Page 1

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2014


Kansi / Cover: IHME-teos 2014 / IHME Project 2014, True Finn. Ylhäältä alas, vasemmalta oikealle / From top to bottom, left to right: Tiina Pirttilahti, Stanislav Marinets, Anna Miettinen, Komugi Ando, Martin-Éric Racine, Tuisku Torkkeli, Mustafe Hagi, Peter Rosvik. Kuvat / photos: Veikko Somerpuro Kansi / Cover: Kokoro & Moi

2


IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival 2014


2


SISÄLLYSLUETTELO | TABLE OF CONTENTS IHME-nykytaidefestivaali . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 IHME Contemporary Art Festival . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 Johdanto Taiteen tilaamisesta, Paula Toppila . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 9 Introduction On Commissioning Art, Paula Toppila . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 21 IHME-teos | IHME Project True Finn – Tosi suomalainen . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 34 True Finn . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 34 Keskustelu vuoden 2014 IHME-teoksesta True Finn – Tosi suomalainen, Yael Bartana ja Maria Lind . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 36 Conversation on the IHME Project 2014, True Finn, Yael Bartana and Maria Lind . . . . 57 Suomen uusi kansallislaulu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 74 New National Anthem of Finland . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 74 Suomen uusi lippu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 76 New Finnish Flag . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 76 IHME-teos nykytaiteen opetuksessa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 82 The IHME Project in contemporary art teaching . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 83 Taiteilija | Artist Yael Bartana . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 89 IHME-koulu . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 92 Nuorten IHME Re-Action . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 93 IHME-kouluprojektit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 94 IHME Ateneumissa . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 95 IHME-pajat: Jaetut tarinat ja elävä kirjasto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 96 Meidän IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 97 IHME School . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 100 Young people’s IHME Re-Action . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 101 IHME school projects . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 102 IHME at the Ateneum . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 103 IHME workshops: Shared Stories and Living Library . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 104 Our IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 105 Yleisöpalaute | Audience feedback Yleisöpalaute . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 108 Audience feedback . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 113 IHME-päivät | IHME Days Ohjelma . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 118 Programme . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 121 IHME-päivien elokuvat | IHME Days Films . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 128 Oikeusjuttu: Kansallinen taide . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 134 The Trial: National Art . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 137 Festivaali lukuina | The Festival in numbers Festivaali lukuina . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 142 The Festival in numbers . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 143 Työntekijät ja yhteistyökumppanit | Staff and Partners Henkilökunta | Staff . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 146 Yhteistyössä | In co-operation . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 148 Julkaisun tekijät | Colophon . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 150 IHME-julkaisut | IHME publications . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 151 3


IHME-nykytaidefestivaali Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Säätiön toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy valitun taiteilijan teos julkisessa tilassa, keskustelua ja taidekasvatushankkeita teokseen liittyen. Kaikkiin festivaalin tilaisuuksiin on vapaa pääsy.

Julkinen taideteos Taidesäätiö Pro Arte kutsuu vuosittain yhden kansainvälisen taiteilijan tai taiteilijaryhmän toteuttamaan IHME-teoksen julkiseen tilaan. Teoksen toteutustapa, muoto ja sijainti määritellään yhdessä valitun taiteilijan kanssa. Teosta suunnitellessaan taiteilija tutustuu paikalliseen yhteisöön, paikkaan ja/tai tilanteeseen, johon IHME-teos toteutetaan. Taideteos avaa uusia näkökulmia ympäristöönsä, koskettaa yleisön kollektiivista muistia ja herättää keskustelua ajankohtaisista aiheista.

IHME-päivät Vuosittain järjestettävät IHME-päivät on suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Niiden tarkoituksena on lisätä ymmärrystä ja kiinnostusta kuvataiteeseen. Päivillä on luentoja, elokuvia, musiikkia ja työpajoja sekä keskustelua IHME-teoksen teemoista yhdessä taiteilijan kanssa.

Osallistu Festivaali tarjoaa yleisölle erilaisia osallistumismahdollisuuksia. IHME-pajat ovat kaikille avoimia taidetyöpajoja. IHME tekee yhteistyötä oppilaitosten ja yliopistojen kanssa ja tuottaa ohjelmakokonaisuuksia erilaisille kohderyhmil­le avatakseen nykytaiteen sisältöjä. Taidekasvatusohjelmaan kuuluu IHME-teoksesta kertovaan oheisaineisto, jonka avulla voi syventyä teoksen teemoihin. Materiaali on suunnattu kaikille kuvataiteesta kiinnostuneille, ja se tarjoaa vinkkejä myös siihen, miten nykytaidetta voidaan oppilaiden kanssa lähestyä. Festivaalin asiakasraadissa raatilaiset voivat antaa palautetta ja vaikuttaa festivaalin yleisötyön suunnitteluun.

Julkaisut Julkaisut dokumentoivat vuosittaisen festivaalin tapahtumat digitaalisena verkkojulkaisuna. Julkaisu on vapaasti ladattavissa festivaalin verkkosivuilla osoitteessa www.ihmefestival.fi. Siihen sisältyy mm. IHME-päivillä käyty keskustelu IHME-teoksen tekijän kanssa sekä runsaasti kuvia festivaalitapahtumista.

4


Henkilökunta Taidesäätiö Pro Arten henkilökuntaan kuuluvat toiminnanjohtaja Paula Toppilan lisäksi kulttuurituottaja Kati Pelkonen, joka on toiminut kulttuurituottaja Katja Koskelan sijaisena 1.9.2013 – 6.8.2014, assistentti Vappu Tainio sekä projektikohtaisia työntekijöitä. Säätiön maksuliikennettä hoitaa Tuula Liiman. Asiantuntijatyöryhmä Taidesäätiö Pro Arten toiminnan sisällöstä vastaa asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluvat museonjohtaja emerita Tuula Arkio (puheenjohtaja), säätiön toiminnanjohtaja FM Paula Toppila, taiteentutkija FT Hanna Johansson, kuraattori ja nykytaiteen tutkija FT Leevi Haapala sekä kriitikko, kuraattori Timo Valjakka. Hallinto Taidesäätiö Pro Arten hallituksen jäseniä ovat Tuula Arkio, Leevi Haapala, Hanna Johansson, asianajaja, varatuomari Marja Ramm-Schmidt, Koneen Säätiön yliasiamies Anna Talasniemi ja Timo Valjakka. Säätiön asiamiehenä toimii Lauri Paloheimo / Foundation Management Advisors.

Taidesäätiö Pro Arten asiantuntijatyöryhmä, vasemmalta / Expert team of Pro Arte Foundation Finland, from left: Leevi Haapala, Paula Toppila, Hanna Johansson, Tuula Arkio, Timo Valjakka. Kuva / photo: Kai Widell 5


IHME Contemporary Art Festival Pro Arte Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation’s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation’s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival, consisting of a commissioned work of art in a public space, as well as lectures, discussions, and art-education projects. Admission to all Festival events is free. The Finnish word IHME means ‘miracle’ or ‘wonder’. However, in daily use it appears in a variety of phrases, meaning something strange, weird, something that awakens curiosity. Public Art Commission Each year, Pro Arte Foundation Finland invites an internationally recognized visual artist or group of artists to make a temporary work of art, the IHME Project, in public space. The way that each IHME Project is to be carried out, along with its form and location, are jointly determined by the Foundation and the selected artist. The artist creating the work will get to know the local community, the site and the situation in which the IHME Project is to take place. The artwork gives the public opportunities for discovering new ways of looking at their immediate environment, touches the public’s collective memory, and prompts discussion of topical subjects. IHME Days The annual IHME Days are aimed at anyone interested in culture. The purpose is to increase understanding and interest in the visual arts. The Days include lectures, films, music, workshops, as well as a discussion of the themes of the IHME Project with the artist. Participation The Festival offers various opportunities for audience participation. The IHME workshops are open to all. IHME collaborates with schools and universities, and produces programmes for different target groups aimed at opening up the content of contemporary art. As part of the programme, anyone who is interested can explore the educational material about the IHME Project. This material takes users deeper into the Project’s themes. The material also provides teachers with ideas about how to approach contemporary art with their students. As a volunteer member of the Festival’s Client Panel discussion forum you can give feedback and influence the work that the Festival does with its audience. Publication The events in the annual Festival are documented in an online digital publication. This can be downloaded free at: www.ihmefestival.fi. The publication includes an account of the discussion with the artist held on the IHME Days and numerous photographs of Festival events.

6


Staff Pro Arte Foundation Finland’s staff comprises of Executive Director Paula Toppila and cultural producer Kati Pelkonen who has been substituting the cultural producer Katja Koskela 1.9.2013 – 6.8.2014, assistant Vappu Tainio and a number of project-specific workers. The Foundation’s payment transactions are handled by Tuula Liiman. Expert team Responsibility for the artistic content of Pro Arte Foundation Finland’s activities lies with its expert team, comprising: Museum Director Emerita Tuula Arkio (chair); the Foundation’s Executive Director Paula Toppila, MA; researcher in art history Hanna Johansson, Ph.D.; curator and researcher in contemporary art Leevi Haapala, Ph.D. and critic and curator Timo Valjakka. Administration The members of the Pro Arte Foundation board are: Tuula Arkio (chair); Leevi Haapala; Hanna Johansson; Master of Laws with court training Marja Ramm-Schmidt (vice-chair); Timo Valjakka and Executive Director of Kone Foundation, Anna Talasniemi. The Foundation’s Administrator is Lauri Paloheimo, Foundation Management Advisors.

7


8


Taiteen tilaamisesta

Johdanto

9


”Harvat ovat niin sekoittumatonta sukuperää, ett’ei heidän suvustaan jonkun suonissa ole virrannut eri kansakuntain verta.”  Zacharias Topelius 1878

Vuodesta 2009 lähtien vuosittain järjestetyn IHME-nykytaidefestivaalin ydin on uuden tilausteoksen tuottaminen julkiseen tilaan. Taiteen tilaamisesta osaksi ympäristöämme on tullut yhä yleisempää myös suomalaisella nykytaiteen kentällä. Niin yksityiset kuin julkisetkin tahot tuottavat yhteistyössä taiteilijoiden kanssa uusia teoksia, pysyviä tai tilapäisiä läsnäoloja mitä erilaisimpiin yhteisiin tiloihin ja tilanteisiin. Tilausteosten tekeminen on ollut osa taiteilijan työtä jo pitkään. Tilaajina toimivat aluksi lähinnä kirkko ja muut valtaa pitävät. Nämä varhaiset tilausteokset palvelivat usein sellaisia toisiinsa kietoutuneita päämääriä kuten tilaajan yhteiskunnallisen vaikutusvallan lisääminen, uskonnollisen tai poliittisen sisällön tuottaminen, juhlatilaisuuden kohottaminen, mutta myös hyväntekijyys ja taiteen kokemiseen liittyvä nautinto. Maailmankuuluja tilausteoksia ovat esimerkiksi italialaisten renessanssiajan mestareiden Michelangelon Sikstuksen kappelin kattofreskot (1512) Roomassa ja Leonardo da Vincin Pyhä Ehtoollinen (1498) Milanossa. Museum of Modern Art New Yorkissa perusti uusille tilausteoksille tarkoitetun tilan vuonna 1971 aloittaen toimintamallin, jota monet museot ovat seuranneet myöhemmin myös Euroopassa. Pariisin Grand Palais’n Monumenta-teokset vuodesta 2007 ja Tate Modernin Turbiinihallin tilausteokset vuodesta 2003 puolestaan ovat luoneet omat tunnetut sarjansa suuren luokan tilaustöitä tunnetuilta kansainvälisiltä taiteilijoilta. Liikkuvan kuvan teoksia ovat erikoistuneet tilaamaan erityisesti Pariisin Pompidou-keskus ja New Yorkin Whitney Museum. Pompidou-keskuksen tuotantosarja on merkittävä ja käsittää yli 30 teosta, joiden joukossa muun muassa Johan Grimonprezin, Pipilotti Ristin ja Pierre Huyghen teoksia. Yhä useammat biennaalit, kuten esimerkiksi Venetsian biennaali, monet määräajoin toistuvat kansainväliset näyttelyt ja taidemessut tilaavat taiteilijoilta uusia teoksia niin institutionaalisiin kuin julkisiinkin tiloihin. Julkisen tilan teoksia tilaavat edelleen perinnettä jatkaen kansalliset ja paikalliset viranomaiset osana uusia arkkitehtuurihankkeita tai olemassa olevien rakennusten sisustusta. Kansainväliset julkiseen tilan teoksiin erikoistuneet toimijat, kuten Artangel Lontoossa, Situations Bristolissa ja Creative Time New Yorkissa, ovat kaikki tuottaneet lukuisan määrän merkittäviä, ihmisiä liikuttaneita tilapäisiä teoksia kaupunkiympäristöön. Benesse Art Site Japanin Seto-saaristossa on huolellisesti suunniteltu kokonaisuus, jossa luonnonmaisemaa myötäilevät museorakennukset ja taideteokset on tilattu tunnustetuilta tekijöiltä juuri tähän ympäristöön. IHMEeellä on ollut vuosien varrella ilo saada IHME-päivien * Voit katsoa videodokumentteja IHME-päivien puheenvuoroista YouTube-kanavallamme osoitvieraiksi näiden organisaatioiden asiantuntijoita ja esitellä teessa: www.youtube.com/ihmeproductions. James julkisen tilan taiteen kansainvälistä kenttää suomalaiselle Lingwoodin puheenvuoro Artangelista löytyy vuoden 2009 tallenteista, Claire Dohertyn Situationyleisölle ja alan ammattilaisille.* sista vuoden 2011 tallenteista, Nato Thompsonin Creative Timesta vuoden 2013 tallenteista ja Akiko Mikin puheenvuoro Benesse Art Sitesta vuoden 2012 tallenteista.

10


Antony Gormley: ANGEL OF THE NORTH, 1998. Steel. 20 x 54 x 2.2 m. Permanent installation, Gateshead, UK. Commissioned by / Tilaaja: the Gateshead Metropolitan Borough Council, Gateshead. Photograph by Jerry Hardman-Jones. © the Artist.

Nykytaideteosten tilaajan motiiveja voivat olla ympäristön kehittäminen, erityisen paikan luominen, taiteen yhdistäminen osaksi arkkitehtuuria tai seikkailunhalu, sillä uuden teoksen tuotannossa täytyy olla valmis ottamaan riskejä. Muita motiiveja voivat olla halu tehdä yhteistyötä arvostamansa taiteilijan kanssa tai mahdollisuus luoda kulttuuria jatkamalla satoja vuosia vanhaa perinnettä. Olipa motiivi mikä tahansa, tilaajalla on mahdollisuus osallistua ainutkertaiseen luovaan prosessiin, olla sekä taiteilijan taiteellisen vision toteuttaja että todistaja, kuten Louisa Buck kirjoittaa yhdessä Daniel Mc Cleanin kanssa kirjoittamassaan kirjassa nykytaiteen tilaamisesta.* * Louisa Buck, Daniel McClean: Commissioning Contemporary Art. A Handbook for Curators, Collectors and Artists. Thames & Hudson 2013.

Mikä motivoi taiteilijaa ottamaan kutsun vastaan? Todennäköisemmin taiteilija, jonka työskentelytapaan kuuluu taustatyön tekeminen ja teoksen räätälöiminen tiettyyn paikkaan, aikaan ja tilanteeseen on kiinnostunut vastaamaan myöntävästi. Julkisen tilausteoksen haasteen voi esittää myös taiteilijalle, joka sellaista ei ole ennen toteuttanut, mutta jonka taiteellisen lähestymistavan ja sisällölliset intressit kokee mielenkiintoiseksi ja yhteneväisiksi omien intressien kanssa. Tilausteosten kautta taiteilijan on mahdollisuus löytää uusia yleisöjä, työskennellä haastavissa ympäristöissä

11


Anna Miettinen, Yael Bartana ja/and Martin-Éric Racine. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

ja löytää uusia kumppanuuksia eri alojen asiantuntijoista. Kutsu tehdä uusi tilausteos voi olla taiteilijalle mahdollisuus tehdä unelmastaan totta, se voi jopa kannustaa muutokseen taiteellisessa työskentelyssä tai auttaa löytämään uusia ratkaisuja esimerkiksi teknisiin pulmiin. Onnistunut tilausteos tuo epäilemättä arvostusta ja tunnettuutta niin teoksen tekijälle kuin sen tilaajalle. IHME-nykytaidefestivaalin tilausteosten taustalla on pyrkimys tuoda kansainvälinen nykytaide osaksi ihmisten elämää kaupungin julkisissa tiloissa ja synnyttää keskustelua nykytaiteesta ja yhteiskunnasta. Taiteilijalle esitetty kutsu on mahdollisuus tehdä uusi teos, jolla on kuitenkin festivaalin tapahtumaaikaan sidottu aikataulu ja taloudelliset puitteet. Koska teos toteutetaan Suomessa ja suunnataan täällä liikkuvalle yleisölle, on kutsussa mukana pyyntö pohtia paikallista kontekstia, ajankohtaisuutta juuri tässä poliittiskulttuurisessa paikassa ja ajassa. Kannustamme taiteilijaa kokeilemaan jotakin uutta, joko lähestymistapaa, ilmaisua tai työskentelytapaa, ajattelemaan toisin. Pyydämme taiteilijaa myös pohtimaan, millä tavoin teos voisi synnyttää yhteisöllisen kokemuksen ja/tai mahdollistaa paikallisen yleisön osallistumisen.

12


Festivaalin työryhmän päätöksellä kutsuin Yael Bartanan yhteistyöhön tammikuussa 2012 tavoitteena toteuttaa yhdessä vuoden 2014 IHME-teos. Ensimmäisestä tapaamisestamme alkoi yhteydenpitomme, taustatyö ja vuoropuhelu erilaisista taiteilijaa kiinnostavista aiheista: Suomen talvisodasta ja sen merkityksestä suomalaiselle identiteetille, aktivismista Suomessa, suomalaisuuden ilmenemisestä suomalaisissa viihdeohjelmissa, vuonna 2011 pidetyistä vaaleista ja populistisen kansallismielisen ajattelun kasvusta koko Euroopassa. Jälkimmäinen aihe tuli esille ensimmäiseksi ja taiteilijalle hedelmällisimpänä se jäi myös viimeisenä pöydälle. Yael Bartanan tuotannon yksi punainen lanka on pitkään ollut kansallisen identiteetin pohdinta, sen visuaaliset symbolit ja rituaalit. Kansallismielisen ajattelun nousu Euroopassa kannusti taiteilijaa ottamaan kansallisen identiteetin käsitteen uuteen käsittelyyn, tällä kertaa suomalaisessa kontekstissa. Taiteilijan näkökulmasta suomalaisuus näyttäytyi stereotypiana homogeenisesta väestörakenteesta: kaikki suomalaiset puhuvat äidinkielenään suomea, ovat valkoihoisia, luterilaisia, hyvin koulutettuja ja hyvin toimeentulevia. Tämä kuva säilyy elinvoimaisena siitä huolimatta, että ns. kantaväestössä on tapahtunut eriarvoistumista ja 1980-luvun lopusta lähtien Suomeen on tullut useita uusia maahanmuuttajaryhmiä, jotka ovat perustaneet perheitä ja synnyttäneet uuden sukupolven suomalaisia, joka ei asetukaan kaikilta osiltaan tuohon muottiin. Taustatyössä halusimme huomioida myös sen, että puhdasta suomalaista etnisyyttä ei ole olemassa – satojen vuosien perspektiivistä Suomi-nimistä maantieteellistä aluetta ovat aina asuttaneet muualta tulleet ihmiset. Yael halusi tutkia ja tuoda esiin niin tätä historiallista syvyyttä etnisyyskysymykseen Suomessa kuin myös siinä tapahtuneita viimeaikaisia muutoksia. Kansallismielisen ajattelun nousu ja maahanmuuttovastaisuus ovat eurooppalainen ilmiö. Kuten työryhmämme puheenjohtaja Tuula Arkio IHMEpäivien avauspuheenvuorossaan selvitti, tiukoista maahanmuuttorajoituksista huolimatta Länsi-Eurooppa ottaa nykyään vastaan ulkomaalaisia enemmän kuin mikään muu maapallon suuralue. Vuosituhannen vaihteessa Euroopassa laskettiin olevan 20,5 miljoonaa ulkomaalaista. Vuosituhannen alussa ulkomaan kansalaisten määrä ja osuus väestöstä Euroopan maissa oli seuraava: Saksassa 8,9 %, Belgiassa 8,8 %, Itävallassa 9,3 %, Sveitsissä 19,9 % – ja Suomessa vain 1,7 %. Kaksivuotisen yhteistyön tuloksena syntyi 50-minuuttinen elokuva, jossa kahdeksan päähenkilöä esiintyy kukin omana itsenään tarjoten erilaisia samaistumis- ja/tai vieraantumiskohteita katsojille. Stereotyyppinen suomalainen ulkonäkö, käyttäytyminen, asenteet tai puhetapa peilautuvat monin eri tavoin elokuvan päähenkilöissä. He kaikki tuovat tähän kuvaan jotakin uutta synnyttäen käsityksen siitä moninaisuudesta, mikä suomalaisuudessa tänä päivänä voidaan havaita. Stereotypia on usein ongelmallinen, mutta kuten IHME-päivillä puhunut lontoolainen sosiologi Nirmal Puwar muotoili lainaten kiinalais-amerikkalaista kulttuurikriitikko Rey Chow’ta, se ei kuitenkaan ole virheellinen vaan se on kuva, jonka kehittyminen on estetty. Tämä elokuva pyrkii antamaan stereotypialle uuden mahdollisuuden kehittyä ja sama haaste annetaan myös katsojalle.

13


IHME-päivien ohjelmassa kuultiin useita tulkintoja vuoden IHME-teoksesta, Bartanan True Finn -elokuvasta. Uskontotieteilijä ja kulttuurintutkija Kati Mikkolan tarkkanäköinen analyysi tarkasteli teosta kahden kysymyksen valossa: miten teoksessa ymmärretään kansallisen identiteetin luonne ja miten teos haastaa kansallista identiteettiä, yhtäältä asetelmallaan, toisaalta päähenkilöidensä suulla?* Mikkolan mukaan elokuvan ajatus * Kati Mikkolan puheenvuoron voi kuunnella kokonaisuudeskansallisesta identiteetistä keskusteluna, kokoontumisena saan festivaalin YouTube-kanahirsihuvilassa keskellä talvimaisemaa, sopii hyvin siihen, valla osoitteessa: www.youtube. com/ihmeproductions kuinka nationalismin tutkimus on jo pitkään kansakuntaisuutta lähestynyt. Kyse on jatkuvasta neuvottelusta, jossa kansakunta niin sanotusti keksitään ja kuvitellaan. Bartanan teos myös onnistuu Mikkolan mukaan samassa asiassa kuin aiheesta laaditut keskustelukirjat: välittämään spontaanisti oman aikansa tuntoja ilman jälkiviisauden suojaa. Mikkola jatkaa, että suomalaisessa 1800-luvun lopun nationalismissa yhteiset sukujuuret eivät olleet mikään selvä kansallisuuden kriteeri, vaan verenperintöä olennaisempi suomalaisuuden kriteeri esimerkiksi kirjailija, toimittaja ja yhteiskunnallinen vaikuttaja Zacharias Topeliukselle (1818– 1898) oli subjektiivinen tietoisuus kansakuntaan kuulumisesta, halu kuulua siihen ja tehdä työtä sen hyväksi. Yksi elokuvan päähenkilöistä, Mustafe, kiteyttää elokuvassa saman asian toteamalla, että kansallisuudessa on kyse ”mahdollisuudesta kuulua johonkin”. Ajatus tulee kiteytettynä esiin myös säkeissä, jotka hän laati elokuvassa sanoitettuun uuteen kansallislauluun: ”Minun Suomihini, osaksihisi muutun.” Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho puolestaan pohtii elokuvaa sen tyylilajin kautta ja kysyy, mikä teos oikeastaan on: dokumentti, fiktio, opetuselokuva, kollaasi, mielipide, poliittinen mielipide vai prosessin kuvaus? Hän päätyy yhdistelmään satua, dokumenttia ja prosessin seuraamista, mutta pohtii edelleen, onko elokuva myös kuvaus taiteilijan tunnesuhteesta Suomeen. Taiteilijan ja nykytaidetta tuottavan festivaalin näkökulmasta True Finn on ennen kaikkea taide-elokuva, joka käyttää tosi-tv-elokuvan menetelmää ja tyylilajia, puvustettuja ja näyteltyjä kohtauksia sekä elokuvaarkiston materiaalia niin ajallisena, tyylillisenä kuin sisällöllisenäkin kontrastina ensiksi mainitulle. Tämä asetelma on herättänyt yleisöpalautteen perusteella monenlaisia tunteita elokuvan katsojissa. Joitakin erityisesti ”Suomi-kliseet” – Lapin maisema, poro, kansallispuvut – ärsyttävät, toisia ne tässä yhteydessä huvittavat, mutta monet löytävät myös tästä yllättävästä yhdistelmästä paljon pohdittavaa. Kansallisesta audiovisuaalisesta instituutista ja Ylen arkistosta lainatut elokuvakatkelmat ovat neljästä eri aikoina valmistuneesta, suomalaiselle yleisölle tutusta klassikkoelokuvasta: Mustalaishurmaaja (1929), Sampo (1959), Tuntematon sotilas ja Valkoinen peura (1952). Näistä esimerkiksi Mustalaishurmaajan taustatiedot kertovat omaa tarinaansa monikulttuurisesta Suomesta. Suomalaisen elokuvaohjaaja Valentin Vaalan – alunperin sukujuuriltaan venäläinen Valentin Jakovitsh Ivanov – ohjaama Mustalaishurmaaja on mykkäelokuva, joka kertoo romanileirin johtajan Manjardon rakkauspulmista. Elokuvan käsikirjoitti, leikkasi, lavasti ja puvusti yhdessä Vaalan kanssa sukujuuriltaan latvialainen Theodor Tugai, myöhemmin arvostettuna suomalaisena elokuvaohjaajana tunnettu nimellä Teuvo Tulio. Nuori Tulio esittää myös pääroolihahmoa Manjardoa. Elokuva kuvattiin

14


Mustafe Hagi. True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

15


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

Helsingin lähiympäristössä ja siinä esiintyi monia Helsingin seudulla asuneita romaneja. Elokuva on suomalaisen elokuvahistorian klassikoita ja harvoja romaniaiheisia elokuvia ylipäänsä maassamme.* * fi.wikipedia.org/wiki/Mustalaishurmaaja sekä Kari Glödstafin teksti KAVIN Mykkäelokuvasarjan arviossa: www.mykkaelokuvat. com/mustalaishurmaaja.html

Sampo (1959) puolestaan on suomalais-neuvostoliittolaisena yhteistyönä tehty elokuva, joka perustuu löyhästi Suomen kansalliseepokseen Kalevalaan. Vuonna 1964 Aleksandr Ptuškon Sampo-elokuva koki Yhdysvalloissa muodonmuutoksen. Sitä lyhennettiin ja sen nimi muutettiin muotoon The Day the Earth Froze sopiakseen paremmin uuteen lajityyppiinsä: tieteis-kauhuelokuvaksi. Samalla ohjaaja, tuottaja että näyttelijät saivat uudet myyvemmän kuuloiset nimet: ohjaaja Ptuškosta tuli Gregg Sebelious, Risto Orkosta Julius Strandberg, ja näyttelijöiksi mainittiin ** w  ww.kalevalaseura.fi/kaku/sivu. esimerkiksi Jon Powers, Nina Anderson ja Peter Sorenson.** php?n=p1a5&s=p1a5s5&h=hNämä taustatiedot kertovat siitä, miten viihdeteollisuus on p1a5&f=fp1s Ote Kari Immosen, Kari Kallioniemen, Kimi Kärjen, ollut aina nopea reagoimaan ja muokkaamaan kulttuurituotteita Kimmo Laineen ja Hannu Salmyytäviksi eri kohderyhmille, mutta samalla ne kertovat myös men artikkelista ”Kalevalasta populaarikulttuuriin”. Kalevalan kansallisina pidettyjen tarinoiden kansainvälisyydestä ja kulttuurihistoria, SKS 2008. käyttökelpoisuudesta maan rajojen ulkopuolellakin. Aikaisemmin mainittu IHME-päivien puhujavieras Nirmal Puwar pitää True Finn -elokuvaa aikamme nykyteknologian mahdollistamana antropologisena todistuskappaleena, joka pyrkii jäljittämään kuvaushetkellä ilmeneviä kansallisen olemassaolon tapoja Suomessa. Toinen puhujavieraamme kulttuurintutkija David Dibosa puolestaan koki elokuvaa katsoessaan

16


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

tulleensa kuin lumotuksi suomalaisuuden tunnusmerkeillä ja huomasi odottavansa käännettä, jossa edes jonkinlainen erilaisuus tulisi näkyväksi päähenkilöiden välillä.* Elokuvan päähenkilöt tuntuivat * Voit kuunnella Nirmal Puwarin ja David Dibosan puheenvuorot sekä täyttävän normin liian täydellisesti, kunnes tilanne muuttui paneelikeskustelun, johon heidän mustavalkoisissa psykodraamakohtauksissa. Niissä esitetään lisäkseen osallistuivat kirjallisuudentutkija Olli Löytty ja valtiotieteipäähenkilöiden kokemuksia syrjityksi tulemisesta. Arkipäiväiset lijä Pasi Saukkonen IHME-nykytaitilanteet leikkikentällä, koulussa ja työnhaussa näyttävät paljaan defestivaalin YouTube-kanavalta: www.youtube.com/ihmeproductions todellisuuden, kontrastin utopistiselle yhteiselolle talossa järven rannalla. Taide heijastaa yhteiskuntaa ja siinä tapahtuvia muutoksia. Siksi taiteella on aina ollut oma tehtävänsä yhteiskunnallisessa keskustelussa. Taiteessa näytetään, kritisoidaan ja luodaan todellisuutta, taide voi esimerkiksi tehdä ehdotuksia siitä, millainen tulevaisuus voisi olla. Politiikan ja kulttuurin tutkija Pasi Saukkonen muistutti IHME-päivillä pitämässään puheenvuorossa, että taiteella on perinteisesti ollut yhteiskunnassa kaksi tehtävää: ohjaileva ja kuvaileva. Ohjailevassa tehtävässään esimerkiksi Yael Bartanan True Finn -elokuvan voidaan sanoa pyrkivän kasvattamaan monikulttuurisia kansalaisia, se opettaa hyväksymään erilaisuutta ja tekemään yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa. Taiteen kuvaileva tehtävä on myös tärkeä: mitä esitetään, mitä jätetään esittämättä? Tuetaanko vallitsevaa poliittista suuntausta, sen vastavoimia vai utopiaa, joka pyrkii tarjoamaan uusia vaihtoehtoja, mahdollistamaan erilaisten näkemysten rinnakkainelon?

17


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

Kiitokset Kiitän lämpimästi säätiön puolesta taiteilija Yael Bartanaa yhteistyöstä ja luottamuksesta. Taustatyön ja True Finn -elokuvan tekeminen oli matka, jonka varrella me kaikki opimme paljon. Oli etuoikeus saada olla mukana. Kiitokset hyvistä keskusteluista vuoden 2014 IHME-teoksen työryhmälle, johon kuuluivat Yaelin lisäksi tutkija Illa Ben Porat, sosiologi ja kirjailija Jari Ehrnrooth, tila- ja valosuunnittelija Jackie Shemesh. Suurimmat kiitokset kuuluvat elokuvan päähenkilöille – Komugi Ando, Mustafe Hagi, Stanislav Marinets, Anna Miettinen, Tiina Pirttilahti, Martin-Èric Racine, Peter Rosvik ja Tuisku Torkkeli – kiitos rohkeudesta, luottamuksesta ja kokemustenne jakamisesta vuoden 2014 IHME-teoksessa. Suurkiitokset innostuksesta, ammattitaidosta ja sitoutumisesta tiukkaan aikatauluun elokuvan tuotantoryhmälle eli tuottaja Hanna Karppiselle ja ryhmän jäsenille: kuvaajat Sari Aaltonen ja Iddo Soskolne, äänimiehet Tomi Rajala ja Tuomas Alatalo, tila- ja valosuunittelu Jackie Shemesh, äänisuunnittelu Daniel Meir, säveltäjä Pessi Levanto, leikkaaja Jenny Tervakari, leikkausassistentti Sanna Kuittinen, tuotantoassistenttit Anu Asmala, Veera Alastalo, Taina Heinonen ja lavastusharjoittelija Anna Jaatinen. Kiitokset kuvausviikon asiantuntijavieraille: Jari Ehrnrooth, Timo Jaakola, Anni-Helena Ruotsala ja Ira Stiller. Erityiskiitos elokuvan esittämisestä YLE Areenassa jakelupäällikkö Mary Gestrinille.

