__MAIN_TEXT__

Page 1

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2017 Theaster Gates & The Black Monks of Mississippi


Numbers of

IHME 2017

lukuina

Theaster Gates & The Black Monks of Mississippi: The Black Charismatic

1

IHME-teos IHME Project

24

päivää days

1

elokuva film

1

konsertti concert videoinstallaatio video installation

1 3 7

4500

Puhe- ja elokuvaohjelma Talks & film programme

18 8 16

LP-levyä LP records muusikkoa musicians yleisössä in the audience

*

3 49

840

tuntia puhetta hours of talks tuntia DJ-musiikkia hours of DJing elokuvaa films opastettua kävelyä guided tours puhujavierasta guest speaker yleisössä in the audience

Festivaalitiimi / Festival Team 3 10

2

2

Ennen festivaalia Before the Festival Festivaaliaikana During the Festival

päivää days


IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival 2017


JULKAISUN TEKIJÄT / COLOPHON Toimittajat / Editors: Päivi Matala, Paula Toppila Käännökset / Translations: Mike Garner, Kari Vähäpassi Litterointi / Transcription: Päivi Matala Oikoluku / Proofreading: Suvi Korhonen Valokuvat / Photographs: Veikko Somerpuro, ellei toisin mainita / unless otherwise credited Graafinen suunnittelu / Graphic Design: Timo Jaakola IHME visuaalinen ilme / IHME visual identity: Kokoro & Moi © Theaster Gates, Tekijät / Authors, Taidesäätiö Pro Arte Foundation Finland, 2017 Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 300 kpl. Digitaalinen julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme ihmefestival.fi This book is a special edition of a digital publication, print run 300 copies. The digital publication can be downloaded at ihmefestival.fi ISSN-L 1799-8239 ISSN 1799-8239 Etu- ja takakansi / Front and back cover: Theaster Gates ja The Black Monks of Mississippi Temppeliaukion kirkon konsertissa 6.4.2017. Theaster Gates and The Black Monks of Mississippi in the concert at the Rock Church 6 April 2017.

2


SISÄLLYSLUETTELO | TABLE OF CONTENTS IHME-nykytaidefestivaali . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 4 IHME Contemporary Art Festival . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 6 Johdanto . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 11 Taide ja tarinan poliittisuus, Sini Mononen Introduction . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 23 Art and the Politicality of the Story, Sini Mononen IHME-teos / IHME Project The Black Charismatic . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 33 Keskustelu vuoden 2017 IHME-teoksesta The Black Charismatic, Theaster Gates ja Charles Esche . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 38 Conversation on the IHME Project 2017 The Black Charismatic, Theaster Gates and Charles Esche . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 64 Taiteilija / Artist . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 90 Theaster Gates IHME-koulu IHME-tehtävät ja koulujen vierailut IHME-teoksella . . . . . . . . . . . . . 94 IHME -kouluprojekti Englantilaisessa koulussa . . . . . . . . . . . . . . . . 95 IHME-paja: Mitään mieltä? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 97 Kulttuuri-TET . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 98 Aalto ARTS -projektit . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 98 Meidän IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 100 IHME-raati . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 100 IHME School IHME Learning Material and the School Visits . . . . . . . . . . . . . . . . 104 IHME School Project at the English School . . . . . . . . . . . . . . . . . . 106 IHME Workshop: What’s on Your Mind? . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 108 Cultural Work Experience at IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 109 Aalto ARTS Projects . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 110 Our IHME . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 111 IHME Client Panel . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 111 IHME-festivaalin puhe- ja elokuvaohjelma / IHME festival talk and film programme Ohjelma 7.–8.4.2017 / Programme 7 and 8 April 2017 . . . . . . . . . . . . . 113 Elokuvaohjelma: Kuviteltu Japani ja Löydetyn merkityksiä / Film programme: Imagining Japan and Reading Remains . . . . . . . . . . 128 Yleisötutkimukset / Audience Research . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 139 IHME kiittää / IHME Wishes to Thank . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 147 Henkilökunta ja yhteistyökumppanit / Staff and Partners . . . . . . . . . 153 IHME-julkaisut / IHME Publications . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . . 156

3


IHME-nykytaidefestivaali

Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, jonka kaikkiin tapahtumiin on vapaa pääsy.

Julkinen taideteos Taidesäätiö Pro Arte kutsuu joka vuosi yhden kansainvälisen taiteilijan tai taiteilijaryhmän toteuttamaan IHME-teoksen julkiseen tilaan.

Festivaaliohjelma IHME-teoksen ympärille rakentuu monipuolinen festivaaliohjelma: puheenvuoroja, keskusteluja, elokuvia ja videotaidetta, musiikkia. Taiteilija kertoo teoksensa lähtökohdista, ja yleisö voi jakaa oman kokemuksensa nykytaiteesta julkisessa tilassa. Ohjelmassa nostetaan esiin myös ajankohtaisia teemoja yhteiskunnasta ja kulttuurin kentältä.

IHME-koulu IHME-koulu on osallistumisen iloa – kouluvierailuja, työpajoja, taidekasvatusta. Festivaali tekee yhteistyötä muun muassa Helsingin kaupungin nuorisotoimen ja oppilaitosten kanssa tuottaen projekteja lapsille ja nuorille. IHME-tehtävät ja Meidän IHME -tilaisuus on suunnattu erityisesti taidekasvatuksen tueksi. IHME-raati on festivaalin yleisötyön ydin, keskustelufoorumi, joka kokoontuu muutamia kertoja vuodessa.

Julkaisut Festivaalin julkaisut 2009–2017 ovat maksutta ladattavissa IHMEen kotisivuilla osoitteessa www.ihmefestival.fi/historia

Henkilökunta Taidesäätiö Pro Arten henkilökuntaan kuuluvat toiminnanjohtaja Paula Toppilan lisäksi kulttuurituottaja Päivi Matala, tiedottaja Suvi Korhonen sekä projektikohtaisia työntekijöitä.

4


IHME-nykytaidefestivaalin toimistotiimi (vas.) tiedottaja Suvi Korhonen, kulttuurituottaja Päivi Matala ja toiminnanjohtaja Paula Toppila. / The office team at the IHME Contemporary Art Festival: (left) Communications Officer Suvi Korhonen, Cultural Producer Päivi Matala and Executive Director Paula Toppila.

Asiantuntijatyöryhmä Taidesäätiö Pro Arten toiminnan sisällöstä vastaa asiantuntijatyöryhmä, johon kuuluvat museonjohtaja emerita Tuula Arkio (puheenjohtaja), Nykytaiteen museo Kiasman johtaja FT Leevi Haapala, Taideyliopiston Kuvataideakatemian nykytaiteen tutkimuksen professori, FT Hanna Johansson, kuraattori, säätiön toiminnanjohtaja FM Paula Toppila sekä kriitikko, kuraattori Timo Valjakka.

Hallinto Taidesäätiö Pro Arten hallituksen jäseniä ovat Tuula Arkio, Leevi Haapala, Hanna Johansson, asianajaja, varatuomari Marja Ramm-Schmidt ja Timo Valjakka. Säätiön asiamiehenä toimii Lauri Paloheimo / Foundation Management Advisors.

5


IHME Contemporary Art Festival

Pro Arte Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation’s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation’s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival. Admission to all festival events is free. The Finnish word IHME means ’miracle’ or ’wonder’. However, in daily use it appears in a variety of phrases, meaning something strange, weird, something that awakens curiosity.

Public Art Commission Each year, Pro Arte Foundation Finland invites an internationally recognized visual artist or group of artists to make a temporary work of art – the IHME Project – in public space.

Festival programme A multi-faceted Festival programme is devised and constructed around the IHME Project: talks, discussions, films and video art, and music. Each artist talks about the starting points for their artwork, and the audience can share their own experiences of contemporary art in public space. The programme also raises current themes about society and the cultural scene.

IHME School IHME School incorporates school visits, art-education projects and workshops – active participation and the joy of learning. The Festival collaborates with the City of Helsinki Youth Division and schools, and produces programmes of events for children and young people. IHME Tasks and the Our IHME event are particularly aimed to support art education. The IHME Client Panel is a discussion forum that meets several times a year and stands at the heart of IHME’s work with the public.

Publication The events of the annual Festival are documented in an online digital publication. This can be downloaded free at: www.ihmefestival.fi/en/history

Staff Pro Arte Foundation Finland’s staff comprises: Executive Director Paula Toppila; Cultural Producer Päivi Matala; Communications Officer Suvi Korhonen; and several project-specific workers.

6


Opastettu kävely johdatti yleisöä puhe- ja elokuvaohjelman lomasta The Black Charismatic -videoteoksen luo Pelastusarmeijan Temppeliin. / A guided walk led the audience from the programme of talks and films to The Black Charismatic videowork in the Salvation Army Temple.

Expert team Responsibility for the artistic content of Pro Arte Foundation Finland’s activities lies with its expert team comprising: Museum Director Emerita Tuula Arkio (chair); Kiasma Museum Director Leevi Haapala, Ph.D.; Professor of Contemporary Art Research at the Academy of Fine Arts of the University of the Arts Hanna Johansson, Ph.D.; Foundation Executive Director Paula Toppila, MA; and Critic and Curator Timo Valjakka.

Administration The members of the Pro Arte Foundation board are: Tuula Arkio (chair); Leevi Haapala; Hanna Johansson; Master of Laws with court training Marja RammSchmidt (vice-chair) and Timo Valjakka. The Foundation’s Administrator is Lauri Paloheimo, Foundation Management Advisors.

7


8


9


10


Taide ja tarinan poliittisuus Johdanto

11


Taide ja tarinan poliittisuus Sini Mononen

Vuoden 2017 IHME-festivaaleilla keskusteltiin taiteen poliittisuudesta. Teema oli esillä puheohjelmassa sekä IHME-taiteilija Theaster Gatesin teoksessa. Aiheeseen saattoi syventyä myös osallistumalla Hannah Arendt -lukupiiriin, jossa tutustuttiin Arendtin yhteen pääteokseen, Totalitarismin synty -kirjaan. Taiteen poliittisuutta tai poliittista taidetta voidaan lähestyä lukuisista eri näkökulmista. Yhtäältä puhutaan poliittisesta taiteesta, joka käsittelee selvästi aihevalintansa kautta jotain sosio-kulttuurista kysymystä. Toisaalta voidaan puhua taiteen poliittisuudesta yleensä. Tällöin kysytään, miten taide toimii yhteiskunnassa. Molempia kysymyksiä voidaan tarkastella sen kautta, miten taide puhuu ja millaista tarinaa se kertoo.

Valta kertoa tarina Teoksessaan Vita Activa – Ihmisenä olemisen ehdot Arendt kirjoittaa toiminnasta (kreik. praxis) (Arendt 2017, 103). Hän pohjaa antiikin kreikkalaisten käsitykseen ja huomauttaa että Kreikassa toiminta ja puhe kuuluivat tiiviisti yhteen. Niiden seurauksena syntyi tarina. Tarina puolestaan on Arendtin mukaan politiikan ja poliittisuuden ytimessä. Koko ihmiskunnan historia on tarinoiden kokoelma. Ilman tarinaa, ei voi olla sankaria eikä subjektia, johon kulttuuri voi peilata itseään. Arendt pitää teatteria kaikista poliittisimpana taiteen muotona, koska se kertoo tarinoita ensisijaisesti ihmisten välisestä todellisuudesta (Arendt 2017, 193). Tarinan ja politiikan yhteys on löydettävissä myös muista taiteista ja muilta ajattelijoita. Muun muassa filosofi Judith Butler (2010) kirjoittaa tarinasta kehyksenä, jolla politiikka esitetään tietystä näkökulmasta. Tarinallisuus ja kehystäminen eivät rajoitu pelkästään journalistiseen puheeseen tai poliittiseen retoriikkaan. Butler mainitsee politiikan kehystäjänä myös sanataiteen, kuten runouden. Taiteen poliittisuus tarkoittaa usein juuri sitä tapaa, jolla taide puhuu yhteiskunnasta ja sosio-kulttuurisesta todellisuudesta. Taiteen poliittisuudesta puhuttaessa se voidaan rinnastaa muuhun julkisyhteiskunnan alueilla tapahtuvaan toimintaan kuten journalismiin tai parlamentaariseen puheeseen. Taide itsessään on julkista puhetta. Vaikka taiteen kieli poikkeaa muusta poliittisesta ja arkisesta puheesta, sen ääni kuuluu selkeästi julkisen puheen alueelle ja tämä tekee siitä perimmäiseltä olemukseltaan poliittista. Tarinankerronnan tapa on poliittisessa puheessa aivan keskeistä. Oleellinen tarinankerronnan tekniikka on kehystäminen, eli sellaiset seikat kuten kenelle

12


Theaster Gates (vas.) ja The Black Monks of Mississippi Temppeliaukion kirkossa Helsingissä. / Theaster Gates (left) and the Black Monks of Mississippi in the Rock Church, Helsinki.

tarinassa annetaan toimijuus, ketkä ovat päähenkilöitä ja ketkä sijoittuvat marginaaliin, tai millaisia näkökulmia tarinassa on ja millainen ”moraalinen opetus” siihen kirjoitetaan. Taide kehystää aiheensa muun muassa materiaaleillaan ja aihevalinnoillaan, sekä tavalla, jolla se käsittelee aihettaan. Kehystäminen itsessään on teoksen syntyyn kiinteästi liittyvä prosessi, jota jäsentävät erilaiset tarinankerrontaan liittyvät valinnat. Poliittisen tarinan kehystämisestä kirjoittaneen Butlerin mukaan kehystämisessä on kyse vallan käytöstä (Butler 2010, 1). Vaikka taiteilija ei voisi kehystämällä vaikuttaa kattavasti teoksen vastaanottoon, hän vaikuttaa kuitenkin tarinan rakentumiseen. Kehys myös suodattaa tiettyjä näkökulmia voimakkaammin katsojan koettavaksi, siinä missä toiset jäävät taka-alalle. Kehystäminen liittyy oleellisesti siihen, millaista tarinaa kerrotaan. Arendtin mukaan juuri tämä tekee tarinan kertomisesta poliittista: tarina ei vain kerro sitä kuka jokin on vaan luo myös mielikuvaa siitä, mitä ja millainen joku on. Tarinan vaillinaisuus liittyy vanhaan filosofiseen ongelmaan, jonka mukaan sanat voivat vain kuvailla kohdettaan. Näin ne palautuvat aina piirteisiin, eivät niinkään siihen, millainen persoona ja yksilö piirteiden takana on. Sillä hetkellä, kun kertomuksen kohde kuvaillaan, kuulijalla on tapana liittää henkilöhahmoihin erilaisia ominaisuuksia. Näin syntyy puhetta ihmistyypeistä yksilöiden sijaan.

13


Arendt tuntuu ajattelevan, että siinä missä sanat ovat epätarkkoja, taiteella on sanoja vakauttava voima (Arendt 2017, 189). Taide ikään kuin juurruttaa sanat todellisuuteen ja luo pohjaa sille, mistä on puhe. Taide laajentaa sanojen luomaa merkitystä ja tuo kuvailun tueksi kuvia ja ääniä, jotka täydentävät tarinaa. Suomalaisessa taidekeskustelussa tarinan merkitys tuntuu toisinaan unohtuvan. Usein vaikuttaa jopa siltä, että yksilön tarve kertoa tarina on tärkeämpää kuin se, kenen tarinaa kerrotaan. Vaikka Arendt pitää tarinan kertomista – eli sen muovaamista konkreettiseksi tekstiksi joko kirjoittamalla tai taideteokseksi muovaamalla – keskeisenä poliittisena toimintana, hän katsoo kuitenkin, että kuulijan näkökulmasta tarina kertoo ennen kaikkea kohteestaan, ei kertojastaan. Siksi kertoja ei voi koskaan täysin ”omistaa” tarinaa. Tämä asettaa vastuun tarinasta sen kertojan harteille. Siinä missä jokainen tarina luo jonkinlaisia mielikuvia siitä, millainen tarinan henkilö on, vain harva onnistuu kertomaan, kuka tarinan taakse varsinaisesti piiloutuu. Sama ongelma on toistuvasti esillä kuvataiteessa. Etenkin poliittisen ja tosielämään perustuvan tarinan kohdalla kysymys siitä, kenestä tarina kertoo, on kuitenkin täysin keskeinen.

Kenen tarinaa kerrotaan? Tarinan ja kehyksen teema oli vuoden 2017 IHME-festivaalia edeltävinä kuukausina esillä keskustelussa kulttuurisesta appropriaatiosta. Kulttuurinen appropriaatio, tai kulttuurinen omiminen, ymmärretään usein väljästi toisen kulttuurin genrejen, symbolien, artefaktien, ideoiden tai käytäntöjen hyväksikäytöksi (Rogers 2006, 474). IHME-festivaalin puheohjelmassa kulttuurisen appropriaation teeman ympärille järjestettiin keskustelutilaisuus, jossa taiteilijat puhuivat suhteestaan aiheeseen. Martta Tuomaalan puheenvuoro kuvaa hyvin aiheeseen liittyvää hämmennystä: Tuomaala korosti, ettei hänen teoksensa Siivoojan ääni (2014) käsittele varsinaisesti kulttuurista appropriaatiota vaan siivousalalla työskentelevien työläisten asemaa. Siivoojan ääni tuo kuitenkin eri kulttuurisista taustoista tulevia ihmisiä samaan teokseen kertomaan omaa tarinaansa työstään suomalaisessa yhteiskunnassa siivousalalla. Voidaanko teoksen kohdalla siis puhua kulttuurisesta appropriaatiosta? Millaisesta approprioimisesta tässä tapauksessa olisi kyse? Kulttuurin tutkija Richard A. Rogers (2006) kirjoittaa kulttuurisesta appropriaatiosta monimutkaisena ilmiönä. Rogersin mukaan sitä ei voida määritellä yksinomaan tarkoitusperien mukaan, vaan se syntyy sosiaalisessa, poliittisessa ja kulloisenkin talousjärjestelmän määrittämässä todellisuudessa. Siksi kulttuurisesta appropriaatiosta puhuttaessa on oleellista erottaa valtasuhteet. Nyt tulee kiinnittää huomiota siihen, kuka tarinaa kertoo, kenen tarinaa kerrotaan ja kenelle tarina on suunnattu. Rogers (2006, 477; ks. myös Haapoja 2017) erottaa neljä kulttuurisen omimisen lajia: 1.

14

Kulttuurinen vaihto, joka käsittää kahden verrattain tasavertaisen kulttuuripiirin välillä tapahtuvan symbolien, artefaktien, rituaalien, genrejen ja käytäntöjen vaihdon.


Jani Ruscican Conversation in Pieces: toteemipaalu. / Jani Ruscica’s Conversation in Pieces: Totem. Kuva / Photo: Pirje Mykkänen, Kansallisgalleria / Finnish National Gallery.

15


16


The Black Charismatic -videoinstallaatio Suomen Pelastusarmeijan Temppelissä. / The Black Charismatic video installation in the Salvation Army Temple.

17


2.

Kulttuurinen ylivalta on valta-asemassa olevan kulttuurin tapa käyttää valtaa heikommassa asemassa olevaan kulttuuriin. Esimerkkinä kulttuurisesta ylivallasta voidaan mainita muun valtakulttuurin piirteiden sulauttaminen suhteellisesti heikommassa asemassa olevaan kulttuuriin.

3.

Kulttuurinen hyväksikäyttö tarkoittaa heikommassa asemassa olevan kulttuurin piirteiden käyttöä ilman riittävää vastavuoroisuutta, lupaa tai kompensaatiota.

4.

Transkulturaatio tarkoittaa sellaisia kulttuurisia elementtejä, jotka ovat syntyneet usean kulttuurin kohtaamisissa, jolloin vaikutteiden alkuperää on vaikeaa hahmottaa. Esimerkiksi kapitalismi tuottaa jatkuvasti ilmiöitä, jotka ovat syntyneet useiden kulttuurien eri piirteiden sekoittuessa keskenään.

Suomalaisessa taidekeskustelussa kulttuurinen appropriaatio ymmärretään usein yksinomaan kulttuurisena hyväksikäyttönä. Tämä kaventaa tarkastelutapaa ja vaikeuttaa esimerkiksi sen hahmottamista, mikä on epäkorrektia kulttuuristen vaikutteiden käyttöä ja toisaalta sen ymmärtämistä, miten erilaisia kulttuurisia vaikutteita on sopivaa käyttää osana taideteosta. IHME-festivaalilla kulttuurisesta appropriaatiosta oman työskentelynsä kautta puhunut Jani Ruscica kuvasi taustaansa suomalais-sisilialaisena kuvataiteilijana. Ruscican taiteen ja taustan kautta on mahdollista hahmottaa Rogersin kuvaamaa kulttuurista appropriaatiota hyväksikäyttöä laajempana ilmiönä. Esimerkiksi Sisilian kulttuuriin ja taiteeseen ovat vaikuttaneet useat kansat arabeista espanjalaisiin ja portugalilaisiin. Ruscica huomautti, kuinka moni sisilialaisena pidetty piirre, kuten marionettiteatteri, on itse asiassa vieraiden vaikutteiden kautta Sisiliaan rantautunutta. Sama koskee monia muita kulttuureja. Myös niin sanottu suomalaisuus on jatkuvassa muutoksessa, kun Suomessa tehtävä ja täällä elävä kulttuuri käy jatkuvaa dialogia muiden kulttuurien kanssa. Kenties kulttuurin perimmäinen, dialoginen luonne, tekee kulttuurisen appropriaation käsitteen hahmottamisesta vaikeaa. Ruscican Kiasmassa vuonna 2016 esillä ollut teoskokonaisuus Conversation in Pieces asettaa eri kulttuurien kuvastoja esiin uudenlaisessa kehyksessä. Yksi teoksen osa on 1930-luvun yhdysvaltalaiseen kuvastoon kuuluva toteemipaalu, joka esittää naivistisen primitiivisiä intiaanihahmoja (kuva sivulla 15). Ruscica alleviivaa kuvan rasistisuutta muovaamalla toteemipaalusta soittimen. Saadakseen toteemipaalun soimaan, soittajan on peitettävä intiaanihahmojen suu ja mykistettävä alkuperäiskansan edustaja. Mykistäminen kommentoi suorasukaisesti kolonialismia ja rasismin historiaa. Näin Ruscican teoksen voisi ajatella paljastavan kulttuurisen hyväksikäytön traditiota ja kommentoivan sitä kriittisesti. Teoksen merkitys konkretisoituu aivan erityisellä tavalla soitinta soitettaessa, jolloin passiivisesta katsojasta tulee aktiivinen toimija. Tällöin teoksen voisi ajatella puhuvan myös sivusta katsomisen ja poliittisen toiminnan merkityksestä yhteiskunnassa. Ymmärtääkö soittaja eleidensä merkityksen? Kuinka leikkisä, harmittomalta vaikuttava toiminta voi olla sortavia rakenteita vahvistavaa? Conversation in Pieces ei ole teoksena aivan yksiselitteinen. Se on hyvä esimerkki siitä, kuinka katsojapositiot ovat häilyviä, eikä tekijä voi täysin

18


kontrolloida sitä, millaisia tulkintoja kukin katsoja teoksesta tekee. Mykistämisen voi tulkita yhtä hyvin vahvistavan sorron narratiota. Tästä näkökulmasta katsottuna teos on rasistinen ja rasistisia käytäntöjä normalisoiva. Taiteilijan hyvä tarkoitus ei siis välttämättä aina riitä artikuloimaan tarkoitettua viestiä. Etenkin sortoa ja hyväksikäyttöä kommentoivien teosten kohdalla taiteen tapaa puhua aiheestaan on syytä tarkastella monista eri näkökulmista. On kysyttävä, kuinka teokseni näyttäytyy toisten silmissä? Vaikka kulttuurinen appropriaatio on ollut suomalaisessa keskustelussa esillä lähes yksinomaan negatiivisena ilmiönä, Rogersin hahmottelema teoria on avoin myös rakentavalle kulttuurien väliselle kanssakäymiselle ja sen tarkastelulle. Kulttuurisesta appropriaatiosta kirjoittanut musiikkitieteilijä Heidi Haap­ oja (2017) toteaa usean tutkijan ajattelevan, että kulttuurinen vaihto on kulttuurisen appropriaation ihanne. Vaihto kuvaa kulttuurien välistä tasa-arvoista vuorovaikutusta. Tällaisen rakentavan näkökulman hahmottaminen on tarpeen, kun taiteilija pohtii käytännön työssään, kuinka erilaisia kulttuurisia piirteitä ja ilmiöitä tulisi lähestyä. Tasa-arvoista lähestymistapaa on etsitty Tuomaalan Siivojan ääni -teoksessa tarjoamalla kaikille teoksessa mukana olleille mahdollisuus kertoa oma tarinansa omalla äidinkielellään. IHME-festivaalin keskustelussa Tuomaala korosti, että mahdollisuus tulkin käyttöön on tietoinen valinta, jolla hän halusi tarjota kaikille mahdollisuuden kertoa oman tarinansa tarkasti ja monisävyisesti. Tuomaalan teoksen kautta voidaan huomata, kuinka kulttuurinen appropriaatio palautuu jälleen tarinan kertomiseen ja kehystämiseen. Taiteilijan tapa tehdä rajauksia ja tarinankerronnan tavat määrittävät sen, kääntyykö aihe kulttuuriseksi ylivallaksi ja hyväksikäytöksi, vai onnistuuko se kohtaaman toisen kulttuurin tasavertaisessa dialogissa.

Tarina ilman sanoja Vuoden 2017 IHME-teoksen toteuttaja, Theaster Gates, hyödyntää musiikin tapaa kertoa tarinaa. Esikäsitteellisenä ja sanattomana taiteena musiikki puhuu aiheestaan muun muassa hahmottelemalla erilaisia tunnetiloja, avaruuksia ja dynamiikkaa. Theaster Gates kuvasi IHME-festivaalille toteuttamaansa teosta käsitemusii­ kiksi. Käsitemusiikki tarkoittaa sellaista musiikkia, joka pyrkii ilmaisemaan jotain ideaa sen sijaan, että se kiinnittäisi huomiota ensisijaisesti musiikin soiviin piirteisiin (Välimäki & Torvinen 2015). Theaster Gatesin The Black Charismatic ammensi afrikkalaisamerikkalaisesta gospelperinteestä. Teoskokonaisuuteen kuuluivat improvisatorinen konsertti Temppeliaukion kirkossa, elokuva sekä Uudenmaankadulla sijaitsevaan Suomen Pelastusarmeijan temppeliin pystytetty videoinstallaatio. Kaikkia teoksen osia yhdisti halu koskettaa kuulijaa kehollisesti, ja Theaster Gates toivoikin katsojien ja kuulijoiden saapuvan kokemaan teoksia paikan päälle. Paikkasidonnaisuus liittyy myös pyhän paikan kokemukseen: suomalaiset temppelit ja kirkot kohtasivat teoksessa afrikkalais­ amerikkalaisen ylistyslauluperinteen.

19


Amerikkalaisen valokuvan tutkija, professori Deborah Willis. / Researcher in American photo­ graphy, Professor Deborah Willis.

Sanattomasta luonteesta huolimatta monet ajattelijat pitävät musiikkia voimakkaan poliittisena taidemuotona. Musiikin poliittisuus perustuu sen kykyyn koskettaa ihmisiä affektiivisesti. Musiikin kautta voidaan välittää kollektiivisesti jaettavia tunnekokemuksia ja yhdistää laajoja ihmisjoukkoja. Esimerkiksi perinteisten populaarimusiikkifestivaalien poliittisen sanoman ydin on niiden toistamassa rakkauden tunteessa, joka tuo ihmiset yhteen ja luo heidän välilleen rauhaa. Yhtä hyvin musiikki voi herättää aggressioita ja halua vastarintaan. Onnistunut poliittinen musiikki radikalisoi kuulijan sopivasti. Affektiivisuus on tärkeä osa poliittisuutta. Butler (2010, 177) kirjoittaa affektista välttämättömänä voimana väkivaltaa vastustaessa. Myös voimakas affekti, kuten aggressio, on jopa suotavaa silloin kun noustaan vastarintaan. Sen ei kuitenkaan tarvitse johtaa väkivaltaan: aggressio tulee kanavoida siten, että siinä missä se vastustaa tuhoavia voimia, se ei kuitenkaan itse sorru väkivaltaan. Taide kaikissa muodoissaan on erinomainen tapa kanavoida aggression ja vihan tunteita. Voimakas tunne voi myös olla tie uudenlaiseen ajatteluun ja inspiraation lähde. Theaster Gatesin teosta IHME-festivaalille tulkinnut aktivisti Maija Baijukya kuvasi teoksen kokemista eheyttäväksi. Hän kertoi, kuinka musiikki tulkitsi sitä ylisukupolvista traumaa, joka liittyy ruskean kehon kokemukseen. Baijukyan

20


tulkinta kertoo taiteen tavasta tehdä kollektiivista traumatyötä. Kollektiivinen traumatyö tuo trauman käsiteltäväksi eri tavoin; sanat, kuvat ja sävelet voivat kaikki tavallaan ilmaista väkivaltaiseen kokemukseen liittyvää traumaa. Samankaltaisesta taiteen eheyttävästä politiikasta puhui myös IHME-festivaalin puheohjelmassa vieraillut New Yorkin yliopiston Tisch School of Artsin professori Deborah Willis. Hän kertoi, kuinka valokuva voi esittää afrikkalaisamerikkalaisen kulttuurin osana eheyttävää tarinaa. Tuossa tarinassa ruskean kehon kokemus ei ole pelkästään sorretun kokemus. Willis puhui Carrie Mae Weemsin valokuvataiteesta, jossa kuvan kohde on vapautettu symbolisesta orjuudesta ja se kuvataan kauniina, tavoiteltavana, kaivattuna ja ylväänä.

Taiteen kyvystä ajatella ja toimia Arendtin ajattelussa taideteos saa poikkeuksellisen paikan maailmassa. Toisin kuin kauppaesineet, jotka syntyvät ihmisen tarpeesta käydä kauppaa ja vaihtaa omaisuutta, taideteokset syntyvät tarpeesta tehdä ajatustyötä (Arendt 2017, 171). Näin ollen taide on ja elää yhteiskunnassa ihmisen kyvystä ajatella. Elämä itsessään tuottaa jatkuvasti muutosta, joka on vaarassa sysätä kohti epävakautta ja prekaaria, uhanalaista elämää. Taideteos kuuluu siihen maailman osaan, joka väistää välineellistä ja kaiken mittaavaa luonnetta. Taideteoksella ei ole Arendtin mukaan mitään tekemistä arkielämän kanssa – sitä ei varsinaisesti tarvita arjessa. Taiteen arvo on muualla kuin yhteiskunnan vaihtuvissa arvoissa ja moraalikäsityksissä. Siksi arjesta riippumaton taide näyttäytyy pysyvänä. Tämä taiteen ylevöittävä ajatus ei tee taiteesta Arendtin filosofiassa kuitenkaan vähemmän poliittista. Päinvastoin. Taiteen poliittisuus on sen kyvyssä vaikuttaa kokemukseemme maailmasta. Arendtille taideteos edustaa vakautta, joka mahdollistaa maailman kokemisen kotina. Tämä vakaus on läsnä myös silloin, kun taide nousee vastarintaan ja herättää kapinaa. Vaikuttaakin siltä, että Arendtin ajattelussa juuri epävakaassa maailmassa taiteen oma arvomaailma ja ajattelukyky näyttäytyvät erityisen voimakkaasti aktiivisina ja poliittisina voimina. Sini Mononen on taiteen tutkija, musiikkitieteilijä ja kriitikko. Tutkijana Mononen on erikoistunut musiikin ja väkivallan suhteisiin ja väkivaltaisen kokemuksen musiikillisiin esityksiin. Kriitikkona hän on kirjoittanut erityisesti yhteiskunnallisia kysymyksiä käsittelevästä nykytaiteesta. Mononen on toiminut kulttuurilehti Mustekalan päätoimittajana vuodet 2014 ja 2015. Hän opettaa ­kritiikkiä ja estetiikkaa sekä valmistelee väitöskirjaa Turun yliopistossa musiikkitieteen oppiaineessa. Kirjallisuutta Arendt, Hannah 2017/1958. Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot. Tampere: Vastapaino. Arendt, Hannah 2013/1951. Totalitarismin synty. Tampere: Vastapaino. Butler, Judith 2010. Frames of War. When is Life Grievable? Lontoo & New York: Verso. Haapoja, Heidi 2017. “Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu.” Musiikin Suunta 1/2017. http://musiikinsuunta.fi/2017/01/omimista-lainaamista-hyvaksikayttoa/ (luettu 14.6.2017). Rogers, Richard A. 2006. ”From Cultural Exchange to Trans-Culturation: A Review and Reconceptualization of Cultural Appropriation.” Communication Theory 16 (2006): 474–503. Välimäki, Susanna & Juha Torvinen 2015. “Stockhausenin Helikopteri-jousikvartetto ja käsitemusiikin haaste”. Niin & näin 3/2015: 53–64. https://netn.fi/files/netn153-15.pdf (luettu 18.6.2017).

Tutustu festivaalipuheisiin YouTubessa: Jani Ruscica kertoo Conversation in Pieces -teoksestaan IHME-festivaalilla 2017: https://www.youtube.com/watch?v=y-BITc7FO28 Maija Baijukyan näkökulma IHME 2017 -teokseen (englanniksi): https://www.youtube.com/watch?v=CMru5OOObmE Deborah Willisin key-note puhe IHME-festivaalilla 2017 (englanniksi): https://www.youtube.com/watch?v=49g1KEdULFg Martta Tuomaala kertoo taiteestaan IHME-festivaalilla 2017: https://www.youtube.com/watch?v=Jl5qzraaZQw

21


22


Art and the Politicality of the Story Introduction

23


Art and the Politicality of the Story Sini Mononen

The 2017 IHME Festival hosted a discussion of the politicality of art. This theme was prominent both in the programme of talks and in the project created by this year’s IHME artist, Theaster Gates. There was also a chance to explore the subject further by joining the Hannah Arendt reading circle, which looked at one of Arendt’s main works, The Origins of Totalitarianism. The political nature of art or specifically political art can be approached from numerous different angles. On the one hand, we can talk about political art that clearly addresses a socio-cultural issue through its choice of subject matter. On the other hand, we can speak of the political nature of art in general. This leads us to the question of how art acts in society. Both questions can be considered through the way that art speaks and what kind of story it tells.

