lumilämpäreitä, joihin havuista ja koivun ritvoista putoillut hyhmä oli muodostanut likaisia, kellertäviä kuvioita. Tuoksui sulavalle talvilumelle, johon yhtyi heräävän kevään leppeä haju.

Luistelukelien loputtua Irja ja Aarre tekivät pitkiä kävelyretkiä luonnossa, joskus Lillikin oli mukana. He kävelivät Kaijunharjulle ja ihailivat jäiden helisevää lähtöä Kaihunlahdesta. Ne kerääntyivät isoiksi padoiksi harjun kupeeseen, kilisivät ja sihisivät aikansa, ja rauhoittuivat paikoilleen sulaakseen pian pois. Kalevankankaalle tekemällään retkellä heitä ihmetytti mahtava kevättulva Pankajoessa ja lintujen sointuva liverrys joen varren vihertävissä puissa ja pensaissa. Nämä retket olivat vastapainoa kouluaherrukselle, joka painoi jatkuvasti Irjan mieltä.

Tuli kevätjuhlanaika, ja siinä kävi, kuten Irja oli pelännytkin.

Aarteen opetuksen ansiosta selvisin matemaattisista aineista hyväksyttävästi, mutta kielten kanssa kävi hullummin, sain niistä ehdot. Isä sanoi, että on parempi kun käyt kolmannen luokan toiseen kertaan.

Inkeri selvisi ehdoitta luokaltaan, ja päätti suorittaa neljännenkin luokan yksityisesti. Hänellä ei ollut liikun163

taa, laulua, piirustusta eikä lauantain poissaoloja harminaan.

Siitä huolimatta minä olin mieluimmin koulussa, sillä pidin koulunkäynnistä, luokkatovereistani ja opettajistani.

Heti, kun lumi oli sulanut maasta Juho aloitti rakennustyöt jälleen. Hänellä oli seurakuntansa talkoolaisia auttamassa rakennus- ja sisustustöissä. Olivat luvanneet auttaa aina tarvittaessa, kunnes talo valmistuisi. Muuraamisessa ja peltikaton asentamisessa piti käyttää ammattimiehiä.

Inkeri, Irja, Mili ja Mirkku auttoivat myöskin minkä kykenivät, samoin Masko. Vähäistähän heidän apunsa oli. Naapurit katselivat heidän aherrustaan, ja kutsuivat heitä poikatytöiksi. Elliä vähän harmitti tyttöjen puolesta, mutta tytöt näyttivät olevan onnellisia saadessaan auttaa isää.

Oli heillä vapaa-aikaakin, mutta sinä kesänä Inkeri ja Irja ennättivät harvakseltaan retkeillä Jaskan ja Aarteen kanssa. Useimmiten he viettivät aikaansa sisarten ja veljien seurassa. He kävivät ongella läheisellä Likolammella, jonka rantamatalikko oli täynnä kasvullisuutta, kaisloja, ulpukoita ja lumpeita. Sirkkapurolla he uivat ja keräsivät innokkaasti kasveja, prässäsivät ne ja liimasivat kasvioihinsa.

Irja varsinkin oli erityisen innostunut kasveista, ja pikkuveli Martti hyönteisistä ja kovakuoriaisista.

Masko keräsi kovakuoriaisia ja pani ne komeron hyllyille rasioihin, ajatellen, että ne kuolevat nälkään. Miten lie päässeet ulos rasioista, mutta kun äiti avasi komeron oven, niin siellä ne mönkivät pitkin hyllyjä. Hän säikähti kauheasti ja heitti pois kaikki otukset. Masko itki katkerasti menetystään.

164

Myöhemmin Maskolla oli komea kokoelma kaikenlaisia kovakuoriaisia ja hyönteisiä laatikossa nuppineuloilla lävistettyinä. Miten hän oli ne onnistunut tappamaan, ei selvinnyt minulle koskaan.

Syksyn tullen Irja päätti uusin innoin tarttua kiinni opiskeluun ja jättää kaiken muun pois mielestään. Hänen mielialansa mustui kuitenkin heti ensimmäisenä koulupäivänä. Aamulla herätessään hän vilkaisi ulos ikkunasta ja totesi veden noruvan pitkin ikkunaruutuja. Ilma oli niin harmaa, ettei piharakennusta näkynyt. Koko luonto näytti ikävystyneelle ja tympeälle. Ilma synkkeni synkkenemistään, kun hän herätteli sisariaan kouluun. Hän katsoi taivaalle nähdäkseen minne päin pilvet lähtisivät lipumaan, mutta taivas oli kokonaan yhtä mustaa pilveä.

Heidän oli pakko rynnätä sateen sekaan ja mennä juoksujalkaa kouluun.

Koulun rehtori Joos Sajaniemi opetti äidinkieltä ja poikien käsitöitä sekä piti koulussa raittiusluentoja. Hän oli taiteellinen, herkkä persoona, soitti viulua omassa orkesterissaan, joka piti kesäisin konsertteja kirkkopuiston kappelissa. Hänen oppilaansa, varsinkin tytöt, kävivät ahkerasti näissä konserteissa. Rehtori oli jokin aika sitten jäänyt leskeksi. Hän oli edelleenkin urheilullinen, solakka, kerrassaan komea mies. Äidinkieli, jota rehtori opetti, oli yksi Irjan lempiaineista. Irja rakasti kirjallisuutta ja ainekirjoitusta, kielioppikin meni samalla painolla, ja hyvin arvosanoin.

Rehtori kannusti oppilaitaan tutustumaan kaikenlaiseen kirjallisuuteen. Vänrikki Stoolin tarinoista piti oppia ulkoa useita tarinoita, varsinkin ”Torpan Tyttö” näytti olevan opettajan mieleen, sillä hän liikuttui kyyneliin asti, kun sitä luettiin vuoropuheluna oppitunnilla.

165

Irjan suosikki oli kirjasarja ”Välskärin kertomukset”, jotka hän lainasi kirjastosta, ja ahmi melkein yhtäjaksoisesti loppuun kolmannella luokalla. Hän teki esitelmänkin kirjan kertomuksista, ja sai esseestään opettajalta hyvät arvostelut.

Rehtori valisti oppilaitaan myös elämänkatsomuksellisesti. Hän opetti heille raittiiden elämäntapojen merkitystä ja teroitti heidän mieliinsä realistista suhtautumista toiseen sukupuoleen sanoen: - Yhteiskoulussa, jossa on sekä tyttöjä, että poikia, te opitte näkemään, että tytöt eivät ole enkeleitä, eivätkä pojat ritareita.

Pojat sen todistivat kiipeämällä voimistelusalin lehterille tyttöjen voimistelutunnin aikana, ja kuuluttivat sitten luokassa kovaäänisesti: eilen NE alkoivat Aililla ja tänään Elsalla.

Irja puolestaan sai kokea poikien kiusoittelua konkreettisella tavalla. Äiti oli ommellut minulle uuden kauniin puvun, ja koristellut sen kaula-aukon nauhaan pujotetuilla puuhelmillä.

Ohi mennessään pojat nappasivat helmen toisensa jälkeen.

Muistoksi yksi kissan muna, he sanoivat nauraen.

Illalla sain ommella uudet kadonneiden tilalle. Äiti lohdutti minua sanomalla.

Poikajoukko koirajoukko, tyttöjoukko harakkajoukko.

Siihen minulla ei ollut mitään sanottavaa.

Irja ja Aarre olivat yhä tiiviimmin yhdessä. He olivat tottuneet toistensa seuraan myös vapaa-aikoina. Matematiikan opinnoissa Aarre oli Irjalle tärkeä tukihenkilö, ja tulokset näkyivät parantuneina koenumeroina.

166

Irjan kotiväki piti myös Aarteesta hänen reippaan, rehellisen ja avuliaan luonteensa vuoksi. Joululomalla äiti ehdottikin, - Pyytäisit Aarteen vanhempia meille vierailulle.

- En minä oikein halua, en ole itsekään nähnyt heitä kuin yhden ainoan kerran, Irja vastusteli vakavana.

- Kun te nyt kuitenkin seurustelette, niin eikö se olisi kohteliasta, äiti jatkoi suostutteluaan. - En tarkoita sitä, että seurustelunne olisi mitään sen vakavampaa, sillä ei olisi viisastakaan sitoa itseään noin nuorina.

- En minä aiokaan sitoa itseäni vielä moneen vuoteen, Irja kiirehti vastaamaan. - Mutta jos sinä haluat voinhan minä kysyä Aarteelta.

Tapaninpäivänä Aarteen vanhemmat sitten tulivat kahville, ja vierailu sujui moitteettomasti, vaikka Irja ujosteli ja tunsi itsensä vähän kiusaantuneeksi. Aarteen vanhemmat olivat vaatimattoman tuntuisia ystävällisiä ihmisiä ja näyttivät pitävän kovasti Irjasta.

Tammikuun kovien pakkasten jälkeen, alkoi aurinko sulattaa talven lumipeitettä jo helmikuussa. Leppeä tuuli toi kosteita henkäyksiä ja pilvet junnivat taivaalla laiskasti eteenpäin, pudottaen silloin tällöin kostean ryöpyn ihmettelevien ihmisten niskaan. Nytkö jo kevät?

Irjan ja Aarteen kävelylenkit pitenivät, ja tapaamiset tihenivät. He tunsivat yhä enemmän kiintyvänsä toisiinsa, Irjan mielestä liikaakin. Hänestä tuntui joskus, että Aarre keksi opettajanroolissaan tekosyyn tulla kylään.

Seurustelimme yhä tiiviimmin. Näin Aarteen silmistä, että hän oli rakastunut minuun, ja minäkin olin rakastumassa häneen. Uneksin usein vuoteessani keskiyön sametinpehmeinä tunteina, kuinka ihanalle tuntuikaan levätä häneen nojaten oppituntiemme jälkeen. Sitten muistin äidin neuvon, älä rakastu liian nuorena, äläkä anna pojan ra167

kastua itseesi, sillä nuoruudesta pitää saada nauttia, eikä sitoa itseään liian aikaisin. Olinko jo sitomassa itseäni, vaikka olin vasta 17- vuotias?

Mitä enemmän olimme yhdessä sitä enemmän kiinnyimme toisiimme.

Enhän ollut toisiin poikiin vilkaissutkaan Aarteen tavattuani. Olinko vain tottunut hänen seuraansa? Kuitenkin hän tuntui niin aikuiselle ja turvalliselle, ainakin oman luokkani poikiin nähden. He olivat mielestäni kovin lapsellisia.

Mitä enemmän asiaa mietin, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että minun pitäisi puhua asiasta Aarteen kanssa. Ehkä hän ymmärtäisi, että ero olisi meille molemmille paras ratkaisu, vaikka se tällä hetkellä tuntuisikin vaikealle.

Irja otti asian puheeksi heti seuraavan päivänä, ettei vaan alkaisi katua päätöstään. Aarteelle se oli kova isku.

- Minä rakastan sinua, enkä halua erota, hän sanoi katsoen Irjaa surullisesti.

- Minäkin luulen rakastavani sinua, mutta en halua vielä sitoa itseäni, Irja vastasi rauhallisesti, sillä hän oli pohtinut asiaa perinpohjin, eikä aikonut antaa periksi.

- Voimmeko me kuitenkin vielä tapailla, Aarre pyysi anovasti.

- Voimmehan me olla ystäviä edelleenkin, mutta ei sidota toisiamme, Irja lupasi auliisti.

- Saanko minä siis edelleen tulla opettamaan sinua? poika kysyi arasti.

168

- Minä olisin siitä hyvin iloinen ja onnellinen, sillä luulen, että en pärjää ilman lisäopetusta, Irja myöntyi tyytyväisenä asian saatua onnellisen käänteen.

Niin he päättivät ja olivat lopulta tyytyväisiä ratkaisuunsa.

Joka lauantai, eli sapattina, pyhänä, koko Jokisen perhe osallistui adventistien jumalanpalveluksiin omassa kirkossaan. Pitkät saarnat väsyttivät ja pitkästyttivät usein lapsia, välillä he taas ihmettelivät ja ihailivat seurakuntalaisten uskoa Kristuksen toiseen tulemiseen.

Adventistit kuuluivat protestanttiseen kristilliseen uskontokuntaan, joka nojautuu syvästi raamattuun, ja sen arvovallan korostamiseen. Heidän tavoitteensa on henkilökohtainen pyhyys, nöyryys ja sävyisyys. He arvostavat jokaista, joka toimii sielujen voittamiseksi Kristukselle uskontokunnasta riippumatta.

Lapset seurasivat toisia kirkossa olijoita, ja kiinnittivät huomionsa sokeaan Anni Markkaseen. Hän luki raamattua, vaikka oli sokea, ja se ihmetytti lapsia. Hänen huulensa liikkuivat ihan samalla tavalla kuin näkevienkin.

Kotona he kertoivat siitä ihmetellen isälleen. Isä nauroi ja kertoi, että Annilla oli sokeainraamattu, jossa oli kohokirjoitusta.

Joka viikko lapset saivat läksyksi yhden raamatunlauseen, joka piti opetella ulkoa. Seuraavana lauantaina se selitettiin ja valmisteltiin uusi lause. Näin käytiin läpi uutta ja vanhaa testamenttia vähä vähältä.

Kaikkein innokkain kirkossa kävijä ja raamatun opiskelija oli Masko, joka kävi Rouhialan kansakoulua. Hän ei jäänyt kertaakaan pois sapattijumalanpalveluksista, ja hän oppi raamatunlauseet kertalukemalla, mikä ihmetytti isoja sisaria.

Syksyllä Irja aloitti neljännen luokan ja Inkeri viidennen, eli keskikoulun viimeisen luokan. Inkeri oli selvin169

nyt hyvin opinnoissaan, sillä hänellä oli äärettömän hyvä muisti. Hän oppi kaiken heti ensilukemalla, kun taas Irjan piti päntätä päähänsä kaikki kohta kohdalta, varsinkin vieraissa kielissä.

Isä oli saanut uuden talon valmiiksi, ja perhe saattoi viimeinkin muuttaa tilavampaan asuntoon. Lainarahoillahan talo oli rakennettu, mutta isä laski, että heidän ansionsa riittäisivät lainojen hoitamiseen, kun vuokranmaksu jäisi pois.

Elli ansaitsi hyvin ompelutöillään ja lisäksi hän suoritti edelleen junakauppaa. Kauppa kävi niin hyvin, että kertaakaan hänen ei tarvinnut tuoda takaisin Milin kanssa yhdessä leipomiaan tuotteita. Juho puolestaan teki edelleen erilaisia kirvesmiehen ja maalarin töitä saarnamiehen työnsä ohella. Kysyntää oli, sillä Mikkelissä oli vapaussodan jälkeinen uudisrakentelu vielä täydessä käynnissä.

Muutto uuteen kauniiseen kotiin oli riemukas tapahtuma koko Jokisen perheelle. Koulumatka vähän piteni, mutta se oli pieni harmi sen rinnalla, että saatiin asua väljemmin. Talon alakerrassa oli iso tupakeittiö, sali ja pieni makuuhuone. Yläkerrassa oli lasten valtakunta. Siellä oli kolme huonetta ja iso vinttikomero.

Huonekaluja tarvittiin tietenkin lisää, kun muutettiin isompaan asuntoon. Juho oli saanut Puntalan hovista lähtiessään lahjaksi koko silloisen huoneensa kalustuksen, jolle oli nyt käyttöä. Pirttikaluston hän oli tehnyt talviaikaan adventistiseurakunnan omistamassa työpajassa, samoin pari pikkupöytää ja muutaman tuolin Lukioon tuli joka vuosi uusia oppilaita lähipitäjistä, joissa oli vain keskikoulu, ja joskus jopa Pohjanmaalta asti. Tytöt seurasivat silmät tarkkoina näitä uusia tulokkaita. Myös Irja oli kiinnostunut uusista pojista, sillä hän oli päättänyt, että Aarteen kanssa hän on vain ystävä eikä sen enempää.

170

Neljännen luokan tytöt muodostivat oman salaseuransa, johon kuuluivat Irjan lisäksi Sylvi, Aili, Anni ja Elvi. He sopivat, että jos joku saa valloitettua noista pojista yhden, toiset jättävät hänet rauhaan. Valloitettaviin kuului kolme kuudennen luokan poikaa. Poikien nimiä he eivät tienneet, joten he antoivat heille lempinimet, Pupe, Nuppu ja Nöpö. Pupe oli tumma ja kaikkein komein, Nuppu oli vaalea ja vähän lapsellisen näköinen, ja Nöpö oli ristiverinen söpö pienikokoinen poika.

Tytöt seurasivat, kun Pupe lähti koulusta Irman, seitsemännellä luokalla olevan sievän tytön kanssa. He eivät vielä silloin tienneet, että heillä oli sama matka. Molemmat asuivat Pirttiniemenkadulla.

Myös kuudennen luokan tytöt olivat kiinnostuneita uusista tulokkaista ja punoivat juoniaan poikien päiden menoksi.

Irja mieltyi heti ensinäkemältä Pupen ulkonäköön, hän ei tiennyt viehättikö häntä pojan tummat siistillä jakauksella olevat hiukset, vai tyylikäs olemus, sillä Pupella oli aina puku yllään, prässätyt housut, valkea paita ja solmio.

Sitten eräänä päivänä aivan joulun alla Irjalla oli mahdollisuus koulun juhlasalissa katsella salaa Pupea, jonka nimeä hän ei vieläkään tiennyt. Hän kiinnitti huomionsa Pupen valkeisiin tasaisiin hampaisiin, ja nosti sitten katseensa pojan silmiin. Poika käänsi samalla päätään, ikään kuin aavistaen tytön katseen. Molemmat menivät hetkeksi hämilleen, ja Irja käänsi ensimmäisenä katseensa häkeltyneenä.

Sinä iltana Irja istui kauan unelmoiden päiväkirjansa ääressä.

171

Hänen katseensa lumosi minut. Niin kuin miekka, tunkeutui se läpi silmieni aina sydämeen asti.

Olen nähnyt katsetta monta, kaikki mielestä häipyivät.

Kävi sielussain monen monta, vain hetkisen viipyivät.

Se katse oli kaihoavainen, niin tyyni ja rauhaisa.

Se katse oli tenhoavainen, niin puhdas ja herttaisa.

Se katse silmistä säihkyi, sinisistä kuin taivaan vuo.

Se jälkensä sieluuni jätti, se rauhan sinnekö tuo?

172

7. Markkinapallot ja tunteiden ristiaallokko (v. 1925)

Oli keskiviikko, Mikkelin markkinoiden viimeinen päivä, Eetun nimipäivä, 18. maaliskuuta vuonna 1925.

Markkinahumu oli alkanut jo sunnuntaina ja jatkunut koko alkuviikon. Kaikki koululaiset olivat tänään liikkeellä.

Aurinko paistoi keväisen lämpimästi ja humautteli loputkin lumipakat torin reunamilta juoksemaan vetenä pitkin mukulakivin päällystettyä toriaukeamaa, joka oli ahdettu täyteen erilaisia markkinakojuja.

Irjalla myös oli tänään juhlapäivä. Hän täytti 18 vuotta, mikä oli korkea ikä nuoren tytön elämässä. Hän oli aikuisuuden kynnyksellä ja halusi kiihkeästi astua sen kynnyksen yli, mitä se sitten tarkalleen ottaen tarkoittikin. Juhlapäivänsä kunniaksi hän oli lähtenyt sisarensa Miladan kanssa kiertelemään markkina-aluetta, kuten viime sunnuntainakin, jolloin hän oli nähnyt ohimennen ne uneksimansa siniset silmät, jotka hän oli pannut merkille viikko sitten Ekbergin kulmassa. Eilen hän oli jopa uskaltanut katsoa niihin silmiin.

Keskiviikkona meillä oli loma ja olimme jälleen markkinoilla Milin kanssa, mutta turhaan etsin noita sinisilmiä.

Kiertelimme ensin karusellin ympärillä ja katselimme lasten riemua karusellin pyöriessä vinhaa vauhtia. Jat173

koimme matkaa kohti ampumakojua, ja minä silmäilin etsien ympärilleni. Olimme juuri poislähdössä, kun ohitsemme kulki parvi kuudennen luokan poikia. Minä katsahdin heihin, ja oi, kuinka säikähdin, kun joukosta katsahtivat taas nuo ihmeelliset silmät.

Irja nykäisi Miliä hihasta, sillä hän näki, että joukosta erkani neljä poikaa, jotka tulivat heitä kohti.

- Tuo tumma on Pupe, hän kuiskasi hämillään. – Mitähän ne aikoo?

- Komea poika, tunnetko sinä hänet? Mili suhahti poikien lähestyessä.

- En muuta, kuin ulkonäöltä, hän on kuudennella, Irja ennätti juuri ja juuri vastata, kun pojat olivat jo kohdalla.

Irja punastui hiusmartoa myöten, kun Pupe asteli häntä kohti.

Keskiviikkona 18. päivänä maaliskuuta 1925 Pupe erkani joukosta ja pompautti minua markkinapallollaan. Minulla oli samanlainen pallo, ja jostain syystä pallomme tarttuivat yhteen. Poikaparka seisoi vierellämme ja yritti irrottaa pallojen kuminauhoja toisistaan. Se onnistui lopulta ja hän loi nuo ihanat silmänsä minuun ujona ja kiirehti nopeasti toveriensa perään.

Myös Eetu oli lähtenyt luokkatovereidensa kanssa markkina-alueelle.

Keskiviikkona 18. päivänä maaliskuuta 1925 Oli viimeinen markkinapäivä. Meillä oli koulusta lomaa, joten saimme vapaasti nauttia markkinahumusta. Kuljeskelin kolmen toverini kanssa markkinakentällä katsellen tavarapaljoutta ja kuunnellen äänekkäiden helppoheikkien ja teatterikuuluttajien ääretöntä sanatulvaa. Karusel174

lin ympärillä pyöriskeli joukko tuttuja ja eräs tuntematon tuttu. Tämä oli eräs pieni kaunis tyttö, jonka jo pyhäiltana olin nähnyt samassa paikassa, ja jo silloin hän herätti mielenkiintoni. Luulin häntä tyttökoululaiseksi. Nyt katsoin häntä tarkemmin ja ajattelin, että hänessä on jotain tuttua. Joka katseella, jonka häneen loin huomasin pitäväni hänestä enemmän ja enemmän. En tiennyt hänestä muuta, kuin mitä näin, ja se miellytti minua. Tarkemmin katseltuani huomasin hänen kasvonsa hyvin viehättäviksi.

Kyselin tovereiltani tunsivatko he tuon tytön. He sanoivat, että eivät tiedä muuta kuin, että hän on yhteiskoulun neljännellä luokalla. Me siis olimme samassa koulussa. En saanut tietää hänen nimeään, mutta tunsin mieltymykseni kasvavan hetki hetkeltä.

Myöhemmin huomasin hänen seuraavan nelikkoamme erään ystävänsä kanssa, ja sitten hän katosi. Olin aikeissa lähteä kotiin, kun huomasin kaivattuni ampumakojun luona. Väsymykseni kaikkosi silmänräpäyksessä ja seurasin häntä kunnioitettavan välimatkan päästä. Äkkiä menin hänen vierelleen ja pompautin häntä markkinapallollani. Hän kai aavisti aikeeni, sillä hän heilautti omaa markkinapalloaan, ja pallojen langat sotkeentuivat. Hämilläni irrotin pallot ja kiirehdin kotiin.

Haaveillen pienistä kauniista tytönkasvoista ummistin silmäni ja nukahdin.

Seuraavana aamuna Irja ja Eetu kohtasivat aamurukouksiin mennessään koulun portaissa. Eetu tervehti kohteliaasti ja tytöt utelivat Irjalta, - Missä sinä olet tuohon poikaan tutustunut?

- Markkinoilla eilen, Irja vastasi hymyillen salaperäisesti.

- Kerro heti miten se tapahtui, tytöt huusivat yhteen ääneen.

175

Irja kertoi heille kaiken yksityiskohtaisesti. Tytöt ihmettelivät ja sanoivat, että nyt on kohtalo puuttunut heidän leikiksi tarkoittamaansa peliin poikien valloittamiseksi.

Maaliskuu jatkui leutona. Silloin tällöin sateli pehmeitä hahtuvaisia lumihiutaleita, jotka sulivat saman tien päädyttyään sulaan maahan. Öiden viileys esti kevään ennätyksellisen etenemisen.

Koululaiset kävelivät iltaisin toveriensa kanssa kaupungilla ja Maaherranpuistossa, tai menivät kirjastoon lukemaan ja toisiaan tapaamaan. Irja kävi usein Lillin tai Mirkun kanssa kirjastossa ja siellä he tapasivat Eetunkin pari viikkoa markkinoiden jälkeen. Toistensa nimiä eivät nuoret vieläkään tienneet. Irja ei välittänytkään ottaa selvää ihastuksensa nimestä, sillä hänestä oli hauskempi käyttää salanimeä Pupe. Eetu alkoi myös seurata tuota salaperäistä tyttöä.

Lauantaina 28. päivänä maaliskuuta 1925 Ilma oli leutoa ja satoi lunta. Menin kirjastoon tavatakseni ystäviäni. Huomasin siellä tuon pienen tyttöni. Lähdin ulos toverieni kanssa ja huomasin hänen seuraavan meitä jonkin aikaa, kunnes hän meni takaisin kirjastoon.

Nyt minä puolestani seurasin häntä. Me istuimme vastakkaisissa pöydissä ja olin lukevinani jotain. Vilkaistessani ylös, huomasin hänen katselevan minua. Minäkin yritin salaa katsella häntä, mutta pian hän sen huomasi. Vihdoin lähdimme ulos, ja alkoi tuo ajoleikki, jolloin kumpainenkin ajoimme toisiamme takaa. Tuntui niin suloiselle vain nähdäkin hänet.

Huhtikuu toi sitten lopullisesti kevään tullessaan. Pian puolenkuun jälkeen lähtivät jäät Saimaan lahdista ja lämmin auringonpaiste sulatti loputkin lumet puistoista ja metsistä. Puut humisivat tummanvihreinä, niin kuin ne keväällä tapaavat humista, ja tiaisten viserryksestä oli 176

hävinnyt talvinen kireys. Eetun rinta oli täynnä aurinkoa ja kevään odotusta.

Lauantaina 18. päivänä huhtikuuta 1925 Ilma on mitä kaunein ja kirkkain, joskin yön aikana vielä on kylmää. Järvet lainehtivat, eikä lumesta näy jälkeäkään. Kesälintujen liverryksiä kuulee tuon tuostakin.

Ihmismielistäkin poistuu talven synkeys ja jäykkyys, ja kevään kirkas aurinko luo hohdettaan sinne, missä ennen kylmyys asusti. Raikkautta ja hilpeyttä näkyy kaikkialla.

Sellaista tuo tullessaan raitis, lempeä pohjolan kevät.

Vähän ennen koulun loppua Irjaa alkoi vaivata Pupen oikea nimi. Hän kuuli sattumalta jonkun huutavan Pupea sukunimeltä.

En kuullut aivan selvästi mikä se oli, mutta vähän sinnepäin. Varmuuden sain vasta sitten, kun kävelin Lillin ja Hyvösen Rauhan kanssa välitunnilla, ja Rauha kertoi: - Kuudennella luokalla on yksi uusi oikein ihana tumma poika, kerrassaan hurmaava.

- Mikä hänen nimensä on? minä kysyin näyttäen huolettomalta, vaikka sydämeni oli haljeta uteliaisuudesta.

- Eetu Heiskanen, Rauha vastasi, kaikki tytöt ovat häneen hurmaantuneita.

Silloin minusta tuntui, että kirkkaat salamat leimahtelivat ja heittivät valoa ympäri taivaan. Punertavat pilvet lipuivat hiljaa peittäen paikoitellen taivaansinen, vaihtaen pian värinsä tummanpunaisiksi.

Huomenna päättyisi koulu, ja Eetun ensimmäinen lukiovuosi olisi ohi. Hän oli hyvin tyytyväinen kouluunsa, luokkatovereihinsa ja opettajiinsa. Mieli keveänä hän lähtisi kesälomalle, mutta yhtä mielellään hän tulisi syk177

syllä jatkamaan opintojaan. Näitä miettien hän lähti vielä viimeisenä iltana kaupungille toverinsa Niilon kanssa.

Torstaina 28. päivänä toukokuuta 1925 Olimme jälleen kaupungilla Niilon kanssa. Hänkin oli siellä erään ystävänsä kanssa. Heidän seuraansa liittyi pari solttupoikaa, ja huomasin, että he suuntasivat kulkunsa Kaijunharjulle päin. Minua ei enää huvittanut olla kaupungilla ja päätin lähteä pois. Ajatuksissani lähdin kuitenkin kävelemään heidän jälkeensä.

Pitivätkö toverieni puheet sittenkin paikkansa, tosin he olivat puhuneet hänen ystävästään, että hän seurustelee solttujen kanssa? En voinut uskoa Hänestä mitään pahaa. Hänen katseensa näytti niin puhtaalta ja viattomalta, kun Hän katsoi minuun. Emme olleet tähän mennessä puhuneet vielä sanaakaan keskenämme, mutta siitä huolimatta uskoin tuntevani hänet.

Näin heidät istumassa ruohikolla Kaijunharjulla. Kun lähestyin, Hän pomppasi pystyyn ja toiset seurasivat Hänen esimerkkiään, ja lähtivät kulkemaan takaisinpäin.

Orastava rakkauteni oli saanut ankaran kolauksen.

Solttujen seurassa. Miksi? Siihen täytyy olla jokin selitys. Hänen suloiset silmänsä eivät voi valehdella, Hänen, jonka katseesta kuultaa puhtaus ja viattomuus.

Ajattelin sinne ja tänne, ja mieleni pysyi yhtä raskaana, kunnes viimein vaivuin uneen.

Kevään kauneus ja vienon tuulen tuoma raikas lehahdus Saimaalta katosi Irjan tajunnasta heti, kun hän näki Pupen huomaavan heidän nelikkonsa. Kun sitten Pupe lähestyi heitä Kaijunharjulla, Irjan mielenrauha oli lopullisesti mennyt.

Hänen sydämensä tuntui lyijynraskaalle, sillä hän huomasi Pupen katseessa surullisen, tumman sävyn, tämän kävellessä ohi, mutta väärinkäsitys oli jo tapahtunut. Mitä 178

hän voisi enää tehdä, ja huomenna päättyisi lukuvuosi.

Eihän Pupe voinut tietää, että toinen sotilaista oli Lillin poikaystävä Pekka ja toinen hänen toverinsa, jota Irja ei edes tuntenut.

Koulun päättäjäisissä he vielä loivat arkoja katseita toisiinsa, mutta niistä puuttui entinen jännittävä sähköisyys, ja kumpikin heistä tiesi, että se johtui niistä soltuista.

Eetu seurasi innostuneena uusien ylioppilaiden lakitusta, se oli hänestä uutta ja ihmeellistä.

Perjantaina 29. päivänä toukokuuta 1925 Nyt siis olin ensikertaa läsnä ylioppilaiden juhlallisissa vihkiäisissä. Näin ilon, joka loisti heidän silmistään, kun heidän päähänsä painettiin tuo ylevä puhtauden vertauskuva, jota koristi viisauden lyyra.

Kun juhla oli ohi, lähti tuo valkolakkinen joukko kukitettuna koulusta, jossa he olivat ammentaneet valkolakin vaatimat tiedot rakkaiden opettajiensa ohjaamina. He astuivat kukitettuihin autoihin, ja yleisön hurratessa lähtivät autot liikkeelle kiertelemään pitkin kaupunkia.

Loin vielä katseeni tuohon valkoiseen pukeutuneeseen tyttööni, jonka nimi lienee Irja, mutta entinen tunteeni häntä kohtaan oli jossain määrin haalennut. Jotenkin keveällä mielellä jätin Mikkelin ja astuin junaan matkatakseni kohti kotoisia tantereita.

Kotona Jäppilässä Eetu sopeutui pian maalaistalon arkeen. Hän nautti täysin siemauksin raittiista ilmasta ja kauniista kesäisistä päivistä. Hän nuuhki sisäänsä alkukesän herkullisia tuoksuja ja tunsi itsensä vapaaksi kuin taivaan lintu. Hänen mielensä oli altis ja vastaanottavainen.

Pienen vaalean tytön hahmo sinisilmineen näkyi enää utuisena taustalla, mutta näkyi kuitenkin ja hiukan häiritsi hänen mielenrauhaansa.

179

Koko toukokuu ja kesäkuun alku oli ollut harvinaisen lämmintä ja luonto pääsi täyteen kukoistukseensa jo kesäkuun ensimmäisellä viikolla. Sireenit ja pihlajat olivat täydessä kukassa ja levittivät maagista tuoksua ympäristöön.

Jäppilän kirkossa oli jokavuotiset rippikoulunlopettajaiset ja nuorten ensimmäinen ehtoollinen. Eetu oli mukana ja tunsi pientä haikeutta muistaessaan omat rippijuhlansa.

Hänestä tuntui, että siitä on kauhean pitkä aika, niin paljon oli tapahtunut näinä kahtena vuonna. Onneksi kotona oli kaikki ennallaan ja isä sekä äiti terveinä, siitä hän tunsi syvää kiitollisuutta.

Eetu käveli isänsä kanssa ruispellon laitaa, kuten ennen poikasena.

- Muistatko isä, kun tulit hakemaan minua Pieksämäeltä koulusta, ja pysähdyimme tähän samaan paikkaan ihailemaan juuri oraalle noussutta peltoa? Eetu kysäisi yllättäen.

- Muistan, muistan, muistaakseni tähän oli silloin kylvetty heinää, isä sanoi nauraen.

- Niin oli, timoteita, ja nyt on ruis jo niin hyvässä kasvussa, että se juhannuksen aikaan jo heilimöi, Eetu totesi huokaisten syvään.

- Silloin, oliko se neljä vuotta sitten, epäröin oletko sinä onnellinen siellä koulussa, vai olisitko mieluimmin maalla. Isä katsoi kysyvästi poikaansa.

- Kyllä minun paikkani on koulussa ja nyt lukiossa, vaikka viihdynkin täällä kotona, Eetu kiirehti vastaamaan.

Mikkelissä oli myös kaunis kesä. Koivut, lehmukset ja vaahterat hehkuivat kauniin vihreinä puistoissa ja katujen varsilla. Kukkapenkit alkoivat puhjeta täyteen kukkaan Naisvuorella ja ilma oli täynnä kesän tuoksuja ja lintujen moniäänistä liverrystä. Irjan mieltä painoi yhä keväällinen väärinkäsitys, mutta hän yritti parhaansa mukaan 180

työntää surunsa taka-alalle, ja siinä häntä auttoi Aarteen ystävyys.

Oli ihana ilma. Aurinko paistoi korkealta ja teki ilman paahtavan kuumaksi. Aarre haki Irjan soutelemaan. Tyttö ei raaskinut kieltää, kun poika niin hartaasti pyysi.

Vedenpinta sädehti pienessä tuulenvireessä, ja aurinko poltti talven jäljiltä arkaa ihoa. Irja uitti käsiään vedessä Aarteen soutaessa, ja äkkiä hän näki vedenpinnassa Pupen ihanat siniset silmät ja tuuli myötäili hiljaa hänen ajatuksiaan.

Aarre näki Irjan haltioituneen ilmeen ja kysyi ehkä liiankin ankarasti.

- Mistä sinä haaveilet?

Irja heräsi unelmistaan, punastui ja säikähti kuin pahanteosta yllätetty lapsi.

- En mistään, hän tokaisi, kun ei osannut muutakaan sanoa. Hän tunsi tahtomattaan loukanneensa Aarretta, joka halusi vain olla ystävällinen. Silti hän pysyi vaiti.

Aarre suutahti ja lähti soutamaan nopeasti rantaa kohti.

Irja päätti olla ystävällisempi, ja antoi myöhemmin Aarteen ottaa itsestään valokuvan, jossa hän piteli sylissään Aarteen pikkusiskoa. Myöhemmin Irjan täytyi tunnustaa, että se kuva onnistui hyvin.

Illalla Irja haaveili Pupesta ja tilitti tuntojaan päiväkirjalleen: Ne silmät, ne silmät kummat on, en erota voi minä niistä.

Ne silmät, ne silmät, ne hurmaavat mun, joka kerta, kun katselen niitä.

Ne silmät, ne silmät mun iloni on, kun nähdä vaan saan niitä.

Ne silmät, ne silmät mun tuskani on, kun katsoa en saa niitä.

181

Ne silmät mulle puhuvat, sydämen syvintä kieltä.

Ne tunteista tulisista kuiskivat ja toiveista, unelmista.

Tuli syksy, ja koulut alkoivat. Eetu aloitti seitsemännen luokan, ja Irja viidennen, eli keskikoulun viimeisen luokan. Irja saisi ensikeväänä päästötodistuksen, sillä hän ei aikonutkaan jatkaa lukiossa. Hänen piti päästä ansiotyöhön voidakseen auttaa vanhempiaan lainojen hoitamisessa, sekä nuorempien sisarusten kouluttamisessa.

Alkusyksystä Irma, joka oli nyt abiturientti, jatkoi viimesyksynä aloittamaansa Eetun piirittämistä. Eetu saattelikin hänet muutaman kerran kotiin, vaikka ei tuntenut mitään mielenkiintoa tyttöä kohtaan.

Kun he sitten kerran osuivat kirjastoon yhtä aikaa, Eetu joutui kiperään tilanteeseen.

Lauantaina 26. päivänä syyskuuta 1925 Irma oli kirjastossa, kun saavuin sinne, mutta siellä oli myös eräs toinen, joka kiinnitti mieltäni paljon enemmän, nimittäin eräs viidennen luokan tyttö, josta olen ennenkin 182

puhunut, vaikka en ennen olekaan tiennyt hänen nimeään, nimittäin Irja Jokinen.

Nyt en halunnut lähteä Irmaa saattamaan, vaan houkuttelin erään toverini tekemään sen puolestani, ja lähdin itse Irjan ja hänen Mirjam siskonsa kanssa.

- Tiedätkö minun nimeni, kysyin astuessamme ulos sateeseen.

- Kyllä tiedän, mutta mistä sinä olet saanut tietää minun nimeni? Irja esitti heti vastakysymyksen.

- Olen sen kuullut jostakin, vastasin epämääräisesti.

En halunnut ruveta asiaa selittämään, sillä olin vasta pitkällisten tiedustelujen kautta saanut sen selville. Tämä oli vasta toinen kerta, kun keskustelin hänen kanssaan, vaikka olin häneen ihastunut jo viime keväänä. Viime konventissa olimme jutelleet keskenämme pitkän tovin.

Syyskuun aikana nuoret tapasivat usein kaupungilla ja aina Eetu saatteli kotiin Irjan ja hänen sisarensa Milin tai Mirkun, kenen kanssa Irja milloinkin oli. Isän takia Irja otti jommankumman sisaristaan esiliinaksi. Samoin kuin hän itse oli ollut Inkerin esiliinana, tämän seurustellessa Jaskan kanssa. Inkeri oli lähtenyt kesällä, heti koulusta päästyään Helsinkiin töihin, ja hän oli päässyt konsuli Myllerille sisäköksi, joten isä ei enää pystynyt häntä kahlitsemaan.

Sisaret olivat hyvin huomaavaisia ja menivät heti sisälle jättäen Irjan ja Eetun heittämään hyvästejä. Nuoret seisoivat aina pitkän tovin Irjan ikkunan alla puhelemassa, ennen kuin malttoivat erota. Hyvästiksi he puristivat hellästi toistensa käsiä. Joka kerta sisään astuessaan Irja pelkäsi isänsä nuhteita, ja hyvin usein hän niitä saikin, mutta siitä huolimatta hän ei voinut pysyä Eetusta erossa.

183

Sunnuntaina syyskuun 27. päivänä lukiolaiset olivat järjestämässä koulujen välisiä urheilukilpailuja. Kilpailijoita tuli Kotkan, Haminan, Lappeenrannan ja Kouvolan yhteiskouluista. Heidät sijoitettiin ympäri kaupunkia koululaisten kortteereihin.

Eetunkin kortteeripaikkaan tuli kaksi haminalaista poikaa Tauno ja Asko. Eetu asuintoveriensa kanssa esitteli pojille kaupungin nähtävyyksiä ennen nukkumaan menoa.

He ottivat vieraita sulostuttamaan viidesluokkalaiset Martan ja Toinin. Vieraat olivat iloisia saamastaan ystävällisestä kohtelusta.

Maanantaina oli urheilukentällä viisiottelu, josta voittajana selvisi oma koulu, eli Mikkelin yhteiskoulu, toisena Kotka ja kolmantena Hamina.

Illalla oli koululla lopettajaisjuhla, jonka lopussa oli tanssia. Eetu vietti suurimman osan aikaa Irman kanssa, vaikka Irjakin oli siellä. Irma tuli aina Eetun viereen, ja Eetua ahdisti, kun hän näki Irjan murheellisen ilmeen, mutta hän oli pakotettu saattamaan Irman kotiin, vaikka ei olisi halunnut.

Seuraavana päivänä Irjan tavatessaan hän katui menettelyään, kun he illalla lähtivät kulkemaan Irjan ja hänen sisarensa Mirkun kanssa Kaijunharjulle päin.

Iltapäivän sade oli lakannut, mutta likaisenharmaat pilvenjärkäleet ryömivät silloin tällöin auringon eteen, ja synkkä varjo kulki maiseman yli. Kosteus tummensi mäntyjen kaarnan, ja koivujen kuori kiilteli märkyyttään.

He kävelivät jonkin matkaa täyden hiljaisuuden vallitessa, jonka rikkoi vain hiekan rahina askelten alla.

Mirkku jättäytyi vähän jälkeen, antaakseen nuoren parin keskustella kaikessa rauhassa.

Irja katsoi poikaa vähän pilkallisesti sanoessaan, - Sinulla näkyi olevan hauskaa eilen illalla juhlissa.

- Eikö sinulla sitten ollut, Eetu vastasi, vaikka tiesi vallan hyvin, että Irja oli murjottanut koko illan.

184

- Ei ollut, ja siksi lähdinkin pois, että saat vapaasti saattaa sen Irmasi kotiin.

Piikki sattui, ja Eetu päätti, että tämän jälkeen hänelle ei tarvitse Irmasta mainita.

Kohtalo kuljetti kuitenkin nuoria omia teitään välittämättä heidän salaisista haaveistaan ja unelmistaan.

Irja oli kuullut eräästä lyseon hurmurista, jonka Aarre oli esitellyt hänelle luokkatoverinaan. Kaikki tytöt kuulemma tavoittelivat häntä. Hän oli lyseon ”Tähti”. Irja jutteli silloin vain hetken tuon Lassen kanssa, ja unohti hänet välittömästi.

Kun he sitten tapasivat parin päivän päästä kirjastossa, pyysi Lasse häntä kävelylle.

Keskiviikkona 30. päivänä syyskuuta 1925 Kieltelin, sillä en olisi halunnut lähteä, mutta halusin kuitenkin olla ystävällinen. Ehdotin, että kävellään vähän aikaa kaupungilla, mutta Lasse halusi lähteä Kaijulle.

Katsoin häneen ja hän näytti minusta luotettavalle, joten suostuin. Oli kaunis kuutamo, oi kuinka kirkkaasti kuu silloin paistoikaan ja painoi puiden tummat varjot alas kirkkaaseen Saimaan pintaan. Hän sanoi, katso tähdenlento! Ja minä katsoin, enkä huomannut, kun hän sitoi käteni selkäni taakse, otti minut syliinsä ja ryösti minulta suudelman. Tappelin ja rimpuilin, kunnes hän vihdoin päästi minut. Lähdin juoksemaan taakseni katsomatta päästäkseni mahdollisimman kauaksi tuosta ”Tähdestä”.

Oi, kuinka häntä nyt vihasinkaan. Myöhemmin Lasse pyysi anteeksi, ja sanoi, että ei voinut olla suutelematta noita houkuttelevan punaisia huulia, joita hän ensi hetkestä lähtien oli janonnut. Minä en anna sitä koskaan hänelle anteeksi. Haluaisin kostaa, mutta en tiedä miten.

Eetu joutui tahtomattaan ja pahoilla mielin tuon tapauksen todistajaksi, sillä Lasse asui hänen kanssaan samassa kort185

teerissa. Eetu näki, Irjaa odotellessaan, kun Lasse pyysi tätä kävelylle.

Keskiviikkona 30. päivänä syyskuuta 1925 Odotin Irjaa kirjaston ulkopuolella penkillä istuen, ja näin, kun he tulivat kirjastosta. Lasse esitti jotain, ja Irjan liikkeistä näin, että hän ei ollut halukas lähtemään.

Kuitenkin Lasse sai Irjan houkutelluksi, ja he lähtivät Kaijunharjulle päin. Istuin synkkänä aikani, ja kun näin, että Irma tuli kirjastosta, niin lähdin raskaita ajatuksiani haihduttaakseni saattamaan häntä.

Kello oli jo yli kymmenen, kun Lasse tuli kotiin. Näin heti, että jotain oli tapahtunut, ja muutamista hänen lauseistaan pääsin selville mitä, vaikka hän ei sitä suoraan sanonutkaan. Valvoin pitkään, ennen kuin vaivuin pelastavaan uneen.

Heti seuraavana iltana Irja ja Eetu tapasivat, ja lähtivät Naisvuorelle istuutuakseen siellä heille jo tutuksi tulleelle penkille, josta saattoi ihailla Saimaan, välillä sinisiä, välillä tummia, lähes mustia aaltoja. Tänä iltana ne näyttivät satumaisilta kuun loisteessa.

Eetu alkoi heti kysellä eilisillasta.

- Oliko sinulla eilen illalla hauskaa?

- Kertoiko Lasse sinulle jotain? Irja kysyi silmät leimuten.

- Ei se mitään kertonut, miten niin?

- Se poika on ryöstäjä, minä vihaan häntä ja haluaisin kostaa. Neuvo sinä miten saisin kostetuksi, Irja melkein huusi vimmoissaan. – Äläkä ikinä puhu minulle sanaakaan koko Lassesta, hän jatkoi.

Eetu huomasi, että tuo rakas tyttö oli tosiaankin vihainen, ja hänen mustasukkaisuutensa oli tipotiessään.

186

Torstaina 1. päivänä lokakuuta 1925 Katsoessani hänen leimuavia silmiään ja punaisia huuliaan kirkkaassa kuun valossa tuli minullekin se halu, mikä Lassen oli villinnyt. Olisin halunnut temmata hänet syliini ja päästää tunteeni vapaina riehumaan, mutta tiesin, että hän luottaa minuun, joten en voinut sitä tehdä. Sydän täynnä toivoa tunnustin itselleni, että olen tänään viettänyt elämäni ihanimman illan.

Koulussa Irja ja Eetu loivat vain arkoja katseita toisiinsa portaikossa tavatessaan, jotta eivät olisi joutuneet kiusanteon uhreiksi, Irja pelkäsi luokkatoveriensa ja varsinkin lukiolaisten kiusaamista ja peräti mustasukkaisuutta, sillä Eetulla oli tavoittelijoita muitakin, kun abiturientti Irma.

Kuitenkin se minkä on tapahduttava, se tapahtuu joskus. Seuraavassa konventissa heti ohjelman loputtua ja karkelon alettua Eetu meni hakemaan Irjaa leikkiin, ja haki häntä kappale toisensa jälkeen. Toiset panivat sen merkille, ja kun he vielä poistuivat yhtä aikaa, niin kielet alkoivat heti laulaa.

Sitä eivät nuoret tienneet vielä siinä vaiheessa, kun lähtivät kävelemään kohti Naisvuorta ja siellä olevaa tuttua penkkiä. Irja hytisi lokakuisen kylmän viiman kynsissä istahtaessaan penkille.

Lauantaina 10. päivänä lokakuuta 1925 Tuuli tuimasti ja minua aivan värisytti vilusta. Pupe tarjosi minulle takkiaan, mutta en raaskinut ottaa sitä. Silloin hän avasi palttonsa ja levitti sen minunkin ympärilleni koettaen suojella minua tuulelta. Oi, kuinka minä olin onnellinen saadessani painaa pääni hänen rintaansa vasten ja tuntea hänen kätensä vyötärölläni. Olisin halunnut istua siinä koko yön.

Eetun tunteet kulkivat samaa rataa, ja illalla hän kertoi omalle päiväkirjalleen.

187

Ulkona oli kylmä, ja tuuli ulvoi koulun nurkkapielissä, kun lähdin saattamaan Irjaa. Emme kuitenkaan menneet vielä kotiin, vaan suuntasimme kulkumme Naisvuorelle.

Irjaa paleli, ja minä levitin palttoni hänenkin ympärilleen ja puristin hänet lähemmäs itseäni. Istuimme saman palton sisällä tuulen vinkuessa ympärillämme, ja paleltuneiden syyslehtien putoillessa maahan. Vietimme siten yli kaksi tuntia ja puhelimme kaikkea mitä mieliimme juolahti. Kun tuli kova tuulenpuuska painoi hän päänsä sylini suojaan. Kun sitten erosimme oli sydämeni kevyt ja iloinen.

Seuraavana päivänä koulussa Irja joutui heti kiusoittelun kohteeksi, ja sai jopa suuttuneita katseita varsinkin Irmalta ja Toinilta, jotka eivät pystyneet peittämään mustasukkaisuuttaan.

Eetua myös kiusoiteltiin, ja jotkut tytöt vieroksuivat, mutta Irma näytti suoranaista vihamielisyttä ja nakkeli niskojaan mennessään ohi.

Sana oli levinnyt, ja Aarrekin sain tietää Irjan ja Eetun seurustelusta, ja tietysti loukkaantui syvästi ja tunsi tulleensa petetyksi, vaikka he olivat Irjan kanssa sopineet olevansa vain ystäviä. Aarre huomasi Irjassa tapahtuneen muutoksen ja näki usein tämän vaipuvan unelmoimaan.

Silloin hän pisteli ja piikitteli saaden Irjan kyynelehtimään.

20. päivänä syyskuuta 1925 En voinut salata Aarteelta tunteitani, vaikka yritin. Hän kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän tarjosi minulle vapauteni.

Hän sanoi uhraavansa elämänsä onnen minun vuokseni. En voinut vastaanottaa hänen uhraustaan, vaan päätin yrittää karttaa Pupea, voidakseni unohtaa hänet. Jätin monena iltana menemättä kaupungille, mutta konventeissa en voinut karttaa häntä. Kun Pupe saattoi minut ko188

tiin, olin äärettömän onnellinen, mutta kun tulin sisälle olin rauhaton ja itkin itseni uneen.

Minua pelotti ollessani kumman kanssa tahansa, sillä tiesin loukkaavani toista. Kun olin Aarteen seurassa Pupen siniset silmät seurasivat taustalla.

Mä tahdoin Hänet unhoittaa, mutt’ en mä voinutkaan.

Pois pyyhin kuvan kallihin, mutt’ kirkastui se vaan.

Niin oli minun lempeni, kuin liljan kukkanen.

Mä varren poikki leikkasin, se nousi jällehen.

Marraskuu toi tullessaan jäisen pohjoisen tuulahduksen.

Kylmä puhuri lennätti vastasatanutta vitilunta päin kasvoja Eetun kiirehtiessä kaupungille. Hänen oli pakko lähteä ulos raittiiseen ilmaan, sillä hänet oli vallannut jälleen jokatalvinen synkkämielisyys. Hän ei osannut selittää mistä se johtui. Hän tunsi vaan ääretöntä elämään kyllästymistä, joka ei tahtonut hellittää otettaan.

Lumi pöllysi Eetun ympärillä, ja pakkanen puri poskipäitä, hänen nostaessaan takin kaulukset pystyyn suojatakseen kasvojaan tuulen lennättämältä lumituiskulta.

Hän olisi halunnut tavata Irjan, sillä Irjan seurassa katosi aina viimeinenkin synkkyyden merkki.

Näitä ajatellen hän suunnisti asemalle, jossa hän ainakin olisi pistävältä puhurilta suojassa. Kuinka ollakaan Irja oli Miladan kanssa asemalla äitiään vastassa. Hänen äitinsä oli ollut tavanmukaisella junakaupallaan ja oli nyt tulossa kotiin. Milada lähti puolestaan elokuviin, joten 189

Irja ja Eetu lähtivät kävelemään lumipyryssä kohti Eetun asuntoa, jonne Eetu sanoi itsellään olevan asiaa.

- Tulisit sisälle, Eetu pyysi anovasti.

- En minä, ei se ole sopivaa, Irja kielteli päätään puistaen.

- Tuletko, jos minä pyydän rouvalta luvan? poika aneli.

- No sitten voin ehkä käväistä lämmittelemässä, Irja myöntyi vähän vastahakoisesti, miettien yhä mielessään mitähän isä siihen sanoisi. Eetu kävi kysymässä rouvalta luvan, ja nuoret menivät Eetun kamariin.

Sunnuntaina 1. päivänä marraskuuta 1925 Istuimme tuoleilla pöydän ympärillä ja katselimme valokuvia. Irja kyseli minun kodistani, ja kerroin hänelle millaista siellä maalla oli. Hän oli hyvin kiinnostunut ja sanoi, että haluaisi tulla käymään Jäppilässä.

Kuvat katseltuamme istahdin sängyn päälle, ja vähän ajan päästä Irja istui vierelleni. Tietämättä kuinka se oikein tapahtui, kiersin käteni hänen hartioittensa ympärille. En muista puristinko minä hänet syliini, vai painautuiko hän itse siihen, sillä olin niin voimakkaassa onnen huumassa, etten tahtonut uskoa sitä todeksi.

Hän painoi päänsä rinnalleni ja tunsi varmasti sydämeni kiivaan sykkeen. Hänen ihanat hiuksensa ympäröivät kasvojani ja painoin niille kevyen suudelman. Hänen punaiset huulensa olivat niin lähellä, että tunsin hänen hengityksensä, ja tunsin suunnatonta vetovoimaa niihin, mutta en uskaltanut suudella häntä, ettei hän olisi säikähtänyt. Nyt tarkastelin yksityiskohtaisesti hänen kasvojaan ja huomasin kuinka äärettömän hienopiirteiset ne olivat.

Silmät olivat siniset ja syvämietteiset. Nyt todella tajusin suuren rakkauteni tuohon pieneen olentoon.

Oli väliarvostelujen aika. Eetu ei niistä suuria olettanut, mutta eipä hän paljon saanutkaan. Todistus oli hänen 190

kaikkien aikojen huonoin. Mitäpä muuta se olisi voinut ollakaan, sillä hänen täytyi tunnustaa laiskuutensa lukujen suhteen. Hänen mielenkiintonsa ainoa kohde syksystä lähtien oli ollut Irja ja vain Irja. Tästä lähtien hän päätti keskittyä enemmän lukuihin ja jättää harrastukset, Irja mukaan lukien, vähemmälle.

Irja sai mielestään kohtalaisen todistuksen, sillä isän ankaruuden vuoksi hänen piti aina lukea läksynsä ennen kuin hän lähti ulos ja Aarre oli auttanut häntä algebrassa ja saksankielen vaikeimmissa käännöksissä Eetua kohti tuntemastaan mustasukkaisuudesta huolimatta.

Eetuun iski sama mustasukkaisuuden peto heti seuraavana lauantaina.

Lauantaina 7. päivänä marraskuuta 1925 Saavuin Irja luokse, niin kuin olin luvannut, mutta kaduin heti tuloani. Siellä oli toinen poika, jonka arvasin olevan Aarre.

Mieleeni tulvahti ääretön mustasukkaisuuden aalto, mutta kun Aarre poistui heti, niin unohdin hetkeksi hänen olemassaolonsa. Keskustelimme ja katselimme filmitähtien kuvia kehuen ja moittien.

Kun sitten astuin ulos tapasi tuo mustasukkaisuuden raivo minut entistä voimakkaampana. Tunsin kuinka suuresti rakastan Irjaa ja kuinka voimakkaasti vihaan tuota kilpailijaani. Olin katkera Irjalle, joka kai vaan pitää minua ajankuluna silloin kun tuo toinen ei ole paikalla.

Päätin, että hän ei minun kanssani saisi leikkiä, olisin jonkin aikaa tapaamatta häntä, että hän saisi elää yksin Aarteelleen. Noissa äärimmäisen synkissä ajatuksissa vaivuin vihdoin pelastavaan uneen.

Eetu ei osannut aavistaa, että Irja istui huoneessaan yksin ja tuijotti ulos pimeyteen ristiriitaisin tuntein hänkin. Päiväkirja oli ainoa, jolle hän saattoi kertoa tunteistaan.

191

Äiti ja isä olivat jo oppineet pitämään Aarteesta, mutta Pupea he pitivät hurmurina, joka vietti rentoa poikamieselämää koulukortteerissa kaukana kodin turvallisesta suojasta, ja he vahtivat minua jatkuvasti. Minun piti aina ottaa sisareni esiliinaksi, ja kun sisko tuli kotiin ennen minua kysyi äiti aina onko Irja Pupen kanssa.

Kuitenkin olin saanut kipinän Pupen katseesta, ja se kipinä sytytti rakkauteni riehuvaan tuleen. Pupen tunteista en tiennyt mitään, sillä hän ei koskaan puhunut niistä.

Hänen katseensa kertoi omaa kieltään, mutta siihen en voinut uskoa. Kun taas Aarre oli sanonut monet kerrat rakastavansa minua, enkä halunnut loukata häntä. Tunsin syvää kiitollisuutta ja ystävyyttä Aarretta kohtaan, mutta en sen enempää.

Nyt laskee mailleen tuo aurinko armas, ja hämärään peittyy maa.

Nyt yhtyy ilooni kyynel karvas, on onni vain unelmaa.

Nuoret kärsivät kumpikin tahollaan, ja päätöksiensä vuoksi olivat viikon tapaamatta toisiaan. Eetun mieli rauhoittui ja hänen täytyi myöntää itselleen, ettei voisi olla enää kauempaa erossa Irjasta. En voi jättää häntä kokonaan tuon toisen valtaan, hän ajatteli.

Irjan äiti ja isä käskivät tyttärensä lähteä ulos Aarteen kanssa, ja Irja totteli, vaikka ajattelikin Eetua ja kärsi.

Myös Aarre kärsi, kun huomasi Irjan alakuloisuuden ja arvasi mistä se johtui.

Vihdoin Eetun kärsivällisyys petti ja hän pysäytti Irjan koulun pihalla, - Lähdetkö tänä iltana kanssani elokuviin?

- Mielelläni, tyttö vastasi riemastuneena.

- Tulen hakemaan sinua kello seitsemän, Eetu huusi juostessaan toveriensa jälkeen tielle päin.

192

- Minä tulen vastaan, Irja yritti saada äänensä kuuluville, mutta sitä Eetu ei enää kuullut.

Nuoret nauttivat elokuvaillasta, ja Eetu tuli ylen onnellisena kotiin.

Keskiviikkona 11. päivänä marraskuuta 1925 Kappale oli nimeltään ”Herttuattaren henkivartija”.

Siinä oli kauniiseen rakkauden kuvaukseen yhdistetty jännittäviä kahakoita ja herkullista miekkailua, josta olen aina pitänyt. Kun näiden lisäksi oli vielä ensiluokkaiset näyttelijät Norma Talmadge ja Conway Tearle arvata saattaa, että kaikki oli vallan hurmaavaa.

Eetun saattaessa Irjaa kotiin alkoi sataa pehmeää lunta.

Isot hiutaleet leijailivat aikansa ilmassa ja laskeutuivat untuvaisina alas. Irjan hiukset olivat pian pehmeiden valkeiden kiteiden peitossa.

- Sinun hiuksesi ovat aivan hurmaavat, Eetu sanoi ihaillen.

- Missä sinä olet oppinut imartelemaan? Irja kysyi nauraen.

- Ei se ole imartelua, se on totisinta totta, nuorukainen vastasi vakavana.

Hyvästiksi he puristivat toistensa käsiä kauan, ennen kuin malttoivat erota.

Seuraavana päivänä Eetu koki iloisen yllätyksen. Kuukauden ajan puhumattomana ollut Irma tuli juttelemaan hänen kanssaan ja oli aivan kuten ennenkin. Kaikki kauna ja mustasukkaisuus näytti haihtuneen hänen mielestään. Jokohan hän on löytänyt uuden uhrin, Eetu aprikoi vähän ilkeästi, mutta oli tyytyväinen, että joutavanpäiväinen vihanpito oli loppunut.

193

Tänään oli viimeinen koulupäivä ennen joululomaa ja syyslukukausi lähestyi loppuaan. Oppilaat viettivät viimeiset koulutunnit juhlasalissa ennen todistusten jakoa.

Osa huvitteli tanssimalla, mutta Irja ja Eetu istuivat hiljaisina kumpikin omien luokkatovereidensa keskuudessa.

He loivat hätäisiä surullisia katseita toisiinsa, sillä edessä olisi kuukauden joululoma, jolloin he eivät voisi tavata.

He eivät päässeet vaihtamaan sanaakaan keskenään, ainoastaan yhden pitkän katseen portaikossa.

Irja luuli, että Eetu lähtee heti koulun päätyttyä junalla kotiin, mutta Eetu oli päättänyt viettää vielä viimeisen illan Mikkelissä ja lähteä vasta seuraavana aamuna kohti Pieksämäkeä ja Jäppilää.

Iltaan mennessä pakkanen ei näyttänyt minkäänlaisia lauhtumisen merkkejä, vaan luonto oli kääriytynyt entistäkin pörheämpään kuuraan.

Irja aikoi olla koko illan kotona, mutta isä komensi hänet Mirkun kanssa äitiä vastaan junalle. Äiti ei tullutkaan sillä junalla ja olimme juuri lähdössä kotiin, kun asemahalliin tuli iso joukko poikia, Pupe seurassaan. Pupe erkani joukosta ja tuli meidän luoksemme.

Saatoimme Mirkun kotiin, ja minä sanoin isälle, että lähden vielä Lillin luo. Kävelimme aikamme, kunnes Pupe pyysi minua heille. Suostuin vasta sitten, kun hän kävi pyytämässä rouvalta luvan.

Oi, kuinka komea Hän oli tummassa puvussaan. Kuinka kauniisti Hänen tummat kutrinsa kohosivat, paljastaen valkean puhtoisen otsan. Kuinka kirkkaasti säteilivät hänen ihmeelliset silmänsä, ja kuinka kaikki Hänen jäsenensä uhkuivat nuoruutta ja elämänhalua. Nyt vasta selvästi näin taivaan sinen Hänen silmistään, kun kallistin peiliä siten, että lampun säteet valaisivat Hänen kasvojaan. Ja nyt vasta näin Hänen ruusuhuulensa lumival194

koisine hampaineen. Kaunis puna levisi Hänen kasvoilleen, Hänen huomatessa, että katselin Häntä. Kuinka mielelläni olisin painanut Hänen päänsä rintaani vasten ja kostuttanut huulillani Hänen puhtoista otsaansa, mutta sitä ei sallittu minun tehdä muutoin, kuin ajatuksissani.

Sinun siniset silmäsi, sinun punaiset poskesi, Sinun tumma tukkasi. Ne minutkin hurmasi.

Mä aina kärsin vaan, kun sinua rakastan.

En enää milloinkaan voi sinua unhoittaa.

Koko yön olin rauhaton ja pari seuraavaakin yötä. Olin onnellinen, ettei Aarre nähnyt minua sellaisena, sillä en olisi voinut salata häneltä tunteitani.

Sinä iltana myös Eetu oli rauhaton.

Tiistaina 15. päivänä joulukuuta 1925 Kun olin pyytänyt rouvalta luvan, lähti Irja sisälle. Keskustelimme ensin vilkkaasti. Kerroin hänelle kotipuolestani.

- Siellä on kallioluolia, ja lammessa uiskentelevia saaria.

- Minä lähden sinne sinun kanssasi, hän sanoi nauraen.

- Sinä sopisitkin sinne hyvin keijukaisten joukkoon, kun olet niin kaunis, sanoin haaveillen.

- Nyt sinä taas imartelet, ja minä en pidä siitä, hän sanoi suutahtaen.

- Sinä olet yhtä kaunis, kuin nuo siniset silmäsi, jatkoin välittämättä hänen äskeisestä huomautuksestaan.

Hän meni hiljaiseksi ja puheemme tyrehtyi miltei kokonaan. Pidimme vain toisiamme käsistä kiinni ja katsoimme toisiamme silmiin. Taas tunsin voimakasta halua ve195

tää hänet syliini ja suudella noita houkuttelevia huulia, mutta sitä en uskaltanut tehdä.

Eetu saatteli Irjan kotiin, ja pihassa he seisoivat kauan pitäen toisiaan käsistä kiinni. Vilu vapisutti Irjan hartioita, joten he toivottivat toisilleen hyvää joulua ja rattoisaa joululomaa, vaikka kumpikin tiesi neljän viikon ikävän olevan edessä.

Irjalla oli touhua joulun järjestelemisessä ison sisarusparven keskuudessa, mutta Eetu puolestaan ikävöi koulukaupunkiaan ja Irjaa päivä päivältä yhä enemmän. Aika mateli hänen mielestään tuskastuttavan hitaasti. Hänen mielipuuhansa loukkujen virittäminenkään ei kiinnostanut häntä kuten ennen. Hän katui, ettei pyytänyt Irjaa kirjeenvaihtoon kanssaan, mutta silloin hän ajatteli, että seurustelu ei saa muuttua liian vakavaksi, ainakaan vielä.

Joulukortin hän kuitenkin postitti Irjalle, ja se vähän lievitti hänen kaipuutaan.

Jouluaatto karkotti Eetun suurimman ikävän, sillä Vienon, Kertun ja pikku-Aten läsnäolo loi entisen hartaan vanhanajan joulutunnelman.

Samanlaisena Irjakin koki joulunsa. Isä luki ääneen raamatusta joulunsanomaa, ja koko perhe lauloi yhdessä ”Enkeli taivaan”. Se oli kaunista kuultavaa, sillä Jokisilla kaikilla oli hyvä lauluääni. Milada ja Erkki olivat oikeita luonnonlahjakkuuksia.

Joulukuun viimeisellä viikolla Eetu päätti virkistäytyä ja työntää ikävänsä taka-alalle. Hän lähti ulos pimeään, tähtikirkkaaseen pakkasiltaan. Vieno oli mukana, ja hän tiesi ennestään missä nuoriso kokoontuu. Pian he tapasivatkin joukon kylän tyttöjä ja poikia, jotka olivat menossa itse järjestämiinsä pitoihin erääseen naapuritaloon. Sieltä oli vanhempi väki sukuloimassa, joten nuoret saattoivat rie196

muita täysin rinnoin, ja niin he tekivätkin. He leikkivät numeroleikkiä ja välillä olivat sokkosilla.

Eetu kiinnitti huomionsa erääseen uhkeamuotoiseen neitoseen, joka oli ollut palveluksessa Helsingissä.

Sunnuntaina 27. päivänä joulukuuta 1925 Ei hän mikään kaunotar ollut, mutta hän esiintyi viettelevästi viljavine muotoineen, toisin kuin nämä maalaisimpyet. Tytön nimi oli osuvasti Lempi. Tunsin jonkinlaista hurmiota, kun hän heittäytyi leikkiessämme syliini. Leikimme lopuksi pantinperijäisiä, ja leikkihän meni yleiseksi halailuksi. Lempiä halatessani tunsin oudon värähdyksen sisälläni. Huomasin kaipaavani toisen ihmisen läheisyyttä. Vaikka Lempi ei herättänytkään minussa mitään hellempiä tunteita, silti olin mielelläni hänen seurassaan.

