Kalvolan seurakunnan joululehti 2022

Kalvolan kirkko joulun aikaan 2020. (Kuva Raija Lamberg)

Julkaisija: Kalvolan seurakunta Iittala

Toimitus ja taitto: Ulla Eerola Marjukka Lamminpää Pirjo Lamminpää Erkki Lamminpää Elisa Peltonen Kalle Roine Sisko Sirén, vastaava Saija Virkki, taitto ja suunnittelu

Taustakuvat: Laimi Mäen himmelit Annie Spratt, unsplash Davies design studio, unsplash

Etukannen kuva: Matti Peltola

Takakannen kuva: Erkki Lamminpää

Painotyö: Printtaamo Oy Suvantokatu 13 33100 Tampere

Alkusanat

Joulu on suuri juhla. Tuttu jouluevankeliumi Luukkaan evankeliumin toisesta luvusta kuullaan jälleen joka puolella maailmaa muistuttamassa meitä joulun tapahtumista. Se luetaan vieläkin koulujen joulujuhlissa ainakin siellä, missä koulujen opetuksesta vastaavat aikuiset eivät pelkää ja ujostele kristillisiä perinteitä.

Raamattu kertoo Jumalan teoista täällä maailmassa, mutta se kertoo myös niistä ihmisistä, jotka saivat olla näiden tapahtumien todistajia. Mitään varsinaisia sankaritarinoita näistä ihmisistä ei löydy, joitakin poikkeuksia lukuun ottamatta. Yleensä he olivat tavallisia hiljaisia ihmettelijöitä, jotka eivät välttämättä ymmärtäneet tapahtumista juuri mitään. Raamatun kertomat suuret tapahtumat tapahtuivat aina ihmisten keskuudessa. Tällaisten hiljaisten ihmettelijöiden nuoreen perheeseen Jeesus syntyi.

Jeesuksessa Jumala syntyi ihmiseksi. Miten ääretön ja katoamaton Jumala voi mahtua ihmiseen? Jeesus syntyi köyhään perheeseen, hänen julkinen toimintansa tapahtui kärsivien ja apua tarvitsevien ihmisten keskellä. Jeesuksen elämä tai kuolema ei ollut mikään perinteinen sankaritarina. Jeesuksen ympäriltä ulkoinen loisto ja ylväys olivat kaukana. Jumalan valtakunta tuli esiin tässä maailmassa tavallisten haavoittuvien ja heikkojen ihmisten keskellä. Juuri tällaisia nimittäin on suurin osa niistä ihmisistä, joista Raamattu kertoo.

Joulun ihmeessä on kyse salaisuudesta. Koko meidän kristillinen uskomme on salaisuus. Jos se olisi selitettävissä, se ei olisi enää uskoa vaan maailmankatsomus, mielipide tai oppijärjestelmä. Meidän uskomme kohde on salattu Jumala eikä omien toiveidemme heijastuma. Jotain Jumala on halunnut meille itsestään ilmoittaa. Me uskomme, että erityisellä tavalla hän on tehnyt sen Jeesuksen kautta.

Jouluevankeliumi todistaa meille sen, että Kristuksessa Jumala todella tuli ihmiseksi, ihmisen osaan keskelle köyhyyttä, hätää ja pel-

koa. Kristus syntyi sinne, missä on tavallisia ihmisiä. Hän syntyi keskelle synkintä arkipäivää, ihmiselämän varjoisimmille kujille, itkun, hädän ja kaipauksen keskelle. Kuitenkin enkelit sanoivat paimenille: Älkää pelätkö! Älkää pelätkö, sillä maailmalla on toivo. Älkää pelätkö, sillä maailmalla on tulevaisuus.

Jouluna ihmiskuntaa kohtasi niin kirkas valo, että sen kirkkaus ei ole vieläkään himmennyt. Tuo valo ei sammu silloinkaan, kun kaikki muut valot menettävät loisteensa. Ilosanoma Kristuksen syntymästä kaikuu edelleenkin kaikkialla maailmassa ja se kutsuu meitä katsomaan eteenpäin, kohti uutta tulevaisuutta.

Pian on joulu, ja me saamme hiljentyä tallin seimen ääreen ja miettiä uuden elämän ihmettä. Tätä me jouluna odotamme, ja toivottavasti myös tämän jouluna saamme. Joulun aika on toivon aikaa, joulun sanoma on rakkauden sanoma. Niin myös joulun odotus on toivon ja rakkauden odotusta. Joulun tapahtumissa Jumala osoitti ihmisille rakkautensa. Siksi meillä on joulu.

Kalle Roine, kirkkoherra

ja rakkautta koettavissa. Usein myös halutaan luoda lämpöä ja iloa perheelle ja sukulaisille. Tästä voi koitua painetta, kun elämässä on muutakin kuin tuon juhlan järjestäminen. Lapsuuden jouluista on monella hyvät muistot ja sitä samaa sadun hohtoa halutaan vaalia. Kaikilla ei ole ollut hyviä jouluja ja sen johdosta tuleva joulu voi ahdistaakin. Koetaan juhlan järjestelyt turhina. Mikään ulkoinen koristelu kun ei tuo rauhaa eikä iloa.

Jouluna kaipaamme edesmenneitä läheisiämme. Muistot yhteisistä jouluista nousevat mieleen. Olen aina pitänyt Kaarlo Sarkian runosta Lapsuuden joulu; ”Monen puhtaan liekin vuosien tuhka peittää. Mut jostain takaa aikojen menneitten yhä silmiini kirkkaus lapsuuden joulujen sädekimpun lämpimän, himmenemättömän heittää. Kuva kaikista kaunein mieleeni heijastuu: tupa hohtavan puhdas ja koreiltu joulupuu, takan äärellä äiti valkoista puuroa keittää.” Ja runoilija kulkee kuin kelaisi nauhaa taakse päin: ”Oi lapsuuden joulu, vielä sun juhlaas salaa käyn takaisin elämän sumean, mutkaisen tien. Koen vieläkin riemusi ylitseläikkyvän ja ihmettä katselen puhtaan syntymän, teen rinnassa rauhalle, rakkaudelle alaa.” ja runo päättyy toiveeseen: ”te tupaan käykää, rakkaat vainajat, te joulun katoamattoman haltijat, tule, äiti, lietesi luo, tule penkilles, taatto.”

heistä, jotka ovat olleet aiemmin kanssamme. Se, kaikki yhteinen on tallella. Näin kauniisti Anna-Mari Kaskinen kirjoitti.

Viime vuonna syntyi innostusta tehdä joululehti itse ja kun Kalvolan kirkko vielä juhli 100-vuotistaivaltaan, ei tarvinnut aihetta paljoa miettiä. Kokemukset olivat hyvät ja niin päätettiin tänäkin vuonna koota oma lehti. Aiheeksi tuli parhaillaan vietettävä diakonian juhlavuosi. Lehdessä on kerrottu diakonian historiaa, perusteita ja tämän päivän diakonian haasteita. Lisäksi lehteen on koottu muisteloita Hietajärven leirikeskuksesta, monella on sieltä lämpimiä muistoja rippileireistä, leiripäivistä ja muista seurakunnan tapahtumista. Myös hautausmaalla tapahtuvista perinne tilaisuuksista on lehdessä asiaa.

