Käkriäinen
SISÄLLYSLUETTELO
PÄÄKIRJOITUS
Tilan määritelmät vaihtelevat sen välillä, onko kyse kappaleiden ja tapahtumien suhteesta toisiinsa vai konkreettisesta paikasta, jolla on katuosoite. Syksyä vasten ja iltojen pimetessä tekee mieli rakentaa oma soppi, jonne voi kaivautua nurmen kangistavaa kylmyyttä pakoon kirjojen kera. Kirjallisuus ja tekstit onneksemme vievät meidät kaikkiin haluamiimme paikkoihin vuoden ympäri; pääsemme tarvittaessa suljettujenkin ovien taakse salattuihin saleihin, sillä ajatukset ja luovuus eivät tunne rajoja.
Heti numeron alussa kirjailija ja kirjoittamisen opettaja Erkka Mykkänen jakaa Kolme kulttuurisuositusta, jotka ovat oodi taidegallerioille ja kannustavat kirjoittamaan liikkuvassa tilassa. Jotain kiellettyäkin hänen listaltaan löytyy.
Vaikka lunta ei ole vielä maassa, Pyry Kinos vie meidät Lausuntoladulle, jossa on alusta loppuun painavaa asiaa kulttuurin saralla. Kolumnissa tarkastellaan, millä tavalla kulttuurista puhutaan poliittisen selonteon kontekstissa. Kulttuurikeskustelun lisäksi ilmassa on ollut korkean profiilin keskustelua eheytyshoidoista. Aihe on tuotu Kansallisteatterin lavalle Sofi Oksasen näytelmässä Mansikkapaikka, josta arvostelun ovat kirjoittaneet Matias Löfberg ja Liina Kutja.
Tiia Porkan omaäänisessä pakinassa pohditaan asketismia ja lukija saa jopa reseptin, jollaisia ei aivan jokaisessa Käkriäisen numerossa jaeta. Teksti lähtee aukeamaan arkisesta opiskelijaelämän kuvauksesta, kunnes se saa yhä uusia kierroksia ja kertojan tilttaaminen on lähellä.
Kiinnostavaa proosaa ja kauniita runoja ovat tähän numeroon kirjoittaneet Lauri Hämeen-Anttila sekä Ansa Kurola. Hämeen-Anttilan tekstikatkelmassa nuori upseeri kohtaa valintojensa seuraukset ja itse rakennettu huone alkaa tuntua ahtaammalta kuin alunperin oli tarkoitus. Kurolan runoissa puhuja löytää kodin metsästä, jossa on tilaa ajatella ja tuntea.
Hyviä lukuhetkiä Käkriäisen parissa toivottavat päätoimittajat Liina ja N.
TEKIJÄT
N. Bertula nautiskelee matchaa, koluaa kirppiksiä ja tanssii ruokakaupoissa. Hän päätoimittaa Käkriäistä ja kirjoittaa aina punaisella tai mustalla kynällä.
Liina Kutja päätoimittaa Käkriäistä ja loput vapaa-ajastaan hän viettää kirjastoissa, museoissa ja loputtoman käsikirjoituksen äärellä.
Eemil Friman on Helsinkiläinen graafinen muotoilija ja visuaalisen viestinnän suunnittelun opiskelija.
Ansa Kurola on runoilija, joka haahuilee mielellään iltaisin metsään kirjoittamaan rakkausrunoja kaikille sen olennoille.
Lauri Hämeen-Anttila on töölöläinen kirjailija ja kirjallisuuden opiskelija.
Pyry Kinos on kotimaisen kirjallisuuden opiskelija. Hänen mielestään Roger Moore on huonoin bondi.
Matias Löfberg opiskelee kirjallisuutta ja miettii asioita.
Tiia Porkka laittaa soimaan vielä yhden laulun, ja itkee sitten yhden kyyneleen. Gonzoa, vasso guu.
Lele Kauppila on toisinaan läsnä omassa elämässään, ja tekee sieltä retkiä lähitodellisuuksiin.
Erkka Mykkänen on kirjailija ja ylpeä Toisinkoinen-palkinnon keksijä. Mykkänen on julkaissut novellikokoelman
Kolme kulttuurisuositusta
Erkka Mykkänen
Kolme maailmanloppua (2015), romaanin Something not good (2018) ja esseeromaanin Sellainen mies (2024). Mykkänen tekee Kirjoittamisesta-podcastia, joka tarjoaa kirjoittajille vertaistukea ja inspiraatiota. Voit tilata Kirjoittamisesta-uutiskirjeen lähettämällä viestin osoitteeseen erkka.mykkanen@gmail.com.
1. TEE GALLERIAKIERROS HELSINGIN KESKUSTASSA
Galleriakierros on ainakin omissa porukoissani katveeseen jäänyt taiteen kokemisen muoto. Se on hämmentävää, sillä mikään ei ole niin vaivatonta ja miellyttävää (ja kaiken lisäksi maksutonta) kuin parissa tai kolmessa keskustan taidegalleriassa piipahtaminen ja siitä kahville suuntaaminen. Galleriakierroksen voi tehdä yksin tai kaverin kanssa ja yhdistää vaikka kirjoitustreffeihin. Isot, maksulliset taidenäyttelyt ovat kooltaan uuvuttavia, mutta gallerioissa on usein esillä vain yhden taiteilijan pieni näyttely, joten taiteen annoskoko on juuri sopiva. Yliopistolta lähtevä kierros voisi näyttää vaikka tältä: 1)
Galleria Heino, 2) Galerie Anhava, 3) Galerie Forsblom – ja siitä Ekbergille Napoleon-leivokselle!
2. KIRJOITA RAITIOVAUNUSSA TAI BUSSISSA
Paras tapa kokea kulttuuria on tuottaa sitä itse – eli kirjoittaa. Ja paras tila kirjoittaa ei minusta useinkaan ole työpöydän ääressä vaan liikkuvassa kulkuvälineessä, kuten raitiovaunussa. Kuka keksi, että kirjoittajan tulisi kirjoittaa paikoillaan? Omat ajatukseni lähtevät usein liikkeelle vasta sitten, kun kulkuväline liikuttaa kehoa. Siitä tulee tärkeä eteenpäin menemisen fiilis, mutta samalla ajatukset saavat juosta vapaina. Lisäksi raitiovaunun arkisessa hälyssä (kuulokkeet kuitenkin korvilla) kirjoittaminen ei tunnu liian vakavalta, pönäkältä puuhalta, vaan asialta, jota voi ihan hyvin tehdä siinä missä mitä tahansa muutakin. Mutta huomio! Kirjoittaminen raitiovaunussa onnistuu ainakin minulta vain puhelimella.
3. TUTUSTU KIELLETTYYN KIRJAAN
Kielletyssä on voimaa, ja on kiinnostavaa tutkia, mitä kulloinkin pidetään kulttuurisesti vaarallisena. Mielestäni taiteilijan velvollisuuksiin kuuluu aina välillä ottaa selvää, millaisia teoksia paheksutaan ja sitten ronskisti ja avoimin mielin tutustua niihin. Mark Twainin Huckleberry Finn -teos on Yhdysvalloissa kielletty monta kertaa muun muassa n-sanan käytön vuoksi, vaikka teos on kirjallisesti, historiallisesti ja viihdearvoltaan upea. Esseisti Timo Hännikäisen teokset ovat kulttuuripiireissä nykyään pannassa kirjoittajansa äärioikeistolaisten näkemysten ja loukkaavan somekäytöksen vuoksi, vaikka kirjat ovat monella tavalla kiinnostavia ja ansiokkaita. Kannustan jokaista laajentamaan ajatteluaan ja tutustumaan johonkin kirjaan, joka on tai on joskus ollut kielletty – se ei tarkoita omista arvoista tinkimistä. Onko mahdollista arvostaa Harry Pottereita niiden kirjoittajan mielipiteistä ja teosten läskifobiasta huolimatta?
