Issuu

Kirjallisuus- ja kulttuurilehti

Numero 1 | 2025 r a k k a u s

Käkriäinen

SÄRÖ – YTIMESTÄ MARGINAALIIN

Palkittu kulttuurilehti, jolle sananvapaus ei ole tyhjää puhetta.

Käkriäisen lukijoille 30 % alennus vapaavalintaisista Särön irtonumeroista.

Nouda lehtesi Säröpuodista aukioloaikoina tai tilaa se verkosta koodilla NOTKO. Etu on voimassa 1.7. 2025 saakka.

Pienkustantajien kirjakauppa Säröpuoti on avoinna keskiviikkoisin klo 14 –18. (Helsinginkatu 17 B)

Keskiviikkona 2.10.2024 » klo 14–18

Särön tilaus Käkriäisen lukijoille -30 %. € / norm. 25 € ) Kirjoita tilauslomakkeen lisätietoja-kenttään tarjouskoodi OPISK.

Seuraa meitä: @sarolehti @saro.lehti

Tarjoushintaan sisältyy lehden yksi vuosikerta alkaen seuraavaksi ilmestyvästä numerosta. Tämän jälkeen tilaus jatkuu normaalihintaisena. Tilauksen voi perua koska tahansa.

Kestotilaus: 25 euroa / vuosi (sis. yksöis- + tuplanumero)

Irtonumerot: yksöisnumero 10 euroa & tuplanumero 18 euroa

Kun mietimme tämän vuoden Käkriäisen tulevia teemoja, tartuin innokkaasti ehdotettuun sanaan rakkaus. Erityisesti sen takia, että niin monet tarinat ja runot kertovat tavalla taikka toisella rakkaudesta; halusin nähdä, miten kirjoittajat lähtisivät tulkitsemaan aihetta. Omassa kritiikissäni Hanna-Riikka Kuisman teoksesta Korvaushoito (2024) rakkausteema ei ollut ilmeinen, ja kun sitä tarkastelee lähemmin, on teos ajoittain kivuliasta luettavaa.

Onneksi numerosta löytyy monenlaista muutakin luettavaa. Kolmella kulttuurisuosituksella meitä ilahduttaa vuoden 2024 Toisinkoinen-kirjallisuuspalkinnon voittaja Anu Kolmonen. Kannattaa lukea, mitä kaikkea Kolmosen mielestä voi seurata, kun uskaltaa näyttää rakkautta tuntemattomillekin.

Toimitus on tätä numeroa varten syynännyt kirjallisuuskenttää kahden haastattelun muodossa: Pyry Kinos keskusteli suomen kielen opiskelijan Eetu Julinin kanssa Julinin teoksesta 347 (2024) sekä muun muassa sen syntyprosessista ja esikoiskirjailijuudesta. Toni Lahtinen ja Lotta Nevanperä antoivat Nea Kemppaiselle tunteikkaan haastattelun Puut ovat täynnä lapsia -teoksesta (2024) ja siitä, miten he ovat käsitelleet siinä rakkaan ihmisen muistisairautta.

Henkilökohtaisesti minua ei yllättänyt, että teema poiki useita runoja. Joni Joentakanen lähestyy rakkautta klassisen kolmijaon kautta, mikä vetää mukaansa voimakkaiden ja ajattomien kielikuvien kautta. Virkistävästi vaihtelua romanttiseen rakkauteen tuo Vihtori Kangas, jonka runoissa esille pääsevät kissat ja koirat. Ida-Lotta Myllylä vuorostaan tarjoaa kauniita runokuvia, jotka ovat samaan aikaan herkän ruumiillisia. Runouden ohella saamme nauttia myös Ilona Alameren novellista, jossa hän kuvailee kertojalle tärkeän paikan tarkkojen yksityiskohtien avulla.

Jeremi Kivirannan asiaproosateksti puhuu suoraan: ole kissa. Tekstissä on läsnä sopiva määrä itserakkautta, itsetietoisuutta, sekä kevyttä kuittailua Suomen nykytilanteesta. Eikä tämä numero olisi täysi ilman kirjettä. Tiia Porkka puhuu esi-isille, omien sanojensa mukaan niille, jotka kampasivat tukkansa ja aloittivat ay-liikkeen. Viimeiseksi hieman eri tunnelmiin meidät vie Träumerei, joka käsittelee proosarunossaan unenomaisesti rakentuvaa helvettiä lukuisten kirjallisten viitteiden siivettämänä.

Tässä numerossa on runsaasti tekstejä ja sitä oli ilo tehdä. Kun saa työstää näin monia hienoja tekstejä, ei voi muuta kuin rakastua yhä uudelleen kirjallisuuteen ja sen monipuolisuuteen.

Antoisia lukuhetkiä toivovat Käkriäisen päätoimittaja Liina Kutja sekä muu toimitus.

Liina Kutja

KESTOTILAUS VUODEKSI

niin & näin on vuodesta 1994 ilmestynyt filosofinen aikakauslehti. Lehti sisältää vertaisarvioituja artikkeleita, kolumneja, esseitä, käännöksiä, kirja-arvioita, kuvataidetta ja kriittistä yhteiskunnallista keskustelua.

Tässä olisi tilaa ilmoituksellesi

Hinnoittelu (puolikas sivu):

• Ilmoitus yhteen numeroon: 50€

• Ilmoitus kahteen numeroon: 90€ (45€/ilmoitus)

• Ilmoitus kolmeen numeroon: 120€ (40€/ilmoitus)

• Ilmoitus neljään numeroon: 140€ (35€/ilmoitus)

Ota yhteyttä: pyry-pekka.kinos@helsinki.fi putkinotkory.wordpress.com/media

Aineisto-ohjeet:

• Vaaka 176 mm x 125 mm

• Leikkuuvara 3 mm ilman leikkuumerkkejä

• Aineiston muoto: PDF, EPS, TIFF, PNG, JPG

• Resoluutio: 300 dpi

• Värit: mustavalkoinen

• Väriprofiili: Coated FOGRA39

KÄKRIÄINEN

PÄÄTOIMITTAJA

Liina Kutja

kutja.liina@gmail.com

TOIMITUSSIHTEERI

Pyry Kinos pyry-pekka.kinos@helsinki.fi

TOIMITTAJA

Nea Kemppainen nea.l.kemppainen@helsinki.fi

TAITTO

Eemil Friman

TEKIJÄT

Lele Kauppila

Joni Joentakanen

Ilona Alameri

Vihtori Kangas

Tiia Porkka

Träumerei

Jeremi Kiviranta

Ida-Lotta Myllylä

JULKAISIJA

Putkinotko Ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com

SOMESSA @putkinotkory @kakriainenlehti

Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.

KANNEN KUVA

Runeberg, Walter: Amor ja Bacchus lapsina, 1879.

Valokuva: Nyblin, Daniel: WSOY S IV 373-456, 409, 1883.

Kansallisarkisto (CC BY-SA 3.0)

PAINOS

50 kpl

PAINOPAIKKA

Picaset Oy, Helsinki 2024

Seuraava numero ilmestyy 25.4.2025

Sisällysluettelo

Kuva: Lele Kauppila

Anu Kolmonen

Kolmosen kolme kulttuurisuositusta

I

Osoita lähimmäisenrakkautta ja puhu vieraalle vanhukselle. Hymyile ensin, bussissa vaikka, tai metrossa. Missä ikinä. Kahvilassa. Kommentoi jotain säästä, istu viereen tai vastapäätä. Hymyile uudelleen. Pidä katsekontakti. Pian hän puhuu, jos ei, älä pakota. Mutta jos, niin kuuntele kunnioittavasti, myöhemmin kirjoita kuulemasi ylös. Tee kohtaamastasi tuntemattomasta päähenkilö. Älä anna kenenkään lukea teidän tarinaanne, varjele sitä kalleimpana aarteenasi. Ja kas, siitä myös tulee sellainen.

II

Osoita rakkautta unohdetulle pikkukaupungille ja matkusta Kemiin. Tee kulttuurimatka Taapelitaivaan maisemiin. Okei, tämä on omahyväinen toive, sorit siitä. Mutta nyky-Kemi on syntisen turha, tarpeeton, joutilas ja siksi ihanin kaikista.

Jos matkustat kesällä, veny rannassa koko päivä. Käy kahvilla tai kaljalla rantabaarissa, ota pala pannukakkua, se sopii kaljankin kanssa. Jos tahdot pröystäillä kemiläisittäin, tilaa lonkero. Jäitä älä juomaasi huoli, koska alati leopardikuosisen rantabaarin kanta-asiakkaan mukaan ”ne niin karseeraa kurkkua”.

Jos olet varoissasi, ota rannasta venekyyti Selkäsarveen, Perämeren kansallispuistoon. Käy myös moikkaamassa Keminmaan vanhan kirkon lattian alle haudattua Rungius-muumiota, paikallista kuuluisuutta, jonka suosio ohittaa jopa Väyrysenpaavon.

Talvella jos matkustat, ei ole mitään nähtävää eikä tehtävää. Autioita katuja reunustavat tyhjät liikehuoneistot ja ilmassa haisee kemiläinen raha sekä melankolia. Ime surua itseesi ja mieti, millaista oli ennen sitä, vai onko se leijunut täällä aina.

III

Osoita rakkautta kansalle ja Yleisradiolle. Kuuntele sunnuntaisin puoleltapäivin Yle Suomesta Kansanradio tai fanita kerralla kaikki jaksot Areenasta. Kansanradiosta löytyy totuus; meidän kaikkien kohtalona on ennen pitkää olla kansanradiolaisia, mutta laittakaa ne hampaat suuhun ennen kuin soitatte sinne!

Anu Kolmonen on pohjoisen köyhälistökirjailija, joka unelmoi utopistisesta yhteiskunnasta, jossa vähäosaisillakin olisi oikeus elää. Vaikka Kolmonen ei enää unelmaansa usko, hän kurottelee sitä kohti nostamalla syrjäytetyt romaaneidensa päähenkilöiksi ja kirjoittamalla rumasta kauniisti. Ihan tahallansa.

mahdottomia erittelyjä

hetken aikaa kykenee veistämään maailmaa paljain käsin ennalta-arvaamattomaan muotoon keräämään luunsa, vihreänoranssit silmänsä, otteensa, naurunsa, ajatuksensa hiipimään kohti, avaamaan kirotut, ruosteiset lukot autuaalla liikkeellä lähemmäs ihmisen tarkoin veistettyä muotoa ei pääse menemättä läpi, sulamatta kiinni

lumen vaimentamat kaiut, pelko kurkunkannella mihin voi soittaa yössä, kun päivät arpeutuvat ennen nyrjähtäneitä minuutteja raiteiden reunoilla on selkokielistä hellyyttä kuiskattuna kriisipuhelimeen

aivokuorella väreilee kertomus tuntemattomasta taivaasta lumoutuneet sormenpäät kulkevat elämän selkää pitkin polvenkorkuinen potentiaali punoutuu unelmaenergian keskittymäksi teonsanoilla on yhtäkkiä uusi taivutusmuoto

hikiset ystävät ylälauteella, naurun väliin mahtuu istumaan rantakivillä läikkynyttä maitokahvia, myötäkarvaan silitettyjä käsivarsia vaaleanpunaisena kaartuva päivä, jonka ilta jää kiinni kitalakeen kaipaus sivelee poskipäitä kaiken ollessa vielä paikoillaan

kehollisessa juhlassa aika pysähtyy, kiertyy auki hampaanjälkiä säihkyvillä silmäkulmilla epäuskon puolihymy, raajojen solmu illassa hätkähdyttävän selkeänä viriää taajuus huulilta vatsan iholle

kämmen asetellaan kaulalle, jääpala palovammaa vasten, viikot tarkkoihin riveihin halaus varjelee luhistuvalta horisontilta, murtumaton koodi siirtyy suusta suuhun päänsisäinen räjähdys on vain pysäytyskuva tukirangan aavistuksenomaiset halkeamat luutuvat umpeen Ida-Lotta

Dis

Mustissa temppeleissä ei palvota jumalia tai filosofeja. Liha on heikko, mutta se ei nosta kiviä. Sisyfos jätti paikkansa ja pakeni jälleen kuolemaa. Yksikään kivi ei nouse vapaasta tahdostaan Saatanan palatsiin. Tyranni tuntee vain pakon ja orjuuden. Ei hän avannostaan nouse, vaan väkipakolla pitää itsensä pinnalla. Disin kaupunki ilman hallitsijaa nostaa taas yhden pilarin, turhaan. Kerberos kehrää, Hades silittää sen päätä, ja Persefone tietää, että manalaa hallitsee se, joka osaa piirtää suoraan muistista.

