Katinka Ebbe on
audiovisuaalinen tarinankertoja, jolle esityksen dramaturgia on enemmän kuin teksti
N. Bertula
Valosuunnittelija-dramaturgi Katinka Ebbe toivoisi, että visuaalisen dramaturgian potentiaalia osattaisiin hyödyntää Suomessa vahvemmin esittävän taiteen työryhmissä. Hän on suomenruotsalais-tanskalainen taiteilija, joka on kiinnostunut haastamaan itseään erilaisten näyttämötaiteen muotojen saralla. Hänelle teatteri on ollut tuttua jo nuoresta saakka ja valojen parissa hän on työskennellyt vuodesta 2015 eteenpäin.
Käkriäinen 10 haastattelu
Sattuman kautta teatterialalle
Katinka Ebbelle ei ollut itsestään selvää hakeutua opiskelemaan dramaturgiaa. Hänelle teatteri oli ollut perhepiiristä tuttua jo nuoresta, mutta hän ajatteli pitkään näyttelijäksi kouluttautumisen olevan ainoa väylä teatterin tekemisen pariin. Vuonna 2015 Ebbe aloitti työskentelyn Svenska teaterin spottivalon ajurina, ja näyttämön takana työskentelevien ammattilaisten paljous konkretisoitui.
Ebbe on isänsä puolelta tanskalainen ja juuri isä rohkaisi häntä lähtemään opiskelemaan sosiologiaa Tanskaan. Sosiaalitieteet vaihtuivat kuitenkin hakemuksessa dramaturgiaan ja 2016 Ebbe aloitti dramaturgian opinnot Aarhusin yliopistossa.
Toisin kuin Suomessa, Tanskassa dramaturgia on humanististen tieteiden alaisuudessa ja sen traditio tulee voimakkaasti Saksasta. Näytelmäkirjoittaminen ja esitysdramaturgia on jaettu kahteen erilliseen oppiaineeseen, eikä Ebbe olekaan kirjoittanut opintojensa aikana ainoatakaan näytelmään. Suomessa dramaturgia on usein varsin tekstilähtöistä ja opinnot Teatterikorkeakoulussa sisältävät näytelmäkirjoittamista. Ebbe sen sijaan opiskeli erityisesti visuaalista dramaturgiaa, jonka kaiun hän kokee näkyvän myös valosuunnittelussaan: kandidaatin tutkielmansa hän teki nimenomaisesti valosta dramaturgisena elementtinä.
Aarhusissa suoritetun dramaturgian kandidaatin tutkinnon jälkeen Ebbe haki Teatterikorkeakouluun valosuunnittelun koulutusohjelmaan ja pääsi sisään. Teakilla kävi hyvin nopeasti selväksi, että tanskalainen dramaturgian opetus eriää suomalaisesta koulutusohjelmasta. Ebbe ei koe koskaan olleensa niin tekstiorientoitunut, kuin mitä dramaturgian opetus Suomessa usein on. Hänelle esitys on kokonaisuus, jossa jokainen eri osa-alue on saman arvoinen ja suhteessa toisiinsa. Ebbe toteaakin naurahtaen olevansa ehkä hieman draamanjälkeisen teatterin koulukuntaa. Hän näkee tekstin ennemminkin yhtenä tasa-arvoisena elementtinä kuin esityksen hierarkisena huippuna.
Dramaturgian hyödyntäminen valosuunnittelussa
Omassa praktiikassaan hän kokee yhdistelevänsä visuaalisen dramaturgian opintojen kartuttamaa analyyttisuutta sekä käytännön tekemistä. ”On mielenkiintoista kokeilla ja saada inspiroivia impulsseja muiden osa-alueen suunnittelijoilta: äänisuunnitelijalta, ohjaajalta ja lavastajalta, joihin voi omassa suunnittelussaan vastata”, Ebbe pohtii työryhmän välisestä synergiasta ja jatkaa: “Lopulta valo on kuitenkin aina suhteessa kehoon, tekstiin, ääneen tai lavasteisiin. Se on näkymätöntä yksinään, mutta tulee näkyväksi muiden osa-alueiden kanssa yhdessä.”
1/2024 11
Käkriäinen 14 Jalonen
Ennen kuin muutin tähän kaupunkiin elin siinä uskossa, että kun lintu lasketaan talon katolla vapaaksi, sumu ei enää kietoisi porraskäytävää keränsä ympärille, eivätkä altaat tulvisi yli äyräidensä.