18


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

Kiitokset IHME-koulun yhteistyökumppaneille tämänvuotisten teemojen haltuunotosta ja niiden jalostamisesta omiksi taideprojekteikseen: lehtori Marja Rastas ja Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen muuntokoulutusohjelman opiskelijat yhteistyössä Arabian peruskoulun, Rauman freinetkoulun, Helsingin Diakoniaopiston oppilaiden ja opettajien kanssa; taiteilija Sasha Huber ja Helsingin Nuorisoasiankeskus, Kannelmäen nuorisotalo sekä pajoihin osallistuneet nuoret; taiteilija Katja Tukiainen, työpajan osallistujat ja Ateneum. Kiitokset Kaija Kaitavuorelle monivuotisesta yhteistyöstä festivaalin yleisömateriaalin laatimisessa. Kiitos kaikille, jotka teitte IHME-päivistä totta. Erityiskiitokset tuottaja Kati Pelkoselle, joka piti kokonaisuuden langat käsissään. Kiitos festivaalitoimistossa työskenteleville työtovereilleni assistentti Vappu Tainiolle sekä viestintä- ja tuotantokoordinaattorina toimineelle Suvi Tervahaudalle. Kiitokset kaikille niin pitkäaikaisille kuin uusille yhteistyökumppaneillemme, oli ilo työskennellä kanssanne. Kiitos yleisölle jatkuvasta kannustuksesta, osallistumisesta ja palautteesta. Paula Toppila Toiminnanjohtaja

Kirjallisuus Louisa Buck, Daniel McClean: Commissioning Contemporary Art. A Handbook for Curators, Collectors and Artists. Thames & Hudson 2013. Toim. Anu Koivunen, Maailman paras maa. SKS 2012. Mikko Lehtonen, Olli Löytty, Petri Ruuska, Suomi toisin sanoen. Vastapaino 2004.

19


20


On Commissioning Art Introduction

21


“Few are of such unmixed descent that the blood of different nations has not flowed in the veins of one of their kin.”  Zacharias Topelius 1878 At the heart of the IHME Contemporary Art Festival, held every year since 2009, is the production of a new commissioned artwork for the public realm. Commissioning artworks to be part of our environment is becoming increasingly common also on the Finnish contemporary art scene. Both private and public bodies collaborate with artists to produce new works, both temporary and permanent presences in the most diverse social spaces and situations. Making commissioned works has been a part of the artist’s job description for a

22


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

long time now. The first commissioners were the Church and other wielders of power. These early commissioned works often served such interlinked goals as enhancing the commissioner’s social standing, producing religious or political content, raising the tone of ceremonial occasions, but also allowing the commissioner to do good, and providing the pleasure of experiencing art. World-famous commissioned works include those of the Italian Renaissance masters, for example, Michelangelo’s ceiling frescoes in the Sistine Chapel in Rome (1512) and Leonardo da Vinci’s Last Supper (1498) in Milan. The Museum of Modern Art in New York set up a space for new commissioned works in 1971, initiating an operating model subsequently adopted by many museums in Europe. The works commissioned for Monumenta at the Grand Palais in Paris since 2007 and for the Turbine Hall at Tate Modern in London since 2003 now constitute their own established series of major-league commissions by prominent international artists. Paris’s Centre Pompidou and New York’s Whitney Museum have specialized particularly in commissioning moving-image works. The Centre Pompidou’s series of productions is an important one, comprising more than 30 works, among them pieces by Johan Grimonprez, Pipilotti Rist and Pierre Huyghe. Increasingly many biennials, for instance, the Venice Biennale, along with other international shows and art fairs staged at

23


regular intervals, commission new works from artists for both institutional and public spaces. Works for public space are continuously commissioned as part of the tradition by various national and local bodies as part of new architectural projects or for the interiors of existing buildings. International actors specializing in art in public space, such as Artangel in London, Situations in Bristol and Creative Time in New York, have all produced numerous highly affecting temporary works for urban environments. The Benesse Art Site in an archipelago in Japan’s Seto Inland Sea is a sensitively designed whole, in which museum buildings and artworks that follow the shape of the landscape have been commissioned from renowned artists specifically for this setting. IHME has, over the years, had the pleasure of hosting guest experts from these organizations, and of presenting international phenomena and discourses in art for public space to the Finnish public and professionals.* * You can watch video documentation of the talks given on the IHME Days on our YouTube channel at: www.youtube.com/user/ihmeproductions. James Lingwood’s talk about Artangel is from 2009, Claire Doherty’s about Situations from 2011, Nato Thompson’s about Creative Times from 2013 and Akiko Miki’s talk about the Benesse Art Site from 2012.

What motivates a commissioner of contemporary artworks, can be improving an environment, creating a special place, integrating art into architecture, or a desire for adventure, since, when producing a new work, you have to be prepared to take risks. Other motives can be a desire to collaborate with an artist that they admire, or an opportunity to create culture by carrying on a centuries-old tradition. Whatever the motive, the commissioner has a chance to share in a unique creative process, to be both an actor in and a witness to the artist’s vision, as Louisa Buck writes in the volume she co-authored with Daniel ** Louisa Buck, Daniel McClean: McClean about commissioning contemporary art.**

Commissioning Contemporary Art. A Handbook for Curators, Collectors and Artists. Thames & Hudson 2013.

What makes an artist accept an invitation? Artists whose way of working involves doing research and tailoring works for a specific place, time and situation would be most likely to respond in the affirmative. But the challenge of a carrying out a commissioned public work can also be posed to an artist who has not taken on commissions before, but whose artistic approach and contentual concerns you find interesting and in keeping with your own interests. Commissioned works give the artist a chance to find new audiences, to work in demanding environments, and to form new partnerships with experts from various fields. An invitation to create a new commissioned work can be an opportunity for an artist to make their dream come true, and even spur them to make changes in their artistic working process, or to find new solutions, for example, to technical problems. A successful commissioned work will undoubtedly bring appreciation and recognition, for both the maker of the work and its commissioner. Behind the creation of the IHME Contemporary Art Festival’s commissioned works lies an ambition to make international contemporary art a part of people’s everyday lives in urban public spaces, and to spark discussion about contemporary art and current society. An invitation extended to an artist is an open-ended opportunity to make a new work, but one that, nevertheless, has a timetable and economic constraints dictated by the Festival period. Because the artwork is made and happens in Finland, and is aimed at the audience that has access to it here, the invitation includes a request to consider the local context, relevance to the specific political and cultural location and time. We 24


Jeremy Deller: The Battle of Orgreave, 2001. Directed by Mike Figgis. Co-Commissioned by / Tilaajat: Artangel and Channel 4. Photograph by Martin Jenkinson Miroslaw Balka: How It Is, 2009. Turbine Hall Unilever Series, Tate Modern, London @ Tate Modern Tilaustyรถ / Commissioned artwork for Turbine Hall

25


encourage the artist to try out something new, either an approach, a mode of expression, or a way of working; to think differently. We also ask the artist to think about ways in which the work can generate a collective experience and/ or allow participation by the local audience. According to the decision we made in our expert team, I invited Yael Bartana to collaborate with us in January 201 in order to carry out together the IHME Project 2014. The first meeting marked the beginning of our ongoing contact, research, and dialogue about various topics that interested her: Finland’s Winter War and its significance for Finnish identity; activism in Finland; manifestations of Finnishness in Finnish entertainment programmes; the 2011 elections; and the growth of populist, nationalist ideas throughout Europe. This last subject came up first and, as it appeared to the artist to be the most fruitful topic, it remained the last one on the table. One red thread running through much of Yael Bartana’s production has been a contemplation of national identity, its visual symbols and rituals. The rise of nationalistic thinking in Europe prompted the

26


artist to take up the concept of national identity for reconsideration, this time, in a Finnish context. From the artist’s viewpoint Finnishness is projected as a stereotype of a homogeneous population: all Finns speak Finnish as their mother tongue, and are white-skinned, Lutheran, well-educated and well off. This image remains alive despite the fact that there has been an increase in inequality in the so-called indigenous population, and that, since the end of the 1980s onwards, several new groups of immigrants have arrived in Finland, who have started families and given birth to a new generation of Finns, who do not fit that mould in every respect. In the background work we also wanted to take into account the fact that there is no such thing as pure Finnish ethnicity – from a perspective of hundreds of years, people who have come from elsewhere have always lived in the geographical area known as Finland. Yael wanted to study and bring out both this historical depth of the ethnicity question in Finland, along with the changes that have occurred in it recently.

“Doing things together and participating in the project has brought joy to my everyday life and enhanced my feelings towards the neighbourhood. Participating has affected me a great deal. I feel like the whole of 2013 is filled with new things”

True Finn, still-kuva elokuvasta / film still. IHME-teos 2014 / IHME Project 2014

27


A rise in nationalistic thinking and opposition to immigration are Europe-wide phenomena. As the chair of our expert team, Tuula Arkio, explained in her opening speech at the IHME Days, despite the strict limitations on immigration, Western Europe currently accepts more immigrants than any other continent on the planet. At the turn of the millennium, it was calculated that there are 20.5 million foreigners in Europe. At the start of the millennium, the percentages of foreign citizens in the populations of European countries was: Germany 8.9%, Belgium 8.8%, Austria 9.3%, Switzerland 19.9% – and Finland only 1.7%. The result of the two-year collaboration is a 50-minute film, in which eight main characters each appeared as themselves, offering the viewer various points of identification and/or alienation. Stereotypical Finnish appearance, behaviour, attitudes or manner of speaking are manifested in many different ways in each of the film’s main characters. They all bring something new to this picture, giving rise to the sense of multi-layeredness that can be discerned in Finnishness today. Stereotypes are often problematic, but, as the London-based sociologist Nirmal Puwar, said, quoting Chinese-American cultural critic Rey Chow, in her speech at the IHME Days, it is not, however, a false image, but rather it is an arrested image. The film involves an attempt to give the stereotype a new chance to develop, and the very challenge is posed to the viewer. The IHME Days programme presented several interpretations of the year’s IHME Project Bartana’s True Finn. Religious-studies scholar and cultural researcher Kati Mikkola’s perceptive analysis viewed the work in the light of two questions: How is the nature of national identity understood in the work?; How does the work challenge national identity, on the one hand, with its set-up and, on the other hand, through the words of its main characters?* * Kati Mikkola’s talk in Finnish can be heard in its entirety on the FesAccording to Mikkola, the film’s idea of national identity as a tival’s YouTube channel at: www. ­conversation, as a gathering in a log cabin in the middle of a winyoutube.com/user/ihmeproductions. ter landscape, fits well with the way that nationalism research has However, the English translation is available as pdf at www.ihmefestival. for a long time been approaching the nation state. This involves fi/ihme-project-2014/ a continual negotiation, in which the nation state is, so to speak, invented and imagined. According to Mikkola, Bartana’s work also succeeds in doing the same thing as the discussion volumes written about the subject: it spontaneously conveys the feelings of its own time without the aid of the wisdom of hindsight. Mikkola goes on to say that in the Finnish nationalism of the end of the 19th century shared lineage was not an obvious criterion of nationality. For example, for the writer, journalist and social reformer Zacharias Topelius (1818–1898), a more fundamental criterion of Finnishness than blood heritage was a subjective awareness of belonging to the nation, a desire to belong to it, and to work for its benefit. One of the film’s main characters, Mustafe, sums up this same idea in the film by saying that nationality is about the “possibility of belonging somewhere”. The idea also comes out in condensed form in the lines that he wrote for the new national anthem, which was set to new lyrics in the film: “Into my own Finland. Into a part of you, I turn.” The Director of the National Theatre, Mika Myllyaho, meanwhile considers the film via its stylistic genre and asks what the work actually is: a documentary,

28


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

fiction, an educational film, a collage, an opinion, a political opinion, or a depiction of a process? He ends up with a combination of fairy tale, documentary and process monitoring, but further wonders whether the film is also a depiction of the artist’s emotional relationship with Finland? From the point of view of an artist and of a festival that produces contemporary art, True Finn is an art film that uses the methods and stylistic genre of a reality-TV film, staged scenes in costume, plus film-archive material, as a chronological, stylistic and contentual contrast with reality TV. Judging by audience feedback, this set-up has evoked many kinds of emotions in the film’s viewers. Some of the “Finland clichés” – the Lapland landscape, reindeer, national costumes – irritate some people, while amusing others, in this context, but many also find a lot to think about in this surprising combination. The film clips borrowed from the National Audiovisual Institute and Yle’s archives are from four classic films made at different times, all very familiar to the Finnish public: Mustalaishurmaaja (The Gypsy Charmer, 1929); Sampo (1959); Tuntematon sotilas (The Unknown Soldier, 1952); and Valkoinen peura (The White Reindeer, 1952). Of these, for example, the background to Mustalaishurmaaja tells its own story of a multicultural Finland. The Finnish film director Valentin Vaala – originally Valentin Jakovich Ivanov of Russian descent – directed this silent film that tells of the problematic love life of Manjardo, the head of a Roma camp. The film was scripted, edited, staged and the costumes designed, together with Vaala, by a man of Latvian descent, Theodor Tugai, later a respected Finnish film director known by the name Teuvo Tulio. The young Tulio also plays the main character, Manjardo. The film was shot in the environs of Helsinki and appearing in it are many Roma who lived in the Helsinki region. The film is a classic of Finnish film history, and one of few films about Roma in Finland at all.* * fi.wikipedia.org/wiki/Mustalaishurmaaja and Kari Glödstaf’s text KAVI, in Finnish, in the silent film reviews at: www.mykkaelokuvat. com/mustalaishurmaaja.html

29


Sampo, meanwhile, is a film made as a Finnish-Soviet cooperation in 1959, and loosely based on the Finnish national epic, The Kalevala. In 1964, Aleksandr Ptushko’s Sampo underwent a metamorphosis in the USA. It was shortened and its title changed to The Day the Earth Froze, to better suit its new genre: sci-fi/horror. At the same time, the director, producer and actors were also given new, more marketable-sounding names: director Ptushko became Gregg Sebelious, Risto Orko became Julius Strandberg, and the credits list the actors as, for example, Jon Powers, Nina Anderson and Peter Sorenson.* * www.kalevalaseura.fi/kaku/sivu. php?n=p1a5&s=p1a5s5&h=hThis background information tells how the entertainment indusp1a5&f=fp1s Extract from Kari Imtry has always been quick to react and to adapt cultural products monen, Kari Kallioniemi, Kimi Kärki, Kimmo Laine and Hannu Salmi’s to sell them to different target groups, while, at the same time, article ”Kalevalasta populaarikultalso bearing witness to the internationalness of stories that are tuuriin”. Kalevalan kulttuurihisthought to be national, and of their applicability outside the coun- toria, (in Finnish, “From Kalevala to popular culture. The cultural try’s borders. history of Kalevala”) SKS 2008. The IHME Days visiting speaker already referred to, Nirmal Puwar, considers True Finn a contemporary anthropological exhibit, one that today’s technology allows us to make, that seeks to trace emerging national ways of being in Finland at the time of filming. Meanwhile, when watching the film, our other guest speaker, cultural researcher David Dibosa, was immersed in the recitations of Finnishness, and founded himself wondering; Where is the difference, when will at least some sort of difference emerge between the main characters?** The film and its main characters seemed to comply with the norm ** T he talks by Nirmal Puwar and David Dibosa and the panel distoo completely, until the atmosphere changed in the black-andcussion where they participated together with Olli literary scholar white psychodrama scenes. These show the main characters’ Löytty and political scientist experiences of discrimination. Everyday situations in the playPasi Saukkonen at the IHME ground, at school, when applying for a job, show the naked reality, Contemporary Art Festival’s Youchannel: www.youtube.com/ the contrast with the utopian coexistence in the house on the lake Tube ihmeproductions shore. Art reflects society and the changes that occur in it. That is why art has always had its own role to play in social debate. Art shows things, criticizes and creates reality, for example, art may suggest what the future might be like. In his talk on the IHME Days researcher in politics and culture Pasi Saukkonen reminded us that art has traditionally had two roles in society: prescriptive and descriptive. In its prescriptive role, for example, Yael Bartana’s True Finn can be said to seek to educate multicultural citizens, to teach them to accept difference and to collaborate with different kinds of people. Art’s descriptive role is also important: What is shown, what is left unshown? Is support given to the prevailing political ethos, to its counterforces, or to a utopia that seeks to offer new alternatives, to make it possible for different viewpoints to coexist?

30


Thanks My heartfelt thanks on behalf of the Foundation go to the artist Yael Bartana for her collaboration and trust. Doing the background work and making the True Finn film was a journey during which we all learned a lot. It was a privilege to be a part of it. Thanks for the good conversations to the 2014 IHME-Project workgroup, which, apart from Yael, comprised researcher Illa Ben Porat, sociologist and writer Jari Ehrnrooth, and designer of lighting and space Jackie Shemesh. The most heartfelt thanks go to the protagonists - Komugi Ando, Mustafe Hagi, Stanislav Marinets, Anna Miettinen, Tiina Pirttilahti, Martin-Èric Racine, Peter Rosvik and Tuisku Torkkeli – thank you for your boldness, trust and for sharing your life experiences in the IHME Project 2014. A big thank you for their enthusiasm, professional expertise and for keeping to a strict timetable to the film’s production team, producer Hanna Karppinen and the team members: cinematographers Sari Aaltonen and Iddo Soskolne, sound engineers Tomi Rajala and Tuomas Alatalo, set and lighting design Jackie Shemesh, sound design Daniel Meir, composer Pessi Levanto, editor Jenny Tervakari, assistant editor Sanna Kuittinen, production assistants Anu Asmala, Veera Alastalo, Taina Heinonen and trainee set designer Anna Jaatinen. Thanks to our expert guests during the filming week: Jari Ehrnrooth, Timo Jaakola, Anni-Helena Ruotsala and Ira Stiller. A special thank you to Head of Internet Media Mary Gestrin for showing the film on YLE Areena. Thanks to IHME School’s partners for taking up this year’s themes and turning them into their own art projects: lecturer Marja Rastas and the Students on the Master’s degree programme in Art Education at Aalto University, in collaboration with pupils and teachers at Arabia Comprehensive School, Rauma Freinet School, the Diakonia College; the artist Sasha Huber and the City of Helsinki Youth Department, Kannelmäki Youth Centre and all the young people who took part in workshops; the artist Katja Tukiainen, all the workshop participants and the Ateneum. Thanks to Kaija Kaitavuori for her years of collaboration with the Festival on the making of the material for the public. Thank you to everyone who made the IHME Days a reality. A special thank you to producer Kati Pelkonen, who kept everything together. Thanks to my colleagues working in the Festival office: Assistant Vappu Tainio and Production and Communications Coordinator Suvi Tervahauta. Thanks to all of our both long-standing and new partners in collaboration, it has been a joy working with you. Thank you to the public for your continuous support, participation and feedback. Paula Toppila Executive Director Literature Louisa Buck, Daniel McClean: Commissioning Contemporary Art. A Handbook for Curators, Collectors and Artists. Thames & Hudson 2013. Toim. Anu Koivunen, Maailman paras maa. SKS 2012. Mikko Lehtonen, Olli Löytty, Petri Ruuska, Suomi toisin sanoen. Vastapaino 2004.

31


32


IHME-teos IHME Project

33


True Finn – Tosi Suomalainen

Yael Bartanan IHME-teoksen lähtökohtana oli kaksi Suomen lähihistorian tapahtumaa: vuoden 2011 eduskuntavaalit, joissa populistinen ja kansallismielinen Perussuomalaiset-puolue oli vaalien voittajia, sekä maahanmuuttajien myötä 1980-luvulta alkanut väestörakenteen nopea muutos Suomessa. Elokuvassaan True Finn – Tosi suomalainen Bartana halusi tuoda esiin nämä ilmiöt ja antaa äänen etnisiltä taustoiltaan erilaisille suomalaisille. Teokseen kutsuttiin mukaan avoimen haun perusteella erilaisia etnisiä taustoja ja uskontoja edustavia ihmisiä päämääränä luoda utopistinen hetki Suomessa. Elokuvan päähenkilöt ovat Komugi Ando, Mustafe Hagi, Stanislav Marinets, Anna Miettinen, Tiina Pirttilahti, Martin-Éric Racine, Peter Rosvik ja Tuisku Torkkeli. Päähenkilöt asuivat viikon ajan yhdessä, Kirkkonummella sijaitsevassa talossa keskellä suomalaista talvea tammikuussa 2014. Elämää talossa kuvattiin ja osallistujat tekivät päivittäin kulttuurieroihin ja -yhtäläisyyksiin liittyviä tehtäviä sekä keskustelivat siitä, mitä suomalaisuus on tänä päivänä. True Finn -elokuvassa Bartana käsittelee suomalaista kansallista identiteettiä ja sitä, miten kansallinen identiteetti toimii mukaan ottamisen ja poissulkemisen välineenä. Elokuvassa etsitään vastauksia kysymyksiin, millaisia mekanismeja löytyy Suomesta. Voiko etnisen vähemmistön edustajasta tulla tosisuomalainen? Taiteilija halusi nähdä, mitä tapahtuu, kun päähenkilöt elävät yhdessä seitsemän päivää ja määrittelevät itsensä suhteessa toiseen. Elokuva sai maailmanensi-iltansa 31. maaliskuuta 2014 elokuvateatteri Bio Rexissä ja tilaisuuteen oli vapaa pääsy. Ensi-iltanäytöksen jälkeen seurasi teokseen osallistuneiden henkilöiden keskustelu, jonka juonsi kulttuuritoimittaja Minna Joenniemi. Teos on ollut ensi-iltaesityksestä lähtien katsottavissa maailmanlaajuisesti Yle Areenassa (http://areena.yle.fi/tv/2223439), jossa elokuva on saatavilla vuoden 2014 loppuun asti.

True Finn

Yael Bartana’s IHME Project was rooted in two events from recent Finnish history: the 2011 Parliamentary elections, when the populist and nationalist Finns Party was one of the election’s winners; and the rapid change in population make-up in Finland that began with the arrival of immigrants in the 1980s. In the True Finn – Tosi suomalainen film Bartana wanted to foreground these phenomena and to give voice to Finns of different ethnic backgrounds. An open call was used to invite people representing different ethnic backgrounds and religions to participate in the work, the aim being to create a

34


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

utopian moment in Finland. The film’s main characters are Komugi Ando, Mustafe Hagi, Stanislav Marinets, Anna Miettinen, Tiina Pirttilahti, Martin-Éric Racine, Peter Rosvik and Tuisku Torkkeli. They all spent a week together living in a house in Kirkkonummi in the middle of the Finnish winter in January 2014. Life in the house was filmed and, each day, the participants performed tasks related to cultural differences and similarities, and talked about what Finnishness means today. In True Finn Bartana deals with Finnish national identity and with the way that national identity serves as a means of inclusion and exclusion. The film looks for answers to the questions: What kinds of mechanisms are there in Finland? Can a representative of an ethnic minority become a true Finn? The artist wanted to see what would happen when the main characters lived together for seven days and defined themselves in relation to each other. The film had its world premiere on 31 March 2014at the Bio Rex cinema in Helsinki and entry to the event was free. This was followed by a conversation between the participants in the work, hosted by culture journalist Minna Joenniemi. Since the premiere, the film has been viewable globally on the Yle Areena (http://areena.yle.fi/tv/2224925) on-demand service, where it is available until the end of 2014.

35


Keskustelu vuoden 2014 IHME-teoksesta True Finn – Tosi suomalainen

Vuoden 2014 IHME-teoksen tekijä, taiteilija Yael Bartana, ja Tensta Konsthallin johtaja, kuraattori Maria Lind keskustelivat True Finn -teoksesta ja avasivat sen sisällöllisiä näkökulmia ja suhdetta taiteilijan aiempaan tuotantoon lauantaina 5. huhtikuuta 2014 IHME-päivillä Vanhalla Ylioppilastalolla. Tämä teksti on toimitettu versio keskustelusta.

Maria Lind (ML): On ilo olla täällä Yaelin kanssa. Ja kuten sinä Sonya [Lindfors, tilaisuuden juontaja] mainitsit, yksi paikka, jossa tiemme ovat kohdanneet, on Centre for Curatorial studies – Bard College. Kutsuin tuossa vaiheessa sinut, Yael, residenssitaiteilijaksi ja käytit tilaisuutta hyväksesi tutkimustyön tekemiseen. Myös muutamat kurssin opiskelijat auttoivat sinua tutkimuksessa, * Elokuvatrilogia …And Europe Will josta tuli myöhemmin osa teosta …And Europe Will Be Stunned Be Stunned (2007–2011) käsittelee (2007–2011).* Mutta itse asiassa olen ollut tietoinen teoksistasi jo Juutalainen renessanssi -liikettä Puolassa, poliittista ryhmittymää, vuodesta 2001 lähtien. Tämä on kyllä aika noloa, minä näet kuuluin joka kutsuu 3 300 000 juutalaista suuren Hannoverissa pidetyn videofestivaalin Videonalen tuomaris- takaisin esi-isiensä maalle. toon. Vietin neljän muun henkilön kanssa kolme päivää katsellen 900 videonauhaa, ja yksi niistä oli sinun varhaisteoksesi ampumaradasta ja nuorista asevelvollisuuttaan suorittavista naisista. Reagoin teostasi vastaan aika rajusti, ja samassa juryssa vastustin myös Walid Raadin varhaisteosta. Minuun ei siis kannata luottaa, kun on päätettävä, kenen kehitykseen kannattaa panostaa! – Olin ihmeissäni, kun näin True Finn -elokuvan aiemmin tällä viikolla, tunnistin monia asioita, näin uusia piirteitä, ja koska minua on viime vuosina alkanut kiinnostaa kysymys, mitä jokin asia tekee, ei mitä se on – ei mitä taide on, vaan se, mitä se tekee, ei mitä taideinstituutio on, vaan mitä se tekee, miten se vaikuttaa – haluaisin kysyä sinulta aluksi: Mitä True Finn erityisenä taideteoksena tekee? Yael Bartana (YB): Mitäkö se tekee? Ensinnäkin se on hyvin uusi teos eikä minulla oikein ole ollut mahdollisuutta keskustella siitä. Minulle se kuitenkin kytkeytyy taiteelliseen työskentelyyni, jossa ei ole kovin monia liittymäkohtia varhaisiin töihini. Voisi sanoa, että kyse on asioiden irrottamisesta perustastaan. Lähtökohtanani on jälleen ajatus tuttujen asioiden asettamisesta uuteen yhteyteen. Esimerkiksi arkistoaineisto, ne neljä elokuvaa, – Sampo, Tuntematon sotilas, Valkoinen peura ja Mustalaishurmaaja** – joita käytin elokuvassa, niiden tarkoitus ei ollut pelkästään näyttää kaikille suomalaisille tuttuja stereotypioita, vaan liittää ne uuteen kontekstiin. Sillä keinoin saa etäisyyttä ja voi luoda kriittisemmän näkökulman, voi kysyä mitä tapahtuu, kun kaikille tutut kertomukset siirretään uuteen yhteyteen. Mitä identiteetille tapahtuu? Se oli True Finn -teoksen perus­ideoita.

36

** E  lokuva Sampo (1959) on suomalais-neuvostoliittolaista yhteistuotantoa ja perustuu löyhästi Suomen kansalliseepoksen Kalevalan tapahtumiin. Elokuvan kansainvälisesti levitetty versio on nimeltään The Day the Earth Froze. Edvin Laineen ohjaama Tuntematon sotilas (1955) perustuu Väinö Linnan romaaniin. Se kertoo Suomen ja Neuvostoliiton välillä käydystä jatkosodasta (1941–1944) tavallisten suomalaissotilaiden näkökulmasta. Valkoinen Peura – taru noidan rakkaudesta (1952) on kauhufantasia, jossa kuva ja ääni kuljettavat tarinaa. Erik Blombergin kuvaus ja ohjaus, Einar Englundin musiikki ja Mirjan Kuosmasen näyttelijäntyö saivat huomattavaa ylistystä osakseen jo ilmestyttyään. Valentin Vaalan ohjaama Mustalaishurmaaja (1929) on mykkäelokuva, joka luottaa ”mustalaisromantiikan” perinteeseen. Elokuvan mustalaisjohtaja Manjardo on intohimoinen hahmo, jonka on pakko hyväksyä järjestetty avioliitto Esmeraldan kanssa.


Yeal Bartana. Kuva / photo: Daniel Meir.

37


ML: Kun nyt katsot valmista elokuvaa, niin mitä se tekee. Mitä se saa aikaan? YB: Toivon, että elokuva kyseenalaistaa tiettyjä oletuksia Suomen kansallisesta identiteetistä. Ainakin siihen pyrin. Tahdoin ikään kuin päivittää käsityksen siitä, mitä tarkoittaa olla tosi suomalainen. Tahdoin työskennellä toisin ja todella heittäytyä mukaan tilanteeseen, joka on hyvin hankala ja johon en ole perehtynyt. Ajattelen niin, että jokaisen taiteilijan, jokaisen ihmisen, on tärkeätä altistaa itsensä tilanteille, jotka eivät ole ennestään tuttuja. Se on hämmästyttävän hyvä keino oppia uusia asioita ja keksiä uusia ideoita ja ratkaisuja; se on kuin uuden kielen opettelua. Aivoille hyvin vaativaa. Tätä yritin sanoa. Hyvä uutinen on se, että elokuva on YLE Areenan verkkosivuilla katsottavissa maailmanlaajuisesti, joten paikallisista kysymyksistä tulee taatusti universaaleja. Mutta nyt on yleisön aika löytää vastaus siihen, mitä tämä elokuva merkitsee heille. Haluaisinkin aktivoida katsojat ja kysyä heiltä. ML: Keskustelun jälkeen teillä [yleisöllä] on mahdollisuus tehdä kysymyksiä sekä kommentoida sitä, mikä on teidän käsityksenne siitä, mitä tämä elokuva tekee. Jos palaamme elokuvan alkuvaiheeseen, millainen tehtävänasettelu sillä oikein oli. Oliko se täysin avoin, siten että tässä ovat aikarajat ja budjetti, me haluamme, että teet jotakin? YB: Kun tapasin Paulan [Toppila], hän sanoi jotakin tämän tapaista: ”Pidämme töistäsi, ja haluaisin kutsua sinut seuraavaksi taiteilijaksi tekemään uuden IHME-teoksen.”* Festivaalin tavoitteena on, mikä on minusta fantastista, esitellä paikalliselle yleisölle [Helsingissä] erilaisia tapoja tehdä

38

* I HME-nykytaidefestivaalin työryhmä kutsui Yael Bartanan tekemään vuoden 2014 IHME-teoksen, koska hänen taiteensa yhdistää mielenkiintoisesti todellisuuden tapahtumia ja ilmiöitä sekä mielikuvitusta, taiteen antamaa mahdollisuutta nähdä todellisuus toisin. Tästä syystä Bartanan taide ei ole pelkästään symbolista, vaan teokset ovat usein tekoja todellisissa paikoissa ja yhteiskunnallisissa tilanteissa. Bartanan taiteen yhteiskunnallisuus ja kantaaottavuus kiinnostivat työryhmää. Bartanan työskentely edustaa erilaista asennetta, lähestymistapaa ja mediaa kuin aikaisempien IHME-teosten tekijöiden, minkä vuoksi hän oli myös kiinnostava taiteilija esiteltäväksi IHMEen yleisölle. IHMEen kutsu taiteilijalle on avoin kutsu toteuttaa uusi teos julkiselle foorumille, kaupunkitilaan, julkiseen sisätilaan tai mikä julkinen tila kullekin teokselle parhaiten sopii. Kannustamme taiteilijaa kokeilemaan jotakin uutta, joko lähestymistapaa, ilmaisua tai työskentelytapaa, ajattelemaan toisin. Pyydämme taiteilijaa myös pohtimaan, millä tavoin teos voisi synnyttää yhteisöllisen kokemuksen ja/tai mahdollistaa paikallisen yleisön osallistumisen.