Joulun lähestyminen tuo erilaisia ajatuksia ja toiveita. Riippumatta iästä tai elämäntilanteesta useimmat haluavat, että olisi yhteyttä

Viime jouluna Kauneimmat joululaulutvihkonen sisälsi uuden Anna-Mari Kaskisen joululaulun, ”Jouluna he kaikki ovat täällä”. Tämä laulu on samaa asiaa kuin Sarkian runo. Anna-Mari Kaskinen kertoo Sana-lehdessä laulusta. Hän kertoo monien omaisten ja ystävien lähteneen tästä elämästä. Valokuvia katsellessa ja ikävöidessään hän koki, että he kaikki ovat täällä, kuuluvat joulun viettoomme. Ensimmäisenä jouluna taivas laskeutui maan päälle, enkelit lauloivat ihmisille ja Jumalan Poika syntyi seimeen. Tänäkin jouluna taivas on lähellä. Tuhannet kynttilät syttyvät haudoille. Jouluun liittyy kaipaus, rakkaus ja toivo siitä, että kerran vielä joulun Lapsi yhdistää meidät kaikki suureen joulujuhlaan taivaassa. Laululla ilmaistaan kiitollisuutta niille, joiden kanssa nyt saa jakaa elämää ja kiitollisuutta

Diakonia on tarkoitettu korjaamaan rikki mennyttä. Maija Paavilainen piirtää osuvasti muutamalla viivalla ja sanoo muutamalla sanalla oleellisia asioita. Eräässä piirroksessa hahmot ovat vajaita, puutteellisia ja tekstissä sanotaan: ”Meidät on annettu toisillemme kokoamaan ehjemmäksi toinen toistamme.” Meidät ihmiset on luotu yhteyteen toistemme kanssa, tulemme kokonaisiksi vain yhdessä. Diakonia lähtee alttarilta, Jumalan armahtavasta ja vapauttavasta evankeliumista ja ehtoollispöydästä, jossa Kristuksen ruumis ja veri annetaan meille lahjaksi ja voimaksi. Diakoniapiirien ja monien muiden diakonian vapaaehtoisten toiminta seurakunnassa on ollut monesti näkymätöntä lähimmäisen auttamista, mutta oikealla hetkellä tärkeää rinnalla kulkemista. Moni läheisensä menettänyt on kokenut taas joulun iloa, kun hänen luokseen on menty tai joku on tarjonnut esimerkiksi kyytiä kirkkoon laulamaan kauneimpia joululauluja. Ilon hetkiä olen kokenut diakonian tehtävässä, kun vähävarainen on ollut kiitollinen avustuksesta, jolla saa rakentaa joulua läheisilleen ja itselleen. Kiitos mieli on noussut myös saattohoitopotilaan kanssa joululauluja laulaessa. Tässä lehdessä on kerrottu Hietajärven leirikeskuksesta, jota moni muistelee lämmöllä. Leirikeskuksen muistot eivät perustu hienoihin puitteisiin vaan yhteyden ja yhdessäolon lämpöön. Luonto tietenkin kauneudessaan ja koskemattomuudessaan antoi hyvät kehykset toiminnalle.

”On ympärillä ihmeellinen ilta. Yön muuri murtuu, raja katoaa. On keskellämme rakkauden silta, on taivas yhtä lähellä kuin maa. Nyt kynttilöiden valo loistaa heille ja tähtitaivas yllä kirkkomaan. He laulavatko tänään enkeleille nyt kirkkaammin kuin täällä milloinkaan?”

Jumalan siunaamaa joulujuhlaa ja alkavaa vuotta 2023!

Elisa Peltonen, diakonissa

Diakonian juhlavuosi

Diakonian juhlalehden 150 -kansikuva.

Lähde: DTL - Diakoniatyöntekijöiden Liitto.

Diakonian kokonaisuuden muodostavat vihkimysvirka; ammatillinen diakoniatyö sekä kaikki diakonian toimijat. Jokainen kristitty omalla paikallaan toteuttaa diakoniaa arjen lähimmäisyytenä. Seurakuntien diakoniatyö mahdollistaa osallisuutta ja vapaaehtoisena toimimista. Kirkko varustaa seurakuntia ja jäseniään toteuttamaan lähimmäisenrakkautta ja ihmisarvoista elämää. Diakonian juhlavuosi näkyy monissa seurakunnissa näyttelyissä ja tapahtumissa. Juhlavuodelle on oma logo ja villasukat, jotka on suunnitellut Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan diakonissa Seija Puusaari. Villasukkien mallissa on käytetty pohjana Kirkon diakonian logoa, jossa neljä kättä muodostavat ristin. Värinä on vihreä, toivon ja kasvun väri. Vihreä on liturgisissa väreissä myös elämän ja arjen väri. Sukkia voi antaa läheisilleen tai antaa ne diakonian kautta jollekin lämpöä tarvitsevalle.

Seurakuntadiakoniaa Kalvolassa Ebba Lindh on tehnyt tutkielman Kalvolan diakoniasta. Seuraavat tiedot ovat hänen tutkielmastaan. Hän oli saanut haastattelujen perusteella selville, että Kalvolassa oli ensimmäinen diakonissa v.1902. Hän toimi seurakunnassa viisi vuotta ja oli valmistunut Helsingin diakonissalaitokselta. Palkka oli 45 mk ja asunto, valo sekä lämpö. Tämän jälkeen

ei ollut varaa työntekijän palkkaamiseen. Kipeästi olisi tarvittu auttavaa kättä, sillä monia koteja ahdisti sairaus ja köyhyys. Kalvolan kaunis kirkko tuhoutui v.1918 ja edessä oli uuden kirkon rakennustyöt ja rahatalous tiukalla. Uusi kirkko rakennettiin ja kirkkoherrana toimi Vilho Vuorela. Diakoniatyö oli hänen sydäntään lähellä. Kalvolan seurakunta 350 vuotta-historiateos kertoo, että jo ennen Vuorelaa toiminut vt. kirkkoherra Wiljo-Kustaa Kuuliala oli esittänyt, että diakonissa otettaisiin seurakunnan palvelukseen. Kalvolan pitäjä oli tavallaan jakautunut kahdeksi; kirkon ja lasitehtaan ympärillä olevaan asutuskeskukseen, johon luetaan läheiset kylät. Toinen osa pitäjää on niin sanottua metsäkulmaa, johon kuuluu useita hajallaan olevia kyliä. Tätä aluetta oli vaikea hoitaa ns. pitäjältä käsin. Neuvoteltiin kunnan kanssa ja saatiin diakonissa ja kunta otti osaa palkkaukseen puolella. Hän hoitaisi siis sairaanhoidollisia tehtäviä ja hengellisiä asioita. Tehtävään valittiin sisar Mimmi Saarinen. Hän oli tehtävässään kuitenkin vain vuoden. Tehtävä laitettiin auki ja siihen valittiin sisar Laura Toivonen. Hän ei koskaan säästänyt omia voimiaan, kun oli kyseessä lähimmäisen tuskan lievittäminen. Hän joutui kulkemaan metsäkulmalle tiettömiä taipaleita pitkin rämeikön pitkospuita, milloin jalan, milloin suksilla ja kelkalla. Voimat loppuivat ja hän jätti paikkansa. Historiakirjassa kerrotaan, että vuoden 1925 alusta lähtien tehtävässä oli Hilja Salomaa. Hän teki sairaanhoitoa, kävi sairaiden kotona ja valvoi heidän luonaan ahkerasti. Diakonissakysymys

tuli esille heti sotien jälkeen. Kirkkolakiin tuli kohta, jossa määrättiin, että jokaisen seurakunnan tulee ottaa palvelukseensa diakoneja ja diakonissoja. Kunnan ja seurakunnan yhteiseksi diakonissaksi tuli Betel-laitoksella valmistunut sisar Maria Hänninen. Hän astui toimeensa kesäkuun alusta v. 1947 ja sijoitettiin asumaan Rimmin rukoushuoneelle. Hän oli tehtävässä n. kaksi vuotta ja irtisanoutui 1949. Vuoden 1950 alusta aloitti diakonissa Meeri Rajamaa, joka oli valmistunut Helsingin diakonissalaitokselta. Hänen asuntonsa ja sairaanhoitajan toimitilansa sijaitsi Kalvolan kunnan ostamassa Ojarinne kiinteistössä Rimmilässä. 1950-60 luvulla oli diakonissa Helvi Kemppi, myöhemmin avioitumisen myötä Helvi Harmaa. Diakonissan asunto oli Marttilan talossa, joka sijaitsi Vehkosuontien haarassa. Talon toisessa päässä asui suntio/hautausmaanhoitaja. 1960-70 lukujen vaihteessa toimi diakonissa Sirkka-Liisa Hämäläinen, joka lähti lähetystyöhön. Seuraavaksi tehtävää hoiti Varpu Sokolenko, myöhemmin Maijala. Hän siirtyi tehtävästä Koivurinteen vanhainkodin vastaavaksi sairaanhoitajaksi.

