Politiikan piileskelevä osa
K
ansanedustaja roikkui puolustusvoimain komentajan hihassa ja ilmoitti: ”Äänestän Horneteja vastaan, jos varuskunta lakkautetaan.” Vierestä seuranneella adjutantilla olisi ollut paljonkin kielen päällä, mutta kuri piti suun supussa, ja komentaja sai tehdä työnsä rauhassa. Varuskunta sittemmin lakkautettiin ja Hornetit hankittiin. Politiikan kulisseissa oma lyhytaikainen etu kirii helposti yhteisen edun edelle. Samalla asioiden suhteet vääristyvät: Varuskunnan sijoitus ja puolustushaaran olemassaolo eivät ole yhteismitallisia asioita. Ne eivät ole myöskään puolustushallinnon, saati puolustusvoimain komentajan päätettävissä. Varuskuntien säästöpaineita olisi toki voinut poliittisilla päätöksillä vähentää, mutta pienenevien ikäluokkien ongelmaa nekään eivät olisi ratkaisseet. Ilmavoimien silloiset torjuntahävittäjät puolestaan riittivät kalkkunan metsästykseen (Turkey shoot), eivät tosin ampujina vaan – kaikella kunnioituksella – kalkkunoina. Uskon, että politiikassa voidaan päätyä järkeviin tuloksiin, kun keskustelu on avointa ja tosiasiat tuodaan vapaasti harkittaviksi. Kumpikin näistä vaatimuksista on kova ja joskus vaikea toteuttaa. Yhdeksänkymmenluvulla oltiin niin vakavien haasteiden edessä, että oli pakko onnistua. Ahon, Viinasen, Lipposen, Ahtisaaren ja kumppaneiden aikana rohkeutta avoimuuteen ja tosiasioiden tunnustamiseen riitti, vaikka kaikille ei voitukaan olla mieliksi. Yhdeksänkymmenluvun jälkeen politiikkaan tuntuu hiipineen uusi piilotettu osa, josta ei puhuta. On kuin kylmän sodan aikaiset ”yleiset syyt” olisi herätetty henkiin ja identiteettipolitiikka hautaisi asiat alleen. Kiusallisia seikkoja ei avata kansalaisille, ja niistä on vaiettava, ettei joudu suljetuksi politiikan ytimen ulkopuolelle. Törmäsin ilmiöön ollessani kuultavana turvallisuuspoliittisesta asiakirjasta, jossa määriteltiin Suomen suhdetta naapurimaihin: kenen kanssa mitäkin yhteistyötä aiottiin tehdä. Taulukoin eri maista tehdyt maininnat ja kerroin siten syntyvistä havainnoista, jotka jokainen maassamme oleva suurlähetystö analysoisi asiakirjan tullessa julkiseksi.
Huomioni saivat pari johtavaa poliitikkoa suorastaan kiihtymään: ”Mitä eversti tarkoittaa?” Perimiltään kysymys oli samasta ongelmasta, joka Ruotsilla on Suomen suhteen: voiko naapuria auttaa, jos siinä ovat omat jalat vaarassa kastua? Suomella vastaava tilanne on Viron kanssa. Periaatteessa olemme myönteisiä, mutta käytännön toimet ovat monen mutkan takana, eikä niistä mutkista haluta puhua. Suhteemme Viroon oli tuolloisessa paperissa ilmaistu perin minimalistisella ja muista naapureista poikkeavalla tavalla. Jo sen tosiseikan esille tuominen ylitti avoimen keskustelun rajat. Aina yhdeksänkymmenluvun loppuun asti Suomi tuki merkittävästi Yhdistyneiden kansakuntien rauhanturvatoimintaa. Suurimmillaan YK:n tehtävissä oli kolme pataljoonaa kokonaisvahvuuden tavoitellessa kahdentuhannen henkilön rajaa. Sen jälkeen eri organisaatioihin on lisätty toista sataa siviilikriisinhallinnan tehtävää, mutta samalla sotilaiden kontribuutiota on vähennetty yli kymmenkertaisesti tuo määrä. Vähimmillään YK:n tehtävissä olevat rauhanturvaajat olivat laskettavissa sormia ja varpaita käyttämällä. Suomen nykyinenkin vahvuus asettuu jonnekin Guatemalan ja El Salvadorin antaman panoksen välille. Suomen supistettua kriisinhallintatyötä on suunnattu muualle kuin YK:n johtoon. Jugoslavian sotien jälkimainin53
geissa tuli selväksi, että vain Nato kykenee toimimaan tilanteessa, jossa jokin kykenevistä osapuolista jatkaa väkivaltaa rauhanprosesseista piittaamatta. Siinä tilanteessa oli luontevaa käyttää osa resursseista perinteistä rauhanturvaamista kovanahkaisempaan kriisinhallintaan. YK:n hylkäämistä se ei kuitenkaan olisi edellyttänyt. Niin kuitenkin käytännössä tapahtui. Harva suomalainen havaitsi kansalaisilta piiloon jääneen päätöksen seuraukset edes silloin, kun saimme nenillemme Suomen turvallisuusneuvostokampanjassa vuosina 2008–2012. Yhdistyneissä kansakunnissa korjattiin päättäväisesti järjestön rauhanturvatyössä havaittuja epäkohtia. YK:n rauhanturvavahvuus kasvoi vuoteen 2015 mennessä yli sadantuhannen henkilön, ja se on edelleen 90 000:n luokkaa. Seurasin kriisinhallinnan kehitystä silloisten tehtävieni vuoksi niin YK:n kuin Euroopan unioninkin sisällä. Turhan usein jouduin kannustamaan Brysselin valmistelevia virkamiehiä lukemaan YK:n jo valmiin aineiston, ettei tulisi kirjoitettua sitä huonompaa käsikirjaa EU:lle. Niissä keskusteluissa saattoi aistia ajattelun, jonka mukaan YK on uusi epäonnistunut Kansainliitto ja unionin kilpailija nyt joka tapauksessa. Juhlapuheissa se ei tietenkään kuulunut. Vuosien mittaan kriisinhallinnan suuren muutoksen perusteluista on jäänyt eloon suomalaisten sotilaiden mahdollisuus oppia nykyaikaista sodankäyntiä ja Suomen leimaaminen kriisinhallinnan avulla osaksi läntistä arvoyhteisöä. Puolustusvoimille se on käynyt, koska suhteellisesti kaventuvat resurssit rajaavat toimintamahdollisuuksia. Niillekin tilanne on sopinut, jotka vierastavat sotilaiden saavutuksia. Hyvästi siis ihmisoikeuksien puolustaminen, inhimillisten katastrofien estäminen ja rauhantyö reserviläispataljoonilla YK:n riveissä. Olemme mieluummin valmiudessa, jota ei koskaan käytetä. Kaikesta tästä tiedämme, mutta jonkin aivosumun takana piilee keskustelu valitsemamme politiikan kokonaiskuvasta. Muut taitavat huomata piileskelymme paremmin kuin me itse.
Kalle Liesinen Kylkirauta 3/2021
