Käkriäinen 1/2021 Juuret
2
PÄÄKIRJOITUS
Olemme eläneet vuoden uudenlaisessa maailmassa, eristyksissä toisistamme. Moni on koronan ajamana tai inspiroimana palannut kotiseudulleen, ja moni taas kokee yksinäisyyttä, kuulumattomuutta mihinkään paikkaan. Osa palaa tutkiskelemaan juuriaan, osa kokee syvempää juurettomuutta kuin koskaan. Yhä useampi pakenee yksitoikkoista arkea metsään, hakee voimavaroja luonnosta. Juuret tuntuvat sanan kaikilla tasoilla erityisen ajankohtaisilta, ja vuoden ensimmäisessä Käkriäisessä juuret saavatkin monia merkityksiä: paetaan korona-ajan ahdistusta juurtumalla nykyhetkeen, tarkastellaan elämää kukkien tasolta, keskustellaan kodeista ja lapsuudesta kirjeitse ja hylätään ajatus omasta identiteetistä vain juurina, taustana. Esseissä Anniliina Lassila kirjoittaa saamelaisuudestaan ja Olivia Brotherus käsittelee juurtumista tanssin, kirjallisuuden ja korona-ajan kautta. Elina Haanpää ja Helmi Nöjd tutustuivat toisiinsa nostalgisella tavalla eli kirjoittamalla toisilleen kirjeitä, joissa he käyvät vuoropuhelua lapsuudestaan, kodeistaan ja keväästä. Oili Leinosen novelli kohdistaa katseensa kukkakaupan arkeen ja erilaisten asiakkaiden elämään. Kritiikeissä tarkastellaan Liisa Louhelan, Taneli Viljasen ja V.S. Luoma-ahon teoksia.
Antoisia lukuhetkiä ja ihanaa alkavaa kevättä toivottavat, Elina Immonen ja Olivia Brotherus
3
4
TÄSSÄ NUMEROSSA
6
ESSEE Maata jalkojen alla [Olivia Brotherus]
12
17
24
ESSEE Ei enää juuripuhetta [Anniliina Lassila] KAUNO Kevätkirjeitä [Elina Haanpää & Helmi Nöjd] KAUNO Kukkakauppa [Oili Leinonen]
28
KRITIIKIT Muotoaan muuttavan pelilaudan varassa [Otso Venho]
33
Ajaton tarina kielletystä rakkaudesta ja syrjinnästä [Elina Immonen]
36
Essee(kö) sukupuolesta(ko)? [Otto Rikka]
Päätoimittajat: Olivia Brotherus & Elina Immonen Toimitussihteeri: Ilmo Muuronen Taitto: Venla Kuokkanen Valokuvat: Venla Kuokkanen (ellei toisin mainita) Kirjoittajat: Olivia Brotherus, Elina Haanpää, Elina Immonen, Anniliina Lassila, Oili Leinonen, Helmi Nöjd, Otto Rikka ja Otso Venho Julkaisija: Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua. Painos: 75 kpl Painopaikka: Picaset Oy, Helsinki, 2021
"Tuttuus ja jopa tylsyys ovat minusta olennaisia juurtumisen elementtejä. Dopamiiniryöppyjä ja huippuhetkiä metsästävälle tämä voi tuntua masentavalta: onko meidät koossa pitävä voima kuitenkin se aivan tavallinen, pastantuoksuinen arki?" Olivia Brotherus, s. 6–11
"En halua enää puhua saamelaistaustasta. Saamelaiset eivät ole taustalle, historiaan jäänyt kuollut kansa, vaan elävä yhteisö. Saamelaisilla on nykyhetki, ja siksi minäkin haluan puhua taustan sijaan saamelaisuudesta." Anniliina Lassila, s.12–15
6
ESSEE
Olivia Brotherus
Maata jalkojen alla Juurtumisella tarkoitetaan sellaista toimintaa, jossa yksilö palauttaa mielensä nykyhetkeen esimerkiksi keskittymällä painovoiman tunteeseen kehossaan tai laskemalla mielessään hengityksensä tahtia. Englanniksi verbi juurtua, to ground, merkitsee myös lentäjän pysyttelemistä maanpinnalla huonojen sääolosuhteiden vuoksi tai kahvipapujen jauhamista uutettavaan, helposti hyödynnettävään muotoon. Metaforisessa mielessä juurtuminen on ennemminkin jonkun asian palauttamista tasapainotilaan, ja fyysisenä toimintana maadoittuminen kuvaa tunnetta, kun jalat tuntevat painovoiman ja maan pinnasta saadaan tukea ylöspäin ponnistamiseen, eteenpäin liikkumiseen tai tasapainon saavuttamiseen. Tuntuu, että tällä hetkellä juurtuminen puhututtaa: koronavirustilanteesta ahdistuneita kehotetaan ankkuroitumaan nykyhetken konkretiaan meditoimalla ja kävelemällä luonnossa palautuakseen henkisestä kuormituksesta. Henkiseen tasapainoon pyritään tuomalla tietoisuus takaisin kehoon: jalkojen pohjista kasvaa ulokkeita maahan, jotka estävät kaatumasta tuulessa. Maadoittuminen vaikuttaa olevan mullistuksellinen tapa estää katastrofisoiva koronakuvittelu, sillä verkossa seikkaileva mieli tarvitsee aika ajoin pudotuksen nykyhetken odotuksettomaan hiljaisuuteen. Vaikka juurtumisen käsitteelle on haastavaa löytää muuta kuin pseudotieteellistä taustoitusta, sen avulla voi mielestäni pohtia nykyisyyden tiedostamisen ja identiteetin kysymyksiä kiehtovalla tavalla.
Nykyhetkeä metsästämässä Ihmisen on mahdotonta tulla tietoiseksi eksaktista, juuri nyt, tapahtuvasta nykyhetkestä, sillä aivot käsittelevät fysikaalista nykyisyyttä pienellä viiveellä. Näin ollen nykyhetki voi tuntua lyhyeltä: voimme olla tietoisia meille tapahtuvista asioista vain pienen hetken kerral-
7
laan. Percy Lubbock kirjoittaa kirjassaan Craft of Fiction (1921) nykyhetken katoavaisuudesta lukuprosessin aikana: "As quickly as we read, [the novel] melts and shifts in the memory; even at the moment when the last page is turned, a great part of the book, its finer detail, is already vague and doubtful." (s. 6) Tämä tuntuu jotenkin lohduttomalta: onko elämä jatkuvasti muistimme tavoittamattomissa? Christopher Nolanin kerronnallisesti taaksepäin etenevä Memento (2000) vie nykyhetken katoavaisuuden äärimmilleen. Elokuvassa iskun päähän saanut päähenkilö Leonard ei kykene luomaan uusia muistoja eikä näin ollen muista hetki sitten tapahtunutta. Elämä muodostuu Leonardille toisistaan irrallisista tapahtumista. Hänen juurtumiskeinonaan ovat ihoon tatuoidut tekstit, joihin menneisyyden ajatukset on taltioitu. Kehonsa avulla Leonard voi hahmottaa oman identiteettinsä ja muistaa motiivinsa, vaimonsa tappajan etsimisen. Leonardille oma keho muodostuu sekä muistamisen, identifioinnin että ankkuroinnin välineeksi. Kehoa voivat käyttää juurtumiseen myös kaltaiseni muistihirmut, joille on tyypillistä menneisyydessä märehtiminen ja tulevaisuudesta murehtiminen. Tällöin nykyisyyttä pitää korostaa: siihen täytyy takertua kiinnittymällä tiiviisti ruumiilliseen todellisuuteen. 1970-luvulla Steve Braxtonin praktiikasta kehittyneessä kontakti-improvisaatiossa leikitellään painon jakamisella toisen ihmisen kanssa. Omalla kehonpainolla, melkeinpä millä tahansa ruumiinosalla, tukeudutaan toisen kylkeen, selkään, mihin tahansa pisteeseen, johon voidaan ottaa fyysinen kontakti. Harjoittelu edellyttää todellista juurtumista molemmilta painonjakajilta: jos toinen ei tukeudu kunnolla lattiaan joustamalla polviaan ja aktiivisesti painamalla jalkapohjiaan maata vasten, molemmat kaatuvat. Kontakti-improvisoijat ovat nähdäkseni juurtumisen mestareita, eräänlaisia nykyhetken hallitsijoita. Heidän tulee olla kinesteettisesti tietoisia painon huomaamattomistakin muutoksista ja toisen tanssijan pienistä eleistä. He eivät voi olettaa tulevaisuudelta mitään tai suunnitella liikkumistaan, vain mukautua jatkuvasti ympäristöönsä: jos joku yhtäkkiä liikkuu minua kohti salin toisesta nurkasta aikomuksenaan heittäytyä selkääni, en voi tyrmätä ehdotusta vahingoittamatta tanssipartneriani. Olen huomannut, että valtaosa flow-kokemuksistani ovat syntyneet juuri tällaisessa nykyhetkeen ankkuroituneessa, maadoittuneessa tilassa. Odotuksettomuus avaa mielen tarkastelemaan ympäristöä virkistävällä tavalla. Hienointa on, kun improvisoidessa saavuttaa täydellisen itsen, ympäristön ja nykyhetken kuuntelemisen tilan.
Etääntymisen fiktio Kirjallisuudesta löytyy esimerkkejä juurtumisen vastakohdasta, niin sanotusta dissosiaatiosta: nykyhetken epätodellisuuden ja oman kehon erillisyyden kokemuksesta. Psykologisena käsitteenä dissosiaatio liitetään usein mielenterveyden ongelmiin ja traumaattisiin kokemuk-
8
"Nykyhetken havainnot ja kehollisuus tuo henkilön subjektiivisen kokemuksen maanpinnalle. Juurtumisen avulla koetaan tuttu, kadoksissa ollut minuus."
siin, joissa yksilö ei ole kyennyt olemaan nykyhetkessä läsnä vahingoittamatta itseään. Harry Salmenniemen novellissa "Piilodepressio" (teoksesta Uraanilamppu ja muita novelleja, 2016) masennuksesta kärsivä päähenkilö makaa maassa dissosiaatiota muistuttavan kokemuksen jäljiltä ja palauttaa itsensä todellisuuteen omaan kehoon keskittymällä: "Kehossani tapahtui niin paljon muutoksia, etten enää erottanut niitä toisistaan. Lakkasin välittämästä. Havaitsin muutokset, katselin niitä kaukaa, tunsin, että ne tapahtuivat yhtä aikaa minulle ja jollekin muulle, joka oli ottanut paikkani. Makasin paikallani kymmenen viisitoista minuuttia tutkin ympäristöäni ja kuuntelin kehoani, kunnes kipu hellitti ja vartaloni alkoi jälleen tuntua omaltani." (s. 127) Nykyhetken havainnot ja kehollisuus tuo henkilön subjektiivisen kokemuksen maanpinnalle. Juurtumisen avulla koetaan tuttu, kadoksissa ollut minuus. Korona-aikana mielenterveyden ongelmat ovat huomattavasti yleistyneet, kun sosiaalisia kontakteja rajoitetaan. Samaan aikaan yhteiskunnassa "tapahtuu niin paljon muutoksia, etten erottanut niitä enää toisistaan", ja kuitenkaan uusilla kokemuksilla ei pääse kontrastoimaan toisiinsa sekoittuvaa työ-vapaa-aika-opiskelu-mössöä. Kun vieraantuu omasta elämästään ja sen merkityksellisyydestä, ei tunne enää olevansa oma itsensä. Motivaatio aikaisemmin tärkeinä pidettyihin asioihin joutuu koetukselle. Leena Krohnin novellikokoelman Matemaattisia olioita tai jaettuja unia (1992) novelliesseissä pohditaan olemassa olemisen, kuoleman ja elämän kysymyksiä sekä sitä, mikä tekee ihmisistä ihmisiä. Kokoelman toisessa novelliesseessä "Gorgonoideja" päähenkilö alkaa samaistua abstrakteihin matemaattisiin gorgonoid-olioihin ja kokee erillisyyden tunnetta omasta ruumiistaan: "Elämäni alkoi oudosti oheta ja myös ikään kuin sisältä päin tyhjetä. Aloin ulkokohtaistua, abstrahoitua. Minulla oli tosin ruumis ja ruumiilla massa, mutta koin sen olemassaolon vain hetkittäin. [– –] minulla oli ruumis ja ääni, mutta en koskettanut tällä ruumiilla ketään eikä kukaan minua." (s. 20)
ESSEE
"Ihminen on jatkuvassa muuttumisen tilassa, mikä tuntuu samaan aikaan sekä lohdulliselta että ahdistavalta."