Lausuntoladulla
Pyry Kinos
Kulttuuri on saanut selkäänsä viime vuosina. Korona kielsi tanssimisen ja keikkoja kuunneltiin ajoittain puisista pöytäryhmistä, joita normaalisti tapaa vain kesämökeillä. Koronan jälkeen tanssiminen taas vapautettiin, mutta julkisen talouden leikkauspaineet ovat vieneet tanssihaluja. Kulttuurialan heikosta tilasta vallitsee laaja konsensus ja keskustelua onkin lähinnä hallinneet kysymykset siitä, minkälaisilla toimilla julkinen sektori voisi tukea kulttuuria, ja mihin kaikkeen budjetin näkökulmasta on varaa. Kriittistä puutetta ei ole ollut empatiasta, vaan käytännön tuesta ja toimista.
Vuoden 2023 eduskuntavaalien ja hallitusneuvottelujen seurauksena uusi hallitus muodostettiin Kokoomuksen johdolla. Perussuomalaiset ovat hallituksen toinen iso puolue. Hallitusohjelmaan kirjatun päätöksen mukaisesti uusi hallitus käynnisti kulttuuripolittiisen selontekoprosessin syksyllä 2023. Valtionhallinnossa selonteko on tekstilajina keskipitkä raportti, jossa tarkasteltavaa toimialaa, teemaa tai kehityskulkua perataan, jotta siihen liittyvää lainsäädäntöä tai hallintoa voidaan kehittää.
Nopealla googlauksella vastaavia selontekoja, mietintöjä ja strategiapapereita kulttuuriin liittyen on julkaistu muutaman kappaleen vuosivauhdilla, tyypillisesti Opetus- ja Kulttuuriministeriön tai valtioneuvoston toimesta. Selonteko ei ole itsessään hallitusta sitova dokumentti, vaan se on pääasiallisesti tapa raamittaa käytännön toimista myöhemmin käytävää keskustelua. Tällä kertaa lähtölaukauksen selontekoprosessille ampui Tiede- ja kulttuuriministeri Sari Multala (kok.). Työryhmässä oli mukana viranhaltijoita, mutta myös ihmisiä, jotka työskentelevät kulttuurin parissa ilman virkaa. Työryhmän nimilistalta löytyy tunnettujakin nimiä kuten Paula Vesala, Teemu Brunila ja Juha Itkonen. Kulttuuripoliittisen selonteon tarkoituksena on sen itsensä mukaan tuottaa kunnianhimoinen tulevaisuuskuva, joka mahdollistaa Suomen taide- ja kulttuuripolitiikan pitkäjänteisen kehittämisen. Selonteon hankekuvauksen mukaan sen toteutustapa on ollut poikkeuksellisen osallistava ja valmisteluprosessiin on osallistunut yli tuhat ihmistä. Selonteon ensimmäinen versio valmistui kesällä 2024 ja se lähettiin julkiselle lausuntokierrokselle 2.9.2024¹. Lausuntokierroksen jälkeen selonteko tullaan myöhemmin esittelemään eduskunnalla, josta se jalkautuu valiokuntakeskusteluihin. Selonteon tämän hetkinen version on siis aito luonnos, mutta sen avulla on kuitenkin mahdollista tarkastella, miten kulttuuri ylipäätänsä nähdään poliittisessa keskustelussa.
1 Luonnos kulttuuripoliittiseksi selonteoksi 2040-luvulle, 2.9.2024, Opetus- ja kulttuuriministeriö
Selonteon luonnoksen ansiokkain osa on sen liitteet, joissa kulttuuritoimialan nykytilaa ruoditaan monialaisesti. Pääasiallinen johtopäätös lähtötilanteesta on, että kulttuurin teemojen tärkeys nähdään sekä puolueiden ja kansalaisten taholta, mutta tästä huolimatta riittävää kehitystä kulttuurin julkisessa tukemisessa ei ole tapahtunut. Selonteko viittaa Kulttuuribarometriin 2022, jonka kyselytutkimuksen perusteella n. kaksi kolmasosaa vastaajista oli sitä mieltä, että taidetta tulee tukea verovaroista. Taustasyinä kulttuurialan ahdinkoon selonteossa listataan tekijöitä kuten alan pirstaleisuus, julkisen talouden tila, väestön ikääntyminen, digitalisaatio ja muutokset vapaa-ajan käytön trendeissä. Selonteko nostaa esiin myös taiteilijoiden voimakkaasti kokeman huolen toimeentulostaan ja koetusta arvostuksen puutteesta.
Varsinaisessa selonteossa on vähemmän konkreettista tarttumapintaa ja kirjatut asiat ovat ylätason tavoitteina, jotka jättävät toteutuksen avoimeksi: esimerkkinä kirjaus “Vahvistetaan valtion osoittamaa tukea saamelaisen kulttuurin edistämiseen”. Käytännön toimien puuttuminen on linjassa laajemman prosessin kanssa, jossa varsinainen päätöksenteko tapahtuu parlamentaarisesti ja selonteko on ainoastaan keskustelua tukeva dokumentti. Selonteossa tämä todetaankin heti alussa: “Yksittäisenä asiakirjana selonteko ei vielä muuta mitään. Se tulee todeksi vasta, kun kaikki kulttuuripolitiikan laajaan kenttään kuuluvat ihmiset ja tahot toteuttavat sen tavoitteita yhdessä.”. Ilman sitä tukevia toimenpiteitä selonteko jää lopulta tyhjäksi, jos osallistavalla keskustelulla ei nähdä arvoa itsessään. Ottaen kuitenkin huomioon selonteon laadintaan osallistuneen joukon laajuudeen ja tavoitteiden kunnianhimon olisi sen jääminen täysin rammaksi ankaksi noloa.
Selonteko näkee kulttuurin merkityksen ansiokkaasti monitahoisena: kulttuuri on yhtäaikaisesti itsearvoinen jokaisenoikeus, jaettujen arvojen ja perinteiden kuljettaja, sivistyksen perusta, mutta toisaalta myös yksi osa työllisyys- ja kasvupolitiikkaa. Selonteon taustoittava osassa eri osa-alueita kartoitetaan laajasti, mutta siirryttäessä käytännön argumentaatioon siitä, miksi lisäpanostukset ovat tarpeen, on näkökulma suppeampi ja usein taloudellisia vaikutuksia painottava. Kulttuuripanostukset rinnastetaan investointeihin, jotka esimerkiksi palautuvat vientituloina, tai joita voidaan käyttää tapana pienentää syrjäytymiseen liittyviä sosiaalimenoja. Alla piilevä katselukulma on tarkastella kulttuuria kotimaisena raaka-aineena, jota jalostamalla paranee mielenterveys, yhteiskunnan kriisinsietokyky, eriarvoistumiskehitys ja bruttokansantuote. Kulttuurin arvo määrittyy loppuviimeksi sen kansantaloudellisen vaikutuksen kautta. Tällaisessa ajattelussa valtion tehtäväksi jää jakaa äärellisiä resursseja suomalaisten välillä, ja kulttuuri nähdään yhtenä synergia- tai säästökohteena tässä yhtälössä.