Diakonissa Terttu Oksanen, myöh. Tiitinen aloitti tehtävässä 1.1.1974 ja teki pitkän uran, aina maaliskuulle 2006. Tämän jälkeen on tehtävässä toiminut diakonissa Elisa Peltonen (o.s. Mikkola), joka on valmistunut Porin Diakoniaopistosta v.1988. Molemmilla on ollut sijaisia äitiys-, opinto- ja vuorotteluvapaiden aikana.

Tänä vuonna vietämme diakonian juhlavuotta. 1.9.2022 tuli 150 vuotta siitä, kun Suomessa vihittiin virkaan ensimmäinen diakonissa, Matilda Hoffman.

Diakonissa Meeri Rajamaa työssään, 1956. >

Diakoniatyön perusta, historiaa ja nykytilanne

Elämän varrella tiellemme osuu hädässä olevia lähimmäisiä ja niissä tilanteissa meiltä kysytään, mihin uskomme, mihin sitoudumme, onko lähimmäisen hätä meille tärkeä ja koskettava asia.

Rippikoululaisten kanssa vuosittain perehdymme diakonian perusteisiin. Diakonian lähtökohta on Raamatussa; Jeesuksen toiminnassa ja käskyissä. Luemme yhdessä jae jakeelta tarinan Laupiaasta Samarialaisesta (Luuk.10: 25-37). Siinä Jeesus osoittaa meille tarinan kautta, mitä on lähimmäisenrakkaus. Elämän varrella tiellemme osuu hädässä olevia lähimmäisiä ja niissä tilanteissa meiltä kysytään, mihin uskomme, mihin sitoudumme, onko lähimmäisen hätä meille tärkeä ja koskettava asia. Matteuksen evankeliumissa on rakkauden kaksois-tai oikeastaan kolmoiskäsky: ”Rakasta Jumalaa yli kaiken ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi.” (Matt.22: 37-39)

Kirkkolaissa diakonia määritellään kristilliseen rakkauteen perustuvaksi hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antamiseksi niille, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavoin auteta. Tämä määritelmä pitää työn koko ajan liikkeellä; missä ovat tämän hetken avun tarvitsijat, keiden hätä on nyt suurin? Kirkko onkin aloittanut monien ihmisryhmien auttamisen ensimmäisenä ja vuosittainen diakonian suurkeräys; Yhteisvastuukeräys kulkee ajan hermolla.

Diakoniatyön alkuvaiheet

Diakoniaa toteutettiin alkuseurakunnassa aivan spontaanisti, ei ollut järjestystä. Pian todettiin, että tarvittaisiin järjestys, oli paljon

kärsiviä, erityisesti leskiä. Valittiin ihmisiä köyhien avustamiseen. Valitut seitsemän tekivät diakoniatyötä ja myös johtivat sitä. Jumalanpalveluksiin tuotiin ruokaa ja diakonit antoivat niille, joilla ei ollut. Ehtoollinen oli ja on diakonian voiman lähde.

Kirkkolaissa diakonia määritellään kristilliseen rakkauteen perustuvaksi hengellisen, ruumiillisen ja aineellisen avun antamiseksi niille, joiden hätä on suurin tai joita ei muulla tavoin auteta.

Vaivaishoito eli huolehtiminen köyhistä, sairaista, rammoista ja sokeista kuului vanhastaan kirkon tehtäviin ja siitä määrättiin kirkkolaissa. Huoltomenetelmiin kuului vaivaisruotujärjestelmä sekä ns. kylän-ja pitäjänkierto. Varoja vaivaiskassaan kerättiin vapaaehtoisesti ja verojen ja maksujen muodossa. Kirkon ovelle tai portille sijoitettiin puusta tehty vaivaisukko eli kirkonäijä, jonka rinnassa olevaan rahanreikään ohikulkijat saivat pudottaa lahjansa. Huoltomenetelmien kehittäminen asetti kirkolle yhä suurempia velvollisuuksia, joita sen oli mahdoton yksin kantaa. Tästä vuosisataisesta yhteiskunnallisesta tehtävästään kirkko vapautui, kun maahamme luotiin kunnallishallinto. Kirkkolaista jäi silloin pois köyhäinhoitoa koskevat määräykset.

Marraskuun 30. päivä 1939 syttyi talvisota. Sodan aikana diakonissoja palveli sairaanhoitotehtävissä lääkintäkomppanioissa sekä kenttä- ja sotasairaaloissa. Lääkintähuollollisten tehtävien lisäksi diakonissat antoivat henkistä ja hengellistä tukea haavoittuneille. Seurakuntatyössä diakonissat keskittyivät hengelliseen työhön, kotisairaanhoitoon ja huoltotyöhön. (Kuva: Dtl Facebook)

Kaiserswerthin diakonissalaitos oli Skandinaviassa ja Suomessa vastaavien laitosten esikuva. Sen loi Evankelisen diakonian uranuurtaja Theodor Fliedner(1800-1864). Hän perusti turvakodin vapautettuja naisvankeja varten, mutta tärkeimpänä hän piti naisten koulutusta köyhien ja sairaiden hoitajiksi. Fliedner halusi elvyttää raamatullisen naisdiakonian ja kutsui kouluttamiaan hoitajia diakonissoiksi. Olennaista oli hänen kehittämänsä laitoksen organisaatio ja järjestys; sisarkotijärjestelmä. Sisaret saivat koulutuksen ja koesisarajan jälkeen heidät vihittiin diakonissoiksi ja lähetettiin työhön.

Senkin jälkeen he kuuluivat sisarpiiriin. Vanhuudessa laitos huolehti heistä. Järjestelmää kutsuttiin laitosdiakoniaksi. Kehitys kulki myöhemmin seurakuntadiakoniaa kohti. Helsinkiin perustettiin vuonna 1867 diakonissalaitos ja se oli 42.fliedneriläinen laitos. Sen perustamiseen vaikuttivat ankarat nälkävuodet 1867-69. Silloin oli koottava kaikki voimat nälän ja kulkutautien torjumiseen. Diakonissalaitokseen kutsuttiin nuoria naisia hoitajiksi eli oppilaiksi. Laitoksen toiminnan rahoitti Aurora Karamzin. Tehtäviä tarjoutui laitoksel-

le paljon, mutta työntekijöiden saaminen oli vaikeaa. Vuosisadan vaihteessa diakonissoja oli 23. Suurin osa palveli omassa laitoksessa tai muissa sairaaloissa ja hoitokodeissa, varsinaisiksi diakonissoiksi heitä liikeni vähän. Lina Snellmanilla, josta tuli johtaja vuonna 1883, oli huomattava merkitys sisarkasvatuksen kehittämisessä. Lukuisissa kirjoituksissaan hän korosti diakonissan kutsumuksen ja koulutuksen merkitystä. Hänen johdollaan aloitettiin uudenaikainen sairaanhoitajakoulutus ja laitoksen sairaalasta kehittyi nopeasti yksi maamme johtavimpia yksityissairaaloita, jossa työskenteli pääkaupungin etevämpiä lääkäreitä. Laitos muutti uusiin rakennuksiin Töölönlahden rannalle vuonna 1897. Siellä oli lähes sata potilaspaikkaa ja tilat diakonissakoulutusta varten. Sisarten lukumäärä alkoi myös lisääntyä. Kirkko on hoitanut sosiaalihuoltoa ja sairaanhoitoa. Sairaanhoitajakoulutus on kirkon aloittamaa ja se on monille yllätys.