The power to tell a story In The Human Condition, Arendt writes about political action or practice (Greek praxis) (Arendt 2017, 103). She bases her approach on the Ancient Greeks’ conception, and notes that in Greece action and speech belonged closely together. Their outcome is a story. The story, in turn, according to Arendt, is the core of politics and politicality. The whole history of humankind is a collection of stories. Without a story, there can be neither a hero nor an individual subject in which the culture can mirror itself. Arendt considers theatre to be the most political of all artforms, since it tells stories primarily about the reality that exists between people (Arendt 2017, 193). The connection between the story and politics can also be found in the other arts and in the works of other thinkers. For instance, the philosopher Judith Butler (2010) writes about the story as a frame via which politics is presented from a certain viewpoint. Storytelling and framing are not limited solely to journalistic speech or to political rhetoric. Butler also talks about the literary arts, such as poetry, as framing politics. The politicality of art often refers specifically to the way that art speaks about society and about socio-cultural reality. When talking about the politicality of art, it can be compared to other forms of political action or public practice that take place in various sectors of society, such as journalism or parliamentary speech. Art in itself is public speech. Even if the language of art differs from other political and everyday speech, its voice clearly belongs to the sphere of public speech, and this makes it essentially political.

24


Theaster Gates keskusteli IHME-teoksen taustoista Van Abbe -museon johtaja Charles Eschen kanssa. / Theaster Gates discusses the background to the IHME project with Van Abbemuseum Director, Charles Esche.

The way the story is told is absolutely central to political speech. One quintessential storytelling technique is framing, i.e. aspects such as who is given agency in a story, who the main protagonists are, and who is situated on the margins, or the types of viewpoint included in the story, and the kind of “moral lesson� that is inscribed into it. Art frames its subject matter, for instance, with its materials and its choices of that subject matter, along with the way in which it treats it. This framing is in itself a process that is closely linked to the creation of the artwork, a process that is structured by the various choices that affect the telling of the story. According to Butler, who has written about the framing of a political story, framing is an operation of power (Butler 2010, 1). Even though, by framing, artists cannot comprehensively influence the reception of their work, they can, nevertheless, affect the way the story is constructed. The frame also filters some viewpoints through more strongly than others for the viewer to experience them, while others are side-lined. Framing is fundamentally bound up with what kind of story is being told. According to Arendt it is specifically this that makes storytelling political: the story not only tells us who someone is, but also creates a mental impression of what someone is and what they are like.

25


Taiteilija Martta Tuomaalaa IHME-maratonissa haastatteli IHME-työryhmän jäsen, Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Leevi Haapala. / Artist Martta Tuomaala at the IHME Marathon interviewed by IHME workgroup member, Director of Museum of Contemporary Art Kiasma, Leevi Haapala.

The inadequacy of a story is related to an old philosophical problem, which says that words can do no more than describe their object. Thus, they always revert back to attributes, and not so much to the kind of person and individual that is behind those attributes. At the moment when the object of the narrative is being described, listeners have a habit of ascribing a variety of properties to the human figures. This gives rise to talk about human types, rather than individuals. Arendt seems to think that, where words are imprecise, art has the power to give words stability (Arendt 2017, 189). Art, as it were, roots words in reality and creates a basis for the thing being talked about. Art extends the meaning created by words, and brings in images and sounds that fill out the story to augment the description. In Finnish art discourse the importance of the story occasionally seems to be forgotten. It often even seems that the individual’s need to tell a story is more important than whose story is being told. Even if Arendt considers telling a story – i.e. shaping it into a concrete text either in writing or by moulding it into an artwork – to be a key political action, she, nevertheless, thinks that, from the listener’s viewpoint, the story primarily says something about its subject, and not its teller. Consequently the person telling the story can never fully “own” it. This places the responsibility for the story on the teller’s shoulders.

26


Whereas every story creates some sorts of impressions of what a person in the story is like, only few succeed in telling who the person is who is actually hiding behind the story. The same problem comes up repeatedly in visual art. Especially in the case of a story based on political and real life, the question of who is telling the story is, nevertheless, absolutely central.

Whose story is being told? The theme of the story and the frame was prominent in the discussion of cultural appropriation that took place in the months preceding the IHME Festival. Cultural appropriation is often understood loosely as the use of another culture’s genres, symbols, artefacts, ideas or practices (Rogers 2006, 474). On the IHME Festival’s talks programme, a discussion session was held on the theme of cultural appropriation, at which artists spoke about their views on the topic. Martta Tuomaala’s talk gives a good picture of the confusion surrounding the subject: She stressed that her The Cleaner’s Voice (2014) did not really deal with cultural appropriation, but with the status of workers in the cleaning sector. The Cleaner’s Voice, nevertheless, brings people from different cultural backgrounds into the same artwork to tell their own personal stories about the work they do in the cleaning sector in Finnish society. Can we thus talk about cultural appropriation with regard to this artwork? What kind of appropriation is at issue in this case? The cultural theorist Richard A. Rogers (2006) writes about cultural appropriation as a complicated phenomenon. According to Rogers, it cannot be defined solely according to the original intentions, but rather it arises in a social and political reality that is defined in each economic system. That is why, when talking about cultural appropriation, it is essential to identify the power relations. We then have to pay attention to who is telling the story, whose story is being told, and at whom the story is aimed. Rogers (2006, 477; see also Haapoja 2017) distinguishes between four categories of cultural appropriation: 1.

Cultural exchange, which deals with the exchange of symbols, artefacts, rituals, genres and practices between cultures with roughly equal levels of power.

2.

Cultural dominance is the way a dominant culture uses power against a culture in a weaker position. One example of cultural dominance that we could mention is the absorption of the features of another dominant culture into a culture that is in a relatively weaker position.

3.

Cultural exploitation means the use of features of a culture that is in a weaker position without sufficient reciprocity, permission or compensation.

4.

Transculturation refers to cultural elements that have arisen out of the encounter between multiple cultures, so that the origin of the influences is hard to identify. For example, capitalism is constantly producing phenomena that have emerged when different features of several cultures are mixed up together.

27


In Finnish art discourse cultural appropriation is often understood solely as meaning cultural exploitation. This narrows the approach, and makes it more difficult, for example, to form an idea about what constitutes incorrect use of cultural influences and, on the other hand, understanding how appropriate it is to use different cultural influences as part of an artwork. On the IHME Festival, Jani Ruscica, who spoke about cultural appropriation as seen through his own working process, described his own background as a Finnish-Sicilian visual artist. Ruscica’s art and background allow us to envisage the cultural appropriation that Rogers describes as a phenomenon that encompasses more than just exploitation. For example, Sicilian culture and art have been influenced by several peoples, from Arabs to the Spanish and Portuguese. Ruscica observes that many features that are considered to be Sicilian, such as marionette theatre, have in fact reached Sicilian shores via foreign influences. The same applies to many other cultures. Also, what is termed ‘Finnishness’ is in continual change, since the culture that is made here and which lives here in Finland is in continual dialogue with other cultures. The fundamental, dialogical nature of culture perhaps makes it difficult to formulate the concept of cultural appropriation. Conversation in Pieces, a body of works by Ruscica shown at Kiasma in 2016, puts images from different cultures on display in a new frame. One part of the work is a totem pole, which belongs to US imagery of the 1930s, and depicts naivistically primitive North American Indian figures (picture on page 15). Ruscica underscores the racist nature of the image by making the totem pole into a musical instrument. In order to get the totem pole to produce a sound, the player has to cover the mouths of the Indian figures, thus muting the representatives of the indigenous people. This muting is a straightforward comment on colonialism and the history of racism. Thus, Ruscica’s work could be thought of as exposing a tradition of cultural exploitation and as commenting on it critically. The meaning of the work becomes concrete in a totally specific way when you play the instrument, at which point, the passive viewer becomes an active agent. The work can then also be thought of as saying something about the meaning of being an onlooker and taking political action in society. Does the player understand the significance of her or his gestures? How can a playful, apparently harmless activity reinforce oppressive structures? As a work Conversation in Pieces is not totally unambiguous. It is a good example of how viewing positions are unstable, and the artist cannot fully control the kinds of interpretations that each viewer of the work makes. Muting can equally well be interpreted as reinforcing the narrative of repression. Seen from that viewpoint the work is racist and normalizes racist practices. The artist’s good intentions are thus not necessarily always enough to articulate the intended message. Particularly in the case of works that comment on oppression and exploitation, there is reason to look from various angles at the way the art talks about the subject. We have to ask: How does my work appear in other people’s eyes? Even though cultural appropriation has appeared in Finnish discussions as an almost exclusively negative phenomenon, the theory that Rogers outlines is also open to constructive intercultural exchange and analyses of it. The

28


musicologist Heidi Haapoja (2017), who has written about cultural appropriation, says that a number of researchers think of cultural exchange as being the ideal of cultural appropriation. Exchange means equal interaction between cultures. There is a need to point to this sort of constructive viewpoint when artists are wondering how to approach various cultural characteristics and phenomena in their practical work. An effort has been made to find an egalitarian approach in Tuomaala’s The Cleaner’s Voice by offering everyone involved in the work a chance to tell their own story in their own native language. In the discussion at the IHME Festival Tuomaala emphasized that the option of using an interpreter is a conscious choice, which she hopes will give everyone a chance to tell their own story precisely and in a nuanced way. Through Tuomaala’s work we can notice how cultural appropriation takes us back once again to storytelling and framing. The way that artists draw demarcation lines and their modes of storytelling determine whether its choice of subject matter turns into cultural dominance and exploitation, or succeeds in meeting the other culture in an equal dialogue.

A story without words The artist of the 2017 IHME project, Theaster Gates, employs music’s ways of telling a story. Being a preconceptual, non-verbal art, music speaks about its subject matter, for instance, by giving form to different emotional states, spaces and dynamics. Theaster Gates described the artwork that he staged at the IHME Festival as conceptual music. Conceptual music means music that tries to express an idea, instead of focussing attention primarily on its sonorous qualities (Välimäki & Torvinen 2015). Theaster Gates’s The Black Charismatic drew on the AfricanAmerican gospel tradition. This complete body of works consisted of an improvisatory concert at the Rock Church, a film, and a video installation in the Finnish Salvation Army Temple on Uudenmaankatu Street, Helsinki. All the parts of the work were linked by a desire to have the soundwaves touch the bodies of people in the audience, and Theaster Gates did, in fact, hope that viewers and listeners would come to experience the works on the spot. Site-specificness is also associated with the experience of holy places: in this work Finnish temples and churches met the African-American tradition of songs of praise. Despite its non-verbal character many thinkers consider music to be a powerfully political artform. The politicality of music is based on its ability to touch people affectively. Through music we can communicate collectively sharable emotional experiences and unite large groups of people. For example, the core of the political message of traditional popular-music festivals lies in the feeling of love that they reproduce, which brings people together and creates peace between them. Music can equally well arouse aggression and a desire to resist. Successful political music suitably radicalizes those who hear it.

29


Affectivity is an important part of politicality. Butler (2010, 177) writes of affect as being an essential force when resisting violence. Powerful affects, such as aggression, can also even be desirable when people rise up in resistance. This does not, however, have to lead to violence: aggression should be channelled so that, where it resists destructive forces, it still does not itself stoop to violence. Art in all its forms is an excellent way of channelling feelings of aggression and anger. A powerful emotion can be a road to new thinking and a source of inspiration, too. The activist Maija Baijukya, who interpreted Theaster Gates’s work on the IHME festival, described the work as a healing experience. She talked about how the music interpreted the transgenerational trauma that is linked to the experience of the brown body. Baijukya’s interpretation says something about art’s way of doing collective trauma work. Collective trauma work brings trauma to the surface so that it can be dealt with in various ways; words, images and tunes can all in their own way manifest the trauma that comes with the experience of violence. Someone who also spoke about a similar healing politics of art was IHME Festival’s talks programme guest, Professor at Tisch School of the Arts at New York University, Deborah Willis. She talked about how a photograph can present African-American culture as part of a healing story. In that story the experience of the brown body is not just an experience of being oppressed. Willis spoke about Carrie Mae Weems’ photographic art, in which the subject of the picture is liberated from symbolic slavery and photographed as beautiful, desirable, longed-for and sublime.

Art’s ability to think and act In Arendt’s thinking the work of art is given an exceptional place in the world. Unlike commodities that spring from the human need to trade and exchange property, artworks arise out of a need to do intellectual work (Arendt 2017, 171). This being the case, art is and lives in society out of the human ability to think. Life itself is constantly producing change, which is in danger of pushing us towards instability and a precarious, imperilled existence. The artwork belongs to that portion of the world that avoids being instrumental in character and seeing everything in terms of numbers. According to Arendt, a work of art has nothing to do with everyday life – it is not actually needed in day-to-day existence. The value of art lies somewhere other than in society’s changing values and moral conceptions. That is why art that is independent of everyday life appears to be permanent. In Arendt’s philosophy, however, this sublime idea of art does not make art any less political. On the contrary. The politicality of art lies in its ability to influence our experience of the world. For Arendt an artwork represents a stability that makes it possible to experience the world as a home. That stability is also present when art rises up in resistance and sparks rebellion. It seems that in Arendt’s thinking, specifically in an unstable world, art’s own values and ability to think manifest especially strongly in active, political energies.

30


The Black Monks of Mississippi äänitti The Black Charismatic -teoksen materiaalia Otaniemen kappelissa lokakuussa 2016. / The Black Monks of Mississippi recorded the material for The Black Charismatic in Otaniemi Chapel in October 2016.

Sini Mononen is an art researcher, musicologist and critic. As a researcher Mononen specializes in the connections between music and violence, and in musical representations of violent experiences. As a critic she has particularly written about contemporary art that deals with social issues. Mononen was Editor-in-Chief of the cultural magazine Mustekala in 2014 and 2015. She teaches criticism and aesthetics, and is working on her doctoral thesis in musicology at the University of Turku. Literature Arendt, Hannah 2017/1958. Vita activa – Ihmisenä olemisen ehdot. (The Human Condition) Tampere: Vastapaino. Arendt, Hannah 2013/1951. Totalitarismin synty. (The Origins of Totalitarianism) Tampere: Vastapaino. Butler, Judith 2010. Frames of War. When is Life Grievable? London & New York: Verso. Haapoja, Heidi 2017. “Omimista, lainaamista, hyväksikäyttöä, ylikulttuurista tulkintaa? Kulttuurisen appropriaation käsite, suomalainen kansanmusiikki ja kalevalamittainen runolaulu.” Musiikin Suunta 1/2017. (”Appropriating, borrowing, taking advantage of or transcultural interpretation? The concept of cultural appropriation, Finnish folk music and Kalevala-metric runo-song”) http://musiikinsuunta.fi/2017/01/omimistalainaamista-hyvaksikayttoa/ (accessed 14.6.2017). Rogers, Richard A. 2006. “From Cultural Exchange to Trans-Culturation: A Review and Reconceptualization of Cultural Appropriation.” Communication Theory 16 (2006): 474–503. Välimäki, Susanna & Juha Torvinen 2015. “Stockhausenin Helikopteri-jousikvartetto ja käsitemusiikin haaste” (“Stockhausen’s Helicopter String Quartet and the challenge of conceptual music”). Niin & näin 3/2015: 53–64. https://netn.fi/files/netn153-15.pdf (accessed 18.6.2017). Find the festival talks on YouTube: Jani Ruscica talks about his artwork Conversation in Pieces at the IHME festival 2017 (in Finnish): https://www.youtube.com/watch?v=y-BITc7FO28 Maija Baijukya’s viewpoint on the IHME 2017 project: https://www.youtube.com/watch?v=CMru5OOObmE

Deborah Willis’s keynote at the IHME festival 2017: https://www.youtube.com/watch?v=49g1KEdULFg Martta Tuomaala talks about her art at the IHME festival 2017 (in Finnish): https://www.youtube.com/watch?v=Jl5qzraaZQw

31


32


IHME-teos IHME Project

33


The Black Charismatic IHME-teos 2017 Helsinki 5.–29.4.

Theaster Gates toi Helsinkiin The Black Monks of Mississippi -ryhmänsä toteuttamaan The Black Charismatic -teoskokonaisuutta. Teos koostui Finnkino Tennispalatsissa esitetystä elokuvasta, Temppeliaukion kirkossa kuullusta livekonsertista, Suomen Pelastusarmeijan Temppelissä esillä olleesta video­installaatiosta sekä kolmesta LP-levystä. Lokakuussa 2016 tallennettu teosmateriaali nauhoitettiin Otaniemen kappelissa Espoossa, Helsingissä ­Andreas-kirkossa, Suomenlinnan Myllysalissa sekä Kansallismuseossa. Gatesin perustama ja johtama The Black Monks of Mississippi -kokoonpano tutkii työskentelyssään äänen voimaa sekä improvisaation ja yhdessä tekemisen mahdollisuuksia. Ryhmän musiikki pohjaa afrikkalaisamerikkalaisen musiikin juuriin ja hyödyntää gospelin, soulin ja jazzin perinteitä unohtamatta kirkkomusiikkia. Nimensä mukaisesti The Black Monks of Mississippi pyrkii munkkien hengelliseen kilvoitteluun ja kokemukseen yksilön ylittävästä pyhästä. Samalla ryhmä tutkii mustan karisman mahdollisuuksia ja läsnäolon voimaa. Helsingissä The Black Charismatic -kokoonpanoon kuuluivat Yaw Agyeman, Mikel Patrick Avery, Michael Drayton, Ben LaMar Gay, Theaster Gates sekä Dwayne Patrick.

Theaster Gates kertoo The Black Monks of Mississippi -kokoonpanon ja The Black Charismatic -teoksen taustoista haastattelussa Van Abbe -museon johtajan Charles Eschen kanssa. www.youtube.com/user/ihmeproductions

34


Temppeliaukion kirkon konsertti perustui improvisointiin. / The Rock Church concert was based on improvisation.

35


The Black Charismatic IHME Project 2017 Helsinki, 5–29 April

Theaster Gates brought his group, The Black Monks of Mississippi, to Helsinki to enact a body of work titled The Black Charismatic. The work consisted of: a film shown at the Finnkino Tennispalatsi cinema; a live concert at the Rock Church; a video installation shown in the Finnish Salvation Army Temple; and the release of a three-LP recording. The work material recorded in October 2016 was recorded in Otaniemi Chapel in Espoo, the Andreas Church in Helsinki, ­Myllysali hall on Suomenlinna, and the National Museum of Finland. In its work The Black Monks of Mississippi ensemble, founded and led by Gates, explores the power of the voice, along with the possibilities of improvisation and communal endeavours. The group’s music is based on the roots of African-American music, and draws on the traditions of gospel, soul and jazz, not forgetting church music. As their name implies The Black Monks of ­Mississippi seek to achieve monks’ spiritual strivings and an experience of the sacred that transcends the individual. At the same time, the group explores the potential of black charisma and the power of presence. In Helsinki The Black Charismatic was performed by: Yaw Agyeman, Mikel Patrick Avery, Michael Drayton, Ben LaMar Gay, Theaster Gates and Dwayne Patrick.

Theaster Gates talks about the background to The Black Monks of Mississippi ensemble and The Black Charismatic in an interview with the Director of the Van Abbemuseum, Charles Esche. www.youtube.com/user/ihmeproductions

The Black Charismatic -teoksen yhteydessä julkaistiin kolme LP-levyä: One, Out ja Crace, joiden materiaali oli pääosin nauhoitettu Suomessa lokakuussa 2016. Levytyspaikkoina toimivat Helsingin Andreaskirkko, Kansallismuseo, Suomenlinnan Myllysali sekä Espoon Otaniemen kappeli. Äänilevyjä ei ole myynnissä, mutta niitä voi lainata seuraavista kirjastoista: Helsingissä Richardinkadun kirjasto sekä Kirjasto 10, Joensuun seutukirjasto sekä Rovaniemen kaupunginkirjasto. One component of The Black Charismatic was the publication of three LP records: One, Out and Crace – most of the material recorded in Finland in October 2016. The recording locations were Helsinki’s Andreas Church, the National History Museum, the Myllysali Hall on Suomenlinna and Otaniemi Chapel in Espoo. The records are not on sale, but can be borrowed from the following libraries: Rikhardinkatu Library and Library 10 in Helsinki, Joensuu Regional Library, and Rovaniemi City Library. Kuvat / Photos: Chris Strong.

36


37


Keskustelu vuoden 2017 IHME-teoksesta

The Black Charismatic

Vuoden 2017 IHME-teoksen tekijä, taiteilija Theaster Gates ja Alankomaissa sijaitsevan Eindhovenin Van Abbe -museon johtaja Charles Esche keskustelivat The Black Charismatic -teoksesta, varsinkin siinä ilmenevistä kannanotoista ja teoksen suhteesta Gatesin muuhun tuotantoon, osana IHME-nykytaidefestivaalin puheohjelmaa Kulttuuriareena Gloriassa Helsingissä 8. huhtikuuta 2017. Yleisö osallistui keskusteluun. Tämä on keskustelun editoitu versio. Charles Esche (CE): Paljon kiitoksia esittelystä ja kiitos kaikille paikalle tulleille. Kiitos Tuulalle (Arkio), Paulalle (Toppila) ja kaikille muille IHMEen kutsusta. Sain juuri äsken selville, mitä suomen sana ”ihme” tarkoittaa. Koetamme siis täyttää odotukset, mikä on aika vaikeaa, mutta arvelisin, Theaster, että teoksessasi on kristillinen ulottuvuus, joten kuka tietää, ehkä alamme kohta rukoilla ja Neitsyt Maria ilmestyy. Keskustelu kestää noin tunnin, ja siirrymme sitten kysymyksiin, mutta haluaisin sanoa, että on aina kiinnostavampaa, jos nämä tilaisuudet ovat vuorovaikutteisia, huolimatta siitä, että Chris Dercon aiemmin tänään osana festivaaliohjelmaa vähätteli kaikenlaista osallistumisajattelua. Minä asetun mieluummin vastakkaiselle kannalle ja sanon, että voitte aivan hyvin myös keskeyttää, jos teillä on jotain kysyttävää. Olennaista on ottaa selvää tästä nyt Helsingissä tapahtuvasta The Black Charismatic -teoksesta ja siitä, miten se syntyi. Tarkoitus on siis keskittyä The Black Monks of Mississippi -ryhmään ja tarkastella sen lähtökohtia ja antaa täällä olijoille jonkinlainen kuva siitä, kuinka ryhmä kymmenen vuotta sitten syntyi, mutta myös sen kehityksestä ja siitä, miten tähän pisteeseen on tultu. Theaster Gates (TG): Kiitos kaikille, että olette tulleet paikalle, ja toivottavasti jotkut teistä pääsivät myös muutama ilta sitten pidettyyn konserttiin. Voisi sanoa, että Monksien lähtökohtana on kaksi asiaa: ensinnäkin Charles Esche oli tullut Chicagoon ja valmisteli projektia Mississippi-joen varrella toimivista taiteilijoista ja siellä kehitteillä olevista projekteista. Näyttely, jota Charles rakensi chicagolaisen kollegansa Stephanie Smithin kanssa, oli nimeltään The Heartland. Minulle esitettiin tuosta näyttelystä joukko kysymyksiä, ja yksi vastaukseni kuului: ”Kuinka voimme puhua Mississippistä ilman että puhumme mustista ihmisistä?”, eli näyttely oli siihen saakka aika lailla valkoisten näyttely. Mutta projektit saattoivat olla myös aika vasemmistolaisia juttuja, jotka tapahtuivat Kansas Cityssä ja Missourissa, kiinnostavia, suurten kaupunkikeskusten ulkopuolelle sijoittuvia taideprojekteja. Mutta minusta siinä oli tuo sokea piste, ja vastasin Charlesille ikään kuin virkamies toiselle virkamiehelle, koska siinä vaiheessa en tosiaan ollut merkittävä taiteilija, olin pelkkä tyyppi, joka antoi vihjeitä The Heartlandiin. Ja sitten Charles ja minä lähdimme jonain iltana drinkeille, ja hän kai sanoi jotain tähän tyyliin: ”Jos saisit lisätä näyttelyyn jotain, mitä se olisi?” Niinpä rupesin puhumaan mustasta musiikista ja miten

38


Theaster Gates ja Charles Esche Kulttuuriareena Gloriassa 8.4.2017. / Theaster Gates and Charles Esche at Cultural Arena Gloria 8 April 2017.

oli olemassa tämä muuttoreitti Mississippistä Chicagoon, ja että sitä reittiä pitkin liikkui loistavaa musiikkia, mutta myös, että musiikki oli syntynyt Mississippissä ja kulkeutunut kaikkialle Yhdysvaltoihin ja muualle maailmaan, ja se voisi laskeutua myös Eindhoveniin. Että olin vakuuttunut siitä, että Eindhovenissa oli soulmusiikkia, joka oli saanut vaikutteita suoraan mustasta Mississippistä, ja olin päättänyt löytää väkeni. Ja siitä seurasi sitten se, että perustettiin väliaikainen käsitetaiteellinen kokoonpano nimeltä The Black Monks of Mississippi. Ja yhtyeen oli sitten tarkoitus työskennellä enimmäkseen hollantilaismuusikoiden kanssa, jotka tekivät kiinnostavaa soulmusiikkia Eindhovenissa ja sen ympäristössä, Antwerpenissä ja muualla. Ja me onnistuimme löytämään nämä hienot muusikot, ja periaatteessa sitten minun Chicagosta tulleet muusikkoni ja nämä toiset, lähinnä Eindhovenissa toimivat muusikot tapasivat ja meistä tuli väliaikainen The Black Monks of Mississippi. Näytämme nyt teille lyhyen videon ja sitten kerron teille jutun B-puolen. Katsellaan noin 10 minuuttia YouTube -videota: Theaster Gates & The Black Monks of Mississippi, Eindhoven 2008. www.youtube.com/watch?v=GWE3iXYptrc CE: Tästä se lähti. Muistelen, että museossa oli muutamia esityksiä avajaisten aikana ja vähän niiden jälkeen.

39


TG: Tämä oli ensimmäinen kerta, kun minut kutsuttiin ulkomaille tekemään taidetta, ja Charles oli ensimmäinen kuraattori, joka huomasi piilevän potentiaalini ja antoi minulle mahdollisuuden. CE: No niin, olin vain oikeaan aikaan oikeassa paikassa. Älä huoli, joku toinen olisi varmaan ilmaantunut pian sen jälkeen. Mutta ehkä nyt olisi tosiaan hyvä kelata eteenpäin tähän hetkeen, tuo video oli ilmeisesti vuodelta 2008. Tavallaan se on hyvin synkkä video. Siinä on todella kyse musiikista. Nyt olet sen sijaan tehnyt jotain, joka on ennemminkin yhden hetken dokumentointi, jossa on ritualistinen puolensa, joten kuinka se oikein kehittyi? Ja tässä on myös erilaista porukkaa; nyt kaikki ovat mustia, ja Eindhovenissa puolet olivat valkoisia. Joten Black Monks on käynyt läpi suuria muutoksia. Kenties voimme puhua tästä videosta siltä pohjalta, kuinka näet näiden kahden teoksen välisen suhteen. TG: Luulen, että Van Abbe -museon ja Smart Museumin kanssa tekemässäni projektissa halusin kai todistaa jotain mustien musiikista. Siinä mielessä Monksit olivat tavallaan käsitteellinen väline mustasta musiikista puhumiseen.

Theaster Gatesin teos 12 Balladia Hugenottitalolle Kasselin dOCUMENTAssa (13) Theaster Gates ‘12 Ballads for Huguenot House’, dOCUMENTA (13), Kassel, Germany 2012 ©Theaster Gates. Photo ©Mira Starke Courtesy ‘dOCUMENTA (13)’, Kassel

40


Vuosien kuluessa en enää tarvinnut tätä käsitteellistä fokusta, ja silloin ­Monksit vapautuivat. Voimme keskittyä vain musiikkiin ja toimia foorumina, jonka avulla sain mahdollisuuden työskennellä tavalla, joka erosi objektien tekemisestä: kyseessä voivat olla puheaktit, saarnat, valitukset, kielillä puhumiset, rento ääntely. Siinä oli koko nuoruudestani peräisin oleva i­lmaisuskaala, josta minulla ei ollut samalla tavoin enää hyötyä, kun en enää käynyt k ­ irkossa. Minulla ei enää ollut muodollista palvontapaikkaa. Ehkä taidemaailma ­kor­vasi uskonnollisen palvontapaikan puutteen, niin että saatoin käyttää tätä ­gospeliksi nimitetyn soulmusiikin tuntemustani sanoakseni muita asioita. Kun rakensimme Huguenot Housen (Hugenottitalon) dOCUMENTAssa1, toin Black M ­ onksit sinne, ja saimme sitten tehdä siellä musiikkia hugenottien historiasta hyvässä ja pahassa. Ja suhteestani työntekoon rinnastettuna hugenottien harrastamiin, jokseenkin kalvinistisiin tendensseihin. Ja kuinka nämä varhaiskapitalismin kuviot kietoutuivat orjakauppaan, suurten kaupunkien rakentamiseen, joidenkin Lontoon osien ja osaltaan myös modernin ajan syntyyn. Näin minulla oli tämä uusi tapa luoda merkityksiä, joka ei ollut riippuvainen esineiden tekemisestä, ja se tuntui todella tärkeältä lisältä kasvussa olevaan taiteelliseen toimintaani. CE: Aivan. Sinähän olet keraamikko, teet jatkuvasti esineitä, ja haluan varmaankin vielä palata tuohon Black Monksien ja keramiikan väliseen suhteeseen, mutta nyt haluan vähän aikaa viipyä Pelastusarmeijan Temppelissä esitetyssä The Black Charismatic -videossa, koska se on aika synkkä video. Kerron niille, jotka eivät ole sitä nähneet, että suurin osa siitä tapahtuu kirkossa, jossa on käynnissä purkuprosessi. Tiedän, että osa elokuvasta kuvattiin muutama vuosi sitten, ja on vaikeaa olla tulkitsematta tuota synkkyyttä, tuota lopun tunnetta, tunnetta siitä, että jokin on hajoamassa, suhteessa tämän päivän Amerikkaan, eikä ainoastaan mustaan Amerikkaan, (Barack) Obaman aikana se ehkä olisi ollut musta Amerikka, sitä olisi ilmentänyt ”Black Lives Matter” (Mustien elämällä on väliä), kyse olisi ollut ongelmista, jotka liittyvät tietyn sosiaalisen yhtenäisyyden romahtamiseen mustissa yhteisöissä kautta Yhdysvaltojen, mutta nyt Donald Trumpin aikana kyse tuntuu olevan laajemmasta kokonaisuudesta. TG: Kyllä, nyt se on isompi juttu. Pidän tässä videossa erityisesti siitä, että se tavallaan käsittelee avoimesti samalla kertaa sekä arkkitehtonista että ideologista rappiota. Kun arkkihiippakunta poistui, siitä seurasi, että pappi lähti, mistä seurasi, että nunnat lähtivät, koulu lähti, moraalikoodi lähti. Naapuruston lämmin huolenpito, joka osaltaan tekee asuinpaikasta asuinpaikan, kaikki sellainen oli poistumassa. Kouluja purettiin, ei ollut poliisiasemia, ei ollut pankkeja. Asiat, jotka ovat tavallaan keskeisen tärkeitä paikkakunnan toiminnalle, kaikki ne olivat mennyttä, tässä tapauksessa tässä erityisessä mustien yhteisössä. Mutta toisaalta, jos videon ajattelee käsittelevän jotain laajempaa asiaa, siinä on kyse siitä, mitä erityyppisille tyhjille tiloille tapahtuu. Ja että kun arkkitehtonisessa tilassa on ensi aluksi tyhjää tilaa, se on ok, mutta entä tyhjä tila ajan kuluessa, hoitamaton tila? Tuntuu siltä, että on ollut näitä tyhjentyneen poliittisen ideologia hetkiä, tyhjentyneiden sosiaalisten mahdollisuuksien hetkiä, ja että silloin niitä ei ensin kaipaa, ja sitten huomaa hämmästelevänsä tyyliin, että vau, ainoa asia, jolla enää on taidemaailmassa merkitystä, 1

Documenta on laaja nykytaiteen näyttely, joka järjestetään viiden vuoden välein sadan päivän ajaksi Kasselin kaupungissa Saksassa.

41


The Black Charismatic -videoinstallaatio Suomen Pelastusarmeijan Temppelissä. / The Black Charismatic video installation in the Finnish Salvation Army Temple.

42


ovat taidemessut, siinä ei ole mitään järkeä… Ja sitten pähkäillään jotain sellaista, että hei, miten saatoimme joutua siihen pisteeseen, että tämä fantastinen, mahtava katolinen kirkko on kuin haamu entisestään. CE: Muistelen, että yksi asia, josta olet puhunut aikaisemmin jonkin muun teoksen yhteydessä, on hengen puhaltaminen takaisin näihin rakennuksiin, ja luulenkin, että enimmässä osassa sitä työtä, jota olet tehnyt Chicagon South Sidessa, on kyse elämän tuomisesta sinne takaisin. Mutta nyt haluaisin pitää pienen tauon ennen kuin jatkamme siitä, koska tässä teoksessa ei tunnu olevan kyse siitä, että elämää oltaisiin palauttamassa rakennukseen takaisin. Rehellisesti sanottuna se vaikuttaa rauniolta, joka on jätetty ennalleen. Aiemmin oli potentiaalia vapaalle tontille, joka voitaisiin ottaa käyttöön tai uudelleen rakennettavaksi. Osoitat sen tosiasian, ettei mitään koherenssia ole jäljellä, että kun on vain kupolin puolikas, josta kamera panoroi esiin katolisen viimeisen ehtoollisen, ja loput rakennuksesta on tuhoutunut, näkyvissä on vain asuntoprojekteja, asuntosuunnittelua toisella puolella, vai mitä? Sillä hetkellä mitään pelastusta ei ole. TG: Ehkä tuossa kirkon tapauksessa on osaltaan jännittävää myös se, että minulla ei ollut resursseja eikä inhimillistä pääomaa eikä näkemystä kuvitella siitä jotain muuta. En tiennyt, keitä omistajat olivat, joten loppu oli käsillä, se oli tuhoutumassa. Mutta myös tuolla tuhon hetkellä olimme vielä siellä tekemässä veistoksia, videoita, saarnoja. Siis myös häviönsä hetkellä sillä oli jotain tarjolla. Näin yksi puoli teoksesta liittyy siihen, kuinka puhaltaa henkeä johonkin ja saada se jälleen elämään, kun taas toinen puoli liittyy siihen, kuinka on mahdollista hyväksyä jonkin kuolema eräänlaisena työskentelyn edellytyksenä.

