Page 1

RAAKA

4/2017


Tänään tuli jotenkin rynnäköllä sellainen fiilis, että meillähän on ihan vitusti asiaa.


­ ämän lehden tekstit on kirjoitettu yhden T illan aikana 11. joulukuuta 2017 ja jätetty ensimmäisiksi, editoimattomiksi versioikseen.


E

ditointi on epäloogisuuksien hävittämistä ja valuvikojen paikkaamista. Sameaa ja epätäydellistä tekstiä kirkastetaan, epävarmuudet korvataan suoremmilla sanavalinnoilla. Kun editointi jätetään tekemättä, jäljelle jää kirjoittajan itsepintainen harhailu omissa ajatuksissaan. Jääkö silta kohti lukijaa huterammaksi? Raaka teksti on mahdollisuus voimakkaaseen, sensuroimattomaan ja vaikuttavaan

vahinkoon. Samanaikaisesti raakuus voi olla lapsellista, keskeneräistä, hetken mielijohteita jotka näyttäytyvät jälkeen päin huonoina ideoina ja huvittavina tunteenpurkauksina. Raaka teksti voi olla yksinkertaisesti lattea, litteä ja vailla ajatusta. Aika lailla sellaista on elämäkin.


8 TELMA HALME

Paikassa, jossa vain minä tiesin olevani

,jossa kulkivat vain lumiseinämien jylhien hiljaisuuksien kaiut

,jossa puista ei voinut olla varma

kasvoivatko ne maasta taivaaseen

vai taivaasta maahan

ja repivät pilvenhattaroita

ajatuksenrepaleiksi juurillaan

Kun kohina yltyy kylliksi, se kuulostaa taas hiljaisuudelta

Mutta vielä minä todella olen siellä, missä aika makaa lumimassan lailla.


KRISTA LEHTONEN 11

Kariutuminen

I

sä oli kehunut juoneensa edellisenä iltana aivan helvetilliset perseet mutta eihän sellainen tunnu enää missään, minä olin ovella tasan kahdeksalta kuten sovittu oli. Soitin ovikelloa kun en heti muistanut, että se oli ollut rikki jotain viisi vuotta. Koputin pelkästään varoitukseksi, tiesin, että oli turha odottaa miestä avaamaan. Otin taskustani avaimen vain muistaakseni, ettei ovi varmasti ollut lukossa, ja niin se kävi: alkoi hävettää jo valmiiksi. Tungin avaimen uudestaan taskuun, vedin oven itse auki ja astuin sisään seisovaan tupakanhajuun. 90-luku ja tuo kummallisten väriyhdistelmien kutoma tunkkainen tyyli ei ollut kadonnut minnekään. Kiiltävien kenkien rivi näytti ympäristössään eksyneeltä vaikka isä oli tallonut lankatut kenkänsä kiiruspäissään lyttyyn, ne näyttivät surullisemmilta kuin tanssilavat, joilla olivat saaneet irvistellä kesä toisensa jälkeen. Seisoin ainakin sekunnin paikallani imemässä sisääni haaleaa violettia ja harmaata keinosamettia mutta onneksi havahduin heti omaan typeryyteeni, huomenta, huikkasin saman tien liian lapsekkaalla äänellä. Paikkasin tilannetta ottamalla päättäväisen ilmeen ja suoremman ryhdin, mutta

tiesin heti peremmälle astuessani kerenneeni jo pilaamaan kaiken. Isä kuului ryystävän räkää sisälleen kylpyhuoneessa, joten astelin nopein askelin suoraan keittiöön. Kahvi oli valmiina. Isä oli jättänyt kupin keittimen viereen, ehkä minulle. Ajattelin ottaa sen ihan tavallisesti vailla minkäänlaisia tunnelatauksia, mutta pysähdyin kesken kaiken. Kupissa ei ollut ainoatakaan tahraa mutta saattoi silti olla, että sitä oli jo käytetty. Ehkä isä oli juonut aiemmin siitä vettä. Yöllä, ennen sohvalle tipahtamistaan – pitäisi varmaan ottaa uusi muki kaapista. Toisaalta saattoi myös olla, että isä oli jättänyt kupin siihen tarkoituksella hämmentääkseen minua. Jos minä kaataisin kahvia itselleni tuohon huolettoman oloiseen Osuuspankin Marimekko-ilmaislahjamukiin, oli oltava valmis kohtaamaan halveksivat tuhahdukset tai pilkka siitä, että olin juonut vailla parempaa tietoa likaisesta mukista. Se ei kuitenkaan olisi ollenkaan niin paha kuin jättää isän ystävällinen kädenojennus käyttämättä ja ottaa kaapista kokonaan uusi, puhdas muki ikään kuin en ollenkaan välittäisi siitä, että hän, hyvää hyvyyttään, oli jättänyt minulle mukin valmiiksi odottamaan.


12 KRISTA LEHTONEN

Muki näytti äkkiä uhkaavalta. Sellaista ei voinut kestää, päätin paeta rikospaikalta ennen kuin isä tulisi, ja astelin nopein äänettömin askelin kellertävässä valossa kylpevään olohuoneeseen. Asemoin itseni huolettomasti katselemaan ikkunasta harmaan lumen kyllästämiä oksistoja ja varisten levittelemiä roska­pusseja. Minä seurailisin ulkomaailman tapahtumia tästä näin, sillä olisin luontevan kiinnostunut minua ympäröivästä todellisuudesta olematta kuitenkaan liian innokas. Samassa tajusin nostaa housujen vyötäröä ylemmäs ettei isä huomaisi huonosti istuvia farkkujani, ja vedin vielä paitaa alaspäin ettei ensivaikutelma kaukaa palanneesta tyttärestä jäisi homssuiseksi. Päätin sittenkin nojata rennosti ikkunan karmiin ja katsella leppoisan oloisena ikkunasta tyhjyyteen kuin ajatuksissani, isä veti vessaa jo ja käsiään pesemättä rynni ulos kylpyhuoneesta. Samassa muistin kuinka kahvipannu oli aina reunustettu pinttyneellä ruskealla kerroksella jota en nyt voisi hinkata pois kun kahvi oli jo valmiina, ei silti ollut mahdollista kieltäytyä siitä, mistään ei ollut, isä kuului jo astuvan olohuoneen karmista ohittaakseen huoneen ja jatkaakseen keittiöön, käännyin katsomaan, näin paksun selän. Jahas, moi, se sanoi jo keittiön puolelta kumman korkealla ystävällisellä äänellä niin kuin puhuessaan tuttaviensa kanssa, moi minä sanoin kuuluvasti reippaalla äänellä ja liikahtelin tönkösti takaisin keittiöön. Täällä ois kahvia, se sanoi, joo, liikuin edelleen, ensin nopeasti mutta sitten hidastaen luonnollisempaan tahtiin. Hörppää äkkiä niin päästään lähtemään, se sanoi heti paikaltaan kuppi edessään ikkunan puoleisesta nurkasta. Joo, vastasin. Siinä on kuppi sulle, se sanoi vielä kun olin

ojentautumassa kohti astiakaappia. Ai. Oho. Joo. Niinpäs onkin, vastasin. Koetin saada oikean käteni liikkumaan mahdollisimman laajoissa kaarissa ja sykleissä ihan ronskisti vaan. Isä ei katsonut minuun päin mutta mietin, että se aistii kaiken silti. Nyt on uusi auto sitten ihan kokonaan kuule. Justiinsa eilen neljän aikaan Kyllösen Matti soitti ja sano että saa tulla hakemaan. Oli siinä vähän hommat kesken vielä mutta niinhän se Matti sano, että kyllä se sen verran jaksaa siellä odottaa että saan hommat hoidettua, isä sanoi kun kaadoin kahvin kuppiin ja lopulta istuin sitä vastapäätä. Pitelin kuppia naamani edessä että välillämme olisi edes jonkinlainen suoja, isää varten. Se oikaisikin samassa jalkansa niin että tuoli siirtyi metrin taaksepäin ja se sai tilaa hengittää. Nielaisin nestettä alas kurkustani ja samassa isä jo nousikin ylös täyttämään kuppiaan uudestaan. Aijaa, no onko hyvä, kysyin. No mitäs. Miten nyt hyvä. Miten nyt tuollaisen ottaa. Kyllähän tuolla ajaa. En minä siihen mitään erikoisuuksia oikeastaan ottanut kun eihän niitä nyt oikeasti tarvitse… Ihan hyvinhän se kiihtyy kyllä edelliseen verrattuna... Jos sitä tuolla pikkuteillä vaikka… kiinni jonnekin jää niin ihan hyvä tuo neliveto on olla tietysti… Istuimme hetken hiljaa, nielin lisää kahvia niin etten voisi puhua ollenkaan, isä jatkoi vielä jähmeästi, sen ääni alkoi vahvistua aina väärissä paikoissa: Ihan… UUSIHAN se on mutta ei se, SE nyt niin kallis kun tuttu välittäjä tuo Matti ja… ihan hyvään saumaan sen justiin tilasin niin ei tarvinnut lähteä Saksasta hake...MAAN. Mites milloinkas sinä nyt viimeksi olit täällä sitten… KÄYMÄSSÄ. Joulun aikaan varmaan olisinko… OLLUT, vastasin. Kahvikuppi poltti käsiäni mutten


