LÄHTÖ
Sisällysluettelo
Liina Kutja & N. Bertula
Haastattelussa runoilija Mikko Gromov HAASTATTELU
Liina Takala
Siniset silmät PROOSARUNO
Jeremi Kiviranta
Katkelma romaanikäsikirjoituksesta Rafael PROOSA
Tony Moberg
AD 2014/2024 SAARNA
Tiia Porkka
me menemme RUNO
Kalle Lähteenkorva
Noin 1 700 euroa vuodessa KOLUMNI
Pyry Kinos
Katkelma romaanikäsikirjoituksesta Ratsuväen mies PROOSA
Lauri Hämeen-Anttila
Aro – Venäjän väkivallan ja kauneuden horisontti KRITIIKKI
Matias Löfberg
Pääkirjoitus
Käkriäisen toimituksen vuosi lähenee loppua ja on aika lähdön. Kuten kirjoituskutsussa maalailimme, lähtö merkitsee loppua ja alkua. N. Bertula jättää Käkriäisen päätoimittajan pestin ja Liina Kutja jatkaa jo tutuksi tulleiden tehtävien parissa. Uusi toimituskunta on valittu Putkinotkon syyskokouksessa ja jatkossa Kutjan rinnalla toimitukseen kuuluvat toimitussihteeri Pyry Kinos ja toimittaja Nea Kemppainen. Tervetuloa!
Numerossa kirjoittajat katsovat lähdön teemaa eri tulokulmista. Kirjallisuusalalle ei välttämättä kannata lähteä, jos mielessä on valtavat ansiot; Pyry Kinoksen kolumnissa Noin 1 700 euroa vuodessa sukelletaan kirjallisuusalan ansaintaloogiikan syviin vesiin muun muassa tämän vuoden Kirjamessuilla käytyjen keskustelujen valossa.
Lauri Hämeen-Anttila istuttaa lukijan tekstikatkelmassaan luentosalin takariviin, jossa pohditaan rakuunaeskadroonan kohtaloa ja Mannerheimia. Tony Moberg avaa oven Rafaelin maailmaan romaanikäsikirjoituksensa kolmannessa luvussa, jossa päähenkilö pohtii, millaiseen vaaralliseen leikkiin on kotikeittiössään lähtenyt.
Runojen äärelle meidät johdattavat Jeremi Kiviranta ja Kalle Lähteenkorva. Kivirannan proosarunossa Siniset silmät kietoudutaan miehuuden, rakkauden ja sodan ikiaikaisiin sfääreihin unohtamatta ironian tarkkaa narratiivista tunnetta. Lähteenkorvan runossa puhujan kauniisiin luontohavaintoihin sekoittuu arkikuvastoa ja lähtö Tromssaan kutsuu.
Tiia Porkan pakinassa päästään Red Bullin oikeudenkäynnistä syvälle yhteiskunnallisen kritiikin tikariin, kun siivet laitetaan selkään muun muassa kapitalismille ja palkkakuopalle. Liina Takala haastatteli runoilija ja performanssitaitelija Mikko Gromovia, joka rikkoo tuotannossaan monenlaisia konventioita ja Takala vie keskustelun myös teokseen, jossa Gromov on käsitellyt lähdön teema.
Lopuksi vielä Matias Löfberg tarkastelee kritiikissään upean venäläisen nykykirjailijan Oksana Vasjakinan uutuusteosta Aro (2024).
Anna Käkriäisen viedä sinut matkalle ja nauti lukemisesta toivottavat päätoimittajat
N. ja Liina.
N. Bertula on ollut Käkriäisen päätoimittaja viimeiset pari vuotta, mutta nyt hänen on aika siirtyä muihin puuhiin. Hän rakastaa taateleita ja tajunnanvirtaa.
Liina Kutja on ollut Käkriäisen toinen päätoimittaja ja hieman haikein mielin jatkaa ainoana. Kaiken kiireen keskellä hänen on edelleen tarkoitus ahmia kirjallisuutta.
Eemil Friman on Helsinkiläinen graafinen muotoilija ja visuaalisen viestinnän suunnittelun opiskelija.
Lele Kauppila kuljeskelee toisinaan paikoissa joihin ei ehkä kannattaisikaan mennä, mutta on toistaiseksi löytänyt takaisin.
Pyry Kinos on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija. Hänen mielestään Roger Moore on huonoin bondi ja jatkossa Kinos tunnetaan Käkriäisen toimitussihteerinä.
Lauri Hämeen-Anttila on töölöläinen kirjailija-diletantti, jolla ei ole kustannussopimusta.
Jeremi Kiviranta nousi vaistomaisesti ylös ja itki, kun Pentti Linkola tiputti Christer Kihlmanin nimen kirjassaan.
Matias Löfberg on asioita ihmettelevä kirjallisuudenopiskelija.
Tiia Porkka sai siivet.
Kalle Lähteenkorva innostuu, kun Visage alkaa soimaan elokuvissa ja polttaa viimeisen savukkeen.
Tony Moberg on eteläamerikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttaja. Hän herää kello kuusi ilman herätystä ja nukkuu päiväunet lounaan jälkeen mutta ennen päivällistä.
Liina Takalaa kiehtoo runoudessa sama asia kuin musiikissa ja kuvataiteessa: joskus tuntuu, että niitä on mahdotonta täysin ymmärtää, mikä voi olla samaan aikaan joko loputtoman kiehtovaa tai äärimmäisen ärsyttävää.
Haastattelussa runoilija Mikko Gromov
Liina Takala
Avaan oven tuntemattomille alueille/ lapsen kengissä katselen/ roikkuvia mielialoja/ Kuka huolehtii/ herkästä siluetista/ kuka kuvailee syntyperänsä juuria/ kuka avaa silmät heikkoudelleen/ kun elämässä on vahvoja alueita/ niin kuka haluaisi kasvaa heikkoudessaan/ kohdata itkevän sydämen/ lohdun tuoda. (Enkeli pyyhki runojen päältä pölyt, ”Heikkous vahvistettuna”, 2017, s.22)
Mikko Gromov (s. 1981) on Tampereella vaikuttava runoilija ja performanssitaiteilija, joka työskentelee myös urheilun parissa. Gromov on julkaissut 25 kirjaa, josta 11 ensimmäistä kuuluu Sielujen arkisto -sarjaan, jonka kuudes osa on tässäkin haastattelussa esitelty Pakolainen (2012). Gromovin teokset ovat pääasiassa runomuotoisia, mutta niissä on myös proosan piirteitä, joka näkyy esimerkiksi teoksissa Pakolainen ja Mehun merkitys (2019). Gromovin teoksissa visuaalisuus on tärkeää, mikä näkyy sekä teosten typografisissa piirteissä että kuvituksen tasolla.
Kuva: Liina
Takala
LT: Ensin kliseinen, mutta ainakin itseäni kiinnostava kysymys. Onko sinulla esikuvia tai vaikuttajia? Mistä inspiraatio kumpuaa?
MG: Esikuvia ei kirjallisuudessa ole. Inspiroidun teoksista, jotka ovat nähneet teoksen muodon uudella tavalla. Tämä koskee myös muita kulttuurimuotoja kuten nykytanssia. Teos on nähty uudessa valossa, kun esim. yleisön/lukijan osallisuutta muutetaan. Nuorempana luin Pentti Linkolaa. Hän on voimakkaasti vaikuttanut ajattelutapaani yläasteiässä. Inspiraatio kirjoittamiseen syntyy, kun löydän uuden muodon ilmaista kirjoituksiani kirjan sisällä. Jokaisessa kirjassani olen tavoitellut uutta kokonaisuutta, jonka sisällä tekstit ovat toissijaisia. Kirjoitan tajunnanvirtaa, jota ohjailen erilaisilla harjoitteilla ja päätöksillä sisällöstä ja sen teemasta.
LT: Minkä tyyppisillä harjotteilla?
MG: Harjoitteet voivat olla esimerkiksi sellaisia, että, kun olen kirjoittanut runon, kirjoitan sille seuraavaksi ikään kuin vastakohdan. Saatan myös vaihtaa kirjoitusasentoa menemällä vaikka makaamaan tai seisomaan tai vaihdella kirjoitusfontteja ja tekstin kokoa. Saatan myös tehdä tahallani kirjoitusvirheitä, joista muodostuu salaviesti.
LT: Onko sinulla jotain tiettyä tavoitetta kirjoittamisen suhteen vai teetkö sitä vain puhtaasta ilmaisun ilosta tai pakosta?
MG: Kirjoittamisen suhteen tavoitteeni on saada ihmiset paikallistumaan. Haaveenani on pienkustannekirjailijoiden vaihtopiirit, joissa voidaan vaihtaa keskustelunaiheita ja kirjoja. Ihmisille olisi hyvä antaa uusia tarttumapintoja todelliseen maailmaan sosiaalisen median rinnalle. Tämänhetkisiä tavoitteita seuraavan kirjani suhteen ovat valeuutisten havaittavuuden tuominen ihmisten silmien eteen, kirjoittaminen tavalla, josta varmasti huomaa ettei siinä ole käytetty tekoälyä sekä yliaktiivisen informaatiovirran rauhoittaminen tuottamalla tyyntä tekstiä, joka voisi rauhoittaa ihmisiä, jotka kärsivät esimerkiksi adhd:sta.
LT: Tunnut suhtautuvan kriittisesti suuriin kustantamoihin: mainitsit haaveesi pienkustannekirjailijoiden vaihtopiireistä ja myös teoksessasi Pakolainen puhuja tuntuu suhtautuvan kriittisesti valtavirtakirjailijuuteen, mikä näkyy virkkeessä: Se kuppikunta, jonka kehonkieli
saa kustantajat ja muut sellaiset päättämään, mikä on tämän päivän historiaa ja laittamaan ne oksennuksen kaltaisiksi kuviksi katumainoksiin kertovat tämän päivän historiaa. Oletko koskaan ollut kiinnostunut lähestymään isoja kustantamoja vai oletko aina mieluummin suosinut omakustanteita tai pieniä kustantamoja?