43


Theaster Gates, The Black Charismatic, Osa 2. Videostilli, 2017. IHME-nykytaidefestivaali. / Theaster Gates, The Black Charismatic, Part 2. Video still, 2017. IHME Contemporary Art Festival.

CE: Ehkä nimenomaan kuolema. Sehän on tyypillistä Amerikkaa, eikö vain? Eli yritetään aina löytää optimismia, ehkä kuolema riittäisi. TG: Niin, ehkä kuolema riittää, mutta totuus on, että haluan paikan lattiaan upotetun marmorin. Haluan liuskekivet katon harjalta, ja haluan, että on hyväksyttävää katsella rakennusta ja todeta, että se on kuollut. Se on itse asiassa länsimaille tyypillistä. Tyyliin: ”Rakennus on kuollut, se on kuolemanloukku, ulos sieltä, purkutyö!” Kun muu maailma näkee vanhan tietokoneen, se näkee kuparia ja hopeaa ja johtoja ja muovia. Mac 3:n tai iPhone 1:n mahdollinen kuolema merkitsee, että on olemassa kokonainen joukko tuotannonaloja, jotka pystyvät tietyllä tavoin hyödyntämään ihmisten kyvyttömyyden nähdä esineessä elämää. Myös pelkkä näkeminen on kiinnostava tehtävä, ja se, että vaaditaan kykyä nähdä ja ehkä tavallaan käsityötaitoa ja tietoa siitä, miten johdosta poistetaan muovi, jotta kupari saadaan esille ja voidaan tehdä sillä rahaa. CE: Voisimme puhua vähän esineistä, mutta sijoitetaan tämä kirkko ensin jonnekin, koska sitä on kiinnostavaa pohtia. Tämä teos tosiaan tapahtuu Chicagon South Sidessa. Me istumme täällä Helsingissä, ja minua vähän epäilyttää huitaista juttu esille ilman kontekstia, joten ehkä voisit kertoa omalta kannaltasi vähän Chicagon South Sidesta, millainen paikka se on. TG: Ilman muuta, en tosin ole juuri siitä naapurustosta, mutta kun otin vastaan työpaikan Chicagon yliopistosta, minusta oli tulossa alemman tason virkamies

44


taidehallinnossa, ja halusin ostaa asunnon. Minulla ei ollut varaa ostaa asuntoa mistään yliopiston läheltä, joten aloin katsella tilannetta noin kymmenen korttelin päässä. Kun siirtyy viiden korttelin päähän yliopistosta, siirtyy tavallaan Ivy League -huippuyliopistosta kokonaan mustien asuttamaan yhteisöön. Luokka, sosiaalisen nousun odotukset, naapuruston ulkoasu ja hinnat ovat jyrkästi erottavia tekijöitä. Pystyin ostamaan talon kymmenen korttelin päästä, joka oli yhtä suuri tai suurempi, mutta hinnaltaan vain kolmannes siitä, mitä yliopiston lähellä oleva talo. Muutin siihen naapurustoon, ja se oli kaikin kuviteltavissa olevin tavoin rankka ympäristö. Siellä oli jengiväkivaltaa, koska siellä oli jengejä, siellä oli ihmisiä, jotka olivat joutuneet lähtemään isoista rakennusprojekteista, ja he edustivat erilaisia jengejä, ja siitä kehkeytyi sitten väkivallan tyyssija. Kun muutin sinne, siellä oli vain pahoja asioita. Joten ensi alkuun minulla oli vain talo, olin taiteilija ja puuhailin itsekseni. Kolmen vuoden kuluttua Dan Peterman2 sanoi: ”Ehkä tuosta Dorchester-jutusta pitäisi tehdä jotakin.” Joten aloin entistä enemmän miettiä siirtymistä pienten projektien tekoon, pienten tilaisuuksien järjestämiseen. Ostin toisen rakennukseni ja tein siitä eräänlaisen kokoontumispaikan, ja niin Dorchester-projektit3 lähtivät käyntiin (kuva sivulla 69). Tila oli aika vaatimaton, mutta kun ketään ei kiinnostanut ottaa teoksiani näytteille, minulla oli edes yksi paikka, jossa voin touhuta. Niin minulla oli paikka, jossa voin puuhailla omiani ja jonne voin kutsua ihmisiä. Sitä voisi kai nimittää huoneistogalleriaksi tai taiteilijavetoiseksi tilaksi, se oli aika epämuodollinen juttu, mutta se oli alku ajatukselle irrottautua itsenäiseksi taidemaailmasta, osittain koska kukaan ei ollut kiinnostanut töistäni tai katsellut niitä, mutta kyse oli myös eräänlaisesta itseohjautuvuudesta – koska itse olin korttelin asukas, kykenin toimimaan naapurustossani ja tekemään asioista hiukan parempia kuin ne olivat. CE: Minua tuo on aina hämmästyttänyt. Jo siitä lähtien, kun keskustelimme ensimmäistä kertaa, siis tuo itseohjautuvuuden ajatus. Jossain mielessä se on yksi syy siihen, mitä teet, omalta kannaltasi, mutta myös muille. Toimit ilmiselvästi markkinoilla, valmistat teoksiasi, niitä myydään, raha palautuu luoksesi. Ehkä sitä voisi jossain mielessä sanoa ei-aktiiviseksi avokätisyydeksi. Se on riippumatonta toimintaa, pyrkimystä pysytellä itsenäisenä prosessista, vaikka tulot saadaan prosessista. Ehkä voimme puhua hiukan noista rakennuksista, The Black Cinema Housesta ja The Bankista. Ne ovat itse itseään hallinnoivia. Niillä on omat taloudelliset ja luovat resurssinsa, luullakseni myös sinusta riippumatta. Joten itseohjautuvuuteen osallistuvat sinusta riippumatta myös toiset ihmiset. TG: Jostain syystä, kun puhuit tuosta, mieleeni tulivat ne hullut, jotka vaikkapa uivat Englannin kanaalin yli tai haluavat kiivetä Kilimanjaro-vuorelle tai jotain sen tapaista. Aivan kuin tällaisen uroteon tekeminen itsenäisenä tekona antaisi muille asiasta kiinnostuneille mahdollisuuden ikään kuin selvittää fysiikkansa rajat. Toisaalta tuossa itseohjautuvuudessa on ainakin spatiaalisessa maailmassa, mustien tilallisessa maailmassa, jotakin sellaista, että hetkittäin tuntuu, 2

Dan Peterman (s. 1960) on taiteilija, joka tunnetaan ympäristöteemaisesta installaatiostaan. Tämän lisäksi hän työskentelee taiteen professorina Illinoisin yliopistossa, Chicagossa.

3

Dorchester-projektit koostuvat joukosta hylättynä olleita rakennuksia Chicagon South Sidessa. Theaster Gates apujoukkoineen peruskorjasi nämä heitteille jätetyt talot vilkkaiksi kulttuuritiloiksi, joissa yhteisö voi kokoontua.

45


että naapureitani täytyy muistuttaa siitä, että meillä on poliittisesta tilanteesta huolimatta kapasiteettia todella saada hyviä asioita tapahtumaan itsellemme, nimenomaan tekemällä näitä juttuja, joihin itse uskon. Sanotaan vaikka, että jos hoidan puutarhaa, minun ei tarvitse kysyä naapuriltani, haluaisiko hän hoitaa puutarhaa kanssani, tai nimittää sitä ohjelmaksi. Kun he näkevät kukkieni kukoistavan, he vain ihmettelevät: ”Mistä sait noiden siemenet?” Ja suhde on paljon sujuvampi ja aktiivisempi. Se ei ole lähetyssaarnaajatyyppinen, tyyliin: ”Voi, meillä kaikilla pitäisi olla puutarhassamme valkoisia syreenejä.” Vaan ennemminkin: ”Minä pidän syreeneistä.” Ja siihen joku: ”Mistä oikein sait nuo syreenit?” Ja minä siihen: ”Voit katkoa muutamia oksia itsellesi ja kasvattaa itse…” Tähän tyyliin, ja sitten on se puoli asiasta, joka tuntuu tärkeältä ottaa puheeksi, että vuonna 2008, kun asuntomarkkinat romahtivat, talot maksoivat suunnilleen 10 000 dollaria tai 5 000 dollaria, eli ne eivät todellakaan olleet kalliita, ja ihmiset olivat samanaikaisesti joukoittain muuttamassa pois naapurustosta. Mietin, miten pystyn selviytymään tästä aika hankalasta tilanteesta. Ja minulla oli laina, josta en päässyt eroon. Sain lainan kolme vuotta aikaisemmin. Joten olin kiikissä, ja jos naapurusto silti osoittautui kelvolliseksi, syynä oli vain se, etten voinut lähteä ja minulla oli laina. Alun perin ostin viereiset rakennukset aivan vaistonvaraisesti, koska en halunnut enempää väkivaltaa. Päätökset olivat hyvin käytännöllisiä, ne eivät olleet taiteellisia eivätkä humanitaarisia. Jollen hallitse viereistä tonttia, siellä voi tapahtua mitä tahansa, joten tuntuu siltä, että Dorchester Projects aluksi syntyi pikemminkin pragmatismista kuin taiteellisesta kunnianhimosta. Ja valehtelisin, jos väittäisin tienneeni, että nämä kaksi asiaa sulautuisivat yhteen. Itse asiassa pidän siitä, että niiden lähtökohtana oli syvä huoli turvallisuudesta ja kaipaus nähdä ympärilläni enemmän kauneutta, ja myös arkuus kysyä naapuriltani, voisinko istuttaa syreenejä heillekin, koska haluan katsella syreenejä heidän puutarhassaan enkä vain omassa puutarhassani. Niinpä ajattelin: miksen vain ostaisi taloa. CE: Niin sitten tosiaan teitkin, avasit Black Cinema Housen4, jossa on nyt elämää ja jonka ohjelmisto on elokuvia. Sitten avasit vielä Stony Island Arts Bankin5, jossa on pääasiassa erilaisia esityksiä. TG: Isoin juttu on se, ettei ollut olemassa mustien omistamia tiloja esimerkiksi musiikin tekemiseen ja kuunteluun, tai pieniä kirjastoja, kaikkea sellaista, mikä Pariisissa on itsestään selvää. Olen kiertänyt maailmalla katselemassa monenlaisia kiinnostavia projekteja, käynyt Naoshimassa6 ja ajatellut: tämähän on kuin tulisi Marfaan7. Ei tämä ole kovin kummallista, eikä tavoitteena pitäisi olla vain nykytaiteen museo vai mitä nuo isot instituutiot nyt ovat, niiden ei toki pitäisi olla ainoita paikkoja, missä kulttuuri kukoistaa. Niinpä pohdin, miten 4

5

6

7

46

Black Cinema Housessa esitetään mustien tekemiä ja mustista kertovia elokuvia ja järjestetään keskusteluita. BCH tarjoaa myös yhteisöllistä video-opetusta haastaen yhteisön asukkaat kokeilemaan luovuuttaan, kertomaan omia tarinoitaan ja kehittämään taitojaan muokata omaa mediakuvastoaan. Stony Island Arts Bank on monitoimigalleria, media-arkisto, kirjasto ja yhteisökeskus sekä Rebuild-säätiön arkistojen ja kokoelmien säilytyspaikka. Talo avattiin uudelleen 2015, ja entinen pankkirakennus palvelee nyt radikaalisti restauroituna naapuruston tarpeita säilyttää, käyttää, kehittää ja jakaa paikallisia perinteitä. Naoshima on saari Japanissa, joka on tunnettu nykytaiteen museoistaan ja ulkoilmainstallaatioistaan, joita on ympäri saarta. Se on myös paikka, johon ranskalainen taiteilija Christian Boltanski on sijoittanut Sydänarkistonsa, jonne hän on vuodesta 2008 lähtien koonnut ihmisten sydänääniä ympäri maailmaa. Sydänarkisto oli vuoden 2012 IHME-teos, ja yli 2500 ihmistä Suomen neljästä kaupungista lahjoitti sydänäänensä arkistolle. Marfa on autiomaassa sijaitseva kaupunki Texasissa, Yhdysvalloissa. Marfan tienoo tunnetaan nykytaiteilijoiden ja käsityöläisten kulttuurikeskuksena, ja se on merkittävä minimalistisen taiteen keskus.


Stony Island Arts Bank on entiseen pankkirakennukseen perustettu, yhteisön käyttöön tarkoitettu tila taiteelle. Theaster Gates, Stony Island Arts Bank, 2012 onwards © Theaster Gates. Photo © Tom Harris Courtesy White Cube

voin näyttää, että olohuoneeni voi olla seudun kuumin kulttuurikohde. Ei muuta kuin siitä vain hankkimaan kuumimmat muusikot olohuoneeseen ja kutsumaan ihmiset paikalle. CE: Ällistyttävää tuon oivaltaminen, kuten myös projektien mittakaava. Ajelimme kai ensimmäistä kertaa ympäri South Sidea, kun katselimme paikkoja, jonne aioit ruveta rakentamaan. Ja tämä oli vuonna 2008 tai 2009. Minusta oli yllättävää, että rakenteilla oli ainoastaan kirkkoja, niitä oli lähes joka kulmassa, melkein kuin pubeja tai vaikka baareja Skotlannissa tai jossain. Ei katolista kirkkoa, jonka näimme täällä, koska katolinen kirkko oli jo silloin lähdössä, vaan näitä evankelisia kirkkoja, minusta tuntui, että ne olivat kuin jokin syöpä tässä aika sairaassa ruumiissa. Ajaessamme eteenpäin ne häämöttivät jo kaukaa. Äkkiä näkyviin saattoi putkahtaa valtavan kokoinen uusi tiilirakennus tai samanlainen uusi valkoinen rakennus. Ehkä syynä on se, että olen saanut jonkinmoisen kristillisen kasvatuksen, että nostan tämän esiin, mutta täällä

47


näkemässämme videossa käytät kristillistä symboliikkaa, siinä on kohtaus, jossa pitelet ristiä. Eli miten se sopii kuvioon? Toki on myös olemassa pelastuksen ja vapautuksen näköala, jonka kirkko noissa yhteisöissä tarjoaa ja joka on kenties joskus ainoa tapa selviytyä arjesta. Voin hyvin ymmärtää senkin. Kuinka arvioisit teostesi suhdetta uskontoon ja kirkkoon? TG: Minusta osoitit kiinnostavasti, kuinka kirkot ovat kuin pubit Englannissa ja että tässä saattaisi olla tiettyä johdonmukaisuutta, niin että voisin kuvitella Manchesterissa miesten menetettyä työnsä tehtaassa pubin alkaneen toimia kuin kirkko. Se on tällaista kaipuuta yhteisöön, päivittäiseen yhteydenpitoon. Mielestäni siirryimme vain ulkonaisesti uskonnosta muihin haitallisiin projekteihin, pubi mukaan luettuna, onhan huippukiinnostavaa nähdä, miten pubi on Jumala tai pubi on iloisen juhlinnan paikka, mutta köyhillä alueilla myös parannuksen paikka. Tässä meidän tapauksessamme, Chicagon kaupungissa, tavallinen musta henkilö ei voi saada anniskelulupaa, mistä johtuu pubien ja muiden kaupallisten yritysten puuttuminen, ja uskonnollisen toiminnan kasvu taas johtuu siitä, että kirkon rakentamisen kynnys on itse asiassa hyvin matala, kirkon toimiluvan saamiseen ei vaadita mitään muodollista akateemista koulutusta. Se edellyttää vain toimiluvan ja jäsenyyden ja ryhmän ihmisiä. Aluksi se muistuttaa hyväntekeväisyysjärjestön perustamista, ja sitten tulee ihmisiä, jotka antavat rahaa toimintaan, siten kirkot voivat kasvaa. Koska tavallaan löysää rahaa on olemassa, ja rahan liikettä ja vaihtoa tapahtuu. Minusta tämä on hyvin kiinnostavaa, mutta sitten kysymyksesi toinen puoli koskee sitä, miten itse suhtaudun kysymykseen uskosta suhteessa… no, katsopa tätä. (Katsotaan videostillkuvaa Monkseista kirkon raunioilla Chicagossa, sivuilla 44 ja 66.) CE: Siinä on viimeinen ehtoollinen… TG: Kyllä, se on viimeinen ehtoollinen. Jos tämä olisi Venetsia, tätä rakennusta ei purettaisi. Tarkoitan, jos tämä rakennus olisi Chicagon pohjoisosassa, tätä rakennusta ei purettaisi. Vaikka se sattuu olemaan Jumalan arkkitehtuuria, se on minun naapurustossani myös kunnianhimoisinta säilynyttä arkkitehtuuria. Kun nämä rakennukset katoavat, jäljellä ei ole mitään muistuttamassa, että tämäkin naapurusto oli kerran upea. Joten sillä hetkellä, kun pitelen ristiä, tuntuu melkein kuin pyrkisin välittämään kyvyn muurata koko rakennus uudelleen ehyeksi. Eli minua kiinnostaa tietää, onko viimeisessä ehtoollisessa voimaa, voiko Jeesus ennen taivaaseen astumistaan olla hetken muurarina ja korjata tämän rakennuksen. CE: Korjata vuotavan katon… TG: Niin, ja luulen, että minulle liikkuminen uskonnollisen metaforan ja arkkitehtonisen metaforan välillä tuntuu todella kotoisalta. Ymmärränkö myös, että kristinusko on ollut myös alistava uskonto? Kyllä, tajuan sen, mutta niin on ollut myös jokainen muu vähänkin merkittävä instituutio. Mutta en usko, että uskonto, johon synnyin ja jota luultavasti harjoitan nyt jokseenkin epäilyttävin tavoin, olisi vararikossa. Samoin kuin voin löytää elämää puun- tai kivenkappaleesta, voin löytää voimaa demokratian mahdollisuudesta ja hengellisyyden potentiaalista.

48


CE: Mielestäni hengellisyys on jotain, jonka voimme hyväksyä ilman, että tarvitaan kirkollisia rakenteita. Sanoit, että ihmiset kokoontuvat yhteen, kun he ovat työttömiä ja valitsevat baarin tai valitsevat kirkon tai jonkin muun paikan. Minusta näyttää myös, että Black Monksit ovat eräällä tavoin vaihe, jossa olet taiteilijayksilönä. Tarkoitan, että koko taiteilijakoulutuksen tarkoitus on pönkittää egoa ja tuottaa itsenäiseen ilmaisuun kykenevä ainutkertainen yksilö. Olen samaa mieltä kuin Chris (Dercon), joka sanoo, että itseilmaisua on jo kylliksi tai kuin kaiketi Adam Curtis8 sanoessaan, että sitä kyllä jo riittää. Eräässä mielessä tämä ajatus kollektiivista on taiteenvastainen. Se ei kuitenkaan ole ristiriidassa musiikin tai teatterin tai muiden hyvin kollektiivisten taidemuotojen kanssa. Mutta kollektiivi on jotenkin antiamerikkalainen käsite. Olemme puhuneet kristinuskosta, joka luullakseni käyttää paljolti hyväkseen amerikkalaista perinnettä ja amerikkalaisen evankelisuuden perinnettä. Olemme puhuneet musiikista, joka hyödyntää paljolti Yhdysvaltojen eteläosasta ja sen mustista yhteisöistä kumpuavaa amerikkalaista traditiota. Miten näet kaipaamasi yhteisöllisyyden suhteessa kasvatukseesi ja menneisyyteesi? Yksilöllisyyttä korostetaan niin kovasti. Amerikkalainen unelma on yksilöllisyyden unelma. Optimismi, jota Amerikka edelleen pursuaa ja joka kiinnostaa maailmaa, se juuri tekee Amerikasta mielestäni niin houkuttelevan. Se on ”minä pystyn siihen” -optimismia. Se on hyvin harvoin ”me”, ja silti Black Monks on ”me”. TG: Minusta yksi asia, jonka teet hienosti, Charles, on se, että tuot esille eräänlaisen rodullistuneen filosofisen eron. Sanoessasi, että yksilö on hyvin amerikkalainen käsite, tarkoitat oikeastaan, että se on aika valkoinen amerikkalainen käsite ja aika länsimainen käsite. Ja että mustien amerikkalaisten historiassa Yhdysvalloissa emme ole aina saaneet nauttia ylellisyydestä olla itsenäisiä yksilöitä, eikä siihen ole välttämättä edes pyritty. Ja voi kyllä huomata, että toisenlaisilla ihmisillä kaikkialla maailmassa, mustilla ja ruskeilla ja muillakin on jonkinlaista syvää yhteisöllisyyttä. Silloin kun olen nähnyt sitä ilmenevän Amerikan valkoisessa kulttuurissa, se on tavallisesti ollut ikään kuin yhteisöllisyyttä, joka pyrkii johonkin poliittiseen tai taloudelliseen päämäärään. Voidaan vaikka perustaa kommuuni tai kiinteistöosuuskunta, jolloin syntyy jonkinlaista yhteistoimintaa rahan tai politiikan tai uskonnon pohjalta. Minun taiteellinen toimintani oli aika itsenäistä, siihen kuuluivat ego, ambitio, autonomia ja signeeraus, ja olin vähittäin kyllästymässä itseeni. Tavallaan halu luoda tämä eri tekniikoiden arsenaali johtui tarpeesta taistella sellaista vastaan, mikä tuntui markkina- tai uravetoiselta. Monksit edustavat eräänlaista vastalääkettä näille itsenäisille vaiheille. Kun esiinnyimme täällä, en toiminut johtajana, ja improvisoinnin valinta tarkoitti, että meidän kaikkien piti ikään kuin seurata toisiamme, eikä kukaan voinut päättää seuraavaa liikettä itsekseen. Luulen, että Monkseissa toteutuu tietynlainen herkkyys ja luottamus. Se on todella kuin palsamia mielelle kaiken kokemani tympeän riippumattomuuden ja eristyneisyyden jälkeen, joka on usein minun tyyppiseni taiteen tekemisen seuralainen. CE: Loistavasti sanottu, ja tässä ajatuksessa yksilön idean, äärimmäisen individualismin rodullistamisesta on minusta paljon järkeä. Mutta minusta myös hyvin tärkeä asia edistettäväksi on ymmärrys, että Yhdysvaltojen 8

Adam Curtis (s. 1955) on brittiläinen dokumentaarielokuvientekijä. Curtis sanoo, että hänen lempiteemansa on “valta ja kuinka se toimii yhteiskunnassa”. Hänen työnsä tutkivat sosiologian, psykologian, filosofian ja poliittisen historian alueita.

49


propagandakoneiston tukemaa individualismia ei välttämättä kannata jokainen yhteisö maan sisällä. TG: Ei todellakaan. Minäkin olen yhdeksänlapsisen perheen nuorimmainen, joten synnyin perheeseen, joka edusti eri sukupolvea. Yhdeksän lapsen hankkiminen johtuu siitä, että heidän avullaan voidaan tehdä kaikki maatilalla tarvittavat työt. Koska olin yhdeksäs yhdeksästä lapsesta, synnyin osuuskuntaan. Siinä on suuri ero verrattuna henkilöön, jonka perheessä lapsia on yksi tai kaksi. Se on täysin toisenlainen tapa kasvaa aikuiseksi ja ymmärtää minun elämääni. Minä en koskaan tuntenut halua eristäytyä itsekseni, koetin aina kerätä ympärilleni ihmisiä, jotka voivat tavallaan elää elämäänsä kanssani. CE: Tämä menee nyt vähän teoksen ulkopuolelle, mutta ajattelen tätä keskustelua rodullistetuista kulttuurieroista, jota nyt käydään Yhdysvalloissa, kuinka näet sen kehittyvän lähivuosina? Erityisesti Chicagossa? Spekuloi nyt vähän, sinullahan on kokemusta, tunnet Yhdysvallat erittäin hyvin, ja sinulla on ollut mahdollisuus tehdä vertailuja toisin kuin useimmilla muilla. TG: Minun mielestäni evankelinen kirkko, jonka mainitsit aiemmin, on tietyllä tavoin osa laajempaa, ilmeisen vallitsevaa perinnettä Yhdysvalloissa, ehkä koko maailmassa, niin ettei ole mitään rajaa sillä, kuinka paljon kulutetaan, omistetaan, tavoitellaan monopoliasemia, ja ne jotka tietävät, kuinka tämä maailma toimii, haluavat kuluttaa kaikkea mahdollisimman paljon itseään ja omia yksilöllisiä, itsenäisiä perheitään varten. Ja tämä piirre voimistuu jatkuvasti Yhdysvalloissa, koska verostrategiat ovat varsin sofistikoituneita, niiden mekanismit sallivat monopolipyrkimykset, ja maailmanlaajuiset allianssit kasvavat entisestään. Tällainen tilanne jatkuu, kunnes ihmiset kerta kaikkiaan kyllästyvät. Mielestäni väkivalta mustien keskuudessa Chicagossa, josta Trump puhui, se mitä hän… ottaen huomioon NRA:n9 vaatimukset, siis kaikki nämä asiat palautuvat syvälliseen ymmärrykseen siitä, että orjat, jotka alusta saakka tuottivat valkoisten rikkaudet, eivät enää hyväksy hallitsevien luokkien alistavaa luonnetta, ja että Trumpin periaatteellinen huoli on musta mies. Ja että jos keksimme, miten ottaa käyttöön kaikki se turhautuminen, joka aiheutuu epäoikeudenmukaisista pyrkimyksistä vaikka Chicagossa, ja jos voisimme ohjata näitä veljiä kohti agendaa, joka hiukan muuttaisi sitä, minne heidän aseensa osoittavat. Esimerkiksi on näitä tapauksia, että mustilla lapsilla oli tapana mennä järvelle, missä valkoiset lapset pelasivat lentopalloa, ja he kiusasivat näitä lentopalloa pelaavia valkoisia lapsia. Siinä vaiheessa kaupunki halusi kehittää mustille lapsille koulunjälkeisiä taideohjelmia. Tuntuu siltä, että on ihan ok, että kaikki ammuskelevat toisiaan, jos se tapahtuu jossain muualla, mutta ongelma syntyy heti, kun lentopallokentällä aletaan kiusata meidän lapsia. Ja luulen, että tästä syystä FBI ja CIA pyrkivät niin määrätietoisesti tuhoamaan Mustat pantterit10 ja murhaamaan… Ne olivat tilannekuvaan perustuvia salamurhia. CE: He olivat kansalaisoikeusliikkeen johtajia.

9

NRA eli The National Rifle Association of America (suom. Kansallinen kivääriyhdistys) on yhdysvaltalainen organisaatio, jonka tavoitteena on edistää aseenkanto-oikeuksia. 10 The Black Panther Party eli BPP (suom. Mustat pantterit) oli Yhdysvalloissa perustettu mustien kansallismielisten vallankumouksellinen ja sosialistinen järjestö. Se toimi vuodesta 1966 vuoteen 1982.

50


TG: Ilman muuta, koska vaarallisia ovat katkerat ihmiset, jotka tuntevat katkeruutensa kohteen. (Nauraa.) Ja kuinka arvioin sen onnistuneen? Minusta tuntuu siltä, että yhä useammat ihmiset alkavat tehdä omia juttujaan. Suhtautuminen hallitukseen on todella kyynistä. Mutta se on myös muuttumassa, kuten meillä on esimerkiksi tämä BYP100-ryhmä11, joten yhä nuorempien ryhmät oppivat mobilisoitumaan ja järjestäytymään. Ja sitten on toisia, jotka haluavat keskiluokkaistua, joiden mielestä parasta, mitä he voivat tehdä, on tukea mitä tahansa olemassa olevaa johtoa ja mennä sen mukaan. Ja on myös niitä, jotka ajattelevat, että muutos voidaan saada aikaan vain kaduille vietävällä urbaanilla väkivallalla. CE: On vaikea ajatella mitään muuta keinoa. Tiedäthän, en halua vähätellä sitä, mitä puhuimme mustien yhteisöjen kollektiivisuudesta tai mahdollisuudesta tuohon kollektiivisuuteen. Enkä ymmärrystä siitä, että se on mekanismi, jolla toimijuutta voidaan saada julki. Ja tietenkin myös sinun projekteillasi, mikrotasolla. Niitä ei kannata liioitella, mutta vaikka mukana on vain muutamia ihmisiä, ne voivat myös toimia mallina toisille ihmisille ja saada heidät tekemään asioita täysin sinusta riippumatta. TG: Kyllä, samanaikaisesti kun Trumpilla on näitä neuvotteluita, ja uusi sota laajenee Syyriassa, ja iranilaisia estetään palaamasta Yhdysvaltoihin kaksitoista päivää Trumpin virkaanastumisen jälkeen, samalla kun nämä negatiiviset liittoumat vallitsevat kaikkialla, olen tosi innoissani siitä, että minulla on nämä uudet yhteydet maailmalle… Se ei juuri eroa siitä, kun (W. E. B.) Du Bois12 matkusti Kiinaan, voi tuntua siltä, että ehkä tässä piilee jonkinlainen allianssi, jota emme tunne, ja onko nyt mahdollisesti kehittymässä uudenlaisia globaaleja suhteita. Siis uusia reittejä, uusia suhteita syntyy, ja ehkä juuri siksi minusta on niin mahtavaa, että Black Monksit ovat Helsingissä tai että Black Monks sai alkunsa Eindhovenissa niin, että saatoin vain soittaa sinulle ja sanoa: ”Charles, tunnen viisi hienoa artistia Chicagossa, jotka lähettäisin mielelläni pois kaupungista vuodeksi, saisivatko he turvapaikan Eindhovenista? Voisivatko he käyttää teidän kirjastojanne?” Tarvitaan tällaisia reaalimaailman järkytyksiä, muutosta, erilaisuutta, uusia mahdollisuuksia, jotta saadaan ihmiset miettimään uudelleen, keitä he voivat olla tässä maailmassa, sillä USA on melko sekava paikka elää, kun minäkuva on keskeneräinen. On vaikeaa olla tuntematta inhoa kansakuntaa ja itseään kohtaan paikassa, joka on niin täysin korruptoitunut juuri nyt. CE: Mielestäni meidän etuoikeutemme on siinä, että voimme lähteä ja vertailla asioita kukin omalla tavallamme, kuplassa kun on niin kovin helppo elää. Kuvittelisin, että suurin osa täällä olijoista on käynyt Suomen ulkopuolella, mutta Skotlannissa on yllin kyllin ihmisiä, jotka eivät ole koskaan lähteneet Skotlannista, ja osittain tällä tavoin kommunikaatio voi toimia – myös yksilötasolla. Ja jos keskustellaan siitä, mikä on taiteen tarkoitus, niin siinä tulee aina olemaan tuota intiimiyttä, mutta intiimiys ei välttämättä kulminoidu tietynlaiseen intohimoon asetella esineitä valkoiseen galleriatilaan, ja luulen, että juuri tämän olet tällä teoksellasi osoittanut. Tästä onkin helppo siirtyä objektien käsitteeseen. 11 BYP100 on 18–35-vuotiaiden mustien aktivistien jäsenpohjainen järjestö, jonka pyrkimyksenä on oikeudenmukaisuus ja vapaus kaikille mustille. 12 William Edward Burghardt ”W. E. B.” Du Bois (1868–1963) oli afrikkalaisamerikkalainen sosiologi, historioitsija, kansalaisoikeusliikkeen aktivisti, panafrikkalaisuuden kannattaja, kirjailija ja toimittaja.

51


52


The Black Monks of Mississippi Temppeliaukion kirkossa. / The Black Monks of Mississippi in the Rock Church.

