historiakatsaus
Tiedustelupäällikkö Käkönen ja uljas uusi maailma Teksti: Pekka Turunen
Sotilastiedustelu oli jatkosodan jälkeen sekasortoisissa oloissa. Tiedustelumateriaalia vietiin Ruotsiin Stella Polaris operaatiossa, arkistoja hävitettiin ja tavaraa hajasijoitettiin. Artikkelissa kerrotaan anekdootteja ja uutisia tiedustelun historiasta.
P
uolustusvoimien tiedustelujohto, everstit Aladar Paasonen ja Reino Hallamaa, arvioivat, että Neuvostoliitto miehittäisi Suomen jatkosodan jälkeen. Isänmaan uskottiin olevan vaarassa, ja Salaisen toimiston (S-toimiston) tiedustelu-upseerit polttivat Iso Roobertinkatu 33:ssa niin tehokkaasti papereitaan, että yli-innokas talonmies sakotti heitä lämmityskiellon rikkomisesta ja paperituhkan siivoamisesta. Viholliskuvien murtuessa itsenäiseen ajatteluun tottuneet tiedustelu- upseerit toimittivat tietoja kuka millekin ulkovallalle. Radiokoodeja ja materiaalia realisoitiin rahaksi, eikä vieläkään pystytä kokonaan arvioimaan, miten rahat käytettiin.
Tuhannen ja yhden yön satuja Sekasortoisiin aikoihin liittyy monia anekdootteja. Liittoutuneiden valvontakomissio – käytännössä Neuvostoliiton valvontakomissio – tuli tarkastuskäynnille Puolustusvoimain Pääesikunnan ulkomaaosastoon, joka toimi tiedusteluosaston rauhanajan vastineena. Sodanajan tiedusteluosaston ydintä, Tiedustelutoimisto 1:tä johtanut everstiluutnantti Uljas ”Kuku, Kukushka” Käkönen kuvailee tapahtumia kirjassaan Miehityksen varalta – Päämajan tiedustelua 1943–45 seuraavasti:
Kun valvontakomission tarkastusmatkalaiset kysyivät tiedusteluarkistoista, niiden todettiin viedyn Stella Polaris -operaation yhteydessä Ruotsiin. Tosiasiallisesti valvontakomission upseerit seisoivat korokkeella, jonka alle Suomeen jätetty tiedustelun käsiarkisto oli kätkettynä. Venäläiset kuulustelivat asiamies tiedustelun johtajaa, majuri Yrjö Palkoa tulkin välityksellä. Jokaisen kysymyksen jälkeen Palko katsoi eversti Paasosta. Paasosen nyökättyä hän vastasi kysymykseen suomeksi. Valvontakomission lopettaessa toimintansa vuonna 1947 eversti F eodorov kävi jäähyväiskäynnillä ulkomaaosastossa ja tiedusteli samalla, missä majuri Palko oli. — Kadettikoulussa opettajana, Feodoroville vastattiin. — Opettajana? Mitä hän pystyy opettamaan? — Venäjän kieltä. — VENÄJÄÄ? Mutta eihän hän osaa sitä sanakaan! — Totta kai osaa, koska se on hänen äidinkielensä, vastasi aiemmasta tapaamisesta tietämätön kapteeni. Majuri Palko, alkuperäiseltä nimeltään Poljakov, oli syntynyt Pietarissa, ja hän osasi paremmin venäjää kuin suomea. Merivoimajaoksen komentajakapteeni Antti Leino puolestaan oli huma41
Pekka Turunen lassa ja näytteli tyhmää. Tuskastunut eversti Feodorov kysyi häneltä, mistä hyvästä Leinolle maksetaan palkkaa. Käännöskukkasen myötä ajatus palkanmaksun syystä katosi, ja Leino tokaisi, että tietysti Pääesikunnan kassasta. Tämän jälkeen hän ilmoitti poistuvansa ruokailemaan, koska ei halunnut myöhästyä siitä. Tilastotoimistossa, joka oli rauhan ajan tiedustelutoimisto, valvonta komission tarkastajat vaativat avaamaan kassakaapin. Kaappi oli muutoin tyhjä, mutta yhdellä hyllyllä oli kirja Tuhannen ja yhden yön sadut. Venäläiset ällistyivät ja tivasivat, missä sota vankien kuulustelupöytäkirjat olivat. Annettu selitys oli se, etteihän tiedustelu tarvitse tietoja Neuvostoliitosta, kun olemme tulleet ikuisiksi ystäviksi. Näistä tarinoista voidaan havainnoida seuraavaa: suomalaisilla tsuhnilla on usein ollut tapana olla typeryyteen asti rehellisiä, mikä taas harhauttamiseen tottuneissa venäläisissä on herättänyt
Kylkirauta 2/2020