historiakatsaus
Churchill ja Mannerheim Teksti: Andrew Roberts
Churchill ja Mannerheim olivat maidensa pitkäaikaisia valtionpäämiehiä. He kunnioittivat ja ihailivat toistensa aikaansaannoksia. Englantilainen historioitsija ja toimittaja Andrew Roberts tarkastelee artikkelissaan valtionpäämiesten yhteistoimintasuhdetta itsenäisen Suomen ensimmäisten vuosikymmenten aikana.
W
inston Churchillillä ja mar salkka Carl-Gustav Man nerheimillä – modernin Suomen isällä – oli paljon yhteistä. Molemmat olivat aristokraatteja, ratsu väkeä ja ensimmäisen maailmansodan veteraaneja. Molemmat olivat matkus telleet laajalti, muun muassa Intiassa.
Hengenheimolaiset Churchill ja Mannerheim olivat van noutuneita antikommunisteja, jotka an toivat yleviä julkilausumia. He myös johtivat maitaan tultuaan iäkkäiksi. Tämä kaikki herätti Churchillissä ja marsalkka Mannerheimissä mo lemminpuolista ihailua. He kunnioit tivat toisiaan, vaikka he tapasivat vain kahdesti ja olivat virallisesti vihollisia lähes koko toisen maailmansodan ajan. Churchill ei voinut tätä kunnioitus ta julkisesti myöntää kesäkuun 1941 jälkeen, jolloin Suomi kävi sotaan IsonBritannian liittolaisen Neuvostoliiton kanssa. Siihen asti määrätietoisen anti kommunistinen Churchill oli ihaillut Mannerheimiä, joka kuului lokakuun vallankumouksen jälkeen bolševikkeja vastaan taistelleiden eturintamaan. Vuonna 1929 julkaistussa ensim mäisestä maailmansodasta kertovien muistelmien viidennessä osassa The Aftermath, joka kertoo sodanjälkei sistä vuosista, Churchill mainitsee, että Mannerheim komensi valkoisten joukkoja, jotka kukistivat – Churchillin
sanoin – ”punaisen terrorin”. Churchill ei kuitenkaan mainitse sitä, ettei hän auttanut Mannerheimiä tämän suun nitelmassa marssia Pietariin, silloiseen Petrogradiin, vuonna 1919.
Ei tukea Pietarin marssille Vuoden 1919 toukokuun 5. päivänä Churchill lähetti sotaministeriöstä sähkeen Sir Henry Wilsonille Pariisin rauhankonferenssiin. Sähkeessä Churc hill sanoi, ettei Wilsonin tulisi tarjo ta tukea Mannerheimin Petrogradin hyökkäykselle, koska se olisi varma epäonnistuminen. Kesäkuun 14. päivänä Churchill sai sähkeen kenraali Sir Hubert Goughil ta, jonka Churchill oli lähettänyt joh tamaan brittien tehtävää Baltiassa. ”Mannerheim palaa halusta hyökätä Petrogradiin”, Gough raportoi. ”Mutta toisaalta, näin tehdessään hän riskeerai si jo entuudestaan epävarman asemansa Suomessa.” Heinäkuun 5. päivänä Churchill kertoi sotakabinetille, että Iso-Britan nia oli torjunut Mannerheimin pyyn nöt sotilaallisesta tuesta, koska se olisi erittäin riskialtis hanke. – Emme voi koskaan tietää, olisiko Mannerheim kesällä 1919 onnistunut siinä, missä Wehrmacht epäonnistui 1940-luvun alussa piiritettyään silloista Leningra dia yhdeksänsataa päivää. Churchill ei auttanut Mannerhei miä, vaikka myöhemmin sanoikin 37
Andrew Roberts halunneensa ”kuristaa bolševismin kehtoonsa”. Elokuun 24. päivänä Churchill kertoi pääministeri Lloyd Georgelle, ulkoministeri Arthur Bal fourille ja Privy Councilin puheen johtajalle George Curzonille: ”Emme ole katsoneet oikeaksi ja vastuulliseksi ratkaisuksi tukea suomalaisten hyökkä ystä Petrogradiin, ja tällä välin Manner heim on kadonnut.”
Lontoon tapaaminen Mannerheim matkusti joulukuussa 1919 Lontooseen yksityishenkilönä Suomen hallituksen asioissa, vaikkei hän enää ollut valtionhoitaja. Joulu kuun 20. päivänä Churchill, Sir Henry Wilson ja Mannerheim kokoustivat pit kään. Mannerheim oli juuri palannut Varsovasta, jossa hän oli ollut yksityis henkilönä salaisessa tehtävässä ja roh kaissut Puolan hallitusta hyökkäämään keväällä bolševikkeja vastaan.
Kylkirauta 4/2019