MG: En ole koskaan lähestynyt mitään kustantamoja. En koe itseäni myyjäksi, mutta jos joku kustantamo kiinnostuu kirjastani sellaisenaan niin se on ok ja olen valmis keskustelemaan sopimuksesta.
LT: Itse näen runoissasi postmodernistisia piirteitä, joista ainakin metafiktiivisyys, leikillisyys ja tietynlainen sirpaleisuus tulevat ensimmäisenä mieleen. Minkä itse määrittelisit runojesi tyylisuunnaksi?
MG: Tyylisuunnaksi hakisin jonkinlaista uuden virtauksen etsijää.
LT: Lehden tämän numeron teemana on lähtö. Oletko käsitellyt lähtemisen teemaa runoissasi? Entä miten lähtemisen teema koskettaa elämääsi muuten?
MG: Lähtö-teemaa ja evakkotuntemusta olen kuvannut kirjassani Pakolainen.
LT: Teoksesi Käännöskukkaan kadonnut – Lost in translationrose (2023) sisältää runoja, joista on tehty käännöksiä eli niistä on olemassa englannin- ja suomenkielinen versio. Joskus nämä käännökset ovat kuitenkin aika kaukana toisistaan, mutta tuntuvat myös samalla selittävän ja täydentävän toisiaan. Tämän voisi nähdä liittyvän esimerkiksi käännösten erimerkityksisyyteen yleisemmällä tasolla. Mikä oli ideasi kirjaa kirjoittaessasi? Onko kyseessä jonkinlainen parodia käännöksistä teoksina ylipäätään?
MG: Kirjassa haastetaan lukijaa miettimään alkuperäiskielen merkitystä. Suomen kieli on vaarassa kadota englannin kielen alle ja myös Suomen vähemmistökielien asemassa olisi parantamisen varaa. Omassa kirjoitustyylissäni kääntäminen on levotonta ja tarina lähtee käsistä kääntäessäni sitä. En malta pysyä alkuperäiskielessä, kun kieli ja riimit vievät mennessään tai keksin jonkin kieleen liittyvän hauskuuden. Hauskuus vie
mennessään ja alkuperäinen kieli ja tarkoitus saavat jäädä toissijaisiksi.
LT: Monet kirjallisuudentutkijat ajattelevat nykyään, että runoja tulisi katsoa suhteessa kokonaisteokseensa. Oletko samaa vai eri mieltä?
Ainakin mielestäni monet teoksesi tuntuvat toimivan juuri kokonaisuutena, esimerkiksi Dantten aasit (2018), jossa puhutaan lähes koko ajan aaseista (ainakin näennäisesti).
MG: Otan tämän kysymyksen vastaan haasteena. Minulla heräsi mielenkiinto kirjoittaa runokirja, jossa runot pysyvät irrallisina toisiinsa nähden.
LT: Miksi muuten pääsit tehdä teoksen aaseista (ainakin näennäisesti)?
MG: Aasikirjan inspiraatio kumpuaa S-marketin halpuuttamiskampanjoissa. Kaupallisilta toimijoilta on unohtunut maaseudun pärjääminen kokonaan. Dantten aaseilla viittaan sinänsä älykkääseen typeryyteen tai sivistyneeseen typeryyteen. Aasit eivät kirjassa pääse helvettiin, koska ovat liian tyhmiä päästäkseen sinne. Tämä ilmenee aaseille jonkinlaisena siunauksena. Aikaisemmassa kirjassani Aasin silmä (2013) on myös viitattu aaseihin. Aasinsilta, joka on muuttunut kuvasta kuvaan hyppivään vertaukseen.
LT: Mikä on mielestäsi onnistunein teoksesi ja miksi? Entä onko inhokkia?
MG: Täyteen ahdettu totuus (2012) miellyttää minua visuaalisesti ja Mehun merkitys (2019) on hauskuudessaan miellyttävä. Inhokki on Pakolainen. Sen kirjoitukset tuntuvat etäisiltä ja sen kieliasu on jopa itselle raskasta luettavaa.
LT: Itse kuitenkin pidin Pakolaista mielenkiintoisena ja esitän seuraavaksi muutaman kysymyksen siihen liittyen. Teoksessasi on vastakkain kaksi erilaista pakenemisen tapaa: rauhan ajalla elävän ihmisen pako henkisesti ahtaasta tilasta vertautuu sodan jaloista pakenevaan pakolaiseen, jolle pako on elossa pysymisen edellytys. Rauhan ajan eläjälle pakeneminen on kuitenkin hyvin erilaista, sillä hänelle pakeneminen voi liittyä esimerkiksi vapauden tunteen tavoitteluun ja näkyä esimerkiksi haluttomuutena sopeutua annettuihin järjestelmiin.
Tämä voi näkyä niin kielen tasolla kapinoimisena kielioppisääntöjä vastaan kuin haluttomuutena osallistua normaalina pidettyinä sosiaalisen kanssakäymisen muotoihin. Teoksessasi puhuja ei kuitenkaan tunnu saavuttavan vapauttaan voimakkaasta pyristelystä huolimatta. Vapaushan on käsitteenä äärettömän laaja ja tarkoittaa varmasti jokaiselle eri asioita. Voiko mielestäsi vapautta täysin edes koskaan saavuttaa? Ja jos voi, niin mitä se mielestäsi vaatii?
MG: Vapauden saavuttaminen vaatii yhteistyötä muiden ihmisten kanssa. Pakolaisen kertomus viittaa siihen ettei minulla tällaista kykyä ole. Seuraavassa kirjassa Keskusteluja saatanan kanssa (2012) viittaan omakohtaiseen epäonneen, siihen miten kaikki meni päin persettä. Saatanan koen metaforana, joka ilmentää kaiken epäonnistumista ja se on tavallaan vapauden vastakohta. Pelkästään sen ajatteleminen kirjan sisällä on pelottavaa ja kirjoituskokemuksena se oli ehdottomasti kauhuntäyteisin kirja. Uskon, että itsensä tiedostaminen johtaa vapauteen. Jos ei ymmärrä mitä on niin on myös mahdotonta tehdä vapaita päätöksiä sen pohjalta. En tiedä mitä olen, joten en koe itseäni vapaaksi. Tarvitaan muita ihmisiä ympärille, jotka myös tavoittelevat vapautta, jotta voidaan päästä vapautumisen tielle. Munkit tosin tekevät tätä mietiskelemällä, ehkä he saavat yhteyden muihin ihmisiin meditaation keinoin ja löytävät jonkinlaisen vapauden?
LT: Voiko marginaalisuus olla mielestäsi myös vankila? Kysymys tuli mieleeni, sillä Pakolaisen puhuja selvästi samaan aikaan sekä kärsii marginaalisuudestaan, että pelkää ”jämähtävänsä valtavirtaan.” Teoksen puhujan voi siis kokea pitävän marginaalisuutta tärkeänä identiteettiä rajaavana asiana, eikä vain ulkoapäin määriteltynä ominaisuutena.
MG: Marginaalisuus voi olla vankila siinä missä valtavirtakin. Valtavirrassa oleminen voi olla vapaus, jos pystyy pysymään oman vaikutuksensa herrana. Vuorovaikutus kasvaa, kun kirjailijalla on enemmän lukijoita. Olen tietoisesti halunnut pitää lukijakuntani pienenä, että olen saanut kirjoittaa rauhassa. Nyt, kun kirjat on tehty olisi hauska löytää niille lukijoita ja kuulla mitä mieltä he ovat elämäntyöstäni kirjailijana.
LT: Mielenkiintoista teoksessa oli mielestäni myös sen voimakas metafiktiivisyys ja se, miten pakenemista käsiteltiin välillä hyvin kirjai-
mellisellakin tasolla. Teoksen ääni kuuluu teoksen kirjailijalle, joka reflektoi henkilöhistoriansa ja ahdistuksensa ohella paljon juuri kirjoittamisprosessia. Esimerkiksi yhdessä kohdassa kirjan puhuja ”pakenee, koska ajattelee oman kirjalapsensa parasta.” Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että osa teoksen sivuista on jätetty tyhjäksi, lukijan täytettäväksi. Oletko kysellyt lukijoilta, miten he ovat täyttäneet kirjojansa? Tekisitkö enää samanlaista ratkaisua kirjaa kirjoittaessasi? Muistan joskus sinun sanoneen, että tyhjiä sivuja voi käyttää halutessaan vaikka wc-paperina.
MG: En ole kysynyt, miten ihmiset ovat täyttäneet kirjoja. Olisin toivonut kirjaston kirjoihin poikkeuslupaa, että niihin saisi kirjoittaa. En mielelläni käytä samoja ratkaisuja uusissa kirjoissa. Sama ratkaisu voisi olla mahdollinen osittaisena tekstieni kokoelmakirjassa.
LT: Teoksissasi on paljon huumoria. Onko vaikuttajia siltä saralta? Jostain syystä minulle tuli paikoin mieleen Pahkasika-sarjakuvien huumori Pakolaisesta.
MG: Fingerporia tulee luettua. Knalli ja sateenvarjo -kuunnelmasarja on myös viihdyttävä. Sinänsä en ole samaistanut itseäni kehenkään huumorintekijään.
Jatkan pakojuoksuani. En halua myöntää mitään. Otan alleni jalat ja vaihtelen kaupunkeja. Yhtä asiaa en vaihda. Yhtä asiaa en pakene. Se on kirjoittaminen. (Pakolainen, 2012, s.7)
Liina Takala
Siniset silmät
Jeremi Kiviranta
Niin kauan kuin olen tuntenut sinut, tiedän palvelleeni sodassa. Kirjoitan sillä verukkeella, että minä en julistanut sotaa elämää vastaan vaan sen puolesta. Olen rauhallinen niin kauan kun pystyn osoittamaan tämän väitteen selviöksi.