Unissani olen Disin pormestari. Siellä on kauniita kartanoita täynnä pelkoa ja tyhjyyttä. Herrasmieskerholla jättiläiset syövän läskien lihaa vartaista. Meressä ei ole kaloja, ainoastaan muinaisia käärmeitä. Vesi on lämmintä, mutta älä sukella. Majakan valo kutsuu meitä, jotka emme nähneet liekkiä tunnelissa. Kirjastossa on kaikki tieto, jota ei haluttu tietää. Harmaa mies kertoo karusellin pyöriessä mitä sinusta ajattelevat he, jotka jo kuolivat.

Kutsu sitä Carcosaksi, kutsu sitä Disiksi, sano sitä Seuliksi, syvyys hukkuu kun sanat loppuvat. Se on olemassa, ja se on syvällä. Syvällä kallosi, kauhukypäräsi takaseinillä. Jossain, jonne et halunnut katsoa. Siellä, missä kurjuuden orjat kiroavat Jumalaa ja nostavat mustia pilareita pirun kirkkoon.

Kultaisen tien raitiovaunut ajavat poikkeusreitillä, koska matkustajia on liikaa. Kuskilla ei ole sielua, ei edes kasvoja. Lahjoituksesi ei säästänyt ihmishenkiä, antoi vain tunteen, että omistat omasi. Mukulakivet laulavat. Helvetti ei ole vankila, se on koti heille, jotka eivät anna anteeksi. Heille, jotka eivät anteeksi pyytäneet. Ja heille, joille kipu on katumus.

Eetu Julin: 347

EETU JULIN (s. 2001) on maisterivaiheen suomen kielen opiskelija Helsingin yliopistolta, jonka esikoisteos 347 julkaistiin syksyllä 2024. Julinin teos kuvaa varusmiespalvelusta 2020-luvulla ja seuraa alokas Lehtosen kokemuksia tämän vuoden mittaisen palveluksen aikana. 350-sivuinen romaani etenee pääsääntöisesti kronologisesti ja juonivetoisesti. Lukujen välejä rytmittää Julinin punkanaluslyriikka.

Alokas Lehtonen on epävarma ja yliajatteleva nuori, joka uskoo Reserviupseerikurssille (RUK) pääsemisen olevan ratkaiseva tekijä muiden kunnioitukseen ja oman paikan elämässä löytämiseen. 347 kuvaa, minkälaisiin tapahtumiin ja käytökseen nuoren ylivirittynyt mieli ja pakonomainen tarve todistaa muille oma ainutlaatuisuutensa voi johtaa.

Julinin romaani asettuu aiemman varusmiespalvelusta käsittelevän kotimaiseen kirjallisuuden harvalukuiseen jatkumoon – ja on osaltaan dokumentoimassa aistintarkasti sitä, miltä kasarmilla haisee, kuulostaa ja tuntuu. Vastaavaa aihetta ovat aiemmin sivunneet lähinnä Haanpään Kenttä ja kasarmi (1928), Waltarin Siellä missä miehiä tehdään (1931) ja Mukan Täältä Jostakin (1965).

(PK) Miten idea kirjaan sai alkunsa?

(EJ) Minulla on ollut lukiosta asti vahva kirjoitusrutiini, jossa olen kirjoittanut päiväkirjaa intensiivisesti. Inttiin mennessä 2020 jatkoin tätä, mutta formaatissa jossa päiväkirja oli avoin n. 40 seuraajan Instagram-tili, johon tallensin päivittäin jonkun muiston tai fiiliksen siitä päivästä. Postauksista syntyi yhteisöllinen juttu, jota ihmiset aina odotti, mikä sitten loi itselle painetta, mutta myös motivaatiota niiden julkaisemisen jatkamiseen – oli pakko tehdä päivittäin postaus, joka tyypillisesti oli kuva tai lyhyt teksti. Näiden postausten kaunokirjallinen arvo on nolla tai jopa negatiivinen, mutta jälkikäteen tärkeämpää oli juurikin muistijälkien taltioiminen.

Kun aloitin opiskelut 2021, niin kirjoittaminen jäi osittain. Kaipasin sitä kuitenkin erityisesti iltaisin. Palasin lukemaan vanhoja postauksia, joista osa oli ihan sekoa kamaa. Keräsin postaukset tiedostoon, josta tuli about parikymmensivuinen. Tästä syntyi idea työstää aineistoa joksikin laajemmaksi. Johtoajatus oli ottaa päiväkirjamerkinnät ja vetää ne ihan överiksi.

Intin jälkeen selvitin vähän minkälaisia aiempia inttikirjoja on julkaistu ja järkytyin, että edellisestä (Mukan Täältä jostakin ) on melkein 60 vuotta. Tuntui oudolta, että asiasta joka vaikuttaa kymmeniin tuhansiin nuoriin vuosittain, ei oltu pistetty oikein mitään kansien väliin näin pitkään aikaan. Tämä antoi inspiraatiota tehdä itse aiheesta kirja. Jos joku olisi tehnyt vastaavanlaisen kirjan ihan viime vuosina, niin en usko, että 347 olisi nähnyt päivänvaloa.

(PK) Miten selkeästi intin aikaisista päiväkirjatallenteista hahmottui 347:n yleinen kuva?

(EJ) Päiväkirjat oli aika neutraaleja ja niistä olisi voinut lähteä moneen eri suuntaa. Olin siihen aikaan inspiroitunut suomalaisesta hulluuskuvauksia, jossa nuoren ihmisen yliampuva psyyke yhdistyy ajattelun musta-valkoisuuteen: kaiken on oltava överiä tai elämään suurempaa. Samaistuin ja kiinnostuin tästä. Kun lähdin työstämään tätä ajatusta, niin teksti löysi uomansa aika nopeasti. Siitä oli sitten helppo jatkaa ja heittää lisää bensaa liekkeihin. Näen myös, että intin suullinen tarinankerrontaperinne on vähän ylenkatsottua. Siinä on hirveästi meemipotentiaali ja monelle

vanhemmalla ihmiselle varusmiesajat tuntuu olevan ihan ydinmuistoja, joita jaksetaan kerrata tuntemattomille vaikka uimahallin saunassa, mutta sitten samaa aihetta on kaunokirjallisuudessa käsitelty aika vähän. Luin oman kirjoitusprosessin aikana Haanpään Kentän ja kasarmin , jossa ei puhuttu gonista, mutta kuvattiin palvelukseen väsyneitä lusmuja ja sitä ristiriitaa, mikä vallitsee jalon maanpuolustushengen ja arkisen hernekeiton syömisen välillä. Palvelus on tavallaan tosi jaettu ja muuttumaton kokemus, mikä antaa siihen kieroa lohdullisuutta, vaikka toki negatiivisiakin puolia on.

(PK) Miten on ylipäätänsä mahdollista kirjoittaa kirja, jos on aiemmin kirjoittanut esimerkiksi vain kouluaineita?

(EJ) Mulle kirjoittaminen on vähän niin kuin palapeli: Mulla on piste A ja C ja niiden väliin pitää sitten keksiä piste B. Jos on aiemmin kirjoittanut vaikka 10 tai 15 liuskan tekstejä, niin ei yksi kohtaus kirjassa ole sen pidempi. Mutta sitten kun kirjoittaa auki, mitä tapahtuu sitä ennen tai jälkeen, niin pienemmät palaset alkavat ketjuuntua.

Olen ylipäätänsä juonivetoinen ja juonen isoihin linjoihin kirjoittaja. Alusta asti oli selvää, että mikä on 347:n alku ja loppu ja mitä välissä tapahtuu. 347:ssa päämäärä on ehkä matkaa tärkeämpi – mikä voi olla lähestymistapana kirjallisuudessa vähän mutkia suoraksi vetävä, mutta toisaalta näen, että se liittyy nuoren mustavalkoiseen ajatteluun. Jos teksti olisi ollut hirveän kaunopuheista, mietiskelevää tai hidastempoista, niin silloin se olisi minusta menettänyt yhteyden ylikierroksilla käyvään Lehtoseen ja tämän mielenmaisemaa.

Mutta toki kirjan valmistuminen oli hämmentävää itsellenikin. Kuin sain sen valmiiksi, niin olin vakuuttunut, etten enää koskaan kirjoita mitään näin pitkää, ja että tämä kirjoittaminen oli nyt tässä.

Itsellä koko prosessiin kuului jatkuva soutaminen sen välillä, että pitää itseään joko nerona tai vitun tyhmänä. Irtipäästämisessä oli myös tekemistä. Mitä enemmän tekstin kanssa vietti aikaa, niin sitä hirveämmäksi se muuttui. Ensimmäinen fiilis, kun sai kirjan painosta oli, että se pitää heittää suoraan takkaan. Keskeneräisyyden sietäminen on vaikeaa ja tosi pelottavaa. Jotain työstää monta vuotta ja sit-

ten yhtäkkiä ei enää ollenkaan – kuin päästäisi itsestään palasen arvioitavaksi. Nyt kirjaan saanut vähän etäisyyttä ja sitä pystyy jo lukemaan kirjana eikä pelkästään omana tekstinä. 347:n kirjoittajalla on joskus ollut joku intentio, mutta se ei ole enää minun intentioni. Kirjoittaja ja minä ei ole enää sama asia.

(PK) 347 on romaani, mutta lukujen välissä on myös runoja, mistä idea tähän muotoon?

(EJ) Pitkään mietittiin, että halutaanko niitä runoja mukaan ollenkaan, mutta pidän siitä, että ne rikkovat kirjan rakennetta ja toimivat esimakuina tulevasta luvusta. Kirjan runot on olevinaan mahtipontisia, sellaisia mitä alokas Lehtonen voisi kirjoittaa poteron pohjalla. Inttiin itsessään kuuluu myös paljon runoja ja lauluja. Jokaisen punkan pohjassa on joku raapustus ja halusin tuoda tätä perinnettä esiin.

(PK) Miten löysit kustantajan?

(EJ) Perinteinen tarina esikoiskirjailijalla varmaan siinä mielessä, että tykitin kässärin kaikille kustantamoille kesällä 2023. On varmaan aina vähän villi kortti olla nuori esikoiskirjoittaja ja kun tulee piirien ulkopuolelta, niin on yllättävän vaikea saada omaa tekstiä läpi. Olin itse sitä mieltä, että tosi hyvä ja kaikki haluaa varmasti kustantaa, ja sitten oli pieni shokki, ettei se kiinnostanutkaan ketään. Kohdeyleisö ja lukeva yleisö ei välttämättä myöskään kohtaa hirveän hyvin 347:ssa ja kustantamoissa voi olla epäilyksiä inttikirjaa kohtaan.

Lopulta vastauksia tuli kuitenkin ihan hyvin ja lopulta Aviadorin Vesa Tompurilta tuli viesti, että tämä voisi sopia heidän syksyn ohjelmaan. Tapasimme syksyllä 2023 ja kustantaja vakuuttui, että kirjalle on paikkansa. (PK) Miten yhteistyö kustantajan kanssa sujui? (EJ) Alku oli rauhallinen, mutta kun taitto lähestyi, tahti kiihtyi. Prosessin aikana kirjan runko pysyi samana, mutta tekstiä lähti paljon ja kolmannes tuli uutta. Versioinnin aikana kieli ja kerronta suoraviivaistuivat ja yleistä tunnelmakuvausta jäi pois, mikä oli varmaan hyvä asia loppujen lopuksi. Olisin kaivannut vielä jopa autoritaarisempaa ohjausta kustannustoimittajalta, sillä ehdotetut muutokset oli aika pieniä.

Pienemmän kustantamon kanssa työskennellessä pääsi olemaan hyvin kokonaisvaltaisesti mukana prosessin kaikissa vaiheissa. Ylipäätänsä koin, että minulla oli aika pal-

jon valtaa prosessin aikana. Verrattuna johonkin isompaan kustantamoon, jolta saattaa tulla takakantta myöten kaikki valmiina pakettina, niin nyt sain olla mukana kommentoimassa kaikkea, mikä voi sitten olla hyvä tai huono asia. Joka tapauksessa pääsi oppimaan paljon. (PK) Mikä oli kirjoitusprosessin paras ja paskin vaihe?