KRISTA LEHTONEN 13

osannut laskea sitä alas. PUOLI vuotta sitten, tähdensin huutaen, isä huomasi että äänenkäytössäni oli jotain vikaa, katsoi hetken suoraan silmiini ja nousi. No niin, eiköhän sitä nyt jo joudeta, se heitti mukin lavuaariin ja lähti, puhui samalla, käy vessassa vielä jos on tarve. Ei ole, vastasin, kuppini oli vielä puoleksi täynnä. Tuijotin sitä hetken paikallani mutta isä meni jo eteisessä, join pari kulausta ja kaadoin loput viemäriin. Sitä pannua ei tarvitse sitten huuhdella. Pesee koneessa joskus, isä sanoi. Niinpä, joo, minä vastasin pannu kädessä ja koetin katsoa ettei mikään jäisi päälle, juoksin eteiseen kiskomaan nahkatakkia ylleni ja katsoin, kun isän musta nahkaselkämys loittoni puolivälissä pihatietä mustalle bemarille, jonka kiiltävät ovet syöksivät häikäiseviä säteitä suoraan silmiini. Mikä siinä olikin että koko mies oli sellainen sisältään rauhaton neliömäinen möhkäle, hädin tuskin mahtui ovista ulos, mietin, lähdin perään. Lukitsin talon oven ja esitin katsovani puhelimestani juuri saapunutta viestiä samalla kun kävelin rauhallisen oloisena askel kerrallaan kohti autoa. Toivoin, että isä kerkeäisi polttaa tupakkansa loppuun ennen kuin istuisi autoon, se veti siitä koko valtavien keuhkojensa mitalla savua sisälleen niin, että tupakka hohkasi oranssina koko ajan, ja neljän imun jälkeen isä heittikin tumppinsa huolellisesti ajetulle nurmikolleen, harppasi ajajan paikalle ja käynnisti jo autoa samalla kun oli vasta pamauttamassa kuskin puoleista ovea kiinni. On tässä ihan erilainen ääni kun edellisessä, se sanoi. On, on. On kyllä, minä vastasin muka puhelimen näyttöä tuijotellen. Isä lähti peruuttamaan heti 50 kilometrin tuntivauhdilla ulos pihalta. En ollut muistanut laittaa turvavyötä

ja heilahdin nolosti istuimellani. Kurottaessani kohti turvavyötä isä sanoi heti, että turvavyötä ei tarvitse laittaa, autosta on turvavyön hälytysäänet vaimennettu. Aa, minä vastasin ja irrotin otteeni turvavyöstä. Mutta saahan sen tietysti laittaa jos siltä tuntuu, isä sanoi. Haha, niin, taidanpa laittaa, minä vastasin nopeasti hirnahtaen ja vedin turvavyön äkkipikaisella liikkeellä ylitseni samalla kun isän kaartaessa asuinalueelta ulos toistelin, että kyllä tämä pehmeästi liikkuu, kyllä on pehmeä kyyti kyllä. Niin no ihan miten sen nyt ottaa sitten sen pehmeyden. Heikkisen Pekan autossa se vasta on pehmeä kyyti, sanoi isä koleasti. Isä jarrutti liikenneympyrään tultaessa pehmeästi ja nopeasti, moikkaili jokaiselle vastaantulijalle ja kiroili heti kun joutui hidastamaan taajamanopeuksia ajavien idioottien vuoksi. Tuohan taisi olla se sinun musiikinopettajasi. Ai, vastasin. Eikö ollut? Se vähän naama edellä pudonneen näköinen, isä tarkensi. Oli. Oli kyllä joo oli, ruma, myönsin. Lähdetään tästä nyt sitten heti nuo lähikunnat. Jos saataisiin naapurit tuosta ensin kerättyä ja jatkettaisiin sitten, isä sanoi. Niin, vastasin ja kysyin, että mites se palkka sitten meni. Eikös se urakkapalkasta ollut puhe, isä vastasi ja aloitti marttyyrin äänellään: Ei minulla nyt niin hirveästi ole varaa maksaa vaikka alathan sinä jo kouluttautunut ihminen olla tietysti… palkatta kai sitä nykyään opiskelijoita pidetäänkin… Sitä se on nykyään. Nyökyttelin, isä aisti senkin, ärtyi, lisäsi nopeutta, sanoi: mutta kyllä minä aina korvauksen hyvin tehdystä työstä maksan. -Turha valittaa jos on itse valinnut, isä sanoi heti kun istuimme autoon. Se avasi ikkunan ja tuntui samaan aikaan sytyttävän tupakan ja jo


KRISTA LEHTONEN 15

kaasuttavan pois, minä katselin ulos, se viskasi tumpin pois ja jatkoi. Olisi valinnut toisin! Kuka helvetti tällaiseen peräkylään haluaa jäädä. Kyllä näki taas ettei ole ihan kaikki kotona ihmisillä täällä päin… Mitä se siihen paperiin kirjoitti, isä kysyi. Avasin A4-arkin sylissäni ja luin: Haltioiden ja vetypommien aika – tsemppiä vaan kaikille. Isä mykistyi hetkeksi, ei helvetti, se sitten sanoi, avasi taas ikkunan ja sytytti tupakan, peitin isän puoleisen naamani kädellä kuin muuten vaan nojailisin, en tosin tarpeeksi sulavasti. Ei tämä meidänkään ammattikunta tällaista menoa jaksanut katsella, isä sanoi kuitenkin toverillisesti ja hörähti, myhäilin mukana, taisit olla lapsena vähän ihastunut siihen Tuomakseen täältä, HAHA, isä jatkoi, voisihan sitä sulhasensa paremminkin valita. En nauranut enää mukana, Tuomas jäi traktorin alle kotipihassaan, senkin isä muisti kyllä. Tuijotin tiehen ja aihetta vaihtaakseni kysyin nopeasti, miten pitkä matka seuraavaan paikkaan oli. Niin, eihän täällä ketään enää asu, eikä ihme. Sellaiset 25 kilometriä, isä sanoi ja painoi radion päälle. Paska biisi, se totesi, painoi kanavanvaihtoa 15 kertaa muttei muilta kanavilta kuulunut mitään. Miten yksinkertainen pitää olla ettei ymmärrä mennä lääkäriin ajoissa. Ei tuolle enää voi mitään, isä sanoi, äänessä vähän jotain karheaa, se pisti sormen nenäänsä ja kaivoi, sinkautti rään edelleen

avonaisesta ikkunasta ulos. Kappale vaihtui, minä olin jo sanomassa että vieläkö ne jaksaa näitä soittaa, mutta isä kerkesi ensin, tämä on kyllä helvetin hyvä biisi, se sanoi ja pisti kovemmalle. Me and some guys from school had a band and we tried real hard, vatsanpohjaani kutitti tavalla jonka olin poissa ollessani unohtanut, siinä oli sekoitus ainakin kolmea: vauhti, inhotus ja nauru, en sanonut mitään. Tiellä oli hiljaista, sen reunamilta lähti kasvamaan ehkä kymmenen vuotta sitten hakatun metsän jälkeinen uusi ja vahva, tasaisena mattona, kauempana kasvava oli sinisen värinen, avoimesta ikkunasta Bon Jovi ylsi takuulla sinnekin asti, peitin nyt nenän sijasta korvan käteen. Vielä pitäisi sinunkin vähän jaksaa näitä kylämummoja… isä huusi ja onnistui kuulostamaan äänenvoimakkuudesta huolimatta mietteliäältä. Sitten se sylkäisi vitsinsä hörähtäen: Vähän jaksaa – kaksi kuukautta! Sen toinen sierain vinkui voimakkaan naurun tahdissa niin kovaa, että kuulin sen musiikistakin huolimatta, kutina vatsassa siirtyi rintalastan kohdalle ja nykäisi. Puhalsin äkäisesti hiuksia naamani edestä ja isä huomasi sen, se tuntui katsovan minua sivusilmällä vähän kummastuneena. Silti se jatkoi: Arvaapa mitä on tällekin päivälle luvassa. No ne Päivölän sisarukset, se huusi, siinä suvussa kaikki on kyllä vähän…


