HELSINGIN KAUPUNGINORKESTERI & TUOMAS HANNIKAINEN SIBELIUKSEN UUSI KARELIA

la 26.8.2023 15.00

Helsingin yliopiston juhlasali

Matinea-konsertissa kuullaan kaksi hiljattain esiin tullutta harvinaisuutta Suomen kansallissäveltäjältä Jean Sibeliukselta (1865–1957), Konserttialkusoitto ja ”uusi” Karelia-sarja. Tilaisuuteen sisältyy soiva esittely, joka valottaa löytyneiden nuottien sisältöjä.

Konserttialkusoitto (1900) Konsertin aloittaa Konserttialkusoitto (1900) pienelle orkesterille. Konserttialkusoiton musiikki pohjautuu dramatisoituun balladiin Jungfrun i tornet ja on ikään kuin piilotettuna sen sisälle. Teos esitettiin verkkolähetyksen välityksellä koronapandemian aikaan vuonna 2021. Nyt teos on mahdollista kuulla elävänä konserttiesityksenä ensi kertaa sitten 1900-luvun alun.

Tutkiessani Jungfrun i tornetin (Neito tornissa, 1896) käsikirjoituksia, ihmettelin pitkään partituuriin ja orkesterilehtiin tehtyjä outoja lisäyksiä, muutoksia ja leikkauksia. Lopulta oivalsin, että merkinnöistä kutoutuu 12-minuuttinen orkesterikappale, Konserttialkusoitto. Sibelius oli johtanut tätä teosta muutaman kerran 1900-luvun alussa, minkä jälkeen se vaipui unohduksiin yli sadaksi vuodeksi.

Jungfrun i tornet kertoo tarinan viattomasta neidosta ja tätä ahdistelevasta voudista. Vouti telkeää vastahakoisen neidon linnan torniin, josta tämä lopulta pelastuu uljaan talonpojan ansiosta. Allegoria Venäjän sortotoimiin ja ahdisteltuun Suomi-neitoon on ilmeinen.

Balladin juoni pohjautuu muinaiskarjalaiseen leikkiin ”Neito istuu kammiossa”, jota libretisti Rafael Hertzberg piti ”vanhimpana tunnettuna suomalaisena draamana – tai paremminkin oopperana, koska se esitettiin laulamalla”.

Sibeliuksen johtama Filharmonisen seuran orkesteri (nyk. Helsingin kaupunginorkesteri) soitti Jungfrun i tornetin ensiesityksen vuonna

1896 Seurahuoneella (nyk. Helsingin kaupungintalo). Esitys oli osa Allegri-arpajaistapahtumaa, jolla kerättiin rahaa Filharmoniselle seuralle.

Konserttialkusoitto koostuu Jungfrunin parhaista paloista: arkaaisesta alkusoitosta, neidon auvoisasta pastoraalista, raivoisan voudin ja talonpojan taistelusta sekä loppukohtauksesta, jossa riemuitaan rakkauden ja oikeudenmukaisuuden voittoa.

Konserttialkusoitto osuu Sibeliuksen säveltäjäuran etsikkovaiheeseen ja on hänen kokonaistuotantoaan ajatellen poikkeuksellisen valoisa. Alkupuoli on tyyliltään kotoisen kansallinen, mutta loppupuolella voi kuulla myös kokeilevampia, kansainvälisempiä sävyjä. Olisikohan Sibelius ajatellut teosta Filharmonisen seuran Euroopan kiertueelle, joka huipentui Pariisin maailmannäyttelyn konserttiin kesällä 1900?

Karelia-sarja

Tutkiessani keväällä 2023 Karelia-musiikkia, tuli Kansalliskirjaston käsikirjoituskokoelmissa vastaan aiemmin tunnistamaton partituuri, joka sisältää Sibeliuksen uudistaman Karelia-alkusoiton ja Karelia-sarjan. Karelia on Sibeliuksen soitetuimpia ja rakastetuimpia teoksia Finlandian ja Valse Tristen ohella.