Tietysti minä aloitin hyökkäyksen ilman sodanjulistusta, kuten Venäjä. Venäjä, jota itsekin rakastit. Minun pukuni kauluskäänteeseen ei ole ilmestynyt oranssimustaa nauhaa, isovenäläisen hengen ja putinismin symbolia, vaikka Jumala tietää minun googlanneen niitä nettikaupasta. Analogia ontuu: suurhyökkäykset eivät ole koskaan kuuluneet keinovalikoimaani. Olen hiljainen, suosin fourin-handia ja stailaan aina aggressioni. Sodissa syntyy aina miestappioita, varsinkin mannermaisessa perääntymisessä – Suomen sotahistoria todistakoon. Mitä ylivoimaisen vihollisen edessä voi tehdä? Avoimessa taistelussa ei ole mitään mahdollisuuksia. Siksi nämä kiusalliset rivit, joita et koskaan lue. Voila! Tappio on kiistaton tosiasia kaikilla rintamilla, joilta et osannut odottaa hyökkäystä. Ruumis ei valehtele ja tappion merkit on vapaasti luettavissa ruskeista silmistä.
Älä siis lähetä ketään kysymään, kenelle kellot soivat. Ne soivat Sinulle, A. Kuulen sydämesi äänen.
Kiihotun muuten siitä mahdollisuudesta, että sattuisit lukemaan Käkriäistä. Todennäköisyys ei ole ihan olematon: opiskelemmehan molemmat samaa, tätä, mitä tämä nyt on ja käymme säännöllisesti kampuksella ja seuroissa. Aina sitä kuulee kaikenlaista. Jos en voi olla näkemättä tai viranomaiset ilmoittavat maailmanlopusta, tiedän aina mistä löydän sinut. Tietämättäsi hallitset kuin mikäkin vastasyntynyt.
En usko henkilökohtaisen hienotunteisuuden arvoon, aikaiseen nukkumaanmenoon, lainojen kilpailutuksiin, juoniromaaneihin tai muuhun oikeistopropagandaan. Häpeällisten salaisuuksien kantaminen on sekä masentavaa että merkityksetöntä ja altistaa suunnattomalle määrälle pelleilyä ja valehtelua. Ihmisten ei tulisi säästellä tunnustuksia. Kuten huomaat, olen yhä vähemmän kiinnostunut niin sanotusta kunniasta, arvokkuudesta ja arvovallasta, siitä, miltä näytän silmissäsi. Olen silti jättänyt pienen varauksen sattumalle, tyylille. Ihmiset muutenkin rakastuvat toisiinsa ilman mitään logiikkaa ja vastoin kaikkia todennäköisyyksiä.
Pelkään kirotusti tyhjää paperia edessäni. Kuinka aloittaa sinusta: siniset silmät, maalaistyttö… Kavahda kuolevainen, tyhjää paperia! Kirjoita siihen jotakin vasemmalla kädellä, vasenkätinen. Riko paperi, hae kymmenen uutta. Älä ikinä, ikinä, ikinä lakkaa uskomasta kirjallisuuteen. Tout dire!
Mitä kaikkea tekisin, jos en pelkäisi? Kävisin uimahallissa välittämättä gynekomastiastani. Soittaisin isälle. Tulisin ovellenne, kysyisin sinulta ”Voitko olla?”, kuten suomalaiset lapset 2000-luvun alussa. Sinä vastaisit, ettei ontologinen statukseksi ole muuttunut. Sopisi tyyliisi, josta olen aina pitänyt. Olen viime aikoina itsekin kunnostautunut filosofina: ajattelen sinua, siis olen. Edustan äärimmäistä determinismiä eli kiistän aidon valinnan eli en halunnut haluta sinua.
Näin kulutan nuoruuteni. Olet edelleen ajatusteni pääaihe. Kaikkea minä olenkin miettinyt yöllä. Ennen tunnit meni mukavasti liplotellen tyhmyyden joessa ennen nukahtamista. Nykyisin on toista, kun sydän kylmä musta ja ajatus seuraavasta minuutista yhtä hyytävä. Suunnitelmiini ei kuulunut tuhoutua. Enkä tuhoudukaan! Minä voitan!
Kahdesta piti tulla yksi, mutta ei heti tai helposti. Totisesti sinun tulisi kiduttaa minua kuin possua tai minkkiä.
Piti nähdä avioliitossa jotakin hyvää ja kapinallista, jakaa rahat ja kiinnostus suomenruotsalaiseen modernismiin. Juoda mustaa teetä iltakylässä, katsella Tarkovskia ilman mainoksia, huolehtia toisen sisaruksista, uskoa loistavaan tulevaisuuteen, nähdä vauvan kasvoissa sinua ja minua, kävellä käsikädessä Mäkelänkatua, hiukset sekoittua, kajota politiikkaan, siteerata Stellrechtia ja Marxia, opiskella huippuarvosanoja, antaa opettajien tajuta suhteen alku
loppua ei ole
Juoda kahvia kahvilassa, antaa rahojen valua ja deadlinen mennä, myöhästyä töistä puhtaasta periaatteesta, pitää omaa aikaa, viedä kynttilä Linkolan haudalle, välttää HS-feissarit mutta julkistaa kihlaus lehdessä, tulla jouluksi kotiin, kertoa kaikki äidille, istua, itkeä ja valvoa, nähdä toista, kätkeä onni, elää elämä ja nukkua kun on nukkumaanmenon aika.
Kaikki oli valhetta (tätä ei tarvitsisi mainita).
En minä voinut kestää sitä, miten puhuit minulle kuin hyvälle tutulle. Ei-rakastuneen ääni. Välttelykäyttäytyy. Odottaa onneaan, joka on lähellä tai kaukana, toisella rannalla. Kaikki lähestymisyritykseni olivat kammottavia, surullisia, murheellisia ja epäsosiaalisia. Minulla ei ole sinulle enää paljon asiaa. Nyt on lähtö. Milloin? Nyt. Syödään vielä kerran ja sitten minä ostan tupakkaa ja itken tavan vuoksi. Minä ostan tupakka-askin ja minä poltan ketjussa ja minä luen kostoksi yhteen menoon Kihlmanin Tuuliajolla tappion maisemissa. Kiistattoman varmana tappiostani minä luen ohutta kirjaa K3:ssa ja yritän kaikin keinoin kieltää kaikki kylmät eleesi, kylmät sanasi, kylmät liikkeesi, koko käytännön jäätävän kylmyyden. Selittää itselleni edes jokin toivon näköala.
Tuuliajolla tappion maisemissa. Kuka on tuuliajolla?
Minä olen tuuliajolla.
En ole vaihtanut uskontoani. Ilman Ristiinnaulittua olen Huuto Hakaniemensillalla tai lisäaineita haudassa. Poliittiset mielipiteeni olen ottanut annettuna äidinmaidosta. Pitää aina olla heikkojen, köyhien, luusereiden, koulukiusattujen, itseään satuttaneiden, itsemurhaa hautovien ja sitä yrittäneiden, kehitysvammaisten, taiteilijoiden, kuormien ja taakkojen uuvuttamien, sydämestään katuvien, vailla rakkautta ja ehjiä vaatteita eläneiden puolella; valheella menestyviä vastaan, heitä, joiden oikeudesta tuotantovälineisiin ei ole aavistuksenomaisintakaan näyttöä ja jotka ulkoistavat arjen alemmilleen, joiden päälle he kiitokseksi ja minimipalkan jatkeeksi kusevat ja ulostavat shamppanjaa ja tryffeleitä sulasta luokkavelvollisuudesta. Se siitä. Varokaa mun plattaa, p******t. Leikatkaa kulttuurista. Leikatkaa hiukseni.
Pitää sinua edes kädestä. Näin minä kiusaan itseäni. Ette naura. Mutta kuten sanoin, olen rauhallinen. Eikä sitä rauhaa ole maailma minulle antanut.
Tiedäthän.
”Haluisitko käydä syömässä?” On tiistai, ihana selkeä syyspäivä, WTC-tekojen vuosipäivä ja olen juhlatuulella ja suostuvaisella päällä. Voisin vaikka seisoa käsillä, puhua englantia tai liittyä Kokoomusnuoriin. Haluanko? Fitta mikä kysymys. Tietysti haluan. Tahdon.
Mutta ei niin kuin minä tahdon vaan niin kuin sinä. Rakastan sinua (tätä ei tarvitsisi mainita).
Mainitsin sodasta. Idioottimainen metafora. Minä en ole käynyt armeijaa. En osaa joukkokäyttäytyä; muistan alokaskaudestani vain hämärästi kuinka käskettiin seisomaan riviin (muotoon? ruotuun?) varmistettu rynnäkkökivääri olalla hassussa asussa. Erehtymättömänä muistikuvanani on se minut äkisti vallannut varma ja kummallisen nautinnollinen ajatus, että kaikki, kaikki halusivat ampua minut. Siispä kohteliaasti kieltäydyin kunniasta ja ilmaisin toiveeni palvella siviilinä. Toiseksi muistan sellitoverini lukeneen Elon Musk -henkilökuvaa alkukielellä. Voi pojat! Se, että olen mieltynyt Tolstoihin, on sattumaa. Puoluekantani on ostettavissa kuun loppupuolella, haaveilen poliisien lahjomisesta, kävelen kerjäläisten ohi, syön kylässä lihaa. Luultavasti en olekaan hyvä ihminen. Pasifismini on yhtä sovinnaista kuin infantiiliin, huomionhakuiseen proosarunoon verhoiltu heteroseksuaalinen haluni. En ole merkillinen vaan tyypillinen, kuka tahansa, joka toinen. Jos olisi kysytty, olisin syntynyt naiseksi. Jos olisin ajanjakso, olisin suomalainen 1990-luku. Olenko edes ”mies” ? En halua näitä rintoja.
Sinä olet merkillinen tyttö. Kun olet paikalla, sinua ei huomaa. Kun olet poissa, olet poissa silmistä. Sinulla on jännä nimi. Pukeutumistyylisi on tunnistettava mutta ei ennalta-arvattavan persoonallinen. Et glorifioi opiskelijaelämää, mutta tiedät kuinka käyttäytyä kuin humanisti. Et ajattele radikaalisti toisin, mutta hyllyssäsi on yllättäviä kirjoja. Sinua ei näy toistuvasti missään, mutta ilmoittaudut aina pariksi viikoksi eteenpäin. Kun etsin sinua, et anna löytää itseäsi. Kun tulet, tulet kuin varas yöllä. Et etsi omaasi, mutta olet katsonut asialliseksi loistaa nuorena. Olet vapaa tekemään kaikkea hyvää eikä sinua saa kiinni mistään. Siksi kirjoitin. Tässä lehdessä ei ole totuutta sinun silmistäsi vaan siitä, mitä olen tuntenut kun olen sinut tuntenut. Pääsemme loppuun. Julistan auringon kuolleeksi. Ei kukaan voi jaksaa loputtomasti nousta joka aamu. Viekää pois siniset silmät. Lähde. Älä lähde. Lähde. Jos lähtisit, en etsisi muita.