Anna Miettinen. True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

taidetta. Jokainen meistä – meistä IHME-teosten taiteilijoista* – * Antony Gormley 2009, Susan Philipsz 2010, tekee kovin erilaisia töitä, mikä on minusta todella suurenmoista. Superflex 2011, Christian Boltanski 2012 ja Minulla oli kahden vuoden ajan mahdollisuus kehitellä teostani Miroslaw Balka 2013. IHME-festivaalin tuella. Aloitin käymällä Helsingissä. Minua kiinnosti saada selville, mikä oli ajankohtainen aihe Suomessa, mistä täällä keskustellaan. Tapasin IHMEen tiimin, sain kirjoja ja elokuvia, ja palasin kotiin tutkimaan niitä. Muistan yhden keskustelun, joka avasi silmäni. Minulle kerrottiin, että sinä päivänä, kun venäläiset hyökkäävät Suomeen, vanhempi sukupolvi on valmis lähtemään ase kädessä rintamalle. Kävi selväksi, että Venäjä-trauma on edelleen elossa, ainakin vanhemmalla sukupolvella. Tutustuin pikkuhiljaa Suomen historiaan, josta en tiennyt paljonkaan, mutta ilmeisesti en ole ainoa. Aloin kokea olevani Suomen suurlähettiläs. Ehkä osallistun Venetsian biennaaliin uudelleen, niin että tällä kertaa ehdotan teostani Suomen ** Trilogia …And Europe Will Be Stunned (2007–2011) esitettiin paviljonkiin.** Halusin myös keskittyä intohimoni ja kiinnostuksePuolan paviljongissa 54:nnessä ni kohteeseen, pyrkimykseen ymmärtää kansallista identiteettiä. Venetsian biennaalissa. Sitten yhdellä vierailullani sain kuulla Perussuomalaisten puolueesta. Puolueen nimen epävirallinen käännös englanniksi oli ensin ollut True Finns, johon reagoin: ”Hei, kuinka on mahdollista, että täällä puolue voi nimetä itsensä tosi suomalaiseksi?” Se oli todella häkellyttävää. Oli mielestäni hyvin yllättävää, että puolue sai niin paljon ääniä, sehän itse asiassa muutti poliittista karttaa. Siinä vaiheessa halusin ilman muuta ryhtyä käsittelemään Suomen kansallista identiteettiä. Jossain vaiheessa myös lainasin teoksen nimeksi tuon epävirallisen käännöksen. Haluan synnyttää ambivalenssia ja rikkoa rajoja. ML: Oliko teoksen nimi siis olemassa jo alkuvaiheessa? YB: Kyllä, sanoisin niin, ihan alusta saakka. Kehittelimme vähitellen ideaani ottamalla yhteyttä vähemmistöihin. Tapasimme ensin erään somalimiehen [Abdirahim Hussein Mohamed], jolla on oma radio-ohjelma. Hän esitteli meidät somaliyhteisölle. Myöhemmin sain tietää, että Suomessa on vanho-*** Saamelaiset ovat Euroopan pohjoisin alkuperäiskansa. He ja vähemmistöjä, kuten saamelaiset alkuperäisasukkaat, romanit asuttavat saamelaisten arktista kotiseutualuetta (saameksi ja tataarit***, mikä edelleen murensi käsitystäni siitä, että Suomi Sápmi), joka kattaa osia Norjan, olisi väestöltään homogeeninen valtio. Tarkoitukseni oli tavata Ruotsin, Suomen ja Venäjällä Kuolan niemimaan pohjoisosista. ja keskustella Suomen tilanteesta sellaisena kuin se näyttäytyy He ovat asuttaneet Fenno­ vähemmistöille – sekä vanhoille että uusille vähemmistöille. skandian ja Venäjän arktisia ja ML: Miten lopulta valitsit ihmiset, jotka hakivat avoimen haun kautta?

subarktisia alueita ainakin 5 000 vuoden ajan. Suomen romanit ovat kulttuurinen vähemmistö, joka on elänyt Suomessa yli 500 vuotta, ja tataarit, joiden historialliset juuret ovat Itä-­ Euroopassa, ovat Suomen vanhin muslimivähemmistö.

YB: Nyt on oikea hetki tehdä selväksi, että projekti ei olisi toteutunut ilman IHME-teoksen asiantuntijatyöryhmän [tutkija Illa Ben Porat, tila- ja valosuunnittelija Jackie Shemesh, kirjailija ja sosiologi Jari Ehrnrooth, toiminnanjohtaja Paula Toppila] tukea. Mukaan liittyi myöhemmin tuottaja Hanna [Karppinen]. Suomen vähemmistöryhmiin perehtyessämme tapasimme esimerkiksi järjestöjen ja venäjänkielisen sanomalehden edustajia, mikä oli yksi tapa saada tukea osallistujien haussa, mutta aika pian päätimme järjestää avoimen haun. Ja koska suomen kieli on suomalaisen identiteetin henkinen perusta, oli selvää, että projektissa puhutun kielen tuli olla suomi. Siispä avoin haku – jokainen, joka tuntee kuuluvansa Suomeen, oli tervetullut hakemaan mukaan projektiin – sitten koe-esiintymiset ja mielestämme ryhmään sopivimpien henkilöiden valitseminen.

39


Yael Bartana: Wild Seeds, 2005, video still, courtesy of Annet Gelink Gallery, Amsterdam, and Sommer Contemporary Art, Tel Aviv

Tietenkin eräs projektin vaativimpia puolia oli, että kun puhumme kansallisesta identiteetistä, puhumme inkluusion ja ekskluusion, mukaan ottamisen ja ulos sulkemisen, mekanismeista. Nytkin, myös tässä tapauksessa, jouduimme sulkemaan ihmisiä ulkopuolelle. Mutta minulle hyvin tärkeä asia oli diversiteetti, moninaisuus – eettinen, poliittinen ja uskonnollinen monipuolisuus. Oli tärkeää saada mukaan myös Suomen kantaväestön edustaja. ML: Rakenteellisia yhtymäkohtia moniin aikaisempiin teoksiisi voi ajatella olevan useita. Mieleeni tulee video, jossa nuoret miehet painivat kukkulalla, Wild Seeds (2005). Voitko muutamin sanoin kuvailla teosta niille, jotka eivät ole sitä nähneet? YB: Se perustuu oikeaan lukiolaisnuorten leikkiin, jota he harrastavat, kun ovat retkellä ja päättävät leikkiä ”Giladin siirtokunnan evakuointia”. Ensin he hajaantuvat ja jakautuvat kahdeksi joukkueeksi. Toinen joukkue edustaa siirtokuntalaisia ja toinen edustaa viranomaisia. Sitten he oikeastaan pelaavat roolipeliä. Useimmat nuorista ovat lopultakin aika vasemmistolaisia ja suhtautuvat kriittisesti Israelin harjoittamaan politiikkaan, joten he pyrkivät tällä kyynisellä tavalla ilmaisemaan tunteensa maassa jatkuvaa väkivaltaa vastaan. ML: Elokuvassa näiden nuorten nähdään painivan, mutta ei käy ilmi, onko siinä väkivaltaa vai ei. Siinä pilaillaan, he näyttävät hymyilevän, mutta samalla se näyttää vähän tuskalliselta. Teoksessa on tulkinnanvaraisuutta. Mutta intiimiys ja hyvin läheinen yhdessäolo muistuttaa True Finn -elokuvaa. Teos ei kuitenkaan ole kertova kuten True Finn. Olet jossakin maininnut utopistiset hetket, 40


ja teostesi pyrkivän luomaan niitä, mutta kenties teoksesi myös tallentavat utopistisia hetkiä. Kertoisitko tästä vähän? YB: Luulen, että monet teokseni yrittävät samanaikaisesti sekä kuvata utopia– dystopiaa että luoda sen. Jos katsomme historiaa, tunnemme hyvin utopian vaarat ja seuraukset. Mutta voi olla, että koetan, kuten Chantal Mouffe agonistisen demokratian teoriassaan, määritellä uudenlaisen utopian, jossa ristiriita on loistava asia, ristiriita on utopiaa. Mahdollisuus päästä ristiriidan keskelle, kiistellä siitä ja tarttua siihen, ehkä se on minun utopiani. ML: Toinen utopiaan liittyvä käsite, jota voisi soveltaa joihinkin vanhempiin teoksiisi, on retrotypia, sellaisena kuin zagrebilainen, Berliinissä asuva filosofi Boris Buden sen on muotoillut. Hän puhuu retrotypiasta ilmiönä, joka on ollut hyvin näkyvä Berliinin muurin kaatumisen jälkeen esimerkiksi Itä-Euroopassa, jossa hänen mielestään on laajemminkin kadotettu kyky ajatella tulevaisuutta tulevaisuutena. Heti kun joku haluaa puhua tulevaisuudesta, se puetaan menneisyyden asuun. Pohjimmiltaan menneisyys hallitsee; menneisyys määrittää alituiseen ennakolta kaikkea tulevaisuutta koskevaa keskustelua. Utopia on siis taaksepäin katsovaa, retrotypiaa. Aikaisemmissa teoksissasi on monia piirteitä, esimerkiksi elokuvassa …And Europe Will Be Stunned, joissa se on havaittavissa. Olet varmasti pohtinut menneisyyden ja tulevaisuuden välistä jännitettä? Sitä paitsi utopia voi tietysti sisältyä myös nykyisyyteen. YB: Jotkut filosofit väittävät, että elämme utopiassa. Israelilaisena minun on kovin vaikea uskoa utopiaan. Kun näemme, mitä tänä päivänä tapahtuu, se ei vain toimi. Se on aiheuttanut niin paljon menetyksiä ja niin paljon tuskaa. Tietenkin tarkoitus oli epäilemättä positiivinen ja ymmärrettävä ja ehkä tuohon aikaan tarpeellinen. Mutta kun ajattelen tämäntyyppistä utopiaa, ajattelen omaa vapauttani, joka kytkeytyy aina toisten ihmisten vapauteen. Ja itselleni tulee juuri tällä kohtaa hyvin epämukava olo. Luulen, että koetan levittää tietoisuutta siitä, millaista vapautemme on, ihmisten mahdollisuuksista elää osana hegemoniaa. ML: Mutta yhdistämättä utopiaa ja tulevaisuutta, niiden ei ilmeisesti tarvitse liittyä toisiinsa... Minusta sinun töistäsi, True Finn mukaan luettuna, syntyy tunne, että menneisyys on mukana teoksessa, mutta suunta on myös selvästi kohti tulevaisuutta, joskus menneisyyden asussa, mutta ei yksinomaan. True Finn -teoksessa, kuten monissa muissakin töissäsi, lainaat tekniikoita progressiivisesta elokuvasta ja jopa 1930-luvun propagandaelokuvasta, esimerkiksi kibbutsiliikkeestä ja sen dokumentoinnista. Mihin pyrit tällä? YB: Luulen, että pohjimmiltani pyrin sanomaan, että tämä utopia, ehkä kaikki tuo historia, on nyt muuttunut, ja meidän on yritettävä määritellä utopia ja oltava kyllin joustavia asettaaksemme utopian ja historian vastatusten sen todellisuuden kanssa, jossa elämme. Sen todellisuuden, joka merkitsee äärimmäisen laajaa maahanmuuttoa, globalisaatiota, sortoa ja monien maiden poliittisia muutoksia, joiden seurauksena maailmassa on 12 miljoonaa pakolaista. Ja ehkä meidän on myös sallittava meidän, utopian, olevan myötämielisempiä ja vähemmän ulossulkevia. Jos yritän analysoida, mitä True Finn -teoksessa tapahtuu, niin kyseessä on joustavuuden lisääntyminen. Elokuvan yhden päähenkilön, Mustafen, kansallispuvun monet perussuomalaisen puolueen jäsenet voivat tulkita synniksi. Mutta onko se mitä tapahtuu totta? Elokuva luo uuden todellisuuden ja mahdollisuuden. Kenties se antaa tilaisuuden leikkiä identiteetillä. 41


ML: Jatkaisin aiheesta siinä mielessä, että mitä oikeastaan tapahtuu huvilassa jään peittämän järven rannalla, keskusteluista, puheenaiheista ja tehtävistä. Paljonko siitä oli etukäteen määrättyä ja kuinka paljon vain tapahtui paikan päällä? YB: Projekti sisältää kolme todellisuutta. Ensinnäkin päivittäiset puuhat eli minun ja asiantuntijaryhmän määrittämät työtehtävät. Toiseksi kuvaus työryhmän kanssa (dokumentaarinen ja lavastettu), ja kolmanneksi osanottajien vapaa-aika, josta he itse dokumentoivat osan. Tiesin, että asiat voivat muuttua, että on aina oltava joustava, koska aikaa ei ole koskaan riittävästi ja kun aletaan kuvata, tulee aina uusia ideoita. Rakenne oli päätetty, ei muoto. Kuvaus oli jotakin dokumentin, lavastettujen katkelmien ja tosi-tv:n väliltä. Taloon tuli ryhmän avuksi joka päivä asiantuntija: opastamaan heitä manifestin kirjoittamisessa [Jari Ehrnrooth] ja uuden lipun suunnittelussa [Timo Jaakola]. Täällä on paikallakin [yleisön joukossa] Ira Stiller, psykodraamaohjaaja, joka ohjasi kahta eri tehtävää. Käytimme seitsemän päivän aikana kuvaamastamme materiaalista 1,4 %. Tarkoitus oli antaa osallistujille tilaa ilmaista ajatuksiaan. Kyse oli heistä, siitä, mitä he halusivat ilmaista, mikä on heille tärkeintä. ML: Kuvailisitko joitakin tehtäviä? YB: Jokaisen osallistujan piti lähettää meille kotoaan tuttu ruokaresepti. Muutamat suunnittelivat uutta Suomen lippua tai kirjoittivat Suomelle uutta kansallislaulua; oli psykodraamaharjoituksia, joissa jokaisella osallistujalla oli tilaisuus puhua hetkestä, jolloin he tunsivat itsensä ulkopuoliseksi. Oli myös karttatehtävä, jossa he kertoivat, mistä olivat tulleet ja missä ovat nykyään. Ja sitten oli rennompia harjoituksia, kuten saunan lämmittämistä ja pilkkimistä. ML: Tämä menetelmäsi, jossa kokoat yhteen ihmisiä, jotka eivät ole ammattinäyttelijöitä, vaan esiintyvät omana itsenään, ja ensin opastat ja annat joitakin selkeitä ideoita, se on samanlainen kuin monilla taiteilijoilla 1990-luvusta lähtien – niin sanottu pehmeä ohjaus. Ajattelen tässä Annika Erikssonin, Jeremy Dellerin ja Artur Zmijevskin teoksia. Niihin sisältyy ohjausta, mutta se on 42


Yael Bartana: Mur i Wieza, 2007, video still, courtesy of Annet Gelink Gallery, Amsterdam, and Foksal Gallery Foundation, Warsaw. …And Europe Will Be Stunned, part 2.

pehmeämmästä päästä. Mitkä ovat mielestäsi tämän lähestymistavan suurimmat haasteet? YB: Ettei ole kerta kaikkiaan mitään kontrollia. Vaikka teos olisi tehty hepreaksi, en todellakaan olisi kyennyt keskeyttämään. Tämä oli yksi perusideoista. Se muistuttaa Puolan juutalainen renessanssi -liikkeen ensimmäistä maailmankongressia, joka pidettiin Berliinissä (11.–13.5.2012) osana seitsemättä Berliinin biennaalia. Yhdessä työryhmäni kanssa suunnittelimme päivän rakenteen ja rekrytoimme puhujat, samaan aikaan meillä oli avoin kutsu liikkeen verkkosivuilla. ML: Ehkä meidän pitäisi kertoa siitä vähän. Se oli suuri, teatterissa järjestetty tapahtuma, kongressi juutalaisten kotiinpaluusta Puolaan, jossa oli kutsuttuja asiantuntijoita pohdiskelemassa näyttämöllä olevan pyöreän pöydän ympärillä. Tapahtumaa todisti parisatapäinen yleisö. Jokaiselle lavalla istuvalle oli annettu tehtävä toimintaohjeineen, he eivät välttämättä olleet juuri tämän alan asiantuntijoita, mutta heillä oli asiaan liittyviä mielipiteitä tai kokemuksia. YB: Kongressi kesti kolme päivää, ja ensimmäisenä päivänä keskityimme Eurooppaan, toisena päivänä Puolaan ja kolmantena Israeliin. Ideana oli käyttää poliittista mielikuvitusta ja pohtia uutta Eurooppaa, uutta Puolaa, uutta Israelia, ja kaikki liittyi projektiin nimeltä …And Europe Will Be Stunned. Siis tässäkin teoksessa oli ainoastaan formaatti. Rakenne oli erinomaisen selvä, mutta käsikirjoitusta ei ollut. Sama pätee teokseen True Finn; ei ollut varmaa, mitä tapahtuisi. ML: Kun katsoo True Finn -teosta, tulee tunne, että ihmisten välillä on jännitteitä. Ainoa hetki, jolloin ristiriidat nousevat pintaan, näyttää olleen keskustelu tulevan kansallislaulun yhdestä säkeestä, jossa alun perin sanottiin: ”yhteisössä saa olla vapaa, homo ja heikko”. Tämä ei läpäissyt konsensussääntöä; päättelen, että sellainen oli olemassa, eikö niin? Ja lopulta päädyttiin tähän: ”yhteisössä saa olla tasavertainen, vapaa ja heikko”. Oliko näitä poisjätettyjä tapauksia useitakin? YB: Tuo oli tosiaan ristiriitaisin tilanne, johon ryhmä joutui. Mutta he onnistuivat käsittelemään ristiriidan, ja se saattoi olla tärkeä päivä osallistujille, koska heidän täytyi ensimmäistä kertaa olla yksimielisiä. Oli loistavaa nähdä, kuinka heistä muodostui pikkuhiljaa yhteisö, kuinka he alkoivat viihtyä yhdessä ja tukivat toisiaan. Tämä oli tavallaan utopia, koska ei ollut taloudellista taakkaa, pakkoa lähteä työhön ansaitsemaan rahaa. Ja säiden puolesta se oli tänä vuonna ilmeisesti ainoa talvinen viikko Suomessa. ML: Maisema on aivan fantastinen. Jos Suomi joskus tarvitsee mainosfilmiä turisteille, tässä on hyvä ehdokas. Koska True Finn on myös osallistava projekti, miten lopputulosta käsiteltiin osanottajien osalta. Katselivatko ja hyväksyivätkö he elokuvan, vai sovitteko sitä ennen, että tehtäisiin suunnitelman mukaisesti? YB: He katsoivat elokuvan ennen sen esittämistä, ja huolehdimme leikkausvaiheessa ehdottomasti, ettemme loukkaa kenenkään tunteita. Halusimme toimia reilusti ja ottaa huomioon esimerkiksi romaneille arat asiat. Tiinalla romanien edustajana on monia aiheita, joista hän ei voi puhua julkisesti, joten teimme 43


selväksi, että noudatamme hänen toiveitaan. Olimme hienotunteisia kaikkia kohtaan. ML: Haluaisin vielä viipyä tuossa kohtauksessa, jossa kansallislaulun säkeestä päätettiin, koska molemmat versiot ovat minusta upeita. ”vapaa, homo ja heikko” / ”tasavertainen, vapaa ja heikko”, joista ehkä homo-versio olisi radi* Ajatus heikkoudesta on vastakohta kaalimpi, mutta samalla ehkä odottamattomin sana on heikko*, stereotyyppiselle suomalaiselle sen sisällyttäminen tähän. Syntyikö siitä keskustelua? luonteelle, jota on perinteisesti määritelty sellaisilla ominaisuukkuin määrätietoisuus, tahdonYB: Keskustelua oli paljonkin. Anna [yksi päähenkilöistä] on täällä, silla lujuus ja sinnikkyys. Suomen sana sisu ilmentää filosofiaa, että se hän kirjoitti tuon alkuperäisen upean säkeen. Myöskään minun, tehdään mikä on tehtävä, maksoi joka itse olen lesbo, ei todellakaan ollut helppo luopua tuosta mitä maksoi. sanasta editointivaiheessa. Olisin halunnut sen jäävän paikalleen, mutta siinähän ei ollut kyse minusta. Kyseessä olivat heidän päätöksensä, heidän yhdessä toteuttamansa päätökset. Se oli varmaan kaikkein fantastisin hetki viikon aikana. Olin melkein hihkaista ”Jumala on homo” avartaakseni heidän näkemyksiään. Mutta totta kai kyse oli heistä, siitä, kuinka he ratkaisevat ongelman, vaihtoehdoista tai menettelystä, kenties utopian luomisesta.

ML: Viipyäkseni vielä hiukan elokuvassa, eräs asia oli mielestäni identiteetin käsite ja mitä elokuva tekee, ja se, mitä itse ajattelet. Joku nimittäin sanoo elokuvan jossain kohdassa ”identiteettimme löytäminen”, olettaen, että identiteetti on löydettävissä. Tämä saattaa kuulostaa aika essentialistiselta lähestymistavalta identiteetin suhteen, toisin kuin konstruktivistisempi lähestymistapa, jonka mukaan identiteetti muokkautuu ja siitä keskustellaan koko ajan. Kertooko elokuva jostain löydettävissä ja jo olemassa olevasta, vai onko siinä jotain enemmän? YB: Luulen, että yksi keskustelussa jatkuvasti käyttämistämme sanonnoista oli: ”koetetaan päivittää suomalainen identiteetti”. Muistan sanoneeni: päivitetään. Ajatus päivittämisestä kiinnosti minua. Melkein kuin olisimme tietokoneita, jotka tarvitsevat päivitystä. ML: Mutta tietokoneiden protokollaa voi muuttaa. YB: Se on selvä. ML: Mutta tässä tavallaan monet hyvin vakiintuneet protokollan kohdat, kuten kansallislaulu tai lippu, säilytetään välineinä. Sisältöä muutetaan, mutta muoto pidetään ennallaan. YB: Jos haluaisin kritisoida itseäni ja omaa teostani, sanoisin: ”Miksi oikeastaan pitää kiinni jo vakiintuneista ajatuksista kansallisvaltiosta, alueesta, lipusta, kansallislaulusta?” Toivoin, että joku päähenkilöistä tosiaan hangoittelisi suunnitelmiani vastaan. Toivoin, että joku heistä sanoisi: ”Hei, miksi meidän oikeastaan pitää kirjoittaa kansallislaulu, mihin tarvitsemme lippua? Me emme itse asiassa halua emmekä tarvitse niitä.” Siitä oli pientä keskustelua. Itse painiskelen jatkuvasti kansallisen identiteetin kanssa. Liikun paljon, koetan myös hämmentää ihmisiä sillä, mistä olen kotoisin. Mutta jos katsoo Eurooppaa ja Putinin politiikkaa, näyttää siltä kuin olisimme palaamassa 1800-luvulle. Minua ihmetyttää, mikä kansallisvaltion ajatuksesta tekee niin kestävän ja puoleensa44


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro.

vetävän ja monille ihmisille niin merkityksellisen. Minusta patriotismi tarkoittaa johonkin kuulumista. Usein maahanmuuttajat ovat oikeastaan hyvin sitoutuneita. Vähemmistöryhmän on tärkeätä tuntea olevansa osa yhteisöä. Meillä Israelissa on tällä hetkellä suuri afrikkalainen yhteisö, jonka kouluissa lapset itse asiassa tuntevat paljon paremmin israelilaiset laulut ja seremoniat kuin kukaan nuori israelilainen. Johonkin kuulumisella on näin suuri merkitys. ML: Kun katsoin True Finn -elokuvan, ensimmäinen reaktioni oli: ”Miksi juuri näistä asioista täytyy pitää kiinni? Eikö kyse ole vain siitä, että käännetään tilanne nurinpäin niin, että säilytetään puitteet, mutta paneudutaan sisältöön?” Mutta sittenkin, niin kuin sanot, minusta on oikeastaan kiinnostavaa säilyttää puitteet, erityisesti tässä tapauksessa, koska ne on joka tapauksessa otettava huomioon. Tämä muistuttaa jonkin verran Ruotsissa parhaillaan käytävää keskustelua rodun käsitteestä. Jotkut väittävät, että meidän tulisi ehdottomasti luopua siitä, koska mitään rotuja ei ole olemassa, kaikki ovat yhdenvertaisia. Toiset puolestaan, etenkin Ruotsissa asuvat värilliset, sanovat, että koska meitä kohdellaan eri tavoin ihonvärin perusteella, jonkinlaista rasismia on. Joten meidän tulee säilyttää rasismin käsite, mutta jätetään puhe ihmisten kuulumisesta johonkin rotuun, aletaan sen sijaan puhua rodullistetuista ihmisistä. Ihmiset alistetaan prosessiin, jossa rotu vaikuttaa suuresti siihen, miten heihin suhtaudutaan. Tässä suhteessa kansallinen identiteetti lienee samankaltainen asia, sehän paljolti yhä määrittää elämää ja olemassaoloa. YB: Mielestäni kysymys on myös etuoikeuksista. Jos olet etuoikeutettu, voit puhua asioista. Meidän ei ylipäänsä tarvitse joka päivä taistella identiteetistämme suojellaksemme itseämme, saadaksemme oikeuden olla olemassa. Ja luulenpa, että juuri siitä haluan puhua. En tiedä, välittyykö se True Finn -teoksesta, mutta ajatus etuoikeutetuista on erittäin tärkeä. Mustafe ja myös Tiina [kaksi päähen45


Sampo (1959)/ KAVI kilöä] edustavat kumpikin vähemmistöä. Heille on suuri asia tuntea kuuluvansa joukkoon, olla osa kertomusta, saada tunnustusta. ML: Joka tapauksessa mieleen hiipii tunne, vaikka tuo on totta kai ihan ymmärrettävää, mutta eikö voisi toivoa, että tunne johonkin kuulumisesta ei liittyisi lippuun tai kansallishymniin, vaan mahdollisuuksiin saada työtä ja koulutusta ja kunnollinen asunto ja niin edelleen. Joskus voi olla ärsyttävää, että näillä asioilla pyritään kompensoimaan jotain. Voisimmeko nyt palata joihinkin aikaisemmin käsittelemiimme yksityiskohtiin, kuten teokseen True Finn sisällytettyyn historialliseen aineistoon? Voitko kertoa hiukan siitä, ja miksi juuri nämä elokuvat on valittu mukaan? YB: Sampo (The Day the Earth Froze, 1959) on huikea elokuva, minä todella pidän siitä kovasti. Se on hämmästyttävä filmi ja suomalais-neuvostoliittolaista tuotantoa, mikä on tosi kiinnostavaa. En tiedä, huomasitko, mutta ripustimme taloon joitakin hyvin tunnettuja Kalevalan teemoja ja hahmoja kuvaavia maalauksia, jotka ovat myös Suomen kansallisgalleriassa. Halusin mukaan myös paljon symboleja; jotkin niistä voidaan tulkita ironisiksi. Sampo on siis yksi filmeistä. Tuntematon sotilas (1954) taas on elokuva, joka esitetään täällä joka itsenäisyyspäivä, mikä minusta on tyrmistyttävää ja samanaikaisesti huvittavaa. Sitäkö suomalaiset siis tekevät itsenäisyyspäivänään 6. joulukuuta, katselevat Tuntematonta sotilasta, kun täällä on aivan pimeää, jo valmiiksi masentavaa, ja sitten tuijotetaan tätä elokuvaa? Muualla ihmiset menevät ulos juhlimaan. Se kertoo paljon tästä yhteiskunnasta, ja minua tavallaan kaduttaa, ettei minulla ollut aikaa näyttää elokuvaa ja keskustella siitä noiden seitsemän päivän aikana. Itse katsoin sen moneen kertaan; se on todella dramaattinen filmi, on kiehtovaa saada tietoa Suomen suurimmasta traumasta, Venäjästä. Ja sitten Mustalaishurmaaja vuodelta 1929, kaikki katkelmat ovat stereotypioita siitä, mitä ajattelemme mustalaisväestöstä. Joten, kuten sanoin aivan alussa, kaikki suomalaisuuden symbolit on irrotettu yhteydestään, esimerkiksi Sammon 46


Production image of “Inferno” (2013). Photo: Courtesy of the artist; Petzel, New York; Annet Gelink Gallery, Amsterdam; Sommer Contemporary Art, Tel Aviv

aikana kuuluu yhtäkkiä Mustafen rukoilua. Ääniraita luo uuden mielialan, uuden tunteen suhteessa tuttuun kuvastoon. Se viittaa johonkin uuteen. Luulisin, että jokaiselle tulee jotain muuta mieleen ajatellessaan tätä kohtausta. Siinä on elokuvanteon suuri etu, ääntä ja kuvaa voi muokata ja koettaa luoda hyvin toisenlaisen skenaarion. Se oli yksi perusideoista. Myös Stan, eräs päähenkilöistä, sanoo usein olevansa tosi suomalainen ja erityisen suomalainen, joten halusin luoda hänen ympärilleen metsurimaista mielikuvaa. ML: Rukoushetki on ikään kuin ajaton, äärettömän kaunis. Ja minun täytyy tunnustaa, jälleen kerran, että itkin sitä katsoessani. Huomaan usein itkeväni, kun katson teoksiasi. Niin todella tapahtui myös muutama viikko sitten Stedelijk Museumissa Amsterdamissa, jossa esitettiin toista tuoretta teostasi Inferno (2013)*. Se näyttää Salomonin temppelin oletetun rekonstruktion * Elokuva Inferno (2013), joka on kuvattu ja leikattu Hollywoodin toilavastamisen ja tuhon, tosin São Paulossa, ja käyttää joitakin mintaeeposten tyyliin, hyödyntää myös aiemmin hyödyntämiäsi konsteja, kuten ihmisjoukon historian mahdollista ennakointia (historical pre-enactment) yhdistäliikkumista samaan suuntaan kauniisiin kaapuihin pukeutuneimällä faktaa ja fiktiota, profetiaa na, nauravia lapsia ja niin edelleen. Samanaikaisesti siinä on ja historiaa. Lähtökohtana on Rio de Janeirossa 1970-luvun lopulla jotain äärimmäisen tuskaisaa. Ennen kuin avaamme keskustelun perustetun Brasilian uushelluntaiyleisölle haluaisin puhua hiukan yleisön manipuloinnista, katsolaisen, Jumalan valtakunnan universaalin kirkon – jolla on miljoonia jan manipuloinnista. Minä kun en kovin usein itke katsoessani kannattajia Brasiliassa ja kaikkialla taidetta... maailmassa – São Pauloon rakenYB: Haluan vain pikaisesti korjata erään asian. Tuo mainitsemasi rakennus vihitään käyttöön tässä kuussa São Paulossa Brasiliassa. Se on siis aivan todellinen rakennus. Fiktiota on sen tuhoaminen. Ensimmäisen ja toisen Jerusalemin temppelin tuhon mukaisesti kertomuksen fiktiivinen osuus ennakoi kolmannen temppelin hävityksen. Elokuvalla on mahtava kyky manipuloida

tama kolmas Salomonin temppeli. Uusi temppeli on kopio ensimmäisestä Jerusalemin temppelistä. Juutalaisen perimätiedon mukaan Salomonin temppeli oli Israelin ensimmäinen temppeli, ja se ajateltiin hävitetyn 6. vuosisadalla e.Kr. Brasiliassa kuvatussa elokuvassa nousee esille arkaluonteinen kysymys Israelin valtion maantieteellisestä sijainnista.

47


Stanislav Marinets. True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

tunteita. Kun katson 1930-luvun propagandafilmejä, koen valtavia rakkauden ja liikutuksen tunteita. Haluan olla osa Neuvostoliittoa ja bolsevismia, mutta samalla ymmärrän, että minua manipuloidaan. Saatan kuulua ei-sionistisiin juutalaisiin, mutta kun katson sionistien 1930-luvun filmejä, haluan muuttaa Palestiinaan. Haluan rakentaa uuden yhteiskunnan, uuden maan. Olen äärimmäisen motivoitunut, ja minusta nuo elokuvat ovat hyvin vaikuttavia. Noita elokuvia, joita ennen sanottiin valistuselokuviksi, sanotaan nykyään propagandaelokuviksi. Aivan nykymainosten tapaan ne kykenevät luomaan autenttista tunnelmaa. En pyri pelkkään tunneperäiseen manipulointiin, vaan tahdon ihmisten tavallaan liikuttuvan ja samalla oivaltavan älyllisesti, miten sen teen. Temmata heidät mukaan jotenkin. ML: Teet sen todella tehokkaasti. Jännite propagandafilmeiksi kuvailemiesi elokuvien ja omien töidesi välillä on luultavasti suurimmillaan, kun ajatellaan stadionilla tapahtuvaa teosta …And Europe Will Be Stunned, Leni Riefenstahlin ja stadionmiljöön takia, vaikka se ei ilmeisesti ole sama stadion, mutta koko tapahtumapaikan takia. YB: Ei se ole sama stadion eivätkä juutalaiset silloin myöskään saaneet tulla olympiastadionille.* Joten arkkitehtuuri ei selvästikään ollut * Vuonna 1933 ”vain arjalaisille” -politiikka käynnistettiin kaikissa vieraanvaraista. Saksan urheilujärjestöissä, ja juutalaiset tai osittain juutalaiset sekä romaniurheilijat suljettiin ML: Lähestymme osuutemme päätöstä, mutta haluaisin ottaa järjestelmällisesti ulos saksalaisista vielä esille yhden seikan, sen tosiasian, että True Finn esitetään urheilulaitoksista ja -seuroista. televisiossa, mikä on minusta aivan fantastista. Miten suhtauduit tähän mahdollisuuteen, kun olet muuten toiminut ensisijaisesti taidemaailmassa?