(EJ) Varmasti kevät 2022, kun ei ollut vielä kustannussopimusta, oli parasta aikaa. Silloin oli vasta haave kirjan julkaisemisesta, mutta hirveä draivi ja paljon sanottavaa. Kirjoittaminen soljui ja tekstiä syntyi 15 liuskaa päivässä. Ei tarvinnut sensuroida tai oikolukea mitään –sai vain kirjoittaa. Saatoin istua koneella 8 tuntia huomaamatta ajan kulua. Oikoluku, editointi ja takakannen tekeminen olisi sitten paljon puuduttavampaa.

(PK) Antoiko suomen kielen opiskelut jotain erikoiskulmaa tekstin kanssa työskentelemiseen?

(EJ) Koen, että ideat ja vaikutteet ovat tulleet pitkälti kirjallisuudesta, mutta suomen kielen ja kielitieteen opiskelu on antanut enemmän yleistä kielitajua ja tietoisuutta kielen konkreettisista rakenteista verrattuna tilanteeseen, jossa olisin opiskellut vain kirjallisuutta. Kiinnitin huomioita esimerkiksi, siihen miten vuorovaikutustilanteet toimivat ja miltä ne kuulostavat 347:ssa

Opintojen tekemisen ohessa kirjan työstäminen meni ihan joustavasti, mutta oikolukuun meni tosi paljon aikaa. Lopussa olin sokea omalle tekstille ja sitä luki vain ”hauki on kala” tyyppisesti ilman, että siitä tajusi mitään. Mutta toki tämä vaihe tarvittiin ja vielä oikolukukierrosten loppupuolella löytyi vielä esimerkiksi virhe, jossa samalla hahmolla oli eri nimi kohtausten välillä.

(PK) Millaista on ollut saada palautetta kirjasta?

(EJ) Tosi erikoista ja tähän mennessä tosi myönteistä. Olisi kaivannut kritiikkiä enemmän, koska haluaisin kehittyä ja kirjoittaa paremmin. Palautetta on tullut myös tutuilta, mutta on se vaikea ottaa vastaan ajattelematta, että se jotenkin suodattunutta. Kirja on ollut hyvin lainassa kirjastoissa, mikä on ilahduttanut. Olisi mukava kuulla lisää palautetta erityisiltä nuorilta tai lukijoilta, jotka on olleet intissä tai harkinneet sinne menoa.

Odotukset omalle kirjailijuudelle ja sen tunnustukselle myös muuttui myös esikoisprosessin aikana: Kirjoitusvaiheessa tuntui, että jos kustannussopimuksen ja jos on painotuotteena omaa sanaa, niin se olisi unelmien täyttymys. Mutta sitten kun sen oli saavuttanut, niin haikaili, että lehdet kirjoittaisi ja että saisi palkintoehdokkuuksia.

(PK) Koin itse lukijana, että 347 kuvaa varusmiespalvelusta aika lämpimästi. Miten itse näet sen antaman kuvan?

(EJ) Lämmin ja lämmin. Itse ajattelen ehkä, että kuva on polarisoitunut samaan tapaan kuin itse palvelus. En koe, että 347 olisi mitenkään valtavan myönteinen tai myöskään missään nimessä kielteinen vaan olen pyrkinyt samaistuttavuuteen. Intti on monelle ihan ok kokemus hauskoine muistoineen, mutta monelle se on myös huono.

(PK) Lehtonen, kirjan päähenkilö, on yliajatteleva ja muiden tunnustusta hakeva varusmies, joka kirjan aikana sotkeutuu omien RUK-haaveidensa lisäksi nuoremman saapumiserän alokkaaseen. Lehtosella on taipumus laatia fantastisen komplekseja ja yliampuvia suunnitelmia omien tavoitteidensa ajamiseksi. Miten Lehtosen hahmo syntyi?

(EJ) Näen, että Lehtosessa kiteytyy nuoruuteen liittyvä tarve löytää oma paikka ja näyttää muille, että on jotain muuta kuin vain ihan tavalline, mikä tulee esiin vaikka nykyajan somejutuissa. Tämä yhdistettynä nuoruuden ylikierroksilla psyykkeeseen johtaa sitten kieroutuneeseen tarpeeseen menestyä muiden silmissä. Lehtosellekaan tärkeää ei ole meriitit itsessään, vaan se miten ne mahdollisesti nostavat hänen arvoaan muiden silmissä. Halusin Lehtoseen karikatyyrimäisyyttä siinä, että voiko joku edes olla näin ylikierroksilla. Lehtosen psyyke heijastuu myös kerronnan rytmiin, joka tihentyy kirjan edetessä kohti tapahtumien kliimaksia.

Kaunokirjallisina vaikutteina Lehtosessa ja 347:n aiheessa on muun muassa Nousiaisen Vadelmavenepakolaista (2007) ja Hotakaisen Juoksuhaudentietä (2002), joissa kummassakin käsitellään yksilön neuroottista halua tulla joksikin muuksi, kuin mitä jo on. (PK) 347 ajoittuu koronaikaan, mutta kirjassa siihen ei viitata vaan puhutaan laajemmin rutosta ja epidemiasta. Miksi näin?

(EJ) Minulle korona-aika on jotenkin ugly retro, johon yhdistyy harmaus ja toivottomuus. En haluaisi itse siitä lukea, niin päätös olla puhumatta koronasta kirjassa tuntui luontevalta. Koen myös, että epidemiasta tai rutosta puhuminen kestää paremmin aikaa on kaunokirjallisempi ja intertekstuaalisempi (esimerkiksi Camus’n Rutto, 1947) kuin korona. Rutto-sana myös viittaa yhteiskunnalliseen painostavuuteen ja dystopisoi teoksen yleistä ilmapiiriä, jossa ollaan koko ajan ylikierroksilla ja tyytymättömiä.

(PK) Sodista ja sotilaista julkaistaan kotimaisia kirjoja melkein liukuhihnalta (esim. Kyrön Aleksi Suomesta (2023), Leinosen Suomalaistaistelijana Ukrainassa (2024), Käihkön Sotilaan päiväkirja (2024) tai Lindqvistin Sotilas nro. 13 (2024), mutta varusmiespalvelusta käsitellään vain harvoin. Mistä tämä kertoo?

(EJ) Sota on osa suomalaista kirjallista selkärankaa ja minäkuvaa. Intistä puuttuu vastaava lopullisuus, kuolema ja dramaattisuus. Samaan tapaan tulipalo on draaman puolesta ilmiönä kiinnostavampi kuin paloharjoitus. Tämän lisäksi nykyisessä kaupallisen kirjallisuuden mallissa mietitään tosi paljon mikä myy, ja koska nuoret ja erityisesti nuoret miehet ei lue, niin onko ylipäätänsä halukkuutta kustantaa inttikirjaa? Lisäksi inttikokemusten samankaltaisuus ja kollektiivisuus voi tarkoittaa, että muistoon palaamisessa ei ole tarvetta. Intissä ollaan aika nuorena, 20-vuotiaat ei lue paljon ja nuorena on muitakin houkutuksia kuin omista inttikokemuksista kirjoittaminen. Kokemukset myös unohtuu nopeasti – jos mulla ei olisi ollut instapäiväkirjaa tai en olisi aloittanut kirjan työstöä jo fuksisyksynä, niin voin vannoa, että 347:aa ei olisi syntynyt. Ajattelin myös kirjaa aloittaessa, että pitää kirjoittaa nyt koska parin vuoden päästä oma perspektiivi voisi olla muuttunut oudoksi tai nostalgiseksi. Vanhojen ukkojen inttimuistelut on myös klisee ja itselleni vanhempien ihmisten kuvaukset nuoruudesta tuntuu myös tosi vaivaannuttavilta ja keinotekoiselta. 

Eläinmaailman aristokraatti. Kuva: Saila Kiviranta

Jeremi Kiviranta

Ole kissa

Syreenipensaiden varjossa hän taivutti päätäni taaksepäin – Tyttökirjasta, tekijä tuntematon¹

KOSKA ELÄMÄ on pitkä, aion puhua epäselvästi. Niitä lauseita, jotka joskus kirjoittavat itsensä, kun ymmärtää itse pysyä poissa tieltä. Hatarasta muistista huterasti salakuljetettuja, vähissä rahoissa kirjoitettuja, äärimmilleen parfymoituja virkkeitä, vihaa ja tyyliä, suomalaisen esseistiikan kaanonia sieltä täältä Sääksmäestä Maunulaan. Asia on selvä niille, jotka tuntevat minut. Minä. Et sinä. Kyllä, miljoona eri aihetta ja päätin kirjoittaa itsestäni! Näyttäkää minulle se rakkaus, joka ei etsi omaansa, muistele kärsimäänsä pahaa. Ihmisiltä kysytään, minkä ohjeen he antaisivat nuorelle itselleen tai muille. Olen 23-vuotias ja kaiken sen vähän valossa, mitä tiedän ja olen lukenut, sanon: Ole kissa. Be a cat. Ei kirjaimellisesti, vaan kaunokirjaimellisesti, laajasti, vertauskuvallisesti ymmärrettynä. Perustelun vaivaa en jaksa nähdä. Ja sehän tiedetään, että ne, jotka tajuavat, tajuavat kaiken muutenkin. Niille, jotka eivät halua tai pysty tajuamaan…haaskaisin tätä saastaista ilmaa selittäessäni. Sitä paitsi ihmisen on hyvin vaikeaa puolustaa mitään, mistä on täysin vakuuttunut. Tämä viisaus on peräisin hurskaalta G. K. Chestertonilta, jonka mukaan sängyssä lojuminen olisi ylivertainen nautinto, jos omistaisi niin pitkän värikynän, että sillä voisi piirrellä kattoon. Siinäpä hyvä tyyppi, ajattelen. Valitsen kirjallisuushistoriasta tyyppejä ystävikseni sattumanvaraisista, epäilyttävistä syistä. Heidän pääteoksensa ovat pääasiallisesti ohuita ja juonettomia.

Kävellessäni Unioninkatua minä olen vihdoin myyttinen hahmo: auttavan lahjakkuuteni, naurettavan ansaitsemattoman Pyhän Hengen ja oireellisesti performatiivisen, stimuloivan ulkoisen olemukseni lisäksi yltä päältä kusessa kaikessa siinä hedelmättömässä, primitiivisessä ja älyvapaassa mielensisällössä, jonka murhattu sydämeni itselleen sallii. Ja aikalaisteni päällä on se oksennus, se yksityisten ilojen oja, jossa vietin lapsuuteni [vietin IRL lapsuuteni ojassa hyppien Pirjontiellä. Äiti katsoi ikkunasta ja rakasti. Käytöstäni kuvailtiin mehevissä palavereissä autistiseksi, jonka kirjoon kuulunen ( jos joku kysyy. Kysyikö joku? Ei kukaan!)]. Vauva, joka olin, olen, imee nyt muita asioita äidin rinnan asemesta.

1 Maksaisin tuhat euroa tuosta virkkeestä.

Itse asiassa olen aina halunnut kissan, mutta äitini on niille hengenvaarallisesti allerginen, joten olen joutunut valitsemaan äitini ja tuon kylmän, arrogantin, virheettömän kauniin eläimen väliltä. Valinta oli helppo.

(Puhun jatkuvasti äidistäni. Joten äitini, Anna-Maria muutoin nimeltään, lyhyesti: syntyi 1966, meni naimisiin 1989, synnytti 13 lasta, hoiti niitä skidejä, elää ja hallitsee vielä, mutta kuolee joskus ja haudataan. Lisättäköön, että Hän elää vaikka kuoleekin.)