Henkilön kokema itsestä vieraantuminen ja abstrahoituminen on vastakkaista juurtumiselle, jossa ihmisen lihallisuus korostuu. Kertojaminä haihtuu abstraktioksi; ruumis on olemassa vain hetkittäisinä sykäyksinä. Kuvaus muistuttaa dystooppiselta tuntuvasta ihmisen ja tietokoneiden synteesistä. Muutummeko mekin lopulta abstrakteiksi koodinpätkiksi, kun katselemme toisiamme ruuduilta etäkokouksissa? Minuuden pysyvyyden ristiriitaisuutta kuvaa hyvin Krohnin kokoelman toinen teos "Valaistunut", jossa puhututtavat persoonallisuuden vakauden kysymykset: "Ihminen muuttuu samalla tavalla kuin pyörre virrassa. Vaikka vesi joka virtaa vaihtuu, pyörre silti pysyy – se on aina kohdallaan. Vain kahdeksan kuukautta eikä ihmisessä ole yhtään samaa molekyyliä. Silti hänen hahmonsa on sama, hän tuntee itsensä ja muut tuntevat hänet. Mikä pitää hänet koossa? Mikä pysyttää hänet samana? Eikö se ole yhtenäisyyden, jatkuvuuden, keston, vastustuskyvyn prinsiippi. Eikö hänet ole siitä tunnistettavissa lapsuudesta saakka." (s. 26–27) Ihminen on jatkuvassa muuttumisen tilassa, mikä tuntuu samaan aikaan sekä lohdulliselta että ahdistavalta. Vaikka turtuminen omiin seiniin voi aiheuttaa identiteetin ongelmia, on huojentavaa ajatella, että jokin pysyy stabiilina. Voisinko maadoittua tähän Krohnin kuvaamaan pyörteeseen, tietoisuuteen oman hahmon eheydestä?
Tylsyyden voima Tuttuus ja jopa tylsyys ovat minusta olennaisia juurtumisen elementtejä. Dopamiiniryöppyjä ja huippuhetkiä metsästävälle tämä voi tuntua masentavalta: onko meidät koossa pitävä voima kuitenkin se aivan tavallinen, pastantuoksuinen arki? Taiteilijoille, urheilijoille ja ylipäätään kaikille uusien asioiden opettelijoille toiston tylsyys on tuskallisen tuttua: minun on pitänyt toistaa pas de beurre elämässäni niin lukemattoman monta kertaa,
9
10
11
että se tulee automaattisesti kehoni liikemuistista. On pitänyt pyörittää kairaa järvenjäässä uskoen hämärästi siihen, että pinnan alla jotain tapahtuu. Yhtäkkiä kaira särähtää paksun pinnan läpi, en ole edes huomannut etenemistäni, olen jatkanut samalla tavalla samalla voimalla rytmiin luottamalla. Tylsyyden hyväksyminen on ehkä myös keino selvitä 2020-luvun informaatioähkystä. Kun valinnanvara julkaistavissa elokuvissa ja kirjallisuudessa kasvaa eksponentiaalisesti, on helppo upottautua sivumereen. Miksi minä aloitin tämän tylsän kirjan lukemisen? Luenko tätä ikinä loppuun? Valitse uusi elokuva, tämä on huono. Fomo-efekti saa panikoimaan, että ei saa mitään aikaiseksi, koska aika ei riitä kaikkeen. Siten voi etsiä luettavaa kuukausien edestä kerrallaan eikä tarttua yhteenkään teokseen takakansitekstiä pitemmälle. Kirjastossa harhailen hyllyjen välissä. Harhailen mielikuvissani kolmessa eri fiktiivisessä todellisuudessa yhtä aikaa. "Miten tuolla tavalla kirjoista voi muistaa mitään?" Viivi sanoo Wagnerille sarjakuvassa, kun Wagner heittelee puoliksi luettuja kirjoja kasaan toinen toisensa edestä. "En minä niistä paljon mitään muistakaan", vastaa Wagner. Valitsen alahyllyltä yhden kirjan, unohdan hetkeksi muiden olemassaolon. Keskityn siihen, vaikka se tuntuisi kuinka tylsältä.
12 ESSEE
Anniliina Lassila
Ei enää juuripuhetta Olen kyllästynyt vatvomaan juuriani. Kun puheenaiheeksi nousee perheeni saamelaisuus, määritelmä on aina sama: minun isoisoisäni, isäni äidin isä, oli saamelainen. Ei, että isäni on saamelainen. Ei, että mummini oli tai että minä olisin. Ei, vaikka isä viimein opettelee kieltä. Vaikka minäkin opettelen. Vaikka minä ompelin itse ensimmäisen mááccuhin1 ja isäni on pukeutunut omaansa ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin. Tai no, korjataanpa vähän: sitten kun me puemme mááccuhit yllemme, sitten kun me puhumme kieltä, näytämme ja vaikutamme tarpeeksi saamelaisilta – sitten me kai olemme saamelaisia. Ainakin, jos suomalaisilta kysytään. Ja vaikkei tosiaankaan kysytä, näkemyksiä kyllä tarjotaan. Enkä minä vain syytä muita määritelmien nakkelusta. Syyllistyn samaan todistelun tarpeeseen jatkuvasti itsekin, niin pitkälle epävarmuus on sisäistettyä. Mutta yhdenkään suomalaisen hyväksyntää en asiassa kaipaa, sillä ei ole suomalaisten asia määritellä saamelaisuutta. Todistelun taustalla vaikuttaa kipeä ja yhä jatkuva vääntö siitä, missä määrin saamelaisilla on omissa käsissään valta määritellä, kuka on saamelainen. Eihän saamelaisilta tarvitsisi edes kysyä jotain niin ilmeistä, mutta mitä maankäyttöön ja elinkeinoihin tulee, suomalaisia alkaakin äkkiä kiinnostaa, saavatko saamelaiset juuriensa perusteella "erillisoikeuksia". Suomalaisia kiinnostaa, kenet määritellään saamelaiseksi, millaisia etuja saamelaiset saavat – ja jospa omastakin sukupuusta löytyisi joku verokirjoihin saamelaiseksi merkitty, jotta voisi nyt itse päästä Saamelaiskäräjille mukaan kärkkymään. Kuitenkaan pitkään jatkuneen suomalaistamisen vaikutuksesta kaikille saamelaisille, juuri minun kaltaisilleni kaupunkilaisille, saamelaisuus ei ole enää ilmeistä. Kun ei ole kasvanut Saamenmaalla eikä puhu kieltä, yhteys omaan kulttuuri-identiteettiin tuntuu hataralta. Minua ei liiemmin kiinnosta omistaa maata. Minulle riittää, että joudun miettimään, olenko tarpeeksi saamelainen ja miten voisin päästä tällaisesta ajatusmallista eroon. Kielenmenetys on kollektiivinen trauma, jota valtaosa saamelaisista on joutunut ja yhä joutuu käsittelemään. Usein kielenmenetyksen yhteydessä puhutaan asuntola-ajoista ja saamelaislasten traumaattisista kokemuksista joutua käyttämään asuntolassa ja koulussa suomea oman kotikielen sijaan. Asuntolakokemusten myötä moni saamelainen ei halunnut puhua omille lapsilleen saamea tai luopui kielen käytöstä kokonaan. Lapsuuden kieli unoh1 inarinsaameksi takki, yleisesti viittaa inarinsaamelaiseen saamenpukuun
13
tui. Ehkä oltiin sisäistetty, että suomalaisessa ympäristössä oli muka kohteliaampaa puhua suomeksi. Vaan niinpä kieli otti ja lähti silloinkin, kun oltiin vain saamenkielisten kesken. Asuntolatraumaa ja yleistä suomalaistamista seurasi sukupolvet ylittävä kielenmenetyksen trauma: kokemus siitä, ettei osaa oman perheen ja suvun kieltä. Pelko siitä, että kielen myötä on menettänyt myös muita tärkeitä osia omasta kulttuurista. Stressi siitä, että oma kulttuuri kuolee, stressi siitä, että pitäisi olla itse taistelemassa vastaan. Minun sukuni kielenmenetys ei katkennut asuntolatraumaan. Se katkesi, kun mummini isä Sammeli muutti kotipaikaltaan Nellimin kylästä Inarista Sortavalaan opiskellakseen opettajaksi. Tietoni mukaan Sammelin oli tarkoitus palata opettajaseminaarin suoritettuaan Nellimiin ja toimia kylässä inarinsaamenkielisenä opettajana, mutta toisin kävi. Sammeli tapasi Sortavalassa Saaran, rakastui, sai lapsia – ja kuoli nuorena, luultavasti tuberkuloosiin. Mummini oli silloin kolmen vanha, siis juuri kieltenoppimisen kynnyksellä. Vuosikausia myöhemmin mummini tutustui nellimiläiseen serkkuunsa Mattiin kirjeitse. Isäni oli alta kymmenen vanha käydessään Nellimissä ensi kerran. Uskoisin, että tälle halulle tutustua kaukana asuvaan sukulaiseen on kaikki kiitos siitä, ettei perheeni yhteys juuriimme Nellimissä katkennut tuberkuloosiepidemiaan. Tässä ovat siis juureni. Vaan kuinka olisi käynyt, jos yhteyttä ei olisi uudelleen Sammelin kuoleman jälkeen muodostettu? Mitä saamelaisuus minun kohdallani lopulta on – onko se tätä jatkuvaa puhetta juuristani, tämä sama tarina, joka aina jämähtää siihen, kuinka Sammeli lähti Nellimistä 1900-luvun alussa? Kielen opiskelu, siihen liittyvä nöyrtyminen, häpeä ja turhautuminen oman taitamattomuuden edessä, on raskas prosessi. Minun on