48


YB: Minusta on ennen kaikkea hämmästyttävää, että Yle on yhteistyössä festivaalin kanssa, tiedän nimittäin, että 24 tunnin kuluttua ensiesityksestä jo 5 000 ihmistä oli katsonut elokuvan. Ensimmäisiä ideoitani oli tehdä yhteistyötä erään parhaillaan esitettävän saippuaoopperasarjan [Salatut elämät] kanssa, jonka halusin keskeyttää ja osallistua siihen omalla osuudellani. Jos puhutaan julkisesta taiteesta tai julkisesta tilasta, nopein tie tavoittaa yleisö on televisio. Se pani minut miettimään, että kenties jotkin teoksistani pitäisi ehdottomasti esittää tv:ssä. En tosin usko, että esimerkiksi Inferno (2013) toimisi siellä, mutta on hyvin tärkeää pyrkiä tavoittamaan erilaisia yleisöjä. Sonya Lindfors (tilaisuuden vetäjä): Mitä mieltä sinä Yael olet poliittisesta taiteesta? Ovatko teoksesi mielestäsi poliittisia, pidätkö niitä poliittisena taiteena? Voiko taide muuttaa maailmaa? YB: En tiedä, voimmeko muuttaa maailmaa, mutta me [taiteilijat] voimme luoda työkaluja tai osallistua menemällä mukaan, olemalla vastuullisia, voimme toimia ja reagoida. Kirjailija ja Eindhovenin Van Abbemuseumin kuraattori Galit Eilat käyttää aina käsitettä Respons-Ability, kyvystä reagoida ja olla osa yhteiskuntaa ja ottaa kantaa. Jotkut taiteilijat ovat ehkä enemmän aktivisteja kuin toiset, mutta aktivismissa on ennemminkin kysymys hyvin selkeästä agendasta ja tietystä ideologiasta. Itse tunnen olevani lähinnä taiteilija, joka yrittää myötävaikuttaa yhteiskunnan toimintaan. Yleisöpuheenvuoro (Pertti Joenniemi, tutkija): Kiitos tarttumisesta tähän suomalaiseen identiteettikeskusteluun; sanoisin jopa sekaantumisesta siihen. Sitä todella tarvitaan. Ymmärsin, että taustasi on se, että olet toiminut samoin monissa maissa. Joten kuinka siltä pohjalta vertaisit Suomen tilannetta joihinkin muihin maihin, siis onko suomalaisuuden päivittäminen ongelmallisempaa vai vähemmän ongelmallista kuin joissakin muissa maissa? Mainitsit Putinin Venäjän, ja heillähän tosiaan on erittäin vakavia päivitysongelmia. Mutta koska sinulla on israelilainen tausta… Luin juuri joitakin päiviä sitten kollegani tutkimuksen israelilaisesta identiteetistä ja suhtautumisesta rauhansopimukseen ja rauhanprosessiin. Hänen argumenttinsa oli, että israelilaisilla on useita identiteettejä: ortodoksinen, sosialistinen, eurooppalainen, Lähi-itään liittyvä ja niin edespäin. Ja hänen argumenttinsa oli, että Israelin ongelma on se, etteivät he pysty sopimaan yhdestä identiteetistä, joka sitten olisi perustana rauhanteolle. Suomella ei tietenkään ole sitä ongelmaa, joten oletko samaa mieltä siitä, että Suomen ja Israelin identiteettiongelmat ovat tavallaan vastakkaisia. YB: Tuo on laaja kysymys. Tuntuu, että siihen vastaaminen vaatii suurta vastuuntuntoa. Suomessa minusta on aika kiinnostavaa – työskenneltyäni myös Puolassa vuosien ajan – se että tietyt asiat ovat niin samankaltaisia kaikissa maissa: koko kansallisvaltion idea, suhtautuminen symboleihin ja kertomuksiin; ketkä kirjoittavat kertomukset; ketkä hallitsevat; ja jotta voisi luoda kertomuksen on hylättävä toiset kertomukset. Niinpä saamelaisten tarina Suomessa muistutti minusta kovasti palestiinalaisten tarinaa, vaikkei se tietenkään ole täsmälleen sama. Minun mielestäni monet käsitteet ovat samanlaisia, kuten kolonialismi, kolonialismin historia, jälkikoloniaalisuus, joten en ole varma, ovatko Israel ja Suomi kovin erilaisia. Israelissa me elämme alituisessa hätätilassa, poliitikkojen luomassa jatkuvassa pelossa. En ole varma, elävätkö ihmiset Suomessa pelossa, mutta Israelissa epäilemättä enemmistö aivopestään uskomaan, 49


Maria Lind. Kuva / photo: Kai Widell. että meillä ei ole huomenna paikkaa minne mennä ja että meidän on alituiseen suojauduttava. Koko historiaa tavallaan käytetään selityksenä sille, miksi meidän on asuttava tietyllä alueella. Tälle perusidealle on tietysti olemassa oppositio, mutta se on vähemmistössä, ja se itse asiassa kutistuu päivä päivältä. Mutta minulla on tunne, että Suomikin on hyvin traumatisoitunut kansakunta. Tämän panin merkille. Se on tietysti sukupolvikysymys; nuorempi sukupolvi saattaa olla vähemmän traumatisoitunut. Koen kuitenkin, että tietynlainen trauma on täällä yhä jäljellä. Israelissa trauma on erittäin voimakas, se on aivan äärimmäinen ja poliittisesti manipuloiva enkä usko, että samaa voi sanoa Suomesta. Hannah Arendt sanoi kerran, että kirjoittaminen on hänelle tapa oppia, ja minulle True Finn -teoksen tekeminen oli fantastinen mahdollisuus oppia, ei ainoastaan Suomesta, vaan ihmisyydestä. Tämän oivaltaminen on suuri lahja, sain sen Illa Ben Poratilta, yhdeltä työryhmän jäseneltä. Pelkän aikaansaamisen, uuden elokuvan tekemisen, lisäksi on myös mahdollisuus kasvaa ja ymmärtää uusia asioita. Ennakkoluuloja on kovin helppo kylvää, ja on kovin helppoa sulkea ulkopuolelle ja olla hyväksymättä toisia.

50


Sonya Lindfors: Meillä oli kysymys* naurusta ja kenen kannalta se on vapauttavaa. Haluaisitko vastata tähän kysymykseen?

* I HME-päivillä yleisö sai lähettää tekstiviestejä ja tviittejä digitaaliselle viestitaululle.

YB: Huumoria tarvitaan. Minun mielestäni huumori on hyvin vahva keino, sillä voi luoda tilaa uusille tunteille. Huumori, joka minua itseäni kiinnostaa, lienee lähempänä ironiaa tai ehkä mustaa huumoria. Parodian tekeminen vakavasta aiheesta auttaa tarkastelemaan sitä ja asettamaan sen ihmisten olosuhteisiin liittyvään laajempaan kontekstiin. Tässä voisi mainita vaikka Mel Brooksin elokuvat [esimerkiksi History of the World (1981)]. Judith Butler piti kerran esitelmän Juutalaisessa museossa, ehkä kaksi vuotta sitten, sen jälkeen kun hän oli saanut Adorno-palkinnon. Sali oli aivan täynnä, ja hän kertoi muutamia tosi hyviä vitsejä, mutta kukaan ei nauranut. Hänen selityksensä tilanteeseen oli hyvin yksinkertainen: paikalla ei ollut yhtään juutalaista. Se oli kiinnostavaa. Minulle asia on tärkeä. On hupaisampaa tarttua johonkin varsin vakavaan aiheeseen ja nauraa vähän. ML: Minusta tällaisessa teoksessa on tietty määrä vapauttavaa potentiaalia, koska siinä on paljon erilaisia jännitteitä ja toisaalta kontekstinsa takia, koska se näytetään televisiossa. Taito ilmaista jotain sillä tavalla kuin sinä olet tehnyt, tarttumalla perinteisiin, tuttuihin arvoihin ja siirtämällä ne aitoon nykypäivän tilanteeseen, on jo itsessään sangen emansipatorista. Sitten ajattelin vielä yhtä asiaa. Nimittäin elokuvan nimeä ja mitä siinä käsitellään ja mihin jokainen viittaa, tätä ajatusta suomalaisesta – todellisesta tai vähemmän todellisesta –, joka tapauksessa ajatusta suomalaisesta. Tämä näet liittyy siihen, mihin arkityössäni Tenstan taidehallin johtajana Tukholmassa usein törmään. Tensta on esikaupunkialuetta, noin 20 minuutin metromatkan päässä keskustasta, 1960-luvulla rakennettu, asukkaita suunnilleen 20 000, joista 90 prosentilla on siirtolaistausta, suurin osa heistä on nykyään lähtöisin Lähi-idästä. Keskustelu siitä, kuka on ja kuka ei ole ruotsalainen, pulpahtaa usein esille, ja itse olen yleensä tosi tiukkana ja sanon, että ruotsalainen on jokainen, jolla on Ruotsin kansalaisuus, piste. Tämä ajatus ei tosin ole vielä suodattunut läpi esimerkiksi mediassa. On toimittajia, jotka tulevat kouluihin puhumaan lapsille ja yhä vielä puhuvat toisaalta maahanmuuttajista, toisaalta ruotsalaisista, vaikka epäilemättä kaikki lapset ovat syntyneet Ruotsissa ja heillä on Ruotsin passi. Ja silti, jos koetan soveltaa tätä itseeni, minun on vaikea sanoa itseäni ruotsalaiseksi. Jos joku kysyy, sanon aina, että olen Ruotsista. En pysty suoraan sanomaan olevani ruotsalainen. Koska en oikein tiedä, mitä se tarkoittaa, kansalaisuuden lisäksi. Tämän takia minusta on aina vaivattomampaa sanoa, että olen Ruotsista, ja sitten esittäydyttäessä lisätään joitakin asioita, ammatti, harrastukset, näkemykset asioista jne. Sonya Lindfors: Tuo on itse asiassa hyvin kiinnostavaa. Eilen mekin keskustelimme siitä, mitä on olla suomalainen tänä päivänä, vuonna 2014. Ainakin minä tunnen paremminkin olevani Helsingistä. Jos vertaan itseäni Kajaanissa tai Oulussa asuviin ystäviini, tuntuu että minulla on enemmän yhteistä berliiniläisen kollegani kuin torniolaisen ystäväni kanssa. Aihe on siis todella kiinnostava.

51


ML: Jollei muuta, niin ainakin yhden asian minä ja monet muut olemme oppineet Manifesta-biennaalista. Manifesta on kiertävä biennaali, joka järjestetään Euroopassa ja joka kerta eri kaupungissa. Se on perustettu 1996 lisäämään vaihtoa Euroopan eri osien kesken, jotka Berliinin muurin murtumisesta huolimatta eivät ole olleet siinä määrin yhteydessä keskenään kuin oli odotettu. Ensimmäisessä Manifestassa Rotterdamissa 1996 jätettiin johdonmukaisesti aina mainitsematta maa, josta henkilö tuli, kerrottiin vain kaupunki. Olen siitä lähtien itsekin kieltäytynyt käyttämästä maan nimeä, samoin toimin taiteilijoiden kohdalla, joiden kanssa työskentelen, juuri mainitsemastasi syystä. Suurimmalle osalle ihmisistä tärkein asia on kyllä kaupunki, tai kenties alue, eikä vain se missä he juuri nyt asuvat, vaan se missä he kasvoivat aikuisiksi ja missä he opiskelivat. Usein pitäisikin erottaa vinoviivoin toisistaan monta paikkakuntaa, mikäli tausta halutaan mainita. * Nirmal Puwar, sosiologian lehtori, Yleisöpuheenvuoro (Nirmal Puwar, sosiologi*): Minulla on kysymys Goldsmiths, University of London, elokuvan tekotavasta. Se toi mieleeni Jean Rouchin yhdessä oli yksi IHME-päivien puhujavieraista. Nirmal Puwarin puheensosiologi Edgar Morinin kanssa tekemän elokuvan Chronicle vuoro aiheesta The Many Faces of of a Summer, jossa he seurasivat monitaustaista ihmisryhmää Whiteness (Valkoisuuden monet kasvot) sunnuntaina 6.4.2014 on Pariisin halki. Minua kiinnostaisi tietää, miksi päätit irrottaa nähtävissä IHME-festivaalin Youihmiset nykyisestä elinympäristöstään ja siirtää heidät yhdessä Tube-kanavalla. tähän kokeelliseen, keinotekoiseen tilanteeseen voidaksesi luoda tietyllä tavalla performatiivisen näkemyksen kansallisesta identiteetistä, kun olisit kenties myös voinut mennä jollekin työpaikalle tai asuinalueelle, josta olisit löytänyt eritaustaisia ihmisiä elämässä täydessä sopusoinnussa… tai paikan täynnä jännitteitä. Mihin kokeellisuutta tarvittiin?

YB: Vastaus oikeastaan sisältyi jo kysymykseesi. Ideana oli kokeilla ajatusta luoda heille tila, joka ei olisi kovin tavanomainen. Tarkoitan, että se ei ole heidän kotinsa, se ei ole kenenkään koti, se on vain paikka luonnon keskellä. Eristyneisyydessä ja ulkopuolisuudessa on myös hyvät ja huonot puolensa, melkein kuin sadussa. Melkein kuin kehittelisi ajatusta, että se voisi olla saari. Yksi saamani filmiä koskeva kiinnostava kommentti oli, että paikka voisi olla missä maailmankolkassa hyvänsä. Käsiteltävinä ovat Suomen paikalliset ongelmat, mutta elokuvan aiheena voisivat olla yleensä kansallisvaltiot ja mikä niiden merkitys on globaalitasolla tänä päivänä. Joten tarkkuutta tarvitaan, aivan kuten 3 300 000 juutalaisen paluussa Puolaan. Kyse ei ole toiminnasta, vaan myös siitä, mikä sen symbolinen merkitys on ihmisille, kansoille, historialle. Ihmisille tarjoutuu tilaisuus tutustua toisiinsa. Kuinka monella on mahdollisuus viettää viikko uusien ihmisten kanssa ja tutustua heihin, ottaa paussi normaalielämästä ja todella oppia tuntemaan muita ihmisiä? Varmasti tällaista ei tapahdu kovin usein. Joten tässä on kaksi tasoa, ajatus kansallisvaltiosta ja sen merkityksestä tänä päivänä, mutta myös ajatus siitä, mitä se tarkoittaa tutulla, henkilökohtaisella tasolla. Sen vuoksi minusta eristyneisyys tai ehkä ilmeinen teatterimaisuus oli päähenkilöiden kannalta tärkeää. Luulen, että irrottautuminen normaalielämästä ja tavanomaisuudesta antoi heille myös hippusen vapautta. ML: Se mitä alussa sanoit tietyn materiaalin, erityisesti arkistoaineiston asettamisesta uuteen yhteyteen, jota sitten sovelsit teoksen True Finn osanottajiin, on paikaltaan siirtämiseksi sanottu menetelmä, niin kuin taiteilija Philippe Parreno sitä on nimittänyt. Tällainen paikaltaan siirtäminen on murros, jolla on

52


samanaikaisesti tiettyjä vaikutuksia. Ehkä tämä on tavallisempaa Pohjoismaissa tai Pohjois-Euroopassa kuin muualla, mutta olen elämässäni ollut muutamissa tilanteissa, joissa minut on kiskaistu mukaan tällaiseen toimintaan, ei ehkä viikoksi, mutta muutamaksi päiväksi, osana tiimin rakentamista tai jotain uutta johtokuntaa, ja usein ihmiset lähetetään jonnekin kauniin maiseman keskelle, missä sitten puuhataan jotain tämänkaltaista. Sinä et ehkä ole tiennyt tästä, mutta minulla on sellainen tunne, että se on täällä varsin tavallista. YB: Siellä oli tosiaan leiritunnelmaa. Minusta tuntui kuin kaikki olisivat olleet leirillä. Oli hauskaa siirtyä tuntemattomaan paikkaan ja päästä pois tutusta ympäristöstä – paikoiltaan siirtäminen on hyvä ilmaus. Yleisöpuheenvuoro (Sakari Laurila): Sanoit jotain hyvin kiinnostavaa vapaudesta ja siitä, kuinka me elämme globaalien väkivaltarakenteiden hegemonisella puolella, mikä ei kuitenkaan aidosti vapauta meitä, vaan itse asiassa antaa meille vapauden vain hegemonian puitteissa. Halusin kysyä, kuinka tämä mielestäsi liittyy kansallisvaltioon ja itse kansalliseen identiteettiin. Koska minusta tuntui, että elokuvassa kyseenalaistetaan loistavasti se, mitä on olla suomalainen nykypäivänä, mutta itse kansallista identiteettiä ei kritisoitu. Tavallaan viittasit siihen, että halusit provosoida tässä asiassa enemmänkin, mutta et tehnyt sitä, eivätkä osanottajat romuttaneet koko ideaa siitä, miksi edes ajattelemme, pitäisikö meidän olla suomalaisia, koska kaikilla ryhmän jäsenillä tuntui olevan vahva käsitys siitä, että he ovat suomalaisia. Mutta miksi koko suomalaisuuden idea ylipäänsä on olemassa, ja sisältyykö siihen väkivaltaa? ML: Tämä näyttää liittyvän siihen, mistä puhuimme aikaisemmin. YB: Me tosiaan keskustelimme siitä, että teoksen ei ollut tarkoitus pelkästään arvostella kansallisvaltiota. Kysymys oli formaatista, formaattia ei haastettu, mutta itse asiassa formaatin puitteissa yritettiin muuttaa tai päivittää, mitä merkitsee olla suomalainen tai mitä merkitsee olla tosi suomalainen. Aikomuksena on antaa etnisesti, poliittisesti, uskonnollisesti moniaineksiselle ihmisryhmälle mahdollisuus ilmaista omat tuntemuksensa suomalaisuudesta. Eikä minun ollut tarkoitus päättää, haluanko lainkaan kritisoida, tarkoitan siis kritisoida Suomea, sen kansallisvaltioideaa, vaan kyse oli siitä, miten he sen ymmärtävät. ML: Jos asiaa katsoo sinun taidettasi ja koko tuotantoasi vasten, on aika selvää, että käsittelet yhteisön rakentumista tai muotoutumista. Mutta tässä se tapahtuu hyvin erityisellä tavalla tietyn kansallisvaltion puitteissa. YB: Myös saamelaisella naisella oli tilaisuus kertoa tuntemuksistaan. Hän sanoo hyvin selvästi, miltä Suomessa oleminen hänestä tuntuu, ja hän sanoo selvästi: ”En ole suomalainen, olen saamelainen.” Tietyllä tavalla hän siis kritisoi Suomea, niin sen tulkitsen. Vaikka hänellä on Suomen kansalaisuus, hän sanoo, en ole suomalainen, olen saamelainen. Se on hänen identiteettinsä. * Yleisöpuheenvuoro (Tati Freeke-Suwarganda, SKOR*): Mielestäni erityisen vahvaa elokuvassa olivat henkilövalintasi ja kuratointisi niiden osalta, ja koska tämä on toistuvasti esille nouseva asia, ihmettelenkin – koska tämä on asia, jota taiteilijana voit kontrolloi-

 ati Freeke-Suwarganda, toiminT nanjohtaja, SKOR, Foundation for Art and Public Domain, oli kutsuttu puhumaan aiheesta ”Art in Public Space” IHME-päiville lauantaina 5.4.2014.

53


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro.

Stanislav Marinets. True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

da – voisitko kertoa meille hiukan siitä, miksi juuri tämänkokoinen ryhmä? Kun olet päätynyt tällaiseen monipuolisuuteen, niin minusta teokseesi jo ennalta sisältyy, että lopputulos on toisenlainen, voisi kai sanoa? Kiitos. YB: Se oli käytännön kysymys. Kahdeksan henkilöä oli juuri se määrä, joka voitiin ottaa vastaan tuohon taloon. Tavattuamme Stanislavin kehotimme häntä hakemaan mukaan projektiin, ja myös Tiinaa suositeltiin meille. Julkaisimme avoimen kutsun eri kanavia pitkin, ja kuka tahansa sai hakea. Jokainen, joka halusi ottaa osaa projektiin, sai hakea ja selittää, miksi hän halusi mukaan projektiin. Myöhemmin, saatuamme kaikki hakemukset, pidettiin koekuvaus, ja sen avulla päädyimme tähän ryhmään, josta uskoimme kehkeytyvän mielenkiintoinen ryhmä. Tietenkin tämä on ongelmallista, koska kyseessä ovat jälleen mukaan ottamisen ja pois sulkemisen mekanismit, mutta ongelmahan on ikuinen. Parhaamme koetimme kuitenkin tehdä. ML: Palatakseni siihen mistä aloitin, kysymykseen mitä elokuva tekee: eräs asia, mitä tämä elokuva tekee, on että se tuo esille jotakin, josta Nancy Fraser ja muut feministit keskustelivat 1990-luvun alussa, nimittäin mahdollisuuden radikaaliin tai äärimmäiseen erilaisuuteen ilman hierarkioita. Sonya Lindfors: Minusta tämä onkin erinomainen tapa päättää tämä keskustelu. Annetaan vielä raikuvat aplodit Marialle ja Yaelille.

54


55


Yael Bartana ja/and Maria Lind, Vanha Ylioppilastalo / Old Student House. Kuva / photo: Kai Widell.

56


Conversation on the IHME Project 2014 True Finn

The artist of IHME Project 2014, Yael Bartana, and Director of Tensta Konsthall, curator Maria Lind discussed the work True Finn, and opened up its implicit viewpoints and relationship to the previous works of the artist at the IHME Days on Saturday 5 April, 2014, at the Old Student House. This text is an edited version of the conversation.

Maria Lind (ML): It is a pleasure to be here with Yael, you Sonya [Lindfors, the host], you mentioned the Centre for Curatorial Studies – Bard College which is one occasion when our routes have crossed. I invited you, Yael, to be an artist-in-residence and you used this opportunity to do research. And some of the students on the course also helped you with the research, which later became part of …And Europe Will Be Stunned (2007-2011)*. But, in fact, * The film trilogy …And Europe Will Be Stunned (2007-2011) revolves I have known of your works since 2001. This is something quite around the activities of the Jewish embarrassing actually, because I was part of a jury for a big Renaissance Movement in Poland, a political group calling for the revideo festival in Hannover called Videonale. Together with four turn of 3,300,000 Jews to the land other people I spent three days watching around 900 videoof their forefathers. tapes, and one of those was an early work by you, of a shooting range with young women doing their military service in Israel. I argued quite vehemently against your work and on the same jury I also argued against a very early work by Walid Raad. So, clearly, I am not to be trusted when it comes to whom to bet on further developments! – I was stunned when I saw True Finn earlier this week, recognising many things, seeing some new traits, and as I, over the last few years, have been interested in the question of what something does, not what it is – not what is art but what does it do, not what is an art institution but what does an art institution do – I would like to begin by asking you: What does True Finn do as a particular artwork? Yael Bartana (YB): What does it do? First of all, it is a very fresh artwork and I haven’t really had an opportunity to talk about this work. But, for me, it is part of my practice, which is not so connected to the early works. It is the act of taking things out of their element, I would say. I keep on using the ** The film Sampo (1959) is a joint Finnish and Soviet production based loosely on the idea of re-contextualising something that is very familiar to events depicted in the Finnish national epic us and putting it into a new context. For example, the archive Kalevala. The internationally released version of the film is called The Day the Earth footage, the four films – Sampo, The Unknown Soldier, The Froze. The Unknown Soldier (1955), directed White Reindeer and The Gypsy Charmer** – which I used in by Edvin Laine, is based on a novel by Väinö Linna. The story is about the Continuation the film, it was not only to show the stereotypes that are very War (1941–1944) between Finland and the familiar to Finnish people, but to put them into a new context. Soviet Union as told from the viewpoint of ordinary Finnish soldiers. The White Reindeer So it is a way to give distance and a more critical view, to ask (1952) is a horror fantasy, where the images what happens when those narratives that we are so familiar and the sound are carrying the whole story. Erik Blomberg’s camera work and direction, with are removed and put into a new context. What happened Einar Englund’s music and Mirja Kuosmato the identity? I think that was one of the ideas for True Finn. nen’s acting were praised immediately after the movie was released. The Gypsy Charmer (1929), directed by Valentin Vaala, is a silent movie relying on “gypsy romantic” tradition. In the film Manjardo, the Gypsy leader, is a fiery character who is forced to accept an arranged marriage to Esmeralda.

57


ML: Now when you are watching it, when it is out there, what does it do? What is it generating? YB: I am hoping that the film manages to undermine certain assumptions about the Finnish national identity. At least, that was my aim. I wanted to sort of update what it means to be a true Finn. I wanted to work differently and to really jump into a situation that is very difficult and that you are not familiar with. I think it is very important for every artist, for every person to put him or herself into a situation that is not familiar. It is an amazing way to learn new things and come up with new ideas and solutions; it is like learning a new language. It is very challenging to the brain. That was what I tried to say. The good news is that this film will be on the YLE Areena website and available worldwide, so the local questions will definitely become universal. But now it is in the hands of the audience to find out what this film means to them, and I would like to activate the viewers and ask them. ML: Yes, after the conversation you [the audience] will all have the opportunity to ask questions and comment on what your impression is in terms of what the film is doing. If we go back to the beginnings of the film, what did the commission actually look like? Was it completely open, saying here is the timeframe, here is the budget, we want something? * The IHME Contemporary Art Festival’s expert YB: When I first met Paula [Toppila], she said something team invited Yael Bartana to make the 2014 like “We like your work and I would like to invite you to IHME Project because her art interestingly combines real events and phenomena, imagination, be the next artist to produce a new work.”* The aim of and the opportunity that art gives us to see the festival, which I find amazing, is to introduce the local reality differently. In consequence, Bartana’s art is not just symbolic, rather her works are often scene [Helsinki] to different kinds of artistic practices. Each actions in real places and social situations. The of us – the makers of the IHME Projects** – does a very difteam was interested in the social and contentious character of Bartana’s art. Her working ferent work, and I think that is very unique. For two years, process represents a different attitude, apI had the opportunity of being supported by the IHME Fesproach and medium from those of the previous IHME-project artists, thus also making her an tival to develop my project. I started by visiting Helsinki. I interesting artist to present to IHME’s public. was curious to learn what was the urgent topic in Finland, IHME extends an open invitation to every IHME artist to make a new work for a public what the discourse here is. I met with IHME team, received forum, urban space, public interior space, or books and films, and went back home to study. I remember whichever public space best suits the individual work. We encourage the artist to try out someone conversation, which was an eye opener for me. I was thing new – an approach, a mode of expression, told that, the day the Russians will attack Finland, the oldor a way of working – to think differently. We also ask the artist to think about ways in er generation is ready to go with a gun to the front. It was which the work could give rise to a communal clear to me that the Russian trauma is still there, at least experience and/or allow the local audience to participate in one way or another. for some of the Winter War generation. I slowly became acquainted with the history of Finland, which I did not know ** A  ntony Gormley 2009, Susan Philipsz 2010, Superflex 2011, Christian Boltanski 2012, and much about, but apparently I am not the only one. I started Miroslaw Balka 2013. to feel like an ambassador for Finland. Maybe I will do the *** T  he trilogy …And Europe Will Be Stunned Venice Biennial again, meaning proposing a project for the (2007-2011) was exhibited in the Polish paviliFinnish pavilion this time.*** I also wanted to focus on my on during the 54th Venice Biennale. passion and interest in understanding national identity. Then, on one of my visits, I learned about the Finns Party. The unofficial English translation of the party name was True Finns first, which for me was: “wow, how it is possible that the party here names itself True Finn?” It was very stunning. I found it very surprising that this party received a lot of votes, and how, in fact, it changed the political map. That was the point for me, when I clearly wanted to deal with Finnish national identity. Later on

58


Hanna Karppinen ja/and Yael Bartana. Kuva / photo: Veikko Somerpuro.

at some point, I also borrowed the unofficial translation for the project. I like to cause ambivalences and to stretch limits. ML: So was the title there from early on? YB: Yes, I would say so, since the beginning. I slowly developed the idea of reaching out to minorities. We first met with a Somali guy [Abdirahim Hussein Mohamed], who has a radio program. He introduced us to the Somali community. Later, I learned that there are old minorities living in Finland, such as the indigenous Sámi, the Roma, and the Tatar*, that again broke my assumption that Finland is very homogenized. The idea was to meet and dis- * The indigenous Sami are the northernmost indigenous people cuss the situation in Finland as it occurs to people from minority of Europe inhabiting the Arctic area of Sápmi, which encompasses groups – old and new minorities. ML: How did you actually select the people that applied through the open call?

parts of northern Norway, Sweden, Finland, and the Kola Peninsula of Russia. They have inhabited the northern arctic and sub-arctic regions of Fenno-Scandinavia and Russia for at least 5,000 years. Finland’s Roma are a cultural minority who have been living in Finland for over 500 years, and the Tatars who have their historical origins in Eastern Europe are the oldest Muslim minority in Finland since the end of 19th century.

YB: It is a good moment to explain that this project would not have happened without the support of the project’s expert team [Researcher Illa Ben Porat, Writer and Sociologist Jari Ehrnrooth, Executive Director Paula Toppila]. Later on, the producer Hanna [Karppinen] would join us. In the process of learning about minority groups in Finland, we met with representatives of associations or the Russian-language newspaper, and that was one way to get support in looking for participants, but soon we decided to set up an open call. And, since Finnish language is an ethos for Finnish identity, it was clear that the spoken language of the project should be Finnish. So, an open call – whoever feels that they belong to Finland is welcome to apply to the project – then the auditions and selecting the group that we found interesting to bring together.

59


Of course, one challenging aspect of the project was that, if we talk about national identity, we talk about mechanisms of inclusion and exclusion. Here, once again, we had to exclude. But it was very important for me, the diversity – ethnic, political and religious. So it was important to also include an ethnic Finn. ML: In terms of the structure, one can think of similarities with several of your earlier works. One work that comes to mind is the video with young people wrestling on a hill, Wild Seeds (2005). Can you say a few words about that work for those who have not seen it? YB: It is based on a real game that comes up when high-school kids go on an excursion and they decide: let’s play this game “evacuation of Gilad’s Settlement”. Then they spread out and split into two groups. One group is the settlers and the second group is the authorities. Then, they basically play a role game. Most of the kids are actually quite lefties and critical towards the politics in Israel, so in a cynical way they try to express their feelings towards the ongoing violence in the country. ML: In the film you see these young people wrestling, and you don’t know if it is violent or not violent. It is playful and you see them smile, but it also looks a little bit painful. It is quite ambiguous. But what is reminiscent of True Finn, I think, is the moment of intimacy and a very close encounter. It is not narrative, though, which True Finn is. You have somewhere spoken about Utopian moments, and your work trying to produce that, but maybe your work also captures Utopian moments. Can you speak a little bit about that? YB: I think that many of my works are trying to portray, to create a Utopia-Dystopia, at the same time. If we go back in history, we know the danger of Utopia, 60


Yael Bartana, Wild Seeds, 2005, video still, courtesy of Annet Gelink Gallery, Amsterdam, and Sommer Contemporary Art, Tel Aviv

the consequences. But relating to Chantal Mouffe’s theory of agonistic democracy, I am trying to define, maybe, a new term for Utopia, that conflict is very good, let’s say, conflict is Utopia. So, the possibility to be in conflict, to argue and to deal with a conflict, I think that is maybe a Utopia for me. ML: Another notion that may be applied to some of your older works, which relates to Utopia, is the retrotopia as it has been formulated by the philosopher Boris Buden – from Zagreb, but living in Berlin. He speaks about retrotopia as something that has been, for example, very visible in Eastern Europe after the fall of the Berlin Wall, and where he thinks, in general, the ability to think about the future as the future has been lost. As soon as somebody wants to talk about the future, it gets dressed in a costume of the past. Basically the past is dominating; the past is constantly predetermining any discussion about the future. The Utopia is then looking backwards, a retrotopia. There are many elements in your earlier works, for instance …And Europe Will Be Stunned, where this is present. Have you thought about the tension between the past and the future? In addition to that, Utopia can, of course, be embedded in the present. YB: Some philosophers say we live in a Utopia. As an Israeli, it is very hard for me to believe in Utopia. If we see what happens today, it just does not work. It has created so many losses and so much pain. Of course, the intention was clearly positive and very meaningful, and maybe, at that time, very helpful. But, when I think this kind of Utopia, I am thinking of my freedom, which is always on the back of other people’s freedom. And, for me, that is the point where I feel very uncomfortable. I think I try to create awareness of that, of our freedom, of people’s possibilities to live as part of the hegemony. ML: But without conflating Utopia and the future, they don’t have to be the same obviously, I think there is a sense in your work, including True Finn, where the past is with us in the work, but it is also very much pointing towards the future, sometimes dressed in the costume of the past, but not only so. In True Finn as in many of your other works you borrow cinematic techniques from progressive filmmaking and even propaganda filmmaking, in terms of the 1930’s, the Kibbutz movements and so on, and the documentation that came out of that. What is your aim in doing that? YB: I think this is basically to say that this Utopia, maybe all that history, has changed, and we have to try to define this Utopia and to be flexible enough to take that Utopia and history and to confront it with the reality we are living. This kind of extreme immigration, globalization, the repression and the political changes in so many countries, that people end up as 12 million refugees all over the world, and maybe to allow us, the Utopia, to be more welcoming and less exclusive. If I try to analyse what happens in True Finn, it is to be more flexible. Mustafe, one of the protagonists, wearing the national costume, can be read as a sin by many Finns Party members. But is it true, what happens? It creates a new reality and opportunity. Perhaps it is a chance to play with our identity. ML: On that note, in terms of what actually happens in the cottage on the frozen lake, the conversations, and the topics, and the tasks. How much was predefined and how much was happening on site?

61


Yael Bartana: Zamach, 2007, video still, courtesy of Annet Gelink Gallery, Amsterdam, and Foksal Gallery Foundation, Warsaw. …And Europe Will Be Stunned, part 3.