Vakosamettihumanistin päiväohjelmasta. Herään milloin sattuu ja heti herättyäni – hetken mielijohteesta – jatkan elämääni! Sangen huvittavaa, mutta tuollaisille lauseille ei ole käyttöä. Pettymykseksenne olen suht onnellinen, perusterve nuorimies, etuoikeuskehän tälle puolen syntynyt, toivottu, rakastettu, rakastanut itsekin ja palkkapäivä on huomenna! Joululomalla töissä kun olin. Minulla ei ole kotona pianoa, automaattikoneistoa ranteessa eikä tärkeitä puhelinnumeroita puhelimessa, mutta kiillotan kenkäni, jotka on tehty käsin Northamptonissa. Aamuisin juon tummaa paahtoa ja suljen korvani.

(Itä-Vantaa. Alakerrasta kuuluu miehen huutoa ja naisen ääntä ja vauvan itkua. Klassikko: mies pelkää, että nainen nauraa hänelle ja nainen pelkää, että mies tappaa hänet. Vauva kasvaa ja menee päivähoitoon, häntä ei haeta. Vauva menee kouluun ja häntä kiusataan ja sitä jatkuu ja hänestä tulee narkomaani tai valtionvarainministeri, eräissä tapauksissa kirjailija.)

Katsokaa, minä näytän teille nykyihmisen! Hänellä on kaikki hyvin. Hän ei enää pelkää henkensä puolesta: on leipää, leivän päällä voita ja sirkushuveja säännöllisesti. Yhtä säännöllistä on hänen kykenemättömyytensä nauttia luomastaan ennennäkemättömästä aineellisesta runsaudesta, ennennäkemättömistä edellytyksistä fyysiseen mukavuuteen. Hän on toisaalta unohtanut, miten itketään. Hän on radikaali, tottelee radikaalisti kaikkea, mikä pyhitetään normaaliuden piiriin, hyvän ja pahan tuolle puolen. Minäkin olen hän: addikti, pelkuri, laiskuri, puolivallaton nojatuoliesseisti ja humoristi. Tästä on tosin kaikki kirjoitettu. Ehkä tyylikkäimmin, dandyimmin, itkettävimmin se mies, joka alkaa P:llä ja loppuu A:han. Älkää kajotko häneen. On traagista todeta, ettei tiedolla tee mitään. Kukaan ei muuta toimintaansa saatuaan asiasta parempaa tietoa; ihmistä täytyy uhata revolverilla tai sosiaalisella ekskluusiolla, jotta alkaa tapahtua. Sitä hyvää, mitä tahdon, en tee, kirjoitti Paavali. Hyvä, en minäkään. Enkä minä osaa päättää jatkaako aikuistumisprosessia vai tulla siksi, joka olen. Olisinpa kissa, edes lintu. Broileri on muuten Suomen yleisin ”lintu”.

Seuraava kohtaus pohjautuu todellisuuteen ja on dokumentaarisesti melko tarkka, ajattelen.

Hallitus: Ole koira.

Minä: Kissaa ei voi ikimaailmassa pakottaa tekemään sellaista, mikä ei huvita sitä. Koiran voi. Koira on uskollinen, seuraa isäntäänsä ja pitää sopimuksensa. Minä en pidä sopimuksia.

Hallitus: Korotamme kirjojen arvonlisäveroa 40%:lla (ne teki sen!).

Minä: Pidennän valmistumisaikaani vuodella. Ja aurinko nousee ja aurinko laskee ja kiiruhtaa sille sijallensa, josta se jälleen nousee. Ja sinun taloutesi kasvaa..

Hallitus: Ei täällä ole ollut talouskasvua 20 vuoteen. Ihan hyvin Suomelta, jonka oikeistolaisimman puolueen puheenjohtajan nimi on ’Orpo’, eikö totta? Ihan sama. Anna savuke. Ja mielenterveytesi rippeet. Muuten suutun ja (sini)mustaksi muutun.

Minä: –

(Kansaneläkelaitos tulee sisään; sillä ei ole kasvoja. Hallitus poistuu laitaoikealle)

Kela: Lähetämme tämän selvityspyynnön, koska tietojemme mukaan et ole edistynyt opinnoissasi riittävästi ajalla 1.1.2023–31.7.2024.

Minä: Anna rahaa.

Kela: Mitä sinä teet?

Minä: (Makaa sängyssä) Töitä.

Kela: …Sinäkö teet?

Cheek (minussa): Kuka muu muka.

Saamattomuuteni on näennäistä, näyteltyä. Humanistin ammattietiikkaan ehdottomasti kuuluu, ettei saa näyttää liian työteliäältä. On sanottu, että jokainen ihminen poissa tuotteliaasta työstä merkitsee lisäaikaa elonkehälle. Siksikin nukun pitkään ja jätän siivoamatta. Humanistien merkitystä yhteiskunnalle kuitenkin kyseenalaistetaan tasaisin väliajoin. Itse olen ehdottanut, että kovien tieteiden rahoitus lopetettaisiin epäonnistuneena kokeiluna viiveettä ja vapautuneet resurssit siirrettäisiin suoraan kulttuuriin ja taiteeseen (ja kirjallisuudentutkimukseen). Sillä mitä nämä englantia puhuvat tiedemiehet valmistavat laboratorioissaan, elleivät ikäviä viruksia ja harmillisia ydinaseita?

Ja: kuka takaa, ettei ydinaseiden laukaisemisesta vastaava kaveri tule tänään töihin humalassa tai rakastuneena? 

Joni Joentakanen

Runoelma tai runo rakkaudesta

Olemme laaksossa saavuttamattoman vuoren juurella, näköalattomassa erämaassa –voi, kunpa tajuaisin tuon, miten rakastamisesi onkin yksi suuri harhakudelma!

Lihaisten kutsumusteni päättymätön piirileikki, elimissä virtaavan voiman ankara kutsu toimeen ja tahdon kukistaneen fanfaari hekumain halleissa!

Tuo pinta-alojemme kohtaaminen, yhteen hetkittäin kiertyminen, himoistamme virkattu ryijy autuaan odotuksen todistajana, johon kääriydymme olemisen kauhujen syvinä hetkinä.

Se on ehtyvä virta, jota etsin aina vain uudesta notkelmasta, kuitenkin ainaisen janon se osakseni jättää, kuin valheellinen vesi, se rohduttaa sisukseni lopulta, nuo kahleet, joiden avainta en sinusta voi löytää.

Silti minä palvon kuvaasi: se koristaa huoneeni seinää –silti se on raastava hallusinaatio, jota en saata ylittää ylittämättä itseäni!

Korruptoituneeseen kohteeseen napanuorittuneisuus on katkaistava, lonkeron laajettava lävitse lähimmäisen silmukan, osuttava suoraan pintakerrostumien ohi keskukseen, paikkaan, jossa ehdollistumien liike on pysähtynyt.

Löydän asuinsijani sydämistänne ja niiden takaakin, lämmitän luontojenne tulipesiä ja autan kitkemään puutarhojen rikkaruohot. Ryhdyn talonmieheksi yhteisyyden kivijalkaan; lumenluonti ja vuotojen paikkaaminen muodostuvat rakkauteni hahmoksi ja minä siksi.

Jatkuvasti ylitän itseni rajat ja pinta-alani ottaa osaa armolliseen muodonmuutokseen, lähden tästä erillisyyttä täynnä olevasta erämaasta vuorta kapuamaan ja näen pidemmälle.

Meitä on niin monta rakastettavaa, niin monta luontoa, jota hellästi koskettaa, jokainen meistä fraktaalimaisessa liikkeessä, kävyn lailla täydellistä luontoaan kohti alati kehkeytymässä.

Rakastamisesi minua tuskin kovin hyödyttää, kuitenkin sopimus on allekirjoitettu ja työ hyvin tehtävä, yhteisen laulun sanat löydettävä!

Ei enää egotismia à deux, vaan ihmisyyden suuri suutelemisprojekti toiminnan ilmentymänä; ymmärrän sen olevan vastaus olemassaolon kauhuun ja kasvatan juuret aina maaperämme pohjavesiin saakka.

En näe enää itseäni peilistä, en sinua kuvajaisestasi, silti koen meidän olevan enemmän kuin olisimme koskaan voineet olla.

Järjelle ei tässä seurapiirissä ole sijaa; näillä kutsuilla vain kokemus löytää paikkansa, rakkauden kiertyessä liikkeeksi sydämentemme ympärille.

Saavutamme tuota huippua, jota kohti sokeina kirkkaudessa hapuilimme, korkeammalle kavutessamme näkö edelleen kehittyy, likinäköisyys paranee ja katse kohdistuu meistä kaikkialliseen rakastajattareen, jonka nimi on ei-nimi, jota kutsutaan ei-keneksikään.

Pilvien yläpuolella auringon näkee aina; ei sadepäivät, ei ihmiselon maallinen tuska rakkauden pyrkimystä paina, kun äitimme lovi on edessämme ja tehtävämme ainaista lankeamista ja paluuta, yhden laulun sulosoinnun muistaen, kaikkialliset luonnot fraktaaliliikkeissään täydellistyvät; se on prosessi täynnä kompastumista matkalla taivaaseen, paratiisin paluuehto ja Eeden-tietoisuus sydämessä.

Näin minä kohoan jatkuvasti kohti taivasta, kohti maanpintaa, näin minä katoan jatkuvasti ja olen rakkaudesta syntyvä uudelleen.

Ilona Alameri

#LovingLife/Paluu saarelle (/jotain muuta)

ORANSSINA hehkunut aurinko oli hetki sitten uponnut horisonttiin. Pienet ravut vilistivät kostealla rantahiekalla ja kumarruin hipaisemaan niiden taiteilemaa, pikkuruisista hiekkapalleroista muodostuvaa ornamenttia ja pyyhkäisin sormenpääni paidan helmaan. Hiekkaan painuneet aaltokuviot tuntuivat tutuilta askeleideni alla. Saaren kärjen majakalle pääsi kävellen laskuveden aikaan. En halunnut lähteä niin pitkälle, sillä vuoksi vaikutti taas nousevan ja näillä leveysasteilla pimeys tuli nopeasti.

Kala polskahti vasemmalla, vedessä kellui ananaksenpaloja. Tunsin veden syvenevän, mutta erotin vielä edessäpäin olevan särkän. Hämärä alkoi tihentyä pimeydeksi, mutten halunnut kääntyä ihan vielä. Nyt vesirajassa näkyi ananaksen töyhtö ja muovipussi. Ensimmäiset tähdet olivat syttyneet taivaalle ja vastarannalla paloi tuli. Merimerkit ja tsunamivaroituspoijut vilahtelivat hämärässä eri tahtiin.

Olin kuullut, että monet ystävistäni, entisistä ystävistäni, olivat käyneet saarella sen jälkeen, kun olin ollut täällä töissä. Ja siskoni oli toissapäivänä soittanut innostuneena kertoakseen, että myös vanhat naapurimme olivat saarella parhaillaan, mikä sattuma! Minua tämä ei kiinnostanut, sillä en edes tunnistaisi heitä enää. Toivottavasti eivät hekään minua.

Toisetkin turistit olivat jääneet veden ympäröimälle särkälle. Oli jo niin pimeää, etten nähnyt heitä, vaikka kuulin heidän olevan melko lähellä. Käänsin selkäni majakalle ja suuntasin takaisin rantaa kohti. Toivoin, että löytäisin saman paikan, josta tullessani pääsin kahlaamalla yli, muuten joutuisin uimaan. Moottoripyörät ja tuktukit pörisivät kauempana rantakadun rakennusten takana, jostain kuului myös sirkkojen sirinää ja lintujen kirahtelua. Kulkunen helähteli nilkassani, lämmin tuuli pöllytti suolasta koppuraiset hiukset kasvoilleni. En tunnistanut etäämmällä olevien iltakävelijöiden kieltä. Thaita se ei ollut, ehkä malajia? Jocke oli sanonut, että tänään saarelle saapuisi paljon kiinalaisia ja venäläisiä turisteja, mutta olin päivällä kuullut ennen lähes täysin dominoivan ruotsin lisäksi myös yllättävän paljon suomea. Saari ei ollut enää samanlainen Lilla Sverige kuin muistikuvissani.

Löysin paikan, jossa vesi ulottui vain polven yläpuolelle. Näin, että joku heilutteli kännykän taskulamppua rannalla lainamoponi vieressä ja aloin pelätä kypäräni puolesta; taskulampunheiluttelija jatkoi kuitenkin matkaansa. Aiemmin päivällä meillä oli ollut puhetta mopoan-

sa lainanneen ex-pomoni kanssa, että menisimme illalla yhdessä syömään Moo Uaniin. Ravintolaan kävellessäni puhelimeni oli yhdistynyt Jocken long-stay-kämpän kohdalla wifiin, jolloin messenger kilahti. Ex-pomo pahoitteli äkillistä estettä ja pyysi palauttamaan mopon huomenna iltapäivällä sukelluskaupalle. En vastannut viestiin.

