käkriäinen 2/24 liike
pääkirjoitus
Liike purkautuu soluista. Kevään vehreä humahdus siivittää kohti pitkään odotettua ilon ja valon aikaa. Puistot täyttyvät naurusta, tanssista ja kaivatusta elämästä. Veden virtaus vapautuu jäiden kahleista ja auringon säteet karkeloivat talojen seinissä ja ikkunoissa. Solina saavuttaa paikkansa pulssin rytmissä. Kirjoittajien näppäimistöllä hyppineiden sormien liike palkitsee monenlaisin tekstein. Jokaisen ihmisen liike on aina uniikkia niin myös tämän numeron tekstien inspiroituminen Liike-teemasta.
Tässä numerossa lukijan on mahdollista vaeltaa juuri sellaisten tekstien pariin, jotka sillä hetkellä innostavat. Liike-numero on hyvä esimerkki siitä, kuinka eri suuntiin kirjoittajien mielet sinkoilevat. Runouden pariin meidät johdattavat Arttu Jalonen ja Anni Mylläri. Jalosen surrealistisessa runossa puhuja aistii ja seinien maalin väri on peräisin kämmenistä. Myllärin tekstissä raitiovaunu kuljettaa eteenpäin aina kääntöraiteille asti. Ajatusten velloessa ei aina huomaa muun maailman pysähtyneen.
Saamme uppoutua kahden tekeillä olevan romaanikäsikirjoituksen katkelmiin. Lauri Hämeen-Anttilan tekstissä suomalaisen kadetin matka on johtanut Itävaltaan. Hämeen-Anttila raottaa verhoa maanpuolustuksen aiheisiin terävällä, mutta kertojaan itseironisesti suhtautuvalla kerronnalla. Tony Moberg jatkaa edellisessä numerossa alkanutta Rafaelin tarinaa. Hahmon elämä on holtitonta, kun liikettä hallitsevat omaan päähän kuulumattomat äänet.
Vauhtia tarjoilee Tiia Porkan pakina, jossa vuorottelevat motocross, Autot, Slim Shady ja Lisan Al Gaib. Iida on taituroinut lehtileikkeistä kollaasirunoja, joissa lukija pääsee matkalle anarkian ja vehreyden uuumeniin. Viimeisenä Liina Kutja pohtii kodin ja liikkeen suhdetta Kiasman taidenäyttelyn kautta. Tekstissä kotia luonnehditaan pysyväksi paikaksi, jossa tapahtuvat usein elämän suurimmat liikkeet. Kiasman näyttelyssä on jokaiselle jotakin.
Liikuttavia ja liikehtiviä lukuhetkiä toivottaen
päätoimittajat Liina ja N.
Rafael oli halunnut toteuttaa laittoman synteesin siten, että kaikki myös hyötyisivät kuviteltujen amfetamiiniöljyämpärillisten lääkinnällisistä ja taloudellisista tuotoista. Useimpina öinä ennen menneisyyden aamuvuorojaan Rafael oli neuvotellut länsirannikolla asuvien miesten kanssa. Hän oli neuvotellut verhoin hämärretyssä ensimmäisen kerroksen huoneessa järkevistä ja toteutuskelpoisista tavoista toteuttaa salainen suunnitelma mahdollisimman onnistuneesti, mahdollisimman piilossa ja että kaikki kynnelle kykenevät olisivat siitä mahdollisimman hiljaa.
Hän ei ollut vielä silloin tunnistanut miesten viekasta palvelualttiutta. Ei ollut nähnyt yön pimentämässä huoneessa maireiden hymyjen taakse verhottua salaisten aikeiden varjoa.
Täyteen tuhrittujen paperiarkkien, kynien ja pistovälineiden valtaaman pöydän ääressä he paiskasivat kättä ja päättivät laboratoriokseen kuudenkymmenen kilometrin päässä sijaitsevan ladon. Homeisen lautarakennuksen, joka ominaisuuksiltaan täytti kaikki Rafaelin vakavana latelemat ehdot synteesiin vaadittavista olosuhteista.
Seikkaperäisestä suunnittelemisesta huolimatta rikollisuus ja miehet pelottivat Rafaelia. Hän joutui usein peittelemään kauhuaan kolkkojen ukkelien seurassa. Sydän ei rauhoittunut ruskean lasipurkin lääkenapeista ja lopulta sykettä kohottavan suunnitelman paineen alla hän menetti kosketuksensa siihen, mikä oli todellista.
Rafael muisti kävelleensä ruosteista rautaromua täynnä olevaa ladon pihaa edestakaisin soitellen näille rikollisille yhteistyökumppaneilleen yhdestä lukuisista puhelimistaan, että missä ne labravehkeet on. Ne jotka hän oli omin käsin ja omin rahoin tilannut yli merten. Välineistön jonka hän oli tarkoin ja punnituin päätöksin koostanut eri paksuisista ja pituisista jäähdytysputkista ja keittomaljoista. Hän oli hankkinut niiden oheen lämpölevyt ja elohopeasydämin varustetut mittarit. Litroittain rikkihappoa, suolahappoa ja typpihappoa oli myös kadonnut. Vanhan maitovaraston puisella lipaston hyllyllä oli nähtävissä vain kädenjälki kaiken sahanpurun ja pölyn keskellä.
Eihän kukaan yhteistyökumppaneista mitään tiennyt, että ei ne kai ollut kauheasti sitä arvostanut, kuinka hän oli alkanut kuiskimaan täysin tavanomaisten kahvihetkien lomassa. Hän oli kuiskinut kuvittelemistaan poliiseista, liikkuvista varjoista ja juonista, joilla ei ollut mitään tekemistä minkään muun kuin hänen mielikuvituksensa kanssa.