16 KRISTA LEHTONEN

Niin kuin minä mikään mielisairaanhoitaja olisin! Those were the best days of my life… isä hyräili hetken, muistat varmaan hyvin sen vanhimman, sen joka kylillä kulkee hattu päässä, isä vinoili, nyt se ainakin katsoi minuun mutta minä en irrottanut omaa katsettani tiestä. Vedin syvään happea rauhoittuakseni mutta se ei auttanut, myrkky alkoi levitä silti. No mitä sinä nyt haukot, isä kysyi samantien ärtyneesti. Astamako se taas vaivaa. Miten se täällä kun puhdas on ilma… Tekisi tupakka hyvää sinullekin, ota! HAHA. Astma… Ei se nyt varmaan sitä ole, isä töksäytteli. Miten sinä sairaana sitten tätä tekisit? Huvittaisihan se näitäkin kun lääkäri on itse potilasta sairaampi. Vaikka niinhän se vitsi menee, HAHA, no joo, isä sanoi innostuen niin että auto kaarsi omituisen mutkan, sitten se vakavoitui. Eihän sitä voi menestykseksi ihmisiä näillä main sanoa, mutta astmaa ei kyllä tasan kellään ole. Kappale loppui. Isä käänsi radion hiljaiselle, ja tunnelma kääntyi. Ei voi menestykseksi sanoa näitä, ei… Vaikka eihän se ihme ole kun ei ole kouluja käyty niin kuin minä olen… tai sinä. Isä pysyi vankumattomana paikallaan, mutta minulle se oli vaikeampaa, tunsin miten sydän löi rintaa vasten mielihyvää ja vihaa vuorolyönnein, puristin kättä nyrkkiin ja valmistauduin. Sinullehan tämä työmaa sitten jää, aikanaan, isä sanoikin marttyyrin äänenpainollaan. Sieltä etelästä ketään tänne saa! Aina joku

hullu vaatii saada jäädä tänne ja kierrettävähän se sitten on! Kouluun menevät ja sinne jäävät… Koulut on niille jotka ei muuten osaa, niin se Matti aina sanoo, isä sanoi vihaisena. Kuka näitä hoitaisi jos ei me, se jatkoi taas sentimentaalisempaan sävyyn, niin, kariutuisi koko elo tässä kylässä siihen paikkaan! Vaikka onhan sitä aikaa vielä, isä sanoi ja minä murahdin myöntävästi, silti isä kumosi itsensä: Mutta niin se aikakin kuule vaan joskus loppuu. Itse kultakin. Auto ohitti samaa maisemaa koko ajan uudestaan. Isä odotti että sanoisin jotain. En sanonut. Se vääntäytyi parempaan asentoon ja vaihtoi ajokättään tupakan sytyttääkseen. Tupakka suussaan isä kysyi epäselvästi että mites, oletko miettinyt minne sitten valmistumisen jälkeen. Sen harjoiteltu rentous näytti uskottavalta, mutta minussa paniikki nousi päähän asti, saattoi vain toivoa olevansa ulkoapäin silkkaa kiveä. Tiesin että nyt pitäisi vastata, tämä tauko kävi jo liian pitkäksi, mutta isä jatkoi puolestani vakavalla äänellä viisastellen: Mitä tässä maailmassa mistään tulee jos sopimuksista ei pidetä kiinni. Se oli virhe. Vastaus tuli kuin luonnostaan, tiuskaisin: Sinuako täällä sitten hoitaisin. Isä ikään kuin meni pois päältä, sekunniksi. Sitten se sytytti tupakkansa ja vain katsoi tiehen, ajoi vakaasti eteenpäin. Sydän löi ja löi. Radio käännettiin kovemmalle, nojasin tällä kertaa oikeaan käteen.


18 JASPER KAARNA

Tapahtui T-junassa

S

inä iltana olin ottanut maltillisesti, kolme tai neljä, korkeintaan kuusi pientä olutta, en varmasti enempää. Ehkä siksi muistan tämän niin tarkasti. Seisoin Pukinmäen asemalaiturilla, kello oli jonkin verran alle tai yli kahden. Saapuva T-juna näytti pyrstötähdeltä ennen kuin valoläikkä jakautui kolmeksi ja äänen erotti. Halusin vessaan. Junamatkaa seuraisi vielä reilun puolen tunnin yöbussimatka vaihtoineen. Sitä ei rakkoni kestäisi. Minua jokusen vuoden vanhempi mies pyrki vessaan myös. Hän kulki edelläni, seurasin häntä useamman vaunuosaston läpi. Vessan ovelle päästyään mies tarttui kahvaan kuin saaliiseen, remplasi ja kiskoi. Katossa paloi punainen valo. Varattu. Mies ehti jysäyttää ovea nyrkillään kahdesti ennen kuin hänen suustaan valahti mojova roiske oranssinruskeaa oksennusta. Siirryin taaemmas, penkille istumaan. Mies asetti jalkansa haralleen, nojasi kämmenillään oveen ja öyskytti antaumuksella. Koko vessan edustan hän täyttyi oksennuksellaan. Luulin tyhjennyksen jo loppuneen. Kuului huohotusta ja syljeskelyä. Sitten tavaraa tuli lisää, vielä reippaasti enemmän kuin ensimmäisessä erässä.


JASPER KAARNA


20 JASPER KAARNA

Minua vinosti vastapäisillä penkeillä istui kaksi nais­ta. Tuskin he olivat kaksikymmentäviisivuotiaita, mutta pidin heitä silloin vanhoina, varmasti omillaan asuvina aikuisina. Pälyilivät kohti onnettomuuspaikkaa suupielet nykien, lakkasivat hörppimästä tölkistä, jonka olivat kätkeneet villalapaseen. Vessan ovi lonksahti auki. Sieltä tuli mies maastohousuissa ja maihareissa, lyhyt, lyhythiuksinen ja vanttera, oikea kovanaama. Vieläks sä laattaat? kovanaama kysyi öyskyttäjältä. Emmäh... enää... Kovanaama käveli osaston läpi. Ilmeestä en saanut selvää, oliko se toverillinen vai ivallinen, tyyliin sattuuhan sitä, vai vittu mikä känniääliö, pitäis vetää dunkkuun. Öyskyttäjä siirtyi vapautuneeseen vessaan. Ok­ sentelun ääniä ei enää kuulunut, vain renkaiden kumeaa ulinaa ulkoa, pling ja kuulutus: Oulunkylä Åggelby. Juna alkoi jarruttaa. Yrjölätäköstä erkani noro, juonne haituvaisen sameaa lientä venyi, pyrki kuin kiipeillen kohti osaston toista päätyä. Siellä seisoi konduktööri, nuori ja virkaintoisen oloinen kaveri. Katsoi vessan ovelle ilmestynyttä sotkua, ja tuimana kat­soikin. Teki nonverbaliikallaan harvinaisen selväksi, että nyt on luvassa muutakin kuin sanomista. Laattasit sä tonne? hän tiuskaisi ensimmäiseltä nuorehkolta mieheltä. En. Se riitti. Mies ei ollut lainkaan humalassa. Konduktööri käveli läpi osaston noroa väistellen, vilkuili ympärilleen kuin odottaen vapaaehtoista


JASPER KAARNA 21

ilmoittautuvaksi. Hän siirtyi koputtelemaan vessan ovea. Syyllinen tuli ulos. Voisi jopa sanoa, että kreivin aikaan. Säkö tohon oksensit? konduktööri tivasi. Ööh... en. Kuka tohon oksens? Kaikki olivat vaiti. Oksensit sä? Konduktööri lähestyi minua. En. Kuulu jotain ääntä, mut en sitte tullu kattoneeks. Konduktööri asteli pois päätään puistellen. Käpylän kohdalla, kun juna alkoi kaartaa kohti Pasilaa, lattia kallistui. Noro pysähtyi, muutti kulkusuuntaansa. Ehkä kaksikymmentäviisivuotiaat naiset siirsivät vikkelästi saappaankärkiään. Pasilassa syyllinen livahti ulos. Muut vaihtoivat osastoa. Miksen minä vaihtanut? En tiedä. Muistaakseni en huomannut muidenkaan vaihtaneen. Eläintarhan kohdalla äkkäsin jääneeni osastolle kahdestaan kovanaaman kanssa. Kovanaama katsoi minua usean penkkirivin päästä, viittoi luokseen kummallisella käsimerkillä. En ollut huomaavinani, vaikka pelko alkoi pistellä ja sydämeni takoa. Miksi kovanaama haluaisi minut mukiloida? Koska olin valehdellut konnarille, suojellut öyskyttäjää sanktiolta? Niin olivat kaikki muutkin. Mutta he olivat vaihtaneet osastoa. Koskaan ennen saapuminen päärautatieasemalle ei ole ollut yhtä hidas, vaikka hidas se on aina Pikku­ tunneillakaan eivät lähijunat osaa ajaa suoraan laituriin.


22 JASPER KAARNA

On kiemurreltava ja madeltava, jyskähdettävä yli tuhannesta ja yhdestä vaihteesta. Eduskuntatalo ja Finlandia-talo yövaloineen heittivät Töölönlahden pintaan hohtavia juonteita. Kaukana Kampissa pyöri Mercedes-Benzin logo marmorisen melkein-tornitalon katolla. Syrjäkarein valvoin näkökenttäni toista reunaa kovanaaman varalta. Muistin vessahätäni. Nyt jos koskaan. Oksentaminen oli jatkunut vessassa sittenkin. Lattia oli luistinrataa liukkaampi, kuin saippuoitu, broilerinsuikaleet ja vihannekset yhä tunnistettavissa, haju hirvittävä. Sitä paitsi mitä jos kovanaama olikin tällä välin siirtynyt oven taakse odottamaan? Kun avaisin oven, hän saattaisi aloittaa mätkimisen heti, runnoa minut vessaan, iskeä kasvoni vasten peiliä, lyödä ilmat pihalle, painaa polvilleni oksennukseen ja työntää pääni pönttöön. Ei moiseen tarvita päteviä syitä. Sen olin siinä iässä oppinut. Suoriuduin toimituksesta. Vaikeinta oli pitää päkiät paikoillaan. Kun avasin oven valmiina avunhuutoon ja kamppailuun, siinä ei ollut ketään. Juna nytkähti laituriin, ovet avautuivat. Loikin ulos, liityin humalaisen hälisevään väkivirtaan, joka vaappui kohti laiturin päätyä. Huppupäinen hahmo oli sammunut Aseman Wurstin ikkunaa vasten kytevä tulipää sormiensa välissä. Elielinaukion reunalla glitteriblondi kaipaili varastettua käsilaukkuaan. Siel oli kaikki, ihan kaikki, hän ulvoi.