ollut uuvuttavaa kohdata oman sukuni kulttuuriyhteyden katkeaminen. Tietämättömyys ja taitamattomuus hävettävät, ja kesti kauan ennen kuin ymmärsin kokemukseni olevan yllättävän tavallinen juuri kielen menettäneiden saamelaisten keskuudessa. Sen häpeän, turhauman ja identiteettikamppailun päälle en kaipaa yhtäkään suomalaista kertomaan arviotaan siitä, onko ulkonäköni tarpeeksi saamelainen. On irvokasta kirjoittaa suvun juurista ja saamelaismääritelmästä, kun juuri niistä haluaisin päästä eroon. Yksikään saamelainen ei ole koskaan kyseenalaistanut saamelaisuuttani tai vaatinut todisteita. Ajatus saamelaisuuden todistelusta on suomalainen ja hyvin syvälle sisäistetty. Sama todisteiden tarve on luikerrellut minunkin perheeseeni, kuten niin monien Saamenmaan ulkopuolella elävien. Isäni sai vakuuden saamelaisuudestaan vasta haettuaan ja tultuaan hyväksytyksi Saamelaiskäräjien vaaliluetteloon. Joten sanotaan nyt yhdellä kertaa selvästi: minä en kaipaa teidän määrittelyjänne, eikä teillä ole oikeutta määritellä minua. En kaipaa teidän näkemyksiänne siitä, olenko aidon oloinen, näytänkö saamelaiselta, menenkö saamelaisesta tai olenko saamelaistunut koska pukeuduin sukujuhlassa mááccuhiin tai osallistuin inarinsaamen kursseille. Isäni puolesta toivon, ettei hän ole aiempaa saamelaisempi vain siksi, että päätti ensimmäisen lapsenlapsen synnyttyä olevansa ukin sijaan mieluummin äiji. Minä en kaipaa teidän aitousleimaanne, ettekä te voi sitä minulle antaa. Minua kiinnostaa yksinomaan muiden saamelaisten näkemys tässä asiassa. Ironisesti saamelaisten keskuudessa mitään todisteita ei tarvita. Miltä edes näyttää aito? Olenko aito saamelainen sitten, kun pukeudun mááccuhiin? Tai kun kirjoitan Instagramissa saamelaisuudestani, tarvitsenko todella vakuutukseksi tutun
14
ESSEE
"Olenko aito saamelainen sitten, kun pukeudun mááccuhiin? Tai kun kirjoitan Instagramissa saamelaisuudestani, tarvitsenko todella vakuutukseksi tutun kommenttia siitä, että tosiaan 'näytän ihan saamelaiselta'?" kommenttia siitä, että tosiaan "näytän ihan saamelaiselta"? Ehkä nämä hyväksyvät kommentit on tarkoitettu ystävällisiksi, mutta eivät ne siltä tunnu. Minun identiteettini ei perustu ulkonäkööni, vaan kumpuaa jostain paljon syvemmältä. Lienee kai sanomattakin selvää: saamelainen ei ole aidompi saamelainen pukeutuessaan saamenpukuun. Eikä vähemmän aito ollessaan pukeutumatta. Mááccuhin, gáktin2, määccaǩin3 tai muiden saamenpukujen käyttäminen on tietenkin meidän asiamme eikä kenenkään muun, mutta koko tämä pukeutumisvääntö on johtanut siihen, että isäni ei ole uskaltanut vuosikymmeniin käyttää mááccuhiaan. Pukuvääntö ei tule saamelaisilta. Se tulee siitä, että suomalaiset päättivät saamenpuvun olevan oiva turistijuttu – yhtäkkiä puvusta, jolle ennen oltiin naurettu, tulikin kaupallisesti houkutteleva tuote, josta kannatti ottaa kaikki irti. Saamelaisten piti pitää puoliaan, ja mitä tekivät suomalaiset? Alkoivat kyseenalaistaa, kuka sitä pukua sitten saa käyttää, kuka on riittävän saamelainen, mihin vedätte rajan, hä? En jaksa enää pelätä, että joku yrittää vetää identiteettini ääriviivat puolestani. Minun ei tarvitse joutua miettimään, voinko käyttää mááccuhia, vaikka tällainen vääntö onkin johtanut minut epäröimään. Tietenkin voin. Veren koostumusta kiinnostavampaa on elävä kulttuuriyhteys juuriin. Siksi me opettelemme kieltä. Siksi me pukeudumme mááccuhiin, vietämme saamelaisten kansallispäivää, pidämme kiinni yhteydestämme Inarijärven rannoille. Siksi minäkin koen jonkinmoista etnostressiä: sukuni kielen puhujia on laskentatavasta riippuen alle tai yli neljäsataa. Jos minä en tee osaani, kuoleeko kieli ja kulttuuri, katkeaako se näihin minun kipeisiin mietteisiini identiteetistäni? Pitäisikö minun muuttaa Inariin, jotta varmasti tekisin osani? Voinko ikinä oppia inarinsaamea sujuvasti, pitäisikö minun? Onko kulttuuriyhteyttä edes mahdollista säilyttää näin etelässä? Jos saan lapsia, pitäisikö heille yrittää opettaa inarinsaamea pienestä pitäen? Haluan lakata hokemasta, että sata vuotta sitten elänyt isoisoisäni oli saamelainen – ha2 pohjoissaamelainen puku 3 kolttasaamelainen puku
ESSEE 15
luan, että isäni saa itse olla saamelainen, ilman, että aina puhutaan vain hänen isoisästään. Haluan nyt imperfektin sijaan preesensin. Haluan, ettei isäni tai minun tarvitse enää kokea etnostressiä, epävarmuutta siitä, olemmeko riittävän, olemmeko tarpeeksi, näytämmekö aidoilta. Luulen, että vasta epävarmuudet ylitettyämme voimme todella elää osana saamelaisyhteisöä tässä päivässä. Omien juurien muistaminen ja kulttuuriperinnön vaaliminen ovat kriittisessä roolissa, kun puhutaan erittäin uhanalaisen kielen ja kulttuurin säilymisestä. Tietenkin minä osoitan arvostukseni ja kunnioitukseni juurilleni, mutta teen sen juuri näin, tuomalla taustani tähän päivään. En tahdo jäädä jumiin sadan vuoden taakse, vaan elää inarinsaamelaisena tällä vuosituhannella. Ilman juuria minua, meitä ja koko nykyistä saamelaisyhteisöä ei tietenkään olisi, mutta olen kyllästynyt juuripuheeseen. Haluan puhua tästä, mitä nyt tapahtuu. Miten sata vuotta Sammelin jälkeen minä ja isäni käymme molemmat inarinsaamen verkkokursseilla, palautamme sukulinjaamme kieltä, joka oli unohtua. Haluan puhua siitä, miten opin asettelemaan verkapalat vieretysten, miten kylässä sukulaisten luona saan hypistellä suvun vanhoja mááccuheja ja vertailla koristeverkojen värijärjestyksiä, miten ommel ompeleelta kankaasta hahmottuu ympärilleni vaate, jollaista isoäitini ei koskaan oppinut käyttämään. Miten erilaista elämä olisikaan ollut, jos Sammeli ei olisi kuollut niin varhain, tätä ajattelen toistuvasti. En halua enää puhua saamelaistaustasta. Saamelaiset eivät ole taustalle, historiaan jäänyt kuollut kansa, vaan elävä yhteisö. Saamelaisilla on nykyhetki, ja siksi minäkin haluan puhua taustan sijaan saamelaisuudesta. Taustasta puhuminen on häveliäs keino välttää suoraan saamelaiseksi määrittely. Jopa hyvää tarkoittavia pelottaa puhua suoraan saamelaisista, tai sitten saamelaiset ovat heillekin lähinnä se pieni kourallinen niitä, jotka asuvat Saamenmaalla, puhuvat ensikielenään jotain saamen kieltä, ovat pukeutuneet saamenpukuun vauvasta saakka ja hoitavat poroja elinkeinonaan. Me olemme paljon muutakin, ja meistä pitäisi uskaltaa puhua suoraan saamelaisina. Saamelaisuus määrittyy saamelaisyhteisön ja saamelaisten itsemääräämisoikeuden kautta. Saamelaiseksi ei ryhdytä, vaikka samalla tiedostan kipeästi, miten oma kulttuuri-identiteettini on vasta oman kasvuni ja saamelaiskulttuuriin tutustumisen myötä tarkentunut. En kuitenkaan ole ryhtynyt saamelaiseksi, vaan löytänyt jotain, joka omasta sukuhaarastani oli kadota. Minun perheeni on tällaisenaan riittävän saamelainen. Kun ystäväni puhuu "meistä saamelaisista", tunnen aivan erityistä lämpöä. Kuuluminen ja hyväksyntä tuntuvat kaiken identiteettipohdinnan jälkeen valtavan merkityksellisiltä. Olen saamelainen ja suomalainen, kasvanut suomalaisessa ympäristössä, opetellut sanomaan, että olen "kahdeksasosasaamelainen". Nyt olen kyllästynyt sanomaan niin. Ei tarvitse enää tulla kyselemään verenperintöni prosenttiosuuksia. Jos joskus saan lapsia, en aio opettaa pelkästään kaukaisesta esi-isästä, joka vielä suvussamme puhui inarinsaamea. Aion kertoa, että äijih vielä yli 60-vuotiaana alkoi opetella kieltä, että enni aloitti matkansa yliopistolla pohjoissaamen kiertoreittiä ja joutui opettelemaan mááccuhin ompelun suomalaisen opastuksella ja kirjan kuvien avulla. Aion kertoa, tun lah ponemuš sämmilaš, sinä olet aito saamelainen.