Pääsin kuivin vaattein rannalle, nostin mopon korista kypärän ja kulahtaneet varvassandaalini, ja päätin ajaa lempihierontapaikkaani. Köröttelin mopolla turisteja väistellen salongin eteen ja astuin sisään. ”สวัสดีค่ะ”, tervehti hierojani ja antoi minulle hierontaa varten puuvillaisen topin ja ruskeat, leveät pellavahousut. Vaihdoin vaatteet ja asetuin pötköttelemään hierontapöydälle.

Hieronnassa keikuin unen ja valveen rajamailla. Päivän veneretki ja Koh Haan laguunin vedenalainen maailma palasivat mieleeni. Snorklausopas oli kertonut snorklanneensa kanssani pikkupoikana. En kehdannut myöntää, ettei minulla ollut hänestä mitään muistikuvia. Opas kertoi myös, että Phi Phillä Maya Bayn turistirajoitukset ovat tepsineet, korallit elpyneet ja riuttahait palanneet laguuniin. Korallit vaikuttivat olevan samassa kunnossa kuin vuosikymmen sitten.

Kaikki tutut kalat eivät tietenkään enää olleet vakipaikoillaan. Olin olettanutkin bongaavani muutaman mureenan sekä ärhäköitä vuokkokaloja merivuokoissaan, mutta täplälosserokala, jonka aikanaan löysin aina samasta paikasta, saaren numero 4 koillisreunalta, ei ollut enää siellä. Syvemmällä ja hieman etäämmällä, syvänteessä näin kuitenkin tutussa paikassa parven barracudia. Snorklausten välillä taukoa viettäessäni kysyin sukellusoppailta barracudan keski-ikää, mutta kukaan ei tiennyt. Päätin tarkistaa asian päästessäni jälleen wifin ulottuville, mutta olin tietenkin unohtanut tehdä sen. Hieroja pyysi minua kääntymään selälleen. Vaivuin takaisin horrokseen.

Paljon oli muuttunut vuosikymmenessä. Mantereelta oli rakennettu silta saarelle, eikä kulkeminen ollut enää lossin varassa. Sukelluskaupan viereiset ruokakojut olivat poissa, tilalla oli betonista valettu basaari, jossa vaikutti olevan vähänlaisesti asiakkaita. Monen kaupan tuotteisiin on ilmestynyt hintalappuja ja sukelluskaupan vastapäätä sijaitsevan, vanhan miehen pitämän mopoverstaan paikalla oli nyt räätäliliike. Onneksi Auntie Mayn sticky rice & mango -tuktuk oli edelleen toiminnassa, tosin sekin oli siirtynyt eri kadunkulmaan. Myös kirjakaupan pokkarit olivat yhä yksittäispakattu sellofaaniin, jottei kosteus vaurioittaisi niitä. Tutut asiat antoivat toivoa siitä, että minäkin voisin taas tuntea kuuluvani tänne.

Hieronnan jälkeen istuin hierontasalongin takaterassilla munanmuotoisessa rottinkiriippukeinussa, joka oli pehmustettu viininpunaisilla, norsukirjailluilla litteillä tyynyillä ja katselin pimeälle merelle. Hierojani tarjoili minulle teetä sekä pilkottua ananasta, vesimelonia ja lohikäärmehedelmää. Olivatkohan rannalla kelluneet ananaksenpalat täältä? Viereisen, samalla tavalla paaluilla veden päälle rakennetun terassin ravintolasta kuului ruokailun ääniä, osterikastike tuoksui. Toisessa riippukeinussa istuva, hieronnan jälkeen takaisin tähän todellisuuteen palaava turisti katsoi kovalla äänenvoimakkuudella RuPaul’s Drag Racea puhelimestaan. Yksi parhaita asioita saarella olosta oli mielestäni puhelimen ja oikeastaan koko muun maail-

man unohtaminen, mutta kukin tyylillään, ajattelin. If you can’t love yourself, how in the hell are you gonna love somebody else? Can I get an amen? puhelimesta raikasi. Aamen.

Jätin teekuppini ja lautaseni pienelle rahille, kaivoin turkoosista vedenpitävästä laukustani huolellisesti taitellut setelit – setelin taitos ei saanut osua kuninkaan kasvojen päälle – maksoin, kiitin ja lähdin. Astuin ovesta kovaäänisen ruotsalaisporukan keskelle, kuljin hetken aikaa osana tukholmalaisten virtaa, poistuin moponi kohdalla (ex-pomoni mopon) ja ajoin hotellille.

Vastaanoton ohi kävellessäni muistin barracudat. Google kertoi, että barracudan keski-ikä on 10–14 vuotta, naarailla jopa 18. Ehkä näkemäni barracudat olivat Koh Haalla jo viime kerralla. Siitä tuntui olevan kokonainen elinikä.

Frangipanin kukka oli pudonnut kivetylle polulle. Haistoin jälleen ilmassa leijuvan osterikastikkeen tuoksun. Nousin portaat toiseen kerrokseen. Tuntui oikealta olla taas täällä. Rakastin edelleen tätä saarta. Ja itseäni. 

Nille, jotka kampasivat tukkansa

EN KOSKAAN tavannut sinua, ja elämme eri Suomessa. Aloin ottaa sinusta selvää ja sain äidiltä kunnallisvaltuuston puheenjohtajan vasarasi. Poikasi, silloin kun vielä eli, kasvatti meidät kaikki tietämään wie es eigentlich gewesen, miten asiat todella tapahtuivat – puhumatta vieraita kieliä, humanistisia tieteitä tuntematta. En lapsen aivoilla osannut muodostaa sellaisia kysymyksiä, kuin olisi pitänyt.

Minulla on veli, joka tuli tänne eri vanhemmista kuin minä. Hänellä on nimi suoraan aateliskalenterista, mutta se ei kerro Träumereista mitään. Träumerei on 50/50, yhteen liitetyt kädet, pyhiinvaeltajan suudelma ja Montague-Capulet, niin kuin minä ja äitikin. Träumer on sitä paitsi myös Karjalainen, yhtä lailla piikojen ja pyhimysten sukua, ja siksi pystyy puhumaan esi-isien kanssa. Koska itse en osaa, hän auttaa minua etsimään sinua. Olemme saaneet selville muutamia salaisuuksia sinusta ja muista.

Alussa Träumerei näki unta, että seisoin hämärässä huoneessa suuren peilin edessä juomassa kristallilasista vertanne, minun puolestani annettua. Takanani peilissä seisoi iso musta lössi, eikä Träumer ensi näkemältä tajunnut, keitä ne olivat. Minä tiesin heti kertoa, että sinä ja muut. Träumer ja minä etsimme niitä muita, joista museovirasto ei vielä tiennyt mitään. Työtä on paljon, mutta meillä on kirjalliset lähteet, muistitieto, paikallislegenda sekä keskusteluyhteys museoviraston arkeologiin. Ja Träumerin unet, mutta ne ovat oikein salaisia.

Saimme selville, että shakki on meritokratia. Nuori shakkimestari Heikki Koskinen istui kanssasi samaan pöytään ja päädyitte tasapeliin. Saimme selville, että minä toistan sitä peliä yhä. Uudelleen ja uudelleen, silloinkin, kun vastustaja ei edes pelaa caron-Kannia. Vanhat lehdet eivät kerro, miksi et

pelannut enempää Koskisen ja kaltaistensa kanssa. Minulla on valistuneita arvauksia ja täydentämätöntä kontekstia: olit ihminen, jonka ei lähtökohdistaan käsin olisi pitänyt voittaa, ja siksi sinulla oli paljon kaikkea muuta tulen alla. Sinulla oli Inkku ja lapset ja työt. Kehitit paikallista yhteisöäsi, sait paljon aikaan. Pelasit meidän kaikkien puolesta, ja se on rohkeutta. En koskaan tavannut sinua, ja me elämme eri Suomessa.

Minun on viimeisen vuoden ajan pitänyt puhdistaa se sinun veistämäsi muistomerkki. Kesällä minulla ei ollut rahaa bensaan, ja sen jälkeen ei ole ollut aikaa. Sitä paitsi nämä jäljellä olevat sukulaiset (minun, ei sinun) pelottelivat sillä, että se kivi on tämän erään tahon omaisuutta, joka sen silloin aikanaan tilasi. Niitä ei noin vain mennä lääppimään, toisten omaisuutta! Sanoin, että yrittäkööt minua (perikuntaa) estää. Voi olla että sanoin sen väärään sävyyn, apteekin hyllyltä. Pappa, se riitti siihen, että minä olen nyt epämiellyttävä ja epämieluisa, entistä enemmän musta lammas. Ruma ja huonotapainen, en lainkaan koulutukseni arvoinen. Mistä ne senkin tiesivät ilman omaa näyttöä?

Kun kevät tulee, minä hinkkaan sammalet patsaasta pois, että edes tekstin pystyisi lukemaan. Träumer tulee taas avuksi. Tein sillä välin minkä voin: päivitin wikipedian, kerroin totuuden wie es eigentlich gewesen. Träumer sai minut nyt, 30-vuotiaana tajuamaan, ettei valtaosa, ilman omaa syytään, tiedä näistä asioista mitään. Kerroin kaikille yhden pienen asian: että se on Vehmaan graniittia (Balmoral red), jonka Adolf Hitler oli ehtinyt tilata ja maksaa, muttei vastaanottaa. Kirjallisten lähteiden mukaan koko tilaus vietiin lopulta viimeistä murikkaa myöten Moskovaan, tämä ei ole täysin totta. Träumer opetti, että muistitieto on arkeologiassa yksi tärkeimmistä lähteistä (en tiennyt sitäkään!) Olisin niin mielelläni kuullut suoraan sinul-

Tiia Porkka

Kuva: Eemil Friman

ta, miten saitte sen hankittua, miten kaikki kävi, oliko teillä supersalainen kivimiesten verkosto. Sinultako se on peräisin, että tykkään toisinaan vetäistä yhden keskeltä esiin, varsinaisiin käsieleisiin alentumatta, ja lapsen lailla nauraa päälle? Entä se, että minua arvostetaan siinä mitä teen, koska teen perusteellista työtä? Sinusta jäi sellainen jälkimaine, minä olen kuullut sen myös niiden suusta, ketkä eivät sinua koskaan tavanneet.

Et koskaan tavannut minua, ja me elämme eri Suomessa. Minä opiskelen Helsingin yliopistossa (jonne sinulla ei olisi ollut kerrassaan mitään asiaa) kirjallisuustiedettä ja teologiaa, välillä vähän historiaa ja valtiotieteitäkin. Halusin kaiken. Jos saisin valita uudestaan, olisin opiskellut neuroteologiaa ja teoreettista fysiikkaa, ja kertonut kaikille, mistä tämä todellisuus koostuu. Tulin tänne ilman mitään käsitystä tai takeita pärjäämisestäni. Siksi aloitin opintoni niin myöhään, ettei poikasikaan ehtinyt nähdä sitä, vaikka menin minkä jaloistani pääsin. Kompuroin liiaksi.