Tekonahkavihkojen aukeamille piirretyt reaktioyhtälöt ja ranskalaisille viivoille laaditut tilauslistat Rafael tuikkasi paperisilppuriin, kun kumppanit tyhjensivät ladon ja kun siinä yhdessä asunnossa vakuuteltiin hänelle: ei tuolla viereisessä huoneessa ketään ole. Ei ole mitään juonta sinua vastaan, ja avasivat sen oven ja tule katsomaan, ne sanoivat.
Roistot päätyivät leikkimään hänen haavoittuneella mielellään sanomalla, että käy tapaamassa sitä yhtä siellä niiden kahden kadun risteyksen porttikongissa, se auttaa sua selvittämään missä ne vehkeet on. Kuultuaan kehotuksen Rafael oli heti tarttunut takkiinsa. Mutta eihän siellä porttikongissa ketään ollut. Rafaelin palattua miesten luokse samaan kaksihuoneiseen asuntoon, ne sanoivat, että ei me sinua minnekään käsketty menemään ja yksi niistä kosketti pitkätukkaista päätään, että tuolta taisit sen jutun kuulla.
Ennen hänen todellisuutensa ääriviivojen hämärtymistä miehet olivat opettaneet, miten missäkin tilanteessa kuului toimia. Miten maksetaan kalavelat ja mitä tuo tuollainen käsimerkki tarkoittaa. Sitten toinen niistä oli sanonut seuraavana päivänä, että käsimerkit ovat typerysten juttuja, ne tallentuvat kameroille. Laita kaikki lapulle ja sitten kun sellaisen lukee, niin nielaisee tai tällai näin, ja mies raksautti sytyttimestään liekin ja nosti sen silmiensä eteen.
Samassa kaksiossa ne olivat esitelleet sim-korttien kopiointia varten olevia härveleitään, minkä jälkeen Rafael alkoi säikähdellä, kun puhelimen ruutu välähti viiveellä päälle. Vaikka ei ollut edes tehnyt mitään. Silloin kun selain jäi jumiin maailmaa tai kemiallisia juttuja tutkiessa – meinasi silloinkin tulla paskat housuun, koska sanottakoon, että ne näyttivät hämärässä huoneistossaan läppäriltä yhden uhreistaan. →
Kirkkaalla ruudulla olivat kaverin viestihistoria ja sijainnit, joiden alla möllötti lista kaikista kännykkään asennetuista sovelluksista. Helvetti, miksi te tuota tyyppiä seuraatte, Rafael kysyi. Se on velkaa ja ihan huvikseen, ne vastasivat.
Salaisuuden jakamisen jälkeen Rafael ei enää laskenut puhelintaan pöydille, ei luottanut monimutkaisimpiinkaan pin-koodeihin lukitessaan puhelintansa. Hän vaihtoi numeroyhdistelmät viikoittain, nollasi puhelimensa viikottain ja hukkasi kaikki numeronsa viikoittain. Miehet kysyivät, miksi et soittanut, kun oltiin sovittu.
Tuossa noin oli kaikennäköistä, hän vastasi liian nolona myöntämään, että numerot olivat taas hukkuneet. Opettele mun numero ulkoa, yksi niistä sanoi.
Mutta hermoja kylmentävät ruskean lasipurkin pillerit ja järkyttävät verenkiertoon imeytyvät jauhomäärät olivat tehneet päästä yhden viemärin. Kaikista tuona vuotena näkemistään ja kuulemistaan asioista hän muisti vain kaikkein yksinkertaisimmat ja järkyttävimmät. Loput valuivat hänen päänsä likakaivoihin.
Hämäränä kuvana Rafael muisti hetken, kun juoksenteli koirankakasta töhryisenä pitkin kaupunkia aamutuimaan ihmisten odottaessa bussia. Hän muisti hetken, kun pölyisen yksiön kermanharmaat jatkojohdot lepäsivät purettuina roskien seassa kahvin tahraamalla lattialla, koska hän oli ollut vakuuttunut, että yhden sisään oli tungettu mikki.
Lopulta Rafael oli muuttanut pois tuosta pahojen muistojen kaupungista. Hän teki parhaansa hallitakseen jalkojensa alta löytyvää maailmaa täällä uudessa asuinympäristössään. Hän kirjoitti huomioitaan ikkunalautansa salaliittolapuille mutta harhaisten ja todellisten äänien erottelu toisistaan oli hankalaa. Pöydällä lepäsi kaksi ryppyistä arkkia, joiden pitkinä öinä töherretyt nuolet ja niiden paljastamat totuudet eivät auenneet näin myöhemmin.
Kaikkialla tuntui olevan salakuuntelulaitteita. Jokaisen vastaantulijan ele oli tulkittavissa sen kehyksen kautta, jonka nuo miehet olivat levittäneet hänen silmiensä eteen. Jos jollain kadulla vastaan tulevalla sattui olemaan käsi nyrkissä etusormea lukuun ottamatta, Rafael hätääntyi. Hän tiesi säikähtelyn johtuvan ylivirittyneen mielen luomuksista, mutta kai pelkoreaktiot vain olivat luonteeltaan sellaisia, ettei tilan tiedostaminen itsessään auttanut. Ei auttanut, vaikka hoki itselleen unettomina öinä, ettei hän ollut edes enää tekemisissä kenenkään oikeasti vaarallisen hepun kanssa. Eikä ne siellä länsirannikollakaan loppujen lopuksi mitään psykopaatteja ollut, pää vain vähän sakkasi.
Päivittäin häntä vaivasivat päänsäryt ja ripulikohtaukset, joskus myös jumittuneet niskan lihakset aiheuttivat pyörryttäviä kohtauksia. Kerran aineen syöksähdettyä
verenkiertoon hän jopa lyyhistyi, vaikka kyseessä oli pikemminkin hermostollisia toimintoja stimuloiva kuin lamaannuttava yhdiste.