Kuva: Helmi Nöjd
Elina Haanpää & Helmi Nöjd
KAUNO 17
Kevätkirjeitä 16.2.2021 Hei Elina! Tuntui vaikealta kirjoittaa kodeista kotona, yritin kyllä. Ensinnäkin oli liian valoisaa, alkukevään raaka valo on julkea! Siispä tulin yhteen vakiopaikoistani, Café Taloon Hakaniemeen. Muutimme lapsuudessani usein ja oletettavasti vanhempieni uusien töiden ajamana, mutta pidän ajatuksesta, jossa vanhempani ovat rauhattomia kulkijoita, omaa paikkaansa kuumeisesti etsiviä tyyppejä. Ainakin Uusimaa, Karjala, Pirkanmaa, Kymenlaakso, Häme. En osaa sanoa, onko heillä vielä ystäviä kaikkialla. En tiedä kotieni tarkkaa lukumäärää, enkä tiedä tahdonko koskaan varmistaa asiaa vanhemmiltani, sillä pidän siitä, kuinka epävarmuus muokkaa identiteettiäni ja tekee siitä eläväisen. Olen asunut suurimman osan elämästäni kerrostaloissa, aika pienissä ja pistävän valkoisissa. Sellaisissa uudenkarheissa, jotka huokuvat väliaikaisuutta ja hylkivät muistoja. Onneksi huonekalumme taistelivat kolkkoutta vastaan kunniakkaasti. Oli paljon tummaa puuta, paksuja mattoja ja raskaita verhoja valkoista vasten. Ikoneita oli jokaisessa huoneessa. Koska niitä asuntoja ei mielikuvissani oltu tehty asujiensa tahdissa ikääntyviksi, ihmettelen miksi yksi kerrostaloista oli rakennettu mutapohjalle. Kyseessä oli viimeinen asunto, jossa asuin yhdessä vanhempieni kanssa. Se sijaitsi Lahdessa. Ihmetyksekseni olimme asuneet siinä jo aika kauan, useita vuosia. Talomme viereen alettiin rakentaa uutta, tismalleen samanlaista kerrostaloa. Rakennustöistä johtuen mutapohja alkoi vavahdella, siihen aikaan saattoi läikyttää kahvia tai havahtua tärinään ollessaan vielä sängyssä. Sitten alkoi ilmestyä halkeamia seiniin. Ne tulivat nopeasti ja kuin tyhjästä, mutta kuitenkin selvänä seurauksena viereen nousevasta talosta. Halkeamat ovat jääneet mieleeni hyvin. Olin yksin kotona ja osoitin kotiimme tulleelle valkokypäräiselle henkilölle olohuoneemme seinää, jossa ensimmäinen ja isoin halkeamista oli. Osoitin keittiön ja kylpyhuoneen kaakeleita ja vielä eteisnaulakon ylle. Isoja ja pieniä murtumia oli siellä täällä. Valkokypäräinen pudisteli päätään ja kiirehti pois eikä asialle tehty mitään. Ehkä silloin havahduin. Muuttoliikkeemme oli todella pysähtynyt. Meistä oli tullut lahtelaisia. Sydämessäni läikähtää puhtain ilo, kun ajattelen, että juuri Lahdesta vanhempani vihdoin löysivät kiivaasti etsimänsä kotipaikan, ja niin minäkin. Ehkä olin salaa toivonut juurieni löytymistä, mutten ollut uskonut niiden ilmestyvän näin konkreettisina. Siinä ne kuitenkin nyt olivat, näkyvimmin olohuoneemme seinässä poukkoilevana viivana, johon oli lupa takertua liian ajelehtivina hetkinä. En väritä paljoa, jos väitän hyppineeni vähän riemusta! Missä sinun ensijuuresi ovat? Terveisin, Helmi
18
KAUNO
24.2.2021 Helmi, Minäkin tartun ensimmäiseen kirjeeseen välimatkan päästä, olen junassa, koti-ikävässä, hankalassa asennossa. Kirjeelläsi kesti kuusi päivää kotiutua Tampereelle. Viivyin siellä reilun viikon, ystävät ottivat minut lempeästi koteihinsa. Helsinki lähestyy naksuttavina huolina pölystä, lakanoista ja avaimista. Kuuden päivän mittainen kotimatka saattaisi helpottaa tätä siirtymää. Kysyit kirjeessäsi ensijuuristani. Vastakohtana perheesi jatkuvalle liikkeelle omat lapsuudenmuistoni liittyvät yhteen taloon. Asuin tuossa talossa elämäni ensimmäiset 18 vuotta ja vanhempani asuvat siellä edelleen. Vaikken koe taloa enää omaksi kodikseni, olemme tietenkin erottamattomat. Jokaiseen karmiin, saranaan, kahvaan ja pykäläiseen kynnykseen liittyy kasvukipuja. Vieraillessani siellä minua sekä hellii että vaivaa lapsuudenkodin pysähtyneisyys. Koti jäsentyy suhteessa lähimpiin luonnonvesiin (nykyään myös satama-altaisiin?). Tunnen juuret matkalla lapsuudenkodistani Oulun keskustaan: vanhempani asuvat lähellä pientä järveä, jonka ylitettyäni saavun isommalle, leväisemmälle järvelle, joka näyttää Google Mapsin satelliittikuvissa ruskeanvihreältä. Järvien jälkeen poljen luottavaisesti etelään kohti Oulujokea, joka on kirkas ja viileä, lohdullinen ja armoton virta keskustan, meren, pohjoisen, etelän, yksityisen ja yhteisen liittymäkohdassa. Oulussa on myös meri, saumattomasti taivaan värinen Perämeri: loputon kahlaaminen kesäyössä, jossa ainoa mihin juurrut on pyörä; meressä on myös Saari, jonne haluaisin sinut viedä. Niin kuin vajoamishalkeamat seinissä sinulle, on Oulujoki minulle halkeama joka hypityttää ja itkettää. Kun muutin pois kotoa, lähimmäksi uimapaikakseni siirtyi Tuiran ranta Oulujoen rannassa. Elämässäni tapahtui jotain seisovan sinilevän ja virtaavan äkkisyvän välillä. Minkälaista oli irrottautua halkeamajuuriltasi ensimmäiseen omaan kotiin? Entä Lahdesta Helsinkiin? Terveisin Elina
19
25.2.2021 Hei taas Elina! Kirjeesi käänsi huomioni sisäänpäin kauniilla tavalla. Tunnistan kasvukivut, ne ovat etiäisiä jostain, mitä on nyt. Haluaisin kovasti päästä joelle, joka on halkeama ja joka hypityttää. Irrottauduin halkeamajuuriltani yhdessä yössä, nopealla sysäyksellä. Muutin välttämättömimmät tavarani linja-autolla ja kestokasseissa entiseen neuvolaan rakennettuun yksiöön, jonka kaikki yksityiskohdat olivat vihreitä. Olin siirtynyt kymmenen kilometriä Lahden keskustaan ystäväni vanhaan asuntoon, hänen huonekalujensa lomaan. Aika siellä oli suurta ja helpottavaa, mutta yhtä kaikki päättyvää. Oma tila palautti kiinnostuksen kirjoittamiseen ja energiaa oli taas muuhunkin kuin kaikkein välttämättömimpään. Loin syvimmän suhteeni Lahteen siinä asunnossa. Nykyisin minulla on usein ikävä Lahtea. Tirraa ja Tirran kesäterassia erityisesti, ystävieni asuntoja, satamaa, lukiorakennukseni naurettavaa jylhyyttä, lehmusten kaupunkia, niiden alla heleää, himmeää valoa.. Lähimmät ystäväni, jotka yhtä lailla rakastavat Lahtea ja edustavat sitä minulle, muuttivat Helsinkiin kanssani samaan aikaan. Kaikkiaan voisi siis tulkita, etten koskaan lähtenytkään Lahdesta vaan kaupunki laajeni mielessäni myös mielikuvituspaikaksi, vain vähän ironiseksi utopiaksi. Oli kuitenkin myös niitä päiviä, kun yritin tosissani sulautua Helsinkiin. Paikat eivät vielä kantaneet merkityksiä ja mikä kriittisintä, en ollut löytänyt kahvilaa, jossa en kokisi syyllisyyttä, vaikka jäisin sinne lukemaan koko päiväksi yhden suodatinkahvin hinnalla. Minulle kodista lähteminen päivittäin on ollut tärkeää. Rakastan yksinoloa ihmisten ympäröimänä kahviloissa ja kaupungilla, oman kodin yksinäisyys puolestaan on joskus liikaa. Sitten tuli poikkeustilanne. Aloitin aktiivisesti opiskelemaan kotona olemista asunnossa, jossa asui lisäkseni neljä ihmistä, ja joista kaikki eivät tehneet oloani turvalliseksi. Silloinkin kotona oli vaikea olla. Pakenin juurilleni Lahteen, ja ilokseni sain kaiken. Sain olla rakastamassani kaupungissa, vaikkakin oli tuskallista katsoa hiipunutta keskustaa niin vihaaminani kevätkuukausina. Sain jälleen ajan pysähtyä lukemaan. Lukemisen juurruttava vaikutus kirkastui, ripustauduin kirjojen tarinoihin ja vaatimattomasti sanoen selvitin välini runojen kanssa. Ne olivat eskapismia aina, kun en vain kyennyt vastaanottamaan jälleen uutta tiedotustilaisuutta. Runoudesta tuli Lahden kaltainen paikka, jonne saattoi yhtä lailla mennä täyttämään toiveensa. Tapahtumista on melkein vuosi, ikävöin Lahteen tietäen, etten fyysisesti pääse sinne. Pian alkaa ainakin kolmen viikon sulkutila, jonka aikana aion muistaa runouden ja inhota kevättä. Voi hyvin! Helmi
20
KAUNO
27.2.2021 Hei Helmi! Naurattaa, että kummassakin kirjeessäsi olet valitellut kevättä ja liikaa valoa. Alkukevään aurinko tekee nyt vastapäiseen taloon vinon varjon/valon, laskevan linjan. Vie minut Lahteen joskus! Kirjoitat kauniisti Lahdesta, ja vaikka tiedän, etten voi noin vain nähdä Lahtea kuin sinä, ehkä voisin nähdä sinut tarkemmin Lahdessa! Minäkin vietin koronakevään suurimmilta osin poissa kotoani, kumppanini kymmenen neliötä (siis ratkaisevasti) isommassa yksiössä. Villen solisluu meni poikki juuri ennen eristäytymisen alkamista. Etäelämä sattui sen kannalta hyvään aikaan; kaikki muutkin olivat paikoillaan. Erityisesti nukkumaan mennessä luunpuolikkaat hakivat paikkaansa, ja ensimmäisinä päivinä kipu oli kovaa. Meille muodostui iltarutiini, jossa minä luin ja valvoin siihen asti, että Ville vierelläni oli varmasti päässyt levolliseen uneen. Viime keväänä äitini lähetti minulle Oulusta postipaketilla tiikerikakun, tällä viikolla muffinsseja. Instagramissa tilillä @afffirmations todetaan: "[top text:] In the present moment / [bottom text:] I am NOT lonely". Miten haluat muistaa runouden tulevina viikkoina? Mitä aiot lukea, kirjoittaa? Minkälaisia tiloja kodissasi on? (paikkoja, tuoksuja, tunteita, materiaaleja…) Lämmöllä Elina
KAUNO 21
Kuva: Elina Haanpää
22
2.3.2021 Hyvää kevättä, Elina! (Sen toista päivää!) Tulevina viikkoina annan runouden limittyä elooni, sekoittaa rutiininomaista arkeani, annan sen muistuttaa, että on muitakin rytmejä, on vaihtoehtoisia tapoja olla. Jim Jarmuschin Paterson-elokuvasta voi kai elokuvana olla montaa mieltä, mutta pidän sen maailmasta, jossa runous on yhtä aikaa arkista ja kohosteista sekä kaikille kuuluvaa. Kysyit kotini tiloista. Istun parvekkeella, juon kahvia, on kevään toinen päivä. Olen asunut nykyisessä kodissani puoli vuotta, ja istun parvekkeella ensimmäistä kertaa. Ajattelen nyt selkäni taakse jäävää kotiani, välissämme on keittiön huonosti tiivistetty ikkuna. Kodissamme on rutkasti samettia, muutama ryijy, kolme sohvaa ja kaksi kirjahyllyä. Tavaran määrästä huolimatta täällä on paljon aukeutta, huonekalujen välisiä täyttämättömiä tiloja, asiat eivät ole vielä voimakkaasti kasautuneita. On vasta hatara järjestys, elän edelleen myöhäistä kotiutumisen aikaa. Oma huoneeni on kaikilla laskutavoilla pieni, mutta ikkunan läpi se jatkuu aina siitä alkavan metsän toiseen reunaan saakka. Yksinolon aikana suhtaudun näihin kirjeisiin monin tavoin. Olen "hetkessä" ja voin päästä lähemmäs sinua, mutta samaan aikaan tulen haikeaksi. Tai jos haikealle, mutta samaan aikaan levottomalle olisi sana, niin siltä tuntuu. Kaipaan konkretian ja materian raskautta ja vakautta. Sitten taas. Päiviini on tullut ihanaa (kirjeen) odotusta, yksityiskohtien äärellä pysähdyn ja ajattelen, että haluan kirjoittaa tästä sinulle. Aina en malta odottaa kirjeeseen asti vaan lähetän iMessagen. Kevät kylmäsi kahvini ja alennuin juuri lämmittämään sitä mikrossa, sormeni ovat vähän kohmeiset parvekkeella kirjoittamisesta. Etupihamme yhteisöviljelyslaatikot ovat paljastuneet lumen alta, ja se on hyvä muistutus kevään uudelleenrakennustyön alkamisesta, joka usein tuntuu pikemminkin uudestaan hajoamiselta. Siksi kysynkin, (keväisen) arvaamattomasti: millaisia prosesseja keväät ovat sinulle? Luovatko ne vakautta vai purkavatko ne osiin, millaiseksi muodostut, aiot muodostua kesään mennessä? Helmi