Kolmas luku romaanikäsikirjoituksesta Rafael
Tony Moberg
Sateen lakattua aurinko nousi porottavana keväiselle taivaalle. Rafael katseli vihkojensa päällä lepäävää puhelintaan. Sen tasaisin väliajoin välkehtivää ruutua.
Vaikka nuo maireasti hymyilleet rikolliset olivat onnistuneet huiputtamaan
Rafaelia ja vaikka hänen mielenterveytensä oli romuttunut, oli hän vahingossa ja suureksi onnekseen tilannut lasivarusteita niin kattavan valikoiman, että ne eivät yksinkertaisesti kaikki olleet mahtuneet sienikasvuston pilkuttamaan lautarakennukseen. Hän omisti lukuisia ruskeita pahvilaatikollisia tislausputkia, dekantterilaseja ja kapeasuisia korkeita erleynmeyer-astioita. Näiden välttämättömien kuumuutta kestävien lasivarusteiden lisäksi hänen jääkaappinsa sisälsi litroittain eri happoja, eri liuottimia ja keittiön alakaapit pursuivat valkoisista töniköistä, joiden kyljissä oli myrkyllisyyttä merkitseviä pääkalloja, kuolleita kaloja ja syöpyviä putkia. Räjähtäviä aineita hän ei kuitenkaan sallinut kotiinsa tapahtuneiden läheltä piti -tilanteiden vuoksi.
Rafael selaili muistiinpanojaan höyrytislaamisesta ja pysäytti sormensa sivun alalaidan tuhruisiin reaktioyhtälöihin, jotka väittivät: noin saadaan amfetamiini öljymuodostaan suolaksi.
Ikkunalaudan valossa kylpevään paperiarkkiin Rafael veti kynällään viivan, veti toisen ja kolmannen. Hän piirsi mustenorojen päihin hiiliketjuun yhdistyneen natriumin sekä ammoniakin pyrkien hahmottamaan keinoja valmistaa tullin takavarikoimaa fenyylipropanonia kodinhoidollisista siivouskemikaaleista. Tuo typerä viranomaispäätös oli kierrettävä.
Hän muisteli päiviä, kun lähtöaine oli vielä ollut laillista; myöhään yöhön venyviä iltoja, jolloin hän olit kirjoitellut merkintöjään mustiin vihkoihin. Oli laatinut lukuisia luetteloita mitä tilata ja mitä oli jo tilattu. Jopa turvallisuudelle hän oli laatinut oman aukeamansa, jotta ei myrkyttäisi itseään takavuosien yksiös-
sään, ei myrkyttäisi naapureitaan eikä aiheuttaisi suuria vahinkoja taloyhtiölle. Ei hän silloin tiennyt, oliko siihen jotain viranomaisohjeistusta, jos asuinrakennuksessa luonnolle ja ihmisterveydelle toksisia aineita höyrytteli menemään.
Hän ei ollut tiennyt kilistellessään lasia öisin parvekkeen ristikkolautojen päälle viritetyillä tislauslaitteilla, että olisi pitänyt olla imeyttämiseen tarkoitettua suojakangasta.
Hän oli kuivannut pellille leviteltyä magnesiumia uunissa sadassa seitsemässäkymmenessä asteessa jääkaappinsa liuottimia varten. Tuotetta myytiin nimellä epsomsuola ja sillä pystyi imemään yksi prosenttia vettä sisältävien lukuisten eri alkoholien viimeisimmätkin vedet pois, jotta ne eivät sotkisi hänen synteesejään, sillä vesi oli pahasta. Pienikin määrä väärässä kohtaa reaktiota imi itseensä itse reaktiotuotteen, jota Rafael oli yrittänyt valmistaa hätäisillä valvoneen käsillään ja harhaisen ikkunaan vilkuilevilla silmillään.
Laadittuna oli kolme erilaista suunnitelmaa, miten kahdesta eri lähtöaineesta pystyi valmistamaan tuota jumalten hedelmämehua. Toinen reitti oli huomattavasti helpompi toteuttaa mutta se vaati elohopeaa reaktion kiihdyttämiseksi, ja valitettavasti hänen Ranskasta kirjekuorissa tilaamansa putelit katosivat teille tuntemattomille. Yksi reitti taas oli Euroopassa laajalti käytössä oleva menetelmä, joka sisälsi muutaman työvaiheen enemmän mutta sen etuihin kuului ylöspäin skaalautuvuus; amfetamiiniöljyä pystyi valmistamaan ämpäreissä, litra tolkulla ja kilo tolkulla, jos hallitsi menetelmän salaisuudet.
Mutta hänen taitonsa pipettien ja baltianmaista tilattujen reagenssijauhojen kanssa olivat osoittautuneet puutteellisiksi.
Rafael suoristi selkänsä, katsoi paperille piirtelemiään hiiliketjuja ja reaktion etenemistä ilmaisevia nuolia, niiden toivottomia reittejä löytää keino luoda tuo ketoni ilman fenyylipropanonia. Siihen tarvitsisi ainakin benzaldehydia, jota hänen varastonsa ei sisältänyt. Taas itse benzaldehydin syntetisointi olisi sotkuista puuhaa: tarvitsisi todella hyvän ilmanvaihdon sekä parvekkeen, jota nykyisessä asunnossa ei ollut. Hän huokaisi, nousi potkaisemaan repaleiset tupakointitossunsa jalkaan ja päätti kerätä itsensä polttelemalla hetken.
Savuke karisi tuhkaansa pihan asfaltille. Tuo pihan maahan juntattu kova kiviseos oli kuin seinä, johon nuo tuhkat, hänen alkujaan ei ollenkaan epätoivoisen amfetamiinin valmistuksen yrittämiset laskeutuivat ja pysähtyivät.
Mustassa ja kuraisessa, läpäisemättömässä pinnassa hän näki todellisuutensa. Ei siitä lasin ja liuosten kanssa koheltamisesta tullut enää mitään, kun pää oli pettänyt. Luottoa ei enää saisi ja poliisitkin tiesivät rajaviranomaisten takavarikoinneista. Ja riittikö viisi rikosrekisterimerkintää, että ne alkoivat oikeasti seurata; kuuntelemaan puheluita, koska sen virheen hän oli tehnyt länsirannikolla
projektin aloittamisen huumaamana, että vaikka oli tiennyt, että lainpuolesta arkaluontoisista asioista oli hyvä olla ihan hys hys, niin hän oli kertonut suunnitelmistaan aivan liian monelle resutakkiselle ystävälleen. Liian usein oli pitänyt innoissaan puheita menetelmistä syntetisoida tuo ketoni ja tavoista jalostaa se puhtaimpaan muotoonsa.
Kaikki vuorokauden pituiset tislaamiset parvekkeella, folion ripottelut keltavihreään magneetin pyörittämään liemeen, kaikki silmä kovana lämpömittaririvistön tuijottelu oli osoittautunut turhaksi, koska hän oli ollut aina aivan liian sekaisin. Ja aivan liian valvonut, kun hän oli pyöritellyt suojahanskat kädessään lasiastioita, tarkastellut nesteiden sävyjä ja nyrpistellyt nenäänsä syöpää aiheuttaville höyryille, jotka olisivat vaatineet paremman ilmanvaihdon kuin tuo kesäöiden kevyt tuulenvire.
Rafael sulki tekonahkaisen vihkonsa ja muisti yhden viimeisistä hurmoshenkisistä koeajoistaan, kuinka liian innoissaan, liian aikaisin ja tietenkin ilman kylmähaudetta kumosi emäksisen nesteen happamaan reaktioliuokseen. Hän oli katsellut rauhallista kuplintaa ja amfetamiinipitoista verta täynnä oleva pää ei ollut palauttanut mieleen kemian opiskelun perusperiaatteita, että ei ikinä noin. Kuplinta oli kiihtynyt myrskyksi ison erlenmeyer astian sisällä, liuos syöksyi ylös jäähdytysputkea ja vaikka hän hädissään kantoi hurrikaaniliuoksensa keittiön vesihanan alle, laski kylmää vettä astian kylkeen, että jäähdy nyt, jäähdy nyt, niin ei se enää auttanut. Rikkihapon happamoittama liuos oli noussut pylväänä kohti kattoa ja sitten hävettiin omaa tyhmyyttä. Sitten kuivailtiin hapon polttamilta keittiötasoilta varovaisesti myrkkyä, rullattiin keittiön matto roskikseen, koitettiin hädissään estää loput vauriot käyttämällä pussilakanaa, jonka reiät syntyivät sinä epäonnisena yönä.
Epäluonnollisen paha ahdistus oli lopulta varjostanut yöllisiä koeajoja. Se loihti kameroiden ja mikkien läsnäolon hämärään, ja hiljainen supina oli kaikunut yksiön nurkissa. Rafael muisti kuulleensa kaiken kuiskauksina, jopa ajatuksensa: lopeta se kolistelu lasin kanssa, siirtele noita instrumenttejasi vähän varovaisemmin, ethän sinä edes oppinut siellä koulussa mitään. Noina öinä hiljaisuudesta terävöityivät esiin äänet, jotka eivät jättäneet häntä rauhaan.
Koko vuodesta, kun Rafael tunki satoja tunteja ruutuvihkoaukeamien täyttämiseen muistiinpanoilla, kemikaalien tilauslistoilla ja samaan aikaan kiinalaista lasia ilmestyi lähimmälle postiasemalle laatikollinen joka viikko kahtena päivänä, tiistaisin ja torstaisin – kaikesta jäi vain kokemus ilman mitään tulosta. Katkerinta oli se, että hän helvetti tiesi sisimmässään pystyvänsä, kyllä hän pystyisi. Selvisihän siitä yhdestäkin synteesistä, mitä yli kymmenen kertaa tuli kokeiltua, että se ei toiminut. Ne kuitenkin kirjoittivat internetin salaisella
kemistifoorumilla, että kyllä kova työ lopulta palkitaan. Mutta ei hänen kohdallaan päästy palkintoihin.