LYDIA SANDGREN 25

Tuulikin muotokuva Tuulikki oli aina osannut itsensä, tuntenut vartensa ja kiertänyt karikkonsa, mielensä askeettiset maisemat. Tuulikki oli tyyni, kiinteä, kiinni harmaan tiistain arkisessa syklissä, ei sykkinyt muihin kosmoksiin, havitellut mascaran jäykistämien silmäripsien taa piilotettuihin tietoisuuksien temppeleihin. Tuulikilla oli kuusi paria jalkineita; yhdet armeijanvihreät terveyssandaalit työkäyttöön, likaisen keltaiset kumisaappaat pihatöiden ja vedenpaisumuksen varalta, paremmat sandaalit etelänlomien mukulakivimaastoon, mustat hillityt ja matalat ristiäisiin, rippijuhliin ja hautajaisiin, paremmat kävelykengät keskustaan ei-helteisteisten päivien varalle, madonväriset mokkaiset talvinilkkurit sekä syntisen punaiset lakerikengät niihin hetkiin kun jalkaterää himotti tanssimusiikin syvä sointi. Tuulikilla oli vaihtelevasti miehiä; osa oli ajanut nurmikkoa pyytämättä, suudellut iltaisin Tuulikin kauniisti kaartuvat varpaat hekumallisen herkiksi, sammunut sohvannurkkaan kahden kaljalavallisen jälkimainingeissa. Tuulikki oli tietoinen arvostaan, vakiintumisen arvosta, vangitsi säännöllisesti viisinkymmenvuotiaat naisenrintansa pastellisävyisiin push-uppeihin, antoi tangojen narun piiloutua pakaroidensa luisevaan rakoon. Työpäivinä päälle valikoituivat madonväriset sloggipöksyt ja liivit, kasvovoide oli tällöinkin Dior.


26 VILLE HÄMÄLÄINEN

Raakasota-extra

J

aakko Yli-Juonikkaan Jatkosota-extra (2017, Siltala) on poliittinen satiiri, joka kuvaa paitsi postjytkyä eli nuoren eduskuntapuolueen menestystä mutta myös internetin altright-liikehdintää ja salaliittoja. Tekstilajit vaihtuvat kesken kaiken. Jossain kohtaa teksti alkaa, teoksen nimeä mukaillen, iltapäivälehden kolumnina tai pääkirjoituksena, mutta saattaa muuttaa muotoa tavanomaiseksi romaanikerronnaksi, sen dialogiksi tai henkilökuvaukseksi. Välillä sekaan livahtaa nettiteksteistä tuttuja painikkeita Yksityisviesti, Estä käyttäjä, Piilota käyttäjä. Joskus tarina etenee Facebook-keskustelun tai Blogspotin (myös kommenttiosuudet) alustoilla. Toisinaan kesken kaiken sekaan sattuu maahanmuuttokriittisiä sanavalintoja: puhutaan Helsingin kaupungin tarjoamasta ”mätähajoituksesta” tai seurataan, miten Mika Kingelin tekee vielä ennen nukkumaanmenoa yliopiston ”rotusotateoriakurssin” tehtävät. Henkilöhahmokavalkadi on henkeäsalpaavan laaja. Joukossa on jokunen nimeltä mainittu, tosielämän viitepisteensä omaava hahmo, kuten Timo Soini, vihreiden puheenjohtaja Niinistö, Teuvo Hakkarainen (jolta lipsahtaa ranskankielisiä sitaatteja) ja niin

edelleen. Lisäksi muutamat hahmot avautuvat varsin selkeästi omikse vastineikseen: kuten tasavallan presidentti Eeli Sinistö, joka kirjoittelee lämminhenkisiä kirjeitä. Osa hahmoista on selkeästi fiktiivisiä, kuten eduskunta-avustaja Mika Kingelin ja lääkäri-kansanedustaja Pekka Niskapalkki (mm. Sivistyksen saattohoitajat). Hän yhdistää Jatkosota-extran trilogian ensimmäiseen osaan, Neuromaaniin. Neuromaani on kirjallinen tapaus vuodelta 2012 Se perustui pelillisyydelle: lukijan on jokaisen luvun lopussa valittava, miten tarina etenee, ja lukijasta riippuu, millainen tarinasta tulee. Siihen nähden kohtalaisen kronologisesti etenevä Jatkosota-extra on helppoa luettavaa. Siinä lukijaa huiputetaan kuitenkin milloin katkeavalla, keskeltä alkavalla tai piiloon jäävällä tekstillä. Teoksen tekstilajit vaihtelevat, kuvat, meemit ja nimimerkit vaativat tulkitsijaa, tekstin seassa on silmiinpistäviä asiavirheitä sekä linkkejä ja välillä sekaan livahtaa rasistisia sanavalintoja ilman sen ihmeempää pohjustusta. Lukijan on siksi valittava jokin lukustrategia päästäkseen Jatkostoa-extran kunniakkaasti loppuun ja saadakseen siitä jotakin irti. Yksi valinta on lukea nopeasti mutta tällöin etenkin hieno-


27


28 VILLE HÄMÄLÄINEN

vireisimmät koukut tekstin ja sanavalintojen tasalla jäävät huomaamatta. Kaikkea ei tietenkään voi huomata, ehkäpä lukija voisikin valita pysähtyä vain ilmeisimpien muotokokeilujen ja möyhötyksen äärelle. ”Ääripään” lukija taas valitsee tarkistaa jok’ikisen linkin, asiavirheen, viittauksen, meemin, nimen aitouden tai johdattelevuuden. Valitsen tänään olla tämä ääripää. Kokeilen seuraavilla riveillä, mihin asti romaania pääsee, jos puuttuu jokaiseen mahdolliseen tarkistamista vaativaan seikkaan. Aloitan maanantai-iltana kello 18.30 ja kerron seuraavaksi kaikki, vielä määräämättömään aikaan, mennessäni löytämäni vehkeilyt lukijan pään menoksi. Heti sivulla 7 on pörssikurssit vuosilta 2011– 2015. En osaa tulkita näitä, mutta laskussa on. Sivun 9 aloittaa SA-kuvista otettu kuva marssivista sotilaista. Kirjan sotakuvat ovat kaikki tuosta kyseisestä Puolustusvoimien vapaasti käytettävissä olevasta kuva-arkistosta (www.sa-kuva.fi). Romaanin alku kuuluu: ”Kaikki on poliittista, kaiken voi politisoida. Kaikki pitää politisoida. Vai pitääkö?” Tämä ei ehkä ole selkeä intertekstuaalinen viittaus, mutta yleinen asenne uusimmassa yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa. Se on samalla hyvä kysymyksenasettelu poliittisen satiirin kannalta, sillä tämä ”Pääkirjoitus” toimittaa samalla esipuheen virkaa. Hieman myöhemmin (s. 10) puhutaan myös yksityisen (po. henkilökohtaisen) poliittisuudesta, mikä on jo suorempi viittaus esimerkiksi feministiseen teoriaan. *Jytky*, s. 9. Nykyään on *tavattoman ­yleistä* käyttää asteriskia lainausmerkkien sijaan. En tiedä, miksi tässä J. Y-J haluaa tehdä näin.

WaterRower (s. 10) on todella olemassa oleva, soutulaitemerkki. ”valttikorttia ( < saks. der Trumpf)” (s. 11) käännös on oikea. Jäljempänä nähdään lukuisia muunnoksia, joissa käännökset eivät vastaakaan sitä, mitä on tarkoitus. Toisaalta myös tässä der Trumpf saattaa viitata myös Yhdysvaltain presidenttiin Donald J. Trumpiin,19. joulukuuta 2016. ”ZOG-kaudella” (myös ZOG-hallitus, ZOGohjelmaneuvottelut, s. 11) viittaa juutalaisvastaiseen salaliittoteoriaan: maan hallitus on vain nukkehallitus, kun tosiasiassa maata johtavat sionistit. Tässä ZOG-hallitus johtaa maata ja sitä puhutellaan sellaiseksi jatkuvan neutraalisti. ”jopa hallinto- ja kuntaministerin puhe alkaa muistuttaa Vertigoa” (s. 11) viittaa Alfred Hitchcockin elokuvaan Vertigo – punainen kyynel (1985), sen syvyyssuuntaan kulkevaan, pumppaavaan ja etäännyttävään liikkeeseen. Tällä kertaa vertaus tulee Mika Kingelinin mieleen hänen katsellessaan eduskunnan kyselytuntia ja soutaessaan soutulaitteellaan (F WaterRover). ”Teen nyt saman [vuolaasti kiitän] Valtion kirjallisuustoimikunnan jäsenille, jotka mahdollistivat tämän kirjan kirjoittamisen myöntämällä minulle kolmivuotisen taiteilija-apurahan 2014–2016.” (s. 12) J. Y-J on saanut Taiken myöntämän Valtion taiteilija-apurahan kolmivuotisena 2013 haussa. Sen sijaan myöhemmin mainittu ”Mies Hissi Kone” viitannee Koneen säätiöön. Kyseisellä henkilöllä, jonka mainitaan muun muassa olleen J. Y-J:n kanssa ”SYK:n ”svengijengi 92”:ssa”, on varmaan oikea, ruumiillis-lihallis-historiallinen viitepisteensä, mutta sen selvittäminen tuntui ylivoimaiselta tehtävältä. Edes internetissä