KAUNO 23
4.3.2021 Helmi, Juon aamukahvia tummansinisestä mukista, pohja peilaa silmäni valtavina, näytän sammakolta. Kirjoitit runoudesta: "annan sen muistuttaa, että on muitakin rytmejä, on vaihtoehtoisia tapoja olla". Tämä jäi kaikumaan! Haluan pyrkiä samaan, mielestäni ajatukseen liittyy myös keväistä jälleenrakennusta, tai hajoamista, kuten sanoit. Hakusi haikeutta ja levottomuutta yhdistävälle sanalle palautti mieleeni ajatuksen Anu Kaipaisen romaanista Arkkienkeli Oulussa: "– Nostalgia, hän sanoi. -Nostalgia, melankolia. – Se tarkoittaa koti-ikävää, Agnes kuiskasi." (s. 42) Olen aika ajoin palannut tähän kohtaan, mutten pariin vuoteen ollut tarkistanut, miten se oikeasti menee. Tavoitatko noista tunteista jotain siitä, mitä kirjeessäsi kuvasit? Mielestäni nostalgiaan ja koti-ikävään liittyy jotain sen kaltaista: käsillä on jotain ihanaa ja tärkeää, mutta levottomuutta, ja lopulta haikeutta, aiheuttaa jonkin saavuttamattomuus. Myöhemmin teoksessa Agnes valittaa, että "Taivas ja maa ne vain pitkin talvea naivat toisiansa, ja minä litistyn niiden väliin." (s. 173) Osuvaa, vaikka itse pidänkin talvesta, se on rauhallista vetäytymisen aikaa. Talvella on mielestäni helpointa olla, kesällä vaikeinta, kesään liittyy liikaa odotuksia, paineita, tunnetta ajan loppumisesta kesken. Kysyit keväästä, siitä siirtymästä näiden kahden välillä. Maan sulaminen; lämpö ja aurinko ovat viime päivinä herättäneet eläimellisen tarpeen kirmailla. Kevään aistein mitattavat vaiheet! Auringon lisääntyvä lämpö, lumen sulaminen, vesi, muuttolinnut, silmut, ötökät… Ja kaikkeen liittyvä epävarmuus ja aavistus kaaoksesta: Milloin kevät loppuu, onko nyt jo kesä? Mitä jos elän liikaa ja tuleekin takatalvi? Palasivatko muuttolinnut liian aikaisin? Aion seuraavaksi lukea Richard Adamsin Ruohometsän kansan. Katsoin sen elokuvan ensimmäistä kertaa reilu vuosi sitten, säästyin siltä lapsena. Elokuvassa puhutteli se, mitä joku netissä (anteeksi plagioinnista! en enää löytänyt lähdettä) kutsui ajattomiksi kärsimyksiksi ja iloiksi. Erityisesti olen ajatellut noita ajattomia tai universaaleja iloja: ruoka, uni, yhteisö, myytit, usko… Elokuvasta jäi sekä haikea että jotenkin kokonainen olo, joka kenties liittyy haikeuteen. Nuo universaalit ilot ja surut ovat jotakin, joka nousee pintaan myös jokaisessa hajoamisessa ja jälleenrakentamisessa, keväässäkin. "Lantakuoriaisen havaittiin seuraavan Linnunradan tähtivyötä taivaalla lantapalloa työntäessään." (Suomen kuvalehti 6/2021) Mikä sinut auttaa perille, minkälaisia kompasseja seuraat? Mitä taivaallasi näkyy? Kevätterveisin Elina
24
KAUNO
Oili Leinonen
Kukkakauppa Kukista iloa elämään. Ja kauneutta. Sillä tavoin lukee Blomin kukkakaupan ikkunassa. Siinä ikkunassa ovat esillä hienoimmat kimput ja kauneimmat asetelmat. Mutta on peremmälläkin silmälle ilahdutusta. Putiikki kukkii daalioita ja hortensioita, ja tietenkin on valtavat määrät ruusuja. Kaikkialla kimpuittain tuoreita värejä, niiden ympärillä heikosti makeaa ilmaa. Neilikoitten, atsaleoitten, freesioitten ja pionien terälehdet sykkivät. Kukkia valtavissa vaaseissa lajeittain. Lamprocapnos spectabilis, petunia x hybrida, orchidaceae vanda. Viileät kukkakaapit hyrisevät tyytyväisinä, sillä ne ovat täynnä leikkovihreiden ryhdikkäitä varsia ja suikeita lehtiä. Vaasit on puhdistettava päivittäin. On huolehdittava siitä, että vesi ei ole vanhaa ja että imupinnat ovat tuoreet. Siinä tarvitaan terävää veistä ja napakkaa otetta. Veitsellä leikataan vartta, tällä tavoin viistosti. Varret imevät kylmää raikasta vettä, lehdet haihduttavat ja kukinnot tuoksuvat. Blom on ajatellut asiaa ja tullut varmuuteen. Leikkokukka ja leikkaaminen kuuluvat yhteen. Kun leikataan, tulee leikko. Kukka leikataan irti kasvista, varsi katkaistaan. Kasvit jäävät matkasta, voisi sanoa. Blomin kukkakauppaan leikkokukat ovat tulleet kukkamarkkinoilta. Rivieran, Honolulun, Amsterdamin ja Kapkaupungin huutokaupat ovat ne tärkeimmät. Tukkukaupasta ostetut kukat matkustavat arkoina nuppuina, ne lentävät toiselta mantereelta, uivat yli meren tai kiiruhtavat pitkin autobaanaa. Kukkakuorma saapuu, kukista Blom sitoo kimppuja, jotka myy. Kauneutta ja iloa tarvitaan, vaikka ne eivät kestä pitkään. Eivät säily sillä tavoin hyvinä.
KAUNO 25
Oveen ripustettu messinkikello kilahtaa. – Koleaa on vielä, mutta kevät ja aurinko ne jo... Alkaa tehdä mieli kukkia. Kirjavat kimput kuuluvat asiaan, tällaisina päivinä halutaan tunnelmaan sopivaa kukkakoristelua. Kahvilan pöydillä pieniä nippuja kuin makeita leivoksia. Kampaamoon suuri ja näyttävä sidonta, jossa sisustukseen sopiva erikoisempi väriyhdistelmä ja jotain uutta vaihtelun vuoksi. Hammaslääkärin odotushuoneessa rauhoittava runsas kimppu, ei niin tiukasti aseteltu vaan sellainen, joka ei muistuta oikomishoidoista tai vihlonnasta hammasvälejä puhdistettaessa, ei poraamisesta eikä paikkaamisesta. Kysytään tulppaaneja, varsinkin kotiin. Blomin kukkakaupassa ei myydä viherkasveja tai ruukkukukkia. Ei niitä kysytäkään. Ei huonekasveja ole aikaa hoitaa, eikä niitä osattaisikaan hoitaa. Pitäisi kastella, mutta ei liikaa. Joskus on lannoitettava tai vaihdettava ravinteista tyhjäksi imetty multa. Tulee sotkua, juuripaakuista varisee. Unohdetaan pyyhkiä pölyt lehdistä. Huomataan, että ruukut vievätkin tilaa. Huonekasvit kuivuvat tai jos eivät, niin sitten ne alkavat mädäntyä. Leikkokukkien kanssa pärjätään paremmin. Kukista saa iloa elämään. Ne kestävät hyvänä viikon, tai kaksi, jos vaasia hoitaa hyvin. Vesi pitää vaihtaa ja vaasi puhdistaa joka päivä. Lasisen vaasin voi kiillottaa silkkipaperilla. Varsiin pitäisi leikata uudet imupinnat. Veteen voi laittaa aspiriinipulveria, se saa kukat näyttämään tuoreilta. Huonosti hoidettu vaasi alkaa haista. Kello helähtää. – Minkälaiseen maljakkoon tulee? Maljakon ja asetelman on sovittava yhteen. Koon puolesta ja olemuksen ja tunnelman osalta myös. Edustavakin kimppu menettää ryhtinsä vaatimattomassa maljakossa. Parhaita ovat yksinkertaiset lasimaljakot. Fajanssimaljakot tai posliinista tai savesta tehdyt voivat falskata. Huonoista maljakoista jää jälkiä pinnoille, kun kosteus puskee niiden läpi. Sellaiset jäljet eivät lähde koskaan pois. – Ei, ei tule maljakkoon. Hääkimppua... pitää miettiä vaihtoehtoja. Ja samalla kukat lapselle. Niin, että kimput sopivat yhteen. – Että muodostuisi kokonaisuus. – Juuri niin! Asiakas seisoskelee keskellä kukkien ahtautta mahtavan mahansa kanssa ja alkaa selata brosyyreja.
26
KAUNO
Mitä yksinkertaisempi kimppu on, sitä vaativampaa on sen sitominen. Yksinkertaisen kimpun sitominen on erityisen vaativaa. Pitää olla silmää harmonialle ja karsia pois ylimääräinen. Valitaan kukat ja vihreät. Tarvitaan muutama pääkukka ja runsaasti täytekukkia. Hallitsevia elementtejä on yksi tai korkeintaan kaksi. Samaan kimppuun ei voi yhdistellä kovin eriluontoisia kukkia, esimerkiksi kanervia ja kämmeköitä. Ne eivät sovi yhteen, sillä niiden luontaiset kasvupaikat ovat liian erilaiset. Ei synny tasapainoisuutta. Valinnan jälkeen varsista karsitaan lehdet, jotka tulevat sidontakohdan alapuolelle. Veteen joutuessaan lehdet alkaisivat mädäntyä ja haista. Kimpun kokoaminen aloitetaan keskeltä ja siitä edetään ulospäin. Varret asetellaan niin, että ne kääntyvät samaan suuntaan, spiraaliksi ikään. Tällä tavoin tehty nippu pysyy hyvin koossa. Hyvässä kimpussa ei ole kyse mielipiteistä tai toiveista. Silti jokainen kimppu on ainutlaatuinen, vaikka niiden kokoamisessa noudatetaankin tiettyjä sääntöjä. – Ovatko nämä kaikki näin kalliita? Halutaankin pienempää kimppua, ehkä jostain toisesta kukasta. Enemmän kukkia, mutta ei niin massiivista. Vähemmän koristeita. Ihmetellään, mikä kukkasissa maksaa, kun niitä kasvaa pihalla. Toivotaan runsasta, mutta ei niin rehevää. Samanlaista, mutta liljoilla, vaikka ne ovat oikeastaan hautajaiskukkia. Ovi käy, samoin kello. Tullaan hakemaan kukkia elämän juhlahetkiin. Kukilla iloa elämään. Vaihtoehtoja löytyy kaikkiin elämäntilanteisiin. Kukat kuuluvat aina asiaan. Onnittelukukkia, morsiusvihkoja. Arkkulaitteita, surukukkia. Hääseppele. Kukkia toivotukseksi ja tervehdykseksi. Hyvät asiat tulevat kimpuissa, niin huonotkin. Sitä voi olla vaikka sateinen päivä kuten tänään, kahvia läikkyy housuille, lompakko on kadonnut, eikä pahastuksissaan huomannut tervehtiä tuttavaa, jota ei ole nähnyt aikoihin. Tai tulee kaunis kesä, ja sitten jotain mukavaa tapahtuu. Yhteen on sidottu onni ja toiveet, samoin vastoinkäymiset. Voisi ajatella, että kukkia uhrataan tuurille. Halutaan varmistaa onni tai sitten hyvittää se pahanteko, joka epäonnen aiheuttaa. Että hyvä pysyisi, eikä tulisi sen enempää kamaluutta. Ei kukkia osteta muuten vain. Syy on aina, ja asiakas myös kertoo sen. Saman tien kun ovella kilahtaa, alkaa selittely ja syiden luettelu. – Kun on tätä suruakin...