Yhä voimakkaammin tunsin kuitenkin ikävöiväni tuota suloista viatonta sinisilmäistä tyttöäni. Olisin ikionnellinen jos saisin pitää häntä vaikka vain käsistä kiinni.

Uudenvuodenaattona oli kova pakkanen. Tienvarsilla kohoavat vanhat puut rakensivat maisemaan huikeita portteja, kun Eetu riensi naapuritaloon saadakseen nähdä mitä tinaharkko hänelle seuraavaksi vuodeksi ennustaa. Sinne oli kokoontunut jälleen koko kylän nuoriso. Poikia oli huomattavasti vähemmän kuin tyttöjä, joten pantinperijäisissä pojilla oli kysyntää. Lempi istahti usein Eetun syliin, kuten edelliselläkin kerralla, mutta Eetun mielessä oli päällimmäisenä kuitenkin jo Mikkeliin lähtö ja opiskelu, johon hän oli nyt päättänyt paneutua entistä tiiviimmin.

Lempin uhkeat muodot yrittivät peittää alleen Irjan pienen siron salaperäisen olemuksen. Eetu oli ymmällään sisällään vallitsevasta tunteiden myrskystä, mutta hän ajatteli tapansa mukaan, että annetaan tulevaisuuden näyttää.

197

Tänään on viimeinen päivä vuotta 1925. Se jättää mieliimme monia rakkaita muistoja. Olkoon kohta alkava vuosi yhtä hyvä onnen ja rauhan vuosi. Rikastuttakoon se meitä uusilla kokemuksilla ja antakoon menestystä pyrinnöissämme ja kasvattakoon sieluamme iäisyyttä varten.

198

8. Ensisuudelma (v. 1926)

Kimakka vihellys kaikui talvisessa kuulaassa pakkasillassa, ja sen kaiku kiiri kohoten ylemmäs ja ylemmäs, iskeytyen viimein voipuneena Naisvuoren palotornin betoniseen seinään lopulta vaieten. Veturin puksuttava ääni hiljeni, kunnes sammui kokonaan. Ratakiskot kirskahtivat vielä kerran junan pysähtyessä aseman eteen.

Irja hypähti säikähtäen penkiltä, jossa hän oli istunut pitkän tovin Eetuun nojaten.

- Nyt se juna jo tuli, emme ennätä millään äitiä vastaan, hän tuskaili.

- Juostaan, jos sittenkin ehditään, Eetu esitti lähtien jo matkaan.

- Tämä on turhaa, ja minä kun lupasin tulla vastaan, Irja melkein nyyhkytti.

- Kyllä me jonkun selityksen keksimme, Eetu yritti vielä lohdutella.

Kun he viimein hengästyneinä saapuivat asemalle, niin siellä ei ollut enää ketään.

- En uskalla mennä vielä kotiin, Irja esteli, kun Eetu lähti kävelemään sinne päin.

- Mennään sitten meille vähäksi aikaa, sillä ulkona alkaa tulla kylmä, Eetu esitti.

Irjakin tunsi kylmyyden ihollaan vaatteiden läpi, ja kiersi väristen takkinsa lujemmin ympärilleen. Eihän 199

siellä penkillä istuessa näin kylmää ollut, hän mietti mielessään ja hymyili muistoilleen.

Nuoret lähtivät kävelemään kaupungin lähes autioita katuja pitkin Eetun kortteerille päin. Heidän hengityksensä tuprusi kipakassa pakkassäässä paksuina höyrypilvinä ilmaan, kun he tihensivät askeleitaan.

- Hei, tuolla on Lilli, pyydetään hänet mukaan, Irja riemastui.

Eetu oli hetken vaiti, mutta myöntyi sitten, - Pyydetään vaan, on siellä Niilo, Immo ja Lassekin kotona, ja siellä on minun valokuvakameranikin, jolla otimme päivällä kuvia, Eetu innostui. –Otetaan kuvia teistäkin Lillin kanssa.

Lilli lähti mielellään mukaan, sillä hän oli luvannut lähettää poikaystävälleen Pekalle tuoreen valokuvansa, ja tässä oli nyt oiva mahdollisuus saada kuva.

Sunnuntaina 7. päivänä tammikuuta 1926 Immo hoiti kameraa, ja minä olin tyttöjen kanssa. Toiset ehdottivat, että täytyy ottaa yksi kuva, jossa Irja istuu sylissäni. Irja vastusteli, mutta minä vedin hänet polvelleni. Kun puristin hänet rintaani vasten, tunsin suloisten onnenväreiden kiertävän suonissani. Hurmaantuneena puristin häntä, kun valo leimahti. Hän siirtyi heti siitä viereeni istumaan, ja toverini ottivat meistä uuden kuvan, kun kiersin käsivarteni hänen ympärilleen. Valot olivat vielä kuvan ottamisen jälkeen sammuksissa, ja minä tiukensin otettani hänen ympärillään ja pari kertaa painoin hellän suudelman hänen hiuksilleen.

Irja oli yhtä innostunut valokuvien otosta, vaikka ensin yrittikin estellä.

Meitä Lillin kanssa nolotti, mutta Pupe otti meitä kaulasta kiinni ja sanoi, että valmista on. Sitten pojat pakottivat minut Pupen syliin ja sammuttivat valot. Pupe puristi 200

minut lujasti syliinsä, eikä päästänyt irti vaikka valot olivat päällä. Oi, kuinka olin onnellinen. Hänestä en tiennyt, mutta miksi Hän katsoi niin pitkään silmiini? ja miksi Hän kallisti minut hellästi rintaansa vasten? Valmis kuva kertoi sitten jotain, jota en kuitenkaan voinut todeksi uskoa.

Tammikuussa Eetu joutui kokemaan ensimmäisen suuren surunsa, kun hänen sisarensa Miina menehtyi 16. tammikuuta saamaansa halvauskohtaukseen. Hän tuli tuntemaan miltä läheisen omaisen menettäminen tuntuu.

Vaikka sisar oli lähtenyt pois kotoa Eetun ollessa vielä pieni, niin lopullinen ero tuntui kuitenkin raskaalle.

Tiistaina 19. päivänä tammikuuta 1926 Sain tietää, että sisareni Miina oli saanut halvauskohtauksen, joka katkaisi hänen hennon elämänlankansa. Nyt hän on saanut rauhan tämän elämän melskeiltä. Hän ei enää tunne kipuja ja pettymyksiä, jollaisia hän kohtasi elämänsä polulla. Saakoon hänen kuolematon sielunsa levon ja rauhan tuolla ylhäällä Isän kodissa.

Eetu oli masentunut ja alakuloinen koko viikon, ja ainoastaan Irjan tapaamiset saivat hänen mielenkiintonsa heräämään ja elämänhalunsa palaamaan.

Suruviestin jälkeisellä viikolla hän tapasi Irjan usein kirjastossa sisariensa Mirkun ja Annikin seurassa. Kiha201

rapäiset tytöt, tummakutrinen Mirkku ja punahiuksinen Annikki olivat sieviä neitosia, ja opiskelivat tyttökoulussa eli Tipulassa.

Sisarusten iloinen seura sai Eetun mielialan hiukan kohoamaan Usein kirjastoillan päätteeksi Eetu saatteli tytöt kotiin. Kotimatkalla he kisailivat ja tönivät nauraen toisiaan lumihankeen. Heillä oli hauskaa, ja Eetun apeus ja suru alkoi hellittää. Joskus he menivät yhdessä sisälle pelatakseen erilaisia pelejä ja keskustellakseen koulutapahtumista. Irjan vanhemmatkin tutustuivat pikkuhiljaa Eetuun, ja Irja toivoi, että heidän kielteinen asenteensa alkaisi vähitellen pehmetä.

Irja saattoi Eetun ulos, ja he seisoivat hetken aikaa tutussa paikassa Irjan ikkunan alla.

Pupe loi ihanat silmänsä minuun ja ojensi kätensä. Minä tartuin niihin, ja Hän puristi hellästi käsiäni ja katosi sitten kuin kuutamoprinssi yön hämyyn. Vain hetken näin Hänen suloisen olemuksensa, ja sitten oli vain muistot jäljellä. Minä olin taas hyvin onnellinen, eikä edes äidin vakava ilme voinut minua masentaa.

Kotiin tultuaan Eetu haaveili ennen nukahtamista illan tapahtumista.

Jouduin jälleen Irjan lumoihin, kun katselin hänen valkeita, pehmeitä käsivarsiaan ja paljasta kaulaansa. Tunsin veren palavan tulena suonissani. Kun olen tässä mielentilassa, olisi hänen vaarallista olla kahden kanssani.

Syrjääniläinen kansakoulunopettaja tuli koululle pitämään esitelmää Syrjäänien elämästä ja heidän taistelustaan vapauden puolesta. Syrjäänit eli Komit asuivat Siperiassa Uralvuoriston Länsi-puolella Jäämereen laskevien suurten jokien varsilla.

202

Torstaina 21. päivänä tammikuuta 1926 Esitelmöitsijä kertoi, että hän oli lähtenyt kotoaan yksitoista vuotta sitten ja joutunut heti maailmansodan pyörteisiin. Venäjällä maaliskuussa 1917 puhjennut vallankumous siirsi keisarilta vallan porvaristolle. Siperiassa valkoisia johti ”Valkoinen amiraali” Aleksandr Koltshak.

Kun sitten saman vuoden lokakuussa Pietarissa vallan ottivat bolshevikit, räjähti koko ruutitynnyri, ja Venäjällä syttyi sisällissota.

Eetu kuunteli tarkkaavaisena ja teki ahkerasti muistiinpanojaan, historia kuului hänen mieliaineisiinsa koulussa.

Esitelmöitsijä kertoi olleensa saksalaisten vankina, kun saksalaiset vetäytyivät pois liittoutuneiden painostuksesta, taistelleensa Koltshakin armeijassa vapauttaakseen isänmaansa ryssien sortovallasta ja joutuneensa viimein bolshevikkien vangiksi. Nämä pakottivat hänet toimimaan bolshevikkiarmeijan upseerina, kunnes hän viimein onnistui pakenemaan Suomeen.

Esitys oli suomenkielinen, joskin siinä oli havaittavissa vierasta korostusta.

Myös Irja oli seuraamassa esitystä ystävättärensä Lillin kanssa, mutta en joutanut häntä ihailemaan, kun kuuntelin mielenkiinnolla luentoa.

Luennoitsija näytti tilaisuuden päätteeksi varjokuvia, mutta Eetu istui niiden aikana omissa mietteissään. Hänelle muistui mieleen Jäppilän suojeluskunnan kokoukset, joissa hän kävi Laurin ja Vilhon kanssa keskikouluaikanaan.

Siellä kerrottiin, että kun Lenin asui Helsingissä 1917 vuoden alkupuolella, hänellä oli Suomen suhteen samanlaiset aikomukset mistä tuo syrjääniläinen opettaja kertoi.

Lenin, joka oli bolshevikki, antoi silloin katteettoman lupauksen puhua Suomen itsenäisyyden puolesta. Hänen 203

tarkoituksenaan oli Suomen sosialisteja tukemalla saada aikaan vallankumous, jonka jälkeen olisi mahdollista venäläistää Suomi. Siitä alkoi sitten Suomessa kansalaissota, joka turhan verenvuodatuksen jälkeen päättyi onnellisesti, kun suomalaisten yhteinen kansallistunne voitti vallankahvaan pyrkimisen.

Pakkanen oli kiristynyt entisestään, kun he lähtivät koululta. Hämärä laskeutui nopeasti, ja tummenevalle taivaalle alkoi ilmestyä kelmeinä vilkkuvia tähtiä, Eetun saattaessa ensin Lillin ja sitten Irjan koteihinsa. Irja hytisi vilusta, joten Eetu kysäisi, - Paleleeko sinua?

- Ei muuta, kuin poskia ja huulia, Irja sanoi ajattelematta asiaa sen enemmän.

- Ai jaa, mitenhän niitä voisi lämmittää? Eetu kiirehti kysymään.

Irja naurahti hämillisenä ja painoi villalapasten peittämät kätensä poskilleen. Sitten hän ojensi kätensä Eetulle, joka tarttui niihin molemmin käsin, puristi lujasti ennen kuin päästi irti ja toivotti hyvää yötä.

Eetu matkusti seuraavaksi viikoksi kotiinsa Sakonkylään.

Saavuin illalla Vilhon luo Jäppilän kirkolle, ja lähdimme aamulla kotiin Sakonkylään. Tänään 29. päivänä tammikuuta 1926 on sisaremme hautajaiset.

Miina lepäsi mustassa arkussa ulko-aitassa. Hän näytti niin rauhalliselta, ikään kuin olisi nukkunut. Silmät olivat levollisesti kiinnipainuneet ja huulet hiukat raollaan. Tunsin syvää kunnioitusta kuolemaa kohti häntä katsoessani. Kello 12 lähdimme saattamaan vainajaa viimeiseen leposijaansa. Hautausmaan portilta kannoimme veljieni ja parin muun miehen kanssa arkun perille, ja laskimme kovia kokeneen sisaremme kylmään, kolkkoon hautaan.

204

Pappi luki siunauksen heittäen samalla mustaa multaa arkun päälle. Olin pysynyt tyynenä, mutta kun kuulin jäisten multakokkareiden kolahtavan arkun kanteen, petti rauhallisuuteni ja kyyneltulva vieri pitkin poskiani.

Muistotilaisuus tarjoiluineen pidettiin Heiskalassa, ja siihen osallistui suuri sukulaisten ja ystävien joukko. Osa vieraista jäi yöksi, joten ison tuvan lattialle järjestettiin siskonpeti kaikille halukkaille. Sukulaisista osa yöpyi Nyyssölässä ja Laurin luona Kotamäessä, sekä Vilhon ja Ainon luona kirkolla.

Lempi oli auttamassa kahvituksessa, joten sain vielä seurustella hänen kanssaan. Jostain syystä Lempi askarrutti mieltäni, ja usein hän tuli istumaan minun viereeni ja välillä istahti syliini, jolloin minä puristin häntä vyötäisiltä. Lopulta äitini huomautti siitä minulle. Tiesin, ettei hän merkitse minulle mitään ja unohdan hänet heti kun näen Irjan, mutta jotenkin hänen kanssaan oli helppo olla.

Latteanharmaa päivänvalo viipyi vielä maiseman yllä, ja keveitä puhtaita lumihiutaleita leijaili hiljalleen alas talviselta taivaalta. Irja istui yksin ikävissään ikkunan ääressä ja katseli puhtaanvalkeiden salusiinien välistä ulos tummuvaan iltaan. Kaikki toiset olivat ulkona, joten hän oli yksin ajatustensa kanssa. Pupe oli ollut koko viikon kotonaan Sakonkylässä saattamassa sisartaan viimeiseen lepoon.

Irja otti esille rakkaan Pupensa valokuvan, jonka hän oli saanut kerran Naisvuoren palotornin rappusilla.

205

Ruusunkukka, tummatukka, silmäs säihkyy tulta.

Ensikerran nähdessäni ryöstit lemmen multa.

Ruususeni, kukkaseni, sua salaa lemmin.

Aamuin aatos luokses liitää, illoin tulisemmin.

Jos ei koskaan ruususeni, hallaan kylmään haihtuis.

Jos ei koskaan onnenikaan, suruun synkkään vaihtuis.

Näin puhelin Pupelleni, ja aika kului kuin siivillä, kunnes ovelta kuului koputus. Tuon koputuksen tunsin, ja hädissäni pudotin Pupen kuvan alas kaula-aukostani. Se meni liivini sisään ja asettui sydämeni kohdalle. En ennättänyt ottaa sitä pois, kun Aarre astui sisään. Hän tuli luokseni ja aikoi suudella minua, mutta en voinut sallia sitä, kun Pupe oli niin lähellä. Häkellyin, ja Aarre käsitti minut ihan väärin ja alkoi piikitellä Pupen lähettämällä joulukortilla, jonka hän oli nähnyt edellisellä algebrantunnillamme.

Irja tiesi, että ennen pitkää hänen todelliset tunteensa Pupea kohtaan selviäisivät Aarteelle. Hän pelkäsi sitä hetkeä, ei pelkästään Aarteen vuoksi, vaan myös isänsä ja äitinsä vuoksi, sillä nämä eivät vieläkään hyväksyneet Eetua varauksettomasti.

Sunnuntaina helmikuun 7. päivänä pahin sitten tapahtui.

Aarre tuli meille algebrantunnille. Hän oli hyvin ivallisella tuulella huomautti nähneensä minut Pupen kanssa 206

kirjastossa. En ollut kuulevinani, vaan rupesin laskemaan tehtäviä. Hän selasi minun kirjaani, ja sen välistä putosi paperi, johon olin kirjoittanut ”Mein Pupe, Mein lieber Pupe”. Kumarruin ottamaan sitä, mutta Aarre nappasi sen, pisti taskuunsa ja sanoi tutkivansa sitä kotona.

Illalla kävimme elokuvissa katsomassa ”Pohjalaisia”.

Kotiin tullessamme Aarre kyseli minulta kaikenlaista ja pisteli joka asiasta, kunnes minä aloin itkeä.

- Älä nyt itke, koeta rauhoittua, hän aneli vähän leppyneenä.

Minä pyyhin kyyneleeni niiskuttaen.

- Noinko pinnallista sinun itkusi on, hän ilkkui.

Sitten hän muisti sen lapun ja veti sen esiin vihaisena.

- Mitä tämä tarkoittaa, selitä! hän suorastaan karjaisi.

- Mitäpä se muuta on kuin mitä siinä lukee, sanoin uhmakkaasti. - Mehän sovimme, että olemme vain ystäviä, lisäsin.

- Jos se on niin Irja, niin mitä tekemistä minulla on enää täällä. Kiitos ja hyvästi!

Hän kääntyi kannoillaan ja poistui. Tavallaan hän poistui silloin minun elämästäni, vaikka vielä tapaisimmekin, niin suhteemme ei olisi enää ennallaan.

Sinä iltana Irja itki itsensä uneen. Kotiväelleen hän ei kertonut mitään. Saavatpahan tietää aikanaan, hän ajatteli sulkeutuessaan huoneeseensa.

Seuraavana päivänä hän oli hyvin alakuloinen ja masentunut. Eetu huomasi sen heti heidän tavatessaan portaiden alapäässä aamurukouksiin mennessään. Vaivihkaa Irja sujautti hänen käteensä paperilapun, jossa pyysi saada tavata koulun jälkeen kello kuusi.

207

Maanantaina 8. helmikuuta 1926 Kun tapasimme sitten koulun pihalla, huomasin heti, että Irjalla on jotain vakavaa sydämellään. Oli kova pakkanen, joten menimme koululle ja kapusimme minun luokkaani.

- Kerro, mitä asiaa sinulla on, pyysin heti.

- En voi kertoa, mutta jos annat kynän ja paperia, niin minä kirjoitan, Irja sanoi arasti, luoden katseensa alas.

Hän kirjoitti kauan, ja minä luin kirjaa odottaessani. Kun hän oli valmis hän ojensi minulle pitkän kirjeen. Siinä hän kertoi vanhempiensa ankaruudesta, ja siitä kuinka hänen piti olla Inkerin esiliinana tämän tavatessa Jaskaa, ja kuinka hän sitten oli tutustunut Aarteeseen, josta oli tullut hänen seuralaisensa ja algebranopettajansa.

Kun hän sitten tapasi toisen pojan, joka silmiin hän kertoi ihastuneensa heti ensisilmäyksellä, niin Aarre loukkaantui ja pisteli häntä aina tilaisuuden tullen. Kun Aarre sitten eilen löysi lapun, johon hän oli kirjoittanut tunteitaan, niin hän suuttui ja sanoi ”koska tämä on näin, niin en voi muuta kuin kiittää vaan kaikesta. Ainoa pyyntöni on, että ole sitten uskollinen sille toiselle”. Hän oli yrittänyt vielä selittää, mutta ei se auttanut mitään.

Nyt, kun tiedät kaiken, niin toivon, että ymmärrät ja autat minua, sillä minulla ei ole ketään muuta, ja toivon vielä, että autat minua algebrassa. Suothan anteeksi, kun tyttönä pyydän tällaista, mutta minun on helpompi olla, kun voin jollekin kertoa huoleni.

Hänen kirjeensä sai minut hämilleni, enkä tiennyt miten minun pitäisi menetellä. Pitäisikö minun lohduttaa häntä Aarteensa menettämisestä. Sitä en voinut tehdä, sillä olin itse lohdutuksen tarpeessa. Irja oli siis pitemmän aikaa seurustellut tuon Aarteen kanssa, kenties rakastanutkin 208

häntä. Kysyin häneltä suoraan, ja hänen vastauksensa rauhoittivat minua, joten aloimme rauhallisesti jutella.

Kysyin mistä saakka hän on minut tuntenut, ja hän sanoi sen tapahtuneen vähän ennen markkinoita, ja minä sanoin ihastuneeni häneen markkinoilla.

Vähitellen puheemme tyrehtyi ja istuimme vaiti. Irja istui pulpetilla ja minä häntä vastapäätä tuolilla. Katsoessani häntä tunsin rakkauden polttavan rinnassani ja en enää voinut, enkä tahtonutkaan vangita sitä, vaan vedin hänet syliini ja painoin hurmaantuneena huuleni hänen huulilleen. Tunsin onnen aaltojen koskena kuohuvan rinnassani, tuntiessani hänen vapaaehtoisesti painautuvan rintaani vasten ja ojentavan suloiset huulensa suudeltavakseni. Kun irrotin huuleni, huomasin, että hänen silmänsä olivat kiinni, ja onni loisti hänen kasvoiltaan.

Puristin uudelleen hänet syliini ja painoin huuleni hänen kaulaansa vasten. Pian sen jälkeen yhtyivät huulemme uudelleen.

Kysyin olenko nyt loukannut häntä. Hän pudisti kieltäen päätään ja sanoi, ettei voi uskoa tätä todeksi. Istuimme pitkän aikaa sylikkäin ennen kuin maltoimme lähteä pois.

Irja oli jo pitkän aikaa halunnut kertoa Eetulle suhteestaan Aarteeseen, mutta ei tiennyt miten hän sen tekisi. Kun sitten Aarre oli löytänyt sen lapun ja katkaissut suhteensa Irjaan, niin hänellä oli sisäinen pakko avautua jollekin.

Hänen olisi vaikea puhua, niinpä hän kirjoitti Eetun luokassa sen pitkän kirjeen, jonka Eetu hiljaisena luki.

Maanantaina 8. helmikuuta 1926 Kun Hän oli lukenut sen, niin Hän istui kauan vaiti ajatuksiinsa vaipuneena. Minä näin, että Hänen oli vaikea lohduttaa minua, sillä Hän oli itsekin alakuloinen. Vihdoin Hän tuli luokseni ja kysyi, 209

- Voitko sinä unohtaa Aarteen?

- Kyllä voin, sillä olen ihastunut toiseen, vastasin arasti.

- Kuka tuo toinen on? Hän kysyi hymyillen.

En voinut vastata, hymyilin vain salaperäisesti.

- Jos haluat, niin yritän saada sinut unohtamaan hänet, ja annan sinulle algebrantunteja, Hän lupasi auliisti.

Nyt olimme molemmat iloisia, ja keskustelimme vilkkaasti, mutta pian keskustelumme lakkasi kokonaan. Kun katsahdin Häntä silmiin, niin huomasin, että Hänen oli vaikea olla. Hän tarttui käteeni ja puristi sitä kovasti, hellitti, mutta tarttui taas yhä lujemmin ja joutui tunteittensa valtaan. Hän ei voinut enää hillitä itseään, vaan veti minut syliinsä ja painoi ensisuudelman huulilleni.

Onneni oli sanoinkuvaamaton. En nähnyt muuta kuin Hänet, en tuntenut muuta kuin Hänen pehmeät huulensa.

Jo melkein vuoden olin ihaillut, rakastanut Häntä. Toivonut ja unelmoinut hetkeä, jolloin saisin painaa Hänen päänsä rintaani vasten ja sammuttaa janoni Hänen suloisilta huuliltaan.

Menin sekaisin onnesta, kun sain tuntea unelmieni toteutuvan juuri silloin, kun elämäni oli aivan murtumaisillaan.

Ei ole aikaa sen armaampaa, kuin aika nuoruuden.

Kun lempi lemmen saavuttaa, ja sydän sydämen.

Irjasta tuntui, että hänen elämänsä muuttui tuon helmikuun kahdeksannen päivän jälkeen. Hänen ei tarvinnut pelätä eikä arastella Pupen kanssa näyttäytymistä. He kävivät yhdessä konventeissa, elokuvissa, hiihtämässä ja retkeilivät Kaijulla ja Naisvuorella, jossa heillä oli vakio210

penkkinsä. Siellä he sylikkäin ihailivat vielä jäiden vangitsemaa Savilahtea.

Isän ja äidin suhtautuminen heidän seurusteluunsa varjosti Irjan onnea, mutta hän ajatteli, että Eetun vuoksi hän kestää mitä vain. Kyllä he vielä hyväksyvät Eetun, kun tutustuvat häneen paremmin ja kun näkevät miten onnellinen minä olen.

Kun Eetu vielä rupeaa antamaan minulle algebrantunteja ja auttaa saksankielen käännöksissä, niin tilanne varmasti tulee muuttumaan, hän järkeili. Vastoinkäymisiä oli kuitenkin vielä tulossa.

Lauantaina 20. päivänä helmikuuta 1926 oli konventti.

Kävimme siellä, mutta kun siellä ei ollut hauskaa, niin lähdimme Pupen asunnolle. Unohdin kaiken muun hänen seurassaan. Hänen sylissään istuessani tunsin itseni äärettömän onnelliseksi ja suloinen rauha täytti sydämeni hänen painaessaan kevyen suudelman huulilleni. Se suudelma ei vaatinut mitään, se antoi kaiken. Kuitenkin tunsin omantunnontuskia, sillä tiesin, että en saisi olla täällä, kaikki eivät uskoisi tunteittemme viattomuuteen. Painoin kevyen suudelman Pupen hiuksille, katsoin kelloa ja nousin säikähtäen.

En ollut huomannut ajan kulkua, mutta nyt kello läheni jo kymmentä. Äkkiä muistui mieleeni kun isä sanoi lähtiessäni, että tänään mennään aikaisin nukkumaan. Kiirehdin Pupen saattamana kotiin. Näin heti, että asiat olivat huonosti, mutta odotin kunnes Pupe oli lähtenyt ennen kuin kiskaisin ovea. Lukossahan se oli, eikä koputuksiini vastattu. Ovi oli lukossa ja pysyi kiinni useista tempomisyrityksistäni huolimatta. Avaintakaan en löytänyt mistään.

Sydämeni sykki rajusti kiihtymyksestä, mutta myös onnesta, sillä kärsinhän Hänen tähtensä, Hänen, jota kaipaan ja rakastan. Tosin kohtalo näytti nauravan minulle 211

kylmänä, pimeänä talviyönä. Mitä tekisin? Paleltuisinko hankeen? Kylmä väristys kävi lävitseni ajatellessani alakerran betonilattialla nukkumista. Sairastuisin ainakin, jollen peräti kuolisi, siitähän saisivat miettimistä.

Naurahdin hulluille ajatuksilleni ja järkeni voitti. Päätin lähteä Lillin luo.

Näin heti, että siellä vielä valvottiin, ja oven avatessaan Lilli kysyi heti, - Jääthän meille yöksi?

- Jään oikein mielelläni, vastasin ja päätin kertoa Lillille vasta huomenna koko tapauksen.

Aamulla pelkäsin mennä kotiin, mutta Pupen rakkaus antoi minulle rohkeutta.

- No, mistä sinä tulet? isä kysyi jyrisevällä äänellä.

- Lillin luota, kun en päässyt kotiin yöksi, vastasin uhmaten.

- Tällä viikolla olet kaikki illat kotona, äiti puuttui vihaisena keskusteluun.

Niin kulkee eloni eteenpäin vaikk’ ohdake jalkaani pistää.

Vaikk’ jalkani kivehen kompastuu, ei mieleni lannistu mistään.

Pääsin kuitenkin sunnuntaina ulos, kun sanoin meneväni algebrantunnille, tosin en kertonut, että tunteja antaa nyt Eetu, eikä Aarre. Kertoisin sen myöhemmin.

Teimme nopeasti tehtävät, ja sitten Eetu kertoi kodistaan. Hän pyysi minua ensi kesäksi heille. Minä olin aivan kuolla onnesta, kun huomasin, että hän oli tosissaan. Minua huolestutti se, että en saa vanhemmiltani 212

lupaa lähteä, mutta arvelin, että ainakin vähäksi aikaa voisin tulla.

Kuvittelimme kuinka hauskaa meillä siellä olisi, kun saisimme olla yhdessä ja vapaina kaikista ahdistavista seurustelusäännöistä.

Seuraavan viikon aikana Irja oli tunnollisesti illat kotona lepyttääkseen vanhempiaan edellisen lauantain viipymisensä vuoksi. Se oli vaikeaa nuorelle, pian 19 vuotta täyttävälle rakastuneelle neidolle, mutta kunnioituksesta uskovaisia rakastavia vanhempiaan kohtaan, hän päätti sen kestää.

Perjantaina Irja meni hakemaan Eetun vuokraemäntää kanssaan adventistien jumalanpalvelukseen, kuten monta kertaa aikaisemminkin, ja lupasi sen päätyttyä tulla Eetun vieraaksi.

Eetu odotti malttamattomana heidän palaamistaan.

Perjantaina 26. helmikuuta 1926 Saavuttuaan noin parin tunnin päästä Irja istui aluksi hyvin hiljaisena tuolilla pöydän vieressä, mutta siirtyi sitten viereeni sängyn laidalle. Kiersin käteni hänen vyötärölleen, ja hän painoi hiljaisena päänsä olkapäälleni.

Istuimme pitkän aikaa mietteissämme puhumatta juuri lainkaan.

Sitten aloimme puhua toistemme silmistä. Irja sanoi minun silmieni olevan siniset kuin meri. Minä halusin tarkastella hänen silmiään ja kohotin leuasta hänen päätään ylöspäin. Hänen silmänsä olivat kiinni, ja huulet puoliavoimina, aivan kuin odottaen. Tunsin valtavaa halua suudella tuota houkuttelevaa suuta, ja enempää ajattelematta painoin polttavat huuleni hänen pehmeitä huuliaan vasten. Tunsin hänen lämpimien huuliensa kosketuksen kulkevan kuumana hyväilynä läpi olemukseni.

Puristin hänet lujasti rintaani vasten ja huulemme puser213

tuivat lujemmin toisiinsa. Kun ne erkanivat istuimme vielä pitkän tovin toisiimme painautuneina, hiljaisina.

Irja rikkoi viimein hiljaisuuden, - Haluaisin nyt kuolla.

- Minä taas haluaisin aina elää tällä tavoin, vastasin puristaen häntä yhä lujemmin.

- Olen niin onnellinen, että voisin vaikka kuolla, hän täsmensi hymyillen.

- Oletko? Etkö siis rakastakaan Aarretta? kysyin hämmästyneenä.

- En rakasta häntä, en kai ole koskaan rakastanutkaan, hän on vain hyvä ystävä, Irja kuiskasi luoden minuun aran katseen.

Onnellisena tempasin hänet jälleen syliini ja siitä kehkeytyi ainakin viisi minuuttia kestävä suudelma.

Kello läheni jo kymmentä, joten Irjan oli lähdettävä kotiin. Hän nousi, otti pääni käsiensä väliin ja painoi huulensa otsalleni. Sitten hän kääntyi lähteäkseen. Nousin, laskin käteni hänen hartioilleen ja käänsin hänet itseeni päin. Kohta puristin hänet syliini ja huulemme yhtyivät vielä viimeiseen suudelmaan.

Ilma oli leppeä ja sanomattoman kaunis. Salaperäinen hämärä kietoi heidät vaippaansa. Käsikädessä he kulkivat tummansinisen tähtitaivaan alla, ja kuin huomaamattaan olivat saapuneet Naisvuorelle. He aikoivat juuri istahtaa tutulle penkilleen, kun sattuivat vilkaisemaan pohjoisen taivaalle.

Tummasta metsästä nousi sakea vaalea vana taivaalle, kohoten aina vaan ylemmäs. Se alkoi vähitellen värjäytyä, ikään kuin keltainen, punainen ja sininen jättisivellin olisi liikkunut utuisen usvan yli saaden värit liikkumaan ja 214

värisemään. Värit vaalenivat ja tummuivat vuoronperään loimutuen koko ajan kuin nuotion liekki.

- Miten ihanat revontulet, Irja huudahti haltioissaan.

- Ne leimuavat yhtä valattomina kuin meidän rakkautemme, Eetu sanoi ja kiepautti Irjan ympäri ja kainaloonsa ihailemaan alati vaihtuvaa värikarttaa.

Kun Irja tuli seuraavan kerran Eetun luo paikkaamaan lauantaisten poissaolojen aiheuttamaa tietovajettaan algebran suhteen, oli hänellä iloisia uutisia kerrottavana.

Hän oli tunnustanut kotonaan, että Eetu toimii nyt hänen algebran ja saksankielen opettajanaan. Vanhemmat olivat olleet ensin vaiti, mutta sanoneet sitten, että itsehän tiedät mitä teet. Tällä kertaa he eivät maininneet Aarteesta mitään.

Irja oli hyvin iloisella tuulella kun he syventyivät laskujen mutkikkaaseen maailmaan. Aikaahan siinä kului, ja he vaihtoivat vain muutaman kevyen suudelman siirtyessään saksankielen käännöksen pariin. He olivat onnellisia toistensa seurasta istuessaan yhdessä saman pöydän ääressä.

Aika kului nopeasti ja Irjan oli lähdettävä äitiään vastaan asemalle. Eetu lähti mukaan, ja yhdessä he saattoivat äidin tavarakoreineen kotiin.

Ellillä oli ollut hyvä myyntipäivä, kuten tavallista, ja hän oli hyvällä tuulella. Kotiinpäin kävellessä Irja otti puheeksi ensi kesän ja haaveilemansa Jäppilän vierailun.

- Jos pääset luokaltasi ilman ehtoja, niin asiaa voidaan harkita, äiti sanoi tarmokkaasti.

- Voi, kiitos äiti, minä luen ahkerasti, Irja huudahti, ja hänen oli vaikea olla hypähtämättä äitinsä kaulaan. – Eetu auttaa minua laskuissa, hän jatkoi.

- Varmasti autan, aina kun tarvitset apua, Eetu hymyili onnellisena.

Ellin mentyä sisälle nuoret jäivät tutulle paikalle tyttöjen huoneen ikkunan alle jättämään hyvästejä. Onnellise215

na äitinsä puolittaisesta lupauksesta päästä vierailulle Eetun kotiin Irja sanoi, - Opiskellaan ahkerasti tämä kevät, että minä saan hyvän päästötodistuksen, ja tavataan toisemme vain viikonloppuisin.

- Minä tulen seuraavan kerran teille antamaan algebrantunteja, niin vanhempasi tietävät, että olemme tosissamme opiskelun suhteen, Eetu järkeili ottaen Irjan molemmat kädet käsiinsä puristaen niitä lujasti.

- Meillä kotona ei ole yhtä kivaa opiskella, kun aina joku on seuraamassa, Irja kuiskasi hiljaa.

- Tulet sitten iltakävelyllä meille vähäksi aikaa, Eetu ehdotti toiveikkaasti.

Hän ei uskaltanut suudella Irjaa hyvästiksi, puristi vain yhä lujemmin käsistä ja lähti sitten asunnolleen.

Helmikuun pakkanen ei hellittänyt, ja tuuli vihmoi purevana nostattaen korkeista kinoksista pistäviä lumihiutaleita pilvinä ilmaan. Ne iskeytyivät ruoskan tavoin eteenpäin kamppailevien, vilusta värisevien ihmisten kasvoihin.

Irja ja Eetu olivat suunnitelleet menevänsä luistinradalle, mutta koska sää oli huono päätyivät he Eetun asunnolle, jossa vuokraemäntä, rouva Halonen oli juuri keittämässä kahvia. Rouva Halonen, joka kävi lähes joka perjantai-ilta Irjan kanssa adventistien kokouksissa, tunsi molemmat nuoret ja ymmärsi heitä hyvin. Hän näki, että ihastuminen oli molemminpuolista, ja rakkaus viatonta koululaisrakkautta. Hänen mielestään siinä ei ollut mitään tuomittavaa. Hän ihmetteli itsekseen Irjan vanhempien kielteistä suhtautumista nuorten seurusteluun, haluamatta kuitenkaan siihen puuttua, vaikka tunsikin Irjan vanhemmat hyvin. Kahvit juotuaan nuoret vetäytyivät Eetun huoneeseen. Äkkiä katkesivat sähköt.

216

Lauantaina 27. helmikuuta.1926 Etsin pari kynttilää, jotka loivat huoneeseen tunnelmallista valoa ja saivat Irjan silmät säteilemään. Aloin hullutella ja tein Irjalle pientä kiusaa.

- Nyt aion tehdä sinulle pahaa, sanoin ja tempasin hänet syliini ja painoin kuuman suudelman hänen huulilleen - Eihän se mitään pahaa ollut, Irja sanoi vakavoituen.

- Onhan se pahaa, että olen antanut suhteemme kehittyä näin läheiseksi, vastasin.

- Kaikki on minun syytäni, kun kirjoitin silloin sinulle sen kirjeen tuskani puuskassa, hän sanoi lohduttomana. – Sen johdosta välimme lähentyivät.

- Se ei ole sinun syysi, sillä ennemmin tai myöhemmin olisivat minun tunteeni kuitenkin murtaneet sulkunsa, rauhoittelin.

Rakkautemme sinetiksi otin hänet hellästi syliini ja huulemme yhtyivät pitkään suudelmaan. Onnen huumassa kuluivat minuutit lentämällä ja meidän täytyi erota, jonka jälkeen saatoin Irjan kotiin.

Irjaa vaivasi kuitenkin pieni syyllisyys ja kotona hän otti päiväkirjansa esille ja tilitti siinä tuntojaan.

Lauantaina 27.helmikuuta 1926 Pupe oli vallattomalla tuulella ja kiusasi minua koko ajan. Välillä hän lupasi, että ei enää kiusaa, mutta sitten hän sanoi, - Kyllä minä sentään teen vielä yhden kerran pahaa.

Samassa tunsin tulisten huulten koskettavan omiani. Oi, kuinka hämmästyin ja ilostuin tuosta vallattomasta teosta, mutta kun toinnuin niin muistin hänen sanansa ja kysyin, 217

- Miksi se oli paha?

- Tunnen tekeväni joka kerta pahaa kun suutelen sinua, sillä me olemme vielä niin nuoria, Pupe selitti hämmentyneenä.

Minä mykistyin, sillä olin kuullut niin paljon syytöksiä sekä Aarteelta, että perheeltäni ja äkkiä tunsin oman syyllisyyteni.

- Näin ei olisi, jollen olisi kirjoittanut sitä kirjettä, sanoin ääni väristen.

Uskoin, että olin kertomalla huoleni tahrannut tuon viattoman luonnonlapsen, joka ennen keinui kuin valkolumme siniaallokossa. Vaikka tekoni ei ollut tahallinen, niin minun oli kauhean paha olla.

- Olisin sinuna tehnyt aivan samoin, sanoi Pupe. – Minä en olisi enää kauan pystynyt pidättelemään tunteitani, sillä minun oli jo jouluna vaikea erota sinusta.

Hänen lohduttelunsa tyynnytti minua vähän, mutta yöni oli myrskyinen ja kyynelvirta tulviva sekä lähipäivät sekavien ajatusten täyttämät.

Pakkaset olivat menneet menojaan ja maaliskuun taivas syyti vettä. Eetu tuli jälleen Irjan luo antamaan opetusta matematiikassa ja auttamaan saksantehtävien käännöksessä. Näiden lisäopetusten ansiosta Irja pysyi mukana kouluopetuksen tahdissa vaikka olikin lauantaisin poissa koulusta. Äiti ja isäkin olivat jo alkaneet hyväksyä tyttärensä seurustelun Eetun kanssa, kun olivat näiden toistuvien tuntien johdosta päässeet tutustumaan poikaan paremmin.

218

He olivat havainneet hänet vastuuntuntoiseksi maalaistalon pojaksi, jolla oli heidän uskontonsa vaatimat puhtaat elämäntavat.

Irja oli hyvin onnellinen vanhempiensa hyväksynnästä, vaikka huomasikin heidän vahtivan hänen menemisiään ja tulemisiaan entistä valppaammin. Kuitenkin hänestä näytti siltä, että hän saisi luvan ensikesän Jäppilän vierailulleen. Jo ajatuskin siitä sai hänen sydämensä sykkimään kiivaammin.

Nyt oli läksyt tehty, ja Eetu otti mandoliininsa esille ja alkoi näppäillä sitä. Irja kuunteli soittoa lumoutuneena, käsiinsä nojaten. Hän oli niin hellyttävän näköinen, että Eetulle tuotti vaikeuksia olla tempaamatta syliinsä tuota suloista olentoa.

Maaliskuun loppuun mennessä hanget olivat alentuneet ja päivänpuoleiset jalkakäytävät olivat melkein sulat. Aurinko paistoi lämpimästi ja pieniä pälviä alkoi muodostua Irjan ja Eetun lempipenkin ympärille Naisvuorelle. Ilmassa tuntui selvästi kevään ensituulahdus.

Kevättä oli myös nuorten rinnassa heidän kävellessään illan hämärtyessä kädet toistensa vyötäröllä kohti Eetun asuntoa.

Lauantaina 27.maaliskuuta 1926 Olimme iloisia ja kisailimme keskenämme kaikella tapaa ja ihailimme hämärän huoneen ikkunasta kaunista kuutamoa. Irja oli letittänyt hiuksensa ja kiertänyt ne rinkuloiksi molemmille ohimoille.

- Päästä hiuksesi valloilleen, pyysin lempeästi.

- Sinä saat sen tehdä, hän vastasi kainosti hymyillen.

Minä aloin kömpelöin sormin avata lettejä ja annoin niiden valua läpi sormieni.

219

- Kuinka ihanan pehmeät hiuksesi ovatkaan ja niin sanomattoman kauniit kuunvalon kullatessa niitä, huokasin.

Hän oli tosiaan kaunis kiharaisen hiuspilven valuessa vapaana hänen olkapäilleen. Katselin häntä vakavana.

- Miksi sinä olet niin totinen? hän kysyi yllättäen.

En vastannut, vaan vedin hänet syliini ja painoin tulisen suudelman hänen huulilleen.

Huhtikuun 8. päivänä, torstaina, alkoivat ylioppilaskirjoitukset ja seitsemäsluokkalaiset saivat hyvää harjoitusta ensikevättä varten kirjoittamalla kaikki pakolliset aineet abiturienttien kanssa samanaikaisesti, tosin aloittamalla vasta kello 13.

Ensimmäisenä oli vuorossa reaalikoe, joka oli aika vaikea, mutta kirjoitimme sen mitä osasimme ja aika paljon me osasimmekin.

Lauantaina oli äidinkielen ainekokeet. Ne kirjoitimme, kuten ainekirjoitukset ennenkin, emmekä kiinnittäneet siihen sen suurempaa huomiota.

Maanantaina jatkoimme kirjoituksia matematiikalla, joka onnistui meidän luokan pojilta erinomaisesti, vaikka abiturientit, varsinkin tytöt, pitivät tehtäviä vaikeina.

Keskiviikkona oli käännettävänä saksa. Tähän saakka olin päässyt läpi kaikista, mutta nyt taisi tulla toppi, ainakin minusta tuntui siltä. Onneksi on vielä vuosi aikaa parantaa ja täydentää tietoja, ajattelin.

Perjantai 16 päivä oli ylioppilaskirjoitusten viimeinen päivä ja silloin oli vuorossa ruotsinkieli. Se tuntui minusta kohtalaisen helpolta, mutta en tiedä olisiko se mennyt läpi.

220

Sää muuttui päivän mittaan jälleen talviseksi ja peitti vastasulaneet käytävät useiden tuumien paksuisella lumikerroksella. Niinpä me Irjan kanssa menimme heti meille sisälle. Käänsimme ensin Irjan saksankielenläksyn, ja kun huomasin Irjan alakuloisuuden, aloin udella siihen syytä.

Irja empi kauan, mutta vihdoin hän näytti minulle lappua, jonka Aarre oli hänelle kirjoittanut. Siinä Aarre syytti Irjaa väärästä valasta. Nähtävästi Irja oli joskus antanut pojalle lupauksen, jonka rikkomisesta tämä nyt syytti häntä. Minäkin tulin alakuloiseksi, sillä ehkä kaikki olikin ollut minun syytäni, ehkä minä olin tullut hänen onnensa tielle. Irja vakuutti minulle , ettei hän olisi tullut onnelliseksi Aarteen kanssa, ja se haihdutti hetkessä minun alakuloisuuteni.

Kevätkauden lukuisat kokeet ja ahkera opiskelu rajoitti nuorten kahdenkeskisiä tapaamisia, lukuun ottamatta viikonloppuja, jolloin Eetu auttoi Irjaa kotitehtävissä.

Irjalla oli keskikoulun viimeinen luokka lopuillaan, ja hänen piti keskittyä tarmokkaasti opiskeluun. Kannustimena hänellä oli myös äidin puolittainen lupaus Jäppilään pääsystä jos päästötodistus olisi kelvollinen. Isän kielteinen asenne vielä askarrutti tytön mieltä, sillä hänellä oli ollut isän kanssa kiivas yhteenotto asian tiimoilta huhtikuun puolenvälin tienoilla. Irja oli lähtenyt ulos ovet paukkuen pelätessään suloisten haaveittensa pirstoutuvan.

Me emme eroa, vaikka koko maailma olisi meitä vastaan, he olivat Eetun kanssa sopineet, vaikka tiesivätkin, että heillä olisi pitkä ero edessä. He varoivat vannomasta sellaista valaa, joka voisi kenties vahingoittaa toista osapuolta. He päättivät iloita niin kauan, kun on iloitsemisen aihetta.

221

Keskiviikkona 12. päivänä toukokuuta 1926 Snellmanin päivän kunniaksi oli koululla iltapäivä lomaa.

Oli kaunis keväinen päivä ja lähdimme retkelle luonnonhelmaan. Istuimme aurinkoiselle rinteelle, ja puheemme siirtyi pian tapahtuvaan eroomme. Kesän aikana emme vielä ole kaukana toisistamme, mutta sen jälkeen ????? oikein selkääni karmi ajatellessani synkkää tulevaisuutta.

Vaatiiko kohtalo todellakin meitä eroamaan? Joko tiemme ainiaaksi erkanevat ja antavat kuoliniskun lyhyelle onnellemme. Haluaisin puhella Irjalle tulevaisuudesta, mutta en uskalla sitoa häntä itseeni. Haluaisin häneltä tuon toivomani valan, mutta se ei olisi oikein häntä kohtaan. Pelkään, että jos se vala tulisi rikotuksi puolelta tai toiselta, niin toisen onni olisi ikuisiksi ajoiksi mennyt pirstaleiksi. Varjelkoon Jumala, että tämä kohtalo ei vaan sattuisi hänen osakseen. Ennen murtukoon minun onneni kuin hänen. Näitä ajatellen puristin hänet tiukasti syliini kesälintujen viserrellessä keväisessä suvi-illassa.

Keskiviikkona 19. toukokuuta 1926 Kaunis, aurinkoinen, lämmin kevätpäivä. Puiden lehdet olivat jo hiirenkorvalla, ja kaikki kesälinnut olivat jo saapuneet. Ilma oli tukahduttavan kuuma, mutta iltapuolella kuitenkin kohosi muuan synkkä sadepilvi, joka hetkeksi peitti hehkuvan auringon, ja pian alkoi sade puhdistaa ilmaa ja teki sään vähän siedettävämmäksi.

Sade ei kestänyt kauan, mutta sai aikaan mahtavan, tuoreen kesäisen tuoksun, joka raikasti ilman. Olin ulkona iltaan asti, kunnes aurinko alkoi laskea ja kultasi koko taivaanrannan painuessaan metsän taakse.

Kaikki koululaiset olivat hyvin muotitietoisia, jotkut kulkivat aivan orjallisesti kaikkien muotioikkujen perässä, muotilehtiä seuraamalla. Toiset, vähän maltillisemmat, huomioivat mahdollisuutensa ja myös rajoituksensa muo222

din orjalliseen noudattamiseen. Rehellisesti heidän täytyi myöntää, että taloudelliset mahdollisuudet eivät aina olleet ne tärkeimmät rajoitteet, sillä omat fyysiset ominaisuudetkin oli otettava huomioon, ettei joutunut naurunalaiseksi.

Hameenhelmat pysyivät säädyllisesti polvien alapuolella, kevään tullen leveät helmat hulmahtelivat ja pastellisävyt olivat yhä vallalla. Miehusta oli tyköistuva, ja kaula-aukko hyvin säädyllinen.

Suurin muutos tapahtui hiusmuodissa. Suosiossa olivat olleet pitkät hiukset, jotka usein letitettiin ja kierrettiin ohimoille tai niskaan nutturaksi, mutta nyt oli kulovalkean tavoin leviämässä lyhyeksi leikattu, muotoiltu hiustyyli.

Se herätti nopeasti keskustelua myös koululaisten keskuudessa.

Eetu kuuli, kun hänen luokkansa pojat keskustelivat keskenään, ja aivan tahallaan niin lähellä, että hänkin sen kuuli.

Niilo sen aloitti.

- Miksi kaikilla kauniilla tytöillä on pitkät hiukset?

- Sanopas muuta? Erkki jatkoi vilkaisten altakulmiensa Eetua, joka seisoi sivummalla, hän itse oli salaa ihastunut Irjan pikkusisareen Mirkkuun.

- Ajattele Jokisen tyttöjä. Heillä kun on luonnonkiharat hiukset, niin miten kauniit ne olisivatkaan lyhyinä? Niilo sanoi painokkaasti.

Eetu kuuli huomautuksen, niin kuin pojilla oli tarkoituskin, mutta ei sanonut mitään, kääntyi selin ja lähti kulkemaan poispäin.

Niilo juoksi hänen jälkeensä ja kysyi vähän häkeltyneenä.

- Et kai loukkaantunut huomautuksesta?

- En toki, Eetu vastasi totisena ja jatkoi matkaansa.

Ajatus oli kuitenkin heitetty ilmaan, ja se ei jättänyt Eetua rauhaan.

223

Irjan lyhyet ihanasti kihartuvat hiukset, kauniisti soikeita pehmeitä kasvoja kehystäen, väikkyivät Eetun mielessä hänen sulkiessaan silmänsä sinä yönä.

Seuraavana päivänä Eetun tullessa vierailulle Irja oli leipomassa. Hän seisoi selin, kädet taikinassa, kun Eetu lähestyi takaapäin ja koppasi hänet syliinsä. Hän nosti jauhoiset kätensä ylös Eetun painaessa lempeän suudelman hänen huulilleen.

- Irja, voisitko sinä leikata hiuksesi muodinmukaisesti lyhyeksi? Eetu kysyi veitikkamaisesti hymyillen.

- Se sopisi sinulle hyvin.

- En missään tapauksessa, sillä isä sanoo, että hiukset ovat naisen kaunistus. Niin kuin ne Raamatun Absalomillakin olivat, Irja vastasi tuskin kuuluvasti.

- Niin arvelinkin, Eetu vastasi ykskantaan, mutta pakon edessä isäsikin on annettava periksi, hän nauroi, otti käsiinsä sakset ja napsautti hetkessä poikki Irjan toisen korkkikiharaletin.

- Nyt Irja menee parturiin, hän hihkaisi riemuissaan.

Kun isä tuli kotiin illalla Irja istui sohvalla selkä seinään päin.

- Lapsi kulta mitä sinulle on tapahtunut? Isä kysyi ihmetellen.

- Eetu sen teki, Mirkku ehätti vastaamaan sisarensa puolesta.

- Voi, voi, isä sanoi, ei mitään muuta.

Jälkeenpäin sisaretkin leikkauttivat hiuksensa lyhyiksi.

Isä oli heille vihainen, vaikka antoikin Eetulle anteeksi Irjan hiusten leikkaamisen.

Tämä kevät oli Irjan tähänastisen elämän vaikein. Hänen tunteensa riehuivat myrskyisinä suurimman onnen ja mustimman murheen välillä, ja lisäksi koulu vaati äärimmäis224

tä keskittymistä ja tarmokasta paneutumista viimeisiin kokeisiin.

Vain Eetun seurassa hän saattoi rentoutua ja nauttia onnestaan koko 19 vuotiaan tytönsydämensä täydeltä.

Kotona hän oli rauhaton, sillä Aarre vieraili heillä vieläkin usein, ja Irja tiesi vanhempiensa katseista menetelleensä väärin Aarretta kohtaan, kun oli hyljännyt tämän syvän rakkauden.

Lapsellisuudessaan hän oli 17 -vuotiaana luvannut olla Aarteen kanssa elämänsä loppuun asti. Kuinka tyhmä hän olikaan ollut mennessään sellaista vannomaan silloin, kun ei vielä tiennyt mitä rakkaus on. Hänen uskonnollismielinen sielunsa tunsi syviä omantunnontuskia.

Viimein hän päätti kertoa Eetulle Aarteen perjantaisesta vierailusta heidän tavatessaan seuraavan kerran Naisvuorella. Eetu näki jo Irjan surullisesta katseesta, että jotain ikävää oli tapahtunut heidän viimekertaisen tapaamisensa jälkeen.

Nyyhkien Irja sitten kertoi koko tapaamisen nojaten päätään turvallisesti Eetun rintaan. Eetu kuunteli lemmittynsä tilitystä raskain sydämin ja lohdutti parhaansa mukaan, vaikka tunsi viiltävää mustasukkaisuutta rinnassaan.

Tietäessään, että syy ei ollut Irjan, hän saattoi antaa anteeksi.

Sunnuntaina 23. toukokuuta 1926 Irja kertoi tavanneensa Aarteen viime perjantaina. Tämä oli puhunut hänelle rakkaudestaan ja ikävästään, ja oli ottanut hänet syliinsä ja sitten ………. Enempää ei Irja itkultaan saanut sanottua, mutta tästäkin ymmärsin tarpeeksi ja tikarina vihlaisi tuo tietoisuus sydäntäni. Vertavuotavin sydämin ajattelin rakastettuani tuon toisen syleilyssä, mutta kun jälleen katsoin hänen tuskaisina odottaviin kasvoihinsa, jotka vaativat tuomiotani, näinkin kaiken uudessa valossa.

225

- Koska sinussa ei ole mitään syytä, voin mielihyvin antaa anteeksi, sanoin lohdutellen sylissäni lepäävää nyyhkivää tyttöä.

- Tuntuu kuin raskas taakka olisi pudonnut sydämeltäni, kun ymmärrät minua, hän kuiskasi pyyhkien poskille valuvia kyyneleitä.

Irja kertoi sitten enemmänkin keskustelustaan Aarteen kanssa. Hän kertoi Aarteen puolustaneen tekoaan sanomalla, että hänkin halusi lyhyen hetken nauttia onnestaan, ennen kuin luovuttaa rakastettunsa minulle. Kyyneleet tulivat silmiini kuultuani tuon onnettoman rakastajan jalomielisestä eleestä. Kyyneleemme sulivat yhteen, kun painoin hellän suudelman Irjan yhä vapiseville huulille.

Koulu loppui, ja Irja sai hyvän päästötodistuksen. Matemaattiset aineetkin olivat tyydyttäviä Eetun tarmokkaan opetuksen ansiosta.

Irja oli pukeutunut koulun lopettajaisiin Kaukolan kansallispukuun. Hän oli hyvin kaunis tuossa tummansinisessä villahameessa, jonka helmaa reunusti ohut punainen tere. Hopeasoljella kiinnitetty liivi oli myös sininen. Otsaa kiersi koristeltu panta, josta riippui pitkät vyötärön alapuolelle ulottuvat silkkinauhat. Esiliina ja pitkähihainen pusero olivat vitivalkeat.

Eetu halusi jäädä vielä pariksi päiväksi Mikkeliin auttaakseen Irjaa hakupapereiden täyttämisessä, sillä Irja halusi päästä heti töihin voidakseen auttaa isää talolainan takaisinmaksamisessa.

Aurinko hymyili heille, kun he kävelivät hiljakseen, kädet toistensa vyötäisillä Sirkkapurolle. Pitkäksi toviksi he pysähtyivät sillalle ihailemaan veden virtausta ja kuuntelemaan sen iloista solinaa kivien välitse kiemurrellessaan. Peipposten ja keltasirkkujen iloinen viserrys säesti 226

puron lirinän sointia auringon ihanasti lämmittäessä paljaita kasvoja ja käsivarsia.

- Kirjoitathan minulle kesällä? Eetu katkaisi vihdoin hiljaisuuden.

- Kirjoitan, kirjoitan, ja odotan nyt jo ensimmäistä kirjettäsi, Irja kiusoitteli nauraen.

- Kunhan keskustelen kotona, niin ilmoitan ajankohdan milloin voit tulla Sakonkylään ja Heiskalaan, Eetu sanoi kiertäen kätensä tiiviimmin Irjan hartioille.

Kunhan se vain on pian, Irja huokaisi onnellisena.

Eetu tuskin huomasi kesän päässeen täyteen loistoonsa Irjaa ikävöidessään. Ensimmäiset päivät olivat kaikkein vaikeimmat, ennen kuin hän pääsi kiinni maatilan jokapäiväiseen elämään.

Särjen kutu oli parhaimmillaan ja isän kanssa kalalla käynti sai vihdoin elämän tuntumaan elämisen arvoiselta.

Hän aloitti myös vanhempiensa makuuhuoneen kunnostamisen, johon hän paneutuikin kaikella innolla ikävänsä karkottamiseksi. Irjan ikävää huokuva kirje täytti hänen sydämensä riemulla. Nyt hän vasta huomasi kaiken kauneuden ympärillään.

Vastauskirjettä kirjoittaessaan hän ihaili auringonsäteiden leikkiä kirjoituspöydällä, ja nautti avonaisesta ikkunasta tuulen sisälle kuljettamasta huumaavasta tuoksusta, jonka lumivalkoisena hohtava tuomi sai aikaan. Täällä puhtaan luonnon keskellä hän tunsi heräävänsä eloon pitkän, pimeän talven jälkeen.

Kaikki kevättyöt, perunan istutus, peltojen muokkaus, heinän- ja viljojen kylvöt, jopa vaivaloinen aidan teko, saivat hänen sydämensä sykkimään lämpimästi omaa elinympäristöään kohtaan. Hän nautti kaikesta, jopa siitä, että valmiiksi muokattu pelto piti jättää kesannolle, koska silläkin oli oma tarkoituksensa elämän pitkässä juoksussa.

227

Sunnuntaina 20. päivänä kesäkuuta 1926 Työskentelin ahkerasti saadakseni ajan kulumaan rattoisammin juhannusta ja Irjaa odotellessani. Kun vanhempieni kamari oli kunnossa, sai oma kamarinikin uudet tapetit. Olin vapaa, ja elämä hymyili minulle.

Irja puolestaan oli viettänyt tuskantäyteisiä päiviä odotellessaan ajan kulumista, sillä hän oli vihdoinkin saanut luvan lähteä Heiskalaan, ja viipyä siellä vaikka elokuuhun asti.

Siitä hän ymmärsi, että vanhemmat luottivat häneen ja hänen ratkaisuihinsa. Hän ei aikonut pettää rakkaiden vanhempiensa luottamusta, vaikka tiesi, että rakkaus toisi eteen vaikeitakin koettelemuksia.

Torstaina 24. kesäkuuta1926 Vihdoin tuli se kiihkeästi odottamani päivä, jolloin lähdin matkaan määränpäänäni Heiskala. Mielestäni juna kulki liian hitaasti ja pysähteli tavan takaa. Ihailin pelloilla näkyviä heinäseipäitä ja haasioita, joihin pääsisin kohta tutustumaan käsin kosketellen.

Pupe oli vastassa Pieksämäellä, josta jatkoimme linjaautolla Jäppilään. Jäppilässä Pupe vei minut kahvilaan odottamaan taksin tuloa. Kirkolta olisi Heiskalaan viiden kilometrin matka, jota emme viitsineet taivaltaa minun matkalaukkuani raahaten.

- Tuossa on minun kouluni, tuossa lampi, jossa putosin jäihin kansakoulussa ollessani, Pupe esitteli. – Tuo tuossa on pappila, tuossa kirkon vieressä, hän kertoi ylpeänä.

Käännyimme Sakonkylään vievälle tielle, joka veisi Heiskalaan. Tie oli ihana, se kulki korkealla kunnaalla, molemmin puolin oli järviä ja lampia.

228

- Tämähän on kuin Punkaharju pienoiskoossa, sanoin ihaillen.

- Pian olemme perillä, Pupe sanoi korvaani kuiskaten.

Jännitin, kun pysähdyimme ison maalaistalon eteen.

Asuinrakennus oli iso, punamultamaalilla kauniinväriseksi sivelty ja siinä oli valkoiset ikkuna- ja ovipielet. Maalaisidylliä parhaimmillaan ajattelin, kun minua tuli tervehtimään vanhahko pariskunta, Pupeni äiti ja isä. Äiti oli vakavanoloinen 67-vuotias lempeäkasvoinen nainen, mutta isän 65-vuotiaissa silmissä pilkahti leikkimieli, ihastuin häneen heti.

Satuimme tulemaan illallisen aikaan, joten tupa oli täynnä väkeä, omaa ja myös heinäntekijöitä.

Olin häkeltynyt, kun ympärilläni oli iso tuvallinen vieraita ihmisiä. Ennätin huomioida vain Pupen kaksi veljeä Vilhon ja Eemelin, sekä Vilhon vaimon Ainon, jonka helmoissa pyöri noin kolme vuotias Kauko poika ja ehkä vuoden vanhempi Atte.

Talon nuoret naiset kiinnostivat minua eniten, sillä heidän seurassaan tulisin varmaankin olemaan aina silloin, kun Pupe ei olisi lähettyvillä. Minä, jo 19 vuotias, tunsin kuitenkin olevani paljon vanhempi 17 vuotiasta Vienoa ja hänen pari vuotta nuorempaa sisartaan Kerttua, mutta he kiinnostivat minua suuresti.

Illallisen jälkeen Pupe esitteli minulle koko talon ja pihapiirin rakennuksineen. Tuulimylly on minun lempipaikkani, hän kertoi, ja sen saatoin hyvin ymmärtää, sillä ihastuin itsekin siihen rauhalliseen idylliin, mitä vanha rakennus huokui. Sen seinät saattaisivat kertoa satoja tarinoita, jos vain osaisivat, ajattelin sulkiessani vanhan tuulimyllyn oven.

Heiskalaa lähinnä olevassa naapuritalossa, Nyyssölässä emännöi Eetun sisarista nuorin Elsa, nyt 37 -vuotias to229

mera nainen, jonka taloudenpito oli vaurastuttanut entisestään vaurasta Nyyssölää. Isäntä Ville oli armoton hevosmies, ja Nyyssölässä oli Jäppilän komeimmat hevoset, sanottiin. Nyyssölän lapsista vanhin Elna, 14-vuotias nuori nainen, ja hänen pari vuotta nuorempi veljensä Hilpi olivat Heiskalassa tuttuja vieraita niin vapaa-aikoina, kuin työntiimellyksessäkin. Talon emäntä oli vielä lapsivuoteessa nuorimman poikansa Ilmarin juuri synnyttyä.

Kun heinät saatiin korjattua, oli hetken lepotauko maallakin. Eetu ja Irja käyttivät sen järvellä soutelemiseen ja onkimiseen. Ahvenia tuli niin Niinisestä Viäränrannasta kuin Soijinlammestakin, mutta kun Eetu kertoi, että kauempana on pieni suolampi, jossa uiskentelee pieni saari, niin Irja ei saanut sitä millään pois mielestään.

Maanantaina 12. heinäkuuta1926 Aamulla varhain lähdimme kohti suolampea. Sen nimi oli Merenlampi, mistä lie saanut noin oudon nimen? ihmettelin. Lammen rantaan tultuamme Pupe irrotti narulla rantaan sidotun pienen saaren. Siinä kasvoi yksi vaivaiskoivu ja muutamia pajuja paksun sammaleen keskellä.

Rannasta irtaannuttuamme minuun iski pakokauhu, kun näin saaren lipuvan kohti hetteikköistä vastarantaa.

Hyppäsin lampeen ja kauhuni kasvoi, kun näin tummanruskean veden käsivarsieni päällä. Räpiköin rantaan ja Pupe seurasi perässä nauraen. Ylös päästyäni lähdin pikaisesti juoksemaan takaisin, mutta horjahdin polulta, ja humpsis, painuin hetteikköön. Ihan viimetingassa Pupe sai kiinni hiuksistani ja veti minut tukevalle maaperälle.

Eetu muisteli jälkeenpäin uhkaavalta näyttänyttä tilannetta päiväkirjassaan.

230

Maanantaina 12.heinäkuuta 1926 Kävimme tekemässä lehdeksiä läheiseltä aholta. Minä lähdin näyttämään Irjalle Merenlammin uiskentelevaa saarta, ja Irja putosi kalojen vetelään asuinpaikkaan.

Tempasin hänet heti ylös, mutta hän oli jo likomärkä.

Pian alkoi sataa, ja me menimme läheiseen latoon pitämään sadetta. Loikoilimme tuoreitten lehdeksien päällä, ja salaa painoin kevyen suudelman hänen kylmettyneille huulilleen. Sade vain yltyi, joten lähdimme kotiin kuivattelemaan itseämme.

Heinäpellolla, heinäpellolla ja taas heinäpellolla. Eetu ahkeroi, niin, kuin tottelevainen poika ainakin, mutta miksi Irja ei ollut heinäpellolla? Eetu ei tiennyt, että äiti oli komentanut Irjan ja Kertun paimeneen.

Eetu tunsi äitinsä hyvin ja tiesi, että äiti oli hyvin suora vakavamielinen ihminen, joka ei paljon puhunut ja vielä vähemmän kysyi. Äiti suuttui, kun hän aamulla löysi nuorimman poikansa tyttöjen aitasta, mutta siihenkin oli pätevä selitys.

Sunnuntaina 25. heinäkuuta 1926 Meidän piti isolla joukolla lähteä aamuyöstä Suonenjoelle, mutta kun alkoi sataa aivan kaatamalla, niin matka peruuntui. Lähdimme nukkumaan. Kun tulin huoneeseeni, huomasin vieraan humalaisen miehen makaavan vuoteessani, ja sängyn vieressä oli suuri lätäkkö oksennusta.

Toiset olivat saattaneet juopuneen kyläläisen vuoteeseeni luullessaan minun lähteneen Suonenjoelle.

Käännyin ovelta takaisin ja menin tyttöjen aittaan. En herättänyt ketään, vaan painuin Irjan viereen puristaen hänet tiiviisti itseäni vasten. Toki suutelimme välillä, mutta nukuimme viattomasti suurimman osan yötä. Vieno ja Kerttu nukkuivat myös samassa aitassa.

231

Aamulla äiti tuli hakemaan vaatteitaan aitasta ja kun hän näki minut siellä, hän alkoi heti sättiä meitä. Irja loukkaantui syvästi, vaikka oli ihan syytön tapahtuneeseen, ja hän alkoi itkeä. Hänen kyyneleensä pahoittivat minunkin mieleni ja selitin asian äidille ihan perinpohjin, jonka jälkeen Irjakin vähän rauhoittui.