Selonteon kieli ja argumentaatio on kapulakielisyydessään faktavetoista, eikä se pyri retorisesti herättämään tunteita asioiden puolesta tai niitä vastaan. Virkamiesvetoisen selonteon tyylirekisteriin kuuluu taktinen hähmäisyys, mutta selontekoa jättää jopa tekstilajinsa kontekstissa riman matalalle useassa kohtaa. Esitetyistä kahdeksasta toimenpide-ehdotuksesta seitsemäs kuuluu seuraavasti:
Valtio tukee kulttuuria aiempaa vahvemmin ja investoi strategisesti kulttuuri-ja luovien alojen kehittämiseen. Kulttuurialan ja luovien alojen väliset synergiaedut tuottavat lisäarvoa alojen välille ja yhteiskunnan eri sektoreille. (Luonnos kulttuuripoliittiseksi selonteoksi 2040-luvulle, 2024)
Fiskaalipoliitikka ei tunne käsitettä strategisille investoinneille, ja yllä oleva lainaus lähinnä paljastaa, miten kulttuurin tukeminen on lähtökohtaisesti alisteista julkisen talouden ja vallitsevan menokehyksen rajoitteille. Kirjaus valottaa myös ministeriöiden ja ministerisalkkujen väliseen hierarkiaan, jossa “painavammat” vallankäyttäjät kuten valtiovarainministeriö, asettaa raamit “kevyemmille” hallintoaloille kuten opetus ja kulttuuri.
Selonteko asettaa tarkastelujakson takarajaksi 2040-luvun, mikä pienentää ristiriitaa nykyhallituksen julkisen talouden säästötavoitteiden ja pitkän aikavälin investointitavoitteiden välillä. Railo selonteon luonnoksen ja 2025 talousarvioesityksen välille jää kuitenkin leveäksi. Syyskuun alussa julkaistun 2025 talousarvion² perusteella lähivuosien yleinen suunta ei ole muuttumassa, vaan säästöt jatkuvat. Talousarvion lyhyessä esitysmateriaalissa kulttuuria ei mainita sanallakaan, mikä voidaan tulkita hyväksi ja huonoksi asiaksi. Kamreeriajattelun yksinkertaistetussa mallissa eri alojen menotason määrittää julkisen talouden yleinen tulonmuodostuksen ja eri aloilla tehdyt palvelulupaukset: Putkinäköisessä esimerkkitilanteessa, jossa verokertymä laskee, mutta kulttuurin julkinen tuki halutaan pitää samalla tasolla, rahat pitää ottaa jostain muualta. Puolustus, terveydenhoito, koulutus, jne. nähdään siis erillisinä laareina, joiden välinen jyvitys pitää ratkaista valtion budjetissa. Teoriassa allokaatio perustuu tutkimukseen ja laajoihin hallituskaudet ylittäviin yhteiskuntasopimuksiin verojen ja palvelujen tasapainosta, mutta käytännössä menojaossa on tilaa myös taktisemmalle säätämiselle. 2025 talousarvio varaa maantie 642:lle Äänekosken siltaan 15 miljoonaa euroa ja leikkaa kehitysyhteistyötä 135 miljoonalla eurolla.
2 Vuoden 2025 talousarvioesitys, 3.9.2024, Valtioneuvosto
On hyvä pitää kuitenkin mielessä, että valta-osa kulttuurin rahoituksesta on peräisin yksityisestä kulutuksesta, joten pelkästään valtion varaan ei tarvitse jättäytyä. Kyse on enemmän siitä, miten laaja-alaisesti kulttuuria on mahdollista tehdä ja säilyttää. Kaikki kulttuurimuodot eivät kannattele itseään taloudellisesti.
Kulttuuripoliittisen selonteon luonnos on tällä hetkellä lausuntokierroksella, joka on päättymässä 14.10.2024. Lausuntopyyntö on lähetetty pitkälle listalle järjestöjä, säätiöitä ja kuntia. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ry, Suomen Akatemia, Taiteen edistämiskeskus ja sitä rataa. Lausuntoja on tämän tekstin kirjoittamisen hetkellä³ saapunut neljä kappaletta. Ensimmäisen jätti Tervakosken Eläkkeensaajat ry ja sen jälkeen on tullut vielä kolme lausuntoa yksityishenkilöiltä.
Tämän vuoden syyskuussa julkaistussa esseekokoelmassaan, Kadonneen järjen metsästys, Anna Kontula kritisoi terapiapuheen leviämistä yleiseksi diskurssiksi ja tunnepuheen vakiintumisesta politiikassa sillä kustannuksella, että pidemmille fakta- ja järkiperäisille kannanotoille jää yleisessä keskustelussa vähemmän tilaa. Selonteko edustaa tästä näkökulmasta vahvaa asiapuolta, vaikka se onkin toki hallituksen käynnistämä poliittinen hanke. Jään jännityksessä tarkkailemaan mitkä tahot, ja millä argumentein, tulevat seuraamaan Tervakosken Eläkkeensaajat ry avaamaa kulttuuripoliittisen selonteon lausuntolatua. Tuleeko lausunnoissa ja lopullisessa eduskuntakäsittelyssä painottumaan asia-argumentit vai saako tunnepuhe myös sijaa yleisessä keskustelussa? Ja kun selonteko lopulta jalostuu käytännön ulostuloiksi, onko tarjolla empatian lisäksi myös konkretiaa?
3 2024-09-20
Sydänsurukalliosta ja kelopuuystävästä
Ansa Kurola
ystäväni lempikalliolla kasvaa suorassa rivissä kolme mäntyä, niistä ensimmäistä käyn tervehtimässä ensimmäinen elokuuta, keskellä yötä kun taivas on sydänsuruista väkevä, ympärilläni kirmailee paidattomia runoilijoita, vapaudestaan hieman hullaantuneita. yön ainut valo savukkeen punainen tulipesä, joka vaihtaa sitä piteleviä sormia, minä tuijotan kastehelmiä männynneulasissa, ne kimaltavat kauniisti, ovat niitä kyyneleitä, joita en ole vielä saanut itkettyä eroni jälkeen
seuraavalla kerralla kiinnitän huomiota männyn vieressä ylväänä seisovaan kelopuuhun. pystyynkuolleenkin lähellä kuhisee elämää. on lokakuun loppu, toinen yö ja eri runoilijoita, punaisia pisteitä tällä kertaa kaksi eikä minulla enää tarvetta itkeä eroani. lätäkkö puiden juurella on saanut päällensä jääkuoren, ohuen ohuen ohuen sellaisen, se ritisee kun sitä kokeilee ja minä mietin, mitä kaikkea ehdin kokeilla ennen kuin kolmannen kerran päädyn ystäväni lempikalliolle, paikalle, jossa aika kerrostuu kierroksiksi, jollaisiksi sen täsmällisesti miellän, miten ehdinkään muuttua ennen kuin löydän itseni taas ystäväni lempikalliolta, paikalta, jossa elämää on tilaa ja aikaa ajatella
minä lumoudun joka ilta eri puusta, kirjoitan männyistä kun yritän vältellä ihmisistä kirjoittamista. silitän käpyjä. kelopuut eivät lähde eivätkä pelkää läheisyyttä, jäkälä rungoilla minua vanhempaa kasvustoa. ihmisten maalliset murheet kovin kiemuraisia, ne on hyvä haudata maahan yömyöhällä, laulaa runoloitsuja, joita ei ihmiskorville kirjoiteta, kurjuuden karkoitukseen sovitettuja sanoja, joille päälle ripotellaan pietaryrttien kultahohtoa. hautasin tänne sydämeni helmikuussa, kun maa oli roudassa. pikkukivet viilsivät kynsinauhoja ja minä opettelin hengittelemään uudestaan sydänrikkokeleillä.