YB: There are in fact three realities to the project. One, the daily activities, assignments defined by me and the expert team. Second, the shooting with crew (documentary and staged), and third, the free time for the participants, some of which was documented by the participants. I knew things would change, and I always know that you have to be flexible, because there is never enough time and there are always new ideas coming when you start shooting. The structure was given, but not the form. The shooting was somewhere between documentary, staging clips and reality TV. Every day, the group had an expert coming to the house to introduce them to writing the manifesto [Jari Ernrooth], designing a new flag [Timo Jaakola]. We have here [in the audience] Ira Stiller, the psychodrama coach. She led two different assignments. We used 1.4% of the material we shot during the seven days. The idea was to give space for the participants to express themselves. It was about them, what they want to express, what is most important to them. ML: Can you please describe some of the assignments? YB: Each participant had to send us a food recipe that reminds them of home. They were designing a new flag for Finland, writing a new anthem for Finland; there were psychodrama exercises, in which each participant had the chance to talk about a moment when they felt excluded. There was also a map assignment, where people talked where they come from and where they are today. And then they also had more relaxed exercises, like warming up the sauna and going ice fishing. ML: This method, where you gather together people who are not professional actors, who are themselves, but there are guidelines and some clear ideas to begin with from your side, is similar to what one can speak about in relation to several artists’ work from the 1990’s onwards – soft directing. I am thinking of 62


the work of Annika Eriksson, Jeremy Deller and Artur Zmijewski. There is directing involved, but it is rather on the soft side. What would you say are the biggest challenges with this approach? YB: Having absolutely no control. Even if it was only in Hebrew, I would not have been able to interrupt really. This was one of the ideas. It is similar to the First International Congress by the Jewish Renaissance Movement in Poland, that took place in Berlin [May 11-13, 2012] as part of the 7th Berlin Biennale. Together with my team, we created the structure for the day, and recruited speakers, while we had an open call on the movement’s website. ML: Maybe we should say a few words about that. It was a big event in a theatre, it was a congress for Jewish repatriation to Poland with experts invited to deliberate around a big table on stage. A couple of hundred people made up the audience surrounding this situation. Everybody on stage was given an assignment in terms of what to do, not that they were the specialists in that specific field, necessarily, but they would have opinions or experiences pertaining to that. YB: The congress was three days and, on the first day, we concentrated on Europe, the second day, on Poland and, the third day, on Israel. The idea was to use political imagination to think about new Europe, new Poland, new Israel, and that was all in relation to the project …And Europe Will Be Stunned. So, again, there was only the format. The structure was very much clear, but there was no script. It is the same with True Finn; it was not clear what would happen. ML: Watching True Finn one can sense that there are tensions between the people. The one moment where a conflict comes to the surface, seems to have been the discussion around a line in the future national anthem, which at the beginning said: “in the community you can be free, gay and weak”. This did not pass the consensus rule, I figured that there was a consensus rule, right? And, in the end, it came out as: “in the community you can be equal, free and weak”. Were there several such cases that were cut out? YB: That was indeed the most conflicting moment the group had to deal with. But they managed to deal with conflict, and perhaps it was an important day for the participants, because, for the first time, they had to agree. It was beautiful to see how they slowly became a community, how they became more comfortable with each other, supporting each other. In a way, this was a Utopia, because the economic burden was not there, the possibility of having to go to work and earn money. And apparently it was the only winter week in Finland, this year. ML: The scenery is absolutely stunning. If Finland ever needs a commercial for tourists, this is a candidate. As this is also a participatory project, how did you deal with the end result in relation to participants? Did they watch and approve, or did you agree, prior to that, that whatever you did would be done? YB: They watched the film before the screening, and we absolutely made sure during the editing that we were not hurting anybody’s feelings. We tried to 63


be fair with the situation and the sensitivities of the Roma. Tiina, as the Roma protagonist, has many issues she cannot talk about publicly, so we made it very clear that we would fulfil her wishes. We were very sensitive towards everybody. ML: I want to stay a little bit with the scene, with the definition about the line in the national anthem, because I think both versions are beautiful. “Free, gay and weak” / ”Equal, free and weak”, and maybe the one with gay would be the more revolutionary one, but maybe the most unexpected one, * The idea of weakness is the opposite of the stereotype Finnish chaat the same time, is the weak*, why to include the weak there? racter, which has traditionally been Was there discussion around that? defined with attributes such as determination, strength of will, and perseverance. The Finnish word

YB: There was a lot of discussion. Anna [protagonist] is here, she Sisu stands for the philosophy that what must be done will be done, wrote the original line, a beautiful line. Also for me, being gay regardless of cost. myself, it was not really easy to give up on that word in the editing. I would have liked it to stay there, but it was not about me. It was about their decisions on what they could fulfil together. That was actually the most beautiful moment during the week. I almost wanted to scream “God is gay” to open them up for more possibilities. But, of course, it is really about them, how they solve a problem, the issues or the method, maybe to create a Utopia. ML: One thing was, dwelling on a bit in the film, I think, the notion of identity and what the film does, and what do you think, because somebody says somewhere in the film “to find our identity”, presuming that identity is there to be discovered. This can sound as a rather essentialist approach to identity, as opposed to a more constructivist approach, where identity is constantly being shaped and negotiated. Is the film about something to be discovered, which is already there, or is it something more? YB: I think one of the words we used constantly during the discussion was: “Let’s try to update Finnish national identity.” I remember saying: “Let’s update.” I find it quite interesting the idea of updating. It’s almost like we are computers and we need to be updated. ML: But, with the computer, you can also change the protocol. YB: Absolutely. ML: But here, in a way, many very established points in a protocol, like a national anthem, a flag, are kept as vehicles. The content is changed, but the format is kept. YB: If I would criticise myself, my own work, I would say: “why do you actually keep the already written idea about the nation state, of having a territory, a flag, a national anthem?” I was hoping that some of the protagonists would actually resist my project. I was hoping that somebody says: “Hey, why do we actually need to write a national anthem, why do we need the flag? We don’t actually want it, we don’t need it.” There was a little bit of discussion about that. I am constantly dealing with national identity myself. I move a lot, I also try to confuse people where I am from. But, if you look at Europe and Putin’s politics, it seems as we are going back to the 19th century. I wonder what is the64


Sampo (1959) / KAVI re in the nation-state idea that is so strong and so appealing, and so important, to a lot of people. I think the patriotism, it says something about belonging. Often, immigrants are actually very much affiliated. It is important to a minority group to feel assimilated, to be part of the community. We have a very large African community in Israel now, and in schools actually all the kids know far better the Israeli songs and the rituals than all young Israelis. The sense of belonging is so strong. ML: My immediate reaction was, when I watched True Finn: “Why keep precisely these things? Isn’t that just to turn the tables in such a way that you keep the setup but you work on the content?”. But then, as you say, I think, it is actually interesting to keep it, particularly in this case, because it is something to reckon with. It is, in fact, a bit like the discussion going on in Sweden right now about the notion of race, where some people say we should absolutely not use it, because there are no races, everybody is equal, whereas other people, particularly of colour living in Sweden, say that, because we are treated in particular ways depending on how we look in relation to skin colour, some sort of a racism is at play. So we need to keep the notion of racism, and let’s not talk about people belonging to this or that race, but we can speak about racified people. People are subjected to a process in which race is very much part of the way they are addressed. I think it’s similar, in terms of national identity, that it is still something that structures life, existence, to a high degree. YB: I think it is also the question of being privileged. I think if you are very privileged you can talk about things. We don’t actually have to struggle for an identity on a daily base, to be protected, to have the rights to be. And I think that’s what I try to talk about. I don’t know if it comes across in True Finn, but the idea of being privileged is very important. Mustafe, and also Tiina [protagonists], they represent a minority here. For them, it is a big thing to feel included, to be part of the narrative, to be recognised. 65


ML: Nevertheless, there is a lurking feeling that, of course, that is totally understandable, but wouldn’t one wish that the feeling of being included does not reside in a flag or in a national anthem, but in terms of your opportunities to get a job and an education, and a decent place to live, and so on. Sometimes, one can worry about these things compensating. Can we go back to some details we touched upon earlier, which are the historical material that you included in True Finn. Can you say something about what it is, and why precisely these films are in it? YB: Sampo (The Day the Earth Froze, 1959) is a fantastic movie, I really love it. It is an amazing production and a collaborative project between Finland and the Soviet Union, which is very interesting. I don’t know if you noticed, but in the house we hung some of the very famous paintings depicting themes and characters of the Kalevala, national epic, which are also in the National Gallery here. I wanted to include also a lot of symbols; some of them can be read as kind of irony. So Sampo is one film. The Unknown Soldier (1954) is a film which is screened here every Independence day, which I find shocking, but at the same time amusing. Is that what Finnish people are doing, watching The Unknown Soldier on the Independence Day, on 6 December, when it is very dark here, depressing already, and then to watch this film? Elsewhere, people go out to celebrate. It shows a lot about the society here, and I kind of regret that I did not have time to show the film and discuss it during the seven days. I watched it several times; it is a really theatrical film, very interesting to learn about the biggest trauma: Russia. And then The Gypsy Charmer from the 1929, all the clips are stereotypes of what we think of gypsy people. So, as I said at the very beginning, all the Finnish symbols are re-contextualised, for example, during Sampo, you suddenly hear the sound of Mustafe’s prayer. The soundtrack establishes a new feeling, a new emotion towards a familiar imagery. It is there to suggest something new. I guess each individual has something else in mind when thinking of that scene. This is the possibility of the filmmaking, to work in sounds and the image, and trying to create a very different scenario. Also Stan, another of the protagonists, is constantly talking about him being the true Finn and being very Finnish, so I wanted to create the feeling of the wood cutter around him. ML: It is a bit like a moment out of time, extremely beautiful. And, once again, I have to say, when I watched it, I was crying. I often find myself crying when I watch your work. And that was also true a few weeks ago at the Stedelijk Museum in Amsterdam, where they were screening another recent work, Inferno (2013)*. It shows the staging of a possible reconstruction of Solomon’s Temple and its destruction, but in São Paulo, and using some of the tricks that you have also used in the past, such as people all moving together in one direction, dressed in beautiful gowns, with laughing children, and so on. At the same time, something extremely painful is embedded in this. Before we open the discussion to the audience, I wanted you to speak a little about the manipulation of the audience, manipulation of the viewer. Because I don’t cry very often when I encounter art… 66

* T  he film Inferno (2013) which is shot and edited with stylistic references to Hollywood action epics employs historical pre-enactment commingling fact and fiction, prophesy and history. The starting point is the construction of the third Temple of Solomon in São Paulo by a Brazilian Neo-Pentecostal Church, the Universal Church of the Kingdom of God (UCKG), founded in Rio de Janeiro in the late-1970s with millions of adherents in Brazil and internationally. This new temple is a replica of the first temple in Jerusalem. According to Jewish tradition, Solomon’s Temple was the first temple of Israel, and was thought to have been destroyed in the 6th century BC. In the film which was shot in Brazil the delicate question of the geographical location of the state of Israel is raised.


Production image of Inferno (2013). Photo: Courtesy of the artist; Petzel, New York; Annet Gelink Gallery, Amsterdam; Sommer Contemporary Art, Tel Aviv

YB: I just want to quickly correct something. That specific building is going to be inaugurated this month in Sâo Paulo in Brazil. So, actually, it is a real construction. What is fiction is the destruction. Following the first and second destructions of the temples in Jerusalem, the fictional part of the story predicts the destruction for the third temple. Cinema has a strong ability to manipulate our emotions. When I look at propaganda films from the 1930s, I feel extremely in love and moved. I want to be part of the Soviet Union, the Bolshevik, but I understand that I am being manipulated. I may be one of the non-Zionists Jews, but when I see Zionist films back in the 1930s, I want to move to Palestine. I want to build a new community, a country. I feel extremely motivated, and I find those films so effective. Those films, which were once called educational films, are today called propaganda films. Just like today’s advertisements that are able to create an authentic feeling. I try not only to emotionally manipulate, but I want people to feel somehow moved and intellectually understand what I am doing. To be pulled in somehow. ML: You do it really effectively. When the tension between what you describe as propaganda films and your own work is the greatest, is probably, when I think of …And Europe Will Be Stunned, in the stadium, because of Leni Riefenstahl and the setting of a stadium, although it is not the same stadium, obviously, but the whole setting. 67


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

YB: It is not the same stadium, and also, back then, the Jews were not allowed to be in the Olympic stadium*. So, clearly, the architecture was not welcoming.

* I n 1933 an “Aryans only” policy was instituted in all German athletic organizations and Jewish or part-Jewish and Roma athletes were systematically excluded from German sports facilities and associations.

ML: We are approaching the end of our bit, but I would like to address one more thing, which is the fact that True Finn is being shown on television, which I find absolutely amazing. What are your thoughts about the opportunity to do this, in relation to otherwise primarily being active within the art context?

YB: First of all, I think it is amazing that Yle is collaborating with the Festival, because I know that, already within 24 hours after the premiere, 5,000 people watched the film. One of my first ideas was to work with one of the ongoing soap opera series [Salatut elämät], that I wanted to interrupt and contribute my part to that. If you talk about public art or public space, the fastest way to reach out to the audience is through the TV. It made me think that maybe some of my works should definitely go to TV. However, I would not say Inferno (2013) would work there, for example, but it is very important to reach out to different kinds of audiences. Sonya Lindfors (Host): How do you, Yael, feel about political art? Do you think your pieces are political, do you consider them as political art? Can art change the world?

68


YB: I don’t know if we can change the world, but we [artists] can create tools or take part by being involved, responsible, we can act and react. Writer and curator at the Van Abbemuseum in Eindhoven, Galit Eilat, is always talking about Respons-Ability, the ability to respond and to be part of society, and to take a stand. Maybe some artists are more activists than the others, but activism is more about having a very clear agenda and a specific ideology. I feel more like an artist who is trying to contribute to society. Audience (Pertti Joenniemi, Scholar): Thanks for tapping into the Finnish identity discourse; I would say intruding into this discourse. It is really needed. But I understand you have a background, having done so in a number of countries. So, taking that into account, how would you compare the Finnish situation with some other countries, I mean is the Finnish updating more problematic or less problematic than some other countries? You mentioned Putin’s Russia, and they indeed have very serious problems in their updating. But, as you have an Israeli background, I just the other day read a study, by my colleague, on the Israeli identity and the relationship to the peace agreement and peace process. His argument was that Israelis have several identities, Orthodox, socialist, European, Middle East and so forth. And his argument was that the problem in Israel is that they cannot agree on one identity, which would be then the basis for making peace. Finland certainly does not have that problem, so would you agree that, in a way, Finland and Israel have opposite problems as to their identities? YB: It is a big question. I feel very responsible to answer. What I find quite interesting in Finland, yet again, after also working in Poland for several years, is that there are certain things that are so similar in all nations: the whole nation-state idea; the relation to the symbols and narratives; who is writing the narratives; who is dominating; and to create a narrative you have to exclude other narratives. So the Sámi’s story in Finland reminded me very much of the Palestinian, although it is not, of course, exactly the same, but I think there are many similar notions, such as colonisation, the history of colonising, post-colonial, that I am not sure if Israel and Finland are so different. In Israel we live in the state of emergency constantly, in constant fear produced by politicians. I am not sure if in Finland people are living under fear, but in Israel certainly the majority are being brainwashed that, tomorrow, we don’t have anywhere to go to, and we constantly have to protect ourselves. So, the whole history is being used in a way for us to explain why we have to be in a certain territory. There is, of course, opposition to this main idea, but it is a minority, and it is actually decreasing daily. But I also feel that Finland is also a very traumatized nation. This is what I noticed. It depends, of course, on generations; maybe the younger generation is less traumatized. But I sense that there is a certain trauma that still exists here. In Israel the trauma is very strong there, but it is very extreme and politically manipulative, and I am not sure if I can say that about Finland. Hannah Arendt once said that, for her, writing is a way to learn and, for me, the making of True Finn was an extremely amazing opportunity to learn, not just about Finland, but about human kind. Understanding this is a big gift that I received from Illa Ben Porat, one of the team members. Besides just giving, being able to make a new film, there is the possibility also to grow and to understand new things. It is so easy to produce prejudices, and so easy to exclude and not to be able to welcome the others instead.

69


Kuva / photo: Veikko Somerpuro

Sonya Lindfors: We had the question* about the laughter and for whom it is emancipatory. Would you like to answer that question?

* A  t the IHME Days audience could send messages or tweet to a digital message board.

YB: We need humour. I think humour is a very strong vehicle to create space for new emotions. I think this kind of humour that I am interested in, it is maybe more an irony or maybe dark humour. To take a very serious subject and make a parody of it helps us observe and put it in a larger context related to human conditions. Take the films of Mel Brooks, for example, [History of the world (1981)]. Judith Butler once gave a talk in the Jewish Museum, maybe two years ago, after she received the Adorno Prize, and it was a very crowded hall and she was telling some very good jokes, but nobody was laughing. Her comment was very simple, there were no Jews there. That was her answer why nobody was laughing. It was interesting. For me, it is important. It is more fun to take very serious subject and laugh a little bit. ML: I think there is some emancipatory potential in a work like this because it’s rich with tension of different kinds, and because of its context, that it is on television. The ability to articulate something the way you have done it, addressing traditional, well-known values and putting them into a really contemporary situation, is in and of itself somehow emancipatory. Then, I was thinking about one more thing. In relation to the title and what goes through the film, and what everybody brings up, this idea of the Finn – whether true or untrue Finn, but the idea of a Finn. Because that is something I encounter often in my daily work as the director of Tensta Konsthall in Stockholm. Tensta is a suburb, about 20 minutes on the subway from the city centre, built in the late 1960s, with around 20,000 inhabitants, 90 percent of whom have a trans-local background, most of them today from the Middle East. This discussion about who is and who is not a Swede comes up there, and I tend to be really strict, saying that everybody who has a citizenship is a Swede, period. This is something that has not yet filtered through in the media, for instance. There are journalists coming to schools and talking to the kids, and still speaking about immigrants on the one hand and Swedes on the other, whereas clearly all the children were born in Sweden and have Swedish passports. And yet, if I try to translate this to myself, I have a hard time to calling myself a Swede. If somebody asks me, I would always say I am from Sweden. I cannot say in any clear way that I am a Swede. Because I don’t know really what that is, apart from the citizenship. Because of that, I always feel more comfortable saying that I am from Sweden and then you add two things when you introduce yourself, your profession, your interest, your views on things etc. Sonya Lindfors: Actually that is very interesting. Yesterday we were also discussing what it is, being a Finn today, in 2014. At least, I feel more that I am from Helsinki. If I compare myself to my friend from Kajaani or Oulu, I feel that I have more similarities with my colleague from Berlin than I have with my friend from Tornio. So it is a very interesting issue.

70


ML: If nothing else, one thing that Manifesta Biennial has taught myself and several other people. Manifesta is the the roaming biennial, which takes places in a different European city every time, founded in 1996 in order to create more exchange between different parts of Europe that had, despite the fall of Berlin Wall, not been so much in touch with each other, as expected. For the first Manifesta in Rotterdam in ’96, they consistently never used the nation where the person came from, but only the cities. Ever since that, I refuse to use the country for myself, but also for artists that I work with, because of what you said. That, for most people, the most important thing is actually the city, or perhaps the region, and not only the one where you live right now, but the one where you grew up and where you studied. Often, there would be several places with slashes between if the background is supposed to be indicated. * Nirmal Puwar, the Senior Lecturer Audience (Nirmal Puwar, Sociologist*): Yes, I have a question in rein Sociology at Goldsmiths, Unilation to the method of making the film. It reminded me of Jean versity of London, was one of the guest speakers at the IHME Days. Rouch’s film A Chronicle of a Summer which he made with a Nirmal Puwar’s talk on The Many sociologist Edgar Morin, where they followed a group of people Faces of Whiteness on Sunday 6th April, 2014, can be watched on through Paris, people from different backgrounds. So, I was IHME Festival’s YouTube channel. intrigued to know why you chose to take people out of where they live now, and throw them together in this experimental, artificial situation to create a kind of performative notion of national identity, when you could have also maybe gone to a particular workplace or a neighbourhood and found people of different backgrounds already living in a convivial… or a place of tension together. Why the need for the experimentation?

YB: In the question you actually answer yourself why, in a way. It was the idea to try to experiment with the idea of creating a space for them that is not very familiar. I mean, it is not their home, it is nobody’s home, it is just this space in the nature. It also has its advantage and disadvantage of being isolated, and being kind of out there, almost like a fairy-tale. It is almost like creating this idea that it could be an island. One of the interesting remarks which I received 71


on the film was that it could be anywhere in the world. It deals with the local issues in Finland, but it could be about nation states and what it means today on a global level. So, it takes the specificity. Just like the 3,300,000 million Jews going back to Poland. It is not about the act, it is about what it means symbolically to people, to nations, to history. It offers the opportunity for people to get to know each other. How many people have the opportunity to actually spend a week with other people and to get to know each other, to take a break from the ordinary life and really get to know people? I am sure it does not happen very often. So it goes on two levels, to think about nation states, to think what it means today, but to think also on the intimate, personal level what it means. Therefore, for me the isolation or maybe the very theatrical sense was important for the protagonists. I think it also gave them a little bit of freedom to be outside the ordinary life and the very familiar. ML: What you said at the beginning about the re-contextualisation of certain material, in particular the archival material, which you then employed in relation to the participants in True Finn, is a method of displacement as the artist Philippe Parreno would describe it. This kind of displacement is of course a rupture which has certain effects at the same time. Maybe this is more common in the Nordic countries or the Northern parts of Europe than elsewhere, but I have been in a few situations in my life where I have been thrown into this, not maybe for a week, but for days, as part of team building or a new board of some kind, and you would be often sent to a place in a beautiful landscape where you really do these kinds of things. You were not perhaps aware of it, but somehow I feel that actually this is not unusual here. YB: There was also a sense of camping. It felt like everyone came to a camp. There was a lot of fun in the act of going somewhere unfamiliar, and being – displaced is a good word – out of their environment. Audience (Sakari Laurila): You said something very interesting about freedom and how we live on the hegemonic side of the global violent structures, which does not really let us be free, which actually just leaves us free inside the hegemony. I wanted to ask how that is related to the nation state and national identity in itself, for you. Because, in the film, I felt there is an excellent challenging of what it is to be a Finn today, but national identity itself was not criticised. You kind of hinted that you wanted to provoke this more, but you did not, and the people did not break the whole idea of why we are even thinking about whether we should be Finnish, because all the protagonists seemed to have a strong consciousness that they are Finnish. But why does the whole idea of Finnishness exist, and is that a violent idea? ML: This seems to be related to what we discussed before. YB: We actually discussed that the work was not aiming only to criticise the nation state. It was taking this as a format, not challenging the format, but actually within the format trying to change or trying to update what it means to be Finnish, or what it means to be true Finnish. It is intended to give an opportunity for a diverse ethnic, political, religious group of people to express what they feel about what it means for them to be Finnish. And it was not up to me

72


to decide if I want to criticise at all, I mean to criticise Finland, its nation-state idea, but it was about how they understand it. ML: If one sees it in the framework of your oeuvre, of your whole production, it becomes quite clear that it is about community building or the shaping of the community. But it is in a very particular way of doing it within the setting of this specific nation state. YB: It was an opportunity for the Sámi woman also to express her feelings. She says in a very clear way how she feels being in Finland, and she clearly says that “I am not Finnish, I am Sámi”. So, somehow it is criticising Finland, that is my reading. Even though she has Finnish citizenship, she says I am not a Finn, I am Sámi. That is her identity. * Tati Freeke-Suwarganda, the maAudience (Tati Freeke-Suwarganda, SKOR*): I thought what was parnaging director of SKOR | Foundatiticularly strong in the movie was your casting, or your curation, on for Art and Public Domain, gave a talk on “Art in Public Space” as of the different protagonists, and since it is a recurring thing, I a guest speaker on the IHME Days was wondering – because that is something that you control as on Saturday, 5 April, 2014. an artist – are you able to take us through why this size of group? Because, by bringing in such diversity, I guess your work is already inclusive of an outcome that is going in a different direction, one could say? Thank you.

YB: It was a practical matter. Eight people was something we could actually host in the house. After meeting Stanislav, we invited him to apply to the project, and Tiina was recommended to us as well. We published an open call through different channels, and everybody could apply. Everybody who wanted to take part in this project could apply and explain why he or she would like to be part of this project. Later on, when we had received all the statements, there was an audition, and through an audition we came to this group of people that we believed would be an interesting group. Of course, it is a problem, because, again, there is a mechanism of inclusion and exclusion, but there is no end to that. But we tried to do the best we could. ML: To return to where I began in terms of what the film does: one thing the film does, is to perform something that Nancy Fraser and other feminists discussed in the early nineties, namely the possibility of radical or extreme difference without hierarchies. Sonya Lindfors: I think this would maybe be a great way to end this discussion. Let’s give a big round of applause to Maria and Yael.

73


Suomen uusi kansallislaulu The New National Anthem of Finland

Black stars shed no light. Oppressing, take our breath away. Beautiful lakes Mirroring minds. Maid [of Finland), don’t repair your hemline. The price paid for you has been high. In a community we can be Equal, free and weak. Into thee my own Finland Into part of thee, I turn. Forward as a band of volunteers Writing our stories of success. We voice our thanks for our wonderful Finland. Forward as a band of volunteers Writing our stories of success. Our goal a future Bright and at ease.

74


75


Suomen uusi lippu True Finn -elokuvan päähenkilöt suunnittelivat uuden Suomen lipun. Lipun värit – vihreä, valkoinen, sininen ja keltainen – symboloivat suomalaista luontoa: metsää, lunta ja sinistä taivasta. Keltainen väri säteilee läpi muiden värien ja symboloi aurinkoa, aurinko puolestaan tasa-arvoa, joka paistaa kaikille uskontoon, rotuun tai ihonväriin katsomatta. Perinteistä ristiä lippuun ei haluttu, sillä sen katsottiin edustavan vain tiettyjä uskontoja. Lipun muoto on tuulipussi, jonka läpi muutoksen tuuli puhaltaa. Tämä ehdotus Suomen lipuksi valittiin, sillä sen viestin kaikki päähenkilöt voivat allekirjoittaa.

The New Finnish Flag The main characters in the True Finn film designed a new Finnish flag. The colours of this flag – green, white, blue and yellow – symbolise Finnish nature: forest, snow and sky. The yellow shines through the other colours, symbolising the sun, while the sun, in turn, symbolises equality, which shines on everyone, regardless of religion, race or skin colour. A traditional cross was not considered suitable for the flag, since it was seen as representing only certain religions. The flag is in the shape of a windsock, through which the wind of change blows. This flag was chosen as a new Finnish emblem because all the main characters could put their name to the message it conveys.

76


77


78


True Finn, tuotantokuva / production photo. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

79


80


IHME-teos nykytaiteen opetuksessa The IHME Project in contemporary art teaching

81


IHME-teos nykytaiteen opetuksessa Museopedagogi Kaija Kaitavuori on laatinut True Finn -elokuvaa ja taiteilija Yael Bartanaa taustoittavan oheisaineiston osana festivaalin taidekasvatusohjelmaa, IHME-koulua. Tekstissään Kaitavuori tarkastelee Bartanan teosta sekä sisällön että muodon kautta ja esittää keskusteluaiheita katsojan pohdinnan tueksi: Mikä on taiteilijan rooli muita ihmisiä osallistavassa taiteessa? Miten taiteessa voidaan käsitellä hankalia aiheita? Purkaako vai vahvistaako True Finn -elokuva me ja muut -asetelmaa? Materiaali soveltuu kenelle tahansa nykytaiteesta kiinnostuneelle taustalukemistoksi. Opettajille ja taidekasvattajille oheisaineisto tarjoaa välineitä, joilla osallistavaa nykytaidetta voidaan lähestyä oppilaiden kanssa. Haluatko lukea lisää IHME-teoksesta ja -taiteilijasta? -esitteeseen voi tutustua festivaalin verkkosivuilla: www.ihmefestival.fi, joilta löytyvät myös aiempien vuosien opetusmateriaalit. Aineisto on saatavana myös painettuna esitteenä. Kaija Kaitavuori on museopedagogi ja taidehistorioitsija, joka on kiinnostunut taiteesta, ihmisistä ja niiden yhdistelmistä. Kaitavuori asuu Birminghamissa ja Helsingissä ja valmistelee väitöskirjaa osallistavasta taiteesta. Aikaisemmin hän pohti taidemuseoiden yleisöjä museolehtorina Kiasmassa ja yksikön johtajana Kehyksessä, Valtion taidemuseossa.

82


The IHME Project in contemporary art teaching Museum educator Kaija Kaitavuori has devised supplementary material (in Finnish) that provides background to the True Finn film and to the artist Yael Bartana as part of the Festival’s IHME School art-education programme. In her texts Kaitavuori explores Bartana’s work via both its content and form, and suggests conversation topics to support the viewer’s thinking: What is the artist’s role in art that involves the participation of other people? How in art can we deal with difficult topics? Does the True Finn film dismantle or reinforce us-and-them attitudes? The material is suitable background reading for anyone interested in contemporary art. For teachers and art educators the supplementary material provides tools for approaching participatory contemporary art with pupils. The Haluatko lukea lisää IHME-teoksesta ja -taiteilijasta? (In Finnish only, meaning “Would you like to read more about the IHME Project and artist?”) booklet can be viewed on the Festival’s website: www.ihmefestival.fi, which also has the teaching materials from previous years. The material is also available as a printed booklet. Kaija Kaitavuori is a museum educator and art historian who is interested in art and people, and in bringing them together. Kaitavuori lives in Birmingham (UK) and Helsinki, and is currently writing her PhD dissertation on participation in contemporary art. Before that, she thought about the public for art museums as Head of Education at Museum of Contemporary Art Kiasma and Director of the Development Department at the Finnish National Gallery.

83


84


Arabian peruskoulu / Arabia Comprehensive School. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

85


86


Taiteilija Artist

87


Yael Bartana. Kuva / Photo: Veikko Somerpuro 88


Yael Bartana Berliinissä asuvan taiteilija Yael Bartanan (s. 1970, Israel) elokuvat, installaatiot ja valokuvat tutkivat identiteettiä ja muistin politiikkaa. Bartanan taiteen lähtökohtana on hänen kotimaansa Israelin levittämä tietoisuus kansallisuudesta. Teosten keskeisiä käsitteitä ovat ”kotimaa”, ”palaaminen” ja ”kuuluminen”. Bartana tutkii näitä käsitteitä sellaisten seremonioiden, julkisten rituaalien ja sosiaalisten poikkeavuuksien kautta, joiden tarkoituksena on vahvistaa kansallisvaltion kollektiivista identiteettiä. Ulkomailla työskentelevä taiteilija voi tarkkailla kotimaataan välimatkan päästä. Bartana käyttää elokuvissaan esteettisiä keinoja, kuten muunnettuja ääniraitoja, hidastuksia ja tiettyjä kuvakulmia. Usein hän lavastaa elokuvansa voidakseen esittää monikerroksista utopistista kerrontaa. Uusimmissa teoksissaan Bartana hyödyntää 1930-luvun propagandaelokuvien kerronnan keinoja ja rakennetta. Siten hän tutkii juutalaisten, puolalaisten ja muiden eurooppalaisten monimutkaisia historiallisia ja poliittisia suhteita. Bartana herätti kohua 54. Venetsian biennaalin aikana videoinstallaatiollaan ...And Europe Will Be Stunned (2007-2011), joka dokumentoi taiteilijan perustaman poliittisen ryhmittymän toimintaa. Ryhmän tavoitteena on kotiuttaa 3,3 miljoonaa juutalaista takaisin Puolaan. Bartanan teoksia on esitetty eri puolilla maailmaa merkittävissä biennaaleissa ja museoissa: Sydneyn 19. biennaali (2014), Berliinin 7. biennaali (2012), 54. Venetsian biennaalin Puolan paviljonki (2011), Documenta 12 (2007), São Paolon 29. biennaali (2010), PS1 New Yorkin MoMA, Wienin Secession, Lontoon Tate Gallery, Berliinin KunstWerke, Hiroshiman nykytaiteen museo, Minneapolisin Walker Art Center ja monet muut.