Irja ei tiennyt kyläläisten ilkeistä puheista, vaan nautti silminnähden vierailustaan Heiskalassa, sillä maalaiselämä ja talossa vallitseva lämmin ilmapiiri kolmen sukupolven kesken viehätti häntä suunnattomasti. Hän ei tiennyt, että Eemelin ja Eetun välille oli syntynyt kinaa siitä, että kylällä puhuttiin Heiskalassa koulutettavan uutta emäntää. Eetu selvitti veljelleen, että hän ei missään tapauksessa tule jäämään Jäppilään, joten asia selvisi veljesten kesken kaikessa sovussa.

Irja ei myöskään voinut aavistaa, että ei näkisi Eetun isää enää koskaan.

Lehdeksien teko aholla ja pyykinpesu Niinisen rannassa talon naisten kanssa sujui Irjalta yhtä hyvin kuin seuralaisiltaankin. Heinänteko, varsinkin silloin, kun he Eetun kanssa saivat olla samalla saralla, oli ihanaa, ja heinien latoonajo taivaallista.

Irjasta, Vienosta, Kertusta ja Nyyssölän Elnasta tuli hyvät ystävät sen kesän aikana.

Eetu halusi käyttää ystäväänsä vielä vanhimman veljensä, syksyllä 34 vuotta täyttävän Laurin ja hänen vaimonsa Olgan luona Kotamäessä, ennen Irjan kotimatkaa.

Irjasta se matka kruunasi koko hänen Heiskalan vierailunsa.

Sataa tihuutti, mutta lähdimme matkaan suunnitelmamme mukaan polkupyörillä. Sade yltyi yltymistään, joten ennen puolimatkaa olimme jo litimärkiä. Vaihdoimme kuivat vaatteet yllemme vasta perillä. Vietimme rattoisan 232

illan Olgan ja Laurin sekä heidän pian viisivuotiaitten kaksostensa Iidan ja Irjan kanssa.

Olga ohjasi meidät aittaan nukkumaan, jossa saisimme kuulemma olla rauhassa. Häkellyin, mutta en uskaltanut vastustaakkaan huomatessani Pupen viekkaan katseen.

Ihailimme kaunista kesäiltaa aitan portailla istuen pitkälle yöhön asti. Varovasti sitten hiivimme aittaan ja nukuimme sylitysten elämämme ensimmäisen yhteisen yön ilman mitään salailua. Muistan, että nukahdin Pupen lämpimiin suudelmiin joskus aamuyöstä. Pupe ymmärsi minua, vaikka huomasin, että hänen oli vaikea hillitä tunteitaan, mutta hän kunnioitti minun vakaumustani.

Irjan Sakonkylän loma alkoi lähetä loppuaan. Viimeisenä sunnuntaina iltapäivällä Irja ja Eetu päättivät lähteä Niiniselle soutelemaan. He soutelivat päämäärättä ja poikkesivat pieneen saareen kahvinkeittoon. Aika kului, ja ennen kuin he huomasivatkaan, aurinko alkoi laskea.

Järvi heidän edessään muutti väriään sitä mukaa kuin aurinko kulki länttä kohti. Auringonsäteet tanssivat virilaineiden pinnalla, ja airoista tippuva vesi, Eetun hiljalleen soutaessa, loisti timanttien lailla. Tuhannet timantit kiiltelivät auringon kajossa sen painuessa alemmaksi kohti metsänrajaa.

Heidän saapuessaan rannalle lähtivät lahdentakaiset puut vaeltamaan pitkin järvenpintaa muodostaen kuvajaiset tyyneen veteen. Ennen painumistaan metsän suojaan laskeva aurinko punastui ja värjäsi veden verenpunaiseksi.

- Voiko näin kaunista maisemaa olla olemassakaan?

Irja huokasi haltioituneena. – Tämän illan minä tulen muistamaan ikuisesti.

- Tämän näyn minä halusin antaa sinulle muistoksi Jäppilän vierailustasi, Eetu kuiskasi kiertäen kätensä tytön hartioille.

233

Kiitos sinulle!

Irja kohotti kasvonsa Eetun suudeltavaksi, ja käsi kädessä he lähtivät hiljaa astelemaan kotiin päin.

Elokuun 4. päivänä Eetu saattoi Irjan kotiin Mikkeliin ja vietti muutaman päivän Jokisilla. He kävivät tervehtimässä tuttuja paikkojaan Naisvuorella, Kaijunharjulla ja Sirkkapurolla. Ennen Eetun kotimatkaa he kävivät vielä soutelemassa Saimaalla.

Sunnuntaina 8.elokuuta 1926 Lähdimme soutelemaan Saimaalle ja menimme pieneen saareen. Soudin veneen pieneen lahdelmaan ison riippakoivun alle. Käveltyämme saaren keskelle istuimme keskustelemaan, ja ennen pitkää puheemme kiertyi Aarteeseen.

- Onko Aarre suudellut sinua? kysyin uteliaasti.

Irja ei vastannut, ja hänen vaitiolostaan ymmärsin, että noita ihania huulia oli suudellut jo kaksi ennen minua.

Lasse, silloin kun hän oli varastanut Irjalta suudelman ja sitten Aarre, jota ajatellessani tunsin aina tikarinpiston sisimmässäni.

Noita huulia olin aina pitänyt pyhinä. Tokko enää onkaan täydellistä viatonta naista, ajattelin. Te naiset, te naiset. Sokea minä olen ollut, kun olen ajatellut Irjan olevan erilainen kuin muut. En maininnut näistä ajatuksistani Irjalle, kun huomasin hänen tulleen alakuloiseksi.

Eetulle ei tullut hetkeksikään mieleen montako suudelmaa hän oli jakanut ennen Irjaa.

Heti seuraavana päivänä Eetun piti jättää Irjalle jäähyväiset palatakseen kotiin Jäppilään. Irja saattoi hänet asemalle, mutta he eivät voineet antaa edes jäähyväissuudel234

maa, sillä asemalla oli tungokseen asti väkeä. Eetun täytyi tyytyä vaan voimakkaaseen kädenpuristukseen ja hypätä junaan sen ollessa jo liikkeellä.

Kotona Heiskalassa aloitettiin elokuun 12. päivänä syysrukiinkylvö ja sitä jatkettiin vielä seuraavanakin päivänä. Sää ei ollut otollinen, sillä pitkä pouta oli kuivannut pellon pöliseväksi tuhkaksi.

Koko pelto oli yhtä tuhkaa. Kuitenkin siemenet peitettiin sinne, ja minä viimeistelin kylvöksen jyrällä. Sankka tomupilvi tuprahteli ilmaan jyrän tiivistäessä kylvösjälkeä.

Rukiinkylvön jälkeen aloitettiin edellisen ruissadon korjuu, niittämällä viikatteilla. Oman väen lisäksi oli mukana useita päiväläisiä niittämässä ja seivästämässä.

Ilma oli hiostavan kuumaa edelleenkin ja sitä jatkui aina sunnuntaihin asti, jolloin alkoi sataa. Sade oli hyvin tervetullut pitkän hellejakson jälkeen, eikä haitannut yhtään, vaikka satoi yhtäjaksoisesti kaksi päivää. Ilma raikastui, ja rukiinleikkuu oli sen jälkeen paljon miellyttävämpää.

Peltotöiden lomassa kävin postilla ja sain Irjalta kauan odottamani kirjeen. Se sai minut apeaksi, sillä hän kertoi olleensa Aarteen kanssa tanssikursseilla.

Luettuani sen kertaalleen silmäilin sitä sellaisella välinpitämättömyydellä, että ajattelin rakastanko häntä enää ollenkaan. Koko illan tunsin itseni täysin välinpitämättömäksi. Menköön ja tehköön niin kuin haluaa.

Minä taas teen täällä niin kuin minä haluan. Näihin tummiin ajatuksiin vihdoin nukahdin.

235

9. Omille teille (v. 1926-1927)

Juna jyskytti kohti Helsinkiä pyörät kolisten ja kilkattaen raiteita vasten metallien iskeytyessä toisiinsa. Irja istui torkkuen kovalla puisella penkillä ja säpsähti välillä, kun pää nytkähti ja painui vieressä istuvan vanhahkon herrasmiehen olkapäätä vasten.

- Ai, anteeksi, hän soperteli hieraisten nolona unisia silmiään.

- Ei se mitään, kivaahan se vain on, kun nuori sievä tyttö nojaa vanhan miehen olkapäähän, mies naurahti iloisesti. - Siitä onkin kauan, kun olen saanut olla nuoren neitosen tukena ja turvana. Minun tyttärentytär on lähes sinun ikäisesi, tyttäreni perheen luokse olen nytkin menossa. Mihin sinä olet matkalla? hän kysyi ja katsoi Irjaa ystävällisesti.

- Minä olen menossa sisareni luo Helsinkiin, hän on siellä töissä, ja minullekin on luvassa työpaikka hyvässä perheessä, Irja vastasi, katsoen luottavaisena vieressään istuvaan hyvin pukeutuneeseen herraan.

- Eikös noin nuoren tytön pitäisi olla vielä koulussa? mies oli ihmettelevinään. - Minun nimeni on muuten Martin, Hans Martin.

- Minä olen Irja Jokinen, ja lopetin keväällä koulun, kävin keskikoulun, ja nyt minun pitäisi päästä ansiotyöhön.

236

- Mihin sinä menet töihin? Anteeksi ei sinun tarvitse vastata jos et halua, Martin jatkoi.

- Minä menen erääseen saksalaiseen perheeseen taloudenhoitajaksi, Irja sanoi katsoen miehen ystävällisiin kasvoihin.

Hans Martin ilahtui silminnähden, ja kääntyi istuimellaan Irjaan päin.

- Jaa, että saksalaiseen, sepä sattui, minun isäni oli saksalainen, mutta hän on kuollut jo kauan aikaa sitten.

Heidän välilleen sukeutui vilkas keskustelu, ja suuresta ikäerosta huolimatta Irjasta tuntui siltä, että hän oli löytänyt tässä vanhassa herrassa sukulaissielun. Loppumatka meni kuin siivillä, ja tuotapikaa juna puuskutti Helsingin asemalaituriin, jossa Inkeri oli sisartaan vastassa.

Inkeri ihmetteli, kun Irja astui junasta alas vanhan hienon herran vanavedessä, joka kätteli häntä hyvästiksi ja lähti kävelemään poispäin muodikkaasti pukeutuneen naisen kanssa.

Inkeri oli minua asemalla vastassa ja vei minut luokseen asumaan siihen asti, kun pääsisin aloittamaan työt uudessa paikassani. Inkerin työnantaja, konsuli Myllerin rouva, tuli heti tervehtimään minua. Hän oli hyvin ystävällinen ja sanoi jo sopineensa attasea Staudemayerin rouvan kanssa minun palkkaamisestani. Huominen haastattelu olisi vain muotoseikka, sillä Inkeri oli kuulemma antanut niin hyvät suositukset, että minuun luotettiin ilman muuta.

- Minä osaan vain koulusaksaa, miten minä pärjään ruoan kanssa? päivittelin.

- Sanakirjan ja keittokirjan kanssa aluksi, ja vähitellen opit, se on parasta saksankielen opiskelua, Inkeri rohkaisi.

– Olenhan minäkin pärjännyt.

- Se on totta, ja voinhan myöhemmin etsiä haaveilemaani konttoripaikkaa, nyt ei minulla ole siihen edelly237

tyksiä. Menen Staudemayerille huomenna ja sitten teen lopullisen päätökseni, sanoin ja annoin Inkerille kunnon halauksen.

Irja saapui aamupäivällä Staudemayereille. Heidän kotinsa sijaitsi ihan Helsingin keskustassa, eräällä Mannerheimintien poikkikadulla. Elisabeth Staudemayer oli vilkas ja iloinen nuorehko nainen. Irjan piti pyytää häntä puhumaan selvemmin ja hitaammin, jotta olisi ymmärtänyt edes puolet hänen puheestaan. Hän katsoi Irjaa hetken ja pyysi sitten saliin istumaan.

-Rouva Myller on kertonut sinusta ja perheestäsi tarpeellisen, joten sinun ei tarvitse yrittää selittää saksaksi kaikkea, ja ymmärrän minä suomeakin vähän. Ajanmittaan opimme kyllä kommunikoimaan keskenämme paremmin.

Irja oli kiitollinen rouvan ymmärtäväisyydestä.

- Danke schön! hän sanoi arasti.

- Nichts zu danken Irja.

Rouva esitteli Irjalle kaikki huoneet, jotka olivat hyvin aistikkaasti kalustetut. Viimeiseksi he saapuivat ruokasalin kautta keittiöön, jonka vieressä oli pieni sievästi kalustettu huone, se olisi Irjan huone.

Ennen kuin Irja lähti, tuli talon isäntä attasea Staudemayer kotiin ja tervehti tyttöä ystävällisesti. Hän oli miellyttävä, tyylikkäästi pukeutunut, kerrassaan komea virkamies tummine viiksineen.

- Tule aamulla matkatavaroittesi kanssa, niin keskustelemme päivittäisistä rutiineistamme, rouva sanoi hyvästellessään.

Irja oli tyytyväinen ensivaikutelmaansa ja uskoi viihtyvänsä tuossa kauniissa kodissa ystävällisen isäntäväkensä kanssa.

238

Seuraavana päivänä rouva selitti Irjalle mitä taloudenhoitajan tehtäviin kuului ja kertoi tee- ja kahvihetkien, sekä aterioiden normaalit aikataulut. Muutoksista ilmoitan erikseen, hän täsmensi. Nopean puhetulvansa jälkeen hän sanoi lähtevänsä ostoksille ja pyysi Irjaa laittamaan päivällisen kello viideksi, jolloin attasea tulisi kotiin.

Pukeutuessaan tyylikkääseen puolitakkiin ja asetellessaan pientä sievää pillerihattua tumman kiharapaljouden päälle, rouva alkoi kiireesti selostaa Irjalle mitä kaikkea tämän pitäisi valmistaa päivälliseksi.

Irja pisti tarkasti kaiken mieleensä, sillä muistiinpanojen tekemiseen ei ollut aikaa.

Gekochte Kartoffeln und Möhren mit Gebratenes Kalbkoteletts. Natyrlich Brot, Butter, Milch und Salat. Enköhän minä löydä kaikki, yritin mongertaa.

Muut tuntuivat jotenkin tutuilta, mutta mitä nuo kartoffelit ja möörit ovat? Ei auttanut muu, kuin ottaa sanakirja esille. Voi hyvä tavaton, nehän ovat tuiki tavallisia ruoka-aineita, perunoita ja porkkanoita. Nauroin ääneen, kun asia selvisi minulle. Koulukirjan ravintolaa käsittelevissä kappaleissa oli kerrottu vain pihveistä ja kinkuista sekä hienoista jälkiruoka-annoksista, ja unohdettu käytännön ruokasanasto kokonaan.

Hyvänä apuna ruoanlaitossa ja kielenopiskelussa oli saksalaisen ja suomalaisen keittokirjan samanaikainen tutkiminen. Se oli minusta jopa mielenkiintoista, paljon hauskempaa kuin saksankäännökset koulussa.

Ensimmäisenä iltana en jaksanut lähteä Inkerin kanssa kaupungille, sen verran väsynyt olin päivän jännityksen lauettua. Otin kirjan talon kirjastosta, johon olin saanut vapaan käyttöoikeuden, ja menin hyvää yötä toivotettuani, omaan huoneeseeni.

Puin yöpuvun ylleni ja puikahdin vuoteeseen. Voi ihme, miten pehmeä patja, päivittelin, ja yritin tarkastaa 239

mitä se sisälsi, saamatta sitä kuitenkaan selville. Peite ja tyyny ainakin olivat untuvaa, niin kevyitä ja pehmeitä ne olivat. Upposin vuoteeseen miltei näkymättömiin, kun yritin syventyä lainaamaani kirjaan. Viimeiset ajatukseni ennen uneen vaipumista olivat, miten tästä hennoo herätä aamuvarhaisella. En edes Pupeani ollut muistanut koko päivänä, niin olin paneutunut tähän uuteen taloudenhoitajan rooliini.

Iltaisin Inkeri tutustutti sisarensa Helsinkiin ja sen moniin nähtävyyksiin. He kävelivät katuja ristiin, rastiin, ja nousivat välillä raitiovaunuun, joka oli Irjalle aivan uusi tapa matkustaa. He keskustelivat innokkaasti päivän tapahtumista ja sattuneista kommelluksista. Poikaystäviensä kanssa he olivat vilkkaassa kirjeenvaihdossa. Inkeri seurusteli yhä Jaskan, ensirakkautensa, kanssa. Usein he istuivat rinnakkain Kaivopuiston kallioilla lukemassa kirjeitään, ja kertomassa salaisuuksiaan.

Syksy lähestyi, puut kellastuivat ja vaahterat, joita Helsingissä oli joka puistossa, ja varsinkin sivukatujen varsilla, punertuivat päivä päivältä, hehkuen lopulta kuin leimuava nuotio keltaisesta kaikkiin punaisen vivahteisiin saakka. Myös Kaivopuiston jalkakäytäviä reunustavat pensaikot loistivat värikkään punaisina, toiset jopa sinipunaisina. Irja ei tuntenut juuri muita kuin happomarjapensaan, orapihlajan ja ruusut, mutta hän päätti ottaa selvää ihan kaikista, kuten hän Inkerille kehaisi.

- En olisi uskonut, että Helsingissä on näin kaunista, hän ihmetteli Inkerille, kun he kävelivät erästä kirkkoa ympäröivässä puistossa.

- Keväällä, kesällä ja alkusyksyllä Helsinki on kaunis, mutta jo parin, kolmen viikon päästä kaupunki näyttää nurjemman puolensa, Inkeri valisti.

- Miten niin, tuleehan syksy Mikkeliinkin, ja ilma viilenee, Irja ihmetteli.

240

- Helsingin syksy on toista maata, Inkeri valisti. Täällä on meri-ilmasto, ja kun tuuli alkaa puhaltaa mereltä, niin sää muuttuu jäisen purevaksi ja pistelee kasvoja kuin neuloilla.

- Älä pelottele, en minä kylmää pelkää, Irja nauroi ja tarttui sisarensa käsivarteen.

Tytöt lähtivät kävelemään käsikynkkää kotiinsa päin ensimmäisten monisormisten oranssinpunaisten syyslehtien putoillessa vaahterasta alas hiekkakäytävälle.

- Aloittaisitko Irja tänään ikkunanpesun? Rouva kysäisi seuraavana aamuna, kun olin siivoamassa aamukahvipöytää.

- Mikäpä siinä, sanoin sen enempää ajattelematta.

Hain ikkunanpesuvälineet ja aloitin askareet. Asuimme seitsemännessä kerroksessa ja uloimmat ikkunat eivät auenneet sisälle päin. Olin kotonakin pessyt ulospäin aukeavia ikkunoita, joten en ajatellut asiaa sen enempää, vaan otin kiinni ikkunanpielestä, roikuin ulkopuolella ja pesin ikkunan ulkopuolelta.

Katsahtaessani alaspäin säikähdin vähän huomatessani miten korkealla olin, mutta jatkoin työtäni varovasti. Äkkiä huomasin, että ihmisiä oli kerääntynyt alapuolelle, ja eräs herra huitoi käsillään ja huusi.

- Neiti, menkää heti sisälle sieltä, tuohan on hengenvaarallista. Miten teidät on sinne päästetty? Ikkunanpesijöille nuo tehtävät kuuluu.

- No hyvä on, huusin, ja huokaisin syvään hypätessäni alas ikkunalaudalta.

Onneksi se oli viimeinen ikkuna, sanoin puoliääneen.

Rouvalle en maininnut asiasta, ajattelin, että sanon seuraavalla kerralla, jos sellainen tulee.

241

Eetu oli aloittanut lukion viimeisen luokan. Hän oli päättänyt ottaa luvut vakavissaan, sillä hänellä oli tähtäimessä saada hyvä ylioppilastodistus voidakseen jatkaa opiskeluaan Helsingin yliopiston matemaattisessa tiedekunnassa.

Tosin hänen pitäisi suorittaa asevelvollisuutensa ennen opiskelemaan lähtöä, mutta sittenhän sekin olisi ohi.

Irjaa hän ikävöi koko nuoren hehkuvan sydämensä pohjasta, mutta onneksi hän saattoi vuodattaa kirjeissä koko sydämensä kaipuun. Irjan hellät kirjeet antoivat hänelle uskoa onnen jatkumiseen, ja uutta intoa koulun loppuun saattamiseksi.

Koulukaupunkiin tultuaan Eetu oli ikävissään käynyt Irjan kotona tervehdyskäynnillä. Siellä otettiin hänet avosylin vastaan, ja Eetusta tuntui siltä, että häntä oli suorastaan odotettu. Minut on siis vihdoinkin avoimesti hyväksytty perheeseen, hän ajatteli tyytyväisenä. Irjan kesäinen Sakonkylässäkäynti onnistui siis yli odotusten, ja herätti kotiväen luottamuksen. Ihanaa! Hän hehkutti sitä Irjalle seuraavassa kirjeessään, ja teki Irjan ylen onnelliseksi.

Syksy saapui nopeasti ja täydellä ryminällä, ainakin täällä Helsingissä. Tuuli riipi puista lehdet, ja laineet loiskivat vaahtopäisinä rantakallioita vasten tummanpuhuvan meren myllertäessä vihaisena. Vielä hetki sitten syksyn väreissä hehkunut luonto näytti surulliselle ja ikävälle.

Se sai minunkin mieleni alakuloiseksi ja voimakas kotiikävä iski kaikella voimalla. Kävelyretket Inkerin kanssa harvenivat ilmojen viilennyttyä, mutta sitten keksimme ruveta tekemään käsitöitä pitkien iltojemme ratoksi.

Kävimme Stockmannilta ostamassa liinakankaita ja merkkauslankoja sekä pitsinvirkkaustarvikkeita. Käsitöiden parissa vapaa-aikamme kuluivat rattoisasti syysmyrskyn mylviessä ulkona.

242

Irjan täytyi myöntää, että pääkaupunki näytti välillä myös paremman syksyisen puolensa. Aurinkoisina päivinä kauppatori oli mitä ihastuttavin paikka ihailla hedelmä-, vihannes-, ja kalarunsautta sekä värikästä ihmispaljoutta.

Iltaisin taas katu- ja mainosvalojen kuvajaiset Töölönlahden peilikirkkaasta pinnasta loivat satumaisen, epätodellisen tunnelman. Silloin Irja nautti täysin siemauksin vapaudestaan täällä oudossa ympäristössä vieraiden ihmisten keskellä.

Syksyä kesti pitkään, ja oli vaikea sanoa milloin se muuttui talveksi. Oliko se silloin, kun sadepisarat alkoivat hyytyä, vai silloin kun pureva tuuli ahavoitti poskipäät, vai silloinko kun meren pärskeet jäätyivät rantakiville.

Irja ei tiennyt talven saapumisesta, sillä hän oli vilustunut pahasti hyisen sään kourissa torilla käydessään, ja sairastui ankaraan kuumeeseen.

Meri ei ollut ehtinyt vielä jäätyä, kun minä sairastuin.

Olin kaikista varotoimenpiteistä huolimatta vilustunut, ja minuun nousi korkea kuume. Rouva antoi minulle jotain flunssalääkettä ja käski minun pysyä vuoteessa. Kuume ei kuitenkaan laskenut, ja minä hourailin kuumeen kourissa monta päivää. Miksi Inkeri ei soita, miksi Eetu ei kirjoita? mietin selvinä hetkinäni, ja voimani hupenivat päivä päivältä.

Vihdoin Inkeri tuli, ja säikähti nähdessään minut niin huonokuntoisena. Hän kutsui lääkärin, joka tutki minut.

- Potilaalla on ankara keuhkokuume. Hänen on päästävä heti pois Helsingin meri-ilmastosta. Onko teillä sukulaisia sisämaassa? hän kysyi.

- On, meidän koti on Mikkelissä, Inkeri vastasi säikähtäen.

243

- Viekää hänet heti sinne, minä kirjoitan lääkettä matkaa varten, lääkäri kehotti totisena. - Keuhkokuumeen kanssa ei ole leikkimistä, hän lisäsi.

Inkeri pelästyi, selvitti junien aikataulut, vei minut taksilla asemalle ja saattoi junaan.

Tuota pikaa istuin 39 asteen kuumeessa junassa, matkalla kohti kotia. Se oli raskas matka.

Inkeri sähkötti kotiin, ja isä oli minua Mikkelin asemalla vastassa ja vei taksilla kotiin.

Irja oli onnellinen päästessään vihdoin kotiin. Täällä minä paranen pian ja saan voimani takaisin, hän huokasi helpottuneena.

Eetu tuli vielä samana iltana kysymään huolissaan, - Eikö Irjasta ole kuulunut vieläkään mitään?

Hän oli kirjoittanut Irjalle monta kirjettä saamatta vastausta, joten hän oli äärimmäisen huolestunut.

- Mene tuonne kamariin odottamaan, niin minä keitän kahvit ja jutellaan sitten Irjan äiti sanoi salaperäisesti hymyillen.

Eetu meni alakuloisena huoneeseen, jossa Irjan sairasvuode oli. Hän käännähti huokaisten ikkunaan päin, ja hänen silmiinsä syttyi kirkas loiste, hänen huomatessaan vuoteessa makaavan rakastettunsa. Yhdellä harppauksella hän oli vuoteen vieressä, sulki syliinsä tuon rakkaan olennon ja painoi helliä suudelmia tytön tulikuumille huulille.

Myöhemmin Irja sai tietää, että Eetu oli kirjoittanut hänelle useita kirjeitä, ja Inkeri oli soittanut joka päivä.

Elisabeth rouva oli pantannut kirjeet, eikä ollut kertonut Inkerin soitoista. Hänen mielestään Irjan piti saada sairastaa rauhassa. Hän ei tiennyt, ettei Irjan sairaus ollut tavanomaista flunssaa, vaan keuhkokuumetta.

Inkeri kuitenkin sanoi rouvalle suorat sanat hakiessaan Irjan tavarat pois Staudemayereilta. Irjan ensimmäinen 244

työrupeama oli päättynyt vähän ikävästi tahattomaan väärinkäsitykseen ja ymmärryksen puutteeseen.

Irja toipui vähitellen, mutta koko talvisydän häneltä meni kuin sumussa. Päivät seurasivat toisiaan, mutta vanhempien hellä hoito ja Eetun päivittäiset käynnit helline kosketuksineen, saivat tytön huonoksi menneen yleiskunnon kohenemaan ja terveen punavärin palaamaan kalpeille kasvoille.

Helmikuun ensimmäiset auringonsäteet herättivät hänet kuin talviuntaan nukkuneen karhun pitkästä horroksesta.

Hän suorastaan pursui elämänhalua huomatessaan jaksavansa tehdä pitkiä kävelylenkkejä kaikissa tutuissa rakkaissa paikoissa. Mili, Mirkku tai Annikki olivat hänen seuranaan silloin, kun Eetu ei tenteiltään ennättänyt. Eetulle alkaisivat pian ylioppilaskirjoitukset ja hän oli paneutunut lukuihinsa täydellä tarmolla selviytyäkseen ylioppilaaksi mahdollisimman hyvin arvosanoin.

Eetun ylioppilaskirjoitusten aika oli meille kaikille jännittävää aikaa. Olimme hengessä mukana ja ainoa miten saatoimme auttaa, oli rukoilla hänen puolestaan. Jokaisen kirjoittamansa aineen jälkeen Eetu tuli meille kertomaan tunnelmistaan onnistumisensa suhteen. Olimme koko ajan luottavaisia, sillä Eetu oli viimeisen vuoden aikana ottanut takaisin aikaisempia laiminlyöntejään, ja tenttinyt kaikki lukuaineet kiitettävästi.

Vihdoin koitti se päivä, jolloin Eetu ryntäsi meille hihkuen riemusta.

- Olen läpäissyt kirjoitukset, ja vieläpä loistavin arvosanoin.

- Hienoa, tiesinhän minä, että minun Pupeni selviää, sanoin riemuiten. Ihanaa, että uurastamisesi ei ole mennyt hukkaan.

245

Minä, toipilas vieläkin, olin hyvin onnellinen hänen menestyksestään ja koetin saada takaisin voimiani voidakseni itse ojentaa hänelle ruusut sinä suurena juhlapäivänä.

Kevät oli tullut kohisten, ja luonto oli täydessä kukoistuksessa suvivirren kaikuessa Mikkelin yhteiskoulun juhlasalissa. 18 juhlapukuista nuorta, 10 tyttöä ja 8 poikaa odottivat malttamattomina etupenkissä lakittamistaan. Sydän paisui onnesta jokaisen rinnassa, ja sadat perhoset räpiköivät vatsassa sitä mukaa, kun oma nimi mainittiin ja hyväksytyt arvosanat luettiin. Ylioppilasluokan luokanvalvoja, historian ja maantieteen opettaja Jauhiainen painoi valkolakit uusien ylioppilaiden päähän ja toivotti heille onnea ja menestystä elämäntielle.

Irja hehkui onnea äidin ompelemassa hehkeän ilmavassa juhlapuvussa ruusukimppu käsissään. Puku oli vaaleaa violetinväristä silkkiä, joka leijui pilvenä hänen entisestään hoikistuneen vartalonsa ympärillä.

Suurenmoisen juhlan jälkeen Irja ja Eetu lähtivät kävelylle. He kävelivät ilman päämäärää, ja lähestyivät urheilukenttää. Puistotien lehmukset levittivät ympärilleen voimakkaan eksoottisen tuoksun. Kentän laidalla vihannoivat koivut olivat jo täydessä vihreydessään, ja ilmassa oli lumoava kevään tuoksu. Koivujen oksistosta kuului pesimispuuhissa olevien peipposten soinnukas viserrys.

246

Eetu ohjasi Irjan kentän laidalle istumaan, ja otti esille kameransa. Hän viritti kameran itselaukaisijan, kiirehti Irjan luo, veti hänet syliinsä, ja niin tuli yksi heidän elämänsä onnellisimmista hetkistä ikuistettua.

Eetun armeijaan lähtöaika lähestyi. Nuoret olivat päättäneet viettää jäähyväishetkensä Pieksämäellä, josta Eetu lähtisi seuraavana aamuna anivarhain kohti Käkisalmea.

7. pnä kesäkuuta 1927 Pupe oli minua Pieksämäen asemalla vastassa. Oli ihanan lämmin, aurinkoinen kesäpäivä. Aurinko paistoi meille tänään, huomenna olisimme jo erossa, emmekä tienneet milloin tapaisimme seuraavan kerran.

Kävelimme järven rantaan ja istahdimme rantakiville.

Järvi oli tyyni ja näimme sen peilissä kuvajaisemme.

Otimme toisistamme useita valokuvia, jotka olisivat lohtunamme pitkän eromme aikana. Minulla oli ylläni kaunis ruskeasävyinen niinsanottu tyylipuku, jossa oli leveä boordi helmassa ja isot pussihihat. Se oli tyköistuva, kapeauumainen ja leveähelmainen.

Nuoret lojuivat ruohikolla sinisen kesätaivaan alla useita tunteja vannoen rakkauttaan ja suunnitellen tulevaisuutta.

Nyt he olivat varmoja rakkaudestaan, ja siitä, että pitkäkään välimatka ei voisi heitä erottaa.

Ennen pitkää nälkä kuitenkin voitti, ja he lähtivät kylälle, kävivät asemaravintolassa syömässä, ja sitten Eetu esitteli Irjalle aikaisempaa koulupaikkakuntaansa. Illan tullen askel alkoi kuitenkin painaa, ja Lemmensillalta maisemia ihaillessaan he huomasivat lähistöllä vanhan ränsistyneen ladon.

- Hei, tuollahan me voimme istua ja levätä junan lähtöä odotellessamme, Eetu keksi ehdottaa.

247

- Käveleminen väsyttää minunkin jalkojani, Irja totesi, ja hyppäsi alas sillankaiteelta, jossa oli istunut.

Eetu mennä rymisteli jo alas ruohikkoista rinnettä junaradalle, jota pitkin pääsi ladon luo.

- Tänne nurkkaan on jäänyt vähän heiniä. Niistä saamme istuimiin pehmusteet, Eetu riemuitsi kasatessaan heiniä ladon oviaukolle.

Eetu kietoi päällystakkinsa Irjan hartioitten ympärille, ja istahti sitten viereen.

- Ettet vaan vilustuisi uudelleen, hän huolehti.

- Tämä ero tuntuu niin haikealle, Irja huokasi. Milloinkahan tavataan uudelleen?

- Kunhan pahin alokasaika on ohi, niin tulet Käkisalmeen minua tervehtimään, Eetu lohdutti ja painoi hellän suudelman Irjan hiuksille.

He eivät puhuneet paljon, sillä kaikki tärkeä oli jo sanottu, pelkkä toisen läheisyys riitti. Aamun sarastaessa he nukahtivat hetkeksi toisiinsa nojaten. Herättyään Eetu otti Irjan syliinsä ja painoi pitkän suudelman tytön huulille.

Parin tunnin päästä juna Käkisalmeen veisi Eetun pois mittaamattoman pitkäksi aikaa.

248

10. Kurkijoelle (v. 1927)

Lilli lensi kuin tuulispää ovesta sisälle ja heilutti kädessään päivän sanomalehteä.

- Irja, oletko lukenut työpaikkahakemukset? hän hihkaisi haltioissaan.

- En ole, Irja vastasi ihmeissään ja katsoi hämmästynyttä kotiväkeään.

- Me olemme Lillin kanssa seuranneet jo jonkin aikaa ilmoituksia päättääksemme minne voisimme hakea töihin, hän selitti, selvittyään ensi säikähdyksestään.

- Lehdessä on kaksi työpaikkailmoitusta Kurkijoelle, Lilli täsmensi huomatessaan ympärillään olevien ihmisten ihmettelevät katseet.

- Toisessa ilmoituksessa haetaan apulaista maanviljelyskouluun ja toisessa apteekkiin. Se maanviljelyskoulun paikka sopisi minulle, ja apteekkipaikka sinulle, Lilli riemuitsi ja vilkaisi Irjaa vaivihkaa, sillä hän tiesi, että Kurkijoelta oli vain noin 50 kilometriä Käkisalmelle, jossa Eetu palveli alokkaana.

- Voi, apteekkipaikkahan olisi ihana, mutta riittävätköhän minun taitoni siihen, Irja aprikoi.

- Aina kannattaa yrittää, Lilli kannusti. Minua kiinnostaa tavattomasti tuo maamieskoulu.

- Kurkijokihan on kaukana itärajalla Laatokan rannalla, äiti päivitteli.

249

- Ei kuitenkaan niin idässä, kuin Kivennapa, jossa minä synnyin, Irja valisti vanhempiaan.

- Rauhallistahan siellä on, ja minä niin haluaisin päästä elämässä eteenpäin, hän katsoi vetoavasti vanhempiinsa.

- Voittehan te yrittää, vai mitä mieltä isä on? äiti sanoi lopulta.

- Ei minulla ole mitään tyttöjen suunnitelmia vastaan, isä totesi ykskantaan, ja katsoi tyttärensä innostunutta ilmettä pyöreiden silmälasiensa läpi.

Niinpä tytöt laittoivat hakemukset vetämään, ja heidän riemunsa oli rajaton, kun he seuraavalla viikolla saivat kumpikin myönteiset vastaukset ja ilmoitukset, että työt pitäisi aloittaa välittömästi.

Tytöt pakkasivat pikaisesti tavaransa, ja Irja kirjoitti lyhyen viestin Eetulle Käkisalmeen iloisesta uutisestaan, ja niin he lähtivät suurin toivein matkaan. He matkasivat väliin junalla, väliin linja-autolla, ja matka tuntui kestävän ikuisuuden, sillä aikataulujen yhteensovittaminen oli vaikeaa, lähes mahdotonta.

Junan ikkunasta katsoessaan Irja totesi, että maisemat muuttuivat Antrean jälkeen yhä alavammiksi, muutamia kukkuloita ja kumpareita lukuunottamatta. Taloja oli yhä harvemmassa, mutta ne muodostivat isompia taloryppäitä.

Näytti siltä, että koko suku oli kerääntynyt yhteen, lähekkäin asumaan. Isot karjasuojat ympäröivät asuinrakennuksia ja runsaslukuinen karja laidunsi lähellä sijaitsevilla aidatuilla laitumilla. Jokiuomia risteili alangoilla leviten välillä pitkänomaisiksi järviksi.

Erään tällaisen tumman rämettyneen erämaajärven suistossa näkyi rähjäinen ränsistynyt kyläpahanen, josta ihmiset olivat paenneet viljavimmille maille jo kauan sitten. Yksinään kumpareella ovet repsottaen seisova puolilaho tsasouna oli varmasti nähnyt parempiakin aikoja, tytöt aprikoivat.

250

Kurkijokea lähestyttäessä ilmestyi esiin laajoja hyvin hoidettuja peltoviljelmiä, isoja maalaistaloja ja maatilarakennuksia, joiden välistä luikerteli joki toisensa jälkeen Vuoksen vesistön Laatokkaan laskevaa suistoaluetta kohti.

- Tällaista siis on täällä Karjalassa, jossa vanhempani asuivat minun syntymäni aikoihin, Irja puki ajatuksensa sanoiksi junan puuskuttaessa asemalle.

- Siitähän on aikaa jo kaksikymmentä vuotta, Lilli päivitteli.

Tytöt eivät osanneet ilmoittaa tuloaikaansa, joten heitä ei ollut kukaan asemalla vastassa.

- Eihän tämä niin iso kylä ole, ettei maamieskoulua ja apteekkia löydy, Lilli sanoi toiveikkaasti.

- Nyt kai meidän on sitten lähdettävä kummankin omille teillemme, Irja totesi tarttuessaan vanerisiin matkalaukkuihinsa.

Kurkijoen kirkonkylä eli Lopotti, oli alkuaan ollut kaupunki Tuure Oxenstjernan perustettua sen 20. toukokuuta 1668 hetken mielijohteesta vilkastuttamaan Laatokan vesiliikennettä. Vilkasta satamakeskusta ei Kurkijoesta kuitenkaan tullut, mutta siitä tuli ajansaatossa tärkeä rautateiden risteysasema. Kaupunkinimityskin häipyi unholaan lukuisten alueen omistusta koskevien kiistojen ja yhteenottojen seurauksena. Alue kuului Suomeen, mutta kuuluiko Suomi Ruotsiin vai Venäjään. Se kiista kesti kauan, sillä Suomi, puskurivaltiona idän ja lännen välissä oli ensiarvoisen tärkeä vaikuttaja.

Ruotsi sai valtakautenaan aikaan alueella viralliseksi uskonnoksi luterilaisen kristinuskon, venäläisen ortodoksisen valtauskonnon sijaan, mutta sopuisasti harjoitettiin molempia uskontoja rinnakkain.

Venäjän valtakaudella alettiin aluetta läänittää, ja näytti jo siltä, että maa siirtyy kokonaan yksityiseen omistuk251

seen suosikkiperiaatteella. Onneksi valtio päätti kylmästi ottaa maa-alueen haltuunsa, ja perusti hovitilalle 1874 Kurkijoen maamiesopiston, jossa annettiin korkeakoulutasoista opetusta. Elisenvaaran maanviljelyskoulu ja karjanhoito-opisto perustettiin parikymmentä vuotta myöhemmin.

Irja ja Lilli eivät tienneet paljoakaan tulevasta kotipitäjästään, mutta päättivät tutustua ympäristöön heti, kun se vain olisi mahdollista.

Lilli katseli hetken ympärilleen ja huomatessaan tutun tienviitan kiirehti heti laukkuineen asemalta poispäin.

- Hei, ja tavataan huomenna, hän huusi etääntyessään.

Irja oli pyörällä päästään, ratapiha oli valtavan iso, ja raiteita lähti joka suuntaan. Hänellä ei ollut aavistustakaan mihin suuntaan olisi pitänyt lähteä.

Hänen avukseen tuli kaksi asemalla joutilaana seisoskellutta poikaa, - Minne neiti on menossa? he kysyivät. – Tarvitsetteko opasta?

- Kiitos, olisin hyvin kiitollinen ystävällisistä neuvoista, hän sanoi suoden pojille kauneimman hymynsä. –Olen menossa tänne apteekkiin, hän sanoi näyttäen kädessään olevaa kirjettä.

- Siis, Elisenvaaran apteekkiin? Se on tässä lähellä, toinen apteekki on keskustassa Lopotissa tuon kukkulan takana lähempänä Laatokan rantaa, toinen pojista viittilöi.

- Minne se toinen neiti meni? poika kysäisi ohimennen.

- Hän meni maanviljelyskoululle, sattui huomaamaan sinne osoittavan tienviitan.

- Haluaisimme tutustua tähän kylään, kun olemme tulleet jäädäksemme tänne joksikin aikaa, voisitteko te opastaa meitä? Irja kysäisi ujosti kiitellessään poikia.

252

- Mielellämme, tulemmeko jo huomenna? pojat ilahtuivat.

- Iltapuolella sopii mainiosti, Irja lupasi painaen samalla apteekkarin ovikelloa, joka pirahti äänekkäästi.

Pojat pinkaisivat saman tien matkoihinsa heilauttaen kättään hyvästiksi.

Oven avasi keski-ikäinen tummaviiksinen vähän tanakka mies, jolla oli tummat, paksut kulmakarvat ja ruskeat ystävälliset silmät. Hänellä oli yllään tummansininen kotitakki, jossa oli satiinikaulus. Kädessään hän piti yhä savuavaa sikaria. Minua ei selvästikään oltu osattu odottaa tänään, ajattelin. Ojensin hänelle kutsukirjeen, ja kiirehdin sanomaan, - Olen Irja Jokinen, anteeksi, että en voinut ilmoittaa tulostani.

- Ei se mitään, sydämellisesti tervetuloa neiti Jokinen, hän puristi lujasti käsiäni pudotettuaan sikarinsa eteisen pöydällä olevaan tuhkakuppiin.

- Olen Oskar Piiroinen ja tämä tässä on vaimoni Aada, hän esitteli eteisaulaan saapuvan hoikkavartaloisen tumman viehättävän naisen.

Minut ohjattiin ison puurakenteisen apteekkirakennuksen yläkerrokseen ja sen kauniiseen vaaleasti kalustettuun päätyhuoneeseen, josta oli ihastuttava näköala Laatokalle päin. Laatokasta sisämaahan päin työntyvä iso vuono välkehti laskevan auringon valossa. Apteekkirakennus sijaitsi kumpareella, joten silmieni eteen avautui kaunis avara karjalainen maisema.

Irja oppi nopeasti hänelle määrätyt työt, jotka käsittivät lähinnä papereiden järjestelyä ja arkistointia, sekä hylly253

jen täyttämistä ja vähäisiä päivystysjaksoja apteekkarin kahvituntien venyessä joskus tavallista pitemmiksi.

Apteekissa oli Irjan lisäksi myös toinen harjoittelija, Irina, joka opiskeli apteekkialaa ammattikoulussa. Hän oli harjoittelemassa jo toista kesää, koska se sopi hänelle. Hän oli Kurkijoen pankinjohtajan tytär, joten hän saattoi asua kotonaan. Tytöt ystävystyivät nopeasti, ja liikkuivat usein kaikki kolme yhdessä.

Irja ja Lilli tutustuivat kylään ja sen nähtävyyksiin ensin opaspoikien ja myöhemmin Irinan suosiollisella avustuksella. Kylää halkovan Kurkijoen yli vei silta, joka johti luterilaiseen kirkkoon. Se seisoi uljaana kalliolla kolmen tien risteyksessä. Kirkon alttaritaulu esitti syntistä naista Jeesuksen jalkain juuressa, ja erikoista oli, että saarnastuoli oli sijoitettu alttaritaulun yläpuolelle.

Etäänpänä metsän reunassa oli toiminnassa oleva kreikkalaiskatolinen kirkko, sillä myös ortodoksinen uskonto kukoisti uskonnollisten karjalaisten keskuudessa.

Irjan ja Irinan lisäksi apteekin henkilökuntaan kuului myös kokenut farmaseutti, neiti Kiviniemi, joka oli ollut apteekkialalla lähes 20 vuotta ja täällä Elisenvaarassakin aina siitä asti, kun Piiroinen oli saanut apteekkioikeudet vuonna 1924.

- Irja neidin sopii varoa apteekkaria silloin, kun hän on ”hilpeällä tuulella”, neiti sanoi. – Joskus hän ottaa ryyppyjä vähän liikaa, ja silloin on syytä pysyä kaukana, jo rouvankin takia. Rouva on nimittäin hyvin mustasukkaista lajia.

- Minua kohtaan apteekkari on aina ollut hyvin kohtelias ja ystävällinen, Irja ihmetteli.

- Varoitin vain vastaisen varalle, neiti totesi pulloriviä järjestellessään.

- Pidän sen mielessäni, Irja sanoi hämillisenä päätään puistaen.

254

Olin Piiroisilla täysihoidossa. Heidän sisäkkönsä Elli Poskiparta oli ystävällinen, hymyilevä keski-ikäinen nainen, ikäloppu minun mielestäni, sillä hän oli täyttänyt jo neljäkymmentä vuotta. Hän laittoi äärettömän hyvää ruokaa. Eräänä päivänä hän kutsui yllättäen minut keittiöön. Kun aukaisin oven kynnyksellä luikerteli iso käärme. Kirkaisin ja paiskasin oven kiinni paukahtaen.

- Ei se ole käärme, se on ankerias, Elli nauroi vatsaansa pidellen.

- Miten se on noin suuri, jos se on kala? kysyin vieläkin vapisten.

- Laatokassa kaikki on isoa, hän valisti nauraen iloisesti.

Ankeriaasta hän laittoi meille päivällisen ja se oli erikoisen hyvää.

Ystävystyin Ellin kanssa nopeasti, ja vietin monta hauskaa hetkeä hänen kanssaan keittiössä.

Pian Kurkijoelle saavuttuaan Irja sai Eetulta kirjeen, jossa tämä pyysi häntä viikonlopuksi Käkisalmeen. Matkaa oli vain viisikymmentä kilometriä, mutta pölisevä mutkainen tie sai Irjan voimaan pahoin. Onneksi he löysivät matkustajakodin, jossa Irja sai levätä hetken ennen kaupunkiin tutustumista.

Nuorten sydämet olivat pakahtua onnesta heidän saadessaan pitkästä aikaa istua hiljaa sylikkäin ja vaihtaa helliä katseita kiihkeiden suudelmien välillä.

- Voi, kun minulla on ollut sinua ikävä, Irja sanoi haudaten kasvonsa Eetun karkeaa asetakkia vasten.

- Ei niin ikävä, kuin minulla sinua, Eetu vastasi puristaen tytön lujemmin rintaansa vasten. Minä pelkäsin jo, etten saa iltalomaa, kun meillä astui voimaan iltalomakielto.

255

- Miten sitten onnistuit? Irja kohotti ihmettelevän katseensa noihin ihaniin sinisiin silmiin.

- Sanoin, että serkkuni tulee kaupunkiin illalla.

Irja naurahti hämillään.

- Vai olen minä sinun serkkusi?

- Nyt, kun olet levännyt haluan esitellä sinulle kaupunkia, Eetu sanoi iloisesti. – Joko olet valmis lähtemään?

- Käkisalmea sanotaan omenankukkien kaupungiksi, hän jatkoi. - Täällä on paljon puistokujia ja omenapuita, jotka tosin ovat kukkineet jo ajat sitten.

- No lähdetään sitten, Irja sanoi nousten vastahakoisesti Eetun sylistä.

Eetu ohjasi Irjan ensin kaupungin keskustassa olevaan isoon puistoon, jossa kasvullisuus oli rehevää.

Omenapuut, lehmukset, jalavat ja vaahterat reunustivat lukuisia puistokujia. Vanhan kaupunginosan puutalot olivat koristeellisia ja hyvin hoidettuja. Kaupunki oli uinunut isonvihan jälkeen melkein 200 vuotta, mutta Suomen itsenäistyttyä ja rautatien valmistuttua se alkoi jälleen kukoistaa.

Käkisalmen vanha linna sijaitsi Kalliosaarella, jonka näkötornista avautui silmiähivelevä näkymä yli kaupungin ja sitä ympäröivän Vuoksen vesistön. Laatokan laaja selkä avautui taaempana. Linnaa ympäröi toinen kaupungin puistoista runsaine kukkaistutuksineen. Maiseman ylle kohosivat kahden kreikkalaiskatolisen ja yhden luterilaisen puukirkon tornit. Uusi luterilainen kivikirkko oli vielä keskeneräinen.

- Tuolla viereisellä niemellä sijaitsee meidän kasarmimme, Eetu valisti.

- Sekin lienee ollut aikanaan saari, silloin kun sotilastukikohta sinne rakennettiin.

Käkisalmen kaupunki koostui uudesta ja vanhasta kaupungista, mutta se oli kokonaisuudessaankin aika pieni, joten tärkeimmät nähtävyydet oli pian katseltu, ja Eetu 256

lähti opastamaan Irjaa asemaravintolaa kohti. He kävelivät nauraen ja ilakoiden kädet toistensa vyötäröllä, kunnes Eetu jähmettyi hetkeksi paikalleen.

Heitä vastaan tuli Eetulle iltaloman myöntänyt kapteeni. Pahasti säikähtäen Eetu tönäisi Irjan etäämmälle ja teki punastuen kunniaa esimiehelleen, joka hymyili Irjaa vilkaisten.

Eetun iltaloma päättyi aivan liian pian, ja hänen oli jätettävä hellät jäähyväiset rakkaalleen ja palattava ennen puoltayötä kasarmille. He puristautuivat vielä kerran toisiaan vasten ja vaipuivat pitkään polttavaan suudelmaan.

Irjasta tuntui kuin hänen sydämensä olisi kietoutunut pehmeään pumpuliin hänen luodessaan viimeisen katseensa poikaan, tämän sulkiessa oven takanaan.

Eräänä päivänä apteekkari kysyi Irjalta, - Voisiko neiti Jokinen lähteä kanssani kauppaan, kun huomenna on vaimoni syntymäpäivä, ja minun on niin vaikea keksiä hänelle lahjaa.

- Osaankohan minä siinä auttaa, epäröin.

- Kyllä pikku-neidistä olisi varmasti suuri apu, hän vakuutteli.

Lupasin, sillä halusin olla ystävällinen, kuten hänkin oli ollut. Lähdimme jalkaisin matkaan, ja apteekkari ehdotti, että oikaisisimme vaaran yli. Kiipesimme vaaran laelle, josta oli ihastuttavan kaunis näköala Laatokalle. Huokasin ihastuksesta kun huomasin, että ympärillämme kasvoi valtoimenaan ihania violetinvärisiä kukkia. Oikea kukkameri, ihastelin ja ryhdyin poimimaan niitä rouvalle viemisiksi. Äkkiä hätkähdin, kun tunsin, apteekkarin käden vyötärölläni. Heitin kukat käsistäni ja lähdin juoksemaan alas rinnettä kylää kohti.

257

- Senkin gaselli, apteekkari nauroi vallattomasti.

Minua ei naurattanut ollenkaan. Takaisin tulimme tietä pitkin, ja minä kävelin totisena sanomatta sanaakaan koko matkalla. Apteekkari pyysi käytöstään anteeksi ja esitti sinunkauppoja, mutta minä kieltäydyin jyrkästi.

Oli rouvan 40-vuotisjuhlat. Hän oli kutsunut vierailulle kaikki kylän silmäätekevät. Armoitettujen joukossa olivat myös apteekin neitoset. Tilaisuus oli juhlava ja tarjoilu ensiluokkaista. Tarjolla oli samppanjan lisäksi myös boolia. Irja ei ollut koskaan maistanut alkoholia, eikä oikein tiennyt miten siihen pitäisi suhtautua, ettei tulisi kipeäksi.

Samppanjalasin hän otti kohteliaisuuden vuoksi ajatellen, ettei se kai niin voimakasta ole. Boolitarjoilusta hän kieltäytyi pientä tilkkaa lukuun ottamatta.

Vieraiden lähdettyä rouva tuli luokseni ja sanoi vihaisena, - Häpäisit minut, kun et ottanut boolia.

- En ole koskaan ollut tällaisissa juhlissa, enkä ole ennen nauttinut alkoholia, sanoin hiljaa.

- Halusitko näyttää olevasi parempi kuin muut?

- Minä olen kasvanut uskovaisessa kodissa, koettakaa ymmärtää minua, selitin alakuloisena.

En usko, että selitykseni auttoi, sillä rouva oli vihainen monta päivää. Tunsin itseni epävarmaksi ja aloin epäröidä olenko sittenkään oikealla alalla.

Apteekkari kävi yhä ystävällisemmäksi ja rouva yhä mustasukkaisemmaksi. Irja luovi siinä välissä yrittäen ymmärtää molempia ja pysytellä herrasta mahdollisimman etäällä, ettei aiheuttaisi harmia isäntäväelleen.

258

Hän oli ylen onnellinen Eetun soittaessa ja pyytäessä häntä viikonlopuksi Viipuriin, jonne hän oli siirtynyt aliupseerikouluun. Irja oli ollut pojasta jo huolissaan, kuultuaan tämän olevan sairaalassa oudon ihottuman vuoksi.

Juna porhalsi Hiitolan, Sairalan ja Kavantsaaren kautta ohittaen Antrean keskustan. Maasto oli alavaa ja useiden pienien järvien ja lampien kirjomaa. Irja kuunteli ihastellen vilkasta karjalaista puheensorinaa, jossa oli hänelle paljon outoja sanoja. Ihmisten pukeutuminenkin oli erilaista kuin Mikkelin seudulla. Näissä mietteissä ja odotuksen ihanissa tunnelmissa aika kului rattoisasti, ja ennen kuin Irja huomasikaan puuskutti juna Viipurin asemalle.

Nuorten jälleennäkeminen oli autuaan onnellista. Kaiken kansan nähden he eivät voineet muuta kuin puristaa lujasti toisiaan käsistä.

Eetu oli varannut Irjalle majapaikan Linnansillan läheltä Torkkeli Knuutinpojantorin laidalla sijaitsevasta majatalosta, josta ei ollut Sorvalin kasarmille kuin sillan ylitys.

Irjan majoittauduttua he lähtivät tutustumaan Viipurin nähtävyyksiin.

Lauantaina 29. lokakuuta 1927 Lähdimme kävelemään kohti Monrepos’n kuuluisaa maisemapuistoa. Se oli 2,5 kilometrin päässä kaupungin keskustasta. Puiston siimekseen päästyämme Puppe istui jäiselle penkille vetäen minut syliinsä.

- Ettet vaan paleltuisi, hän kiusoitteli.

- Sinun lähelläsi minulla on aina lämmin olla, vastasin hymyillen ja painoin pääni hänen rinnalleen.

Paksun sarkamanttelin lävitsekin saatoin tuntea hänen sydämensä kiivaan sykkeen ojentaessani huuleni hänen 259

suudeltavikseen. Istuimme hiljaa kauan aikaa, ennen kuin aloimme kertoa kuulumisiamme.

Talvinen, luminen luonto oli kaunis auringon alkaessa jo painua mailleen, valaisten viimesäteillään heidän ylleen kaartuvia huurteisia kaariportteja. He kiikkuivat kuin pienet lapset puiston kaarisillalla ja ihailivat taidokkaasti leikattuja puita, jotka ojentelivat paljaita kyhmyisiä oksiaan kohti tummuvaa taivasta. Pian heidän täytyi kuitenkin palata takaisin, sillä Eetun pidennetty päiväloma päättyi kello 9 illalla.

Sunnuntai 30.lokakuuta 1927 Puppe sai päiväloman ja tuli minun luokseni heti aamutarkastuksien jälkeen. Lähdimme kaupungille ja katselimme nähtävyyksiä aikamme, kunnes Pupen piti palata kasarmille.

Hän sanoi pääsevänsä vielä iltalomalle, ja pyysi minua jäämään vielä illaksi Viipuriin. Olin luvannut palata sunnuntaina takaisin, mutta halusin viettää vielä yhden illan Pupen kanssa ennen hänen Haminaan lähtöään.

Soitin siis Kurkijoelle emännälleni kysyäkseni lupaa saapua vasta maanantai-aamuna, mutta hän vastasi tylysti, että jos et tule takaisin tänään, niin ei ole enää tulemista.

Junan lähtö oli jo käsillä, enkä tavoittanut Pupea, joten jätin kaikki kohtalon huomaan.

Kohtalo oli tyly, ja niin päättyi Irjan Kurkijoen aika ja apteekkialaan perehtyminen. Loppujen lopuksi Irja oli onnellinen ratkaisusta, sillä hän ei tuntenut viihtyvänsä isäntäväkensä taloudessa.

Kurkijoki oli kaunista karjalaista seutua, ja Irja olisi halunnut tutustua tähän osaan Suomea, ja sen iloiseen karjalaiseen väestöön paremmin, mutta koska apteekkarin 260

rouva teki sen mahdottomaksi, niin siihen oli pakko tyytyä.

Irjan työtoveri Irina oli kertonut, että keväällä koko Kurkijoki oli yhtä kukkamerta, sillä sinivuokot, kangasvuokot, kullerot, kiurunkannukset ja mäkitervakot peittivät kaikki aurinkoiset rinteet. Myös monet harvinaiset linnut, kuten satakieli, kuhankeittäjä, punavarpunen, ruisrääkkä ja tarhapöllö olivat löytäneet täältä mieluisat pesimispaikkansa. Merimetsoakin oli tavattu Laatokan maisemissa.

Tähän kaikkeen Irja olisi halunnut tutustua Kurkijoen aikanaan, mutta ikävä kyllä, hän ennätti viettää siellä ainoastaan yhden syksyn.

Kaikkein vaikeimmalle hänestä tuntui ero Lillistä, joka jäi vielä Kurkijoen maatalousoppilaitokseen joksikin aikaa.

261

11. Asetakki ja pussihousut (v. 1927-1928)

Olen toisten maalitauluna enkä tiedä milloin kuula poksahtaa päähän ja kynä putoaa kädestäni.

Täällä on koko pataljoonan ampumaharjoitukset, jossa on läsnä divisioonan komentaja, ja meidät, kahdeksan poikaa, komennettiin valvomaan, että sivulliset eivät loukkaannu.

Makaan taulujen takana pienen kumpareen suojassa ja koko ajan kuulat vinkuvat pääni päällitse kuin vihaiset ampiaiset. Ei tässä todellista vaaraa ole, kun jaksaa pitää päänsä alhaalla, mutta nyt alkaa jäsenet jo puutua.

Olen maannut tässä jo kolme tuntia ja tähystellyt ympärilleni. Päivä on varmasti illassa ennen kuin tämä kidutus loppuu, mutta en halua saada rumia arpia kasvoilleni, sillä silloin ei Irjakaan enää välittäisi minusta.

Paljon mieluummin painaisin pääni hänen syliinsä, kuin tähän märkään elokuiseen mättääseen.

Kasarmi, jossa alokkaat palvelivat, sijaitsi Käkisalmen Uuden linnan alueella Laatokan rannalla, aivan uloimmaisella kallioisella niemellä. Se oli nykyisin puolustusvoimien käytössä, kuten kaupungin ulkopuolella sijaitseva laaja lentokenttä-aluekin.

262

Uusi linna oli toiminut valmistuttuaan ensin sotilastukikohtana, sitten vankilana, mielisairaalana, ja nyt 1920luvulla kasarmeina.

Silta johti läheiseen Kalliosaareen, jota hallitsi Käkisalmen vanha linna suurine rehevine puistoineen. Se oli rakennettu viisaasti näkyvälle, helposti puolustettavalle paikalle suojaamaan kaupunkia lukuisilta vihollisilta.

Käkisalmi oli ollut aikoinaan kukoistava kauppakaupunki. Se oli aikoinaan Novgorodin jälkeen toiseksi suurin kaupunki, mutta tuhoisat tulipalot ja lukuisat sodat Ruotsin ja Venäjän välillä runtelivat sitä ankarasti. Isonvihan aikaan kaupunki hävisi lähes kokonaan, kunnes sen uusi kukoistuskausi alkoi.

Eetun armeijaan astumisesta 8.6.1927 oli kulunut jo yli kaksi kuukautta, ja sotilasvalastakin, joka vannottiin 11.7.1927 jo kuukauden verran, ennen kuin hän sai viimeinkin lomalitteran.

Hän joutui odottamaan junanvaihtoa Viipurissa kaksi tuntia, ja tapasi asemalla yllättäen Irjan äidin, joka oli kauppamatkoillaan ja oli nyt menossa kotiin Mikkeliin.

Matka sujui rattoisasti heidän keskustellessa keskenään.

Eetu kertoi alokasajastaan ja Elli kertoi Mikkelin kuulumisia.

Perjantaina 13.elokuuta 1927 Aamulla varhain saavuimme Mikkeliin. Irja oli sisariensa kanssa vielä nukkumassa saavuttuamme hänen kotiinsa.

Irjan isä käski minun mennä yllättämään tytöt. He yllättyivätkin, eikä Irja suinkaan vähimmin.

- Oi Pupe! hän huudahti astuttuani sisään.

Tempasin hänet syliini ja pitelimme toisiamme käsistä, sillä muuta emme toisten nähden voineet.

263

Aamiaisen jälkeen lähdimme tutustumaan vanhoihin rakkaisiin tapaamispaikkoihimme Naisvuorelle ja Kaijunharjulle, jossa saimme olla rauhassa ja vaihtaa hellät suudelmat. Oi millaista onnea nuo suudelmat tuottivatkaan. Veremme liekehtivät ja sydämemme sykkivät toisiaan vasten kunnes tunteemme sulivat yhteen valtavaksi aalloksi. Istuimme Naisvuorella tutuksi tulleella penkillämme kunnes aamuaurinko kultasi purppuranpunaisilla säteillään järventakaisen metsän reunan. Se herätti meidät uinailustamme elämän karuun todellisuuteen.

24.8-28.8.1927 Seuraavan viikon ohjelmassa meillä oli konekiväärin käsittelyä, tähtäämistä ja lataamista, suljettua järjestystä eli sulkeista, kunniantekoa sekä käännöksiä liikkeessä.

Vanhemmalla ikäluokalla oli taisteluharjoitus Laatokan rannalla. Me seurasimme taistelua. Käytössä oli useita aselajeja, kiväärejä, pikakiväärejä, konekiväärejä ja jalkaväkitykkejä. Niiden aikaansaama musiikki oli melkoista. Se antoi pienen aavistuksen siitä mitä sota todellisuudessa on. Viikonloppuna oli tupatarkastus ja sitä seurasi iltalomakielto.

Perjantaina 2.syyskuuta 1927 Onnistuin pistooliammunnassa ja sain viidellä laukauksella 41 pistettä, joka oli kolmanneksi paras koko komppaniassa.

Seuraavana päivänä oli ensimmäinen 14 kilometrin marssi - täysi pakkaus selässä. Alku meni kevyesti, mutta sitten alkoivat hihnat painaa hartioita niin, että loppu oli täyttä tuskaa.

Sunnuntaina 11.syyskuuta 1927 Heti pukeuduttuani lähdin kasarmin portille kysymään oliko kukaan käynyt minua kysymässä. Saatuani kieltei264

sen vastauksen menin takaisin kasarmille ja sain heti kuulla, että serkkuni oli pyytänyt minua tulemaan keskuskahvilaan. Tiesin heti kuka tuo ”serkku” oli.

Irjan tavattuani lähdimme kaupungille kävelemään, sillä minulla oli koko päivä vapaata ja onnistuin saamaan kapteenilta vielä iltalomankin.

Kävelimme huomaamattamme Kalliosaareen asti ja sen uloimmalle kalliolle katselemaan ihanaa maisemaa ja Laatokan kimaltelevia aaltoja.

- Et usko Irja kuinka monesti olen seisonut tällä samalla paikalla ja uneksinut, että saisin olla täällä sinun kanssasi, sanoin haaveillen.

- Olen onnellinen, että saan sinun kanssasi nauttia tästä näkymästä, Irja sanoi katsoen minua ihanilla sädehtivillä silmillään.

Löysimme suojaisan paikan, jossa saatoimme vaihtaa kauan kaipaamamme suudelman piilossa vierailta katseilta.

Heti seuraavana päivänä Eetulla oli lähtö aliupseerikouluun Viipuriin. Lähtö viivästyi muutamalla tunnilla, joten he matkasivat Irjan kanssa samalla junalla Hiitolan asemalle asti. Irja jatkoi matkaansa Kurkijoelle Elisenvaaran asemalle ja Eetu vaihtoi joukkueensa kanssa Viipurin junaan.

Historiasta kiinnostuneena Eetu oli ottanut selvää Viipurin aikaisemmista vaiheista kuultuaan aliupseerikoulun sijaitsevan Viipurin Sorvalissa.

Vanha Suomi ja Viipuri sen osana oli liitetty jo vuonna 1812 Suomen Suuriruhtinaskuntaan. Vuonna 1917, kun Suomi julistautui itsenäiseksi Viipuri oli Suomen sodassa 265

punaisten aluetta, kunnes valkoiset valloittivat sen huhtikuun 24. päivänä 1918.

Torkkeli Knuutinpojan vuonna 1293, kolmannen ristiretken aikana perustama Viipurin linna joutui nyt Suomen armeijan haltuun ja 208 vuotta kestänyt venäläisen varuskunnan valtakausi murtui. Viipuri nousi pikkuhiljaa itäisen Suomen keskukseksi ja oli aikanaan Suomen toiseksi suurin kaupunki.

Viipuri oli ollut ammoisina aikoina muurin ympäröimä, ja jäänteenä siitä oli Keskiajan lopulta peräisin oleva Raatitorni ja Pyöreätorni, eli Pässinlinna. Pässinlinna oli kunnostettu ravintolakäyttöön neljä vuotta sitten.

Pojat ihailivat asemalta kasarmille kävellessään Pyöreäntornin erikoista ulkonäköä, ja tuumasivat, että siellä pitää päästä käymään iltalomalla. Jos päivärahat eivät riitä ruokailuun, niin ainakin kahvikupposen siellä voi nauttia.

Viipurissa Sorvalin kasarmilla 16. syyskuuta 1927.

Illalla oli meidän joukkueen vuoro kuoria perunoita, mutta koska minusta oli paljon mukavampaa istua sotilaskodissa lehtiä lukemassa, niin menin sinne. Moni muukin ajatteli samoin, joten tulimme isolla joukolla takaisin vasta iltahuudolle. Vääpeli palkitsi meitä ”tehtäviemme tunnollisesta suorittamisesta” neljän päivän perunankuorinnalla. Tästä armonosoituksesta pääsi osalliseksi 29 sielua, minä muiden muassa.

Sulkeisetkaan eivät tainneet meiltä oikein onnistua, koska saimme palkaksemme ”voimistelua”, joka tarkoitti santsia 4 tupapalvelusta.

Lähipäivät kuluivatkin sitten erilaisten harjoitusten merkeissä, vapaa-ajat tupapalveluksessa ja illat perunankuorinnassa.

266

Perjantaina 26. syyskuuta 1927 Taisteluharjoitusta varten marssimme Sorvalista Tienhaaraan noin kymmenen kilometrin päähän. Harjoituksemme ei sujunut johtavan upseerin vänrikki Mustosen mielestä tarpeeksi mallikkaasti, joten ruokailuun lähtiessämme kuului tuttu komento, ”laulakaa”! Kului monta minuuttia ennen kuin kuului mitään. Sitten joku aloitti laulun, mutta siitä ei tullut mitään. Lopuksi syntyi täysi hiljaisuus, jonka keskeytti johtajamme komento: kaarto vasempaan, mars!

Hammasta purren ja nälkäisinä käänsimme selkämme kasarmille ja palasimme entiselle harjoituspaikallemme.