Tuon lasin kilinän säestämänä ja rikollisten tuttavien kiusaamana heiveröinen mieli oli romuttunut. Hänen koulutuksensa ja satojen tuntien aikana kerryttämä tietämyksensä siitä mitkä kemialliset lähestymistavat olivat sopimattomia kotiolosuhteisiin – ollut juurikaan hyötyä enää, kun tarvittavat aineet oli turvallisuusvirastojen määräyksin suljettu visusti lain lukkojen taakse ja tilauksetkin jäivät tulliukkojen haaviin.
Sateiset pilvet palasivat kopistelemaan ikkunanpintoja ja käsi liukui pitkin paksua tilausputkea pyyhkien pois pölyn. Lasivarusteet olivat hänen pimeyden kehänsä. Kaiken pahan alku ja juuri koska ilman teknikon koulutustaan hän ei olisi ikinä edes haaveillut moisesta päättömästä hankkeesta syntetisoida jotain, jonka hallussapito veisi vankilaan. Kaksikymmentä grammaa puhtaan puoleista tuotetta riitti törkeään tuomioon, näin hänelle oli kerrottu. Ja himoavana itsenään Rafael oli langennut uneksimaan kiloista, joita onnistuttuaan myisi eteenpäin naurettavaan hintaan, maksaisi vuokransa ja pois luottoyhtiöiden velat. Mutta jo ensimmäiset kuukaudet miesten vaikutuspiirissä olivat tehneet selväksi sen, että yhtään kauppaa hän ei onnistuisi sitomaan noiden leveästi hymyilevien kettujen kanssa. Hän oli liian rehellinen, liian hyväuskoinen ja helposti huijattava. Oppirahoiksi sitä sanottiin, kun joku veti nenästä ja vei tuhansia euroja toisen rahoja vakuuttaen vastaanottaessaan tuota summaa: kyllä kyllä, minä hoidan siihen päivämäärän mennessä ylös kirjoitetun jauhomäärän. Sitten käteltiin ja homma oli sillä selvä. Viikon päästä mietittiin, kun kaveri ei vastannut puheluihin, kun Rafael olisi halunnut vain kysellä miten niiden kuvailemiesi kauppojen kanssa kävi, että oliko se amfetamiini niin vahvaa, kun puhuttiin. Lopulta oli kuunneltu selityksiä siitä, kuinka jonkinlainen vastoinkäyminen pääsi tapahtumaan täysin kauppamiehestä itsestään riippumattomista syistä. Ja no voi hitto, oli Rafael silloin huudahtanut täysin vakuuttuneena uuden tuttavansa vilpittömyydestä. Kysynyt myös heti perään, oletko sinä kunnossa, että kävikö siinä kuvailemassasi rytäkässä mitään.
AD 2014/2024
Tiia Porkka
31.07.2014 energiajuomajätti Red Bull GmbH hävisi ryhmäkanteen väärästä mainonnasta ja suostui yli 13 miljoonan Yhdysvaltain dollarin hyvityksiin. Asianomistaja Benjamin Careathers kertoi juoneensa Red Bullia peräti vuodesta 2002. Kanne esitti, että Red Bullin mainoslause ”Red Bull antaa siivet” on harhaanjohtava, koska se esittää väitteitä toiminta- ja keskittymiskyvyn lisääntymisestä, urheilu- ja/tai intellektuaalisen suorituskyvyn parantumisesta, jne. Red Bull markkinoi tuotettaan kaikkivoipana energianlähteenä – eräänlaisena Graalin maljana, joka on ylivertainen esimerkiksi kahviin tai muihin kofeiininlähteisiin nähden. Markkinointi toteutettiin vailla todellista tieteellistä näyttöä väitteelle, jonka mukaan Red Bull -merkkiset energiajuomat tuottaisivat kuluttajalle enemmän lisäarvoa kuin esimerkiksi kupillinen kahvia. 2 desilitraa kahvia sisältää 115175ml kofeiinia, siinä missä 2,4 desin tölkki Red Bullia vain 80ml (vuonna 2014).
”Red Bull sopi oikeusjutun välttääkseen oikeudenkäynnin aiheuttamat kustannukset ja häiriötekijät. Red Bull kuitenkin väittää, että sen markkinointi ja merkinnät ovat aina olleet totuudenmukaisia ja tarkkoja, ja kiistää kaikki väärinkäytökset tai vastuun.”¹
Toisin sanoen, kanne ratkaistiin asianomistajan hyväksi, koska Red Bull ei todellisuudessa antanut kuluttajille siipiä. Osa heistä olivat nimittäin jo ottaneet Red Bullin siivittämänä uskonloikkia rakennusten katoilta alas ja murtaneet luitaan.
1 Rothman, M. Red Bull to Pay $13 Million for False Advertising Settlement. BevNet. 05.08.2014 from https://www.bevnet.com/news/2014/red-bull-to-pay-13-million-for-false-advertising-settlement
Amerikkalaiset kuluttajat hyppäsivät katoilta alas Red Bullin takia, ja jälkikäteen vielä voittivat nostamansa joukkokanteen. Kanadalaiset kuluttajat seurasivat pikaisesti perässä. 10 miltsiä tuli. Vox populi, vox Dei.
”Should I kill myself or drink a Red Bull?”
—Albert Camus
Kenties Alcuin (circa 735–804) kuitenkin oli oikeassa todetessaan, että ”Nec audiendi qui solent dicere, Vox populi, vox Dei, quum tumultuositas vulgi semper insaniae proxima sit. (singultus! singultus!)” Kansan ääni ei voi olla Jumalan ääni, sillä kansa on keskimäärin päästään sekaisin: Red Bull antoi siivet. Kapitalismi antoi siivet maailmanlopulle, kylmä sota Azraelin kuoleman enkeleille. Huumeet tappoivat kaikki, jotka kävivät sotaan niitä vastaan. Viina vei meiltä viimeisenkin kansantaiteilijan, sai ehkä siivet, viimeinen kirja kustannettuna, förskötti nostettuna, virsi veisattuna, yskä yskittynä, uskonto uskottuna, väkevä saarna saarnattuna, tuomio luettuna, soppa keitettynä ja ämmä nussittuna. Tohtori Keskikyttyrälle maksetaan 7000€/kk, saa olla humalassa, saa olla väsynyt, saa olla eduskunnassa. Saa lähteä Kanarian saarille, missä auringonlasku ei koskaan pääty, kravatti maksaa 10-15€, ei tarvita lähteitä tai selontekoja, ei ole maahanmuuttajia, ainoastaan turisteja, Kotkan poikii ilman siipii. Monella opiskelijaköyhäläisellä on kalliimmat kuteet kuin edustaja Keskikaljalla. Ilmainen terveydenhuolto sai siivet, hoitajamitoitus, terapiatakuu, hoitotakuu ja mielenterveystyö saivat siivet. Opiskelijat ja muut diasporassa eläjät, niin kutsutut ”erillisköyhät” saivat Moolokilta siivet. Moolokille uhratut lapset saivat siivet polttouhreina. Maan korvessa kulkevi opiskelijan tie, sukuelimiä ja käsikirjoituksia heilutellen, fiilaten ja höyläten, ankarasti joraillen. Valtauskielto sai siivet. Kaksikymmentä maijaa ja susikoira Roi saivat siivet. Eduskuntatalon sottaajat saivat siivet. Viini virtaa, turve lentää – katolta ylös ja pöntöstä alas: länsi-Euroopan rasistisin kansa ja kotiväkivaltaisin maa saivat siivet ja bylsivät koko yön eivätkä anna meidän nukkua. Sai olla onnellinen, sai stereot, television, mikroaaltouunin ja videonauhurin, maailman onnellisin kansa ja maailman herkullisin sinappi ja ketsuppi saivat siivet. Sisyfos sai siivet, irtisanoutui siitä murikasta ja oli onnellinen. Albert Camus sai siivet, Sartrea vitutti silmittömästi. Slim Shady ja لسان الغريب saivat siivet. Barabbas pääsi irti, sai siivet ja räpytteli huits helvettiin täältä. ”Valittu kansa” sai siivet ja hävitti kaiken tieltään. Vitut länsirannan lapsista, nekin saivat siivet, Moolok tarvitsee uhrinsa. Elon Musk ei saanut siipiä, vaan katapultattiin yhteisellä päätöksellä Marsiin raketti röörissään. Opintotuki jäätyi indeksiinsä ja sai siivet. Amiksille kasvoivat viiksien paikoille siivet. Opintolai-
nani sai siivet ja lorisi viemäristä alas ylpeyteni, tahtoni ja totuuteni mukanaan. Lajikato sai siivet, raakut saivat siivet, tulvat, hurrikaanit, helteet ja kuivuus saivat siivet, ilmastokatastrofi sai siivet. Maanviljelijä sai aurinkopaneelin ja siivet. Maailmanrauha sai siivet kun Vladimir Putin sai siivet. червона калина sai siivet. Viheliäinen valhe ja Siivetön Voitto saivat siivet. Jopa hemmetin Nistipata royale sai siivet, arvonlisävero sai omansa jo ennen sen julkaisua. Janoinen sai siivet ja on vailla vettä, jonka minä juon, vailla viiniä, jonka kusen pois. Kemialliset aseet saivat siivet ja lensivät valtion rahoilla kehitysmaihin. Kansallismuseo ja Seurasaari saivat siivet. Hanska hukkui ja sai siivet. Lakkoiluoikeus, vuorotteluvapaat, aikuiskoulutustuki, ansiosidonnainen, irtisanomissuoja ja palkkakuoppa saivat siivet. Konseptuaalinen ja ideologinen ydin saivat siivet ja luokiteltiin ydinjätteeksi. Kissa sai aivoinfarktin ja siivet. Kollektiivinen amnesia antoi armon ja sai siivet, uni yliotteen maailmasta. Nämä sinä muistat. Kukaan ei enää rakennellut lyyria huoneistoissansa, ylihinnoitelluissa opiskelijayksiöissänsä Malmin kerroksissa koronavirustaivaan alla, sillä nekin saivat siivet ja lipuivat kauas laulajain ulottumattomiin, revittiin käsistä kaikuen rappukäytävissä kauan kuin Ghetto Gospel. Teologialla täytetyt banaanilaatikot saivat siivet ja katosivat muutossa jäljettömiin. Luciferin lento sai siivet ja toi valon universumiin. Hän lensi, ja oli kaunein kaikista enkeleistä, piti itseään järkähtämättömänä, turmeltumattomana ja sai siivet. Azrael tietää että kaikki loppuu, ja siksi on enkeleistä nöyrin. Azrael lopettaa sen minkä Lucifer aloitti. He lauloivat, ja laulu oli kaunis, Sofia nimeltään. Sofian EDM-bassboosted-remix päästi irti äänensä, kipusi listoille ja sai siivet. Hyadit lauloivat Sofiaa, mutta eivät saaneet sitä täysin oikein. Carcosa sai siivet ja kaatui viime hetkellä. Niin outo on taivas, niin outoa kuolla Carcosassa. Niin outo on järvi ja taivas, jolla aurinko ei laske. Uneni saivat siivet, enkä ole kanssasi enää yhtään missään. Ikikylmä tila-aika-jatkumotyhjiö, hädin tuskin geistiksi kutsuttava, hädin tuskin käsitettävä tai koettava, nieli itseni, antoi siivet.