VILLE HÄMÄLÄINEN 29

ei säily kaikki, mitä sinne joskus laittaa – jos vain tajuaa laittaa ne aina samalle sivulle ja ”päivittää” niitä sitten. Mennään eteenpäin: ”Kirjailijakollegaani Hannele Mikaela Taivassaloa en tunne yhtä läheisesti, mutta hänen seurassaan sain viettää toukokuussa 2013 viihtyisän junamatkan Turusta Helsinkiin” (s. 13). Junamatkasta tuskin tarvitaan todisteita, H.M. Taivassalo (1974, mm. Viisi veistä Andrej Kraplilla) on suomalainen ruotsinkielinen kirjailija. Niin ikään sivulla 13 mainittu FT Juri Joensuu on todellinen kirjallisuudentutkija ja Mahdollisen Kirjallisuuden Seura on olemassa. Sen sijaan väitöskirja ”Menetelmät, kokeet, koneet. Epiduraalisuus poetiikassa, kirjallisuushistoriassa ja suomalaisessa kokeellisessa kirjallisuudessa” kätkee jo sisäänsä pienen koukun. Vaikka J. Y-J heti perään kirjoittaakin turvautuneensa ”teosteni synnytystuskissa myös epiduraalisiin menetelmiin”, käsittelee Joensuun väitöskirja tietenkin proseduraalisia menetelmiä. Sivulla 14 mainittu Juhani Lindholm on todella kääntänyt Thomas Pynchonin Painovoiman sateenkaaren, kuten romaanissa väitetään. Kauko Sademies (s. 16), jonka katoamisesta kaikki alkaa, saattaa viitata hyvinkin perussuomalaisista erotettuun, netissä rajuja kirjoittavaan helsinkiläispoliitikko Olli Sademieheen. Teoksessa useasti mainittu yritys ChemPutin (s. 17) saattaa viitata venäläiseen valtionyhtiö Rosatomiin, jonka kanssa muun muassa kuntien ja valtion omistamalla Fennovoimalla on yhteinen ydinvoimahanke. Sitä on pidetty Rosatomin valtionyhtiöaseman ja ydinaseiden kehittämisen kannalta ongelmallisena yhteistyökumppanina. Yhdysvaltalaiskonsultti Lemming Caine

(s. 18) viittaa äänteelliseltä asultaan suomalaisyritys Lemminkäiseen. Sivulla 21 on lueteltu joukko todellisia ja keksittyjä kansanedustajien nimiä. Keksityn, ”(((Gershom Lehtimaja)))”, nimen ympärillä on kolme sulkua osoittamassa, että kyseessä on juutalainen. Tätä käytetään kaikkien juutalaishahmojen nimien yhteydessä (F Ben Zyskowicz). Tasan puolentoista tunnin jälkeen olen saanut käytyä esipuheen läpi. Tässä kohtaa laitan J. Y-J:n LYNX-dj-listan Spotifysta soimaan. Lista on karmeaa kuunneltavaa kirjoittaessa, sillä se on niin häiritsevällä musiikilla varustettu. Alun Conlon Nancarrowin ”Study for a Player Piano 3a” saa pään huomattavasti kipeämmäksi kuin Jatkosota-extran koukkujen aukominen. Suvilahti-32-asiakirjat, joiden jäljille päästään ensimmäisessä luvussa, viittaavat Vilho Tahvanaisen 1945 kopioimiin salaisiin asiakirjoihin, joissa Neuvostoliitto suunnitteli Suomen sekä Viron, Latvian, Liettuan, Puolan ja osan Norjaa valtaamista. Viattomasti mainitut ”Operating Thetan III:n kokelasajat” (s. 23) taas viittaavat skientologiseen salaliittoon. Kaikkea se J. Y-J keksii ja kaivaakin! (F Medusan verkko.) Jussi Niinistö ja Historiallinen aikakauskirja mainittu (s. 25). Paikkansa pitää ulkoministerin ajat sotahistorioitsijana. ”pari lokapoikaa ( < arab. mutakallim)” (s. 25) on väärä käännös. Mutakallim on arabiaa, mutta viittaa dialektisen teologian opettajaan. ”Tahvanainen, V., Erikoistehtävä. Mannerheimin salaisena asiamiehenä 1932–1945. Akateeminen kustannusliike” (s. 26) on todellinen teos ja Ulla Tuskin suositus lukemiseksi


30 VILLE HÄMÄLÄINEN

Arvo-Pekka Suomiselle (TOIMITTAJA??). ”Se oli ideologinen perunajauho, joka oli sakeuttanut ( < engl. sackey) tunnelmaa – –, tuntui nyt puuttuvan reseptistä” (s. 27). Sackey viittaa kuitenkin päinvastaiseen, laiskaan, toimettomaan, ryhdittömään. ”FT Vienna Portillan” (s. 27) nimi viittaa tietysti Wienin piiritykseen 1529 ja sen 150 vuotta jatkuneisiin #jatkosota ottomaanien hyökkäyksiin. Aiemmin sivulla on esitelty parikin nimeä, Yıldırım Fosforoglu ja VTL Katariina Malström, joilla ei ole yhteyttä tosielämän henkilöihin, kaiketi. ”Helsingin kaupunki hyväksyi marraskuussa esityksen, että mätähajoitusta tarjotaan kaikille taustasta, kotipaikasta ja oleskeluluvasta riippumatta.” (s. 29) Mätähajoitus on tietysti käännös hätämajoituksesta, luultavimmin yksi niistä hommaforumin kekseliäisyyksistä, joiden normalisoitumista J. Y-J romaanissa kokeilee. Romaani on siihen turvallinen alusta: me tunnistamme romaanin satiiriksi ja tiedämme, että tekijä on samalla puolella. Voimme silti hurmaantua kielen kekseliäisyydestä – ja nähdä sen kammottavuuden: tavan normalisoida, vääntää tai kääntää vitsiksi umpirasistista ajattelua. Samalla tämä kohta avaa kiinnostavan näkymän siihen, miten Jatkosota-extra ei vain kommentoi tietyn ajan tiettyä politiikkaa, vaan saa lukijan katsomaan tämän ajan politiikkaa, kuten Helsingin kaupunginvaltuuston äänestystä paperittomien terveyspalveluiden laajentamisesta, Jatkosota-extran valossa. Kun sivulla 30 sitä ei osaisi odottaa, luodaan yhteys Trainspottingiin (1996). Vieläpä erityisen poikkeuksellisella tavalla: ”Valitse työ, valitse ura, valitse perhe. Meduusan Verkko katsoo, että perheesi kokema uhkaus

ja ampumavälikohtaus liittyvät aseellisten ryhmien harjoittamaan yleiseen pelotteluun ja satunnaisiin kostotoimenpiteisiin asuinalueellanne. Meduusan Verkko ei hyväksy tosiseikkana sitä, että olisit kotimaahasi palattuasi vaarassa joutua vakavien oikeudenloukkauksien kohteeksi. Valitse elämä.” Lauseiden alut ja tapa puhutella ovat tuttuja Migrin kielteisistä turvapaikkapäätöksissä, joissa ei ole ”otettu tosiseikkana huomioon” hengenvaaraan joutumista, vaan on vedottu uhkausten yleisyyteen tai mahdollisuuteen palata toiseelle alueelle. Meduusan verkko taas viittaa vuoden 2002 elokuvaan Medusan verkko ( < engl. The Bourne Identity). Tom Pippingin kolumnissa kontekstoidaan Kauko Sademiehen pilapiirtäjän uraa Pekka Sauriin ja mainitaan tämän tehneen piirroksia mm. Vihreään lankaan ja Ilta-Sanomiin – näistä Ilta-Sanomat pitäisi olla Iltalehti – mikä pitää paikkansa (s. 31). Pippingistä kolumnistina en sano mitään. Sademiehen piirrokset edustavat sellaista poliittista epäkorrektiutta, että ne taatusti kelpaisivat myös nykyäärioikeistolle ja nettirasisteille. Mika muistelee sulkapallon pelaamistaan ”Optulan Harrin” (Oikeuspoliittinen instituutti) kanssa sekä viittaa Kauko Sademieheen de Sadena (markiisi de Sade 1740–1814). ”maailmanjääpoliittista ( < saks. Welteislehre)” (s. 33) Welteislehre todella viittaa Natsi-Saksan maailmanjääoppiin, jonka mukaan planeetat ja tähdet ovat jäätä. Maailmanjäätä ujutetaan romaanissa myöhemmin mukaan, lähes huomaamattomasti. Tähän pääsin kello 21.00. Taittaja ei suostu muuttamaan luettelomerkkejä hakaristeiksi (F poliittinen korrektius).