Siellä seurasi sulkeista noin 10 minuuttia kaikki mars, mars tahdissa. Sen jälkeen järjestyimme uudelleen jonorivistöön ja lähdimme marssimaan suuntana kasarmi.

Emme ehtineet montakaan askelta, kun kuului taas komento, ”laulakaa”!

Tällä kertaa ei tuo komento herättänyt meissä ollenkaan vastakaikua. Saimme jälleen kääntää selkämme kasarmille, ja ajattelimme, että tänään emme pääse ollenkaan ruokailemaan, mutta kaikkien ihmetykseksi käännyimme kohta takaisin kasarmille päin. Nyt ei enää kuulunut ”laulakaa” komentoa.

Pojat pääsivät päivälomalle melkein joka sunnuntai, ja saivat usein iltalomaa. Iltaisin oli Urheilijaintalolla tanssiaiset ja joskus Eetukin lähti tuulettumaan. Kerran hän sattui tanssittamaan tyttöä, joka oli kotoisin Mikkelin lähistöltä ja oli käynyt neljä luokkaa Mikkelin yhteiskoulua.

He keskustelivat vilkkaasti yhteisistä tuttavista, ja Eetu katsoi velvollisuudekseen saattaa tytön kotiin.

Hänen palatessa kasarmille päin, alkoi raivota ankara myrsky. Valtava aallokko vyöryi yli Sorvalin sillan roiskuttaen vaahtoa sillan yli kiiruhtavan Eetun kasvoille.

267

Lopun matkaa hänen piti juosta ehtiäkseen kasarmille ennen iltaloman loppumista.

Torstaina 6. lokakuuta 1927 Harjoitus, sulkeista ja pari taistelutilannetta. Illalla olin tuvanlämmittäjänä ja sain siis istua sisällä, kun toiset värjöttelivät ulkona sateessa.

Taaskin oli ylimääräistä perunankuorintaa syystä, että kaikki eivät käyneet aamupesulla rannassa. Taisteluharjoitusta, käsigranaatinheittoa ja marssia rynnäkköpakkaus selässä, välillä kartan piirtämistä, etäisyyden arviointia ja puhelimen rakennusharjoitusta, siinä meidän tavanomaiset päiväohjelmat sulkeisten lisäksi. Kun siihen lisätään vielä toista viikkoa kestänyt iltalomakielto, niin arvata saattaa, että meillä oli koulutuksessa kestämistä.

Eräänä aamuna Eetu huomasi ihossaan outoja punaisia läiskiä, joiden alkuperästä hänellä ei ollut aavistustakaan.

Lääkäri määräsi hänet sairashuoneelle tutkittavaksi ja lepäämään. Hänen ihonsa voideltiin inhottavalla pahanhajuisella mönjällä, jossa hoitajattarien mukaan piili parantumisen avain. Muutaman päivän kuluttua iho alkoikin parantua, mutta Eetu sai olla sairastuvalla kokonaisen viikon.

Hänestä hiljaisuus, lepääminen ja joutenolo tuntuivat taivaalliselle armeijan kovan kurin jälkeen.

Maanantaina 24. lokakuuta 1927 Yöllä oli ollut kauhean kova pakkanen. Maa oli jäässä ja maanpintaa peitti paksu huurrekerros, joka ei sulanut päivälläkään. Sairaalan lähellä sijaitseva Saunalahti oli ylt’yleensä jäässä. Talvi näytti tulevan etuajassa.

Seuraavana aamuna herätessäni ensilumi peitti jäisen maan valkoiseen vaippaansa. Taivas tiputteli lunta jatkuvasti, ja ennen iltaa lunta oli maassa toistakymmentä 268

senttiä. Parissa päivässä olimme siirtyneet syksystä talveen.

Lumisadetta jatkui vielä keskiviikkonakin, ja nyt oli pakkanen kiristynyt, joten ilmassa oli selvä talven tuntu.

Lääkäri määräsi minulle vielä kaksi päivää hoitoa, joten sairaalassa oloni tulee kestämään tasan viikon.

Sain Irjalta kirjeen, jossa hän kertoi ikävästään, ja minäkin tunsin sanomattomasti kaipaavani häntä, joten päätin pyytää viikonlopuksi lomaa tavatakseni häntä. Monien vastoinkäymisten jälkeen sain hänet puhelimeen, ja hän lupasi tulla lauantaina minua tapaamaan.

Sairaalasta päästyään Eetu alkoi viikonloppuloman anomisen. Ensin se myönnettiin, mutta sitten kapteeni suutuspäissään perui kaikki lomat. Niinpä Eetu sai lauantaiksi ainoastaan pidennetyn päiväloman.

Lauantaina iltapäivällä Irjan saavuttua he ennättivät vain pikaisesti käydä Monrepos’n puistossa, kun Eetun piti jo palata illaksi kasarmille.

Eetu sai onneksi sunnuntaiksi päiväloman. Irja oli jo kasarmin portilla häntä odottamassa.

- Soita isäntäväellesi ja pyydä saada olla maanantaiaamuun, Eetu pyysi katsoen anovasti Irjan sinisilmiin.

- Haluaisin niin mielelläni jäädä, kun sinun eilinen lomasi oli niin lyhyt, Irja vastasi hiljaa.

- Sinä siis soitat iltapäivällä, eikö niin?

- Minä soitan silläaikaa kun sinä menet käymään kasarmilla iltalomaa anoaksesi.

He lähtivät käsi kädessä kävelemään Linnasillan yli ja Torkkeli Knuutinpojan torin läpi pitkin Linnakatua kohti kaupungin keskustaa. He poikkesivat Pietari Paavalin kirkkoon ihailemaan kauniita patsaita, lasimaalauksia ja tauluja. Kirkon rauha toi Irjalle mieleen monet adventistien kokoukset, joissa hän oli ollut mukana.

269

Torkkelinpuistossa he istahtivat hetkeksi puiston kylmälle penkille, ja vaihtoivat pikaisen suudelman kokoajan ympärilleen vilkuillen. Iloisesti rupatellen kului aika kunnes Eetu keksi ehdottaa.

- Käydään tuossa kauppatorin laidalla sijaitsevassa Pyöreässä tornissa eli Pässinlinnassa kahvilla, ennen minun kasarmille paluutani.

- Mistä se on saanut niin hassun nimen kuin Pässinlinna? Irja nauroi.

- En tiedä, mutta siitä pitää ottaa selvää, kai siellä on joku pässinpää asustanut, Eetu kiusoitteli.

Ravintolasali oli aistikkaasti kalustettu vanhaan tyyliin.

Sisustuksen sävy oli kauniin tummanpunainen ja valaistus tunnelmallisen hämärä. Pöydillä oli vitivalkoiset kangasliinat ja jokaisella pöydällä joko kynttilä tai pöytälamppu.

Sunnuntaina 30. lokakuuta 1927 Puku- ja tupatarkastuksen jälkeen, kävin pyytämässä vääpeliltä päivälomaa, jonka sainkin. Menin heti Irjaa tapaamaan ja lähdimme kaupungille nähtävyyksiä ihailemaan.

Neljän aikaan palasin kasarmille anomaan iltalomaa ja Irja lähti soittamaan isäntäväelleen pyytääkseen lisäaikaa huomiseen. Iltaloman saatuani palasin Irjan luo, mutta löysin hänet murtuneena, sillä hänen emäntänsä oli uhannut erottaa hänet, jollei hän ei tule heti takaisin.

Iloinen mielemme katosi, mutta lähdimme kuitenkin Sorvaliin, ja etsimme suojaisen paikan, jossa voimme rauhassa keskustella. Nautimme täysin rinnoin yhdessäolon autuudesta ja unohdimme melkein kokonaan edessä olevat ikävyydet.

Puoli yhdeksän aikaan painoin Irjan huulille viimeisen suudelman ja kiirehdin kasarmille, sillä lomani loppuisi muutaman minuutin kuluttua.

270

Tiistaina 1. marraskuuta 1927 Aamulla kello 8 heitimme jäähyväiset Sorvalin kasarmille ja lähdimme kaupungin sotilaskotiin viettämään viimeisiä hetkiä aliupseerikoulukaupungissamme.

Sää oli lauhtunut, ja eilinen vesisade oli sulattanut vastasataneen lumen ja muuttanut sen yhdeksi likarapakoksi. Lätäkköjen yli hyppimällä kiirehdimme asemalle noustaksemme kymmeneltä lähtevään junaan, joka kilkattaen ja kalkattaen ryömi eteenpäin niin, että saavuimme Haminan ympyräkaupunkiin vasta kuudelta iltapäivällä.

Suljettuna rivistönä marssimme asemalta Haminan kasarmille komppanian- ja joukkueenjakoa varten.

Uusi vaihe sotilaskoulutuksessani, reserviupseerikoulu Haminassa, oli alkanut.

Ympyräkaupunki Hamina heräsi aamulla hyvin varhain, sillä rinkelileipomon piti saada tuotteensa, vesi-, voi-, ja sokeririnkelit kaupunkilaisten aamukahvipöytään. Samoin myös läheisellä konditorialla oli oltava tarjota lämpimiä, tuoksuvia ranskanleipiä ja suussasulavia munkkeja heti aamusta alkaen.

Piipuista tuprusivat savujuovat pimeään aamuyöhön jo paljon ennen auringonnousua, ja kiireiset, uniset leipurit apulaisineen kiirehtivät ympyräkatuja ja ristikkäiskatuja pitkin kohti työpaikkansa kuumia uuneja. Melkein kaikki tärkeät paikat, paitsi kasarmit, sijaitsivat Isoympyräkadun ja Raatihuoneentorin välissä.

Raatihuoneentori raatihuoneineen oli kaupungin keskus, ja siitä lähti kahdeksan säteettäistä katua, joita leikkasi kaksi sisäkkäistä ympyräkatua, Pikkuympyräkatu ja ulompana Isoympyräkatu. Uloimman ympyräkadun jälkeen alkoi linnoitusketju, jolla kaupunki oli ympäröity tiukan sotilaallisen asemakaavan mukaan. Linnoitusketjuun sisältyi seitsemän vallia, eli bastionia, jotka oli nimetty Suomalaisten kaupunkien mukaan. Tärkein oli 271

keskusbastioni, joka oli laajin. Muut olivat Savonlinnan, Haminan, Turun, Lappeenrannan, Helsingin ja Hämeenlinnan bastionit.

Vuonna 1903 reserviupseerikouluksi muutettu kadettikoulu puistoineen sijaitsi Nikolainkadun (Kadettikoulukadun) varrella bastionien ja keskusympyrän välissä.

Leipomon tytöt kiirehtivät poikittaisen Kasarmikadun varrella sijaitsevaa leipomorakennusta kohti pyyhkien viimeisiä unenrippeitä silmistään.

- Tänään siis saapuvat uudet reserviupseerioppilaat, Elvi totesi liukastellessaan mukulakivikadulla kumisilla päällyskengillään.

- Niin saapuvat, onpa hauska nähdä millaisia poikia sieltä saapuu, Naimi vastasi hyppien pikkukengillään kiveltä kivelle.

Hän ei suostunut laittamaan isoja rumia päällyskenkiä pienien sirojen pikkukenkiensä päälle kuin tulipalopakkasilla, jos silloinkaan.

- Lauantaina on tanssit, silloin nähdään onko pojissa yhtään valloittamisen arvoista, Anna, joukon nuorin ja sievin tyttö huokasi haaveillen.

- Sinä muistelet vieläkin sitä viimetalvista tummakulmaista poikaa, joka saatteli sinua useana iltana, Elvi kiusoitteli ystäväänsä.

- Turha minun on sitä muistella, ei se lopulta välittänyt minusta, kun ei kirjoittanutkaan, vaikka lupasi, Anna harmitteli.

- Sinä olet sentään keskikoulun käynyt ja konttoristi, vaikka väliaikaisesti oletkin leipomossa pestissä, Elvi huokaisi haikeana. – Jos minä olisin osannut vaikka vain muutaman sanan englantia, niin olisin varmasti päässyt kirjeenvaihtoon sen viimekurssilla olleen Hessun kanssa.

Hän kertoi olleensa Amerikassa ja suutelikin niin ihanasti.

272

Naimi naurahti tyttöjen haaveille ja muisteli itse niitä monia ihania iltoja ja öitä, joita oli viettänyt useammankin pojan kanssa polttamatta silti siipiään. Hän oli varma itsestään ja tunteistaan, joita ei vielä kukaan ollut pystynyt täysin herättämään.

Tytöt jatkoivat iloista rupatteluaan leipomon ovelle asti. Sisältä tulvahti vastaan nousevan taikinan täyteläinen tuoksu, ja taikinakoneen äänekäs rahina keskeytti heidän vilkkaan sanailunsa.

Eetun ensimmäiset kurssipäivät olivat tutustumista alueeseen, järjestäytymistä ja varusteiden kaappiin järjestämistä. Pojille jaettiin kiväärit, pistoolit, tikarit ja puhdistusvälineet. Myöhemmin pidettiin muutama oppitunti ja kerrattiin kiväärien puhdistusmenetelmiä.

Ensimmäinen tutustuminen siviiliväestöön tapahtui seuraavana viikonloppuna, sillä lauantaina oli reserviupseerikerhon päärakennuksen yhteydessä olevassa isossa hallissa, maneesissa, Viipurin voimailijoiden voimistelunäytös. Ohjelman lopussa oli tanssia. Eetukin ennätti tanssia useita kappaleita ennen iltaloman päättymistä.

Ilta oli kokonaisuudessaan rentouttava, ja Eetusta oli hauskaa pitkästä aikaan keskustella vapautuneesti vieraiden tyttöjen kanssa. Hän huomasi heti, että tytöt olivat tottuneet sotapoikien seuraan, sillä he eivät ujostelleet yhtään painautuessaan tanssittajansa karkeaa sarkatakkia vasten.

Maanantaina 14. marraskuuta 1927 Aamulla kello 9 oli varustarkastus ja sen jälkeen ensimmäisen kerran konekivääriharjoitus. Iltapäivällä tehtiin kaasunaamariharjoituksia puolitoista tuntia.

273

Torstaina 17. marraskuuta 1927 Jalkaväen kivääriharjoitus ja oppitunteja kaikkiaan 7 tuntia. Päivä oli hyvin rasittava ja tunsin itseni kuolemanväsyneeksi ja sairaaksi.

Heti aamulla menin lääkäriin. Hän totesi minulla olevan angiina ja 40 asteen kuume ja määräsi minut sairastuvalle. Nautin kovat kuumelääkkeet, mutta en saanut nukuttua kovan päänsäryn ja kurkkukivun vuoksi. Heittelehdin vuoteellani kyljeltä toiselle ja yö tuntui loputtoman pitkältä.

Sain olla pois ulkoharjoituksista kokonaisen viikon ja kun seuraavana torstaina viritimme puhelinlankoja maastoon ja huutelimme toisillemme haloota pakkasen paukkuessa ympärillämme, huomasin, että en vieläkään ole täysin terve.

Sunnuntaina 27. marraskuuta 1927 Tupatarkastus, pukutarkastus ja kunniantekoharjoituksia.

Päivällisen jälkeen lähdin kaupungille. Menin Pikkuympyräkadulla sijaitsevaan Sampo elokuvateatteriin, jossa näytettiin kappaletta ”Suuri paraati”.

Iltasella oli R.U.K:n maneesissa Viipurin pataljoonan aliupseerikerhon järjestämät tanssiaiset. Iltaa kuluttaakseni lähdin sinne toisten mukana ja innostuinkin tanssimaan pitkästä aikaa oikein otsa hiessä. Loma loppui kello 24, jolloin oli lopetettava ja palattava pikaisesti kasarmille ja vuoteeseen. Vaivuin heti rauhoittavan unen helmaan.

Tiistaina 6. joulukuuta 1927 Suomen itsenäisyyspäivä. Juhlan kunniaksi ei ollut mitään varsinaista palvelusta. Kello 13 oli kauppatorilla paraati, johon ottivat osaa kaikki Haminan joukkoosastot, ja lisäksi osasto suojeluskunnasta.

274

Illalla oli R.U.K:n juhlakulkue soihtuineen, ratsuosastoineen ja soittokuntineen. Minäkin olin kantamassa soihtua kulkueessa.

Päivä päättyi juhlalliseen ilotulitukseen opiston pihassa. Monenväriset loistavat raketit piirsivät kauniita kaaria pimeään syysiltaan.

Aluksi minäkin nautin toisten kanssa täysin siemauksin kaikesta tuosta juhlallisuudesta, mutta vähitellen kävi mieleni apeaksi, kun muistin toiset, samoin pimeät syysja talvi-illat, jolloin rakastettuni kanssa yhdessä ihailin rakettien lentoa pimeinä talvi-iltoina.

Alakuloisena pakenin kasarmille ja vuoteeseen, toisten lähtiessä kaupungille jatkamaan juhlimista ”Tuhannen riemun kahvilaan” Sinisalon talon yläkertaan, tai perinteiselle Seurahuoneelle.

Keskiviikkona 7. joulukuuta 1927 Sain Irjalta kirjeen, jossa hän kertoi sairastuneensa taas keuhkokuumeeseen ja olevansa pakotettu matkustamaan kotiinsa Mikkeliin ainakin viikoksi. Hän pyysi, että yrittäisin saada lomaa jo ennen joulua saapuakseni hänen luokseen. Tiesin sen olevan mahdotonta, sillä vasta jouluksi minulle oli luvattu lomaa, joten en voisi lähteä ennen joulukuun 21. päivää. Tunsin itseni masentuneeksi ja alakuloiseksi. Olin katkera kohtalolle, joka heitteli meitä mielensä mukaan.

Aika mateli Eetun mielestä ja kk-harjoitukset, kaasunaamaritestit, pioneeriopin kokeet ja kivääri- ym. tarkastukset tuntuivat pitkästyttäviltä toistuessaan päivästä toiseen samanlaisina.

Sunnuntaina ei ollut tupatarkastuksen jälkeen mitään ohjelmaa, joten Eetu lähti erään toverinsa kansakoulunopettaja Viljo Oksalan kanssa kaupungille kävelemään.

275

Kirpeä pakkanen kipristeli poskipäitä ja pakkaslumi narskahteli poikien kiiltäväksi lankattujen saappaiden alla heidän vaeltaessaan Nikolainkatua pitkin Raatihuoneentorille päin. Huurteen karvoittamat lehmukset kärvistelivät mukulakivikatua reunustavien lumipakkojen keskellä.

Vanha, jo tutuksi tullut torikauppias, seisoi myyntikärryineen tutulla paikalla Pikkuympyräkadun ja Nikolainkadun kulmassa paksu huivi tiukasti pään ympärille käärittynä. Harmaan toppatakin helmat heilahtelivat peittäen isojen huopikkaiden varret miltei kokonaan hänen vaihtaessaan lämpimikseen tasaiseen tahtiin painoa jalalta toiselle.

- Päivää pojat, vapaapäivälläkö?

Muori hymyili ystävällisesti, sillä upseerioppilaat olivat hänen parhaita asiakkaitaan, ystäviään, hän saattoi jopa sanoa, sillä hän oli tottunut toimittamaan näiden vuosien varrella yhden jos toisenkin lemmenviestin kaupungin tyttöjen ja sotapoikien välillä.

- Päivää muori, käykö kauppa? Oksala kysyi ystävällisesti.

- Käypä se, käypä hyvinkin, muori hymyili puhaltaen paksujen lapasten peittämiin sormiinsa.

Hän katsoi vielä pitkään kahden ryhdikkään nuoren miehen perään.

Näitä poikia en vielä ole nähnytkään iltaisin tyttöjä vahtaamassa, hän tuumi itsekseen.

- Sinä olet siis kansakoulunopettaja, Eetu totesi heidän lähestyessään raatihuonetta. – Pidätkö työstäsi?

- Pidän kovasti. Minusta lasten opettaminen on hauskaa ja jopa palkitsevaa.

- Entäs palkka, tuleeko sillä toimeen? Eetu uteli, sillä hän ei ollut vielä ollenkaan varma omasta uranvalinnastaan.

276

- Palkka on ihan kohtuullinen, kyllä sillä pärjää, ja vuosittain tulevat vielä ikälisät.

- Sinäkö olet viime kevään ylioppilas? Viljo sanoi toteavasti.

- Niin olen, enkä tiedä vielä minkä uran valitsisin.

- Seurusteletko? Olen usein nähnyt sinun kirjoittavan kirjeitä. Anteeksi, en tarkoittanut udella, Oksala jatkoi vähän harmistuneena.

- Olen seurustellut lähes kolme vuotta saman tytön, erään Irjan, kanssa. Hän on oikeastaan minun ensimmäinen tyttöystäväni, Eetu tunnusti hämillisenä. – Ethän kerro toisille?

- Enpä tietenkään. Minullakin on vakituinen tyttöystävä, hänen nimensä on Aino, ja olemme syvästi kiintyneitä toisiimme. Harkitsemme jopa kihlautumista, Viljo kertoi liikuttuneena.

Sunnuntaina 11. joulukuuta 1927 Tuo keskustelu sai minun sydämeni sykkimään lämpimästi tuota ammattia kohtaan, ja hiljaa itsekseni päätin harkita uudelleen uravalintaani. Matematiikan maisteriksi valmistuminen veisi useita vuosia, ja vaatisi kurinalaista opiskelua, mutta opettajana pääsisin omiin leipiini helposti ja nopeasti. Voisin tarjota Irjalle kodin hyvin pian.

Kirjoitan siitä hänelle heti ensi kirjeessäni, vaikka en ole vielä häntä kosinutkaan, tuumin. Täynnä innostusta erosin ystävästäni palattuamme kasarmialueelle.

Maanantaina 12. joulukuuta 1927 Irja kirjoitti sairaslomansa päättyvän keskiviikkona, mutta jotta voisimme tavata vielä tämän vuoden puolella, hän matkustaisi Haminan kautta Helsinkiin. Tiesin, että tapaamisemme jäisi lyhyeksi, mutta yritin kuitenkin saada edes pidennetyn loman. Siitä huolimatta sain vapaata 277

vain yhteen asti yöllä. Illalla kello kuusi lähdin asemalle katsomaan, joko Irja olisi tullut.

Kävelin ajatuksissani kohti rautatieasemaa, ja Puistokahvilan kohdalla satuin, kuin ylimaallisen voiman pakottamana, vilkaisemaan ikkunaan, ja sydämeni hypähti riemusta, sillä näin lasin läpi Hänen profiilinsa. Olisin sen tuntenut satojen, tuhansien joukosta. Vaistomaisesti Irjakin vilkaisi ulos ja huomasi minut.

Juoksin sisään ja puristin lujasti hänen käsiään. Katseemme kohtasivat tulisten nuolien lennellessä välillämme.

Etsimme Irjalle yösijan läheisestä majatalosta. Puhelimme ikävästämme ja kokemuksistamme kauhean eromme aikana, ja hukutimme tuskamme kuumaan suudelmaan. Onnen kyyneleet kimmelsivät rakastettuni silmissä katsellessamme toisiamme.

Minuutit kuluivat, tunnit hupenivat, eron hetki lähestyi.

Vain kuusi tuntia. Tuskallinen oli se viimeinen suudelma, jonka painoin rakastettuni huulille ennen kuin kiirehdin kasarmille aivan viimesekunneilla.

Helmikuu 1928 kului useiden taisteluharjoitusten merkeissä. Ensimmäinen harjoitus pidettiin Ruissalon tienoilla. Hyökkäävät viholliset, eli sininen joukkue koostui I:stä ja II joukkueesta ja puolustajiin, eli valkoisiin kuului Eetun III joukkue.

Puolustajat olivat asettuneet asemiin peltoaukeaman itälaidalle Ruissaloon johtavan tien läheisyyteen. Paikka oli hyvin valittu ja puolustus hyvin järjestetty. Eetun joukkueen johtajana toimi kokelas Mörsky, jonka alaisuudessa oli neljä raskasta konekivääriä, yksi kivääriryhmä ja kaksi pikakivääriryhmää.

Pojat saivat kiitokseksi hyvin onnistuneesta harjoituksesta pidennetyn iltaloman, jonka melkein jokainen käytti kaupungilla kävellen tai kahvilassa istuen.

278

Eetu lähti tuttuun tapaan Viljon kanssa kaupungille tarkoituksenaan poiketa Puistokahvilaan munkkikahville.

Käännyttyään Kasarmikadulta Pikkuympyräkadulle he ohittivat kaksi viehättävää tyttöstä, jotka nauraen alkoivat kulkea poikien perässä.

- Nuo tytöt seuraavat meitä, Viljo kuiskasi.

- Pysähdytään tupakalle tuohon kirkon kulmalle ja katsotaan ovatko he edes sieviä, Eetu suhahti vastaan kaivaen esille tupakka-askiaan.

- Tuo punatakkinen on aika hyvännäköinen, Eetu totesi tyttöjen ohittaessa heidät vilkaisten heitä uteliaasti.

- Minä pidän enemmän tuosta toisesta, joka lonksuttelee mustat päällyskengät jaloissaan. Hänellä on ainakin kauniit sääret, Viljo hymähti.

Kahvilasta palattuaan pojat tapasivat vielä samaiset tytöt Raatihuoneentorilla, ja taas tuo nelikko vaihtoi uteliaan arvioivan katseen keskenään.

Edellisestä taisteluharjoituksesta oli kulunut tuskin viikkoakaan, kun komppania alkoi valmistautua manööveriin, joka pidettäisiin Kannusjärven ja Paijärven tienoilla.

Sunnuntaina 19. helmikuuta 1928 Menomatka Haminasta Kannusjärvelle sujui rattoisasti, eikä tuo 15 kilometrin matka tuntunut edes väsyttävän.

Majoituimme erääseen taloon Parkonmäelle. Lukuunottamatta pientä vartiopalvelusta saimme olla koko illan ja seuraavan yön vapaana. Loikoilimme lattialla laiskoina ja odottelimme vihollisen saapumista.

Kun mitään ei tapahtunut yön aikana, lähdimme aamulla etsimään vihollista. Matkamme kulki Kannusjärveltä itään Ihakkasuon halki Vuorisen järvelle ja siitä edelleen Paijärven itäpuolelle.

Siellä kohtasimme vihollisen, ja pian sota oli täydessä käynnissä. Ammunta oli vilkasta molemmin puolin. Ki279

väärit paukkuivat ja pikakiväärit sekä kookoot rätisivät alinomaa.

Pahaksi onneksi tuo ihana musiikki taukosi pian. Tilanne oli ohi, ja marssi kohti Haminaa alkoi.

Emme saaneet koskaan tietää kumpi puoli voitti.

Taisteluharjoitusten lomassa olevat päivät tuntuivat usein pitkästyttäville, sillä joutilaisuus sai Eetun mielen masentumaan, ja tuttu koti-ikävä valtasi mielen.

Luennotkin olivat jo vanhan toistoa ja siksi mielenkiinnottomia.

Ampumakoe toi vähän vaihtelua kasarmin yksitoikkoiseen arkeen. Eetu kunnostautui erinomaisesti konekivääriammunnassa ja sai yllätyksekseen 20 osumaa 20:sta mahdollisesta alalla 6 x 8. Tulos ylitti loistavasti erinomaisen vaatimukset. Kokelas Heiskanen oli hyvin ylpeä saavutuksestaan.

Sunnuntain kirkas auringonpaiste, kevään ensiairut, houkutteli Eetun ja Viljon ulos vapaaseen luontoon. Vesipisarat putosivat räystäiltä helmeillen auringon kultaisissa väreissä heidän lähtiessä hiihtelemään pitkin valkoisia keväthankia. Ihana vapauden tunne valtasi heidät.

He pysähtyivät tämän tästä ja hengittivät raikasta kevätilmaa. Eetu otti kamerallaan valokuvia voidakseen muistella tätä tunnelmaa silloin, kun ikävä ja suru pakkaisi tukahduttamaan ja viemään mielenrauhan.

Maanantaina 28. helmikuuta 1928 Kello seitsemältä tapahtui lähtö taisteluharjoituksiin.

Tällä kertaa oli joukkueellamme mukana kuusi konekivääriä, joista jokaiseen oli varattuna 500 kpl kovia patruunoita. Harjoitus tapahtui komppanian päällikön tarkastuksen alaisena, ja käsitti konekiväärin asemaan menon, tulenavauksen sekä häiriöt.

280

Valitsimme asemat erään korkean kukkulan juurelta, joista ammuimme kukkulan rinteellä olevaa oletettua vihollista.

Huumaavaa ja korvia särkevää oli tuo musiikki, jonka nuo kuusi kk:ta saivat aikaan. Ammuimme monta tuhatta laukausta muutaman minuutin aikana.

Perjantaina 9. maaliskuuta 1928 Asento! Hihnasta olalle vie! Käännös oikeaan päin!

Nyt se on alkanut uudelleen pitkän väliajan jälkeen.

Suljettujärjestys. Herätetty eloon pitkän talviunen jälkeen. Tänään sitä oli ensimmäisen kerran.

Vuoron perään komensimme toisiamme. Tuo harjoitus toi niin elävästi mieleen alokasajan ensimmäiset päivät harjoituskentällä. Koko alokasaika, kolme kuukautta yhteenmittaan, päivästä toiseen sama yksitoikkoinen ohjelma: Asento! Ojennus! Katse eteenpäin! Lepo! Ei ihme jos se rupesi kyllästyttämään.

Nyt, kun kohta kaikki on takanapäin, se tuntuu aivan toiselta. Se tuli kuin vapahtaja silloin kun hätä, eli ikävystyminen, oli suurin. Se ilmoitti myös, että ”junanallejäämiset” vetävät viimeisiä henkäyksiään. Enää muutama koitos, ja sitten oppilasaika on ohi. Lauantaina vielä komppanian hyökkäys, seuraavana sissisota, sitten katutaistelu ja vesistöjen ylitys. Iloisena sitä äkseeraa tietäessään, että tämä pian loppuu. Onnellista jatkoa suljettu järjestys!

Tuli ilta. Tsuh, tsuh, tsuh! Juna tulla puuskuttaa ähkyen ja puhkuen. Tavallinen perjantain iltajuna. Pojat liikkuvat levottomina odottaen kenen päälle juna nyt ajaisi, kenet kova kohtalo valitsisi uhrikseen. Nopeimmat ryntäsivät vessaan, ja kun kaikki pisuaarit olivat varattuina joku syöksyi puolipukeisena suihkuun.

281

Minä loikoilin hiljaa sängyssä junan lähetessä nopeasti.

Loputkin pojat hajaantuivat huutaen, mutta minä en päässyt pakoon. Juna ajoi ylitseni ja vei mielenrauhani.

- Kokelas Heiskanen, kiväärin ja puolijoukkueen johtaja! kuului armoton komento.

Minä olin tähän asti onnistunut väistämään kaikki junaonnettomuudet, lukuunottamatta marraskuista joukkoosaston johtamista harjoituspaikalle ja paria joulukuista ryhmän asemaan vientiä. Tämä oli toista, kiväärin- ja joukkueen johto. Kaikki piti olla valmista aamuun mennessä.

Valitsin mieheni, ja pian oli kivääri ahkiossa ampumavalmiina. Otettuani vielä selvää kiväärin johtajan tehtävästä rupesin nukkumaan.

Lauantaina 10. maaliskuuta 1928 Herätys kello 4.30. Komppanian hyökkäys tapahtui Paijärveltä Kolsiaan. Valmiusasemissamme suunnittelimme hyökkäyksen, mutta olimme tuskin lähteneet asemistamme, kun vihollinen yllätti meidät. Yllätys sotki minun suunnitelmani siinä määrin, että aluksi en tiennyt miten minun olisi pitänyt toimia. Johdin nimittäin sitä puolijoukkuetta, joka oli alistettu I:n joukkueen käytettäväksi.

Toiminta oli epävarmaa ja hapuilevaa, kuten ainakin ensikertalaisen, mutta selvisin siitä jotenkuten, kunnes tilanne oli hetkessä ohi, ja sen mukana minunkin tehtäväni. Huokasin helpotuksesta päästessäni vapaaksi.

Illalla oli maneesissa tanssiaiset ja minäkin lähdin sinne aikaa tappaakseni.

Aluksi en viitsinyt tanssia, mutta sitten satuin huomaamaan sen aikaisemmin tapaamani punatakkisen tytön ja pyysin hänet tanssiin. Loppupelit tanssin tuon tytön ja hänen ystävättärensä kanssa. Laskimme leikkiä kilvan.

282

Sanoin olevani ihastunut tuohon punatakkiseen, joka sanoi nimekseen Eeva tai Iida tai jotain sinnepäin. Hän antoi takaisin samalla mitalla.

Sitten jätin hänet ja jatkoin ilveilyä hänen ystävättärensä kanssa. Tyttö kertoi olevansa Elvi ja työskentelevänsä leipomossa, kun taas hänen ystävänsä oli töissä leipomon konttorissa. Pyysin häntä toimittamaan tuoreita rinkeleitä koko meidän tuvallemme.

Elvi oli hauska puhetoveri, ja hän sanoi muistavansa milloin olin tanssittanut häntä ensimmäisen kerran. Minua nolotti, sillä minä en sitä muistanut.

Ilta kului rattoisasti, ja päivän epäonnistunut taisteluharjoitus unohtui täysin.

Upseerikokelaiden tehtäviin kuului toimia kulkuvartiona vartioimassa haminalaisten katurauhaa viikonloppuiltaisin. Eetu oli kahden toverinsa kanssa vuorossa kello 2024.

He kävelivät pitkin ympyräkaupungin heikosti valaistuja mukulakivikatuja. Kaikki näytti aivan rauhalliselta.

Päivällä kirkkaalta taivaalta porottanut aurinko oli sulattanut lumipenkkoja ja värjännyt ne ikävän ruskeaksi sohjoksi, joka litisi ja lätisi askelten alla. Ilma oli leuto, ja illansuussa taivaalle kerääntyneet pilvet enteilivät lauhan sään jatkumista huomennakin.

Sunnuntaina 11. maaliskuuta 1928 Aikamme kierreltyämme menimme erääseen kahvilaan kahville. Siellä oli eräs nainen, jonka paikka olisi ollut jossain muualla. Hän oli nimittäin humalassa ja tupakkaa poltellen lasketteli rivoja juttuja ympärillään oleville.

Tarjoilijatar pyysi meitä viemään naisen pois.

Vartiomme johtaja ja toinen toverini tarttuivat naista kainaloista ja taluttivat hänet välissään ulos. Minä seurasin jäljessä ja nauroin salaa hullunkuriselle kulkueelle.

283

Keskellä kaupunkia tuo onneton rupesi kirkumaan ja laskettelemaan rivouksia, niin että minun piti peittää korvani häpeästä.

Päästimme helpotuksen huokauksen, kun saimme tuon naikkosen poliisin huostaan.

Illan mittaan kuljetimme vielä erään juopuneen sotilaan komppaniaamme.

Maanantaina 12. maaliskuuta 1928 Aamupäivällä oli pistintaisteluharjoitus, johon minä en kuitenkaan voinut osallistua, sillä minut oli komennettu kouluttajaksi iltapäivän taisteluharjoitukseen.

Minun oli järjestettävä puolustustehtävä ja toimittava siinä kouluttajana. Annoin ryhmänjohtajalle tehtäväksi järjestää puolustuksen, ja niin taistelu alkoi. Ryhmänjohtajan kokemattomuuden takia puolustus epäonnistui, ja minun tehtävänäni oli ojentaa ja neuvoa puolustajia.

Kritiikkini epäonnistumisen syistä osui kohdalleen ja olin tyytyväinen toimintaani. Niin oli tilannetta seurannut kapteenikin, sillä hänellä ei ollut mitään muistutettavaa kouluttajan toiminnasta. Hyvillä mielin palasin koululle.

Sunnuntaina 18. maaliskuuta 1928 Tänään on rakkauteni vuosipäivä. Kolme vuotta on kulunut siitä markkinapäivästä, jolloin ensikerran katsahdin noihin silmiin, joista tuli kohtaloni. Tuon päivän ihanat muistot askarruttivat mieltäni kaiken päivää, ja sydämeni tulvehti ylitsevuotavasta rakkaudesta. Noiden muistojen vallassa kirjoitin kirjeen Irjalle ja minulle tuli valtavan ikävä.

Haihduttaakseni ikävää lähdin kaupungille yksin, sillä ystäväni oli Kotkassa.

Yht’äkkiä sukeltautui eteeni ihmisvirrasta punatakkinen ja punaposkinen reipas tyttönen. Hiukan hämilläni tästä yllättävästä tapaamisesta sanoin hyvää iltaa ja aioin kävellä ohi, mutta tyttö lähti kulkemaan rinnallani iloisesti 284

jutellen. Hänen hilpeä mielialansa ja iloinen naurunsa tarttui minuunkin, ja vähitellen tunsin mieleni keventyneen.

Hänessä oli jotain salaperäistä, joka kiehtoi mieltäni.

Tartuin häntä vyötäisiltä, mutta hän päästi hilpeän naurun ja irrottautui minusta. Tämä vapautti minut oudosta mielentilasta, ja hieman häkeltyneenä lähdin saattamaan häntä kotiin, joka sijaitsi kaupungin ulkopuolella.

Häpeäkseni minun täytyy tunnustaa, että en tuntenut yhtään omantunnontuskia menettelyni johdosta. Enhän ole tehnyt mitään pahaa, enkä ole turmellut rakkauttani.

Kaikki oli vain viatonta leikkiä, joka sai minut hetkeksi hyvälle tuulelle. Näihin ajatuksiin nukahdin heti vuoteeseen päästyäni.

K.k. palvelusta, ratsastusta, luentoja, tenttejä, viestipalvelusta, taisteluharjoituksia, päivystyksiä, hyökkäyksiä, puolustusta, pioneeripalvelusta.

Siinä poikien viikkoohjelmat kaikessa lyhykäisyydessään. Viikonloput kuluivat Haminan katuja mitellessä ja silloin tällöin maneesin tanssiaisissa.

Eräänä lauantaina rinkelileipomon myymälän ohi kulkiessaan Viljo ehdotti Eetulle: - Poiketaan puotiin ostamaan muutama rinkeli niiden torimyyjän munkkien sijaan.

- Sopii minulle, mennään vaan.

Tiukukello helähti iloisesti poikien avatessa oven ja astuessa sisään. Tervehdys jähmettyi heidän huulilleen heidän huomatessa Elvin seisovan myyntitiskin takana.

- Kas päivää Eetu ja Viljo! Elvi tervehti iloisesti hymyillen.

- Mitä teille saisi olla?

- Hyvää päivää! pojat saivat viimein sanotuksi ensi hämmästyksestä selvittyään.

285

- Teitä ei ole vähään aikaan näkynytkään tansseissa, tyttö jatkoi kiusoitellen.

- Olemme olleet päivystäjinä ja muutenkin kiinni, Eetu vastasi väkinäisesti hymyillen.

- Mitä muuten ystävällesi kuuluu?

- Ai Annalleko? Hyväähän hänelle kuuluu, hän on tuolla konttorissa tälläkin hetkellä. Pyydänkö tänne?

- Älä ihmeessä, ei minulla ole hänelle mitään asiaa, muuten vaan kysyin.

Elvi jutteli iloisesti niitä näitä, kuten hänen tapansa oli, ja pojat saivat tietää, että Anna oli Haminan apteekkarin tytär ja asui kotonaan Salmenkylässä. Elvi taas oli kotoisin Myllykylästä ja asui toisen ystävänsä Naimin kanssa rinkelitehtaan piharakennuksessa.

Pojat kertoivat osan omasta elämästään, lähinnä armeija-ajasta, tyttöystävistään he eivät maininneet sanaakaan ja poistuivat sitten puodista rinkelipussi kainalossa.

- Siis sen punatakkisen nimi on Anna, Eetu totesi kaivaen tupakka-askia taskustaan.

- Niin, ja tämä Elvi näyttää olevan ihastunut sinuun, Viljo lisäsi.

- Eipäs, kun sinuun, Eetu väitti.

-Näinhän minä, miten hän katsoi sinuun kauniisti punastuen.

- Ja höpsistä. Minä en välitä heistä kummastakaan, minulla on oma rakas kotipuolessa, Eetu naurahti iloisesti.

- Mutta mistä se Elvi tiesi meidän nimemme?

- Utelemalla tietysti, kuinkas muuten? Viljo arveli.

Keskiviikkona 4. huhtikuuta 1928 Aamupäivällä lukutunteja, jotka kuluivat laiskottelun merkeissä. Kello 13 jouduin tallivartioon, jossa olin yhtämittaa kello 18.30 saakka, jolloin pääsin iltalomalle.

Tallilta palattuani aloin valmistautua R.U.K:n juhlia varten, jotka alkoivat kello 20 keisarisalissa. Samalla sain 286

tietää, että minut oli ylennetty kersantiksi, joka muuten oli sangen suuri titteli minulle. Mitäpä tuosta, ajattelin ja ompelin yhden natsan lisää ja lähdin kaikella arvokkuudella tallaamaan keisarisaliin.

Sinne oli kokoontunut koko Haminan hienosto, joka sisälsi suuren kokoelman kauniita tyttöjä. Ohjelmassa oli R.U.K:n orkesterin, kuoron ja voimistelijain esityksiä.

Kello 24 alkoi tanssi.

Pyörittelin tyttöjä yhtä toisensa jälkeen. Kello yksi minun olisi pitänyt palata tallivartioon, mutta minusta oli paljon hauskempaa viettää aikaa ihmisten kuin hevosten parissa, ja tanssinkin aina puoli kahteen asti.

Sen jälkeen hiivin kaikessa hiljaisuudessa ja mitä suurinta varovaisuutta noudattaen tallille. Onnistuinkin pääsemään perille kenenkään huomaamatta. En saanut yhtään nukuttua, jollei oteta huomioon pientä uinahdusta hevosen seimessä, johon kiipesin lopen väsyneenä.

Tallilta palasin juuri parahiksi aamuherätykselle, joten uusi päivä koitti ilman, että olin ehtinyt levätä pois edellisenkään päivän rasituksia.

Pääsiäislauantaina pojat pääsivät yllättäen kahden vuorokauden lomalle. Eetun riemu oli rajaton, sillä hän oli jo ennättänyt ilmoittaa Irjalle, että ei saisi lomaa pääsiäiseksi. Nyt hän voisi yllättää Irjan.

Ensimmäiseksi yllättyi Irjan äiti, jonka hän yllättäen tapasi Mikkelin asemalle saapuessaan. Hän oli nousemassa junaan lähteäkseen tavanomaiselle myyntimatkalleen.

- Onko Irja kotona? Eetu kiirehti kysymään.

- Ei, ole. Hän on luullakseni Halosilla parastaikaa, voit yllättää hänet siellä, Elli vastasi arvoituksellisesti hymyillen.

- No, me saamme Halosen Niilon kanssa aikaan kaksinkertainen yllätyksen, sillä Niilokaan ei ole ennättänyt 287

kertoa yllätyslomastamme, Eetu nauroi onnellisen riehakkaana.

Yllätys oli täydellinen. Irja katsoi hetken ovelle uskomatta silmiään ja ryntäsi sitten toisista välittämättä suoraan Eetun syliin, joka nauraen sulki kyynelehtivän tytön syliinsä.

Nuoret poikkesivat Jokisille mennessään Naisvuorelle omalle tutulle penkilleen, jossa Eetu puristi onnesta värisevän tytön tiukkaan syleilyynsä. Heidän huulensa yhtyivät kauan janoamaansa tuliseen suudelmaan. Tukahdetut tunteet pursuivat esiin valtavalla voimalla.

Lauantaina 7.huhtikuuta 1928 Irjan kotona puhetta riitti iltamyöhään saakka. Huomasin, kun Irjan isä katsoi alta kulmien Irjan laittaessa minulle vuoteen samaan huoneeseen missä hän sisartensa kanssa nukkui. Vaitonaisena hän poistui omaan huoneeseensa.

Kun valot oli sammutettu hiivin hiljaa Irjan viereen, ja kädet toistemme ympärillä nukahdimme väsyttyämme lukuisiin suudelmiin. Irjan läheisyys tuntui niin ihanalle pitkän eron jälkeen, että tunsin itseni äärettömän onnelliseksi. ”Suloinen rakkaus, ei ole sinun voittanutta maailmassa.”

Heräsin yöllä ja hiivin äänettömästi omaan vuoteeseeni.

Kaunis keväinen auringonpaiste tervehti pääsiäissunnuntain viettäjiä. Irja ja Eetu lähtivät tervehtimään rakkaita muistorikkaita tapaamispaikkojaan kiertäen koko Naisvuoren, ja jatkoivat sieltä Maaherranpuistoon, Sirkkapurolle ja Kaijunharjulle.

Tuhannet ihanat muistot kolmen yhteisen vuoden ajalta tulvahtivat heidän mieleensä, ja he pysähtyivät tuon tuostakin vaihtamaan suloisia suudelmia piilossa uteliaitten katseilta.

288

Kaksi vuorokautta kului kuin siivillä, ja pian Eetu oli taas tutussa ikävässä vankilassaan Haminassa. Irjan kanssa vietetyt hetket olivat ihana muisto vain.

Vielä kaksi viikkoa, ja sitten kuuden kuukauden oppilasaika on ohi.

Perjantain 13. huhtikuuta 1928 Iltalomalla lähdimme Viljon kanssa kävelemään Salmenkylälle, ja Salmensillalla tapasimme Annan, joka oli menossa kaupungille. Viljo oli tehnyt huomenillaksi treffit Elvin kanssa, ja jotta en jäisi yksin pyysin Annaa seurakseni huomenissa.

Tapasimmekin lauantaina ja lähdimme kävelemään Salmenvirralle. Oli oikein herttainen, lämmin kevätilma.

Puhelimme kaikkea joutavaa, ja minä kiersin käteni hänen vyötärölleen, mutta ihme ja kumma, se ei tuntunut miltään. Eikö naisen läheisyys lämmitä minua enää laisinkaan, ihmettelin, ja aloin väsyä koko leikkiin. Niinpä saatoin Annan kotiin ja lähdin pitkästyneenä takaisin kasarmille.

Tiistaina 17. huhtikuuta 1928 Vihdoinkin alkoi luovutus. Ensimmäisenä saimme heittää hellät jäähyväiset rakkaille ja samalla vihatuille ”morsiamillemme”. Viimeisen kerran saimme puristella ja hypistellä sen tuttuja muotoja, jäseniä ja lokeroita. Hiki päässä, ehkäpä se oli tuskan hiki, kannoimme ”morsiamemme” juhlasaatossa ”viimeisen värssyn” kajahdellessa tarkastajan eteen ja hiljennyimme kuulemaan tuomiota: ” Sinä paha ja uskoton palvelija! Minä annoin Sinulle I luokan morsiamen, mutta Sinä kelvoton olet alentanut sen II luokkaan.”

Sitä tuomiota ei onneksi sinä iltana tullut, joten saatoimme rauhallisin mielin ruveta nukkumaan.

289

Torstaina 19. huhtikuuta 1928 Aamupäivällä luovutimme varusteet ja heti sen päälle lähdimme kaupungille täysinä res.ups.kokelaina. Kun arvelimme, että kaikki olivat jo nähneet meidät uudessa asussamme, lähdimme ystäväni kanssa tutkimaan maaseutua Saviniemen seuduilta.

Matkalla Anna tuli vastaan ja pyysimme häntä seuraamme, mutta hän sanoi menevänsä kaupungille. Me istuimme aurinkoiselle rinteelle päivää paistattamaan.

Vietimme hauskan keskusteluhetken ennen kasarmille paluutamme.

Heti kasarmille päästyäni minua pyydettiin puhelimeen.

Arvasin heti kuka siellä olisi ja mitä asiaa hänellä olisi.

Menin kuitenkin puhelimeen.

- Anna täällä, hei! kuulin langan toisesta päästä. – Minulla on sinulle tärkeää asiaa, mutta en voi sanoa sitä puhelimessa.

- Tulen illalla tapaamaan sinua, sanoin ykskantaan.

Arvasin heti, että hän halusi minun pyytävän häntä seuralaisekseni tämän iltaisiin kokelaiden jäähyväisjuhliin, mutta en ollut siihen halukas.

Menin kuitenkin tapaamaan häntä, ja kävelimme tutulle paikallemme ratavallille, bastionille. Juttelimme kaikkea roskaa ja halailimmekin. Hän rimpuili vastaan, mutta minua alkoi suututtaa hänen käytöksensä, joten tempasin hänet syliini ja suutelin häntä. Hän ei vastustellut, mutta minua alkoi inhottaa koko tyttö, joten kohta saattelinkin hänet kotiin.

Lähdin yksin koululle, ja matkalla syljeskelin ja hankasin nenäliinalla huuliani pyyhkiäkseni pois kaiken saastan. Tehty mikä tehty, ajattelin harmissani.

290

Saapuessani illan juhlat olivat täydessä vauhdissa. Tanssin jonkun kappaleen ja perin kyllästyneenä kaikkeen menin hyvissä ajoin nukkumaan.

Huhtikuun 23. päivänä heti aamiaisen jälkeen kokoontui iloinen, siviiliasuinen reserviupseerikokelasjoukko kasarmin pihaan, jossa kunnianosoituksin hyvästeltiin koulun johtaja luutnatti Kaila ja joukkueiden johtajat. Eetun III joukkueen johtajana oli toiminut luutnantti Niilekselä.

Hellimmät jäähyväiset heitettiin luonnollisesti komppanian ”äidille” kersantti Leskiselle.

Eetu tunsi pientä haikeutta jättäessään Haminan ympyräkaupungin taakseen kenties ikuisiksi ajoiksi, vaikka oli useina ikävinä, pitkästyttävinä hetkinä manannut koko kaupungin mielessään hornantuuttiin.

Seuraavien päivien ohjelmasta pojilla oli vain hämärä aavistus, kun he marssivat rautatieasemaa kohti. Juna lähti jyskyttämään itää kohti, joten liekö matkanpäänä Viipuri?

Ajatukset velloivat levottomina Eetun mielessä. Hän oli olettanut pääsevänsä luvatulle kahdeksan vuorokauden lomalle heti koulutusajan päätyttyä, sillä asevelvollisuusajasta oli jäljellä vielä neljä kuukautta. ”Nel-jä-pit-kääkuu-ka-utta-nel-jä-pit-kää-kuu-ka-ut-ta” jyskyttivät junan rattaat kovia teräskiskoja vasten, ja kaiku vastasi kallioisista junapenkereistä.

Pettymys ja epätoivo valtasivat nuorukaisen mielen, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin hänen yrittäessään löytää ratkaisua epätoivoiseen tilanteeseen. Miksi minä olen tällainen, miksi minä en voi alistua rauhallisesti odottamaan, kuten toisetkin, hän ajatteli tuskaisesti. Viimein lempeä uni kietoi hänen kärsivän sielunsa pehmeään unohduksen vaippaan.

291

- Eetu herää, herää, saavumme juuri Perkjärven asemalle, Merenheimon Lasse puisteli kovakouraisesti nukkuvaa toveriaan.

- Perkjärvelle, mitä me siellä teemme? Eetu kauhisteli pyyhkien unisia silmiään. Perkjärvihän on keskellä Karjalankannasta.

- Kuulin juuri, että täältä meidät viedään vielä 70 kilometrin päähän Kiviniemen kasarmialueelle. Enempää en tiedä, valisti Lasse ihmettelevää toveriaan.

Karjalankannaksella sijaitseva laaja Kiviniemen kylä levittäytyi Vuoksesta Suvantoon laskevan kosken molemmin puolin. Etelässä rajana oli Saijanjoki Valkjärven pitäjää vastaan. Idässä kylä rajoittui Petäjäjärven ja Röykkylän kyliin, lännessä Vuoksen vesistöön ja Kottilan kylään sekä pohjoisessa Tikansaaren ja Viiksanlahden kyliin.

Kiviniemen koski jakoi kylän kahteen osaan, etelänpuoleksi, eli Suureksikyläksi ja pohjoispuoleksi, eli Koskenpuoleksi. Kylän pohjoisin osa oli Savioja.

Sijainti oli varsin keskeinen, ja se teki kylästä vesi-, maantie- ja rautatieliikenteen solmukohdan. Sitä paitsi se oli yksi harvoista paikoista, joissa oli mahdollista vuolaan vuoksenylitys. Ensimmäinen rautavitjainen riippusilta oli valmistunut jo 1867, jolloin vesi oli ollut vielä matalaa ja rannat loivia.

Kosken muodostumisen jälkeen siltojen rakentaminen vaikeutui rantojen jyrkkyyden ja veden vuolaan virtaamisen vuoksi.

Aikoinaan sillan ylittämisestä oli peritty siltarahaa.

Sillankorvalla sijaitsi vahtitupa, jossa siltavahti asui ja keräsi maksut. Hän saattoi vauhtipyörän avulla veivata portit auki vahtituvasta käsin. Siltarahan kanto huutokaupattiin vuosittain eniten tarjoavalle.

292

Siihen aikaan myös vesiliikenne Vuoksen vesistöä ja Suvantoa pitkin oli erittäin vilkasta, sillä vesistöä pitkin päästiin aina Antreaan ja Käkisalmeen asti.

Kiviniemen luonnonkauniit maisemat eivät kohottaneet Eetun mielialaa nimeksikään. Toisia seuraten hän majoittui kasarmille heille osoitettuun paikkaan ja jäi odottamaan lomallelähtölupaa, joka myönnettiinkin välittömästi.

Istuttuaan neljä vuorokautta miltei yhtämittaisesti junassa, hän saapui vihdoin kotiin Jäppilään.

Irjan tapaaminen vuorokauden yhtämittaisen nukkumisen jälkeen, herätti hänet jälleen eloon ja antoi taas uutta elämänhalua. Muutamat lomapäivät kuluivat kuin siivillä lentäen, ja pian oli edessä paluu ankaraan todellisuuteen Kiviniemeen.

Kiviniemi 7.5.1928 Oi rakas Irja, nämä pari päivää ovat olleet kerrassaan kauheita. Elämä tuntuu niin tyhjälle, kun Sinä olet poissa. Olen yksin, kohtalo on taas meidät erottanut, ties kuinka pitkäksi aikaa. Oksalan Viljokin lähtee pois huomenna, ja muista tovereistani en oikein välitä.

Nyt vielä kävi niin ikävästi, että minä jouduin eilen illalla, melkein heti kun saavuin tänne, päivystäväksi upseeriksi, joten on monta muuta huolta entisten lisäksi.

Nyt on kaksi yötä peräkkäin mennyt, etten ole juuri ollenkaan nukkunut. Kun siihen otetaan vielä matkarasitukset, niin arvata saatat, että olen ”kuitti” , kuten sinä sanoit.

Päivystäessään Eetu joutui usein olemaan yksin, vain omat ajatukset seuranaan. Yhä useammin ja useammin hän tunsi omantunnontuskia Annan, Haminan ihastuksensa, vuoksi. Hän päätti kertoa kaikki Irjalle seuraavassa kirjeessään.

Olihan Irjakin tunnustanut hänelle tavanneensa Aarteen tämän käydessä Mikkelissä lomalla. Vastahakoisesti hän 293

oli lähtenyt Aarteen kanssa kävelylle, ja tämä oli suudellut häntä. Irja kertoi hänelle itkien tunteneensa itsensä perhoseksi, joka oli koskettanut vierasta ruusua ja heti kotiin päästyään pessyt ja pyyhkinyt huulensa useampaan kertaan.

Ollakseen rakastettunsa kanssa yhtä rehellinen Eetu kertoi kirjeessään kaikki mitä Annan kanssa oli tapahtunut, myös sen suudelman, jota hän sydämestään katui.

Irjan vastaus sai tuhannet ruusut kukkimaan, ja tuhannet perhoset liihottelemaan hänen yksinäisessä sydämessään.

Irja ei ollutkaan vihainen, vaan hyvin ymmärtäväinen ja antoi kaiken anteeksi.

Kiviniemi 14.toukokuuta 1928 Rakkahin!

Sydämellinen kiitos kirjeestäsi. Se oli aivan samanlainen, kuin Sinä itsekin, kaunis, hurmaava. Nyt melkein kadun viime kirjettäni, sillä se penkoi esille Sinulle ikäviä asioita ja teki Sinut surulliseksi. Nyt kun kaikki on selvää, unohtakaamme nuo molemmille niin tuskalliset muistot ja päästäkäämme nyt vielä kirvelevät haavat paranemaan.

Tahra, jonka tuo ruma tekoni jätti minuun, häviää kyllä samalla kun me kykenemme unohtamaan. Huuliltani tuon tahran poisti Sinun suudelmasi, ja sydämestäni sen poistaa Sinun kaunis, uhrautuva rakkautesi. Sen haavan taas, jonka minä olen aiheuttanut Sinulle, koetan parantaa omalla rakkaudellani. …………………Pupesi Kivinimessä kokelaat toimivat kouluttajina, ja heitä puolestaan koulutettiin toimimaan tarvittaessa johtavina upseereina, joten kaikki taisteluharjoituksetkin tähtäsivät heidän johtajataitojensa kehittämiseen kovankin paineen alaisina. Johtavat luutnantit ja vänrikit tarkkailivat jokaista ja pyrkivät erottamaan jyvät akanoista ja toimivat sen mukaan.

294

Eetu oli saanut useita ehdotuksia antautua sotilasuralle, mutta hän empi yhä, sillä hän ei pitänyt siitä elinympäristöstä eikä tuntenut saavansa siitä haluamaansa tyydytystä.

Kuitenkin oli useita asioita, jotka houkuttelivat häntä harkitsemaan saamiaan ehdotuksia.

Kiviniemi 4. kesäkuuta 1928 Irja rakas!

Vastaan viimeinkin kirjeisiisi, joita olen saanut jo kaksi.

Voitko antaa anteeksi tuhmalle Pupellesi?

Juttelen taas Sinulle tuosta ikivanhasta kysymyksestä, josta olemme niin paljon puhuneet, eli mikä minusta tulee? Olen kertonut, että olen päättänyt lähteä lukemaan matematiikkaa. En ole vielä muuttanut tuota päätöstä, mutta mitä sanoisit, jos minusta sittenkin tulisi upseeri?

Nämä upseerit täällä kehottivat minua valitsemaan sotilasuran. Tänäänkin eräs vänrikki sai minut kovasti innostumaan. Ajatteles, että kolmen kuukauden päästä minä olisin jo vänrikki ja omissa leivissä. Arvaat, että tällaiselle miehelle, joka koko elämänsä on ollut annosrahoilla tuollainen ajatus on viekoitteleva. Sitten olisin kaksi kuukautta res.vänrikkinä ja järjestelisin asioitani, jonka jälkeen seuraisi kadettikoulu, 1 v 7 kk.

Siis silloin, kun minä lukemalla olisin maisteri ja nuoremman lehtorin palkalla, olisin minä tätä toista tietä luutnantti ja vanhemman luutnantin palkalla, joka olisi suurempi. Edellisessä tapauksessa minulla olisi suuret velat, jälkimmäisessä tapauksessa ei velkaa laisinkaan.

En kyllä oikein pidä tästä sotilashommasta, mutta tottuisihan siihen.

Minä jo ajatuksissani olen olevinani upseerin univormussa ja käveleväni kukonaskelin, nokka pystyssä pitkin kasarmialueen käytäviä. Eikö se olisi hienoa? Ei siviili ole mitään upseerin rinnalla, vai mitä? Kirjoita mitä tuumaat! …………..

295

Eetu suunnitteli pääsevänsä juhannukseksi lomalle, mutta jälleen hänen toiveensa valuivat hiekkaan. Komppanian vääpeli ilmoitti lähtevänsä kolmen viikon lomalle, ja Eetu määrättiin hänen sijaisekseen, joten siihen tyssäsivät lomatoiveet.

Kotoakin tuli kirje, jossa isä ilmoitti jyrkästi vastustavansa poikansa sotilasuraa ja lupaavansa hankkia hänelle opiskelurahaa.

Eetu samoili ankein mielin läheiselle kukkulalle, josta aukeni kaunis näkymä yli virtaavan vuoksen, jonka kohina kuului mäenkumpareelle asti. Aurinko oli kaartamassa länteen, ja kaukaisella taivaanrannalla lipui tummia pilviä, mutta aurinko onnistui ohittamaan ne arvokkaasti. Lintujen liverrys kertoi kesäillan ihanuudesta ja suloisesta luonnonrauhasta.

Silhuetista erottui harmaa, vähän kumarainen tsasouna sipuleineen ja pienine kellotorneineen. Sen ympärillä parveili lauma kyläläisiä. Lienevätkö menossa rukoilemaan, Eetu aprikoi.

Perkjärven leiri 28. heinäkuuta 1928 Olemme kolmen viikon komennuksella. Lähdimme manöövereille tämän kuukauden 23. päivänä Kiviniemeltä tänne Perkjärvelle, jonne on yli 70 kilometrin matka.

Matka kesti kolme päivää, jonka ajan majoituimme maastossa. Yöt marssimme ja päivät lepäsimme teltoissa.

Miehiä uupui yksi toisensa jälkeen tiepuoleen, mutta eteenpäin vain piti mennä.

Täältä jatkamme junalla Haminaan, jossa alkavat manööverit.

Haminan manööverin jälkeen pojat palasivat vielä suureksi yllätyksekseen Kiviniemelle, sillä he luulivat kotiutuvansa Haminasta käsin.

296

Haminassa heitä odotti sellainen yllätys, että heille saattoi kirjoittaa kenttäpostia ilman postimaksua ajalla 6–12.8, kunhan noudatti tiettyä kaavaa.

Eetun osoite oli: Res.ups.kok. Jalkaväkirykmentti N:o 5, II pataljoona 6. komppania. Takapuolelle piti kirjoittaa lähettäjän nimi ja tarkka osoite. Eetun osoitteeseen ei tullut paikkaa, koska ei voinut tietää missä hän kirjeen saapuessa olisi.

Irja ennätti kirjoittaa Eetulle yhden kenttäpostikirjeen, joka saavutti Eetun juuri kriittisimmällä hetkellä.

Eetu kiitti tuosta suurta iloa tuottaneesta kirjeestä saavuttuaan takaisin Kiviniemelle.

Kiviniemi 14. elokuuta 1928 Terveiseni täältä Karjalankannakselta. Sain kenttäpostikirjeesi, ja arvaapas millaisella hetkellä se tuli perille?

Olimme kiivaassa taistelussa. Tykit ryskyivät, kiväärit paukkuivat ja konekiväärit rätisivät. Valmistauduimme juuri suureen hyökkäykseen. Komensin mieheni juuri rynnäkköön ja kauheasti huutaen ja ampuen lähdimme syöksymään vihollista kohti. Kesken hirmuisen melun ja huudon kuulin huudettavan nimeäni. Käännyin, ja takanani seisoi postipoika, joka ojensi minulle kirjettä.

Sieppasin kirjeen ja syöksyin miesten perään huutaen riemuissani heitä eteenpäin, sillä tunsin käsialasi.

Hetken riehui taistelu kiivaana, sitten erotuomari käski pysäyttämään ammunnan ja ilmoitti, että me olimme voittaneet. Vihollisemme perääntyivät.

Avasin kirjeesi ja aloin lukea noita ihania sanoja. Kuvittelin millaisen ilon tuollainen kirje tuottaisi keskellä todellista taistelua. Varmasti se sytyttäisi uudelleen sammuvan toivon ja virittäisi uutta innostusta lamaantuneisiin mieliin. Sodan rasitukset unohtuisivat ja mieli rohkeana sitä astuisi uusiin ponnistuksiin. Sitä varten luullakseni kenttäposti onkin järjestetty.

297

Arvaat hyvin, millaiselta tuntuu taistelutantereella, keskellä kuolemankauhuja, saada kirje rakkaimmaltaan, olkoon hän sitten vaimo, äiti, isä, sisko, veli tai morsian.

Tämä kenttäposti, joka nyt näiden viimeisten suurten sotaharjoitusten yhteydessä toimi, oli vain harjoitusta sotaa varten. Sodan aikana tulee olemaan samanlainen kenttäposti. Harjoitus onnistui hyvin tässäkin suhteessa. Kirjeet löysivät tiensä syvimpään korpeen saakka, vaikka kirjeessä ei ollutkaan mitään paikkakuntaa. ……………..

23. päivänä huhtikuuta 1928. Nyt se sitten vihdoinkin on ohi. Neljätoista ja puoli kuukautta asepalvelusta on onnellisesti ohi. Hyvästi asetakki ja pussihousut! Tervetuloa Elämä ja Siviili!

298

12. Tytyn kohtalonvuodet (v. 1928-1929)

Tulipunaiset täplät tanssivat Irjan kalpeilla kasvoilla ja ankarat vilunväristykset vavisuttivat hentoa ruumista.

Paksu täkki- ja huopavuorikaan ei saanut häntä rauhoittumaan. Inkeri istui neuvottomana sisarensa vuoteen vieressä ja yritti saada hänet nauttimaan kuumaa mehua.

- Sinun on juotava paljon, muuten kuivut kuin rusina, Hän yritti houkutella.

- Miten minä selitän Pupelle sinun kurjan ulkonäkösi?

- Inni kulta, en minä voi juoda, minun on paha olla, minua pyörryttää ja sydän lyö niin rajusti, että se tulee kohta rinnasta ulos, Irja vaikeroi.

- Sinä vilustuit kuitenkin silloin joulun aikaan, vaikka yritimme kuinka varoa, se tuuli oli niin petollista, Inkeri päivitteli.

- Niin vilustuin, ja lääkäri sanoi, että se on taas sitä keuhkokataria ja lisäsi, että minulla ei saisi olla mitään huolia, mutta kun niitä huolia on, ja minulla on kauhean ikävä Pupea.

Ristiriitaiset tunteet taistelivat Irjan sydämessä, sillä Eetu ei hyväksynyt varauksettomasti hänen isiensä uskontoa, vaan sanoi olevansa harras luterilainen, joka tuntee oman uskontonsa ja tietää sen oikeaksi. Myös Irja tunsi oman uskontonsa ja kunnioituksesta isäänsä kohtaan ei 299

voinut siitä luopua. He eivät olleet päässeet asiasta yhteisymmärrykseen, ja se oli myös yhtenä syynä Irjan huolestuneeseen mielentilaan.

Toisena huolena Irjalla oli pitkä, tunteita koetteleva ja raastava eroaika Pupesta, sillä isä oli asettanut ehdoksi, että Eetulla piti olla vakituinen virka opiskelunsa jälkeen ennen heidän avioitumistaan. Eetu oli vasta armeijassa, ja opiskelun aloittamiseenkin oli vielä pitkä aika. Liian pitkä. Pupe voisi jopa unohtaa pienen kouluaikaisen lemmittynsä suuren maailman houkutuksissa.

- Oi, sano Inni mitä minun pitää tehdä? Miksi isä ei ymmärrä minua. Jos joudun lohduttomana kulkemaan vuoden toisensa perään, niin minä hetkenä hyvänsä voi terveyteni lopullisesti pettää. Minä kaadun, enkä jaksa enää nousta.

- En osaa neuvoa, sillä itse olen samassa tilanteessa, kun Jaskallakaan ei ole vakituista työpaikkaa ja opiskelu on edessä. Meidän pitää vaan olla lujia ja kestää, se on ainoa keino selvitä.

Irja oli ollut marraskuun puolestavälistä lähtien Helsingissä apulaisena eräässä kauppiasperheessä, ja hänen vastuullaan oli koko perheen talous. Suuri vastuu rasitti hänen heikkoa terveyttään ja hän oli altis vilustumiselle viimesyksyisen keuhkokuumeen jälkeen. Voimat eivät olleet palanneet, ja pienikin ponnistus vei häneltä kaikki voimat.