53


Kun puhuimme tästä keskustelusta, sanoit – ja nyt todella siirrymme toiseen aiheeseen – sanoit, että objektien ja Black Monksien välillä on hyvin välitön yhteys. Että on jotakin, joka yhdistää niitä, ja jos ajattelemme joitakin materiaaleja, joita olet työstämässä ja jotka sitten ilmestyvät uudelleen teoksiisi, jotka ovat markkinoilla näkyviä galleriateoksia, ne jossain määrin mahdollistavat tämän kaiken. Voitko kertoa minulle tästä yhteydestä. TG: Kun alan valmistella näyttelyä, kirjoitan tavallisesti ensin runoja. Pelkkää vapaamuotoista tekstiä. Tämä vapaamuotoinen teksti muuntuu joskus uudeksi musiikiksi. Niinpä joskus syntyy uutta musiikkia ennen kuin tiedän, mitä esineitä näyttelyyn teen. Joskus näyttelyn nimi on peräisin noista runoista. Esimerkiksi Tarry Skies and Psalms for Now (kuva sivulla 77), joka on Hong Kongin näyttelyni nimi, syntyi juuri näin. Ajattelin paljon W. E. B. Du Boisia, hänellä on sanonta ”toista on olla köyhä rotu”, joka on osa pitempää ilmausta (”Kovaa on olla köyhä ihminen, mutta toista on olla köyhä rotu dollarien maassa, se on koettelemuksista kamalin.”) Minulla siis lienee tämä suhde runouteen ja kirjallisuuteen, josta en koskaan puhu. Olin lapsena vokaaliartisti, joten luulen, että tavallaan lavarunoutta edeltävä kirjoittelu, freestyle, muodosti ison osan elämästäni. Olenkin sitä mieltä, että kieli ja musiikki ovat tuossa mielessä olleet minulle aina olemassa. dOCUMENTAn projektissani minusta tuntui todella välttämättömältä, rakennuksen restauroinnin lisäksi, että Monksit esittäisivät joukon balladeja meidän historiastamme suhteutettuna hugenottien historiaan. Aineiston liikkuminen Chicagosta Kasseliin, ja itse asiassa juuri tämä setti balladeja, auttaisivat ihmisiä omaksumaan teoksen. Balladit toimisivat tavallaan ohjeistuksena, sillä tarjolla ei olisi oikeaa opetusmateriaalia, emme väittäisi sitä emmekä tätä, vaan sanoisimme pikemminkin: kuunnelkaa tätä laulua. Tämä tuntuu minusta olevan yksi tapa kokea, että suora yhteys on olemassa. En kyllä muista, nimesinkö teoksen ”There’s a leak”, mutta täällä esitettävässä kappaleessa laulan vanhaa virttä, joka kuuluu: ” There´s a leak in this old building and my soul will not be moved…” (Tämä vanha rakennus vuotaa, mutta sieluni ei tahdo muuttaa…) tai jotain sellaista, ne ovat alkuperäiset sanat, ajattelin luultavasti vuotavia kattoja, katon laittamista ja tervausta, ja että tästä muodostuu tavallaan lajityyppi, jossa työnteko ja materiaalit ja uudet taidemuodot kohtaavat. Mutta samalla kirjoitan myös japanilaisen Isen pyhäkön historiasta, siitä miten rakennus puretaan ja rakennetaan uudestaan aina 20 vuoden välein. Pidän noiden asioiden välisestä yhteydestä. Ei niin, että haluaisin laulaa laulun aina, kun teen jonkin objektin, mutta että hankkimistani rakennuksista, niistä irrotetuista osista, syntyy joskus uusia veistoksia, veistokset synnyttävät joskus kirjoituksia, kirjoituksista syntyy joskus uusia lauluja, laulut innostavat uuteen videoteokseen ja niin edelleen. CE: Joskus tekemäsi esinetyöt, kuten tervamaalaukset tai jotkin aiemmat teokset, jotka olivat peräisin Black Cinema Housesta, ne ovat monesti jotenkin sukua minimalismille. 90-luvulta lähtien oli olemassa kokonainen genre toisteisuutta, kierrätystä, sitä minimalismia, joka minun mielestäni oli äärimmäisen tylsää, mutta joka oli olennainen osa sitä, mitä taiteessa tapahtui, ja se myi hyvin. Mutta se, mitä äsken sanoit, on minusta hyvin kiinnostavaa, koska itse asiassa mainitsemasi objektit ovat tavallaan samalla tavoin latautuneita kuin nuo minimalistiset objektit, koska niissä oli aina kyse pelkästään niiden materiaalisuudesta. Tällainen retoriikka niihin liittyy, ja voisimme tietysti väitellä siitä,

54


oliko tuo retoriikka koskaan todenmukaista. Mutta nämä ovat latautuneita, miltei siihen pisteeseen saakka, että ne ovat tavallaan fetissejä. Että niissä toteutuu tämä latautunut historia hengellisyyttä, musiikkia, joka elää. Kun katsoo esinettä, on ajateltava myös laulua, jota olet saattanut laulaa sitä tehdessäsi, tai on ajateltava paikkaa, mistä se on peräisin, tai minne se on menossa. TG: Tämä on se kohta, joka tuntuu hiukan antropologialta. Kun minimalismi tai abstrakti ekspressionismi tai jonkin sortin postmodernismi, kun nuo asiat tulevat mieleeni, tuntuu kuin puhuisin suoraan taidehistorialle. Yritän sanoa Jasper Johnsille13: ”Totta kai tämä kertoo isästäsi”, tai Leo Castellille14: ”Kuinka pystyn erottamaan, mistä tämä liuskekivi on peräisin?” Kansallisgalleriassa Washington D.C:ssä (Andy) Goldsworthyllä15 on juuri nyt pääsalissa upeasti toteutettu teos kuivaladotusta liuskekivestä, ja minun liuskekiveni on Saint Laurencesta, joten tuntuu kuin olisin suorassa puheyhteydessä Goldsworthyyn. Mutta myönnän toki, että kyse ei ole yksinomaan hienosta mustasta maalauksesta, hienosta maataideteoksesta, vaan myös siitä, että lähtökohtana on tietty paikka ja kirkko, jonka italialaiset rakensivat ja jota sitten asuttivat saksalaiset, sitten juutalaiset, sitten mustat. Ja että kaikki nuo asiat tulevat liuskekivieni myötä, ja vaikka minun kiveni ovat hyvin samanlaisia kuin hänen kivensä, niin on täysin eri asia, mitä me haluamme kivien tekevän. Minua innostaa se, että me voimme jakaa saman mustan maalauksen muodon, mutta se mitä (Robert) Rauschenbergin16 musta maalaus viestii, saattaa olla täysin eri asia, tai se saattaa olla sama, paitsi että Rauschenbergin ei tarvitse myöntää, että hän oli myös Alabamassa katsomassa mustaa outsider-taidetta ja sai innoitusta ”combines”-teostensa tekemiseen. CE: Siis hänen ei tarvitse, hän ei saa, vai mitä? Historia on kirjoitettu niin, että tuo konteksti oli tavallaan epäpuhdas näkökulma johonkin, joka edellytti siisteyttä, puhtautta, muodollista kurinalaisuutta, ja sen typistäminen sellaiseksi myös rajoittaa sitä. Joten siis tavallaan potentiaalisesti voisi käydä niin, että suhde minimalismiin kirjoitetaan uusiksi, se on tavallaan paljon dynaamisempaa kuin sen yksinkertainen toisto tai uusiokäyttö tai kehittäminen. Se itse asiassa muuttaa sen, miten meidän on mahdollista ymmärtää tuo teos, jonka kaltainen se jossakin määrin on. TG: Charles, haluan myös sanoa, että minimalistisen muodon tekeminen ei ole se vaikea asia. Vaikeampaa on voinut olla taloudellisen ylärakenteen rakentaminen tuolle minimalistiselle muodolle tai se, kun pyritään liittämään henkilökohtainen tarina joukkoon esineitä sellaisessa maailmassa, jossa alituiseen yritetään poistaa kädenjälki, viiva, ele, joten ajattelen tosiaan, että olen valinnut itselleni hankalamman projektin väittämällä, etten toimi yksin, kuin sanomalla, että tuo objekti on riippumaton jostain kertomuksesta. En halua kaikesta tulevan elämäkerran osia. En yritä tehdä kertomuksesta arvon mittaria, mutta 13 Jasper Johns (s. 1930) on abstraktiin ekspressionismiin ja poptaiteeseen liitetty amerikkalainen taidemaalari, kuvanveistäjä ja graafikko. 14 Leo Castelli (1907–1999) oli amerikanitalialainen taidekauppias. Hänen galleriansa esitteli aikalaistaidetta New Yorkissa viiden vuosikymmenen ajan. 15 Andy Goldsworthy (s. 1956) on brittiläinen kuvanveistäjä, valokuvaaja ja ympäristönsuojelija, joka tekee paikkasidonnaisia veistoksia ja maataidetta luonnon- ja kaupunkiympäristöihin. 16 Robert Rauschenberg (1925–2008) oli amerikkalainen taidemaalari ja graafikko, jonka varhaisteokset ennakoivat poptaidetta. Rauschenberg on tunnettu 1950-luvun ”Combines”-teoksistaan, joissa hän käytti innovatiivisina yhdistelminä ei-perinteisiä materiaaleja ja esineitä.

55


toisaalta esine ei synny ilman kontekstia. Minulle tavallaan postmodernistisen vaiheen jännittävä puoli taitaa olla se, ettei minun tarvitse jättää kotiin osia itsestäni, vaan voin tuoda teokseen koko minuuteni. CE: Ja kenties voimme tehdä toisen vertailun, joka voi näyttää hiukan absurdilta, mutta ehkä se ei ole sitä, nimittäin että toisinaan ihmiset voivat pitää sinua kiinteistökehittäjänä. Puhuimme siitä kokonaisprosessista, joka on käynnissä South Sidessa. Mutta jos asiaa pohtii, niin myös minimalismissa ja maataiteessa tapahtuu paljon kiinteistösuunnittelua, esimerkkinä vaikka sellaiset taiteilija kuin (Donald) Judd17 tai Michael Heitzer18 tai James Turrell19. Tarkoitan, että kyse ei ehkä ole rakennuksista vaan maaperän muodoista tai mistä tahansa, mutta kyse on silti kiinteistöliiketoiminnasta. Miten itse asian näet? Oletko siinä mielessä amerikkalainen taiteilija? TG: (Nauraa.) Kun ajattelen Hans Haacken projektia, jossa hän paljasti Guggenheimin20 hallituksen jäseniä, tai Gordon Matta-Clarkin leikkauksia tai epätilojen21 hankintaa, kun ajattelen Marfaa, ajattelen heti virallisia asiakirjoja, kiinteistöihin liittyviä liiketoimia, oli kyse sitten hyväntekeväisyysjärjestön saamasta tai voittoa tavoittelevaan projektiin hankituista kiinteistöistä. Dia Art Foundation ja tytärten suhde Dominiqueen (de Menil) ja isäänsä22, ja se miten öljyomaisuus mahdollisti tiloihin liittyvän avokätisyyden taiteen hyväksi. Tämä kiinteistöliiketoiminnan ja taiteen välinen suhde on symbioottinen. Viljelysmaata omistavalta perheeltäni olen oppinut, että maaomaisuus on yksi tärkeimmistä poliittisista keinoista tulla kuulluksi. Kun menen paikallisen valtuuston kokoukseen ja sanon: ”Nimeni on Theaster Gates, ja olen vuokraaja”, se on hyvin omalaatuista, tai jos jätän osoitteeni ilmoittamatta, tai jos en kerro, että olen talonomistaja, tai jollen sano, että omistan Stony Islands Arts B ­ ankin ja sen ympärillä olevan maan. Kaikki nuo asiat jotenkin oudosti merkitsevät jotain, ja luulen, että isäni opetti minulle tämän kaiken melko varhain. Ei niin, ettenkö vieläkin tunnustaisi, että kiinteistö saattaa minulle olla väline jonkin tavoitteen saavuttamiseksi. Siis jos haluan toimivan paikan musiikille, en halua tilan olevan jonkun henkilön oikusta kiinni, joka on tänään innokas musiikkisalin omistaja, mutta heti, jollei rahaa kerry, hän voi potkaista koko perinnehomman ulos talosta. Olen itse asiassa kyllästynyt elämään noin sirpaleista elämää. Maan tai tilan tai rakennusten hankkiminen oli todella vain yritys päästä hallinnoimaan mustien tiloja itsenäisesti tulevaisuuden kulttuurimahdollisuuksien takaamiseksi. Kysymys kuului: mitä aion tehdä 15 000 dollarilla? Sillä voi ostaa 17 18 19 20

Donald Judd (1928–1994) oli amerikkalainen minimalisti. Michael Heitzer (s. 1944) on laajamittaisiin veistoksiin ja maataiteeseen erikoistunut nykytaiteilija. James Turrell on (s. 1943) on amerikkalainen, ensisijaisesti valoon ja tilaan perehtynyt taiteilija. Hans Haacke (s. 1936) on saksalaissyntyinen New Yorkissa toimiva taiteilija. Vuonna 1971 New Yorkin Guggenheim-museo peruutti Haacken näyttelyn museonjohtajan pyydettyä, että kahta teosta ei esitettäisi. Teos nimeltä Shapolsky et al Manhattan Real Estate Holdings, A Real-Time Social System as of May 1, 1971 esitteli dokumenttiaineiston – valokuvia 142 kiinteistöstä, joiden kaksi tai kolme omistajaperhettä olivat koonneet valtavia slummi-imperiumeja New Yorkissa. Teokseen sisältyi taiteilijan kokoamia, New Yorkin yleisestä kirjastosta saatavilla olevia dokumentteja. 21 Yhdysvaltalainen taiteilija Gordon Matta-Clark (1943–1978) kehitti ajatuksen ”anarkkitehtuurista”, joka ilmensi hänen kiinnostustaan tyhjiöihin, aukkoihin ja hylättyihin tiloihin. Fake Estates -projektissaan MattaClark kiinnitti huomiota epäpaikkoihin liittyviin ongelmiin hankkimalla 15 huutokaupasta jäljelle jäänyttä ja epätavallisen kapeaa maakaistaletta New Yorkin Queensista ja Staten Islandista. 22 Dia Art Foundation on voittoa tavoittelematon järjestö, joka panee alulle, tukee, esittää ja taltioi usein laajamittaisia taideprojekteja. Sen perustivat New Yorkissa 1974 Philippa de Menil, houstonilaisen taidemesenaatin Dominique de Menilin tytär ja Schlumberger-öljyteknologiajätin perijätär, taidekauppias Heiner Friedrich, Philippan aviomies, sekä Helen Winkler, houstonilainen taidehistorioitsija.

56


kiinteistön. Ja tehdä sen ilman tunnontuskia. Minua ei yhtään ahdista ajatus, että kun kuolen, paikkaan tulee jokin järjestö ja että vaikka Obama-kirjasto23 on vastapäätä kiinteistöäni, siellä tulee edelleen olemaan paikka taiteilijoille, joilla ei ole läjäpäin rahaa ja jotka haluavat mahdollisuuden työskennellä ja kokeilla kaikkia noita uusia palveluita ja resursseja, eikä kukaan muu piittaa edullisista taiteilijatiloista, taiteilija-ateljeista, siitä että naapurusto muuttuu. Minun mielestäni jonkun on tosiasiassa tehtävä likainen työ toteuttamalla hankinnat, solmimalla sopimukset, toimimalla kaupungin kanssa maanhankinnoissa, jotta tätä kaikkea voidaan tulevaisuudessa käyttää asioihin, jotka toimivat upealla tavalla sekatalouden, monimuotoisen yhteisön hyväksi. CE: Mutta olet myös toden totta kytköksissä tuohon erityiseen yhteisöön ja tuohon erityiseen paikkaan. Minusta se on itse asiassa hyvin mielekästä. Teimme vastikään Van Abbe -museossa kiinalaisen taiteilijan Qiu Zhijien näyttelyn, ja siellä on eräs hänen teoksensa, sarja kalligrafiakirjoituksia jopa noin 3000 vuoden takaa, ja jokaisen kalligrafian välillä on osapuilleen 250–400 vuotta. Niitä on noin 18, joten ne ulottuvat nykyaikaan saakka, itse asiassa Mao Tse-tungiin saakka, ja jokainen niistä, aina 3000 vuotta vanhoista lähtien, kertoo maataloustyöläisten, talonpoikien, protestoinnista maaomaisuuden uudelleen jakamiseksi. Näyttää siltä, että aina 250–400 vuoden välein, joka toki on pitkä ajanjakso, on vaihe, jolloin maa täytyy jakaa uudelleen. Ja jos ajattelee, mitä siitä voisi päätellä. Mietin sitä, että Euroopan ja Amerikan kattavalla alueella edellinen kerta, jolloin tämä oikeasti tapahtui, oli 1700-luvun lopussa, siis 1776– 1789… Nyt on täyttymässä 250 vuotta tuosta hetkestä, 250 vuotta, josta asti hallitseva eliitti on pysynyt periaatteessa samana, melko muuttumattomana koko tuon ajan, Neuvostoliittoa lukuun ottamatta, mutta se taas on asia erikseen. Mutta Länsi-Eurooppa ja Yhdysvallat… Jos noudatamme tuota mallia, kerran tulee piste, jolloin tuo uusjako tapahtuu, juuri niin kuin puhuit, että aseet ehkä tuodaan kaduille, tuon uusjaon täytyy tapahtua… TG: Ehdottomasti. Olin juuri Keniassa, ja kun ajatellaan Ison-Britannian vetäytymistä Keniasta, ja niitä uudelleenjakoja, joita sikäläisten tupakanviljelijöiden keskuudessa tapahtui, ja niiden merkitystä, onhan viljelymaata koskeva protestointi myös protestointia monia muita asioita vastaan. Kymmenen vuotta sitten, kun muutin Dorchesteriin, ja ihmiset tosissaan ajattelivat, ettei päätökseni panostaa aikaani ja energiaani ollut kovin älykäs, ja myös perheenjäsenet ja läheiset ystävät ajattelivat suunnilleen, että se oli kammottavaa resurssien tuhlausta, ja nyt kun Obama-keskus tulee neljän korttelin päähän, he puuskahtavat osapuilleen: ”Hemmetin kiinteistömoguli!” He pystyvät ymmärtämään asian ainoastaan arvo-odotusten kannalta, taloudellisten arvioiden pohjalta, ettei siis pelkkä investointi asuinpaikkaan riittänyt, puuttui itse asiassa merkki Tiger Woodsilta, että hän aikoo perustaa golfkentän, ja sillä hetkellä, kun tuli ilmoitus, että Tiger Woods todella aikoi rakentaa golfkentän ja pormestari aikoi antaa 35 miljoonaa samaiseen golfkenttään, minusta tuli nero. Mietin vain, että on paljonpuhuvaa taiteilijan työn kannalta, kuinka hän joutuu yksin arvioimaan toimintaympäristöään. Voisi tehdä ihmeellisiä asioita, mutta jos ei ole ketään, jolta saada palautetta siitä, onko taiteilijan tekemisillä oikeasti merkitystä, niin voi ajatella tulevansa hulluksi. Ja sitten tekee yhden asian, ja palautetta kyllä 23 The Barack Obama Presidential Center on suunnittelun alla oleva Obaman nimeä kantava presidentiaalinen kirjasto, jota Chicagon yliopisto tulee isännöimään. Sen on määrä valmistua vuonna 2021.

57


syntyy. On annettava itse itselleen palautetta: tiedän, että olen tekemässä hyvän päätöksen, eikä ole väliä, onko se muiden mielestä järkevä. En halua opettaa ketään maalaamaan tai tekemään veistoksia, haluan ihmisten oppivan tekemään arvionsa itse. CE: Loistavaa. Kiitos Theaster. Nyt toivon, että joillakuilla teistä olisi kysymyksiä, jotka haluatte esittää. Tiedän, että suomalaiset ovat tunnetusti hiljaisia, mutta antakaa tulla vain. Yleisökysymys: Kiitos keskustelusta. Minulla on kysymys Theaster Gatesille. Minua kiinnostaa, kuinka arvioit Black Monks -kokoonpanon ja ehkä myös Rebuild-säätiön verrattuina sellaisiin äänikollektiiveihin kuin Sunrise Orchestra tai AACM, kenties myös The Music Box tai The Warehouse, missä mahdollisesti näet limittäisyyksiä tai yhteyksiä? Ja samaten minua kiinnostaa kovasti varsinkin AACM, miten arvioit toimintaasi ehkä palatessasi akatemiaan ja kenties aiheuttaessasi hämmennystä ja uudistaessasi sitä? Ajattelen sellaisia henkilöitä kuin Wadada Leo Smith24, Anthony Braxton25 ja George Lewis26, jotka käsittääkseni ovat siinä onnistuneet. CE: Ehkä voit myös selittää noita kirjainsanoja, koska emme ole perillä kaikista. TG: AACM on The Association for the Advancement of Colored Musicians (Värillisten muusikoiden järjestö), josta tuli lopulta Creative Musicians, the Association for the Advancement of Creative Musicians (Luovat muusikot, Luovien muusikoiden järjestö). He ovat eräänlainen out jazz -kokoonpano, heidän toimintansa käsittää meditaatiota, transsendenttisuutta, post-gospelia. Monet heistä ovat etelästä, mutta läpikäyneet bop-kauden, ja siirtyneet sitten bop-musiikista performatiiviseen musiikkiin lavalla, yhteisasumiseen ja yhdessä elämiseen… He ovat todella sitoutuneita aktivistiseen Black power -vasemmistoon, he omistavat oman musiikkinsa, omat arkistonsa ja niin edelleen. Toisaalta George Lewis ja muut ovat taitavia muusikoita ja tutkijoita, jotka uskoivat tähän työhön, he olivat paitsi muusikoita, myös koettivat tavallaan pitää yllä perinteitä, koska tietyllä tavoin AACM, johtuen pysyttelemisestä valtavirran levysopimusten ulkopuolella ja niin edelleen, ei itse asiassa koskaan saavuttanut samanlaista taloudellista menestystä kuin ne, jotka pysyivät vallitsevan hegemonian piirissä. Tosin muutamat AACM:n jäsenet, jotka lähtivät Philadelphiaan ja/tai New Yorkiin, ovat menestyneet aika hyvin. Joten tuo traditio on olemassa, kutsutaan sitä vaikka nimellä jazz end, ja on The Warehouse, The Garage ja The Music Box, jotka edustavat tavallaan vaihtoehtoa, queer-­ yhteisön kasvua housemusiikin, diskomusiikin ja elämäntyylin kautta ennen AIDSia, ja tuossa 80-luvun vaiheessa, kun tuo elämäntyyli laajenee voimalla ja housemusiikki mahdollistaa ihmisten uudenlaisen henkisen autonomian, uuden yhteisön perheen ulkopuolella, uuden yhteisön, joka ei perustu rotuun tai seksuaaliseen suuntautumiseen tai hyvä veli -kerhoihin. Se perustuu musiikkiin, joka huomioi uudenlaisen vapauden, ja sanotaan vaikka, että minä kuulun

24 Wadada Leo Smith (s. 1941) on amerikkalainen trumpetisti ja säveltäjä, jonka keskeisiä alueita ovat avantgardejazz ja vapaa improvisointi. 25 Anthony Braxton (s. 1945) on amerikkalainen säveltäjä ja instrumentalisti. 26 George Lewis (1900–1968) oli amerikkalainen jazzklarinetisti.

58


Yaw Agyeman Temppeliaukion kirkon konsertissa. / Yaw Agyeman in the Rock Church concert.

sinne jonnekin: minulla on Frankie Knucklesilta27 lähtöisin oleva merkittävin house­musiikin kokoelma, ainakin Yhdysvalloissa, kenties yksi merkittävimmistä housemusiikin kokoelmista maailmassa, jota nyt hoidan. Black Monks sopii jonnekin tämän itseohjautuvuuden piiriin – olemme jonkin sortin art house -yhtye, käsitteellinen yhtye. Suurin osa bändin jäsenistä soittaa jazzia tai laulaa soulia, ja he kaikki ovat minua sitoutuneempia muusikoita. Heillä on kaikilla muita bändejä, minä olen muusikkona vähiten sitoutunut, ja työni onkin johtaa yhtyettä sen käsitteellisen viitekehyksen pohjalta. Yaw (Agyeman) laulaa niin hyvin, ettei minua enää tarvita vokalistina. Arvelen, että osa kysymyksestäsi koskee ekstaasia, ja sitä mitä tapahtuu, kun yhtye kykenee oikeasti löytämään karismaattisuuden; tässä karismaattisuus käsitettynä mustien kykynä, jonka voi saavuttaa kovalla työllä ja hengellisellä uskolla, niin että hurmos ja karismaattisuus, niin kuin minä sitä kutsun, ovat hetkittäin tavoitettavissa. Se on jotain, jossa ei ole kyse viehätysvoimasta, tai niin kuin valkoihoiset suoraviivaisesti ajattelevat, tai voisivat ajatella: ”Voi, Theaster on niin karismaattinen, katsokaa, hän on täysin lumonnut Charlesin”, vaan pikemminkin siitä energiasta, jota tarvitaan, jotta voi todella yrittää yltää jonnekin, jonne arjen harmaudessa ei pääse…siten, että jos minulla olisi vain harmaa arki, tappaisin itseni, mutta 27 Frankie Knuckles (taiteilijanimi) (1955–2014) oli amerikkalainen dj, levytuottaja ja remiksaaja. Hänellä oli tärkeä rooli housemusiikin kehittämisessä ja popularisoinnissa Chicagossa 1980-luvulla.

59


koska minulla on hallussani mustan karismaattisuuden lahja, kuten joku voisi sanoa, minulla on yhä toivoa. Luulen, että tuon kaltaista hengellistä hurmosta on olemassa, ja toinen puoli asiasta liittyy sanotaan sitä nyt vaikka tietoon pohjautuvaan liiketoimintaan. Nämä tyypit tajusivat, että Chess Records -levy-yhtiö oli kynimässä puhtaaksi kaikki heidän ystävänsä, ja he ajattelivat: ”Miksi antaisin musiikkini noille ihmisille, jotka aikoivat maksaa minulle vain sen verran, että jään huumekoukkuun?” Pidetään vain musiikki itsellämme ja levytetään sitä itse, se oli ikään kuin vastarintaa vallitsevaa agendaa vastaan. Voi vain toivoa, että meidät yhdistetään noihin äänellisen kollektiivisuuden traditioihin, semminkin, kun meillä on myös bisnesälyä, uudenlaisia suhteita, joiden avulla pystymme myös tarttumaan kaikkiin niihin mahdollisuuksiin, jotka nämä veljet ja sisaret ansaitsevat, ja todella tekemään heistä suuria. Joten upeita juttuja tapahtuu Chicagossa, jossa ihmiset löytävät tämän musiikin, tekevät levyjä ja antavat rahat AACM:lle ja muille jäsenille, löytävät hämmästyttäviä soulmuusikoita, tuovat heitä esille, samplaavat heidän musiikkiaan hip-hopiin… Artistipuolella tuntuu, että olen pelkkä tunkeilija, mutta taloudellisella, yhteyksiä rakentavalla, institutionaalisella puolella koen olevani merkittävä partneri. CE: Sinä myös tuot heidät maailmaan, jossa he ovat tunkeilijoita, joten voisi ajatella, että tunkeilu on molemminpuolista… TG: Kyllä kyllä, mutta pidin kovasti kysymyksestä, enkä tarkoittanut olla kovin monisanainen, mutta kysymys tuntui niin olennaiselta, Chicagosta ja musiikista ja siihen malliin, annan todella arvoa sille, että esitit sen. CE: Kiitos. Kuka haluaisi vielä tilaisuuden kysyä Theasterilta jotakin? Tämä ei toistu. Yleisökysymys: Kiitos, tämä on ollut todella erittäin kiinnostavaa, mutta haluaisin vielä hiukan jatkaa samasta perusasioihin pureutuvasta kysymyksestä, joka liittyy Chicagon 60-lukuun, ja siitä, mitä sikäläisille yhteisöille tapahtui. Kuulimme vastauksesi äsken, mutta se, mitä muistan tuosta kollektiivista ja muusikoista, jotka esiintyivät Suomessakin jokin aika sitten, kertoo siitä, että heillä oli hyvin suora yhteys afrikkalaiseen perinteeseen, enkä ole kuullut sinun mainitsevan siitä mitään. Ja haluaisin tällä kysymyksellä hiukan haastaa puheesi rotuaiheesta, sillä muistan esimerkiksi The Art Ensemble of Chicago -yhtyeen kertoneen täällä afrikkalaisesta menneisyydestään sillä tavoin, että mekin täällä Suomessa voisimme alkaa miettiä yhteistä alkuperäämme ihmisrotuna ja ihmiskuntana. TG: Suhteeni Afrikan mantereeseen on monimutkainen, eikä minulla ole samaa poliittista tai ideologista vakaumusta, että alkuperäni edellyttäisi siltä mantereelta lähtevää alkuperätarinaa, oikeastaan Mississippi on minun Afrikkani. Ja valkoihoisten ihmisten takia minulla ei ole suoraa yhteyttä tuohon mantereeseen, enkä enää tunne valtavaa tai kamalaa ahdistusta siitä, että sieluni olisi jotenkin vajaa, koska tuota yhteyttä ei ole. Opiskelin Chicagon yliopistossa, ja kaksi mustaa eteläafrikkalaista tuli suunnilleen heti koneensa laskeuduttua kertomaan minulle, että tämä ei ole minun kotimaani, mutta saatan kyllä monella tapaa tuntea dna-pohjaista yhteyttä älykkyyden, musiikin, tanssin tai henkisyyden osalta, kaikkeen siihen voi sisältyä alkuperään liittyviä kytköksiä,

60


Yleisöä Temppeliaukion kirkon konsertissa. / Audience at the Rock Church concert.

loogisia ominaisuuksia, joihin kokemusperäisesti tunnen syvää yhteyttä, mutta en tunne ideologista yhteenkuuluvuutta. En tunne olevani mikään afrikanisti. Mutta toki olen sitä mieltä, että alkuperätarinat ovat tärkeitä, siinä mielessä onkin huippukiinnostavaa, että eräs etnografi keräsi Suomen syrjäseuduilta tarinoita, ja loi sitten suuren kertomuksen, josta tuli Suomelle myyttinen teksti. Samalla tavoin uskon olevan tärkeää, että sellaiset kirjailijat kuin Countee Cullen28 ja Richard Wright29 ovat kirjoittaneet ihmeellisistä asioista, joiden avulla voin sijoittaa mustaihoisuuteni juuret jonnekin. Mutta tunnen myös olevani hyvin amerikkalainen, kun matkustan Afrikkaan. Kun matkustan vaikka Japaniin, tunnen olevani hyvin amerikkalainen periamerikkalaisella tavalla, ja joudun tunnustamaan, että minulla on enemmän yhteistä valkoihoisten amerikkalaisten kanssa kuin olin ikinä kuvitellut, koska me molemmat eroamme japanilaisista niin paljon. Joten luulen, että sisäinen rotuaparaattini tavallaan kokee, että olen paljon enemmän velkaa Mississippille ja orjuudesta 28 Countee Cullen (1903–1946), alun perin Countee LeRoy Porter, oli Harlemin renessanssin aikana toiminut huomattava afrikkalaisamerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti runoja, romaaneja, lastenkirjoja ja näytelmiä. 29 Richard Wright (1908–1960) oli amerikkalainen kirjailija, joka kirjoitti romaaneja, novelleja, runoja ja tietokirjoja. Suuri osa hänen teoksistaan koskettelee rotuteemoja, erityisesti afrikkalaisamerikkalaisten ahdinkoa 1800-luvun lopulta 1900-luvun puoliväliin asti.

61


kokemalleni ylpeydelle, koska etelän mustien traumaattinen menneisyys tosiasiassa loi isovanhempani ja heidän vanhempansa ja viime kädessä loi minut, ja että tämä musiikki, jota laulan, pyrkii itse asiassa paikantumaan Alabaman ja Kentuckyn ja Mississippin pieniin helluntailaiskirkkoihin pikemmin kuin pyrkii löytämään juurensa sanokaamme vaikka Senegalista tai Malista tai Ghanasta. Mutta kysymys oli todella hyvä, siis: mistä kertomus ihmisen alkuperästä alkaa, ja minulla se alkaa isoäidistäni. Kiitos sinulle. CE: Kiitos Theaster. Lisää kysymyksiä? Meillä on vielä viitisen minuuttia ennen kuin joudumme lopettamaan. Mehän lopetamme kahdeksalta, eikö niin? Paula (Toppila) muistuttaa, että minun tulisi antaa toinenkin vaihtoehto kysymysten sijasta, siis jos haluatte kertoa kokemuksianne Temppeliaukion kirkon esityksestä tai elokuvasta ja installaatiosta Pelastusarmeijan Temppelissä, kuulisimme mielellämme silminnäkijälausuntoja kokemastanne, tai kysymys käy tietysti myös. Yleisökommentti: Haluaisin esittää lausuntoni, se oli todella IHME-viikonloppu! Kiitos paljon, minulle se oli todella IHME-viikonloppu, konsertti ja se kaikki muu. Kiitos! TG: Mahtavaa! Haluan vielä kiittää IHMEttä ja Paulaa ja Tuulaa, ja kaikkia teitä muitakin, että saimme olla täällä ja että te olitte Monksien kanssa. Improvisaatiomusiikin tekeminen kehittää suurta herkkyyttä, ja Temppeliaukion kirkon energia oli todella hyvää energiaa. Tiedän, että ympärilläni on suuria muusikoita ja suuria laulajia, ja sain kokea hyvää energiaa. Oikeastaan se teki meistä oudompia, koska lopputulos ei ollut niinkään musiikkikonsertti kuin tutkimusmatka kirkkoon, kallioon louhittuun tilaan, ja se oli meille suuri ilo. Minusta mustien ihmisten ja suomalaisten sekoitus on niin upea, että aion tulla tänne Suomeen takaisin ja tehdä muutamia vauvoja. Niin että jokainen, jota asia kiinnostaa, ilmoittakoon Paulalle, ja me voimme todella muuttaa maailmaa. Me voimme todella muuttaa maailmaa! Suuret kiitokset teille kaikille!

Haastattelu on katsottavissa lyhennettynä IHMEen YouTube kanavalla: www.youtube.com/user/ihmeproductions

62


The Black Charismatic-elokuvan ensi-ilta Tennispalatsissa. / Premiere of The Black Charismatic film at Tennispalatsi Finnkino Cinema.