Sotavuosina käytiin keskustelua, voitaisiinko seurakunnat velvoittaa perustamaan diakonian virkoja. Piispa Eino Sormunen ja piispainkokouksen asettama diakoniatoimikunta esittivät virkojen perustamista jokaiseen seu-

rakuntaan. Kirkkolakiin, tarkemmin Kirkkojärjestykseen(KJ 6: 1 )onkin kirjattu, että seurakunnassa tulee olla kirkkoherran, kanttorin ja diakonian virka. Sodan aikana saadut kokemukset vaikuttivat osaltaan tähän kehitykseen.

Suomessa kehittyi seurakuntadiakonia ja diakonissalaitoksia oli viisi; Helsingin, Lahden, Pieksämäen, Oulun ja Porin laitokset. 1950-luvulla aloitettiin uudelleen kerran aloitettu, mutta keskeytetty diakonikoulutus. Koettiin tarpeelliseksi, että sairaanhoitajan koulutuksen sisältämän diakonissakoulutuksen lisäksi olisi huolto-ja kasvatustehtäviin suuntautunut diakonikoulutus.

Muutosten vuosikymmenet Seurakunnissa diakonissat hoitivat pitkään sekä sairaanhoidollisia että sielunhoitotehtäviä. Kansanterveyslaki, joka tuli 1972, muutti diakonissojen toimenkuvaa. Kuntiin tulivat terveyskeskukset ja diakonissat eivät enää kuuluneet sairaanhoitajiin. Diakonia alkoi keskittyä vanhusten virkistykseen ja sielunhoitoon. Myös ystäväpalvelu alkoi kehittyä ja vapaaehtoiset avoimien ovien tilat ns.” mummon kammarit.”

Diakoniakoulutusta oli kahta lajia; diakonissakoulutusta, johon sisältyi sairaanhoitajakoulutus ja diakonikoulutus, jossa oli sosiaalityön valmiuksia. 1990-luvulla koulutus muuttui ammattikorkeakoulutukseksi. Edelleen on kahta lajia; Sairaanhoitaja Amk- diakonissa ja Sosionomi Amk-diakoni. Haasteet kentällä myös muuttuivat; 1990-luvun puolivälissä tuli lama, jossa kaikki auttavat tahot joutuivat koville niin seurakuntien diakoniatyökin. Erilaista taloudellista apua haettiin paljon ja EU järjesti jaettavaksi ruoka-apua. EU:n ruoka-apu oli kuivaruokaa, jota jaettiin seurakuntien diakoniasta. Joissakin seurakunnissa oli myös erillisiä ruokapankkeja. Hiippakunnalta oli mahdollista myös hakea avustuksia ja jo 1960-luvun lopussa perustetulta Kirkon katastrofirahastolta (myöh. nimeltään Kirkon Diakoniarahasto). Sille osoitetut avustushakemukset lisääntyivät rajusti 1990-luvulla. Laman jälkeen EU-ruokaa on ollut jaossa

tähän vuoteen 2022 asti. EU:n on tarkoitus kehitellä uudenlainen ruoka-avustusjärjestelmä. Diakonian auttaminen on tällä hetkellä enimmäkseen taloudellista auttamista tai asiakkaan auttamista toisiin auttamispisteisiin, lähinnä Kelaan, jossa on toimeentulotuen hoitaminen ja aikuissosiaalityöhön, jossa on ennaltaehkäisevä ja harkinnanvarainen sosiaaliapu. Isommissa taloudellisissa ongelmatilanteissa tehdään avustushakemus Kirkon Diakoniarahastoon. Lasten ja nuorten syrjäytymistä ehkäisemään on perustettu Tukikummirahasto, josta voi perhe saada apua. Kotimaanapu ry auttaa myös erilaisissa taloudellisissa ongelmissa olevia asiakkaita. Diakonia auttaa myös yhteistyössä kotipalvelun ja kotisairaanhoidon kanssa. Erilaisissa kriiseissä tarvitaan keskusteluapua ja sielunhoidollista apua. Vapaaehtoistyö on tärkeässä roolissa yksinäisyyden torjunnassa ja sen organisoiminen on seurakuntien diakonian kokoaikainen haaste.

Diakoniatyö Kalvolan seurakunnassa viime vuosina

Kalvolan seurakunnan diakoniatyön kokonaisuuteen on 2000-luvulla kuulunut vastaanotto diakoniatoimistossa. Korona-aikana vastaanotto on toiminut ajanvarauksella. Vastaanotolla on jaettu EU-ruokaa ja keskusteltu sinne tulleen henkilön tilanteesta, mietitty yhdessä ratkaisuja monenlaisiin ongelmatilanteisiin. Monesti jo keskustelu ulkopuolisen henkilön kanssa auttaa näkemään toivoa tilanteessa ja voidaan laatia joku toimintasuunnitelma eteenpäin. Jos asianomainen ei ole ollut yhteydessä muihin auttaviin tahoihin, autetaan häntä siinä tai ollaan yhteydessä itse henkilön luvalla. Taloudellisissa ongelmissa ensisijainen auttaja on Kansaneläkelaitos(KELA), johon tehdään toimeentulotukihakemus. Toimeentulotuen hoiti aiemmin kuntien sosiaalitoimi ja muutos Kelalle on ollut haaste siellä työskenteleville ja asiakkaille. Diakoniatyöntekijän on monesti tarvinnut auttaa avun tarvitsijaa eteenpäin. Sosiaalityö hoitaa edelleen täydentävän ja ehkäisevän toimeentulotuen. Diakoniatyön on mahdollista auttaa taloudel-

lisesti jonkun verran. Viimeiset kaksi vuotta ovat olleet koronan takia vaikeita; monet jo ennestään taloudellisesti huonossa asemassa olevat ovat tarvinneet diakonian taloudellista apua. Taloudellinen avustus on yleensä ostolupa kauppaan. Työntekijä voi myös viedä ruokaa henkilölle kotiin. Joulun alla haetaan paljon jouluavustuksia. Summat eivät ole suuria, moni on kuitenkin kokenut, että on saanut jotain arjesta poikkeavaa ostettua. Lapsiperheitä on myös huomioitu. Diakoniatyöntekijään otetaan yhteyttä myös yksinäisyyden, omaisen hoitamisen, sairauksien ja saattohoitovaiheen ollessa kyseessä. Työntekijä voi ottaa yhdessä henkilön kanssa yhteyttä terveydenhoitoon ja yhteistyö kotihoidon kanssa onkin Kalvolassa ollut sujuvaa. Ihmissuhdeongelmat painavat myös mieliä ja niistä voidaan luottamuksellisesti puhua. Aina työntekijän kanssa voidaan yhdessä rukoilla tai laulaa virsiä tai muita hengellisiä lauluja.

Diakonian auttaminen on tällä hetkellä enimmäkseen taloudellista auttamista tai asiakkaan auttamista toisiin auttamispisteisiin, lähinnä Kelaan.

Kotikäyntejä on tehty työntekijän omasta aloitteesta ja asianomaisen henkilön tai omaisten toiveesta. Oman työurani aikana koti-ja laitosvierailut joulun alla olen kokenut koskettavina tapaamisia; joulun sanoma on konkretisoitunut aina kyseessä olevaan elämäntilanteeseen. Vanhukset toivovat kotikäyntejä, jos on yksinäisyyttä tai ovat liikuntarajoitteisia tai on jotain elämänkriisiä menossa. Iän karttuessa oma pärjääminen askarruttaa, siitä voidaan jutella ja käydä läpi erilaisia vaihtoehtoja elämiselle. Siirtyminen palveluasumiseen on usein iso askel. Ikäihmisiä käydään myös onnittelemassa merkkipäivinä, jos he niin haluavat. Asiasta lähetetään kirje etukäteen. 70-vuotiaille on järjestetty juhla.

Tiistaikerho on keskustelukerho, jossa keskustellaan uskon ja elämän asioista ja kah-

vitellaan. Kerhoon voi tulla, jos on päivällä vapaana, ei kysytä ikää. Omaishoitajille ja hoidettaville on ollut vertaisryhmä, tosin tänä vuonna se on ollut tauolla kävijöiden vähyyden takia.