Perheenkin silmät olivat täynnä kauhua. Heidän poikansa ei ollut enää entisensä: Rafael tuskin osasi enää ilmaista itseään suomen kielellä. Hän ei uskaltanut sanoa arkisia asioita ääneen, ja puheesta olivat kadonneet kuvailevat sanat, joten isoa osaa elämänsä asioista hän luonnehti kutsumalla paskaksi.
Korvat olivat kuuroutuneet sukulaisten valituksille; hakisitko apua, älä jää sinne kotiin ja et ole enää sama ihminen. Hän oli kuuro postilaatikosta aamuisin ryöpsähtäville ulosottokirjenipuille. Rafael kuuli ja näki ajatuksissaan vain sielunsa syövereistä nousevat jauhon värittämät kuvat sekä näkymättömissä kaikuvat pilkkahuudot.
Länsirannikon ihmisten kanssa hänellä ei ollut mitään halua olla tekemisissä ja niiden, joiden kanssa hän oli jakanut lapsuutensa, hän ei kehdannut. Ei kehdannut, koska pääniho oli kiristynyt kallon ympärille ja hampaat näyttivät siltä, jos hyppäisi koripallokentällä pallon perään niin tuuli nappaisi toisen etuhampaista. Ei kehdannut, koska viimeksi lähikauppaan pulloja palauttaessaan hän näki heijastuksessa hirviön.
Vessan peilistä oli nähtävissä, että sängyssä piikkien kanssa makailu oli nostanut hänen olkapäänsä kymmenensenttiä toista korkeammalle. Vaikka kuinka suoristeli ryhtiään, rystyset osoittivat eteenpäin juuri sillä tavalla kuin fysioterapeutit varoittelivat liian tietokoneen käytön tekevän. Ei todellisessa elämässä kukaan oikeasti näyttänyt Quasimodolta siitä piirretystä, mutta hän näytti. Selkä kaarsi kyhmyisenä töhryisessä kuvajaisessa. Silmät kuulsivat ammollaan, täynnä ihmisten pelkoa, jonka tarkkanäköiset vastaantulijat kyllä huomasivat maahan tuijottavasta katseesta. Huonosti verhottu häpeä paljastui päivittäin, kun arjen yksinkertaisimmatkin kohteliaisuudet purkautuivat ulos änkytyksenä lähiömme kaupassa, kun hän kiitti ystävällistä myyjää, että tä-tänks.
Tokiolainen intro
Drifting on japanilaislähtöinen moottoriurheilun muoto, jossa tavoitellaan mahdollisimman suurikulmaista sivuluisua. Eli ajellaan ”sivuttain” antamalla auton yliohjautua. Kontrollin menettämisen skenaariosta syntyykin täydellistä hallintaa. Se on vähän sama, kuin laskeutuisi lentokoneen sakkaamalla. Drifting-kisassa ei ratkaise maaliin saapumisjärjestys, vaan toteutus. Tuomaristo arvioi ajotapaa nopeuden, sulavuuden, luistokulman, ajolinjan valinnan ja tyylin perusteella. Hidastaminen ei ole sallittua kuin tietyillä jarrutusalueilla.
”Jos annat liikaa, keula karkaa ja pöpelikkö soi. [--] Eli simppelisti; jos painat tarpeeks kovaa vasempaan, huomaat kääntyväs oikeaan.”
Autot, Disney/Pixar, 2006
Rouva Motocross
Nainen, joka kasvatti minut, äidin äitini Ritva Anna Mirjam Porkka (1939–2018) oli Suomen ensimmäinen motocrossia ajava nainen1. Hän omien sanojensa mukaan katsoi aviomiestään, motocrossia harrastavaa isoisääni todeten, että jos tuo pystyy siihen niin kyllä minäkin pystyn. Siitä alkaen he lähtivät kisakentille2 kaksin. Kerran kun Ritu putosi pyörältään keskelle rataa, Raimo ajoi vahingossa käden päältä ja jatkoi matkaa. Riitahan siitä tuli, ja käsi tietysti murtui. Toisina kertoina Ritva ajeli crossipyörällään ympäri kirkonkylää etsimässä ja repimässä miestään katuojista.
Ritva oli ihminen, jota joko rakastettiin tai vihattiin intensiivisesti: ei koskaan mitään siltä väliltä. Hänellä oli ihmisille henkilökohtaisesti laatimansa tärkeysjärjestys, ja lohikäärmeen siiven alla oli lämmin. Kysyin häneltä vuonna 2016, mitä miehet 50-luvun motocross-piireissä tykkäsivät hänestä. ”No eivät ne oikein tykänneet” miksi, mamma? ”minä ajoin kovempaa kuin ne!” Voi hyvä tavaton. Tämän jälkeen hän ilmaisi kiitosta ja kunnioitusta siitä, että kun SM-kisat pidettiin Imatralla, järjestäjät olivat ostaneet hänelle huoneen Imatran Valtionhotellista, koska heidän mielestään ei ollut oikein sopivaa, että naisihminen nukkuisi jätkien kanssa teltassa varikolla.
1 Classic Motocross -kausijulkaisu 2014 ISSN 2323-5217
2 https://www.youtube.com/watch?v=5BziU3HIAkU siellä mennään! 02:13 - 02:20
Lupasin Ritulle, etten ajaisi kilpaa. En enää muista, lupasinko olla ajamatta rallia vai motocrossia, vai yhtään mitään. Joka tapauksessa olisi totuuden vääristelyä olla laajentamatta sitä koskemaan driftingiä, josta Rouva Motocross ei edes tiennyt mitään. Silti minä driftaan joka paikassa minne menen, apostolinkyydillä tai ajatuksen siivillä. Ohjaan oikeaan, käännyn vasempaan. Driftasin kerran vahingossa 90-luvun Hondallani kannelmäkeläisessä liikenneympyrässä. Sori, mamma, se oli oikeasti vahinko; bensaa suonissa. SIT MENNÄÄ:
Starving Shady ja Henk Frarbert
” I’m Slim Shady, yes, I’m the real Shady / All you other Slim Shadys are just imitating / So won’t the real Slim Shady please stand up / Please stand up, please stand up?”