Karelia-alkusoitto (op. 10) ja Karelia-sarja (op. 11) tunnetaan nuottikustantamo Breitkopf & Härtelin julkaisuna, joka pohjautuu Karelia-musiikin alkuperäisnuottiin vuodelta 1893. Nyt esiin tullut, päiväämätön Karelia-partituuri poikkeaa merkittävästi alkuperäisestä: polyfonia on rikkaampaa, detaljit tarkempia, instrumentaatio täyteläisempi, tempot vaihtelevampia ja artikulaatiot elävämpiä. Sibelius on säveltänyt alkusoittoon myös aivan uusia tahteja.

Partituuri on poikkeuksellisen huoliteltu. Kansilehdelle on kirjoitettu lyijykynällä ”Fazer”, mikä viittaa Fazerin musiikkikustantamoon. Fazer hankki Karelian kustannusoikeudet vuonna 1899 ja myi ne sitten Breitkopf & Härtelille.

Uudistetun Karelia-sarjan varhaishistoria on vielä enimmäkseen hämärän peitossa. Liittyisikö se Sibeliuksen suunnitelmiin Berliinissä vuonna 1894? “Nyt olen päättänyt heittää itseni veteen ja koettaa omin voimin uida. Aijon mennä svittini kanssa, jota aion täällä instrumenterata uudellen, Leipzigiin, Breitkopf et Härtelin luo. Haukkukoot…Aijon kirjoittaa uudelleen ne neljä satsia ja koettaa saada kustantajaa...” *

Partituuri päätyi Kansalliskirjastoon vuonna 2010 osana Yleisradion käsikirjoituslahjoitusta. Mutta miten nuotti aikanaan päätyi Yleisradioon? Miksi Breitkopf painoi Karelian varhaisversioon pohjautuvan nuotin uudistetun version sijasta? Miten partituuri on voinut pysyä piilossa kaikki nämä vuodet? Onko uudistettua versiota milloinkaan ennen esitetty?

”Uusi” Karelia kajahtaa tuoreeltaan ilmoille Helsingin juhlaviikkojen (ent. Sibelius-viikko) matineassa – mahdollisesti ensi kertaa. Esittäjänä on Helsingin kaupunginorkesteri, jonka edeltäjä Filharmonisen seuran orkesteri kantaesitti Karelia-musiikin vuonna 1893.

Alkuperäisestä

Karelia-musiikista (1893): Sibelius sävelsi 10-osaisen Karelia-kuvaelman Viipurilaisen Osakunnan juhla-arpajaisiin. Kuvaelmissa käsiteltiin Karjalan rankkaa historiaa 1200-luvulta alkaen.

Juhlan tuotolla kerättiin rahaa ”kansanvalistuksen hyväksi Viipurin läänissä”. Merkittävämpi syy lienee kuitenkin ollut sensuurimääräyksien ja sortotoimien vastustaminen. Kuvaelma ja etenkin sen viimeinen osa ”Viipurin läänin yhdistäminen muuhun Suomeen” oli rohkea tapa protestoida Karjalan venäläistämispyrkimyksiä taiteen keinoin. Ensiesityksessä Sibelius johti Filharmonisen seuran orkesteria.

Pian ensiesitysten jälkeen Karelia-kuvaelmasta irrotettuja osia alettiin esittää myös erillisinä konserttikappaleina. Ajan myötä konserttikäyttöön vakiintui kolmiosainen Karelia-sarja ja Karelia-alkusoitto, jotka Breitkopf & Härtel julkaisi vuonna 1906.

Sibelius tuhosi 1940-luvulla lähes kaikki muut Karelia-osat. Aino Sibelius (1871–1969) muisteli, miten ”meillä toimeenpantiin suuri autodafee, polttajaiset. Mieheni oli kerännyt joukon käsikirjoi- tuksia pyykkikoriin ja poltti niitä ruokasalin avotakassa. Siinä meni Karelia-sarjan osia – myöhemmin minä näin irtirevittyjen sivujen jäännöksiä – ja paljon muuta. Minulla ei ollut voimia katsoa tätä kauhistusta, vaan vetäydyin pois huoneesta. Siksi en tiedä mitä hän tuleen heitti. Mutta tämän jälkeen mieheni olemus oli tyynempi ja hänen mielensä valoisampi. Se oli onnellista aikaa.”

