Kirjallisuus- ja kulttuurilehti
Numero 2 | 2025
KESTOTILAUS VUODEKSI
niin & näin on vuodesta 1994 ilmestynyt filosofinen aikakauslehti. Lehti sisältää vertaisarvioituja artikkeleita, kolumneja, esseitä, käännöksiä, kirja-arvioita, kuvataidetta ja kriittistä yhteiskunnallista keskustelua.
Tässä olisi tilaa ilmoituksellesi
Hinnoittelu (puolikas sivu):
• Ilmoitus yhteen numeroon: 50€
• Ilmoitus kahteen numeroon: 90€ (45€/ilmoitus)
• Ilmoitus kolmeen numeroon: 120€ (40€/ilmoitus)
• Ilmoitus neljään numeroon: 140€ (35€/ilmoitus)
Ota yhteyttä: pyry-pekka.kinos@helsinki.fi putkinotkory.wordpress.com/media
Aineisto-ohjeet:
• Vaaka 176 mm x 125 mm
• Leikkuuvara 3 mm ilman leikkuumerkkejä
• Aineiston muoto: PDF, EPS, TIFF, PNG, JPG
• Resoluutio: 300 dpi
• Värit: mustavalkoinen
• Väriprofiili: Coated FOGRA39
PÄÄKIRJOITUS
Liina Kutja
Hyyllä ei ole helppoa, monilla ainejärjestöillä ei ole yhtään sen helpompaa ja tässä jatkumossa kärsivät seuraavaksi myös ainejärjestölehdet. Aina on hyvä hetki puhua Käkriäisen kaltaisten kulttuurituotteiden puolesta, mutta tämän lehden teema, Väki, on loistava portti puolustuspuheelleni.
Yhden lehden takana on toimitus, lukuisia kirjoittajia, kuvittaja, taittaja ja kaikkien näiden ihmisten tuntien työpanos, täysin ilmaiseksi. Tekijöitä riittää motivoimaan se, että toimitusprosessin päätteeksi he saavat pidellä käsissään lehteä, josta he ovat ylpeitä. Tämäkin pieni paperipainos on uhattuna ensin lehtituen lakkauttamisen ja järjestötukeen yhdistämisen jäljiltä, ja nyt jälkimmäistäkin ollaan leikkaamassa. Painettu lehti on konkreettinen työn tulos, tekee lehden saavutettavammaksi ja kannustaa meitä tekemään töitä laadukkaan kulttuurijournalismin eteen. Ennen kaikkea lehti kertoo seuraavan: me opiskelijat olemme täällä ja meillä on sanottavaa.
Jokaiseen numeroon osallistuu taitavia tekijöitä ja olet voinut hyvinkin törmätä entisiin Käkriäisen toimittajiin ja kirjoittajiin, sillä he ovat nykyisiä kirjailijoita, tutkijoita ja isompien alustajien toimittajia. Ainejärjestölehden tekeminen ei ole vain harrastustoimintaa, vaan se opettaa hyödyllisiä taitoja, joiden hankkiminen ennen varsinaista työelämää on tärkeää eikä missään nimessä itsestäänselvyys.
Tähän listaan voi lisätä yhteisöllisyyden, jota esimerkiksi kaikki eivät välttämättä löydä vauhdikkaista opiskelijatapahtumista. On elintärkeää pitää yllä saavutettavaa ja monipuolista opiskelijakulttuuria, joka antaa tilaa olla oma itsensä, kannustaa luovuuteen ja auttaa löytämään yhteisön. Käkriäisen tapauksessa tämä yhteisö rakastaa kulttuuria ja varjelee sitä.
pääkirjoitus
Vuoden toista numeroa varten haastattelin kirjailijaa ja yliopiston lehtoria Vesa Haapalaa hänen uudesta runoteoksestaan, ja samalla hän kertoo, millaiset ihmiset vaikuttavat hänen teostensa syntyyn. Numerossa on tarjolla runsaasti muitakin runoja: Träumerein teksti kertoo kohtaamisesta Savitornin erakon kanssa ja Kalle Lähteenkorva maalaa elävän kuvan Roomasta, jossa ihmiset ovat kulkeneet vuosisatoja. Jeremi Kivirannan runon puhuja vaeltaa mietteidensä ja muistojensa mosaiikissa etsien paikkaansa, totuuden sarastusta kenties. Jos et puolestaan vielä ole lukenut Unicafen ruokalistoista koottua tekstiä, tarjoaa Pyry Kinos vastauksen siihenkin pulmaan.
Nea Kemppaisen proosaruno on väkevää pohdintaa tyttöydestä, aikuiseksi kasvamisesta ja unelmien särkymisestä. Sen rinnalla kriittistä pohdintaa sisältää niin ikään Ronja Jokilammen essee, jossa käsitellään muun muassa ihmisen suuruudenhulluutta esimerkiksi huipputeknisten proteesien kautta. Tiia Porkka puolestaan kääntää katseen takaisin yliopiston valtaukseen historiikkinsa ensimmäisessä osassa.
Anni Katajapuu on haastatellut edesmenneen kotimaisen kirjallisuuden alumnin, Maiju-Sofia Pitkäsen, siskoa Kukka Pitkästä postuumisti julkaistusta runoteoksesta Ehkä kaikki särkyminen. Käkriäisestä pitkään puuttuneita aforismeja sekä terävän kritiikin Maria Stepanovan uusimmasta teoksesta on kirjoittanut Aamos Waher. Teoksessa ollaan matkalla ja sitä on myös Lele Kauppilan tekstin kertoja, joka pohtii elämää ja parisuhdetta K-junassa. Tony Moberg vie lukijat jälleen Rafaelin tarinan pariin, jossa hahmon ajatukset muuttuvat entistä synkemmiksi.
Hyviä lukuhetkiä toivottavat päätoimittaja Liina Kutja, toimitus sekä koko Käkriäisen väki!
KÄKRIÄINEN
PÄÄTOIMITTAJA
Liina Kutja kutja.liina@gmail.com
TOIMITUSSIHTEERI
Pyry Kinos pyry-pekka.kinos@helsinki.fi
TOIMITTAJA
Nea Kemppainen nea.l.kemppainen@helsinki.fi
TAITTO
Eemil Friman
KUVITUSKUVAT
Lele Kauppila
TEKIJÄT
Liina Kutja
Aamos Waher
Nea Kemppainen
Träumerei
Jeremi Kiviranta
Ronja Jokilampi
Tiia Porkka
Pyry Kinos
Tony Moberg
Kalle Lähteenkorva
Anni Katajapuu
Lele Kauppila
JULKAISIJA
Putkinotko Ry
Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki
VERKOSSA putkinotkory.wordpress.com
SOMESSA @putkinotkory @kakriainenlehti
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.
KANNEN KUVA
Kannisto, Väinö: Mielenosoitus yleislakon aikaan Senaatintorilla, kuvattu Helsingin yliopiston päärakennuksen ikkunasta, 1956.
PAINOS
50 kpl
PAINOPAIKKA
Picaset Oy, Helsinki 2025
Seuraava numero ilmestyy syksyllä 2025.
K äkriäinen
Pääkirjoitus
Liina Kutja
Aforismi
AJATUSAITTA: AFORISMEJA
Aamos Waher
Proosaruno PERHOSEFEKTI
Nea Kemppainen
Runo SAVITORNIN ERAKKO
Träumerei
Haastattelu
VESA HAAPALA: MAALLISTEN ILOJEN PUUTARHA
Liina Kutja
Runo PASSÉ
Jeremi Kiviranta
Essee PAREMPAA VÄKEÄ
Ronja Jokilampi
Historiikki
Tiia
Runo MEKSIKOLAINEN UUNIMAKKARA, L, [S], G
Pyry Kinos
Proosa KATKELMA ROMAANIKÄSIKIRJOITUKSESTA RAFAEL
Tony Moberg
Runo Kalle Lähteenkorva
Haastattelu
EDESMENNEEN KOTIMAISEN KIRJALLISUUDEN OPISKELIJAN MAIJU-SOFIA PITKÄSEN KIRJALLINEN PERINTÖ JATKAA ELÄMISTÄ
Anni Katajapuu
Matkapäiväkirja VÄKI_SIN, MATKAPÄIVÄKIRJA 56. TAMMIKUUTA 2023 REISSULTA
TIKKURILA-KORSO, K-JUNA
Lele Kauppila
Kritiikki SYÖKÖ PETOKIN AVOKADOLEIPÄÄ? – MARIA STEPANOVAN UUTUUSROMAANI PUHUU
VÄHÄN PALJOSTA
Aamos Waher
AJATUSAITTA: AFORISMEJA Aamos Waher
Mietelause – intellektuellin pakko-oire.
On hyvä antaa ajatusten joskus juosta. Niistä tulee niin vahvempia.
Vain taiteessa on ihmiskeho rauhassa luonnontilastamme.
Kivikauden ihminen yrittää nostaa kiven taivaisiin - nykyaika.
Elämän tarkoitus on jaksaa huomiseen, sillä silloin kaikki on todennäköisempää.
Paratiisi lepää helvetin päällä kuin väsynyt työntekijä sängyllä.
PERHOSEFEKTI Nea Kemppainen
“Mistä on pienet tytöt tehty?” mullasta kynsien alla. kun aikakapseleita maan alle pienenä haudattiin, ei välitetty nokkosen pistoista: kukkakuosilaatikossa ystävyysrannekkeita, nappeja äidin korulippaasta, pyjamabileiden ostoslista, pinkit kirjeet joihin kohtalo julistettiin: isona musta tulee varmaa prinsessaäitipoliitikkoeläinlääkäriopettajaprofessorimaailmanparantaja ps. ekologi eiku aikamatkaaja. pps. sitku oon aikuinen rakastun väkevästi johonkin söpöön ritariin ja eletään onnellisina elämämme loppuun asti. ppps. ei haittaa vaik ei nähty välkäl. oot silti mun bff. haaviin pyydystettiin kesälomalla perhosii mut päästettiin ne aina vapaaksi
“Mitä te tytöt siellä oikein teette?” tarinoiden alkuja ja loppuja. mun huone oli mun valtakunta. vaaleanpunaisia unelmia. maalatut, auringossa kylpeneet kivet kirjahyllyllä. kiiltokuvakirjat, kimaltavat tarrat, piirustukset väripyörteenä levällään lattialla. barbeja ja hirviöitä, niin monta keskenjätettyä tarinaa. vaatekaappi ylösalaisin ja nukke ikkunalaudalla haikailemassa kaupungin vilinään. salaisuuskerho olkkarin sohvan takana opettamassa elämään.
kouluvihkosta irti kiukunpuuskassa repäistyjä sivuja, mahdollisuuksien höyheniä. itkin kuumia kyyneleitä kun en tajunnut algebraa. pihalla leikittiin kotii ja kuviteltiin satuja. pian matikka-ahdistus vaihtui adjektiivien hurmioon. piirsin marginaaliviivan ja juoni vei mukanaan.
Olipa kerran noita nimeltä Aurora. Hän asui kylässä, jossa ikkunat oli taikapeilejä. Kyläläiset nimittelivät ja osoittelivat Auroraa, koska hänellä oli valtava kyömynenä ja kumara selkä ja hän liikkui vain aamuisin oranssiin viittaan kietoutuneena ja aina kun hän lausui loitsun lapsi lakkasi leikkimästä ja kasvoi aikuiseksi mutta oikeasti Aurora oli kirottu haltia, kuka osasi puhua tuulelle ja lukea tähtiä. Kun taikapeili meni rikki myös lumous meni ri–
– Pää ylös pulpetista! Mikä on yhtälön ratkaisu?