Vapaaehtoisia on toiminut aiemmin Koivurinteen Palvelukodissa ulkoiluttajina ja kuljettajina hartaushetkeen sekä erilaisten tempausten kuten lättykestien järjestäjinä. Sauvolan hyvinvointikeskuksessa vapaaehtoiset myös toimivat esimerkiksi bingoa pelaten vanhusten kanssa ja ulkoiluttajina. Koronan aikana moni tällainen asia hiipui ja alkaa uudelleen herättely. Ulkoiluavuksi toivotaan vapaaehtoisia ja jonkun yksittäisen vanhuksen luona voisi käydä juttelemassa tai lukemassa. Muutos on tullut myös siitä, että Punaisen Ristin Kalvolan osasto on lopettanut toimintansa ja koronan rajoitusten jälkeen ei ole vielä alkanut yhteistyö Hämeenlinnan osaston kanssa.

Lähimmäistuvan toiminnan järjestelyt ja vapaaehtoisten ohjaus ja ovat kuuluneet diakoniatyöntekijälle.

Vuonna 2009 alkoi Kalvolassa Hämeen Sininauhan Lähipalveluhanke. Hankkeessa yritettiin tavoittaa päihdeongelmaisia ja mielenterveysongelmaisia. Hankkeessa oli työntekijä, joka toimi kentällä ja järjesti kahvilatoimintaa. Silloin aloitettiin myös ruokailut, jotka olivat suunnattu Hankkeen asiakkaille ja diakonian asiakkaille. Lähipalveluhanke oli käynnissä 2010-luvun loppupuolelle ja siinä tavoitettiin merkittävä määrä kyseisten ongelmien kanssa painivia. Hankkeesta on ollut monelle hyötyä; alkoholin kulutusta on vähennetty ja kokonaan raitistumisiakin on ilahduttavasti tullut.

Diakoniatyö on jatkanut kahviloiden ja ruokailujen järjestämistä. Tilaisuuksiin on kutsuttu täsmäytetysti diakonian asiakkaita. Monelle nämä kohtaamiset ovat olleet tärkeitä arjen piristyksiä.

Kesäisin on järjestetty leiripäiviä lähiseudulla ja diakoniatyö on järjestänyt myös retkiä, tosin korona-aikana ei ollut retkiä. Vapaaehtoisille on järjestetty kiitosretkiä.

Diakoniatyöntekijän roolia jumalanpalveluksen toimittamisessa on lisätty. Diakonia lähtee alttarilta, saa voimansa ehtoollises-

Joululehti 2022 9 Joululehti 2022 8

ta. Diakoniatyöntekijän on mahdollista viedä siunatut ehtoollisaineet seurakuntalaiselle esimerkiksi hoivakotiin. Diakoniatyöntekijä toimii ehtoollisavustajana ja esirukouksen rakentaminen yksin tai seurakuntalaisten kanssa kuuluu tehtäviin. Esirukousaiheet nousevat tällöin seurakunnan elämästä.

Kirkon Diakonian vuosittaisen suurkeräyksen; Yhteisvastuukeräyksen järjestäminen on kuulunut diakoniatyöntekijän tehtäviin. Sen toivotaan olevan koko seurakunnan asia ja eri ikäisten piireissä ja toiminnoissa sitä on tuotu esille. Nuorisotyön kanssa on tehty yhteistyötä; rippikoululaiset ovat olleet lipaskerääjinä ja entisessä Koivurinteen Palvelukodissa vierailtiin tervehdyskäynnillä. Aiempien vuosien listakeräys on melkein pois ja koronavuodetkin ovat tuoneet omat haasteensa. Lippaita on ollut Iittalan taajamassa kaupan kassalla, apteekissa ja R-kioskilla. Jumalanpalveluskoleh-

teja on kerätty ja kirkkokuoro on järjestänyt konsertteja keräykselle. Lähimmäistuvassa on kahvikassa kerätty Yhteisvastuulle. Uutena mahdollisuutena on nettisivulla lahjoittaminen. Yhteisvastuukeräys on ajan hermolla ja tärkeä asia, mutta vaatii vuosittain työntekijältä ja vapaaehtoisilta aikaa ja innostusta. Diakoniatyössä on ollut johtokunta, joka on yhdessä kirkkoherran ja diakonian viranhaltijan kanssa johtanut seurakunnan diakoniatyötä. Näin Kalvolan seurakunnassakin siihen asti, kunnes v.2009 perustettiin Hämeenlinnan srk-yhtymä, johon Kalvolan seurakuntakin liittyi. Sen jälkeen diakoniassa on toiminut diakoniatyön työryhmä, joka on suunnitellut ja toteuttanut paikallista diakoniatyötä. Luottamushenkilöt näissä toimielimissä ovat olleet vastuuntuntoisia ja asioita monelta kannalta pohtivia seurakuntalaisia ja työntekijän on ollut ilo toimia heidän kanssaan.

Diakonian virkavaatteet

Suomalaisen diakonissan puvun tyyli pohjautuu Theodor ja Friedericke Fliednerin suunnittelemaan Kaiserswerthin diakonissalaitoksen pukuun. Puku oli yksinkertainen ja symbolisoi hoitamista, moraalista luonnetta ja ammatillista pätevyyttä. Diakonissan pukuun kuului valkoinen päähine, kaulus ja esiliina. Puku oli pitkä ja myös pitkät hihat. Materiaali puuvillaa tai villaa. Diakonissoilla oli rusettimyssy ja koesisarilla nutturan suoja. Se suojasi lialta ja oli osa sen ajan pukeutumiskoodia, jonka mukaan naisen tuli peittää päänsä. Ainoa pitsikoriste sai olla päähineen reunassa. Diakonissojen käyttöön tuli 1900-luvun alussa sininen ja harmaa vierailu-ja arkiasu. Musta jäi juhlakäyttöön ja siihen lisättiin viittamainen kepsi. Vuonna 1966 Suomen Kirkon Sisarliitto hyväksyi edelleen käytössä olevan diakonissan juhlapuvun ja pätevyysmerkin. Diakonissan pätevyysmerkin suunnitteli diakonissa, hopeaseppä Anita Sarlin. Villakankaasta valmistettavan puvun suunnitteli Riitta Immonen. Jouni Kivimaan ansiosta valmistui v.1985

diakonissa-koulutuksen saaneille miehille sininen virkapaita, jonka pääntiessä ja kalvosimissa on viitteitä diakonissan juhlapuvun valkoisista tereistä. Paidan kanssa käytetään diakonissan merkkiä.

Sortavalan diakonit käyttivät tavallista tummaa pukua, mutta Luther-opistosta valmistuneet diakonit käyttivät vihreää virkapaitaa. Asuun kuului nykyisinkin käytössä oleva diakonin pätevyysmerkki, jonka oikeudet siirtyivät Diakoniatyöntekijöiden liitolle 1990-luvun alussa toimintansa lopettaneelta Suomen Diakonien liitolta. Vihreän virkapaidan koulutussidonnaisuudesta luovuttiin 1990-luvulla ja paidasta on tullut laajasti käytetty. Diakonissan juhlapuvun, vihreän virkapaidan ja pätevyysmerkkien käyttö on rajattu diakoniakoulutuksen saaneille ja diakonian virkaan vihityille. Diakonissan juhlapuvussa merkin paikka on keskellä, kauluksen alapuolella ja vihreän virkapaidan kanssa merkkiä käytetään ylhäällä vasemmalla rinnassa. Diakonit käyttävät diakonin pätevyysmerkkiä. Diakoniariipus on tarkoitettu molempien koulutuksen saaneiden käyttöön.

Lähteet: Riitta Hiedanpään artikkeli 2014, Helsingin Diakonissalaitoksen museon asiantuntija Jaana af Hällström, teksti Tiina Laine; Dino-lehti.