Täällä oli muuten aikamoinen paraati parin viikon ajan, syksyllä ’23. Minua kevyesti naurattaa, kun mietin, mitäköhän olisitte tuumanneet siihen. En ollenkaan osaa arvata vastausta. Minä olen nukkunut niiden joukossa. Ne eivät olleet sellaisia kuin te, mutta kirkasotsaisia kuitenkin, ja hyviä minulle. Ne osasivat ja tiesivät joitain asioita, jotka itse olin oppinut teiltä, jotka kampasitte tukkanne, veditte parhaat päällenne, opetitte toisianne argumentoimaan ja menitte kertomaan työnantajillenne, ettei meitä voi kohdella miten tahansa. Te saavutitte asioita, joita meiltä nyt ottamalla otetaan pois minkä ehditään. Asioita, joista minä olisin hyötynyt yhtä lailla kuin sinäkin. Me emme tempuillamme saavuttaneet muuta, kuin huonoa lehdistöä ja jonkun hölmön kulttuuripalkinnon. Itsetarkoituksellisella melskaamisella ja hyvesignaloinnilla ei muu-

ta saavutetakaan, se ei voi yltää sydämeen saakka. Asiat pitää laittaa järjestykseen. Niin hyvään järjestykseen, että melskauksesta tulee tarpeetonta. Ja sen itsessään täytyy olla ainoa toimintaa ohjaava periaate. Minä en kaatanut tai pystyttänyt patsaita, ja elän eri Suomessa. Minä elän Suomessa, jossa sinun puolueellesi tapahtui vaivihkaa ja aavistamatta kulttuurieliitin invaasio, joka identiteettipolitiikallaan vieraannutti ja nöyryytti muutaman vuosikymmenen aikana täydellisesti tavallisen reiskan, ja näin tehden loi tyhjiön, johon siitti oikeistopopulismin vastoin kaikkien toiveita. Puolueelle, josta ei koskaan enää tule Suomen suurinta, ja joka ajaa nykyään minun kaltaisteni asiaa, ei sinun. ”Se ei sovi [--]:n agendaan”, niin minulle heidän itsensä toimesta kerrottiin. Kun sain tilaisuuden esittää näitä ajatuksiani ääneen, jäljellä olevat sinun kaltaisesi olivat heti takanani, joka ikinen. Tiedän, että sinäkin olit. Minun kuvaukseni vastasi heidän kokemuksiaan. Minun annettiin puhua, samalla kun heidät hiljennettiin. Hiljennetyt ottivat hatut päästään ja ilmoittautuivat palvelukseen, loput suutahtivat minulle. Se ei sovi agendaan, minut ojennettiin. Halkaisin sen tilan kahtia kuin Mooses Punaisen meren, minä löin vaskirumpua ja viritin virren. Kaiken aikaa Träumer vartiopaikallaan takanani, pelkäämässä ja kannustamassa kanssani.

Sillä tavoin olen seissyt istuvan ministerinkin (S–) edessä parhaat päälläni, ja tukka kammattuna kertonut totuuden kuuroille korville (wie es…) Mikään ei muuttunut, se ei auttanut ketään vähääkään. Pääsin ”pidemmälle”, ja jotenkin onnistuin saamaan vähemmän aikaiseksi kuin sinä. Elän yhteiskunnassa, jossa tälle kaikelle ei voi tehdä enää yhtään mitään, ja kuitenkin minulla on niin vähän pelättävää, että voin esimerkiksi julkaista jotain tällaista ainejärjestöni lehdessä.

Numeron teema on rakkaus. Minä en osaa puhua esi-isille. Träumer näkee unet puolestani, Träumerei on ihmeellinen. Monet havahtuivat valveuneen, me uneksimme todellisuuteen. Minulle ei koskaan tule käymään niin, että olisin jäänyt tyhjin käsin, saatikka yksin. Näen silmieni takana sinut, kun Tapani Kansa laulaa Lauri Viidan Betonimyllärin. Kävelet tyhjiöstä kohti polulta oikealta poikennutta. Minä tiedän totuuden jokaista valhetta vastaan. Meillä on aivan julmetusti enemmän menetettävää kuin kahleemme. Olen kertonut Träumereille sinusta kaiken. Näytän sinulta, mutta myös niiltä toisilta. Kysy pojaltasi, minkä tähden. 

Mä rakastan tätä kuvaa, kertoo Toni Lahtinen. Kuvitus on tehty Lahtisen äidin rippikuvan pohjalta, ja hänen mietteliäät kasvonsa siintävät järvimaiseman välistä. Kuva: L otta Nevanperä

Äidin rakkaudesta metsään – Lähimetsän

ja elämän

ihmeellisyys avautuvat

runouden ja kuvataiteen välisessä dialogissa

teoksessa Puut ovat täynnä lapsia

Puut ovat täynnä lapsia (2024) on kirjallisuudentutkija Toni Lahtisen ja kuvataiteilija Lotta Nevanperän tärkeä yhteinen puheenvuoro muistisairaan kokemusmaailman ja elämän ihmeellisyyden arvostamisesta. Lahtinen muotoili Alzheimerin tautia sairastavan äitinsä puheesta runoja, jotka johdattavat lukijan rakkaan lähimetsän siimekseen ja kutsuvat näkemään kuljetun polun elämän eri sävyissä. Nevanperän valokuvia yhdistelevät kuvitukset jatkavat runojen tarinaa, ja poikkitaiteellinen kokonaisuus osoittaa, miten kauneutta voi löytyä myös vaikeiden asioiden keskeltä.

Äidinrakkaus saa puheenvuoron

Puut ovat täynnä lapsia on Bokeh-kirjaprojektin kautta julkaistu, runoutta ja kuvataidetta yhdistelevä taideteos, joka on pyritty kuvaamaan yksinomaan muistisairaan kokemusmaailman kautta. Se on retki Toni Lahtisen äidille tärkeään lähimetsään, jonka Lotta Nevanperän kuvitukset herättävät henkiin. Läsnäolon merkitykselle herkistävä matka puiden lomassa taittuu runojen ja kuvituksen vuoropuhelussa, josta jokaisella kerralla paljastuu jotakin uutta ja kaunista. Lahtinen ja Nevanperä halusivat kuvata äidin näkökulmaa mahdollisimman todenmukaisesti ja syvällä arvokkuudella, niin kuin Lahtinen asian muotoilee teoksen jälkisanoissa Äitini metsä.

”Halusin sen niin, että siinä ei oo mitään muuta kuin äidin puhetta”, kirjallisuustieteiden yliopistonlehtorina ja tutkijana toimiva Toni Lahtinen painottaa ja jatkaa: ”Siinä ei oo mun näkökulmaa millään muulla tavalla kuin että välitän sen.” Runot ovat niin ikään löydettyä runoutta eli olemassaolevista säikeistä yhdisteltyjä uusia kokonaisuuksia. Lahtinen kokosi ja muotoili ne täysin äitinsä pu-

heesta, jota oli taltioinut heidän yhteisillä kävelyretkillään vuosina 2019–2020. Niistä hän löysi säännönmukaisen kuvakielen ja tematiikan. Alkuperäinen idea oli kirjoittaa proosallisemmin. ”Mut sit mä ajattelin, että mä oon liikaa siinä. Mä en haluu semmosta pateettista tekstiä”, runoilija pohtii. Äidin oli oltava jotenkin pääosassa. Siispä Lahtinen päätyi siihen, että kaikki muu paitsi äidin todellisuus karsitaan pois. Hän pyrki runoissa yhtenäiseen sävyyn ja johdonmukaisuuteen, otti sidesanoja pois ja käytti synonyymejä, mutta tärkeää oli, ettei merkitystä muutettu. Runot ovat mahdollisimman uskollisia sille, mitä hänen äitinsä näkee ja kokee. Lahtinen toteaa, miten lopputulos on toki luova tulkinta, mutta perusjuonteet loksahtivat alussa paikalleen.

Takeltelut ja muistisairauteen liittyvät kielelliset häiriöt hän pyrki runoissa minimoimaan, jotta sekavuus ei korostuisi: ”Päinvastoin kaiken sen sekavan ilmaisun alla saattaa olla kohtuullisen kirkkaitakin ajatuksia, mut niiden ilmaiseminen on vaikeeta.” Koska muistisairaiden päälle usein puhutaan, annettiin äidille nyt vuoro puhua kenenkään keskeyttämättä. Myös kuvituksessa päädyt-

Puut ovat täynnä lapsia -nimikkorunon kuvituksessa lehtien seassa väreilevät lasten ilmeet.

Kuva: Lotta Nevanperä

tiin siihen, että äidin kokeman maailman päälle ei tuoda mitään lisää. Kuvataiteilijana, kuvittajana ja yrittäjänä toimiva Lotta Nevanperä kuvailee, miten kuvat ovat oikeita muistoja ja havaintoja siitä, mitä äiti olisi voinut nähdä, ja ne pitäytyvät aidossa maisemassa.

Rakkaan lähimetsän Nevanperä ja Lahtinen halusivat näin tuoda myös lähelle lukijaa. ”Kyllä me kierrettiin tätä samaa metsää Tonin kanssa vuoden ajan yhdessä, ja ne oli sellasia luovia matkoja meillekin. Siellä me tätä kirjaa tehtiin”, Nevanperä taustoittaa. ”Me haluttiin kuvata sitä nimenomaan siellä, missä äitikin kulki, että kuvat olisivat autenttisia samalla tavalla kuin tekstitkin”, täydentää Lahtinen.

Valokuvien ja runojen yhteenpunoutuva tarinankerronta

Nevanperä ja Lahtinen halusivat tehdä tästä teoksesta mahdollisimman helposti lähestyttävän.

Monitaiteellisia yhteistyöprojekteja he ovat tehneet aiemminkin, viimeisimpänä Konerunoja (2021), joka kokonaisuutena on hyvin erilainen kuin Puut ovat täynnä lapsia. Lahtinen taustoittaa, miten Konerunojen kielelliseen ja kuvitukselliseen ilotulitukseen verrattuna tähän he halusivat jonkin simppelin idean. Se, että sanoja oli vähän, tarkoitti, että jokainen sana olisi sitäkin painavampi. Kuvien rytmitystä taiteilijat miettivät paljon yhdessä, jotta teokseen saatiin luotua metsälenkki, jota he oikeastikin kävelivät.

”Tavallaan myös lukija on koko ajan mukana sillä matkalla kuvallisesti ja näkee, mitä sieltä polun varrelta löytyy”, Nevanperä havainnollistaa ja kertoo, että he kävivät 5-6 kertaa kuvaamassa lähimetsän kaikkia yksityiskohtia, joita he sitten yhdistivät perheen kotialbumin kuviin: ”Siinä oli aika mätsääminen, kun oli tietty määrä kuvia kotialbumissa, että miten saada sellainen kiinnostava muistijälkien kerrostuma niistä elementeistä.”

Lahtinen toteaa, miten sekä tekstissä että kuvissa oli ideana, että mennyt ja nykyinen ovat läsnä yhtäaikaa. Nevanperä havainnollistaa: ”On vaikea hahmottaa, mikä tulee ensin. Onks se vanha kuva vai nykyinen kuva sieltä metsästä?” ja jatkaa: ”Siihen pyrittiin ettei mikään elementti nouse esiin yksittäisenä, vaan jokaisella lukukerralla sieltä voi löytää jotain uutta.”

Muistisairauteen voi liittyä hahmotusvaikeuksia ja ajantajun menettämistä, ja teoksen jälkisa -

noissa Lahtinen pohtii, miten muistisairaus voi olla ikään kuin pitkät jäähyväiset elämälle. ”Me mietittiin aika paljon niissä kuvissa tuonpuoleista”, hän selittää ja huokaisee: ”Tietyllä lailla tällaisen sairauden eteneminen on kuolemaa myös. Äidistä on joka kerta, nytkin kun häntä näkee, vähemmän jäljellä.”

Kahden maailman välisyyttä, ja samalla kuvituksen ja runojen vuorovaikutusta, ilmentää kirjassa kuultopaperi, sanoo Nevanperä. Suurimmassa osassa kuvia on toistuva vesiteema, joka ilmenee esimerkiksi lumena, höyrynä, jäänä tai vedenpintana: ”Lähes jokaisessa kirjan kuvassa on harso tai kerros, jonka toiselta puolelta toiselle ei näe selvästi.”

”Sielläkin maailmassa voi olla myös paljon kaunista” – kansanrunouden symboliikka pilkistää puiden latvojen välistä

Metsään kätkeytyy symbolisia merkityksiä. Tyypillisesti luontoaiheinen taide kytketään Lahtisen mukaan ympäristökriiseihin, mutta tämä teos menee syvemmälle. Metsä on suomalaisen kirjallisuuden paikka: ”Meillä on tosi maalainen ja maaseutukeskeinen kirjallisuudenperinne.” Jälkisanoja miettiessään runoilija pohti enemmänkin kansanrunouden perintöä, sillä äidin puheessa ilmenevät symbolit ovat hyvin arkkityyppisiä. Näitä symboleja ovat esimerkiksi talo, metsä, pelto ja elämänpuu. ”Kaikki, mitä äiti näki ja koki siellä, palautui taiteen peruskuvastoon. Jotenkin tajusin äidin psyykkeen ja peruspalikat. Ne on myös taiteellisen kuvakielen ensimmäiset osaset.”