“Meitä ei oo tehty sokerista. Yy, kaa, koo TEHOTYTÖT” ilkikurinen virnistys. kullanviljava tuulispää kirmasi väreilevässä helteessä tai raivokkaassa sateessa hikiset pelipaidat lipuivat harmonisessa muodostelmassa, kun juostiin futiskentän poikki ruutina, tulena, tappurana. me oltiin amiraaleja, kesyttömiä kapteeneja. meil oli lyömätön kokoonpano ja meidän lihasmuistiin sydänverellä tatuoitiin pelipaikat. vatsassa lepatti perhosparvi kun oli ratkaisun hetki. olin loistokultasiipi kun hyökkäsin harhautin pakit ja lauoin täysii vasuril. ylärimaan. rima oli aina korkeella. vihellysten soidessa kurkotin ylös taivaan ohi äärettömyyteen, ei ollu äärirajoja. vain mustelmia ja haljenneita nappiksia.
Rakas päiväkirja, Me hävittiin 3–2. En tehny maalii mut melkein syötin yhen. Vastustajan kärki teki hattarin. Olisinpa tehny jotain oikein tai ollu edes rohkeempi. Tai siis puolivahingossa kampitin yhen tyypin mut se repi mua hihasta. Oonko hirvee ihminen?
Muodonmuutos.
Miks oon tällänen tyttö? herkkähipiäinen, hiljainen hohtosinisiipi joskus mietin kuumeisesti tietääkö muut jonkin salaisuuden mitä tarkoittaa olla olemassa? kaikki muut tytöt on mun parhaita kavereita miks itselleni en osaa olla ystävä ja mä vain häviän surun samettiin? kuljen syksyn sumussa hartiat lysyssä sinisilmien savu salpaa hengityksen en osaa kertoa totuutta niin kuin ennen shhhh
kipinä on tulehtunut, sammunut, loppuun palanut mut onko mussa jotain väkivaltaista kun välillä punastun niin et hiuksetkin leimahtaa tuleen?
“Mitäs babygirl?” luonnonvoima lasipurkissa. matka kotiin on pitkä kuin aika ympärillä viliseviä varjoja ei tohdi katsoa silmiin ettei synny liian valovoimaista vaikutelmaa ei oo viisasta korjata ryhtii tehä ilmeikkäitä ilmeitä tai varsinkaan katsoa peiliin korjatakseen meikkii. nukke ikkunan vieressä hymyilee takaisin vaikka sydän valahtaa kuin rikki revitty perhonen punaiset huulet tulkitaan provokaatioksi. niitä luetaan ilman lupaa. törkeen räikee neitoperhonen, jonka siiveniskukin on liikaa. pieni sydämenlyönti väkevä räpiköivä eskaloituu kaaokseksi pitäisikö koteloitua uudelleen ja olla kuin ei olisi koskaan ollutkaan? käpertyä aikakapseliin ja tuudittautua päiväuneen matkata satumaiden maisemiin. kaikki on nyt hyvin. kaikki on nyt hyvin. kaikki on nyt hyvin. kaikki on nyt hyvin. kaikki on nyt hyvin, ihan hyvin. millaista olisi olla tyttö maailman toisella laidalla? äiti, pääsin perille
SAVITORNIN ERAKKO
Träumerei
Olisi väärin sanoa, että saari nousee merestä.
Ei, saaren kuuset eivät kestä vettä.
Se nousee, kun kuu paistaa tyynen meren pintaan.
Olen kaukana merellä, eikä horisontissa näy valoa, vain mustaa vettä ja kuun hopea sen pinnalla.
Hopean hohteesta nousee saari, vain kun valot tanssivat taivaalla oikein.
Sen kallioinen ranta antaa tietä kuusimetsään. Muistan pysyä polulla. Metsä ei ole minua varten. En halua tietää kuka siellä soittaa huilua.
Polun päässä, saaren keskellä on savitorni.
Jossain mustan basaltin alla se on edelleen savea.
Saaren ainoa asukas on rakentanut saven päälle graniittia, marmoria ja basalttia.
Aina kun saari nousee, torni on paksumpi ja korkeampi. Suuri kuin sen asukkaan yksinäisyys.
Kiipeän tornin ylimpään kerrokseen.
Monet hyllyjen kirjoista ovat erakon kirjoittamia. Hän tallentaa kaiken, kemialliset reaktiot, planeettojen liikkeet, liköörireseptit, mietteensä, loitsunsa, runonsa.
Suuren messinkisen kaukoputken päällä istuu kultasilmäinen pöllö. Pöllö näkee kaiken nähtävän. Siivekäs musta kissa väittelee vastaan sen havainnoista.
Erakko on jälleen mustekynä kädessään kirjoituspöydän ääressä. Hän huomaa minut, ja minä kumarran. En tohdi sanoa hänen nimeään, tai kertoa ulkonäöstä. Jos ei hän nimeään itse kerro tai kasvojaan näytä, olisi se minulta väärin. Sanon häntä ystäväksi.
Sinistä höyryä nousee erlenmeyer-pulloista, kun hän kaataa minulle lasillisen. Hän kertoo teknisiä yksityiskohtia ihmeellisestä koneesta, jota hän kehittää. Koneen keskellä on valo, jonka hän kuulemma päästää vapaaksi jahka koneen aero- ja termodynamiikka on saatu kohdilleen. Valo on hyvin kaunis, mutta en ymmärrä koneen mekaniikkaa. Ystäväni tarjoutuu selittämään.
Hän on ystäväni. Toki on pakko todeta, että kun on viettänyt noin kauan väitellen kissojen ja pöllöjen kanssa, ihmisten välinen sosiaalinen kieli tuppaa unohtumaan.
Hän kysyy, pelaisimmeko shakkia, tai kenties go:ta, tai muinaista Ur-peliä, joka oli Mesopotamiassa erittäin suosittu. Vastaan, että olen huono shakissa ja kamala go:ossa, Ur:ista olen vain kuullut. Ystäväni sen sijaan on niiden kaikkien suurmestari.
Tyydymme juomaan savulta ja hunajalta maistuvaa likööriä. Hän on ystäväni ja kollegani, totuuden etsijä ja tarkkailija, hän myös jakaa mielenkiintoni thaumaturgis-ylidimensionaaliseen kulttuurientutkimukseen.
Keskustelujen päätteeksi vaihdamme lainaksi kirjoja. Hän kaataa vielä yhden lasin luomustaan. Onko maailma muuttunut, joko ne kuuntelevat? Eivät. Eivät vieläkään. Hän katsoo surussaan poispäin. Minä katson, että on aika poistua.
Hän ei ole yksin, koska ei ole osa maailmaa. Me olemme yksin, koska hän ei ole osa maailmaamme.
Tämän ja seuraavien sivujen
VESA HAAPALA: MAALLISTEN ILOJEN
PUUTARHA
Liina
Kutja
On olemassa maalauksia, jotka puhuttelevat katsojaa niin vahvasti, että siitä on kirjoitettava kirja. Hieronymus Boschin triptyykki Maallisten ilojen puutarha (1503–1515) oli sellainen teos kirjailijalle ja kotimaisen kirjallisuuden tutkijalle Vesa Haapalalle, joka on hiljattain julkaissut samaa nimeä kantavan runoteoksen (Otava 2025). Ensin oli mielenkiintoinen taidehistoriaa käsittelevä podcast ja sitten julisteen tilaaminen netistä, mistä seurasi ekfrasikseksi, eli kirjalliseksi kuvaukseksi taideteoksesta, laajentunut ajatustyö. “Kun kirjoitan kaunokirjallisuutta, haluaisin kirjoittaa aina hiukan erilaisella metodilla ja tekniikalla. Romaanini Aleksiksen jälkeen halusin kirjoittaa eri tavalla, mistä tuli idea ekfrasiksesta”, Haapala kertaa.
Vaikka metodi oli uusi, pohjatekstien käyttö ei poikkea Haapalan normaaleista työtavoista. Hän kertoo kirjoittavansa toisten tekstien avulla, eikä hän pelkää vaikutteita: “Koen, että kun nuorena alkoi kirjoittaa, sitä kirjoitti paljon vaikuttuneena joistakin kirjailijoista, ja teksteistä tuli tyylipastisseja. Kun pohjateksteistä on tietoinen, ohjaa prosessia itse, ei lopputulos ole pelkkiä pastisseja. Mielessäni on oma pikku kirjasto, jonka kanssa keskustelen kirjoittaessa.”
Maallisten ilojen puutarha -maalaus jakautuu kolmeen osaan: Eedenin puutarhaan, maailmaan ennen vedenpaisumusta sekä helvettiin. Haapalan runoteos etenee samassa järjestyksessä. Lopullinen rakenne syntyi useiden yritysten jälkeen. Vedenpaisumusosio ei ensin miellyttänyt kirjailijaa vaan vaikutti tylsältä: “Lopulta otin yhden henkilön eli Grietje-nimisen nuoren naisen näkökulman. Grietje ei viihdy maalauksessa ja haluaa lähteä pois loputtomista orgioista”. Pikku hijaa Haapala huomasi katseensa kiinnittyvän tiettyihin hahmoihin, erityisesti niihin, jotka murtavat neljännen seinän.
Helvetin kuvaamisessa eivät auttaneet tutut Danten helvetin piirit, sillä Haapalan mukaan Boschin helvetistä ei saa selkoa muuten kuin että “siellä on erittäin ikävä olla”. Helvetti ei ole eheä tila vaan rakentuu päällekäisille symboleille ja vinjeteille. Kahdesta muusta osasta poiketen helvetissä on teknologiaa, sotavälineitä ja soittimia. Haapala halusi runoissaan tuoda juuri tämänkaltaisia yhteensopimattomuuksia ja ristiriitoja esille; maalauksen ensimmäisessä osassa huomio kiinnittyy seesteisen maiseman keskiössä olevaan Kristukseen, mutta helvetissä etualaistuvat ihmisen kärsimys ja teknologia.
“Historia ei lopu koskaan, mutta historian lopussa teknologia alkaa käyttää ihmistä samaan tapaan kuin ihmiset ovat tuhansia vuosia käyttäneet itse teknologiaa”, Haapala tulkitsee.
Maalaus puhuttelee sen ylihistoriallisessa inhimillisyydessään, ja nykyaika löytää tiensä runoihin erilaisilla tavoilla. Se näkyy sekä muodon että sisällön tasolla. “Tekstiin tulee välillä häiriöitä: esimerkiksi i-kirjain korvautuu ykkösellä ja o nollalla tai kirjoitus fragmentoituu muilla tavoilla”, Haapala kertoo. Yksi intresseistä oli, että hän halusi tutkia simulaation mahdollisuutta ja esittää kysymyksen siitä, onko todellisuus jonkinlaista matriisia. “Jos maalausta katsoo tietyn etäisyydestä päästä, se näyttää harmoniselta ja seesteiseltä, mutta kun menee lähemmäs, näkyvät siveltimen vedot ja tyhjä tila asioiden välissä”, Haapala avaa ajatusta enemmän. Tekstien kanssa toistuu sama ajatus rakennettavan maailman keinotekoisuudesta, ja hän kuvailee maalausta simulaatioksi, joka alkaa säröillä huolellisen tarkastelun alla.
KIRJAILIJA
JA TUTKIJA KIRJOITTAVAT
YLLÄTTÄVÄN SAMALLA TAVALLA
Maallisten ilojen puutarha on Haapalan kahdeksas teos ja uudesta metodista, kuvataiteen toisintamisesta, huolimatta kyseessä on hänelle tyypillinen tuotos: “Mulla on aina materiaali ja konsepti, joiden pohjalta teen teoksen. Tämä muistuttaa aineistokirjoittamisesta, jota mulla on ollut aikaisemminkin”, Haapala kertoo. Aineistopohjainen kirjoittaminen on kirjallisuudentutkimuksen ydintä, eivätkä tutkijuus ja kirjailijuus ole hänelle erillisiä asioita: “Kun on työskennellyt akateemisessa ympäristössä kauan, oma kirjoittaminenkin on tutkivaa. Olen aineistojen kanssa tekemisessä ja pallottelen ideoita. Se on tosin kaunokirjallisuudessa vapaampaa, mutta kirjoittaminen on aina mulle tutkimista.”