Diakonia -riipus > >

Diakonissan musta juhlapuku. (www.sacrum.fi)

Diakonit -merkki (Merkkien kuvaaja: Assi Arnimaa-Leinonen) > >

Diakonissa

Diakonissa Seppälä, vanha diakonissan puku. (Kuva helsinkikuvia.fi.)

-merkki, jonka suunnitteli diakonissa, hopeaseppä Anita Sarlin.

Tuvassa Juhlan tuntua

Täysikuu kirkastaa huonetta rajaa terävään valoonsa tuvan pöydällä kukkivan amarylliksen kappaleen punapoimintaliinaa äidin kutomaa uuteen kotiin rauhan tultua hämärä hiipii peremmälle ohi seisahtuneen keinutuolin satavuotiaan kahdenistuttavan tiivistyy uunin ympärille ripustautuu perimmäiseen nurkkaan tummaksi verhoksi läpinäkymättömäksi vielä on aikaa uuteen aamuun ei liikettä ei ääntä yhä tuvassa juhlan tuntua pilvistyy hämärtyy piha peittyy pimeään

Diakonissa Elisa Peltonen albaan pukeutuneena. Alban päällä vinottain diakonian stola, jota on olemassa erilaisia kirkkovuoden mukaan. Nämä stolat on ommeltu Hämeenlinnan Vapaaehtoiskeskus Pysäkillä.

Diakonissa Elisa Peltonen virka-asussaan.

> >

Kaija Ryyppö

Diakonissa Tertun matkassa

Terttu Tiitinen on aloittanut diakonissana Kalvolan seurakunnassa heti valmistumisensa jälkeen 1.1.1974. Hän valmistui Helsingin Diakonissalaitokselta. Diakonissalla oli vastaanotto joka arkiaamu ja se oli aluksi diakonissan asunnossa. Työhön kuului kotikäyntejä, joista osa oli onnittelukäyntejä. Laitoskäyntejä hän teki myös Koivurinteessä ja Hämeenlinnan sairaaloissa ja hoitolaitoksissa. Vanhusten kerhoja oli Ohtisten koululla, Pirttikosken koululla,

Keikkalan Pappilassa, Iittalassa pankin kerhohuoneessa, kehitysvammaisten kerho Koivurinteen vanhainkodilla ja liikuntavammaisten kerho seurakuntatalolla. Ensin kerho oli nimeltään vanhustenkerho ja sitten tiistai- tai torstaikerho päivän mukaan. Kerhoon oli järjestetty taksikuljetusta. Myös jumalanpalveluksiin oli kuljetusta muutaman kerran vuodessa, alkuun linja-autokuljetus.

Retkiä järjestettiin kesällä, ne saattoivat olla 1-3 vrk:n mittaisia. Osallistujat maksoivat retkestä suurimman osan. Vapaaehtoisille

järjestettiin omia retkiä. Diakonissa piti sururyhmää syksyisin pääasiassa yksin. Työttömien ruokailuja järjestettiin seurakuntatalolla 1990-luvulla ja diakonissa jakoi EU-ruokaa.

Diakoniatyö järjesti yhdessä Kalvolan SPR:n kanssa ystäväpalvelukursseja ja ystäväpalvelussa toimi useita henkilöitä. He kävivät tapaamassa yksinäisiä vanhuksia ja mielenterveysongelmaisia. Koivurinteen palvelukodissa toimi kanttiiniryhmä, jossa viikoittain kaksi vapaaehtoista kiersi asukkaiden huoneissa, heillä oli myytäviä tavaroita (makeisia, virvoitusjuomia ja hedelmiä). Kanttiinin tuotolla saatiin järjestettyä Koivurinteen juhlasaliin Oiva Kallionpään tekemä alttarikaappi ehtoollisvälineineen ja mm. ulkoilutuspyörätuoli. Tuotosta lahjoitettiin myös osa lähetystyöhön. Yhteisvastuukeräys järjestettiin pääasiana listakeräyksenä, kerääjiä oli 20-30 henkeä. Keräyksen hyväksi järjestettiin erilaisia tempauksia ja myyjäisiä sekä kirkkokolehteja

myös kerättiin asian hyväksi.

Rovastikunnallisesti järjestettiin vuosittain erityisryhmien (kehitysvammaisten ja näkövammaisten) leirejä ja leiripäiviä. Omaishoitajille ja hoidettaville järjestettiin Hämeenlinnan leirikeskuksissa retkipäiviä, joissa oli omaa ohjelmaa hoitajille ja hoidettaville. Kalvolassa oli vertaisryhmä omaishoitajille kuukausittain.

Muistelee

- Terttu Tiitinen -

Vanhusten leiripäivän osallistujia diakonissa Terttu Tiitisen mukana elokuussa v. 1977 Hietajärvellä.

Hietajärven leiritunnelmia v. 1977. >

Seurakunnan Joulusaunassa vuonna 2002

Poikkeuksellinen vesipula vaivasi koko Suomea v. 2002. Kaksi seurakuntaa aloitti uuden palvelun vesipulan vaivaamassa Hämeessä. Rengon seurakunta avasi yleisölle suihkun. Kalvolassa väki pääsi saunomaan.

Kalvolan seurakunnan diakonissa Terttu Tiitinen piti ”tällaista vähemmän perinteistä palvelua” tarpeellisena pitkän vesipulan aikana. Seurakuntatalon alakerrassa on aikanaan talonmiehelle rakennetun asunnon sauna. ”Käytetään nyt saunaa, kun sillä ei ole muutakaan käyttöä. Se on tilava ja hyvä sauna”, sanoi diakonissa Terttu Tiitinen.

Haja-asutusalueella oli koettu vesipulaa ja joltain oli vesi kokonaan loppunut. Sauna lämpisi kaksi kertaa viikossa, aamusauna lauantaisin ja iltasauna tiistaisin. Saunojia oli paljon. Joulusaunat olivat tiistaina ja lauantaina, ja kävijöille tarjottiin myös joulukahvit.

(Lähde Terttu Tiitisen lehtileike; Helsingin Sanomat 24.12.2002)

Diakonissa Terttu Tiitinen saunaidean toteuttaja.

Diakoniapiirit

Seurakunta oli jaettu kinkeripiireihin. Piirin muodostivat talot, joissa kinkerit järjestettiin vuoron perään. Kinkereillä oli merkittävä roolin aiemmin lukutaidon ja kristinopin asioiden opetuksessa. Kinkerit tai lukuset, joiksi niitä myös kutsuttiin muuttuivat 1960-luvulla. Niissä ei enää luetettu ihmisiä eikä kuulusteltu ja rippikouluun pyrkiminenkin jäi pois. Joku kristinopin kohta tai kirkon toimintaan kuuluva asia on ollut kinkereiden aiheena ja virsiä on opeteltu kanttoreiden johdolla.

Diakoniapiirit toimivat kylissä ja olivat hartaustilaisuuksia. Diakoniakylätoimikuntaan valittiin kylästä vastuuhenkilöt. Tällaisia elimiä on koko kirkossa kerrottu olleen runsaat

4000, näin Erkki Kansanaho ja Pentti I. Hiissa toimittamassaan diakonian oppikirjassa Palveleva kirkko, 1979. Diakoniakylätoimikunta hoiti paikallista diakoniaa; lähimmäisenrakkautta siinä kylässä. Yhteistyö diakoniaviranhaltijan ja diakoniatyön johtokunnan tai toimikunnan kanssa oli tiivistä. Kylissä muistettiin vanhuksia, sairaita ja taloudellisessa ahdingossa olleita. Joulutervehdykset olivat yleinen käytäntö, isoille lapsiperheille annettiin apua, kehitysvammaisia, näkö- ja kuulovammaisia kustannettiin virkistysleireille. Kylätoimikunta auttoi myös erilaisissa hätätilanteissa kuten tulipalon tuhotessa koteja. Järjestettiin tapahtumia, että saatiin varoja auttamiseen. Kylätoimikunta järjesti yhteisvastuukeräyksen alueellaan. Toimikunnasta joku oli rahaston-

hoitaja ja toiminnasta tehtiin selvitys seurakunnan diakonialle vuosittain. Kalvolan seurakunta on myös ollut jaettu kinkeripiireihin ja diakoniapiirit ja toimikunnat ovat kokoontuneet ja toimineet ahkerasti. Diakoniakylätoimikunnat vierailivat Koivurinteen vanhainkodissa kuukausittain vuorolistan mukaan. Vierailuun diakoniakylätoimikunta järjesti tarjoilun ja ohjelmaa. Näin asukkaat saivat vieraita kylistä ja omatekoisia

leivonnaisia. Seurakunnan työntekijöitä oli vierailuilla myös mukana usein.