Vaikka alkuperäisen Karelia-musiikin partituuri tuhoutuikin lähes kokonaan, suuri osa orkesteristemmoista säilyi lukukelpoisina. Jotta koko Karelia-musiikki voitiin ensiesittää ja levyttää, pyysin 1990-luvulla säveltäjä Jouni Kaipaista (1956–2015) täydentämään teoksen puuttuvia osia.

Ennen Jouni Kaipaisen poismenoa lupasin hänelle editoida ja täydentää 10-osaisen Karelia-musiikin nuottimateriaalin, jotta teosta voitaisiin helposti esittää myös tulevaisuudessa. Nyt kuultava ”uusi” Karelia-sarja tuli vastaani täydennystyöhön liittyvien tutkimusten yhteydessä.

- Tuomas Hannikainen

* Kirjeet JS–AS 30.8. ja 2.9.1894 Sibelius, Aino, Jean Sibelius, Oili Suominen ja SuviSirkku Talas 2003. Tulen synty: Aino ja Jean Sibeliuksen kirjeenvaihtoa 1892-1904. Vol. 910. Suomalaisen kirjallisuuden seura Helsinki.

”Uusi” Karelia sisältää lisäyksiä ja uusia tahteja

Dramatisoidun teosesittelyn käännös suomeksi: helsinkifestival.fi/aurora

NICHOLAS COLLON & AURORA-ORKESTERI: KEVÄTUHRI

ti 29.8.2023 19:00 Musiikkitalo, Konserttisali

Aurora-orkesteri

Nicholas Collon, kapellimestari

Jane Mitchell ja James Bonas, ohjaus

Charlotte Ritchie, Karl Queensborough, näyttelijät

David Bishop, valosuunnittelu

Anouar Brissel, videosuunnittelija

Ohjelma: Dramatisoitu teosesittely

Igor Stravinsky: Kevätuhri (1913)

Brittiläinen Aurora-orkesteri on Radion sinfoniaorkesterin ylikapellimestari Nicholas Collonin (s. 1983) kunnianhimoinen projekti, joka yhdistää maailmanluokan klassisen musiikin visuaalisesti vaikuttavaan näyttämöllisyyteen. Vuonna 2005 perustettu orkesteri on maailman ensimmäinen yhtye, joka esitti kokonaisen klassisen sinfonian täysin ulkomuistista.

Helsingin juhlaviikoilla koetaan Aurora-orkesterin tulkinta Igor Stravinskyn (1882–1971) Kevätuhri-teoksesta. Vuonna 1913 ensiesitetty Kevätuhri on inspiroinut kymmenittäin monitaiteellisia tuotantoja kuluneen vuosisadan aikana. Teos repi auki länsimaisen musiikin konventiot ja se kuulostaa yhä ajattoman radikaalilta.

Aurora-orkesterin tulkinta tuo musiikin ja muusikot osaksi näyttämöllisyyttä ainutlaatuisella tavalla. Jane Mitchellin ja James Bonasin visuaalisesti vaikuttava ohjaus yhdistää muistin varassa esiintyvän orkesterin, videosuunnittelija Anouar Brisselin projisoinnit ja liikkeen tarjoten täysin uudenlaisen näkökulman Stravinskyn mestariteokseen. Esityksen täydentää sekä David Bishopin oivallinen valosuunnittelu.

Konsertin ensimmäisellä puoliajalla koetaan orkesterin ja Nicholas Collonin tavaramerkiksi muodostunut kattava ja innostava teosesittely, eräänlainen “elävä käsiohjelma”.

IGOR STRAVINSKY:

Kevätuhri

Kun Igor Stravinskyn Kevätuhri esitettiin ensimmäisen kerran

Pariisissa Théâtre des ChampsÉlysées’ssä 29. toukokuuta 1913, musiikin ja koreografian äärimmäisen avantgardistinen luonne aiheutti skandaalin.