”Ne kävelytkin oli niin toisteisia. Koko ajan ihmisen todellisuus haihtuu. Se kaventuu, ne jutut, mitä ihminen miettii tai mitä muistaa”, kuvailee Lahtinen mietteliäänä. Äidin tekemät havainnot olivat kerta toisensa jälkeen yllättävän samoja: ”Oli outoa mut kiehtovaa ja surullista, mitkä oli ne ärsykkeet metsässä, jotka toi samat jutut mieleen samassa kohdassa.” Kuvia yhteen sovittelemalla huomasi, miten tekstien kanssa niistä alkoi löytyä tarina ja tietyt elementit. Symboliikan kautta kuvista tuli esiin tulkintoja, joita teksti ja kuvat toisissaan ruokkivat, Nevanperä kertaa.

Lahtinen kiinnitti myös huomiota siihen, miten kansanrunoudessa metsä on eritoten naispuolisten puhujien huolten ja vapauden tyyssija: ”Rupesin miettimään, kuinka metsä on niin erilainen naisille ja miehille. Ei nyt täysin, mut siellä on tiet-

Siellä on ihminen, joka jollakin tavalla tuntee ja kokee, ja sille on merkitystä, vaikka ei aina edes tiedä kuka siinä on.

Kuva: Lotta Nevanperä

tyjä eroja. Huolirunous sijoittuu sinne, ja se oli mun äidille sellainen paikka, jossa hän rentoutui.” Suomalaisessa kansanrunoudessa on kuvauksia metsänpeittoon joutumisesta, ja kirjan kuultopaperi sekä kielelliset ilmaisut osin heijastavat tätä yhteyttä.

Nevanperä kiteyttää asian muistisairaudesta keskusteltaessa näin: ”Se ei välttämättä oo pelkästään niin, että muistisairas on imeytynyt johonkin painajaiseen kaikkien ulottumattomiin, vaan sielläkin maailmassa voi olla myös paljon kaunista, ja me voidaan kulkea mukana siinä matkalla.”

Poikkitaiteellisuuden mahdollisuuksien ja haasteiden taitteessa

Konerunojen prosessiin lukeutuivat taidemuotoina muun muassa runomusiikkivideo, postikorttisarja ja näyttely Päivälehden museossa. ”Oikeastaan kaikkien noiden runojen idea oli, että ne on enemmän kuin kirjoitettu teksti”, Lahtien tiivistää. Jokainen teos on sarja erilaisia teoksia, ja Puut ovat täynnä lapsia -kirjakaan ei jää tähän. ”Siihen lisätäkseni meillä oli myös valotaideteos Tampereella. Olisi kiva, että ihmiset törmäis monitaiteisuuteen ja runoihin vähän yllättävissäkin paikoissa”, Nevanperä pohtii.

Poikkitaiteellisen projektin toteuttamisessa piilevät kuitenkin myös omat haasteensa, vaikka se on samalla erittäin palkitsevaa. – Millaista kuvan- ja tekstinlukutaitoa taiteilijat kokevat teoksen pyytävän lukijalta? ”Aika vähän ihmiset uskaltaa sanoo siitä kuvituksesta mitään”, Lahtinen kommentoi kuvitettujen runoteosten arvosteluista ja toteaa, että kuvitus aika nopeasti summataan. Kirjallisuuskriitikot ja kirjoittajat eivät välttämättä osaa lukea kuvia niin hyvin. ”Se on myös monitaiteisuuden ongelma tällä hetkellä”, hän pohtii. Runot ja kuvat hajoavat vastaanotossa, kun voisi pikemminkin ajatella, etteivät ne ole toisistaan irrallisia.

Nevanperä on samaa mieltä: ”Kyllä ne joka paikassa jotenkin erotetaan, vaikka me kuin yritetään vetää ne yhteen.” Tuntuu kuin teksti olisi etusijalla, ja kuvat tulevat perässä. Lahtinen puolestaan lisää, miten Puut ovat täynnä lapsia aikuisille suunnattuna kuvitettuna teoksena putoaa kaikkien totunnaisten kategorioiden läpi, mihin kuvataitelija kommentoi: ”Jossain vaiheessa nuortenkirjoistakin tippuu kuvat pois. Missä vaiheessa me lakataan tarvitsemasta kuvia lukemiimme kirjoihin?” Nevanperän mielestä aikuisille suunnatut kuvitetut kirjat ovat

harmillisesti hirveän harvassa.

Millaisia mahdollisuuksia tällaisella monitaiteisella projektilla sitten voi olla nykytaiteessa? ”Nehän ovat rajattomat”, Toni Lahtinen naurahtaa. Kirjallisuuden uudet muodot painottuvat digitaalisuuteen, kun vanhojakin tapoja voisi kehitellä. Harsosivut hän kuitenkin aluksi joutui tyrmäämään ideana, kun teoksen muotoa mietittiin ensimmäisiä kertoja: ”Mikään keskisuuri kustantamo ei noita tee. Me ei voida tehdä sitä, ellei me tehdä ite sitä kirjaa, jota me ei taas osata sitoa.”

Sattuman kautta Lahtinen kuitenkin törmäsi pari vuotta sitten Helsinkiin muutettuaan Antti Nyléniin, joka on taiteellisen kirja-aktivismin, Bokeh-julkaisuprojektin perustaja. ”Yhtäkkiä meillä oli ihminen, joka halus tehdä ja pystyi tekemään tollasen. Kyllähän tolla kirjamuodolla vois leikkii vaikka kuinka paljon. Ainoo, mikä siinä rajoittaa, on se, että se jää hyvin pienelle piirille”, Lahtinen sanoo. Teoksesta sidottiin käsin 200 kappaleen editio, joissa on mukana kuultopaperi. Kyseinen ensimmäinen painos myytiin loppuun, mutta teoksesta on julkaistu myös rajoittamaton lisäeditio, jossa ei ole erikoismateriaaleja käytössä.

”Ollaan lähdetty tekemään tätä underground -pohjalta, ettei olla tavoiteltukaan mitenkään kovin kummoista yleisöä”, totesi Lahtinen haastattelun aluksi. Teos on kuitenkin saanut todella hyvän vastaanoton, mihin taiteilijat ovat tyytyväisiä. Lisäksi se on saanut paljon kiitosta esineenä, ja Lahtinen ja Nevanperä ylistävät Antin taituruutta sekä huomiota yksityiskohtien, kuten kansi-ikkunan, kirjan sidoksen sekä kansien väliin piilotetun puun, viimeistelyyn. Hyvä puoli pienessä julkaisussa on se, että tekijät voivat itse päättää monesta asiasta. ”Me ite määrätään, millainen kansi siinä on. Sieltä ei tuu samaa perussabluunaa, kun me ite päätetään, miltä kirja näyttää niin hyvässä ja huonossa”, Lahtinen selittää.

Erityinen julkaisualusta on tekijöille myös henkilökohtaisesti tärkeää. ”Kyllä se tuo omaan taiteeseen ja yksin puurtamiseen hirveesti lisää, että löytyy ihmisiä, joiden kanssa on inspiroivaa työskennellä”, Nevanperä iloitsee ja toteaa, miten merkityksellistä tällaisen projektin toteuttaminen on muiden taiteilijan töiden ohella. Lahtinen on samaa mieltä: ”Tietysti kun tässä on mun oma äiti, jotenkin olin kauheen iloinen, kun tästä esineestä tuli näin viimeistelty ja kaunis. Lotan kanssa tietysti kun ollaan aikaisemminkin tehty, tiesin, että tavallaan ei parempaa partneria siihen löytyiskään.”

Poikkitaiteellisen projektin myötä täytyy miettiä laajemmin laatikon ulkopuolelta, mikä kokonaisuus on. ”Se ei oo vaan teksti, jonka ympärille tulee bonuksena joku kuvitus ja jolla on kiva kansikuva, vaan se on koko ajan sellaista vuoropuhelua toistensa kanssa”, painottaa Lahtinen. Kuvituksen idea ei Nevanperän mukaan ollut vain toisintaa sitä, mitä tekstissä sanotaan, vaan jatkaa ja syventää sen tarinaa. Alkuperäinen näkemys kuitenkin väistämättä muuttuu matkan varrella, miettii Lahtinen: ”Kaikissa näissä yhteistyöprosesseissa on hienoa se, että siitä aina tulee jotain enemmän kuin ajatteli. Luottaa siihen, että on oikeet ihmiset siinä, että sieltä tulee jotain enemmän kuin mitä ei osaa vielä aavistaa.”

Teoksen sanoma on olla läsnä läheisille, vaikka yhteinen kieli puuttuisi: ”Älkää jättäkö yksin.”

Kun kysyn, miten taiteen avulla voisi oppia ymmärtämään elämän kipukohtia ja pieniä suuria ihmeitä, Lahtinen huokaisee: ”Mullehan tää on tietysti henkilökohtaisesti puhdistava prosessi. Äidillä on ollut 15 vuotta tämä sairaus. Se on todella pitkä aika.”

Hän painottaa, miten tässä tapauksessa kyseessä on tekijälle hyvin katarttinen kokemus, ja ”kaikesta hirveästä saa jotain kaunista esiin”.

Lahtinen on huomannut, miten sairaat jäävät usein yksin oman onnensa nojaan: ”Pintapuolinen huomio on, että ihmiset ei hirveesti käy katsomassa omaisiaan siinä vaiheessa sairautta. Kuitenkin sillä on aika iso merkitys.” Hän selittää, miten Alzheimerin tautiin liittyy erilaisia käytöshäiriöitä ja arvaamatonta käytöstä. Vaiheita, joissa tutun ihmisen persoona saattaa muuttua tai sairastunut saattaa yhtäkkiä alkaa puhumaan levottomia ja käymään kärttyisäksi. Uudet piirteet voivat pelottaa tai hämmentää. Silti läsnäolon merkitystä ei voi liikaa korostaa: ”Siellä on ihminen, joka jollakin tavalla tuntee ja kokee, ja sille on merkitystä, vaikka ei aina edes tiedä kuka siinä on.”

Nevanperä muistelee, miten ensikohtaamisesta lähtien Lahtisen äidistä välittyi tiettyjä piirteitä sairauden lomasta: huumorintaju ja lempeys. Lotta on oikeastaan viimeisin ihminen, joka Lahtisen äidille on esitelty, ja Lotan nähdessään äiti ajatteli enkelin tulevan luokseen. ”Monia asioita, rakkautta ja välittämistä, voi ilmentää myös ilman sanoja”, Nevanperä pohtii ja jatkaa: ”Otat kädestä kiinni ja silität hiuksia. Oot läsnä. Semmoset asiat kyllä vä-

littyy ilman sanojakin.”

Muistisairaat voivat kokea jäävänsä yksin. Se on myös yksi Lahtisen äidin metsässä tekemistä huomioista, joita Nevanperä ja Lahtinen halusivat teoksessa korostaa. ”Ihmiset katoaa, ja hän on aina täällä yksin,” runoilija muotoilee ja selittää, miten osa havainnoista on sairauden tuomaa muistojen vääristymistä, mutta osa johtuu tunteista, kun ympärillä ei olekaan ihmisiä. Toisaalta kirjan tekeminen on ollut myös lohdullista. Nevanperä kertoo, miten lukijat ovat lohduttautuneet kirjan äärellä, sillä läheisten sairaudet koskettavat monia ihmisiä: ”Kyllä me ollaan paljon myös itse löydetty helpotusta suruihimme tän kirjan tekemisen myötä. Siitä kaikesta jos joku toinen lukija löytää myös lohtua ja kauneutta, niin kyllä se on mun mielestä tosi hienoa.”

Vanhusten katoamisesta hoitokoteihin ei Lahtisen mielestä hirveästi keskustella: ”Siihen liittyy monenlaisia tunnesolmuja myös niillä omaisilla, että ei sillä tavalla haluta enää osallistua vanhempien ihmisten elämään.” Samaan aikaan väestö kuitenkin ikääntyy, ja on vaikea välttyä siltä, etteivätkö sairaudet jollain tavalla koskettaisi omaa elämää aikanaan. Hoitokodeissa elävät vanhukset ovat Lahtisen mielestä melkein unohdettu kansanosa resurssien leikkaamisen keskellä, ja siksi läsnäolo on niin iso kysymys, jota runoteoksessa halutaan peräänkuuluttaa.