Niin jääkylmät unet, niin ikijäinen jatkumo, niin umpioutoa nukkua se sisällään. Onnea nuori vuosituhantemme, ihmiskunnan keskiyö.
RUNO me menemme
Kalle Lähteenkorva
rajatilassa kun lähinnä odottaa varjojensa katoavan auringon viimeisiin liekkeihin ja ajattelee mahdollista jälleensyntymää hiusraja vetäytyy ja viinit saapuvat ruokakauppoihin
rannan puut lakastuvat. joutsenet valtaavat naapurin pellot. pääkaupungin liikennejärjestelyt muuttuvat alati tuoden pientä jännitystä ihmisten arkeen. jotkut rakastuvat. ämpäri putoaa
läiskähtäen kaivon syvyyteen. peilikuva särkyy. jossain, kenties unessa, vielä valo sinun silmä lehdet leikkivät hiuksillasi kiiltävä pisara. katse vakavoituu. villapaita kostuu aamun usvassa. märkä villa haisee. sitrushedelmät ovat nyt edullisia. en osta tupakkaa. sujautan lenkkarit jalkaan pakenen kun aika kuluu voisi luulla unienkin laantuvan. mutta syyskuussa mannerheimintie revitään auki minä voisin tulla jouluksi tromssaan katsoa kuinka sandnessundbrua kaarellaan yli vuonon. siellä alla elää kaloja isojakin meri suolaista ja kylmää. sataman lokin valkoisiin sulkiin sekoittuu jotakin punaista. en uskalla veikata mitä se jokin on ruskasta tulee routaa ja taivaasta lyijyä. devenir gris devenir gris we fade to gray kotona helsingissä auroransillan ympäriltä kallio on räjäytetty pois mutta sitä pitkin pääsee yhä samaan metsään jonne kerran kuljimme
Noin 1 700 euroa vuodessa
Pyry Kinos
Voivuori, luopumiseläke, teurastuspalkkio, maitojärvi, peltopaketti. Suomen maataloudessa puhuttiin 1960- ja 1970-luvuilla ilmiöistä, jotka saavat keskustan opiskelijaravintoloista ravintonsa hankkivan nykyihmisen mielikuvituksen liikkeelle.
Maidon ja voin kotimaisten tuotantomäärien nousu yhdistettynä vientihintojen laskuun oli pistänyt maanviljelijät ahtaalle. Maatalouden elinkeinorakenteen muutoksen takana ja lypsyjakkaralla kykkijän kasvojen edessä oli yksi isoista syypäistä: turpeat utareet. Vielä 1950-luvulla kotimaisten lehmien keskimääräinen maidontuotanto oli hieman vajaat 3 000 kiloa vuodessa, mutta 1970-luvulla noustiin jo 4 000 kiloon. Valtio tuki tuotantoa subventoimalla alkutuottajan saamaa loppuhintaa, mutta takuuhinnan turvaaminen koko tuotannolle olisi ollut valtiolle liian kallista. Tästä syystä tuotantoa alettiin ohjata myös kotimaista tarjontaa pienentävillä toimilla. Voivuorten sulattamiseksi ja maitojärvien kuivattamiseksi valtio maksoi teurastuspalkkiota ja ohjasi maataloustuottajia jättämään peltoja viljelemättä, jotta maidon ylituotantoa saataisiin taitettua ja tuottajahintoja nostettua. Tavoitteena oli myös ohjata työvoimaa ja pääomaa alkutuotannosta muille toimialoille.
Markkinoiden sanelemat ja valtiotoimien loiventamat muutokset olivat joka tapauksessa rajuja. Kotimaisten maatilojen määrä on laskenut 281 000 tasosta vuonna 1969 nykyiseen n. 42 300 kappaleeseen. Keskimääräinen tilakoko on kasvanut ja harvassa on nykyään kotitaloudet, jotka pitävät omiksi varoikseen kahta tai kolmea lehmää. Samassa ajassa tilastollisen keskiarvo-utareen teho on noussut yli 9 000 litraa vuodessa.
Saarijärven Paavon uudelleenkirjoitetussa nykyversiossa teeman keskiössä olisi edelleen leivän niukkuus, mutta draaman aineksina olisi lypsyrobo-
tin ohjelmistopäivitykset ja EU-tukilomakkeiden täyttövaikeudet pienviljelijän hallavuosien kurimuksen sijaan.
Lehmillä on utareissa kummallakin puolella kaksi nänniä. Koirilla ja sioilla nännejä on vielä enemmän. Hevosilla, lampailla, vuohilla ja ihmisillä nännejä on kaksi. Myös kustannusalalla on kaksi nänniä: toisesta tulee painettuja tuotteita ja toisesta sähköisiä julkaisuja.
Suomessa sähköisten julkaisujen myynti, joka vastaa n. 40% kokonaisuudesta, kasvaa voimakkaasti siinä missä painetut tuotteet ovat olleet pienessä laskussa 2019-2023 välillä. Kirjallisuuden alkutuottajien, eli kirjailijoiden, päässä tulonmuodostus on kuitenkin epätasaisempaa eri julkaisumuotojen välillä:
Suomen Kirjailijaliiton selvittämiä teoskohtaisia tuloja vuonna 2022 (Painetut teokset 2.7€, Äänikirjat 0.6€, E-kirjat 1.0€, Luku- ja kuunteluaikapalvelut 0.5€) on esitelty ja ihmetelty eri foorumeissa pitkin kulunutta syksyä. Puhetta on ollut erityisesti kuunteluaikapalveluiden syövyttämistä kirjailija-ansioista. Asiaa tavattiin myös Helsingin Kirjamessujen paneelissa 24.10.2024, jossa Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtaja Ville Hytönen istutettiin Otavan Eeva Reenpään ja WSOY:n Timo Julkusen väliin. Noin 20 minuuttia kestäneessä keskustelussa Miten äänikirjojen suosio muuttaa kirja-alaa osapuolet pääsivät esittämään omia mietteitään äänikirjasta julkaisumuotona ja sen yleisestä merkityksestä kirjallisuusalalla. Kustantamoiden edustajat puhuivat yleisestä kuluttajakäyttäytymisen muutoksesta ja lukuaikapalveluiden suosion nousun nopeudesta, mikä on tullut kaikille yllätyksenä. Hytönen sen sijaan painotti keskustelussa kirjailijoiden asemaa ja nosti esiin sitä, miten pieneksi kirjailijan teoskohtainen tulo jää sähköisissä tuotteissa verrattuna painettuihin tuotteisiin. Itselleni paneelin mieleenpainuvammaksi lauseeksi muodostui Hytösen lause: Kirjallisuudella pitää pystyä elämään. Väite on yksitulkintainen ja kannatettava, mutta Suomen Kirjailijaliiton oman tulotutkimuksen valossa se toteutuu tällä hetkellä huonosti.
Suomen Kirjailijaliiton vuoden 2022 tulotutkimuksen mukaan suomalaisen kirjailijan mediaanitulo kaunokirjallisesta työstään on noin 1 700€ vuodessa. Laskua vuodesta 2018 on noin 600€. Jos sama trendi jatkuu, niin vuonna 2038, eli vain 15 vuoden päästä, kirjailijana työskentely tulee maksamaan n. 100€ vuodessa. Samalla sadalla eurolla pääsisi uimahalliin kerran kuukaudessa vuoden ajan tai maksaisi HSL:n AB-kortin yhdeksi kuukaudeksi.
Käytännössä kirjailijat eivät elä kaunokirjallisesta työstään saamillaan korvauksilla, vaan muilla töillä, lainauskorvauksilla ja apurahoilla. Tämä käy ilmi samasta tulotutkimuksesta, jonka mukaan mediaanitulon niukkuudesta huolimatta, 35% kyselyyn vastanneista oli sitä mieltä, että heidän taloudelli-
nen tilanteensa on kohentunut vuosien 2017 ja 2022 välillä – eli vaikka tilitykset kustantajilta eivät kata edes alkuvuoden vuokria, niin ihan hyvin pyyhkii. Kun mediaanitarkasteluun lisätään apurahat ja muut kirjailijan töihin liittyvät tulot, nousee vuositulojen mediaani 12 600€ tasolle (11 000€ vuonna 2018). Tämä on jo merkittävästi suurempi summa kuin pelkät tekijänoikeuskorvaustilitykset, mutta elanto on silti niukka, jos ei tee muita töitä.