27
– Tehdään hieno puketti. Vihreiksi laitan tuonenkieloja. Sopivat paremmin. Blom tuntee asiakkaansa ja siksi myös nekin, joille kukat tulevat. Missä on murhetta ja missä toivoa. Kenellä on pahoiteltavaa, ketä onnitellaan. Kuka rakastaa. Ketä on loukattu. Nimet, osoitteet, puhelinnumerotkin ja päivämäärät, kaikki on tilauskirjoissa ja Blomin itsensä muistissa. Siitä tietää, että vainaja on jäänyt etäiseksi, jos arkkulaitteen hinta tuntuu pahalta. Ei olla oltu niin läheisiä, mutta laitetaan kukat kuitenkin. Tapana kun on. – Mitä mieltä on kukissa. Katsoa niitä hetki, ja sitten ne nahistuvat. – – Tuhlausta ostaa jotain, minkä heittää pian pois. On totta, että hyvin hoidettunakaan leikkokukat eivät ole pitkäikäisiä. Mutta ei sillä pitäisi olla väliä. Kuihtumisen seuraaminenhan on kiehtovaa! Jokainen kukka kuihtuu omalla tavallaan. Jotkin lajikkeet pikemminkin näivettyvät. Toiset nahistuvat, joku nuutuu, lehdet kuivuvat ja alkavat rusehtua. Kukka riutuu, lakastuu, sitten kimppu asetellaan jäteastian päälle varovasti niin, etteivät terälehdet varise lattialle. – Kukkien pitää antaa imeä itseensä vettä. Niin ne pysyvät ryhdikkäinä pidempään. Blomin kukkakaupallakin on aukioloajat. Sitä luulee, että vielä ehtii tehdä töitä, että ehtii vielä tapahtua kaikenlaista, ja siltikin ehtisi käydä ostamassa kukkia. – Kehäkukkia. Sama toistuu kerran viikossa. Tuttu asiakas, joka näyttää siltä, että työpäivät ovat harmaata analytiikkaa, sovellettavia potenssifunktioita, tärkeitä papereita, vakuutuslaskentaa. Ja sitten: joka torstai suuri kimppu keltaisia ja oransseja ja punaisensekaisia kehäkukkia. Jos vakuutusmatemaatikko ei tulekaan, Blom tietää, että se on tapahtunut. – Lupasin tuoda kukkia kotiin joka viikko. Ja sen olen pitänyt. – – Vielä kun on joku, jolle viedä. Aina kehäkukkia, tavoilleen uskollinen. Blomilla on niitä aina varastossa. Pakettiin suojaksi sanomalehteä. Paksua jäykkää käärepaperia. Solmitaan narulla, narusta kantolenkki.
28
Otso Venho
KRITIIKIT
MUOTOAAN MUUTTAVAN PELILAUDAN VARASSA V.S Luoma-aho: Safar RUNOKOKOELMA, 96 s, POESIA, 2020
V.S Luoma-ahon kuudetta runoteosta Safar (2020) kantaa ajatus tapahtumallisuudesta ja ajan aiheuttamasta hajonnasta. Teoksen runous liikkuu epämääräisessä maastossa, jonka maantiede ja yksityiskohdat rakentuvat samalla tavalla pelkistetysti kuin silloin, kun ajattelee kompleksista kokonaisuutta, jonka täytyy pelkistyä mahtuakseen käsityskyvyn raameihin. Kuitenkin lähitarkastelun avulla voi huomata, että tästä maastosta aukeaa värikkäitä repeämiä. Safar näyttäytyy ensisijaisesti omana
runopaikkanaan. Luoma-ahon hyvin kielellisiä ja monissa eri rekistereissä kulkevia teoksia lukiessani tunnen usein olevani paikassa, jossa jotain on tapahtunut, ja josta kieli yrittää saada selkoa. Luoma-ahoa lukiessa päädyn usein ajattelemaan kuvataiteilija George Groszia tai audiovisuaalista The Residents -taideryhmää, joiden tuotannon ytimessä on eri taideteoksia yhdistävä, omilla säännöillään operoiva omavarainen maailma. Teoksen keskiössä ovat koneet, tekoäly ja pelit. Luoma-aho on tarkastellut merkkijonojen ja koodilohkojen poetiikkaa aiemmissa teoksissaan, kuten Remorassa (2011), mutta Safarissa tekoäly ja siihen liittyvät ajattelun ja sen imitoimiseen liittyvät kybernetiikan kysymykset saavat isomman roolin. Safarin oksymoroninen kuvavirta on paikoin nopeaa, paikoin perinteisen kiinalaisen runouden hitaudella liikkuvaa. Kuvavirrasta piirtyy yksinkertainen, kolmiulotteinen matalan polygonimäärän muodoista koostuva runomaasto. Digitaalijoutomaa, johon runokuvien tuomat kompleksiset, korkeista polygonimääristä rakennetut oliot ilmestyvät ja katoavat vuorottelevina välähdyksinä. "Avaruuden tuntu, maisema, syntyy kaatamalla puita, aina hänen ympärillään, hänen kasvojensa edessä käyttäytyy toisin. Mikä hän oikein on? Mikä minä olen?” (s. 44)
KRITIIKIT 29
Tätä joutomaata havainnoiva ihminen näyttäytyy irvistävänä rautalankamallina, jonka repaleisesta koostumuksesta voi havaita paistavan milloin varpaan murtuneen luun, milloin luolan suusta alkavan varjon. Kokoelma jakautuu viiteen selkeään temaattiseen osastoon. Ensimmäisessä osastossa "Käskytys" säännöllisesti taitetut säkeistöt kääntyvät kielen avulla itseään vastaan. Teos kutsuu lukijaa luomaan kuvia, osallistumaan teoksen tulkintaan, peliin. Runon minä toimii peilinä, joka vastaanottaa ja hajottaa kieltä samanaikaisesti: "Miksi peilaat itseäsi huonetta vasten? Huoneessa ei ole enää mitään. Mikä ei vie aikaa, kasvattaa aikaa. Tunne: valas onkin vatsassasi. Kaunista ajateltaessa muisti nousee pinnalle." (s. 13) Lukijan ohjaaminen tuo runoihin keinotekoisuutta, ja puhujapositioiden sekoittuminen monimutkaistaa pelin luonnetta. Sekä puhujan että lukijan voi nähdä komentoja vastaanottavina pelihahmoina. Runon kuvallinen minä on kuin videopelin pelaajahahmo; ulkoa yksityiskohtaisesti mallinnettu ja teksturoitu polygonimalli, mutta joka on sisältä täysin ontto. Mielikuvan vaatimukset täyttävä ihmisen siluetti. Kokoelman toinen osasto, nimiosasto "Safar" on herkintä lukemaani apokalyptista runoutta hetkeen. Aistikkuus ja groteski yhdistyvät hienolla tavalla osastossa, joka muistuttaa jonkinlaista kadonnutta digitaalista käsikirjoitusta ajasta, jossa suuri onnettomuus on muokannut maailmaa pysyvästi: "Lähestyvä katastrofi oli katastrofeista se, jota kukaan ei halunnut" (s. 21). Melankolissävytteiset, ympäristön tilaa ja asioiden hidasta, näkymätöntä kulumista käsittelevät fragmentit asettuvat vasten tarkkoja havain-
toja ja selitysmalleja. Sanoista voi tuntea irtoavan väriä joutomaahan. Osasto avaa aistivan olemisen kauneutta, ja sen vaarantunutta tilaa: "Kuivimmat alueet eivät olleet aina kuivia. / Järvet siirtyivät ja muodostuivat. / Sade lankesi, / kunnes lakkasi. / Olen saari, en saarella." (s. 28)
Muminaa päätöspuusta Keinoälyn tematiikka saa vahvemman roolin teoksen kolmannessa osastossa "Tekoäly kävelee mereen". Konemaisesti generoituva teksti synnyttää uutta tautologisen junnaavuuden avulla, kuin palautesilmukkaan kietoutuneena kielenä, jonka luoma materia purkautuu fragmentteina säkeistöjen säännönmukaisuuksista pitkin sivua. Pelin tuoma säännöllisyys hallitsee hajontaa ja aukinaiset silmukat löytävät toisensa: "Käsi irtautuu ruumiista viallisen koodin vuoksi, mutta kenen näkökulmasta? Ehkä seinä alkujaan sisälsi käden" (s. 39). Teoksen poetiikka tuntuu kielellisyydessään ja tekniikkatietoisuudessaan laajentavan 2010-luvun alkupuoliskon kotimaisen flarf-runouden kieltä uuteen, itsetietoisempaan ja kauaskatseisempaan suuntaan. Kiihtyvinä virtoina kulkevat kuvasarjat tuovat mieleen modernin syväoppivan kielialgoritmin, kuten GPT-3:n tuottaman tekstin: "Tekomato etenee aaltoliikkeeseen pohjaavin runosupistuksin suoraan Koiravaltatielle, joka sijaitsee Kissakiven juurella haarautuen sen molemmin puolin kuin jonkinlainen kotilo nuolee tuulta ja hedelmöittyy." (s. 49)
30
KRITIIKIT
"Tekstiä tuottava minä hahmottuu jonkinlaisena ihmisen ja koneen symbioosina, kielialgoritmin saastuttamana kyborgina. Pienenä, aivoihin yhdistettynä äänettömänä mikropiirinä, jonka pinnalla palaa valo." Vaikka GPT-3 on esimerkiksi Google translaten kaltaista algoritmia huimasti tehokkaampi, luo sekin runsaasti virheitä ja kielellisiä järjettömyyksiä. Runoteos heijastaa ajatusta syväoppivasta kielialgoritmista erilaisten kielellisten glitchien avulla, jotka tuovat runoihin kielellisiä ja monitahoisia ja leikitteleviä rekistereitä: "Puutos, puita ei ole Kadotus, ei ole katuja kaan" (s. 42). Osastossa sekoittuvat data-arkiston pohjalta toimiva, omaa identiteettiään rakentavaa kielialgoritmi ja erilaisille informaatioille altistuva moderni, jälkikapitalistinen ihminen. Käännösalgoritmin glitchit rinnastuvat osaston moniin hyvin inhimillisiin sanaleikkeihin. "Sade yltyy kuin eräänlainen keko / muura-haus". (s. 53) Tekstiä tuottava minä hahmottuu jonkinlaisena ihmisen ja koneen symbioosina, kielialgoritmin saastuttamana kyborgina. Pienenä, aivoihin yhdistettynä äänettömänä mikropiirinä, jonka pinnalla palaa valo. Sivuille purkautuvan tekstin voisi ajatella olevan jonkinlainen
data-arkiston pohjalta rakentuva aistivan ihmisen simulaatio: "Nukun liian pitkään kunnes herään aikataulutettuun defragmentaatioon" (s. 47). Runon minää tuottavan simulaation voi osastossa nähdä rakentavan uudelleen omaa suojamuuriaan ja eksistentiaalista reittiään, simuloitua pakoa omasta konemaisuudestaan. Oman yksilöllisyyden tai jonkin ideaalisen identiteetin korostaminen ovat nykyaikaiselle porvarilliselle minuudelle ominainen tapa suojautua globaalin maailman kaaosta vastaan. Porvarillisen identiteetin läpäistessä koko yhteiskunnan diskurssin on odotettavaa, että algoritmi alkaisi myös kierrättää juuri identiteetin rakentamiseen liittyviä lauselmia. Porvarillinen minä on myös se minuuden muoto, jolla on yhteiskunnassa valta, ja joka on vastuussa kestämättömän elintapamme aiheuttamasta ympäristökatastrofista. "Nyt seuraa minun valintani. Nyt seuraa arvoneutraalia kaasua. Seuraa ylellinen ja hienostunut, beige autiomaa." (s. 37)
Kapitalismi / Dungeon Keeper Peli ja pelillisyys saavat runoteoksen edetessä monenlaisia merkityksiä. Syväoppivaa kielialgoritmia voi ajatella myös eräänlaisena pelinä. Se on valitun data-arkiston pohjalta toimiva uskottavuuspeli, jonka päämäärä on tuotos, joka käy mahdollisimman hyvin ihmisen luomasta tekstistä. Teoksen neljännessä osastossa "Peliteoria" pelilauta on livennyt hallinnasta ja levinnyt kattamaan koko maailman. Kapitalismi ja jatkuva eri pääomista kilpailu leijuu ilmassa kuin kaikenkattava
32
KRITIIKIT
