Page 37

tuksen kysymyksiin revision työssä paneutunutta kenraalimajuri Tapolaa suunnittelukunnan puheenjohtajaksi. Suunnittelukunnan perustamisesta ja puheenjohtajasta päätettiin 23. joulukuuta 1955. Suunnittelukunta aloitti työnsä kauppa- ja teollisuusministeriön yhteydessä helmikuussa ja sen toimisto kesäkuussa 1956. Tapola ja Skog olivat kaavailleet vakinaista virastoa, mutta lopulta toiminta alkoi ulkoisesti vaatimattomampana neljän jaoston komiteana. Tapolan tavoitteena oli luonnollista talousaluejakoa noudattavan, puolustustaloudellisiin piireihin jaetun alueorganisaation muodostaminen. Hän oli edustanut aluepuolustusajattelua sekä revisiossa että Puolustusvoimien uudelleenorganisoinnissa. Häntä voidaankin pitää yhtenä myöhemmän aluepuolustuksen pioneereista.

Vuosien 1955–1956 kansainvälisen politiikan tapahtumat, Porkkalan palautus ja puolueettomuuspolitiikan linjan kirkastaminen Pohjoismaiden neuvoston ja YK:n jäsenyyksineen, presidentinvaihdoksineen, rauhanturvajoukkoineen sekä puolueettomuuden turvaamiseen liittyneine keskusteluineen, yhdessä sisäisen lakkoliikehdinnän kanssa, näyttävät rohkaisseen eri hallinnonaloja pohtimaan maanpuolustusvastuitaan. Sisäasiainministeriössä kiinnitettiin huomiota Rajavartiolaitoksen toimintakykyyn ja käynnistettiin pitkän laman jälkeen väestönsuojelun kehittäminen. Keskustelu valtakunnan alueen koskemattomuuden turvaamisesta lisäsi yhteistyötä ulkoasiain- ja puolustusministeriön kesken. Pääesikunnassa sai käytännössä toinen sodanjälkeinen suunnittelukierros perusteensa suunnittelun kohdistuessa pitkälti puolueettomuuden vartiointiin.

Lopullinen hallituksen esitys myötäili pitkälti ministeriön kantaa. Asetus annettiin 21. maaliskuuta. Neuvoston kokoukset alkoivat helmikuussa 1958. Asetus määritti puolustusneuvostolle aseman toimia ylimpänä neuvoa-antavana ja suunnittelevana elimenä sekä tasavallan presidentin neuvottelukuntana puolustusta koskevissa asioissa. Sen keskeisin alkuvaiheen tehtävä oli ohjata eri alojen maanpuolustusvalmisteluja ja sovittaa ne toisiinsa lausunnoin ja aloittein. Vuoden 1963 päättyessä valtaosalla tärkeistä toimialoista oli toimintansa perusteet, ensimmäiset organisaatiot ja ohjesäännöt valmiina. Puolustusneuvoston alkuvaiheen työsuunnitelma oli suuressa määrin sihteeristön laatima. Sen tärkeinä lähtökohtina olivat mainitut operatiivisen osaston laatimat ja kokoamat muistiot eri toimialojen maanpuolustustehtävistä.

Puolustusneuvosto yhteensovittajaksi Revisio oli hahmotellut puolustuksen koordinointiin pääministerin johtamaa neuvostoa, jossa varapuheenjohtajana olisi ollut puolustusministeri ja jäseninä sisäasiain-, valtiovarain-, kulkulaitosten ja yleistentöiden sekä kauppaja teollisuusministerit. Sotilasjäseniä, ilman äänioikeutta kokouksissa, olisi komentajan ja yleisesikunnan päällikön ohella ollut kuusi. Puolustusvoimain komentajan vastaehdotus vuonna 1949 sisälsi vakinaisina jäseninä pääministerin ja puolustusministerin sekä komentajan ja yleisesikunnan päällikön. Muina jäseninä olisi ollut neljä ministeriä valittuina kolmeksi vuodeksi kerrallaan. Näiden kahden pääehdotuksen välisiä vaihtoehtoja tuotiin esille useita, kunnes 7. kesäkuuta 1956 puolustusministeriössä järjestettiin asiasta neuvottelu. Ministeri Skog kehotti puolustusvoimain komentajaa laatimaan esityksen puolustusneuvostoa koskevaksi asetukseksi. Operatiivisen osaston päällikkönä eversti T. V. Viljanen oli vuonna 1953 muistiossaan luonnostellut asetusta, ja siihen pohjannut luonnos, joka sisälsi ulkoministerin jäsenyyden ja sotilasedustajien äänioikeuden, toimitettiin ministeriöön 15. kesäkuuta 1956. Ministeriö reagoi luonnokseen vasta helmikuussa 1957 huomauttaen Pääesikunnan unohtaneen siitä poliittisen, taloudellisen ja henkisen maanpuolustuksen osuuksia.

Puolustuksen kehittämisessä 1950-luvulla kiinnittää huomion suoraviivaisuus, jossa päätökset syntyivät toimialoista vastaavien kesken ilman parlamentaarisia linjauksia. Eduskunta osallistui työhön lainsäädännön, talousarvioiden, määrärahapäätösten ja hallitukselle esitettyjen kysymysten kautta. Hallituksestakin puolustustoimenpiteistä päättivät yleensä vain ministerit, joiden alat katsottiin maanpuolustuksen kannalta tärkeimmiksi, joskin tasavallan presidentillä oli mahdollisuus kutsua jäseniksi ministereitä peruskokoonpanon ulkopuolelta. Kuusikymmenluvun alussa Puolustusvoimien johto laati jatkuvuutta varmistaakseen erityisen kehittämisohjelman. Yhteiskunnan muun kehittämisen ympäristössä ohjelma ei kuitenkaan saanut riittävää poliittista tukea. Edistystä edustivat kuitenkin pidempiaikaiset tilausvaltuudet vuosikymmen puolivälissä. Ensimmäinen parlamentaarinen puolustuskomitea vuosina 1970–1971 merkitsi lopulta muutosta puolustuksen kehittämisen jatkuvuudessa ja ohjaamisessa. Sen suositukset kuitenkin keskittyivät kokonaispuolustusta konkreettisemmin sotilaalliselle sektorille.

35

Kohti parlamentarismia

Kenraalimajuri evp, valtiotieteiden tohtori Pertti Salminen on viime vuosina keskittynyt viranomaisyhteistyön histo­ riaan puolustushallinnon näkökulmasta.

Kylkirauta 3/2021


Millions discover their favorite reads on issuu every month.

Give your content the digital home it deserves. Get it to any device in seconds.