Onko se myös viesti, jonka haastateltavat haluavat välittää teokseen tarttuville? ”Älkää jättäkö yksin. Sen ei välttämättä tarvii olla niin pelottava sen paikan tai sairastuneen ihminen siinä, vaikka hän osaksi onkin jo pois. Olkaa mukana matkalla, siitä voi seurata paljon kaunistakin,” Lotta Nevanperä muistuttaa rakkaudella. 

Kuva: Lele Kauppila

Kissaihminen

Joskus kaipaa koiraa.

Niinä hetkinä haluaa: heiluvaa vastaanottoa, tuhisijaa jalkoihin, toista lähelle.

Herättyä kainalossa muistaakin olevansa Kissaihminen.

Runoja

Toiveajatuksia

Toiveajatuksia sinusta

Kuinka kehottavat, suostuttelevat ystäviesi sanat lomamatkalla, kun kerrot heille minusta.

Muutkin sen kuulivat

Kuinka oikealta me kuulostaa. Käsityksesi meistä muuttuisi, sen aamulla maistaisin tiramisusta.

Uuden vuoden suudelma

Siinä me: minä, sinä, se Kolme minuuttia enää

Katsot kaukaisuuteen, minä sinuun Kirkkaita välähdyksiä poskillasi, niiden taustalla pakkasen purema puna

”Kymmenen!”, kuinka nopeasti vuosi kuluukaan ”Kaksi”, haikaillessa.

”Hyvää uutta vuotta!”, toivotamme toisillemme

Toivotan sillekkin, se vastaa enkä voi olla hymyilemättä

Hanna-Riikka Kuisman Korvaushoito on rankka lukukokemus kohti laajempaa ymmärrystä addiktiosta

Hanna-Riikka Kuisma: Korvaushoito Like, Helsinki 2024. 348 s.

KORVAUSHOITO (Like 2024) ei ole rauhoittava iltasatu vaan kaunistelematon kuvaus suomalaisten huumeaddiktien elämästä. Teos oli yksi vuoden 2024 Finlandia-palkintoehdokkaista, mikä ei ollut Hanna-Riikka Kuisman ensimmäinen Suomen suurimman kirjallisuuspalkinnon ehdokkaaksi yltänyt teos. Kerrostalo (2019) oli niin ikään ehdolla Finlandian saajaksi ilmestymisvuonnaan.

Korvaushoitoa ei varsinaisesti tee mieli lukea, mutta kyse ei olekaan siitä; jotkin teokset vain täytyy lukea, vaikka se tekisi pahaa. Teos kertoo yhdeksänkymmentäluvulla nuoruutensa eläneestä nimettömäksi jäävästä miehestä, joka on nykyajassa ollut pidempään jo kiistellyssä korvaushoidossa. Vuosikymmeniä sitten kadonneen siskon kohtalosta alkaa tihkua uutta tietoa, mikä laukaisee elämäntarinan muistelun päähenkilössä. Hänellä ei mene tarinan nykyhetkessäkään hyvin, sillä vaimon työmatkasta johtuva yksinäisyys koettelee, mutta se ei ole mitään verrattuna hänen menneisyyteensä.

Menneen kuvailu alkaa lapsuudesta ja etenee erilaisin sykäyksin eteenpäin. Kerrontatapa on mielestäni hyvin klassinen, kun muistelusta siirrytään takaisin nykyhetkeen, jossa tapahtuu juurikin menneestä muistuttavia asioita. Siirtymät ovat saumattomia silloinkin, kun ne tapahtuvat lukujen sisällä. Yksi muistelun laukaisevista tekijöistä on kun päähenkilö kohtaa menneisyyden haamuja; kirjaimellisesti ihmisiä takavuosilta, joista osa käyttää edelleen ja kohtaamisista ei tule hyvälle mielelle. Tapahtumakaupunkia ei nimetä, mutta se vaikuttaa joltakin keskisuurelta maakuntakaupungilta. Päähenkilö tuntuu koko ajan törmäävän johonkin ei-toivottuun tuttuun, mikä ei aina tuntunut luonnolliselta tai uskottavalta, vaikka kyseessä ei olekaan esimerkiksi Helsinki. Osa kohtaamisista tuntui vain portilta tiettyihin aiheisiin ja tapahtumiin.

”Kun Pillin muija haki vauvan syliinsä ja alkoi imettää sitä, hän tunsi olonsa kiusaantuneeksi ja tekstasi Ressulle, Kun Pilli riisui imettäjältä sukan ja pisti riuskulla epämääräistä pilleriliejua naisen nilkkaan, hön sanoi: – Hei kiitti tosi paljon mun pitää tästä mennä.

Hän arveli, että neuvolassa saatettiin trakastaa taipeet, mutta tuollaist nähdessä tuli fiilis, että oli sittenkin ollut ihan hyvä lapsuus.” (s. 216)

Teoksen parasta antia olivat monesti aiheet, joita sivuttiin varsinaisen tarinan ohella. Näistä mainittakoon yhteiskuntaluokkaan ja huumeisiin liittyvät pohdinnat.

”– Mutta mieti, hän sanoo terapeutille, – niin sanottu toinen huumeaalto ei muka virallisesti alkanut Suomessa vielä silloin, vaikka yhtäkkiä mun ympärillä useampi kuin yksi alaikäinen piikitti amfetamiinia [...] On törkeää, kun jopa tietokirjoissa väitetään, että se huumeaalto olisi alkanut teknopiirien essoilusta ja siirty-

Liina Kutja

Kuva:

nyt vasta siitä muualle. Kai se oli ongelma vasta sitten, kun se tapahtui muille kuin lähiökersoille, kun keskiluokan ja rikkaiden kakarat oli kusessa.” (s. 72)

Ilmiö jäi kiinnostamaan ja linkittyy viime aikoina esillä olleeseen diskurssiin paremman tuloluokan ihmisten huumeiden viihdekäytöstä, johon voi ennemmin tai myöhemmin liittyä aivan yhtä vakavia ongelmia ja tilanteita kuin ”oikeilla narkkareilla”. Tämän rinnalla minua kiinnostivat yhteiskunnan stigmat huumeiden käyttöä sekä niistä korvaushoidolla vierottautumista kohtaan. Teos osallistui siten keskusteluun esimerkiksi käyttöhuoneista, joiden kohdalla kuulee kulunutta pitäisikö yhteiskunnan mahdollistaa huumeiden käyttö argumenttia. Lukisin Kuismalta ehdottomasti näitä näkökulmia avaavaa pohdintaa lisää.

Haluaisin koko ajan kirjoittaa päähenkilön sijaan kertoja. Kerronta on kolmannen persoonan kerrontaa, joka uppoaa ajoittain todella syvälle päähenkilön ajatuksiin, että yhtäkkinen hän tuntuu keskeyttävän kerronnan soljuvuuden, kun minä tuntuisi luonnollisemmalta. Aluksi ajattelin, että kolmas persoona mahdollistaisi fokalisaation muutoksia myöhemmin, mutta näkökulmahenkilö oli koko ajan yksi ja sama, minkä takia ensimmmäisen persoonan kerronta olisi tuonut tarinan vielä lähemmäs. Minua ehkä eniten häiritsikin juuri lukijan ja teoksen väliin jäävä etäisyys. Päähenkilön siskon kohtalo ei herättänyt toivomaani liikutusta ja hän kutsuu lähes loppuun asti vaimoaan nimenomaan vaimoksi Sonjan sijaan. Tietyt, erilaiset, valinnat kerronnassa olisivat tehneet lukukokemuksesta minulle koskettavamman puhtaan järkytyksen rinnalla.

Rakkaus-teeman ujuttaminen Korvaushoidon kontekstiin ei ole helppoa, sillä addiktin ihmissuhteet ovat myrskyisiä ja perustuvat usein toisesta hyötymiseen. Päähenkilön elämässä on suuria rakkauksia kuten pikkusisko Liisi ja vaimo Sonja myöhemmin elämässä. Ystäviäkin on, mutta heitä, kun putoilee kärpästen tavoin, on vaikeaa irtautua suremaan; varsinkin kun kaikista tärkein rakastaja on päihteet. Uudestaan ja uudestaan lukijana pettyy, kun päähenkilö valitsee aineet ihmissuhteiden yli ja kärsii siten kahta kauheammin. Huumeet ovat päähenkilön ensirakkaus, kaikista sitkein rakastaja. Kyllä väliin mahtuu inhimillisiä kuvauksia ja sydänsuruja esimerkiksi päähenkilön teinivuosilta, kun Maria-niminen tyttö leikkii hänen tunteillaan.

”Sinä päivänä, kun Liisin naama oli lööpeissä [...] [k]aikki tuntui painajaiselta, josta hän pääsi pakenemaan ainostaan ruiskuttamalla suoniinsa kultahippumaitoa, joka laittoi enkelit laulamaan ja pudotti pehmeälle pilvelle keskelle suloista taivasta [...].” (s. 189)

”Veri sekoittui hitaasti ruiskuun muodostaen vaaleanpunaisen kukkasen, josta versoi pieniä sydämiä. Eikä tarvinnut pakittaa, koska hän tiesi mitä nesteessä oli. [...] Kuherruskuukausi, vaaleanpunaiset silmälasit ja sokea rakastuminen. Tätä, tätä aina.” (s. 190–191)

Vaikka Korvaushoito käyttää yksinkertaista kieltä ja tasaista lausetta, toimii se minun näkökulmastani merkityksellisen kaunokirjallisuuden tavoin, sillä se onnistuu fiktion keinoin antamaan tietoa ja muodostamaan ikkunan maailmaan, joka on minulle vieras. En esimerkiksi tiennyt yhtään etukäteen, miten Korvaushoito toimii. Kaikista tärkein anti tarinasta on, miten se näyttää addiktion ihmiset sairautena eikä esimerkiksi heikkoutena tai tahdonpuutteena. Teos on raaka mutta inhimillinen. Tarvitsemme lisää tämänkaltaisia syviä avauksia vaikeisiin aiheisiin, jotta osaamme nähdä Suomen huumeongelmista kärsivät, käyttäjät, heidän lähipiirinsä ja terveydenhuollon, oikeassa valossa. 

Kuva: Lele Kauppila

Lehteä tekemässä

Liina Kutja kirjoittaa päiväunissa lyyristä proosaa, mutta toistaiseksi hänellä on vain aikaa nauttia muiden teksteistä päätoimittaessa.

Pyry Kinoksen mielestä Roger Moore on huonoin Bondi.

Nea Kemppainen on suomen kielen ja kirjallisuuden lukija, joka inspiroituu kielikuvista ja kirjallisuuden voimakkaista naishahmoista.

Eemil Friman on Helsinkiläinen visuaalisen viestinnän opiskelija. IG: @memmiliio

Lele Kauppila söi tänään pitsaa ja pohti kädellään lepääviä atomeita.

Joni Joentakanen on kannelta kiikkustuolissa näppäilevä tuleva varhaiskasvatuksen opettaja, joka pukeutuu runoilijan viittaan jumalten hämärässä.

Ilona Alameri on vaimo ja kahden lapsen äiti, joka yrittää päästä takaisin nuoruuden lähteille näyttämällä opiskelijakorttia sielläkin, missä alennuksia ei ole luvassa, sekä kirjoittamalla ainejärjestölehteen.

Vihtori Kangas käy kävelyillä täysikuun aikaan ja muuttuu toivottomaksi romantikoksi.

Tiia Porkka harhaeli synkkää metsämaata ja viritti virren |: g' f#'h’ | e' d'g' | c' h e’ | a d’ :|.

Tietämisen halu on puhtaimmillaan unissa, isku on Träumerein uni sekä sana.

Jeremi Kiviranta on varma, että eläimet puhuvat ihmisestä pahaa selän takana. Syystä.

Ida-Lotta Myllylä on helsinkiläinen puheentutkija ja kirjallisen elämän ystävä, jota kiehtoo runouden perusluontoinen mahdottomuus sanoa mitään tyhjentävästi.