Kaikki muuttui, kun näin valokuvan, jossa mies istuu kiven päällä, esittelee pyydystämäänsä meduusaa
kasvot täynnä mustikan polttamia jälkiä.
Yritin heilutella kuvaa edestakaisin, ympäri, jokaiseen ilmansuuntaan, mutta joka kerta kehyksistä jäi käteen vain viiltävät rauniot.
Vieressä seisova ranskatar tupakoi vastatuuleen.
Savu täyttää tilan välittömästi.
Lapsena olisin kaivanut tunnelin, jota pitkin se pääsisi vankeudestaan ulos. Sittemmin suuaukko on peitetty kivellä, jonka kuoreen aurinko on jäädyttänyt kiinni värinsä.
Avonaisesta ikkunasta leijailee suosionosoituksia, polku on viimein katettu.
Voin aloittaa palmunlehvävaellukseni kutistuvien reunakivien syleilyssä.
1/2024 15
Rafael piteli kiinni tärisevän raitiovaunun katosta roikkuvista remmeistä ja näki edessään mustien tuulitakkien selkämykset, siellä täällä risteilevät metallikaiteet sekä nousemassa olevan miehen, vapautuvan paikan. Vuosien ja märkien takinhelmojen kuluttamien istuinten verhoilu oli kuin jäljellä olevien vaatteiden: haalistunut ja pilalle käytetty. Autioituneille istumapaikoille työntyi iäkäs mies keppeineen ja muovikasseineen. Keppiä puristi valkoinen, parkkiintunut käsi.
Rafaelin sydän oli rauhaton. Se pamppaili pelosta vanhuksen itsepintaisen katseen alla ja vapisevalla äänellään hän sanoi, että kyllä tähän kaksi mahtuu. Ja sitä minä niin, ukko vastasi ja sylkäisi ratikan
tahmaiselle lattialle. Ikkunoista avautuvalla pysäkillä parveilevat pikkulinnut nousivat lentoon siemenkasojen ääreltä, huppupäinen nainen nosti katseensa kohti vaunua.
Saavuttuaan kotiin Rafael nyppi hiotun pöytänsä tikkuja, tonki niillä kynsiensä alusia pyrkien puhdistamaan pinttyneen saastan. Halleissa tarttuneen lian, joka oli seurannut viilitehdasvuosilta saakka. Lopulta yksi tikuista työntyi liian syvälle ja veritippa valahti sormea pitkin.
Yksiöönsä Rafael oli muuttanut vuosi sitten. Kolmeakymmentä neliötä hallitsi notkuva pöytä, jonka jalat kaipasivat kiristystä. Isohko ja vaalealla kankaalla verhoiltu nojatuoli sekä rahina toimiva lasinen sohvapöytä. Keittiösopen erotti muusta tilasta muutaman metrin pituinen
Käkriäinen 16
Moberg
Jalonen
baaritiski, parisänky oli ahdettu nurkkaan, jonka vieressä oli pieni musta kirjahylly.
Tuoliaan Rafael käytti naulakkona. Hän istui ja eli töhryisten vaatemyttyjensä keskellä, käytti paitojaan rätteinä, joilla pyyhkiä lattioille läikkyvät kahvit. Hän käytti menneisyydestä kertovia rikkihapon rei’ittämiä paitojaan myös keittiöja kylpypyyhkeinä. Ja päivinä joina hän oli erityisen välinpitämätön, hän niisti niihin nenänsä.
Käsivarret olivat turvonneet, koska itseinho ja raivo riivasivat häntä: jos neula ei viidennellä tökkäyksellä sujahtanut sinne minne piti, hän painoi männän pohjaan. Noina hetkinä hän katseli nousevaa ihoaan, nahkan alle pulpahtavaa nestettä, joka kohotti kellertäviä ja kivuliaita paiseita. Hän pelkäsi niiden jättävän ikuisia maksaläikkiä.
Siinä hän polskutteli elämänsä paskalätäkössä jälleen rahattomana ja ilman ainetta, läheisensä pettäneenä ja aivan yksin, koska kaikista kurjimmillekin tuttavilleen hän oli valehdellut. Oli kertonut mitä sattui tarinoita elämästään huijatakseen niiden viimeiset huumemuruset: sanonut sille yhdelle, että äiti kuoli ja sitten joutunut kuuntelemaan lohdutusta koko illan, kun tuolla raukalla näin oli käynyt. Ja hän oli vain käyttänyt heikkoutta hyväkseen, saadakseen sitä itseään.