63


Conversation on the IHME Project 2017

The Black Charismatic

The artist who devised IHME Project 2017, Theaster Gates, and the Director of Van Abbemuseum, Eindhoven, The Netherlands, Charles Esche, discussed The Black Charismatic, expanding on its implicit viewpoints and relationship to Gates’ practice as part of the IHME Contemporary Art Festival’s talks program at Cultural Arena Gloria, Helsinki, on 8 April 2017. The audience joined in the discussion. This is an edited version of the conversation. Charles Esche (CE): Thank you very much for the introduction, and thanks everyone for coming. Thanks to Tuula (Arkio), Paula (Toppila) and everybody for the invitation from IHME, which I just discovered means ‘miracle’. So we’ll try and live up to that, which is quite tough, but I guess there’s a Christian aspect to your work, Theaster, so you never know, we can just pray and the Virgin Mary will appear. We’re going to talk for about an hour, and then we’re going to go to questions, but I would like to say that it’s always interesting if these things are interactive, even though Chris Dercon, earlier today as part of the Festival program, decried any idea of participation. I’m going to rather oppose that position by saying that you’d be welcome also to interrupt if you want to ask things. The core is to find out about this artwork The Black Charismatic, which is now in Helsinki, and how it came about. Let’s focus on The Black Monks of Mississippi, and look at the origins of it, and really give some account also to the people here of how, ten years ago, it came about, briefly, but also how it has developed and how it got to the point where it is today. Theaster Gates (TG): Thank you guys for coming and I hope some of you were able to make it to the concert the other night. We could say that the origin of the Monks is based on two things: one was Charles Esche had come to Chicago and was doing a project about artists and projects that were developing along the Mississippi River. The exhibition that Charles was working on with a colleague in Chicago, Stephanie Smith, was called The Heartland. From that exhibition I was asked a set of questions, and one of my responses was: “How can we talk about the Mississippi without talking about black people?”, that the exhibition, up to that moment, was a fairly white exhibition. But maybe also the projects were kind of leftist, things happening in Kansas City and Missouri, interesting art projects that were outside of major city centers. But I felt that there was this blind spot, and my response to Charles was, like, from one administrator to another, because at that point I wasn’t really an artist of note, I was just the guy giving some advice about The Heartland. And then Charles and I went for drinks one night, and I think he might have said something like: “If you could make an insertion in the exhibition, what might it be?” And I started talking about black music and that there was this migratory path from Mississippi to Chicago, and that great music was going on this path, but also that music was born in Mississippi, was exporting beyond the United States and around the world, and could even land in Eindhoven. That I

64


Charles Esche ja / and Theaster Gates.

was convinced that there was soul music in Eindhoven that was directly influenced by the Black Mississippi, and I was determined to find my people. And so what ensued then was the creation of a temporary conceptual band called The Black Monks of Mississippi. And that band was then going to work with largely, kind of, Deutsch-like musicians, who were doing interesting soul music in Eindhoven and around, Antwerp, and so on. And we were able to identify these amazing musicians, and then, essentially, my musicians from Chicago and these other musicians, who were largely based in Eindhoven, got together and we became the temporary Black Monks of Mississippi. So, we’ll show you a short video and then I’ll give you the B-side of that. They watch around 10 minutes of YouTube video: Theaster Gates & the Black Monks of Mississippi, Eindhoven 2008 www.youtube.com/watch?v=GWE3iXYptrc CE: That was the start. I think there were a couple of performances in the museum during the opening and a little bit after that. TG: It was the first time that I was invited out of the country to make art, and Charles was the first curator to identify a latent potential and give me an opportunity.

65


Theaster Gates, The Black Charismatic, Osa 2. Videostilli, 2017. IHME-nykytaidefestivaali./ Theaster Gates, The Black Charismatic, Part 2. Video still, 2017. IHME Contemporary Art Festival.

CE: Well, I was just in the right place at the right time. There would have been somebody else very soon afterwards, so don’t worry. But, maybe it’s actually good for us to fast forward to where we are now, obviously that was the video which was made in 2008. It’s a very somber video in a way. This is really about the music. What you have done now is you’ve produced something which is much more a documentation of a moment, there’s a ritualistic aspect in it, so how did that develop? And it’s also a different group of folk; they are all black now, and they were half white in Eindhoven. So there’s a lot of changes that the Black Monks have gone through. Maybe we can talk about this video in terms of how you see the relations between these two things. TG: I think the project I did with the Van Abbe and with the Smart Museum was about demonstrating something about Black music. In that way the Monks were kind of a conceptual instrument to talk about the influence of Black music. Over the years, I no longer needed that as the conceptual focus, and then the Monks were free. We were able to then just make music, and we could be a platform that would give me an opportunity to make in a way that was different from object-making: it could be speech acts, sermons, wailings, speaking in tongues, loose utterances. There was this whole vocabulary that I had from my youth that was no longer useful for me in the way that it had been, because I no longer went to church. I didn’t have the formal place of worship any more. Maybe that place-of-worship gap was replaced with the artworld, and so I was

66


able to use my knowledge of this soul music called gospel to say other things. At dOCUMENTA1, when we built the Huguenot House (picture on page 40), I brought the Black Monks, and we were able to then make music about the history of the Huguenots in the world, good and bad. And my relationship to labor in relationship to the Huguenots’ related, kind of, Calvinistic tendencies. And how those things in early capitalism turned into slave activity, turned into the construction of great cities, parts of London, parts of modernity, in a way… Then I had this new way of making meaning that was not dependent upon object-making, and so that felt like a really important complement to the practice that was growing. CE: Yes. You’re a potter, you’re always making objects, and I think I want to return to that relationship between The Black Monks and the potter, but I want to stay a little bit with The Black Charismatic video here at the Salvation Army Temple, because it’s quite a somber video. For those who haven’t seen it, most of it is set in a church which is in the process of being demolished. I know that some of the film was shot a few years ago, and it feels hard not to read that somberness, that sense of an end, a sense of something that’s falling apart in relationship to America today, and not just Black America, maybe under (Barack) Obama it would have been Black America, it would have been Black Lives Matter, it would have been the issues concerning the collapse of a certain social coherence in Black communities across the United States, but now with Donald Trump it feels like the whole thing. TG: Yes, it’s a bigger thing. I think that one of the things I like about this video in particular is that it speaks directly to, kind of, architectural and ideological ruin, at the same time. Because the archdiocese went away, it meant that the priest went away, it meant the nuns went away, the school went away, the moral code went away. The loving correctiveness that lives in a neighborhood that helps to make a place a place, all of that stuff was being stripped. Schools were being torn down, police stations didn’t exist, there were no banks. The things that are, kind of, foundational to making a place work, all of that stuff was gone, in this case in this particular Black community. But then, if you had played the video out as something that can speak to something larger, it’s like what happens when there are vacancies of varying sorts. And that, initially, when there’s a vacancy inside of an architectural space, it’s ok, but vacancy over time, unkept space? I feel like there have been these moments of vacuumous political ideology, vacuumous social possibility, and that in those cases you don’t miss it at first, and then you find yourself, like, oh wow, the only thing that makes sense anymore in the artworld is the art fair, that doesn’t make sense… and you’re like: oh, how did we get here with this amazing, huge Catholic church being a kind of a corpse of itself. CE: I think one of the things that you have spoken about before in relation to other work is breathing life back into these buildings, and I think a lot of the practice you’ve done on the South Side of Chicago, and maybe we should locate it there as well, is about bringing life back into it. But I just want to pause a moment before we go on to that, because this doesn’t feel like it’s about 1

dOCUMENTA is an exhibition of contemporary art which takes place every five years in Kassel, Germany.

67


bringing life back into the building. To be honest, it feels like a ruin, which is also suspended. Before, there’s any potential for a vacant lot that could end up being used or rebuilt. You’re showing the fact that there isn’t any coherence left, that when you have half the dome with the Catholic Last Supper painted on it, as it pans up to see that, and the rest of the building is gone, and all you see is the housing projects, housing scheme on the other side, yeah? At that moment, there is no redemption. TG: Maybe that’s also part of what’s exciting, is that, in the case of the church, I didn’t have the resources or the human capital or the vision to imagine it being something else. I didn’t know who the owners were, and so the thing was going to die, it was going to go away. But even in that moment of death, we were still in there making sculpture, making video, making sermons. That, even in its death, it was offering something. So, there’s this way in which one part of the work is about how do you breathe life into a thing and make it live again, but another part of the work is how can you accept the death of things as a kind of potentiality for working? CE: Maybe just the death. You see, that’s the American thing, no? You always want to find an optimistic rule, maybe the death is enough. TG: Yes, maybe the death is enough, but the truth is I want the marble that is embedded in the floor of the place. I want the slate that is on top of the roof, and that it is reasonable that one can look at a building and say the building is dead. That actually feels Western. You think like: “The building is dead, it’s a deathtrap, don’t go there, demolition.” The rest of the world, when they see an old computer, they see copper and silver and wire and plastics. That kind of potential death of a Mac 3 or an iPhone 1, that death means that there’s a whole set of industries that are able to, kind of, benefit from peoples’ inability to see life in the thing. That is also kind of an exciting exercise of just seeing, and that it requires the ability to see, and maybe craftsmanship in a way, and then know how to strip the plastic from wire to pull copper to make money. CE: We could talk about the objects a bit, but let’s locate this church for a moment, because it’s interesting to think about. But really getting this work in the South Side of Chicago. We’re sitting here in Helsinki and I’m kind of hesitant to just spit that out without giving a context, so maybe you can talk a little bit about the South Side of Chicago from your point of view, but also what it’s like. TG: Yes, I’m not from this neighborhood, but, when I took a job at the University of Chicago, I was going to be a low-level art administrator, and I wanted to buy a home. I couldn’t afford a home anywhere near the university, so I started looking about ten blocks away. When you go five blocks from the university, you go from, kind of, Ivy League institution to an all-black community. There’s a stark difference in class, in social expectation, in how the neighborhood looked, and in prices. I was able to buy a house ten blocks away that was maybe as big or bigger, but a third of the price it would be near the university. I moved to this neighborhood and it was a rough neighborhood, in all the ways you can imagine rough. There was gang violence because there were gangs, there were people who were being relocated from big projects, buildings, and

68


Theaster Gatesin Dorchester-projekti Chicagossa / Theaster Gates, Dorchester Projects, ­Chicago, 2012 © Theaster Gates. Photo © Sara Pooley Courtesy White Cube

they represented different gangs, and that created a hotbed of violence. When I moved there, there was just bad stuff. So, initially, I just had a house, I was an artist, and I was doing my thing. Three years in, it was Dan Peterman2 who said: “Maybe this thing on Dorchester should be something.” So I started thinking more and more about doing small projects, having small convenings. I bought my second building and made it a kind of convening space, and then Dorchester projects was off and running. So it was a kind of humble space, since nobody was interested in exhibiting my work, it was at least a place I could like mess around. So I had a place to mess around in and invite people to. I guess you could call that an apartment gallery or an artist-led space, it was an informal thing, but it was really the beginning of imagining autonomy from the art world, in part because nobody was interested or looking, and also a kind of self-determinism – I had the ability to speak to my neighborhood, and make things a little bit better than they were, because I lived on the block. CE: To me that has always been striking. Even from the first time we talked, this idea of self-determination. In some senses that’s one of the causes of what you’re doing, for yourself, but also for other people. You’re obviously working in the market, you’re producing stuff, it gets sold, the money goes back in. Maybe you can talk about it as kind of inactive generosity, in a way. It’s an act of autonomy, of trying to stay independent from that process, even though the money is coming through that process. Maybe we can talk a little bit about 2

Dan Peterman (born 1960) is an artist who is recognized for his work with ecologically themed installation art. Additionally, he is employed as a Professor of Art at the University of Illinois, Chicago.

69


those buildings, The Black Cinema House, and the Bank. They all run themselves. They all have their own financial and creative engine, even independent of you, I think. So that self-determination is also shared beyond you to other people. TG: For some reason, when you were talking about that, it made me think about these crazy people who, like, swim the English Channel, or who want to climb Mount Kilimanjaro or something. Just as if by doing this feat as an autonomous act it actually empowers other people who are interested, like, seeing the limits of their body. Or there’s something about that, determination that, at least in the spatial world, in the Black space world, it’s like there’re moments when I feel like my neighbors need to be reminded that we have the capacity, despite a political moment, to really make good things happen for ourselves, and that by doing these things that I believe in. Let’s say, if I’m gardening, I don’t have to ask my neighbor if they would garden with me, or call that a program. When they see my flowers blooming they’re like: “Where did you get those seeds?” And it’s a much more fluid and dynamic relationship. It’s not like a missionary style, like: “Oh, we should all have white lilacs in our gardens.” It’s more like: “I like lilacs.” And then somebody says: “Where did you get those lilacs?” and I’m like: “You can cut some and you can grow…” There’s that stuff, and then the part that feels important to talk about is that, in 2008 when the housing market crashed, the buildings were like 10 000 dollars or 5 000 dollars, or really not expensive, and people were, at the same time, leaving the neighborhood in droves. I was like: How can I take a pretty severe situation? And I was in a loan that I couldn’t get out of. My loan came three years prior. So I was locked in, and so if the neighborhood was going to be alright, it was going to be because I couldn’t leave and I had a loan. I initially, just with intuition, bought the buildings adjacent to me, because I didn’t want more violence. Those were really practical decisions, they weren’t artistic, they weren’t humanitarian. If I don’t manage the site next to me, anything might happen next to me, so I feel like Dorchester Projects3 was born more out of pragmatism than it was artistic ambition, at first. And I would be lying if I said that I knew that these things would come together. In fact, I like that they were born out of a deep anxiety around safety, and a desire to see more beauty all around me, and shy of wanting to ask my neighbor if I could plant lilacs for them, because I want to look at lilacs in their garden and not just in my garden, I thought: Why don’t I just buy the house. CE: Which is what you did basically, and you opened up a Black Cinema House4, which now has life and is now being programmed as a cinema, and then you opened up Stony Island Arts Bank5 (picture on page 47), which is now a performance place, basically. TG: The biggest story is that there were no Black-owned venues, there were no venues for making music, listening, small libraries, like all that stuff that Paris 3 The Dorchester Projects includes a group of once-abandoned buildings on Chicago’s South Side that Theaster Gates then renovated from what appeared to be sites of neglect, into lively cultural environments where the community gathers. 4 Black Cinema House hosts screenings and discussions of films by and about Black people. BCH also offers community video classes, encouraging the members of the community to explore their creativity, tell their own stories, and to develop the skills to shape their own media images.  5 The Stony Island Arts Bank is a hybrid gallery, media archive, library and community center, and a home for Rebuild Foundation’s archives and collections. Reopened in 2015, the radically restored former bank building serves as a space for neighborhood residents to preserve, access, reimagine and share their heritage.

70


take for granted. I’ve been in the world looking at all these interesting projects, going to Naoshima6, thinking: this is like going to Marfa7. This isn’t that difficult and it shouldn’t just be the museum of contemporary art, or whatever the big institutions are, those shouldn’t be the only places where culture lives. So, I was thinking: how can I demonstrate that my living room could be the hottest cultural spot in the region? All I got to do is get the hottest musicians into my living room and invite people. CE: It’s amazing to realize that, and also the scale of these projects. I think it was the first time we were driving around on the South Side of Chicago, and we were looking around the places where you were starting to build. And this is going back to 2008 or 2009. What struck me was that the only thing that was being built – and they were almost on every corner, almost like pubs, like bars in Scotland or something – were churches. Not the Catholic church that we saw here, because the Catholic church was leaving already then, but these Evangelical churches, and they felt to be a kind of cancer to me, on this quite sick body. Because, suddenly, there would be looming up in the distance as you drive down the road. Suddenly there would be this huge new brick building or this huge new white building. Maybe it’s because I have a certain upbringing, that I bring this up but you use the Christian symbolism in the video that we see here, there’s one moment when you’re just holding the cross. So, how do you reconcile that? Because there’s also an aspect of salvation and redemption, which is offered by the church in those communities, which is maybe sometimes the only way that you can get through the day. I can also understand that. How do you unpick that relation with religion and with the church in your work? TG: I think it’s interesting that you pointed out that churches are like pubs in England, and that there might be a kind of corollary there, that in Manchester I would imagine that the pub started to do what the church did when the men lost their jobs at the factory, and that kind of desire for community, the daily commune. I think that we just did a form shift from religion to other abusive projects, pub included, and it’s super-interesting to see how the pub is God or the pub is the place of conviviality, but also the place of healing in poor places. In our case in the city of Chicago, the average Black person can’t get a liquor license, and so the absence of pubs and the absence of other kinds of commercial enterprises, and then the growth of the religious enterprise is because the threshold for building a church is actually so low it doesn’t require a formal academic training in order to have a charter for a church. It requires a charter and a membership and a group of people. It’s like starting a charitable organization, and then, from that, people who give money for the work, then churches are able to grow. Because there’s a kind of free money, a transaction that happens, and exchange, so I find that stuff interesting, but then the other part of your question has to do with where am I in the question of faith in relation to… I mean, look at that (looking at the video still of the Monks in the ruins of the church in Chicago, images on page 44 and 66) 6

7

Naoshima is an island in Japan famous for its contemporary art museums and outdoor contemporary art installations throughout the island. It’s also the site where French artist Christian Boltanski has situated the communal archive of human soundbeats gathered around the world since 2008. Boltanski’s Heart Archive was the IHME project in 2012 when over 2500 people donated their heartbeats to the archive in four different cities in Finland. Marfa is a city in the desert in the State of Texas, United States. The area around Marfa is known as a cultural center for contemporary artists and artisans, and is a major center for Minimalist art.

71


CE: That’s the Last Supper... TG: Yes, that’s the Last Supper. If this was Venice, this building wouldn’t be torn down. I mean, if this was the North Side of Chicago, this building wouldn’t be torn down. Even though it happens to be the architecture of God, it’s also the most ambitious architecture left standing in my neighborhood. When these buildings go away, there’ll be nothing to remind us that that neighborhood was also once great. So, in that moment when I’m holding up the cross, it feels like I’m almost trying to channel the ability to rebrick the building. That I am interested in if there’s any power in the Last Supper, that, before Jesus goes to heaven, can he be a mason for a moment and fix this building? DE: Fix the leaking roof… TG: Yes, and I think for me to move between the religious metaphor and architectural metaphor, it really does feel like it’s at home. Do I also understand that Christianity has also been an oppressive religion? Yes, I get that, and so has every other major kind of institution. But I don’t think that the religion I was born to, that I probably practice in somewhat nefarious ways now, that it’s bankrupt. I think that, in the same way that I can find life in a piece of wood or a rock, I can find power in the possibility of democracy and the potentiality of spirituality. CE: I think spirituality is something we can reconcile ourselves to, without having the structure of the church. One thing you said about people coming together when they are unemployed, and choosing the bar, or choosing the church, or whatever. It also seems to me that the Black Monks are a kind of moment where you as a singular artist. I mean the whole drive of an education as an artist is an attempt to boost your ego and to produce a singular individual who is unique and has their own self-expression. I agree with Chris (Dercon) when he says there’s enough of self-expression or I think Adam Curtis8 in that sense, we have enough of it. In a sense, this idea of the collective is against art. It’s not against music and theatre, and those other artforms are extremely collective. But also, the collective is kind of anti-American. So, we’ve talked about the Christianity that I think draws a lot on an American tradition, an American tradition of Evangelicism. We’ve talked about the music which draws a lot on the American tradition coming from the South of the United States and from the Black communities there. This collectivity that you’re looking for, how do you see that in relationship to your upbringing and to your past? There’s so much emphasis on the individual. The American dream is an individualized dream. The optimism, that still exudes out of America and engages the world, it’s what makes America so attractive, I think. It’s an optimism of “I can make it”. It’s very rarely a “we”, and yet the Black Monks are a “we”. TG: I think one of the things you’re doing beautifully Charles is laying out a kind of racialized philosophical difference. To say that the individual is very American, you are actually saying that it’s quite white American and pretty Western. And that in the history of Black Americans in the United States we’ve not always had the luxury of being an autonomous individual, nor was that 8

72

Adam Curtis (born 1955) is a British documentary film-maker. Curtis says that his favourite theme is “power and how it works in society”, and his works explore areas of sociology, psychology, philosophy and political history.


necessarily an ambition. And you might find that, for other kinds of people from around the world, black and brown, and otherwise, that there is a kind of deep collectivity. When I’ve seen it play out in white American culture, it was usually more like a collectivity toward some political or economic goal. Like we can become a commune, or a real-estate cooperative, that there would be a kind of cooperation around money, or politics or religion. I had a fairly autonomous artistic practice, where there was an ego, an ambition, an autonomy and signature, and that I was becoming bored with myself. In a way, the desire to create this arsenal of varying kinds of practices was so that I could fight what might seem market-appropriate or career-appropriate. The Monks represent a kind of antidote to these autonomous moments. When we were performing here, I was not in control and the choice of improvisation meant that we all had to, kind of, look at each other, and no one could determine the next move by themselves. I think that, like, vulnerability and trust plays out in the Monks, it really does feel like a kind of salve to the gross autonomy that I feel and the isolation that often happens as a result of having an artistic practice like mine. CE: I think that’s really beautiful and this question of the racialization of the idea of an individual, of an extreme individualism, it makes a lot of sense to me. But also I think it’s a really important concept to take forward with us to understand that that individualism, which is the thing that is promoted by the propaganda machine of the United States, is not necessarily internally shared by every community in the United States. TG: Absolutely, and also I’m the ninth of nine children, so I was also born to a family of a different generation. The reason you have nine kids is so that you can do all the work that needs to be done on the farm. Because I was the ninth of nine, I was born into a cooperative. So, very different from a person who is generationally a single child or one of two children. It’s a completely different way to have grown up and understand my life. I never had a desire for self-isolation, I was always trying to surround myself with people who could, kind of, live life with me. CE: This is going a bit off the work, but in that discussion of the racialized cultural differences that were making, that we now have in the United States. How do you see this playing out in the next few years? In Chicago? Just speculate a bit, because you have this experience, you know the States very well, and you’ve had this opportunity to compare it in a way that most people don’t. TG: I think that the Evangelical church, that you mentioned earlier, is kind of a subset of this larger dominant gene that seems to exist in the States, maybe in the world of just, like, there are no limits on consumption, ownership, monopolistic tendencies and a desire by those who know how this world works to consume as much of it for themselves, their individual, autonomous families, as possible. And this thing will continue to grow in the United States because of the tactics for taxes are more sophisticated, the mechanisms that allow for monopolistic tendencies, and the global alliances will continue to grow. That thing will grow until people just get really tired. I think that the violence that Trump talked about among Black people in Chicago, what he was… in the

73


The Black Monks of Mississippi Temppeliaukion kirkossa. / The Black Monks of Mississippi in the Rock Church.

74


75


challenges of the NRA9, that all of those things go back to a deep understanding that the slaves that made white wealth from the beginning will no longer take the oppressive nature of the governing ruling classes, and that Trump’s principle anxiety is the Black male. And that, if we can figure out a way to take all of that frustration that exists in the oppressive tendencies, let’s say in Chicago, and if we could direct those brothers toward like an agenda that would actually kind of shift where their guns go a little bit. Like, there are these moments where Black kids would get out of school and they would go to the lake where white kids were playing volleyball, and they would harass the white kids playing volleyball. It was at that point then the city wanted to create after-school arts programs for the Black kids. It’s like, as long as you all shoot each other, everything is cool, if you do it over there, but the minute you start harassing our kids at the volleyball court, we’ve got a problem. And I think this is why the FBI and the CIA were so intent on destroying the Black Panthers10 and assassinating… those moments of situational assassination. CE: Or Civil Rights leaders. TG: Absolutely, because bitter people who know the focus of their bitterness are dangerous people. (Laughs.) And how do I see it planned out? I feel like more and more people are going to do things on their own. There’s just a real cynicism around government. But we have this group BYP10011, and younger and younger groups are learning to mobilize and organize. And there are some people who are middle-class aspiring who feel like the best thing they can do is side with whatever leadership is in place and ride that way. And then there are others that think the only way we can see change is with urban violence, and we’re going to have to take it to the streets. CE: It’s also hard to think about another way. You know, not to underestimate what we were talking about in terms of the collectivity of Black communities or the potential for that collectivity. And to understand that that’s a mechanism through which agency can be expressed. And which I think the projects that you’re doing do, too, of course, on a micro scale, we don’t want to make too much of it, but even if there are a few people, it can also be a model for other people to do things entirely independently of you. TG: Yes, at the same time that Trump is making these negotiations and then things like a new war grows in Syria, or Iranians are kept from being able to reenter the United States twelve days after Trump takes office, that in the same way that these negative alliances are happening in the world, I’m super-excited that I have these new relationships in the world... It’s no different than (W. E. B.) Du Bois12 going to China and feeling like, maybe there’s some kind of alliance here that we don’t know about, and are there new kinds of relationships that can develop globally. So that new routes, new relationships are being born, and maybe that’s why I’m kind of cool with the Black Monks being in Helsinki 9

The National Rifle Association of America (NRA) is an American organization which advocates for gun rights. 10 The Black Panther Party, or BPP, was a revolutionary Black Nationalist and socialist organization founded in the United States. It was active from 1966 until 1982. 11 BYP100 is an activist, member-based organization of Black 18–35 year olds dedicated to creating justice and freedom for all Black people. 12 William Edward Burghardt “W. E. B.” Du Bois (1868 –1963) was an African-American sociologist, historian, civil-rights activist, Pan-Africanist, author, writer and editor.

76


Näkymä Theaster Gatesin näyttelystä Tarry Skies and Psalms for Now Honkongin White Cube galleriassa. / Theaster Gates, ‘Tarry Skies and Psalms for Now’, White Cube Hong Kong 21 March – 20 May 2017 © Theaster Gates. Photo © White Cube (Kitmin Lee)

or initiating the Black Monks in Eindhoven, is that it actually allows me to call you and say: “Charles, I know five amazing artists in Chicago who I would love to just get them out of the city for a year, could they take refuge in Eindhoven? Could they use your libraries?” And it would require that much of a kind of realworld shock, change, difference, new opportunity, to allow people to re­imagine who they could be in the world, because the US is kind of a complicated place to be when you’re in the middle of identity formation. It’s hard not to feel national and self-hatred in a place that’s so absolutely corrupt right now. CE: I think the privilege we have is to get out and compare things in our different ways, and it’s very easy for us to live in our bubble. I imagine most people here have been outside of Finland, but there’s a lot of folk in Scotland that never left Scotland, and that’s partly how that communication can happen… also on an individual basis. And if we talk about what art is for, it’s always going to be that intimacy, but that intimacy isn’t necessarily capped by a certain ambition to just be an object in a white cube, and I think that is a lot of what you’ve been demonstrating in the work. Which brings me to the idea of the objects. You said to me when we were talking about this talk – and we’re really zooming out to another subject – You said that there’s a very direct relationship between the objects and the Black Monks. That there’s something which brings them together, and if we think about some of the materials that you’re working with there, and then reappear in the works, which are gallery works that appear on the market, and to some extent allow some of this stuff to happen. So, talk to me about that relationship.

77


TG: When I’m starting to prepare for an exhibition, I usually write poems first. Just free writing. That free writing sometimes turns into new music. So sometimes new music is produced before I know what objects I’m making for a show. Sometimes the title of the show is extracted out of those poems. For example, Tarry Skies and Psalms for Now, which is my Hong Kong show t hat came from that (picture on page 77). I was thinking about W. E. B. Du Bois a lot, and he has this phrase, “but to be a poor race” is part of the phrase (quote: To be a poor man is hard, but to be a poor race in a land of dollars is the very bottom of hardships.”) So, I think I have this relationship with poetry and literature that I never talk about. Like, I was a spoken-word artist when I was a kid, so I think that, like, pre-slam writing, freestyle, was a big part of my life, so I think language and music have always been there in that way. In my project at dOCUMENTA, I really felt it necessary that, in addition to restoring the building, that the Monks needed to deliver a set of ballads, about our history in relation to the history of the Huguenots. And the materials moving from Chicago to Kassel, and that it would actually be this set of ballads that would help people into the work. The ballads would function as a didactic in a way, that there wouldn’t be a real didactic, and we wouldn’t say this or that, it would be more like: Listen to this song. So that’s one way that I feel like there’s a direct connection. And then I don’t know if I titled the piece “There’s a leak”, but the piece I have here has me singing an old hymn called “There’s a leak in this old building and my soul will not be moved…”, or something like that, those are the original words, and I think I was thinking about leaky roofs, roofing and tar painting, and that in a way that constitutes a genre where labor and materials and new artforms are happening. But also inside of that I’m writing about the history of the Ise Shrine in Japan, and how this building is deconstructed every 20 years and reconstructed. And I like the relationship between those things. Not that I want to sing a song every time I make an object, but that the buildings I acquire, the extractions sometimes produce new sculpture, the sculptures sometimes produce writings, the writings then produce new songs, the songs encourage a new video work and so on. CE: Sometimes those objects that you’re making, like the tar paintings or some earlier works that you were taking from the Black Cinema House, they are often related to a kind of minimalism. There was a whole genre from the 90’s on, of repetitions, recyclings, of minimalism, which was incredibly tedious for me, but was very much what happened in art, and sold a lot. But what you’ve just said is really very interesting for me, because, actually, the objects that you’re talking about are kind of charged in the way that those minimalist objects, because they were always just about their materiality. That’s the rhetoric around it, and, of course, we could argue about whether that rhetoric was ever true. But these are charged, almost to the point that they’re kind of fetishes. That they have this charged history, of a spirituality, of a music, which exists. When we look at the object, we also have to think about the song that you might have been singing when you were making it, or we have to think about the place, where it’s from and where it goes to. TG: This is the part that feels a little bit like anthropology. When minimalism or abstract expressionism or, kind of, postmodernism of some sort, when that thing is on my mind, and I feel like I’m talking directly to an art history.

78


But I’m trying to say to Jasper Johns13: “Of course, this is about your father,” or to say to Leo Castelli14: “How can I detach where this slate came from?” At the National Gallery right now in Washington D.C., (Andy) Goldsworthy15 has a piece on the main floor, of dry fitted slate that is beautifully done, and I have the slate from Saint Laurence, and I feel like I’m in direct conversation with Goldsworthy. But I’m admitting that this is not just about a beautiful black painting, beautiful earth work, it’s also about being from a particular place and being from a church made by Italians, then lived in by Germans, then Jews, then Blacks. And that all of that stuff comes with my slate, and even though my slate is a lot like his slate, what we want slate to do is totally different. My excitement is that we might share the form of the black painting, but what informs (Robert) Rauschenberg’s16 black painting might be totally different, or, it might be the same, except Rauschenberg doesn’t have to make the admission that he was also in Alabama looking at Black outsider art, and being inspired to make those combines. CE: I mean that he doesn’t have to, he’s not allowed to, no? In the way that our history is written, is that that context was a kind of dirty aspect to something that needed a cleanliness to it, a purity, a formal discipline to it, and reducing it to that also limits it. So, in a way, potentially what could happen is that we rewrite the relationship to that minimalism, in a way that’s much more dynamic than simply a repetition or reuse of it or a development of it. That actually changes how we could possibly see that work which it, to some degree, looks like. TG: Charles, I’m also saying that to make a minimalist form ain’t the hard part. What may have been harder was to build an economic superstructure around that minimalist form, or when one tries to add personal narrative to a set of objects in a world where we’re constantly trying to remove the hand, the line, the gesture, that I actually think that I’ve given myself a tougher project by insisting that I don’t roll by myself, than that object is independent of some narrative. I don’t want everything to be a part of a biography. I’m not trying to make the narrative the value qualifier, but it is to say, that the thing doesn’t come without context. I think, for me, that the exciting part of a kind of postmodernist moment is that I don’t have to leave parts of myself at home, I can bring my whole self into the work. CE: And maybe there’s another comparison we can make, which would seem a little bit absurd, but maybe it isn’t so, which is that sometimes people can talk about you as a real-estate developer. We talked about the whole process that’s going on in the South Side. But if we think about it, also there is a lot of realestate development going on in minimalism, land art, whatever we want to call it, from those artists like (Donald) Judd17 or Michael Heitzer18, or like James

13 Jasper Johns (born 1930) is an American painter, sculptor and printmaker associated with Abstract expressionism and Pop art. 14 Leo Castelli (1907–1999) was an Italian-American art dealer. His gallery showcased contemporary art for five decades in New York. 15 Andy Goldsworthy (born 1956) is a British sculptor, photographer and environmentalist producing sitespecific sculpture and land art situated in natural and urban settings. 16 Robert Rauschenberg (1925–2008) was an American painter and graphic artist whose early works anticipated the pop art movement. Rauschenberg is well known for his “Combines” of the 1950s, in which non-traditional materials and objects were employed in innovative combinations. 17 Donald Judd (1928–1994) was an American artist associated with minimalism. 18 Michael Heizer (born 1944) is a contemporary artist specializing in large-scale sculptures and earth art (or land art).

79


80


The Black Monks of Mississippi äänitti materiaalia The Black Charismatic -teokseen Andreaskirkossa Helsingissä lokakuussa 2016. Ryhmän improvisaatiota nähtiin myös tilassa järjestetyssä lehdistötilaisuudessa. / The Black Monks of Mississippi recorded material for The Black Charismatic in the Andreas Church, Helsinki, in October 2016. There was also an improvisation by the group at the press event held in the space.

81


Turrell19. I mean, it might not be buildings, it might be land forms or whatever, but it’s still real estate. How do you see it? Are you a kind of American artist in that way? TG: (Laughs.) When I think about Hans Haacke’s project of exposing trustees in the Guggenheim20, or I think about the cuts, of Gordon Matta-Clark’s acquisition of non-spaces21, when I think about Marfa, I immediately think about the legal documents, the real-estate transactions, whether or not the thing was received into a charitable trust or purchased as a for-profit project. Dia, and the relationship that the daughters had to Dominique (de Menil) and the father22, and the ways in which oil wealth allowed for spatial generosity for the arts. There’s this symbiotic relationship between real estate and the arts. What I have realized from having a family that has farmland is that land is one of the principle political ways of being heard. When I go to a local council meeting and I say: “My name is Theaster Gates, and I’m a renter,” that’s very different, or if I don’t announce my address, or if I don’t say “I’m a home owner,” or “I own the Stony Islands Arts Bank and the land adjacent to it”. Those things all mean something in this strange way, and I think my daddy taught me that really soon. It’s not that I still recognize that maybe real estate, for me, is a means to an end. That, if I want a music venue to exist, I don’t want that music venue to be at the whim of some person who is excited about having a music venue today, and if money is not being made, they can kick all of the legacy out of that place. I’m actually tired of living that kind of fractured existence. The acquisition of land, or space, or buildings, that was really just trying to have autonomous management of the future of the possibility of culture in a Black space. The question was what am I going to do with 15 000 dollars? You buy a piece of property. And you buy it without regret. I have no anxiety about the idea that, when I die, there’ll be a trust, and that, when the Obama library23 is across the street from my real estate, that there’ll still be a place for artists who don’t have a lot of money, who want to be able to work and play around all these new amenities and resources, and nobody else will give a damn about affordable artist space, artist studios, that neighborhood will be changed. I feel like somebody has to actually do the dirty work of acquiring, deal making, working with cities to get that land, so that those things can be used for things that will actually make beautiful sense for a mixed economy, a diverse community, in the future. CE: But you’re also really grounded in that particular community and in that particular place. It’s something that actually to me makes a lot of sense. There 19 James Turrell (born 1943) is an American artist primarily concerned with light and space. 20 Hans Haacke (born 1936) is a German-born artist that is based in New York. In 1971 Guggenheim Museum in New York canceled Haacke’s show on the request of the Museum’s Director to eliminate two pieces. A work titled Shapolsky et al Manhattan Real Estate Holdings, A Real-Time Social System as of May 1, 1971 presented a documentation – photographs of 142 properties owned by two or three families, who had assembled vast empires of slum housing in New York. There were recorded facts available in the New York Public Library collected by the artist. 21 The US artist Gordon Matta-Clark (1943–1978) developed the idea of “anarchitecture” to suggest an interest in voids, gaps, and left-over spaces. With his Fake Estates project Matta-Clark addressed these issues of nonsites by purchasing at auction 15 leftover and unusably small slivers of land in Queens and Staten Island in New York. 22 Dia Art Foundation is a nonprofit organization that initiates, supports, presents and preserves art projects that are often big in scale. It was established in New York in 1974 by: Philippa de Menil, the daughter of Houston arts patron Dominique de Menil and an heiress to the Schlumberger oil-exploration fortune; the art dealer Heiner Friedrich, Philippa’s husband; and Helen Winkler, a Houston art historian. 23 The Barack Obama Presidential Center is the planned presidential library of Barack Obama. The center will be hosted by the University of Chicago and it’s due to complete in 2021.