Lisäksi hän pelkäsi, että paha tulehdus voisi muuttua keuhkotaudiksi, kuten niin monelle oli käynyt. Keuhkotautiin ei ollut olemassa parantavaa lääkettä.

Irja kirjoitti Helsingistä Eetulle Haminaan 28. tammikuuta 1928 sairaudestaan.

300

Rakas Pupe! ……… Kuule, kävin jo lääkärissä ja hän sanoi, että katari ei ole nyt kummassakaan keuhkossa, vaan on siellä täällä ympäri ruumista. Kun kysyin onko se vaarallista ja voiko se muuttua keuhkotaudiksi, hän sanoi, ettei se ole kauhean vaarallista. Teidän pitää vain varoa, ettette vilustu, sillä silloin se voi kääntyä keuhkotaudiksi, hän sanoi. Rakkahin, toivon terveyteni palaavan, ja jos Jumala suo, voi Hän parantaa minut aivan terveeksi. Rukoile sinäkin, etten vilustuisi, sillä silloin voi terveyteni mennä ikiajoiksi.

En saanutkaan nyt pullolääkettä, vaan pulvereita, kauhean pahanmakuisia. Mitä lienee, kun yksi ainoa kykenee viemään voimani, tekee kauhean väsyneeksi ja hervottomaksi. Jos sairaus ei olisi näin vaarallinen, niin en ottaisi ainoatakaan pulveria. ……….. sinun Tytysi Irja ei alunperinkään viihtynyt nykyisessä työpaikassaan, ja Helsingin raaka, pureva viima uhkasi häntä jatkuvilla vilustumisilla, vaikka hän pukeutui kuinka lämpimästi tahansa. Talvi ei tuntunut tulevan ollenkaan, vaan päivästä päivään puhalsi vihainen, kylmä tuuli ja jäinen räntä vihmoi vasten kasvoja hänen rientäessään torille tai kauppaan ruokaostoksille.

Sitten eräänä maanantaina Irjan vietettyä sunnuntaisen vapaapäivän Inkerin luona, rouva pyysi hänet luokseen.

- Irjan ei tarvitse nyt mennä torille ruokaostoksille, minä menen itse.

- Hyvä on, Irja sanoi yrittäen olla rauhallinen, kyllä minä ymmärrän.

Irja tiesi heti, että herra oli moittinut taloutta ja sanonut, että ruokaan menee liian paljon rahaa. Kuitenkin rouva oli aina sanonut mitä ostetaan ja kuinka paljon. Nyt näytti siltä, että Irjan epäiltiin käyttäneen rahaa omiin ostoksiin301

sa. Se loukkasi häntä suunnattomasti, ja hän rukoili, että Jumala aukaisisi heidän silmänsä näkemään totuuden.

Kului neljä päivää, ja rouvalla oli jälleen asiaa.

- Irja voi jatkaa ostosten tekemistä kuten ennenkin.

- Kiitos! Oli ainoa mitä Irja sai sanotuksi.

Hän osti omilla rahoillaan vihkon, johon merkitsi kaikki talousostokset, ja niin palattiin jälleen entiseen työjärjestykseen.

Kaikki oli kuten ennenkin, mutta Irjan luottamus työnantajiinsa oli mennyttä. Illalla hän itki itsensä uneen, surren kovaa kohtaloaan. Kohtalo oli hänelle muutenkin julma, sillä hän ei saanut Eetulta kirjeitä niin usein, kuin olisi toivonut. Hänellä itsellään oli aikaa vaikka joka ilta kirjoittaa ikävöiviä, kaipaavia, rakkaudentäyteisiä kirjeitä rakastetulleen Haminaan ja siksi hän ei ymmärtänyt Eetun vaikenemista.

Eetu yritti rauhoittaa surevaa tyttöä parhaansa mukaan. ”Minä olen niin omituinen luonne, että et parhaalla tahdollasikaan voi minua aina ymmärtää, ja tämä armeija tekee minut vielä sulkeutuneemmaksi. Tänäänkin tulimme melkein viikon kestäneeltä manööveriltä. Hiihdimme, vedimme pulkkaa perässämme, sodimme ja nukuimme teltoissa. Illoin olimme niin väsyneitä, että kaaduimme koville vuoteillemme.”

Maaliskuussa Irja sairastui jälleen, ja lääkäri sanoi keuhkokatarin pahentuneen.

- Ainoa mahdollisuus paranemiseen on ilmastonmuutos. Helsingin ilmasto on teidän keuhkoillenne liian raaka ja kostea, sairaudestanne voi kehittyä keuhkotauti, hän varoitti. - Teidän täytyy olla hyvin varovainen.

- Minun täytyy siis muuttaa kotiseudulleni Mikkeliin, niinkö? Irja kysyi säikähtäen.

302

- Se olisi ehdottomasti parasta terveyttänne ajatellen.

Minä kirjoitan teille lääkereseptin mukaanne, lääkäri ehdotti.

Helpotuksesta huokaisten Irja jätti työpaikkansa ja alkoi suunnitella Mikkeliin lähtöään.

Helsinki 19. maaliskuuta 1928 Kuin myrskyten kuohuva meri on vereni levoton.

Se raisuna laulaa ja läikkyy pian kevät, kevät on.

Pois talvinen turtumus, kaipuu ja iltojen ikävyys.

Mä ilosta itkien riennän sun kuumahan syleilyys.

Sä painat mun rintaasi vasten pois murheeni suutelet ja säihkyen kuohuvat, soivat mun rintani hurmehet.

Kun saapuu nuo ihanat illat ja äänesi kiehtoen soi on poissa mun rauhani silloin öin unta en saada voi.

Unet haaveet ihanat, sievät en väistää niitä mä voi. Öin, päivin ne rauhani vievät ne kutsuu, ne karkeloi.

Ah, aukaise sylisi mulle sä ihana sulhoni.

Pian kanssasi saan mä olla ja saavuttaa onneni.

Rakkahin!

303

Oi Pupe, sain äsken kirjeesi, niin ihanan, niin hurmaavan.

Jo kolme vuotta olen saanut olla rakkautesi kahleissa. Jo kolme vuotta ovat nuo ihanat silmäsi seuranneet elämääni. …………

Maaliskuun lopussa Irja hyvästeli Helsingin tuimat tuulet ja kostean kylmät kevätsateet ja matkusti kotiin, Mikkelin leutoon ilmanalaan. Aurinko oli paistanut jo useana päivänä ja madaltanut hyväilevillä säteillään katujen reunoille kasaantuneita lumipakkoja.

Aurinko kurkisteli asemarakennuksen harjan takaa Irjan astuessa asemalaiturille, jossa odotti häntä uskomaton yllätys. Mili ja Mirkku olivat asemalla vastassa. Yllätys oli molemminpuolinen, sillä tytöt eivät olleet osanneet odottaa sisartaan vielä tulevaksi. He olivat vastassa äitiään, jonka juna saapuisi toisesta suunnasta hetkisen kuluttua. Äidin laskeutuessa junasta, tyttöjen riemulla ei ollut rajoja heidän kaikkien syöksyessä äidin kaulaan.

- Voi rakas lapsi miten kalpea sinä olet, äiti pelästyi Irjaa katsoessaan. Oletko sinä kovasti sairas? Ei sinun olisi pitänyt lähteä Helsinkiin.

- Kyllä minä pian paranen päästyäni kotiin jälleen, Irja kuiskasi kyynelten kimaltaessa tummissa silmäkuopissa.

Minulla on lisäksi voimakkaat tulehduslääkkeet, jotka sain lääkäriltäni ennen lähtöä.

- Nyt lähdetään kotiin yllättämään Annikki ja miesväki, äiti sanoi topakasti tarttuessaan suurimpaan myyntikoriinsa.

- Nämä toisethan ovat aivan tyhjiä, Mili totesi ihaillen.

Sinulla on ollut onnistunut myyntimatka.

Kevään edistyessä Irjankin terveys alkoi kohentua. Hän jaksoi pian tehdä pitkiä kävelyretkiä vanhoille muistorikkaille paikoille.

304

Huhtikuun puolivälissä hän kapusi Naisvuoren kalliolle ja istui ihailemaan kiveen hakattuja nimikirjaimia: I.E.J. E.H. Haaveissaan hän kuuli Pupen vallattoman naurun tämän kalkutellessa kirveellä kiveen nimikirjaimia. Syvään huokaisten hän jatkoi matkaansa metsäpurolle, joka uinui vielä lumen ja jään alla. Hän oli kuulevinaan sen hiljaa valittavan kylmän kahleensa alla. Sillä on vankeudessaan yhtä ikävä kuin minulla, hän ajatteli.

Kotiin tultuaan Irja kirjoitti Eetulle kirjeen, jossa kertoi retkestään ja kaipauksestaan. Sydämen kyllyydestä pulppusi esiin runo, joka kertoi hänen ikävästään.

Pupelleni!

Sä olit kirkas tähti valopilkku elämäin.

Miksi, oi miksi sä lähdit?

Suru saartaa mun unelmain.

Sä olit elämäni miks kohtalo sinut vie?

Jään yksin mä suruineni pois kulkee rakkaani tie.

Tervehtyessään Irja alkoi tuntea toimettomuutta. Jo kouluaikana hänen haaveenaan oli päästä seminaariin. Hän halusi työskennellä lasten parissa, ja alakoulun opettajana siihen olisi oiva tilaisuus. Eetukin kirjoitti hänelle useaan otteeseen kehottaen hakemaan seminaarin. Se olisi sinulle juuri oikea ala, hän vakuutteli.

Oli vain yksi este, mutta se olikin ylipääsemätön, nimittäin raha. Hänellä ei ollut rahaa, eikä myöskään isällä.

Isä sanoi, että hänen on mahdotonta myöskään saada lainaa, sillä hän oli joutunut luopumaan talostaan, kun ei pystynyt maksamaan loppuun talolainaansa. Toimeentu305

lon hankkimisessa oli täysi työ, nuorempien lasten käydessä vielä koulua.

Seminaarihaaveen sortuessa Irja alkoi suunnitella hakevansa konttoristin tointa jostain Mikkeli toimistosta.

Ikävä vain, ettei hänellä ollut siihen koulutusta eikä myöskään minkäänlaista kokemusta, joten kaikki tiedustelut tyssäsivät siihen.

Väliaikaista vaihtelua kotitöiden lomaan toi se, että isä sai vuokrattua pianon, jolla tytöt alkoivat harjoitella soittamisen jaloa taitoa. Eetu kannusti kirjeissään Irjaa harjoittelemaan ahkerasti, sillä soittotaito ja musiikki yleensäkin olisi arvokas lahja ihmiselle.

Ja aivan kuin taivaan lahjana isä antoi Irjalle luvan ottaa soittotunteja. Tyttö oli niin haltioissaan, että liiteli tanssiaskelin ympäri huonetta iloisesti laulaen.

- No, no tyttö älähän liikaa innostu, muista, että soiton oppiminen vaatii ankaraa harjoittelua, isä toppuutteli.

- Minulla on vaikka kuinka paljon aikaa harjoitella, Irja vastasi iloisesti ja pimpautti pianosta pari iloista sävelmää.

Mikkeli 28. päivänä toukokuuta 1928 Rakkahin Pupe! ………Eilen kävin purollamme saadakseni edes osan ikävästäni karkotetuksi, mutta istuessani tuolla samalla kivellä, missä silloinkin istuimme ja sidoimme seppeleitä, valtasi minut kauhea tuska. Tuntui, kuin olisin pudonnut jostain hyvin korkealta, ja selvittyäni huomannut olevani aivan yksin, hyljättynä, tuskaisena. Puro takanani hyräili jotain suruvoittoista säveltä, ja kuin lohduttaakseen yhtyivät siihen kaikki ympärilläni olevat metsän puut. En tiedä, näytti kuin koko luonto olisi surrut jotain.

Olin tuntevinani, että vieno tuuli toi mukanaan tervehdyksen sinulta, jonka kaipaava sydämeni puki tahtomattani sanoiksi: 306

Kaksi sydäntä kaukana toisistaan ne kaipasi yhteistä onneaan.

Ne värisi iltojen ikävää ei jaksanut kevätkään lämmittää.

Niin riensivät vuodet kultaiset yhä etsivät toistaan ne sydämet.

Vaan kerran kohtalo korkea tuo vei etsivät sydämet toistensa luo.

Ja sydämet onnesta vavahtain löi sykkein kuumin ja riemukkain.

Ne ilonsa huumassa kyynelöi ne hehkui, leimusi, kipunoi.

Ne liiteli elämän sylihin kuin perhoset siivin kultaisin.

Ne rakasti suuresti toisiaan ja löysivät onnen päällä maan.

Vähitellen tunsin rauhoittuvani ja heittäydyin eräälle isolle kivelle. Painauduin sen sammaleisen peitteen pehmeään syleilyyn, ja annoin leppeän tuulen hyväillä pois poskipäilleni vierineet suolaiset kyyneleet. Rakkahin, tällaista yksinäinen elämäni on, mutta älä ole levoton tähteni alan olla jo täysin terve. …………. Tytysi Irjan mieltä painoi myös Eetun häilyvä uravalinta. Matematiikan maisteri, kansakoulunopettaja, upseeri? Maisterintutkinto oli kaikkein kauimpana tulevaisuudessa, mutta siitä huolimatta se viehätti Irjaa kaikkein eniten, sillä hän tiesi Eetun kykenevän suorittamaan sen mahdollisimman lyhyessä ajassa. Hänestä tuntui, että Eetun lahjat vaatimattomimmissa toimissa menisivät hukkaan.

307

Siksipä hän viimein rohkaistui lausumaan Eetulle oman mielipiteensä asiasta.

Mikkeli 6. päivänä kesäkuuta 1928 Rakkahin! ……….. Kysyit minulta taannoin pitäisinkö sinusta upseerina. Salli minun vastata suoraan. Sinusta tulisi hieno upseeri, mutta sittenkin pitäisin sinusta enemmän maisterina. On valitettavaa, että tuo lukuaika kestää niin kauan ja velkaakin tulee paljon, mutta eiköhän ole sittenkin parempi, että lähdet opiskelemaan. En osaa oikein sanoa, mutta puhutaan sitten juhannuksena enemmän tuosta asiasta, koetan vielä miettiä.

Nyt sitten lopetan ja laitan miljoona suudelmaa tuossa tertussa, jonka äsken otin pihatuomestamme.

Jää siis hyvästi ja muista kirjeelläsi kaipaavaa Tytyäsi Juhannus tuli ja meni, mutta Eetu ei kaikista suunnitelmista huolimatta päässyt lomalle, sillä hän joutui komppanian vääpelin sijaiseksi tämän lähtiessä kolmen viikon lomalle.

Irja lähti sisartensa houkuttelemana rantalavalle juhannuskokkoa ihailemaan. Tyttöjen lähtiessä tanssimaan Irja kiipesi korkeimmalle kalliolle ihailemaan laskevan auringon punaista hehkua, ja sen aikaansaamaa kimalteista heijastusta peilityyneen lahdelmaan. Näkymä oli henkeäsalpaavan kaunis, mutta se sai Irjan ikävän vain heräämään entistä voimakkaampana. Sisartensa mieliksi hän lähti hetkeksi tanssimaan, mutta huomattuaan, ettei se kohentanut hänen mielialaansa, hän päätti lähteä kotiin.

Onneksi sisaretkin olivat saaneet tanssimisesta kyllikseen, joten kaikki viisi sisarusta palasivat yhdessä kotiin jo ennen kuin aurinko kohosi uudelleen metsänrajasta tervehtimään uuden huomenen koittoa.

308

Vääpelin palattua Eetulle myönnettiin kahden vuorokauden loma, jolloin hän pyysi Irjaa saapumaan Imatran sillalle lauantai-iltana 14. heinäkuuta. ” Tule laivalla, sillä se tulee huokeammaksi ja ota mukaasi niin paljon rahaa, että pääset takaisinkin, sillä minulla ei ole yhtään, Eetu kirjoitti. ”Ota mukaasi myöskin evästä, ettei meidän tarvitse ostaa, olemme yhtä köyhiä kumpikin.”

Irja oli haltioissaan tulevasta tapaamisesta, mutta kun hänellä ei ollut matkarahaa, niin hänen piti laittaa viimetipassa Eetulle kortti, jossa hän ilmoitti, ettei voinut tulla.

Kohtalo oli taas julma nuoria kohtaan, sillä juuri kun Irja oli postittanut kortin äiti tulikin kotiin ja antoi Irjalle matkarahat. Myös Mirkku sai rahaa, että voisi lähteä sisarensa seuraksi matkalle. Irja toivoi, ettei Eetu ennättäisi saada korttia ja yritti lisäksi useaan otteeseen soittaa Eetulle, mutta aina vastaus oli yhtä tyly:”3 K.K.K. ei vastaa.”

Luottaen hyvään onneensa tytöt juoksivat viime minuuteilla laivaan, joka vei heidät Lappeenrannan kautta Vuoksenniskalle, josta tytöt matkasivat junalla Imatralle.

Sydän lujasti jyskyttäen Irja kulki Mirkku vanavedessään ihmisjoukon mukana kohti Imatrankosken siltaa.

Irja ei kiinnittänyt mitään huomiota siltaan, eikä sen alla kuohuvana vellovaan koskeen, vaan hän etsi kuumeisesti ihmismassasta noita ihania sinisiä silmiä. Kosken pauhu ja kallioseinämiin iskeytyvien vesimassojen pärske lumosi Mirkun täysin, mutta Irja tuskin huomasi luonnonvoimien mahtavuutta katseen harhaillessa etsien ihmisestä toiseen.

Mirkku huomasi Irjan levottomuuden ja tuskan, ja vei sisarensa Valtionhotellin viihtyisään rauhalliseen puistoon, jossa Irja vihdoin päästi kyyneltulvan valloilleen.

Kosken kohina painui vaimeana huminana Irjan alitajuntaan. Katkera pettymys seuranaan hän taivalsi Mirkkuun 309

nojaten asemalle ja nousi junaan, joka jyskyttäen vei hänet takaisin Mikkeliin ja hetki hetkeltä yhä kauemmaksi kaivatustaan.

Julma kohtalo oli jälleen leikitellyt heidän kanssaan ja asettanut heidän tunteensa koetukselle, kuten niin monta kertaa aikaisemminkin. Nyt he eivät voisi tavata ennen kuin Eetu pääsisi siviiliin, ja siihen olisi aikaan toista kuukautta. Ainoa asia, millä Irja nyt lohduttautui oli se, että Eetu oli päättänyt kirjoittautua yliopistoon ja pyysi Irjaa myös lähtemään Helsinkiin työpaikan hakuun.

Irja oli odottanut malttamattomana Eetun vapautumista armeijasta, sillä heidän viime tapaamisestaan oli kulunut jo useita kuukausia. Hän oli monta kertaa kuvitellut mielessään miten riemukasta se olisi. He olivat kirjeissään kertoneet ikävästään ja kaipuustaan monin tunteellisin sanoin.

Kun juna sitten pysähtyi Mikkelin asemalle seisoi Irja hiljaisena ja arkana tuijottaen tiiviisti junasta purkautuvaa väkijoukkoa.

Eetun astuttua junavaunusta alas asemalaiturille Irjalla oli hetki aikaa tarkkailla häntä, ennen kuin Eetun silmät tavoittivat hänet. ”Voi Pupe miten sinä olet muuttunut!” hän huokaisi. ”Minne on kadonnut iloinen, tuikkiva katse sinun nauravista silmistäsi, minne leikkisä hymy punaisilta huuliltasi?

Onko armeija-aika tehnyt sinusta vakavan miehen?”

Irjaa kohti asteli nyt totinen, laihtunut mies entisen iloa säihkyvän nuorukaisen sijaan.

- Oletpa sinä laihtunut, Irja totesi ykskantaan, sen sijaan, että olisi hypännyt rakastettunsa kaulaan, kuten oli niin monesti unessa kuvitellut tekevänsä. Jokin salainen voima esti häntä.

- Sinä itsekin olen hyvin kalpea, et taida vielä olla aivan terve, Eetu vastasi vakavana. Minulla on rasittava 310

matka takanani ja tunnen olevani lopen uupunut, hän jatkoi alakuloisesti.

Irja tunsi tosiaan itsensä sairaaksi. Hänestä tuntui kuin koko maailma olisi romahtanut, koko ihana satulinna särkynyt, niin pettynyt hän oli pitkän ikävän odotuksen jälkeen.

Heidän lyhyt tapaamisensa epäonnistui. Poissa oli entinen kiihko ja säihke heidän suudelmistaan, poissa leikkisä kisailu heidän liikkeistään. Elokuun kuutamo löysi kaksi toisilleen lähes vierasta hahmoa nojaamasta vaitonaisina toisiinsa Naisvuoren penkillä. Siellä samaisella penkillä se oli tavoittanut heidät monta kertaa ennenkin, mutta silloin he olivat vaihtaneet helliä katseita ja tulisia suudelmia.

Eetun seuraava kirje ei juuri Irjaa lohduttanut, joskin selvitti vähän Eetun alakuloisuuden syitä.

Jäppilä 6. päivänä syyskuuta 1928 Irjani!

En ole kirjoittanut koska luulin, että olet jo lähtenyt Helsinkiin. En voi tulla käymään Mikkelissä, sillä meillä aloittavat rukiinpuinnin, enkä voi karata noin vain, kun täälläkin tarvitaan. Isä sairastaa, eikä kykene osallistumaan sadonkorjuuseen juuri lainkaan, eikä äitikään ole terve. Minua surettaa vanhempieni kohtalo, sillä rakastan heitä paljon.

Kerroit ihanista kuutamoilloista, jotka herättävät monia ihania muistoja ja vilkastuttavat tunne-elämää.

Olemmehan niin monta kuutamoiltaa viettäneet yhdessä, haaveilleet ja uneksineet lähes mahdottomuuksia.

Se sama kuu katselee nytkin ja mitä se näkee? Se näkee, että minussa on tapahtunut muutos. Näen kuun, mutta se ei herätä minussa mitään tunteita. Näen vaan kelmeän valon taivaalla, en muuta. Liekö tunne-elämäni kuollut kokonaan, vai vaan lamaantunut? En tiedä mistä 311

tämä johtuu, enkä miten kauan tämä kestää. Ehkäpä muutun entiselleni, en tiedä. En ole Pupe, olen joku vieras, vieras itsellenikin. Ehkäpä Helsinki muuttaa minut, kun pääsen opintoihin käsiksi ja löydän oman paikkani elämässä.

Jään nyt odottamaan kirjettäsi ja Helsinkiin lähtöä.

Isä sai järjestettyä minulle opintorahaa 10.000 markkaa.

Eihän se ole paljon, mutta pääsen sillä alkuun. Voi hyvin, Helsingissä tavataan. Eetu Eetu tunsi outoa epävarmuutta, sillä hän ei ollut vieläkään selvillä uravalinnastaan. Hän halusi saada otteen omaan elämäänsä, sillä yhä selvemmin hän huomasi, että hän ei kuulu maalle, vaikka hän rakastikin syvästi perhettään, kotiaan ja luontoa, joka oli hänen henkireikänsä ja innoittajansa.

Hän kulki kylän nuorten kanssa yhteisissä illanvietoissa, iltamissa, tansseissa ja muissa kokoontumisissa, mutta ei nauttinut niistä kuten ennen.

Usein hän saatteli naapurissa asuvan Helvin kotiin tansseista ja hetken aikaa hän tunsi jopa nauttivansa tytön seurasta, mutta iloinen mieliala ei koskaan kestänyt kauan. Heti seuraavana päivänä hän katui ja tunsi olonsa entistä rauhattomammaksi. Hän tunsi pettävänsä sekä Helviä, että Irjaa.

Helvi oli iloinen, sievä, seurallinen tyttö, joka oli koko nuorisojoukon ilopilleri, mutta hänkään ei saanut Eetua rauhoittumaan. Siitä huolimatta Eetu hakeutui hänen seuraansa, sillä hän ei kestänyt olla yksin, ja Helvi nautti silminnähden komean ylioppilaspojan seurasta.

Irjan jo kohentunut kunto alkoi jälleen heiketä, eikä äiti antanut hänelle lupaa lähteä Helsinkiin, ennen kuin toipuminen olisi varmaa. Olihan lääkäri sanonut, että tunnejärkytyksiä ei saisi olla, ja niitähän tyttöparalla oli yllin 312

kyllin. Helsingin pureva syksyinen viima saattaisi tytön kuolemanvaaraan.

Irja itse tiesi, että Pupe tarvitsi häntä lohduttamaan ja palauttamaan hänelle uskon elämään ja tulevaisuuteen, mutta koska hän ei sitä voinut nyt tehdä niin hän kirjoitti Eetulle.

Mikkeli 11. päivänä syyskuuta 1928 Pupeni! ……….. Annan sinulle vapauden seuraelämäänkin, että voit tutustua toisiin naisiin. Ehkä tunteesi elpyvät, ehkä rakkautesi pulpahtaa taas liekkiinsä kaiken tuon loiston ympärillä. Jos niin käy, en halua sitoa Sinua, vaan annan vapauden. Älä ajattele minua. Älä sääli minua, vaan ajattele tulevaisuuttasi. Jos tiellesi sattuu joku, joka voi lahjoittaa Sinulle puhtaamman rakkauden ja suuremman onnen, niin unohda minut. Sinun onnesi on minulle tärkeintä. Rukoilen joka ilta Sinun puolestasi, Jumala kuulee kyllä………… Tytysi Eräänä sateisen harmaana syyskuun aamuna 23–vuotias ylioppilasnuorukainen laskeutui junasta märälle asemalaiturille Helsingin rautatieasemalla

Pojalla oli kädessään kaupungin kartta, jonka mukaan hän suunnisti kohti Suurkirkkoa, jonka lähitienoilla hänellä oli opiskelija-asunto yhdessä oman kylän pojan Siivosen Urhon kanssa. Vuokrakontrahtiin kuului täyshoito, joten ruokapuolikin oli kunnossa, kunhan opiskelut vaan saatai313

siin hyvään vauhtiin. Kartan mukaan oli helppo löytää Liisankatu, jolla asunto sijaitsi.

Heti seuraavana aamuna Eetu lähti yliopistolle. Hänellä oli tarkoituksena aloittaa matematiikan opinnot, mutta varmistuakseen asiasta hän päätti käydä ensin muutamalla luennolla ennen tiedekuntaan kirjoittautumistaan. Pari luentoa kuunneltuaan hän kuitenkin huomasi, että hänen tietonsa olivat armeija-aikana pahoin ruostuneet, eikä hän tuntenut enää samaa intoa ainetta kohtaan kuin kouluaikana.

Mieli mustana hän otti nipun tiedekuntaesittelyjä mukaansa ja tutki niitä muutaman päivän.

- Mitä jos alkaisit lukea teologiaa kuten minäkin aion, opiskelukaveri Kaartisen Kalervo ehdotti.

- Minäkö papiksi, kuinka voisin hoitaa toisten sielunelämää, kun en omaanikaan pysty hoitamaan? Eetu huokasi papereita selaten.

Yhä uudelleen ja uudelleen hän otti käsiinsä maatalous – metsätieteellisen tiedekunnan esitteen, ja kuin vasaralla päähän lyötynä hänen tajuntaansa jysähti, Metsänhoitaja eli Forsmestari, se minusta tulee.

Lokakuun 4. päivänä Eetu kirjoittautui lopullisesti valitsemaansa tiedekuntaan.

Irja toipui häntä vaivanneesta ärhäkkäästä keuhkoja rasittavasta yskästä sen verran, että äiti antoi hänelle luvan lähteä toipilaana Helsinkiin nähdessään tytön polttavan kaipuun.

- Muista sitten pysyä sisällä jos on vähänkin kosteaa ja koleaa, hän varoitti.

- Onhan siellä Inni pitämässä minusta huolta, Irja nauroi. Innillä on tilava asunto, voin olla hänen luonaan niin kauan kun löydän itselleni työpaikan, tytär lohdutti huolestunutta äitiään.

314

- Tule kotiin heti, jos tilasi huononee, äiti vannotti saattaessaan tytärtään junaan. Äidin huoli oli täysin aiheellista, sillä jo marraskuun alkupäivinä Irja sairastui vakavasti.

Sängyssä 10. päivänä marraskuuta 1928 kello 3 yöllä.

Kultainen Pupeni!

Pyysit minua kirjoittamaan ja minä täytän pyyntösi, ehkä viimeisen kerran. Oi Pupe, silmäsi, ne olivat illalla hurmaavat, niin nöyrinä, niin rukoilevina ne katsoivat. Katseesi syöpyi syvälle sydämeeni ja ehkä se juuri antaa minulle hiukan voimia.

Ehkä oli virhe lähteä illalla ulos. Menin heti vuoteeseen ja otin jotain kuumepulveria, mutta ei se tunnu auttavan. Väliin minua palelee, väliin on hyvä olla. Nyt en tunne tuskia, tunnen vain hehkuvat ruusut poskipäillä ja kuumeen punaamat huulet, jotka janoavat jotain kylmää, mutta minulla ei ole voimia sammuttaa niiden janoa. On yö, ympärillä vallitsee syvä hiljaisuus, sydämessänikin vallitsee tyyneys, rauha. Vain kuumeen pakottamana kohoilee rinta rauhattomasti.

Oi Pupe, tunnen vielä suudelmasi polton huulillani.

Oliko se jäähyväissuudelma? Sen tietää yksin Jumala.

Kuume lisääntyy, tunnen voimieni vähenevän, vain sumuna näen kuvasi pöydälläni, mutta kuitenkin katson siihen yhä uudelleen.

Oi rakas, jos heikko elämänlankani katkeaa nyt, niin salli minun sanoa mitä sydämelläni on---- en pelkää kuolemaa, olen tyyni ja rauhallinen. Jos kuolen, kuolen onnellisena. Jumala minua auttakoon. Jos saan elää, niin Jumala tietää, että minulla on vielä jotain tehtävää.

Jää hyvästi Pupeni! Irjasi

315

Helsinki 13. päivänä marraskuuta 1928 Irja kultaseni!

Olen huolissani terveydestäsi. Inniltä kuulin, että olet vakavasti sairas. Miten kovasti kohtalo koetteleekaan Sinua. Minusta tuntuu, että minä olen turmellut Sinun koko elämäsi ja riistänyt Sinulta uskon elämään. Sinulla on vielä paljonkin tehtävää, sillä kaikki on ollut vain pahaa unta. Olen herännyt ja saanut silmäni auki ja näen kultaisen päivän sarastavan.

Niin kultaseni, niin on minun laitani. Olen ollut unessa, olen kulkenut näkemättä mitään, sillä sydämessäni on ollut yö. Nyt on päivä valjennut, silmäni ovat avautuneet ja näen jälleen auringon. Tiedät mikä tuo aurinko on, sillä Sinulta se ei ole koskaan mennyt pilveen. Se on rakkaus. Se ei ole hetkeksikään jättänyt Sinua.

Kun viime sunnuntaina erosimme ja näin Sinut murtuneena, heikkona, sairaana, käsitin, että tarvitset minua ja samalla käsitin muutakin. Näin oman köyhyyteni, oman sydämeni tyhjyyden, kun luulin Sinun sieltä lähteneen.

Mutta Sinä et ollutkaan poissa, Sinä olit vain vetäytynyt syvimpään sopukkaan, joten en nähnyt Sinua. Tuona hetkenä astuit esille ja kerroit, että olit koko ajan hallinnut pikku valtakuntaasi, vaikka minä en sitä tiennyt.

Oi Irja, anna anteeksi omalle tuhmalle Pupellesi ja tule takaisin laatimaan uusia tulevaisuuden suunnitelmia kanssani ja tekemään minut onnelliseksi.

Monin terveisin Pupesi Irja oli vielä toipilasasteella 15. päivänä marraskuuta aloittaessaan työt kotiapulaisena maisteri Hendelin perheessä Museokadulla, lähellä Kansallismuseota. Ja mikä parasta Irjan mielestä, sieltä oli sopiva kävelymatka Eetun asunnolle Liisankadulle. Irja oli jo luopunut haaveestaan saada konttoristin töitä Helsingistä, ja hän oli tyytyväinen, 316

että sai edes jotain työtä elääkseen, sillä Mikkeliin hän ei aikonut palata.

Työ oli helppoa ja vapaa aikaa paljon, sillä isäntäväki matkusteli paljon, joten Irja sai usein monta päivää peräkkäin olla yksin kotona.

Irjan terveys horjui koko talvisydämen. Pienikin vilustuminen nostatti korkean kuumeen ja sitkeä yskä ei hellittänyt koko talvena. Varsinkin helmikuiset mereltä puhaltavat jäiset tuulet ja kasvoja piiskaava jäähileinen räntäsade kaatoivat Irjan viikoksi vuoteeseen, jossa hän kuumeen kourissa, painajaisia nähden heittelehti puolitajuttomana kaksi yötä peräkkäin. Viimein hän sai lääkäriltä sellaista pulveria, joka alkoi vaikuttaa nopeasti ja alensi kuumeen lopulta liiankin alas.

Siitä alkoi paraneminen, ja Eetun suudelmat olivat lopulta parasta lääkettä, ainakin Irjan mielestä.

Maaliskuun auringon ensisäteet tavoittivat jo lähes kokonaan parantuneen tytön. Nyt vasta Irja uskalsi kertoa vanhemmilleen sairastaneensa keuhkokuumeen toisensa jälkeen. Oli tavallaan vaikea tietää milloin edellinen loppui ja uusi alkoi, kun kunto ei kohentunut ollenkaan.

317

13. Maailmalla (v. 1929-1931)

Keväinen

aurinko heloitti kuumasti pilvettömältä taivaalta lämmittäen Kaivopuiston kallioilla istuvan neitosen ja nuorukaisen onnesta hehkuvia kasvoja. He istuivat hyvin lähekkäin ja katselivat haaveellisina auringonkilossa kimaltelevaa merta. Poika oli kietonut kätensä tytön hartioiden ympäri, ja tytön käsi lepäsi hennosti pojan vyötäröllä. Aina välillä he katsoivat hellästi toisiinsa, ja tyttö painoi ujosti päänsä pojan olkapäälle, jolloin poika kumartui kohti tytön houkuttelevan punaisia huulia ja painoi niille höyhenen keveän suudelman.

- Miten ihana keväinen päivä, Irja huokasi onnellisena.

- Ja kaikki puut ovat jo miltei täydessä kesäasussaan Eetu jatkoi haltioituneena.

- Kaivopuisto on ehdottomasti Helsingin kaunein paikka, ja minä pääsen tänne ihan lähelle asumaan, kun Hammarit muuttavat Kapteeninkadulle. Ja Innikin asuu aivan lähellämme, Itäisellä puistotiellä.

Kaivopuistosta oli tullut nuorille ikään kuin korvike muistorikkaalle Mikkelin Naisvuorelle, heidän kouluaikaiselle tapaamispaikalleen.

Kaivopuisto eli Kaivari oli vanha vuonna 1860 kylpyläksi perustettu historiallinen rakennus puistoineen, joka oli aikoinaan Pietarin seurapiiriläisten suosituin lomakohde. Se sijaitsi meren rannalla aivan Helsinginniemen kärjessä. Kylpylän ravintolassa Kaivohuoneella vieraat sai318

vat ensiluokkaista ruokaa ja palvelua. Irja ja Eetu eivät rohjenneet sinne edes kurkistaa, mitä nyt ikkunoiden takaa sattuivat ohikulkiessaan vilkaisemaan.

Eniten heitä kuitenkin kiehtoi kolme vuotta aikaisemmin valmistunut tähtitorni, jossa oli uudenaikaiset kaukoputket avaruuden tutkimista varten. Irja ja Eetu olivat kerran päässeet sisälle torniin tähystelemään kaukoputken läpi tähtiä ja kuuta. Miten oli mahdollista nähdä niin selvästi kuun pinnan epätasaisuudet ja tähtien erilaiset ääriviivat, he ihmettelivät tornista poistuessaan.

Kaivopuiston vieressä oli Ullanlinnan alue, ja siellä sijaitsi uimala, jossa Irja suunnitteli Inkerin kanssa käyvänsä aamu-uinnilla ennen työpäivän alkua. Irjan tuleva asuinpaikka sijaitsisi samalla alueella.

Lintujen liverrys kaikui puiston puissa. Leivoset, peipposet ja västäräkit, nuo kesän ensimmäiset muuttolinnut olivat jo aikoja sitten saapuneet. Joutsenet, sorsat ja muut vesilinnut olivat kansoittaneet Kaivopuiston ja Ullanlinnan lahdenpoukamat ja ryhtyneet etsimään pesimispaikkojaan.

Irja huomasi, kun Ruotsinlaiva lipui hiljaa kohti satamaa rannan ja Kallioluodon välistä. Kohta se veisi hänet kauas pois kaivattunsa luota kohti tuntematonta Sandhamnin saarta.

- Onko sinun todella pakko lähteä jo huomenna? Irja huokasi ja katsoi hellyttävästi vieressään istuvaa poikaa.

Eetu käännähti Irjaan päin ja irrotti vastahakoisesti kätensä tämän hartioilta.

- En haluaisi, mutta minun täytyy. Minun pitää mennä auttamaan kotiväkeä kevätkylvöissä. Isä on alkanut sairastaa viimeaikoina, mutta tulethan sinä pian kesälomalle.

- Tulen, tulen kyllä, rouva lupasi, että heti kun saamme muutettua saan pitää kaksi tai kolme viikkoa kesälomaa, Irja huokasi onnellisena.

319

- Milloin sinä menet uuteen työpaikkaasi, et ole kertonut tarkkaa päivämäärää, ja millainen on uusi perheesi?

Kerro minulle ihan kaikki, Eetu keskeytti Irjan vuodatuksen uteliaana.

Irja korjasi asentoaan kovalla kalliolla ja alkoi kertoa.

- Niin Inkerihän minulle sen paikan järjesti, tai oikeastaan Inkerin työnantaja, apteekkarska Jalander. Muistathan, että Inkeri pääsi Jalandereille heti konsuli Myllerin perheen muutettua takaisin Saksaan. Tiedäthän sinä Inkerin, miten rohkea hän on, ja mitä se tyttö saa päähänsä sitä ei muuta mikään, eikä kukaan. Inkeri oli saanut päähänsä, että minun pitää saada parempi paikka, kuin tämä nykyinen ja niin hän puhui rouva Jalanderille minusta.

Apteekkari Jalander oli palkannut apteekkinsa laboratorioon aivan äskettäin Ruotsista muuttaneen insinööri Douglas Hammarin, ja hänen perheensä tarvitsi apulaista, joten Inkeri suositteli minua. Menin haastatteluun, ja tuloksena oli, että sain hoitaakseni heidän koko taloutensa, sekä lapset, että keittiöpuolen. Heillä on kaksi alle kouluikäistä hyvin kasvatettua poikaa John Arthur ja Bengt Hågan. Herra ja rouva Hammar ovat hyvin herttaisia ja ystävällisiä ihmisiä.

Lisäksi heillä on Ruotsissa kesäasunto, jossa he viettävät kaiket kesät. Niin siitähän en vielä innoissani ole puhunutkaan sinulle. He haluavat minut kesäksi mukaansa Ruotsiin, ajattele, pääsen ulkomaille ja samalla voin kohentaa ruotsinkielentaitoani. Mitä sinä ajattelet, teinkö oikean ratkaisun, kun otin haasteen vastaan? Irja katsoi hellyttävästi vieressään hajamielisenä istuvaa rakastettuaan.

- En haluaisi päästää sinua niin kauaksi, joudumme olemaan erossa koko kesän, se minua askarruttaa, Eetu päivitteli vaitonaisena.

- Sinähän olet joka tapauksessa työharjoittelussa aina kesäisin, vai mitä? Irja sanoi puolustellen. – Minä haluan 320

nähdä maailmaa, nyt kun siihen tarjoutuu tilaisuus, ja siitä vielä maksetaan minulle. En halua näin nuorena juuttua paikoilleni.

- Ymmärränhän minä sinua ja koetan kestää pitkän eron, Eetu myöntyi ja kiersi kätensä tytön vyötärölle ja puristi hänet hellästi itseään vasten.

Irja jäi istumaan hänen syliinsä liikuttuneena ja onnellisena siitä, että Eetu ymmärsi häntä ja halusi tukea hänen ratkaisuaan.

Irja oli käynyt Hammareilla tutustumassa uuteen työpaikkaansa heti vapun jälkeen. Hänen oli määrä aloittaa työt välittömästi kun hän vapautuisi Hendeleiltä toukokuun 12. päivänä.

2. päivänä toukokuuta 1929 Jalanderin rouvan suosituksesta menin tapaamaan Hammareita, jotka asuivat Vuorikadulla. Sydän pamppaillen soitin ovikelloa. Rouva tuli itse avaamaan oven. Hän oli pitkä ja hoikka ruskeahiuksinen nuori nainen. Pojat John Arthur ja Bengt Hågan tulivat heti tervehtimään. He ojensivat kohteliaasti kätensä, kumarsivat syvään, ja poistuivat sitten omiin leikkeihinsä.

Keskustelimme rouvan kanssa ja huomasin ilokseni ymmärtäväni ruotsia kohtalaisen hyvin. Sanat olivat itseltäni vähän hukassa, mutta hyvin me saimme asiat selvitetyksi. Rouva kysyi halusinko olla vain lastenhoitaja vai ottaisinko koko talouden hoitaakseni. Palkka olisi silloin kaksinkertainen lastenhoitajan palkkaan nähden. Mietin vain hetkisen, sillä ajattelin heti isää ja hänen rahahuoliaan. Voisin auttaa kotiväkeä rahallisesti, jos saisin isompaa palkkaa. Niinpä sanoin ainakin yrittäväni ottaa koko talouden vastuulleni.

Samana päivänä rouva opasti minut kauppatorille, jonne oli lyhyt matka Vuorikadulta Hammareiden tämän321

hetkisestä asunnosta. Ostimme tuoreita silakoita, strömmingar ja savusilakoita, rökströmmingar rouvan vakituiselta kalakauppiaalta ja perunoita, porkkanoita ja salaattia vihanneskauppiaalta. Näin sain käytännön opetusta ostosten teossa.

Valmistimme yhdessä päivälliseksi perunamuusia ja silakkapihvejä, joiden sisään laitettiin persilja-voitahna.

Samalla opin löytämään keittiöstä kaiken tarvittavan ruoanlaittoa ja pöydänkattausta varten.

Insinööri Douglas Hammar tuli kotiin päivälliselle, joten tapasin hänet ennen poislähtöäni. Hän oli pitkä, komea, tumma mies, jolla oli ystävälliset, nauravat silmät ja hyväntahtoinen, rauhallinen olemus. Hän ei varmastikaan ollut vielä neljääkymmentä täyttänyt. Hän toivotti minut sydämellisesti tervetulleeksi.

- Välkommen hos os.

Tyytyväisenä lähdin kertomaan Innille iloiset uutiset saatuani uuden työpaikan.

Kaikki ei kuitenkaan sujunut suunnitelmien mukaan, sillä insinööri Hammar sairastui kulkutaudin lailla riehuvaan tulirokkoon, ja koko perhe joutui eristyksiin tartuntavaaran vuoksi. Rouvan vanhemmat tulivat välittömästi Tukholmasta hakemaan lapset luokseen, jotta he välttyisivät tartunnalta. Insinööri vietiin sairaalaan ja lääkäri arveli, että hän joutuisi olemaan siellä koko kesän.

Hammareilla oli lisäksi muutto edessä, joten Irja joutui heti kauhean kaaoksen keskelle astuttuaan uuteen toimeensa 15. päivänä toukokuuta 1929.

Irja hoiti insinööri Hammarin taloutta ja kaikki askareet sujuivat mallikelpoisesti. Olihan hän seitsenlapsisen perheen toiseksi vanhimpana tottunut hoitamaan nuorempia sisaruksiaan, sekä hoitamaan taloutta ensin kotonaan ja sen jälkeen Staudemayereilla, kauppiasperheessä ja viimeksi Hendeleillä.

322

Hän oli myös onnellinen siitä, että Eetu oli Helsingissä opiskelemassa. Eetulla oli jo kaksi lukukautta opintoja takana, ja hän tuntui nauttivan valitsemastaan metsänhoitajan urasta matematiikan opiskelun sijaan. Metsänhoitajana hän saisi olla paljon ulkona luonnossa tarkkailemassa eri vuodenaikojen vaihteluja metsiä samoillessaan.

Eetu oli Irjan suuri rakkaus ja hän uskoi, että hänen rakkautensa kestäisi myös ensi kesän pitkät erokuukaudet.

Kestäisikö Eetun rakkaus? Eetu tulisi tapaamaan opiskeluaikanaan ja lomillaan monia toinen toistaan kauniimpia ja älykkäämpiä neitosia. Pystyisikö hän, pieni mikkeliläistyttö, kilpailemaan heidän kanssaan rakastettunsa suosiosta. Välttyisikö hän itse kaikilta suuren maailman ihanilta houkutuksilta yksin ollessaan.

Irja suoritti melkein kaikki insinöörin perheen ruokaostokset, ja kävi usein kauppatorilla saadakseen tuoretta kalaa ja vihanneksia. Eräänä päivänä kulkiessaan Tehtaankatua ostoksille mennessään, hän huomasi ilmoituksen taidenäyttelystä, ja päätti poiketa sisälle tauluja ihailemaan.

Nähdessäni ilmoituksen taidenäyttelystä päätin uteliaisuuttani poiketa sisälle. Odotin näkeväni maisematauluja, mutta pettymyksekseni huomasin vain muotokuvamaalauksia. Tarkemmin katsoessani huomasin, että tauluissa oli vähäpukeisia ja jopa alastomia naisia, mitä erilaisimmissa asennoissa. Kaduin sisääntuloani ja aioin juuri puikahtaa ulos ovesta, kun sermin takaa astui esiin nuori mies.

- Hyvää päivää neiti, hän toivotti iloisesti ja katsoi minua tutkivasti.

- Päivää, vastasin hämillisenä.

323

- Te olette kiinnostunut taiteesta, maalaatteko itse? mies ehätti kysymään.

- En minä, minä poikkesin vaan muuten katsomaan, änkytin epävarmana ja sipaisin hämmennyksissäni hiuksiani.

- Olen lehtikuvaaja, haluaisin Teidät kansikuvatytöksi, hän sanoi suorasukaisesti.

Vilkaisin nopeasti ympärilläni oleviin tauluihin ja puistin epäuskoisena päätäni.

- En toki tarkoita, että Teidän tarvitsee riisuutua, mies sanoi nauraen.

- Kiitos, mutta ei sittenkään, sanoin kiireesti ja pakenin nopeasti ulos.

Mitähän uskovainen isäni olisi sanonut nähdessään tyttärensä kuvalehden kannessa, aprikoin huvittuneena.

Hammarien muutto Ullanlinnan alueelle Kapteeninkadulle aiheutti Irjalle niin paljon lisäpuuhaa, ettei hän ennättänyt ikävöimään Eetun kesälaitumelle lähtöä. Hän pääsisi nyt lähemmäs Inkeriä, Jalanderit asuivat Kaivopuistossa Itäisellä puistotiellä, joten välimatka oli lyhyt. He voisivat vierailla toistensa luona usein kertomassa salaisuuksiaan.

Insinööri oli yhä sairaalassa, joten koko Jalanderin perhe oli muutossa rouvan ja Irjan apuna.

Heti, kun muutosta oli selvitty rouva lähti vanhempiensa ja lastensa luo Ruotsiin, palatakseen muutaman päivän päästä takaisin miehensä tueksi, niin kauaksi aikaa, kun tämä joutuisi olemaan sairaalassa ja sen jälkeen toipilaana kotona.

Irja jäi muutamaksi päiväksi järjestelemään liinavaatteet ja astiat paikoilleen, ja sitten hän lähtisi kahden viikon lomalle kotiinsa Mikkeliin.

324

Illalla Irja tunsi itsensä äärettömän väsyneeksi, mutta hän ei voinut vastustaa meren kutsuvaa huokausta, vaan lähti pienelle kävelylenkille tutulle rantakalliolle.

Merenrannalla 4. kesäkuuta 1929 Olin niin onnellinen istuessani tähystyspaikallani ihailemassa auringonkilossa uinuvaa Sirpale- ja Uunisaarta hyräillen hiljaa tuttua sävelmää. Meren laineet säestivät minua. Äkkiä kuulin askeleita hiekkatieltä. Pomppasin pystyyn ja käännyin ympäri. Edessäni seisoi tuo jokin aika sitten Innin kanssa tapaamamme knallihattuinen harmaaseen pukuun pukeutunut herra. Jäin kivettyneenä seisomaan paikoilleni.

- Suokaa anteeksi jos säikäytin Teidät, hän sanoi hattuaan nostaen.

Kun en vastannut mitään hän jatkoi, - Älkää nyt toki pelätkö, mehän olemme vanhoja tuttuja, me asumme samassa talossa. Olen katsellut Teitä usein ikkunastani.

Lähdin vaiti kävelemään kotiin päin hänen seuratessa vierelläni. Hän puheli niitä näitä säästä ja merestä, mutta minä hymähdin vain jotain epämääräistä vastaukseksi.

Ovelle tultuani sanoin nopeasti: - Minun täytyy mennä nukkumaan, Hyvää yötä.

- Noin Te ette voi lähteä, saanenhan ensin kiittää Teitä, hän sanoi tarttuen nopeasti käsiini aikoen suudella minua.

Silloin minä heräsin sanan täydessä merkityksessä, katsoin häntä ensikerran, kaunis hän oli, se täytyy myöntää.

Riuhtaisin käteni irti, mutta toista en saanut irrotetuksi.

325

- Nyt on kaunis kesäilta ja Te olette kaunis kuin enkeli, en voi päästää Teitä ennen kuin olen saanut yhden suudelman.

Suutuin toden teolla ja katsoin häntä tuskaisena.

- Tiedän, että Te voitte tehdä minulle väkivaltaa, mutta minä tiedän, että Te olette herrasmies, joten ette sitä tee.

Enhän ole tehnyt Teille mitään pahaa.

Hän hellitti hiukan otettaan, mutta ei päästänyt irti.

- Neiti, älkää pelätkö minua. En tee Teille pahaa. Haluan vaan sanoa Teille muutaman sanan. En ole päästänyt ainoatakaan naista, johon olen mieltynyt, suutelematta häntä, mutta Teidän kohdalla minun pitää tehdä poikkeus.

Teidän silmänne ovat niin kauniin viattomat, ne hymyilevät, kutsuvat, hurmaavat, niistä näkee koko sielun. Kun äsken katsoin silmiinne ja näin niissä kuvastuvan tuskan ja kauhun, niin häpesin itseäni.

Hän päästi irti käteni, sanoi hyvää yötä hattuaan nostaen ja katosi. Ryntäsin helpottuneena sisälle ja kyynelehtien heittäydyin vuoteelle. Oi Pupe, Pupe, miten minä selviydyn yksin kaikista maailman myrskyistä?

Kahden viikon loma kului Mikkelissä rakkaiden omaisten ja kauan kaivatun Pupen seurassa kuin siivillä. Nuoret kävivät jälleen kaikissa heille niin rakkaissa paikoissa, joissa jokainen puu ja jokainen kivi muistutti heitä ihanista kouluajoista ja varhaisnuoruuden iloista. Irja olisi halunnut käydä Eetun kotona Jäppilässä. mutta siihen ei tällä kertaa tarjoutunut tilaisuutta.

Viimeinen hurmaava lomapäivä oli suloinen, mutta myös suloisen katkera, sillä se erotti rakastavaiset koko 326

kesäksi ja ehkä syksyksikin. Janoisina painautuivat huulet toisiaan vasten junan viheltäessä lähtömerkin Mikkelin asemalla.

Irja katsoi junavaunun ikkunasta kuinka Pupen hahmo pieneni pienenemistään häviten lopuksi kokonaan.

18. päivänä kesäkuuta 1929 Oli lähtöäni edeltävä ilta. Olin yksin kotona. Ajattelin jännittyneenä huomista matkaa, kun havahduin ovikellon pirahdukseen. Kukahan siellä mahtaa olla, ajattelin, kun menin aukaisemaan ovea.

Hämmästykseni oli suuri, kun huomasin oven takana seisovan Aarteen.

- Saanko tulla sisään? hän kysyi vakavana.

En osannut estelläkään, joten astuin sivuun ja annoin hänen mennä ohitseni. Hän kiirehti avoimesta ovesta sisään ja suoraan huoneeseeni. Sisälle päästyämme, hän lukitsi oven ja katsoi minuun vakavana.

- Voitko sinä tosiaan olla niin julma, että heität pois kaiken sen mitä olemme yhdessä kokeneet? hän sanoi katsoen minua synkkä, anova katse silmissään. Peräännyin säikähtäen ja hetken kuluttua sain sanotuksi.

- Ihminen ei voi säädellä tunteitaan, tiedäthän sinä sen, mutta tulen aina muistamaan sinua ja yhteistä aikaamme ystävyydellä.

- Vai ystävyydellä? Minä rakastan sinua, sen sinä tiedät, ja aion nyt suudella sinua niin, että et voi unohtaa minun tunteitani, hänen silmänsä leimusivat pahaenteisesti, kun hän lähestyi minua.

Tunsin selvästi alkoholin pistävän hajun hänen hengityksessään, kun hän voimakkaasti puristaen sulki minut sy327

liinsä. Nyt pelkäsin tosissani, mutta yritin rauhoittua saadakseni sanotuksi, - Minä olen heikompi, joten en voi sinua estää, mutta tiedä, että jos loukkaat minua, vihaan sinua elämäni loppuun asti. Sitäkö sinä haluat?

Katsoin häntä silmiin, häntä, jota olin luullut joskus rakastaneeni. Tajusin nyt, että hän oli ollut minulle vain hyvä ystävä. Rakkaudesta en silloin vielä tiennyt mitään.

Katseeni kai pysäytti Aarteen, sillä sanaakaan sanomatta hän päästi minut, avasi oven ja katosi yön pimeyteen.

Huonosti nukutun yön jälkeen Irja lähti aamulla Inkerin ja rouva Jalanderin saattamana laivarantaan. Sydän pamppaillen hän nousi yksin laivan korkeita portaita Heimlandin kannelle. Nopeasti hän etsi hyttinsä, jonka numero oli 80. Jätettyään sinne laukkunsa hän juoksi laivankannelle kaiteen viereen.

Satamaan oli kokoontunut suuri joukko saattajia. Laivan hiljaa lipuessa satamasta heläytti rannalla oleva laulukuoro jäähyväisensä ilmoille reippain sävelin, ja me lähtijät vilkutimme kaihoisat jäähyväiset omaisillemme. Huiskutin niin kauan Inkerille, kunnes hän näkyi enää vain pienenä sinisenä pilkkuna rannalla, sulautuen lopuksi katoavaan rantaviivaan.

Oli kiva nähdä Suomenlinna läheltä mereltä päin, sillä aikaisemmin olin katsellut sitä Kaivopuiston kalliolta käsin. Saariston ohitettuamme aukeni edessämme mittaamattoman laaja ulappa, rantaa ei näkynyt missään. Se oli uusi outo tunne, joka sai sydämeni oudosti läpättämään. Äkkiä havahduin, sillä oli alkanut tuulla kovasti.

Olimme aavalla merellä, pauhaavan levottoman meren 328

ympäröimänä. Menin nopeasti hyttiini sillä en halunnut vilustua, enkä sairastua meritautiin.

Irja ruokaili laivan isossa salissa ensimmäisessä luokassa, johon rouva oli varannut hänelle pöydän. Irjaa hämmästytti se ruoan runsaus, mikä häneen eteensä tuotiin. Hintakin hirvitti, ruoka maksoi 50 markkaa ja kahvi 10 mk.

Ympärillä oleva loisto ihastutti 22-vuotiasta nuorta neitosta. Tyytyväisenä hän huomasi sopeutuvansa hyvin aistikkaaseen ympäristöön. Hän oli pukeutunut juuri ompelemaansa valkoiseen ohutkankaiseen pukuun, jonka helma laskeutui kerroksittain alas. Kaula-aukkoa ympäröi hento laskostettu kaulus.

- Se pukee sinua hyvin, se tekee sinut niin puhtaan, vallattoman näköiseksi, Inni oli sanonut puvun valmistuttua muutama päivä sitten.

- Voi Irja, sinä olet ihan kuin keijukainen, neiti Tammelander, Inkerin ystävätär puolestaan ihasteli.

Irja päätti kuitenkin vaihtaa puvun vähän lämpimämpään ennen kuin menisi laivankannelle ilta-aurinkoa ihailemaan.

Illalla meri tyyntyi täysin Aallot vaipuivat päivän leikeistä väsyneinä levolle, kuin pienet lapset. Aurinko punastui herkästi lähestyessään taivaan ja meren yhtymäkohtaa, jota tuskin saattoi erottaa heikon usvan leijaillessa ympärillä. Mitä alemmaksi aurinko laski, sen punaisemmaksi se värjäytyi. Se heijasti värihohdetta ympäristöön ja usva kiertyi vivahderikkaaksi sädekehäksi laskevan tulipallon ympärille. Näky oli satumaisen kaunis koko tuon väriloiston peilautuessa peilityyneen merenpintaan.

Aurinko hävisi kokonaan, mutta taivaanrannan puna vain vaimeni vähitellen, sillä aurinko ei viihdy piilossa kauan.

Pian se nostattaa vielä komeamman ruskon alkaessaan kavuta uudelleen kohti taivaan keskikantta. Jo ylihuomenna on 21. päivä ja kesäpäivän tasaus.

329

Väsymyksestä huolimatta Irja ei malttanut vielä lähteä nukkumaan, sillä hän päätti ihailla vielä kuutamoa meren yllä. Äskeinen näkymä oli saanut hänet haikealle tuulelle, ja runon säkeet alkoivat pulputa hänen herkästä sielustaan.

Nopeasti hän juoksi hyttiinsä, otti kynän ja rakkaan päiväkirjansa esille ja alkoi kirjoittaa.

Merellä 19. päivänä kesäkuuta 1929 Tyyni on ulappa eessä, takana rannikon.

Värikäs iltarusko, äsken sammunut on.

Sydämen polttava kaipuu unteni haahta vie, sinne, minne johtaa pitkä ja nimetön tie.

Tyyni on ulappa yössä, mietin haahdessain, istun ilotta yksin, muistellen sinua vain.

Minussa riehuivat ristiriitaiset tunteet rientäessäni jälleen kannelle katsomaan joko kuu alkaa näyttäytyä. Ikävä ja kaipuu painoivat sisintäni, mutta esille pulppusi tahtomattani ilo ja riemu kaikesta kauniista ympärilläni ja ihanan jännittävä odotus tulevista päivistä. Tiesin ikävän usein yllättävän minut kyyneliin asti, mutta tunsin olevani kyllin vahva kestämään sen ja nauttimaan uusista näkymistä ja kokemuksista, jotka näin yllättäen avautuivat minulle.

Kannelle tultuani kuu oli jo noussut. Se ei vielä ollut ihan täytenä. Se kietoi kultaisen vaipan meren ylle, ja me purjehdimme kultaisella merellä kuun hopeoimaa siltaa pitkin.

En koskaan olisi uskonut, että meri voi olla näin lumoavan kaunis.

Katselin sitä kauan ja vaivuin unelmiini. Elin uudelleen nuo ihanat lomapäivät, hurmaavat illat, kun liitelin 330

valssin tahdissa Pupen käsivarsilla Seuralassa, ja ne onnen täyteiset autuaat yöt, kun emme malttaneet lähteä nukkumaan laisinkaan.

Pupen 24-vuotispäivänä herätin hänet suudelmalla ja sirotin hänen ylleen poimimiani kukkia.

Ruotsin rantaa lähestyttäessä maisemat muuttuivat entistä upeammiksi, sillä saaristo rantoineen oli kaunista ja vaihtelevaa, välillä alavaa ja väillä taas kallioista maaperää. Tyynissä lahdenpoukamissa uiskenteli sorsia ja pitkäkaulaisia loistavanvalkoisia joutsenia.

Valkeat, puistojen ympäröimät huvilat reunustivat rantoja. Osa oli rakennettu ylös kukkulalle tai kalliolle, osa aivan lähelle merenrantaa, jotkut myös meren ylle korkeiden paalujen päälle. Kaikkialla näkyi iloisia vilkuttavia ihmisiä kuistilla aamutoimiensa lomassa.

Laiva lipui hiljaa ohi korkeiden muurien, tornien ja auringonpaisteessa kylpevien satamarakennusten.

Se pysähtyi kimakasti vingahtaen satamalaiturin viereen, jossa ruotsalaiset ylioppilaat kajauttivat iloisia lauluja ottaen matkalaiset ystävällisesti vastaan.

Rouvan äiti fru Biancini oli poikien John Arthurin, eli Jonkan ja Bengt Håganin, eli Brussanin kanssa rannassa vastassa. Pojat hyppäsivät riemusta kiljaisten Irjan kaulaan heti hänen selvittyään tullimuodollisuuksista.

Rouva kierrätti Irjaa autolla pitkin ja poikin Tukholman katuja ihailemassa kaupungin kauneutta ja loistoa. Vanhassa kaupungissa he pysähtyivät ja kävivät nauttimassa kahvilan tarjoamia herkkuja.

- Valitettavasti meillä ei ole nyt aikaa tutustua Stockholmiin tarkemmin, mutta ensi kesänä voimme sen tehdä, rouva ilmoitti surullisena.

- Ei se haittaa minua, miten Teille vaan sopii, Irja totesi, tosin vähän pettyneenä, ja tarttui poikien käsiin.

- Pojkar, ny måste vi gå, hän sanoi iloisesti.

331

- Laiva Sandhamniin lähtee kello kolme iltapäivällä, joten kohta meidän pitää joutua satamaan, rouva kiirehti laskua maksaessaan.

Saaristomeren läpi puikkelehtiminen oli Irjalle taas uusi ainutlaatuinen elämys. Rouva Biancinia huvitti Irjan lapsellisen innokkaat huudahdukset pienten kallioisten saarten sukeltaessa esiin niemen takaa. Korkealla kalliolla saattoi seisoa pieni harmaa yksinäinen mökki, jonka savupiipusta tuprusi harmaa savukiehkura kohti taivaansineä. Siellä siis asuttiin, vaikka saarella ei ollut kuin muutama puu ja tiheä pensaikko saaren toisessa päässä.

Neljän tunnin päästä he saapuivat Sandhamnin satamaan. Irja hämmästyi nähdessään pienellä saarella näin upean satama-alueen. Laivalaitureita oli pilvin pimein, satamarakennus oli valtavan iso, ja upea kasinorakennus oli verrattavissa Kaivohuoneeseen.

Sandhamnin sataman loisto johtui yksinkertaisesti siitä, että se oli Ruotsin kuuluisin purjehdussatama. Se oli myös kuninkaallisen laivaston suosiossa varsinkin suuren regatan aikaan. Se oli purjehduksen ansiosta Ruotsin tärkein saari, sillä saarelle virtasi valtava turistimäärä suuren regatan aikaan. Turistien määrä oli alkanut kasvaa räjähdysmäisesti 20-luvulla, jolloin regatasta alkoi muodostua kansainvälinen urheilutapahtuma.

Saarelaisilla oli tuoreessa muistissa vuosi 1905, jolloin vietettiin regatan 75- vuotisjuhlia. Kuninkaallinen laivasto saapui satamaan, ja keula-aluksen Valkyrian kunniavieraana oli itse kuningas Gustav Adolf. Regatta kesti silloin kymmenen päivää. Laivue käsitti kymmeniä aluksia ja oli mahtava, vaikka ei ollutkaan yhtä suuri, kuin vuonna 1897 regattaan osallistunut Oskar III:nen 93:n laivan laivue.

332

Sandhamn oli Ruotsin kuuluisin risteily-, turisti- ja huvilasaari, kun taas muut Saaristomeren saaret olivat lähinnä kalastus- ja maatalousvaltaisia.

Huvilalle kävellessään laudoitettua tietä pitkin Irja ihaili ympärillään vieri vieressä seisovia upeita huviloita, joita ympäröivät kukkaistutuksin koristetut puistot.

Illalla Biancinien huvilalla 20. päivänä kesäkuuta 1929 ………………. Meidän huvilamme on kaunis ja se sijaitsee korkealla mäellä aivan meren äärellä, kauniin puiston ympäröimänä. Näen ikkunastani meren ja kuulen sen hiljaa huokailevan. Minunkin sydämestäni lähtee kaipaava huokaus tuonne kauas meren taa.

Kun astuin tähän huoneeseen, jonka jaan aluksi lasten kanssa, niin vuoteellani istui nuori, komea, noin 20 vuotias mies. Säikähdin kovasti. Hän nousi nopeasti seisomaan, esitteli itsensä ja muutaman sanan sanottuaan lähti. Ymmärsin, että hän oli sukulainen, rouva Biancinin veljenpoika ehkä.

Nyt olen siis jonkun aikaa ”pikku-äiti”, sillä huolehdin yksin pojista. Rouva Hammar on Suomessa miehensä luona ja fru Biancini on Tukholmassa seurapiirirouvien vuosittaisessa juhlassa. Hän viipyy siellä naapurirouvan kanssa koko viikon. Kunpa vain osaisin hoitaa poikia niin kuin pitää. He ovat aika vallattomia, aion opettaa heitä rauhallisemmille tavoille. Onnistunenko?

Huvilamme on iso. Siinä asuu kesäisin kolme perhettä.

Hammareiden lisäksi rouvan vanhemmat, Biancinit, tyttärensä Biancan kanssa, sekä Svandströmin, rouva Biancinin veljen perhe. Heidän poikansa Svante oli se tulopäivänä tapaamani nuorukainen. Vanhemmat Biancinit ovat taiteilijoita. Isä Arthur on taidemaalari ja rouva maalaa miniatyyrejä.

333

Huvilan pihapiirissä on ateljee, jonka toiseen päähän minä saan muuttaa Edithin, Biancinien apulaisen seuraksi heti, kun Hammarit tulevat lastensa luo.

Huvilalla 22. päivänä kesäkuuta 1929 Rakas päiväkirjani!

Tänään kiertelin Sandhamnissa yksin, ja arvaas mitä löysin? Löysin korkean näkötornin. Kiipesin ylös ja katselin ympärilleni. Oi, niin verratonta! Huvila huvilan vieressä, toinen toistaan muhkeampi, mutta kaikkein komein on Ruotsin prinssin huvila, joka sijaitsee aivan meren rannalla, lähellä meidän huvilaamme. Toisella puolella aava, levoton ulappa ja toisella puolella silminkantamattomiin komeita tasaisia peltoja, tasaisia kuin pöydän pinta.

Mitä ihmettä! Pelloilla kasvaa pieniä kitukasvuisia mäntyjä, paljon, paljon mäntyjä.

Tulin kipin kapin alas tornista ja riensin pellon reunaan. Astuin askeleen, astuin toisen, jalkani upposi nilkkoja myöten pehmeään hiekkaan. Niin valkoiseen, pehmeään, puhtaaseen, jollaista en ennen ollut nähnyt. Pelloksi luulemani olikin laaja hiekka-aavikko.

Sandhamn, Hiekkasatama. Sandhamn on siis merestä noussut saari, milloin se on tapahtunut, sitä en saanut selville.

Päivät kuluivat rattoisasti töitä tehden ja retkeillen, eikä Irja tuntenut rintaa raastavaa koti-ikävää, niin kuin oli pelännyt. Eetun kirjeitä hän kuitenkin kaipasi, niitä tuli aivan liian harvoin, vaikka hän itse kirjoitti usein. Vielä ei ollut tullut ainuttakaan kirjettä, ja kohta oli jo kaksi viikkoa kulunut hänen lähdöstään.