Eminem, “The Real Slim Shady”, 2000
Lisan Al Gaib لسان الغيب, ”ääni ulkomaailmasta” ei ole messias, Frank Herbert vääristeli taiteilijan elkein. Ei avaruusolento, monarkki eikä profeetta, vähän tuhma poika vain. Sen pitäisi kaiken lisäksi olla لسان الغيب, ”näkymätön kieli”. Tai لسان الغريب, ”muukalaisen kieli”, lisan al gharib. Nyt alkaa jo mennä oikein! [error 404]:ssa on vastaava [error 404]nkielinen käsite ja se on [error 404]. Muukalainen, muualta tullut, joka kuuluu joukkoon. Ei suomenkielistä vastinetta, johon kääntää. Eräällä tietyllä kurssilla käännökseksi ehdotettujen joukossa oli esimerkiksi turvapaikan vastaanottanut/ansainnut.3 Teologian opiskelijat olivat ensimmäisiä, jotka tunnistivat omansa (circa 2020). He halusivat keskustella Sinuhesta, minä puhuin heille Sinuhesta4.
“And there’s a million of us just like me / Who cuss like me, who just don’t give a fuck like me / Who dress like me, walk, talk and act like me”
3 Ei meriittinä ansainnut, vaan yhtenä muiden joukossa. 4 takariville, Sinuhe: taas yksi [error 404] /lisan al gharib/Slim Shady.
Slim Shady ja Lisan al gharib lähtivät driftaamaan. Ei radalla, vaan kaduilla, turuilla ja toreilla, hämäläisten härkäteillä, joka paikassa. Niitä voi olla useampi kuin yksi! Se saa sykkeen nousemaan. Syke on verenkiertoa itsessään, sekin driftaa, verenkierto kuvastaa ja kannattelee elämää. Voitaisiin sanoa, että näiden ihmisten tehtävä ei ole sankarimyyttiläisittäin ”pelastaa maailmaa”, vaan ainoastaan kontribuoida tietoa, jota kenelläkään muulla ei ole. Maailman lapset kuuntelevat sitä kuin musiikkia, ja niiden pienet mielet hajoavat!
“And every single person is a Slim Shady lurkin’ / He could be working at Burger King, spittin’ on your onion rings [--] So will the real Shady please stand up? / And put one of those fingers on each hand up / And be proud to be outta your mind and outta control / And one more time, loud as you can, how does it go?”
Hengellinen outro
KAIKKI MAAILMAN SLIM SHADYT JA LISAN AL GHARIB, PLEASE OLKAA HYVÄ JA NOUSKAA! Minulla on חול בעיניים silmissä hiekkaa5. En näe enää metsää puilta, en vaikka nousisin seisomaan. En, vaikka sanoisin oikean asian oikealle ihmiselle oikeaan aikaan. Enkö näe teitä enää koskaan? Minun on ikävä, niin pohjaton, kammottava ikävä!
“Ha-ha / I guess there’s a Slim Shady in all of us / Fuck it, let’s all stand up.”
NEULANSILMÄ VASEMPAAN JA SATAA OIKEAAN!!
5 Jes.1 (NIV)
Itken raitiovaunussa
Huhtikuussa, lumi on peittänyt alleen kalsean maan läpi tunkeutuneet versot, uusien kerrosten alle, yhä syvemmälle on kätketty kevätaurinkoa rukoileva puutarha, sen säteitä odottavat oksat.
Juna on tullut lumimyrskyn läpi ajallaan, olin varautunut myöhästymisiin pääradalla, olin varautunut eväin ja kirjoin istumiseen junassa; pohjoisesta etelään ne kulkevat aikataulussa, mutta etelästä on mahdotonta päästä nyt minnekään.
Raitiovaunu kolisee läpi hiljaisen perjantai-illan, kaupunki on valkoinen, kohina on laskeutunut peitoksi, suruliput sen jokaisella seinällä.
Aina on joku juuri kuollut ja arvuuttelen, milloin tämä vaunu erehtyy kääntymään väärälle reitille.
Olen tullut peltojen läpi, kauriinvasat ottaneet ensiaskeliaan takatalven nuoskassa, kaupungissa peltikolareiden painolasti, äkkilähtöjä koulupäivän aikana.
Sulaneet pisarat lasin takana, kasvoni ja niiden peittona vanhimmat voiteet.
En muista, milloin piti jäädä, ajan päätepysäkille odottamaan vaunun kääntymistä takaisin.
katkelma käsikirjoituksesta
Ratsuväen mies
Arkipäivinä lounaan jälkeen minulla oli saksan kielen oppitunteja yksityisessä kielikoulussa, joka sijaitsi parin korttelin päässä mahtailevasta Belvederestä. Tavanomaisen ryhmäopetuksen jälkeen oli vuorossa minulle osoitetun opettajan johdolla täydentävä yksityistunti, päivän koulutuksellinen huipentuma, jonka sisältö oli yksilöllisten tarpeideni mukaan laadittu. Tämä oli se osa kuukauden ohjelmaani, josta olin saanut maksaa varsin suuren summan Maanpuolustuskorkeakoulun stipendirahoja ja hiukan omianikin.