VILLE HÄMÄLÄINEN 33

Kello 22.15 tulen Thirsty Scholariin, otan Plevnan Siperia Stoutin #suomisata ja jatkan. Haluan päästä edes ensimmäiseen Pepeen. Olut ei nopeuta etenemistä, vaikka päinvastaista ei luulisi. Sivulla 34 pelkkä kursiivi, ”Puhun Brunon kanssa, katsotaan saataisiinko jotain kerittyä auki”, johdattelee lukijan Benito Mussolinin omasta sodassa kuolleesta pojastaan, Brunosta, kertovan surukirjan äärelle. Tässä se on ujutettu näennäisesti tavanomaiseksi lauseeksi henkilöhahmon suuhun. Sivun 35 viattomat vaalivalvojaiset ”Congelierin talolla” ohjaavatkin lukijan Pittsburghin kuuluisan kummitustalon maisemiin. Saman sivun alareunasta löytyy lähes yhtä viaton toteamus: ”Kirjoitettuaan Pekalle sisäpiirihumoristisen tekstiviestitervehdyksen Mika huomasi ylempään kerrokseen johtavan kapean portaikon, jota ei ollut suljettu.” Sisäpiirihuumori kuitenkin vie ajatukset sisäpiiriuutisointiin. Mätähajoituksen kaltaista normalisointia on sanavalinnassa ”virustotalo”, joka esitellään virastotalon synonyymina sivulla 36. Samalla se kuvastaa perussuomalaisten ja muiden salaliittoteoreetikoiden suhdetta valtion virkakoneistoon: epäilyttävää, viruksen kaltainen, jopa silloin, kun ollaan itse sen ylimmässä ekolokerossa. ”riippumattomat kansantuomioistuimet” (s. 37) Tieteellinen teoria ”kontrapunktisista identiteeteistä”, joka sivulla 37 konstruoi-

daan ”Brian Jeffsin, Nathan Nephew’n ja Lorna Bergmanin” nimiin, paljastaa vain samannimisten tekijöiden tekemän lastenkirjan My Parents Open Carry. Sivulla 38 normaali kerronta eteneekin yllättäen altrightin suosiman, itkien nauravan Pepe-meemin ylä- ja alapuolelle kirjoitetuissa riveissä ”Kaaos on puhunut” ja ”pulinat pois”, jatkona ”, Niikko sanoi”. Tässä meemissä yhdistyy paitsi Pepe myös reaali-Soinin suosima hokema kansansta, joka on puhunut. Silti lausuman historiallinen yhteys on mielenkiintoinen: Johannes Virolainen käytti sitä hänen ehdokkaansa hävittyä puoluesihteerinvaalin Paavo Väyrysen tukemalle Seppo Kääriäiselle. Lausuma on siis tappiomielialan tunnustus, eikä voitonriemuisen kajautus. Pekan vastaus Mikan aiempaan viestiin ”PYN-ryhmän likainen tusina on lähtenyt jatkoille Työmies Jorma Iskanderin kotiin Ullanlinnaan” (s. 39) PYN:lle en löytänyt muuta mahdollista viitepistettä kuin sijoitusrahasto PYN Eliten. Työmies viittaa SDP:sta perussuomalaisiin loikanneeseen ja työmieheksi (F työmiehen tuumaustunti) itsensä nimittäneeseen Matti Putkoseen. Iskander taas viittaa Iskander-ohjukseen, jonka käyttöä Venäjä on Itämerellä jokusen kohun veroisesti harjoitellut. Tähän asti pääsin, kunnes Thirstyssä tuli pilkku (23.30). Näin ollen noin kolmen tunnin ja vartin, noin 47 avatun välilehden jälkeen sain päätökseen aikaa vastaan #taisteluni. Jatkosota-extra eteni 39 sivun verran.


MARIA HAKKARAINEN 35

Opetusharjoittelu

O

len viettänyt tämän syksyn paikassa, josta puhutaan kuin se olisi kirjallisuuden opiskelijan kammottava kohtalo, pakollinen vuoden pituinen kärsimysten tie. Olen siis tehnyt pedagogisia opintoja Siltavuorenpenkereellä ja ollut opetusharjoittelussa, niin kuin varmaan arvasittekin. Niille lukijoille, jotka odottavat saavansa kuulla veren ja kyynelten värittämiä kertomuksia Penkereen kauhuista, joudun ehkä nyt tuottamaan pettymyksen, sillä mitä pidemmälle syksyni on edennyt, sitä kevyemmältä kaikki on tuntunut. Olen kyllä tuntisuunnitelmien ja ohjaustuntien väsyttämä, mutta en kuitenkaan ihan ruoskittu ja loppuunpalanut. Vaikka olin tehnyt aiemminkin sijaisuuksia, pedagogisten aikana käsitykseni opettajan työstä on muuttunut aika paljon. On tullut sellainen olo, että tätähän voisi ihan oikeasti tehdä työkseen. Kun harjoittelussa joku puhuu ikälisistä tai opettajan urakehityksestä, olen alkanut tosissani pohtia niitä asioita ja muistanut vasta sitten että ai niin, eihän minusta pitänyt tulla opettajaa. Kun harjoitustunti

menee nopeasti ja oppilaat kysyvät lisäkysymyksiä ja hymyilen kavutessani portaita 4. kerroksen auskujen tilaan, olen muistanut että ei vitsi, eihän tämän pitänyt olla kivaa, tämän piti olla hirveää epämukavuusalueella vellomista ja raskaita, pimeitä ja mustia päiviä. Onko sinulla samanlaisia ennakko-odotuksia, mutta pedagogisten suorittaminen tuntuisi silti hyödylliseltä? Haluan lausua lohdutuksen sanoja: asiat eivät ole niin kuin luulet. Tässä kolme merkittävintä harhakuvitelmaani, jotka ovat nyt muuttuneet. 1. Yläkoululaiset eli villi-ihmiset Ajatteletko että yläkoululaiset olisivat luokkaa ympäri juoksevia riiviöitä, joita on mahdotonta saada hiljaisiksi? Kuvitteletko että lukiolaiset taas olisivat selkä suorassa istuvia renessanssineron ja enkelin sekoituksia? Tosiasiassa erot eivät ole ollenkaan niin selkeitä. Kaikki 13–19-vuotiaat ovat suurimmaksi osaksi mukavia, suoria, välittömiä ja valloittavia. Joskus jotkut ovat myös hankalia, pitelemättömiä ja ylimielisiä, mutta en ole


36 MARIA HAKKARAINEN

vielä tavannut oppilasta, joka olisi tahallaan opettajalle ilkeä. 7.-luokkalaiset ovat vielä pieniä ja hellyttäviä, vaikka eivät tajua sitä itse. 9.-luokkalaisissa on uhoa, jota he itse varmaan pitävät voimakkaana, mutta joka näyttäytyy opettajalle lähinnä huvittavana. Lukiolaiset luulevat jo tietävänsä kaikesta kaiken, vaikka näkevät koko maailman vielä ihan mustavalkoisesti. Ja kyllä oppilaat saa osallistumaan, kun suunnittelee oppitunnit sellaisiksi, että tykkäisi itsekin niistä. Luennointi ja koko tunnin kestävä muistiinpanojen kirjoittaminen on poistunut koulusta jo ajat sitten – siinä muuten toinen yleinen harhaluulo. 2. Tytöt tekevät tehtäviä ja pojat eivät osaa kirjoittaa Jotkut tytöt ovat koulussa kilttejä ja ahkeria, mikä on mahtava juttu. Joskus pojat keskustelevat jalkapallosta samalla, kun ahkera tyttö yrittää saada äänensä kuuluviin, ja se on jollain tavalla ärsyttävämpää, kuin jos asetelma olisi toisinpäin. Joidenkin poikien on helpompi ottaa koulussa tilaa itselleen, koska miehille on muutenkin maailmassa enemmän tilaa ja joidenkin tyttöjen ääni hukkuu poikien alle, sekä konkreettisesti että kuvainnollisesti. Jotkut pojat ovat heikkoja lukemisessa ja kirjoittamisessa - ja jotkut taas ovat loistavia ja fiksuja ja keksivät kysyä miksi Sörnäinen taipuu Sörnäisiin. Jotkut tytöt paukkaavat takariviin istumaan ja keskittyvät toistensa kanssa puhumiseen enemmän kuin oppituntiin. Ärsyttävää opettajan kannalta, mutta ainakaan yhteis-

kunnan ahtaat normit eivät ole täysin ulottuneet niihin tyttöihin. Jotkut pojat pyörittelevät tunnilla vuorotellen rubikinkuutiota ja kännykkää ja kirjoittavat toisella tunnilla mielikuvituksellisia ja jännittäviä tarinoita, jotka saavat opettajan melkein herkistymään. Median luomat kauhukuvat eivät ole täysin totta, eikä tämänkään aikakauden nuoriso ole täysin tuhon partaalla. 3. Minusta ei ole opettajaksi Ennen opetusharjoittelua ajattelin, että hyvät opettajat ovat tietynlaisia ihmisiä. Kovaäänisiä, esilläolevia, luontaisia kasvattajia, taitavia vuorovaikuttajia. Opetusharjoittelussa olen tajunnut, että opettajatkin saattavat välillä töksäytellä lauseita, jännittää oppitunteja, olla hukassa haastavien oppilaiden kanssa ja olla ajoittain kyllästyneitä työhönsä. Oma ohjaajani on toistellut, että megafonin lailla kuuluvaa ääntä tärkeämpää on läsnäolo ja selkeä ohjeidenanto. Show-henkilöksi haluava opettaja joutuisi pettymään, kun tajuaisi, ettei oppitunnilla olekaan pääosassa hän vaan oppilas. Kukaan opettaja tuskin jaksaa rientää jokaiselle tunnille kasvattajan viitta hulmuten, täynnä intoa ja paloa. Tämän syksyn ja tämän tunteisiin vetoavan pedagogisten puolustuspuheen jälkeen tunnen tehneeni jotain lievästi epämiellyttävää mutta kuitenkin terveellistä, niin arvostettavia tekoja että voin hyvin olla vähän omahyväinen. Ihan niin innoissani en sentään ole, että tekisin aineopinnot heti keväällä, vaan jatkan vasta vuoden päästä. Ehkä tämän tekstin avulla kannustamani suuret kansanjoukot liittyvät silloin seuraani.