Hän ei voinut, ei halunnut, uskoa Pupen viimekesäisen hairahduksen toistuneen. Ei, ei, kaiken heidän yhdessä kokemansa jälkeen, sen onnentäyteisen kesäloman jälkeen, jolloin Eetu oli vannonut hänelle rakkauttaan, se ei 334

olisi mahdollista. Mutta sittenkin epäilys hiipi hänen mieleensä ikävästi raastaen. Pupe oli vain mies ja miehet lankeavat niin helposti kiusaukseen. Helvi, josta Pupe oli viimetalvena kertonut asuu jälleen kesällä aivan Pupen naapurissa.

Irja päätti, että hän ei menetetä toivoaan, hän ei anna mielikuvituksensa tehdä tepposia, vaan odottaa rauhallisesti Pupen itsensä kertomaa totuutta.

Uutta väriä päivien ohjelmaan tuli Edithin myötä. Hän oli sievä ruotsalainen tyttö, joka ei osannut sanaakaan saksaa eikä suomea. Nuoret alkoivat pitää kielitunteja keskenään. Svante, tuo nuorukainen, puhui sujuvasti saksaa ja ruotsia, mutta Edith osasi ainoastaan ruotsia. Hän oli siis ruotsinopettaja, Svante saksan- ja Irja tietysti suomenkielenmaisteri. Pojat, Jonkka ja Brussan istuivat lattialla kuunnellen korvat tarkkoina sekavaa opetusta.

Maisa, rouva Biancinin seuraneiti ja rouva itse istuivat viereisessä huoneessa sherryä nauttien ja nauroivat nuorten usein sattuville kömmähdyksille.

Signe, huvilan taloudenhoitaja, oli Irjan mielestä vanha, jo yli kolmekymmenvuotias, mutta aina välillä hänkin istahti nuorten seuraan, nauraen helakasti heidän virheilleen. Irjaa harmitti eniten se, että hän ei saanut Edithiä oppimaan saksalaista ich-sanaa. Hoo-kirjaimen ääneen lausuminen tuotti tytölle vaikeuksia. Svante oli tikahtua nauruun kun tytöt kinastelivat kaksikielisesti keskenään.

Saaren upeat silmäkantamattomiin ulottuvat kullankeltaiset hienot hiekkarannat houkuttelivat Irjan, Edithin ja pojat usein ulkoilemaan rannan tuntumassa.

Rakas päiväkirjani, ystäväni!

Tänään on ihana aurinkoinen päivä eilisen sateen jälkeen. Aurinko paistaa myös sydämeeni, sillä aamulla käydessäni satamassa laivaa vastassa ja maitoa hakemassa sain postin mukana kirjeen Pupelta, ihanan, rak335

kaudentäyteisen. Se poisti hetkessä ikäväni ja epäilykseni.

Ilmakin on raikas ja täynnä kukkien ja lehtipuiden tuoksua. Perhoset, jollaiseksi olen usein kuvitellut itseni, lentelevät ilakoiden rantakukasta toiseen. Kerron sulle, ystäväni joskus toiste tuon oman perhostarinani.

Juoksemme ilakoiden rannalle huvilaltamme. Huvilat eivät täällä ole järjestyksessä, vaan maaston muotojen mukaan sikin, sokin, yksi siellä, toinen täällä. Katujakaan ei luonnollisesti ole, vaan laudoista rakennetut tiet ja polut yhdistävät huvilat toisiinsa. Katsos, täällä on niin valtavasti hiekkaa kaikkialla, ettei katuja yksinkertaisesti voi rakentaa.

Lautapolkuja on paljon, mutta kaikki eivät luonnollisestikaan aina kulje polkuja pitkin, vaan oijustavat hiekkaa pitkin. Minä, ”pikku-äitikin”, olen yksi noita oikojia, sillä minulla on mukanani kaksi vallatonta vekaraa, jotka karkaavat milloin minnekin. En jouda aina kiertämään, vaan ryntään suorinta tietä hiekkaa pitkin kimakoita ääniä kohden. Kengät täynnä hiekkaa, tietenkin.

Hyvin usein tytöt suuntasivat kulkunsa Sandhamnin upealle satama-alueelle. Laivalaiturit olivat täynnä toinen toistaan loisteliaampia aluksia, valtaosa niistä purjealuksia, sillä juuri tämä satama oli purjehtijoiden suosiossa.

- Mikä uljas näky, Irja ihasteli katsoessaan komeana sojottavaa mastomerta.

- Ei tuo ole vielä mitään, mutta odota kun on regatan aika parin viikon päästä, niin silloin näet satoja tosi loistavia aluksia, ja saat nauttia todellisesta merijuhlasta tanssiaisineen, Edith kehaisi nauraen Irjan lapselliselle innostukselle.

- Rouva kertoikin siitä lähtiessäni, ja insinöörinkin on tarkoitus ennättää silloin tänne, mutta en ole varma parantuuko hän siihen mennessä.

336

Saaren nuoret kerääntyivät iltaisin rannalle ja siellä olevalla lavalla järjestettiin usein tansseja. Irja ja Edith olivat usein muiden nuorten joukossa, ja koska Irja oli ainut suomalaisneitonen saarella, niinpä hän sai nimen ”Lilla Finne”.

Eräänä iltana yksin kävellessäni vastaani tuli nuorukainen, joka sanoi, - Anna suukko.

Minä pelästyin, katsoin poikaa vihaisesti ja jatkoin kiirehtien eteenpäin. Poika juoksi perääni ja kysyi anteeksipyytävästi.

- Oliko se jotain rumaa? Minulle sanottiin, että suomalaiset tytöt pitää siitä.

- Ei se rumaa ollut, mutta kaikki tytöt eivät siitä pidä, vastasin ystävällisemmin, kun huomasin, ettei poika tiennyt mitä oli sanonut.

Saaressa oli yksi ainoa hotelli, jonka omisti suomalainen rouva. Hän oli asunut saarella toistakymmentä vuotta, ja unohtanut suomenkielen lähes täysin. Kun hän kuuli, että olin suomalainen, hän kutsui minut luokseen saadakseen testata suomenkielentaitoaan. Hän ymmärsi puheeni, mutta suomeksi vastaaminen tuotti vaikeuksia. Kävin hänen luonaan usein kesän kuluessa.

Irja sai yllättäen tietää, että Insinööri Hammar oli kuntoutunut jo niin hyvin, että hän voisi saapua vaimonsa kanssa Sandhamniin jo heinäkuun 5. päivänä.

Se oli Irjalle ilosanoma, sillä hän oli äärettömän väsynyt raskaasta velvollisuudestaan, poikien ympärivuorokautisesta huolehtimisesta vieraassa ympäristössä, vie337

raalla maalla. Olihan heillä apulaisia, ja poikien iso-äiti rouva Biancini oli todellinen kanaemo, mutta Irjalla oli kuitenkin päävastuu pojista, koska he nukkuivat samassa huoneessa.

Irja rakasti noita pieniä ihania lapsukaisia ja joskus hän haaveili, että pojat olivat hänen omiaan, ja he odottivat yhdessä isän, Pupen, palaamista töistä kotiin. Joskus poikien rajut intiaanileikit särkivät unelman saippuakuplan lailla.

Riemusaatossa otettiin kauan kaivatut tulijat satamassa vastaan laivan töräyttäessä tervetuliaistoivotuksensa kauniina, helteisenä heinäkuun päivänä. Meri, jota Irja niin kovasti rakasti kimalteli tuhansin timanttivöin laivan lipuessa laiturisillan kupeeseen.

Irjan mieli oli kevyt, sillä hänellä oli toinenkin syy riemuunsa, sillä hän pääsi nyt muuttamaan Edithin kanssa samaan huoneeseen Biancinien ateljeerakennukseen, joka sijaitsi vähän alempana rannalla kuin itse huvila.

Aurinko oli jo noussut lakipisteeseensä ja porotti kuumasti pilvettömältä siniseltä taivaalta, tyttöjen astellessa paljain jaloin, upoten nilkkojaan myöten hienoon samettiseen hiekkaan. Katsahtaessaan merelle päin Irja huomasi merenlahden täyttyneen valkopurjeisista veneistä. Ne olivat vielä kaukana, mutta purjeista saattoi erottaa jos jonkinmoista vaakunaa, raitaa tai kuviota, ja veneissä oli nimien lisäksi numerot kyljissä.

Suuri regatta oli alkanut. Kilpailua käytiin lähes kaikissa mahdollisissa veneluokissa, joten osallistujia oli lähes parisataa, ja edustettuina monet Euroopan maat.

Rannat olivat kansoitetut, ja täynnä kaikenlaisia markkinakojuja, kuten Mikkelin markkinoilla, totesi Irja itsekseen. Värikäs kansainvälinen ihmismassa parveili teillä ja kujilla. Yleisöä oli saapunut omilla veneillään, joten kaikki vieraille varatut satamapaikat olivat täynnä.

338

Saaren ainoa hotelli ei pystynyt majoittamaan, kuin murto-osan halukkaista, joten myös yksityisasuntoihin oli sijoitettu vieraita. Suurin osa osallistujista majoittui kuitenkin omiin aluksiinsa.

Regatan päättäjäispäivä oli suurin juhlapäivä. Sen kunniaksi saapui kuninkaallinen laivasto rantaan, ja valmistautui illan tullen vastaanottamaan tanssiaisvieraita.

Juhlavalaistu kookas laiva heijastui aavemaisesti meren mustasta pinnasta ja tunnelmallinen musiikki täydensi satumaista tunnelmaa.

Irja ja Edith olivat niiden onnellisten joukossa, jotka pääsivät laivan tanssisaliin, sillä regattaväki oli hyvin miesvaltaista ja tanssitettavista oli pula. Tytöt saivat tanssia varpaansa kipeiksi ja jalkapohjansa helliksi. Irja huomasi olevansa ihailevien katseiden kohteena ja hän tunsi itsensä äärettömän onnelliseksi.

Kotiin vaeltaessaan hän totesi mielessään, että hän ei oikeastaan koskaan ole ollut näin vapaa viattomaan huvitteluun, sillä hänen lapsuutensa päättyi seurusteluun Aarteen kanssa, ja vaihtui sitten välittömästi Eetun seuraan.

Eetua hän nytkin ikävöi, mutta siitä huolimatta hän oli nauttinut tästä illasta. Eetun varoitukset suuren maailman vaaroista hymyilyttivät häntä.

Näitä tanssiaisia en unohda koskaan, hän huokasi vaipuessaan onnellisena uneen joskus aamupuolella yötä.

Irja palasi insinöörin kanssa elokuun viidentenä päivänä takaisin Helsinkiin, rouvan jäädessä lasten kanssa vielä kuukaudeksi Sandhamniin.

Insinööri oli paljon matkoilla, joten Irjalla oli paljon vapaa-aikaa. Sen hän vietti usein Inkerin seurassa. Usein hän myös yöpyi Inkerin luona ikävää karkottaakseen.

Eräänä aamuna varhain tytöt heräsivät ihanaan operettilauluun.

339

- Aino Ackte´ siellä availee ääntään, Inni totesi silmiään hieraisten.

- Ai se oopperalaulajatar, josta olet kertonut? Irja innostui hypäten nopeasti pystyyn.

- Hän juuri, en ole muistanutkaan kertoa sinulle, että hän muutti miehensä kenraalimajuri Bruno Jalanderin kanssa tuohon naapuriin aivan äskettäin. Kuulin sen itsekin vasta eilen, kun apteekkari kertoi veljensä palanneen Suomeen joksikin aikaa.

- Hänhän on Suomen kuuluisin oopperalaulajatar, olen aina ihaillut häntä, Irja huokasi haaveillen, sillä hän lauloi itsekin mielellään ja hänellä oli kaunis sopraanoääni.

Aino Ackte’n huippukausi, joka ajoittui 1897-1913 oli ohi, ja hän toimi nykyisin aktiivisesti Suomen oopperataiteen kehittämisen hyväksi. Hän oli ollut johtamassa Savonlinnan oopperakesää Pariisissa ollessaankin.

Aktiivikautenaan Ackte’ kehittyi Pariisin Suuren Oopperan sopraanosta eurooppalaiseksi dramaattisten oopperoiden tähdeksi, esiintyen Ranskan lisäksi, Saksassa ja Englannissa, jopa New Yorkin Metropolitan oopperassakin. Hänen loistavin roolinsa oli Straussin itämainen Salome, jossa hän esitti myös kuuluisan seitsemän hunnun tanssin pukeutuneena Pariisin Wothin muotisalongin itämaistyyliseen asuun. Muita hänen tähtiroolejaan olivat Romeon ja Julian Juliette, Puccinin Tosca, Faustin Marguerite sekä Sibeliuksen Luonnotar, Jubalin ja monia muita.

Aino Ackte oli vieläkin, 52 vuotiaana, harvinaislaatuinen kulttuuripersoona, Suomen epävirallinen kulttuurilähettiläs, Albert Edelfeltin rinnalla, sanottiin. Hän käänsi esimerkiksi Juhani Ahon lastuja ranskaksi, ja teki muitakin arvokkaita käännöksiä.

340

Hänen äänensä oli yhä vielä puhdas, heleänkirkas sopraano, jota oli ilo kuunnella, vaikka hän ei enää esiintynytkään virallisissa tilaisuuksissa.

Syksy riipi lehdet puista, sade ja tuuli taittoi kukkaistutukset, ja vaahtopäälaineet löivät vasten Kaivopuiston kallioita pärskähtäen vihaisesti. Kuitenkin Irja oli onnellinen syksystä, sillä se toi Eetun takaisin Helsinkiin.

Heidän kodikkaat iltansa jatkuivat, harvenivat tosin, sillä Eetu paneutui vakavissaan opiskeluun ja hänellä oli myös velvollisuuksia osakuntaelämässä, joten Irja tunsi usein itsensä yksinäiseksi ja hylätyksi.

Onneksi Inkeri asui lähellä, eikä Jaskakaan ollut paikalla niinpä he, sisarukset, istuivat monet pimeät illat käsitöitä tehden tai kävelivät pitkin Kaivopuiston kallioita ja Ullanlinnan ympäristöä.

Ikään kuin huomaamatta syksy muuttui talveksi. Tuuli oli purevan kylmää ja jäätymätön meri loiskahteli jäykästi rantaan. Sisarukset tunsivat kovaa koti-ikävää, joka iski heihin joka syksy, niin he muistelivat. Tämä aika vuodesta oli heidän mielestään kaikkein ikävintä Helsingissä.

Kuin onnenkaupalla, heidän onnistui saada viikon loma yhtä aikaa.

Riemuissaan he lähtivät välittömästi kohti Mikkeliä, Irja ennätti vain pikaisesti ilmoittaa Eetulle matkastaan.

Hänellä oli hiukan huono omatunto peruessaan Eetun kanssa sovitut tapaamiset, mutta muistaessaan, että Eetulla oli ollut usein viimeaikoina osakuntamenoja, hän paadutti sydämensä, eikä tuntenut suurempia omantunnontuskia.

Kotona tulvahti heti vastaan tuoreen, paistetun pullan tuoksu, ihan niin kuin ennen. Inkeri ja Irja, sisaruksista vanhimmat, tunsivat olevansa kotona jälleen. Äiti ja isä tuntuivat paljon läheisemmiltä kuin kotoa lähtiessä. Poissaolo oli avannut tyttöjen silmät näkemään elämän todel341

liset arvot, ja sen mitä rakkaiden omaisten läheisyys merkitsee. Kaikki kielteiset tunteet ja rajoitusten pelot olivat poissa. Miten typeriltä kaikki kouluaikaiset erimielisyydet vanhempien kanssa nyt tuntuivatkaan. Inkeri ja Irja tunsivat itsensä äärimmäisen onnellisiksi siitä, että heillä oli tämänkaltainen turvapaikka maailmassa.

Myös nuoremmat sisarukset olivat onnellisia saadessaan isot sisaret vähäksi aikaa kotiin. Milada oli nyt 20 vuotias ja perheen itseoikeutettu taitava taloudenhoitaja äidin käydessä yhä ahkerasti junakaupoilla. Salaisesti Mili haaveili oman ompelimon perustamisesta, mikä oli ollut hänen lapsuusaikainen haaveensa. Ainoa ongelma oli epätietoisuus siitä menestyisikö yksityinen ompelimo Mikkelin kokoisessa pikkukaupungissa.

Helsingissä asuvat isot sisaret Inkeri, vanhin, nyt jo 24 vuotta vanha, mielestään kokenut konkari maailmanturuilla, sekä häntä kaksi vuotta nuorempi Irja, maailmaa nähnyt hänkin, houkuttelivat Miliä Helsinkiin, jossa ompelimolla olisi varmat menestymisen mahdollisuudet. Äidin kuullen ei asiasta sopinut vielä keskustella, mutta ajatus jäi kuitenkin vahvana itämään Milin mielessä.

Mirjam, Mirkku, tammikuussa 17 vuotta täyttänyt tumma kaunotar, oli keväällä saanut keskikoulun käytyä, mutta päätti kuitenkin jatkaa vielä lukiossa, sillä hän oli vanhempiensa mielestä liian nuori lähtemään maailmalle.

Joulukuussa kymmenen vuotta täyttävä vilkas pojanvesseli Erkki tarvitsi ison siskon paimentamista ja apua malttaakseen lukea kansakoululäksyjään. Poika oli niin vilkas, että isä Juho sanoi nauraen, että pojassa taitaa olla mustalaisverta.

Annikki oli vasta syksyllä täyttänyt 16 vuotta ja kävi keskikoulun viidettä, eli viimeistä luokkaa. Hän menestyi koulussa hyvin, ja hänellä oli vakaa aikomus jatkaa lukiossa koulunkäyntiään, sekä myöhemmin lähteä lukemaan lakia yliopistoon.

342

Martti, Masko, oli vakavanoloinen 13 -vuotias koulupoika, joka kulki mielellään isän mukana saarnamatkoilla.

Hän haaveili yhä adventistipapin urasta ja auttoi mielellään isää myös puusepäntöissä.

Jokisen viiden tytön sarja oli näyttävännäköinen kvintetti. Kaksi punapäätä, kaksi tummakutrista ja yksi toisia vaaleampi kaunotar. He herättivät huomiota kulkiessaan yhdessä kaupungilla, ja paljon he yhdessä olivatkin.

Irja muisteli Hammareille palattuaan erästä heidän yhteistä iltaansa kotona illan pimetessä vanhempien käytyä jo nukkumaan.

Menimme tyttöjen huoneeseen, vedimme vuoteet yhteen ja mahallamme maaten aloimme muistella lapsuusajan kommelluksia. Naurunremahdukset kuultuaan Masko ja Erkkikin liittyivät seuraamme.

- Muistatteko sitä meidän ruskeaa uutta sohvaa silloin, kun isä oli Koivikon turvakodissa työnjohtajana? sanoin nauraen.

- Silloin Inkeri sai selkäänsä, Mili ilkkui.

- Siinä oli kiva hyppiä, kun siinä oli hyvät jouset, Inkeri kehaisi.

- Niin, mutta sinä unohdit ottaa kengät pois jalastasi, malttamaton kun olit, ja kengässäsi oleva naula repäisi sohvaan palkeenkielen. Sitten yritit istua sen reiän päällä, kun isä tuli kotiin, Mili irvaili.

- Ja kun olin syyllisen näköinen, niin isä arvasi mistä on kysymys ja käski minun nousta ylös, ja lopun saattoi arvatakin, Inkeri katsoi kujeellisesti sisariaan ja muisti samalla toisen hauskan tapauksen.

- Entäs ne uudet esiliinat, joissa oli sinisiä ja punaisia palloja? Kuka muistaa mitä niille tapahtui? hän jatkoi kujeellisena.

343

- Silloin oli Milin vuoro tehdä tuttavuutta koivuniemenherran kanssa, minä muistin.

- Niin, kun ne pallot olivat niin kauniita, ja niitä oli mukava leikata irti esiliinasta, Mili puolusteli huvittuneena.

- Mitäs pahaa Irja on tehnyt? Mirkku puolestaan uteli.

- En mitään, minähän olin ”tyttö tyyni ja tasainen”, puolustelin. – Vaikka Pupe usein sanookin, että sinä olet huima tyttö.

- Kaaduit sinä ainakin kuumalle hellalle, seisoessasi ”kaatumatautisella” jakkaralla vellikattilaa hämmentämässä, Mili muisteli.

- Niin, mutta sekin oli Inkerin syy, hänhän minut sille kaatumatautiselle laittoi, sanoin näyttäen vieläkin käsivarressani näkyvää arpea.

- Ja Mili söi kaikki sakarat äidin leipomista piparkakuista, hän kun oli niin perso makealle, Mirkku naureskeli.

- Mitäs äiti meni laskemaan piparkakut muuten olisin syönyt vain yhden. Kun ei yhtään puuttunut, niin ei siitä piiskaa olisi saanut antaa, Mili kehaisi nerokkuuttaan, enkös ollutkin fiksu?

Eetulta loppuivat jälleen isän suurella vaivalla hankkimat opiskelurahat. Jo joulukuun alussa hänen oli palattava kotiin Sakonkylän Heiskalaan, jota isännöi nyt hänen veljensä Eemeli isän terveydentilan huononnuttua. Eetu saattoi kuitenkin olla onnellinen saatuaan syyslukukaudella suoritettua hyväksytysti toistakymmentä oppiainetta.

Kirjeet kulkivat ahkerasti Jäppilän ja Helsingin väliä, ja nuoret kertoivat ikävästään romanttisin sanakääntein. He odottivat joulua ja tapaamistaan kiihkeästi. Irja sai nimittäin kuulla, että hänen isäntäväkensä lähtee Tukholmaan jouluksi, ja hän saa silloin kahdenviikon loman.

344

Irjasta tuntui ihanalle päästä Helsingin lähes lumettomasta talvesta Mikkeliin valkean luonnon keskelle. Aivan kuin luontokin olisi halunnut tervehtiä tulijaa, sillä auringon kultaiset säteet lankesivat huurteisten puiden oksien lomitse asemalaiturille Irjan astuessa alas tunkkaisesta junanvaunusta. Sisaret olivat vastassa, ja jälleennäkeminen oli riemullinen.

Joulupäivänä Eetu saapui Mikkeliin, ja nuorten onni oli sanoinkuvaamaton. Vietettyään Mikkelissä vuoden viimeisen viikon he matkustivat Jäppilään Kotamäkeen Olgan ja Lassin luo vastaanottamaan uutta vuosikymmentä.

Irja oli jo viimekäynnillä ihastunut Lassin perheeseen, ja ihastus oli molemminpuolista, sillä Olga tavoistaan poiketen otti Irjan heti syleilyynsä ja toivotti sydämellisesti tervetulleeksi.

Heillä oli ikimuistoinen uusivuosi. Päivisin he telmivät kahdeksanvuotiaitten kaksosten Iidan ja Irjan kanssa lumivalkoisessa vitilumessa ja iltaisin istuivat sylitysten ison tuvan talonpoikaissohvalla vaihtaen tulisia suudelmia talonväen mentyä nukkumaan. Kuten pikku-äiti Irja hoivaili vuoden ikäistä Ailia. Hän ei väsynyt ihailemaan tytön palleroisia käsivarsia, ja ruusunpunaisia poskia.

Ihanan loman päätyttyä Irjan oli jälleen vaikea päästä irti ikävästään.

Helsinki 10. päivänä tammikuuta 1930 Oi Sinä rakas!

Minun on niin kauhean ikävä, enkä tiedä mitä tekisin.

Suurimpana syynä on rakkaus, joka on nyt suurempi ja voimakkaampi kuin koskaan ennen. Pupe Sinä olit niin suloinen. Kun nukuit katselin Sinua kauan ja painoin kuvasi mieleeni. Aion säilyttää sen sellaisena niin kauan kuin elän.

Tiedätkö, minulla on Sinusta vielä toinenkin muistikuva.

Siellä Lassin luona sen tallensin. Seisoit silloin hiljaa 345

Ailin kätkyen luona ja pitelit sitä pientä pulua sylissäsi, painaen sen kaihoisasti rintaasi vasten. Annoit hennon suudelman sen pienelle poskelle. Oi, et usko miten kaunis olit. Katsellessani olisin halunnut temmata teidät molemmat syliini, mutta en uskaltanut. Ummistin vain silmäni ja puristin rajusti käsiäni, ja niin olin voittanut itseni.

Kerroit, että äitisi ja isäsi olisivat halunneet myös tavata minut. Olen siitä hirveän onnellinen, olen onnellinen, että he hyväksyvät minut, eivätkä ole seurusteluamme vastaan. Ihastuin heihin heti silloin ensi kerran tavatessamme ja olisin halunnut tavata heidät uudelleen………………………..

Kerro isällesi ja äidillesi sydämelliset terveiset, samoin Vienolle, Kertulle, Atelle ja kaikille. Kerro Vienolle myös onnittelut vihkiäisten johdosta. Hän on siis rouva Nyyssönen ja Sormulassa miniänä. Eikös Sormula ole teidän lähellä?

Tuhat suudelmaa Sinulle, jään odottamaan tuloasi.

Tytysi Kaivopuiston puut alkoivat vähitellen vihertää, ja ensimmäiset muuttolinnut olivat jo saapuneet ja kuhertelivat puiden oksilla iloisesti viserrellen. Ison lehmuksen alla istuva nuoripari katseli toisiaan hellästi silmiin kuunnellen haltioituneina peipposten riemulaulua pesää rakentaessaan. Irja ja Eetukin olisivat jo halunneet aloittaa oman pesänsä rakentamisen, ainakin tällä jäähyväishetkellä heistä tuntui siltä. Heidän onnenaikansa ei kuitenkaan vielä koittaisi. Edessä olisi jälleen tunteita koetteleva pitkä ero. Eetulla oli edessä koko kesän kestävä harjoitteluaika Hyytiälän metsäopistossa, ja Irjalla jälleen Ruotsinmatka.

Irjalla oli aikaa valmistautua matkalle, sillä hän matkustaisi tällä kertaa insinööri Hammarin kanssa heinä346

kuussa ja rouva lähtisi lasten kanssa kuukautta aikaisemmin.

Lähtöpäivä koitti ja matkaa tehtiin samalla Heimlandilla kuin edellisenäkin kesänä.

Laivan irrotessa laiturista vilkutin minua saattaneelle Innille niin kauan kuin hän katosi näkyvistä.

Insinööri ja laivamme kapteeni olivat vanhoja tuttuja, joten meille oli varattu paikka kapteenin pöydästä. Se oli kai suuri kunnia, sillä naapuripöydän rouvat katselivat uteliaina seuruettamme. Ihmettelivät varmaankin mitä tuo nuori tyttö tekee noin hienossa herrasseurassa. Ihailevat katseensa he loivat seurassani oleviin miehiin, sillä insinööri oli komea mies, ja kapteeni kerrassaan upea univormussaan.

Tällä kertaa Irjalla oli aikaa tutustua Tukholmaan, sillä hän sai viettää siellä koko päivän. Insinööri antoi hänelle kartan ja raitiovaunujen aikataulut sekä selosti niiden reitit.

Ensin oli vuorossa vanha kaupunki, eli Gamla Stan, johon Birger Jaarli rakennutti 1200 luvulla linnoituksen ”Mälaren lukoksi”. Kaupunki syntyi linnoituksen ympärille.

Tukholmassa 4. päivänä heinäkuuta 1930 Suuntasin kulkuni ensin vanhaan kaupunkiin, joka oli levittäytynyt kolmelle saarelle. Keskellä kaupunkia sijaitsi tori Stortoget, jossa oli vilskettä ja värikkyyttä heti aamutuimaan.

Kierreltyäni aikani torilla lähdin tutustumaan 1754-1770 valmistuneeseen kuninkaan linnaan.

Ihailin linnan edessä vartiokoppien läheisyydessä tapahtuvaa vahdinvaihto seremoniaa. Sotilaat olivat upeissa sinisissä univormuissa, joissa oli keltaiset koristenauhat ja kullanväriset kiiltävät napit. Soittokunnan soittaessa 347

tehtiin tarkoin määrätyt liikkeet ja askelkuviot ennen kuin seremonia oli ohi.

Linnan loisteliaat salit olivat kalustetut osaksi ikivanhoilla barokkityylisillä kalusteilla osaksi kuningatar Loviisa Ulriikan aikaisella kevyemmällä rokokootyylillä.

Kaikkialla oli arvokkaita tauluja, kalliita mattoja ja kimaltelevia kristallivalaisimia.

Istuskelin lukuisissa suihkulähtein ja värikkäin kukkaistutuksin koristelluissa puistoissa ennen kuin suuntasin matkani Djurgårdenin viisivuotta sitten perustettua puistoa kohti. Olin pukeutunut kansallispukuuni ja Skansenin ulkoilmamuseon portilla minulta kysyttiin minkä maan kansallispuku minulla oli ylläni. Kun sanoin, että Suomen, niin minut ohjattiin lipunmyyjän ohi suoraan portista sisälle. Samoin kävi myös Gröna Lundin huvipuistossa.

Skanssenilla ihailin vanhoja Ruotsin eriosista sinne siirrettyjä taloja, joita siellä oli kuulemma 150 kappaletta, muun muassa vanha postitalo, pari kartanoa ja useita käsityöläispajoja.

Illan vietin luonnollisesti Gröna Lundin tivolissa, jonka komea valaistus teki minuun unohtumattoman vaikutuksen.

Elämä Sandhamnissa sujui entiseen tapaan. Päivät menivät työn touhussa nopeasti, mutta illat olivat ikäviä, sillä Irja kaipasi Eetua ja kirjoitti hänelle usein kaihoavia kirjeitä.

Edithin kanssa hän hoiti taloutta ja paimensi vilkkaita poikia. John Arthur aloittaisi syksyllä koulun ja Brussankin oli jo viisivuotias. Kesä oli aurinkoinen ja lämmin, joten auringonkilossa kimalteleva meri houkutteli tyttöjä rannalle melkein päivittäin. He uivat ja ilakoivat toisten nuorten kanssa.

348

Eräänä iltana ollessamme rannalla lavatansseissa, eräs ruotsalainen nuorukainen tuli hakemaan minua tanssiin.

Aioin ensin kieltäytyä, kun huomasin pojan olevan humalassa.

- Et sinä voi kieltäytyä, kun olet tansseihin tullut, Edith valisti.

Niinpä lähdin. Pojalta ei tanssiminen oikein sujunut, ja hän lupasi tarjota minulle baarissa mehua ja viinerin.

Jonkin aikaa pöydässä istuttuamme ja juteltuamme, poika painoi päänsä pöytään ja sammui siihen.

Hätäännyin, sillä hän ei ollut vielä maksanut tilaustamme, eikä minulle ollut rahaa. Yritin herätellä häntä, mutta tuloksetta. Kutsuin tarjoilijan paikalle, ja selitin hänelle tilanteen. Tarjoilija mietti hetken ja kutsui sitten rantavahdin paikalle. Tämä otti tilanteen heti hallintaansa, kaivoi pojan taskusta rahapussin ja maksoi laskumme.

Sitten hän tarttui poikaparkaa kainaloista ja lähti taluttamaan tätä kohti venerivistöä.

- Tiedättekö mikä näistä on hänen veneensä? Rantavahti kysyi.

- Hän sanoi sen nimeksi ”Tuulia II”, riemastuin kun muistin kysyneeni sitä.

- Tuo tuolla on sen näköinen vene, kun hän kuvaili, viittilöin vähän matkan päässä rivistössä hiljalleen keinuvaa venettä kohti.

Saatoimme pojan veneen kajuuttaan ja asetimme hänet makaamaan topatulle penkille.

- Täällähän ei ole peittoa. Käyn hakemassa kotoa viltin lainaksi, huomautin ja lähdin heti juoksemaan kohti huvilaamme.

349

Seuraavana aamuna varhain saavuttuani rannalle huomasin, että vene oli poissa. Poika oli lähtenyt heti herättyään kotiinsa Tukholmaan, jättänyt viltin rantavahdille, ja käskenyt tämän sanoa minulle sellaiset terveiset, että ”se tyttö ei ollut ihminen, hän oli enkeli”.

Olin onnellinen, kun kaikki nukkuivat vielä palatessani rannalta viltti kainalossa. En joutunut selittämään seikkailuani isäntäväelleni. Edithille sen kuitenkin kerroin.

Omin päin Tukholmaan tutustuminen oli Irjalle sen kesän mahtavin kokemus. Sandhamnin regatan päättäjäistanssit olivat yhtä upeat kuin viimevuonnakin, ja ne päättivät jälleen Irjan ja insinöörin kesäloman saarella.

Heti Helsinkiin palattuaan Irja tapasi Inkerin, jolle hän oli tottunut kertomaan kaikki salaisimmatkin tunteensa.

Sisarukset istuivat Kaivopuiston kalliolla illan hämärtyessä. Kuu loi tunnelmallista valoa elokuiseen iltaan ison laivan lähestyessä satama-aluetta. Laivan valot heijastuivat tummaan veteen laivan lipuessa satamaan, ja satamanvalot vilkkuivat vastaan ystävällisenä tervetulotoivotuksena.

- Sano Inkeri, onko väärin Pupea kohtaan, että minä olen alkanut jopa nauttia näistä Ruotsin matkoista. Tukholmaan tutustuminen oli mielestäni ainutkertainen kokemus, Irja huokasi muistellen kaikkea kokemaansa.

350

- Ei suinkaan se ole väärin, sinä olet 23 vuotias vapaa nuori nainen, jolla on koko elämä vielä edessä. Kyllä sinä ennätät vielä vakiintuakin, ennen kuin olet vanha, Inkeri nauroi halaten sisartaan. Enhän minäkään ole vielä lopullisesti sitoutunut Jaskaan, vaikka olemme kihloissa ja olen sinua kaksi vuotta vanhempi.

- Usein istuessani kirjoittamassa Pupelle kirjettä Sandhamnissa, tunsin vähän omantunnonpistoksia, Irja tunnusti arkaillen. Pupe on sentään minun suuri rakkauteni.

- Ettehän te ole vielä kihloissakaan, ja Eetulla on varmasti myös omia vapaa-ajanharrastuksiaan, Inkeri järkeili.

- Olet oikeassa, kuten aina ennenkin, vaikka emme olekaan kihloissa, niin olemme monesti suunnitelleet yhteistä tulevaisuutta sitten, kun Eetu valmistuu metsänhoitajaksi ja saa vakituisen työpaikan, Irja sanoi vakavoituen.

- Älä ole niin vakava, ota asiat yhtä kevyesti kuin sisaresi, minä elän päivän kerrallaan, huomisella on omat murheensa.

Sanojensa vakuudeksi Inkeri otti muutaman tanssiaskeleen rosoisella kalliolla. Inkerin positiivinen asenne sai aina Irjan hyvälle tuulelle.

Irja seisoi parhaillaan huoneessaan ikkunan ääressä ja ihaili pimeydessä loistavaa valaistua satamaa, kun rouva koputti ovelle ja pyysi Irjaa tulemaan saliin.

- Saimme juuri Tukholmasta ikäviä uutisia, rouva kertoi.

- Onko vanha rouva Hammar vakavastikin sairas? Irja arvasi heti ketä uutiset koskivat.

- Äitini on kuollut, insinööri sanoi hiljaa pyyhkien vaivihkaa silmiinsä väkisinkin tuppautuvat kyyneleet.

- Meidän pitäisi pikimmiten matkustaa Tukholmaan pariksi viikoksi asioita järjestämään, hän jatkoi vähän tyynnyttyään.

351

- Jonkan aloitettua koulunkäynnin emme voi ottaa poikia mukaamme, rouva päivitteli hermostuneena.

- Kyllä minä hoidan poikia teidän matkanne ajan, Irja sanoi hetkeäkään empimättä.

- Pärjäisikö Irja neiti noiden pojanviikareiden kanssa, rouva ilahtui silminnähden.

- Me pärjätään ihan varmasti, Jonkka huudahti iloisena.

- Me saatellaan Brussanin kanssa iso veli turvallisesti kouluun ja haetaan koulusta pois, ettei vahinkoa pääse sattumaan, Irja vakuutteli.

- Minä jätän kotiin ruokarahaa, ja kun rahat loppuvat, niin Irja menee vain Leijonan apteekkiin ja sanoo paljonko tarvitsee lisää, insinööri totesi asian järjestyttyä näin parhaalla mahdollisella tavalla.

Niin minä jäin kahdeksi viikoksi poikien kanssa kotiin.

Aamulla saattelimme Jonkan kouluun ja illalla olimme portilla vastassa. Tein kotityöt, hoidin opettajan viran ja leikin päivällä Brussanin kanssa. Hän oli suloinen lapsi, suurine sinisine silmineen aivan isänsä näköinen. Rakastin häntä kuin omaa lastani.

Eräänä iltana hyvää yötä sanoessani hän kiersi pienet pulleat kätensä kaulaani ja sanoi, - Sitten kun minä tulen suureksi, minä rakennan suuren linnan kullasta, ja sinä saat tulla sinne kuningattareksi.

- Kuulehan Brussan, kun sinä tulet suureksi, olen minä jo vanha mummo, sanoin nauraen.

- Et sinä saa tulla vanhaksi, sinun pitää odottaa minua.

Voi tuota ihanaa pientä poikaa, milloinkahan minä saan painaa oman lapseni rintaani vasten, huokasin onnellisena. Kun meiltä loppuivat ruokarahat menimme Leijonan apteekkiin kuten puhe oli. Esittelin itseni ja istuimme 352

Brussanin kanssa odottamaan. Proviisori tuli luoksemme ja kysyi, - Tekö olette neiti Jokinen?

- Kyllä olen, vastasin kohteliaasti.

- Tiedättekö miten paljon teihin luotetaan, kun hoitoonne on jätetty kaksi alaikäistä lasta kahdeksi viikoksi.

Katsoin häneen hämillisenä ja sanoin, - Hyvinhän me pärjätään.

- Kaikesta päätellen olette luotettava ihminen, hän sanoi ojentaessaan minulle rahatukon.

Kaipa Hammaritkin olivat tyytyväisiä, sillä sain tuliaisiksi ihanan silkkisen pukukankaan. Se oli punaista paksua kahisevaa silkkiä.

Eetun tavatessaan Irja näytti hänelle pukukangasta. Eetu kauhistui, sillä hän ei sietänyt Irjan päällä mitään punaista.

- Jos tuosta puvun teet, niin sitä et päällesi laita, hän kimmastui.

Irja ei vastannut mitään, mutta päätti, että pukuhan siitä täytyy ommella, muuten rouva loukkaantuu. Ei hän itsekään pitänyt punaisista vaatteista, mutta voinhan sitä pitää ensi kesänä regattatanssiaisissa, hän tuumi itsekseen.

Eetu tuli usein iltaisin Irjan luo kirjojensa ja muistiinpanojensa kanssa. Irja osallistui mielellään lukuharrastuksiin, ja usein tenttien alla hän teki Eetulle visaisiakin kysymyksiä, varsinkin kasvioppi kiinnosti tyttöä suuresti.

Useimmiten Irja kuitenkin syventyi käsitöihinsä Eetun lukiessa.

Kerran olin juuri aloittanut lakanapitsin virkkaamisen Pupen tullessa. Hän alkoi moittia.

353

- Et pidä minulle seuraa ollenkaan kun tulen luoksesi.

- Ala sinäkin virkata, tämä on hauskaa, kiusoittelin.

Pupe katseli hetken ajan virkkuukoukun kiemuroita, ja tokaisi sitten vihaisena - Ennen opettelen vaikka lentämään kuin virkkaamaan.

Panin heti virkkaukseni pois, menin hänen viereensä ja kiersin käteni hänen kaulaansa. Sovinnon merkiksi vietimme oikein ihanan yhteisen illan. Varoin myöhemminkin ottamasta virkkaustani esille Pupen ollessa läsnä.

Pöytäliinan merkkaukseen sain hänet innostumaan ojentaessani hänelle pöytäliinan toisen reunan, laitettuani violetin merkkauslangan neulansilmään. Reunakuvio oli ristipistostyötä ja kuvio oli tarkkaan jäljennetty kalkkeeripaperin avulla kankaalle, joten työ ei ollut ylitsepääsemättömän vaikeaa. Ihmettelin silti hänen siistiä työnjälkeään.

Minun työni pysähtyi hetkeksi, sillä katselin nauraen hänen ilmettään, kun hänen suupielessä roikkuva kielensä kulki huulilla neulan mukaan. Se oli hänen tapansa aina tärkeää työtä tehdessään, sen tulin myöhemmin huomaamaan.

Eräänä sumuisen harmaana tammikuun päivänä Inkeri ryntäsi Irjan luo ja huusi jo tullessaan.

- Arvaapas mikä ilosanoma minulla on?

- Sinähän olet kuin tuulispää, Irja nauroi Innin pyörittäessä häntä ympäri huonetta.

- Niin olen, sillä olen äärettömän onnellinen. Olen ollut hukkua töihin viimeaikoina ja eilen rouva sanoi, että hommataan joku avuksesi.

- Minä tietysti ehdotin heti Miliä, sillä hänhän haluaa päästä tänne töihin. Rouva suostui heti, sanoi minun olevan paras suositus siskolleni. Ajattele, me kolme sisarusta yhdessä maailmalla.

354

Mili saapuikin heti helmikuun 1. päivänä 1931 uuteen työpaikkaansa Jalandereille.

Eetu oli saanut raha-asioitaan senverran kuntoon, että saattoi ilmoittautua yliopistoon tammikuun 21. päivänä.

Hän lähti kotoaan raskain mielin, sillä isä oli hyvin sairas, ja Eetu pelkäsi, ettei näkisi isäänsä enää pääsiäislomalle tullessaan.

Irjan ikävä ja kaipuu oli tipotiessään, vaikka hänenkin mieltään painoi Pupen isän kohtalo. Kuitenkin he saattoivat jälleen olla yhdessä ja nauttia viihtyisistä koti-illoista aina toukokuun loppupuolelle saakka.

Eetun lähdettyä pääsiäislomalle Irja sattui näkemään ikkunastaan kammottavan murhenäytelmän.

Helsinki 26. maaliskuuta 1931 Pupe! …………Oletko kuullut siitä kauheasta lentoonnettomuudesta, joka tapahtui lentonäytöksessä tuossa Kaivopuiston jäällä?

Kaksi konetta törmäsi toisiinsa, kova tuuli kai sen aiheutti. Koneet ajautuivat yhteen, ja siivet takertuivat toisiinsa. Koneet syttyivät palamaan ja pyörivät jonkin aikaa vimmatusti kunnes putosivat tuohon jäälle, onni, etteivät pudonneet katollemme. Koneet vajosivat jään alle. Molemmat lentäjät olivat nuoria miehiä, toinen 28 ja toinen 26-vuotias. Toisen lentäjän morsian oli katsomassa näytöstä ja pyörtyi, kun sulhasta nostettiin avannosta. Ihmiset ryntäsivät uteliaina jäälle, ja kaikki pihat olivat täynnä väkeä……………….

Nuoret ulkoilivat vapaa-aikoinaan ja varsinkin sunnuntaisin. He kävivät usein kasvitieteellisessä puutarhassa, jonka harvinaiset kasvit alkoivat tulla heille tutuiksi. He retkeilivät tähtitornimäellä ja Vallilan puistikossa kauniita maisemia ihaillen.

355

Ankkalammikolla he syöttivät kesyjä joutsenia, mutta rakkain paikka heille oli edelleenkin Kaivopuisto, jonka he tunsivat jo läpikotaisin. Sinne liittyi niin paljon rakkaita muistoja vuosien varrelta. Siellä olivat ne kallioihin hakatut kiviraput, lienevätkö syntyneet sota-aikoina?

Usein he kävelivät niitä pitkin kallioiden lomassa, ja vaihtoivat nauraen suloisia suudelmia edetessään portaalta toiselle.

Kauniit keväisen aurinkoiset illat olivat kuin luotuja rakkauteen.

Irja istui hiljaa Eetuun nojaten tutulla Kaivarin penkillä ja alkoi lausua Katri Valan runoa.

- Kuu liukuu esille, kuin valaistu laiva, keltaisin käyrin keuloin.

- Sinä taidat pitää runoista, Eetu kuiskasi hiljaa, ettei lumous vain särkyisi.

- Minä suorastaan rakastan runoja, Irja vastasi lausuen pätkän toisesta Katri Valan runosta, - Sydämeni putosi maahan helähtäen, ja silloin minä huomasin, että minulla oli ollut sydän.

Tällä kertaa Irja matkusti Ruotsiin Båre I:llä ja laivan kannella hän sattui näkemään Suomen entisen presidentin K J Ståhlbergin, joka matkusti samassa laivassa.

Kirjeet kulkivat jälleen ahkerasti Ruotsista Suomeen, ja Suomesta Ruotsiin. Tosin Irja valitti jälleen, ettei Pupe kirjoita tarpeeksi usein. Kai hänellä on kiireitä harjoittelupaikassaan Yläneellä, hän arveli.

Irjan lempipaikaksi oli muodostunut eräs korkea kallio meren rannalla. Sinne hän juoksi usein töistä vapauduttuaan. Hän rakasti merta. Hän seisoi tuulessa ja antoi katseensa liukua kauas ulapalle tuulen ja aaltojen myötä.

Yhtä levottomasti kuin aallot heittäytyivät rannan syliin, yhtä levottomasti hänen sydämensä etsi rauhaisaa satamaa 356

minne uppoutua. Hän lauloi kilpaa aaltojen kanssa kaipuunsa ja ikävänsä tuulen kuljetettavaksi kauas merten taa. Oi saisinpa heittäytyä pehmeään syliin, kuten aallot heittäytyvät tyyneen rantaan, hän huokaisi ikävissään.

Irja juoksi Helsingin jäisen kylmää tuulta ja syysadetta uhmaten kohti seurakuntataloa, jossa hän oli aloittanut syksyllä rippikoulun 95 muun nuoren kanssa. Hän oli viimeinkin päättänyt vastoin aikaisempaa vakaumustaan hyväksyä luterilaisen uskonnon. Hänen uskonsa siihen oli vahvistunut, kun he jokin aika sitten olivat Innin kanssa saaneet pukeutumisestaan moitteita adventistien rukousillassa. Heillä oli tavalliset muodikkaat pyhäasut yllään, mutta pari kiihkouskovaista naista oli moittinut heitä maallisiin asuihin pukeutumisesta.

- Minä menen vastedes sellaiseen kirkkoon, jossa minut hyväksytään sellaisena kuin olen, Irja sanoi sisarelleen heidän palatessaan kotiin.

- Sinä olet ajatellut sitä ennenkin, Inni totesi vakavana.

- Niin olenkin, mutta nyt tämä arvostelu saa riittää. Ne naiset ovat ennenkin ylenkatsoneet meitä, hän puhisi raivoissaan.

- Etkö pelkää mitä isä sanoo? Inkeri tivasi.

- Isä on suvaitsevainen, hänen mielestään jokainen voi tulla autuaaksi oman uskonsa kautta, ja niin uskon minäkin. Eetukin rukoilee ja luottaa Jumalaan. Sama Jumalahan meillä kuitenkin on, näkökohdat vain ovat erilaiset.

- ”Jokainen ihminen on Luojan luomus, taideteos, sukupuoleen, ikään, näköön, uskontoon tai ihonväriin katsomatta”, muistelen isän sanoneen.

357

14. Uraa ja onnea etsimässä (v. 1929-1931)

Eetun päätä alkoi särkeä armottomasti pyörien jatkuva kolina ja ryskytys ratakiskoja vasten. Hän painoi päänsä takin suojaan ja yritti nukkua, mutta turhaan. Uni ei tullut.

Hänellä oli takanaan erittäin raskas viikko. Kolme tärkeää tenttiä meni hyväksytysti läpi kuluneella viikolla, kasvioppi jopa loistavin arvosanoin.

Irjalle hän oli jättänyt hyvästit edellisenä iltana, sillä hänen oli heti aamusta lähdettävä hankkimaan jostain matkarahaa. Hän oli aivan rahaton, eikä pystyisi maksamaan enää toukokuun vuokraa, joten kotiin oli päästävä.

Onneksi Inkeri oli kotona, ja pystyi lainaamaan hänelle tarvittavan summan, niin ikävää kuin hänestä olikin turvautua Innin apuun. Hätä ei lue lakia, ehkä joskus pystyn korvaamaan tuolle kultaiselle tytölle, hän tuumi.

Jäppilässä Eetu tarttui jälleen kiinni maatilan töihin ja sai siten aikansa kulumaan. Vapaa-aikansa hän käytti rakkaiden kirjojensa parissa. Irja oli antanut hänelle mustakantisen vihkon, jolle hänen oli määrä kirjoittaa tapahtumista ja tunnelmista. Aluksi se viehättikin häntä, mutta usein laiskuus iski, ja vihkoon tuli vain lyhyitä mainintoja päivän tapahtumista. Irjalle hän kirjoitti kerran tai pari viikossa, kuten tänäänkin. Saadakseen liikuntaa hän lähti 358

”jantuksessa” viemään kirjettä postiin kirkolle. Sinne tultuaan hän tapasi Helvin.

- Hei Eetu, olet tullut jo lomalle, Helvi huikkasi iloisesti.

- Tulin toissapäivänä, Eetu vastasi asettaessaan pyörää postin seinää vasten.

- Mihin olet menossa? Helvi kysäisi.

- Ajattelin käydä Vilhon ja Ainon luona.

- Saanko tulla mukaan? Helvi uteli.

- Mikäpäs siinä, Eetu vastasi yhä totisena.

Keskiviikkona 15. päivänä toukokuuta 1929 Rakas päiväkirjani.

Maanantaina kävimme sisarenpoikani Aten kanssa kalalla. Atte onkin oikein mukavaa seuraa, oikein tomera pian 7-vuotias miehenalku. Tulen aina hyvälle tuulelle hänen seurassaan.

Lähdimme aamulla anivarhain. Sää oli mitä ihanin.

Aurinko oli jo noussut ja kultasi tyynen järvenpinnan.

Kevätlinnut visersivät ja rantakoivikko alkoi vihertää.

Saimme kontillisen kaloja ja kuulimme käen kukkuvan ensikerran. Se kukkui vain kolme helskyvää kuk-kuuta.

Iltapäivällä lähdin polkupyörällä kirkolle viemään Tytylle kirjoittamaani kirjettä postiin. Tapasin siellä Helvin ja lähdimme yhdessä käymään Vilhon ja Ainon luona.

Siellä minua odotti iloinen yllätys. Aino makasi vuoteessa, ja hänen vieressään vinkui pikkuinen olio, jonka lähemmin tarkastellessani huomasin olevan pikku neidin.

Kauempaa näin vain palan punaista poskea, pienen nykerönenän ja palleroisen käsivarren. Muuten tyttö oli vallan mahtava, vain kahden päivän ikäiseksi, painoikin kokonaista 4,2 kiloa. Muuta en osaa sanoa siitä retkestä.

Nyt painun vuoteeseen ja jään uneksimaan pikku Tytystäni.

359

Toukokuu vierähti peltotöiden ja kirjojen parissa, mutta joskus iltaisin Eetu oli huvittelemassa kylän nuorten seurassa. He järjestivät läheisellä mäenkukkulalla tansseja, joissa Eetu toimi musikanttina. Hän nouti toisten pyynnöstä gramofonin kotoaan ja niin kaikuivat tunnelmalliset sävelet vienossa kesäillassa.

Naapurissa asuva Helvi oli usein mukana, ja Eetu vietti paljon aikaa hänen seurassaan, vaikka tiesikin, että Irja ei siitä pidä. Hän muisti viimekesäisen hairahduksensa ja sen kuinka raskaasti Irja hänen pettämisensä otti. Silloin hän päätti, että se ei tule toistumaan. Hän puolusteli, sillä, että Irja on nyt kaukana Ruotsissa ja varmasti myös huvittelee siellä toisten nuorten kanssa. Kunhan hän vain pitää huolen siitä, että suhde Helviin ei mene viatonta huvittelua pitemmälle.

Eetulla ei ollut kotona seuraa, sillä hänen ainoa kotona asuva veljensä Eemeli oli avioitunut kaksi vuotta sitten ja oli lujasti kiinni maatilan töissä. Vähäisen vapaa-aikansa Eemeli luonnollisesti vietti vaimonsa Hilman kanssa.

Hilma olikin rattoisaa seuraa, ja Eetukin viihtyi hänen parissaan. Hilma oli iloluontoinen, rehevähkö ristiverinen nainen, joka tarttui topakasti työhön kuin työhän. Hän oli Eetua vuoden nuorempi. Hilma oli oikeastaan täysi vastakohta vakavanoloiselle Eemelille, Eetu tuumaili.

Eemelin hyvin tuntien Eetu arveli, että varmasti Hilman on täytynyt kosia Eemeliä eikä päinvastoin, ennen kuin heistä on aviopari tullut. Hilma oli reipas luonteeltaan ja otti emännän tehtävän vakavasti hoitaakseen. Hyvin hän sen hoitikin ja vanhukset myös. Heiltä ei tulisi mitään puuttumaan Hilman emännöidessä, sen Eetu hyvin tiesi ja oli siitä iloinen. Eetu olisi halunnut itse pystyä tarjoamaan vanhemmilleen turvatun vanhuuden, mutta hänen valmistumisensa oli vielä kaukana tulevaisuudessa, joten tähän tilanteeseen hänen täytyi tyytyä.

360

Torstaina 30. päivänä toukokuuta 1929 Päiväkirjalleni!

Tänään kävimme taas soutelemassa, me kaikki Sakonkylän nuoret. Neljä venettä halkoi tyventä vedenpintaa, ja jokaisessa veneessä kajahteli nauru ja laulu neljästä kurkusta. Aikamme soudeltuamme menimme rannalle tanssimaan. Joku pelimannin tapainen rimputteli hyvin epäsointuisia säveliä vanhasta mandoliinin rämästä, ja kansa karkeloi.

Vihdoin sade hajotti iloisen seurueen, ja ajoi sen jäsenet veneisiin ja kotimatkalle. Nyt istun tässä ja anon Tytyn antamalta päiväkirjaystävältäni anteeksiantoa huvitteluni johdosta.

Eetun mieltä painoivat jälleen rahahuolet, sillä syksyn opinnot aloittaakseen hän tarvitsisi lainaa. Hän kirjoitti oppimansa kaavan mukaan laina-anomuksen ja lähti sen kanssa pankkiin. Ajettuaan polkupyörällä tuon viiden kilometrin matkan hän saikin kuulla, että pankinjohtaja oli sairastunut, potee reumatismia vai leiniäkö sen lie ollut, ja on tavattavissa vasta viikon päästä.

Luovutin edeskäyvälle velkakirjani, johon olin kaunopuheisin sanoi kirjoittanut terveiseni, ja hyppäsin kiukuissani pyörän selkään aikoen polkea Pieksämäelle saakka.

Olin ehtinyt noin puolen kilometrin päähän, kun altani kuului rasahdus ja pyörä levisi muodottomaksi möhkäleeksi. Kiroten keräsin hujan hajan menneitä osia kasaan ja kuljetin ne surusaatossa pyöräseppään. Tietystikään hän ei ollut kotona.

Jätin läjän oven taakse ja tapasin sattumalta Helvin, joka lupasi huomenissa käydä sepän luona pyytämässä tätä korjaamaan pyörän ylihuomiseen mennessä. Allapäin lähdin tallaamaan kotiinpäin.

361

Kesäkuu oli Eetulle toimetonta aikaa, joten hän lähti Laurin luo Kotamäkeen odottaessaan töiden alkamista Mikkelin sahalla. Laurin kanssa he kalastelivat, ja vaikka kalasaalis ei ollutkaan suuren suuri, niin aika kului rattoisasti, ja pienet tytöt olivat iloisia sedän leikkiessä heidän kanssaan. Olgakin oli iloinen saadessaan seuraa vajaan vuoden ikäisen Ailin hoitamisessa.

Mikkeli 1. päivänä heinäkuuta 1929 Rakkaani!

Terveisiä täältä Mikkelistä. Olen tänään ensimmäistä päivää töissä täällä sahalla. Ikävää ja yksitoikkoista hommaa kuten varmaan arvaat. Työtä kyllä on. Joudun laskemaan lautoja ränniä pitkin alas. Huomenna on vuorossa taapelointia. Kahdesta sormesta tippuu veri, ja useassa muussa on rakkuloita ja tikkuja, mutta en sure ehkä siihenkin tottuu. Tarvitsen kipeästi rahaa, sillä en saanut vieläkään pankista lainaa, vaikka vein sinne velkakirjan jo kolme viikkoa sitten.

Silloin kun lähdit kesälomaltasi halusin paeta kauas pois, yksinäisyyteen. Tempasin hattuni ja lähdin ulos.

Viileä iltatuuli vähän rauhoitti tunteitani. Nyt olen jo ihan rauhallinen, vaikka ikävöinkin Sinua. Asun täällä kotonasi ja minulla on iltaisin oikein rattoisaa vanhempiesi ja sisarustesi seurassa. Rakastan heitä, kuten sinäkin, mutta Sinulla ei ole mitään syytä tulla mustasukkaiseksi…………………

Sinun Pupesi Työt sahalla kestivät elokuun puoleenväliin saakka, joten Eetu ennätti olla kotiväen apuna puintihommissa hyvän aikaa ennen opiskelun alkua.

362

Hän sai kun saikin lopulta lainaa, joten hän saattoi kirjoittautua yliopistoon jo 12. päivänä lokakuuta 1929. Hänellä oli edessään raskas lukukausi, sillä hänen tarkoituksenaan oli saamansa lainan turvin selviytyä mahdollisimman monesta oppiaineesta tulevan syysjakson kuluessa.

Osakuntaelämän hän joutui jättämään kokonaan, mutta se ei häntä surettanut. Vähäisen vapaa-aikansa hän vietti mieluummin Tytyn seurassa tämän viihtyisässä neitsytkammiossa, jonne onneksi oli oma sisäänkäynti. Sunnuntaisin he kävivät retkeilemässä luonnossa. He suuntasivat matkansa joko Vallilan metsäpurolle tai Kaivopuistoon, joihin molempiin he olivat suunnitelleet ”oman kotinsa”.

Eetu kuvaili sen kodin päiväkirjansa lehdille.

Tontti, johon me kodin rakennamme on oma sydämemme.

Perustus on luja kuin kallio, se on oma tulinen rakkautemme. Seinät punomme lemmen langoista ja kodin sisustamme onnella ja ilolla. Siitä tulee uskomattoman kaunis ja luja.

Eetun syyslukukauden opinto-ohjelmaan sisältyi mm. metsänhoito-oppi, metsälainsäädäntö, Suomen metsäpolitiikka, tilastotiede, suonkuivaus, kauppaoppi, metsänarviointi, kirjanpito, kenttämiestaito, metsägeologia ja metsäteknologia.

363

Kuitenkin jo joulukuun alkupäivinä hänen opiskelukassansa pohja alkoi paistaa, joten hänen oli keskeytettävä opintonsa ja palattava ankein mielin kotiinsa.

Kotona 14. päivänä joulukuuta 1929 Pikku Tyty kulta!

Kiitos kirjeestäsi. Olen nyt häärinyt kirjojeni parissa. Ne ovat täällä parhaimpia ystäviäni. Niiden parissa viihdyn ja niihin hukutan ikäväni. Ylpeänä katselen jokaista uutta tulokasta. Alahyllyltä otan kannettoman, kuluneen, ajan vaivaaman kirjapahasen. Ompelen, leikkelen, liimailen ja lopuksi panen sen uuden uutukaisiin kansiin, sekä nostan riemuiten ylähyllylle kunniapaikalle. Kuusi kappaletta niitä jo prameilee tuossa hyllyllä, ja keskentekoisia on ainakin samanverran.

Olin tänään lääkärinä. Nyyssölän emäntä, se sisareni Elsa, oli saanut angiinan, ja minut kutsuttiin lääkitsemään. Määräsin kurlausta, hieroin ja annoin kuumelääkettä, mutta taitaa olla niin, että lääkkeeni eivät tehoa muihin kuin sinuun. Sinut paransin rakkauden voimalla, mutta se rakkaus, jota tunnen siskoani kohtaan ei liene niin voimakas, että se voittaisi angiinan.

Eilen olin Lottien pikkujoulussa. Menin sinne aikaa tappaakseni, mutta kaikki tuo ilo, nauru ja lörpöttely oli tehdä minut hulluksi. Minusta tuntui ikään kuin kaikki olisivat nauraneet ja pilkanneet minun yksinäisyyttäni.

Kun sitten kaikki lähtivät pois pareittain, tartuin minä Vienon käsivarteen, ja niin me kaksi onnetonta, maailman murjomaa palasimme huokaillen ja kyynelehtien kotiin……………

Kaipaava Pupesi Uuden opintokauden alkaessa Eetun oli rahatilanteensa vuoksi käännyttävä lankonsa Nyyssölän Villen puoleen.

Sieltä löytyikin apu pahimpaan pulmaan, sillä Ville antoi 364

hänelle lainaksi sen verran rahaa, että hän saattoi vuoden 1930 tammikuun lopussa lähteä jatkamaan opintojaan.

- Olen sedälle äärettömän kiitollinen, sillä en tiedä miten muuten olisin voinut jatkaa opintojani, Eetu kiitteli.

- Paljon en pysty rahaa antamaan, mutta ehkä näillä pääset alkuun, Ville sanoi hymyillen.

- Pääsen hyvinkin, ja ensi kesän olen työharjoittelussa Hyytiälän metsäopistolla, mutta en tiedä vielä saanko sieltä palkkaa, Eetu jatkoi pahoitellen.

- Ei sillä mitään kiirettä ole, maksat kun kykenet. Minähän olen sinulle kiitoksen velkaa, kun lupasit ottaa Elsan mukaasi ja opastaa hänet Töölön sairaalaan, me maalaiset kun emme osaa liikkua suurkaupungissa, Ville vitsaili puolestaan, vaikka huoli vaimon sairaudesta painoi hänen mieltään.

Elsan kuume ei ollut jättänyt häntä rauhaan, ja Villen mielessä kyti epäilys, että jokin vakavampikin sairaus saattaisi olla kyseessä.

Otteita harjoittelupäiväkirjasta: Saavuin harjoitusalueelle Hyytiälään 17. päivänä toukokuuta 1930 Toukok.24 pv.

Työn laatu: Tutustuttiin Siikakankaaseen, sen historiaan ja laitettiin palokujia.

Viimeinen suurpalo alueella tapahtui vuonna 1909, jolloin tuhoutui yli 600 hehtaaria metsää. Sen jälkeen aluetta on keinotekoisesti metsitetty, mutta taimiston vaaroina ovat olleet routa, tuhohyönteiset ja sienitaudit. Vastaisen palon varalle on rakennettu palokujia, jotka jakavat alueen useampiin lohkoihin.

365

Toukok.26 pv Työn laatu: Taimitarhatöitä.

Toimitettiin kylvöä taimitarhassa. Yhteen lohkoon kylvettiin harmaata jalokuusta, jonka itävyysprosentti oli 35.

Toiseen osaan kylvettiin valkokuusta, itävyysprosentti 80.

Viimeiseen lohkoon kylvettiin siberialaista lehtikuusta, itävyysprosentti 35. Vaot painettiin ennen tehtyihin penkkeihin kylvölaudalla, ja peitettiin käsin. Päälle levitettiin pergamenttipeitto suojelemaan kylvöä linnuilta, rankkasateilta ja liialta haihtumiselta.

Toukok.28 pv Työn laatu: Metsittämistöitä Viheriäisen suolla. Suo on aikaisemmin ojitettu. Se on puutonta aukeaa nevaa. Kylvöalue oli jaettu lohkoihin, joihin käytettiin erilaisia kylvötapoja. Ensimmäinen lohko siemennettiin hajakylvöä käyttäen, toinen jätettiin luonnon siemennyksen varaan, kolmanteen käytettiin ruutuhajakylvöä, neljänteen tavallista ruutukylvöä ja viidenteen erikoista patentti ruutukylvöä. Kuudetta lohkoa varten käytettiin ruutukylvöä + erilaisia apulantoja, seitsemänteen ruutukylvöä + hiekkaa ja korpiturvetta. Näillä koealoilla tahdotaan kokeilla mikä kylvötapa tällaisella nevalla on edullisin.

Kesäk.3 pv Työn laatu: Istutustöitä Jokihaaran maalla. Alueella oli kaksi vuotta sitten suoritettu paljaaksihakkuu, ja hakkausjätteet oli hajotettu ympäri hakkausalaa lannoitteeksi.

Maanlaatu on hyvää, pääasiallisesti mustikkatyyppiä, osittain korpimaata. Metsittäminen toimitettiin tavallisella kuoppaistutuksella 4-vuotisia kuusentaimia käyttäen.

Kesäk.7 pv Työn laatu: Istutustöitä Jokihaaran maalla puristusistutusta käyttäen. Istutettiin 1-vuotista Pinus Murrayanaa, 366

joka on kestävämpi ulkonaisia vaaroja vastaan kuin meikäläinen mänty. Maahan lyötiin istutuskangella reikä, johon taimen juuret sijoitettiin. Pidettiin tainta kiinni ja lyötiin kangella reikä edellisen viereen ja kangesta vääntämällä puristettiin maa lujasti taimen juurien ympärille.

Kesäk.11 pv Työn laatu: Kulotusta Heinälammin alueella. Ennen kulotusta hajotettiin kaikki muurahaispesät, sillä niissä tuli kytee kauan. Muita varovaisuustoimenpiteitä ei tarvinnut huomioida, sillä kulotusaluetta ympäröi vetinen suo, ja sääkin oli otollinen. Tuli sytytettiin tuulen alapuolelta, josta se johdettiin läpi koko hakkausalan. Tuulen alapuolelle asetettiin miehiä, jotka tuoreilla kuusihuiskilla sammuttivat kulotusalueen ulkopuolelle mahdollisesti lentäneet kipinät.

Kesäk.16 pv Työn laatu: Ylispuuleimausta Majakankaalla. Ylispuut olivat pääasiassa mäntyä, kun taas alemman latvuskerroksen muodostivat kuuset. Jokaiseen leimausryhmään kuului neljä miestä. Yksi toimi mittaajana, toinen apteeraajana, kolmas leimaajana ja neljäs kirjurina. Kuhunkin puuhun lyötiin kolme leimaa, yksi kantoleima ja kaksi leimaa ylemmäs, noin rinnan korkeudelle. Kantoleimojen avulla voidaan kontrolloida etteivät kaatomiehet ole kaataneet leimaamattomia puita.

Kesäk.18 pv Työn laatu: Apuharvennusta Jokihaaran maalla. Harvennettiin tasaikäistä kuusikkoa. Metsä oli ryteikön luonteista, joten poistettiin kaikki sairaat, kuolleet ja huonomuotoiset puut, ja tarpeen mukaan terveitäkin puita. Tutustuttiin samalla puuluokitukseen.

367

I VALLITSEVAT LATVAKERROKSET: 1. Päävaltapuut, 2. Lisävaltapuut.

II VALLITUT LATVAKERROKSET: 3. Välipuut, 4. Aluspuut.

ERI HARVENNUSLAJIT: Alaharvennus ja Yläharvennus.

Heinäk.16 pv Työn laatu: Punnitusharjoituksia ja tutustumista eri suotyyppeihin sekä soiden ojitukseen ja paalutukseen Siikanevalla ja Viheriäisen nevalla.

ERI SUOTYYPIT: 1. Suopursuräme, 2. Isovarpuinen niittyvillaräme, 3. Parempiruohoinen sararäme, 4. Kangaskorpi, 5. Rahkainen niittyvillaräme, 6. Lettosuo.

Heinäk.18 pv Työn laatu: Kartan piirtämisharjoituksia ja ojalinjojen suunnittelua.

