JATKOSOTA OLI TALVISODAN JATKOA TEKSTI SAMPO AHTO Suomen pääministeri Jukka Rangell ilmoitti keskiviikkona kesäkuun 25. päivänä vuonna 1941, että Suomi oli siitä päivästä alkaen sotatilassa Neuvostoliiton kanssa. Tavanomaisia sodanjulistuksia ei kummallakaan puolella annettu.

P

ääministeri Rangell ei yksinkertaisesti voinut olla sanomatta selväkielellä sitä, jonka jokainen suomalainen varsinkin Etelä-Suomessa omin silmin näki tai korvin kuuli. Neuvostoliiton ilmavoimat hyökkäsivät Suomen alueelle aamuvarhaisesta lähtien yli viidelläsadalla lentokoneella pommittaen muun muassa Turkua, Porvoota, Raumaa ja toistakymmentä muuta paikkakuntaa.

Neuvostoliitto hyökkääjäksi

Hyökkääjän koneita ammuttiin alas kaikkiaan 27 suomalaisten tappioiden jäädessä kolmeen koneeseen. Niistä yksi joutui syöksykierteeseen harjoituslennolla, ja kaksi muuta epäonnistuivat kentälle laskeutuessaan. Venäläisten ilmoituksen mukaan suomalaiset tosin menettivät 41 sotakonetta. Mikä sitten oli sotaa, jos tämä ei sitä ollut? Massiivinen ilmahyökkäys sodan ulkopuolella olleeseen Suomeen aiheuttaa päivittelyä yhä edelleen. Saksan sotatoimet Neuvostoliittoa vastaan olivat tosin alkaneet muutamaa päivää aikaisemmin, ja Hitler oli julistanut saksalaisten yhdessä suomalaisten tovereidensa kanssa puolustavan Suomen aluetta. Lisäksi tiedettiin, että Suomeen ja nimenomaan Pohjois-Suomeen oli saapunut kymmeniätuhansia saksalaissotilaita. Hyökkäyskohteiksi valituissa Etelä-Suomen kaupungeissa heitä ei kuitenkaan ollut. Joka tapauksessa Suomi oli vain sivusuunta jättiläismäisellä itärintamalla. Neuvostoliitto menetti itärintamalla heti ensimmäisenä sotapäivänä noin

1 300 lentokonetta ja seuraavina päivinä tuhansia lisää. Tappiot olivat niin raskaat, että neuvostoilmavoimien taistelukyky lamaantui moneksi viikoksi. Oliko tällaisessa tilanteessa varaa lähteä hyökkäämään puolella tuhannella koneella sellaiseen sivusuuntaan kuin Suomi oli? Poliittisesti katsottuna Neuvostoliiton hyökkäystä oli ja on yhä vaikea ymmärtää. Sota on kautta ihmiskunnan historian koettu sellaiseksi kiroukseksi, ettei kukaan ole halunnut ottaa vastuuta sellaisen aloittamisesta, ei vaikka siihen lähteminen olisi tuntunut miten oikeutetulta tahansa. Neuvostoliitto huonosti harkiten otti hyökkääjän roolin itselleen. Suomen johdon se vapautti siten sodan aloittamisen ongelmasta. Tosin Suomi olisi tuskin muutenkaan pysytellyt pitkään sivussa, kun näytti tulleen tilaisuus saada korjaus talvisodassa koettuun pöyristyttävään vääryyteen. Vuosikymmenten mittaan tämän vääryyden tuloksien kanssa on sittemmin ollut pakko elää, mutta kansallisesta muistista se ei ole hävinnyt minnekään. Miten muuten voisi ollakaan, kun Suomelta talvisodan aloittaneen provosoimattoman hyökkäyksen jälkeen riistettiin yksi sen perusmaakunnista ja 420 000 suomalaista ajettiin kodeistaan kaikkensa menettäneinä mieron tielle keskellä talvea? Kun MTV vuonna 1984 järjesti laajan kyselyn jatkosodan alkamisesta, ylivoimainen enemmistö suomalaisista, eli 83 prosenttia, oli sitä mieltä, että Suomel29

SAMPO AHTO la oli täysi oikeus koettaa vallata ryöstetyt alueet takaisin.

Saneltu välirauhan sopimus

Tuoreeltaan heti tapahtuman jälkeen tällainen näkemys oli vielä vallitsevampi. Yleisesti uskottiin, että Stalinin sanelema ja Moskovan pakkorauhaksi kutsuttu tilanne ei voisi olla muuta kuin painajaisen kaltainen paha uni, joka menisi pian ohitse. Käsite ”välirauha” juurtui suomalaiseen sanavarastoon jokseenkin heti, kun rauhansopimus astui voimaan. ”Viel uusi päivä kaiken muuttaa voi” oli liioittelematta sanoen sitaatti, joka oli lähes jokaisen suomalaisen mielessä. Tämä ei tarkoittanut sitä, että Suomessa olisi välittömästi rauhan teon jälkeen ryhdytty hautomaan hyökkäyssuunnitelmia menetettyjen alueiden valtaamiseksi takaisin. Sellainen olisi ollut epärealistista, kun juuri oli vaivoin selvitty hengistä talvisodasta. Suomen alueelle tunkeutuneen Neuvostoliiton ylivoima oli valtava, ja minkäänlaista auttajaa ei Suomella ollut näköpiirissä.

Kylkirauta 2/2021