Suurin ero näiden kahden kirjoittamisen välillä on nimenomaan muoto, jonka Haapala sanoo akateemisessa kirjoittamisessa olevan vähintään yhtä tärkeää kuin sisältö. Eri työskentelytavat sekoittuvat toisiinsa: “Vaikka vapaassa kirjoittamisessa on nimenomaan se vapaus, usein syntyy tunne, että on pakko keksiä sillekin jokin muoto. Mitä sanon ja miten sanon sen, täytyy kohdata, ja mun täytyy tutkia sitä.” Kaiken kaikkiaan hän näkee akateemisen ja luovan kirjoittamisen sisältävän paljon samankaltaisuuksia ja jatkaakin: “Lähtökohtaisesti näissä kahdessa on paljon samaa kuten viittaamista toisiin teksteihin tai oman näkökulman perustelua aineiston avulla. Näen kaunokirjallisen kirjoittamisen maailman tutkimisena ja luomisena, mutta akateemisessakin kirjoittamisessa saa tehdä esimerkiksi käsitteellisiä keksintöjä.”
Kirjallisuuden opintoja Haapala kehuu erityisesti niiden tarjoamien työkalujen vuoksi. Kirjoittamisen näkökulmasta ne antavat mitä monipuolisimpia tapoja ilmaista jokin asia. Hän lisää, että kirjoittaminen ei ole pelkkää neronleimausta vaan monesti pitkäjänteistä työskentelyä, jota kirjallisuudentutkimus opettaa.
IDEOISTA KESKUSTELLAAN KOTONA, TEKSTEJÄ TYÖSTETÄÄN YSTÄVIEN KANSSA
Haapala kuvailee Boschin maalauksen resonoivan jokaisessa ajassa ja käsittelevän ihmisyyden perusasioita. Se on niin täynnä yksityiskohtia, että sen kanssa voisi viettää päiviä ja silti kehittää yhä uusia tulkintoja. Runsaus näkyi myös Haapalan tuottamissa teksteissä, joita oli aluksi valtavasti. Siinä kohdassa luotettavat esilukijat astuivat kuvaan: “Luetutin ensimmäiset tekstit muutamalle kaverille, ja tekstit olivat aika lukukelvottomia”, Haapala naureskelee. Hänellä on kirjailijaystäviensä kanssa kirjoittajapiiri, jossa he lukevat ja kommentoivat toistensa tekstejä. Toisen kirjoittajan näkökulma auttaa pääsemään prosessissa eteenpäin esimerkiksi tämän kommentoidessa tarkasti muotokieltä ja, kuten tässä tapauksessa, antamalla karsimisehdotuksia.
Kirjoittamisprosessiin liittyy monia muitakin ihmisiä lähipiirin kanssa toteutetusta ideoinnista aina kustannustoimittajan kanssa työskentelyyn asti. “Joskus hiukan kyseenalaisen rohkeiden, ärsyttävien tai omaelämänkerrallisten juttujen kohdalla olen antanut tekstin luettavaksi perheen sisällä. Joskus he sanovat, että älä laita tota.” Sama pätee kirjaideoihin, joita Haapala pyörittelee vaimonsa kanssa, mutta toteaa huvittuneena, ettei hänen runojaan kuitenkaan jakseta lukea kotona.
Monet Haapalan tuntemista kirjailijoista ovat kirjoittaneet sekä proosaa että runoutta, minkä takia heiltä saa hyvää palautetta kummastakin. “Teemme vaihtokauppaa käsisten lukemisessa. Kirjoittajapiirissä tiedän, ettei joku tykkää tietynlaisesta tekstistä, mutta haluan kuulla silti hänen mielipiteensä.” Porukan yleinen konsensus on, ettei kustannustoimittajan kanssa ole aikaa niin syvällisiin keskusteluihin tekstien parissa kuin pitkäaikaisten kirjoittajaystävien kanssa. He auttavat saamaan käsikirjoitusten isot linjat kuntoon, minkä jälkeen kustannustoimittaja paneutuu kielellisiin ja tyylillisiin yksityiskohtiin ja toimii kustantamisen kannalta tärkeänä portinvartijana. “Jos on muitakin kuin kirjoittajakavereita, joille voi antaa tekstin luottamuksella luettavaksi, he toimivat hyvinä yleislukijoina. Se parantaa lopputulosta huomattavasti ja pakottaa ajattelemaan eri näkökulmasta”, Haapala lisää.
Jos vain mahdolista, Haapala työskentelee mielellään myös kirjan kannet tekevän graafikon kanssa. Maallisten ilojen puutarhan kannet on tehnyt Päivi Puustinen. “Ideaalitilanne on se, että graafikkokin on yksi lukija”, Haapala toteaa. Tämän teoksen kannessa kohtaavat uusi ja vanha, historiallinen ja moderni: nimi on kirjoitettu “söpöllä” kursiivifontilla ja selkämys on tehty tekoälyllä samaan aikaan, kun kansien ulko- ja sisäpuolia komistavat yksityiskohdat Boschin maalauksesta. Haapalan mielestä runokirjasta tuli onnistunut kokonaistaideteos, jonka idea tulee ilmi jo kun sitä vilkaisee ensimmäisen kerran. ✳
PASSÉ Jeremi Kiviranta
Sanat hajuvetenä
Hahmottavat ihmistä kaksikymmentäneljä tuntia vuorokaudessa.
Kirjoittaminen vahingonilona yksityiselämän tilanteiden edessä tai ekshibitionismina latae sententiae, metodina keskusteluyhteyteen tyttöjen kanssa. Yksinäisyyden ja suvereeniuden kuvitelmia suurella tunteella. Tupakkaa kaksirivisessä takissa: ketjussa, out ja silleen. Minä olen passé, hän sanoo. Missä. Tuuliajolla. Slay.
Tiellä. Teeskentelen, että minulla on läheisiä, yleisöä, kuvioita, opiskelupaikka. Rahaa.
Rasistit ovat pilanneet isänmaallisuuden, tutkimustyö ei edisty ja alkoholinkäyttö on kategorisesti poissuljettua. Hänen sielullisen menestyksensä takana pilkottavat fyysisen hyvänolon tunteet, elämänilon ja toimintakyvyn kristalliset realiteetit jotka vieraannuttavat minua hänestä. Avuttomana vilkutan henkisen hengellisen fyysisen kognitiivisen impotenssini vuoren päältä
tyttö jota rakastin rakastamasta päästyäni ei säikähdä minua enää
Hän on iloinen. Hän on äskettäin tullut. Sen vain näkee. Älä sotke kuvioitani. Kuka se on. Minä olen kuulemma lopussa ja tiellä ennen kaikkea tiellä
Tietysti minä halusin jutella, kävellä kotiin. Kuvitella mikä määrä puhdasta merkitystä ja kauneutta on laitettu menemään… Siirtelen muistoja läjästä toiseen kuin aivoton sinisessä avoimessa maisemassa. Missä. I FÖRLUSTENS LANDSKAP. minua ei marginalisoi mikään paitsi että kirjoitan
Ethän vaikene, hän sanoo. Mitä hän luulee.
PAREMPAA VÄKEÄ
Ronja Jokilampi
Kuvitellaan ukrainalainen sotilas, vaikka Olena nimeltään.
Viimeisenä päivänä ennen pitkää lomaa Olena nousee heittämään kranaattia ja saa vastalahjaksi luodin vasempaan kyynärvarteensa. Hän huutaa kivusta, kaverit huutavat apua, käsi menee kuolioon. Apu tulee liian myöhään, käsivarsi amputoidaan kyynärtaipeesta. Paskamainen juttu.
Olena lennätetään jenkkiäitinsä rahoilla Atlantin toiselle puolen. Ei häntä päästettäisi muuten, mutta kukaan ei kehtaa syyttää isänmaan puolesta uhrautunutta käsipuolta rintamakarkuruudesta. Eikä omilla sairaaloilla ole, millä auttaa, eli tervemenoa vaan.
Tuhottoman kalliissa sairaalassa lääketokkuraista Olenaa lähestyy erään bioteknologiayrityksen edustaja, liikaa hymyilevä mies, jonka ukraina on huonompaa kuin Olenan englanti. Käyntikortissa lukee Atom Limbs, Open Bionics, Unlimited Tomorrow, Esper Bionics tai jotain sellaista. Yhtä hyvin siinä voisi lukea Firma Joka Tekee Sinulle Uuden Käden. Se Olenalle jää miehestä mieleen: lupaus kokonaisesta kehosta ilmaiseksi, kunhan hän on vastineeksi “kiinnostunut kokeilemaan muutamaa yrityksen prototyyppiä”.
Nykyaikainen käsiproteesi on ihan hullua teknologiaa. Sellainen seuraa ajatuksia kuin orgaaninen käsi, liikkuu kuin orgaaninen käsi ja maksaa kuluttajalle yleensä kahdeksasta kahdeksaankymmeneen tonnia. Viime vuonna niitä alettiin kouluttaa tekoälyllä käyttäytymään kuten kotikonstein kasvatetut ihmiskädet, ja parhaissa tulee mukana tuntoaistikin!
– Totta vitussa.
Olena suhertaa tottumattomasti puumerkin sopimukseen oikealla kädellään. Sillä, josta on ilman omaa ansiotaan tullut hänen parempi kätensä.
– Pistäkää kaikki mitä löytyy, hän sanoo. – Kunhan käsi on paras. The best. Kyborgileikkauksen jälkeen ihmiskokeisiin osallistuminen ei Olenaa paljoa paina, kun hän alle kymmenen kuntoutusminuutin jälkeen tarttuu vesilasiin ja pudottaa sen lattialle ihan omalla kädellään. Mekaaniset sormet tottelevat ajatusta tahmeasti, mutta kuukausien kuluessa luusto ja hermopäät tottuvat hiilikuituun ja elektrodeihin. Silikonipintaan maalataan sinistä ja keltaista. Pari kuukautta myöhemmin Olena edustaa puolivakavassa ajankohtaisohjelmassa heittämällä pesäpallon sadasta metristä maaliin puolen metrin tarkkuudella. Äiti itkee yleisössä, käsi kimaltaa lähikuvissa ja muutama kaveri kotirintamalla kaataa paukut.
TV-debyyttiä varten Techbro-firma ehti lunastaa oman osansa sopimuksesta leikkauspöydällä. Ensimmäisenä he sujauttivat Olenan rintaan hupsun pik-
ku piirilevyn, joka värisi, kun Olena kääntyi katsomaan pohjoista. Sitten he avasivat hänen kallonsa ja piilottivat implantteja ympäri aivoja. Yksi sai hänet kuulemaan värejä (ultraviolettia ja infrapunaa myöten). Toinen kytkettiin pieneen kameraan Olenan takaraivossa, jotta hän saattoi katsoa taakseen kääntymättä. Kaikista siistein oli kolmas implantti, jolla Olena pystyi antamaan tietokoneelle yksinkertaisia komentoja pelkillä ajatuksillaan. Olena oli niin kova nörtti, ettei häntä haitannut edes se, että implantti keksittiin Elon Muskin firmassa. Hänen silmiinsä kiinnitettiin kohtuullisen huomaamattomat linssit, jotka googlasivat lisätietoa kaikesta, mitä katukuvassa näkyi. Hänen korviinsa upotettiin minikuulokkeet, jotka tulkkasivat vieraita kieliä reaaliajassa (hyvä juttu, sillä Olenan englanti todella oli kehnoa). Olena oli koko touhusta niin liekeissä, että antoi amputoida jalkansakin ja korvata ne paremmilla – sellaisilla, joilla Hugh Herr oli nöyryyttänyt kanssavuorikiipeilijöitään vuosien ajan. Open Bionicsin perustaja Samantha Paynekin kertoi jo seitsemän vuotta sitten The Guardianille, että hänen firmaansa oli pyydetty korvaamaan terveitä raajoja bionisilla, koska ne ovat siistejä.