Tulotutkimuksen aineisto on kerätty vain Suomeen Kirjailijaliittoon kuuluvilta kirjailijoilta, mikä tarkoittaa sitä, että jos Suomen koko kirjailijakenttää tarkastelisi laajemmin, olisi tilanne vielä huonompi. Suomen Kirjailijaliiton n. 900 jäsenen lisäksi on myös paljon muita kirjailijoita, jotka eivät halua olla liiton jäseniä tai eivät täytä jäsenyyden edellyttämiä vaatimuksia. Mistä kirjailijoiden matalat tulot sitten johtuvat? Myynnin jakautuminen kirjallisuuden arvoketjun eri osien välillä on yksi tekijä, eli yksinkertaistetusti että kuinka paljon tuloista jää kirjailijan käteen, sen jälkeen kun kustantaja on ottanut omansa. Tulonmuodostuksessa tulee kuitenkin nopeasti vastaan myös toimialan absoluuttinen koko: Kustannusalan 2023 tilastojen mukaan kaunokirjallisuuden arvonlisäveroton kokonaismyynti vuonna 2023 oli 54 miljoona euroa. Jos tämä summa jaettaisiin vaikka 1 500 suomalaisen kirjailijan kesken, niin vuosiansioksi muodostuisi noin 36 000€ vuodessa per kirjailija. Tällä oltaisiin jo aika lähellä valtakunnallista ansiomediaania. 54 miljoonan euron kokonaismyyntiä on kuitenkin jakamassa kotimaisten kirjailijoiden lisäksi muun muassa kustantajat, painotalot, kirjakaupat, käännöskirjallisuus. Yhtälö mutkistuu. Hytösen lausuma tahtotila siitä, että kirjallisuudella pitää voida elää, kohtaa kysyntäongelman. Tämän lisäksi yksilökohtaisia ansioita vinouttaa isojen myyntivolyymien ja apurahojen keskittyminen vain pienelle joukolle kirjailijoita vuosittain. Tulonjako on alan sisällä epätasaista. Mikä sitten motivoi kirjailijoita, jos toimeentulon oletusarvo ei riitä turvaamaan edes minimiravintoa? Tulojakauman kärkipäässä voi päästä kuusinumeroisiin vuosiansioihin, mutta en usko, että kirjailijat ovat ensisijaisesti epätodennäköisen rikastumisen perässä. Ja jos jättää huomioimatta kirjoittamiseen vaadittavan ajan, on kirjallisuuden tuottaminen hyvin halpaa. Käytännössä kaikilla ihmisillä on tekstin tuottamiseen soveltuva laite käytössään ja Suomenkin kokoisesta maasta löytyy tuhansia lahjakkaita kirjoittajia. Kirjoittamista ei myöskään säädellä vaadittavalla ammattipätevyydellä tai luvilla, mikä madaltaa romaanin tai runoteoksen kirjoittamisen kynnystä edelleen. Harva ihminen toimii sähköasentajana omaksi ilokseen palkatta, koska siihen tarvitaan kalliit työvälineet, työ on raskasta ja sähköasentajaksi kouluttautuminen vie useamman vuoden. Kirjallisuuden alalla kertomus arki-iltoina ja viikonloppuina syntyneestä esikoisteoksesta ei kuiten-
kaan ole tavaton. Jos osalle ihmisistä riittää kirjoittamisvaivan kompensoitiin sisäinen täyttymys tai lyhyt hetki julkisuudessa, niin rahallinen teoskorvaus voi olla toissijainen tai jopa merkityksetön kysymys. Ja jos kaunokirjallisuus ei voi elättää kaikkia halukkaita, niin kuinka monelle elantoa pitää riittää, jotta ala pysyy elinvoimaisena? Vaikka kuuntelu on ehkä se alkuperäinen tapa tarinoiden välittämisessä, olisi sääli, jos painettu kirja jäisi historialliseksi kuriositeetiksi tarinoiden kertomisen teknologiakehityksessä. Maidontuotantoa saatiin viime vuosisadalla sopeutettua sillä, että tuettiin tuotantovälineiden teurastusta. Nykyhistoriasta löytyy vastaavia analogioita esimerkiksi turvetuotannon romutuspalkkioista. Kirjallisuudessa, käsikirjoitusten silppurointikorvaukset tuntuisivat kuitenkin väärältä.
Lähteet: Savon Historia: XI Maatalous; Luonnonvarakeskus; Suomen Kustannusyhdistys; Suomen Kirjailijaliitto
Katkelma romaanikäsikirjoituksesta
Ratsuväen mies
Lauri Hämeen-Anttila
Myöhemmin samana päivänä istuin luentosalissa takarivissä ja yritin heikkovointisena ymmärtää näkyni merkitystä. Keskittymiseni häiriintyi, kun tunsin olkapäässäni kevyen töytäisyn. Käännyin ja näin Pekan istuutuvan viereeni. ”Kuuntele Lauri! Minä kuulin jostain huhun, että se eskadroonakin lakkautettaisiin ihan lähitulevaisuudessa. Se menee ihan samalla tavalla kuin muutkin Puolustusvoimauudistuksessa pois heivattavat pumput. Joudut varmaan siirtymään sieltä vuoden sisällä valmistumisesta. Sinuna ottaisin tämän vielä huomioon.”
Kohautin olkapäitäni ja kiitin Pekkaa tiedosta tympääntyneesti. Minua ärsytti hänen viisastelunsa, aivan kuin hän tarkoituksella häiritsisi minua mokomilla arkipäiväisyyksillä.
Kuitenkin sulateltuani uutista hetken, aavistin siinä erityistä merkityksellisyyttä, joka saattaisi ulottua pragmaattista tasoa syvemmälle. Auditorion edessä reipasluontoinen jalkaväen kapteeni selvitti kurkkuaan ja aloitti huolellisesti rakennetun luentonsa, mutta minä harhauduin heti kättelyssä toisaalle.
Suomalainen ratsuväki kuolisi siis pian sukupuuttoon. Rakuunaeskadroona oli viimeinen jäänne Puolustusvoimissa tuosta aselajista, joka oli jäänyt lopullisesti tekniikan kehityksen jalkoihin viime vuosisadan alussa. En voinut olla aistimatta tiettyä haikeaa rappioromantiikkaa, joka alasajoon sisältyi. Sillä muinoin oli selvää, että ratsuväki on kaikista aselajeista uljain, ja sen joukoissa palvelivat upseereina eritoten aateliset aikana, jolloin aristokratialla ja upseerin ammatilla oli vielä jotain tekemistä toistensa kanssa.
Vasta ensimmäisen maailmansodan alussa huomattiin, ettei perinteisellä ratsuväellä enää ollut kenttätaistelussa minkäänlaista funktiota. Tämä havainto oli aiheuttanut yläluokkaisille ratsuväen upseereille valtavan identiteettikriisin, kun sotatekniikan alueelle tunkeutunut modernisaatio oli uhannut heidän
ikiaikaista sodankäynnin tapaansa. Moni ratsuväkiupseeri oli silloin ratkaissut ongelman ryhtymällä hävittäjälentäjäksi, koska he näkivät ilmataisteluissa vielä viimeisen häivähdyksen siitä yksilöllisestä ritarillisuudesta, jonka päättymättömät kuorma-autojen kolonnat, miljoonien jalkaväkimiesten massat ja tykistön tulimyrskyt olivat työntäneet sodankäynnin marginaaliin. Kyseessä oli viimeinen sankaruuden ele, jonka jälkeen sodankäynti oli lopullisesti antautunut teollisuudelle ja massoille.
Monissa maissa ratsuväki oli kuitenkin muodollisesti jatkanut elämäänsä niin, että hevoset oli korvattu panssareilla tai helikoptereilla, mutta ikäväkseni Suomen koruton ratkaisu oli ollut muuttaa se sivuun työnnetyksi huolto- ja tukiaselajiksi, joka sitten oli erilaisten uudistusten myllerryksessä vähä vähältä näivettynyt niin, että lopulta oli jäljellä enää yksi yksinäinen perinteenkantaja, minun tuleva työpaikkani.
En voinut olla ajattelematta, että ratsuväen lopullinen hylkääminen myös symbolisella tasolla oli perin juurin suomalaisen kansallishengen mukainen ratkaisu. Tasa-arvon mallimaassa oli tarpeetonta pitää yllä instituutioita, jotka muistuttivat menneisyyden ikävästä säätyjaosta. Hyvinvointiyhteiskunnan ratkaisu oli ollut karkea: ensin ratsuväki nöyryytettiin alentamalla se agraari-Suomen logistiikkaosastoksi ja nyt kaikessa hiljaisuudessa sen hautajaisia vietettäisiin pitkän, hivuttavan näännytyksen päätteeksi. Mitähän Mannerheim, Suomen historian tärkein ratsuväen mies, olisi ajatellut tästä lohduttomuudesta? Tuskin hyvää. Mutta hän ei ollut varsinaisesti mikään Suomi-mies, käsitin silloin. Eikä hänestä sellaista saa väännettyä, vaikka joku kehtaisi yrittääkin. Siksi yksikään suomalainen sotilas ei oikeasti samastu häneen millään tasolla. Hän oli liian uskollinen hallitsijalle, liian ruotsinkielinen, liian kansainvälinen, suorastaan eurooppalainen kosmopoliitti, hänen seksuaalisuutensa oli kiusallisen epäselvä ja hän oli yksinkertaisesti aivan liian yläluokkainen korvan nipukoitaan myöten, jotta hänestä olisi keskimääräisten suomalaisten korpisoturien, tai edes korkea-arvoisten upseereiden, todelliseksi esikuvaksi. Nykyaikaiselle upseerille hän oli ainoastaan museoitu reliikki, jonkinlainen pakollinen paha, ei missään nimessä todellinen innoittaja.
Vielä vähemmän marsalkastamme oli kansalliskonservatiivien tai viheliäisten etnonationalistien ikoniksi, jatkoin uuden suunnan saanutta ajatuskulkuani. Vaikka nuo epäilyttävät ryhmittymät, jotka valtasivat vähitellen alaa niin poliittisessa elämässä kuin laajemminkin yhteiskunnassa, olivat omineet itselleen keskeisimmät osat kansallisesta symboliikasta, eivät he olleet koskeneet Mannerheimiin, joka näin ollen oli vielä toistaiseksi vapaasti käytettävissä muihin tarkoituksiin. Oli täysin mahdotonta kuvitella kansallismielisissä mielenosoituksissa
marssivien aggressiivisten nuorten miesten ylle Mannerheim-aiheisia huppareita, tai heidän seinilleen marsalkan kehystettyjä muotokuvia. He eivät täydellä varmuudella lukeneet hänen muistelmiaan tai hänestä tehtyjä elämäkertoja, he eivät koskaan antautuneet todelliselle Mannerheim-tunnelmoinnille.