Yksityisopettajani, erikoisella tavalla vaikuttava persoonallisuus, oli nimeltään Thomas. Heti ensimmäisten tapaamisten perusteella minulle kävi selväksi, ettei hän ollut kaikkein tyypillisin saksankielinen pedagogi, enemmän hänestä tuli mieleen menneiden aikojen suurten loistohotellien concierge, salaperäinen hahmo, joka sai hämmästyttävällä tavalla asioita järjestymään asiakkaidensa eduksi. Hänessä oli kulmakarvojen ja suun asennosta havaittavaa oveluutta ja ripaus röyhkeyttä. En tiedä, oliko Thomas minun johdattajani itävaltalaisuuteen vai spesifimmin wieniläisyyteen (en tiedä niiden eroja, niin tarkasti en osaa nähdä), mutta joka tapauksessa hän laajensi omaa rooliaan pelkkää opettajuutta merkittävästi suuremmaksi.
Paikallisia tapoja hän opetti ensimmäisellä oppitunnilla kertomalla vuolaasti esimerkkejä omasta toiminnastaan. Esimerkiksi kerran, kertoi Thomas, kun joku nuhan tai allergian kourissa oleva, rumasti pukeutunut saksalainen turisti oli niiskuttanut kuuluvasti paikallisjunassa hänen takanaan, oli hän kaivanut taskustaan nenäliinapaketin ja viskannut sen suoraan saksalaisen otsaan sanaakaan sanomatta. ”Näin tässä kaupungissa toimitaan”, hän selosti minulle maireasti hymyillen ja kosketti herkästi liikkuvilla sormillaan silmälasiensa kulmaa. Myönnän, että ihailin
heti tuon miehen häikäilemätöntä pöyhkeyttä, mutta samalla olin hiukan peloissani. Asetelma meidän välillämme oli selvä: minä olin joku poju Suomesta, hän oli Itävalta, ja minä tulisin oppimaan, miten kahvikuppia pidetään kädessä oikein!
”Mutta kerro sinä, mitä toivoisit opetukselta, millä aihealueilla meidän olisi hyvä liikkua?” Thomas ohjasi huomiotamme olennaiseen. ”Mikä sinä olet miehiäsi?” Kun kerroin olevani tuleva Suomen Puolustusvoimien upseeri, näin kuinka Thomaksen silmissä välähti. Hän päätti siltä istumalta räätälöidä kurssini oheisaktiviteetteja myöten kadetille sopivaksi, mutta kuitenkin niin, että kaiken yllä leijuisi hänen henkilökohtainen lähestymistapansa asioihin, hänen erehtymätön makunsa, kuten hän itse asian ilmaisi. En usko, että militantti taustani teki häneen vaikutusta, pikemminkin kaikki sotilaallinen näytti aiheuttavan hänessä vaivoin peiteltyä huvittuneisuutta. Eritoten Itävallan asevoimat saivat hänet suoltamaan myrkyllisen ironisia kommentteja. Thomas uteli minulta virnuillen, millainen mahtaa olla Suomen Puolustusvoimien tunnus. Kerroin hänelle hämilläni, että meillä on torni ja miekkaa heiluttava leijona, sama kuin Suomen vaakunassa. ”Aika komeaa”, Thomas sanoi, ”Meidän armeijamme brändäsi itsensä uudelleen jokunen vuosi sitten ja otti käyttöönsä uudenaikaisen logon: siinä on pallo, jonka sisällä on kolmio.” Thomas räjähti hillittömään nauruun.
Näin sain itselleni mentorin, jollaista minulla ei ollut koskaan ollut asepalvelukseni aikana eikä Kadettikoulussa, joissa kouluttajani olivat jääneet minulle etäisiksi hahmoiksi. Nuo ilmeettömät puhuvat päät, järkähtämättömät sotilaallisuuden kuvat, joiden persoonallisuudet peittyivät tyystin heidän sotilasarvojensa taakse, olivat tietämättään jättäneet tilaa vaihtoehtoisille auktoriteeteille, sellaisille kuin hämmästyttävä Thomas.
Hän järjesti minulle ensimmäisen opetusviikon aktiviteetiksi ilmaisen käynnin paikalliseen sotamuseoon, jossa sitten eräänä arki-iltana tarkastelin vitriineihin asetettuja tykkejä, miekkoja, haarniskoita ja muita muinaisia varusteita. Suomen ja epäilemättä useimpien muidenkin eurooppalaisten maiden sotamuseoissa on esillä kaikkea, mikä liittyy viime vuosisadan suuriin sotiin, mutta Wienissä oli selvästikin haluttu esitellä sodankäyntiä niiltä ajoilta, kun Itävalta on viimeksi ollut voittoisa, eli hyvin, hyvin kauan sitten. Käyskentelin vanhojen sotaisten esineiden keskellä välinpitämättömänä ja tylsistyneenä, sillä rehellisyyden nimissä olisin mieluummin käyttänyt aikaani katsellen kuvataidetta jossain toisessa museossa, mutta kun Thomas oli kerran tämän visiitin sisällyttänyt henkilökohtaiseen opetusohjelmaani, en kehdannut olla menemättäkään.
Minua ei varsinaisesti kiinnostanut muinaisten taisteluiden tapahtumat tai asetekniikan kehitys vuosisatojen aikana, joten hetken aikaa harhailtuani salista toiseen päätin katsella näyttelyesineitä ikään kuin olisinkin taidemuseossa, ja arvioida niiden ulkomuotoa ja esteettistä arvoa. Äkkiä näyttely muuttuikin silmieni edessä kiehtovaksi kokonaisuudeksi. Minun silmääni miellyttivät ikivanhojen kenttätykkien siro muotoilu, kiiltävien haarniskoiden pinnoille kirjailtu
mielikuvituksellinen ornamentiikka ja tietenkin kaikki värikylläiset ja koristeelliset univormut niiltä vuosisadoilta, kun kaatuminen taistelukentällä mahdollisimman näyttävän näköisenä oli vielä arvo. Erityisesti vanhat husaariunivormut turkispäähineineen tekivät minuun suuren vaikutuksen.