Diakonissa kutsui kylätoimikunnat kokoukseen vuosittain ja näin saatiin tietoa puolin ja toisin ja ideoita varainkeruuseen. Diakoniakylätoimikunnat päättivät itsenäisesti rahoistaan ja jos tuntui jäävän rahaa, sitä lähetettiin erilaisiin avustuskohteisiin tai otettiin ns. kummilapsi, jonka elämää tuettiin.

- Elisa Peltonen -

Iittala-Kutisten kinkeripiirin toimintaa vuosien varrelta. Kinkeripiiri käsittää yhdystien-rautatien-Hepolanaukion-Välitien-Kaarneenmäen asuinalueen. Kinkeripiiri aloitti toimintansa tarkoituksena saada vuosittain kinkerit pidettäväksi omalla asuinalueella. Vuosittain kinkereillä valittiin kylätoimikuntaan 4-5 henkilöä luotsaamaan toimintaa.

“Kylätoimikunnan tulee olla kuin tuohi, joka itse iloisesti palaen sytyttää märät ja vastahakoiset puutkin palamaan.” Edesmenneen kylätoimikunnan jäsenen Irja-Kaarina Laineen kirjaama miete.

Myöhemmin toiminta laajeni ja yhteistyö seurakunnan diakonian kanssa vakiintui. Kylätoimikunta kutsui alueen vapaaehtoisia diakonian myyjäisiin ja yhteisvastuukeräyksen hyväksi pidettyihin tapahtumiin. Yhteisvastuukeräykseen, lähinnä listakeräykseen alueella osallistuttiin kylätoimikunnan jäsenten toimesta.

Kylätoimikunta osallistui vuorollaan jumalanpalveluksessa tekstien lukemiseen ja tarjosi kirkkokahvit kirkon takasalissa lähetyksen hyväksi. Vanhainkodissa vierailtiin ja siellä tarjottiin kahvit asukkaille sekä pidettiin pienimuotoinen ohjelmatuokio. Samalla tavattiin asuinalueen vanhuksia ja tapaamisen ilo oli molemminpuolinen.

Alueen surukodissa toimikunnan jäsenet kävivät kertomassa osanottonsa.

Joulun alla käytiin viemässä pieni joulutervehdys alueen yksinäisille vanhuksille. Alue oli vanhusvoittoinen niin, että eräänä vuonna käyntejä kertyi kaikkiaan 21.

Kinkerit pidettiin piirin kodeissa edelleen ja se oli kylän yhteinen kokoontuminen ja tapaaminen. Jumalansanan kuulemisen ja virsien laulamisen jälkeen virisi usein keskustelu kahvittelun lomassa vilkkaana.

Kylätoimikunta sai varoja osallistumalla diakonian joulu- ja pääsiäismyyjäisiin. Kinkeripiiri sai 1994 rahalahjoituksen Kutisten sonniyhdistykseltä ja se käytettiin vuosittain pienimuotoisiin avustuksiin mm. Terijoen kirkon korjaukseen, vanhainkodin alttarin rakentamiseen, kirkon ulkomaanavulle, perheille pienenä joulutervehdyksenä. Viimeisinä vuosina annettiin seurakunnan diakonialle jouluavustuksiin.

Iittala-Kutisten kinkeripiirin virallinen toiminta päättyi 2018. Viimeisessä kylätoimikunnan kokouksessa päätettiin loput varat siirtää seurakunnan diakonialle. Toimikunta toivoi kuitenkin, että sen työ kinkeripiirin alueella jatkuisi lähimmäisestä välittämisenä ja tarvittaessa naapuriapuna.

- Terttu Järvelä -

Pirttikosken-Mäyrän diakoniapiirin toiminnasta ote. Pirttikoskella muistellaan lämmöllä diakoniapiiriä ja kinkereitä, joihin kyläläiset kokoontuivat runsaasti.

(Elisa Peltonen haastatteli Leena Eerolaa Pirttikoskella.)

Kutilan diakoniapiirin toiminta Seurakunnissa työskennelleiden diakonissojen työmäärä on ollut ja on edelleen suuri. Kalvolan seurakunnassa perustettiin aikoinaan kylille omat diakoniapiirit, niin myös Kutilan kylään. Kenties nämä ovat tuoneet aikoinaan hivenen apua silloiseen diakonissan työhön. Vapaaehtoisuuteen perustunut työ on ollut aikaisemmin hyvin suosittua. Kyläläiset ahkeroivat yhdessä pitäen kodeissaan ompeluseuroja. Yhteisen seurustelun ja kahvittelun aikana syntyi runsaasti käsityötuotteita.

Myyjäisiä järjestettiin joskus ennen pääsiäistä ja ainakin ennen joulua. Syksyisin saattoi olla syysmyyjäiset satokauden päättyessä. Käsitöistä ja leivonnaisista ym. saadut rahat käytettiin kylän vanhusten muistamiseen. Kutilassa diakoniapiiriä pyöritti vuosikymmeniä Ebba Lindh ja hänen jälkeensä Alli Hurjanen. Diakoniapiirien toiminnasta annettiin vuosittain kertomus seurakunnalle. Vuoden 1985 Kutilan diakoniapiirin toimintakertomus: ”Kutilan diakoniapiirin jäseninä olivat silloin: Alli Hurjanen, Maija Kyhkynen, Lahja Heinilä, Ritva Rantanen, Eeva Anttila ja Ebba Lindh. Piiri kokoontui 7 kertaa vuoden aikana. Henkilölukumäärä oli keskimäärin 14 henkeä. Kevätjuhlassa ja myyjäisissä oltiin mukana. Yhtä henkilöä avustettiin Ilonpisaraan viikon leirille. Joulupaketteja jaettiin 6 kpl ja joulukukkia saivat 17 henkilöä. Kotikäyntejä oli 22 kpl. Lisäksi diakoniapiirit tekivät vierailuja Koivurinteen vanhainkodissa kerran vuodessa. Siellä tarjottiin kahvit kaikille. Tarjottavat vietiin mukana.”

Kahvitarjoilu oli odotettu tapahtuma Koivurinteellä. Diakonissa Terttu Tiitinen kirjoitti vuonna 1991 diakoniapiirien jäsenille, - ”päiväkahvit Koivurinteessä on lopetettu vanhainkodissa arkisin, joten teidän tarjoamanne kahvit ovat tervetullut vaihtelu asukkaiden arkipäivään.”

Kotikäyntejä vanhusten ja yksinäisten luona on tapahtunut Kutilassa 1980 – 1998 vuosien aikana paljon, 45 – 60 kpl vuodessa diakoniapiirin jäsenten toimesta.

Tämän tapaista oli toiminta vuosikausia. Vuosien kuluessa, kun vakiintuneista jäsenistä yksi toisensa jälkeen poistui, eikä uutta kiinnostunutta väkeä tullut mukaan, toiminta väheni.

Vuonna 2016 Kutilan diakoniapiirissä olivat toimijoina Lahja Heinilä ja Sisko Sirén sekä Pirkko Mäenpää, jotka olivat mukana Koivurinteellä kahvitarjoilussa 27.11.2016. Joulumyyjäisissä olimme mukana. Joulun alla kävimme tervehtimässä Kutilan ikäihmisiä vieden 17 kpl ”jouluherkkupaketteja” sekä 2 kukkatervehdystä.