Teoksen alaotsikko on ”Kuvia pakanallisesta Venäjästä”. Skenaario kuvaa erilaisia primitiivisiä kevään tuloa juhlistavia rituaaleja. Niiden yhteydessä nuori tyttö valitaan uhriksi, jonka kohtalona on lopulta tanssia itsensä kuoliaaksi. Kevätuhrista puuttuu johdonmukainen juoni tai kerronta; se muodostuu peräkkäisistä koreografisista kuvaelmista.

Stravinsky kiisti partituurin pohjautuvan merkittävässä määrin venäläiseen kansanmusiikkiin, mutta myönsi teoksen avauksen fagottimelodian olevan peräisin liettualaisesta kansanlauluantologiasta. Hän väitti tätä ainoaksi lainauksekseen kyseisestä kokoelmasta. Myöhempi analyysi on kuitenkin löytänyt useita muitakin Kevätuhrin sävelmiä samasta lähteestä.

Idean Kevätuhriin Stravinsky sai ohikiitävän näyn muodossa viimeistellessään Tulilintua Pietarissa 1910. Työt Kevätuhrin parissa Stravinsky aloitti kotonaan Ukrainan Ustilugissa syyskuussa 1911. Eräin keskeytyksin teos valmistui maaliskuussa 1913 Sveitsin Clarensissa.

Ensi-illan kapellimestarin Pierre Monteux’n reaktio kuultuaan Stravinskyn soittavan Kevätuhrin pianoversiota oli poistua huoneesta ja löytää hiljainen nurkka. Ensimmäinen ajatus oli, että hän ei koskaan johtaisi sellaista musiikkia. Vielä lähes viisikymmentä vuotta ensiesityksen jälkeen Monteux kertoi inhonneensa Kevätuhria.

Stravinskyn partituuri sisälsi monia hypermoderneja piirteitä. Rohkeat kokeilut tonaliteetin, rytmin ja dissonanssin suhteen aiheuttivat harjoitusvaiheessa monenlaisia vaikeuksia. Monteux ilmoitti Stravinskylle vielä ennen kantaesitystä muutoksista, joita hän piti tarpeellisina. Ne kaikki säveltäjä toteutti mukisematta.

Teoksen monimutkaisuuden vuoksi orkesteriharjoituksia oli peräti seitsemäntoista. Monteux joutui pyytämään muusikoita lopettamaan keskeyttämisen, kun he luulivat löytäneensä stemmoistaan virheitä. Hän ilmoitti kyllä kertovansa heille, jos jotakin soitettiin väärin. Yhdessä vaiheessa – huippukohdan vaskifortissimossa – orkesteri puhkesi hermostuneeseen nauruun, jolloin Stravinsky puuttui vihaisesti asiaan.

Pariisilainen balettiyleisö koostui kahdesta erilaisesta ryhmästä: varakkaasta väestä, joka odotti näkevänsä perinteisen esityksen ja kuulevansa kaunista musiikkia sekä boheemeista, jotka olivat innoissaan kaikesta uudesta; he myös vihasivat aitioiden hienostelijoita. Monteux uskoi ongelmien alkaneen näiden kahden joukon alettua hyökkäillä toisiaan vastaan. Heidän keskinäinen vihansa suuntautui pian orkesteriin: ”Kaikki saatavilla oleva roina heitettiin meidän päällemme, mutta jatkoimme soittamista”.

Läsnäolleiden kuvausten mukaan mielenosoitukset kohdistuivat enemmän Vaslav Nijinskyn koreografiaan ja Nicholas Roerichin puvustukseen kuin Stravinskyn musiikkiin. Nijinskyn suunnittelema maanläheinen horjuminen ja tömistäminen sekä tanssijoiden paksut naamiaisasut, omituiset töppöset ja myssyt nostattivat buuauksia ja vihellyksiä.

Esitys jatkui kuitenkin keskeytyksettä. Levottomuudet vähenivät merkittävästi toisen osan aikana, ja lopussa kuului useita esiinkutsuja tanssijoille, Monteuxille ja orkesterille sekä Stravinskylle ja Nijinskylle. Kevätuhrin tarunhohtoinen kantaesitys on oivallisella tavalla rekonstruoitu Jan Kounenin 2009 ohjaamassa elokuvassa Coco & Igor.