Olenasta tuli tulevaisuuden muodin trendsetter. Hän asettui pitkäaikaiseen työsuhteeseen Techbro Industriesin kanssa, ja häneen asennettiin kokeiluversio kaikesta, mitä fiktiivinen yritys ehti Neuralinkilta, CyborgNestiltä ja muilta tosimaailman kilpailijoiltaan varastaa.
Tuleeko Olenasta myöhempinä vuosina Iron Man -tyylinen supersankari vai Neil Harbissonin lailla kaltoinkohdeltu friikki? Maailman ensimmäistä valtiollisesti tunnustettua kyborgiahan ei taannoin meinattu päästää lentokoneeseen värejä kuulevan tuntosarvensa takia. Kuinka Olenalle käy?
Riippuu, kysyykö futuristilta vai scifikirjailijalta.
Yhdysvaltain transhumanistipuolueen perustaja Zoltan Istvan arveli Richard Godwinin haastattelussa, että vuonna 2030 käymme kaikki hakemassa biomekaanisia päivityksiä samaa tahtia kuin ostelemme puhelimia tai poikkeamme hammaslääkärissä:
– Kiipeämme Everestille kahdeksankymppisinä ja harrastamme villiä seksiä yöt läpeensä. Bioniset elimet tulevat päihittämään biologiset vastineensa.
Tokkopa sentään. Vuoteen 2030 mennessä valtioiden pitäisi pysäyttää luontokato ja fuksien valmistua maistereiksi. Viisi vuotta on edelleen aika lyhyt aika. Zoomereiden eliniänodotteen aikajänteellä ennusteet ovat kuitenkin perustellusti villejä.
Futuristifilosofi Nick Bostromin klassikkonovelli The Fable of the Dragon-Tyrant antaa kunnianhimoisen opetuksen: kuolema on vain haaste, joka kyllä voitetaan, kun puhallamme yhteen hiileen. Hänen muiden kirjoitustensa mukaan teknologia tulee mahdollistamaan ainakin ikääntymisen peruuttamisen, parannuskeinot kaikkiin sairauksiin ynnä hyvinvoinnin ja tunnetilojen tarkan hallitsemisen. Bostromin perustama kansalaisjärjestö Humanity+ kannustaa kaikkia harkitsemaan, tai ainakin fiilistelemään, kyborginelämää.
Loppujen lopuksi ihmisen toiminnan tehostaminen ei ole niin kummallista. Sydämentahdistimet rytmittävät elämää, psyykenlääkkeet pitävät pinnalla ja
viinapiru piristää. Kaivopihan BBQ-härkistäkin on kivempaa syödä haarukalla kuin ilman. Eläkeläisisänikin kuulee kelakorvatulla kuulokojeellaan astiakaapilla kuiskatun salaisuuden vakipaikaltaan ruokapöydän äärestä.
Futuristit villiintyvät. Entä scifiskenen ilonpilaajat?
Esseenautiskelijoiden ja muiden Antti Ahmala -fanien lempilapsi Pontus Purokuru totesi melkein kymmenen vuotta sitten Deus Ex -kyberpunkpelisarjan analyysissaan, että kapitalistinen harvainvalta pilaa kuitenkin kaiken kivan, mitä sinänsä siistillä teknologialla voidaansaada aikaan. Kyberpunk-maailma on väistämättä dystopinen.
William Gibsonin romaani Neuromancer (tai katastrofaalisessa suomennoksessaan Neurovelho) vuodelta 1984 ja hänen kolme vuotta varhaisempi Burning Chrome -novellinsa ovat kyberpunkin perusteoksia. Eeppisen teknoryövärikertomuksensa sivussa Gibson tuli keksineeksi kyberavaruuden, siis internetin ja virtuaalitodellisuuden risteymän, johon kyborgit sujahtavat aivoihin kytketyillä koneilla kuin Matrixissa, johon Wachowskit lainasivat ajatuksen vaivautumatta edes matriisi-sanaa vaihtamaan. Neuromancerin Ratz-baarimikko on aikalaiskuva, jonka kertoja esittelee ”legendaarisen rumana”. Hänen käsiproteesinsa on reistailevaa venäläistä sotilasmallia vailla koristuksia, eikä hän suostu näyttämään hyvältä, vaikka halpa kauneusteknologia sen mahdollistaisi.
Romaani määritti kyberpunkin perusajatuksen tulevaisuuden maailmoista: futuristinen teknologia kulkee aina käsi kädessä turbokapitalismin, varallisuuden keskittymisen ja rikollisuuden lisääntymisen kanssa.
Myös tämän vuosituhannen kyberpunktaide rakentaa tulevaisuudenkuviaan kahdella keinolla: räiskyvillä neonväreillä ja raastavalla segregaatiokuvastolla. Englanniksi ja japaniksi kirjoitettujen mainoskylttien värivalossa hilluu bioparanneltua parempaa väkeä, varjoissa orgaanista roskaväkeä. Muutama teknotukirankoihin sonnustautunut mellakkapoliisi riittää taltuttamaan satunnaisen kapinan.
Tosimaailmassa ainakin Nato kehittää tukirankavahvistettuja supersotilaita minkä ehtii. Scifiväkeä tämä ei yllätä: Deus Exit, Cyberpunk 2077, Blade Runnerit ja muut klassikot ovat mässäilleet vuosikymmeniä hauskoilla ja edistyksellisillä keinoilla, joilla kyborgit voivat teurastaa orgaanisia ihmisiä. Miksi tyytyä aseeseen käden jatkeena, kun se voisi olla käden osa?
Ukrainassa sorvataan kirjoittamisen aikaan aselepoa. Voi olla, että vauraissa maissa Olena edustaa viimeistä orgaanisten sotilaiden sukupolvea.
Minä en käytä edes älypuhelinta. Mitä ajattelen suorituskykyä parantavista aivoimplanteista, lihasvoimaa lisäävistä tukirangoista ja sairauksia parantavista nanoboteista?
Ensinnä: vaikka lännenmunuaisjäkälä, pikkulehdokki ja punasotka kuolevat kohta sukupuuttoon ja ainoan pallomme elinkelvottomat alueet laajenevat päivä päivältä, ja vaikka meillä todella olisi isompiakin huolenaiheita, tulee lajimme runkkaamaan jumalihmisfantasioitaan niin pitkään kuin ehtii.
Toisena: Biomodit on sikasiistejä. Niissä on samaa seksikkyyttä kuin simpukkapuhelimissa. On jotain loputtoman eleganttia siinä, että voi hulauttaa kae ssee
pulan auki vaivattoman oloisella ranneliikkeellä ja vastata puheluun painamatta nappiakaan. Tai että voi tarjota työhaastattelun aluksi optimaalisen lämpöisen hiilikuitukättelyn ja googlata silmänliikkeillään tekoälyn kirjoittamia vastauksia kiperiin kysymyksiin. Eleganttia kuin BBC-Sherlockissa, mutta ilman tarvetta omaan aivotoimintaan.
Kolmantena: Luulen, että hauskimmille ihmisenmuovausteknologioille tulee käymään samoin kuin hyville meemeille. Ne syntyvät yksittäisten nörttien keskinäisestä hauskanpidosta internetin kaatopaikoilla, leviävät meitä korkeakouluopiskelijoita rutkasti nuorempien käyttämillä alustoilla ja kuolevat kauan ennen tätini Facebook-seinää.
Toisin sanoen: Firmat kehittävät teknologiaa ja voittoa tavoittelemattomat hulluttelijat keksivät sille luovempia ja parempia käyttötarkoituksia. Hetken kaikilla on kivaa, mutta lopulta oligarkit löytävät apajille. Ennen niin näppärälle lisätyn todellisuuden silmälinssille käy samoin kuin Instagramin feedille, joka ei ole vuosiin näyttänyt seuraamiasi tilejä, vaan miltei yksinomaan sponsoroituja vaikuttajia ja algoritmin suosittelemia megatilejä. Espalla kävellessä linsseihin ei enää ilmaannu Snapchat-muistoja vuosien takaisesta Mantan lakituksesta tai hupaisaa anekdoottia patsaaseensa ikuistetun Johan Ludvigin tavasta aloittaa aamunsa paukulla. Niiden sijaan näet ikäryhmän, sukupuolen ja viimeaikaisten kulutustottumusten mukaista markkinointisisältöä, mieluiten likeisistä kadunvarren liikkeistä. Biomodatut sormet, jotka näpyttävät tekoälyavusteisia johdantokappaleita kolmen kymmensormijärjestelmän vauhdilla, täytyy käydä korjauttamassa useammin kuin nykyiset älykännykät lahoavat käsiin.
En ole vielä nähnyt oikeaa joukkopakoa sosiaalisen median tai älypuhelinten kurimuksesta, vaikka niistä jaksetaan päivästä toiseen valittaa. Biomodit pääsevät varmaan samanlaiseen pienemmän pahan asemaan: ”en vois elää ilman älypuhelinta / Neuralinkiä / Lensiä / Northsenseä”, sanoo valtaosa niistä, jotka viisi tai kymmenen vuotta aiemmin elivät ilman.
Kuten kaikessa teknologisessa kehityksessä, me kirjallisuudenopiskelijat tulemme iloisesti jahkaamaan pari vuosikymmentä myöhässä. Vasta, kun kaiken maailman insinöörit imuroivat länsimaisen kirjallisuuden kaanonin tajuntaansa tunneissa ja kirjoittavat tekoälyavusteisia kantaaottavia esseitä ekokriittisistä metaforista Iida Turpeisen tuotannossa minuuteissa, tajuamme jääneemme jälkeen. Kirjallisuus jatkaa kukoistustaan eliitin artesaanituotteena, mutta tutkimusta voidaan tehostaa. Muuten ei tule rahoitusta.
Silloin meille käy samoin kuin tukirangoista kieltäytyneille raksaduunareille vuosia aiemmin. Meidät korvataan, jos emme päivitä itseämme kilpakumppaneiden tasolle. Tulevaisuuden kirjallisuudentutkija ilman alan standardi-implantteja on kuin nykyopiskelija ilman läppäriä. Jos teknologia tehostaa tuotantoa, yksilön omille valinnoille ei jää sijaa. Olet joko biojalostettua eliittiä tai työtöntä roskaväkeä.
Tietokoneiden alkuvuosina maailman kovimmat shakinpelaajat haastoivat konepelaajat ja hävisivät aina. Pian he huomasivat, että vaikka kone voittaa yksinäisen ihmisen, taitavan ihmisen ja kehittyneen koneen yhteistyötä ei voita yksinäinen ihminen eikä yksinäinen kone.
ssee
Joitain vuosia menestyksekkäiden vaikuttajavuosikymmenten ja kohtalaisen suositun talk show -uran jälkeen Olenaa alkaa vanhemmiten vituttaa. Miten voi olla, että viisikymmentä vuotta sodan jälkeen hänen selvinneillä taistelutovereillaan ei vieläkään ole edes alkeellisia bioproteeseja? Miksei kukaan kertonut, että aivoimplanttien jalometalleja kaivetaan päiväntasaajan eteläpuolella edelleen biologisin käsin ja alkeellisin hakuin? Mitä kävi maailmanrauhalle, jonka piti seurata robottisotilaiden massatuotannosta?
Haamukättä kutittaa tavalla, jota proteesin raapiminen ei helpota. Olena ei kuollut pari-kolmikymppisenä Euroopan viimeisellä biologisten sotilaiden taistelukentällä. Hän menehtyy unessa kypsällä iällä, elettyään lujaa ja nähtyään yksin enemmän mullistuksia kuin kokonaiset sukupolvet ennen häntä.