Hän oli ötökkä, joka imi läheltään kaikki mahdolliset rahaan vaihdettavat resurssit. Hän imi säälin avulla lahjuksia, imi tyhjillä lupauksilla ja vetoomuksilla keksittyihin menneisyyden tapahtumiin itselleen jauhoa. Hän imuroi rikkinäisellä imutorvellaan ympäröivistä ihmisistä kaiken, mikä lähti. Mutta vaikka aine kiersi hänen alkueläimen aineenvaih-
dunnassaan, oli Rafael jo niin syvällä sisimpänsä mustassa liejussa, että hänestä oli tullut huonoa seuraa.
Häneltä ei irronnut enää vitsin vitsiä eikä yhtään hauskaa juttua tai hyvää juorua kenestäkään. Kun hän välillä sai jonkun kurjassa ja hämärässä asunnossa ötökän suunsa auki, hän pyysi lisää jauhoa. Pyysi puhtaita pistovälineitä, jos sellaisia sattui olemaan, töhryisetkin kelpasi, aneli jotain, mitä tunkea verenkiertoelimistöönsä, mutta mieluiten sitä itseään. Yksin lakanamytyissään kierien, Rafael kuiskasi, eläköön kuningas amfetamiini.
Hiekkapaperin raapimalla pöydällä lojui kaksi kirjaa, ikoni ja avonaisena lepattava vihko. Ikkunasta puhaltava tuuli heilutti vihon kemiallisin kaavoin koristeltuja sivuja, noita todellisuuden kaavoja, joiden ympärillä kasvoi kuulakärkiruusuja. Väritettyinä tulenpunaisiksi, yhtä punaisiksi kuin pumppuun sekoittuva veri, yhtä punaiseksi kuin hänen häpeästä päivittäin helottavat kasvonsa.
Sälekaihtimien väliköiden lävitse avautui pimeä piha lammikoineen, joihin putoavat pisarat katosivat. Haikea sade vei ajatukset hetkessä menetettyihin vuosiin.
Hän laskeutui alas rappukäytävän tummat marmoriportaat, sytytti kuivista puruista pöllyävän sätkän ja näki heijastuksensa rapunoven ikkunasta.
Silmät painuivat kiinni ja mutainen piha muuttui kuviksi puuroa hämmentävästä äidistä. Pimeydessä Rafael näki lapsuuden ystävät, jotka nauroivat, työntelivät lastenrattaita ja seisoskelivat omistusasuntojensa takapihojen pienillä nurmikoilla. Ne esittelivät papereita, jotka
1/2024 17
→
todistivat heidät lakimiehiksi ja lääkäreiksi. Unimaailmojen nurmikoilla hahmot nyökkäilivät hymyillen ja onnittelivat toisiaan halauksin ja hän kuuli oman innostuneen huudahduksensa sumussa, että huhhuh oot kyllä hieno mies, onnea.
Rafael neppasi savukkeen pihan asfaltille ja nousi asuntoonsa. Hän lojui sotkeutuneena sänkynsä lakanamytyissä ja lepuutti kättään niskan takana muistellen vanhaa elämäänsä: menneisyyden opettajia ja sukulaisvierailuja. Nuorille olkapäilleen laskeutuvia muutaman taputuksen suovia käsiä ja sanoja, että ootpas nokkela ja fiksu poika. Mutta mitään tuo nokkeluus ja fiksuus ei ollut hänelle suonut. Vain sen, että jo ensimmäisten huumekokeiluidensa aikana ymmärrys oli läpäissyt hänet: tieto kykenemättömyydestä hallita euforian ja kokonaiseksi tulemisen 1tunteita.
Kämmen laskeutui papujen tyhjäksi jättämälle vatsalle herättäen muiston ensimmäisestä päivästä viilitehtaalla. Hän oli valunut jännityksestä pyörtymäisillään hallien teollisuuslaitteiden viidakossa, nähnyt auki liukuvien ovien takana seisovan pitkän miehen.
Hän muisti hyväryhtisen perehdyttäjän nuuskasta pullottavan huulen ja sanat, että onko sulla krapula, kun noin täriset. Perehdyttäjä läppäsi häntä veljellisesti olalle, että tuonne noin, tosta voit ottaa
1
kahvia ja tuolla laitteella aloitetaan. Tehtaalla hän oppi viilin koostumusta ja alkuainepitoisuuksia määrittävien laitteiden salaisuudet. Valtavat viskositeettia mittaavat metallihyrrät liikkuivat, kun hän oppipojan käsillään veteli vivuista ja paineli numeroin merkittyjä painikkeita.