Heinäk.19 pv Työn laatu: Ojan kaivua. Meidän ryhmämme urakkana oli vanhan ojan korjaustöitä 70 metrin matkalta. Vanha oja oli alamittaista, joten meidän tehtävämme oli sen leventäminen ja syventäminen mittojen mukaiseksi.

Elok.18 pv Työn laatu: Koealatöitä. Opeteltiin koepuiden avulla kuutioimaan puita ja laskemaan niiden ikä tarkalleen ja huomattiin, että metsikkö, huolimatta vaihtelevista läpimitoista, on likipitäen samanikäistä.

Elok.28 pv Työn laatu: Pihatöitä ja esitelmiä. Aamupäivällä istutimme vaahteroita teiden varsille ja iltapäivällä kuunte368

limme hoitoalueen metsänvartijoille ja työnjohtajille järjestettyjä esitelmiä.

Elok.29 pv Työn laatu: Retkeilyä. Teimme retken Evon metsäopistolle, jossa tutustuimme erilaisiin kultuureihin ja koealoihin.

Erikoisen mielenkiintoisia olivat pieni pihtakuusikultuuri ja eräs jaloja lehtipuita, tammea, vaahteraa ja lehmusta kasvava pieni metsikkö. Lehtikuusi- ja mäntykultuureissa teimme silmämääräistä kuutiomäärän arviointia metsänhoitajan opastuksella.

Opiskelujakso oli ohi ja pojat tekivät vielä muistiinpanojaan viettäessään viimeistä iltaa yhdessä. Tämä jakso oli tavallaan heidän loppukokeensa, sillä he saisivat, tekemällä tästä harjoittelusta kirjallisen esityksen, arvosanan opintokirjaansa. Eetulle oli välähtänyt mieleen pihateiden varsille puita istutellessaan, että nuo siberialaiset lehtikuuset näyttäisivät upeilta Heiskalan portinpielessä.

Niinpä hän pyysi saada ottaa muutaman taimen istuttaakseen ne kotitalonsa portinpieleen.

Hyytiälän harjoittelujakson päätyttyä 8. päivänä syyskuuta 1930 Eetu palasi Jäppilään, sillä ilman rahaa hän ei voinut lähteä opintojaan jatkamaan. Kalvava ikävä ja yksinäisyys painoi hänen mieltään, kuten hän kirjeessään Irjalle kertoo.

Kaikki on niin synkkää, niin sietämättömän yksitoikkoista.

Minä olen melkein kuollut, vain sydän sykkii vielä. Sinä saat sen kirjeilläsi ja rakkaudellasi pysymään hengissä.

Saat sitten virvoittaa ruumiinikin eloon. Sinulle se ei olekaan vaikeaa. Yksi suudelma vain hurmaavilta huuliltasi ja veri sekä sen mukana elämä tulvehtii kohisten suonista jokaiseen soluun.

369

Irjan vastauskirje sai Eetun entistä innokkaammin yrittämään raha-asioidensa järjestämistä.

Oi Sinä!

Kiitos ihanasta kirjeestäsi! Kerroit, että sinusta tuntuu kuin koko elämäsi olisi kuollut, kuin se uinuisi talviunta, ja että vain Tyty pystyisi herättämään sen henkiin. Tyty on myös kuollut, ei se jaksa elää yksin. Tyty on kuin lehti puussa. Valon puutteessa lehti kellastuu ja pienikin myrsky saa sen putoamaan alas. Sinä Pupe, Sinä olet se valo, ja sinun rakkautesi tuli, joka sytyttää liekin vaikka kuinka kaukaa, mutta se liekki ei jaksa palaa, ellei siihen puhalleta uutta hehkua………………

Etkö saa rahaa joltain sukulaiselta tai eikö Vienon sulhanen voi auttaa? Koeta vaikka vekselillä, minä yritän maksaa sen pois kolmen kuukauden kuluttua. En jaksa kestää, että opintosi keskeytyvät, en jaksa kestää enää yksinäisyyttä, kun jo laskin päiviä milloin tulet. Erostamme on kulunut melkein puoli vuotta.

Tule pian! Tytysi Eetusta tuntui, että kaikki hänen yrityksensä valuisivat hiekkaan. Hänestä näytti, että koko maailma oli asettunut häntä vastaan. ”Ei kukaan tahdo auttaa, ja ne harvat, jotka tahtoisivat, eivät voi”, hän päivitteli useina unettomina öinä.

Eräänä valvotun yön jälkeisenä aamuna hän rohkaistui ja lähti jälleen Nyyssölään Villen puheille.

- Huomenta, olisi asiaa isännälle, hän sanoi emännöitsijälle, joka oli Villen sisar Lyyti. Elsa-sisar ei ollut vieläkään aivan terve.

- Huomenta Eetu! kuului Lyytin iloinen vastaus. Pyydän isännän tupaan.

Eetu istui tuvan sivustavedettävälle sohvalle, jota peitti sinivalkea kukallinen päiväpeite. Eetu oli aina ihaillut sen 370

raikasta kuviointia, ja nyt hänen mieleensä juolahti, että siinähän on Irjan lempivärit.

Ville tuli tupaan isännänkamarista neljävuotias Ilmari kintereillään ja istahti Eetun viereen. Ilmari meni takan eteen leikkimään.

- Mikäs pojan tänne lennätti näin aamusta pitäen?

- Sanon sen ihan suoraan ja kiertelemättä, rahapula.

Minusta näyttää siltä, että opintoni jäävät kesken, kun en saa mistään apua, ja setähän ymmärtää miten tärkeää opiskelu on minulle.

- Ymmärrän kyllä ja yritän auttaa parhaani mukaan, kerrohan minulle koko tarina.

Ja Eetu kertoi juurta jaksaen missä vaiheessa hän opiskelussaan oli, ja miten kauan vielä kestäisi ennen kuin hän olisi valmis.

Miehet istuivat kauan ja pohtivat hartaasti eri vaihtoehtoja. Ville lupasi, että tavalla tai toisella hän järjestäisi asian.

- Myyn vaikka metsää, jos tarvitsee, mutta ensin käymme yhdessä pankissa keskustelemassa lainasta, hän ehdotti.

- Ensikesän ansioilla pystyn kyllä maksamaan korot, Eetu arveli. Ja lainaa alan maksaa takaisin heti valmistuttuani ja päästyäni töihin.

Nyyssölä oli jo lapsesta alkaen ollut Eetulle eräänlainen turvapaikka, sillä hän piti kovasti sisarestaan Elsasta, joka oli häntä 16 vuotta vanhempi ja ikäänkuin äidinkorvike vanhan - äidin ollessa Eetun luokituksessa erikoisessa auktoriteettiasemassa, sillä hän oli ollut jo 46-vuotias Eetun syntyessä.

Eetu oli äärettömän onnellinen voidessaan vihdoinkin aloittaa luennot lokakuun 8. päivänä. Hän päätti olla äärimmäisen säästäväinen saadakseen rahat riittämään mahdollisimman pitkälle.

371

Ahkeran opiskelun ansiosta hän sai pari lopputenttiäkin suoritettua ennen kuin palasi Sakonkylään joulukuun alussa.

Jäppilä 15.päivänä joulukuuta 1930 Rakkahin!

Täällä Savon sydämessä on kireä pakkassää. Paksut lumikinokset peittävät pihat ja pellot. Taivas on tänä iltanakin tummansininen melkein musta ja täynnä tuikkivia tähtiä. Kuvittelen, että ne tähdet ovat Tytyn sinisilmät.

Ne vilkuttavatkin minulle joskus niin kutsuen, mutta useimmiten niiden katse on aivan ilmeetön, jäätävän kylmä. Silloin tiedän, että nuo yössä vilkkuvat silmät eivät ole Tytyn.

Ehkä haluat kuulla hiukan Vienon vihkiäisistä. Se tapahtui viime lauantaina. Mitään häitä ei ollut, vihkiminen tapahtui hyvin yksinkertaisesti pappilassa. Vain minä Eemil ja Hilma olimme läsnä. Illalla sitten lähdimme saattamaan Vienoa, rouva Nyyssöstä Sormulaan, uuteen kotiinsa. Se on täältä vain parin kilometrin päässä. Vienosta oli ikävä lähteä lapsuudenkodista, koskapa vuolaat kyyneleet vierivät pitkin hänen poskiaan, vai lienevätkö olleet onnenkyyneleitä. Talonväki on siellä hänelle melkein tuntematonta, joten ensimmäiset päivät saattavat olla vaikeita. Toivottavasti hän pian tottuu uuteen kotiinsa.

Katsoin muuten sitä vihkimistoimitusta hyvin tarkkaan, joten osaan opastaa sinuakin………………

Pupesi Eetu kävi Nuorisoseuran pikkujouluissa ja muutaman kerran tansseissakin, mutta hän tunsi itsensä vieraantuneeksi kylän nuorisosta. Kohteliaasti hän saatteli Helvin kotiin, olihan heillä suurimmaksi osaksi yhteinen kotimatkakin.

372

Talvinen luonto oli kauneimmillaan. Kuu loi kultaista hohdettaan läpi huurteisten riippakoivunoksien, ja kimalsi kinosten vitilumipeitteestä, mutta sekään ei saanut entistä tunnelmaa heräämään. Eetu tunsi itsensä vaivautuneeksi Helvin iloisesta rupattelusta, ja yritti päästä mahdollisimman nopeasti irtautumaan hänen seurastaan.

- Minun täytyy mennä nyt kotiin, sillä näin valon palavan isän ja äidin huoneessa. He ovat molemmat vakavasti sairaita.

- Ilmankos sinä olet ollut niin totinen koko illan, Helvi totesi.

- Hyvää yötä ja tavataan joskus, Eetu toivotti aikoen kääntyä, mutta Helvi tarttui häntä takin hihast.

- Etkö aio antaa minulle hyvänyön suukkoa, hän aneli.

Eetu antoi nopeasti veljellisen suudelman Helvin poskelle ja hävisi yön pimeyteen.

Jäppilä 25. päivänä tammikuuta 1931 Sinä ainoa!

Kiitos kirjeestäsi ja kortista. Tulen sinne ensi lauantaina.

Vain kuusi päivää enää, kuusi tuskaista odotuksen päivää.

Ne meidän täytyy vielä kestää.

Kuitenkin lähden tuska sydämessä. Tunteeni ovat ristiriitaisia, toisella puolen rakkaus Sinuun, toisella puolen rakkaus vanhempiini ja pelko, että otan heiltä viimeiset jäähyväiset. Isä on käynyt nyt muutaman viikon aikana niin huonon näköiseksi, että hänen hetkensä ovat pian luetut. Äiti taas on ollut jo pitkän aikaa hyvin huono.

Näkee näkyjä valveilla ollessaankin. Tuntuu niin kauhealle jättää heitä, mutta mitä muutakaan voin. Olen usein rukoillut, että saisin vielä hoitaa heitä omassa kodissani ja koettaa korvata heille ne vaivat ja huolet, joita ovat minun vuokseni kestäneet ja koettaa pestä pois ne kyyneleet, jotka ovat äidin kyynellähteistä virranneet, mutta pelkään, että minulle ei sitä lohtua suoda.

373

Anna anteeksi, että kirjoitan näin murheellista, mutta sydämeni on surua täynnä heitä hyvästellessäni. ……………

Tuhansin suudelmin Sinun Pupesi.

Eetu karkotti pois murheensa ja paneutui toden teolla aloittamiensa luentosarjojen lopputentteihin. Irja huolehti hänen vaatteidensa kunnostamisesta ja vuokraemäntä ruokahuollosta, joten hän sai opiskella täysipäiväisesti.

Sydämen ravintoa hän sai iltaisin lukiessaan Irjan pienessä kamarissa. Heillä oli hyvin kodikasta Eetun lukiessa ja Irjan tehdessä käsitöitä. Hetkessä unohtuivat pitkät erokuukaudet, ja ensi kesän eroajalle he eivät suoneet ajatustakaan.

Kevätlukukauden 1931 kuluessa Eetu sai tentittyä kymmenen eri oppiainetta ja suurin osa loistavin arvosanoin. Hän kävi läpi myös kaikkien jäljellä olevien oppiaineiden luentosarjat, joten hänen ei tarvitsisi enää seuraavana vuonna osallistua luennoille laisinkaan.

Kevätaurinko paistoi korkealta ja linnut aloittivat puistokonserttinsa ylioppilaiden viettäessä Vappujuhlaa Kaivopuiston kallioilla ja Ullanlinnan kentällä.

Irja ja Eetu istuivat mukanaan tuomalla viltillä Ullanlinnan nurmikentällä ja nauttivat retkieväitään. Eetun opiskelu tältä keväältä oli ohi, ja työharjoittelu edessä.

- Milloin sinä lähdet sinne Yläneelle? Irja kysäisi mutustellen rinkeliä.

- Heti kesäkuun alussa, enkä tiedä varmasti kauanko harjoitteluaikani kestää. Onneksi saan sieltä vähän palkkaakin. Joko sinä tiedät Ruotsinmatkasi ajankohdan?

- Rouva ja lapset lähtevät heinäkuun toisena päivänä, ja minä inssin kanssa 14. päivänä. Kunpa voisit ennen sitä tulla käymään täällä.

374

- Senkin hupsu tyttö, enhän minä ole vielä lähtenytkään, mutta lupaan, että tulen jos se vain on mahdollista, Eetu lupasi kietoen käsivartensa tiukemmin tytön ympärille.

Eetun harjoittelupaikka Yläne sijaitsi Länsi-Suomessa.

Naapurikuntia olivat Alastaro, Aura ja Eura, ja lähimmät kaupungit Loimaa ( silloinen kauppala ) ja Turku, jonne oli matkaa vain 55 kilometriä.

Yläneellä sijaitsee Kuhankujan laaja metsäseutu, jossa voi patikoida pitkospuita pitkin yli laajojen soiden, ohi louhikkoisten kallioiden ja läpi vehmaitten metsien ihaillen kaunista, puhdasta luontoa. Toinen nähtävyys on Vaskijärven luonnonpuisto vanhoine puineen ja luonnonvaraisine kasveineen ja eläimineen. Paikkakunnan läpi luikertelee vehmas, mutkainen Yläneenjoki, joka laskee Pyhäjärveen.

Eetulle seutu oli aivan outoa, joten totuttautuminen sen luontoon ja ihmisiin vaati oman aikansa, mutta onneksi toisilla harjoittelutovereilla oli aivan sama tilanne, ja töihinhän tänne on tultu, hän lohduttautui itsekseen.

Toden totta, heti ensimmäisenä päivänä, kymmenes kesäkuuta, heidät vietiin Mäkilään metsänraivaustöihin.

Ei siinä ennättänyt edes ikävöidä. Kun illalla saapui väsyneenä ja märkänä asunnolle, tunsi itsensä jopa onnelliseksi saatuaan peseytymisen jälkeen ylleen kuivat, puhtaat vaatteet.

Pojat tekivät ahkerasti heille osoitetut työt. Heidän työaikansa alkoi kahdeksalta ja päättyi iltapäivällä viideltä. Usein he tekivät myös ylitöitä saadakseen aikansa paremmin kulumaan ja päästäkseen pikemmin pois. Kylällä ei ollut mitään mielenkiintoisia harrastuksia eikä huvituksia, joten vapaaillat kuluivat usein korttia pelatessa ja kirjeitä kirjoitellessa.

375

Heinäkuun loppupuolella joku pojista kuuli, että Yläneenjoessa oli rapuja, silloin koko joukko riemastui. He hankkivat rapumertoja, onkivat niihin tarvittavat särensintit ja laittoivat merrat jokeen. Eetu kirjoitti innostuneena tästä harrastuksesta päiväkirjaansa.

Mäkilä 19.päivänä heinäkuuta 1931 Keräännyimme lauantai-iltana aivan lähellä virtaavan joen rantatörmälle ja asetimme rapumerrat syötteineen veteen.

Muutaman tunnin päästä lähdimme innokkaina pyytimiä kokemaan. Merroissa kihisi ja kuhisi. Oli äärettömän hauskaa kiskoa niitä saksiniekkoja ylös vedestä.

Ravut vesisaaviin ja merrat uudelleen veteen. Sinä kului rattoisasti koko yö. Välillä lätkimme korttia ja taas tyhjensimme mertoja. Onneksi emännöitsijämme tiesi miten ravut keitetään, ja auttoi meitä tarpeen mukaan. Söimme ja nautimme, ja ainakin minulle se oli ensimmäinen tutustuminen siihen herkkuun.

Eetu sai heti seuraavana päivänä kirjeen Hilmalta, joka kertoi, ettei Eetun isän vointi ole kohentunut. Hän yskii, reumatismi särkee jäseniä ja henkeä ahdistaa. Hän oli pyytänyt pappia luokseen antamaan viimeisen voitelun, ehtoollisen. Hän kuului kamarissa vähän liikkuvankin, mutta enimmäkseen makaa vain vuoteessa. Sairaanhoitaja oli sanonut, että hän voi elää vuosikausiakin tuossa tilassa, jos sydän kestää. Parantua hän ei kuulemma voi.

Eetua hirvitti ajatellakin sellainen kohtalo, että olisi sidottu vuoteeseen vuosikausiksi. Sydämestään hän toivoi ja rukoili, että isä vielä paranisi. Äidinkin tila on toivoton, hän on kuin elävä muumio, Hilma kirjoitti. Kauhea tuska vanhempiensa kohtalosta raastoi nuoren miehen rintaa.

376

Heinäkuun vaihtuessa elokuuksi ja iltojen pimetessä Eetu joutui työskentelemään pari viikkoa melkein vuorokaudet ympäriinsä. Hän oli niin väsynyt, että jopa vuorokauden ajatkin menivät sekaisin.

Mäkilä 8. päivänä elokuuta 1931 Rakkahin!

Suo anteeksi, että kirjeeni viivästyi nytkin. Ethän ole vihainen, kun olen uhrannut aikaani johonkin muuhun kuin Sinulle.

Tosiasiassa olemme olleet erittäin uutteria parin viikon ajan. Päivisin olemme olleet metsässä mittaamassa ja kuutioimassa puita, ja iltaisin laskemme tuloksia, täytämme lomakkeita ja naputtelemme laskukonetta. Olemme niin tiiviisti työn touhussa, että joskus vasta kukon aamuvirret herättävät meidät työn nirvanasta. Olemme väsyneitä, mutta aivot sentään toimivat vielä jatkuvaisuuden periaatteella. Meistä on tullut koneita, kylmiä, tunteettomia koneita. Vielä nukahdettuammekin uneksimme läpimittaluokista ja kuutiokäyristä.

Nyt on sunnuntai, sateinen ja pimeä. Työtä olisi paljonkin, mutta olen päättänyt levätä tänään. Raukeana ja rasittuneena riennän ajatuksissa luoksesi saamaan uutta voimaa jaksaakseni taas eteenpäin. ………………

Muistelen mennyttä aikaa ja laulan Tytylleni: On mennyt onnen aika armain, sun luonas suoja oli parhain.

Sä lähdit pois mun unohtain ja tuskan – tuskan jätit vain.

Pupesi Heti seuraavalla viikolla Eetun tavoitti se uutinen, jota hän oli peläten odottanut: ”Isä on kuollut, viikatemies on niittänyt kypsäksi katsomaansa viljaa.”

377

Helsinki 13. päivänä elokuuta 1931 Rakkahin!

Yllätyksenä Sinulle kirjoitan tämän kirjeeni Helsingissä Innin ja Milin muistorikkaassa pienessä kamarissa. Tulin äsken ja lähden kohta kotiin, jos sitä kodiksi enää voi sanoa. Olen nyt isätön ja koditon, pian varmaan äiditönkin maailman murjoma orpo raukka. Lähden tervehtimään isääni ja painamaan viimeisen suudelman hänen kylmenneelle otsalleen. Arvaat mielentilani ja siksi en kerrokaan enempää. Toivottavasti tapaan sinut palatessani takaisin 18. päivänä tätä kuuta.

Pupesi Raskaat vesipisarat putosivat läiskähtäen vesinorojen peittämälle pihamaalle poikien astuessa ulos syksyisen harmaaseen luontoon. Koko luomakunta näytti itkevän nuorukaisten puolesta, koska heidän oli pakko suunnistaa metsän pimentoon mittalaitteineen. Urakka oli saatava valmiiksi, siitä riippui heidän komennuksensa pituus.

Sade jatkui jo kolmatta päivää, eikä sen loppumisesta näyttänyt olevan tietoakaan. Enää ei voinut odottaa.

Päivä tuntui lohduttoman pitkälle, ja sen päättyessä jokainen oli viimeistä aluspaitaa myöten läpimärkä ja vilunväristykset puistattivat kylmiä jäseniä. Saappaistakin sai kaatamalla kaataa veden pois.

Onneksi emännöitsijä oli ollut huomaavainen ja lämmittänyt saunan valmiiksi. Kuuman kiukaan sihahtaessa tuhkatiheään vilu alkoi vähitellen hellittää ja olo tuntua taivaalliselta.

Yksi ja toinen aivasteli sen illan kuluessa, mutta ainoastaan Eetulle nousi yöllä korkea kuume. Hän kääntelehti tuskissaan vuoteella, pää oli lyijynraskas, jäseniä särki.

Särkylääke helpotti hetkeksi ja vaivutti muutaman tunnin armeliaaseen uneen.

378

Parin päivän kuluttua kuume laski ja neljäntenä päivänä Eetu päätti lähteä toisten mukana metsään. Hän taivalsi tuskaisena kilometrimääriä upottavien soiden yli työmaalle. Mitä kauemmas hän kulki sitä kivuliaammaksi kävi liikkuminen, sillä vatsaa oli alkanut särkeä oudosti polttaen.

Perille päästyään hän vaipui voipuneena mättäälle.

- Et sinä voi tulla töihin, eräs tovereista totesi osaaottavasti.

- Ei minusta tosiaankaan ole teille mitään apua, vastusta vain, kun en pysy edes pystyssä, Eetu vaikeroi vatsaansa pidellen.

- Jää tähän lepäämään ja yritä vaikka vähän nukkua, tai jos jaksat niin mene tuonne ”Ihannesaareen”, siellä on kuivempi maasto ja varjoisampaa nukkua, toiset ehdottivat.

Illalla vuoteella levätessään Eetu kirjoitti päiväkirjaansa.

Mäkilä 26. päivänä elokuuta 1931 Löysin oikean rauhan tyyssijan. Tuolla kaukana aavojen vetisten, puuttomien nevojen keskellä se lepäsi, ”Ihannesaari”-nimeltään. Pieni, noin 80 metriä leveä ja 100 metriä pitkä metsäinen keidas. Kauempaa suolta katsoen se näytti viheriäiseltä pallolta, joka on puoliksi uponnut suohon. Luulisi, että sinne on mahdoton tunkeutua, niin tiheä kuusi ja koivumetsä peittää sen pinnan. Kuitenkin sinne sisälle pääsee, ja vähäisimmälläkin kauneusaistilla varustettu henkilö huudahtaa sinne tunkeuduttuaan: ” Ah, ihanaa, suurenmoista, hurmaavaa, Ihannesaari, se se todellakin on. ” Metsä on aivan koskematon ja niin tiheä, että taivas näkyy vain pieninä sinisinä pilkkuina latvojen välistä sieltä täältä. Maanpintaa peittää puhdas, pehmeä, kellanvihreä sammalmatto. Se herätti minussa sellaisen tunteen, 379

kuin olisin astunut kirkkoon, luonnon pyhäköksi sitä voisi sanoa.

Oli aivan tyyni ilma, joten tuulenhuminakaan ei häirinnyt, ja näin syksyllä linnutkaan eivät laulaneet. Hiljaisuus oli rikkomaton. Jokainen puu, jokainen lehti huokui syvää rauhaa.

Ylhäältä oksien välistä näkyi sinisiä pisteitä. Taivas silmäili sieltä väsynyttä matkamiestä, aluksi ikään kuin syyttäen rauhan rikkomisesta, mutta vähitellen nuo pisteet saivat ystävällisemmän muodon. Niiden ilme muuttui lempeämmäksi, ja lopuksi niistä loisti sama hellyys, kuin Tytyn silmistä.

Kesä ja syksy olivat jo kaukana takanapäin. Eetun ei tarvinnut osallistua luennoille, joten hän opiskeli tulevaa suurempaa tenttiä varten kotona säästääkseen vähäisiä opintorahojaan tulevaisuutta varten.

Pehmeät lumihiutaleet leijailivat ilmassa tanssien ennen kuin putosivat jo ennestään korkeille lumipakoille. Eetun ikkunan alla oli niin korkea kinos, että kohta se peittäisi puolet ikkunaruudusta. Kelmeä kuu kurkisteli ikkunan yläkulmasta pöydän takana käsiinsä nojaavaa nuorukaista, jonka edessä pöydällä oli avoin metsäteknologiaa käsittelevä kirja. Poika huokasi syvään ja yritti uudelleen paneutua tieteelliseen tekstiin.

Kirjaan syventyminen tuntui vaikealle, sillä ajatukset kääntyivät yhä uudelleen ja uudelleen Inkerin syksyllä heittämiin sanoihin. ” Miten Sinä voit olla niin varma Irjasta hänhän on ollut jo useana kesänä ulkomailla, oletko aivan varma, ettei hänellä ole siellä kesäheilaa? Onhan sinulla itselläsikin ollut sellainen.” Inkeri oli vielä nauranut päälle huomatessaan Eetun ilmeen vaihtuvan ja pahaenteisten ryppyjen ilmaantuvan hänen sileälle otsalleen.

Hän oli salamannopeasti työntänyt Irjan luotaan, ja Irja pakeni itkien huoneesta.

380

Silloin hän oli ottanut takkinsa ja hattunsa ja lähtenyt ovet paukkuen ulos. Tekikö hän siinä virheen, se jäi häneltä selvittämättä, sillä hänen junansa lähti aikaisin seuraavana aamuna.

381

15. Metsähallituksen bulldogina (v. 1932)

Metsänhoitaja

Eetu Heiskanen istui seitsemän muun nuoren vastavalmistuneen metsänhoitajan kanssa kuusamolaisen majatalon ruokasalissa ihailemassa ikkunan takana avautuvaa tunturimaisemaa. Rukatunturi häämötti kauempana lumihuippuisena vielä tänäänkin, vaikka toukokuu oli jo vaihtunut kesäkuuksi. Oikeastaan Ruka ei ollut tunturi, vaan vaara, sillä sen huipulla oli kasvanut puustoa, joka oli hakattu pois.

Nuoria metsänhoitajia paleli, sillä he eivät olleet vielä tottuneet aavalta tunturilta puhaltavaan kylmään tuuleen.

He olivat saapuneet eilen illalla Oulusta käsin, jossa olivat tavanneet toisensa ja yöpyneet.

Eetulla oli takanaan kiireinen kevät, sillä hän oli ahkeroinut lopputenttien parissa koko kevättalven. Viimeisenä hän oli suorittanut tentin kasvitaudeista arvosanalla cum laude approbatur ja korottanut metsäpolitiikan arvosanan myös samalle tasolle. Se oli tapahtunut 28. päivänä huhtikuuta, jolloin hänellä oli koko metsänhoitotutkinto onnellisesti takanapäin. Hän oli nyt valmis metsänhoitaja.

382

Kuusamo 4. päivänä kesäkuuta 1932 Sain Metsähallitukselta komennon lähteä tänne Kuusamoon vain kahden päivän varoituksella. Täällä kirkonkylässä on suhteellisen vilkasta, mutta ympärillä muualla vain laajat erämaat, joku torppa siellä täällä, korkeat muhkeat vaarat, aavat suot ja hiekkaiset kankaat, joilla porolaumat kaapivat jäkälää. Kesä ei vielä ole ehtinyt tänne Suomen Sveitsiin. Pohjoisrinteet ovat lumen peitossa ja järvet jäässä. Koivujen silmut eivät ole vielä alkuunkaan auenneet. Luonto nukkuu, tuulee kylmästi.

Tänä aamuna satoi maahan paksu lumikerros. Minua etelän tummaa poikaa palelee.

Maanantaina lähden täältä kirkonkylästä pitkälle kierrokselle, joka äärimmäisessä kolkassaan hipaisee Venäjän rajaa, ja on noin 100 kilometrin päässä täältä. Matka on suoritettava enimmäkseen jalan, sillä teitä ei ole. Nämä valtion torpat nimittäin julistetaan itsenäisiksi, ja meidät on määrätty insinöörin mukaan suorittamaan lohkomistoimituksia. Itse toimituksen suorittaa insinööri, mutta me edustamme valtiota ja valvomme valtion etuja.

Palkkaa saamme 125 markkaa päivältä. Toivottavasti noissa torpissa sentään on ruokaa.

Juhannuksen tienoilla saamme kesän ja sen mukana sääsket, mutta sekään ei pelota, sillä repussamme on ihanaa parfyymia - pikiöljyä.

Olen omassa porukassa aivan yksin, sillä meidät kahdeksan hajotetaan kuka mihinkin suuntaan.

Postin saamme hakea suoraan postitoimistosta aina silloin kun ehdimme.

Kuusamon kunta, joka sijaitsee Pohjois-Pohjanmaan maakunnan koillisosassa Oulun läänissä on perustettu vuonna 1868. Sen naapurikuntia ovat Posio, Salla, Suomussalmi ja Taivalkoski. Kuusamon korkein tunturi Ruka sijaitsee noin 25 kilometrin päässä, ja sen korkeus on 383

490 metriä merenpinnasta. Pienempiä vaaroja on lukuisia.

Kuusamo on eräs Suomen suurimmista kunnista, pintaalaltaan lähes 6000 neliökilometriä. Se on harvaanasuttua metsäistä ja soista seutua, joka pitää sisällään lukuisia pieniä kyliä vähäisine asukkaineen. Eetu ennätti siellä viettämänsä kesän aikana tutustua useisiin kyliin, joiden alueella valtio suoritti torppien erottelua itsenäisiksi tiloiksi. Ensimmäiseksi oli vuorossa Murtovaaran kylä, sitten Poussu, Heikkilä, Määttälänvaara, Tavajärvi jne.

Kuusamo 11. päivänä kesäkuuta 1932 Tytylleni!

Saavuin äsken tänne kirkolle 41 kilometrin takaa noutamaan kirjettäsi postista, jonne ilmoittivat kirjeeni tulleen.

Postissa sain kuitenkin kuulla, että se oli lähetetty kiertopostin mukana sinne, mistä olin juuri tullut.

Sain siis ajaa aivan turhaan nuo 4 peninkulmaa huonoa tietä pitkin huonolla polkupyörällä saamatta kaivattua viestiäsi, mutta mitäpä siitä, saanhan sen huomenna poljettuani takaisin tuonne rajaseudun salomökkiin. Niin, enhän varmasti tiedä, että kirje on Sinulta, mutta niin aavistelen, sillä keltäpä muultakaan se voisi olla.

Tekisi mieleni heti hypätä pyörän selkään, mutta en mitenkään jaksa ennen kuin lepään huomiseen.

Niin, olen täällä valtion asiamiehenä valtion metsätorppien itsenäistyttämistoimituksissa. Työni on helppoa, olen päällekatsojana erottamistoimituksissa. Tehtävänäni on riidellä insinöörin kanssa silloin, kun hän aikoo antaa liian suuren metsäpalstan itsenäistyvälle tilalle. Ainahan meille palstan suunnittelussa tulee pientä kinaa, mutta kun minä olen tällainen jääräpää, niin tavallisesti raja jää minun määrättäväkseni. Insinööri valittaa, ettei hän koskaan ennen ole tehnyt näin pieniä tiloja. Niin hyvin minä pidän huolta valtion omaisuudesta. Sitten autan 384

insinööriä metsän arvioinnissa, ja siihen minun työni sitten rajoittuukin.

Insinööri on 30-vuotias ja hänellä on täällä mukanaan 26-vuotias vaimonsa. He ovat olleet naimisissa 3 vuotta ja ovat edelleenkin hyvin rakastuneita. Suukottelevat alituiseen. Se saattaa minut melkein huutamaan, niin tuskallista minun on katsella onnea, joka minulta itseltäni on riistetty. Käännän pääni pois ja yritän olla huomaamatta heidän onneaan ja lohduttautua, että pian se aika koittaa minullekin. ……………

Kaipaava Pupesi.

Se kirje, jota Eetu niin innolla oli odottanut ja polkenut 82 kilometriä turhaan ei ollutkaan Irjalta, vaan Helviltä, joka oli saanut Eetun kotoa osoitteen ja ikävöi yhä Eetua, vaikka tämä oli jo selvästi ilmaissut suhteen olevan lopussa. Eetu päätti pitää asian Irjalta salassa, ettei mustasukkaisuus taas saisi tyttöä pois tolaltaan.

Eetun seuraava työrupeama tapahtui Heikkilän kylän maastossa, jossa insinöörillä, jonka mukaan Eetu oli nyt määrätty oli toistasataa torppaa erotettavana. He olivat edellisenä päivänä matkanneet rajan tuntumasta veneellä 23 kilometriä Iijokea pitkin palatakseen Poussuun, josta saivat autokyydin ihmisten ilmoille Kuusamoon.

Iijoki, jonka lähteet sijaitsevat Iijärven seudulla Kuusamossa, on 370 kilometriä pitkä, vuolas Perämereen laskeva kalaisa joki. Vapaa-aikoinaan miehet olivat usein onkineet lohia pensaitten ja kivien keskitse virtaavasta joesta, kuunnellen lintujen liverrystä ja sääskien surinaa ympärillään.

Irjan kirjeet kertoivat pitkästä ikävästä. Ei edes hänen kotonaan viettämänsä kuukauden loma lohduttanut häntä kuten ennen.

385

Mikkeli 3. päivänä elokuuta 1932 Kultainen Pupe!

Mitä herttaisin tervehdys täältä kesälaitumelta, jossa nyt kulutan pitkiä yksitoikkoisia päiviä. Annan ajatusteni lentää hurmaavassa menneisyydessä, mutta muistot, jotka ennen tekivät minut onnelliseksi eivät enää jaksa minua lohduttaa.

Eilenkin, kun kävimme marjassa siellä Rakkolan joen takana, poikkesin samalla sinne ihanaan lehtoon. Pupe, muistatko sen ihanan vihreän lehdon, missä silloin yhdessä poimimme suo-orvokkeja, lillukoita ja hirvenmarjoja?

Sydän pamppaillen hiivin hiljaa tuota paikkaa kohti. Se tuntui minusta niin pyhälle, niin rakkaalle---. Saavuttuani miltei henkeä pidätellen sen taipuneen koivun luo, missä silloin istuimme ja keinuimme --- muistatko? Ristin käteni ja kuiskasin ”Luoja suo, että Pupe istuisi tässä”. Kohotin pääni ylös ja läpi kyynelten yritin etsiä Sinua, tietenkin löytämättä. Vertasin nykyisyyttä menneeseen ja melkein huusin ääneen tuskaani. …………………

Onnellinen ja onneton Tytysi Kuusamo 12.päivänä elokuuta 1932 Rakkahin!

Terveiset täältä Tavajärven rantamilta. Olen tämän viikkoa työskennellyt täällä, riidellyt insinöörin kanssa, ja insinööri puolestaan isäntien kanssa. Tänäänkin riitelimme ihan suuttumiseen saakka. Koiran virkaa koko tämä homma, alkaa tuntua aivan sietämättömälle. Metsähallituksen buldogeiksi insinöörit meitä sanovatkin.

Suututtaa niin, että ei tahdo itseensä mahtua. Huh, saisinpa pian lyödä rukkaset pöytään ja sanoa hyvästit koko roskalle. Kuinka sitten jaksankaan lokakuuhun asti.

Maisemat täällä ovat henkeäsalpaavan kauniit. Maanantaina kävimme Nuorusella, josta Venäjän rajalle on vain kymmenen kilometriä. Itse tunturi on 577 metriä 386

korkea, ulottuu paljon yli metsän rajan. Näköala oli hurmaava. Kuin kartalle levitettynä avautuivat eteen sadat järvet, metsät ja värikkäät suot. Pohjoinen taivaanranta näkyi aaltomaisena viivana. Kymmenet tunturit häämöttivät kaukaisuudessa. Rajan takana idässä kohosi mahtava Kivakka tunturi ja laaja alue ryssän maata. Oulankajoen suuri kyläkin näkyi aivan selvästi. Koetimme saada näkyviin pitkäpartaisen iivanan, mutta ilma oli vähän sumuinen, joten ihmisiä emme erottaneet.

Yhtenä ihanuutena mainitsen vielä Nuorusen laella sijaitsevan pienen suon, joka oli täynnä lakkoja. Arvannet, että niitä ei ole enää. Kunpa olisin saanut katsella maisemaa Sinun kanssasi, käsi Sinun kädessäsi, niin onneni olisi ollut täydellinen.

Olen tässä kaikessa hiljaisuudessa päättänyt itsekseni, että me vielä joskus katselemme yhdessä maisemia Nuorusen laelta.

Ikioma Pupesi Syksy tuli pohjoiseen aivan yllättäen. Sade moukaroi koko voimallaan metsään kiirehtiviä mittamiehiä. Eetu oli perin kyllästynyt Kuusamon hiljaisuuteen, sillä hän oli joutunut olemaan toimettomana koko viikon insinöörin matkustaessa yllättäen Helsinkiin. Hänelle oli ilmoitettu esikoisensa syntyneen etuajassa, joten hänen oli kiiruhdettava vaimonsa tueksi.

Nyt heidän urakkansa oli myöhässä, joten heidän ei sopinut tuhlata yhtään päivää, ei edes huonon sään vuoksi, sillä syyskuu läheni loppuaan. Läpimärkinä ja väsyneinä he kaatuivat vuoteelle pitkän päivän päätteeksi. Varsinainen työ ei rasittanut, mutta pitkät kävelymatkat metsien läpi rämpiessä kaatosateessa veivät kyllä kaikki voimat ja entisen mielenkiinnon työtä kohtaan.

Eetun mieltä painoi myös se seikka, että hän ei ollut saanut metsähallitukselta mitään tietoa uudesta komen387

nuksesta. Pitäisikö hänen palata jälleen Jäppilään ja toimettomuuteen.

Asiaa perinpohjin miettiessään hän tuli siihen tulokseen, että vaikka Kuusamo oli niin hiljainen ja unelias paikka, niin sillä sittenkin oli oma viehätyksensä, lumonsa. Hän oli ihastunut Nuorusen mahtaviin maisemiin.

Siellä olisi mahtavat suksimäet puhtaan luonnon keskellä.

Jos paikka löytyisi, niin voisi tänne jäädä vaikka koko talveksi, hän aprikoi.

Eetu luuli, että komennus kestäisi syyskuun loppuun asti ja sitten olisi vielä parin viikon loppukokoukset insinööri Paasosen kanssa, mutta ilmoitus töiden loppumisesta tuli kuin salama kirkkaalta taivaalta. Eetu huomasi istuvansa postiautossa matkalla kohti Oulua jo 25. päivänä syyskuuta 1932.

Hän katseli haikeana karuja maisemia autonikkunasta.

Valkeiden jäkäläkankaiden keskeltä pisti esiin ruskan värjäämiä varpupensaita ja mättäitä. Hän kuvitteli jo piankin harppovansa niiden yli kohti kaukana siintävää leimikkometsää. Elämässä pitää olla jotain johon uskoa, hän järkeili.

388

16. Elämänmeren karikoissa (v. 1932-1933)

Irja tunsi itsensä yksinäiseksi, äärettömän yksinäiseksi Eetun lähdettyä hänen luotaan ikävissään, alakuloisena ja masentuneena. Hän oli odottanut niin paljon, jopa kihlausta, sillä Eetu oli sanonut keväällä lähtiessään Kuusamoon. ”Tyty heti syksyllä, kun minä palaan, menemme kihloihin.” Sitä hän oli odottanut ja toivonut koko kesän, ja nyt hän sai pettyä karvaasti, sillä Pupe ei ollut oma iloinen itsensä, eikä Irja siinä tilanteessa voinut muuta kuin olla hiljaa ja alistua tilanteeseen.

Se ei kuitenkaan masentanut häntä, sillä hän tunsi jo Pupen. Hän tiesi kuinka raskaasti Pupe oli ottanut isänsä menetyksen, ja hänelle paluu kotiin, jossa ei ollut isää, oli raskas. Äiti oli kuihtunut kumarainen vanhus, joka ei edes kaikin ajoin tuntenut häntä, vaan eli muissa maailmoissa hokien käsittämättömiä asioita. Kaikki se ei voinut olla vaikuttamatta Pupen herkkään sieluun. Irja saattoi vain toivoa ja rukoilla, että Eetu saisi pian vakituisen työpaikan ja pääsisi oman elämänsä alkuun. Toimettomuus oli hänelle nyt kaikkein pahinta.

- Kuinka minä saan aikani kulumaan siihen asti, kun Metsähallitus suvaitsee ilmoittaa tarvitsevansa minua?

Eetu päivitteli Irjan keittäessä kahvia huoneessaan.

389

- Autat Eemeliä syystöissä ja sitten askartelet minulle kauhoja, kapustoja ja pannunalusia, Irja sanoi nauraen levittäessään aivan uuden ruusunkuvin koristelemansa pöytäliinan pienelle pyöreälle pöydälle.

Irja tiesi, että hänen pitäisi nyt olla vahva ja piristää sekä kannustaa Eetua jaksamaan masentumatta, kunnes saisi töitä.

Eetu näyttikin iloisemmalta ja toivorikkaammalta lähtiessään takaisin Jäppilään.

Irja halusi kuitenkin purkaa tunteitaan ja tuntojaan. Heti Eetun lähdettyä hän kirjoitti Pupelleen kirjeen, jossa mielikuvitus yhtyi mestarillisesti totuuteen.

Helsinki 4. lokakuuta 1932 Sinulle!

Sinä tulit ja annoit minun hetken nauttia taivaallisesta onnesta ja autuudesta. Sinä menit---- ja mennessäsi veit kaiken. Olen valvonut ja miettinyt Sinun muutamia epämääräisiä sanojasi. Olin levoton, kunnes rukoilin ja sain rauhan. Jumala on määräävä kohtalomme, me ihmiset emme sille mitään voi. Kaikki muu järjestyy aikanaan, mutta jos rakkautemme pettää silloin ei mikään ole pysyväistä.

Saanhan keroa Sinulle pienen sadun?

Oli kerran, kauan sitten herttainen Luoja - isä, joka lahjoitti meille pienet purjeveneet, joilla meidän tuli matkata läpi aavan meren ja väistää kaikki salakarit päästäksemme unelmamme pieneen satulinnaan, jonne niin moni oli pyrkinyt, mutta vain ani harva päässyt. Ulappa oli täynnä vaaroja, mutta viisaasti hänen neuvojaan noudattaen ne voisi väistää.

Hän neuvoi meitä tarkoin, pyytäen meitä painamaan mieleemme jokaisen sanansa. Me kuuntelimme, mutta nuori veremme paloi halusta päästä lähtemään, joten 390

varmaankin moni neuvo kulki vain hiljaisena huminana korviemme läpi.

Hurjan kiihkon valtaamina odotimme hetkeä, jolloin saisimme astua purteemme ja aloittaa matkamme kohti aavaa ulappaa ja tuntematonta, mutta ah niin ihanaa päämäärää.

Luoja - isä painoi hellän suudelman otsillemme ja saattoi meidät matkaan. Me huusimme täysin rinnoin, kun valkoiset purjeemme veivattiin ylös, ja veneemme irrotettiin tutusta laiturista. Ylpeinä katsoimme valkoisia purjeitamme, jotka niin vallattomasti lepattivat tuulessa.

Lauloimme, ja varmoina ja toiveikkaina ohjasimme pieniä pursiamme läpi liplattelevien laineiden kohti aavaa ulappaa.

Viikot kuluivat, kuukaudet kuluivat, vuodet vierivät, ja yhä kiiti purtemme hiljaa ja tasaisesti ohi kaikkien salakarien. Olimme jo niin tottuneita uuteen elämäämme ja rauhalliseen kulkuumme, ettemme enää osanneet kuvitellakaan mitään muuta. Luoja – isän kertomus vaaroista unohtui meiltä kera kultaisten sävelten, joita nuoret sydämemme kaiuttivat ylös korkeaan avaruuteen.

Aika kului onnellisesti leikitellen, kunnes eräänä aamuna huomasimme yllämme tumman pilven. Sinä olit yhä levollinen ja sanoit sen katoavan pian. Minä tunsin pienen levottomuuden tunteen rinnassani ja kuivasin salaa pari kirkasta kyyneltä poskiltani salatakseni Sinulta levottomuuteni. Päivä kului hiljaa ja onnellisesti, mutta illalla tuuli alkoi kiihtyä ja se yltyi yhä yön lähestyessä.

Keski-yöllä alkoi hurja myrsky, joka kiihtyi vain aamun valjetessa. Voi taivas, hurja aallokko heitti Sinut pois luotani. Näin suurten, korkeiden aaltojen keskellä vain valkoiset hurjasti lepattavat purjeesi ja tuskaisen etsivän katseesi. Yritin pyrkiä luoksesi, mutta aalto heitti sinut taas yhä kauemmas ja kauemmas luotani.

391

Vihdoin loppuivat voimani. Yrittäessäni tuskaisesti pyrkiä luoksesi löin laimin oman purteni ohjaamisen, ja suuri aalto paiskautui vasten valkoista purjettani tehden siihen pienen repeämän. Tuskaisena katselin pientä purttasi, joka vain eteni pois luotani.

Sydämeni vuoti verta nähdessäni toivottoman kamppailusi aallokossa voimatta silti auttaa. Silloin äkkiä muistin yhden Luoja – isän neuvon. Polvistuin ja rukoilin. Silloin myrsky hiljeni, ja pääsin turvallisesti luoksesi. Laskimme purtemme pienen saaren suojaan, ja minä ompelin repeämän purjeessani niin taitavasti, että Sinä et sitä huomannutkaan.

Aika kului. Väliin oli tyyntä, väliin tuulta, me koetimme olla rauhallisia, koetimme salata pienen levottomuuden, joka ainakin minua seurasi tuosta myrskystä lähtien. Leikimme ja kisailimme ja vähitellen minäkin unohdin tuon myrskyn.

Kunnes sitten uusi myrsky iski ja heitti meidät taas erillemme. Tuskaisena minä painauduin purjeeni repeämää vasten peläten sen suurenevan. Suuri aalto vyöryi kohti minua, mutta se meni onnellisesti ohi ja lähestyi nyt Sinun purttasi. Tuskasta parahtaen vaivuin alas valkoisen purjeeni viereen. Sinä näit pelkoni, kärsimykseni ja toivottomalta näyttävän kamppailuni ylivoimaista myrskyä vastaan.

Tunsit hurjaa pelkoa sydämessäsi ja ponnistit kaikin voimin voittaaksesi minun purttani riepottelevan paholaisen. Kauniisti kaartaen ja salakarit välttäen läheni purtesi vapaana tuulessa keinuvaa purttani. Sen saavutettuasi hyppäsit purteeni ja kannoit minut omaan purteesi.

Huomasit paikatun, nyt ehjän purjeeni ja kiinnitit sen oman purjeesi mastoon.

Yhteinen purtemme kiiti nyt varman kätesi ohjaamana pitkin tyyntä ulappaa läpi liplattelevien laineiden ohittaen 392

kaikki salakarit ja myrskysilmäkkeet. Minä lepäsin onnellisena purressasi seuraten voimakkaita liikkeitäsi.

Aamun sarastaessa ja auringon luodessa kultaisia säteitä tyynelle merelle, näimme kaukana horisontissa pienen tumman pisteen. ”Se on se unelmiemme satulinna”, Sinä sanoit syvänsiniset silmät hohtaen. Katseemme kohtasivat varmoina, onnellisina, purtemme lähestyessä saarta yhdistetyin purjein.

Nyt vasta tajusimme mitä Luoja – isä tarkoitti laittaessaan meidät molemmat matkaan puolinaisin purjein.

Mitä pidit minun pienestä sadustani? Saitko vastauksen kaikkiin kysymyksiisi?……………………

Tytysi Eetu ymmärsi täydellisesti rakastettuaan, mutta ei ollut kuitenkaan kaikista asioista aivan sama mieltä.

Jäppilä 8. lokakuuta 1932 Tyty rakkahin!

Kiitos romaanistasi, sillä sitähän se oli, mutta ah niin ihana. Tyty, purtemme ovat todellakin ohittaneet nuo salakarit, joita matkan alussa emme tienneet löytyvänkään elämän merellä, niin tyyneltä se näytti. Olimme liian ylpeitä ja luotimme liikaa omiin voimiimme. Ehkäpä nuo myrskyt nousivatkin hajottamaan turhan ylpeytemme ja rajattoman itseluottamuksemme. Nyt kun olemme ohittaneet jo pahimmat salakarit ja myrskyt voimme olla iloisia, että olemme selviytyneet.

Olet kuitenkin hiukan erehtynyt. Minä huomasin nuo ensimmäisen myrskyn enteet jo kauan ennen kuin se iski raivoisat vihurinsa meidän ehjiin, puhtaisiin purjeisiimme. Minä tunsin ne sydämessäni ja kauhistuin kohtaloamme.

Minun purteni oli heikko, se sai vuodon jo ensimmäisessä isossa ryöpyssä. On Sinun ansiotasi, että en hukku393

nut. Tyty rakas, ei tuo Sinun purjeesi repeämä ollut pieni, ammottava haava se oli. Minä näin sen, minä tunsin, että pian olisit tuhon oma. Hyvin sen ompelit, mutta repeämä oli liian paha. Valkealle kankaalle jäi paha arpi, jonka minä paremminkin tunsin kuin näin. Olin kauhistunut, pelkäsin kestääkö purjeesi uusia myrskyjä, joita tiesin tulevan. Monta kertaa näin arven avautuvan, mutta väsymättömällä innolla Sinä ompelit sen aina kiinni.

Tyty rakas, nyt meidän ei tarvitse enää pelätä, me saavutamme satamamme. Repeytyneet purjeemme ovat paikatut kärsimyksillä, kyyneleet ovat ne voidelleet, ne kestävät. Emmehän voi kompastua kotimme kynnykselle. Sinun satusi saa varmasti onnellisen lopun. Keskustelemme siitä lisää, kun tulen käymään. Ehkäpä jo jouluna voimme mennä kihloihin.……………. Pupesi Inkeri ja Mili olivat edelleenkin Helsingissä ja asuivat yhdessä Inkerin vuokraamassa pienessä yksiössä. Heillä oli rahasta tiukkaa, sillä he molemmat olivat joutuneet kesällä lähtemään Jalandereilta, sillä Jalanderien seuraelämä oli hiljentynyt apteekkarin sairauden vuoksi, eivätkä he katsoneet tarpeelliseksi pitää apulaisia. Rouva teki itse taloustyöt, ja Mili sai toistaiseksi käydä heillä viikoittain siivoamassa, mutta sen varaan ei voinut tulevaisuutta rakentaa.

Mili oli ensin aikonut lähteä kotiin Mikkeliin, mutta Irja ei päästänyt.

- Ethän sinä voi jättää ompelukurssia kesken nyt kun sinun haaveesi ompelijan urasta on toteutumassa, Irja kielteli.

- Minä en kerta kaikkiaan hyväksy sitä. Kyllä me tulemme jotenkin toimeen, kunnes saat työtä, hän lohdutteli.

Mili oli alkanut opiskella iltakurssina ammattikoulun pukuompelijalinjalla. Hänellä oli nyt jo tilapäisiä töitä, joita hän saattoi tehdä vapaa-aikanaan.

394

Inkeri puolestaan oli päässyt töihin Brunbergin konditoriakahvilaan toisen tanskalaisen tytön lähdettyä takaisin kotiinsa Tanskaan. Inkeri ei oikein pitänyt työstään, joten hän etsi jatkuvasti uutta työpaikkaa.

- Menetteleehän se väliaikaisesti, mutta edelleenkin haluaisin saada toimistotyötä, hän tuskaili sisarusten istuessa illalla tyttöjen pienessä kamarissa.

- Onko Jaska saanut töitä siellä isänsä luona Ruuhimäellä? Irja kysäisi.

Ei vielä, mutta hän etsii jatkuvasti.

- Ei Eetukaan ole saanut mitään tietoa metsähallitukselta ja nyt hän hakee koko ajan muita töitä, Irja päivitteli harmistuneena.

- Onneksi Vili on töissä tuomarin kansliassa, hän on etevä lakimies ja tietää paljon, Mili huokasi onnellisena, sillä hän oli hyvin rakastunut uuteen valloitukseensa.

Vili olikin usein nähty vieras tyttöjen luona. Inni ja Irja katselivat vähän kateellisina sisarensa onnesta hehkuvia silmiä, sillä heidän rakkaansa olivat peninkulmien päässä.

Irja odotti innokkaasti joulua, jolloin hänen suurin haaveensa saattaisi vihdoinkin toteutua.

Irja havahtui unelmistaan Milin tönäistessä häntä kyynärpäällään.

- Kuuntelitko sinä ollenkaan, kun minä kerroin Vilistä? hän kysyi harmistuneena.

- Kuulin minä sinun ylistyksesi, mietin vaan mitenhän äiti pärjää junakaupoilla, kun sinä et ole siellä leipomassa, Irja päivitteli.

- Etkö sinä ole kuullutkaan, että äiti on siirtynyt leivonnaisista hedelmiin? Mili ihmetteli.

- En ole kuullut, mistä hän hedelmiä saa?

- Hän tutustui junassa erääseen tukkukauppiaaseen, joka välittää kauppoihin erilaisia hedelmiä ja teki hänen 395

kanssaan hankintasopimuksen, Mili valisti. Paistaa hän vielä viikonlopuksi munkkeja, joita myy silloin tällöin.

- Hedelmäkauppa ei onneksi ole yhtä raskasta kuin leivonnaiskauppa, ottaen huomioon, että heillä on vielä neljä lasta huollettavana ja koulutettavana. Eikä Mirkkukaan pääse vielä töihin, kun reputti keväällä, Irja päivitteli.

- Mirkku kyllä uhkaili, että ei lue enää yhtään, jääköön lakki sitten saamatta, Inkeri valisti. Häntä harmittaa, kun Annikki näyttää saavan hänet opiskelussa kiinni.

- Arvatkaapa miten minua huvitti, kun Eki kirjoitti Maskon päässeen luokaltaan ilman ehtoja ja hän itsekin läpäisi yhteiskoulun pääsykokeet, saaden kaikista ysin. ”Vaikka kyllä minä vedin opettaja Iitaa hiukan nenästä”, hän leukaili. Eikö olekin aika poika tuo pikku-veli? Irja nauroi muistolleen ja sisaret yhtyivät iloon.

Marraskuinen puhuri oli kasannut isot lumikinokset tuulimyllyn kupeelle. Eetulla ja Eemelillä oli täysi työ vetää perässään kelkkaa, johon oli ladottu useita jyväsäkkejä jauhettavaksi. Tuuli tuntui sopivalta Eemelin irrottaessa tuulimyllyn siivet lukituksesta. Ne alkoivat heti pyöriä ensin hitaasti ja sitten yhä kiihtyvällä vauhdilla. Eetu oli jo kantanut suurimman osan säkeistä myllyyn Eemelin tullessa apuun.

Tottuneesti miehet jauhoivat säkin toisensa jälkeen, kunnes heillä oli kaksi säkkiä ruista ja kuusi säkkiä kauroja jauhettuna.

Eemeli ja Nyyssösen Ville olivat vetäneet nuottaa pitkin syksyä ja alkutalvea ja tuumivat, että nyt olisi sopiva tuuli siihen tarkoitukseen. Niinpä he heti aamulla varhain suoriutuivat matkaan Harjun isäntä ja rengit seuranaan.

Eetu päätti lyöttäytyä mukaan.

- Sinä saatkin sitten toimia porkkamiehenä, niin olet aivan aitiopaikalla nuottaa nostettaessa, Ville lupasi katsoen Eetua veitikkamaisesti.

396

Oli vielä hämärää heidän suunnistaessaan Niinisen jäälle.

Aamupakkasen kirpeys nipisteli poskipäitä, mutta onneksi tuuli oli vienoa, toissapäiväinen pyry oli laantunut. Reenjalakset kirskahtelivat kimakasti sen liukuessa sileää jään pintaa pitkin.

Miehet sahasivat rannan puolelle kolmiomaisen nostoavannon, jonka terävän kulman puolelle jättivät reen hevosineen odottamaan. Siitä kohtisuoraan järvelle päin sopivan matkan päähän he sahasivat pitkänomaisen laskuavannon, jonka molemmin puolin tehtiin kulmaavannot, joista nuotanvetäminen aloitettiin. Nuotan molempiin päihin oli kiinnitetty köysi, paksumpi kelausköysi ja ohuempi uittoköysi, jonka avulla uitto tapahtui. Kun nuotta oli laskettu laskuavannosta uitettiin se uittolautojen avulla kohti kulma-avantoja, joista sitä lähdettiin uittamaan kohti rantaa. Uittomiehet kulkivat edellä ja kelausmiehet perässä. Uittoavantoja tehtiin molemmin puolin aina sopivin välein ja avantoja tihennettiin rantaa kohti tultaessa. Ala-ainaan sidotut tuohella päällystetyt kivipainot olivat vetäneet nuotan kohtisuoraan pohjaa kohti, kun taas ilman painoja olevat tuohi- tai korkkikohot pitivät nuotan yläosaa pinnalla.

Kun nuotan päät lähestyivät nostoavantoa oli Eetulla porkkamiehenä tärkeä rooli. Hän hupsutti porkalla eli tarpomella nostoavannon yläpuolelle tehdystä avannosta hätyyttäen kaloja kohti nuotan peräpussia. Hitaasti miehet vetivät nuottaa jäällä odottavaan rekeen parin miehen kauhoessa pussista kaloja saaveihin. Saavit täyttyivät toinen toisensa jälkeen. Päivän saalis olikin mahtava, yhdeksän saavia kalaa. Siinä olisi särvintä pitemmäksi aikaa, he totesivat.

Eetu nautti nuotanvetämisestä ja koko talvisesta luonnosta suunnattomasti. Auringon noustua ohut lumikerros jään päällä kimmelsi tuhansina timantteina ja vieno tuuli pudotteli rantakoivujen oksilta huurresumua alas. Kiteet 397

kimmelsivät auringon kilossa, niiden leijaillessa tanssien ilmassa. Hän sai luonnonkauneudesta sellaisen onnen ja tyytyväisyyden tunteen, jonka kaltaista ei läheisinkään ihminen voisi suoda.

Miesten kävellessä kotiin päin Villellä oli Eetulle ehdotus.

- Voisitko sinä, kun olet asiantuntija, arvioida meidän metsiä?

- Oikein mielelläni, Eetu vastasi, sillä hän tunsi olevansa Villelle suuressa kiitollisuuden velassa. Ilman hänen apuaan Eetun opinnot olisivat keskeytyneet ties miten pitkäksi aikaa.

Eemeli katseli heitä vähän syrjäkarein, sillä hänellä oli hiukan huono omatunto, kun ei ollut auttanut Eetua tarpeeksi opintorahan saannissa. Hänellä oli ollut silloin itsellään rahavaikeuksia ottaessaan tilan isännyyden hartioilleen.

Eetu aloitti Nyyssösen metsän kuutioinnin heti seuraavalla viikolla. Sen tehtyään hänelle tuli uusia työtilauksia, ja hän sai kuutioitavakseen yhteensä viiden tilan metsät Heiskalan lisäksi.

Irja yllättyi kun hän kuuli tutun koputuksen ovelta. Ei voi olla mahdollista, hän huudahti Eetun astuessa sisään.

Hänen edessään seisoi tuttu iloinen Pupe, jonka siniset silmät loistivat tähtien lailla Irjan hypätessä hänen kaulaansa. Poissa oli kireä, jännittynyt, myrskyinen ilme noilta rakkailta kasvoilta, ilme, joka syksyllä oli niitä varjostanut.

- Tulin suunnittelemaan meidän jouluamme, hän sanoi veitikkamaisesti hymyillen. - Toin samalla Elsa-sisareni lääkärin vastaanotolle. Minun täytyy jo huomenna palata takaisin, mutta meillä on koko ilta ja yö aikaa tehdä suunnitelmiamme, hän jatkoi sulkien Irjan syliinsä ja painaen kuuman suudelman hänen odottaville huulilleen.

398

- Vieläkö sinä olet valmis astumaan minun kanssani samaan purteen, vaikka minä olenkin huono perämies? hän kysyi ilkamoiden.

- Sinä olet minulle maailman paras perämies, jos uskot, että minä voin tehdä sinut onnelliseksi, Irja huokasi onnellisena.

- Kukaan muu ei pysty sitä tekemään. Vain Sinä ja Sinun pyyteetön rakkautesi voi avata minulle paratiisimme ovet. Voi taivas miten rakastankaan Sinua.

- Ei minun rakkauteni ole aivan pyyteetön, sillä haluan saada kaiken, Irja vastasi nauraen. Sinä olet minun onneni, minun autuuteni.

- Siis jouluksi ostamme sormukset, ja annamme joulupukin tuoda ne. Ne kyllä maksavat aika paljon, Eetu päivitteli proosallisesti.

- 400 – 500 markkaa, mutta minä olen säästänyt niitä varten, Irja huudahti iloisena. Mutta emmehän ole edes keskustelleet missä vietämme joulun, hän huudahti hämmästyneenä.

- Saatko Sinä jouluna vapaata edes viikon verran? Eetu kysyi arastellen.

- Saattaisin saada jos saan Mirkun sijaisekseni.

- Kirjoita heti hänelle ja kysy pikimmiten, Eetu ehdotti katsoen Tytyä salaperäisesti hymyillen.

- Mitä sinä hymyilet? Irja ihmetteli.

- Muistelen vaan miten Mirkku läksytti minua silloin kun kohtelin sinua välinpitämättömästi. Hän sanoi, että ole mies ja seiso sanojesi takana. Hän oli ihan oikeassa, olin silloin halpamainen raukka.

- Mutta nyt et ole enää. Irja käpertyi onnellisena Pupen kainaloon.

Eetun lähdettyä takaisin Jäppilään Irjalle alkoi tulenpalava kiire asioiden järjestämiseksi joulua varten.

399

Hän kirjoitti ensimmäiseksi Mirkulle, mutta Mirkku sanoi, ettei äiti päästä. ”Äiti yrittää pakottaa minut kirjoittamaan yksityisesti ensi keväänä, kun en syksyllä mennyt reppuja suorittamaan, mutta minä en kyllä mene. Kelpaisiko Annikki heille, hänet äiti laskee?”

Se asia siis järjestyi, ja Irja saattoi lakata hermoilemasta, mutta hänen oli leivottava ja paistettava jopa joulupaisti, sillä sitä Annikki ei osaisi tehdä.

Eräänä päivänä Inkeri lehahti kuin perhonen Irjan neitsytkamariin.

- Olen vihdoinkin päässyt haaveilemaani työpaikkaan, hän huusi heti sisään rynnättyään.

- No mihin? Irja uteli hämmästyneenä.

- Ministeriöön sihteeriksi, hän kehaisi iloisena. – Minulla on oma iso huonekin, ja Mili on päässyt jälleen Jalandereille töihin kokopäiväisesti.

- Jaska on myös töissä, hän on Varkaudessa uuden rautatien rakennuksella varastonhoitajana, Inkeri kertoi samaan hengenvetoon.

- Eetu mainitsikin tavanneensa Jaskan Varkaudessa, Irja totesi. - Ja sanoi hän Kertunkin menneen kihloihin yhden naapurinpojan Kauhasen Erkin kanssa.

- Ajatella, paljon on tapahtunut lyhyessä ajassa, ja sinäkin menet jouluna kihloihin Pupen kanssa, Inkeri huokasi.

Jäppilä 4. päivänä joulukuuta 1932 Rakkahin!

Kiitos tuosta äsken tulleesta kirjeestäsi. Hilma oli tuossa vieressäni, kun avasin postia. Sanoi auttavansa lukemisessa, kun kuoresta pöllähti niin suuri määrä arkkeja.

Ikään kuin minä luovuttaisin kenellekään suloisimman tehtäväni. En toki.

Sitten niistä kihlakorteista, tilaa sinä ne sieltä, sinulta se käy helpommin. Se 50 riittää kyllä oikein hyvin, ja hyväksyn täydellisesti, että vietämme jouluaaton Mikkelis400

sä sinun kotonasi, koska pääset vasta aatto-aamuna tulemaan. Ostetaan kihlat sitten aattona Mikkelistä, olen onneksi saanut rahaa sormusta varten, ettei minun tarvitse sinulta lainata.

Oikeastaan minäkin tahdon mieluummin olla Mikkelissä, sillä siellä minullakin on sekä isä, että äiti. Täällä minä olen aivan orpo, sillä äitiäkään minulla ei oikeastaan enää ole. Äitini on enää vain liikkuva muumio, joka puhuu käsittämättömiä sanoja. Hän ei tunne ketään, ei ymmärrä mitään, hänestä on tullut uudelleen lapsi. Siksi rakkaani kaipaan sinun vanhempiesi luo. ..........................

Kirjoita pian Pupellesi Helsinki 16. joulukuuta 1932 My darling!

Kiitos rakas kirjeestäsi. Täällä on hullunmylly meneillään. Kaikki puhuvat kihlauksestamme. Olin pakotettu kertomaan rouvalle, että sain jouluksi vapaata, ja hän oli kertonut Jalandereille ja niin sana levisi. Älä nyt vaan rupea jänistämään ja luikkimaan karkuun, sillä kihlaan sinut vaikka väkisin tai jos et suostu, niin hyppään teidän kaivoon, niin huima minä olen.

Tule Sinä Mikkeliin jo aaton-aattona ja mene meille, niin voit tulla aamujunalle minua vastaan. Mutta älä mene sinne Parkkisen taloon, sillä he ovat muuttaneet Markkasen taloon siihen aivan lähelle. Muistatko sen Valjakan talon, missä asuimme silloin, kun saattelit minua ensi kerran? Markkasen talo on aivan sen vieressä, punainen nurkkatalo. Kysy joltain ellet löydä.

Olen maailman onnellisin ihminen, ja jos vielä jouluna saan sen unelmoimani pienen esineen ja pääsen Jäppilään ei onnellani ole rajoja………………………

Kirjoita pian ikiomalle Tytyllesi

401

Siitä joulusta tuli nuorille ikimuistoinen. Kauan odotettu, toivottu, kaivattu, monin kyynelin kostutettu unelma oli toteutumassa vihdoinkin, ja portti onnen satulinnaan oli auki. Joupukki ojensi heille ison paketin, josta monien kääreiden avaamisen jälkeen ilmestyi kaksi pientä sormuskoteloa. Irjan runsaslukuinen kotiväki oli ylen onnellinen nuorten puolesta. Kyynelhelmet kimalsivat äidin ja isän silmäkulmissa.

Irjan palattua töihinsä kaikki tutut ja tuntemattomatkin kävivät onnittelemassa, sillä kihlakortin saaneet antoivat sanan kiertää. Halauksia ja onnitteluja satoi kaatamalla.

Myös Helsinkiin saapunut talvi sai Irjan mielialan kohoamaan pilviin, sillä hän nautti valkoisesta Helsingistä.

Pakkasmittarin elohopea lähenteli kahtakymmentä astetta, ja hahtuvaiset lumihiutaleet lentelivät kuin perhosparvi ilmassa vaipuen pehmeästi maahan. Irja tunsi lapsenomaista iloa, ja hänen teki mielensä heittäytyä selälleen hankeen tekemään enkelinkuvia, mutta eihän sellainen sopinut vakavalle morsiamelle.