jo toisena peräkkäisenä kesänä harhailen tänne useana iltana ja houkuttelen sydäntäni takaisin kehooni, kunnes kelopuu osoittaa paikan, mistä kuopsutella maata. löydän maannoksen mullan keskeltä surkuteltavan pienen elimen, joka sykkii kiivaasti tuntiessaan tuulen pinnallaan. se on moninkertaisesti juurakkojen peitossa, tiiviisti maan kapaloima ja kun yritän hellästi irrottaa sitä, ymmärrän sydämeni siirtyneen symbioottisiin suhteisiin puiden ja sienirihmastojen kanssa. se on vajonnut uuttumiskerrokseen, saa jäädä paikoilleen, ehkä metsä ihmisten sijasta osaa pitää sydämestäni parempaa huolta.
hiljakseltaan olen alkanut hahmottaa paikkoja sielutiloina, tämäkin kivi elävää materiaa, joka jakaa kanssani elämätilaa. tälläkin kalliolla kyky tuntea riemua, iloliikettä.
minä peseydyn ja peseydyn sydänsuruista puhtaaksi kallion lätäköissä
olen pyytänyt neuvoja punarunkomännyiltä. me elämme erityisessä herkkyystilassa, ihmisiä ei voi vältellä loputtomiin, joten sanele intentiosi selkeästi, minusta ei ole tulkitsemaan kaarnan rakojen pihkavanoja.
olen saanut kuulla monesta suusta olevani turvaihminen, sellainen, jonka seurassa voi laskeutua omaan itseensä
yhä häkellyn kohdatessani hellyysreaktiota rationaalisuuksiini. olen loukuttanut pellavasta lankaa sammalrakastajille, hylännyt rohdinkankaiset karkeat
käsitteissäni kiinni vielä päistäreitä, vielä opeteltavana upottaa ydinolettamukseni veteen, määrittelemättömyyteen, metsän kuhisevaan hiljaisuuteen.
Millaista on elämä ilman kärsimyksen ympärille kietoutumista?
Millaista on olla eliö ilman kärsimysydintä?
minä saavun metsään kuin kotiin. sovittelen sisimpääni kärsimyksen tilalle iloa. ottaa ytimekseen railakasta onnea, ja uskoa sen paikoillaan pysymiseen. me kurottelemme kohti kokemusta siitä, ettemme voikaan hallita kaikkea maailman tietoa, koskaan tietää täysin itseä. olen sellaisen maineessa, joka saatetaan löytää oleskelemasta metsästä tai avonaisilta kallioilta. ruumiis iltaisin niin avoinna että se vuotaa rakkautta jokaiselle, joka malttaa pysähtyä kuulostelemaan heinäsirkkojen sirityksiä, kuunnella ketun askelia.
auringon noustessa, valon osuessa käppyräoksiin, hiuksiin on kuin kelopuu kysyisi jäkälöityneeltä iholtani
Miten paljon iloa kykenet kantamaan?
Miten paljon onnea nauttimaan?
Nistipata royale Askeesin mahdollisuuksista
Tiia Porkka
Eräänä keväisenä iltapäivänä minulla oli kehnosti ruokaa, kuten monena muunakin ennen sitä. Se johtuu monesta eri asiasta. Esimerkiksi siitä, että maisterivaiheen opiskelijalla on heikosti töitä, kehnosti aikaa tehdä niitä mitä on, ja kaikkein laihimmin rahaa. Sitten se johtuu myös siitä, että pääni harhailee jatkuvalla syötöllä näissä oudoissa labyrinteissä, joita pakotan teidätkin toisinaan kanssani kulkemaan. Tervetuloa, tänne kovasti eksyy.
Vielä yksi syy on se, että inhoan kauppoja ja kaupassa käyntiä. Yritän sen johdosta mahdollisimman harvoin käydä elintarvikeliikkeissä. Menen noin kerran viikossa K-Citymarkettiin, sillä se on sentään puoliksi siedettävä laitos. Niin avara ja suoraviivainen, että askel kaikuu pitkin puolityhjää käytävää. Kyykkäilen itsekseni lattianrajassa hyllyjen välissä, koska sinne ne jemmaavat kaikista halvimmat tuotteet. Ja ne ovat kuulkaa yleensä ihan hyviä! Vetelen uskomattomat diilit plussakortilla, ja kaapit ovat vähän aikaa täynnä tarjoustuotteita, joskus oikein kohtuuhintaan kahviakin. Hetken verran tuntee kokolailla tyytyväisyyttä saaliiseensa, ja kauppakin pysyy poissa päiväjärjestyksestä.
Toimintatapa johtaa seuraavanlaiseen askeesiin: aamupalaksi kahvia ja tupakkaa, sillä selvä. Jos on hyvä päivä, poppikone saa soida. Iltapäivästä havahdun siihen, että olen tuupertumaisillani nälkään. Tässä välissä olen saattanut muina meikäläisinä käydä jo kampuksella, tai missä tahansa muualla. Nytkin esimerkiksi kävi niin, että poltin kattilallisen spagettia pohjaan jäädessäni kirjoittamaan tätä. Tietääkseni ainoastaan allekirjoittaneenne polttaa ruoan pohjaan kirjatessaan tapahtumaa ylös.
Prosessi ei ole täysin hallinnassani, mutta olenkin alistunut tajunnanvirran vietäväksi. Askeesi ja sen hyväksyminen ovat validi ratkaisu yllättävän moneen pulmaan. Olen laihtunut kahdessa viikossa 3,6 kiloa, enkä oikein tiedä, mitä sille tekisin, joten en tee mitään. Kyllä se sieltä sitten tulee takaisin. Alkuperäinen suunnitelma oli syödä se äskettäin polttamani pasta.
Tappioni resepti, olkaa hyvät;
NISTIPATA ROYALE
• Spagetti (K-Menu Spagetti, 1kg/0,43€)
• K-Menu sika-nauta jauheliha 300g (1,69€)
• 2 isoa ja epäilyttävää valkosipulin kynttä
• 2 pientä sipulia, jotka olisivat nahjistuneet huomenna (matkalla siihen jo tänään)
• Se kaikista halvin juustoraastemix, joka oli jäänyt eilen jääkaapin takaosaan avattuna. Anna sulaa pannulla sen kammottavan sohlauksesi päälle.
• Öljyä ei tarvita, koska siinä jauhelihassa on jo kylliksi rasvaa itsessään.
• Muokkaa tarvittaessa mahdollisimman kekseliäästi. Käytä kaikki saatavilla olevat jämät. Tärkeintä on askeesi! Antaudu sille! Kehomme ovat pyhiä, askeesissa elämän syvin esanssi. Kuule nyt Isä meidän, anna jatkossakin nistipata royale (leipä menee huonosti alas, ja paheneekin äkisti).
TEKOÄLYTAIDE JA NÄLKÄ; SEINÄLLE HUUDON SM-KISAT
Saan lopulta kasaan ateriani, mutta syöminen jää kesken, kun päädyn osallistumaan emotionaalisena tukihenkilönä ystäväni kokemaan, virtuaaliseen kissanhännänvetoon. Tämä tarina on suurin piirtein tosi. Aiheena on pohjoismaiden suurimman roolipelitapahtuman taidekuja, ja tekoälyllä tuotetun taiteen täyskielto. Ystäväni myy vuosittain kyseisellä taidekujalla alkuperäisiä töitään. Oppositiomme oli kovasti sitä mieltä, että tapahtuman järjestävät tahot yrittävät turhan tähden jarrutella edistystä tekoälyllä tuotetun taiteen kieltäessään. Että “silloinkin, kun ensimmäinen jätkä otti kepin maasta ja löi sillä kaveriaan, siinäkin oli vieressä viisi jätkää huutamassa: sä muuten teet ton väärin!”