Yael Bartana (b. 1970, Israel) is a Berlin-based artist who is known for her photographs, films and installations that explore identity and the politics of memory. Her starting point is the national consciousness propagated by her native country, Israel. “Homeland”, “Return” and “Belonging” are key concepts in her work. Bartana investigates these concepts via the ceremonies, public rituals and social diversions that are intended to reaffirm the collective identity of the nation state. Working outside her country of origin gives her a critical distance from which to observe her homeland. Bartana’s films use aesthetic devices such as modified soundtracks, slow motion and specific camera angles. She often stages her films so that she can tell multi-layered, utopian narratives. In her most recent works she has appropriated the narrative and structure of 1930s propaganda films in order to investigate the complex historical and political relations between Jews, Poles, and other Europeans. Bartana sparked controversy during the 54th Venice Biennale with her video installation …And Europe Will Be Stunned (2007–2011), which documented the work of a political grouping founded by Bartana herself, its goal being the repatriation of 3.3 million Jews to Poland. Yael Bartana’s works have been shown in leading biennials and museums around the world, including the 19th Sydney Biennale (2014), 7th Berlin Biennale (2012); 54th Venice Biennale (Polish Pavilion, 2011); Documenta 12 (2007); the 29th Biennale in São Paolo (2010); MoMA PS1 New York; Vienna Secession; London’s Tate Gallery; Berlin’s KunstWerke; Hiroshima City Museum of Contemporary Art; Minneapolis’ Walker Art Center; and many more. 89


90


IHME-koulu

91


IHME-KOULU

IHME-koulu käsittää festivaalin taidekasvatukselliset yhteistyöhankkeet, oheis­ aineiston (esitelty luvussa 3) sekä taidetyöpajat. Pitkäkestoiset hankkeet mahdollistavat tiiviin yhteistyön muun muassa koulujen ja nuorisotalojen kanssa. Taidekasvatushankkeiden aiheet valitaan vuosittaisen IHME-teoksen teemoista, joihin kuvataideprojektien vetäjät tuovat oman näkökulmansa ja osallistujat oman sisältönsä. Yael Bartanan IHME-teokseen liittyen kuvataiteilija Sasha Huber ohjasi Kannelmäen nuorisotalolla taidetyöpajojen sarjan nimeltään IHME Re-Action. Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen muunto-opiskelijat toteuttivat IHME-kouluprojektit osana opintojaan Helsingin Diakoniaopistossa, Helsingin Arabian peruskoulussa ja Rauman freinetkoulussa. Festivaalin IHME-päivien ohjelmaan sisältyi kolme työpajaa: Maailma uusiksi sarjakuvissa, Jaetut tarinat sekä Elävä kirjasto.

92


IHME Re-Action. Kuva: Veikko Somerpuro

Nuorten IHME Re-Action YouTube Kuvataiteilija Sasha Huberin suunnittelemissa ja ohjaamissa IHME Re-Action -työpajoissa tavoitteena oli saada eri alueiden nuoret kohtaamaan toisensa yhdessä tekemisen kautta. Työpajoissa Kannelmäen nuoret pääsivät toteuttamaan julkisen teoksen Pohjois-Haagan juna-asemalle. Teoksen metalliniitein kirjoitettu teksti We Are Here muistuttaa juna-aseman käyttäjiä nuorista, kuten myös teokseen kiinnitetyt, osallistujien brodeeratut kasvokuvat. Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen kanssa yhteistyössä toteutettu taidekasvatushanke oli osa nuorisoasiainkeskuksen osallistuvan budjetoinnin -hanketta, RuutiBudjettia, jossa Haaga-Kaarelan alueen nuoret ottivat osaa vapaa-ajan toiminnan suunnitteluun. IHME Re-Action vastasi nuorten toiveeseen asemanseutujen viihtyvyyden parantamisesta sekä nuorten taiteen tuomisesta osaksi kaupunkikuvaa. Teos paljastettiin Pohjois-Haagassa huhtikuussa 2014. Kuvataiteilija Sasha Huber (s. 1975, Zürich) on asunut ja työskennellyt Helsingissä vuodesta 2002 lähtien. Hänen työskentelytapoihinsa kuuluvat niittaus, interventio, video ja valokuvaus. Lähtökohtana Huberin työskentelyssä ovat hänen omat eurooppalais-haitilaiset juurensa, joita hän tutkii teoksissaan. Huber on valmistunut taiteen maisteriksi Taideteollisesta korkeakoulusta.

93


Arabian peruskoulu. Kuva: Veikko Somerpuro

IHME-kouluprojektit YouTube Aalto-yliopiston opiskelijat toteuttivat kolme True Finn -teoksen teemoihin liittyvää IHME-kouluprojektia siinä vaiheessa, kun Yael Bartanan teos oli vasta tekeillä. Vaikka projektit jakoivat teoksen temaattiset lähtökohdat, olivat ne itsenäisiä, IHME-teokselle rinnakkaisia kuvataideprojekteja. Helsingin Diakoniaopiston taidekasvatusprojektissa IHME-teoksen teemaa, kansallista identiteettiä, lähestyttiin ”minä ja muut” -näkökulmasta. Opiston erityisluokan, Neuvo-ryhmän nuoret pohtivat identiteettiään ja yksilön suhdetta omaan yhteisöönsä opiskelijoiden kanssa keskustelemalla sekä yksilö- ja ryhmäkuvia toteuttamalla. Ryhmän pääasiallisena työskentelymuotona toimi valomaalaus. Rauman freinetkoulussa ja Helsingin Arabian peruskoulussa toteutettiin molemmissa samansisältöiset IHME-kouluprojektit, joissa oppilaat tutkivat sarjakuvan keinoin omia ennakkokäsityksiään toisen paikkakunnan koululaisista. Raumalla 6.-luokkalaiset tekivät sarjakuvadioraamoja, jotka kuvasivat oppilaiden mielikuvia siitä, millä tavoin koulunkäynti Helsingissä eroaa heidän omastaan. Vastaavasti Arabian peruskoulussa 7B-luokkalaiset pohtivat kollaasisarjakuvissaan kouluarkea freinet-koulussa, jonka työskentelytavat eroavat perinteisestä peruskoulusta. Molempien koulujen oppilaiden työt ovat nähtävissä blogissa: www.ihme-koulu.blogspot.fi. Aalto-yliopiston maisteriopiskelijoista projektiin osallistuivat Hanna Rantala, Heidi Savilakso-Saatsi, Outi Koivisto, Juho Nikkilä, Noora Ylipieti, Eero Kortelahti, Janne Vuollet ja Toni Lehtola vastuuopettajanaan lehtori Marja Rastas. Yhteistyökouluista mukana olivat kouluttaja Aija Tuukkala Helsingin Diakoniaopistosta, luokanopettaja Piia Auvinen Rauman freinetkoulusta ja teknisen työn opettaja Panu Hatanpää Arabian peruskoulusta.

94


Maailma uusiksi sarjakuvissa -työpajan sarjakuvat Rautatientorilla. Kuva: Kai Widell

IHME Ateneumissa ”Odotin että saan kokeilla sarjakuvan tekoa ammattilaisen ohjauksessa. Odotukset täyttyivät iloisesti!” – ote yleisöpalautteesta IHME-päivien aikana IHME vieraili Ateneumin taidemuseossa, jossa järjestettiin kaksi kuvataiteilija Katja Tukiaisen suunnittelemaa ja ohjaamaa sarjakuvapajaa. Osallistujat saivat mahdollisuuden kokeilla, mitä he muuttaisivat maailmassa IHME-naisina tai -miehinä. Pajojen jälkeen sarjakuvista teetettiin suurennokset, jotka olivat huhtikuun ajan yleisön nähtävillä Helsingin Rautatientorilla. Piirustukset asetettiin esille telineissä, joissa yleensä nähdään vaalimainoksia. Näin pajaan osallistuneet saivat äänensä kuuluviin siitä, minkälaisiin epäkohtiin he puuttuisivat maailmassa, jos olisivat supersankareita. ”Kivat tilat, aivan ihanat ohjaajat ja tosi siistiä että työt pääsevät näytille! Hienoa että aihepiiri liittyi yhteiskunnallisiin aiheisiin!”  – ote yleisöpalautteesta Katja Tukiainen (s. 1969) on taidemaalari ja kuvataiteilija, jonka sadunkaltainen kuvakieli pitää sisällään vahvoja yhteiskunnallisia teemoja. Tukiainen on ohjannut sosiaalisen sarjakuvan työpajoja Intiassa, ja häntä kiinnostaa toisen asemaan asettuminen kerronnallisuuden kautta. Ateneumin IHME-pajasta järjestettiin syksyllä 2013 kilpailu, jossa yleisö sai äänestää suosikkiaan työpajan vetäjäksi festivaalin työryhmän asettamista ehdokkaista. Työpajaehdokkaat olivat: Kalle Hamm & Dzamil Kamanger, Marjatta Hanhijoki, Ulla Jokisalo, Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen, Irma Optimisti, Hans Rosenström ja Katja Tukiainen. Kilpailun suosikiksi nousi Katja Tukiaisen Maailma uusiksi sarjakuvissa -työpaja. Äänestäjien joukosta valittu yleisövoittaja sai palkinnoksi osallistua pajaan sekä matkat ja yöpymisen Helsingissä ja Ateneumin asiakasetuja. 95


Jaetut tarinat -työpaja. Kuva: Kai Widell

IHME-pajat: Jaetut tarinat ja Elävä kirjasto Vanhalla ylioppilastalolla järjestettiin IHME-päivien aikana aikuisille suunnattu Jaetut tarinat -työpaja sekä kaikille avoin Elävä kirjasto. Molemmissa pajoissa tavoitteena oli edistää toisten ihmisten ja erilaisuuden kohtaamista. Jaetut tarinat -pajan konsepti on syntynyt yhteisöteatteriohjaaja Annamari Karjalaisen vastaaman monikulttuurisen Taide kotouttaa -hankkeen ohessa vuonna 2012. Pajassa osallistujat kertoivat omaelämäkerrallisia tarinoita ja muistoja; näin he kohtasivat ja tutustuivat toisiinsa. Visualisoinnin, tarinankerronnan ja draamaharjoitteiden avulla osallistujien tuli suunnitella kahden päivän aikana yhteinen utopiayhteisö, jossa kaikilla olisi hyvä olla. Työpajan suunnittelivat ja ohjasivat Annamari Karjalainen, tarinankertoja Markus Luukkonen ja kirjailija Alexandra Salmela. Työpajan kieli oli suomi. Työpaja oli hedelmällinen! Hyvä! – ote yleisöpalautteesta Tanskassa alun perin kehitetty Elävä kirjasto on yhdenvertaisuutta edistävä toiminnallinen menetelmä, joka pyrkii edistämään erilaisten ihmisten välisen kohtaamisen ja vuoropuhelun kautta moninaisuuden kunnioittamista. ­IHME-päivien Elävä kirjasto toimi kuten tavallinenkin kirjasto, mutta painetun kirjan sijaan kävijät saattoivat lainata oikean ihmisen keskustelua varten. Elävän kirjaston ”elävät kirjat” edustivat erilaisia vähemmistöjä ja muita ryhmiä, jotka saattavat kohdata arjessaan syrjintää, ennakkoluuloja ja rasismia. IHME-päivillä kävijät saattoivat murtaa ennakkokäsityksensä ottamalla asioista selvää kirjalta, joka kertoi elämästään juutalaisena, virolaisena, homona tai esimerkiksi työpaikkakiusattuna. Kolmipäiväisen Elävän kirjaston Vanhalla ylioppilastalolla järjestivät Laurea ammattikorkeakoulu Tikkurilan yksikön aikuisopiskelijat. Pajan kieli oli suomi. ”Elävä kirjasto oli vaikuttava kokemus. Tapasin oikean elävän kirjan, jolta sain arvokasta informaatiota.” – ote yleisöpalautteesta 96


Meidän IHME YouTube IHME-päivillä pidetyssä Meidän IHME -tilaisuudessa yleisö tapasi vuoden 2014 taidekasvatushankkeiden tekijöitä ja kuuli IHME-teoksesta taidekasvatuksen näkökulmasta. Aalto-yliopiston muunto-opiskelijat ja kuvataiteilija Sasha Huber esittelivät festivaalin kanssa yhteistyössä toteutetut kuvataideprojektit. Tilaisuudessa tutustuttiin myös Kaija Kaitavuoren laatimaan opetusmateriaaliin Hyvinkään Lasten ja nuorten taidekeskuksen tuottaja Päivi Venäläisen johdolla sekä IHME-päivillä järjestetyn Jaetut tarinat -pajan konseptiin. Meidän IHMEen päätti paneelikeskustelu, jossa keskusteluaiheina olivat muun muassa osallistavan taiteen haasteet kouluissa ja muissa ympäristöissä tapahtuvassa taidekasvatuksessa sekä se, minkälaisia asioita edellytetään osallistavan taideprojektin suunnittelijalta ja ohjaajalta, kun toimitaan lasten ja nuorten parissa. Tilaisuu­ den juonsi lehtori Marja Rastas Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulusta. Meidän IHME -tilaisuuden kielet olivat suomi ja englanti.

Kuva: Kai Widell

97


98


IHME School

99


IHME SCHOOL

IHME School comprises the Festival’s art-education projects realised in collaboration with local communities, teaching materials (described in section 3) plus the workshops run during the Festival. The longer-term art-education projects make possible closer collaboration with, for instance, schools and youth centres. The themes of these projects are taken from the contents of the annual IHME Project, to which the directors of the art-education projects bring their own viewpoints and the participants their own content. To accompany Yael Bartana’s IHME Project visual artist Sasha Huber ran a series of art workshops at Kannelmäki Youth Centre titled IHME Re-Action. As part of their studies, students on the Master’s degree programme in Art Education at Aalto University carried out the IHME School projects at Helsinki Diakonia College, Arabia Comprehensive School, Helsinki, and Rauma Freinet School. The Festival’s IHME Days programme included three workshops: A New World through Comics, Shared Stories and Living Library.

100


IHME Re-Action, the artist Sasha Huber on the left. Photo: Veikko Somerpuro

Young people’s IHME Re-Action YouTube In the IHME Re-Action workshops planned and run by the visual artist Sasha Huber the aim was to get young people from different districts to come together via activities. In the workshops the young people from Kannelmäki got to make a public work in Pohjois-Haaga railway station. The words in the work, We Are Here written in metal staples, remind the users of the station about young people, as do the portraits of the participants embroidered onto the work. This art-education project carried out in collaboration with the City of Helsinki Youth Department was part of the Youth Department’s RuutiBudjetti participatory budgeting project, in which young people from the Haaga-Kaarela district took part in the planning of leisure activities. IHME Re-Action was a response to the wishes of the young people about improving the amenityvalue of the station environs, and about making young people’ art a part of the cityscape. The work was unveiled in Pohjois-Haaga in April 2014. Visual artist Sasha Huber (b. 1975, Zürich) has lived and worked in Helsinki since 2002. Her working methods include stapling, intervention, video and photography. The starting point for Huber’s work is her own European-Haitian roots, which she explores in her artworks. She holds a Master’s degree in Visual Culture from the University of Art and Design Helsinki.

101


Rauma Freinet School. Photo: Titus Verhe

IHME school projects YouTube Students at Aalto University carried out three IHME School projects related to the themes of True Finn at a stage when Yael Bartana’s work was not yet completed. Even though the projects shared the work’s thematic starting points, they were independent, visual-art projects that parallel the IHME Project. In the Helsinki Diakonia College art-education project the theme of the IHME Project, national identity, was approached from a “me and them” viewpoint. The College’s Neuvo group, a special class for young people with learning difficulties, considered their own identity and the relationship between individuals and their own society in discussion with the students, and by making individual and group pictures. The group’s main mode of working was light painting. At both Rauma Freinet School and Arabia Comprehensive School IHME school projects were carried out with the same content, with pupils using the means of the comic strip to investigate their own preconceptions about the pupils from the other place. In Rauma 6th graders made comic-strip dioramas depicting their mental images of how the school in Helsinki differs from their own. Correspondingly, at Arabia Comprehensive School pupils in class 7B used collage comic strips to speculate about everyday school life at the Freinet School, where the working methods differ from those of the traditional Comprehensive School. The works done by both schools can be seen in the blog: www.ihme-koulu. blogspot.fi. The Master’s students from Aalto University taking part in the project were Hanna Rantala, Heidi Savilakso-Saatsi, Outi Koivisto, Juho Nikkilä, Noora Ylipieti, Eero Kortelahti, Janne Vuollet and Toni Lehtola, the teacher-in-charge being Lecturer Marja Rastas. Those involved in the collaborative school were educator Aija Tuukkala from Helsinki Diakonia College, teacher Piia Auvinen from Rauma Freinet School and art teacher Panu Hatanpää from Arabia Comprehensive School. 102


IHME at the Ateneum “I was expecting to experience making a comic strip under professional guidance. And my expectations were happily fulfilled!” – extract from audience feedback During the IHME Days, IHME visited the Ateneum Art Museum, where two comic-strip workshops were planned and run by visual artist Katja Tukiainen. In the workshops participants got a chance to try out what they would change in the world as IHME (transl. Wonder) Women or IHME Men. After the workshops, enlargements were made of the comic strips and these were put on display to the public in Helsinki’s Railway Square in April. The drawings were mounted on stands normally used for election posters. In this way, the workshop participants got to get their voice heard about the injustices in the world in which they would like to intervene if they were superheroes. “Nice facilities, absolutely lovely leaders and really cool that the works got put on display! Great that the subject matter was linked to social themes!” – extract from audience feedback Katja Tukiainen (b. 1969) is a painter and visual artist whose fairy-tale-like visual language incorporates powerful social themes. Tukiainen has run socialcomic-strip workshops in India, and is interested in putting ourselves in someone else’s place via narrative. In autumn 2013, a competition was held about the Ateneum’s IHME workshop, in which the public got to vote for their favourite workshop leader from among the candidates selected by the Festival’s expert team. The workshop candidates were: Kalle Hamm & Dzamil Kamanger, Marjatta Hanhijoki, Ulla Jokisalo, Tellervo Kalleinen & Oliver Kochta-Kalleinen, Irma Optimisti, Hans Rosenström and Katja Tukiainen. The competition’s favourite emerged as being Katja Tukiainen’s A New World through Comics workshop. The winner picked from among the voters got the prize of participating in the workshop and travel and overnight accommodation in Helsinki and special privileges at the Ateneum.

The comics of the IHME Workshop “A New World through Comics” at the Railway Square in Helsinki. Photo: Kai Widell

103


Päivi Venäläinen. Photo: Kai Widell

IHME workshops: Shared Stories and Living Library During the IHME Days, the Shared Stories workshops for adults and Living Library, which was open to everyone, were held at the Old Student House in Helsinki. In both workshops the aim was to encourage an encounter with other people and learn about diversity in our society. The concept of the Shared Stories workshop came about alongside the multicultural Taide kotouttaa (Art integrates) project headed by community-theatre director Annamari Karjalainen in 2012. The participants in the workshop told autobiographical stories and memories, and through them met and got to know each other. With the aid of visualization, storytelling and drama exercises, over a period of two days, the participants got to plan a joint utopian community that was good for everyone. The workshop was planned and run by Karjalainen, storyteller Markus Luukkonen and writer Alexandra Salmela. The workshop’s language was Finnish. The workshop was rewarding! Good! – extract from audience feedback Living Library, originally developed in Denmark, is an activity-based method that seeks to promote respect for diversity via encounters and dialogue between different people. The IHME Days’ Living Library served as an ordinary library, but instead of a printed book, visitors could borrow a real person for a conversation. The “living books” in Living Library represented various minorities and other groups, who may face exclusion, prejudice and racism in their everyday lives. On the IHME Days, visitors could break out of their own preconceptions by finding out from the book, who discussed his or her life as a Jew, Estonian, gay person or, for example, a subject of workplace bullying. The three-day Living Library at the Old Student House was run by adult students at Laurea University of Applied Sciences Tikkurila. The workshop was in Finnish. “Living Library was an impressive experience. I met a real living book, from which I got valuable information.” – extract from audience feedback 104


Our IHME YouTube At the Our IHME event held on the IHME Days the Our IHME audience had a chance to meet the makers of the 2014 art-education projects and to hear about the IHME Project from an art-education viewpoint. The Master’s degree students at Aalto University and the visual artist Sasha Huber gave presentations of the art-education projects that they had carried out in collaboration with the Festival. At the event people also took a look at the teaching material devised by Kaija Kaitavuori, under the guidance of Päivi Venäläinen, producer at the Art Centre for Children and Young People in Hyvinkää, and at the concept for the Shared Stories workshop held on the IHME Days. Our IHME ended with a panel discussion, during which the topics of discussion included the challenges of participatory art in schools and in other art-education contexts, plus what are the prerequisites for planners and leaders of participatory art projects, when working with children and young people. The event was moderated by Lecturer Marja Rastas of the Aalto University School of Arts, Design and Architecture. The languages of Our IHME were Finnish and English.

Living Library. Photo: Kai Widell

105


106


Yleisรถpalaute Audience feedback

107


Yleisöpalaute

IHME on tehnyt selvityksiä festivaalikävijöistään toimintansa alusta lähtien keräämällä yleisöpalautetta IHME-teoksesta ja -päivistä. Yleisöltä saatu palaute on erittäin tärkeää festivaalin toiminnan ja markkinoinnin kehittämiseksi. Kävijätutkimusten lisäksi festivaali saa arvokasta tietoa kokijan näkökulmasta IHMEen asiakasraadin kautta, joka kokoontuu noin kaksi kertaa vuodessa. Raati on kaikille avoin, ja siihen voi liittyä vapaasti. Raadin jäsenet pääsevät vaikuttamaan muun muassa IHMEen yleisötyöhön, osallistumaan festivaalin tuotantoprosessiin, antamaan palautetta sekä testaamaan uusia ideoita.

Otteita IHME-teoksesta 2014 annetusta yleisöpalautteesta: Ajattelen teoksesta, että se on varmasti kaikkein mielenkiintoisin osallistujille itselleen. Mutta yhteisötaideteoksena varmasti merkityksellinen – varsinkin, kun se on nähtävissä Yle Areenassa myös kansainvälisesti. Tykkäsin kuvauksesta ja leikkauksesta sekä koko kansallislauluprosessin kuvauksesta. Oli myös hauska katsoa miten siellä keskellä hankia mustasta muslimista kasvoi varsinainen antero rokka, true Finn, jonka huumori ja elämänasenne yhdisti porukkaa ja teosta. Mielenkiintoista oli myös havaita, että löysin osallistujista ne henkilöt, joihin samaistuin ja toisaalta ne, joiden kanssa en voisi kuvitella olevani tekemissä, mutta se ei liity mitenkään heidän alkuperäänsä tai äidinkieleensä. Huomasin, että olisin itse ollut vähemmistössä tuossa porukassa omien mielipiteitteni kanssa. Jos Suomi koostuu niin monesta erilaisesta kultuurista, joihin en itse kuulu, niin mikähän minä olen... Yhteiskunnalliseen keskusteluun teos on hyvä keskustelunavaus. Olen katsonut vain teoksen, oli ilahduttavaa että se on nähtävissä myös ulkomailla. Itselle tärkeintä on että näistä asioista puhutaan. Mielestäni kokonaisuus oli kauniisti ja tyylikkäästi toteutettu, ja Suomi-kliseetkin saivat jotenkin uuden ilmeen. Olen pohtinut paljon aihetta ”kuka on/kenellä on oikeus olla suomalainen”, niin omissa opinnoissani tai opettaessani suomea maahanmuuttajille kuin ystävieni tai oman ulkomailla asumisen kautta. Niin usein puhutaan meidän kulttuurista vs. niiden muiden kulttuurista, mutta kuinka yhtenäistä meidän Suomessa syntyneiden suomalaistenkaan kulttuuri on? Tätä teosta aion käyttää opetusmateriaalina! Mielenkiintoista oli, että uskonto-kysymys elokuvassa oli niin vaikea että melkein jätettiin pois. En tiennyt, että romani ei VOI vaihtaa pukeutumistyyliään, kun on kerran pukenut vaatteen ylleen. En tiennyt, että saamelaiselle suomalaiset ovat samalla viivalla kuin muut pohjoismaalaiset tai venäläiset. Sai minut ymmärtämään romanien kulttuuria paremmin. En tiennyt, että tarve oman kansallisen identiteetin määrittämiseen on niin voimakas myös sellaisilla, joilla on monikulttuurinen tausta. 108


Ihmiset olivat suomenmielisempiä kuin luulin Paras & helposti sulateltava viesti suomalaisille suomalaisuudesta näinä aikoina keveydessään ja positiivisuudessaan

Otteita yleisöltä saadusta ohjelmapalautteesta ja toiveista: Yhtä uraauurtavaa, yhtä pioneerimäistä, yhtä tasokasta ohjelmaa kuin tänä vuonna J Uraauurtavaa, erinomaista nykytaidetta. Sekä livetaiteilijoiden että mediataiteen saralta. Kiitos! Jatkakaa aloittamaanne älykästä ja monipuolista linjaa. Ko. syvyyttä henkisellä tasolla on turha etsiä mistään kulttuuriin liittyvästä ohjelmistosta näinä päivinä, jolloin vain viihde ja kaupallisuus vievät kaiken elintilan. Arjen poliittisia ulottuvuuksia avaavaa ohjelmaa: esimerkiksi työ voisi olla teemana. Olisi voitu keskustella ajankohtaisista aiheista, perussuomalaisuuden noususta – poliittista keskustelua olisi kaivannut. On hyvä,että suomalaisia taiteilijoita nostetaan esille laajahkosti ja heille tarjotaan kanava, jonka kautta tuoda esille ja kategorisoida omaa työskentelyään. Yht.kunta ja taide kiinnostavat ja siksi ihme on tosi hyvä. Nuoremmat taiteilijat kiinnostavat. Monialaisuus on hienoa. Upeaa oli myös tutustua briljantin Adrian Piperin tuotantoon, joka tekee osallistavaa taidetta! Myös Yael Bartanan teoksista on tärkeää olla tietoinen Passing beyond Passing: Suomessakin löytyy tarpeeksi rasismia elokuvan tekoon. Itse olen törmännyt useassa tilanteessa romaneihin kohdistuvaan rotusyrjinnän. Siitä riittäisi materiaalia elokuvaan kuin elokuvaan. Ihmisoikeuksien käsittely näin kattavasti ja monipuolisesti oli myös harvinaisen ansiokas kokonaisuus. Samoin ”Valkoisuuden kasvot”, joka tuotiin esille rikkaan kriittisesti ja vailla minkäänlaista ”armollisuutta”. Loistavat puhujat, korkea taso, Frank Johansson oli loistava puhuessaan ihmisoikeuksista. Miksi ohjelma toistaa joka vuosi samaa kaavaa? Ohjelma on kuiva. Mahtava! Hyvä että joka vuosi teemat vaihtuvat!

109


Otteita IHME-pajoista annetusta yleisöpalautteesta: Rento ohjaus. Sopivasti porukkaa suhteessa tilaan. Odotin sarjakuvan piirtämistä, mutten tiennyt mitä odottaa alustukselta. Mielestäni alustus oli onnistunut ja vetäjä piti hyvän ilmapiirin yllä koko päivän. Pidin Katjan tavasta ohjata ja auttaa. Kiinnitin erityistä huomiota siihen kuinka sujuvasti kaikki oli järjestetty ilmoittautumisesta varsinaiseen työpajaan. Hyvä IHME ja Ateneum! Oli mielenkiintoista nähdä töitä muualla pidetyistä workshopeista. Vapaa keskustelu ryhmissä ja koko joukon kesken. Oli hauskaa. Ei ollut juuri ennakko-odotuksia Jatkakaa samaan malliin! Elävä kirjasto oli todella kiinnostava ja avartava kokemus. Puhujat ovat loistavia. Ensimmäinen kerta tänä vuonna, kun kuulen IHME nykytaidefestivaalista. Odotin rentoa mutta haastavaa työpajaa, tämä täytti odotukset täysin!!! Yllätyksenä tulin paikalle mutta hauskaa oli Kiitos järjestäjälle, oli ystävällinen tunnelma!

110


Kuva / photo: Veikko Somerpuro

111


112

Kuva / photo: Veikko Somerpuro


Audience feedback

Ever since it began its work, the IHME Festival has been monitoring its visitors by collecting audience feedback about the IHME Project and IHME Days. Feedback from the public is extremely important for the development of the Festival’s activities and marketing. In addition to visitor research, the Festival gains valuable information from the viewpoint of the person experiencing it via the IHME Client Panel, which meets about twice a year. The Panel is open to everyone, and everyone is free to join. For instance, panel members get to: influence the work IHME does with the public, participate in the festival’s production process, give feedback, and test out new ideas.

Excerpts from the audience feedback on IHME Project 2014: My understanding of the work is that it is surely most interesting of all to the participants themselves. But surely significant as a community artwork – especially since it can also be seen on Yle Areena, and internationally. I liked the camerawork and the editing, and the entire shooting of the national-anthem process. It was also fun to watch how, there in the middle of the snows, a black Muslim grew into a real antero rokka, a true Finn, whose humour and attitude to life brought the group and the work together. It was also interesting to notice that I found people among the participants that I identified with and, on the other hand, ones I couldn’t imagine having anything to do with, but that this is in no way linked to their origins or their native language. I noticed that I myself would have been in a minority in the group, with my own opinions. If Finland is made up of so many different kinds of culture, that I myself don’t belong to, then what am I?… The work is a good conversation opener for a discussion about society. I have only watched the work, I‘m glad it can also be seen abroad. The most important thing for me is that these things get talked about. To my mind, as a whole it was beautifully and stylishly done, and the Finland clichés, too, somehow took on a new look. I’ve thought a lot about “who is/who has the right to be a Finn”, both in my own studies or when I am teaching Finnish to immigrants, as well as via my friends or my own time living abroad. People so often talk about our culture versus those others’ culture, but how uniform is the culture of us Finns who were born in Finland? I intend to use this work as teaching material! It was interesting that the religion question in the film was so difficult that it was almost left out.

113


I didn’t know that a Roma CAN’T change her style of dress, once she has once put it on. I didn’t know that, to a Sámi, Finns are on an equal footing with the other Nordic people or the Russians. It made me understand Roma culture better. I didn’t know that the need to define your own national identity is also so strong for people who have a multicultural background. People are more Finnish nationalist than I thought In their lightness and positiveness, the best and an easily digested message to Finns about Finnishness in these times.

Extracts from the feedback from the public about the programme and about their wishes for the future: As groundbreaking, as pioneering, as high-quality a programme as this year J Trailblazing, excellent contemporary art. Both in terms of the live artists and media art. Thank you! Keep to the same intelligent, diverse line as you have started. It’s pointless looking for this sort of depth on an intellectual level in any culture-related programme these days, when entertainment and commercialism take up all the living space. A programme that opens up today’s political dimensions: for example, one theme could be work. You could have discussed topical issues, the rise of the Finns Party – I would have wanted some political discussion. It’s good that Finnish artists are to the fore on a broad front and that they are offered a channel through which to present and categorize their own ways of working. I’m interested in society and in art, and so ihme is really good. I’m interested in younger artists. Multidisciplinarity is good. It was also tremendous to get to know the brilliant Adrian Piper’s production, someone who makes participatory art! It’s also important to be aware of Yael Bartana’s works.

114


Passing beyond Passing: There is enough racism in Finland, too, to make a film. I myself have come across racial discrimination against Roma in several situations. There would be enough material there for film after film. Dealing with human rights in such a comprehensive and multifaceted way and also an unusually praiseworthy whole. Likewise “The Many Faces of Whiteness”, which was brought out in a richly critical way and without any “mercy”. Brilliant speakers, high standard, Frank Johansson was brilliant speaking about human rights. Why does the programme repeat the same format every year? The programme was dry. Tremendous! Good that the themes vary every year!

Excerpts from the audience feedback on the IHME workshops: Easy-going leadership. The right number of people for the situation. I was expecting to draw comic strips, but I didn’t know what to expect from the set-up. I think the set-up was successful and the leader kept up a good atmosphere the whole day. I liked Katja’s way of leading and helping. I particularly noticed how smoothly everything had been arranged, from registering to the actual workshop. Good for IHME and the Ateneum! It was interesting to see works from workshops held elsewhere. Free discussion in the groups and between the whole lot of us. It was fun. No specific advance expectations Keep going on the same lines! Living Library was a really interesting and eye-opening experience. The speakers are brilliant. This year is the first time I’ve heard of the IHME Contemporary Art Festival. I was expecting a relaxed, but challenging workshop, this met my expectations completely!!! I came there as a surprise, but it was fun Thanks to the arrangers, the atmosphere was friendly!

115


116


IHME-p채iv채t IHME Days

117


IHME-päivien ohjelma on dokumentoitu laajasti niin valokuvin kuin videoin. Videotallenteet niistä IHME-päivien ohjelmaosuuksista, joiden puhujat ovat ­antaneet esitysluvat, on jaettu festivaalin YouTube-kanavalla ja merkitty ­sanalla YouTube.