Samoin oli Jäppilässä Eetun palattua Sakonkylään. Onnittelijoita riitti, niin että Eetun käsi väsyi puristaessaan kaikkien kyläläisten käsiä onnitteluja vastaanottaessaan.

Yksi synkkä pilvi sumensi hetkeksi Eetun auringon Helvin tullessa Heiskalaan. Hän meni suoraan Eetun kamariin tuskin tervehtien tuvassa askartelevaa Hilmaa.

Eetu hämmästyi nähdessään Helvin synkkänä kynnyksellä ja hänen tervehdyksensä jähmettyi huulille.

- Onko se totta, että sinä olet mennyt kihloihin? Helvi ärähti pahaenteisesti.

- Totta se on , Eetu vastasi hämillisenä.

- Etkä minulle ole maininnut siitä sanaakaan, tyttö melkein huusi.

- Miksi minä olisin sinulle kihlauksestani puhunut?

Eetu kysyi rauhallisesti.

402

- Minä luulin, että meidän välillämme oli jotain, Helvi vastasi hiukan rauhallisemmin.

- Olihan meidän välillämme ystävyyttä, minä olen aina pitänyt sinun iloisesta seurastasi.

- Aivan, niin kauan kun se sinulle sopi. Tähän siis päättyi taivas ja helvetti alkoi, Helvi sanoi melkein kuiskaten, avasi Eetun huoneen ikkunan ja hyppäsi ulos pehmeään lumikinokseen.

Pieni myrskypilvi nousi Irjankin onnentaivaalle rouva Hammarin taholta, kun tyttö oli unohtunut haaveilemaan kesken askareidensa. Hänet keskeytti rouvan jyrisevä ääni.

- Irja, det får vara slut, att ni nu i sista tiden tänker allt annat, men inte arbeten. Ni får inte mera stanna hos fästman. Kom hit snart med pannkaka!

Ettenkö saisi edes haaveilla sulhasestani, eikö sitäkään minulle suoda? tyttö tuumi itsekseen, otti pannukakun ja vei sen pöytään.

Eetu odotti yhä malttamattomana Metsähallitukselta tietoa edes kesäpaikasta. Hän oli Irjan kehotuksesta tehnyt jo tusinan erikokoisia kapustoja, ja leikkuulautojakin oli jo melkoinen kasa. Osa kauhoista oli jo Hilmalla koekäytössä.

Kirkolla käydessään Eetu oli pelannut koronapeliä erään toverinsa luona, niinpä hän aloitti kotiin palattuaan koronapelin nikkaroimisen. Siinä kuluikin useampi päivä, ja senjälkeen oli vuorossa mandoliini, jonka tarveaineet olivat jo kauan lojuneet aitan nurkassa. Kouluaikainen soittopeli oli kovan käytön vuoksi jo hajonnut.

Yllätyksekseen Eetu huomasi lumipakkojen sulaneen ja pälvien ilmestyneen tuvan, riihen ja tuulimyllyn seinustalle. Navetastakin alkoi kuulua jo lehmien toiveikasta ammuntaa piian aukaistessa oven selkoselälleen.

403

Heiskalassa valmistauduttiin hyvästelemään viimeinen kotona asuva neitonen, Kerttu. Eetu joutui toteamaan, että viimeinenkin lapsuusajan leikkitoveri lentäisi täisi pois kotoa. Miten yksinäiselle siellä tulee tuntumaan, jos ei pian ala kuulua työkomentoa, hän mietti Kertun vihkiäispäivänä.

Jäppilä 7.päivänä huhtikuuta 1933 My dear!

Kiitos tuosta lihavasta kirjeestäsi. Tyty pikkuinen sinusta olisi pitänyt tulla kirjailija. Sinä kirjoitat niin syviä tunteita uhkuvia kirjeitä, lyyrillisiä tunteenpurkauksia ja pieniä kuviteltuja elämänidyllejä, joka rivillä. Arkiselle proosalle ei ole tilaa, kuin joskus marginaalissa reunahuomautuksena.

Minä kirjoitan nyt puhdasta proosaa. Kerttu vihitään tänään pappilassa. Hän sanoi jännittävänsä kovasti. Hänen miehensä on Erkki Kauhanen, ja hän on kotoisin Jäppilästä, Niemenkylästä, jos haluat lähettää onnittelukortin. He asuvat aluksi Erkin kotona, mutta ostavat myöhemmin oman talon kun löytävät mieleisensä. ................

Uskollinen Pupesi Toukokuu oli jo pitkällä ja kevät parhaimmillaan. Puut viheriöivät, peipposet visertelivät pesänsä kimpussa, samoin pääskyset, jotka suihkivat salamannopeasti tuvan ja karjasuojan välillä.

Eetu katseli hennosti vihertävää oraspeltoa, jonka keskellä tuulimylly ylväänä seisoi. Hän antoi katseensa kiertää yli pihan, kunnes se pysähtyi niihin kahteen siberialaiseen lehtikuuseen, jotka hän oli kolmisen vuotta sitten istuttanut portin pieleen. Hyvin olivat kotiutuneet ja kasvaneet, hän tuumi kiiruhtaessaan kaivolle karjasuojan suuntaan. Elämän jatkuvuus, se on tärkeää. Sen jatkuvuuden voi nähdä aivan pienissä asioissa, kuten noissa 404

lehtikuusissakin. Siinä ne kasvavat ja kukoistavat vuosien saatossa. Miten isoiksi lie kasvavatkaan. Ajatuksiinsa vaipuneena hän vinttasi kaivosta vettä navettaan vietäväksi, kun Eemeli saapui kirkolta.

- Hei Eetu! Täällä on sinulle virkakirje, hän huusi heiluttaen isokokoista kirjekuorta.

- Tulen heti! Eetu heitti otteensa kaivon vintturista heti, kun sanko oli tullut sopivasti esiin kaivon uumenista.

Täysinäinen vesisanko keikkui hetken kaivon suulla ketjujen kilistessä aikansa sangonreunoja vasten, kunnes sekä sanko, että ketjut rauhoittuivat. Poika oli jo puolivälissä mäkeä juoksemassa veljeään kohti.

- Metsähallituksen logo ja leima! Vihdoinkin! poika hihkaisi innoissaan.

Samana iltana Eetu kirjoitti Irjalle onnentäyteisen kirjeen.

Jäppilä 16. päivänä toukokuuta 1933 Rakkahin! ”Metsähallitus tekee tiettäväksi, että Metsähallitus on katsonut hyväksi täten määrätä metsänhoitaja Eetu Herman Heiskasen välttämättömäksi tarvittavana aikana tämän vuoden kuluessa avustamaan piirikuntakonttorin lähempien ohjeiden mukaan Länsi-Suomen piirikunnassa; ja saa hän tässä toimessa nauttia matka- ja päivärahaa voimassaolevien määräysten mukaan.

Helsingissä Metsähallituksessa 11. päivänä toukokuuta 1933.”

Siinä se nyt on se ensi kesän työmaa. Aikaa ja paikkaa ei ole vielä tarkemmin määrätty. Piirikunta käsittää Turun- ja Porin, Hämeen, Mikkelin ja Uudenmaan läänit.

Eikö olekin ihanaa. En joudu edes kauas, voimme tavata kesällä. Ainoa varjopuoli on, että saan vain päivärahan, joka on 100 markkaa päivältä, mutta parempi sekin on kuin ei mitään…………….Pupesi 405

Eetun töihin pääsy viivästyi, sillä piiritarkastaja, jonka tehtävänä oli töiden järjestely sairastui ja joutui joksikin aikaa sairaslomalle. Kun sitten vihdoin tuli tuo kauan odotettu kutsukirje, niin matkan valmisteluun ei ollut kuin pari päivää aikaa. Eetu oli toivonut saavansa tiedon ajoissa, että olisi ennättänyt piipahtaa Helsingissä Irjaa hyvästelemässä. Sitä ei suotu, mutta tärkeintä oli kuitenkin töihin pääsy. Eetu pääsi ylimääräiseksi metsänhoitajaksi, metsänhoitaja Teittisen avustajaksi Kuruun, joka on Suomen kunta Pirkanmaalla Länsi-Suomessa.

Toukokuun viimeisenä päivänä Eetu istui junassa, joka kirskahtaen pysähtyi Tampereen asemalle. Hän sai asemalla tietää, että Kuruun oli Tampereelta matkaa 53 kilometriä, mutta sinne pääsee parhaiten Näsijärveä pitkin laivalla. Hän päätti uskaltautua laivaan, vaikka muistikin surullisen kuuluisan Kuru-laivan haaksirikon vuonna 1929.

Kirkonkylään saavuttuaan hän kiinnitti huomionsa keskustaa hallitsevaan Matti Åkerblomin johdolla rakennettuun uljaaseen puukirkkoon.

Vuonna 1867 perustettu Kurun kunta oli aikaisemmin kuulunut kappeliseurakuntana Ruoveteen, kunnes se itsenäistyi omaksi seurakunnakseen jo vuonna 1872. Kalevankankaan hautausmaalla oli yhteishauta ja Kurun harmaasta graniitista veistetty kolmimetrinen monumentti vajaa neljä vuotta sitten Kuru-laivan haaksirikossa Näsijärveen hukkuneiden muistoksi.

Eetulla oli tuoreessa muistissa tuo koko Suomea järkyttänyt onnettomuus, jossa Kuru vei Näsijärven syövereihin Siilinkarin edustalla 138 ihmistä, ja vain 22 pelastui.

Surullisen kuuluisa Kuru-laiva oli rakennettu Tampereella vuonna 1915, ja sitä oli korotettu vain vuosi ennen onnettomuutta yhdellä lisäkerroksella, joka teki siitä uljaamman, mutta samalla kiikkerän.

406

Epäonnen laiva lähti 7. päivänä syyskuuta 1929 kello 15.15 Tampereen Mustanlahden satamasta normaalille reitilleen Ruovedelle. Se ennätti vain noin kilometrin päähän Näsinselälle Siilinkarin majakan edustalle, kun 11-12 beaufordin nopeudella puhaltava pohjoismyrsky nostatti kolme parimetristä hyökyaaltoa, jotka löivät laivan yli ja täyttivät sen vedellä. Laivan keula alkoi upota, potkuri pieksi ilmaa, ja viimeinen aalto kaatoi laivan kyljelleen. Sumutorvi ennätti kajauttaa vain pari hätäistä tuuttausta, ja parissa minuutissa laiva oli uponnut aaltojen alle 15 metrin syvyyteen.

Aurinko porotti siniseltä taivaalta, eikä pilvenhattaraakaan näkynyt taivaalla vilvoittamassa hikisten miesten talsimista läpi metsien ja soiden tarkastamaan metsähallituksen kylvöalueita. Heillä oli jo toinen matkapäivä menossa.

Eilispäivänä matkaa kertyi 30 kilometriä ja tänään vielä enemmän, he arvelivat.

- Ehkä huomenna pääsemme takaisin ihmisten ilmoille, Eetun toveri, toinen ylimääräinen metsänhoitaja Toivonen arveli.

- Toivottavasti, sillä majatalon sauna ja pehmeä peti kutsuvat, Eetu naurahti.

Yhtä paljon kuin sauna Eetua houkutteli myös Tytyn kirje, jonka tiesi odottavan Kurun Keihäslahdella Sipilän majatalossa.

Eikä Eetun tarvinnut pettyä, sillä huoneen pöydällä lojui niin perin tutulla käsialalla kirjoitettu kirje, että Eetun piti ihan suudella noita pyöreitä kirjaimia.

Helsinki 13. kesäkuuta 1933 Darling!

Keskellä kukkien hurmaavaa loistoa, niiden huumaavasta tuoksusta juopuneena kuiskin Sinulle ihanasta keväästä, rakkaudesta. Tuntuu kuin kevät ei koskaan ennen olisi 407

ollut näin kaunis. Nuo valkeat hurmaavat kastanjan kukat, pihlajan puhtoiset kukkasarjat, voimakastuoksuiset sireenit, lemmikit, orvokit ja jumalaiset kielot. Ah, kaikki ne kukkivat nyt yhtä aikaa ja täyttävät ihanalla tuoksullaan ilman ja saavat herkät tuntehikkaat sielut hulluksi rakkaudesta. Huoneeni on täynnä kukkia, ”pikku siskojani”.

Katselin niitä oikein tarkkaan ja huomasin niiden näyttävän salaperäisiltä. Koko elämä on täynnä salaperäisyyttä, tämä kevätkö sen tekee? Onko tämä viimeinen keväämme, jolloin olemme erossa?……………….

Suutelin noita kieloja ennen kuin prässäsin ne. Saat niiden mukana tuhansia ”sumppeja” huimalta pikkumorsioltasi.

Juhannuspäivänä Eetu seisoi asuntoaan lähellä olevalla sillalla ja katseli kauempana kimaltelevia Näsijärven aaltoja. Tällä sillalla Runebergin sanotaan seisoneen ja katselleen Näsijärven laineita runoillessaan Maamme lauluun sanat ”Ei vettä rantaa rakkaampaa”. Polkupyöräretkellään hän oli myös tutustunut Vänrikki Stoolin asuntoon, joka on yksi Kurun monista nähtävyyksistä.

Eetu päätti myös käydä Kurun komennuksensa aikana Ruovedellä, jonne oli matkaa vain 23 kilometriä. Siellä sijaitsi kuuluisa Runebergin lähde puistoineen. Näin hän pääsisi tutustumaan isänmaansa eri osien nähtävyyksiin.

Runebergiin tutustuminen supistui kuitenkin liikennöimiseen ”Runoilijan tietä” pitkin laivalla Muroleen kanavalta Virroille.

Uusi työkomennus Jalasjärven hoitoalueeseen tuli aivan yllättäen heti heinäkuun alussa, kun Eetu oli suunnitellut pyytävänsä Irjaa tutustumaan Kurun nähtävyyksiin.

Ruovedellä sijaitseva Muroleen kanava oli rakennettu yhdistämään Näsijärveen liittyvän Vankaveden ja yläpuolisen Paloveden toisiinsa liikennöintimuotona tärkeää 408

vesiliikennettä varten. Muroleen kanava olikin Vääksyn kanavan jälkeen vesiliikenteeltään Suomen vilkkain, siksi siihen oli rakennettu kääntösilta suuria laivoja varten.

Vilkkaimmin liikennöi vuonna 1908 rakennettu Tarjanne höyrylaiva, jonka reitti kulki Näsijärven reittiä pitkin välillä Tampere, Ruovesi, Virrat.

Aurinko paistoi lämpimästi hellien Eetun edellisen viikon leimikkotarkastuksissa väsyneitä jäseniä. Paloveden sokkeloinen laivareitti tarjosi alati vaihtuvia näkymiä.

Laiva kulki ohi kallioisten sekä vehmaitten saarien hipoen ahtaissa kapeikoissa järven ylle ojentautuvia monihaaraisia männynoksia. Aivan väylän koillisosassa työntäydyttiin ahtaaseen Kirnusalmeen, jota molemmin puolin reunustivat kallioiset sammaleen ja jäkälän peittämät männikkörannat.

Eetu seisoi nojaten yläkannen kaiteeseen ja ihaili ammattimiehen silmin rantojen upeaa puustoa. Suurilta seliltä, kuten Uhtuanselältä puhaltavat pohjoistuulet olivat muotoilleet rannan männyistä koukeroisia peikkomaisia hahmoja kyhmyisine raajoineen.

Virroilla Eetu tapasi hänet palkanneen piiritarkastajan ja jatkoi hänen kanssaan matkaa uuteen komennuspisteeseen Hirviniemelle. Viikon leimikkotarkastuksen jälkeen matkaa jatkettiin taas uudelle työmaalle Jalasjärvelle Ilvesjoenkylään. Siellä oli leimattavana laaja valtionmetsäalue, joten komennus kestäisi toista kuukautta. Nyt koittaisi vihdoinkin tilaisuus kutsua pian kesälomansa aloittava Irja vierailulle Ilvessaareen metsätorppaan, josta Eetu sai asunnon vanhan metsänvartijan alivuokralaisena.

Ilvesjoki, jonka alueella Ilvessaaren torppa sijaitsi, oli yksi Jalasjärven metsävaltaisista kylistä.

Jalasjärvi tunnetaan Pohjanmaan porttina. Sen nimen se sai vuonna 1932, kun eduskunnan kulkulaitosvaliokunnan vierailun johdosta valtatien varteen pystytettiin tervetulotoivotuksin varustettu portti.

409

Suojeluskunta-aate eli hyvin voimakkaana Jalasjärvellä ja sieltä sai alkunsa Suomen itsenäisyyden aikainen asevelvollisuus vuonna 1918. Pääosin Jalasjärven suojeluskunnan pohjalle muodostettiin Suomen Tasavallan Vartiosto, joka oli Suomen maavoimien ensimmäinen joukkoosasto.

Irja hyppäsi Mirkun kaulaan rutistaen sisartaan, niin että Mirkun täytyi jo huomauttaa.

- Sinähän kuristat minut hengiltä, mikä nyt on hätänä?

- Olen niin onnellinen, että tulit. Minun ei nyt tarvitse lähteä insinöörin kanssa Sandhamniin, kun sinä lähdet puolestani.

- Onhan se minulle uusi kokemus, pääsen ulkomaille.

Siitä olen aina haaveillut. Olen iloinen, että Hammarit hyväksyivät minut sinua tuuraamaan, Mirkku sanoi onnesta säteillen.

- Voisitko sinä auttaa minua jo nyt? Irja kysyi anova katse silmissään.

- Missä asiassa? Teen vaikka mitä auttaakseni, tiedäthän sinä sen.

- Minun pitäisi siivota ja vahata lattiat ennen kesälomaani, ja kuten tiedät se on aika raskasta puuhaa.

- Aloitetaan vaikka heti, Mirkku innostui.

- No, jos ei nyt sentään tänään, mutta huomenna. Sovitaanko että tulet heti aamusta, kun insinööri lähtee töihin.

Meillä on koko päivä aikaa, kun muu perhekin on jo Ruotsissa, Irja innostui.

Mirkku saapui lupauksensa mukaan heti aamulla. Tytöt veivät kaikki matot ulos ja tomuttivat ne perusteellisesti. Isoihin mattoihin piti ripotella valkopippuria, jotta koit eivät olisi päässeet tekemään tuhojaan, sitten ne käärittiin rullalle kesäloman ajaksi. Huonekalut tomutettiin ja ne peitettiin lakanoilla, etteivät päivettyisi auringonpaisteessa talon tyhjänä ollessa. Muut huoneet isoa salia 410

lukuunottamatta oli siivottu, lattiat pesty ja vahattu, ja tyttöjen polvet olivat tulipunaiset ja kipeät heidän kontatessaan lattioita pitkin kiillotusrätti kädessä.

Irja keitti välillä kahvit. Kahvinjuonnin lomassa Mirkku alkoi päivitellä.

- Vielä on jäljellä kaikkein haastavin osa, mitenkäs tähän hommaan saadaan vähän vauhtia, kun alkaa jo väsyttää?

- Vauhtia, sinäpä sen sanoit. Tanssimalla tietysti.

Irja haki huoneestaan kutomiaan villasukkia, ja tytöt laittoivat parit sukat päällekkäin jalkoihinsa heti lattian vahattuaan. Sitten he alkoivat hiihdellä lattian yli pitkin ja poikin. Kun alkulevitys oli tehty he istuivat vuorotellen flyygelin ääreen ja valssin sävelet täyttivät pian koko talon, toisen tytöistä aina luistellessa soiton tahdissa.

- Tämä on hauskaa, mutta kavaljeeri meiltä puuttuu, Mirkku huusi flyygelin ääreltä.

- Sekin järjestyy, Irja riemastui ja niiasi kohteliaasti ruokasalin tuolille.

Hän käänsi sen ylösalaisin syliinsä ja tanssi hurjasti kesäillanvalssin tahdissa pitkin salin lattiaa. Äkkiä hän huomasi tanssipartnerinsa jalkojen välistä oviaukossa toisetkin jalat, miehen jalat. Hän tanssi Mirkun luo flyygelin ääreen ja kuiskasi.

- Emme ole enää kahden.

Mirkku lopetti soittonsa ja käännähti äkkiä ovelle päin.

- Anteeksi, hän sopersi hämmentyneenä.

Insinööri seisoi ovella käsiään taputtaen ja sanoi ystävällisesti nauraen.

- Älkää lopettako, sitä oli hauska katsella.

- Kauankohan hän katseli? Mirkku aprikoi. Kaipa hän kuuli oven ulkopuolellekin soiton, emme me niin hiljaa soittaneet.

- Ei ainakaan sitä kissanpolkkaa, Irja nauroi kantaen mattoja sisälle.

411

Eetu käveli metsätietä pitkin viiden kilometrin matkan linja-autolle, jolla odotti Irjaa tulevaksi.

- Sinä tulit, hän huudahti riemastuneena ja sieppasi tytön syliinsä heti tämän astuttua autosta ulos.

- Tietysti minä tulin, kun vihdoinkin asetuit edes hetkeksi paikallesi, Irja vastasi nauraen ja kietoi onnellisena kädet sulhasensa kaulaan.

- Miten sait järjestettyä tulosi minua vastaan, sinullahan on tänään työpäivä? Irja ihmetteli.

- Pestasin eläkepäivistään nauttivan metsänvartija Kurjen leimausta vahtimaan täksi päiväksi, mutta Tyty saa kyllä lähteä huomenna apulaisekseni, Eetu kiusoitteli katsoen morsiantaan veitikkamaisesti.

Irja irrottautui Eetun otteesta. Astui miehen eteen kädet puuhkassa ja yritti näyttää vakavalta saadakseen sanoilleen tehoa.

- Ei mikään, ei kukaan, et edes sinä siihen pysty.

- Ai mihin en pysty? Eetu suorastaan punastui hämmästyksestä Irjaa katsoessaan.

- No tietysti pitämään minua poissa metsästä ja sen suomasta puhtaasta luonnonrauhasta, suojassa kaikelta Helsingin melulta, tomulta, saasteelta, ainaiselta kiireeltä ja mereltä puhaltavilta vihaisilta puhureilta.

- Sinulla on nyt viisikilometriä aikaa kertoa miten matkasi sujui, sen verran kestää marssimme sinun majataloosi Ilvesvaaran torppaan. Lastataan matkalaukkusi minun polkupyörärämääni.

- Saanko asua samassa torpassa sinun kanssasi, Irja hihkaisi innostuneena.

- Luulitko, että täältä majataloja löytyisi? Pupe virnisti ja vihelsi hänelle tuttuun tapaan. Kurjen pappa ja mummo ovat ystävällisiä ja vieraanvaraisia ihmisiä, tulet huomaamaan.

- Matkastani ei ole paljon kertomista, mutta aina tuntui olevan kiire vaihtaa junasta toiseen.

412

Mikkelistä Pieksämäelle oli tuttu reitti, mutta sitten tulikin ensimmäinen kiireinen junanvaihto Haapamäen junaan, jossa torkuin koko iltayön. Aamuyön torkuin Haapamäen kylmällä asemalla, kunnes aamulla varhain nousin Seinäjoelle menevään junaan. Otin kiireesti kaikki mytyt mukaani ja kipusin Kristiinaan päin menevään vaunuun, jonka tiesin kulkevan Kurikan kautta. Kurikassa Jalasjärvelle matkaava postiauto lie odotellut minua, siltä minusta näytti, kun se oli jo käynnissä, kun nousin siihen. Lopun sitten jo tiedätkin, sillä sinähän postiauton pysäytit.

Eetu vihelsi hiljaa. - Siis kolme junanvaihtoa, yksi postiauto, ja aikaa meni toista kellonympärystä. Näin vaikeasti tavoiteltava en sentään haluaisi olla.

- Saat lohdutukseksi pari ylimääräistä sumppia, Pupe totesi ja kumartui suutelemaan morsiantaan.

Eetu lähti arkipäivisin metsään. Irja teki Kurjen emännän avustamana hänelle eväät mukaan. Hän lähti usein metsänvartijan kanssa mukaan, jos leimikolle ei ollut liian pitkä matka. Muutoin Irja ulkoili tai istui kamarissaan korjaten, pesten tai silittäen Pupen vaatteita. Hän nautti silminnähden saadessaan huolehtia kaikesta.

Eetulla oli viiden miehen joukko metsässä mukanaan.

Toinen metsänhoitajista toimi mittamiehenä muut leimamiehinä. Eetu oli itseoikeutetusti kirjuri, sillä se tuntui sujuvan parhaiten häneltä, samoin yhteenvetolistojen ja laskelmien teko viikonloppuisin.

Leimikon tultua valmiiksi aloitettiin toisella metsähallituksen palstalla apuharvennukset pahoin umpeenkasvaneiden metsien kuntoon saattamiseksi. Ne tulevat kestämään myöhälle syksyyn asti, arveli metsää tarkastamassa ollut piirikonttorin tarkastaja.

- Taidanpa puhua lähimmälle esimiehelleni Wierimaalle, että hän pyytäisi piirikuntakonttorista itselleen apulaista ja ehdottaisi minua, Eetu innostui kertomaan Irjalle.

413

- Puhu, puhu heti, Irja riemastui. Silloin minun ei tarvitsisi lähteä täältä koskaan pois. Voisin olla metsässä raivaamassa risuja pois kasvuston tieltä.

Wierimaa ei saanut vakinaista apulaista, ja niin loppui Irjan ”työharjoittelu” uudessa roolissaan metsänraivaajana, kuten perheenäitinäkin, joka hän nyt yhä vahvemmin tunsi olevansa.

Saatuaan kokea rauhallista ja turvallista onnea lähes kolme viikkoa, Eetusta tuntui, ettei muunlaiseen elämään enää voisi palata.

Wierimaa oli pahoillaan sekä Eetun, että itsensä puolesta, sillä hän oli syvästi kiintynyt nuoreen apulaiseensa ja tämän herttaiseen morsiameen. Hän totesikin Eetulle eräänä iltana.

- Olen 63-vuotisen elämäni aikana tavannut vain kaksi tosi kaunista naista. En tarkoita ainoastaan ulkokuorta, vaan koko pakkausta. Toinen on vaimoni ja toinen on Irja.

- Ihanaa kuulla oikein asiantuntijan arvostelu, Eetu sanoi nauraen.

Itsekseen poika ihmetteli Wierimaan tarkkanäköisyyttä Irjan luonteen suhteen tavattuaan hänet vain muutaman kerran. Wierimaa oli nuoruudessaan ollut oikea naissankari ja suosikki kaikissa piireissä missä hän liikkui. Osasiko hän lukea naisen ajatukset? Eetu aprikoi. Jos niin on, niin en ihmettele yhtään hänen ihastumistaan Irjaan.

Wierimaa oli viehättävä mies vieläkin. Hiukset yhä tuuheat ja charmikkaasti harmaaseen vivahtavat. Tyylikäs, myös harmahtava hyvinhoidettu huuliparta, ja iloiset siniharmaat silmät tuuheiden tummien kulmien alla.

Vartalo oli yhä solakka, joskaan ei hoikka. Vyötärökin oli vielä tallella. Pukeutumisessaan hän oli tarkka. Puku, useimmiten harmaan sävyinen, valkea paita ja solmio, joskus myös rusetti, koristi viimeisteltyä olemusta. Jalas414

saan hänellä oli aina mustat kiiltävät kengät, joiden päälle hän veti tarvittaessa mustat kumikalossit.

Peräseinäjoki 15. elokuuta 1933 Rakkahin !

Lämpimät terveiseni täältä kylmältä Pohjanmaalta. Ilma on tosiaankin kauhean kylmää. Tuuli ulvoo kuin nälkiintynyt susilauma, ja pureutuu paksumpienkin vaatteiden läpi. Vettäkin alkaa olla kaikki paikat tulvillaan. Kesä on auttamattomasti ohi. Koko luonto on riutuvan unelias.

Siellä vallitsee hautajaistunnelma.

Minun työmaallani varsinkin on kalman tuntua.

Maanpinta on kauttaaltaan mustan noen peitossa. Ei minkäänlaista kasvullisuutta, ei ainuttakaan eläintä, lukuunottamatta muutamaa harhailevaa muurahaista. Hiiltyneet lehdettömät puut vain törröttävät pystyssä tuhoutuneen luonnon muistomerkkinä. Ei ihme jos mieli pyrkii masentumaan tuollaisessa ympäristössä. Olen jo kaksi viikkoa samoillut noita Saharaakin autiompia ja kolkompia erämaita, mieli mustana.

Meidän urakkanamme on leimata 30.000 runkoa täältä, suurimmaksi osaksi metsäpalon tuhoamalta alueelta.

Tehtävä on suurin piirtein puolessa välissä. Sen jälkeen vasta pääsen takaisin Ilvessaaren vehmauteen jatkamaan keskenjäänyttä apuharvennusta. Ainakin niin toivon, mutta eihän näistä muutoksista koskaan tiedä.

On minulla sinulle hauskempaakin kerrottavaa, mutta älä tule itserakkaaksi, se ei sinulle sovi. Wierimaan kanssa keskustellessamme naisista, hän sanoi tavanneensa vain kaksi todella kaunista naista. Toinen on hänen vaimonsa ja toinen olet Sinä. Se on paljon sanottu, sillä Wierimaa on hyvin valikoiva naisten suhteen ja näkee pintaa syvemmälle. Voit olla iloinen, mutta älä ylpisty. ………………Uskollinen Pupesi 415

Irja palasi kesälomaltaan Helsinkiin onnellisena, mutta ikävissään. Hän oli saanut melkein kolme viikkoa olla Eetun kanssa päivittäin, ja nyt hän joutuisi olemaan yksin.

Onneksi Inni oli Helsingissä ja Mirkkukin palaisi hyvin pian Ruotsista. Irjalla oli vapaapäivä, eikä hän halunnut viettää sitä yksin kotona. Käsityötkään eivät nyt houkutelleet.

Sää oli tuulinen ja enteili sadetta, mutta Irja halusi kuulla mitä meri hänelle tänään kuiskisi. Hän kertoisi sille omasta kaipuustaan, ikävästään ja uuden ihmeellisen odotuksesta, jonka hän tiesi pian saapuvan.

Hän puki lämpimästi ylleen, sillä tuuli oli kova ja jäähdytti nopeasti elokuisen sään.

Meri oli siniharmaa ja horisontti peittyi näin aamulla pehmeään usvaan. Mereltä kuuluu kaukaista kuminaa, taitaa tulla oikea myräkkä, Irja mietti. Vaahtopäät alkoivat nuolla merenselkää yhä kiihtyvällä vauhdilla. Kohta meri kiehui ja kihisi, vaahtopäät nuolivat rantakallioita kuin valkoreunaiset jättimäiset kielet.

Kuului valtava jyrähdys, joka helisytti talon ikkunoita, ja äkkiä musta pilvi pimensi alkavan päivänvalon.

Irja ryntäsi sisälle ja tuskin sai vähäisillä voimillaan vedettyä oven kiinni ennen kuin rankkasade yllätti muuttuen kohta kaatosateeksi. Koko pihapiiri oli hetkessä yhtä isoa lammikkoa, ja hennot kukkavanat painuivat maata vasten sateen pieksäessä niitä ankarasti.

Ukkoskuuro meni ohi yhtä nopeasti kuin oli tullutkin - Meri ei ollut tänään ystäväni, Irja totesi kuoriessaan pois kastuneita vaatteitaan. Käväisen iltapäivällä Yliopistollisessa puuharhassa ihailemassa kukka-sisariani, hän tuumi rauhoittuen.

416

Helsinki 19. elokuuta 1933 Suloinen Sulhoni !

Herttainen kiitos huimasta kirjeestäsi. Mitä siihen sanoisin. Tietysti pidän kohteliaista miehistä, mutta en ota tosissani tuota Wierimaan ylistystä. Tiedän mikä olen.

Olen vaatimaton pieni Tyty, jonka herkkään sieluun ja ehkä hieman sievään olemukseen Pupeni on rakastunut.

En mitään muuta, joten en ylpisty noista sanoista.

Toivon, että pääset pian takaisin Ilvesjoelle Ilvessaaren torpan rauhaan ja sen rauhallisen metsän syliin jatkamaan kallisarvoista harvennustyötäsi.

Koin tänään tuossa rannalla kovan myrskyn raivoavan myllerryksen ja lähdin sen vastapainoksi meille niin rakkaaseen yliopistolliseen puutarhaan rauhoittumaan. Istuessani tutulle penkillemme palmupuun alle aloin mielessäni kuvitella Sinun istuvan vieressäni. Sanat alkoivat hiljaa muotoutua runoksi.

Romantiikkaa Ruusutarhassa.

Armaani kanssa kahden kuljen on kesän tyyni, lauha yö.

Kätensä pienen käteeni suljen mä melkein kuulen kun sydän lyö.

Ympärillä tuoksuvat ruusut ja satakielen laulu soi.

Taivaalla loistaa kirkas kuuhut kanssamme luonto unelmoi.

417

Marmoripenkki vanha vartoo suojassa tumman myrttipuun.

Sadut kauniit se meille kertoo kun suuta vasten painan suun.

Suihkulähde hiljaa soittaa sen kuiskaus yössä väräjää.

Katselen vaiti kun aamu koittaa ja uuteen päivään heräjää.

Eetu eli kiertolaiselämää, sillä hän ei tänään tiennyt minne hänet huomiseksi komennetaan. Niin kävi nytkin.

Peräseinäjoelta hän ei suinkaan lähtenyt Ilvesjoelle, vaan ensin Kauhajoelle, ja vasta sen jälkeen Ilvesjoelle.

Eetu ennätti olla vain viikon Ilvesjoella, kun Wierimaa tarvitsi häntä uuden leimikon alullepanemiseen Virtain puolelle Kurjenkylään, joka oli pieni kyläpahanen Virtain länsi/lounasrajalla. Kylämaisemaa värittivät lukuisat suot ja suolammet. Kylän läpi virtaava Kurjenjoki loi omaa viehättävää tunnelmaa muuten niin kylmään ja karuun maisemaan. Ihmiset täällä Suomenselän vedenjakajaalueella olivat ystävällisiä ja huomaavaisia. He eivät olleet tottuneet helppoon elämään, ja niinpä naapuriapu eli kylässä hyvin voimakkaana.

Uusi komennus tuli vajaan viikon päästä leimauksen aloittamisesta. Piirikuntakonttorin lähettämä piiritarkastaja tulla tupsahti metsään kesken leimauksen ja jyrähti kuin ukkonen.

- Metsänhoitajanhan piti olla Ilvesjoella apuharvennusta valvomassa, miten te täällä olette? hän huusi kasvoiltaan sinipunaisena.

- Wierimaan käskystä tietenkin. Minähän olen vain juoksupoika, joka menee sinne minne komennetaan, Eetu vastasi rauhallisesti.

418

- Jaaha, jaaha, mestari alkoi vähitellen rauhoittua. Nyt kuitenkin lähdette heti takaisin Ilvesjoelle. Siellä pitää saada apuharvennus hoidettua ennen syksyn tuloa. Miehenne hoitakoon tämän työn loppuun ilman Teitä, hän lisäsi.

Vaihtelevaa työtä tämä Metsähallituksen leivissä oleminen, Eetu tuumasi pakatessaan vähäisiä tavaroitaan reppuunsa piiritarkastajan odotellessa kärsivällisesti kylän pienessä kahvilassa. Mies halusi olla varma, että en karkaisi, sillä hän halusi kyyditä minut autollaan Ilvessaaren torppaan asti, hän pohti mielessään.

Irja odotti kirjeitä milloin mistäkin maankolkasta. Hänelle oli tullut jo tavaksi tutkia kirjekuoresta postileima ennen kirjeen avaamista. Se oli vaihteleva. Eetu oli kierrellyt monen Länsi-Suomen piirikuntaan kuuluvan kunnan valtionmetsissä. Irjan kirjeet taas vaelsivat usein viikkokaupalla seuratessaan Eetun jälkiä paikasta toiseen. Ihmeellistä kyllä ne melkein kaikki saavuttivat Eetun ennen pitkää.

Se syksy oli tapahtumarikasta aikaa kaikille Jokisen sisaruksille. Inkeri matkusti Berliiniin ministerin sihteerin ominaisuudessa ja jäisi sinne ainakin toistaiseksi.

Mirkku oli kyllästynyt ainaiseen opiskeluun ja jättänyt koulunsa saamatta ylioppilastodistusta. Se ei häntä huolestuttanut, sillä hän sai heti Ruotsista palattuaan vakituisen työpaikan sihteerinä Airamin konttorissa. Annikki puolestaan oli suorittanut saksankielen arvosanalla laudatur ja painanut valkolakin punaisille kutreilleen. Masko pääsi kuudennelle luokalle ja nuorin Erkki harkitsi koulun lopettamista, sillä hän sanoi, ettei näyttelijä oppikoulua tarvitse.

Kaikkein onnellisin Irja oli kuitenkin Milin puolesta, sillä Mili oli päättänyt vihdoinkin kokeilla siipiensä kantavuutta ja aikoi perustaa oman ompelimon. Järjestelyt 419

sitä varten olivat jo käynnissä ja ompelimotilakin varattuna. Milillä oli pukuompelijan tutkintopaperit taskussa, paperisota meneillään ja pari työntekijääkin jo tiedossa.

Myös Irjan elämä oli käännekohdassa. Hän oli päättänyt vakaasti, Eetun sinnikkäästi kannustamana, lopettaa työnsä Hammareilla. Se oli perheelle kova isku, sillä he olivat kiintyneet Irjaan kuin perheenjäseneen. Neljä ja puoli vuotta Irja oli uskollisesti palvellut heitä, mutta he ymmärsivät, että Irja haluaa aloittaa oman elämän sulhasensa, tulevan miehensä kanssa.

Lokakuun hyinen tuuli puhalsi navakasti, ja meri velloi alakuloisesti lähettäen aallot jäykän raskaina pärskähtämään rantakallioita vasten. Irja loi haikean katseen hänelle niin rakkaaksi tulleeseen maisemaan sulkiessaan tutun oven takanaan ja tarttui matkalaukkuihinsa suunnistaakseen Milin ja Annikin saattamana asemaa kohti.

Jäähyväiset olivat olleet haikeat. Pojat halasivat Irjaa moneen kertaan, ja Irja huomasi insinöörinkin pyyhkivän silmäkulmiaan.

Hammareilta lahjaksi saamansa kahviserviisin ja kristallisen hopeajalkaisen kukkamaljakon hän oli pakannut huolellisesti vaatteisiin käärittynä yhteen matkalaukuista.

Kapionsa ja osan vaatteistaan hän oli lähettänyt rahtitavarana Mikkeliin. Yksi jakso hänen elämässään oli takanapäin. Hän voisi vielä jonkin aikaa seurata Hammareiden elämää, sillä Annikki ottaisi toistaiseksi hänen paikkansa, kunnes Hammarit saisivat hankittua uuden apulaisen.

Tämä järjestely tyydytti kaikkia osapuolia, sillä Annikki aikoi vasta seuraavana syksynä kirjoittautua yliopistoon.

Irja nojasi laiskasti penkin kovaa selkänojaa vasten ja kuunteli kiskoilta kuuluvaa kalketta. Vapaana, vapaana, vapaana, ne lauloivat yhä kiihtyvässä tahdissa. Niin, hän oli vapaa kuin taivaan lintu, vapaa kaikista kahleista. Ei 420

sentään, ei rakkauden kahleista, sillä niistä hän ei haluaisi koskaan vapautua. Päinvastoin hän halusi sitoutua Eetuun ja heidän rakkauteensa yhä tiiviimmin, lopullisesti.

Miten ja milloin? Siitä hän oli menossa sopimaan sulhonsa kanssa heti, kun olisi hetken aikaa levännyt vanhempiensa luona Mikkelissä.

Ohi vilahtavat lokakuisen harmaat maisemat ja alastomina törröttävät puut eivät saaneet hänen mielenkiintoaan heräämään. Hetken niitä katseltuaan hän nojautui nautinnollisesti ikkunapieltä vasten takkinsa suojaan ja alkoi uneksia kaikesta siitä ihanuudesta mikä häntä odotti. Hän tiesi, että alku ei tulisi olemaan pelkästään auvoista, sillä Pupe ei ollut vieläkään saanut varmuutta vakinaisesta työpaikasta. Pupen viimeinen kirje loi häneen kuitenkin uskoa valoisaan tulevaisuuteen.

Jalasjärvi Ilvessaaren torppa 27. syyskuuta 1933 Rakkahin !

Kiitos äsken tulleesta huimasta kirjeestäsi. Sydämeni on murtumaisillaan, niin kauhean yksinäistä, niin toivottoman tylsää, sisällyksetöntä on elämäni. Me molemmat kuolemme jos meidän pitää vielä elää ilman toisiamme.

Olen ajatellut asiaa näin. Minun työni ei täällä kestä enää kauan, korkeintaan kuukauden, puolitoista. Jos saan uuden komennuksen menemme naimisiin heti tiedon saatuamme. Jollen saa työtä menemme Mikkeliin ja hommaamme sieltä jotain työtä, vaikka vaan väliaikaisesti, mutta näin emme voi jatkaa. Viimeistään kesäksi saan töitä metsähallitukselta. Onhan se vähän hullu suunnitelma, mutta parempaakaan en keksi. Sinun on heti tultava tänne suunnittelemaan tulevaisuutta kanssani.

Sitä paitsi puolukka-aika on parhaimmillaan, ja me elämme sinun keittämälläsi vispipuurolla ja rakkaudella monta kuukautta. Muista ottaa ne ostamasi vettäpitävät ulkoilukengät mukaasi.

421

Ilmoita tarkka päivämäärä milloin tulet, niin minä otan vapaapäivän sinun tulosi kunniaksi ja lähetän Kurjen papan miesten kanssa metsään.…………Kirjoita heti epätoivoisesti kaipaavalle sulhollesi Kirjeen muistelemisen aikaansaama onnellinen hymy huulillaan Tyty nukahti junan kolistellessa pimenevässä syysillassa kohti Mikkeliä.

422

17. Satulinna (v. 1934)

Minustahan

on tullut oikein matkustusekspertti Irja tuumaili vaihdettuaan Seinäjoella junaa jo kolmannen kerran Kurikkaa ja Kristiinaa kohti puuskuttavaan junaan.

- Kurikasta postiautoon ja ohi Jalasjärven kirkonkylän.

Autosta pois Ilvesjoen kylässä Hakolan talon kohdalla.

Selvä, sen minä muistan.

Irja keräili matkalaukkunsa ja kassinsa tyhjälle penkille viereensä. Hän istui yleensä etupenkissä, sillä hän voi usein pahoin automatkalla.

- Minnekäs sitä neiti on matkalla? kuljettaja kysyi ystävällisesti.

- Sukuloimaanhan minä, Irja vastasi hennosti punastuen.

Kuljettaja vilkaisi peiliin ja näki tytön poskille nousevan punan.

- Tokkopa vain sulhasen luo? hän arveli nauraen.

Irja punastui entistä helakammin eikä vastannut mitään.

- Mitäs minä sanoin? Kuljettaja pysäytti auton, sillä Eetu oli jo näyttänyt pysähtymismerkin kättään nostamalla. Peruutuspeilistä näkyi, kun tyttö kapsahti ”sukulaisensa” kaulaan. Hymähtäen hän jatkoi matkaansa.

- Ne nuoret, ne nuoret, hän hymisi itsekseen lähes tyhjässä postiautossa.

423

Se kuukausi, jonka Irja vietti Ilvessaaressa oli hänen siihenastisen elämänsä onnellisin kuukausi.

Päivisin hän puuhasteli jokapäiväisissä askareissa Kurjen emännän apuna, jos ei ollut metsässä Pupen seurana hänen ollessaan lähiseudulla. Illat kuluivat tuvassa keskustellen ja tulevaisuutta suunnitellen. Eetu oli usein niin väsynyt metsästä tultuaan, että nukahti Irjan kainaloon heti ruokailun jälkeen.

Nukkuvaa Pupea katsellessaan Irja tunsi miten hänen rakkautensa puhkesi täyteen kukkaan. Hän tunsi hellää, puhdassydämistä kiintymystä suloiseen kumppaniinsa.

Hänen sydämensä ikään kuin kääriytyi pumpuliin. Tämän tunteen vuoksi hän oli valmis jättämään kaiken muun taakseen.

Wierimaa oli alkanut sairastella, ja niin pahalle kun Eetusta pidetyn esimiehen ja hyvän ystävän sairastuminen tuntuikin, niin hänen oma asemansa hoitoalueessa lujittui.

Häntä tarvittiin ainakin toistaiseksi ja hän uskoi vakaasti saavansa täältä vakinaisen toimen. Hän tunsi hoitoalueen paremmin kuin piirikuntakonttorin piiripäälliköt ja piiritarkastajat, olihan hän kolunnut lähes kaikki hoitoalueen kolkat.

- Menemme naimisiin heti, kun saamme kuulutusasiat kuntoon. Minä yritän saada muutaman päivän lomaa, että voimme käydä yhdessä papinkansliassa, Eetu totesi Irjan pakatessa laukkujaan huomista lähtöä varten.

- Minä valmistelen kotiväkeä tärkeää tapahtumaa varten. Odottavatkin jo kovasti meidän naimisiinmenoamme, Irja nauroi onnellisena.

Eetu tarttui häntä vyötäröstä ja pyöräytti tanssiaskelin muutaman kerran ympäri.

- Saattaa olla, että se siirtyy ensivuoden puolelle, mutta mitä yksi kuukausi enää haittaa, kun päämäärä on niin lähellä. Nyt olen todella iloinen, että jätit työpaikkasi.

424

- Onhan metsänhoitajan morsian liian arvokas insinöörin piiaksi, hän nauroi ilkamoiden.

- Sinä se et vakavoidu koskaan, ja siksi minä sinua rakastankin.

- Olisin niin mielelläni tavannut äitisi ennen vihkimistämme, Irja vakavoitui hetkeksi.

- Äitihän minua eniten surettaakin, hän on nyt hyvin huonona, miltei kokonaan vuoteenomana, eikä hän tajua tästä maailmasta mitään. Pelkään, että menetän hänet jo ennen kesää.

Oli joulukuun 31. päivä 1933. Irja istui vakavana Mikkelin kaupunginkirkossa kouluaikaisen ystävänsä Lillin vieressä. Toisella puolella istui isä. Irjan isä oli niin avarasydäminen ihminen, että hän hyväksyi varauksettomasti tyttärensä liittymisen evankelisluterilaiseen uskoon. ”Vaimon on luovuttava perheestään ja seurattava miestään”, hän oli sanonut.

Jumalanpalveluksen toimittivat pastorit Järvi ja Mäntyvaara. ”Minä istun Sinun vieressäsi kirkossa”, Pupe oli kirjoittanut. Irja tunsikin sydämellään Pupen hellän kosketuksen käsivarrellaan kun pappi luki juhlallisesti saarnatuolista maagisen lauseen. ”Kristilliseen avioliittoon kuulutetaan ensimmäisen kerran metsänhoitaja Eetu Herman Heiskanen Jäppilän seurakunnasta ja neiti Irja Elisabeth Jokinen Mikkelin kaupungin seurakunnasta.”

Irja tunsi oudon virran kulkevan lävitseen. Se kiidätti hänet kauas outoon, uuteen maailmaan, jossa hän näki vain Pupen, kaikki muu hämärtyi hänen ympäriltään.

Lopuksi veisattiin vielä virret 303 ja 524, mutta Irja kuuli vain hiljaista hyminää jostain kaukaisuudesta, jonne hän ajatuksissaan liiteli.

Irja arasteli vähän mitä isän seurakuntalaiset sanoisivat kuultuaan hänen kuulutuksensa, mutta se oli turhaa. Tavatessaan entisiä adventistisisariaan nämä onnittelivat 425

häntä sydämellisesti. Myöskin ne hänen pukeutumistaan aiemmin arvostelleet naiset. Heillä on aitoa sydämensivistystä, se Irjan täytyi myöntää.

Hääpäiväksi nuoret olivat sopineet 21. päivä tammikuuta 1934. Vihkiminen toimitettaisiin kirkkoherranvirastossa ja sen jälkeen pidettäisiin vaatimaton juhlatilaisuus Irjan kotona.

Vihkipukunsa Irja oli ostanut Helsingistä. Se oli tummansininen pitkä silkkipuku ja maksoi peräti 300 markkaa. Vyötärö oli tyköistuva ja helma leveni kerroksittain alaspäin osin kiiltävänä, osin mattapintaisena. Hihat olivat pitkät ja hihansuissa oli tyylikäs levennys. Vmuotoista kaula-aukkoa koristi myös hihansuun kaltainen liehuke. Tumma helminauha ja mustat korkokengät täydensivät asun tyylikkyyttä.

Eetu teetti hääpukunsa Seinäjoella vaatturilla, jonne hänen piti matkustaa pukua sovittamaan pari kertaa, ennen kuin se oli valmis. Se oli päiväjuhlapuku, shaketti, johon kuului pitkä musta takki ja samanlainen liivi, sekä harmaan juovikkaat housut. Paita oli valkoinen, jossa oli puolipehmeä etumus ja kovat, paidassa kiinniolevat kalvosimet ja kaulus, musta valkojuovainen itsesolmittava kaulusnauha, mustat sukat ja mustat kiiltonahkakengät.

Rintataskun valkoinen silkkinen nenäliina täydensi asukokonaisuutta. Puvun hinnaksi tuli 1000 markkaa, ja lisäksi ne kaksi sovitusmatkaa Seinäjoelle.

Tammikuinen aurinko näyttäytyi ensimmäisen kerran kuukauden toisella viikolla. Se paistoi arasti vaaleansiniseltä taivaalta luoden pitkiä varjoja vitivalkeille hangille.

Irja tunsi itsensä pitkästyneeksi ainaisten käsitöidensä parissa. Hääyötä varten ompelemansa lakanat hän oli saanut jo eilen valmiiksi.

- On ihana auringonpaiste, lähdetkö Masko minun kanssani hiihtämään?

426

- Joo, lähden mielelläni vähän ulkoilemaan.

Siellä on pieni pakkanen, mutta pue kuitenkin lämpimästi päällesi, ettet vilustu, niin minäkin teen. Irja veti jo villasukkia jalkaansa ja etsi lämpimiä lapasia eteisestä.

Keittiön kello löi kaksitoista. Sisarukset, vaikka heillä oli ikäeroa yhdeksän vuotta, eivät tunteneet olevansa eriikäisiä, sillä Masko oli luonteeltaan tasainen pian 18 vuotta täyttävä nuorukainen ja Irjan vilkas luonne oli vuosien varrella rauhoittunut. He hiihtelivät pitkän tovin, välillä metsässä, välillä aukeilla pelloilla, tehden uusia latuja upottavaan hankeen.

Masko oli pukenut ylleen liian paljon, sillä hänelle tuli hiki umpihangessa hiihtäessä. Hän riisui lapaset ja myssyn ja pisti ne taskuunsa kotiin päin mentäessä.

Heti seuraavana aamuna Masko tunsi lievää kurkkukipua, joka yltyi päivän mittaan tuskaiseksi säryksi. Illalla kuume nousi lähes neljäänkymmeneen. Äiti oli myös huonovointinen, niinpä Irja otti huolehtiakseen Maskosta. Pojan kurkku oli lähes tukossa, hän ei pystynyt nielemään mitään, joten Irja koetti lusikalla syöttäen saada lämmintä nestettä menemään tulehtuneesta kurkusta alas. Kuume pysyi yhä korkeana, Maskolla oli raju angiina.

- Lääkäriä tässä tarvittaisi, mutta kun on rahasta tiukkaa, äiti tuskaili.

- Minä yritän hoitaa veljeä, Irja lohdutti. Valvon hänen vierellään niin kauan kun on tarvis.

Kolme yötä siinä meni ennen kun kuume alkoi laskea.

Yön pimeinä tunteina Irja rukoili apua ylhäältä. Apu tuli Pupen kirjeen muodossa. Se piristi väsynyttä Tytyä viimeisinä yöntunteina. Aamulla Maskon kuume alkoi hitaasti laskea ja pahin turvotus hellittää tulehtuneiden rakkuloiden puhjettua. Kurkusta valui ikävännäköistä limaa koko seuraavan yön, mutta aamulla kuume oli poissa.

427

Onneksi Irja säästyi tartunnalta, sillä vihkiäisiin oli aikaa enää kymmenen päivää.

Aivan kuin häälahjaksi Eetu sai metsähallituksen LänsiSuomen piirikonttorilta määräyksen hoitaa neljä viikkoa Jalasjärven hoitoalueen metsän- ja kassanhoitajan virkaa Wierimaan ollessa sairaslomalla. Se tiesi suurta vastuuta ja huomattavaa palkanlisää, joka olikin nyt erittäin tervetullut. Ikävänä puolena oli se, että vihkiäisloma supistui kolmeen arkipäivään, sillä pitemmäksi aikaa hän ei voinut irrottautua töistä. Häämatka tapahtuisi siis Mikkelistä Kauhajoelle, jossa konttori sijaitsi.

Kauhajoki, joka on Jalasjärven naapurikunta on hyvin tyypillinen pohjanmaalainen kunta, jossa korkeuserot ovat vähäisiä, samoin vesistöjen osuus kylää halkovaa Kauhajokea lukuunottamatta. Kunta perustettiin vuonna 1868 ja seurakunta 1858, jolloin se erosi Ilmajoen kappeliseurakunnasta. Kauhajoella maa- ja metsätaloudella on keskinkertaista suurempi merkitys. Siksi hoitoaluekin on laaja, sillä valtion metsien osuus on suuri. Kunnan alueella on useita hyvin hoidettuja luonnonpuistoja. Ihmiset ovat ystävällisiä kunhan pääsee ensin sisälle seurapiiriin.

Työpaikan järjestyttyä onnellisesti Eetu saattoi luottavaisin mielin lähteä vihkilomalle Mikkeliin. Hän luotti vakaasti siihen, että hänelle aukeaa vakituinen työpaikka, sillä näytti siltä, että Wierimaa ei tulisi pärjäämään yksin, jos kykenisi ollenkaan enää tarttumaan töihin, sillä hänen sairautensa näytti vakavalle.

Lauantaiaamu 21. tammikuuta 1934 koitti kirkkaana.

Aurinko alkoi hiljalleen haileana kohota taivaalle, kunnes puolenpäivän aikaan paistoi jo kirkkaasti talviselta taivaalta nuorenparin lähtiessä kirkkoherranvirastoon. Morsiamella oli hääkimpussaan neilikoita ja narsisseja, ja sulhasella iso narsissi rinnassa.

428

Kirkkoherra Sunila luki vihkikaavan ja todistajina olivat kirkkoherran vaimo ja veljentytär. Tilaisuus oli yksinkertaisen koruton, mutta tunnelma silti juhlallinen.

- Sulhanen voi suudella morsianta, kirkkoherra sanoi raamattua sulkiessaan.

Eetu antoi hennon suudelman vaimolleen voimakkaiden tunteiden riehuessa sisällään.

– Rakkautemme sinetiksi, vihdoinkin, hän kuiskasi Irjan korvaan.

Irja vain hymyili onnellisena, sillä sanoja ei tuntunut löytyvän kyynelten tuppautuessa silmiin.

Hyvin valmistettu hääateria syötiin Irjan kotona vain Irjan vanhempien ja nuorimpien sisarusten ollessa läsnä Koti oli koristeltu juhlia varten, sillä illalla tulivat naapurit ja kaikki läheiset ystävät onnittelemaan ja kahville.

- Ole hyvä vaimoni ja astu vaunuun, nyt lähdemme häämatkalle. Eetu kumarsi liioitellun kohteliaasti Irjalle.

- Mutta tämähän on ensimmäisen luokan vaunu, Irja esteli.

- Virkaetu, rakkaani käy sisään.

Irja istahti nautinnollisesti pehmeälle penkille Eetun nostellessa matkatavaroita ylähyllylle. Osa tavaroista oli jätetty asemalla rahtitavarana toimitettavaksi.

429

Pieksämäellä junaa vaihdettuaan he nousivat lähes tyhjään junavaunuun. Ilta oli jo pitkällä, kun kondyktööri tuli tarkastamaan matkalippuja.

- Oletteko häämatkalla? hän kysyi huomatessaan Irjan morsiuskimpun pöydällä, jonne hän oli sen huomaamattaan laittanut.

- Olemme. Olemme menossa Pohjanmaalle kotiin, he sanoivat lähes yhtä aikaa.

- Voin järjestää teille makuuvaunupaikat, kondyktööri lupasi auliisti.

- Kiitos, mutta ei tarvitse, meillä on hyvä näin, Irja ehätti vastaamaan.

- Hyvää matkaa ja paljon onnea kuitenkin!

- Olipa hän kohtelias, Irja totesi nojautuen nautinnollisesti pehmeää selkänojaa vasten kallistaen päänsä Pupen olkapäälle.

Hetken haaveiltuaan hän terästyi.

- Muistatko mitä sinä kerran kirjoitit meidän tulevista lapsistamme?

- Taisin minä jotain haaveilla, Pupe myönsi.

- Minä muistan sen aika tarkkaan. Kerronko?

- Kerro pois.

- Sinä sanoit toivovasi, että ne olisivat minun näköisiäni, ehkä vähän pitempiä kuitenkin. Minun silmäni, nenäni, suuni, hiukseni ja minun rakastavan sydämeni ja puhtaan valkoisen sieluni omaavia pienokaisia, ja että niiden katse olisi aina yhtä vilpitön ja avoin kuin minun. Ja vielä sanoit toivovasi, että ne opettaisivat omat lapsensakin olemaan samanlaisia.

Eetu mietti hetken otsa kurtussa, kunnes sai kiinni omasta muistikuvastaan.

- Sinä taisit olla hiukan erimieltä. Jos oikein muistan sanoit, että mikseivät ne saisi periä minun tummia hiuksiani, valkoisia helmihampaitani, hurmaavia sinisilmiäni ja kultaista lämmintä sydäntäni.

430

- Niin, ja sanoin toivovani vielä, että ne olisivat sieviä ja kultaisia, sellaisia, että kaikki rakastaisivat niitä ja ne rakastaisivat kaikkia.

He katsahtivat toisiinsa ja purskahtivat nauramaan.

- Mehän olemme kuin vastarakastuneet teinit, Eetu huomautti.

- Vaikka rakastumisesta on kulunut jo lähes yhdeksän vuotta, Irja lisäsi nauraen. Nyt vain rakastamme ja rakastammekin entistä enemmän.

Juna kolisteli eteenpäin talvi-illan tummuessa ja tähtien syttyessä sysimustalle taivaalle.

Seinäjoella oli vielä kerran junanvaihto, mutta siitä ei ollut enää pitkä matka määränpäähän Kauhajoelle. Juna jatkaisi matkaansa aina rannikolle Kristiinaan asti.

Aurinko ei ollut vielä noussut, kun juna puuskutti Kauhajoen asemalle. Kylä alkoi hiljalleen herätä talviseen pakkasaamuun, ja sen asukkaat aloittaa arkiset puuhansa.

Kylän taksi löytyi helposti, ja nuoripari sai lastattua kaikki mukanaan tuomansa matkatavarat kyytiin. Kolmen kilometrin matka taittui nopeasti. Irja teki valppaana omia havaintojaan ympäristöstä, mutta päätti jättää kysymykset tuonnemmaksi, sillä hän odotti malttamattomana sen ensimmäisen oman kotinsa näkemistä.

- Tässä se on, meidän kotimme, Eetu sanoi taksin pysähdyttyä kookkaan kolmekerroksisen talon eteen, jonka läheltä kulkivat Seinäjoen Kristiinan väliä liikennöivät junat.

Irja katseli hetken ympärilleen.

- Kaunista, hän sanoi.

Talon ympärillä kasvoi puita ja pihassa oli pieni puutarha.

- Minä jo pelkäsin, että täällä on vain pelkkiä aavoja peltoja.

- Olet oikeassa, täällä on kaunista, vaikka talo kaipaisikin vähän lisää maalia. Pihassa on puutarha ja ympärillä 431

kukkaniittyjä, joita et näin talvella voi huomata, Eetu tarkensi saattaessaan Irjaa kohti portaikkoa.

Oven edessä hän koppasi vaimonsa syliin ja kantoi hänet sisään.

- Tervetuloa omaan kotiin, rakas vaimoni, hän sanoi melkein kuiskaten. Vihdoinkin.

Irjan silmissä kimaltelivat onnenkyyneleet hänen kohottaessaan katseensa puolisonsa sinistäkin sinisempiin silmiin.

- Alakerrassa on yksi tilava olohuone ja iso tupakeittiö.

Yläkerrassa vain yksi suurikokoinen kamari ja iso ullakkotila. Kellarikerroksessa sijaitsee autotalli, sauna ja varastotila, Eetu selitti.

- Olihan tuolla pihalla joku ulkorakennuskin, Irja aloitti….. mutta voisithan sinä laskea minut jo omille jaloilleni, hän jatkoi sipaisten hellästi huulillaan Eetun poskea.

- Ai niin, tottakai, siellä pihalla on liiteri ja tietenkin puucee toisessa päässä, Eetu nauroi laskien vaimonsa varovasti sylistään.

- Tuon ison tupakeittiön toiseen päähän voisin rakentaa lastenkamarin, Eetu kuiskasi hiljaa.

Irja hymähti onnellisena ja käänsi katseensa niukasti kalustettuun huoneeseen.

Satulinna, se tämä on, sillä täällä asuu rakkaus.

Huoneen tyhjä autius, lukuunottamatta Pupen täyttä kirjahyllyä, katosi hänen mielestään, sillä hänen mieleensä muistui Pupen esittämä kuvaus heidän tulevasta kodistaan. ”Perustus on luja kuin kallio, oma tulinen rakkautemme. Seinät punomme lemmenlangoista ja sisustamme sen onnella ja ilolla. Usko, siitä tulee kaunis ja luja, sillä siellä asustaa ikuinen onni.”

Ja Irja uskoi.

432

Kuuma päiväuni.

Tulit unessa luokseni.

Heittelit päälleni punaisia ruusunlehtiä.

Sirottelit ylleni tähtisumua.

Suudelmasi oli höyhenen keveä sipaisu polttavilla huulillani.

Kosketuksesi oli tulta.

Ympärillä lauloi satakieli, peipposet visersi, ja luonto oli täynnä lämpöä, säveliä ja tuoksuja.

Tästä unesta en haluaisi herätä. (liisa kinnunen, runokokoelmasta ”Tuuleen tatuoitu” 2008)

433

Epilogi

Aika

kului. Kauhajoki ei ollut ollenkaan hassumpi asuinpaikka. Irja ja Eetu pääsivät hyvin sisälle yhteisöön luontevan savolaisen luonteensa vuoksi ja solmivat uusia ystävyyssuhteita. Heidän Kauhajoella asuessaan perheeseen syntyi kaksi lasta. Asko Eetu Tapani ja Senja Liisa.

Asko oli onnellinen saadessaan pikkusiskon, mutta varsin itsekkäistä syistä. Hän sai nyt olla mies ja pukeutua myös sen mukaan. Pois jäivät rusetit ja muut hepeneet, joita vanhemmat aina välillä olivat hänelle pukeneet odottaessaan esikoisestaan tyttöä.

Kauhajoelta perhe muutti jo vuoden 1937 alussa Jalasjärvelle hoitoalueen kanslian muuttaessa keskuspaikkaa.

Vajaan vuoden kuluttua oli jälleen muutto edessä, sillä Eetu sai vaativamman ja haastavamman työpaikan Karstulan hoitoalueessa. Karstulassa perhe kasvoi kolmelle lapsella.

Seppo Kalevin ollessa vasta kymmenen kuukauden ikäinen syttyi talvisota, joka vei perheen huoltajan sodan tiimellykseen.

Elämä ei ennättänyt vielä asettua entisille uomille, kun syttyi jatkosota, ja Irja jäi huolehtimaan kodista ja kolmesta pienestä lapsesta. Eetu oli talvisodan päättyessä 434

ylennetty reservin luutnantiksi, ja hän lähti jatkosotaan JR 50:n I pataljoonan tykistökomppanian johtajan ominaisuudessa. Kutsu ylimääräisiin kertausharjoituksiin tuli Eetun 36-vuotispäivänä 17. kesäkuuta 1941. Jo kuukauden päästä hän haavoittui kranaatin räjähdettyä teltassa.

Onneksi vaurio ei ollut vakava, mutta muutamia kranaatinsirpaleita jäi kuitenkin kehoon koteloitumaan.

Irma Anneli syntyi, kun sotaa oli kestänyt jo kaksi vuotta. Kun isä viimein kotiutui, oli tyttö jo vuosi ja neljä kuukautta vanha ja vierasti harmaapukuista sotilasta. Perheestä tuli täysilukuinen, kun Urpo Aulis syntyi kaksi vuotta Irmaa myöhemmin.

Muutto naapurikuntaan Saarijärvelle tuli ajankohtaiseksi lasten oppikoulun vuoksi, kun Saarijärvellä avautui sopivasti aluemetsänhoitajan vakanssi.

Osan lapsista jo lennettyä maailmalle aloittamaan omaa elämäänsä Irjan ja Eetun mieli paloi synnyinseuduille Savoon. Niinpä he muuttivat kesällä 1962 kahden nuorimmaisensa kanssa Kuopioon, jossa elivät loppuelämänsä, ensin työn merkeissä ja myöhemmin eläkepäivinä mökkeillen ja kalastaen.

Irjan sisarista vanhin Inkeri muutti Visbyn kaupunkiin ja avioitui Knud Pettersonin kanssa vuonna 1953.

Milada toimi pitkään pukuompelijana Helsingissä ja solmi vuonna 1948 avioliiton Erkki Räsäsen kanssa.

Heille syntyi vuonna 1949 tytär Pirjo.

435

Mirjan muutti vuonna 1952 Kanadaan ja meni siellä naimisiin Suomesta muuttaneen Eino Kasken kanssa vuonna 1962.

Annikki opiskeli yliopistossa haaveilemaansa oikeustiedettä, mutta opinnot keskeytyivät hänen tavattuaan tulevan miehensä fil.maisteri Arvo Luhtalan. He avioituivat vuonna 1942. Luhtaloille syntyi Seinäjoella viisi lasta, joista vanhin Pirjo menehtyi sairauteen alle 2-vuotiaana.

Muut neljä Anja, Sari, Satu ja Vesa asuvat pääkaupunkiseudulla.

Martti toimi päätyönsä ohella monissa uskonnollisissa luottamustoimissa.

Hän avioitui Salme Lähdemaan kanssa vuonna 1940. Perheeseen syntyi kaksi poikaa Jarmo ja Harri. Salmen kuoltua Martti solmi avioliiton Outi Evilammen kanssa vuonna 1985.

Lapsista nuorimman Erkin suonissa virtasi Kauppisten kauppiasveri.

Hän päätyi kauppa-alalle ja hyvät näyttelijä- ja musiikkilahjat omanneena musiikin pariin. Omassa orkesterissaan hän toimi laulusolistina ja Saarijärveläiset oppivat tuntemaan hänet ”Humppa-Erkkinä”.

Vuonna 1949 solmitusta avioliitosta Terttu Viitasen kanssa syntyi vuonna 1952 tytär Elise.

436

Liisa Kinnunen (o.s.) Heiskanen syntyi 1936 Kauhajoella, josta elämä kuljetti Jalasjärven, Karstulan ja Saarijärven kautta Jyväskylään.

Viettää kesät Lannevedellä Summasjärven rannalla.

Kirjoittamisen ohella harrastaa lukemista, mökkeilyä ja matkailua.

Aikaisemmat julkaisut: kuvitetut runoteokset Värikirjo, 2006 Tuuleen tatuoitu, 2008

437