38 OTTO RIKKA

Vasikka

H

ei, minä olen Calf. Tänään me päätimme tehdä elokuvan. Mieleesi herää varmasti kysymys, ketkä me. Tietysti minä, kaksoset, Tiitus ja Venla. Viimeisin mainitsemani henkilö on kaunis isotissinen mimmi. Isot tissit ovat kovia puheenaiheita ikäistemme seurassa. Olen siis 12 vuotta vanha, kohta kolmetoista. Opemme on kyllä täysi paskapää. Tänään se paskapää eli siis ope päätti, että ryhmäämme kuuluu luokkamme paskapää. Nyt en tarkoita opea vaan toista paskapäätä, nimittäin Gay of the dayta. Ja tämän Gay of the dayn oikea nimi on Teemu. Teemu on tyhmä. Tai niin kaikki sanovat. Oikeasti hän taitaa olla avaruudesta, koska on niin outo. Hän on Alien. Ja jos joku sanoo minua oudoksi, minä haistatan hänelle pitkän paskan. Kerron vielä sen, että harrastan rankkaa ja hyödyllistä lajia, nimittäin naisia. Tavoitteeni olisi tietää kaikki naisista. Perheeseeni muuten kuuluu apina ja gorilla. Ha! Ha! Olenpa minä vitsikäs. Tämä apina on äitini ja gorilla on isäni. Huomenna aloitamme elokuvan teon. Nyt lähden nukkumaan. Tämä päivä uus on niin kuin vanha puu. Minua ärsyttää vieläkin se paskamainen ope, sekä se Gay of the day. Olen varmaan tulossa siihen murrosikään, koska minua ärsyttää lähes kaikki. Ope, vanhemmat, tyhmät, veljet, paitsi, että en omista veljiä. Mutta, who cares? Huomaatko, että olen todella hyvä englannissa. En vain ymmärrä, miksi sain todistukseeni englannin


40 OTTO RIKKA kohdalle vitosen. Kaikkihan tietävät mitä ”who cares” tarkoittaa. Tietysti autolla ajamista. Pitäisi varmaan lähteä kouluun. Olen jo kolme tuntia myöhässä. Taas kotona… Koulussa oli tänään niin tylsää. Tai se yksi tunti jolla olin mukana oli tylsä. Aloimme tehdä sitä elokuvaa. Aluksi saimme kuulla kauhupiirteisen uutisen: luokkamme kovis Tombe tulee meidän ryhmään. Paljo emme tänäänkään saaneet aikaan. Keksimme kyllä aiheen, joka oli ritaritaisto. Nyt menen pelaamaan css ja huudan heti mikkiin: – Everyone is fucking noob and this server is fucking lag and everyone there is fucking noobs. Se helpotti. Tänään koulussa oli kiva. Huomasitko? Sanoin kiva. Olenkohan sairas? Aloimme vihdoin suunnitella elokuvaa. Päätimme, että tombe on elokuvamme päätähti. Tai selvennettynä hän itse päätti uhkailunsa voimin. Hyväksyimme sen, mutta päätimme kostaa. Kostosuunnitelmamme on seuraavanlainen: asetamme ansat, testaamme toimivuuden, huijjaamme Tomben ansaan, kuvaamme sen ja näytämme koko koululle, ja lopuksi nauramme. Suunnitelmamme on todella hyvä, kunhan Tombe ei saa tietää siitä. Jos Tombe saa tietää tästä, vedän Gay of the dayta turpiin. Huomenna, kun aloitamme elokuvan teon, niin kerron muille suunnitelmani. Hei taas! Tänään koulussa kerroimme, että emme voi kuvata elokuvaamme koulussa, koska meidän pitää kuvata pimeässä metsässä, jotta saisimme Tombesta mahdollisimman tyhmän, nössön, ruman ja idiootin näköisen kusipään. Huomenna aiomme mennä kuvaamaan elokuvaa. Ai niin, Venla on ihana! Ja Teemusta en enää tiedä mikä hän on. Hän on sekaisin. Tänään se hakkasi meidän luokan ovea. Nauroimme enemmän


OTTO RIKKA 41 kuin laki sallii. Tiitus on muuten outo. Hän puhuu kokoajan kaikesta oudosta. En uskalla kertoa mitä kaikkea hän on sanonut. Venlan daisarit on korkeammat ku Eiffel-torni ja perse on uljaampi kuin meren aallot. Nyt lopetan tämän älyttömän sekoilun. Näkemiin päiväkirja. Hei taas päiväkirja! Tänään menimme kuvaamaan elokuvaa. Emme kuvanneet vielä loppukohtausta, koska ei ollut vielä pimeää. Tänään aloin seurustelemaan Venlan kanssa. Hän on ihana hanikultsipuppelini. Nyt soitan kaverini tekemään elokuvaa. Heippa! Nyt on Tombe satimessa. Huomenna näytän sen koko koululle. Hei taas päiväkirja. Tämä on viimeinen kerta kun kirjoitan tänne. Saimme eilen kaameat naurut. Halasin muuten Venlaa, aah! Mikä ihanuus! Otto Rikka, 6B, toukokuu 2009 Olet kirjoittanut päiväkirjamaisesti monta sivua. Otsikko puuttui! Äidinkielen aineen tulee olla asiallinen ja hyvällä ”maulla” kirjoitettu! Tekstisi ” kielenkäyttö” ei ole kouluaineeseen sopivaa – ei myöskään puhekieleen. Muista aina miettiä, mitä kirjoitat! Pystyt huomattavasti parempaan! Kirjoita aine uudestaan tai korjaa aineen asioita. Tee ensin ajatuskartta ja näytä se opettajalle. Älä käytä aineessasi kirosanoja äläkä muutakaan sopimatonta kielenkäyttöä! Pystyt halutessasi kirjoittamaan asiallisen aineen!


OTTO RIKKA 43

Vasikka

M

o, meitsi o Calf. Vitu tyhmä nimi, mut ei se midist. Mä oon miesoletettu ja cisoletettu as they say. Yhten päivän me päätettii tehdä leffa. Funtsit ehkä et ketkä me. No meitsi, yhet kaksoset, jotka on muuten kuitenki yksilöllisii ihmisii niinku me kaikki, as they say, ja pari naisoletettuu Tiitus ja Venla. Venla on esteettinen. Me puhutaa tost esteettisyydest frendie kaa ain sillo tällö, itse asias aika useinki. Meitsi o kakstoistvee. Koht jo kolmetoist. Meiä maikka o iha paskapää tai siis pyllyst tai siis ärsyttävä tai siis jotai muuta ku paskapää, ku en saa käyttää sanaa paskapää ku yks toine maikka kieltää. Ja anteeks siitä vitustaki tuol alus vaa nyt hei. Tänää kuitenki toi maikka teki yhe ärsyttävä jutu. Se päätti et yks typerys nimelt Teemu tulee meiä kaa tekee sitä leffaa. Mä mietin, et mitä vittuu, koska en halunnu sitä tähä ryhmää. Sanon sitä vitu homoks tai siis Gay of the dayks tai siis mikskä nyt ikinä, mut nyt sanon sitä Gay of the dayks ettei kukaa suutu. Tää maikka on muute naisoletettu ja cisoletettu ja tää Teemu on vaa vitu homo, mut on se kai kuitenki oletettavasi jotai muutaki. En tiiä, mut nykyää oletetaa hirveesti juttui. Ykski oletti yhes kolumnis jotai vaarioletetuks, se oli jossai sivistynees lehdes. Mut tää Teemu on anyways aik outo tu bii onest. Mä en oo sillee outo ja jos joku väittää nii ni hakkaan sen. Tai siis vähän sillee näpäytän vaa et ei tarvii huolestuu lastensuojelu tai muutkaa sillee, ku oon kuiteski viel vast 12. En sais haistattaa pitkii paskoi ni haistatan sit vaik pitkät pullat. Toivottavasti pulla ei oo palanu. Meitsi sillee harrastaa