82


was a show that we did recently in the (Van Abbe) museum by Chinese artist Qui Zhijie, and there’s a work which he did, a series of calligraphies going back about 3000 years, and there’s around 250 to 400 years between each one. There’s around 18, so they go right up to the present, to Mao Tze Tung in fact, and every one of them, from 3000 years ago, is about a protest by the agriculture workers, the peasants, about redistribution of the ownership of land. It seems that every 250 to 400 years, which is a big time period, I know, there’s a cycle in which the land needs to get cut down. And if we think about that, if we talk about how to play it out. I was thinking about, in the Euro-American zone, the last time that really happened was the end of the 18th century, so 1776, to 1789... Now we’re getting on for 250 years from that moment, 250 years in which the ruling elite has basically been the same, being fairly continuous during that whole period, except the Soviet Union, that’s another issue. But Western Europe and the United States ... If we follow that pattern, there will be a point where that redistribution will happen, exactly what you were talking about, that guns on the streets, maybe, that redistribution will have to happen… TG: Absolutely, I was just in Kenya and thinking about Great Britain pulling out of Kenya, and then redistributions that happened with these tobacco farmers there, and what does it mean, because a protest around land is also a protest around a lot of other things. I think, ten years ago, when I moved to Dorchester, and people really thought that it wasn’t a very smart decision for me to invest my time and energy, and even family members and close friends were, like, this is a horrible way to use your resources, and now that the Obama Center is gonna be four blocks away, they are like: “Damned real-estate mogul!” They only have a way of understanding it from the perspective of a value proposition, an economic value proposition, that it was not enough to just invest in the place where you live, it actually needed a sign from Tiger Woods building a golf course, and at that moment it was announced that Tiger Woods was going to build a golf course and that the mayor was going to give 35 million to that golf course, I became a genius. And I just think that that’s super telling around an artist’s practice and how an artist is left to gauge oneself relative to the contexts that we are in. You could be doing amazing things, but if there’s no one to confer, that what you’re doing actually really matters, then you just think you’re going crazy. And then you do this one thing and then the conferring happens. You have to self-confer: I know that I’m making a good decision, whether it makes any sense for anybody else, it doesn’t matter. I don’t want to teach anybody how to paint or how to make a sculpture, I want to teach them how to self-confer. CE: Beautiful. Thank you Theaster. Now I hope there’s some urgent questions somewhere out there, that you’d like to pose. I know the Finns are famously silent, but have a go. Audience question: Thanks for your talk. I have a question for Mr Gates. I’m interested in how you see The Black Monks and maybe The Rebuild Foundation in relation to sonic collectivities like Sunrise Orchestra or the AACM, maybe even things like The Music Box or The Warehouse, where do you see maybe overlaps or relationship. And I’m also very interested maybe in particularly in terms of

83


AACM, where do you see your activities maybe in going back in to the academy and disrupting and maybe reshaping the academy, I’m thinking of people like Wadada Leo Smith24 and Anthony Braxton25 and George Lewis26, who I think have managed to do that. CE: Perhaps you can also explain some of the acronyms because we didn’t get all of them. TG: The AACM is the Association for the Advancement of Colored Musicians, and it eventually became Creative Musicians, the Association for the Advancement of Creative Musicians. They’re a kind of out jazz ensemble, they were meditation, transcendentalism, post gospel. Many of them from the South, but having gone through the Bop era, and then from Bop out into performative music that happens on stage, cohabitation, living together... Really having a commitment to a kind of activist, Black power left, owning their own music, owning their own archives and so on. Then George Lewis and others are skilled musicians and academicians who believed in that work, were also musicians, but were trying to kind of keep the legacy alive because in a way the AACM, as a result of holding out from mainstream recording deals and so on, actually never achieved the financial success of those of them that stayed in hegemony. Even though some of the AACM members who went to Philly and or went to New York have done pretty well. So, there’s that tradition, let’s call that the jazz end, and there’s the Warehouse, the Garage, the Music Box, which constitute a kind of alternative, queer, the growth of the queer community via house music, disco music and the life, the life being pre-AIDS, and in that 80’s moment, when the life explodes and house music allows people a new kind of spiritual autonomy, a new community away from their families, a new collective that is not based on race or a sexual orientation or a boys’ club. It’s based on this music that allows for a new kind of freedom, and let’s say that I’m somewhere in there: I have the most important house music collection from Frankie Knuckles27, at least, in the country, maybe one of the most important house music collections in the world that I now care for. The Black Monks sit somewhere in this self-determining – we’re kind of an art house band, conceptual band. Most of the members of the band play jazz or sing soul, and they’re all more committed musicians than I am. They all have other bands, I’m the least committed musician and my job is to offer leadership around the conceptual framework of the ensemble. Yaw (Agyeman) sings so well, I’m no longer needed as a vocalist. I think there’s part of your question that’s about ecstasy, and about what happens when an ensemble has an ability to actually grab the charismatic, in this sense the charismatic is the black gift that one can get through hard work and spiritual belief, one can get to moments of ecstasy or the charismatic, as I call it. Something that is not about charm or what white linear thinkers, I imagine, could think :“Oh, Theaster is so charismatic, look he has Charles in the palm of his hand,” but rather the energy that is required to actually try to get somewhere, that the truth of your day doesn’t allow you... like, if I only had the truth of my day, I would kill myself, but because I have 24 Wadada Leo Smith (born 1941) is an American trumpeter and composer, working primarily in the fields of avant-garde jazz and free improvisation 25 Anthony Braxton (born 1945) is an American composer and instrumentalist. 26 George Lewis (1900–1968[1]) was an American jazz clarinetist. 27 Frankie Knuckles (stage name) (1955–2014), was an American DJ, record producer and remixer. He played an important role in developing and popularizing house music in Chicago during the 1980s.

84


Theaster Gates, The Black Charismatic, Osa 2. Videostilli, 2017. IHME-nykytaidefestivaali./ Theaster Gates, The Black Charismatic, Part 2. Video still, 2017. IHME Contemporary Art Festival.

access to the gift of the black charismatic, one could say, I then have hope. I think that there’s that kind of spiritual ecstasy, and then the other side has to do with, let’s call it like the business of knowledge. These guys understood that all of their friends were getting skinned by Chess Records, and they were like: Why would I give my music to those people, who were only going to pay me enough money to get strung out? We’ll just keep our music ourselves and record it ourselves, and it was a kind of resistance to the kind of order of that day. I can only hope that we’re connected to those traditions of sonic collectivity, and that because we also have business acumen, new kinds of relationships that will be able to also recapture all of the opportunity that those brothers and sisters deserve, and really make them great. So there’s some cool stuff happening in Chicago where people are identifying that music, pressing it, giving that money to the AACM and other members, identifying amazing soul musicians, bringing them on, sampling their music in hiphop... I feel like I’m an interloper on the artistic side, but I feel like I’m a deep partner on the financial, platform-making, institutional side. CE: You’re also bringing them into a world where they are interlopers, so the interloping is going in both directions, I would have thought… TG: Yeah, but I love your question, and I don’t mean to be so verbose, but on that question I feel like it’s so meaty, and such about Chicago and music and stuff, and I really appreciate you bringing that up.

85


CE: Thank you. Who would like to take the opportunity to ask Theaster something? This is unique. Audience question: Thank you, this has been very interesting, but I would like to go on a little bit with the same foundational question referring to the 60’s in Chicago, and what happened to the communities there. We heard your response now, but something that I remember of that collective and the musicians who also performed in Finland some times ago is that they had a very direct link to the African tradition as such, and I haven’t heard you say anything about that. And with this question I would like to challenge you a bit about your talk in terms of race, because how I remember the Art Ensemble of Chicago, for instance, is that through their way of telling us about their African past, we here in Finland could also start to think of our origins as the human race, mankind. TG: My relationship with the continent of Africa is a complicated relationship, and I don’t have the same political or ideological belief that my origins need an origin story that starts on the continent, that in fact Mississippi is my Africa. And that because of white people, I don’t have a direct connection to that place and I no longer feel tremendous or gross anxiety, that something is lost in my soul as a result of not having that connection. I studied at the University of Chicago, and upon landing, two black South Africans very quickly told me that this was not my motherland, and although I might feel DNA-like relationships in varying ways with the intelligence that exist, the music, the dance, the spirituality, all of those things might have originary drivers, logical ways that I feel deeply connected by experience, but I don’t feel connected by ideology. I don’t feel like I’m an Africanist. But I do think origin stories are important, in that I think that it is super interesting that an ethnographer would gather stories from the far reaches of Finland and then create a major narrative that could act as the mythic text for Finland. In the same way that I believe that it’s important that writers like Countee Cullen28 or Richard Wright29 have written amazing things that allow me to root my blackness in something. But I also feel really American when I go to Africa. I feel really American in a generically American way when I go, say, to Japan, where I end up having more in common with white Americans than I ever imagined, because we’re both so different from the Japanese. So I think that in a way the racial apparatus inside me feels like I owe so much more to Mississippi and being proud of being enslaved, because it’s actually the trauma of having been Black in the South that made my grandparents and great grandparents, and ultimately made me, and that this music that I sing is actually trying to locate itself in the small Pentecostal churches of Alabama and Kentucky and Mississippi, more than it’s trying to root itself in Senegal or Mali or Ghana, let’s say. But I love also this question, which is: Where does one’s origin story start, and for me it starts from my grandmama. Thank you. CE: Thanks Theaster. Any more questions. We’ve got about five minutes or so before we need to stop. We stop at the 8 a clock, right? Paula reminds me that I should offer you another option, rather than ask a question, which is if you 28 Countee Cullen (1903–1946), born Countee LeRoy Porter, was a prominent African-American poet, novelist, children’s writer, and playwright during the Harlem Renaissance. 29 Richard Wright (1908–1960) was an American author of novels, short stories, poems, and non-fiction. Much of his literature concerns racial themes, especially related to the plight of African Americans during the late 19th to mid-20th centuries.

86


The Black Monks of Mississippi (vas./ from left) Theaster Gates, Ben LaMar Gay, Mikel Patrick Avery, Dwayne Patrick, Yaw Agyeman, Michael Drayton.

would like to share any experiences of having seen the performances in the Rock Church or the film and installation in the Salvation Army Church, we would be happy to hear any testimony about that experience, or a question of course. Audience comment: I would like to tell a testimony, it was really an IHME weekend… Thank you, it was really an IHME weekend for me around the concert and all that. Kiitos! TG: Awesome, I then would like to say thank you to IHME, and Paula and Tuula, but also to you guys for allowing us to be here, and being with the Monks. It creates a lot of vulnerability to make improvisational music, and the energy in the Rock Church was really good energy. I know that I’m surrounded by great musicians and great singers, and I could feel good energy. It really actually made us weirder, like it ended up not being a kind of music concert as much as it was an exploration of the church, of the rock space, and we had so much fun. I think that the mix between Black people and Finnish people is such a beautiful mix that I plan to come back and make some babies here in Finland. So anyone interested so let Paula know, and we can really change the world. We can really change the world! Thank you all very much! There is a shortened version of the interview on IHME’s YouTube channel: www.youtube.com/user/ihmeproductions

87


88


Taiteilija Artist

89


Theaster Gates Theaster Gates (s. 1973) on afrikkalaisamerikkalainen taiteilija Chicagosta, jonka tuotantoon kuuluu veisto-, maalaus- ja performanssitaidetta, hylättyjen tilojen kunnostamista ja käyttöönottoa, unohdettujen arkistomateriaalien palauttamista käyttöön ja yhteisöjen aktivoimista. Hän on opiskellut niin kaupunkisuunnittelua, keramiikkataidetta kuin uskontotiedettäkin. Nämä kolme alaa nivoutuvat kiinnostavalla tavalla yhteen hänen taiteessaan: saviesineissä ja -astioissa, yhteisöllisyyden ja rakennuksien uudelleenaktivoinnissa Chicagon eteläisessä lähiössä sekä The Black Monks of Mississippin esiintymisissä. Gates on saanut kansainvälistä tunnustusta Chicagon South Siden kaupunginosassa toteuttamastaan Dorchester Projects -hankkeesta, jossa paikalliset puusepät käyttivät kierrätysmateriaaleja hylättyjen rakennuksien kunnostamiseen. Rakennukset heräsivät henkiin mm. elokuvateatterina, kirjastona ja taiteilijaresidenssinä. Gatesin toinen läpimurto kansainvälisellä taidekentällä oli teos Twelve Ballads for Huguenot House, jonka hän toteutti dOCUMENTA (13) -nykytaiteen katselmukseen Kasselissa. Projektia varten hän sai käyttöönsä Kasselin kaupungissa sijaitsevan 200-vuotiaan hotelli Huguenot Housen, johon hän ja hänen työryhmänsä rakensivat asuinhuoneet itselleen kolmeksi kuukaudeksi ja näyttelytiloja. The Black Monks of Mississippi -kokoonpano käytti tiloja myös musiikkinsa levyttämiseen ja esittämiseen yleisöille. Hugenotit olivat Ranskasta karkotettuja protestantteja, jotka asettuivat asumaan Saksaan. Gates havaitsi yhteyden hugenottien ja afrikkalaisen diasporan välillä, ja tila toimi symbolisena kunnianosoituksena kaikille niille, jotka ovat olleet pakotettuja lähtemään kodeistaan ja tarvitsevat kotia. Gates on voittanut arvostetun Artes Mundi -taidepalkinnon vuonna 2015, perustanut yleishyödyllisen, kiinteistökehittämiseen keskittyvän Rebuild-säätiön ja hän toimii professorina Chicagon yliopiston visuaalisten taiteiden laitoksella.

Theaster Gates Theaster Gates (b.1973) is a Chicago-based African-American artist whose work includes sculptures, paintings, performances, restoration and re-use of derelict spaces, re-activation of deserted archive materials, and activation of communities. He has three degrees: in urban planning, ceramics and religious studies. These three fields intriguingly intertwine in his artistic production, in clay objects and dishes, in the re-activation of social life and buildings in the South Side of Chicago, and in the musical performances by The Black Monks of Mississippi. He gained international recognition with his Dorchester Projects in the South Side, in which local carpenters used recycled materials to restore deserted buildings, which then took on a new life as a cinema, library, artists’ residence etc.

90


Theaster Gates

Another breakthrough that Gates made into the international artworld was his project for dOCUMENTA13 in Kassel, Twelve Ballads for Huguenot House. For this project he got access to a 200-year-old hotel called the Huguenot House, where he and his Chicagoan-European team built rooms for them all to stay for three months, along with exhibitions spaces. These spaces provided a platform for recorded and live performances by The Black Monks of Mississippi. The Huguenots were Protestants who were deported from France and then settled in Germany. Gates felt a connection between the Huguenots and the African diaspora, and thus this space became a symbolic homage to everyone who has been forced to leave their home, and to those in need of one. Gates is the winner of the 2015 Artes Mundi prize, the founder of the non-profit Rebuild Foundation, and currently Professor in the Department of Visual Arts, University of Chicago.

Theaster Gatesin kotisivut / Theaster Gates’ homepage http://www.theastergates.com/

91


92


IHME-koulu

93


IHME-koulu on yhdessätekemisen iloa IHME-koulu käsittää festivaalin taidekasvatusohjelman laajentuen festivaalin yleisötyöhön: kouluvierailut IHME-teoksella, pitkäkestoiset kumppanuusprojektit, opetuskäyttöön suunnitellut IHME-tehtävät, koululaisvierailut The Black Charismatic -teoskokonaisuuteen, Meidän IHME -tilaisuuden sekä IHME-raadin toiminnan. IHME-koulu on keskeinen osa festivaalituotantoa, ja sen tarkoituksena on tuoda nykytaide lasten ja nuorten arkeen. Parhaimmillaan taide avautuu nuorelle omaa ilmaisua vapauttavana tekemisen ja kokemisen alueena. Festivaalin saavutettavuuden näkökulmasta on tärkeää tavoittaa erityisesti nuoria, jotka eivät harrasta taidetta tai joille esimerkiksi museot ja taidenäyttelyt ovat vieraita. Osallistumisen kynnystä alentaa osaltaan toiminnan maksuttomuus. Oppilaitoksille IHME-teos ja sen teemojen pohjalta suunnitellut aineistot ja projektit tarjoavat elävän, ilmiökeskeisen oppimisympäristön. Kaudella 2016–2017 IHME-koulussa oli mukana yhteensä 393 henkilöä.

IHME-tehtävät ja koulujen vierailut IHME-teoksella Helsinkiläisille kouluille tarjottiin vierailumahdollisuuksia The Black Charismatic -teoksen eri osiin. Kohderyhmäksi valittiin yläkoulut ja lukiot. IHME-teoksen installaatio-osuuden arveltiin olevan saavutettavampi koululaisryhmille viimevuotisia IHME-teoksia pidemmän keston vuoksi. Pelastusarmeijan Temppelin alakerrasta oli myös tilaa varattavissa koululaisryhmien jatkotyöskentelyyn. Alustavista varauksista huolimatta teosvierailut tavoittivat vain vähän koululaisryhmiä. Myös opettajilta saatu palaute jäi tänä vuonna niukaksi. Tapiolan koulun ja lukion kuvataiteenlehtori ja kuvataiteilija Pasi Kirkkopelto laati tämän vuoden koulutyöskentelyyn suunnatut IHME-tehtävät. Tehtävämateriaalissa tarjottiin vinkkejä aiheen käsittelyyn Gatesin taiteesta lähtevien teemojen kautta, joita olivat tila, ääni ja ihmisten eriarvoinen asema yhteiskunnassa. IHME-tehtävät laadittiin siten, että niitä oli mahdollista toteuttaa myös ilman vierailua IHME-teoksella mm. verkkolinkkien välityksellä. Materiaalissa huomioitiin elämyksellinen, ilmiöpohjainen oppiminen. Ennen tehtävien julkaisua IHMEen verkkosivuilla ladattavana PDF-tiedostona, tehtäviä ­kommentoitiin aiemmin IHMEen toiminnassa mukana olleiden rodullistamisen kysymyksiä ­tarkastelevien opetusalan toimijoiden ja aktivistien toimesta. Tämän vuoden IHME-kouluvierailut ja tehtävät osoittivat, että IHMEellä on tarve kehittää kouluyhteistyömuotoja edelleen. Koulumaailman läpikäymät

94


opetussuunnitelmien perusteiden muutokset ja opetustapojen uudistumisen tarve edellyttävät entistä perusteellisempaa vuoropuhelua koulutoimijoiden kanssa, jotta IHMEen sisällöt tavoittavat käyttäjänsä. IHME-tehtävät löytyvät festivaalin verkkosivuilta. www.ihmefestival.fi/osallistu/ opetusmateriaali/

IHME -kouluprojekti Englantilaisessa koulussa – Hienoa oli, että sai itte päättää mitä tekee ja sai päättää museon nimen. – Oli siistiä päästä kokeilemaan eri materiaaleja, varsinkin niitä joita ei koulussa normaalisti pääse kokeileman (spraymaalit ja maalitussit). – Opin, että taloistakin voi luoda taidetta. Englantilaisen koulun 8. -luokkalaisten palautetta IHME-kouluprojektista

IHME-kouluprojekti on vuonna 2012 aloitettu IHME-nykytaidefestivaalin ja Aalto-yliopiston Taiteiden ja suunnittelun korkeakoulun kuvataidekasvatuksen muunto-opiskelijoiden kumppanuushanke. Sen tarkoitus on kehittää vuosittaisen IHME-teoksen sisältöihin pohjautuvaa taidekasvatustoimintaa kouluissa, tuoda esiin oppilaiden ajatuksia taiteen keinoin sekä tehdä näkyväksi nykytaiteen ja taidekasvatuksen rajapintoja. Kouluprojekti tarjoaa opiskelijoille kokemuksen nykytaiteeseen perustuvan pedagogisen projektin suunnittelusta ja toteutuksesta. Vuoden 2017 IHME-kouluprojekti kohdentui Englantilaisen koulun 8. luokan oppilasryhmän kuvataidetunteihin ja suunniteltiin yhdessä oppilaiden ja kuvataiteen opettaja Päivi Huhtisen kanssa. Aallon opiskelijoista projektia o ­ livat suunnittelemassa ja ohjaamassa Aino Kannisto, Milla Kuisma, Salla Laurin­ olli, Jemina Lindholm, Tiina Hirvonen ja Veera Varteva. Heitä ohjasi Aallon kuvataidekasvatuksen lehtori Marja Rastas. Projektin ideointi alkoi koulussa, kun opiskelijat tapasivat Englantilaisen koulun 8. luokan ja esittelivät heille Theaster Gatesin taiteen tekemisen tapoja. Oppilaat toivoivat projektilta jotakin ”isosti tekemistä” ja kaikille merkityksellistä toimintaa, josta ideoitiin lopulta oppilaille merkityksellisiä asioita esittelevä ”The Museum of Freedom”. Projekti huipentui museon pystyttämiseen koulu­ tilaan avajaisten saattelemana.

95


iii Mitään mieltä? -paja Kannelmäen nuorisotalolla. / What’s on Your Mind? Work shop in Kannelmäki Youth Center. Kuva / Photo: Titus Verhe. ii  Mitään mieltä? -pajassa koristeltiin telttaa nuorten mielipiteillä. / In the What’s on your mind? workshop a tent was decorated with young people’s opinions. Kuva / Photo: Titus Verhe. i  Teltta Kannelmäen Sitratorilla. / The tent on Sitratori Square in Kannelmäki. Kuva / Photo: Veikko Somerpuro.

96


IHME-pajan taustahahmot vasemmalta: / The people behind the IHME Workshop, left to right: Dzamil Kamanger, Jonna Kalliomäki, Minna Kaljunen, Julia Jämiä, Kristo Saarikoski, Päivi Matala, Kalle Hamm ja Paula Toppila.

IHME-paja: Mitään mieltä? IHME-pajojen tavoitteena on tuoda taide lähelle vapaa-aikaansa viettäviä nuoria ja antaa mahdollisuuksia itseilmaisuun ja sitä kautta merkityksellisyyden kokemiseen. IHMEen ja Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskuksen yhteinen hanke vuonna 2017 oli Mitään mieltä? -työpajojen sarja. Pajojen vetäjiksi kutsuttiin useita yhteisöllisiä projekteja toteuttanut taiteilijaduo Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger. Työpajan konsepti syntyi keskusteluissa Kannelmäen nuorisotalon nuorten kanssa. Tapaamisessa ideoitiin teltta, jota nuoret voisivat lainata omiin tapahtumiinsa. Teltta koristeltiin nuorten omilla mielipiteillä eri välineitä hyödyntäen. Valmis teltta jatkaa elämäänsä erilaisissa Helsingissä ­järjestetyissä tapahtumissa nuorten kesätyöntekijöiden luotsaamana. Työpajat toteutettiin 2.3.–27.4.2017 Kannelmäen nuorisotalolla kerran ­viikossa torstai-iltaisin. Lisäksi paja vietiin nuorten talviloman aikana Messukeskuksessa toteutettuun Nuorisoasiainkeskuksen tuottamaan Reaktori-­tapahtumaan kolmeksi päiväksi 22.–24.2. Kannelmäessä pajoihin osallistui yhteensä 20 nuorta, joista osa jatkoi työskentelyä useamman pajakerran aikana. Reaktori-­ tapahtumassa osallistujamäärä ylsi 200 nuoreen. Teltan vaiheita erilaisissa tapahtumissa voi seurata hashtagilla #mitäänmieltäteltta.

97


Kulttuuri-TET Kulttuuri-TETin ajatus on tarjota nuorille työelämään tutustumisjakso, jonka aikana heidät otetaan mukaan kehittämään kulttuurilaitoksen tai muun kentän toimijan toimintaa. 1–2 viikon jaksolle tullaan pienryhmässä, ja nuoret saavat jaksolle oman projektin. IHMEen ensimmäisellä Kulttuuri-TET-jaksolla syksyllä 2016 pääpaino oli sosiaalisessa mediassa. Kolmen oppilaan ryhmä Latokartanon peruskoulusta esitteli nuorten suosimia sosiaalisen median kanavia ja niiden käyttöä. TETläiset myös suunnittelivat ja toteuttivat sisältöä festivaalin kanaviin, joista uutena käyttöön otettiin IHMEen Snap-tili. Samalla harjoittelijat Maria Hiltunen, Jessica Markkula ja Mimosa Mäkelä tutustuivat IHMEen arkeen, festivaalivalmisteluihin ja festivaalitiimin työnkuviin. Latokartanon koulun opinto-ohjaaja Sari Ellonen esitteli Kulttuuri TET-yhteistyötä Meidän IHME -tilaisuudessa.

Aalto ARTS -projektit IHME-festivaalin ja Aalto-yliopiston ARTS-opiskelijoiden yhteistyö kiinnittyy Aallon NoVA-koulutusohjelman (Master’s Programme in Nordic Visual Studies and Art Education) kurssiin, johon osallistui opiskelijoita myös muista taiteen koulutusohjelmista. Opiskelijaprojektien lähtökohta oli IHMEen historia ja arkistot, joista syntyi neljä väljästi IHME-festivaaliin ja kaupunkitilaan liittyvää opiskelijaprojektia ja taiteellista tuotosta. Unknown Archive -projekti syntyi kaupunkitilassa kerätyistä, kaupunkilaisten lahjoittamista salaisuuksista. IHME-festivaalin yleisö sai kuulla nauhalle luettuja ja ääneen kuiskittuja anonyymejä salaisuuksia eräänlaisen tunnustuskopin seinää kuuntelemalla. Public Art-ryhmä teki kaupunkitilaa kommentoivan intervention, jossa Kansalaistorilla ohikulkevia ihmisiä pyydettiin ohjaamaan liikuteltavaa nuolta siihen suuntaa, jossa he itse kokivat Kansalaistorin olevan. Kallion kirjastossa yhden illan ajan toteutettu IHME-toast Café leikitteli IHME-festivaalin logolla ja nimellä. Projekti kutsui ihmisiä koristelemaan ja nauttimaan paahtoleipiä ja pohtimaan kunkin oman elämän ihmeitä. Suomenlinna-ryhmän jäsenet pohtivat merilinnointuksen historiaa Ruotsin, Venäjän ja Suomen valtakausina ja peilasivat niitä omiin kansallisiin identiteetteihin. ­Projektista syntyi Meidän IHME -tilaisuudessa nähty video. Projekteihin osallistuivat: Roee Cohen, Satu Hirvikoski, Outi Kallio, Parsa Kamehkhosh, Joosung Kang, Kadri Kõiv, Anton Krohn, Valeria Nekhaeva, Anne Pelkonen, Lari Rantalainen, Laura Rämö, Heidy Tiits ja Silla Virmajoki. Kurssin vetäjänä toimi taidehistorioitsija ja taidepedagogi Kaija Kaitavuori.

98


Aalto ARTS-opiskelijoiden projektit levittäytyivät eri puolille Helsinkiä. / Aalto ARTS students’ projects spread to various parts of Helsinki.

99


Meidän IHME Meidän IHME on opettajille, taidekasvattajille ja yleisöjen kanssa toimiville taideammattilaisille suunnattu tilaisuus, jossa esiteltiin IHMEen kumppanuusprojekteja. Kulttuuriareena Gloriassa 7.4. festivaalin puhe- ja elokuvaohjelmiston yhteydessä järjestetyn tilaisuuden tarkoituksena on jakaa hyviä käytäntöjä ja ideoita tavoista työskennellä erilaisten yleisöjen ja koulujen kanssa taiteen parissa. Tilaisuudessa kuultiin puheenvuoro Bristol Biennialin yleisösuhdepäällikkö Rowan Learilta otsikolla Artificial Joy: Arts Participation in the Age of Social Media. Tilaisuuteen osallistui viitisenkymmentä kiinnostunutta kuulijaa. Suomeksi ja englanniksi pidettyjä puheenvuoroja voi katsoa festivaalin You­ Tube-kanavalla: www.youtube.com/user/ihmeproductions

IHME-raati IHME-raati on keskustelufoorumi, jonka näkemyksiä festivaali kysyy esimerkiksi ohjelmiston, viestinnän ja asiakaspalvelun kehittämiseksi. Raatiin kuului kaudella 2016–2017 yhteensä 28 henkilöä: Hannu Bagge, Jella Bertell, Bianca Gräsbeck, Rauno Endén, Marketta Eräsaari, Esa-Matti Harkke, Heidi Hietala, Elina Hämäläinen, Pirjo Ingerö, Timo Jokitalo, Anita Karppi, Tommi Kantola, Pasi Kirkkopelto, Taava Koskinen, Helena Liljeberg, Anu Miettinen, Marja Miettinen, Otto-Ville Mikkelä, Mikko Mäki, Janne Orava, Kaija Pönni-Susiluoto, Tomas De Rita, Leena Reinilä, Katriina Rosavaara, Oona Tikkaoja, Tiina Tuurna, Leena Vainio ja Kerstin Österlund. Raadin jäsenillä oli mahdollisuus osallistua useampaan yhteiseen tilaisuuteen, joista osa oli pienryhmätyöskentelyä kunkin kiinnostuksen mukaan. Kuluneena kautena raatilaiset avustivat mm. IHME-festivaalin käsiohjelman luettavuuden kommentoinnissa, uusien festivaalin tapahtumapaikkojen näkyvyyden ja palvelupolun ideoinnissa sekä festivaalikokemuksen arvioinnissa.

100


ii

Rowan Lear oli Meid채n IHME-tilaisuuden p채채puhuja. / Rowan Lear gave the keynote speech at the Our IHME event. i Meid채n IHME-tilaisuus 7.4. / Our IHME event 7 April.

101


102


IHME School

103


IHME School – the Joy of Doing Together IHME School is the Festival’s art-education programme, extending into the Festival’s audience work, and involves: school visits with the IHME Project; longterm partnership projects; IHME Tasks designed for use in teaching; schoolpupil visits to all The Black Charismatic works; the Our IHME info session; and the work of the IHME Panel. IHME School is a key part of producing the Festival, and its aim is to bring contemporary art into the everyday lives of children and young people. At its best, art opens up to young people as an area of activity and experience that liberates their own expression. In terms of the Festival’s accessibility it is especially important to reach young people who are not involved in art or who, for example, see museums and art exhibitions as not being for them. One thing that lowers the threshold to participation is the lack of an entrance charge for IHME’s activities. For teaching institutions the IHME Project and the materials and projects designed to reflect its themes offer a living, phenomenon-centred learning environment. In the 2016–2017 period, a total of 393 people took part in IHME School.

IHME Tasks and Schools’ Visits to the IHME Project Helsinki schools were offered an opportunity to visit the various parts of The Black Charismatic. The chosen target group was secondary schools and upper secondary schools. The installation component of the IHME Project was expected to be more accessible to school groups than the previous IHME projects, as it was in place for an extended period. The lower floor of the Salvation Army Temple also had room that could be booked by school groups for continued work. Despite provisional bookings, visits to the work were only undertaken by a few school groups. Feedback from teachers was also meagre this year. Pasi Kirkkopelto, a visual artist and art teacher at Tapiola School and Upper Secondary School, devised this year’s IHME Tasks to be worked on in schools. The Task materials gave hints on dealing with the topic via themes derived from Gates’s art: space, voice and inequality between people in society. The IHME Tasks were devised so that it was also possible to carry them out without

104


Pohjois-Tapiolan koulun 7. luokka toteutti Musiikkia maalaten -tehtävää Matana Robertsin musiikin pohjalta. / 7th graders at North Tapiola School made their Painting Music assignment based on Matana Roberts’s music. Kuva / Photo: Pasi Kirkkopelto.

visiting the IHME Project, but, for instance, via Internet links. The materials focussed on phenomenon-centred learning via direct experience. Before the Tasks were published on IHME’s website in a downloadable PDF file, they were commented on by teachers who had previously worked on IHME and by educationists and activists who deal with racial issues. This year’s IHME School visits and IHME Tasks showed that IHME needs to further develop the forms taken by its collaboration directly with schools. The changes in the principles underlying curricula that the Finnish school world has just gone through and the need to update teaching methods require even more in-depth dialogue with schools in order for IHME’s content to reach its users. IHME Tasks can be found from the website (in Finnish) www.ihmefestival.fi/en/ participate/teaching-material/

105


IHME School Project at the English School “It was great, that we got to decide what to do and what’ll be the name of the museum.” “It was cool that we could try out different kinds of materials, especially ones that we don’t normally get to test in school.” “I learned that you can make art from a house.” – 8th grade pupils, The English School, Helsinki

The IHME School project is a partnership scheme begun in 2012 between IHME and Master’s degree students on the visual-art-education course at Aalto University School of Arts, Design and Architecture. It is intended to develop art-education activities in schools based on the contents of the annual IHME Project, to bring out pupils’ ideas by means of art, and to make visible the interfaces between contemporary art and art education. The School project offers the students running the project the experience of planning and carrying out a pedagogic project based on contemporary art. The 2017 IHME School Project focussed on art lessons for a group of 8th graders at the English School, and was planned jointly by the pupils and the art teacher Päivi Huhtinen. The students from Aalto University who planned and ran the project were Aino Kannisto, Milla Kuisma, Salla Laurinolli, Jemina Lindholm, Tiina Hirvonen and Veera Varteva. The teacher-in-charge was Lecturer in Art Pedagogy Marja Rastas. The work on ideas for the Project began in The English School, when the students met the 8th grade and outlined for them the ways that Theaster Gates makes art. The pupils hoped the project would give them “something to do in a big scale” and an activity that meant something to everyone, and this ultimately threw up the idea for “The Museum of Freedom”, which would exhibit things that were meaningful to the pupils. The Project culminated in the setting up of the Museum on the school premises, along with an official opening.