"Safarin oksymoroninen kuvavirta on paikoin nopeaa, paikoin perinteisen kiinalaisen runouden hitaudella liikkuvaa." miasma. Edes marginaalinen ja luonteeltaan hyvin antikapitalistinen nykyrunous ei pysty säilymään markkinoiden logiikan ulkopuolella. Teos kysyykin; Onko esteettisistä arvoista puhuminen edes mahdollista ympäristössä, jossa: "Kieli on peli, joka surmaa. Fragmentti on taipumusta palauttaa / komiikan piirteitä tekstiin. Fragmentti vaikuttaa taktiikalta, / mutta liian myöhään sen huomataan olevan strategia." (s. 77) Tautologisuus tuo osastoon jankkaavan, mutta intensiivisesti kiihtyvän pulssin. Syntyy ahdistava kehä, jota lukijan on pakko kiertää. Osasto kuvaa hienosti kapitalismin itsetuhoisuutta, sen käsittämisen vaikeutta ja sen aiheuttamasta epätietoisuudesta nousevaa ahdistusta. "Pelissä, toisin kuin maailmassa, umpikuja on yksiselitteinen." (s.68) Kaikkien on osallistuttava kapitalismin peliin, mutta on myös niitä, jotka ovat alusta asti olleet pelin ulkopuolella. Kapitalismin peliin on integroitu vaatimus jatkuvasta, alati kiihtyvästä kasvusta, ja se integroi myös ihmisiä itseensä aina enemmän ja enemmän. Teoriassa kapitalismi vaatii kasaamaan pääomia ja kuluttamaan luontoa siihen pisteeseen, että joutomaakin on uhassa kadota: "Otan nopat käteeni, ravistan. Kämmenen suuruudessa, dyynin pohjalla pino hiekkaa." (s. 83)
Teos ehdottaa ironisen self-helpin keinoin tapaa suhtautua peliin, jossa talo voittaa aina: "Tärkeintä ei ole tappaa tai selviytyä hengissä, vaan löytää ne ilmiöt, joilla on pelissä merkitystä." (s. 80) Runoteos siirtyy lopulta typografisesti säännölliseen nelisäkeiseen muotoon "Säävärit", jossa säkeistöt rakentuvat ajoittain suljetuiksi pesäkkeiksi, mutta myös avoimemmiksi risteämiksi, jotka kuljettavat merkityksiä toisiinsa. Hyvin kuvaileva, sanastollisen yhtenevyyden varaan rakentuva osasto tuntuu yksinäiseltä hymniltä, aavikkotuulen mukana kulkeutuvalta kieleltä. Mykistetyltä ääneltä jostakin, jossa havaitsijaa ei ole. Tämän äänen kuulemiselta, tähän havahtumiselta. Hiljaisuus keskeytyy, ympärillä on jotakin: "Hius, suortuvia; kankaalla, kuin / horisontissa salamavaloja: pillinviivoja, / hienoja mutkia; lakkaa, puissa, / kynsissä" (s. 91)
Elina Immonen
KRITIIKIT 33
AJATON TARINA KIELLETYSTÄ RAKKAUDESTA JA SYRJINNÄSTÄ Liisa Louhela: Kaikkeus on meidän ROMAANI, 212 s, WSOY, 2021
Liisa Louhelan esikoisromaani Kaikkeus on meidän (2021) nostaa esiin historiamme epäkohtia sekä vielä nykypäivänäkin vaikuttavia jännitteitä romanien ja valtaväestön välillä. Pieneen kirjaan mahtuu monta painavaa aihetta, kuten yksilön valinnanvapaus, naisten oikeudet sekä vähemmistöihin kohdistuvat ennakkoluulot. Romaani keskittyy arviolta 16–20-vuotiaan Reetan elämään, ja tarina sijoittuu 1930-luvun Kainuuseen. Reetan äidin kuol-
tua hän lähtee tyhjästä kodista piiaksi Haikolan taloon ystävänsä Vannin kanssa, joka työskentelee siellä jo valmiiksi. Myös Vannin veli Eljas toimii talossa renkinä. Haikolan perheenjäsenet ovat hyvin uskonnollista väkeä, ja jo ensimmäisenä päivänä emäntä muistuttaa Reetaa: "Tässä talossa eletään sitten Herran pelossa ja armossa." (s. 18) Myöhemmin kesällä kiertävä romaniperhe asettuu Haikolaan, ja pian Reeta ihastuu perheen poikaan Tenhoon. Romaanin keskeisiksi aiheiksi muodostuvat Reetan ja Tenhon epäsovinnainen romanssi sekä Haikolan uskonnollinen ilmapiiri, jota värittävät tiukat aatteet ja jopa taikauskoiset uskomukset. Romaani muodostuu myös mennyttä aikaa kuvaavista jaksoista, joissa kerrotaan Reetan, Vannin ja tämän veljen Eljaksen yhteisestä lapsuudesta. Romaanissa Kainuun murre, maaseutumiljöö ja Kainuun vuoden 1938 aatteellinen ilmapiiri yhdistyvät tavalla, joka luo ainutkertaisen lukukokemuksen. Suomussalmelta kotoisin oleva Louhela on kirjoittanut koko kirjan Kainuun murteella, joka soljuu luontevasti, uskottavasti ja johdonmukaisesti läpi teoksen. Erikoista on nimenomaan se, että henkilöhahmojen repliikkien lisäksi myös muu kerronta on kirjoitettu murteella, mikä vahvistaa päähenkilö Reetan asemaa
34
KRITIIKIT
kertojana. Reetan ajatuksetkin on kirjoitettu murteella, mikä saa hänet tuntumaan oikealta ihmiseltä. Murteesta tulee tärkeä osa teoksen autenttista tunnelmaa, jota luovat osaltaan myös miljöön ja esimerkiksi luonnon tarkat kuvaukset. Keskeisenä teemana romaanissa on yhteiskunnan epätasa-arvo. Ihmisarvo määräytyy alkuperän mukaan: naiset, köyhät ja etenkin romanit kuuluvat alempaan yhteiskuntaluokkaan, mikä näkyy monin tavoin Haikolan arjessa. Esimerkiksi naisten asemaa kuvaavat Haikolan emännän Reetalle lausumat kommentit: "– Nainen on kansakunnan perimän vartija, emäntä kiihkoutuu. – Perimän ja moraalin. Tietääkö Reeta mitä se moraali merkihtee? [– –] – Miehet me tiijämme, mutta meille naisille on annettu mahollisuus valita. Ei tämä kansakunta siitä parane, jos täällä aletaan lisiä keitten kanssa millonni mieli tekee. Emme me voi mennä posottaa sokeina viettien varassa kuten miehet, se saarnaa. [– –]" (s. 194) Reeta on monella tapaa aikaan ja paikkaan nähden epäsovinnainen: hän ei usko Jumalaan, unelmoi liikaa ja tietysti rakastuu Tenhoon. Reeta ei mahdu yhteiskunnan asettamien normien sisään ja yrittää löytää paikkaansa maailmassa. Hän on eksyksissä itsensä kanssa, ja romaanin edetessä hänen epätoivonsa ja ahdinkonsa syvenevät: "Tuntuu kuin minun raajat alkasivat kaota. Ääriviivat paisuvat, tuhriintuvat, leviävät ja minä uppoan niitten sisään näkymättömiin. Voisin liueta hirsien väleistä tunkeviin sammaleisiin ja niin oisin ulkona." (s. 179)
"Reetan naiivius kertoo laajemmasta, universaalista ongelmasta: etuoikeutetut ihmiset eivät osaa tunnistaa omaa etuoikeuttaan." Reetan unelmat ovat suuret, mutta epärealistiset. Kaikkien muiden paitsi Reetan mielissä hän ja Vannin veli Eljas olisivat täydellinen pari, ja heidän on määrä viettää elämänsä yhdessä. Reeta ei kuitenkaan tahdo hänelle ennalta suunniteltua elämää, johon kuuluvat Eljas, maaseutuelämä samaisessa pitäjässä ja suuri perhe. Hän haaveilee elämästä kaupungissa, oikeastaan mistä tahansa erilaisesta elämästä. Hänelle Tenho on vapaus, lippu erilaiseen elämään. Reeta ei kuitenkaan naiiviudessaan pysty näkemään toiveidensa tavoittamattomuutta tai maailman epätasa-arvoa. Tenho tunnistaa tosiasiat paremmin ja tietää alusta alkaen, ettei heillä ole mahdollisuutta yhteiseen tulevaisuuteen. Reeta haluaa paeta Tenhon kanssa kaupunkiin, mihin Tenho vain tuhahtelee. Reeta ei myöskään tunnu ymmärtävän sitä karua totuutta, että maailma kohtelee romaneja valtaväestöä julmemmin. Hän kyllä ymmärtää heidän suhteensa epäsovinnaisuuden, mutta on kerta toisensa jälkeen kykenemätön tunnistamaan romanien kaltoinkohtelua. Kun Reetalle kerrotaan Tenhon perheen mukana tulleen Vienon äidin kuolleen kylmyyteen, kun tätä ei päästetty kenenkään kotiin sisälle, ihmettelee Reeta syytä. Tähän Hemmi vastaa:
KRITIIKIT 35
"Tuolla sitä ei taija tosiaan olla minkäänlaista käsitystä maaliman menosta [– –]." (s. 167) Reetan naiivius kertoo laajemmasta, universaalista ongelmasta: etuoikeutetut ihmiset eivät osaa tunnistaa omaa etuoikeuttaan. Kiinnostava on myös Reetan ajatusten suhde hänen edesmenneen äitinsä ajatusmaailmaan. Reetan muistojen perusteella hänen äitinsä vihasi syvästi romaneja ja myös kohteli heitä sen mukaisesti. Äidin ajatusten vaikutusta omaan ajatteluunsa hän kuvaa seuraavasti: "Totta minä pelkäsin mustilaisia sillon pentuna, pelkäsin oikein tosissani, kunnes myöhemmin opin, että ei äitin puheisiin ollu luottamista, että suurin osa kerrotusta oli valetta ja vanhoja satuja vain ja niin aloin pikkuhiljaa ajatella, että kun teen päinvastoin miten se neuvoo, niin mahollisesti se menee lähelle oikeaa sillon." (s. 113) Romaani avaa keskustelun aiheesta, johon ainakin itse olen törmännyt yllättävän harvoin: romanien asemasta Suomessa. Aihetta on toki käsitelty, mutta se tuntuu jotenkin salaiselta ja vaietulta. Louhela kuvaa historiaamme rohkean epätäydellisessä valossa ja tarttuu kipeästi epäkohtiin, jotka ovat nähtävissä nykypäivänäkin. Romaani kysyy, miten ihmisarvo mitataan ja miksi se mitataan niin kuin tehdään. Toisaalta on olennaista ottaa huomioon, että romanien asemasta kirjoittava Louhela ei itse ole romani. Vaikka teos nostaa esiin etenkin valtaväestön ennakkoluuloja ja suhtautumistapoja romaneihin Kainuussa 1930-luvulla, kertoo se silti romanien ase-
masta Suomessa, mistä Louhelalla ei ole omakohtaista kokemusta. On myös hieman kyseenalaista, että näkökulmaksi on valittu nimenomaan valtaväestön suhtautuminen romaneihin. Vuonna 1986 syntyneellä kirjailijalla ei ole ensikäden kokemusta myöskään vuoden 1930 Kainuun ilmapiiristä. Louhelan omat suomussalmelaiset juuret tuovat kuitenkin tekstille uskottavuutta, ja vaikuttaa, että hän on tehnyt taustatutkimusta aiheistaan. Kerronta tuntuu ilman muuta uskottavalta, mikä johtuu kenties siitä, miten läheltä lukija näkee hahmojen mielenliikkeet. Vaikka monet aatteet ovat vanhanaikaisia ja itselle vieraan tuntuisia, pääsee hahmojen ajatuksiin hyvin käsiksi ympäröivän yhteisön ja ilmapiirin kautta. Tästä huolimatta on tärkeää nostaa esiin, että vähemmistöön kuulumaton kirjailija antaa äänen vähemmistöön kuuluville. Teos on huolella toteutettu kannanotto tärkeästä aiheesta, mutta olisi kiinnostavaa kuulla aiheesta lisää myös romanien näkökulmasta. Uskottava kerronta, todentuntuinen maalaismiljöö ja huolella mietityt hahmot tekevät oikeutta romaanin aiheille, ja lopputuloksena on teos, jonka kaltaiseen en ole ennen törmännyt. Lopun käänteet tuntuvat hyvältä tavalta saattaa ajatuksia herättävä kertomus loppuun. Vaikka tapahtumat sijoittuvat melkein sadan vuoden takaiseen Suomeen, on teos ajankohtainen ja sen käsittelemät teemat ajattomia.