Oppositio kysyi, “olisiko meidän pitänyt jättää traktori keksimättä ja jatkaa orjatyötä, jotta saadaan pellot viljeltyä.” No, minä siihen, että lue historiaa, lue Suomen historiaa, lue historiaa, edes vähän historiaa. Ensinnäkin, suomalaisessa kontekstissa: meillä on maaperä, joka tekee jo lähtökohtaisesti vähän vaikeaksi viljellä täällä yhtään mitään. Siksi on pottujakin uusina vain kesällä. Siksi on niin pitkä historia siitä, että köyhä kansa kuolee nälkään ihan varsinaisessa merkityksessä. Traktori ehkä jouduttaa maan kyntämistä ja viljelyä, muttei ole välttämätön. Pelto voidaan toki myös hevosen ja vehkeiden kanssa kyltää. Kone ottaa hevosen pois siitä yhtälöstä, ei ihmistä.
"Mut voisit selvitä hengissä juuria syömällä ja käpyjä pureksimalla" Ei voi, en voi, et voi, ei voi. Toisekseen teollistuminen, kyllä, on johtanut tilanteeseen, jossa me aloimme tuhota tätä maailmaa. Se toi myös hyviä asioita. Asioita, joita ilman emme enää voi elää. Kehitys ei tarkoita sitä, että työkalusta tehdään lyömäase. Sille on toiset nimet. Oppositio väittää, että “tekoälyn tuottama taide on ok, koska se on vain yksi kehitysaskel lisää.” Häneltä unohtuu, että AI ei tee eikä opi mitään itsestään. Tällä tyypillä ei taida olla mitään asiaa taiteeseen muutenkaan. Jos ei ymmärrä henkilökohtaista vastuuta, ei ole mitään mahdollisuutta ymmärtää taiteilijan vastuita. Mutta tämä on opposition mielestä elitismiä.
"Taide on vaan rikkaille"
Siinä tapauksessa pitäisi omin kätösin piirtää, ja vasta sitten myydä pilkkahintaan, sanon. Taiteen demokratisoimisesta on taidehistoriassa esimerkkejä ja hyvää yritystä vaikka millä mitalla. Esimerkiksi Andy Warhol
teki 60-luvulla juuri kuten yllä ehdotin: tuotti sarjatuotannolla kuvia soppatölkeistä, banaaneista, Marilynistä. Siksi New Yorkin ateljeensa nimi oli "The Factory". Unelma oli, että jonain päivänä jokaisella voisi olla Warhol seinällään. Arvatkaa, minkä arvoisia ne työt silti keskimäärin ovat nykyään? Vitun taidekapitalistit pilasivat senkin.
Onhan meillä toki vielä Banksy, joka on anonyymi paitsi virkavaltaa vältelläkseen, myös siitä syystä, ettei halunnut luoda kapitalismia persoonansa, vaan taiteensa ympärille, vähän näpäyttääkseen, kaiketi myös syödäkseen, kuka tietää. Julkisivuille tehtyinä ne työt varastetaan noin tunnin sisällä, mikäli mahdollista. Toisaalta, ”Girl with Balloon” myytiin maineikkaassa taidehuutokaupassa ~1,4 miljoonan Englannin punnan hintaan lokakuussa 2018. Banksy oli asettanut siihen sellaisen pikku "ansan", että työ silppuroi itsensä sillä saamarin sekunnilla, kun huutokaupan puheenjohtaja löi vasaran pöytään ja huusi ”SOLD”. Kyseinen tempaus ainoastaan kymmenkertaisti Banksyn töiden arvon, vaikka ne ilmeisesti tuhoavat nyt itsensä myydyiksi tullessaan. Näinkin voi tehdä. Onko Banksy sekaisin, vai maailma, vaiko minä ja ystäväni, jotka jaksamme huutaa seinälle?
”AI on taiteen roskaruokaa, vähän ku mikropizzat vs michelin ravintolan ruoka. Mut silti se on ihan OK. Eli pyydä [ystäväni, en minä] vaan mitä hintaa haluat omasta taiteesta, AI myy sit siihen hintaan mihin myy.”
Näytin oppositiolle videon Andy Warholista syömässä hampurilaista neljän minuutin ajan. Arvatkaa, mistä se hampurilainen muuten tuli? Selitän, että tämä oli sitä roskaruokaa, ja samalla logiikalla, jota oppositio tarjoilee, AI on taiteen paskaa. Ystäväni on sitä mieltä, että “ne, jotka eivät erota Michelin-ravintolan ruokaa Saarioisten roiskeläpästä, tuskin edes menisivät Michelin-arvosteltuun ravintolaan syömään”. Mutta tämä ei ilmeisesti ole opposition mielestä edes relevantti argumentti. Ystäväni menee aivan oikeutetusti tilttiin tässä vaiheessa. Sanon, että anna mennä vaan, ja jos et mene, niin minä työnnän perästä.
Ystäväni, joka tämän oman elämänsä kansansankarin kanssa joutuu vääntämään, on keskustelun tapahtumahetkellä seitsemännellä kuulla raskaana, ja hänen ensi kuun toimeentulotukensa on evätty kokonaan ruokakunnan tulojen ylitettyä sallitun rajan kolmella eurolla. Mikäli kuolemme nälkään koko konkkaronkka, ainakin olemme olleet oikeassa, tai ainakin riittävän hulluja kuvitellaksemme niin.
"kuvittele, että ei puhuttais AI taiteesta vaa puhuttais meiä ruuasta"
Ystäväni koittaa selittää, että ruoka on eri asia kuin taide.
”ei ole”
ON. Ruoka on selviytymisen edellytys, taide ainoastaan suola, joka tekee
elämästä elämisen arvoista. Selviydymme ilman taidettakin, vaikka hulluksi tulisimme, ja olisimme toistemme kurkuissa kiinni. Mutta kukaan ei selviä ilman ruokaa. Näin sanoo ystäväni, jota silkasta ylpeydestä haluaisin läimäyttää selkään tässä välissä, mutta välillämme on melkein 30 kilometriä. "RAVINTO on RUOKA ei oo"
Vittu nyt turpa kiinni, totean. Tai sitten juuria nakertamaan. “Ilman massatuotantoa meillä ei olisi riittävästi ruokaa elättää tätä väestöä” – ystäväni antaa ilmi – “ilman massatuotettua taidetta, meillä on tarpeeksi taiteilijoita kultivoimaan kansaa.” Julistus, jota kuunnellessani laukean lahkeeseeni sen sileän tien. Kerron koko poppoolle, että se juurten ja pettuleivän nakertelu, mitä oppositio vähän väliä kuvailee, on sitä paitsi tapahtunut jo muutamaan otteeseen. Siinä hurmoksessa läväytän oppositiota päähän ainoastaan yhdellä esimerkillä monista, suurilla nälkävuosilla (1866-1868), jotka tappoivat 8% Suomen väestöstä. Kerron, että kahdeksan prosenttia Suomen väestöstä tänä päivänä olisi noin 443 200 (neljäsataanelkytkolmetuhatta kaksataa) ihmistä. Helsingin väkiluku on mitattu viimeksi 2016, ja se oli silloin 631 695. Helsinki on Suomen tiheimmin asuttu alue. Siteeraan ystävääni hänelle itselleen; ilman massatuotantoa meillä ei olisi riittävästi ruokaa elättää tätä väestöä. Ystävälläni alkaa mennä tunteisiin, kun oppositio käy haukkumaan häntä juntiksi päin naamaa mielipiteidensä takia. Korvissa soi. Alan kuulla opposition suusta jotakin muuta kuin sitä, mitä sieltä sanasta sanaan tulee:
LOPUKSI, ELLEI MYÖHEMMIN
Metso suksi takaisin metsään ja meni mökkiinsä. Ystävä ja vauvansa voivat hyvin, selostajaosastosta on tietysti vähän huolta. En minä nälkääni itke, vaan Overtonin ikkunaa. Vettä juon aika paljon ja tarpeeksi usein. Kahvia ja tupakkaa kuluu kellonajasta riippuen kiitettävä määrä, sallittakoon tämä myös askeesissa. Siinä on jo niin pätevät divinaation välineet, etten tarvitse delfoin seppeleitä enää mihinkään. Nukun niin paljon kuin maltan, nousen kun haluan, käyn kävelyllä, oikein suoraviivaisesti. Joskus menen uimahallin kylmäaltaaseen, kävelen veteen tyynesti kuin se ei sattuisi lainkaan ja kyykkään siellä tasan 60 sekuntia. Näin temppelini pysyy pystyssä, mikki kädessä, se, jonka nyt pudotan:
”Isä meidän. Minulla ei ole aikomustakaan elää, kuten lapsellesi sopii. Sen tähden olen saanut Sinulta jo kerta kaikkiaan liikaa. Jos et muuta anna, niin anna vielä se leipä. Vaikka enhän minä oikeastaan enää edes syö leipää. Mutta jos et mitään anna, olen pikipäin Sinun ongelmasi. Sinun nimesi, Sinun tahtosi, Sinun valtakuntasi, muulla ei niinkään väliä. Se siitä.”