Musiikinhistorioitsija D.J.Grout kirjoitti Kevätuhrista seuraavaa: ”Se on epäilemättä 1900-luvun alun tunnetuin sävellys. Kevätuhri vaikutti kuin räjähdys, joka hajotti musiikillisen kielen elementtejä niin, ettei niitä enää koskaan voitu koota yhteen kuten ennen.” Teoksesta kirjoitettujen kirjojen ja musiikkitieteellisten tutkielmien määrä on valtava. Se on todennäköisesti suurempi kuin mitä millekään muulle yksittäiselle sävellykselle on omistettu.

Teksti: Pekka Miettinen

O/MODERNT CHAMBER ORCHESTRA: COSMIC SPACES

pe 1.9.2023 19:00 Musiikkitalo, Konserttisali

Cosmic Spaces

Hugo Ticciati, kapellimestari, viulu

Jörgen van Rijen, pasuuna

Johan Bridger, lyömäsoittimet

O/Modernt Chamber Orchestra

Ohjelma:

Hildegard von Bingen: Vos flores rosarum

Arvo Pärt: Fratres / viululle, jousiorkesterille ja lyömäsoittimille (1977/1992)

Josquin de Prez / sov. Johannes Marmén: Ave Maria (1476)

Luciano Berio: Sequenza V (1966)

Arvo Pärt: Vater Unser / sov. pasuunalle ja jousille (2005/2011)

Albert Schnelzer: Apollonian Dances (‘Adolescent Apollo’) (2003/2019)

Arvo Pärt: Darf ich… / viululle, kellolle ja jousille (1995)

Arvo Pärt: Silouan’s Song

Josquin de Prez /arr. Johannes Marmén: Mille regretz (2013)

Sting / arr. Marzi Nyman: Practical Arrangement (2000)

Arvo Pärt: Mein Weg (1987-89)

Iannis Xenakis: Rebonds B (1993)

Sting /arr. Alexander Ring: Shape of my Heart (1977)

Arvo Pärt: Cantus in Memoriam Benjamin Britten

VIULU

Hugo Ticciati

Victoria Sayles

Emma Purslow

Siljamari Heikinheimo

Zane Kalnina

Kasmir Uusitupa

Edua Zadory

Leena Jaakkola

Linda Suolahti

ALTTOVIULU

Sascha Bota

Riikka Repo

Frauke Steichert

Francis Kefford

Jenny Anna Linnea Augustinsson

SELLO

Julian Arp

Claude Frochaux

Edward King

Tatu Kauppinen

KONTRABASSO

Jordi Carrasco Hjelm

Iurii Gavryliuk

Kapellimestari-viulisti Hugo

Ticciatin luoma käsite O/Modernt yhdistää vanhaa ja uutta ennakkoluulottomilla tavoilla. Konseptin tavoitteena on saada aikaan lisääntynyt tietoisuus taiteiden keskinäisistä ja myös sisäisistä yhteyksistä, jotka koskettavat eri aikakausia, kulttuureja ja ihmisiä.

Illan ohjelmiston painopiste on ehdottomasti modernin puolella; 1400-lukua eli osastoa ”O/” edustaa ainoastaan Josquin des Prez. Muut sävellykset ovat peräisin viimeisten 50 vuoden ajalta. Ajallinen aukko on melkoinen, joten kaivattuja yhteyksiä on etsittävä muuta kautta. Perusideana on vanhan ja uuden musiikin sekä taiteen ja populaarikulttuurin yhdistäminen uusien näkökulmien avulla.

Ohjelman ehdottomana kulmakivenä on virolaisen Arvo Pärtin (s. 1935) musiikki. Pärt voisi toimia ohjelman ajallisena ja tyylillisenä siltana 1400-luvulta nykypäivään, koska hänen sävellyksistään on löydettävissä runsaasti keskiaikaisia vaikutteita. ”Uusyksinkertaisen” tyylin edustajaksi luettu Pärt on myös saanut runsaasti kuulijoita vakiintuneen taidemusiikkiyleisön ulkopuolelta. Myös linkki ohjelmiston popkappaleisiin voisi perustua tähän seikkaan.