Menneisyytensä työn värittäminä vuosina Rafael oli ollut kohtalonsa herra. Hän oli selvittänyt nuoruutensa eksistentiaaliset kriisit opiskelemalla pätevyyden analytiikkaan ja löytämällä tiensä työelämään. Noina menneinä aamuina silmät olivat rävähtäneet auki rutiinista. Kello viisi neljäkymmentä niitä oli kutittanut länsirannikon sininen taivas ja hän oli tiennyt merkityksen löytyvän viilistä.
Rafael säikähti hereille päivän jo hämärtäessä ja napsautti päälle kotinsa hitaasti syttyvät valaisimet. Hän rojahti nojatuoliinsa ja kuuli päiväunista tuhnuisten ajatuksien läpi kolme puuhun pysähtyvää kopautusta. Heti perään rääkäisyn monikerroksisen talon uumenista, että vitun amatööri. Hän pelästyi huutoa ja nousi työttömän tuolistaan, että mitä nuo kolme kopautusta puuhun merkitsivät, kun hän ei ovisilmässä ketään nähnyt. Käperryttyään tuolinsa vaatemyttyihin Rafael kuuli niiden nauravan. Kai hänelle ja sille, että hän oli niin lapsi, että miksi hän koskaan lähti leikkimään isojen poikien leikkejä, kun ei pää kestänyt.
Käkriäinen 18
Valoa valoa valoa on täynnä suuria tunteita kirjana ja elokuvana Liina Kutja
kritiikki
Kaikki maailman tarinat kertovat vaihtelevissa määrin rakkaudesta tai kuolemasta. Valoa valoa valoa tarjoilee nämä ainekset nuoren queerrakkauden ja Tšernobylin muodossa. Teos on alunperin Vilja-Tuulia Huotarisen vuonna 2011 julkaistu nuortenkirja, joka sai vuonna 2023 rinnalleen Juulia Niemen käsikirjoittaman ja Inari Niemen ohjaaman elokuva-adaptaation.
Mistä muusta voi kirjoittaa kuin rakkaudesta tai kuolemasta?
Seuraava AVAIN on ydinreaktori Tšernobylissä.
Se kuulostaa kaukaiselta, mutta liittyy Mimiin.
Kaikki liittyy Mimiin kesällä 1986. Eikä ydinvoimalasta säteilevä taustavalo ole mitä tahansa valoa. Pysäytys!
s. 52
Trailerin tunnelma ja miljöö saivat minut kiinnostumaan elokuvasta jo kuukausia sitten. Kuulin kirjasta elokuvan kautta ja ensisijaisena lukutoukkana minun oli pakko lukea se ennen elokuvasaliin astumista. Minäkertoja kirjassa ei ole tavanomainen, vaan se rikkoo neljättä seinää puhuttelemalla ja antamalla ohjeita lukijalle. Ääni on selvästi nuoren, ote päiväkirjamainen. Huotarinen levittää paikoittain proosarakenteen säerunoksi sekä kokeilevammaksi asetteluksi.
Runollinen ote osana nuortenkirjaa tuntuu raikkaalta, sillä kieli venyy kertojan tunteiden mukana kuvaavasti. →
1/2024 21
Elokuvan alku on harmaa, mutta aurinko alkaa paistaa, kun Mariia tutustuu Mimiin kunnolla. Siitä koko tarinassa on kyse. Valoa valoa valoa toistuu kirjan tekstissä niin useasti, että en voinut olla kiinnittämättä huomiota siihen, miten elementtiä hyödynnettiin elokuvassa. Valoa oli kaikkialla, missä Mariia sai olla Mimin seurassa.
Niin kuin useissa elokuva-adaptaatioissa, päähenkilön sisäiset ajatukset eivät välity katsojalle yhtä kirkkaasti kuin kirjassa. Kirjassa on monia koskettavia kohtia, jotka kuvaavat rakkautta kipeän kauniisti. Mariian tunteet tulevat mielestäni paremmin ilmi tekstimuodossa, joka on alusta loppuun ylistyslaulu Mimille Mimille Mimille.
Valoa valoa valoa. Siinä kaikki mitä tuli mieleen kun näin Mimin ensimmäisen kerran rannassa. Paskainen pukukoppi nojasi häntä vasten. Hän ei katsellut järvelle unelmoivasti vaan vittuuntuneena.
s. 11
Kertojan runorytmi sekä välillä silmille hyppivä puhuttelu oikkuineen poistuvat elokuvan muodossa, mutta siinä kerrontaa on monipuolistettu kahdella aikatasolla, joita kirjassa ei vuorostaan ole. Aikuinen Mariia istuu tarinaan kuin se olisi ollut koko ajan osa alkuperäistä ideaa. Muutos tuo esille syy-seuraussuhteet ja korostaa, kuinka merkittäviä ihmisiä kohtaamme, vaikka he olisivat osa meitä vain lyhyen
aikaa. Valo on harvoin yhtäjaksoista tai jatku loputtomiin vaan näemme välähdyksiä, jotka muistamme kirkkaina.