Katkelma romaanin käsikirjoituksesta Ratsuväen mies
Lauri Hämeen-Anttila
Toisen opiskeluvuoteni vietin kokonaan Santahaminassa yksinäisyyden ja voimattomuuden nujertamana. Vaelsin turhautuneena kampusalueella kuin vanki, piehtaroin itsesäälissäni ja tavasin iltaisin omassa sopessani Thomaksen lahjoittamaa Leutnant Gustlia. Samastuin tarinan vuolassanaiseen päähenkilöön ja myötäelin syvästi hänen tragediaansa. Nuoren miehen kunniantunnon kolhiintuminen sai hänessä vivahteikkaimman ja viehättävimmän muodon, mitä olin koskaan minkään teoksen sivuilta lukenut. Suomalaisen kirjallisuuden kaanonista ei tuollaisia moderneja upseerihahmoja löytynytkään.
Kaunokirjallisuuden suoma lohtu jäi laihaksi. Wienin visioitani vasten kaikki ympärilläni levittäytyvä näyttäytyi entistäkin tympeämpänä ja latistavampana, ja kadetit pysyivät minulle yhä vain vieraina. En tietenkään purkanut sydäntäni kenellekään, en koulussa enkä siviilissä. Ymmärsin sentään hävetä itseäni.
Ahdistustani lisäsi se, että kolmivuotisen upseerikoulutuksen jälkeinen todellisuus läheni uhkaavasti. Kadettikoulun jälkeen ammatinvalintani realisoituisi entistä raadollisemmin, kun minut lähetettäisiin suoraan opinnoista palvelukseen johonkin maavoimien joukko-osastoon. Paine rintakehässäni kasvoi kasvamistaan, kun viimeinkin sisäistin sen väistämättömän tosiasian, että jos haluaa olla upseeri, on myös ihan oikeasti tehtävä upseerille kuuluvia töitä.
Toisen vuoden keväällä saimme sitten valita tulevat palveluspaikkamme niissä rajoissa, jotka puolustushaarojen esikunnat olivat meille määritelleet.
Mikään maailmassa ei aiheuta henkilökohtaisia kriisejä niin kuin Kadettikoulun palveluspaikkavalinnat, ei mikään! Prosessi merkitsee jokavuotista itkua ja hampaiden kiristystä ja lohduttomasti murskautuvia unelmia. Jos kadetti sattuu olemaan opintosuuntansa priimus, hän saa onnellisesti valita haluamansa paikan, mutta kadetti, joka heikon keskiarvonsa myötä jää paremmuusjärjestyksessä häntäpäähän, joutuu auttamatta Sodankylään palvelukseen. Tervemenoa vaan, siellä ihminen sekoaa! Panokset ovat kovat! Ja kun valinnat on tehty, ei valitukset auta, jokainen tuore upseeri menee valmistuttuaan tasan tarkkaan sinne, minne isänmaan miekka näyttää tien. Minimissään kolme vuotta on työskenneltävä luutnanttina. Näin sanoo Suomen laki.
Minä jännitin valintoja niin paljon, että kärsin koko kevään unettomuudesta ja ripulista. Tuijotin omaa keskiarvoani päivittäin kuin neuroottinen luonnontieteilijä. Tein hermostuneena uudestaan ja uudestaan samat yhteen- ja jakolaskut ikään kuin se edistäisi asiaani
jollain taianomaisella tavalla, ikään kuin olisi ollut mahdollisuus sille, että jonain päivänä huomaisinkin laskeneeni aiemmin joka kerta väärin ja että keskiarvoni olisikin todellisuudessa monta kymmenystä korkeampi. Joka kerta jouduin kuitenkin toteamaan karun tosiasian: opintomenestykseni oli luisunut Wienin matkan jälkeen hyytävällä tavalla alamäkeen.
Arvelin kuitenkin vielä olevani tiedustelulinjan keskikastia, joten todennäköisesti välttäisin kaikkein hirvittävimmät pohjoisen varuskunnat. Toisaalta olin tietoinen siitä, että meille olisi tarjolla vain yksi Helsingin pesti, ja se tulisi täydellä varmuudella menemään jollekin kärkipään mallioppilaalle. Minun oli vaikea arvioida, olisiko minusta kamppailemaan siinä joukossa, jos petraisin viimeisten suoritusteni kohdalla ennen valintoja. Maksaisiko vaivan yrittää, pohdiskelin, kuinka paljon olin jäänyt jälkeen? En tosin tiennyt sitäkään, kuinka hurjalla rynnistyksellä opintosuuntamme heikoimmat pyrkivät ohitseni välttääkseen surkean kohtalonsa. Vai olivatko he kenties tyytyneet osaansa? Ehkä joku jopa halusi hornantuuttiin töihin? Elin mieltä raastavassa epätietoisuudessa.
Yritin epätoivoisesti kääntää hermostuneisuuttani toimintatarmoksi, mutta tolkuton, jokapäiväinen väsymys oli ottanut minut valtaansa kaikkein kriittisimmällä hetkellä. Yhden sotatekniikan huonosti menneen tentin kävin varmuuden vuoksi korottamassa parantaakseni asemiani, ja olisin voinut tehdä saman tempun yhden jos toisenkin kurssin kohdalla, mutta en sittenkään saanut itseäni lietsottua taisteluvimmaan, vaikka tiesin, mitä se merkitsi tulevaisuuteni kannalta: Helsingin jättämistä. Vasta tässä vaiheessa aloin todella käsittää, millaisia veret seisauttavia riskejä sotilaallinen kutsumukseni kantoi sisällään.
Eräänä iltana kahta viikkoa ennen varsinaista valintatilaisuutta kokoonnuimme tiedustelulinjan kadettien kesken sotilaskodin hiljaiseen kahvioon. Toisen opiskeluvuoden kevät oli jo pitkällä. Tarkoituksemme oli paljastaa kortit: saisimme tietää omat ja toistemme sijoitukset armottomassa nokkimisjärjestyksessä. Suoritukset oli tehty, tentit uusittu, lopulliset arvosanat ja keskiarvot olivat tiedossa, oli aika katsoa totuutta silmiin.