Heille riitti, että Mannerheimiin ei koskettu, että hänet jätettiin rauhaan, mutta muuten hänen mittaamattomasta symboliarvostaan he eivät jaksaneet olla kiinnostuneita, sillä he vieroksuivat tuota outoa vapaaherraa (mikä loistava aatelisarvo muuten!), joka oli jotenkin kummallisen historiallisen oikun myötä onnistunut nousemaan kansakunnan kaapin päälle.
Minä näin sieluni silmin sota-arjen pyörteissä voipuneen, vanhan Mannerheimin katselemassa ympärilleen tunkkaisessa Mikkelin päämajassaan. Miten helvetissä minä tänne päädyin, hän kertaa mielessään ties kuinka monetta kertaa, muistelee aikaansa Chevalierkaartissa Pietarin palatseissa, ja ymmärtää, kuinka totaalisen absurdia kaikki on, kuinka maailma on yksi hulluutta täynnä oleva tivoli. Missään ei ollut mitään järkeä. Hän nojaa päätään käsiinsä pöydän ääressä yksinäisen ateriansa jälkeen, tyrkkää kyynärpäällään snapsinsa vahingossa kumoon ja pohtii harmissaan, miksi ihmeessä oli sanonut kyllä valkoisen armeijan johtajapestille, vaikka olisi aivan hyvin voinut lähteä Keski-Eurooppaan johonkin kylpylään niin kuin kaikki normaalit kaatuneiden valtakuntien ratsuväenkenraalit.
Hätkähdin, kun huomasin ympärilläni olevien kadettien liikahtelevan ja puheen sorinan nousevan täydessä auditoriossa. Poukkoilevien ajatusteni lento katkesi. Luento oli näköjään päättynyt. Nappasin salkkuni jalkojeni välistä ja poistuin massan mukana mieli täynnä uudenlaista energiaa.
Päivällisen söin mahdollisimman nopeasti ja vaitonaisena. Pekka istui toisella puolella pöytää. Hän puhui minulle uudistuksen tuomista muutoksista lähitulevaisuudessa ja tahditti spekulaatioitaan käsiensä viuhdonnalla kuin kapellimestari. Yritin parhaani mukaan esittää kiinnostunutta, mutta hänen sanansa olivat työlääntyneille aivoilleni kuin vierasta kieltä.
Illalla minun oli välttämättä lähdettävä juoksulenkille saadakseni tunteeni tasaantumaan ja ajatukseni järjestykseen, vaikka samalla aistinkin, että kiihtynyt mieleni oli täyttä höyryä kehittelemässä jotain aivan erityistä ideaa. Horisontin jo punertaessa tömistelin verryttelypuvussani lenkkeilypolulla katse lukittuna kaukaisuuteen. Kevätillan viileä ilma tuntui raikkaalta kasvoillani, ja rannan tuntumassa merellinen tuoksu sai äkkiä kaikki vaistoni terästymään. Kun pääsin erään laiturin kohdalle, josta avautui komea näkymä ulapan yli suoraan etäisyydessä siintävään Etelä-Helsingin siluettiin, minun tajuntaani iskeytyi massiivinen ajatus.
Jos kerran Rakuunaeskadroona on viimeinen ratsuväkiyksikkömme, ja jos sekin lakkautetaan aivan pian minun palvelukseen astumiseni jälkeen, tarkoittaa se vain ja ainoastaan yhtä asiaa: minä, Lauri Henrik Hämeen-Anttila, tulisin olemaan Suomen armeijan viimeinen ratsuväenupseeri! Pysähdyin. Kuiskasin tuon romanttisen tosiasian itsekseni ääneen. Tunsin joka solullani, kuinka mailleen painuneen aselajin satojen vuosien kunniakas historia koko suunnattomuudessaan rysähti yksin minun harteilleni. Se oli jotain niin käsittämättömän upeaa, niin kerta kaikkiaan suurenmoista, että lankesin hurmioituneena polvilleni laiturin juureen. Kyllä! Sittenkin! Mikä loistava, makaaberi kunniatehtävä! Minun toiminnallani oli kuin olikin jotain arvoa, jokin pieni merkityksen hiven keskellä tätä tarkoituksettomuuden valtamerta. Tajusin sitten näkyni merkityksen: Mannerheimista olin saanut itselleni henkilökohtaisen suojeluspyhimyksen. Marsalkkamme esimerkki oikeutti minun tapani olla tässä maailmassa. Ja minä muodostin hänen kanssaan henkilökohtaisen suhteen, joka uudisti nyt sydämeni. Ikoninen merkkihenkilö, joka aikaisemmin oli kotikasvatukseni tuloksena säilynyt minulle järkähtämättömänä mutta etäisenä suuruutena, tulkin nyt aivan lähelleni ja ojensi minulle ystävällisen kätensä, johon tartuin liikuttuneena.
Minun on salaa kehitettävä mannerheimiläisen isänmaallisuuden kultti, päättelin, yhden miehen salaseura, joka noudattaisi aristokraattista kutsumusta. Suuntaviivani olin määritellyt jo aikaisemmin, mutta nyt sain identiteettihankkeelleni kotimaisen innoittajan ja suojelijan. Niin kauan kuin junttius valtaisi alaa sotilasmaailman ja maanpuolustuksen kulttuurissa, olisi minun tehtäväni säilyttää viimeinen pieni kunniantunnon kimallus kaiken tämän mauttomuuden ja ala-arvoisuuden keskellä. Ja jos tehtävä vaatisi henkilökohtaisia uhrauksia, olisin niihin valmis! Nostin käteni ylös. Kaikki oli hetken selvää. Kykenisin sittenkin elämään sotilaana kaunista elämää!
Aro – Venäjän väkivallan ja kauneuden horisontti
Matias Löfberg
Kotimaassaan kielletty venäläinen nykykirjailija Oksana Vasjakina (s.1989) siirtää omaelämänkerrallisen romaanitrilogiansa toisessa osassa Aro (ven.степь) katseensa aidsiin menehtyvään isään. Vasjakinan tausta runoilijana näyttäytyy Riku Toivolan loistavassa suomennoksessa taitona kielentää väkivaltaisen yhteiskunnan läsnäoloa.
Kerronnan vahva kuvallisuus ojentaa lukemaan teosta venäläisen kirjallisuuden traditiossa. Vasjakinan kielellinen taito muotoilla tunteiden ja ajatusten rykelmiä lyhyisiin virkkeisiin tuo mieleen Anna Ahmatovan hopeakauden runot.
Vasjakina rakentaa moniaistillista kuvaa 2000-luvun venäläisyydestä nostamalla valokeilaan moskovalaiset lesbot ja vodkanhuuruiseen rikollisuuteen hukkuneet työläisukot. Moskovaa peittää valkoinen selittämätön sumu; kaupunki kontrastoituu romaanissa saavutukseksi verhoituneeksi pettymykseksi. Ääretön, kotoisan etäinen aro edustaa ratin takana karaistuneelle työläisisälle ja hänen luokkanousua tekevälle Gorkin insitituutin kirjallisuudenopiskelijatyttärelleen konkreettista ja henkistä tilaa, jossa hengittää vapaammin.
Aro ei tavoita ympäristön ja ristiriitaisen kiintymyssuhteen kietoutuneisuutta yhtä vahvasti kuin
Oksana Vasjakina: Aro
Suom. Riku Toivola
208 s. Otava 2024
KRITIIKKI
trilogian ensimmäinen osa Haava (ven. рана), jossa syöpään kuolleen äitinsä tuhkia halki Siperian Ust-Ilimiskiin kuljettava kertoja on kuristavan rehellinen. Arossa kertojan suhde isäänsä jää iralliseksi ja lukijalle tavoittamattomaksi, sillä isän hahmo näyttäytyy pikemminkin väkivaltaisten rakenteiden tuloksena kuin autenttisena ihmisenä.
Romaani havainnollistaa venäläisyyttä, joka jää uuden rautaesiripun reunalta katsottuna tuntemattomaksi. Aro kertoo arkisista venäläisistä. Niistä, jotka löytävät elämän merkityksellisyyden mitättömän kauniista asioista putinistisen fasismin puristaessa; niistä, jotka kykenevät heittäytymään Mihail Krugin chanson-laulujen jamitteluun ja käsittämättömään lähisuhdeväkivaltaan.
Viittaukset Susan Sontagin klassikkoesseeseen Aids ja sen vertauskuvat (1989) sitoo Vasjakinan kerronnan maailmankirjallisuuden kenttään. Teos on raikasta queer-kirjallisuutta, jossa homoseksuaalisuutta ei käsitellä poikkeavuutena tai kuriositeettina. Kerronta purkaa aidsin stigmaa seksuaalivähemmistöille ja huumeidenkäyttäjille langetettavana rangaistuksena ohjaamalla lukijan katseen venäläisen kulttuurin ja yhteiskunnan rakenteisiin. Aro etualaistaa nerokkaasti niiden venäläisten kohtalot, jotka eivät juo mojitot käsissään korkeakirjallisuuden klassikoita moskovalaisten kahviloiden terasseilla. Vasjakinan teos on oleellinen muistutus: Putinin Venäjällä asuvien marginaalitaiteilijoiden äänet länsimaisen kulttuurin kentällä ovat kenties ajankohtaisempia kuin koskaan.
Käkriäinen 4/2024
Päätoimittajat
N. Bertula
Liina Kutja
Taitto
Eemil Friman
Valokuvat
Lele Kauppila
Julkaisija
Putkinotko Ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.
Painopaikka
Picaset Oy, Helsinki 2024
putkinotkory.wordpress.com
@putkinotkory
@kakriainenlehti