Liike aikatasojen välillä on saumatonta, kun nuoruusmuistoista hypätään nykyaikaan. Eihän sellaisessa, Mariian sanoin tuppukylässä, mikään tosiaan muutu. Kaikki paikat pysyvät paikallaan ja toistavat nuoruutta, jossa hän on edelleen kiinni.
Elokuvan vahvuus piilee nimenomaan siinä, kuinka se onnistuu säilyttämään kirjan tunnelman ja nuoren Mariian näkökulman, mutta laajentaa kenttää hillitymmällä kerronnalla ja hahmolla, johon aikuinenkin katsoja pystyy samaistumaan. Kirjaa lukiessani koin, etten istunut enää sen kohderyhmään ja kerronta tuntui paikoin alleviivaavalta. Uskon, että Mariia ja Mimi ovat saavuttaneet suuremman yleisön juurikin uuden formaatin kautta. Pidin suunnattomasti useista vedenalaisista otoksista, joissa muu maailma hiljenee ja katsoja pääsee ensirakkauden kuplaan, jonne mahtuu vain kaksi ihmistä. Siellä et kuule tai näe mitään muuta.
Huotarisen kirjassa teoksen toinen selkeä motiivi eli Tšernobyl saa suuremman jalansijan ja heijastaa Mariian pelkoja selkeämmin. Kirjamuodossa koulussa esitetty välinpitämättömyyys tai tietämättömyys ydinsäteilyn haitoista iski syvemmälle ja mieleni teki huutaa Mariian mukana. Koen korvauksena kuitenkin monet muut elokuvan tarkoin toteuttamat
Käkriäinen 22
yksityiskohdat, kuten mehukannun jonne ydinsäteilyn raskauttamat vesipisarat satavat hidastettuna.
Juotiin mehu joka oli jäänyt illaksi kuistille ilman suojakelmua.
Tietenkin se juotiin!
Koulussa kuitenkin korostettiin: On selvää että säteilyherkkyys riippuu perimästä.
s.112
Niemien elokuva on uskollinen
erikseen Huotarisen esittämiä nuorten kohtaamia sosiaalisia ongelmia. Ne lävistävät koko teoksen maailman ja vaativat meidän huomiomme lukijoina ja katsojina.
Kirjaa lukiessa pidätellyt kyyneleet pääsivät ulos elokuvateatterin penkissä, valkokankaan valossa.
lehteä tekemässä
N. Bertula nauttii kirjoittamisesta, kuuntelusta ja ihmisten luovaan mieleen sukeltamisesta. Haastattellessaan, tai oikeastaan kaikessa, hän haluaa ymmärtää ja haastaa vallitsevia konventioita ja kaanoneita. Hän on toista vuotta Käkriäisen päätoimittajana.
Liina Kutja kirjoittaa, lukee ja nauttii näistä kahdesta. Nyt hän on vienyt rakkautensa Käkriäistä kohtaan uudelle tasolle ja ruvennut toiseksi päätoimittajaksi.
Vuoden 2023 Siulasten päätoimittaja Emilia Hämäläinen rakastui pestin aikana taittamiseen. Hämäläinen teki yllätysloikan mustavalkoiselle puolelle ja vastaa toistaiseksi Käkriäisen visuaalisesta ilmeestä.
Arttu Jalonen ei ole itse koskaan nähnyt meduusaa.
Tony Moberg on eteläamerikkalaisen kirjallisuuden suurkuluttaja. Hän herää kello kuusi ilman herätystä ja nukkuu päiväunet lounaan jälkeen mutta ennen päivällistä.
Käkriäinen 24
Päätoimittajat N. Bertula ja Liina Kutja
Taitto ja visuaalinen ilme Emilia Hämäläinen
Julkaisija
Helsingin yliopiston kotimaisen kirjallisuuden ainejärjestö Putkinotko ry
Painos 40kpl
Painopaikka Picaset Oy
Helsinki 2024
Helsingin yliopiston ylioppilaskunta HYY on tukenut lehden julkaisua.
Putkinotko ry
Mannerheimintie 5 A, 00100 Helsinki putkinotkory.wordpress.com