36
KRITIIKIT
Otto Rikka
ESSEE(KÖ) SUKUPUOLESTA(KO)? Taneli Viljanen: Varjoja, usvaa ESSEE, 141 s, POESIA, 2020
Tässä huomiossa piilee myös yksi teoksen hedelmällisistä tulkintakehikoista, sillä se rinnastaa Viljasen sukupuoli-identiteetin eli siis yhden muunsukupuoliseksi identifioitumisen Varjoja, usvaa -teoksen rakenteeseen. Esseeteos jakautuu useisiin osioihin, jotka on nimetty oviksi, huoneiksi ja käytäviksi. Talo on varsin vakiintunut metafora ihmisen minuudelle, joten jo ylätason rakenteessa voi nähdä tärkeää sanomaa: sukupuoli-identiteetti rakentuu monista eri asioista ja se muuntuu ja liikkuu, kuten ovista pääsee huoneisiin ja takaisin käytäviin. Teoksessaan Viljanen kysyy:
"Tämä kirja, kokonaisuutena, myös niiltä osin, kun se tuntuu puhuvan jostakin muusta, tai kun näyttää epäselvältä, mistä ylipäätään on kyse, on yritys määritellä sitä, mitä muunsukupuolisuus minulle tarkoittaa." (s. 62) Näin Taneli Viljasen esseeteos Varjoja, usvaa määrittelee oman ydinaiheensa eli muunsukupuolisuuden. Samaten kirja kertoo olevansa "myös muuta, niin kuin minä olen myös muuta kuin sukupuoleni" (s. 62).
"Voisiko sukupuoli olla jotain jatkuvassa hajoamisen, murtumisen ja uudelleen kokoon kasautumisen prosessissa olevaa, jotain pysähtymätöntä, jotain liikkuvaa, liukuvaa, pakenevaa, jotain maatuvaa ja uudelleen kasvavaa?" (s. 45) Minä vastaan: en tiedä, mutta teoksen rakenne tuntuu olevan jotakuinkin edellä kuvatun tapainen. Se on fragmentaarinen, tilasta toiseen liikkuva ja kysyvä; se pakenee sulkeumia, karttaa lopullisia vastauksia. Myös tyyliltään teos on vaihteleva, sillä se ammentaa runoudesta, proosasta, esseistiikasta ja aforistiikasta.
KRITIIKIT 37
Esseestä ja määrittelystä Teoksen vivahteikas tyylirekisteri ja polveileva rakenne saa minut mietteliääksi: mitä lajia Varjoja, usvaa edustaa? Teoksen alaotsikko "essee sukupuolesta" määrittelee teoksen esseeksi. Koska en ole kovinkaan perehtynyt esseistiikkaan, ensimmäinen ajatukseni tästä on löllö puuskahdus: muka vain essee (tiedonhankinnan jälkeinen ajatus: häpeä)?! Jatkoajatus: esseisti Silvia Hosseini kirjoitti esseestä jotain osuvaa Nuoreen Voimaan. Hosseini johdattelee esseessään "Kutsukaamme sitä esseeksi" (Nuori Voima 1/2020) lyyrisen esseen lajiin ja kyseenalaistaa sen tarpeellisuuden; yksinkertaistetusti siksi, koska se tarkoittaa samaa asiaa kuin kaunokirjallinen essee. Hosseini nähdäkseni korostaa esseen kaunokirjallista luonnetta; toisin sanoen esseessäkin kieltä voi käyttää monipuolisesti, kuten esimerkiksi Viljanen tekee. Käyttääpä Varjoja, usvaa -teoksesta termiä lyyrinen essee tai essee, niin toimii teos kaltaisilleni löllöille puuskahtelijoille tärkeänä muistutuksena siitä, miten kielellisesti rikas laji myös essee on. Viime elokuussa Runokuun Poesia-illassa Viljanen perusteli teoksen määrittelyä esseeksi sillä, että hän seisoo itse teoksessa esitettyjen ajatusten takana sen sijaan, että puhuisi fiktiivisen kertojan kautta. Näin määritellen teos olkoon essee.
Tila joka on ehkä tulossa Viljanen listaa teoksen alkuun prinsiippejä, joita vasten teosta pitänee lukea. Hän nostaa esiin, että muunsukupuolisuudesta "puhumista varten ei oikeastaan ole olemassa
kieltä". Myöhemmin teoksessa ilmenee, että esikuviakaan ei oikein ole, esimerkiksi muunsukupuolisena vanhenemisesta. Yksi teoksen ydintehtävistä onkin avata tällaiselle kielelle tilaa: "Haluan avata uutta tilaa, uusia huoneita, uusia holveja, uusia onkaloita, uusia ruumiinaukkoja kieleemme, puhetapaamme: ymmärykseemme." (s. 8) Tilallisuus on teoksessa voimakkaasti läsnä, kun siinä kuljetaan ovista huoneisiin ja käytäviin. Viljanen on kirjailijuutensa lisäksi myös äänitaiteilija, ja ainakin minusta tuntuu teosta kokiessa, että olisin keskellä tilataideteosta. Tämä uusi ja toivottu tila onkin helppo kuvitella ihan konkreettiseksi tilaksi, jota teoksessa etsitään. Teoksen toiseksi viimeisessä osiossa eli kolmannessa huoneessa toistuu kymmenen kertaa säe "emme tiedä mitä tulee tapahtumaan". Kun Viljanen tuo teoksessaan myös useaan kertaan esille, että tietäminen on haltuunottamista, en voi olla ajattelematta sitä, että olemme jatkuvassa ei-tietämisen tilassa, josta voimme virrata moniin suuntiin. Siksi emme siis tiedä, mitä tulee tapahtumaan; voi olla, että sukupuolinormit hapertuvat, tai voi olla, että ne vain pönkittyvät, tai ehkei tapahdu mitään. Kun kirja ei itse väitä mitään muuta kuin korkeintaan kaiken olevan epävarmaa, tuntuu oudolta väittää siitä yhtään mitään. Tässä ristiriidassa piilee kuitenkin emotionaalista vaikuttavuutta, sillä näinhän kaksinapainen maailmamme usein juuri toimii. Kun väitän, että teos on jotakin, survon sen väkivaltaisesti johonkin muottiin – aivan kuten kaksisukupuolijärjestelmä tekee sukupuoli-identiteeteille. Teos asettaa siis lukijan
KRITIIKIT 39
kaksisukupuolijärjestelmän rooliin, johon en ainakaan itse haluaisi asettua.
(Muun)sukupuolisuudesta Varjoja, usvaa "ei ole kirja, joka tietää", kuten teoksen avaavassa virkkeessä sanotaan. Tietämisen sijaan teos kysyy paljon ja esimerkiksi ehdottaa kolmea erilaista luonnosta kolmeksi viralliseksi sukupuoleksi. Silloinkin kun teos on väittävinään jotain, eksyy ilmaisuun mukaan jokin epävarmuutta ilmaiseva sana, kuten seuraavan määritelmän lopussa: "Muunsukupuolinen: ihminen, joka ei ole mies eikä nainen; joka on jotain siltä väliltä, tai jotain tämän binäärin ulkopuolella, tai ei koe olevansa mitään sukupuolta, esimerkiksi." (s. 7) Vaikka Varjoja, usvaa pyrkii hylkimään suljettuja määritelmiä tai ehkä jopa hylkäämään määrittelyn itsessään, voi teoksesta pyrkiä lukemaan, millaisen sukupuolikäsityksen se representoi. Sukupuoli on samaan aikaan näkyvää ja näkymätöntä; se on asioiden tekemistä ja sisäistä kokemusta. Se on aavemaista, kuten teoksessa toistuva metafora esittää. Toisaalta, ehkä Viljasen teosta tulisi lukea kuvauksena muunsukupuolisena olemisesta, ei niinkään yrityksenä kertoa, mitä muunsukupuolisuus tarkoittaa. Varjoja, usvaa on hiipivästi voimakas teos; se pyrkii selkeästi vaikuttamaan, mutta ei julista sanomaansa. Ennemminkin teos saa pontensa rakenteellisista ja tyylillisistä valinnoista, jotka vetävät lukijan kokemaan teoksen tilallisia maisemia. Kun Viljanen johdattelee lukijan (tai ainakin kriitikon)
rinnastumaan väkivaltaisesti kategorisoivaan kaksisukupuolijärjestelmään, saattaa se herättää kehollisesti epämiellyttäviä tuntemuksia ja opettaa ymmärtämään syvemmällä tasolla sukupuolittavien rakenteiden logiikkaa. Tämä hienosti toimiva ratkaisu riemastuttaa minua. Taneli Viljasen Varjoja, usvaa on yksi niistä teoksista, joka pakenee kritiikkejä; jos teos olisi syksyn vilja, minä olisin hallainen yö. Teos livahtaa lajityypistä toiseen, sanomisesta sanomatta jättämiseen, manifesteista tyhjään tilaan. Se kadottaa itsensä ja löytää takaisin; kohoilee ja kulkee suvereenisti huoneissa ja käytävissä. Varjoja, usvaa ei redusoidu kategorioihin, se vaatii tulla koetuksi lukevien ruumiiden kautta.
"Varjoja, usvaa 'ei ole kirja, joka tietää', kuten teoksen avaavassa virkkeessä sanotaan. Tietämisen sijaan teos kysyy paljon ja esimerkiksi ehdottaa kolmea erilaista luonnosta kolmeksi viralliseksi sukupuoleksi."