44 OTTO RIKKA noit naisoletettuja, jotka sillee toivottavasti myös ois ihan sit naisii vaik onki kyse vaan olettamuksist vähä niiku sellasist hypoteettisist jutuist, tieksä? Joidenki mielest pojil on pippeli ja tytöil on pimppi, mut ne ei oo lukenu ihan hirveesti välttämät vaik Judith Butlerii tai muit vihasii naisii. Mut en mäkää oo ku mä oon tosiaan viel aika sillee nuori. Mut joo mä yritän ymmärtää vähä noit naisoletettuja. Joku sano, et se Sonja O:n tarinan lukemine on auttanu ymmärtää, olikoha se joku Anja jossai Areenas, emt. Mul on myös mutsi ja faija. Mutsi o kai naisoletettu ja faija kai miesoletettu. Ne taitaa olla vähä sillee hetero-oletettui myös, kai. Ja vähä niiku ciscis. Ne on myös niiku eläimii, niiku me kaikki, välil vaa ihmiset unohtaa sen. Mut meitsi menee nyt hetkeks nukkuu vähä, moi. Juujuu, uutta päivää kehiin ja samat jutut. Eli se mulkvistmaikka vähä ärsyttää ja vähä se Teemu aka vitu homo aka Gay of the day. Ja sit vähä kaikki muuki, vaik nykyää tavallaa ollaa aina positiivisii. Jos ei olla ni sit on niin onnellisuuskouluja, joissa se ykski poika kävi ja teki siit jonku telkkariohjelman. Sitä näytti kyl vähä itkettävä, et en sit tiiä mite meni, ku en kattonu loppuu. Murrosiäs kaikki on vaikeeta ja kaikki on mulkkuja, ihan sama mistä perspektiivistä asiaa tarkastelee. Mulle on muute sanottu et kantsii lukee niit kielii ku tulevaisuues niit kuulemma tarvii nii paljo, jos aikoo menestyy ja kaikkihan aikoo menestyy, vaik ei haluiskaa. Kalenterit perkele lapsillekin saatana! Oho, toi en ollu minä eli siis se cisoletettu tyyppi, joka täs puhuu. Oon muute kolme tuntii myöhässä iha vitu kaikesta ja iha koko ajan, ja yks mun frendi sano kerra, et se vihaa kirosanoja keinona teksteissä, mut onneks mä


OTTO RIKKA 45 en tosiaan aio mikskää paskakirjailijaks tai semmoseks lehtikirjottelijaks ryhtyy! Nonii tulin taas jostai kotii! Olipaha tylsää, voi pojat ku oliki. Tai siis olin koulu tosiaa yhel tunnil, joka oli vähä tylsä. Me alettiin duunaa sitä filmii kokoo. Yhel Martil oli kahenkymmennen tonnin kamera, ku sen vanhemmat halus, et saatais kunno elokuva aikaa. Mul o semmone upee puheli, mil voi pelaa yht siistii pelii. Mut joo meiä ryhmää tuli kans yks Tobias, joka vissii aattelee omistavansa maailman. Tai no varmaa tota menoo omistaaki, vähä alistaa ja sillee, haukkuu ja sillee, kaikki pelkää ja sillee ja tällee ja tollee. Perusjuttu isiis. Me ei kyl sitä filmii sillee saatu oikee eteepäi, mut keksittii et se vois olla ritaritaistosta. Anteeks, mut mikä vitun ritaritaiso? Siis ritarit taistelee, no okeokei, uskotaa, tehää se. Joo mut menin himaa ampuu tyyppei ja hakkaa mun tietokoneen näyttöö. Monet mun ikäset ampuu toisii tyyppei ja jää siihe koukkuu ja ampuu lisää ja ampuu ampuu ampuu … Huutelin kaikkee ja helvetin lujaa, ku syksyl muumitalon ovet lukittiin yöksi. Joo iha kiva koulupäivä oli tosiaan. Tehtiin sitä filmii ja siit Tobiaksest tuli yllättäen täski vähä niinku päätähti ku se ite halus. Jotkut ottaa mitä ne haluu, toiset ei ota mitää. Mut me päätettii kostaa, koska ihmiset tekee sillee ja me ollaa ihmisii ja meki tehää sillee. Me heitetää toi Tobias yhtee ansaa, kuvataa se ja nauretaan. Ollaan yhes päätetty et se tulee olee hauskaa, ni eiköhä se sit tuu olee hauskaa ku kerran ollaa näi päätetty. Ja ainahan voin syyttää syyttömii, jos tää epäonnistuu, niin ne ihmiset tekee. Siis hitto mä oon ihastunut yhtee, tai siis siihe


46 OTTO RIKKA Venlaa, siihe naisoletettuu, oletettavasti naiseen. Ja joo se yks Tobias tänää käyttäyty taas iha oudosti koulussa, vitsi se on outo (eikä kukaan tiennyt miten paljon sitä sattui, eikä kukaan tiennyt miten paljon sitä satutettiin, eikä kukaan koskaan saanut tietää ennen kuin eräässä kirjeessä se muille kerrottiin, kuinka hän olisi tarvinnut ihmisiä, mut ketään ei ollut missään). Mut Venla on kyl edellee hirveen esteettinen tapaus, ja sit sil on hyvät jutut. Ja kiva pylly ja tissit vaik enhä mä näi voi sanoo, ku kohtahan se on niillä lailla kielletty koko puhuminen, jos joku vaikka sattuu loukkaantumaan jostakin. Luin sen yhestä lehdestä senki jutu, mut iha hyvä juttu tavallaa. Mut huomisee hei! Joo ei me sitä elokuvaa vieläkää saatu kuvattuu hitto vie. Mut laitoin tolle Venlalle et alax olee ja se alko olee ja siistii. Me siis nyt seurustellaa, mut en kyl tiiä miten se eroo mistää mut ihmisten kuuluu seurustella ja lisääntyä, eiks se mee jotenki nii se elämä, et ensin synnytää, sit nussitaa ja sit kuollaa. Siin väleis vähä jotai opiskellaa ja vedetää kännit. No nii kuvattii se elokuva. Meitä nauratti vaik tiedettii kaikki et tehtii helveti väärin, mut niin ne ihmiset tekee, helvetisti väärin kaiken. Se on sellasta se elämä, etten siitä lähtis kirjaa kirjottamaa, ku muutenki on näitä aakkosia ja muita koulujuttuja. Kirjottakoot ne joilla o sellasee aikaa! Nii sellasta se elämä kuulkaa on kaikissa väreissään. Analyseeraappa sitä, sano ykski tyttö yhes lavarunotapahtumas ku sil oli meno ylimmillää. Kiinnitä huomio erityisesti kielelliseen kehittymiseen. Yks tyyppi, joka ei tällaista paskaa julkasis!


SONJA KARLSSON 49

minä en koskaan ole ollut rakastunut, sillä jos rakastuu rakastuu myös maailmaan joukkoon haalistuneita kaistaviivoja ja hiekan sotkemia kinoksia, pöydälle putoaviin leivänmurusiin, siihen miten sälekaihtimien varjot taipuvat kasvoilla, miten lautaset helisevät astiakaapissa sitä, että pelkää takertuvansa toiseen kuin katkeaviin kitarankieliin, hukkuvansa pölyyn norsunluisilla koskettimilla

näissä sanoissa ei taida olla suojattua yhteyttä


50 SONJA KARLSSON

jospa juna ei pysähtyisikään helsingissä voisi ajaa läpi suoraan mereen herätä alati jatkuvaan liikkeeseen, unohtua

kauankohan tarvitsee olla kateissa tullakseen julistetuksi kuolleeksi? kävelin vaasankatua eestaas yöllä mainettaan mukavampi

käyn makaamaan ylimmälle lauteelle, rinnassa tykyttävä kiire pirstaloituu tummiin hirsiin, sälekattoon lämmin vesihöyry keuhkoissa huuhtoo pois savukkeiden mustaamat minuutit on helppo olla ajattelematta mitään  ajattelemisen arvoista, kun ohimoita hivelevä lämpö sumentaa aistit


ANNI KARVINEN 53

Uni, jota Mehko näki:

Laajasalon yössä Paapaapaa porot Mika Waltari oli järjestelmällinen ja ahkera.

Waarahalon vyössä Paapaapaa horot Sika Valtari oli epäjärjestelmällinen ja laiska.

Saarajalon työssä Laalaalaa vorot Mika Waltari oli järjestelmällinen ja ahkera.


Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A, 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Päätoimittajat: Aino Vähäpesola, Maiju-Sofia Pitkänen Toimitussihteeri: Anna Carlson Taitto ja ulkoasu: Jasper Kaarna Kirjoittajat: Telma Halme, Krista Lehtonen, Jasper Kaarna, Lydia Sandgren, Ville Hämäläinen, Maria Hakkarainen, Otto Rikka, Sonja Karlsson, Anni Karvinen Valokuvaajat: Jasper Kaarna (s. 1, 2, 4, 6, 7, 9, 10, 14, 17, 19, 23, 24, 27, 31, 32, 34, 37, 39, 42, 47, 48, 51, 52, 55), Aino Vähäpesola (s. 19) Helsingin Yliopiston Ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua. Painos 100 kpl | Picaset, Helsinki 2017


Käkriäinen 4/2017 | Raaka  

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry:n ikioma lehti, joulunumero.

Käkriäinen 4/2017 | Raaka  

Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry:n ikioma lehti, joulunumero.

Advertisement