106


Englantilaisen koulun 8. luokan oppilaat toteuttivat Museum of Freedom -projektin koulussaan Aallon opiskelijoiden ohjauksessa. Pinja Korppas ja Emmi Salonen kertoivat projektia varten valitsemastaan ystävyys-teemasta. / 8th graders at The English School staged their Museum of Freedom project at their school with the help of Aalto University students. Pinja Korppas and Emmi Salonen told about the friendship theme they had chosen for the project.

107


IHME-pajassa valmistunutta telttaa koristavat nuorten viestit. / The tent made in the IHME Workshop decorated with young people’s messages.

IHME Workshop: What’s on your mind? The aim of the IHME Workshops is to produce art near to where young people spend their leisure time, and to give them opportunities for self-expression, and through that to experience something meaningful. In 2017, the joint project by IHME and the City of Helsinki Youth Department was the What’s on your mind? workshop series. The artist duo Kalle Hamm and Dzamil Kamanger, who have carried out several community projects, were invited to run the workshops. The concept for the workshop came up in a discussion with young people at Kannelmäki Youth Centre. The meeting’s idea was to have a tent that young people could borrow for their own events. The tent was decorated with the young people’s own opinions in a variety of media. The completed tent will live on in various events in Helsinki piloted by young people hired as summer workers. The workshops took place at Kannelmäki Youth Centre every Thursday evening from 2 February to 27 April 2017. Another workshop was held during the young people’s school winter holiday, at the three-day Reaktori event staged by the Helsinki Youth Department at the Messukeskus Expo and Convention Centre in Helsinki 22 to 24 February. Taking part in the workshops at Kannelmäki were a total of 20 young people, some of whom carried on the work at workshop evenings. The event at Reaktori was participated in by more than 200 young people. To see what happens to the tent at various events follow the hashtag #mitäänmieltäteltta.

108


IHME-kylttien takana piilottelevat IHMEen ensimmäiset Kulttuuri-TET -harjoittelijat. / Hidden behind the IHME signs IHME’s first Kulttuuri-TET (Cultural Work Experience) trainees. Kuva / Photo: Suvi Korhonen.

Kulttuuri-TET – Cultural Work Experience at IHME The idea behind Kulttuuri-TET (Cultural Work Experience) is to give young people a chance to spend time getting to know about working life, during which they are involved in developing the operations of a cultural institution or some other organization in the sector. Small groups of young people come in for periods of 1–2 weeks and are given their own project for the duration. The main emphasis of IHME’s first Kulttuuri-TET period, in autumn 2016, was on social media. A group of three pupils from Latokartano Comprehensive School gave presentations of media channels popular with young people and the ways they use them. The pupils also designed and created content for the Festival’s channels, one innovation being the launch of IHME’s Snap account. At the same time, the work-experience trainees Maria Hiltunen, Jessica Markkula and Mimosa Mäkelä got to know about IHME’s everyday routines, Festival preparations, and the Festival team’s jobs. Latokartano Comprehensive School Study Advisor Sari Ellonen presented the Kulttuuri TET collaboration at the Our IHME session.

109


Aalto-yliopiston ARTS -opiskelijat esittelivät IHMEen inspiroimia projektejaan opettajansa Kaija Kaitavuoren johdattamina. / Aalto University ARTS students present their IHME-inspired projects led by their teacher Kaija Kaitavuori.

Aalto ARTS Projects The collaboration between the IHME Festival and ARTS students at Aalto University focussed on the NoVA (Master’s Programme in Nordic Visual Studies and Art Education) course, also attended by students from other courses. The starting point for the students’ projects was IHME’s history and its archives, which gave rise to four student projects and artistic outcomes loosely linked to the IHME Festival and urban space. The Unknown Archive project came out of secrets collected in urban space and donated by city dwellers. The IHME Festival’s audience got to hear anonymous secrets read in a whisper onto tape by listening to the wall of a kind of confession booth. The Public Art group made an intervention that comments on urban space, in which passers-by in Kansalaistori Square were asked to point a moveable arrow to the direction in which they felt Kansalaistori Square was located. The IHME-toast Café, staged for a single evening, played with the IHME Festival’s name and logo. The project invited people to decorate and eat a piece of toast, and to ponder the miracles (ihme means miracle in Finnish) in their own lives. The members of the Suomenlinna group considered the history of the

110


Suomenlinna maritime fortress on an island off Helsinki under Swedish, Russian and Finnish rule, and mirrored those times in their own national identities. The project resulted in a video shown at the Our IHME session. Project participants: Roee Cohen, Satu Hirvikoski, Outi Kallio, Parsa Kamehkhosh, Joosung Kang, Kadri Kõiv, Anton Krohn, Valeria Nekhaeva, Anne Pelkonen, Lari Rantalainen, Laura Rämö, Heidy Tiits and Silla Virmajoki. The course was led by art historian and art educator Kaija Kaitavuori.

Our IHME Our IHME is an occasion aimed at teachers, art educators and art professionals who work with audiences, and presents IHME’s partnership projects. The session, held alongside the Festival’s programme of talks and films at Gloria Cultural Arena on 7 April, was intended to share good practices and ideas about ways to work on art with various audiences and schools. The keynote speech at the session was given by Director of Engagement at the Bristol Biennial Rowan Lear, her topic being Artificial Joy: Arts Participation in the Age of Social Media. Some fifty interested listeners took part in the occasion. The speeches in Finnish and English can be viewed on the Festival’s YouTube channel: www.youtube.com/user/ihmeproductions

The IHME Client Panel The IHME Client Panel is a discussion forum, whose views the Festival asks about, for example, in order to develop its programme, communications and audience service. In the 2016–2017 period, a total of 28 people were on the panel: Hannu Bagge, Jella Bertell, Bianca Gräsbeck, Rauno Endén, Marketta Eräsaari, Esa-Matti Harkke, Heidi Hietala, Elina Hämäläinen, Pirjo Ingerö, Timo Jokitalo, Anita Karppi, Tommi Kantola, Pasi Kirkkopelto, Taava Koskinen, Helena Liljeberg, Anu Miettinen, Marja Miettinen, Otto-Ville Mikkelä, Mikko Mäki, Janne Orava, Kaija Pönni-Susiluoto, Tomas De Rita, Leena Reinilä, Katriina Rosavaara, Oona Tikkaoja, Tiina Tuurna, Leena Vainio and Kerstin Österlund. The panel’s members had a chance to take part in several joint occasions, some of which involved working in small groups to match individual interests. In the recent period, panellists helped, for instance, with comments on the readability of the IHME Festival’s printed programme, the visibility of the Festival’s venues, and by coming up with ideas for the customer journey mapping, and evaluating the Festival experience.

111


112


Ohjelma Programme

113


114


115


Festivaaliohjelma on dokumentoitu niin valokuvin kuin videoin. Videotallenteet niistä IHME-festivaalin ohjelmaosuuksista, joiden puhujat ovat antaneet esitysluvat, on jaettu festivaalin YouTube-kanavalla ja merkitty sanalla YouTube. Puheenvuoroja ja keskusteluja esitettiin sekä suomeksi että englanniksi. www. youtube.com/ihmeproductions

IHME-festivaalin puhe- ja elokuvaohjelma Kulttuuriareena Gloria 7.–8.4.2017

Koko puhe- ja elokuvaohjelman ajan tapahtumapaikalla esillä olleet teokset: Jani Ruscica: Conversation in Pieces (opening act), 2016, HD video, 21’ Lea ja Pekka Kantonen: Kolme kohtausta veden äärellä / Three scenes by the water, video, 7’ Valokuvat: Pekka Kantonen Vedostus: Sakari Viika Valokuvat: Wirrarikanuoret katsovat F.W. Murnaun elokuvaa Tabu, Wirrarikanuoret katsovat Sergei Eisensteinin elokuvaa Que Viva Mexico, Wirrarikanuoret katsovat Robert Flahertyn elokuvaa Nanook, pakkasen poika, Tsikwaitan keskusaukiolla katsotaan Alejandro Alarcon Zapatan elokuvaa Hein+tsika Tuutu, Wirrarikanuoret katsovat Niki Caron elokuvaa Valasratsastaja Nana & Felix: SoMe 1 (faces) ja SoMe 2 (bodies), 2015, sekatekniikka IHME-festivaalin puhe- ja elokuvaohjelman juonsi kulttuurikriitikko, toimittaja Aleksis Salusjärvi. Musiikkiohjelmana levyvalintoja amerikkalaisesta mustasta musiikki­perinteestä Glorian baarissa soitti DJ Otto Talvio.

116


PERJANTAI 7.4. Meidän IHME Opettajille ja taidekasvattajille suunnattu keskusteleva tilaisuus, jossa opittiin yhdessä nykytaiteesta osana opetustyötä. Meidän IHMEen juonsi lehtori Marja Rastas. Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen maisteriopiskelijat sekä Englantilaisen koulun oppilaat YouTube Taiteilijat Kalle Hamm ja Dzamil Kamanger YouTube Kulttuuri-TET yhteistyö, opinto-ohjaaja Sari Ellonen Latokartanon peruskoulusta Taidehistorioitsija, pedagogi Kaija Kaitavuori ja Aalto-yliopiston ARTS -opiskelijoiden esittelemät projektit YouTube Artificial Joy: Arts Participation in the Age of Social Media: Bristol Biennialin Director of Engagement, Rowan Lear (UK) YouTube

Taide julkisessa tilassa: OSLO PILOT Kaksivuotisen OSLO PILOT -hankkeen sekä jatkosuunnitelmien esittely koskien pysyvän julkisen tilan tapahtumaa Oslossa. Kuraattorit Per Gunnar Eeg-Tverbakk ja Eva Gonzalez-Sancho (NOR) YouTube

Poliittista toimintaa synkkinä aikoina: Hannah Arendtia 2000-luvulla Postdoc-tutkija Julian Honkasalo YouTube

Toimittajan näkökulma: Miksi vääräksi todistettuun tietoon uskotaan? Vapaa toimittaja, tietokirjailija ja journalismikollektiivi Long Playn perustajajäsen Johanna Vehkoo

IHME-maraton IHMEen työryhmän jäsenet haastattelivat taiteilijoita aiheesta kulttuurinen omiminen. Kiasman johtaja Leevi Haapala haastatteli kuvataiteilija Martta Tuomaalaa, YouTube Taidesäätiö Pro Arten hallituksen pj., Tuula Arkio haastatteli kuvataiteilija Jani Ruscicaa, YouTube IHMEen toiminnanjohtaja Paula Toppila haastatteli Nana & Felix -taiteilijaduoa, YouTube Taideyliopiston Kuvataideakatemian nykytaiteentutkimuksen professori Hanna Johansson haastatteli kuvataiteilija Lea Kantosta, YouTube IHME-festivaalin juontaja Aleksis Salusjärvi haastatteli kuvataiteilija Matti Aikiota

117


Elokuvasarja: Kuviteltu Japani Elokuvia Theaster Gatesin taiteen teemoista, ohjelman kokosi elokuvakriitikko ja -tutkija Olaf Möller. Elokuvasarjan päätteeksi Olaf Möller keskusteli taiteilija Edgar Honetschlägerin kanssa. Les Kiriki – Acrobates Japonais (1907; Segundo de Chomón; 3’) Le Châtiment de Samuraï (1910; The Japanese Film d’Art / Série d’Art Pathé frères; 9’) The Mikado (1926; Fred Watts?; 4’) Vostočnaja Elegija (1996; Aleksandr Sokurov; 45’) Reflections (2007; Ho Tzu-nyen; 13’) Lil’ Tokyo Story [double screen version] (2016; Matthew Lax, 4’) Chikensuit (2005; Edgar Honetschläger; 7’)

LAUANTAI 8.4. Kulttuuriareena Gloria Hannah Arendt -lukupiiri Lukupiirissä Hannah Arendtin ajatuksia peilattiin erityisesti ajankohtaisiin kysymyksiin. Vetäjänä postdoc-tutkija Julian Honkasalo.

Taiteen merkityksestä YouTube Mitä hyötyä taiteesta on ja pitääkö taiteen ylipäätään olla hyödyksi? Miten puhua samaan aikaan taiteen merkityksestä ja sen välineellisestä, jopa rahassa mitattavasta arvosta? Taiteen kansainväliset vaikuttajat kertoivat näkemyksiään näihin kysymyksiin peilaten keynote-puheenvuoroissa sekä yhteisessä paneelikeskustelussa. Keskustelun moderoi taiteilija, tutkija Jan Kaila. Kuvataiteilija Anna Tuori Berliinin Volksbühne-teatterin johtaja Chris Dercon (BE) Prospect-biennaalin perustaja, kuraattori Dan Cameron (USA) New York Universityn professori Deborah Willis (USA)

IHME-teos 2017 -keskustelu: The Black Charismatic YouTube Theaster Gates, taiteilija (USA) Charles Esche, Van Abbe -museon johtaja, Eindhoven (NL)

Elokuvasarja: Löydetyn merkityksiä Elokuvia Theaster Gatesin taiteen teemoista kuratoi elokuvakriitikko ja -tutkija Olaf Möller. Elokuvasarjan päätteeksi Olaf Möller keskusteli taiteilija Norbert Pfaffenbichlerin kanssa. Ihminen ja tiede (x3) (2011/17; Mika Taanila; 1’21’’) Atlantic35 (2016; Manfred Schwaba; 3,5’’) Perfect Film (1985; Ken Jacobs; 21’45’’, 16 mm) Futari no chōkyori Runner no kodoku (1966; Noda Shinkichi; 10’) Santora (1997; Norbert Pfaffenbichler & Jürgen Moritz; 4’) Discrepancy [ 12 Screen Version] (2010; William E. Jones; 9’30’’) Kinescope (1991; Eino Ruutsalo [& Anne Laitinen?]; 11’) Coda (2014; Fulvio Baglivi; 11’) End Credits (2007/14; Chang Yŏnghye Junggongŏp; 17’)

118


119


The Festival programme has been documented in photographs and on video. Video recordings of the sections of the IHME Festival’s programme – those for which the speakers have given permission to show the recording – have been shared on the Festival’s YouTube channel and marked with the word YouTube. Talks and discussions were in both Finnish and English. www.youtube.com/ihmeproductions

IHME Festival Programme of Talks and Films Gloria Cultural Arena 7–8 April 2017 Artworks shown at the venue: Jani Ruscica: Conversations in Pieces (opening act), 2016, HD video, 21’ Lea and Pekka Kantonen: Kolme kohtausta veden äärellä / Three scenes by the water, video, 7’ Photographs: Pekka Kantonen Printed by: Sakari Viika Photographs: Young Wirrarika people watch F.W. Murnau’s film Tabu, Young Wirrarika people watch Sergei Eisenstein’s film Que Viva Mexico, Young Wirrarika people watch Robert Flaherty’s film Nanook of the North, people in Tsikwaita town square watch Alejandro Alarcon Zapata’s film Hein+tsika Tuutu, Young Wirrarika people watch Niki Caro’s film Whale Rider Nana & Felix: SoMe 1 (faces) and SoMe 2 (bodies), 2015, mixed media The IHME Festival’s programme of talks and films was hosted by culture critic and journalist Aleksis Salusjärvi. The music programme consisted of selected records from the US black music tradition played in the bar at Gloria by DJ Otto Talvio.

120


FRIDAY 7 April Our IHME A discussion session aimed at teachers and art educators, where they together learned about contemporary art as a part of teaching work. Our IHME was hosted by lecturer Marja Rastas. Master’s students on the visual-art-education course at Aalto University and pupils of The English School, Helsinki, YouTube Artists Kalle Hamm and Dzamil Kamanger YouTube Kulttuuri-TET (cultural work experience) collaboration, Academic Advisor at Latokartano Comprehensive School, Sari Ellonen Art historian and cultural educator Kaija Kaitavuori and projects presented by students at Aalto University School of Arts, Design and Architecture YouTube Artificial Joy: Arts Participation in the Age of Social Media: Director of Engagement, Bristol Biennial, Rowan Lear (UK) YouTube

Art in Public Space: OSLO PILOT A presentation of the two-year OSLO PILOT project and further plans for a permanent public-space event in Oslo. Curators Per Gunnar Eeg-Tverbakk and Eva Gonzalez-Sancho (NOR) YouTube

Political Action in Dark Times: Hannah Arendt in the 21st Century Postdoctoral researcher Julian Honkasalo YouTube

The journalist’s viewpoint: Why do people believe information that has been proved false? Independent journalist, non-fiction writer and founder member of the Long Play journalists’ collective Johanna Vehkoo

IHME Marathon at which members of the IHME expert team interviewed artists on the subject of cultural appropriation. Contemporary Art Museum Kiasma’s Director Leevi Haapala interviewed artist Martta Tuomaala, YouTube Chair of the board of Pro Arte Foundation Finland Tuula Arkio interviewed artist Jani Ruscica, YouTube IHME Executive Director Paula Toppila interviewed Nana & Felix artist duo, YouTube Professor of Contemporary Art Research at the Academy of Fine Arts of the University of the Arts Helsinki Hanna Johansson interviewed artist Lea Kantonen, YouTube IHME Festival host Aleksis Salusjärvi interviewed artist Matti Aikio

121


Film series: Imagining Japan Films on the themes of Theaster Gates’s art; the programme compiled by film critic and researcher Olaf Möller. The series ended with a discussion between Olaf Möller and the artist Edgar Honetschläger. Les Kiriki – Acrobates Japonais (1907; Segundo de Chomón; 3’) Le Châtiment de Samuraï (1910; The Japanese Film d’Art / Série d’Art Pathé frères; 9’) The Mikado (1926; Fred Watts?; 4’) Vostočnaja Elegija (1996; Aleksandr Sokurov; 45’) Reflections (2007; Ho Tzu-nyen; 13’) Lil’ Tokyo Story [double screen version] (2016; Matthew Lax, 4’) Chickensuit (2005; Edgar Honetschläger; 7’)

SATURDAY 8 April Gloria Cultural Arena Hannah Arendt reading group In the reading group Hannah Arendt’s ideas were particularly mirrored in topical issues. Led by postdoctoral researcher Julian Honkasalo.

What is Art For? YouTube What use is art and should art be useful in any case? How can we talk at the same time about the meaning of art and its instrumental, even monetary value? Key international figures in art talked about their views on these issues as mirrored in the keynote speeches and joint panel discussion. The discussion was moderated by artist and researcher Jan Kaila. Visual artist Anna Tuori Director of Berlin’s Volksbühne theatre Chris Dercon (BE) Founder of the Prospect Biennial, curator Dan Cameron (USA) Professor at New York University Deborah Willis (USA)

IHME Project 2017 discussion: The Black Charismatic YouTube Theaster Gates, artist (USA) Charles Esche, Director of the Van Abbemuseum, Eindhoven (NL)

Film Series: Reading Remains Films on the themes of Theaster Gates’s art, curated by the film critic and researcher Olaf Möller. The film series ended with a discussion between Olaf Möller and the artist Norbert Pfaffenbichler. Man and Science (x3) (2011/17; Mika Taanila; 1’21’’) Atlantic35 (2016; Manfred Schwaba; 3’5’’) Perfect Film (1985; Ken Jacobs; 21’45’’, 16 mm) Futari no chōkyori Runner no kodocu (1966; Noda Shinkichi; 10’) Santora (1997; Norbert Pfaffenbichler & Jürgen Moritz; 4’) Discrepancy [12-Screen Version] (2010; William E. Jones; 9’30’’) Kinescope (1991; Eino Ruutsalo [& Anne Laitinen?]; 11’) Coda (2014; Fulvio Baglivi; 11’) End Credits (2007/14; Chang Yŏnghye Junggongŏp; 17’)

122


iii Nana & Felix -duon teos SoMe 1 (faces). / Nana & Felix duo’s artwork SoMe 1 (faces).  Kuva / Photo: Nana & Felix. ii  Lea ja Pekka Kantosen valokuvia ja videoteos Kulttuuriareena Gloria kahvilan seinällä. / Lea and Pekka Kantonen’s photographs and videowork on the Café wall of the Cultural Arena Gloria. i  Stillkuva Jani Ruscican Conversation in Pieces videoteoksesta. / Video still from Jani ­Ruscica’s Conversation in Pieces. Kuva / Photo: Pirje Mykkänen, Kansallisgalleria / Finnish National Gallery.

123


Juontaja / Host Aleksis Salusjärvi

Anna Tuori

Per Gunnar Eeg-Tverbakk & Eva Gonzales-Sancho

Tuula Arkio

Jan Kaila

Johanna Vehkoo

Lea Kantonen & Hanna Johansson

DJ Otto Talvio

124


Nana & Felix

Julian Honkasalo

Chris Dercon, Deborah Willis, Dan Cameron, Anna Tuori

125


Hannah Arendt -lukupiiri. / Hannah Arendt reading group.

126


127


Elokuvaohjelmisto IHME-nykytaidefestivaalin vuoden 2017 elokuvaohjelman kokosi kölniläinen elokuvakriitikko Olaf Möller. Hän sai tehtäväkseen tutustua festivaalin IHME-teoksen tekijän, chicagolaistaiteilija Theaster Gatesin, monipuoliseen tuotantoon ja valita teemat kahdelle elokuvasarjalle tähän taustayöhön perustuen. Perjantain 7.4. elokuvaohjelman teema oli Kuviteltu Japani ja lauantain 8.4. ohjelman teema Löydetyn merkityksiä. Möller kertoo valintojensa taustoista: ”Suunnitellessani elokuvaohjelmaa, tuntui järkevältä tutkia niitä ulottuvuuksia Gatesin töistä, jotka puhuttelisivat yleisöä elokuvallisen sisällön kautta. Huomioni kiinnittyi Plate Convergences -näyttelyyn (2007), jota voidaan pitää Gatesin läpimurtona. Sana convergence, lähentyminen, kuvaa ytimekkäästi sitä, mistä IHME-elokuvaohjelmassa (ja kenties Gatesin koko tuotannossa) on kyse. Näennäisesti etäiset kulttuurit lähentyvät toisiaan ja tuovat esiin ihmisiä yhdistäviä ajatuksia ja muotoja. Näiden teemojen tärkeys korostuu entisestään aikana, jolloin Gatesin kotimaa hosuu täysin vastakkaisissa suunnissa (rikkoen mitä todennäköisimmin omaa perustuslakiaan).”

Film Programmes The film programme of IHME Contemporary Art Festival has been composed by Cologne based film critic Olaf Möller. He was invited to do research on Theaster Gates´s multifaceted body of artistic work and select themes for the two film series of the festival. Friday´s program on April 7th is built around Imagining Japan and Saturday´s program takes us to the world of Reading Remains. Möller tells the story behind his choices of themes: “Composing the program it seemed most sensible and pertinent to look for aspects of Gates’ art that might invite some kind of response in cinematographic terms. I found myself being intrigued by elements of Gates’ first major exhibition, Plate Convergences (2007). Mark the word: Convergences – for this is what this whole program (and maybe Gates’ art as such) is all about: Bringing cultures seemingly apart together, finding ideas and shapes that connect people; and what could be more important at a moment in time when the new president of Gates’ native land is busy doing the opposite (and that most probably in violation of the country’s constitution)?… ”

128


Arkistojen aarteista koostetuissa elokuvasarjoissa oli sekä analogisia että digitaalisia elokuvia. / The film series of treasures from the archives included both analogue and digital films.

129


Elokuvaohjelma 1: Kuviteltu Japani Pe 7.4. kesto 85 min. Kulttuuriareena Gloria Elokuvaohjelmiston päätteeksi Olaf Möller keskusteli taiteilija Edgar Honetschlägerin kanssa.

Film programme 1: Imagining Japan 7 April, duration 85 min. Cultural Arena Gloria After the film programme Olaf Möller discussed with artist Edgar Honetschläger.

Les Kiriki – Acrobates japonais 1907, Segundo de Chomón, 3’, 35mm Kutkuttavaa varhaista avantgardea: joukko (oletettavasti) japanilaisia esiintyjiä kasaantuu päällekkäin ja muodostaa huikeita, painovoimaa uhmaavia ”akrobaattisia asetelmia” – hahmoja, jotka toisinaan muistuttavat japanilaisia ­kanji-merkkejä. Miten ihmeessä? An early avant-garde delight: A group of (supposedly…) Japanese performers gracefully pile up into the most outrageous, gravity-defying “acrobatic arrangements” – figures which sometimes resemble kanji (= Japanese characters). How can they do this?

Les Kiriki, Segundo de Chomón, Pathé Frères, Lobster Film.

130


Le Châtiment de samuraï 1910, The Japanese Film d’Art/Série d’Art Pathé frères, 9’, 35mm Ranskalainen tuotantoyhtiö Pathé frères toimi rahoittajana ja jakelijana useille Japaniin sijoittuneille lyhytelokuville The Japanese Film d’Art -nimikkeen alla. Elokuvien tarinat ja kuvamaailmat vetosivat länsimaisiin yleisöihin, jotka ihailivat omien käsitystensä mukaisesti japanilaista kunniaa korostavaa arvomaailmaa ja hillittyä estetiikkaa. Le Châtiment de samuraï on yksi varhaisimpia esimerkkejä näistä haavekuvista. During the first half of the 20th century’s teens, the French production house Pathé frères financed and distributed various short works set in Japan under the label The Japanese Film d’Art. The stories told and images created in these films catered to Western audiences’ fascination with Japan’s seemingly extreme ideas of honour as well as its widely adored sense of aesthetic restrained. Le Châtiment de samourai is one of the earliest examples for these reveries.

Mikado 1926, Fred Watts?, 4’, 35mm Yksi Britannian rakastetuimpia tulkintoja Japanista on Mikado (tunnetaan myös nimellä The Town of Titipu) (1885), Gilbert & Sullivanin humoristinen ooppera kahdessa näytöksessä. Elokuva on kiehtova yhdistelmä backstage-dokumenttia ja mainostaidetta. One of Great Britain’s the most-beloved visions of Japan is Gilbert & Sullivan’s comic opera in two acts, The Mikado; or, The Town of Titipu (1885). The film is an enchanting mix of backstage documentary and artful advertisement.

Vostocˇnaja Elegija 1996, Aleksandr Sokurov, 45’, Beta SP ”Viikot, jotka vietin Japanissa tekemässä Itämaista elegiaamme, tuntuvat tänä päivänä uskomattomilta ja epätodellisilta. Muistellessani noita aikoja minua kauhistuttaa, kun ajattelen ottamamme riskin suuruutta – kuinka suuressa vaarassa olimme pudota ja särkyä...” – Aleksandr Sokurov “Weeks, spent in Japan, when we worked at our Oriental Elegy, seem today something improbable and unreal. When I remember those days now, I am afraid, understanding how great the risk was, the risk to fall down and break…” -Aleksandr Sokurov

131


Reflections 2007, Ho Tzu-nyen, 14’, DCP Lafcadio Hearn oli kreikkalais-brittiläinen kirjailija, joka muutti vuonna 1891 Japaniin. Siellä hän ”japanilaistui”, mikä käytännössä tarkoitti sitä, että hän otti japanilaisen nimen. Koizumi Yakumona hän yritti elää sellaista elämää, jota hän piti japanilaisena. Mutta paikalliset tiesivät kyllä: hän ei ollut yksi heistä. Reflections kertoo juuri tästä tilanteesta ainutlaatuisella ja lumoavalla tavalla: lapset esittävät pantomiimia pahvimaailmassa. Lafcadio Hearn (or: Lefkádios Chern) was a Greek-British writer who in 1891, after a life of strife and adventure, traveled to Japan where he went native as one said back then; meaning: he took on a Japanese name: Koizumi Yakumo, and tried to live what he understood as a Japanese life. The locals saw him for what he was: not one of their own. Reflections talks about that in a style unique and bewitching: Children pantomiming in a cardboard world.

Lil’ Tokyo Story [kahden ruudun versio / double screen version] 2016, Matthew Lax, 4’, DCP Sukupuolirooleja kyseenalaistava alkuperäisversiolle otos otokselta uskollinen toisinto yhdestä maailman elokuvataiteen unohtumattomimmista, kuuluisimmista ja rakastetuimmista hetkistä: Äiti ja tytär keskustelevat pettymyksen ja surun täyteisestä elämästä. Näemme rinnakkain kaksi variaatiota kohtauksesta, yhden japaniksi ja yhden englanniksi esitettynä. A gender-bended shot-by-shot re-enactment of one of world cinema’s most memorable, celebrated, cherished moments: Mother and daughter talk about life as being all disappointments and sorrows. Side by side we see two variations of the scene: one in Japanese and one in English.

Chickensuit 2005, Edgar Honetschläger, 7’, DCP Japanin lippua jäljittelevään asuun sonnustautunut kana kävelee ylpeänä lavalla. Taustalla Wienin kuuluisan poikakuoron jäsenet merimiespuvuissaan tuovat oman musiikillisen ja loisteliaan antinsa kohtaukselle. A chicken wearing a specially designed suit in the design and colours of the Japanese flag proudly walks a stage. In the background, Vienna’s famous choirboys in their sailor suits add music and splendour to the scene.

132


ii

Edgar Honetschläger: Chickensuit. Copyright: Edoko institute. i Olaf Möller ja / and Edgar Honetschläger.

133


Ohjelma 2: Löydetyn merkityksiä 8.4., kesto 88 min. Kulttuuriareena Gloria Ohjelman jälkeen Olaf Möller keskusteli taiteilija Norbert Pfaffenbichlerin kanssa.

Film programme 2: Reading Remains 8 April, duration 88 minutes. Cultural Arena Gloria After the film programme Olaf Möller discussed with artist Norbert Pfaffenbichler.

Olaf Möller ja / and Norbert Pfaffenbichler.

134


Ihminen ja tiede [3 X] / Man and Science [3 X] 2011/17, Mika Taanila, 1’21’’, 16mm Mika Taanila löysi roskakorista filmikelan, jossa oli televisio-ohjelman tekstitykset. Taanilan installaatio projisoituu luuppina, jossa laitteen säksätys säestää hädin tuskin luettavissa olevaa ohjelman tekstitystä synnyttäen hallusinaationomaisen, jopa mystisen kokemuksen. Mika Taanila found a piece of television footage in a trashcan. Presented as an installation piece, projected as a loop, the click-clacking of the apparatus in concert with the almost impossible-to-read words on the film strip make for a hallucinatory, maybe a bit mystical experience.

Atlantic35 2016, Manfred Schwaba, 3,5’’, 35mm Manfred Schwaba oli aina unelmoinut kunnon aaltojen kuvaamisesta. Kun hän kuuli, että hänen ystävättärensä aikoi matkustaa Atlantille, hän antoi tälle mukaan pienen kameran. Teoksessa näemme mitä kameralta löytyi, kun ystävätär palautti kameran... Atlantic 35 on vain kolme ja puoli sekuntia pitkä. Manfred Schwaba always wanted to film serious waves. When he heard that a friend of his travelled to the Atlantic Ocean, he handed her a small camera. Here’s what he found when he got the camera handed back… Atlantic35 is in fact only some three and a half seconds long.

Perfect Film 1985, Ken Jacobs, 22’, 16mm Ostaessaan filmikelan Ken Jacobs ei tiennyt, mitä hän sai. Kelalta löytyi poliittisesti tulenarkaa materiaalia: silminnäkijöiden yksityiskohtaisia kertomuksia Malcolm X:n murhasta, joka tapahtui New Yorkissa Audubon Ballroomissa 21.2.1965. Se, että elokuva näyttäytyy objet ­trouvén roolissa, sanoo kaiken. Ken Jacobs didn’t know what he got when he bought a film reel – and found on it some film materials. Which turned out to be politically explosive: A series of eye-witness accounts detailing the assassination of Malcolm X on February 21, 1965 in the Audubon Ballroom, New York. The film treated as an objet trouvé tells it all.

135


Santora 1997, Norbert Pfaffenbichler & Jürgen Moritz, 4’, DCP Norbert Pfaffenbichler & Jürgen Moritz halusivat kokeilla, mitä silloista uusinta teknologiaa edustavalla digitaalisella zoomilla voi tehdä, mitä se voi saada kuvassa aikaan. Löytämästään pinollisesta filmikeloja he valitsivat sen, joka sisälsi palasen Itävallan moderniin historiaan liittyvää kohahduttavaa materiaalia. Materiaali kuvasi ns. Schattendorfin oikeudenkäynnin jälkiseurauksia. Oikeuden antamassa tuomiossa joukko oikeistolaisia omankäden oikeuden harjoittajia vapautettiin murhasyyteistä. Norbert Pfaffenbichler & Jürgen Moritz wanted to try out what they could do with a then state-of-the-art digital zoom: what it would do with an image. From a pile of cans they’d recently acquired they chose one containing – some of modern Austrian history’s most loaded footage, showing the aftermath of the so-called Schattendorf trial (during which a group of right-wing vigilantes went away scot-free with murder).

Futari no cho¯kyori Runner no kodoku 1966, Noda Shinkichi, 10´, DCP Puolen minuutin katsaus Tokion olympialaisiin vuonna 1964: tuntematon juoksija ilmestyy kuin tyhjästä haastamaan vuoden 1960 Rooman olympialaisten ¯ bebe B¯1k’¯1lan, joka oli tekemässä jotakin ennenäkemämaratonin voittajan A töntä: puolustamassa kultaansa. Half a minute from the 1964 To¯kyo¯ Olympics: A runner unknown seems to ¯ bebe B¯1k’¯1la, winner of the 1960 Rome emerge from nowhere and challenge A Olympics marathon and on the way to do something unprecedented: defend his title.