Viimeisillä hetkillään hän ei osaa enää sanoa, onko maailma täysin muuttunut vai ihan samanlainen kuin ennen. ✳
SPARTALAISIA OLYMPIASTADIONILLA OSA 1
Tiia Porkka
VAATIMUKSEMME
1. Asumisen tuista ei saa leikata. Kaikkien opiskelijoiden toimeentulon edellytyksiä tulee parantaa!
2. Ei lukukausimaksuja kenellekään!
3. Opiskelijoiden mielenterveyspalvelut on turvattava!
I PÄIVÄ PÄÄTTYY, PUTKISTO PETTÄÄ
26. heinäkuuta 2023 yläkerran naapurini jätti vahingossa keittiön hanan auki vesikatkon ajaksi ja lähti muina meikäläisinä töihinsä. Hanasta olikin yhtäkkiä alkanut tulla vettä. Vedet satoivat vuokrayksiöni katosta läpi saavista kaataen. Kun huoltomiehet saapuivat paikalle, ensiarvio oli se, että hanan oli täytynyt valua päivätolkulla. Lopulta keittiön pesualtaan pohjalta, viemäriaukon päältä, löytyi lautanen. Minä ja kotini kastelija seisoimme kerrostalon edustalla tuijottamassa toisiamme silmiin, ilmeisen kodittomina, hysteeristä shokkinaurua yhteistuumin käkätellen.
Kamat piti äkkiä saada pois sieltä kämpästä (varastoon), ettei vuokranantaja ala köyhtyä. Kesän vietin kissoineni faijan mökillä, poissa sivistyksestä. Asuin syyskuusta joulukuuhun saakka vakuutusyhtiön sijaisasunnossa, kammottavassa, syrjäisessä murjussa. Syyskuun alussa kissani pamahti paksuksi kaiken tämän päälle ja alkoi syödä minua konkurssiin. Niiden täytyy syödä lähes kokoajan, jotta pentujen alkiot pysyvät hengissä. Olimme kodittomia, vaan emme kadulla.
1 Helsingin Sanomat (2023) 'Joukko opiskelijoita leiriytyi Helsingin yliopiston päärakennukseen', Helsingin Sanomat, 19. syyskuuta. Saatavilla: https://www.hs.fi/pkseutu/art-2000009864397.html
19.9.23 olin metrossa matkalla päärakennukselle teologian luennolle (Kärsimys, pahuus ja kuolema), kun metron uutisnäytölle ilmestyi HS-kirjoitus ”Joukko opiskelijoita leiriytyi Helsingin yliopiston päärakennukseen”¹. Leukani lävähti metron lattiaan. Kun talsin portaita ylös, päärakennuksen aulassa oli telttoja, mattoja, makuupusseja, kylttejä, banderolleja, opiskelijoita kuin spartalaisia Olympiastadionilla. Jokainen heistä Spartacus. Istuin luentosalissa kuuntelemassa sitä huutoa. ”Jotain siellä huudetaan, mutta eipä oikein saa selvää suljetun oven läpi”, totesi teologian luennoitsija hymyissä suin.
II BARRIKADILLE
Rehtori Lindblom kiirehti paikalle heti 19.09.2023 kertomaan olleensa asioiden tiimoilta yhteyksissä vaikka minkälaisten tahojen kanssa, ja että teemme yhteistä työtä. Hän tuli paikalle, kun kuuli, että istumme vestibyylissä rauhassa. Hän tuli silti, vaikka ilma oli aika raskas siellä sinä päivänä. Hän oli lukenut sinä aamuna Hesarista, että opiskelijoiden tuki-indeksiä ollaan jäädyttämässä. Nyt oli mietintämyssyssä, miten yliopistot vastaisivat siihen, että (takellellen:) samaan aikaan heille on tulossa entistä rankemmat linjaukset siitä, että opinnot olisi suoritettava määräajassa, 3 + 2 vuodessa². Näiden kahden seikan yhdistyminen samaan aikaan oli hänen mukaansa suurin uhka, ja psykologina hän oli huolissaan siitä, miten nämä toisilleen lomittaiset kiristykset vaikuttaisivat opiskelijoiden hyvinvointiin ja yhteiskunnan palvelemiseen. Yhteiskunnan, jossa tapahtuu samaan aikaan ilmastotuho ja Venäjän hyökkäyssota. Viimeinen kommentti, jonka hän halusi sanoa, oli se, että heillä [Helsingin yliopistolla] oli täysi nollatoleranssi kaikenlaiseen rasismiin ja
syrjintään, perustuen yhteisöllisyyden periaatteeseen, yhteen Helsingin yliopiston neljästä perusarvosta (vapaus, totuus, sivistys, yhteisöllisyys). Sen eteen he tekevät joka päivä töitä myös. Opiskelijat vastaavat:
”[--] Tätä työtä on jo tehty, se on tärkeää, kiitos siitä. Mutta haluamme yhä, että tätä jatketaan painokkaasti. Sillä tilanteessa, missä esimerkiksi asumistuista ollaan leikkaamassa, me emme kohta enää asu niissä kodeissamme, vaan olemme sitten pysyvästi täällä, jos mahdollisuuksia siihen ei ole. Tai jos opiskelijoihin kohdistuvat indeksijäädytykset toteutuvat, olemme jälleen siinä tilanteessa. Joten todella, sekä itsemme että yliopiston parhaaksi, toivomme, että seisomme nyt näiden vaatimusten takana.”
Lindblom painaa päänsä ja hipsuttelee pois eikä tule enää takaisin.
"YLIOPISTO KUULUU MEILLE!"
"YLIOPISTO ON VALLATTU!"
Tässä vaiheessa pidettiin muutaman tunnin välein yleiskokouksia, joihin kuka tahansa saattoi osallistua. Valtauksen organisaatiorakenne oli avoin ja horisontaalinen tarkoittaen sitä, ettei mitään “johtavaa” elintä ollut, kuka tahansa asianomainen sai osallistua ja että kaikki päätökset tehtiin konsensuksessa. Konsensus tarkoitti sitä, että ratkaisu sopii kaikille: ei esimerkiksi äänestystä, jossa enemmistö päättää muiden yli. Ei ollut puheissamme “minää”, oli “me”.
Ensimmäisen päivän aikana kehiteltiin suunnitelmia, kerättiin yhteyksiä, mesenaatteja, määriteltiin tavoitteita ja vaatimuksia. Meillä oli realistiset
2 @opiskelijatleikkauksiavastaan (2023) 'Helsingin yliopiston rehtorin puhe valtaajille' [Instagram-reels]. Instagram, 19. syyskuuta. Saatavilla: https://www.instagram.com/reel/ CxXasuBg0NQ/?igsh=MTU1NzlndGpzc2QxZw==
edellytykset odottaa yliopistolta virallista, julkista kannanottoa opiskelijoiden aseman puolustamiseksi. Valtaus olisi päättynyt siihen, sellainen oli konsensus. Kokouksissa puhuttiin vuorotellen ja keskenämme samanarvoisina. Neuvottelijamme neuvottelivat yliopiston kanssa. Muutamat poikkeusyksilöt henkilökuntien joukosta tukivat meitä esimerkiksi ostamalla cateringfirmoilta valtaukselle ruokaa. Koska kotonani oli raskaana oleva kissa, minä menin valtauksen ensimmäisenä iltana yöksi “kotiin” nukkumaan. Soitin ystävälleni, ja hän lupasi tulla ruokkimaan seuraavaksi päiväksi ja yöksi sitä pikku vauvamahaa.
Seuraavana päivänä minulla ei ollut luentoa, mutta saavuin aamusta valtaukselle haistelemaan sitä raskasta ilmaa. Yleiskokouksessa minua olivat vastassa väsyneet, nälkiintyneet naamat ja kivilattian runtelemat kehot. Osa halusi aivan oikeutetusti lähteä kotiin. Kiitin väsynyttä väkeä apatian vastaisesta taistelusta ja sukupolviemme (Z:t ja millenniaalit) ravistelusta. Huominen enää! Näin he tunnistivat minut omakseen, ja otin pestini vastaan. Päätettiin selkeällä konsensuksella toistaiseksi jatkaa. Sovittiin vuoroista, vapaaehtoiset jäisivät päärakennukselle nukkumaan. Ja meitä riitti mukavasti, minä omieni joukossa sinä yönä, yhtenä noin neljästäkymmenestä.
Avoimet ovet tarkoittivat valtauksella ties millaista hiihtäjää, mielenosoittajaa, poliitikkoa ja esiintyjää, kaikki halukkaita ja tervetulleita. Oli vilkasta. Minulla oli opiskelijahaalarit, sohvatyyny, makuupussi ja hammasharja mukanani. Istuin auringossa päärakennuksen portailla jonkun aika suloisen historianopiskelijattaren kanssa, ja hän puhui minulle melodisella äänellä toivosta ja valtauksen tyttöjen iltarutiineista. Miten suloista oli ollut ensimmäisenä yönä, kun tyttöjen vessaan kokoonnut-
tiin yhdessä suorittamaan ihonhoitorutiineja. Puhuin myös erään Viikin kampukselta tulleen, ranskalaisen vaihto-opiskelijan ja hänen kumppaninsa kanssa vaihtareiden kokemuksista ja oikeuksista, joita valtauksella kaiken muun ohella puolustettiin. Hekin olivat niin kertakaikkisen toiveikkaita kaikesta huolimatta. En käsittänyt vieläkään, että jokin osa siitä oli jo ehtinyt tarttua minuunkin. Päivällä, eräs omana aikanaan (lähes tasan 12 vuotta aiemmin) Cardiffin vallannut vanha tuttuni osti minulle paljon kaivattua lounasta. Hän kyseli päärakennuksen kuulumisia ja piti kuulemastaan. Suunnitteli samalla seuraavan päivän puhettansa meille eikä pitänyt neuvojaan sisällään. Päivän mittaan päärakennuksella pidettiin kokouksia kokousten perään. Illalla päärakennuksen naistenhuoneessa oli ohjelmassa sitä luvattua ihonhoitoa ja hampaidenpesua. Levitin makuupussini vaatenaulakkojen väliin. Se väli siinä oli minun paikkani.
Nukuin noin kaksi tuntia. Seuraavana aamuna heräsin aivan uskomattoman kipeässä ruumiissa ja sen myötä nujerretussa mielialassa. Myös Rehtori Lindblom oli omalla tahollaan nukkunut yön yli ja kiitellyt vuolaasti hallitusta mediassa tohtoripilottien rahoituspotista, josta euroakaan ei päätynyt yliopistojen perusrahoitukseen (kuten Li myöhemmin mainitsi puheessaan meille). Hengailin koko päivän kokouksissa, joissa esimerkiksi valtauksen selviäminen oli yksi puheenaiheista. En syönyt niin paljoa kuin olisin tarvinnut, koska padat alkoivat tyhjentyä ja vaihtua linssisipseihin ja leipään. Itkin sille ranskalaiselle vaihtarille, kollegalleni kommunikaatiotiimissä, kipeää kehoani ja toisaalla raskaana olevaa, nälkäistä kissaani. Hän armahti minut nukkumaan taas vaihteeksi omassa sängyssäni; ”If you cannot stay [the night here with us], that is not a problem. There will be others.”