”Museovisiitti oli vasta kevyt alkulämmittely”, ilmoitti Thomas seuraavana päivänä. Hän järjesti minulle vierailukäynnin Theresian sotilasakatemiassa, joka on Itävallan vastine meidän Maanpuolustuskorkeakoulullemme. Minusta koko homma alkoi vaikuttaa hiukan kummalliselta, mutta toisaalta miksi ihmeessä olisin kieltäytynytkään näin poikkeuksellisesta mahdollisuudesta. Thomas hoiti asian omilla suhteillaan, hän nimittäin tietenkin tunsi laitosta johtavan kenraalin. Niinpä seuraavalla viikolla matkustimme yhdessä junalla päiväretkelle Wiener Neustadtiin, jossa tuo Euroopan ensimmäinen upseerikoulu sijaitsi. Pääsisäänkäynnin edessä Thomas hymyili leveästi ja piti minua olkapäästä kiinni, kun joku hiukan hämmentyneeltä näyttävä everstiluutnantti saapui pedantisti sovittuun aikaan ottamaan meidät vastaan. Kenraali oli näköjään antanut hänelle tehtäväksi hoitaa kansainvälinen suhdetoiminta suomalaisen kadetin kanssa. Thomas luovutti minut isännän huomaan ja lähti toisaalle hoitamaan omia asioitaan. ”Poika puhuu lähes täydellistä saksaa”, hän huikkasi pienelle, silmälasipäiselle upseerille, joka oli yhtä hämmennyksissä kuin minäkin.
Tämä vierailu oli minulle suuri, hämmentävä kunnia. Everstiluutnantti piti minulle esittelykierroksen läpi lomakauden hiljentämän kampuksen, jonka jokainen kolkka huokui jo ammoin menetettyä voimaa ja loistoa niin kuin kovin moni muukin instituutio tässä maassa. Verrattuna meidän kampuksemme funktionaalisiin, moderneihin tiloihin, 1700-luvulla perustettu Theresian sotilasakatemia oli kuin ikivanha luostari, eikä vaikutelmaa vähentänyt se, että kampuksella oli oma mahtipontinen kappelinsa kaikkina koristuksineen, niin kuin katolisissa pyhätöissä kuuluu. Koko paikka oli kuin jonkinlainen sotamuseo, jossa muinaisuus jatkoi hidasta ja vastahankaista liikettään nykyajassa.
Lyhyen käyskentelyn ja yhdentekevän jutustelun jälkeen everstiluutnantti ohjasi minut esikuntarakennuksen luokkahuoneeseen, jossa hän istutti minut ensimmäiselle penkkiriville ja laittoi silmieni eteen pyörimään oppilaitoksen propagandistisen esittelyvideon, täsmälleen samanlaisen, jollaisia meilläkin siihen aikaan tehtailtiin pääesikunnan viestintäosastolla. Tila näytti siltä, että siellä tyypillisimmin istui joko sidosryhmien edustajia tai sitten median väkeä, ja minun sisälläni kasvoi kiusaantuneisuus. Videon sotilaat näyttelivät tuskastuttavan kehnosti, erikoistehosteet olivat väkinäisiä viritelmiä ja taustalla soiva rockmusiikki sai minut myötähäpeän valtaan. Sotilaallisuus näytti silloin samalta kaikkialla Euroopassa.
Lopuksi sain esittää kysymyksiä, mutta tämä vapaamuotoinen vaihe jäi lyhyeksi, koska en hämmennystäni saanut ajatuksiani kerätyksi, vaikka yritin kaikin voimin olla mahdollisimman kohtelias ja luonteva. Vaikka tuo mies arkiunivormussaan yritti niin ikään parhaansa mukaan olla tilanteessa diplomaattisen viileä, en voinut olla huomaamatta hänen tarkastelevasta katseestaan ja työlääntyneestä ilmeestään,
että hän pohti jatkuvasti mielessään, kuka pirulainen minä oikeastaan olen, ja miksi hänen, everstiluutantin arvoisen sotilaan, piti käyttää työaikaansa oppilaitoksen esittelyyn jollekin yksittäiselle siviilipukuiselle suomalaiselle ensimmäisen vuoden kadetille. Keskustelu jäi lyhyeksi, ja me olimme huvittavan korrekteja toisiamme kohtaan, kahdestaan esikuntarakennuksen luokkahuoneessa, yksittäinen heikkoa saksaa puhuva kadetti ja leipääntynyt everstiluutnantti. Lopuksi hän ojensi minulle pikkuisen lahjapussin, jossa oli joitakin yhdentekeviä esitteitä ja ihastuttavan mauton Bundesheer-lippalakki, jonka olen tietenkin säilyttänyt muistona tuosta oudosta kohtaamisesta.
Miksi Itävallalla on asevoimat? Se olisi tietysti ollut kaikkein ilmeisin filosofinen kysymys, joka minun olisi pitänyt esittää tuolle upseerille, jos vain olisin kehdannut. Mitä maailmanpoliittisia kehityskulkuja varten he tekevät operatiivisia suunnitelmiaan? Kun heidän kadeteilleen opetetaan taktiikkaa ja operaatiotaitoa tai kun heidän joukko-osastonsa harjoittelevat suurimmissa sotaharjoituksissa, mikä on heidän taustaskenaarionsa? Kuka on vihollinen? Kuka hyökkää? Unkari?