Discrepancy [12 ruudun versio / 12 Screen Version] 2016, William E. Jones, 9’36’’, DCP Yhdysvaltojen keskustiedustelupalvelu CIA myi aikoinaan DVD:itä, jotka oli tehty filmimateriaaleista, joita virasto oli “saanut käsiinsä” vuosien varrella. Elokuvia oli saatavilla vain rajoitetun ajan, eivätkä ostajat tienneet etukäteen mitä paketista löytyisi. William E. Jones osti kaiken, mitä oli tarjolla. Osan löydöistään hän editoi uudelleen ja sovitti yhteen erään lettristisen elokuvan ääniraidan kanssa. Festivaalilla esitetyssä versiossa nähdään kaikki 12 tällä tavalla toteutettua lyhytelokuvaa. For some time, the Central Intelligence Agency sold DVDs made from films they “got hold of” over the years. The films were made available only for a limited amount of time, and one never knew exactly what one actually got. William E. Jones acquired whatever The Company released. Some of his finds he’d re-edit to fit a soundtrack featuring a condensed Lettrist tract on cinema. The version presented here contains all twelve shorts made that way.

136


Kinescope 1991, Eino Ruutsalo, 11’, 35mm Summatakseen elämäntyötään elokuvan parissa suomalaisen kokeellisen elokuvan pioneeri Eino Ruutsalo otti poistettuja kohtauksia useista elokuvistaan, turmeli niitä fyysisesti studiossaan ja loi niistä tämän sikermän. Onko se itseanalyysi? Vai leikkisä tapa sanoa ”eikä tässä vielä kaikki!” As a sum symbolic of his life’s work in cinema, Eino Ruutsalo, arguably Finland’s first major proponent of experimental cinema, took scenes from seemingly all his films and created this mash-up. Is it a piece of auto-analysis? Or a jestful gesture saying: You haven’t seen anything yet!

Coda 2014, Fulvio Baglivi, 11’, 35mm Fulvio Baglivi työskentelee restauroijana Cineteca Nazionale -elokuva-arkistossa Roomassa. Vuosien varrella hänen editointipöytänsä alle oli kertynyt kasoittain filminpätkiä lukuisista elokuvista. Eräänä päivänä hän otti luudan käteensä ja lakaisi ne kaikki talteen. Hän alkoi pohtia, rytmiin ja rakenteeseen perustuvaa kauneutta voisi syntyä pelkistä elokuvien jämistä. Fulvio Baglivi works at the Cineteca Nazionale in Rome where he takes care of restorations. Over the years, masses of snippets from various movies have piled up under his editing table. One day, he took a broom, swept them all up, and started to look at what sense could be found in these random odd ends – what beauty all rhythm all structure could be created using mere movie remains.

End Credits 2007/14, Chang Y˘onghye Junggong˘op, 17’, DCP Soulissa toimiva kollektiivi Chang Y˘onghye Junggong˘op (Chang Y˘onghye ja Marc Voge) tekee tekstianimaatioita verkkoon – vauhdikkaita tarinoita, jotka välillä poukkoilevat uusiin suuntiin ja välillä päätyvät umpikujaan. Tarina kuolemasta ja surutyöstä muotoutuu ohjelmaksi, joka on omistautunut hartauden eri ilmentymille analogisen elokuvan ehtoopuolella – tuon ajan viimeisille loiston hetkille. The Soul-based ˘ collective Young-Hae Chang Heavy Industries (that is YoungHae Chang and Marc Voge) creates text animations for the internet – speedy stories occasionally full of digressions and dead ends. This here is a story of death and mourning, as it becomes a program devoted to acts of worship performed mostly in analogue cinema’s twilight – it’s last gleaming.

137


138


Yleisรถtutkimukset Audience Research

139


Yleisötutkimukset ”Teos oli hämmästyttävän monipuolinen vaikka ei itseäni ihan kympin arvosta puhutellut.” ”Teillähän tässä festivaalissa on vaikka mitä!” ”Minusta teoksen punainen lanka oli pyhän olemus, siitä sitten lähtee erilaisia säikeitä, ja on kaleidoskooppi, eli tavallaan rajattu, mutta voi nähdä monia erilaisia tarinoita ja tulkintoja.” ”Tuli mieleen, että kirkko oli räjäytetty. Ja sitten tämä pakolaistilanne.” ”Hyvin yllättävä taideteos. Tämän ihmeellisen paikankin ansiosta, tää tuntui löydöltä, vähän kun aarre. Kiitos kokemuksesta, jään miettimään.” ”Tämä videoteos on pelottavampi – se ovien paiskominen – kuin eilinen konsertti, sen kautta tää videoteos koskeekin eri tavoin nyt. Tästä tän vuoden IHMEestä, niin kun tuli tämä tekijä ja teos, olin aluksi ihan ihmeissäni, hämmentynyt, mitä tämä on, mutta se on hyvä...ja tämä on aivan upea!” ”Hienoa, että tällaista järjestetään ilmaiseksi, arvostan.” ”Varsinkin mielenkiintoinen puheohjelma, tulin erityisesti Hannah Arendtin takia, mutta jäin kuuntelemaan lisää. Olen käynyt näissä aiemminkin.” – Yleisöpalautteita vuodelta 2017

140


IHME tutkii yleisöjään eri tavoin IHMEen toiminnalleen asettamat tavoitteet ovat harvoin mitattavissa pelkästään numeroin. Festivaalin toimintaa arvioitaessa pyritäänkin arvioimaan myös muita tapoja, joilla julkinen taideteos ja sen ympärille rakentuva tapahtuma voi vaikuttaa. Tänä vuonna vaikuttavuuden kartoittamiseksi käytössä ovat olleet julkisen taiteen arvioimiseen kehitetty malli, kyselylomakkeet, suullisen palautteen keruu sekä taidekokemuksen vaikutusta luotaava pienryhmäkeskustelu. Festivaalin tavoitteiden määrittelyssä on käytetty toiminnan alusta saakka brittiläisen ajatushautomo ixian julkisen taiteen arvioimiseen kehittämää mallia. Menetelmä mahdollistaa vaikuttavuuttavuuden kartoittamisen käymällä yleisön kanssa keskustelua erityisesti projektin taiteellisista ja yhteiskunnallisista tai yhteisön tasolla toteuteutuvista tavoitteista. Vaikuttavuusmittareiksi valittiin yleisön osallistuminen, oppiminen, kriittinen keskustelu ja kokijalleen arvokas taidekokemus. Yleisöltä saatua palautetta arvioitiinkin näillä mittareilla läpi koko festivaalin. IHMEellä on käytössä kyselylomakkeita, joilla kartoitetaan mm. kokeeko kävijä festivaalin olevan häntä varten. Tänä vuonna 94 % vastaajista vastasi tähän kysymykseen myöntävästi. Saavutettavuus on festivaalin yksi keskeisistä arvoista, minkä takia vastauksista välittyvä tulos on varsin hyvä. Myös uusien yleisöjen tavoittaminen on IHMEelle tärkeää ja festivaalin ensikertalaisia seurataan kyselyissä säännöllisesti. Toistaiseksi joka vuosi yli puolet festivaalikävijöistä on osallistunut IHMEen tapahtumiin ensimmäistä kertaa. Taidekokemus on usein lähtökohta teoksesta alkunsa saaville, yksilötason tai laajempaa yhteisöä koskettaville vaikutuksille. Theaster Gatesin IHME-teoksen vastaanottoa kartoitettiinkin soveltamalla Britanniassa Arts and Humanities Research Councilin rahoituksella pilotoitua menetelmää. 10 hengen pienryhmässä toteutetun keskustelun virittäjänä toimivat teoksen eri osista näytetyt kuvat. Kasvatustieteen väitöskirjatutkija Oona Myllyntauksen toteuttamassa tutkimuksessa alkukeskustelun tavoitteena oli saada osallistujien esteettiset ja tunneperustaiset assosiaatiot esiin. Jatkokeskustelussa osallistujille annettiin mahdollisuus jäsentää teoskokemustaan tiedollisesti. Mallin pyrkimyksenä onkin tavoitella mahdollisimman erilaisia kokemisen tapoja, eri aistein koettua, affektiivista ja tiedollista kokemusta rinnakkain. Mallin vahvuutena on luoda väylä assosiaatioihin, joita voi olla vaikea jäsentää kielellisesti. Onnistuneesti testattu menetelmä antoi näin ollen lomakepalautetta syvällisemmän kuvan siitä, millaista vuorovaikutusta teoksen ja yleisön kohtaaminen on synnyttänyt.

141


OLETKO OSALLISTUNUT IHME-NYKYTAIDEFESTIVAALILLE AIKAISEMMIN? HAVE YOU ATTENDED IHME CONTEMPORARY ART FESTIVAL PREVIOUSLY?

IHME-teos / IHME Project

52 %

IHME Festivaali / IHME Festival

48 %

40 %

60 %

Kyllä / Yes En / No

KOETKO, ETTÄ IHME ON SINUA VARTEN? DO YOU FEEL THAT YOU BELONG TO THE TARGET AUDIENCE OF THE FESTIVAL?

6 %

94 %

Kyllä / Yes En / No

NÄETKÖ IHME-TEOKSEN KOETTUASI JONKIN ASIAN TOISIN KUIN AIKAISEMMIN? DID THE IHME PROJECT CHANGE YOUR VIEW ON SOMETHING?

30 %

19 % Kyllä, teos muutti ajattelu- ja/tai asennoitumistapaani / Yes, changed my views Osittain, teos sai ajattelemaan tai asennoitumaan jokseenkin eri tavoin / Yes, somewhat En, sain vain vahvistusta nykyisille käsityksilleni ja/tai asenteilleni /

51 %

142

No, the artwork merely confirmed my previous views

Kuva / photo: Veikko Somerpuro


Audience Research “The work was astoundingly multifaceted, even if it didn’t quite persuade a ten out of me.” “In this Festival you have all sorts!” “For me the connecting thread running through the work was the nature of the holy, then from that various verses, and it is a kaleidoscope, i.e. in a way limited, but you can see lots of different stories and interpretations in it.” “It occurred to me that the church had been blown up. And then this refugee situation.” “A very surprizing work. Also thanks to this amazing place, this feels like a find, a bit like a treasure. Thank you for the experience, it has left me with something to think about.” “The videowork is more frightening – the slamming of doors – than yesterday’s concert, through that this videowork touches me in a different way now. As to this year’s IHME, it’s like when this artist and work came, at first, I was totally amazed, confused, what is this, but it is good… and this is totally superb!” “Great that this kind of thing is put on for free, I appreciate it.” “A particularly interesting programme of talks, I came especially because of Hannah Arendt, but I stayed to listen to more. I have been to these before, too.” – Audience feedback from 2017

143


IHME does Audience Research in Various Ways The aims that IHME sets for its activities are rarely measurable with numbers alone. When evaluating the Festival’s work, the aim is also to try to gauge other ways in which a public artwork and the event constructed around it can have an impact. This year, the Festival’s impact was surveyed using a model developed for evaluating public art, questionnaires, gathering of verbal feedback, and small-group discussions that gauge the impact of the art experience. Right from the start, when defining the Festival’s aims, IHME has employed a model for evaluating public art developed by the British think tank ixia. The method makes it possible to survey impact by engaging in discussion with the public, particularly about the project’s artistic and social aims, and those implemented on a community level. The indicators chosen were community participation, learning, critical debate, and an art experience that has value for the person experiencing it. Feedback from the public was also evaluated throughout the Festival using these same indicators. IHME makes use of questionnaires that survey, for instance, whether visitors see the Festival as being intended for them. This year, 94% of respondents said Yes. Accessibility is one of the Festival’s key values, and so the outcome indicated by these responses is quite good. Reaching new audiences is also important for IHME, and the percentage of first-time visitors is monitored in the questionnaires. So far, each year, more than half of Festival visitors have been taking part in IHME’s events for the first time. The art experience is often a starting point for outcomes that begin with the work, and which have an effect on the individual level or that of the broader community. The reception of Theaster Gates’s IHME Project at this spring’s Festival was surveyed by applying a qualitative method piloted in Britain with Arts and Humanities Research Council funding. The research was carried out in a ten-person group, and images of different parts of the artwork provided stimuli for the discussion. The goal of the preliminary discussion in the research carried out by PhD candidate in Educational Sciences Oona Myllyntaus was to elicit the participants’ aesthetic and emotional associations. In the continued discussion participants were given a chance to cognitively articulate their experience of the work. The aim of the model is, in fact, to access as many different modes of experience as possible, things experienced through the different senses, with affective and cognitive experiences seen in parallel. The great strength of the model is to create a channel into associations that can be hard to articulate verbally. The successfully tested method thus gave a more in-depth image than form-based feedback does of what kind of interaction the encounter between work and audience has generated.

144


145


146


IHME kiittää IHME Wishes to Thank

147


IHME kiittää / IHME Wishes to Thank IHME-taiteilija / IHME Project Artist Theaster Gates IHME-taiteilija Theaster Gatesin kiitokset / Theaster Gates Wishes to Thank Rebuild Foundation, Space Fund, Arts + Public Life White Cube, Regen Projects Graham Zeller and Parallax Post IHME-TEOS / IHME PROJECT IHME-teos: muusikot / IHME Project: Musicians Yaw Agyeman, Mikel Patrick Avery, Michel Drayton, Ben LaMar Gay, Theaster Gates, Dwayne Patrick, Justin Thomas IHME-teoksen dokumentointi / IHME Project Documentation Chris Strong, Veikko Somerpuro Finnkino Noora Kuronen, Marko Palviainen IHME-teoksen kuvaukset 2016 Helsingissä / IHME Project Shooting Locations 2016 Helsinki African Pots, Bo Ekman & Stefan Salonen / Andreas-kirkko (Andreas Church), KINOS Booking, Antti Ruuskanen / Otaniemen kappeli (Otaniemi Chapel), Tuomo Huhdanpää / Percussions Finland, Arto Tuominen / Pianokeskus, David Sampson, Jussi Salola / Sonicvision, Chris Strong, Elina Anttila & Pepita Ehrnrooth-Jokinen & Ringo Puurtinen / Suomen Kansallismuseo (National Museum of Finland), Salla Konttila & Maria Mänttäri / Suomenlinnan hoitokunta (Governing Body of Suomenlinna) IHME-teoksen taustatyö / IHME Project Research Jussi Lehtonen, Stuba Nikula, Marja Paakkanen, Pekka Paikkari, Juhani Pallasmaa, Miia Raivio, Marco Steinberg, Anna Talasniemi, Aino Toiviainen-Kostiainen, Tuomas Toivonen, Nene Tsuboi IHME-teos Äänilevyt / IHME Project Records Tommi Grönlund, Record Industry Äänitys / Sound Recording: Edwin Menacho, David Sampson Mikasaus / Sound Mixing: Matt Joynt, David Sampson, Brett Sanderson Masterointi / Sound Mastering: Matt Joynt, Brett Sanderson Kannet / Cover Layout: Michael Renaud, Chris Strong Pro AV Art Oy Eric Brun, Jarmo Koponen, Jorma Saarikko, Magnus Stenberg Rebuild Foundation Amy Schachman, Jon Veal Suomen Pelastusarmeija / Salvation Army in Finland Pekka Ahonen, Joona Junkkari

148


Temppeliaukion kirkko / Rock Church Eekku Aromaa Theaster Gates Studio Alexandra Small, Betsy Beierle, James Hourican University of Chicago Maya Constance Ruiz-Stanbary / Arts + Public Life, Damien Rodriguez White Cube Will Davies, Nicola Jeffs, Anna Pigott Currency Exchange Café Megan Jeyifo PUHE- JA ELOKUVAOHJELMA / PROGRAMME OF TALKS AND FILMS Catering Kulttuuriareena Gloria / Gloria Cultural Arena Maiju Leisti, Robina Renwall / Nousu Oy Elokuvat Kulttuuriareena Gloriassa / Films at Gloria Cultural Arena Fulvio Baglivi, Young-hae Chang & Marc Voge / Young-Hae Chang Heavy Industries, Segundo de Chomón, Maria Chiba / Lobster Film, Axel Frans­berg / Kinomafia osuuskunta, Edgar Honetschläger / Edoko Institute Film Production, Kaj Itämäki & Jooa Itämäki / Story Hill Oy, Ken Jacobs, Mariya Nikiforova / Light Cone, The Japanese Film d’Art, Série d’Art Pathé frères, Agnes Bertola / Gaumont Pathé archives, William E. Jones, David Kordansky Gallery / Maisey Cox, Matthew Lax, Olaf Möller, Norbert Pfaffenbichler & Jürgen Moritz, Isabelle Piechaczyk / Sixpackfilm, Eino Ruutsalo, Annika Ruutsalo-Kakko & Liisa Ruutsalo-Vaahtio, Tommi Partanen / Kansallinen Audiovisuaalinen Arkisto, Manfred Schwaba, Noda Shinkichi, Aleksandr Sokurov, Carsten Spicher / Film Archive of the Int. Short Film Festival Oberhausen, Mika Taanila, Ho Tzu-nyen, Fred Watts, Hannah Prouse / British Film Institute Festivaalin dokumentointi / Festival Documentation Anssi Pulkkinen, Veikko Somerpuro Kulttuuriareena Gloria / Gloria Cultural Arena Anu Haapamäki, harjoittelijat / interns, Ilkka Kunttu, Jarno Marjamäki, Juha Oinonen, Pekka Parkkinen, Teemu Puputti, Jarkko Tuominen Musiikki Kulttuuriareena Gloriassa / Music at Gloria Cultural Arena Otto Talvio, Jukka-Pekka Tolvanen Janne Mäkinen, Party & BS Teokset Kulttuuriareena Gloriassa / Artworks in Gloria Cultural Arena ­exhibition Jani Ruscica, Teemu Lindroos & Pasi Rauhala / Ikahu Media Lea & Pekka Kantonen, Pyry-Petteri Kantonen Nana & Felix

149


IHME-KOULU / IHME SCHOOL Aalto-yliopiston ARTS-opiskelijat / Aalto University ARTS students Roee Cohen, Satu Hirvikoski, Outi Kallio, Parsa Kamehkhosh, Joosung Kang, Kadri Kõiv, Anton Krohn, Valeria Nekhaeva, Anne Pelkonen, Lari Rantalainen, Laura Rämö, Heidy Tiits & Silla Virmajoki, vastuuopettaja / teacher-in-charge Kaija Kaitavuori Aalto-yliopiston kuvataidekasvatus ja Englantilainen koulu / Art Education programme at Aalto University and The English School Aino Kannisto, Milla Kuisma, Salla Laurinolli, Jemina Lindholm, Tiina Hirvonen, Veera Varteva, vastuuopettaja / teacher-in-charge Marja Rastas; kuvataideopettaja / and art teachers, Päivi Huhtinen Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus ja Mitään mieltä? -paja / City of Helsinki Youth Department and What’s on Your Mind -workshop? Ulla Laurio, Jonna Kalliomäki, Minna Kaljunen, Kalle Hamm, Dzamil Kamanger, Kristo Saarikoski, Lauri Hiltunen / Kannelmäen nuorisotalo (Kannelmäki Youth Center), Ville Jämiä / Pulssi, Julia Jämiä, Arja Huotari / Värkkäämö Helsingin kaupungin opetusvirasto / City of Helsinki Education Department Elina Kesäniemi Helsingin kulttuurikeskus / City of Helsinki Cultural Office, Annantalo Tiina Susiluoto, Jaana Kokkonen, Eeva Mussaari IHME-raati / IHME Panel Hannu Bagge, Jella Bertell, Bianca Gräsbeck, Rauno Endén, Marketta Eräsaari, Esa-Matti Harkke, Heidi Hietala, Elina Hämäläinen, Pirjo Ingerö, Timo Jokitalo, Anita Karppi, Tommi Kantola, Pasi Kirkkopelto, Taava Koskinen, Helena Liljeberg, Anu Miettinen, Marja Miettinen, Otto-Ville Mikkelä, Mikko Mäki, Janne Orava, Kaija Pönni-Susiluoto, Tomas De Rita, Leena Reinilä, Katriina Rosavaara, Oona Tikkaoja, Tiina Tuurna, Leena Vainio, Kerstin Österlund. IHME-tehtävät / IHME Tasks Pasi Kirkkopelto, kommentointi / comments: Mona Eid, Wisam Elfadl, Maija Kwela, Minna Lindblad-Hatamo, Tiina Lintukankare, Irene Omwami, Tarja Paatero, Leena Reinila, Liban Sheikh, Arto Vaahtokari Kulttuuri-TET / Cultural Work Experience Maria Hiltunen, Jessica Markkula, Mimosa Mäkelä, opinto-ohjaaja / Academic Advisor Sari Ellonen

150


IHME-FESTIVAALI / IHME FESTIVAL Graafinen suunnittelu / Graphic Design Timo Jaakola, Kokoro & Moi Hallinto / Administration Lauri Paloheimo / FMA, Jari Parkkonen, Anneli Sirén, Sari Yli-Paavola / Tili­ toimisto Avion Oy Koneen Säätiö / Kone Foundation Anna Talasniemi, Laura Sahamies Kuvasto Kati Pelkonen Käännökset / Translations Mike Garner, Susan Heiskanen, Kari Vähäpassi Majoitus / Accommodation: Kalle Ström / Hotel Scandic Marski, Scandic Hotel Park Nykytaiteen museo Kiasma / Museum of Contemporary Art Kiasma Leevi Haapala, Piia Laita Painotyö / Printing Arvo Kanamäe, K-Print Season Film Festival Outi Rehn / Helsinki International Film Festival – Rakkautta & Anarkiaa ry. Taideyliopisto – Exhibition Laboratory / Exhibition Laboratory of the Academy of Fine Arts at the University of the Arts Helsinki Noora Jussila, Henna Kontusalmi, Christine Langinauer, Jan Lütjohann, AnnaKaisa Rastenberger Vakuutukset / Insurance Eva Hansen, Laura Lehtinen / Pohjola Vakuutus Oy

151


152


Henkilรถkunta Staff

153


Festivaalityöntekijöitä (vas.) / workers (from left): vas. Oskari Ruuska, Iina Ahola, Aino Pohjola, Henna Korpela, Eveliina Hamari.

Festivaalityöntekijöitä (vas.) / workers (from left): Eveliina Hamari, Oona Myllyntaus & Tuotantokoordinaattori / Production Coordinator Antti Knuuttila.

154


Henkilökunta / Staff Toiminnanjohtaja / Executive Director Paula Toppila Tiedottaja / Communications Officer Suvi Korhonen Kulttuurituottaja / Cultural Producer Katja Koskela, 23.1.2017 jälkeen / after Päivi Matala Koordinaattori, IHME-teos / Coordinator, IHME Project Antti Knuuttila IHME-teoksen työntekijät / IHME Project Audience Workers Kaisa Kukkonen Oona Myllyntaus Noora Sandgren Noora Vuorelainen Asiakaspalvelu IHME-festivaalilla / IHME Festival Client Service Iina Ahola Eveliina Hamari Henna Korpela Aino Pohjola Oskari Ruuska Noora Vuorelainen

Yhteistyössä / In co-operation with Pääyhteistyökumppanit / Main partners Koneen Säätiö / Kone Foundation Markkinointiviestinnän yhteistyökumppanit / Partners in Communications and Marketing Nykytaiteen museo Kiasma, Kansallisgalleria / Contemporary Art Museum Kiasma, Finnish National Gallery Season Film Festival / Helsinki International Film Festival – Rakkautta & Anarkiaa ry IHME-teos / IHME Project Finnkino, Tennispalatsi Suomen Pelastusarmeija / Salvation Army Finland Temppeliaukion kirkko / Rock Church IHME-koulu / IHME School Aalto-yliopiston kuvataidekasvatuksen koulutusohjelma / Master’s Degree Programme in Art Education at Aalto University Aalto-yliopiston NoVA ja ARTS-maisterikoulutusohjelma / Master’s Programme in Nordic Visual Studies and Art Education and ARTS at Aalto University Helsingin kaupungin nuorisoasiainkeskus / City of Helsinki Youth Department Helsingin kaupungin opetusvirasto / City of Helsinki Education Department Puheohjelma / Talks programme Kulttuuriareena Gloria / Cultural Arena Gloria

155


IHME-julkaisut / IHME publications

Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 200 kpl. Digitaalinen julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme www.ihmeproductions.fi

This book is a special edition of a digital publication, print run 200 copies. The digital publication can be downloaded at www.ihmeproductions.fi

2010

Film and video works: Anri Sala, Jeremy Deller, Lauri Astala & Elina ja/ and Hanna Brotherus, Deimantas Narkevičius, Francis Alÿs, Matthew Barney et al.

Antony Gormley: Savi ja kollektiivinen keho / Clay and the Collective Body

Susan Philipsz: Kun päivä laskee / When Day Closes

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2011

2012

Taidesäätiö Pro Arte haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Säätiön toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille kulttuurista kiinnostuneille. Säätiö tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy valitun taiteilijan teos julkisessa tilassa, keskustelua, elokuvia ja työpajoja teokseen liittyen. Tämä julkaisu dokumentoi IHME-nykytaidefestivaalin 2013. Mukana mm. Miroslaw Balkan Signaalit-teoksen dokumentointi sekä taiteilijan IHME-päivillä käymä keskustelu kuraattori Juan Vicente Aliagan kanssa. Pro Arte Art Foundation Finland seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation´s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation´s work is international in scope and directed at anyone interested in culture. The Foundation produces the annual IHME Contemporary Art Festival, consisting of a commissioned work of art in a public space, as well as lectures, discussions, films and workshops. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2013. Documentation of Signals the IHME Project by Miroslaw Balka and the conversation he had with curator Juan Vicente Aliaga at the IHME Days. IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival Taidesäätiö Pro Arte / Pro Arte Foundation Finland Kalevankatu 4, 2. krs / 2nd floor 00100 Helsinki

2013 Anthony Gormley Savi ja kollektiivinen keho Clay and the Collective Body

2013

2011

publication, print run 200 copies. d at: www.ihmeproductions.fi

Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 200 kpl. Digitaalinen julkaisu on ladattavissa kotisivuiltamme www.ihmeproductions.fi

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

ispainos, erä 200 kpl. uiltamme: www.ihmeproductions.fi

IHME is an annual event dedicated to contemporary art. As an essential part of IHME, a work is commissioned from an international artist to be carried out in public space. IHME’s aim is to enhance the visibility of visual art and to improve the relationship between visual art and the public. This publication documents the IHME Contemporary Art Festival in 2010. The highlights of the festival were Susan Philipsz’ sound installation When Day Closes at the Helsinki Railway Station and the conversation between the artist and curator Carolyn Christov-Bakargiev.

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2010

temporary art. A key element of IHME ternational artist to be carried out in e visibility of visual art and to improve e public. This publication documents 011. It focuses on film and sculpture Building, Helsinki) by the Superflex nd the conversation between Superflex ire Doherty.

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

tapahtuma, jonka ytimessä on kaneos julkisessa tilassa. IHMEen tarkoitä ja yleisösuhdetta sekä lisätä keskusmentoi IHME-festivaalin vuodelta 2011. uperflexin elokuva ja veistos Eläköön ingin Kauppatorilla sekä Superflexin ja ertyn välinen keskustelu.

2009

This book is a special edition of a digital publication, print run 200 copies. The digital publication can be downloaded at www.ihmeproductions.fi

2009

IHME-nykytaidefestivaali on vuosittainen tapahtuma, jonka ytimessä on kansainvälisen taiteilijan toteuttama IHME-teos julkisessa tilassa. IHMEen tarkoituksena on edistää kuvataiteen näkyvyyttä ja yleisösuhdetta sekä lisätä keskustelua nykytaiteesta. Tämä julkaisu dokumentoi IHME-festivaalin vuodelta 2010. Sen kohokohtia olivat Susan Philipszin ääni-installaatio Kun päivä laskee Helsingin rautatieasemalla sekä taiteilijan ja kuraattori Carolyn Christov-Bakargievin välinen keskustelu.

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

IHME is an annual event dedicated to contemporary art. As an essential part of IHME, a work is commissioned from an international artist to be carried out in public space. IHME’s aim is to enhance the visibility of visual art and to improve the relationship between visual art and the public. This publication documents the first IHME Contemporary Art Festival in 2009. The highlights of the festival were Antony Gormley’s participatory work and the conversation between the artist and art historian Paulo Herkenhoff.

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali on vuosittainen tapahtuma, jonka ytimessä on kansainvälisen taiteilijan toteuttama IHME-teos julkisessa tilassa. IHMEen tarkoituksena on edistää kuvataiteen näkyvyyttä ja yleisösuhdetta sekä lisätä keskustelua nykytaiteesta. Tämä julkaisu dokumentoi ensimmäisen IHME-festivaalin vuodelta 2009. Sen kohokohtia olivat Antony Gormleyn suunnittelema osallistava teos sekä taiteilijan ja taidehistorioitsija Paulo Herkenhoffin välinen keskustelu.

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

www.ihmefestival.fi info@ihmefestival.fi Tämä kirja on digitaalisen julkaisun erikoispainos, erä 300 kpl. Digitaalinen julkaisu ladattavissa kotisivuiltamme: www.ihmefestival.fi This book is a special edition of a digital publication, print run 300 copies. The digital publication can be downloaded at: www.ihmefestival.fi

Superflex: Eläköön nykyaika / Modern Times Forever

156

Christian Boltanski: Sydänarkisto / The Heart Archive

Miroslaw Balka: Signaalit / Signals


2015

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival 2016: Katerˇina Šedá

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2015

2014

orary Art Festival Finland

2014

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

ote art as a resource for democratic life and everyday existence. The nd visibility of visual art, to improve public, and to make it more accesal in scope and directed at anyone uces the annual IHME Contemporary work of art in a public space, as well ps. This publication documents the overs True Finn, the IHME Project Bartana and Director of Tensta art-education projects, and the

IHME-nykytaidefestivaali / IHME Contemporary Art Festival

a demokraattisessa yhteiskunnasa. Säätiön tarkoituksena on edistää ittää sen yleisösuhdetta ja saavutetä ja suunnattu kaikille kulttuurista IHME-nykytaidefestivaalin, johon assa, keskustelua, elokuvia ja työpaee IHME-nykytaidefestivaalin 2014. i suomalainen -teoksen dokumenhallin johtaja Maria Lindin välinen eet sekä IHME-päivien ohjelmisto.

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

IHME-nykytaidefestivaali IHME Contemporary Art Festival

2016 Katerˇina Šedá

painos, erä 300 kpl. uiltamme: www.ihmefestival.fi

blication, print run 300 copies. at: www.ihmefestival.fi

Yael Bartana: True Finn / Tosi suomalainen

Jeremy Deller: Saa koskea / Do Touch

Katerˇ ina Šedá: Ratikkasoittajien kiertue / Tram Buskers Tour

Nämä julkaisut ovat ladattavissa kotisivuiltamme www.ihmefestival.fi > Historia / History These publications can be downloaded at

157


Tämä julkaisu dokumentoi IHME-nykytaidefestivaalin 2017. Mukana ovat ­taiteilija Theaster Gatesin ja The Black Monks of Mississippin The Black Charismatic -teoskokonaisuus, keskustelu Gatesin ja Van Abbe -museon ­johtajan Charles Eschen kesken, IHME-koulun esittely sekä festivaalin muu moni­ puolinen ohjelma. Taidesäätiö Pro Arte tuottaa vuosittaisen IHME-nykytaidefestivaalin, johon sisältyy kutsutun taiteilijan tilausteos julkisessa tilassa sekä keskusteluja, elokuvia, musiikkia ja taidekasvatushankkeita IHME-teoksen teemoihin liittyen. Säätiö haluaa edistää taidetta demokraattisessa yhteiskunnassa, tärkeänä osana ihmisten elämää ja arkea. Säätiön tarkoituksena on edistää kuvataiteen asemaa ja näkyvyyttä sekä kehittää sen yleisösuhdetta ja saavutettavuutta. Toiminta on kansainvälistä ja suunnattu kaikille nykytaiteesta kiinnostuneille.

This publication documents the IHME Contemporary Art Festival 2017. It takes in The Black Charismatic – the IHME Project by artist Theaster Gates and The Black Monks Of Mississippi; the conversation between Gates and Van Abbemuseum Director Charles Esche; an introduction to IHME School; and the Festival’s wide-ranging programme of other events. Pro Arte Foundation Finland produces the annual IHME Contemporary Art Festival, which consists of a commissioned artwork in public space, as well as discussions, films, music and art-education projects related to the themes of the year’s IHME Project. The Foundation seeks to promote art as a resource for democratic society, and as an important part of human life and everyday existence. The Foundation’s aim is to enhance the status and visibility of visual art, to improve the relationship between visual art and the public, and to make it more accessible. The Foundation’s work is international in scope and is directed at anyone interested in contemporary art.

IHME somessa / IHME on social media: #IHME2017

IHME Contemporary Art Festival www.ihmefestival.fi

158


ka t u Lu

th

er

in

IHME-nykytaidefestivaali 5.–29.4.2017 Helsinki

6.4. Temppeliaukion kirkko Lutherinkatu 3

Rautatieasema

M an ne rh ei m in tie

Kamppi K IIN K A IK K SI I N I SU U A L I T ÄSY! A PÄ VA PA

Svenska Teatern

5.4. Finnkino Tennispalatsi Salomonkatu 15

Uu

de

n

a ma

nk

at

u

7.–8.4. Kulttuuriareena Gloria Pieni Roobertinkatu 12

Pieni Roobertinkatu

6.–29.4. Pelastusarmeijan Temppeli, Uudenmaankatu 40 (sisäpihalla/in the courtyard)

159


160

Profile for IHME Contemporary Art Festival

IHME 2017: Theaster Gates and The Black Monks of Mississippi – The Black Charismatic  

Tämä julkaisu dokumentoi IHME-nykytaidefestivaalin 2017. Mukana ovat taiteilija Theaster Gatesin ja The Black Monks of Mississippin The Blac...

IHME 2017: Theaster Gates and The Black Monks of Mississippi – The Black Charismatic  

Tämä julkaisu dokumentoi IHME-nykytaidefestivaalin 2017. Mukana ovat taiteilija Theaster Gatesin ja The Black Monks of Mississippin The Blac...

Advertisement