Istuimme ringissä pöydän ympärillä jännittyneen hiljaisuuden vallitessa ja tuijottelimme toisiamme vainoharhaisina. Pekka, joka oli jatkanut niin ikään tiedusteluopintosuunnalla, istui minua vastapäätä ja toimi puheenjohtajana. Jopa hänen yleensä niin tomerasta olemuksestaan välittyi hermostuneisuus. Havaitsin sen hänen sormistaan, jotka
näpyttelivät pöydän kulmaa. Pekka tempoi isolla, punakalla kourallaan solmionsa solmua löysemmäksi.
Välttelimme parhaamme mukaan dramaattisuutta, kuten tulevien upseereiden kuului, kaikki pitivät kasvonsa peruslukemilla. Tämä on pelin henki, olimme toistelleet koko kevään. Siitä oli tullut vuosikurssimme mantra. Me panimme toimeen verisen rituaalin silmää räpäyttämättä, kuin karmivan kultin jäsenet, jotka suorittavat uhritoimituksen. Sydämeni hakkasi. Minä pelkäsin kuolemaa. Yksi kerrallaan ilmoitimme toisillemme ratkaisevat lukemat.
”No niin, eli minulla on seuraavaksi paras, ja aion valita Helsingin!” lausui kohta vierustoverini voitokkaana. Vantaalaisen kadetin keskiarvo oli minua alle kymmenyksen korkeampi. Katsoin hänen kirkastuneita kasvojaan. Olin arvannut oikein. Mutta että paikka lipui ohitseni näin läheltä… Alle kymmenyksen! Ja minä olin heti seuraavana! Hetken aikaa olin täysin häkeltynyt, istuin liikkumatta paikallani ja katsoin toveriani sanattomana. Tunsin itseni naurunalaiseksi. Se siitä. Minä lähtisin Kadettikoulun jälkeen kouluttajaksi johonkin maakuntaan, kuten olin pelännyt.
”Hämis, sinulla on seuraavaksi korkein”, Pekka lausui värisevällä äänellä lyhyen hiljaisuuden jälkeen. ”Jäljellä on Lappeenrannan ja Niinisalon sijoitukset, loput menevät Sodankylään. Minkä aiot valita?” Hän katsoi minua pöydän yli tuimasti. Tuon näköisenä hän johtaisi taisteluosastoa sodassa, ajattelin. Tuijotin peloissani takaisin, päässäni humisi. Olin järkyttynyt, mutta tiedostin samalla, että olisi voinut käydä paljon pahemminkin. Tuttu Lappeenranta oli vielä tarjolla. Se oli toiminut pahimpien nöyryytysteni tapahtumapaikkana, mutta yhdentekevää, Lappeenranta oli sentään oikea kaupunki, pieni mutta viihtyisä, laskeskelin kiivaasti mielessäni. Mikä tärkeintä, sieltä olisi nopea junayhteys Helsinkiin, joka voisi toimia sosiaalisen elämäni keskipisteenä vastaisuudessakin. Kaksi muuta jäljellä olevaa vaihtoehtoa olivat joka tapauksessa poissuljettuja. ”Valitsen Lappeenrannan!” ilmoitin lopulta ykskantaan ja huokaisin syvään.
Pekka vaikutti helpottuneelta ja ilmoitti seuraavaksi valitsevansa mielellään Niinisalon, joka sijaitsi hänen synnyinseuduillaan Satakunnassa. Jäljelle jääneet ynähtelivät sen oloisina, että he olivat osanneet odottaa viimeisen vaihtoehdon jäävän osakseen. Yksi heistä kommentoi epäuskoisena jotakin, mutta minä en sitä enää kuullut. Ajatukset tulevaisuudestani risteilivät jo kiivaasti mielessäni.
Koruton tilaisuutemme päättyi, ja minä vetäydyin pää painuksissa
huoneeseeni. Riisuin heti arkiunivormuni, sulloin sen kaappiin, pukeuduin siviilivaatteisiini ja riensin Kadettitalolta kohti bussipysäkkiä niin, että bleiserini helmat läpättivät. Tarvitsin tilaa, joten suuntasin välittömästi Helsingin keskustaan. Oli tarkoin mietittävä, mitä uusi tilanteeni minulle merkitsi. Tappiomieliala oli saada minusta otteen. Koin jälleen täydellistä hämmennystä elämän realiteettien edessä. Töölönlahden rannalla istuuduin huvilakahvilan aurinkoiselle terassille tehdäkseni huolellisen tilannearvion. Käsitin tulevan pestini tarkoittavan käytännössä sitä, että minut pantaisiin kouluttajaksi ainoaan varusmiesyksikköön, joka oli sijoitettuna Lappeenrannan Maasotakoulun yhteyteen, eli Rakuunaeskadroonaan.
Tunsin toki Rakuunaeskadroonan hyvin edellisen kevään koulutusvaiheesta. Muodollisesti se kuului ratsuväkeen, mutta komeasta nimestään huolimatta se oli tosiasiallisesti vain laitoksen vaatimaton tukiyksikkö, jossa koulutettiin sotilaspoliiseja, kuljettajia, keittäjiä ja muita varuskunnan pyörittämisen kannalta välttämättömiä sotilaita, eikä hevosia tietenkään ollut käytetty enää vuosikymmeniin muualla kuin paikallisissa paraateissa.
Puhtaasti ammatillisessa mielessä kyseiseen vaatimattomaan yksikköön päätymisen olisi kai pitänyt olla kenen tahansa mielestä kielteinen asia. Siksi Pekka oli jännittänyt minun vastaustani, hän ei missään nimessä olisi halunnut joutua valitsemaan Sodankylän ja surkean eskadroonan väliltä. Minulla ei ollut samanlaista kunnianhimoa urakehitykseni alkuvaiheisiin liittyen, minulle oli sinänsä täysin yhdentekevää, minkälaisille varusmiehille valmistumiseni jälkeen huutaisin asentoa ja lepoa ja opettaisin rynnäkkökiväärillä ampumista.
En kyennyt enkä halunnut nähdä asioita pidemmällä tähtäimellä. Oli täysin turhaa spekuloida, missä olisin viiden tai kymmenen vuoden kuluttua tai mikä olisi aselajiosaamiseni kehittymisen kannalta optimaalinen paikka palvella, kun en ollut edes varma omasta valmistumisestani tai suhteestani tulevaan ammattiini ylipäätään. Oli parempi hakeutua suosiolla sotilaalliseen vilttiketjuun, jossa minun ei tarvitsisi liikaa ponnistella. Tämä on minulle oikein, päättelin alakuloisena. Miksi tämän on oltava näin vaikeaa, huokailin puoliääneen. Etsin kuumeisesti jotain tapaa toteuttaa ammattiani omien ihanteideni ja vaativan elämäntapani kautta. Mutta koko ajan tuntui siltä, että karun tosielämän raivostuttavat vaatimukset toistuvasti kiistivät yleiseurooppalaisen estetiikantajun mukaiset kunnianhimoiset pyrkimykseni. Ei muuta kuin itärajalle palvelukseen, puuskahdin itsekseni. Todellako?
Uskaltaako tässä kuitenkaan valittaa?
Vilkaisin lahden vastarannalla Finlandiatalon edessä uiskentelevaa sympaattista joutsenperhettä, ja ensimmäistä kertaa mieleeni hiipi ajatus: mitä jos vain heittäisin pyyhkeen kehään ja eroaisin Kadettikoulusta. Jättäytyisin elämässäni vapaaseen, päämäärättömään kelluntaan, ja odottaisin passiivisena, mihin tuulet minut kuljettaisivat. Nostaisin käteni suosiolla pystyyn ja myöntäisin, ettei sotilaallisuus missään muodossaan ollut minua varten. Oliko se itseasiassa Thomaksen hienovarainen viesti, jota en vielä osannut lukea: pakene vielä, kun voit senkin hölmö!