Pärtin sävellystyyli soveltuu mainiosti sovitettavaksi erilaisille kokoonpanoille. Hänen laaja teosluettelonsa sisältää alkuperäisversioiden lisäksi lukuisia sovituksia samasta teoksesta. Erityisen monta versiota, peräti 11, löytyy teoksesta Fratres (”Veljet”, 1977). Vater unser (”Isä meidän”) on sovitus pasuunalle ja jousille alun perin poikasopraanolle ja pianolle sävelletystä kappaleesta. Darf ich… (”Saisinko…”, 1995) on sävelletty viululle, kellolle ja jousille.

Jousiorkesteriteos Silouans Song on Pärtin tuotteliaalta 1990-luvulta ja 14 jouselle ja lyömäsoittimille sävelletty Mein Weg (”Tieni”) vuodelta 2000. Varhaisempaa Pärtiä kuullaan Benjamin Brittenin muistolle sävelletyssä Cantuksessa (1977).

Josquin des Prez (n. 1450–1521) on yksi kaikkein maineikkaimmista renessanssisäveltäjistä ja ainoa säveltäjä, joka tunnetaan yleisesti pelkän etunimen perusteella. Hänen teoksiaan ihailtiin ja niitä käytettiin malliesimerkkeinä aina 1500-luvun lopulle saakka. Rikas kontrapunkti ja tekstin kunnioitus olivat tunnusomaisia Josquinin tyylille. Neliääninen motetti Ave Maria on ajoitettu vuoden 1476 tienoille. Neitsyt Marialle omistettu teos kuuluu tekijänsä ja myös koko seuraavan vuosisadan rakastetuimpiin sävellyksiin. Tuskin juurikaan vähemmän tunnettu on chanson Mille regretz (”Kadun tuhannesti”). Yksinkertainen, pääosin homofoninen sävelkudos ilmentää ainutlaatuisella tavalla sydänsuruja ja katumusta.

Stingin (s. 1951) kappale Practical Arrangement (2013) on oiva jatke Josquinin murheelle. Minämuotoinen kertoja ehdottaa kumppanilleen sovintoa ja jopa mahdollista avioliittoa. Musikaaliin The Last Ship sävelletty kappale muistuttaa pelkistetyn melodiansa ja yksinkertaisen säestyksensä vuoksi hieman 1600-luvun monodiaa eli puhelaulua. Kultalevyllä pakittu hitti Shape of my Heart (1993) kertoo uhkapelurista, joka pelaa selvittääkseen pelionnen salaisuuden.

Illan kaksi solistia, Jörgen van Rijen ja Johan Bridger, ottavat lavan haltuun omilla soolonumeroillaan. Molemmat kappaleet edustavat musiikillista avantgardea ja ovat siten kenties konserttiohjelman eniten ”modernt”.

Italialaisen Luciano Berion (1925–2003) Sequenza V (1966) on pasuunalle sävelletty hengästyttävä ilotulitus. Mimiikkaa ja muita erikoisefektejä hyödyntävä kappale on kunnianosoitus Glockille, viimeiselle suurista klovneista. Rebonds B (1987 –1989) on kreikkalaisen arkkitehti-säveltäjä Iannis Xenakiksen (1922–2001) taiturillinen lyömäsoitinteos. Otsikko viittaa pomppimiseen tai takaisin kimmahtamiseen, eli lyömäsoiton tekniikan olennaiseen perusideaan.

Ruotsalaisen Albert Schnelzerin (s. 1972) kaksiosaisesta teoksesta Apollonian Dances (2003/2019) kuullaan toinen osa, Adolescent Apollo (Nuori Apollo). Jousille ja lyömäsoittimille sovitetun teosversion sävy viittaa Balkanille tai vielä kauemmas itään; tästä kertovat teoksen rytminen imu ja eksoottiset asteikot.

Teksti: Pekka Miettinen