Ohjelma 3.–6.4.2014 Kino Engel (3.4.) ja Vanha ylioppilastalo (4.– 6.4), Helsinki

TORSTAI 3.4. Elokuva: Yael Bartana. Inferno (2013)

PERJANTAI 4.4. IHME-päivien avaus: Tuula Arkio, Taidesäätiö Pro Arten hallituksen pj. Elokuvia: Adrian Piper. The Mythic Being (1973) ja Funk Lessons (1938) Nonstop-työpaja: Elävä kirjasto Oikeusjuttu: Kansallinen taide. Tuomarina Tuomas Nevanlinna. Syyttäjänä kuvataiteilija, kirjailija Kiba Lumberg. Puolustajana mediataiteilija Hanna Ojamo. Syyttäjän todistajana kuvataiteilija, professori Pia Lindman ja puolustuksen todistajana kuvataiteilija, kuraattori Jussi Koitela. Magman debatti: Taiteen äidinkieli. Kuvataiteen visuaalisen kielen ja verbaalisen kielen artikuloinnin välisistä suhteista keskustelivat FT Maria Hirvi-Ijäs (pj.), Amos Andersonin taidemuseon johtaja Kai Kartio ja taiteilija Ulrika Ferm. Elokuvia: Francis Alÿs: Watercolor (2010), Yael Bartana: A Declaration (2006), …And Europe Will Be Stunned (2011), Inferno (2013), John Akomfrah: The Stuart Hall Project (2013)

LAUANTAI 5.4. Työpaja: Maailma uusiksi sarjakuvissa. Suunnittelu ja ohjaus kuvataiteilija Katja Tukiainen. Ateneumin taidemuseon työpajatila. Meidän IHME: Tilaisuudessa esiteltiin IHME-koulun taidekasvatushankkeet ja niiden tekijät. Yhteisöteatteriohjaaja Annamari Karjalainen, tarinankertoja Markus Luukkonen ja kirjailija Alexandra Salmela pitivät osallistujille Jaetut tarinat -työpajanäytöksen. Hyvinkään Lasten ja nuorten taidekeskuksen tuottaja Päivi Venäläinen esitteli Kaija Kaitavuoren laatiman opetusmateriaalin. Tilaisuuden päätti paneelikeskustelu. Tilaisuuden veti Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun lehtori Marja Rastas.  YouTube

118


IHME-koulun yhteistyöhanke: taidetyöpajasarja IHME Re-Action. Kuvataiteilija Sasha Huber yhteistyössä Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen kanssa.  YouTube IHME-kouluprojektit: Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen muuntokoulutusohjelman opiskelijoiden hankkeet Helsingin Diakoniaopiston opiskelijoiden sekä Rauman freinetkoulun 6.-luokkalaisten ja Arabian peruskoulun 7.-luokkalaisten kanssa.  YouTube Kuvia ja puhetta: Näkökulma IHME-teokseen 2014. Kansallisteatterin johtaja Mika Myllyaho esitti ajatuksiaan elokuvasta True Finn. YouTube Kuvia ja puhetta: Näkökulma IHME-teokseen 2014. Tutkijatohtori Kati Mikkola analysoi IHME-teosta historian näkökulmasta.  YouTube Työpaja: Jaetut tarinat. Ohjaajina yhteisöteatteriohjaaja Annamari Karjalainen, tarinankertoja Markus Luukkonen ja kirjailija Alexandra Salmela. Nonstop-työpaja: Elävä kirjasto. Laurea ammattikorkeakoulun Tikkurilan opiskelijat. Taiteilijan ääni: Taiteilija Yael Bartana ja Tensta Konsthallin johtaja, kuraattori Maria Lind keskustelivat IHME-teoksesta True Finn – Tosi suomalainen Taide julkisessa tilassa: SKOR | Foundation for Art and Public Domain. Säätiön toimitusjohtaja Tati Freeke-Suwarganda kertoi millä tavoin hollantilainen säätiö on selvinnyt viime vuosina tapahtuneista julkisen tuen leikkauksista. IHMEen avoin: IHMEen avoimessa tarkasteltiin ihmisoikeuksia kansallisten, eurooppalaisten ja yleismaailmallisten arvojen kautta. Keskusteluun osallistuivat Amnesty Internationalin Suomen osaston toiminnanjohtaja Frank Johansson (pj.), Helsingin yliopiston Oikeustieteellisen tiedekunnan varadekaani Jarna Petman, Naisasialiitto Unionin varapuheenjohtaja Maryan Abdulkarim sekä Providentian toimitusjohtaja Santi Martínez. Magman debatti: Dialoginen kieli. Ajatushautomo Magman toisessa debatissa kielen merkityksestä keskustelivat FT Maria Hirvi-Ijäs (pj.), kriitikko Tuva Korsström ja kirjailija Monika Fagerholm.  YouTube IHME-klubi: DJ Maurice Fulton, MU, Haunted by Hallucinations. Tauoilla DJ:t Tenor & Willis Café Vanhassa. Ohjelman suunnittelu: Jimi Tenor ja Nicole Willis.

119


SUNNUNTAI 6.4. Työpaja: Maailma uusiksi sarjakuvissa. Suunnittelu ja ohjaus kuvataiteilija Katja Tukiainen. Ateneumin taidemuseon työpajatila. Elokuva: Adrian Piper. Passing Beyond Passing (2004). Elokuva oli taiteilija Adrian Piperin puheenvuoro sunnuntain keskusteluun ihonväristä ja rodusta. Työpaja: Jaetut tarinat. Nonstop-työpaja: Elävä kirjasto. Kuvia ja puhetta: Valkoisuuden kasvot – puhetta rodusta, ihonväristä ja kansallisuudesta. Sunnuntain teema kokosi festivaalin kutsumat kansainväliset ja kotimaiset tieteen ja taiteen asiantuntijat keskustelemaan rodusta, ihonvärin merkityksestä sekä valkoisuuden näkymättömistä rakenteista. Pasi Saukkonen, valtiotieteilijä (Cupore, Kulttuuripoliittisen tutkimuksen edistämissäätiö)  YouTube Nirmal Puwar, sosiologi (Goldsmiths’ College, Lontoo)  YouTube David Dibosa, kulttuuriteoreetikko (Chelsea College of Arts, Lontoo)  YouTube Olli Löytty, kirjallisuudentutkija (Turun yliopisto)  YouTube Paneelikeskustelu, moderaattorina Pasi Saukkonen  Taiteilijan ääni: IHME-maraton Jaakko Heikkilä  Pia Lindman  Marja Helander  Pekka Kainulainen  Adel Abidin  Minna Rainio & Mark Roberts  Outi Pieski Johanna Lecklin Pekka Niskanen  Diego Bruno

YouTube

YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube

YouTube

Yael Bartanan elokuva True Finn – Tosi suomalainen (2014) ja kuvataiteilija Sasha Huberin teos My Racism Is a Humanism. A Lecture (2013) olivat esillä videoinstallaatioina Vanhalla ylioppilastalolla IHME-päivien ajan. IHME-päivät juonsi tanssija, koreografi Sonya Lindfors. IHME-päivien kirjakaupasta vastasi Rosebud. Katso ja kuuntele IHME-päivien taltiointeja festivaalin omalla YouTube-kanavalla: www.youtube.com/ihmeproductions

120


IHME Days programme was documented in addition to photographs included in this book also in video. Video documentations are shared on the Festival’s YouTube Channel with permission from each speaker. The programme items that are viewable online are marked YouTube.

Programme 3 – 6 April 2014 Kino Engel (3 April), Old Student House (4-6 April), Helsinki

THURSDAY 3 April Film: Yael Bartana. Inferno (2013)

FRIDAY 4 April IHME Days opening: Tuula Arkio, Chair of the board of Pro Arte Foundation Finland. Films: Adrian Piper. The Mythic Being (1973) and Funk Lessons (1983) Nonstop workshop: Living Library. The Trial: National Art. Philosopher Tuomas Nevanlinna, Judge; artist, author Kiba Lumberg, prosecutor; and media artist Hanna Ojamo, counsel for the defence. Prosecution witness, artist, professor Pia Lindman; and witness for the defence, artist, curator Jussi Koitela. Magma’s Debate: The Native Language of Art. Maria Hirvi-Ijäs, PhD (chair), Director of Amos Anderson Art Museum Kai Kartio and artist Ulrika Ferm discussed the relationship between the visual language of visual art and its verbal articulation. Films: Francis Alÿs: Watercolor (2010), Yael Bartana: A Declaration (2006), …And Europe Will Be Stunned (2011), Inferno (2013), John Akomfrah: The Stuart Hall Project (2013)

SATURDAY 5 April Workshop: A New World Through Comics. Directed by visual artist Katja Tukiainen. Workshop space at the Ateneum Art Museum. Our IHME: IHME School’s art-education projects and their producers were introduced to the audience. Community theatre director Annamari Karjalainen, storyteller Markus Luukkonen and writer Alexandra Salmela presented the Shared Stories workshop. The producer of Hyvinkää’s Art Centre for Children and Young People, Päivi Venäläinen, presented the teaching material created by Kaija Kaitavuori. The panel discussion and event were run by lecturer Marja Rastas, Aalto University School of Arts, Design and Architecture.  YouTube Introduction to the IHME School Projects: IHME Re-Action workshops: Visual artist Sasha Huber, in co-operation with the City of Helsinki Youth Department .  YouTube

121


School Projects by students of the Master’s degree programme in Art Education at Aalto University, with Helsinki Diakonia College, Rauma Freinet School, and Arabia Comprehensive School.  YouTube Images and Talk: Viewpoint on the IHME Project 2014. The Director of the Finnish National Theatre, Mika Myllyaho, analysed the film True Finn – Tosi suomalainen.  YouTube Images and Talk: Viewpoint on the IHME Project 2014. Postdoctoral researcher Kati Mikkola analysed the IHME Project from a historical point of view.  YouTube Workshop: Shared Stories. Community theatre director Annamari Karjalainen, storyteller Markus Luukkonen and writer Alexandra Salmela. Non-stop workshop: Living Library. Laurea University of Applied Sciences, the students in Tikkurila. Artist’s Voice: Artist Yael Bartana and Director of Tensta Konsthall, ­curator Maria Lind discussed the IHME Project True Finn – Tosi suomalainen. Art in Public Space: SKOR | Foundation for Art and Public Domain. Director Tati Freeke-Suwarganda talked about the solutions the Dutch Foundation has adopted to survive the budget cuts in public funding in recent years. IHME Open: The IHME Open discussion was about national, European and universal values seen in terms of human rights. The guest speakers were: Executive Director of the Finnish section of Amnesty International Frank Johansson (chair); Vice Dean of the Faculty of Law at the University of Helsinki, Jarna Petman; vice-chairman of the Feminist Association Unioni, Maryan Abdulkarim; and CEO of Providentia Oy, Santi Martínez. Magma’s Debate: Dialogic Language. Think Thank Magma’s second discussion considered the importance of language. Participants: Maria Hirvi-Ijäs, PhD (chair), critic Tuva Korsström and writer Monika Fagerholm.  YouTube IHME Club: DJ Maurice Fulton, MU, Haunted by Hallucinations. Between acts DJs Tenor & Willis performed in Café Vanha. The programme was planned by Jimi Tenor and Nicole Willis.

122


SUNDAY 6 April: Workshop: A New World through Comics. Directed by visual artist Katja Tukiainen. Workshop space at the Ateneum Art Museum. Film: Adrian Piper. Passing Beyond Passing (2004). The work was Adrian Piper’s contribution to Sunday’s IHME Days discussion on skin colour and the phenomenology of being white. Workshop: Shared Stories Non-stop workshop: Living Library Images and Talk: The Many Faces of Whiteness – Talking about Race, Skin Colour and Nationality. Sunday’s theme brought together the Festival’s international and Finnish academic and art experts to discuss race, the significance of skin colour, and the invisible structures of whiteness. Pasi Saukkonen, political scientist (Cupore, Foundation for Cultural Policy Research, Helsinki)  YouTube Nirmal Puwar, sociologist (Goldsmiths’ College, London)  YouTube David Dibosa, cultural theorist (Chelsea College of Arts, London)  YouTube Olli Löytty, literary scholar (University of Turku, Turku)  YouTube Panel discussion moderated by Pasi Saukkonen  Artist’s Voice: IHME Marathon Jaakko Heikkilä  Pia Lindman  Marja Helander  Pekka Kainulainen  Adel Abidin  Minna Rainio & Mark Roberts  Outi Pieski Johanna Lecklin Pekka Niskanen  Diego Bruno

YouTube

YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube YouTube

YouTube

Yael Bartana’s film True Finn – Tosi suomalainen (2014) and visual artist Sasha Huber’s film My Racism Is a Humanism. A Lecture (2013) were shown in video installations at the Old Student House during the IHME Days. The IHME Days were hosted by dancer, choreographer Sonya Lindfors. The IHME Days Bookstore at the Old Student House was run by Rosebud. You can see documentation of the IHME Days on the Festival’s YouTube Channel: www.youtube.com/ihmeproductions

123


% Vanha Ylioppilastalo Old Student House $ IHME-kylttik채velyt IHME placard walk Sonya Lindfors

Sasha Huber, Sonya Lindfors, Paula Toppila

Tuula Arkio 124


IHME-klubi / IHME Club

MU

Jimi Tenor

Haunted by Hallucinations

IHME info / IHME information desk Kuvat / photos: Kai Widell

125


Outi Pieski

Pekka Niskanen

Frank Johansson

Kati Mikkola

Pekka Kainulainen

Mika Myllyaho Pasi Saukkonen

Santi MartĂ­nez

Mark Roberts & Minna Rainio

126


Diego Bruno

Maryan Abdulkarim

Jaakko Heikkilä

Nirmal Puwar

Tati Freeke-Suwarganda

Jarna Petman

Marja Helander

David Dibosa

Olli LĂśytty

Kuvat / photos: Kai Widell

127


IHME-päivien elokuvat / IHME Days Films IHME-päivien elokuvaohjelmisto avasi festivaalin teemoja – identiteettiä, monikulttuurisuutta ja vähemmistöjä – sekä esitteli Yael Bartanan aiempaa tuotantoa. Ohjelmiston elokuvat ja videoteokset olivat kaikki Suomen ensi-iltoja. Maailmanensi-iltansa IHME-päivillä sai Adrian Piperin elokuva Passing Beyond Passing (2004) taiteilijan omasta ehdotuksesta. The IHME Days film programme launched the Festival’s themes – identity, multiculturalism and minorities – and also presented Yael Bartana’s earlier production. The films and video works in the programme were all Finnish premieres. Adrian Piper’s film Passing Beyond Passing (2004) was given its world premiere on the IHME Days at the artist’s own suggestion.

Yael Bartana: Inferno 2013, 18:00 min. Teoksen ensiesitys Suomessa. Finnish premiere.

Production image of Inferno (2013). Photo: Courtesy of the artist; Petzel, New York; Annet Gelink Gallery, Amsterdam; Sommer Contemporary Art, Tel Aviv

Hollywoodin toimintaelokuvien tyyliä lainaava Inferno kirjoittaa historiaa uusiksi sekoittamalla faktan ja fiktion, ennustuksen ja historian. Yael Bartanan teoksen lähtökohtana on suureellinen Salomonin temppelin (Templo de Salmão) rakennusprojekti Sâo Paulossa. Rakennuttamisesta vastaa Rio de Janeirossa 70-luvulla perustettu uushelluntailainen Universal Church of the Kingdom of Godin (UCKG) seurakunta, jolla on miljoonia seuraajia sekä Brasiliassa että ulkomailla. Uusi temppeli on kopio Israelin ensimmäisestä, Jerusalemiin rakennetusta temppelistä, joka tuhoutui 500-luvulla eaa. Taiteilija herättää henkiin kysymyksen Israelin valtion sijainnista.

Shot and edited with stylistic references to Hollywood action epics, Inferno employs historical pre-enactment commingling fact and fiction, prophesy and history. The starting point for Yael Bartana’s film is the current construction of the third Temple of Solomon (Templo de Salmão) in São Paulo by a Brazilian Neo-Pentecostal Church, the Universal Church of the Kingdom of God (UCKG) – founded in Rio de Janeiro in the late-1970s, with millions of adherents in Brazil and internationally. This new temple will be a replica of the first temple of Israel, built in Jerusalem, which is thought to have been destroyed in the 6th century BC. The artist raises the delicate question of the geographical location of the state of Israel.

128


Adrian Piper: The Mythic Being 1973, 8:00 min, ENG. Adrian Piper: Funk Lessons 1983, 15:00 min, ENG Teosten ensiesitys Suomessa. Finnish premieres. Hilpeässä The Mythic Being -dokumentissa seurataan australialaistaiteilija Peter Kennedyn haastatteleman Adrian Piperin Mythic Being -katuperformansseja. Elokuvassa Piper nähdään pukeutumassa ja riisuutumassa drag-asusta ja harjoittelemassa mantraansa. Kennedyn kuvauskaluston paikalle houkuttelema utelias väkijoukko seuraa sivusta kaduilla harhailevaa ja mantraa mutisevaa Piperia. Teos on osa Kennedyn elokuvasta Other Than Art’s Sake. Funk Lessons -teos perustuu University of California Berkeleyssä toteutettuun osallistavaan Funk Lessons -performanssiin, jossa liikutaan performanssitaiteen rajoilla. Sekä performanssi että videoteos käsittelevät afroamerikkalaisen työväenluokan musiikkia ja tanssia, joiden asema amerikkalaisen taiteen ja kulttuurin edistäjinä ei aina ole itsestäänselvä. Performanssissaan Adrian Piper opettaa yleisölleen, miten funk-musiikkia kuunnellaan ja tanssitaan. Yleisön reaktiot ovat sekä huvittavia että koskettavia. Videoteoksen on leikannut sekä ohjannut Sam Samore ja tuottanut Tom Oden. Adrian Piper (s. 1948, New York) asuu ja työskentelee Berliinissä. Piper on ollut poliittinen ja sosiaalinen aktivisti 1960-luvulta lähtien. Hän etsii ”vasta-aineita” rasismin, seksismin ja vieraanpelon aikaansaamille teoille esteettisen kokemuksen kautta. Performatiivisina strategioinaan hän hyödyntää mimiikkaa, naamioitumista sekä yleisön suoraa kohtaamista. Piperin taiteellisena visiona on yhteiskunta, jossa ei tunneta rasistista vihaa ja ennakkoluuloja ja jossa kulttuuriseen ja etniseen erilaisuuteen suhtaudutaan hyväksyvästi pelkän suvaitsemisen sijaan. (Short Guide to Documenta 11.)

Q Adrian Piper, The Mythic Being, 1973. Video, 00:08:00; video still #10. Collection Adrian Piper Research Archive Foundation. © APRA Foundation Berlin. n Adrian Piper, Funk Lessons, 1982-1984. Participatory performance video documentation. Video still #251. Collection Adrian Piper Research Archive Foundation. © APRA Foundation Berlin.

The Mythic Being is a hilarious documentation and interview by the Australian artist Peter Kennedy about Adrian Piper’s Mythic Being street performances. It shows her getting into and out of drag, rehearsing her mantra, and roaming the streets muttering it, followed by crowds of curious onlookers who are attracted by Peter’s film equipment. The film is an excerpted segment from Kennedy’s film Other Than Art’s Sake. Funk Lessons is a videotape piece based on an audienceinteractive performance of Funk Lessons at the University of California, Berkeley, which goes considerably beyond the performance. Both the performance and the tape address the ambiguous status of African-American working-class music and dance as serious contributions to American art and culture. In the performance Adrian Piper teaches her audience how to listen to this music and how to dance to it. There is a lot of audience response on the tape, which is humorous and also moving. Edited and directed by Sam Samore, produced by Tom Oden. Adrian Piper (b. 1948, New York) lives and works in Berlin, Germany. She has been a political and social activist since the late 1960s. Through an aesthetics of experience she seeks out antidotes to the ignorant actions of racism, sexism and xenophobia. Her performative strategies include public mimicry, masquerade and direct confrontation. Piper’s artistic vision is a society without subliminal racist hatreds and fears, where the prevailing attitude to cultural and ethnic others is one not of tolerance, but of acceptance. (Short Guide to Documenta 11.)

129


Francis Alÿs “Watercolor” Trabzon, Turkey – Aqaba, Jordan Dec 18 – Dec 26, 2010. Video still.

Francis Alÿs: Watercolor 2010, 1:19 min. Teoksen ensiesitys Suomessa. Finnish premiere.

Yael Bartana: A Declaration 2006, 7:30 min. Teoksen ensiesitys Suomessa. Finnish premiere.

Francis Alÿsin (s. 1959, Antwerp) teoksessa Watercolor taiteilija kantaa merivettä ämpärissä ja kaataa sen myöhemmin toiseen mereen. Yksinkertainen teko saa poliittisia merkityksiä maantieteellisten sijaintien kautta. Turkin Trabzonin rannalta kuljetettu Mustanmeren ”musta” vesi yhdistyy Jordanian Aqabassa Punaiseenmereen, jonka rantoja jakavat Jordanian lisäksi muun muassa Israel ja Egypti. Sotaisesta menneisyydestä, mutta myös maaperän muodoista, nimensä saavien merivesien sekoittuessa toisiinsa jättää teos katsojan pohdittavaksi, onko värillä lopulta väliä.

A Declaration on kuvattu etelä-Tel Avivissa, kaupungin ja palestiinalaisen Jaffan välisellä näkymättömällä rajalla. Elokuvassa nuori mies soutaa veneellä pienelle Andromedan saarelle istuttaakseen sille oliivipuun Israelin lipun tilalle. Elokuvassa Yael Bartana käyttää kuvaustekniikkana esimerkiksi pehmeää fokusta, joka vääristää perspektiivin ja pakopisteen. Oliivipuu ja sen istuttaminen ovat merkitykseltään äärimmäisen latautuneita israelilaisen todellisuuden kontekstissa. Yhtäältä istuttaminen kiteyttää sionistisen ideologian: aavikon haltuunottamisen, oikeuden omistaa ja viljellä maata sekä juutalaisten paluun kotimaahansa. Toisaalta oliivipuu on edustanut rauhan symbolia raamatullisista ajoista lähtien.

Belgialainen Francis Alÿs on asunut vuodesta 1986 Meksikossa. Alÿs käsittelee teoksissaan poliittisia ja yhteiskunnallisia aiheita. Häntä kiinnostavat kansalliset rajat, paikallisuus ja globaali. Monet hänen teoksistaan perustuvat performanssiin, taiteilijan omaan läsnäoloon julkisessa tilassa.

In Francis Alÿs’ (b. 1959, Antwerp) video Watercolor the artist takes water from the Black Sea with a bucket and then pours it into the Red Sea. The geographical locations give this simple act political significance. ‘Black’ water is transported from the shores of Trabzon in Turkey to Aqaba in Jordan, where it is mixed with the Red Sea, whose shoreline Jordan shares with Israel, Egypt and other countries. As the waters from seas that get their names from a warlike past, but also from the nature of the local soils, are mingled together, the work leaves it to the viewer to wonder: Does colour ultimately matter? The Belgian Francis Alÿs has lived in Mexico City since 1986. In his works Alÿs deals with political and social topics. He is interested in national boundaries, the local and the global. Many of his works are based on performance, on the artist’s own presence in public space. 130

The video work A Declaration was shot in southern Tel Aviv, on the visible border between that city and Palestinian Jaffa. In the film a young man rows a boat carrying an olive tree to a small island called Andromeda Rock, to replace the Israeli flag with the tree. Photographic techniques, such as soft focus, which distorts the perspective and the vanishing point, are used throughout the film. The olive tree and the act of planting are two highly charged symbols in the context of Israeli reality. On the one hand, planting is a physical act that encapsulates the gist of Zionist ideology: reclamation of the desert, cultivation of the land and its ownership, and the Jewish people’s return to their homeland. On the other hand, the olive tree has been considered a symbol of peace ever since biblical times.


% A Declaration, 2006, video still, courtesy of Annet Gelink Gallery, Amsterdam, and Sommer Contemporary Art, Tel Aviv.

, Mary Koszmary (Nightmares), 2007, video still, courtesy of Annet Gelink Gallery, Amsterdam, and Foksal Gallery Foundation, Warsaw. ...And Europe Will Be Stunned, part 1.

Yael Bartana: ...And Europe Will Be Stunned 2007–2011, 61 min, englanninkielinen tekstitys. Elokuvatrilogian ensiesitys Suomessa. English subtitles. Finnish premiere. Yael Bartanan trilogia keskittyy kuvitteellisen, Puolassa toimivan poliittisen Jewish Renaissance (JRMiP) -liikkeen toimintaan, jonka tavoitteena on palauttaa 3 miljoonaa 300 000 juutalaista takaisin Puolaan. Bartanan projekti, joka sisältää videteosten lisäksi poliittisen liikkeen perustamisen, edustaa kollektiivisen psykoterapian kokeellista muotoa, jossa kansallisia demoneja sekoitetaan ja nostetaan esille. Monisyisen puolalais-juutalaisen suhteen lisäksi teos on tarina valmiudestamme kohdata erilaisuutta. Se kertoo myös kulttuurisen integraation monimutkaisuudesta epävakaassa maailmassa, jossa maantieteelliset rajat ja poliitikat ovat alttiita radikaaleille muutoksille.

Yael Bartana’s trilogy revolves around the activities of the Jewish Renaissance Movement in Poland (JRMiP), a political group calling for the return of 3,300,000 Jews to the land of their forefathers. The project by Yael Bartana (which consists of these films and the founding of a political movement) is an experimental form of collective psychotherapy, through which national demons are stirred up and dragged into consciousness. Apart from the complex Polish-Jewish relationship, this is a story about our readiness to accept the other, and about the complexities of cultural integration in an unstable world where geography and politics are subject to radical shifts.

Mary Koszmary (Painajainen, 2007) on trilogian ensimmäinen elokuva, joka tutkii juutalaisten, puolalaisten ja muiden eurooppalaisten monimutkaisia sosiaalisia ja poliittisia suhteita globalisaation aikana. Sławomir Sierakowskin (Krytyka Polityczna -lehden päätoimittaja ja perustaja) esittämä nuori aktivisti pitää hylätyllä kansallisstadionilla Varsovassa puheen, jossa hän kannustaa kolmea miljoonaa juutalaista palaamaan takaisin Puolaan. Mur i wieża (Muuri ja torni, 2007) -elokuvassa nähdään kuvia Israelin myyttisesti perustaneista, herooisista miehistä ja naisista. Trilogian viimeisessä osassa, Zamach (Salamurha, 2011) Bartana asettaa unelman monikansallisesta yhteisöstä ja upouudesta puolalaisyhteisöstä viimeiseen testiin.

Mary Koszmary (Nightmare, 2007) is the first film in the trilogy and explores a complicated set of social and political relationships among Jews, Poles and other Europeans in the age of globalization. A young activist, played here by Sławomir Sierakowski (founder and chief editor of Krytyka Polityczna magazine), in a speech delivered in the abandoned National Stadium in Warsaw, urges three million Jews to come back to Poland. Mur i wieża (Wall and Tower, 2009) invokes previous heroic images of the strong, beautiful men and women who mythically established Israel. In the last part of the trilogy, Zamach (Assassination, 2011), Bartana puts the dream of a multinational community and a brand-new Polish society to the ultimate test.

131


@ Smoking Dogs Films 2013

John Akomfrah: The Stuart Hall Project 2013, 98 min, ENG. Elokuvan ensi-ilta Suomessa. Finnish premiere.

Adrian Piper: Passing Beyond Passing 2004, 98 min, ENG. Elokuvan maailmanensi-ilta. World premiere.

The Stuart Hall Project on muotokuva yhdestä aikamme merkittävimmistä kulttuuriteoreetikoista. Karibialaissyntyinen, Britanniaan 1950-luvulla muuttanut Stuart Hall (1939–2014) oli yksi kulttuurintutkimuksen perustajista ja kehittäjistä. Kulttuurintutkimuksessa tutkitaan erityisesti globaalistuvan maailman ilmiöitä, alakulttuureja ja populaarikulttuurin ilmiöitä. Hallin aiheisiin kuuluivat niin eurooppalaisen kolonialismin päättyminen, feminismin nousu, Balkanin sota kuin edelleen jatkuva keskustelu monikulttuurisesta identiteetistä, rodusta ja luokkayhteiskunnasta.

Miksi amerikkalainen luokkajärjestelmä on niin hankala? Siksi, että rotuun liittyvien stereotypioiden ja ylenpalttisen kulutuksen välillä on syvä yhteys Yhdysvalloissa. IHME-nykytaidefestivaalilla maailmanensi-iltansa saanut videoteos yhdistää rotuun kytkeytyvät, unohdettujen Hollywood-elokuvien fragmentit dokumenttiin Adrian Piperin videoinstallaatiosta Cornered (1988) sekä hänen pitämäänsä luentoon. Luento liittyy Piperin Recognition and Responsibility: The Presence of the Past in Germany, Australia and the United States -julkaisun tekstiin, josta Piper keskusteli yleisön kanssa Haus der Kulturen der Weltissä Berliinissä marraskuussa 2004. Elokuva esittää Piperin tarkan analyysin amerikkalaisesta rasismista ja dokumentoi viimeisen kerran, jolloin hän julkisesti käsittelee aihetta. Teos oli Adrian Piperin puheenvuoro IHME-päivien sunnuntain keskusteluun ihonväristä ja valkoisuuden ilmenemisestä.

John Akomfrah on brittiläinen kirjailija ja tunnustettu dokumenttielokuvaohjaaja. The Stuart Hall Project koostuu elokuvaa varten kuvatusta aineistosta ja arkistomateriaalista, joka käsittää Hallin radio- ja TV-esiintymisiä, kotivideoita ja valokuvia. Elokuvan ääniraidan musiikkia hallitsee aina yhtä valloittava jazzin mestari, Miles Davis, joka oli helmikuussa 2014 menehtyneen Hallin lempimuusikko. The Stuart Hall Project is a film portrait of one of the most significant cultural theorists of a generation. Stuart Hall (1939–2014), born in the Caribbean and living in Britain since the 1950s, was one of the founders and developers of the field of cultural-studies research. The study particularly examines the phenomena of a globalizing world, sub-cultures, and popular culture. Hall’s subject matter included the ending of European colonialism, the rise of feminism, the Balkan War, as well as the ongoing debate about multi-cultural identity, race, and class society. John Akomfrah is a British author and recognized documentary film director. The Stuart Hall Project mixes footage shot for the film with archival footage comprising Hall’s radio and television appearances, home movies and photographs. The film’s soundtrack is dominated by Hall’s favourite musician, the ever-captivating jazz master Miles Davis. Hall passed away in February 2014. 132

Why is America’s caste system so intractable? It is because of the deep connection between racial stereotyping and gluttony in the United States. The video, which had its world premiere on the IHME Contemporary Art Festival, combines clips from Hollywood movies that raise the issue of passing with video documentation of Adrian Piper’s video installation Cornered (1988), and a short lecture excerpted from her manuscript in progress, Recognition and Responsibility: The Presence of the Past in Germany, Australia and the United States, which was delivered and discussed with the audience at the Haus der Kulturen der Welt, Berlin, in November 2004. This video presents Piper’s thoughtful analysis of American racism, and documents the last time she will speak publicly about it. The work was Adrian Piper’s contribution to the IHME Days’ Sunday discussion on skin colour and the phenomenology of whiteness.


% Adrian Piper: Passing Beyond Passing, still-kuva elokuvasta “Imitation of Life” (1934); ohjannut John M. Stahl. / Still image from the film “Imitation of Life” (1934); directed by John M. Stahl.

% Still-kuva Sasha Huberin elokuvasta / Still image from the film My Racism is a Humanism. A Lecture (2013) by Sasha Huber.

Sasha Huber: My Racism Is A Humanism. A Lecture 2013, 30 min, englanninkielinen tekstitys. Teoksen ensiesitys Suomessa. English subtitles. Finnish premiere. Louis Agassiz oli yksi 1800-luvun “tieteellisen rasismin” uraauurtavista ajattelijoista. Hän tutki orjuutettuja afrikkalaisia ja opetti, että he olivat synnynnäisesti ja ikuisesti huonompia. Hän kannatti tiukkaa rotuerottelua, etnisiä puhdistuksia ja valtion toimenpiteitä, joilla estettäisiin sekarotuisten lapsien syntymä. Hänen ideologiansa voidaan jäljittää aina natsien rotuteorioihin asti. Kuvataiteilija Sasha Huber aloitti Louis Agassiziin liittyvän projektinsa vuonna 2008. Kesällä 2013 toteutetussa taltioidussa Huberin videoteoksessa sveitsiläinen näyttelijä Thomas Götz esittää Agassizia, joka pyrkii vakuuttamaan sekä itsensä että kuulijansa teorioistaan. Luennon käsikirjoituksesta on vastannut Agassiz-tutkija Hans Barth Sveitsin Freiburgista. Elokuva oli esillä videoinstallaationa Vanhalla ylioppilastalolla IHME-päivien ajan.

Louis Agassiz was one of the pioneering thinkers of the 19th century’s ‘scientific racism’. He studied enslaved Africans in the places of their suffering, and taught that they were innately and eternally inferior. He advocated strict racial segregation, ethnic cleansing, and government measures to prevent the birth of interracial children. His ideology can be traced right up to the Nazis’ racial theories. Visual artist Sasha Huber began her body of work about Louis Agassiz in 2008. In the film Agassiz, played by actor Thomas Götz, attempts to vindicate himself and his theories. The script was written by Agassiz scholar Hans Barth from Freiburg, Switzerland. The film was shown in a video installation at the Old Student House during the IHME Days.