3 Iltalehti (2023) 'HY:n valtauksessa puhunut rehtori kiittää hallitusta', Iltalehti, 20. syyskuuta, klo 16:38. Saatavilla: https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/441be054-03e1-432e-a1f9-42dbe0b3d96b Helsingin yliopisto (2023) 'Rehtori Sari Lindblom: Budjettiriihen tulos vahvistaa TKI-toiminnan edellytyksiä merkittävästi', Helsingin yliopisto, 20. syyskuuta. Saatavilla: https://www.helsinki.fi/fi/ uutiset/tiedepolitiikka/rehtori-sari-lindblom-budjettiriihen-tulos-vahvistaa-tki-toiminnan-edellytyksiamerkittavasti
4 @opiskelijatleikkauksiavastaan (2023) 'Li Anderssonin puheenvuoro Helsingin yliopiston valtauksella' [Instagram-reels]. Instagram. 27. syyskuuta Saatavilla: https://www.instagram.com/reel/ CxsHhweNrak/?igsh=OTJvN3R3aDJ1aHQz
Hän katsoi minua, ja hymyili toverillisesti sen sanoessaan. En ole koskaan ilahtunut niin paljon siitä, etten ole millään muotoa korvaamaton.
Kallion lukion opiskelijat perustivat ensimmäisen tukivaltauksen sinä päivänä, 20.09.2023. ”Rahat kuuluu meille, ei porvareille!”. Kallion lukiolaisia käytiin päärakennuksen valtauksen toimesta tervehtimässä. Turun yliopisto liittyi heti perässä kuoroon laulamaan, sitten Taideyliopisto.
III VALTAUS JATKUU
Torstaina 21.09.2023 yleiskokouksessa päätettiin ja ilmoitettiin, että valtaus jatkuu, ja sillä selvä. Samana päivänä kommunikaatiotiimistä erkaantui kahden ja puolen hengen outreach-ryhmä (se vaihtari ja minä), joka alkoi avata yhteyksiä kolmella eri kielellä muiden kampusten, niiden opiskelijajärjestöjen ja valtauksen välillä, jotta päärakennuksella kipuja kärsivälle valtaukselle saataisiin lisää väkeä. Samana päivänä myös Aalto-yliopisto perusti oman valtauksensa. Tämä viimeistään oli se piste, jolloin yleiskokouksessa julkilausuttiin, että emme voi vielä lopettaa päärakennuksen valtausta. Seuraavana päivänä selvisi, että osa sähköposteistamme eksyi jostain kumman syystä roskapostikansioihin, ja viestiä jouduttiin viemään muita reittejä. Myös fyysisessä ominaisuudessa, apostolinkyydillä. Soihdut oli sytytetty, ja ne halukkaat HY kampusten opiskelijat, jotka eivät saapuneet päärakennukselle, alkoivat perustaa omia valtauksiaan. Mikään kutsu ei jäänyt vastaamatta, valtauksella ja kokouksissa vallitsi voitonriemu. Joka päivä oli uusia puhujia, joka ilta (ohjelmatiimin ansiosta) uudet bileet.
Viikonloppu kuluikin mukavasti valtaillessa. Maanantaina 25.09.2023 liittyivät Oulun yliopiston, Tampereen yliopiston sekä -korkeakouluyhteisön, Jyväskylän yliopiston, Viron taideakatemian, Lappeenrannan korkeakoulujen (LUT&LAB), Lapin yliopiston, Turun Puolalanmäen lukion, Töölön lukion, Metropolian Arabian kampuksen, Haaga-Helian Pasilan kampuksen sekä Itä-Suomen yliopiston Joensuun kampuksen opiskelijat joukkoomme omilla valtauksillaan. Päärakennuksen yleiskokouksissa riemuittiin jokaista uutta valtausta erikseen!
Tiistaina 26.09. vallattiin Helsingin yliopiston Kumpulan ja Viikin kampukset, joita olimme muiden muassa sähköpostilla ja apostolinkyydillä tavoitelleet. Päärakennukseen laadittiin saavutettavuus-/ esteettömyystiedot, jotka yliopiston olisi pitänyt itse jo vuosia sitten tilata. Myöhemmin (circa 21.02.2024) ne yritettiin yliopiston toimesta ostaa, vaikka eivät ole olleet myytävinä, nyt tai koskaan. ✳
H istoriikki
Paikkani. Kuva: Tiia Porkka
MEKSIKOLAINEN UUNIMAKKARA, L, [S], G
Pyry Kinos
Kultakuorepyöryköitä ja lime-korianteriremouladea
Punajuuripyöryköitä ja tanskalaista remouladea
Harissapyöryköitä & Granaattiomenasalsaa
Kvinoa pyöryköitä & Tsatsikia
Italialaisia kasvispyöryköitä & paahdettua fenkoli-tomaattikastiketta
Vegejauhispyöryköitä & limonellokastiketta
TexMex-siemenpyöryköitä ja Louisana-kastiketta.
TexMex-siemenpyöryköitä lämpimässä salsakastikkeessa
Palak paneer Fetalla
Kimchikeittoa Luomutofulla
Peas of Heaven bolognese
Pyttipannu Peas of Heaven
Ateriatukeen oikeuttavan opiskelijakortin omaavat opiskelijat aterioivat hintaan vegaanilounas 2,85€
Lohikiusaus
Rapea kalaleike & Thousand island -kastiketta
Rapeaaa lime-korianteriturskaa & lime-dippiä
Tempurapaneroituja kalapaloja& Appelsiini-remo
Dijonin kanaa. Kievinkanaa. Kanaburger Korean twistillä.
Cajun broilerinuijat
Pizza Sticky Bbq härkapu & jalapeno
Sticky BBQ Fermentoitu härkäpapu Bowl
Vegan Larb Gai Bowl
Makeantulinen Seitan Bowl
Vegaaninen stroganoff
Nyhtökaurastroganoff
Vegaannen "Nduja" pizza
Meksikon Härkäpapu chilipata
Mosambikilainen pähkinä-kikhernepata
Toscanalaista papukeittoa
Marokkolaiset kasvispihvit & Chermoula-kastiketta
Karibian kasvispihvejä & mango-ananassalsaa
Vebabia. Puoloffee. Chili con Unlimited Jauhis.
NELJÄS LUKU ROMAANIKÄSIKIRJOITUKSESTA RAFAEL
Tony Moberg
TAVOITTAMATON RATKAISU
Vähitellen hän oli tottunut keväisen huonovointisuutensa ylettömiin kipuihin. Välinpitämätön asenne auttoi hyväksymään kivun ja sydämen lyöntejä kiihdyttävät pilkkahuudot.
Rafael retkotti viidettä päivää tuolinsa töhryisissä pehmusteissa. Uppoutuneena kahvitahrojen, veriroiskeiden ja paperiroskien vastenmieliseen mereen. Suurimman osan ajastaan hän ajatteli kuolemaa. Sen kivuista vapauttavaa ominaisuutta välittämättä lainkaan internetin masentuneiden tavanomaisesta vastalauseesta; perheesi kyllä suree ja kyllä sinusta välitetään. Koska millään muiden välittämisellähän ei ollut piiruakaan arvoa, jos jokainen olemassaolon sekunti oli sietämättömän tuskan ja häpeän peittelemä.
Oli harkitsematonta neuvoa masentuneita yhtään mitenkään, pakonomaiseen päihteiden käyttöön langenneita ollenkaan. Niin käpertyneitä itseensä he olivat. Kyllä hänellä oli käsitys, miten kuuluisi elää, että teoriassa olisi mahdollisuus herätä aamuisin silloin tällöin tyytyväisenä, jos tekisi oikeita ratkaisuja. Koska kyllä hän tiesi, että oli olemassa vaihtoehto. Mutta se kuoppa, johon Rafael oli kaivautunut, oli jo niin kamalan syvä ja hän hukkui tekosyihin sekä valtaviin velkoihin. Ne estivät työnteon. Rafael hukkui länsirannikolla sattuneisiin häpeällisiin tekemisiin, oikeusistuimen lähettämiin pienellä rivivälillä kirjoitettuihin tuomioihin, suruun hajonneista ihmissuhteista. Hän tukehtui aineen himoon ja vihaan miettiessään mitä niljakkaimpia temppuja huijata rahaa perheeltään ja viimeisiltä yhteyttä pitäviltä ystäviltä. Mutta kiitollinen Rafael oli siitä, että aine saastutti hänet vasta aikuisella iällä. Sen vuoksi hän uskoi välttyneensä monelta kauhulta, monelta iljettävältä teolta.
Älkää olko huolissanne, Rafael huudahti syvältä tuolistaan. En minä mitään itselleni tee, älkää peljätkö. Ei minusta ole miestä sellaiseen, kokeiltu on.
Hän otti kirjahyllystä esiin haalistuneen kirjekuoren kymmenenvuoden takaa, veti esiin laboratorioteknikon valmistumistodistuksen. Tuota kuoreen sullottua paperia määrittivät ennen kaikkea mitä parhaimmat arvosanat sekä kiit-
tävät palautteet ruokavirastossa toteutetulta harjoitusjaksolta. Rafael muisti perehdyttäjänä toimineen tiukkasanaisen naisen lausahduksen, että olet kyllä mies paikallaan mutta vielä keltanokka. Tuo määrittely keltanokaksi oli viiltänyt hänen muistinsa haavoittuvia pintoja ja pelkkä propanolin tuoksu riitti herättämään kuvat hetkistä valtavassa seitsenkerroksisessa virastorakennuksessa. Kyllä hän vuosia oli mies paikallaan, jos puhuttiin analytiikasta mutta itsevarmuus romuttui siihen epäonniseen synteesiin, jonka kaiken järjen mukaan olisi pitänyt onnistua sillä tuntimäärällä, jolla hän sen pariin vihkiytyi.
Rafael laski kirjekuoren pöydälleen ja veti esiin suuren punaisen, tuhatsivuisen teoksen, joka koostui Senecan kirjeistä Luciliukselle. Yhdessä kirjeistä Seneca kuvaili, kuinka itsemurha oli perusteltavissa.
Se olisi ainut rehellinen teko. Ainut todellinen päätös todellisuutta vastaan, joka ei tuntunut tarjoavan kolmekymmentä vuotta pitkälle elämälleni enää muuta kuin veriteitse tarttuvia sairauksia, lisääntyvää kurjuutta itselle ja läheisille sekä kuluja yhteiskunnalle, jota en todellakaan halunnut tilanteesta syyttää, koska jos jollain oli ollut kaikki edellytykset kelpo elämään, niin minulla.
Vanhemmat olivat hukuttaneet Rafaelin lahjoihin ja rakkauteen lapsena. Ehdottomaan rakkauteen koska hän muisti hetken, kun itki 11-vuotiaan lapsen surujaan isälleen ymmärrettyään, että homoseksuaalisuus ei välttämättä taannut ehdotonta hyväksyntää kaikilta. Hän muisti itkeneensä isälle, rakastaisiko se häntä, vaikka hän olisi homo. Ja totta kai, isä sanoi silloin ja sulki hänet halaukseen. Myöhemmin hormonit kertoivat hänelle, että tissejä ja peppuja, että ei siinä, mutta nuo isän sanat hän muisti.
Siinä samassa mielen valtasivat jokapäiväiset väärinkäsitykset, hetkelliset vihantunteet sekä molemminpuoliset sikamaisuudet. Hän muisti kuinka isä retkotti rauhoittavien lamaannuttamana nojatuolissaan heidän asuntonsa nurkassa horisten ties mitä outoa mongerrusta kuunnellen youtubesta Estonian uppoamisnauhaa. Radiotallenteessa kapteeni selitti viron kielellä tilanteen vakavuutta. Siinä isä retkotti silloin viinapullo pienellä sivupöydällä, sukattomat jalat rahilla, silmät lasisina ja poissaolevina. Rafael muisti seisseensä toisella puolen menneisyyden olohuonetta. Välinpitämättömänä teininä, pettyneenä mutta sen syvempää tunnetta kuin lievä alakulo hän ei kyennyt muististaan palauttamaan.
Tuo taipumus addiktiiviseen käyttäytymiseen oli peritty, kulki heidän suvussaan, ja mielen läpäisi kuva isästä raivoamassa Rafaelin löydettyä lääkekaapin tulehduslääkepinojen taakse haudatut diapamit. Noiden vaaleanpunaisten, pienten, numero kymmenellä kaiverrettujen nappien syleilyssä hän oli oppinut nauttimaan pehmustetusta todellisuudesta.
