Page 53

tiivisuus, liikkuvuus ja vastahyökkäykset, mutta pataljoona saattoi käyttää reserviä puolustuksellisemmin. Niilo Suhonen painotti Usvan tapaan reservin puolustuksellisen käytön tärkeyttä alimmilla taktiikan tasoilla. Hänen mielestään reserviä tuli käyttää pataljoonan puolustustaistelussa vastahyök­ käysten sijaan tulppaustehtäviin. Se mahdollisti alivoimaisen voimien säästämisen, sillä hyökkäysten ja vastahyökkäys­ ten sävyttämä uuvutustaistelu kääntyi väistämättä vahvemman eduksi. Tulppaustaktiikka loi edellytykset vihollishyökkäyksen hidastamiselle ja pysäyttämiselle, vihollisen kuluttamiselle sekä ylempien johtoportaiden ratkaisusotatoimille. Ratkaisun saavuttaminen edellytti voimien irrottamista toisarvoisilta operaatiosuunnilta. Vasta huomattavien voimien keskittämisen jälkeen voitiin ryhtyä toimiin vihollisen lyömiseksi.

Ohjesääntötyön ja upseerikeskustelun satoa Ohjesääntötyö 1960-luvun lopulla ilmensi reservikeskusteluun liittyvää ris-

tivetoa vastahyökkäysten ja puolustuksen syvyyden välillä. Se toi mukanaan myös uusia sävyjä reservin käyttöön, sillä vastatoimissa korostuivat muodosteilla olleiden paikallisjoukkojen rooli murtojen rajoittamisessa ja sissitoiminnan merkitys. Kenttäohjesäännön yleisen osan luonnos vuodelta 1969 painotti murtojen jälkeisissä toimenpiteissä niin puolustuksen syvyyttä kuin vastahyökkäysten tärkeyttäkin. Mikäli tilanne salli, joukkoja oli irrotettava vähemmän tärkeistä suunnista ja käytettävä ne paikallisjoukkojen ohella syvyyden lisäämiseen ja iskuihin vihollisen sivustoja vastaan. Yleishyökkäyksen torjunnassa paikalliset reservit ryhmitettiin yleensä puolustukseen syvyyteen, josta niitä voitiin tilanteen vaatiessa käyttää myös vastahyökkäyksiin. Nopeasti ja välittömästi pieninkin voimin suoritetuilla vastahyökkäyksillä katsottiin kuitenkin olevan suuret onnistumisen mahdollisuudet. Aikaa vievien suurten vastahyök­ käys­ten onnistumiseen suhtauduttiin epäillen, koska vihollisen arvioitiin pys51

tyvän lopulta murskaamaan ne ylivoimallaan. Sotakokemusten opettamana upseeristossa ajateltiin yleisesti, ettei vastahyökkäystä koskaan käynnistetty liian aikaisin. Ohjesääntökehitys ja upseerikeskustelu 1960-luvulla tiivistyi siihen, hallittiinko tilannetta taistelukentällä paremmin liikkuvuutta ja yllättävää tulenkäyttöä edustavilla nopeilla vastahyökkäyksillä vai suojaan ja keskitettyyn tuleen nojaavalla reservin puolustustaistelulla syvyydessä. Ratkaisun mahdollisuus puolsi vastahyökkäyksiä, mutta määrällisen ja teknisen alivoimaisuuden realiteetit kyseenalaistivat kevyesti aseistettujen, heikosti suojattujen ja hitaasti liikkuvien reservien vastahyökkäysten onnistumisen edellytyksiä. Reservin puolustuksellinen käyttö perustui klassiseen ajatukseen puolustuksesta vahvempana ja voimasuhteita kompensoivana taistelulajina. Reservin puolustuksellisella käytöllä joustettiin tilassa, säästettiin joukkoja, voitettiin aikaa ja hidastettiin vihollisen tempoa. Se myös siirsi vastuun ratkaisusta ylemmälle johtoportaalle. Reservin puolustuksellinen käyttö korosti ylijohdon reservin merkitystä. Reservin hyökkäyksellistä ja puolustuksellista käyttöä koskevaa ongelmavyyhtiä täydensi se, ettei heikosti varustetulla ylijohdon reservillä ollut kykyä ratkaiseviin hyökkäyksiin. Vaikka taktisilla taisteluilla luotiin hyökkäysasetelmat, ylijohdon reservillä ei ollut kykyä hyödyntää operatiivista asetelmaa. Pysäytettyä vihollista ei pystytty lyömään eikä tuhoamaan. Mitä lähemmäs vuosituhannen vaihdetta edettiin, sitä enemmän hiipuivat reservin puolustuksellisen käytön painotukset. Alueellisen taistelun joustavuuden ja viekkauden asteittainen vaihtuminen torjuvaan asemapuolustukseen sinetöi vastahyökkäysten ensisijaisuuden reservin tehtävissä. Kapteeni, sotatieteiden tohtori Jus­ si Pajunen palvelee Karjalan prikaatis­ sa. Hän on myös ilmasotataidon his­ torian dosenttina Maanpuolustuskor­ keakoulussa.

Kylkirauta 3/2021


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.