133


Oikeusjuttu: Kansallinen taide Viidennen kerran toteutuneessa Oikeusjutussa punnittiin tänä vuonna kansallisuuden merkitystä taiteessa. Onko kansallinen taide sama kuin kansallisvaltiollinen taide? Voiko yhdellä kansalla olla monta täysin erilaista taidetta? Kumpi yhdenmukaistaa taidetta enemmän, kansainvälisyyden paineet vai kansallisuuteen pohjautuvat vaatimukset ja odotukset? Onko suomalainen taide Suomessa tehtävää kansainvälisille markkinoille kelpaavaa taidetta vai voisiko suomalaisuudella olla jokin syvempi anti? Oikeusjutun syyttäjänä toimi kuvataiteilija, kirjailija Kiba Lumberg ja puolustusasianajajana mediataiteilija Hanna Ojamo. Syyttäjän todistajana kuultiin kuvataiteilija, professori Pia Lindmania ja puolustuksen asiantuntijatodistajana kuraattori, kuvataiteilija Jussi Koitelaa. Oikeusjutun tuomaroi filosofi Tuomas Nevanlinna. Keskustelu käytiin suomeksi.

Syyttäjä Kiba Lumbergin asettamat syytteet olivat: Syytän maamme virallisia ja julkisia taideorganisaatioita seuraavien kohtien nojalla: 1. Ne lähestyvät taidetta ja taiteen tekemistä vain viennin kannalta. 2. Taiteilijat ovat näille organisaatioille vain lauma, josta voi poimia kulloiseenkin tarkoitukseen sopivia, edustavia näytepaloja. Taiteilijoiden oma tekeminen ja ainutkertainen osaaminen unohtuvat. 3. Näin toimiessaan nämä organisaatiot syyllistyvät eräänlaiseen kulttuuriseen lobotomiaan. Taiteilijoiden syntymähistoria, muistikuvat ja kasvuympäristö, verijuuret, leikataan hänestä irti. Näin osallistutaan sen kansallisen taiteen tuhoamiseen, jota ne ovat puolustavinaan, ja taiteesta ollaan tekemässä muka-kansainvälistä, muovimaista taidehöttöä, joka ei ole peräisin mistään eikä kosketa ketään.

Lyhennelmä Tuomas Nevanlinnan yhteenvedosta ja tuomiosta: Panisin ensin merkille asian, jota nimittäisin fennomanian paradoksiksi. Fennomaniaa, kansallisuusaatetta ja nationalismia pidetään helposti täysin ummehtuneina ja vanhentuneina. Ne kuulostavat poliittisesti vaarallisilta ja taantumuksellisilta, ja termeinä ne tuntuvat juuttuneen 1930-luvulle. Samanaikaisesti se, että suomalaiset taiteilijat ja kulttuuriväki tekevät töitä suomenkielisen ja suomalaisen kulttuurin puolesta ilman mitään tunnuksia nationalismista, kansallisesta tai kansallisen kulttuurin teeseistä, on eräässä mielessä objektiivisesti fennomaanista. Me olemme kaikki fennomaaneja täällä! Tätä voi pitää eri suuntiin ironisena asiaintilana. Yhtäältä siksi, koska taiteilijat ja tutkijat eivät tunnusta tai ehkä jopa tunnista tätä tosiasiaa. Toisaalta kulttuurielämän kriitikot eivät ehkä näe, miten heidän arvostelemansa kulttuuriväki itse asiassa tekee töitä juuri kriitikoiden puolustaman asian puolesta.

134


Kiba Lumberg. Kuva / photo: Kai Widell. Miten tämä kansallinen problematiikka ylipäätään tulee taiteeseen? Kenellekään ei ole yllätys, että se tulee romantiikasta. Ennen romantiikkaa taiteen ja taidetta koskevan ajattelun horisonttina oli ikuisuus. Taiteessa ollaan tekemisessä Jumalan tai luonnon kanssa, jotka ovat ikuisia ja taiteen tehtävänä on tuoda jollakin tavalla aistimellisesti nautittavassa ja mielellään retorisesti hyvin organisoidussa muodossa esiin jotakin ajatonta. Romantiikan radikaali idea oli se, että taiteen kautta esiintuleva absoluutti tai totuus onkin jotakin erityistä, singulaarista tai paikallista tai kansallista. Taide ei olekaan kertakaikkinen suhde ja antiikin Kreikan meille välittämä suhde Jumalan ja ihmisen välillä, vaan se on jonkinlainen ainutkertainen, erityinen, paikallinen tapahtuma, joka tuottaa omannäköistään taidetta ja joka myös muokkaa ihmisten identiteettiä. Ambivalenttia ideassa oli se, että kansallisvaltioiden ja kansallisuusaatteen ollessa silloin vasta nousussa ei yhtäältä kansan ja kansallisvaltion ja toisaalta kaiken muun paikallisuuden mahdollisia yhtäläisyyksiä ja eroja osattu problematisoida. Haluaisimme edelleen ehkä usein sanoa, että taide syntyy jostain paikallisesta, jostain yhteisöllisestä. Samalla meidän täytyy ehkä myöntää, että jokin sellainen asia kuin suomalaisuuskin siinä näkyy, ja silti meillä menee luu kurkkuun, kun yritämme artikuloida tätä asiaa. Voisin tässä yhteydessä tuoda esiin kysymyksen erottelusta olemisen ja edustamisen, representoinnin, välillä. Koko vientitaide – kansallinen taide tässä mielessä – on eräällä tavalla suomalaisuuden edustamista. Edustajan ja sen asian välillä, jota se tai hän edustaa, on aina tietyssä mielessä ulkoinen suhde. Asialla on kilpi, kantaja, ambassadööri, edustaja tai representantti. Tämä on minusta se ongelmallinen kansallisen taiteen hahmo: kansanedustaminen tai kansallisuuden edustaminen taiteen kautta. Sen sijaan Kiba Lumbergista sanoisin, että hän nimenomaan on suomalainen, hän ei edusta suomalaisuutta. Kiba on kaikkien niiden yhteisöjen jäsen, joita hän tunnustaa juurikseen ja joiden kontekstissa hän toimii tai josta hän on peräisin, hän ei missään tapauksessa edusta niitä. Ennalta määritellyn olemisen sijaan tässä olemisen rekisterissä ollaan mukana määrittelemässä sitä, mistä suomalaisuudessa, romaniyhteisössä, sipoolaisuudessa tai taiteilijuudessa on kysymys. Kiban koko syyttäjänä toimimisen hienous oli jo alkujaan tässä: tapa, jolla olemme jonkun yhteisön jäseniä tai olennoimme juuriamme ei ollenkaan tarkoita sitä, että meidän pitäisi edustaa jotakin etukäteen määriteltyä käsitystä tai olemusta siitä yhteisöstä. 135


Tuomas Nevanlinna. Kuva / photo: Kai Widell.

Päinvastoin Kiba on toisinajattelija suhteessa kaikkiin näihin yhteisöihin. Silti hän ei kiistä niiden merkitystä hänen elämänsä ja toimintansa kannalta. Asetelmassa, jossa Kiba puolusti kansallista taidetta (sanan ”kansa” monenlaisessa merkityksessä), ei ollut kyse yksinkertaisesta vastakkainasettelusta kansallisuuden ja kansainvälisyyden tai edes taiteilijoiden ja organisaatioiden välillä. Vastaavasti Hannan ja Jussin puolustusstrategian ydin ei ollut Kiban väitteiden kiistäminen tai vastakkaiselle kannalle asettuminen. Pikemminkin he pyrkivät monimutkaistamaan niitä ja ehdottamaan, että meidän pitäisi löytää joitakin muita kehyksiä artikuloida politiikkaa ja taidetta koskevia näkemyksiämme. Kiban syytöskärkiä, sitä että taiteesta tehdään vientituote, että vientituotteistamiseen osallistuvat organisaatiot tuhoavat tai aliarvioivat taiteen ja taiteilijoiden itseorganisoitumista ja että kansallista taidetta edustavat organisaatiot tuhoavat kansallisen taiteen tuottamalla homogenisoivaa ja kansainvälistä ”ei mitään”, on vaikea kiistää näin yleisessä muodossa esitettynä. Sikäli puolustuksen strategia oli aivan oikea. Pidin Jussin todistajanlausunnossa siitä vihjeestä, että koko taiteen ja instituutioiden vastakkainasettelu tulisi tavallaan ajatella uudestaan. Se sisälsi ehkä myös sen poliittisstrategisen piikin, ettei tähän taisteluun kannata hukata aikaa. Sen sijaan meidän kannattaisi verkostoitua ja toimia siellä täällä eikä kinata keskenämme. Vaikka kinat tietysti aina pistävät asiat liikkeelle, voisi lisätä. Olennainen oli myös Pian puheenvuoro, jossa hän korosti paikallisuuden ja kansallisuuden erottamista, minkä jälkeen vastakkain eivät enää ole paikallis-kansallinen ja kansainvälinen. Jokainen puheenvuoro oli siis aivan mahtava ja tässä vuosien varrella, kun olen näitä tilaisuuksia juontanut, on tullut yhä vaikeammaksi tuomita ketään – edes leikkimielisesti. Voisin langettaa puolustajat kaikissa Kiban syytöskohdissa – hän oli kaikissa oikeassa – mutta vastapuoli oli myös kaikessa oikeassa, joten tämä on täydellinen langetus ja täydellinen vapautus. Anteeksi nyt vaan. Mutta toisaalta onhan vapaus rangaistuksena tai taakkana vanha teema sekin. Se on eksistentialismin teema ja myös amerikkalaisen 50-luvun sosiaalipsykologian motiivi: vapaus on niin ahdistavaa, että siitä tulee houkutus paeta. Ehkä tässä mielessä vapaus, vapautus ja tuomion langettaminen lankeavat jotenkin filosofisesti tyydyttävällä tavalla yhteen. 136


The Trial: National Art This year’s fifth edition of The Trial pondered the significance of nationality in art. Is national art the same as state art? Can a single nation have many totally different arts? What homogenizes art more, the pressures of internationalism, or the demands and expectations based on nationality? Does ‘Finnish art’ mean art made in Finland that is suited to the international market, or could Finnishness have something more profound to offer? The prosecutor at The Trial was the visual artist and writer Kiba Lumberg, and the counsel for the defence media artist Hanna Ojamo. The witness for the prosecution was visual artist Professor Pia Lindman, and the expert witness for the defence curator and visual artist Jussi Koitela. The judge at The Trial was the philosopher Tuomas Nevanlinna. The discussion was in Finnish.

The charges brought by prosecutor Kiba Lumberg: I accuse Finland’s official and public art organisations of the following: 1. They approach art and the making of art solely in terms of exports. 2. For these organisations artists are just a herd, from which they can pick out representative samples suited to each specific purpose. What the artist does and their unique expertise are forgotten. 3. In so doing, these organisations are guilty of a kind of cultural lobotomy. The artists’ birth histories, memories, and the environment in which they grew up, their blood lines, are severed. In so doing the organisations participate in the destruction of the very national art that they are supposed to be protecting, and they are turning art into some quasi-national, plastic-feeling art fluff that comes from nowhere and touches no-one.

Abridged version of Tuomas Nevanlinna’s summing up and judgement: I would first like to point out what I would call the Fennoman paradox. Fennomania, the ideology of nationality, and nationalism are easily seen as being totally stale and outdated. They sound politically dangerous and reactionary, and as a terminology they seem to be stuck in the 1930s. At the same time, the fact that Finnish artists and culture workers labour on behalf of Finnish-language and Finnish culture without any of the hallmarks of nationalism, without any thesis about what is national or a national culture, is in a sense objectively Fennomaniac. We are all Fennomaniacs here! This can be seen as an ironic state of affairs in various respects. On the one hand, because artists and researchers do not admit to, or perhaps even recognise, this fact. On the other hand, because the critics of the cultural scene perhaps do not see how the culture workers that they are criticizing are in fact working specifically on behalf of the thing the critics are defending.

137


Hanna Ojamo

Pia Lindman 

Kuvat / photos: Kai Widell

How does this national problematics come into art at all? It is no surprise to anyone that it derives from Romanticism. Before Romanticism the horizon of art and of thinking about art was eternity. In art we were dealing with God or Nature, which are eternal, and the task of art is in some way to reveal something timeless in a sensually enjoyable and preferably rhetorically well-organised manner. Romanticism’s radical idea was that the absolute or the truth that emerges through art is, in fact, something special, singular or local or national. Art is not a once-and-for-all relationship and the relationship between God and humankind that Ancient Greece has passed on to us, rather it is a kind of unique, special, local event, which produces art that is distinctive and specific, and which also shapes people’s identity. What was ambivalent in this idea was that, with nation states and the ideology of nationality only just emerging, people were unable to problematize the similarities and differences between, on the one hand, the localness of the nation and the nation state and, on the other hand, of everything else. We would still perhaps frequently want to say that art emerges out of something local, out of something communal. At the same time, we may have to admit that something like Finnishness, too, can be seen in it, and yet we become tongue-tied when we try to articulate what that is. At this point, I could raise the question of distinguishing between being and representing. The whole of export art – national art in the sense in which we are using it here – involves, in a way, representing Finnishness. Between the representative and the thing that it or he or she represents there is always, in a sense, an external relationship. The thing has is a shell, a bearer, an ambassador, a representative or a representant. To me, this is the problematic guise of national art: representing the nation or representing nationality via art. Instead, I would say about Kiba Lumberg that she specifically is Finnish, she does not represent Finnishness. Kiba is a member of all those communities that she recognises as her roots, and in the context of which she operates or from which she comes, but she in no way represents them. Instead of a predefined way of being, on this register of being we join in defining what Finnishness, the Roma community, being from Sipoo, or being an artist means. What was marvellous about everything that Kiba did as a prosecutor already had its beginnings here: in the way that the fact that we are members of some community or personify our roots does not at all mean that we are supposed to represent some pre138


Jussi Koitela. Kuva / photo: Kai Widell defined notion or way of being of that community. On the contrary, Kiba is a dissident in relation to all these communities. Nevertheless, she does not deny them, or their significance in terms of her life and actions. The set-up within which Kiba defended national art (with the word “nation” used in various senses), was not some simple opposition between nationality and internationalness, or even between artists and organisations. Correspondingly, the core of Hanna and Jussi’s defence strategy was not disputing Kiba’s assertions or taking up an opposite stance. Rather, they tried to complexify them and to propose that we should find some other frameworks for articulating our views on politics and art. The crux of Kiba’s accusation – that art is being made into an export product, that the organisations that take part in export productization are destroying or devaluing the self-organization of art and artists, and that the organisations that represent national art are destroying national art by producing a homogenizing, international “nothing” – is hard to dispute when put in such a general form. To that extent, the defence’s strategy was quite correct. In Jussi’s witness statement I liked the hint that this whole opposition between art and institutions should, in a way, be rethought. It perhaps also contained the political-strategic point that it is not worth wasting time on this battle. Instead, it is more worthwhile our networking and acting here and there, and not arguing amongst ourselves. Even if, we might add, arguments do, of course, always get things moving. A crucial point was also Pia’s speech, in which she emphasised the distinction between localness and nationalness, after which local-national and international are no longer opposites. Each of the speeches was thus quite tremendous and, as the years go by when I have been moderating these occasions, it has become more and more difficult to pass sentence on anyone – not even in fun. I could sentence the defenders on all of Kiba’s accusations – she was right in all of them – but the other side was also right in all it said, so this is a complete condemnation and a complete exoneration. Sorry about that. But, on the other hand, freedom as a punishment or burden is an old theme in itself. It is a theme of existentialism and also a motif in American social psychology of the 1950s: freedom is so onerous that there is a temptation to run away from it. Perhaps in this sense freedom, setting someone free and condemning them somehow merge together in a way that is philosophically satisfying. 139


140


Festivaali lukuina The Festival in numbers

141


Festivaali lukuina Yael Bartanan elokuva True Finn sai maailmanensi-iltansa 31.3.2014, jolloin elokuvan näki tuoreeltaan noin 400 katsojaa. Ensi-iltansa jälkeen teos on ollut katsottavissa Yle Areenassa, jossa se on saatavilla vuoden 2014 loppuun asti. Kyseessä on ensimmäinen kerta, kun IHME-teos on ollut saavutettavissa verkkopalvelun kautta sekä valtakunnallisesti että kansainvälisesti. Toukokuun puoliväliin mennessä elokuvan oli katsonut verkossa yli 10 000 katsojaa Suomessa ja ulkomailla. IHME-teoksista pitkäkestoisin on tanskalaisen taiteilijakollektiivi Superflexin Eläköön nykyaika, joka pitää hallussaan epävirallista titteliä ”maailman pisin elokuva”. Elokuvan kesto on 10 päivää. Vuonna 2011 Helsingin kauppatorilla sijainneen teoksen näki noin 2 500 katsojaa, joiden lisäksi teoksen kohtasi päivittäin yli 30 000 ohikulkijaa. Suuren yleisön saavutti myös IHME-taiteilija Susan Philipszin Kun päivä laskee. Se oli esillä paikkasidonnaisena ääni-installaationa Helsingin päärautatieasemalla vuonna 2010 kuukauden ajan. Festivaalin ensimmäisenä vuonna 2008 IHMEen elokuvaohjelmisto tavoitti lähes 800 katsojaa. IHME-päivät on järjestetty osana festivaalia vuodesta 2009 alkaen. Päivien kävijäennätys koettiin vuonna 2011, jolloin Vanhalla ylioppilastalolla vieraili kolmen päivänä aikana 3 200 kävijää. Festivaalin kaikkien tapahtumien ja tilaisuuksien kokonaiskävijämäärä on vaihdellut vuosittain tuhansista useisiin kymmeniin tuhansiin kävijöihin.

Kuva / photo: Veikko Somerpuro


The Festival in numbers Yael Bartana’s True Finn received its world premiere on 31 March 2014, when the just-completed film was seen by about 400 spectators. Since the premiere, it has been viewable online on the Yle Areena on-demand channel, where it is available until the end of 2014. This is the first time that an IHME Project has been accessible via an Internet service both nationally and internationally. By mid-May, more than 10,000 viewers in Finland and abroad had watched the film online. The longest IHME Project is the Danish artists’ collective Superflex’s Modern Times Forever, which holds the unofficial title of “the world’s longest film”. It lasts 10 days. This work was set up in Helsinki’s Market Square in 2011, and was seen by about 2500 viewers, with more than 30,000 other people passing by every day. The IHME artist Susan Philipsz’s When Day Closes also reached a large audience when it was presented as a site-specific sound installation in Helsinki’s Central Railway Station for a full month in 2010. In the Festival’s first year, 2008, the IHME Film programme reached an audience of nearly 800. The IHME Days have been arranged as part of the Festival since 2009. Record attendance figures were achieved in 2011, when 3200 people visited the Old Student House, Helsinki, over a period of three days. Total attendance at all of the Festival’s events and activities has varied over the years from thousands to several tens of thousands of visitors.

Kuva / Photo: Veikko Somerpuro


144


Työntekijät ja yhteistyökumppanit Staff and Partners

145


Henkilökunta / Staff Toiminnanjohtaja / Executive Director Paula Toppila Kulttuurituottaja / Producer Kati Pelkonen Assistentti / Assistant Vappu Tainio Tuotanto- ja viestintäassistentti / Production and Communications Assistant Suvi Tervahauta IHME-teoksen työryhmä Taiteilija / Artist Yael Bartana Tutkija / Researcher Illa Ben Porat Kirjailija ja sosiologi / Writer and Sociologist Jari Ehrnrooth Toiminnanjohtaja / Executive Director Paula Toppila IHME-teoksen tuotanto / IHME Project Production Team Vastaava tuottaja / Executive Producer Paula Toppila Tuottaja / Producer Hanna Karppinen Kuvaaja / Cinematographer Sari Aaltonen Kuvaaja / Cinematographer Iddo Soskolne Äänittäjä / Sound Engineer Tuomas Alatalo Äänittäjä / Sound Engineer Tomi Rajala Tila- ja valosuunittelu / Space and Lighting Design Jackie Shemesh Valaisija / Gaffer Kalle Penttilä Äänisuunnittelu / Sound Design Daniel Meir Uusi Suomen kansallislaulu / New National Anthem of Finland Pessi Levanto Leikkaaja / Editor Jenny Tervakari Leikkausassistentti / Assistant Editor Sanna Kuittinen Tuotantoassistentti / Production Assistant Anu Asmala Tuotantoassistentti / Production Assistant Veera Alastalo Tuotantoassistentti / Production Assistant Taina Heinonen Lavastusharjoittelija / Set Design Trainee Anna Jaatinen IHME-teoksen asiantuntijavieraat / IHME Project Guests Jari Ehrnrooth Timo Jaakola Anni-Helena Ruotsala Ira Stiller Asiakaspalvelu IHME-päivillä / IHME Days Client Service: Katri Kainulainen Selina Väliheikki Henna Korpela Ella Tahkolahti Satu Tikka Asiakaspalautteen keruu / Client Feedback: Suvi Tervahauta Katri Kainulainen Selina Väliheikki Henna Korpela Ella Tahkolahti Satu Tikka Petra Virtanen

146


Uuden Suomen lipun suunnittelua, True Finn, tuotantokuva / The planning of the new Finnish flag, the production photo of True Finn. Kuva / photo: Veikko Somerpuro

147


Yhteistyössä / In co-operation with YHTEISTYÖKUMPPANIT / PARTNERS: Yle Areena on-demand channel Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus / City of Helsinki Youth Department Ateneumin taidemuseo / Ateneum Art Museum YHTEISTYÖSSÄ/IN CO-OPERATION WITH Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma / Master’s degree programme in Art Education at Aalto University, Laurea ammattikorkeakoulu Tikkurilan yksikkö (luovat toiminnot) / Laurea University of Applied Sciences Tikkurila, Ajatushautomo Magma / Think Tank Magma, HIAP, Teatterikorkeakoulun Opetusteatterin tarpeisto / Theatre Academy Helsinki teaching-theatre props, Kansallinen audiovisuaalinen instituutti / National Audiovisual Institute, Pro AV Art Oy, Newprint Oy, Letgee Creative, Hotel Scandic Marski, Karttakeskus Oy, R-collection, Veikkolan K-Supermarket, Suomalaisen Kansantanssin Ystävät ry / Finnish Folklore Association, Olli Saari – Vapaa-ajankalastajien Keskusjärjestö ry / Finnish Federation for Recreational Fishing IHME KIITTÄÄ / IHME WISHES TO THANK: IHME-teoksen päähenkilöt / IHME Project protagonists: Komugi Ando, Mustafe Hagi, Stanislav Marinets, Anna Miettinen, Tiina Pirttilahti, Martin-Èric Racine, Peter Rosvik, Tuisku Torkkeli IHME-teoksen taustatyö / IHME Project Background research: Tommi Laitio, Susanna Kuparinen, Pauliina Seppälä, Batulo Essak, Päivi Majaniemi, Ben Furman, Stanislav Marinets, Liisa Kosonen, Veronica Hertzberg, Merja Kuosmanen, Hannu Simola, Grete Ahtola, Pentti Pieski, Erkka Blomberg, Jertta Blomstedt, Mary Gestrin, Eilina Gusatinsky, Emilia Kokko, Pietari Kylmälä, Rainer Mahlamäki, Abdirahim Hussein Mohamed, Camille Nielsen, Jussi Pakkasvirta, Pekka Uotila, Osmo Vainio, Markku Varhela, Jaana Vasama, Krunoslaw Vrbat, Lauri Wuolio, Eero Yli-Vakkuri IHME-teoksen kuvausviikko / IHME Project filming week: Veera Alastalo, Taina Heinonen, Terttu Valta, Kaija ja/and Kaarlo Kalevi, Anne Kiijärvi, Witsi, Geea, Sepe ja Kaima IHME-teoksen maailmanensi-illan juontaja / Host at the IHME Project world premiere: kulttuuritoimittaja/Culture Journalist Minna Joenniemi Opetusmateriaali / Teaching Material: Kaija Kaitavuori Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen muuntokoulutusohjelman opiskelijat / Students on the Master’s degree programme in Art Education at Aalto University: Heidi Savilakso-Saatsi, Outi Koivisto, Hanna Rantala, Eero Kortelahti, Toni Lehtola, Janne Vuollet, Noora Ylipieti, Juho Nikkilä sekä / plus vastuuopettaja / teacher-in-charge Marja Rastas. Arabian peruskoulun kuvataideopettaja / Art teacher at Arabia Comprehensive School Panu Hatanpää. Rauman freinetkoulun kuvataideopettaja / Art teacher at Rauma Freinet School Piia Auvinen, sekä / plus Helsingin Diakoniaopiston / Diakonia College’s Aija Tuukkala.

148


IHME Re-Action / IHME Re-Action: taiteilija / artist Sasha Huber; Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus / City of Helsinki Youth Department: Ulla Laurio, Jonna Kalliomäki, Minna Kaljunen, Sini Perho, Nils-Erik Ekblom; Kannelmäen nuorisotalo sekä pajoihin osallistuneet nuoret / Kannelmäki Youth Centre and all the workshop participants; HKL / HKL Helsinki City Transport: Juha Saarikoski, Elina Maunuksela IHME-kylttikävelyiden yhteistyökoulut ja Aalto-yliopiston opiskelijat / Schools and Aalto University students taking part in the IHME placard walk: Elias-koulu, Helsingin kuvataidelukio / Helsinki Upper Secondary School of Visual Arts, Lauttasaaren yhteiskoulu / Lauttasaari Coeducational School, Tölö specialiseringsgymnasium, Kooma ry sekä / plus Arkkitehti- ja Fyysikkokillat / the Guild of Architecture and the Guild of Physics IHME-päivien juontaja / IHME Days Host: Sonya Lindfors Maailma uusiksi sarjakuvissa -työpaja / A New World through Comics Workshop: Katja Tukiainen, Ateneum: Maija Tanninen-Mattila, Timo Huusko, Erica Othman, Anna Laamanen, Marja Istala Kumpunen, Yehia Eweis, Pasi Järvinen Stara / City Engineering: Ville Alatyppö, Tapio Vauhkonen, Tape Art Oy: Kai Rautanen Jaetut tarinat -työpaja / Shared Stories workshop: Annamari Karjalainen, Markus Luukkonen, Alexandra Salmela Elävä kirjasto / Living Library: Ira Stiller, Anne Rajamäki, Tiina Leppäniemi, Päivi Hyry, Päivi Peltola, Sari Salin-Hämäläinen, Taru Kosonen, Mirja Pajunen, Kati Junnonaho, Merike Mikk, Tiina Parta Festivaalin dokumentointi / Festival documentation: Veikko Somerpuro, Kai Widell, Tuomas Laitinen, Anssi Pulkkinen, Titus Verhe Asiakasraati / Client Panel: Marketta Eräsaari, Timo Jokitalo, Taava Koskinen, Helena Liljeberg, Maisa Moijanen, Tomas de Rita Vanha ylioppilastalo / Old Student House: Mika Liinamo, Maija Niemelä, Jouni Sailio Rosebud: Hannu Paloviita, Terhi Jääskeläinen Graafinen suunnittelu: Kokoro & Moi: Teemu Suviala, Minna Malinen, Antton Nuotio Hotel Scandic Marski: Kalle Immonen Hallinto / Administration: Säätiön asiamies / Foundation Administrator Lauri Paloheimo, Tuula Liiman

149


Julkaisun tekijät / Colophon

Toimittajat / Editors: Kati Pelkonen, Paula Toppila, Katja Koskela Käännökset / Translations: Mike Garner, Kari Vähäpassi Litterointi / Transcription: Kati Pelkonen Valokuvat / Photographs: Veikko Somerpuro, Kai Widell, Titus Verhe Graafinen suunnittelu / Graphic Design: Timo Jaakola IHME-logot ja kansi / IHME logos and cover: Kokoro & Moi

© Yael Bartana, Tekijät / Authors, Taidesäätiö Pro Arte Foundation Finland

ISSN-L 1799-8239

150


2008

IHME is an annual event dedicated to contemporary art. As an essential part of IHME, a work is commissioned from an international artist to be carried out in public space. IHME’s aim is to enhance the visibility of visual art and to improve the relationship between visual art and the public. This publication documents the first IHME Contemporary Art Festival in 2009. The highlights of the festival were Antony Gormley’s participatory work and the conversation between the artist and art historian Paulo Herkenhoff.

Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 200 kpl. Digitaalinen julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme www.ihmeproductions.fi

2011

IHME is an annual event dedicated to contemporary art. As an essential part of IHME, a work is commissioned from an international artist to be carried out in public space. IHME’s aim is to enhance the visibility of visual art and to improve the relationship between visual art and the public. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival in 2010. The highlights of the festival were Susan Philipsz’ sound installation When Day Closes at the Helsinki Railway Station and the conversation between the artist and curator Carolyn Christov-Bakargiev.

Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 200 kpl. Digitaalinen julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme www.ihmeproductions.fi This book is a special edition of a digital publication, print run 200 copies. The digital publication can be downloaded at www.ihmeproductions.fi

Antony Gormley: Savi ja kollektiivinen keho / Clay and the Collective Body

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2012

Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Säätiön toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy valitun taiteilijan teos julkisessa tilassa, keskustelua, elokuvia ja työpajoja teokseen liittyen. Tämä julkaisu dokumentoi IHME-nykytaidefestivaalin 2013. Mukana mm. Miroslaw Balkan Signaalit-teoksen dokumentointi sekä taiteilijan IHME-päivillä käymä keskustelu kuraattori Juan Vicente Aliagan kanssa. Pro Arte Art Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation´s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation´s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival, consisting of a commissioned work of art in a public space, as well as lectures, discussions, films and workshops. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2013. Documentation of Signals the IHME Project by Miroslaw Balka and the conversation he had with curator Juan Vicente Aliaga at the IHME Days.

fi

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2013 Anthony Gormley Savi ja kollektiivinen keho Clay and the Collective Body

2013

2011

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival Taidesäätiö Pro Arte / Pro Arte Foundation Finland Kalevankatu 4, 2. krs / 2nd floor 00100 Helsinki

2010

Susan Philipsz: Kun päivä laskee / When Day Closes

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2009

IHME-nykytaidefestivaali on vuosittainen tapahtuma, jonka ytimessä on kansainvälisen taiteilijan toteuttama IHME-teos julkisessa tilassa. IHMEen tarkoituksena on edistää kuvataiteen näkyvyyttä ja yleisösuhdetta sekä lisätä keskustelua nykytaiteesta. Tämä julkaisu dokumentoi IHME-festivaalin vuodelta 2010. Sen kohokohtia olivat Susan Philipszin ääni-installaatio Kun päivä laskee Helsingin rautatieasemalla sekä taiteilijan ja kuraattori Carolyn Christov-Bakargievin välinen keskustelu.

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2010

Film and video screening: Anri Sala, Jeremy Deller, Lauri Astala & Elina ja/and Hanna Brotherus, Deimantas Narkevičius, Francis Alÿs, Matthew Barney

2009

This book is a special edition of a digital publication, print run 200 copies. The digital publication can be downloaded at www.ihmeproductions.fi

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali on vuosittainen tapahtuma, jonka ytimessä on kansainvälisen taiteilijan toteuttama IHME-teos julkisessa tilassa. IHMEen tarkoituksena on edistää kuvataiteen näkyvyyttä ja yleisösuhdetta sekä lisätä keskustelua nykytaiteesta. Tämä julkaisu dokumentoi ensimmäisen IHME-festivaalin vuodelta 2009. Sen kohokohtia olivat Antony Gormleyn suunnittelema osallistava teos sekä taiteilijan ja taidehistorioitsija Paulo Herkenhoffin välinen keskustelu.

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

HME in rove nts re ex erflex

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporay Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

ankoiskus2011. köön xin ja

IHME-julkaisut / IHME publications

www.ihmefestival.fi info@ihmefestival.fi Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 300 kpl. Digitaalinen julkaisu ladattavissa kotisivuiltamme: www.ihmefestival.fi This book is a special edition of a digital publication, print run 300 copies. The digital publication can be downloaded at: www.ihmefestival.fi

Superflex: Eläköön nykyaika / Modern Times Forever

Christian Boltanski: Sydänarkisto / The Heart Archive

Miroslaw Balka: Signaalit / Signals

Nämä julkaisut ovat ladattavissa kotisivuiltamme www.ihmefestival.fi > Historia / History These publications can be downloaded at

151


Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Säätiön toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy valitun taiteilijan teos julkisessa tilassa, keskustelua, elokuvia ja työpajoja teokseen liittyen. Tämä julkaisu esittelee IHME-nykytaidefestivaalin 2014. Mukana ovat Yael Bartanan True Finn – Tosi suomalainen -teoksen dokumentointi, Bartanan ja kuraattori, Tensta Konsthallin johtaja Maria Lindin välinen keskustelu, festivaalin taidekasvatushankkeet sekä IHME-päivien ohjelmisto. Pro Arte Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation’s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation’s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival, consisting of a commissioned work of art in a public space, as well as lectures, discussions, films and workshops. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2014. It covers True Finn, the IHME Project by Yael Bartana, the conversation between Bartana and Director of Tensta Konsthall, curator Maria Lind, the Festival’s art-education projects, and the programme of the IHME Days. IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival Taidesäätiö Pro Arte / Pro Arte Foundation Finland Kalevankatu 4, 2. krs / 2nd floor 00100 Helsinki www.ihmefestival.fi info@ihmefestival.fi

152

IHME 2014: Yael Bartana – True Finn  

This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2014. It covers True Finn, the IHME Project by Yael Bartana, the conversation...

IHME 2014: Yael Bartana – True Finn  

This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2014. It covers True Finn, the IHME Project by Yael Bartana, the conversation...

Advertisement