Kaikista epämiellyttävistä lapsuuden hetkistä huolimatta Rafael rakasti isäänsä. Viime vuodet olivat vakavoittaneet heidän välinsä. Rafael tiesi ettei saisi ikinä anteeksi sitä, että myi isän playstation nelosen. Kyse ei ollut niinkään laitteen arvosta kuin periaatteesta.
Tuo pelikonsolin myyminen luvatta ei ollut ainoa iljettävä asia, jonka törkeisiin tekoihin ajava aineen himo oli aiheuttanut. Hänen kykynsä vaikuttaa omiin tekoihinsa oli niin rapistunut, että hän sääli itseään eniten siksi, että kaikesta kurjuudesta huolimatta, hän ei löytänyt voimia viedä henkeään.
Hän sääli itseään koska ei ollut pystynyt pudottautua narun varaan ensim-
mäisten ja hirveimpien harhojen aikana. Silloin kun oli uskonut jokaisen varjojen kuiskaaman asian osaksi meidän kaikkien yhteistä todellisuutta. Rafael ei ollut kyennyt keräämään riittävän monipuolista apteekkia itsensä ikuiseen uneen saattamiseen, ne kerrat päättyivät aina levollisiin ja pitkiin yöuniin. Isältä lahjaksi saatua veistäkin hän oli vain tuijotellut, laskenut sen pitkittäin käsivarrelleen, pidellyt sitä lopulta hetken leuat kalisten kaulansa kalpealla iholla. Hänessä ei ollut miestä avaamaan kehonsa isoja valtimoita, koska veri pelotti.
Tuo hävetti eniten, koska Seneca joka oli kaksituhatta vuotta sitten kirjoittanut hänen elämänsä ohjeet, sanoi tosimiehen voivan aina päättää leikkinsä. Punaisessa niteessä luki, kuinka Cato avasi vatsansa terällä, ja avustajat tunkeilivat pelastamaan suurta puhujaa, joka työnsi heidät etäälle ja veti kädellä suolensa uudestaan ulos, koska oli päättänyt ajan tulleen.
Eniten Rafael pelkäsi, ettei turtuisi kurjuudelleen, että itsemurhan pohtiminen tulisi jatkumaan kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Selkäkivut pahenisivat ja pusikoiden äänet jäisivät pysyviksi, koska sen hän tiesi jo lukuisten kyynelsilmäisten yritystensä vuoksi, että miestä hänessä ei ollut täältä itse lähtemään.
Hallitakseen sydämensä yli vuotavan synkkyyden Rafael tarttui kynään. Pöytänsä ääressä hän kirjoitti, jotta ymmärtäisi rappionsa juurisyyt. Hän kirjoitti, miltä nyt tuntui, missä oli totuus ja mitä seuraavaksi. Paperille loihditut vastaukset johdattivat hänet tutun ja useasti liuskoille kuvailemansa todellisuuden ääreen: Ikinä hänellä ei tulisi olemaan jauhoa tarpeeksi, ikinä enää hänen päänsä ei tulisi kestämään neulan kärjestä purkautuvaa dopamiinin kaatosadetta. Ainut jäljellä oleva ilo oli karkaavat kuun alun päivät. Kaksi päivää puhdasta euforiaa, kaksi päivää varjojen puhtaita kauhuja, kaksi viikkoa tuskallista todellisuuden selvittelyä. Kiusallisia soittoja perheenjäsenille, jos tulisi syömään. Äidiltä kissoista kyselemisiä, että miten se paksuposkinen voi koska yhdessä näyssä sen silmät kiiluivat tyhjinä. Puoliksi poltettujen sätkien tonkimisia tuuletusparvekkeen tumppikasasta. Noita surullisia ja haikeamielisiä aamusavuja.
Rafael näki kaiken koruttomina lauseina paperilla, näki saman suljettujen silmiensä pimeydessä. Itki silmät avattuaan kirkon mainoskalenterille, joka kertoi, että toukokuu on vasta puolessa välissä. Hän piirsi väsyneen rastin sunnuntai kuudestoista kohdalle, haistoi päänsärkynsä läpi permanenttimusteen, näki auringon käyvän tuossa tummassa pigmentissä.
Röhnötettyään tunteja paperiarkkiensa yllä hän siirtyi lopulta makoilemaan sänkynsä junaraiteille ja lähestyvä tukipäivä näyttäytyi mielikuvana pendolinosta, joka osuessaan jysäyttäisi hänet kärsimykseen ja nautintoon. ✳
RUNO
Kalle
Lähteenkorva
köytetty jeesus ylittää vatikaanin italialaisten fasistien avustamat saksalaiset ratsaavat koko korttelin
osoite on via castelfidardo, 31, 00185 roma rm, italia ulkona haisee kusi ja ympäristössä on onnettomia ihmisiä
ne miehet peilaavat itseään näyteikkunoiden säteisiin ja satavuotiaiden talojen seinien takana naisista älykkäimmät juottavat miehensä humalaan ennen kuin rakastuvat
öisin raitiovaunut alittavat vanhan sillan harvemmin ja tuhannet pikkulinnut kohisevat pinjoissa kuin sirkat
aamunkoitteessa vapahtaja lopultakin lasketaan pietarinaukiolle ja samalla vuosisadat vain jatkavat kulumistaan
Maiju-Sofia Pitkänen: Ehkä kaikki särkyminen Aviador, Helsinki 2025. 140 s.
EDESMENNEEN KOTIMAISEN KIRJALLISUUDEN
OPISKELIJAN
MAIJU-SOFIA PITKÄSEN KIRJALLINEN
PERINTÖ
JATKAA ELÄMISTÄ
Anni Katajapuu
Maiju-Sofia Pitkäsen (1991-2021) runokokoelma Ehkä kaikki särkyminen on julkaistu. Postuumisti ilmestyneen teoksen toimittivat sisko Kukka Pitkänen ja runoilija Vilja-Tuulia Huotarinen, ja se on Aviadorin kustantama.
Maiju oli kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja toimi Käkriäisen päätoimittajana vuosina 2017-2018. Kirjoittaminen ja lukeminen olivat olennainen osa Maijun elämää: Käkriäisen ohella hän kirjoitti muun muassa Nuoreen Voimaan ja työskenteli toimittajana Porvoossa. Runous oli kuitenkin hänelle ensisijainen kirjoittamisen muoto ja itseilmaisun väline. Käsikirjoituksia oli useita, ja lähipiiri odotti, milloin Maijun esikoisteos ilmestyisi. Maijun elämä kuitenkin päättyi traagisesti ennen kuin teos näki päivänvalon.
Kun tieto Maijun kuolemasta saavutti perheenjäsenet, Kukka Pitkäsen yksi ensimmäisistä ajatuksista oli, että Maijulta jääneet käsikirjoitukset, runot, muistiinpanot ja muut tekstit olisi saatava talteen. Hän päätti ottaa vetovastuun tekstien etsimisestä ja kokoamisesta. Lopulta muistikirjoista, tietokoneelta ja puhelimen muistiinpanoista löytyi yli viisisataa runoa. Valtaosa runoista löytyi käsinkirjoitettuna lukuisista vihkoista, joita Maiju kantoi aina mukanaan.
Alan opiskella huoneita, mitä niissä on sisällä
Pitkänen luki kaikki siskoltaan jääneet runot ja kirjoitti puhtaaksi ne, joiden arveli olevan julkaistaviksi tarkoitettuja. Maiju oli jo eläessään lähettänyt runojaan Vilja-Tuulia Huotariselle luettavaksi, joten Pitkänen otti yhteyttä Huotariseen, joka lupautui avuksi Maijun runojen läpikäymisessä. Vuosien 2023 ja 2024 aikana Pitkäsen ja Huotarisen yhteistyöllä Maijun runoista syntyi Ehkä kaikki särkyminen -teoksen käsikirjoitus.
Avidor kiinnostui valmiista käsikirjoituksesta ja otti teoksen kevään 2025 julkaisuohjelmaansa. Osa runoista haluttiin säilyttää alkuperäisessä, käsin kirjoitetussa, muodossa. Pitkänen kertoo, että kustannusprosessissa käsikirjoitus ei vaatinut suurta editointia, ja kaikki runot ovat teoksessa sellaisenaan kuin ne Maijulta jäivät. Vaikka teos on Kukka Pitkä-
sen ja Vilja-Tuulia Huotarisen toimittama, Maijun läsnäolo tuntuu kuin hengitykseltä sivujen läpi.
Siskoksilla oli ollut haave runoilijan ja kuvataiteilijan yhteistyöstä kirjojen parissa. Kukka Pitkänen työskentelee tekemällä monenlaista taidegrafiikkaa ja piirtää. Hänelle oli tärkeää saada suunnitella ja toteuttaa Maijun kirjan kansikuva. Kirjan kannessa on valkoisia kissankelloja sekä oikeita kasveja skannattuna kerroksittain violetilla pohjalla. Lisäksi jokaisen osaston alussa on vedostamalla painettuja kasveja. Kannen kissankellot on poimittu siskosten lapsuudenkodin läheltä Askolasta, ja niiden merkitys liittyy Maijun kirjoittamiin sanoihin lumen keskellä kukkivasta kissankellosta runoilijuuden symbolina. “Jos olisin runoilija, kirjoittaisin kissankelloista”, Pitkänen muistaa siskonsa joskus sanoneen.
Unessa minut herätetään lapsena vihdoin, olen kävellyt väärään suuntaan, niin monta kertaa että on vaikeaa päättää missä on minulle taivas
Ehkä kaikki särkyminen jakaantuu neljään eri osastoon, ja teoksen lopussa ovat Kukka Pitkäsen ja Vilja-Tuulia Huotarisen kirjoittamat jälkisanat. Runot ovat peräisin vuosien ajalta, mutta Pitkäsen mukaan kirjan viimeisen runon Maiju on kirjoittanut vain joitain viikkoja ennen kuolemaansa ollessaan Valamon luostarissa työskentelemässä: “Veteen saneltu rauha / kirjoitan kun kävelen”.
Ympäristön ja oman kokemuksen välinen suhde tiivistyy lyhyissä runoissa. Kukan mukaan tällaisia syntyi Maijulta vaivattomasti. Mukana on myös ilmaisultaan vyöryvämpiä tekstejä, joissa erityisesti äitiyteen liittyvät tunteet ja suhde omaan lapseen ovat läsnä. Runoista välittyy rakkaus ja lapsen kehittymisen ja kasvamisen aikaansaama ilo.
Osa Maijun runoista oli maaliskuussa esillä Aviadorin Kulttuurikulmassa pidetyssä näyttelyssä. Lisäksi sirkus- ja tanssitaiteilija Heidi Miikki on työstämässä Kuiskaustarina-nimistä vertikaalitanssiteosta Maijun runojen pohjalta. Maijun runot ovat jääneet elämään ja ehkä niitä nähdään vielä osana muidenkin taiteilijoiden teoksia. ✳
VÄKI_SIN, MATKAPÄIVÄKIRJA
56. TAMMIKUUTA 2023
REISSULTA TIKKURILA-KORSO, K-JUNA
Lele Kauppila
Ai haaveita? Niiku mulla, elämästä? Parisuheest? Öö ei varmaan. Tai, oon mä haaveillu joskus. Mut enemmän mä vaan käyn neuvotteluita itteni kanssa, ja muiden. Jatkuvasti. Niiku että voinko mä joustaa tästä. Haluanko mä tätä oikeasti. Oonko mä onnellinen, vaadinko mä liikaa, pelkäänkö vaan sitoutua ja olla samanlainen. Oonko mä vaan valinnut olla vaikee. Tai et ehkä oon liian nuori tai en oo tavannu sitä oikeeta tai tyydy mihinkään tai etin jotain täydellisyyttä mitä en voi saada. Ja et oon ite vaan tehny onnellisuudesta mahdotonta ku en suostu olee tyytyväinen jos joku kiva osuu kohdalle ja kohteliski hyvin ku haluun aina vaan enemmän vaikeuksii ja taisteluita.