Ei, se ei ollut mahdollista! Sillä en halunnut paljastua. En halunnut, että kaikki helsinkiläiset ystäväni voisivat todeta olleensa oikeassa minun suhteeni. Minä en halunnut näyttää naurettavalta ja selitellä, miksi olinkin tullut toisiin aatoksiin kutsumusammattini suhteen ja mennyt kiltisti Helsingin yliopistoon tai johonkin muuhun tyypilliseen opiskelupaikkaan samalla tavalla kuin kaikki muutkin. ”Mihin se kutsumus oikein suli”, minulle olisi voitu irvailla. Olisin joutunut naurunalaiseksi. Kyse oli minun kunniastani!
Samaan aikaan isäni ankarat kasvot leijailivat mielessäni ja hänen takanaan kaikkien univormupukuisten, ryhdikkäiden herrojen armeija, minun suoritustani tarkkailemassa. Suuret suomalaisuusmiehet tarrasivat minuun, tunsin heidän läsnäolonsa: sodassa palvellet esiisät, fennomaanit, Mannerheim… En minä mihinkään ollut lähdössä, ymmärsin heti, en kuunaan päivänä, en uskaltaisi enkä kehtaisi. Tradition vaatimukset painoivat minua joka ikinen päivä, joten minun oli jatkettava kamppailuani.
Mansikkapaikka
- vaikuttava näytelmä, joka pyrkii ajoittain tarttumaan liian moneen ongelmaan samaan aikaan
Matias Löfberg & Liina Kutja
Viimeksi kun kirjailija Sofi Oksanen ja Kansallisteatterin johtaja, ohjaaja, Mika Myllyaho, tekivät yhdessä teoksen, syntyi menestysnäytelmä. Myöhemmin samoista aineksista muodostui Oksasen Finlandia-palkinnon voittanut ja yli 40:lle kielelle käännetty valtavan suosittu romaani Puhdistus.
Oksasen palatessa Kansallisteatterin ohjelmistoon odotukset ovat korkealla.
Kantaesityksensä maaliskuussa 2024 saanut Mansikkapaikka kytkeytyy tematiikaltaan Oksasen viime vuonna ilmestyneeseen esseeteokseen Samaan virtaan - Putinin sota naisia vastaan sekä etenkin Sofi Oksasen viimeisimpään romaaniin Koirapuisto. Sofi Oksasella on lahja osoittaa, miten arkinen suomettumisen neutraalilta tuoksahtavat miljööt, kuten keskisuomalainen mansikkatila tai Helsingin kantakaupungissa sijaitseva koirapuisto, liittyvät lopulta imperialistiseen geopolitiikkaan ja ihmiskauppaan.
Olisi helppoa puhua tilasta vain tämän numeron teeman takia, mutta esityksessä käytetään tilaa loistavasti. Hirveitä salaisuuksia sisällään pitävä kontti keskellä lavaa on jaettu osiin, jotka toimivat vuoroin perheen mansikkatilana, eheytysklinikkana ja Villen (Otto Rokka) ja Alinan (Wenla Reimaluoto) tädin (Wanda Dubiel) moskovalaisena asuntona. Osiin jaettu kontti näyttää, kuinka asiat tapahtuvat limittäin ja samaan aikaan: kotona Suomessa suihkutellaan mansikantaimia samalla, kun perheen homopojasta koulitaan Venäjällä pois länsimainen homopederstria ja liberaali fasismi.
Tilana kontti kytkee yhteen vapauden ongelmallisuuden – ihmiskaupan uhreiksi joutuneille marjanpoimijoille kontti on toiminut avaimena vapauteen ja Alinalle kontti rikospaikkana kytkeytyy poliisin uralla saavutettuun merkkipaaluun. Perheen äidille (Maria Kuusilauma) taas kontin ympärille rakentuva työ mansikkatilallisena edustaa emansipaatiota Ukrainan köyhältä maaseudulta länteen ja isä-Keijolle (Petri Liski) mansikkatila ja ulkoimainen työvoima ovat keino pitää kiinni omasta vapaudestaan, sillä se mahdollistaa pysymisen kotiseudulla. Villelle kontti muuntuu eheytyshoitolaksi, jossa oma vapaus on mahdollista vain mielessä.
Monella suomalaisella ei ole mahdollista seurata venäläistä mediaa alkuperäisellä kielellä ja Mansikkapaikka raottaakin ovea Venäjän progandan valtavaan saliin. Psykiatri (Janne Reinikainen) toistaa Villelle istunnosta toiseen, kuinka homoseksuaalisuus on sodomiaa, sairaus, ja siihen perään painostaa pitämään masturbaatiopäiväkirjaa, jotta
hänet voidaan parantaa. Eheytyshoito on näytelmässä tehty etäiseksi, venäläiseksi ilmiöksi, mutta samana päivänä, kun kävimme katsomassa esityksen, kokoomuspoliitikot ilmoittivat jarruttavansa eheytyshoidot Suomessa lailla kieltävää lakialoitetta. Oksanen onnistuu siis jälleen siinä, mikä on hänen tuotannolleen ominaista: ajankohtaisuudessa ja katsojien katseen kääntämisessä sinne, minne se ei yleensä löydä tietään.
Hahmojen dialogi hukkuu kuitenkin paikoittain luonnottomaan Ukrainan lähihistorian tapahtumien luennointiin. Lavan tilallinen potentiaali jää ajoittain kuivahkon ja pitkän dialogin varjoon, vaikka näyttelijöiden roolityö on kehollista ja tarkkaa. Kohtauksia, joissa hyödynnetään nykyteatterille ominaista videomateriaalia osana näyttämöllistä kerrontaa, olisi mielellään katsellut enemmän. Sen sijaan iso osa historiallisesta kontekstualisoinnista on laitettu hahmojen suuhun. Olisimme toivoneet, että faktojen kertomisessa olisi hyödynnetty monipuolisempia keinoja, sillä disinformaation tematiikan käsittely toimii mielestämme parhaiten tilallisesti kokeilevammassa kerronnassa kuin puheteatterin traditiossa.
Kokonaisuudessaan Mansikkapaikka onnistuu käsittelemään isoja ilmiöitä erityisesti disinformaatiota ja eheytyshoitoja kattavasti ja paneutuneesti, mutta käsiteltäviä aiheita tuntuu olevan noin kaksituntiseen esitykseen liikaa. Esityksen intensiteetti ja viesti hukkuvat aiheiden paljouden ja yllätyksettömien kerronnan keinojen alle. Erityisesti huolellinen näyttelijäntyö, audiovisuaalinen tarkkuus ja maailmanpoliikan solmujen purkautuminen yhden perheen kautta tekevät esityksestä ehdottomasti katsomisen arvoisen.
Käkriäinen 3/2024
Julkaisija Putkinotko Ry
Mannerheimintie 5 A, 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com
Paino
Picaset Oy, Helsinki 2024
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua
Sivun 26 kuva: Kadettikoulun merkki, 2. tyyppi / Suomen kansallismuseo, Numismaattiset kokoelmat / CC BY 4.0
Päätoimittajat
N. Bertula
Liina Kutja
Kirjoittajat
Erkka Mykkänen
Pyry Kinos
Ansa Kurola
Tiia Porkka
Lauri Hämeen-Anttila
Matias Löfberg
Liina Kutja
Kuvitus
Lele Kauppila
Eemil Friman
Taitto
Eemil Friman