Suomessa niin varusmiespalveluksessa kuin kadettikoulun taktiikan harjoitusten lähtökohtatilanteissa vihollinen on aina ollut täysin ilmeinen. Eroja on vain siinä, miten, missä ja millaisella voimalla Venäjän joukot hyökkäävät rajamme yli. Suomen Puolustusvoimien teoreettinen tehtävä ja tarkoitus oli aina ollut kristallin kirkas, vaikkei kukaan sivistynyt ihminen sodan mahdollisuuteen enää uskonutkaan kesällä 2012. Mutta Euroopan pikkumaiden asevoimat etsivät silloin toden teolla olemassaolonsa tarkoitusta. Hämmennystäni lisäsi vielä sekin, että Itävalta ei kuulunut edes Natoon, joten se ei varsinaisesti vaikuttanut myöskään 2000-luvun tyypilliseltä eurooppalaiselta armeijalta, joka on käytännössä hylännyt maanpuolustuksen tyystin ja keskittynyt osallistumaan kansainväliseen kriisinhallintaan. Silti tällä maalla oli jopa miljardien eurojen ilmavoimat kaiken muun sotilastoiminnan ohella. Oliko itävaltalainen hävittäjälentäjä maailman turhin ammatti?
Entä millaisia olivatkaan Theresian sotilasakatemian kadetit, joista en kampuskierroksellani nähnyt vilaustakaan? Mikä on heidän ammatillinen itseymmärryksensä? Mikä heitä motivoi? Kuka kumma hakeutui sotilasammattiin maassa, jossa asevoimien tarkoitus ylipäätään on jokseenkin hämärtynyt?
Silloin tajuntaani iski voimallinen visio, eurooppalainen henki valtasi minut.
Tietenkin! Eivät he olleetkaan mitään oikeaan sotaan valmistautuvia sotilaita! Hekin olivat kaltaisiani militaristisia haahuilijoita, latteaa nykyaikaa pakenevia muinaisen sankaruuden tavoittelijoita, jälkiteollisesta yhteiskunnasta vieraantuneita symbolien orjia, jotka juhlaunivormut päällään, takin napitukset avattuina, makoilivat omaan tarpeettomuuteensa väsähtäneinä, voimattomina samettisilla divaaneillaan katsellen, kuinka barbaarien laumat soihtuineen kerääntyivät vähitellen kaikille sivilisaation porteille. Ehkä upseerius olikin heille vain performanssi, yksi suuri paraati kadonneen ajan kunniaksi, jossa koko ammatin näytösluonteisuus ja täysin ilmeinen turhuus oli
pyhitetty ja nostettu itse tarkoitukseksi. Ehkä hävittäjät olivatkin varusteltu vain ja ainoastaan huikentelevaisten ylilentojen tekemistä varten valtiollisina juhlapäivinä. Mikä loistelias ajatus! Miten ihastuttavan häikäilemätöntä järjettömyyttä!
Vieläkö vanhojen aatelissukujen vesat astuivat palvelukseen, jos eivät muutakaan tekemistä elämässään keksineet, pohdiskelin mielessäni. Ilmoittautuivatko Habsburgien nuoret miespuoliset jäsenet mukaan esi-isiensä suuret muistot mielessään? Olivatko paikalliset kadetit jonkinlaisia soturimunkkeja, jotka olivat väsyneinä vetäytyneet mauttomuuden täyttämästä yhteiskunnasta harjoittamaan keskenään sotilaallisia rituaaleja, heiluttelemaan kultakahvaisia miekkojaan ja mumisemaan kunniakkaita upseerin valojaan niin pitkään, kunnes aurinko sammuu?
Tämä tajuntaani äkkiä iskeytynyt mielikuva itävaltalaisesta, täysin tarpeettomasta, teatraalisesta sotilaallisuudesta inspiroi minua syvästi. Keskieurooppalaiset sotilaat ne osasivat, heissä oli tyyliä! Tunsin heitä kohtaan suurta yhteenkuuluvuutta, joka kotimaani itsensä liiankin vakavasti ottavassa sotakoulussa oli mahdotonta. Varjelin tätä luomaani mielikuvaa tarkoin, enkä antanut latteiden tosiasioiden häiritä sitä nyt, kun armollisesti arkinen todellisuus oli minulta hämärrytetty tuolla hiljaisella, tyhjällä kampusalueella, jonka läpi pedantti everstiluutnantti johdatti minut takaisin pääportille.
Kierroksen jälkeen Thomas otti minut vastaan laitoksen parkkipaikalla, josta suuntasimme takaisin rautatieasemalle. ”Toivottavasti teillä oli antoisa kierros”, hän jutteli ja hymyili tyytyväisenä tavalla, jonka vain hän hallitsi. ”Thomas, tämä on fantastisin paikka, jossa olen koskaan elämässäni ollut”, sain sanotuksi hänelle tohkeissani.
sanoma kuoriutuu valotaulusta esille hengitys kohoaa taivaalle puuroutuu, törmää sumun keilaan
näin minusta tuli aistieni kerjäläinen nukun yöni valaistulla ruohikolla teistä se näyttää hehkulampulta
minä kutsun sitä mykkyyden portaikoksi jossa kiertotähti ja rata nivoutuvat yhteen maalaan sen seinämät kirkkaanvihreiksi omalla kämmenelläni
samalla värillä maalaan viereisen pilvenpiirtäjän kuolinpaikkani vuosikertomuksen lapsena luulin että silmistäni heijastelee hopeaa
Liina Kutja
Kalvervo Palsan maalauksessa on huone, jossa sataa lunta ja jääpuikot roikkuvat ikkunalaudalta. Huone, jossa on pelkkä lumen peittämä patteri, näyttäytyy minulle ensimmäisen oman asunnon tyhjyytenä. Se saa miettimään keskisuuren suomalaisen paikkakunnan teiniä, jolla on vain yksi suunta: pois kyseisestä kaupungista. Kun hartain toive vihdoin toteutuu, herää kumimattoisessa yksiössä Itäkeskuksen laitamilla seuraavat kuukaudet hengityksen huurutessa kyseenalaistaen: Onko tämä vieras asunto minun kotini?
Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmanäyttelyssä Kuin kotonaan toistuvat
vähemmistökansojen kaipuu kotiin ja oman kulttuurin ylläpitäminen taiteen keinoin: esimerkiksi videoteokset Liettuasta ja Karjalasta kertovat meille muille, miltä koti voi kuulostaa. Useamman teoksen kohdalla sanat ovat asettuneet muotoon “kodin kaltainen tila” tai “viitteelliset elämän kulissit”.
Berlinde de Bruyckeren installaatiota esitellään seuraavasti: “Huovat tarjoavat lämpöä ja turvaa, mutta ne voivat viedä ajatukset myös sotaan”. Peitot ja viltit tuovat ensimmäisenä mieleen kodin. Teoksessa peittokerrosten läpi kulkee reikiä, jotka rikkovat kotoisuuden tunteen. Heti näyttelyn alkupäässä olevat kolme
sänkyä onnistuvat viemään ajatukset kotiin rakennelmana, missä ei aina saa suojaa. Kuinka turvalliselta vaikuttava paikka voi olla jotakin täysin muuta.
Minulle koti tarkoittaa lapsuudenkotia vanhempien luona. Jos menen sanoissa sekaisin ja kutsun Helsingin asuntoa siksi, muistan lisätä, että kehän ulkopuolelta löytyy kotikoti. Koti on staattineen: minä olen liikkunut, mutta se pysyy samassa paikassa, missä sisäinen lapsi saa edelleen uunituoretta makaroonilaatikkoa ja verottajan kirjeet postilaatikossa on osoitettu jollekin toiselle.
Kaarlo Staufferin suuri maalaus loistaa korkeassa huoneessa ja selkeimpänä hahmona keskellä on seurueen nuorin hahmo. Teos on todellinen, mutta samaan aikaan henkilöt taka-alalla on jätetty ilman selkeitä kasvonpiirteitä. “On kuitenkin epäselvää, kuka on tapahtuman päähenkilö ja millainen on tilaisuuden tunnelma”, kuvauksessa kerrotaan. Minä olen kotona, kuvan keskiössä ja ympärilläni on kaikki isovanhemmat, joita ei enää ole ja me juhlimme.
Olen tunteellinen, koska viikon päästä suljen tämän kodin kaltaisen huoneiston oven viimeisen kerran. Välissä olen kallistunut siihen,että kodin on oltava ihminen, sillä kolmen pitkän vuoden ajan etä suhteessa en ole tuntenut itseäni täysin kokonaiseksi. Missään ei tuntunut olevan järkeä, kun huomasin silitteleväni näitä geneerisen valkoisia seiniä kuin olisin hyvästelemässä rakkaintani sen sijaan, että olemme oikeasti muuttamassa samaan osoitteeseen.
Koskettavin osa näyttelyä oli suomalaisyhdysvaltalainen videoteos You can’t get what you want but you can get me. Teoksessa rakastutaan maantieteestä välittämättä ja tuetaan toinen läpi sukupuolta korjaavan leikkauksen. Katsojana minulle oli ilmeistä, kuinka parin rakkaus syveni joka otoksella ja kuinka he löysivät toisistaan kodin. Kyseessä on vaikuttava trans- ja queer-teos, jossa näytetään itseksi tulemisen rankka prosessi kaunistelemattomana, mutta päällimmäisenä mieleen jäävät silti lämpö ja rakkaus.
Jos haluaa käydä koko Kuin kotonaan näyttelyn perusteellisesti läpi, kannattaa siihen varata aikaa. Näyttelyssä on paljon videoteoksia, joiden katsomiseen pelkästään menee heittämällä useampi tunti. Teoksia on monelta eri vuosikymmeneltä ja uskon, että kuka vain voi löytää sieltä oman kotinsa ja vastaavasti yllättyä, ettei tämä tekstin läpi toistunut sana tarkoita kenellekään täysin samaa.
Nykytaiteen museo Kiasman kokoelmanäyttely Kuin kotonaan on nähtävissä 12.1.2025 asti. Osa teoksista vaihtuu näyttelyn aikana.
lehteä tekemässä
N. Bertula liikuttaa kehoaan lempeydellä ja vie itseään paikkoihin, joissa liikuttuu. Hän päätoimittaa Käkriäistä ja tanssii pitkin ruokakaupan käytäviä.
Liina Kutja päätoimittaa Käkriäistä täydellä sydämellä ja suostuu laskemaan romaanin käsistään, kun vaihtoehtona on taidenäyttelyssä käyminen.
Emilia Hämäläinen kiittää ja kumartaa, sommoro!
Tiia Porkka on humanistiteologi, kirjallisuudentutkimuksen maisteriopiskelija, kammottava rääväsuu, teidän oma kauhukakaranne.
Arttu Jalonen ei ole koskaan nukkunut ruohikolla.
Lauri Hämeen-Anttila on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija ja kirjallisuusfani, muinaisten fennomaaniporvareiden viimeinen ylikypsä hedelmä.
Tony Moberg on eteläamerikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttaja. Hän herää kello kuusi ilman herätystä ja nukkuu päiväunet lounaan jälkeen mutta ennen päivällistä.
Iida tahtoisi jonain päivänä lentää unessa.
Anni Mylläri on kandiopintojaan viimeistelevä kirjoittaja ja lavarunoilija, joka heräilee talven jäljiltä eloon puutarhan kasvien lailla.
Päätoimittajat
N. Bertula ja Liina Kutja
Taitto ja visuaalinen ilme Emilia Hämäläinen
Julkaisija
Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry
Painos 40kpl
Painopaikka Picaset Oy Helsinki 2024
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.
Putkinotko ry Mannerheimintie 5 A, 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com