Joo, oon silleen ollu virheellinen jo aika pitkään. Mut kyl mä oon antanu periksikin. Muille. Miehille, äidille, ex-tyttöystävälle. Enimmäkseen itelleni, koska se tulee vähän niiku kaupan päälle jokasessa tommosessa diilissä jossa oon sopinu et en enää joustais ja joustan silti.
Että joo sovitaan vaan et ei olla mitenkää tilivelvollisia tässä. Mut kyllähän mä joka kerta annan seksiä kun me tavataan. Koska oon niin ihana. Ja niin siis että sä haluat tavata useammin kun kerran kuussa ja on multa vähän töykeää etten oikeen muka ehtis koska onhan mulla kalenterissa vapaita iltoja jolloin ei oo mitään sovittua menoa ja mun kanssa on aina niin kiva olla. Okei. Joo sopii. Et kylhän sä voit olla hetero. Ei sun tartte aatella ettet ois koska enhän mä oo mieskään. Kunnolla. Tai silleen et en mä tarvii mitään erikoista sanaa ja jos mulla on pillu niin sä voit vaan olla sanomatta mitään ja aatella et oisin nainen et sun ei tartte kelaa et oisitki ehkä homo. Tai siis lesbojahan me oltiin. Ja seki tuntuu sentää paremmalta, olla lesbonainen ku olla heteronainen. Mut ei oteta tästä mitään paineita. Ei meiän tarvii laittaa mitään nimiä ja termejä tälle. Tää on joku sellanen suhde millasta ei oo oikeesti. Saadaan panna muita mut ei rakastua. Paitsi jos rakastutaan ei saada panna. Sovitaan et jos en pyydä et mä voisin olla jotain muuta nii sä voit aatella musta mitä haluat. Ihan vapaasti vaan. Sovitun mukasesti mennään.
Onko tosiaan, että on helpompi sopia olevansa ei mitään kuin sopia olevansa muidenkin kuin yhden(-lainen).
Entä millanen on sun unelmatulevaisuus?
Mä oon kasannu mun oman ehdoista ja poikkeuksista. Voin suostua tällaseen jos tää toteutuu. Voisin hyväksyy x jos saisin olla y. Voisin luopuu tästä tai tosta jos en olis enää niin tällanen. Tai jos sä olisitkin sellanen. Mun vapaus vois ulottuu johonkin ja sitte se loppuis. Ei vaan oo realistista elää ilman kompromisseja. Mun suhde tai perhe vois olla ehkä myös normin mukanen jos mun identiteetti muuttuis niin paljon et en tunnistais itteäni tai oisin niin murskattu et musta ei ois mitään jäljellä.
Tai normi oiski.
ps. siitä mä haaveilen et voisin vaik elää täällä ja jotenki voida ehkä hyvin ja siitä mä haaveilen et tää tammikuu ei ois kestäny jo jotain viittäkyt päivää ja oisinpa ees ehtiny aiempaan junaan ja näkispä mun tapaamat ihmiset mut ilman et mun täytyy luopuu itestäni ja sit mulla on jotain salaisii ja semi hauraita haaveita myös joissa mul on vapaus mennä mut aina paikka mihin voin palaa kun kaipaan kotiin
Maria Stepanova: Kadoksiin
Suom. Arja Pikkupeura Siltala, Helsinki 2025. 170 s.
SYÖKÖ PETOKIN AVOKADOLEIPÄÄ?
– MARIA STEPANOVAN UUTUUSROMAANI
PUHUU VÄHÄN PALJOSTA
Aamos Waher
Venäläinen, nykyään Berliinissä asuva, kirjailija Maria Stepanova (s.1972) on jo vuosituhannen alusta asti niittänyt itselleen mainetta runoilijana Venäjällä, mutta suomalaiselle yleisölle hänen tuotantonsa aukesi vasta hänen suurromaaninsa Muistin muistolle (suom. Mika Pylsy, Siltala 2019) kautta. Nyt alkuvuodesta hänen jo jonkin verran kohua herättänyt uutuusromaaninsa Kadoksiin (ven. Фокус) ilmestyi myös suomeksi Arja Pikkupeuran suomentamana.
Kadoksiin on lyhyt, banaalisuudessaan hieman hämmentävä kuvaus kirjailijasta nimeltä M, joka matkaa pitkin Länsi-Eurooppaa pois kotimaastaan – Pedosta –, joka on juuri hyökännyt naapurimaahansa. M haahuilee ympäriinsä samalla kun hän yrittää löytää ja ehtiä paikan päälle erääseen kaupunkiin kirjallisuusfestivaaleille. Varsinaisten tapahtumien sijaan romaania kuitenkin leimaa ennen kaikkea kuulumattomuuden ja päämäärättömyyden tunne. M harhailee vailla päämäärää, ja silloinkin kun päämäärä on, tuntuu sen saavuttaminen vähintäänkin sivuseikalta. Minkään määrätietoisen sijaan päähenkilö keskittyy arkisiin asioihin, kuten avokadoleipään ja pakohuoneessa käymiseen. Kirjailijan koko elämä alkaa romaanin edetessä vaikuttaa pakohuoneelta, josta ei enää jaksa etsiä uloskäyntiä. Arkisuus saa myös pikkuhiljaa murheellisia sävyjä: Miten elämä voi muualla ollakaan näin tavallista? Miten elämä pyörii vain sodan ollessa käynnissä?
Runoudessaan Stepanova on tunnettu suorasanaisuudestaan ja häpeilemättömyydestään. Vielä vuonna 2015 Krimin valtauksen myötä hän puhui toimia vastaan varsin kärkkäästi. Mikään edellä mainittu luonnehdinta ei enää sovi uutuusromaaniin. Teoksessa hän on aivan kuin eri ihminen: vaitonainen, kiertelevä, salaileva ja ujo. Jos Stepanovan edellisessä romaanissa Muistin muistolle kirjailija muistaa, kertoo ja käy pieteetillä läpi aivan kaiken, niin uutuudessaan hän tekee päinvastoin – jättää aukkoja, vaikenee ja yrittää unohtaa. Romaanissa M sanookin, että tuntuu siltä kuin olisi hiiri suussa. Nykytilanne on luonut epäuskoa, toivottomuutta ja toimettomuutta. Stepanova pohtii myös teoksessaan, mikä ylipäänsä on kirjailijan rooli tällaisessa tilanteessa. Mitä kirjallisuus voi tehdä sotaa vastaan? Ja ennen kaikkea: haluaako kukaan kuulla venäläi-
sen kirjailijan kärsimyksistä, kun siviilejä kuolee Pedon kidassa päivittäin? Vähäeleisyys ja epäsuoruus on paikoittain jo kohosteista, ja seesteisen implikoiva kerronta tuo jo hiukan mieleen neuvostosensuurin alla kirjotetut vaivihkaiset yhteiskuntakriittiset romaanit.
Kadoksiin viittaa monella tapaa hyvin selkeästi juuri nykytilanteeseen ja käsittelee emigrantin tunteita, jonka oma kotimaa on vihollisen asemassa. Jo tässä mielessä romaani on sinällään harvinainen teos, sillä hyökkäävän maan dissidentin näkökulma on emigranttikeskustelussa ja kirjallisuudessa verrattain vähän kuultu, varsinkaan näin anteeksipyytävään sävyyn. Monella tapaa romaanin voi kuitenkin myös katsoa yhdistyneen laajempiin emigraation teemoihin. Kuulumattomuuden, tiedottomuuden ja vierauden tunne on varmasti tunnistettavissa kaikilla, jotka ovat joskus joutuneet sopeutumaan kulttuurista tai ympäristöstä toiseen.
Romaani ilmestyi 2024 samanaikaisesti eri läntisen Euroopan maissa sekä Venäjällä. Keskustelua on herättänyt Venäjällä ilmestyneen version kohtaama sensuuri, jossa muutamia kohtia oli mustattu yli – ei siis vain poistettu, vaan näkyvästi poistettu. Vaikka Venäjää tai edes venäjän kieltä ei mainita koko romaanissa varmaankaan yhtä mainintaa useammin, ovat viittaukset monin osin päivänselviä, eikä Stepanova vaikuta haluavan piilottaa sitä, mistä puhuu. Onhan päähenkilökin M niin kuin Maria. Liian suorat viittaukset ”Petoon”, eli hyökkäävään valtioon, olivat kuitenkin ilmeisesti kustantajalle liikaa. Sananvapauden kaventuessa ympäri maailmaa, Stepanovan teoksen sensurointi Venäjällä näyttäisi kielivän ainakin pienimuotoisesta paluusta kohti neuvostoajan ilmiöitä gosizdatia ja tamizdatia, eli ”valtion kustantama” ja ”siellä (ts. lännessä) kustannettu”. Kadoksiin on ajankohtainen, eittämättä mielenkiintoinen ja ohilipuva aikalaisdokumentti maailmantilanteesta ja sen hauraudesta, mutta se, miten se tulee kestämään aikaa jää vain nähtäväksi. Jos ei muuta, se on äärimmäisen tärkeä teos juuri tällä hetkellä. ✳
LEHTEÄ TEKEMÄSSÄ
Liina Kutja on valtavan ylpeä tästä numerosta ja lähtee kirjoitusretriitille maailmaa pakoon mahdollisimman pian.
Pyry Kinos syö paneroituja pyöryköitä.
Nea Kemppaisesta tulee isona jotain sellaista, josta hän pienenä tyttönä haaveili. Hän toivoo muiden perhosten lepattavan samoja horisontteja kohti.
Eemil Friman on Helsinkiläinen visuaalisen viestinnän opiskelija.
Lele Kauppila sanoo mau ja sohvalta toinen vastaa mäy. Sellaista se nykyisin tuppaa olemaan.
Aamos Waher – oman elämänsä maaginen realisti.
Jeremi Kiviranta lainailee idoleitaan niin että hävettää.
Ronja Jokilampi on akustinen kyborgi, joka mursi jalkansa ja liikkuu kainalosauvoilla.
Tiia Porkka on tanssinut, laulanut, juhlinut, tehnyt laillisia asioita. Substack @tporkka
Träumerei on edelleen matkalla.
Tony Moberg on tuore isä, voimanostaja ja toistaiseksi kustantamojen hylkimä kirjailija.
Kalle Lähteenkorva löytää oikean raiteen ja syö askin viimeisen pastillin.
Anni Katajapuu on onnistuneesti täyttänyt elämänsä runojen lukemisella ja niistä kirjoittamisella.
Sykähdyttäviä lukuelämyksiä
Pimeät päivät, valkeat yöt
PAULA NIVUKOSKI
Kiitetyn pohjalaiskirjailijan kertomus äidin surusta virtaa musertavan kauniisti kuin musta joki.
3295
Karkuteillä
AURA NURMI
Kurittoman eroottinen matkaromaani ihmisistä, jotka osaavat kohdata elämän.
2895
Puhu nukke
HELGA WEST
Henkilökohtainen esseekokoelma käy machoismin kimppuun huulipunan, nukkejen ja esivanhempien voimin.
3395
Maallisten ilojen puutarha
VESA HAAPALA
Arvostetun tekijän tyrmäävä runoteos sulattaa yhteen jumalan, ihmisen ja simulaation.
2695
Maanpäällinen osa
SANNA KARLSTRÖM
Palkitun runoilijan kuulaat tekstit kulkevat tämän- ja tuonpuoleisen rajaa.
2695
Valikoima vaihtelee myymälöittäin. Katso myymäläkohtainen saatavuus Suomalainen.comista.