Jouluna 2017 jaettiin viimeiset Kutilan diakoniapiirin joulutervehdykset. Toiminta päättyi tähän jouluun.

- Sisko Sirén -

Diakoniatyötä Kutilassa

”Miinan pirtti”

Kutilan kylässä hyvänä hierojana ja kupparina muistetaan koditon Miina Luoto. Alli Hurjanen muisteli: ”Miina Luoto asusti aikaisemmin paljon ”Pariportin Tildan” eli Tilda Lehtosen mökissä. Sitten kutilalaiset rakensivat Miinalle oman mökin.”

Kutilan kyläläisten talkootoimintaa vanhusten hyväksi. Ebba Lindh kertoi: ”Koditon, melkein työkyvytön vanhus Miina Luoto, oli harhaillut Kutilan kylässä talosta ja tuvasta toiseen. Hänellä ei ollut minkäänlaista paikkaa, mihin olisi vähäisen omaisuutensa voinut viedä ja päänsä kallistaa illan tullen. Niinpä Kutilan naiset ja miehet päättivät rakentaa Miina Luodolle oman pienen tuvan. Isäntä Artturi Lehtonen lahjoitti kauniista männikköisestä metsästä pienen tontin tuvan rakentamista varten. Keräyksellä saatiin kokoon aineet. Kutilan diakoniatoimikunta lahjoitti naulat. Työ tehtiin iltasella talkoovoimin. Eikä aikaakaan, niin Miina Luodon mökki kohosi puhtaan valkoisena vihreässä männikössä. Savupiippu kohosi katolle ja pian siitä nousi utuinen savu kohti sinistä taivasta. Kesäkuun alkupäivinä 1949 sai Miina Luoto oman tuvan avaimen käteensä. Hänestä oli se ollut ihmeellistä, aivan kuin unta, kun hän sai avata oman tupansa oven omalla avaimella ja astua jalallaan oman tupansa kynnyksen yli. Mökki loisti ulkoa ja sisältä uutuuttaan ja puhtauttaan. Mielen täytti kiitollisuus Jumalaa ja ihmisiä kohtaan!”

mökki on vielä pystyssä Kutilassa. > Ahlajärven - Lintumaan seurakuntapiiri/diakoniapiiri 1960Lintumaan diakoniapiirin perustava kokous pidettiin 6.4.1960 Uotilassa. Rahastonhoitajaksi valittiin Saima Mattila ja yhdyshenkilöksi Alli Hokkanen. Yhdyshenkilöinä ja rahastonhoitajina ovat toimineet Alli Hokkanen v. 1960 – 1970, Annikki Hokkanen 1971 - 1999 ja vuodesta 2000 Pirkko Mattila. Liki 50 vuoden aikana piiri on kokoontunut 339 kertaa ompeluseurojen, lauluiltojen, kinkereiden, hartaustilaisuuksien ja kotakirkkojen merkeissä. Diakoniapiiri on osallistunut seurakunnan myyjäisiin Iittalassa, hoitanut Kalvolan kirkossa kirkonmenojen jälkeen kirkkokahvituksen kerran vuodessa sekä vieraillut Kalvolan vanhainkodissa ja hoitanut siellä kahvituksen omalla vuorollaan. Piiri on muistanut kyläläisiä merkkipäivinä ja surussa. Koteihin on jaettu seurakunnan kustantamia joululehtiä.

Yhteisvastuukeräys on suoritettu listakeräyksenä ja kinkereillä. Alli Hokkanen ja Pentti Lahti hoitivat keräystä vuosikymmenet, ja heidän työtään on jatkanut Pirkko Mattila 2000-luvun alusta lähtien. Lintumaalla on pidetty kesäisin kotakirkko vuodesta 2002 lähtien ja kerran talvella. Diakoniapiiri on lahjoittanut lähetystyölle kolehti- ja kahvituloja.

(Kirjasta: Lintumaa kylän historiaa ja kertomuksia)

Miinan

Franssilan fyrkka

Fyrkan aikaan1) Keikkalan maaverosta vapautetut rälssitilat joutuivat Mustialan kuninkaankartanon alaisuuteen.

Kuningas Eerik XIV palkitsi 1556 Itämeren laivaston uudistajaa ja hallintomiestä, yliamiraali Klaus Kristerinpoika Hornia lahjoittamalla tälle Mustialan kuninkaankartanon ja sen mukana Keikkalan rälssitilat. Tiloja viljelivät lampuodit Lauri Mikonpoika ja Frans Matinpoika. Rälssitilat Horn vaihtoi kuitenkin Tammelan Kojonjoen heinäniittyihin. Näin jäivät Keikkalan kruununtiloiksi Franssila ja myöhemmin Kreula eli Greijula.

Keikkala oli Kalvolan merkittävin kylä, jossa sijaitsivat pitäjän kirkko ja pappila. Franssilasta muodostui manttaaleilla mitaten kylän kolmanneksi vaurain talo, jota käytti Alisen Sääksmäen kihlakunnan kruununvouti. Tämän lääninhallinnon virkamiehen alainen oli manttaalikirjuri, jolle isännät ilmoittivat vuosittain väkensä henkikirjaan ja maksoivat maakirjan mukaan rahaveronsa.

Kalvolan Historia II2) mainitsee Franssilan kruununvouteina muiden muassa Erik Samuel Aspelinin 1826-1849 ja Gustaf Fredrik Domanderin 1858-1865 virkavuodet.

Kruununvouti Erik Samuel Aspelin yhdisti kolme Keikkalan sarkajaossa 1698 mainittua taloa1); Franssila, Vinnilän eli Pisson ja Greijulan.

Pappila

Gabriel Domander syntyi Somerniemellä 1772 ja toimi papiksi vihittynä 1798 isänsä apulaisena, Nummen kappalaisena. Palveltuaan useaakin seurakuntaa hän aloitti 1810 kirkkoherrana Kalvolan pitäjässä, jossa oli äsken veistetty hirrestä tukholmalaisen Fred. M. Piperin suunnittelema, kaunis uusklassinen ristikirkko.

Kirkkoherra Gabriel Domanderin aikana rakennettiin Kalvolaan uusi pappila Marttilaan 1820 –luvulla.3) Rakennus oli 16 x 9 metriä, kivijalalla viisi metriä korkea ja punaiseksi maalattu. Talossa oli sali ja neljä kamaria. Erillinen keittokatos purettiin 1837 ja keittiö sijoitettiin pappilan päärakennukseen.4)

Vasta vuonna 1897 rakennus todettiin korjauskelvottomaksi. Uusi pappila valmistui 1903 kirkkoherra W.A. Skogströmin virkakauden lopulla.

Keikkala oli Kalvolan merkittävin kylä, jossa sijaitsivat pitäjän kirkko ja pappila.

Kirkkoherra Gabriel Domanderin nuori vaimo Johanna Gustaava oli syntyisin Sääksmäen Liuttulan rusthollista luutnantti Floorin tyttäriä. Heille syntyi viisi lasta, joista nuorin tytär oli parin kuukauden ikäinen isän kuollessa 1827.

Kirkkoherra Gabriel Domander sai lepoholvin Kalvolan ristikirkosta.

Leskirouva ja viisi lastaan muuttivat 1835 Hämeenlinnaan, jossa varakkaan perheen pojat Georg Otto ja Gustaf Fredrik kävivät triviaalikoulun. Georg toimi iltaopettajana ja oli virassa Frenkkelin kirjapainon konttoripäällikkönä.

Suoritettuaan suuremman kameraalitutkinnon pojista nuorempi, Gustaf Fredrik (18161886) toimi Hämeenlinnassa lääninrahastonhoitajana. Hän solmi ensimmäisen avioliiton Kalvolan Keikkalan Franssilassa kruununvouti Erik Aspelinin tyttären, Erika Sofian kanssa.

Vanhin heidän kolmesta lapsestaan, Gustava Sofie syntyi Kalvolassa 1845. Perhe asettui Vanajan Äikälään, jossa Erika-vaimo kuoli kolmannen lapsen synnytyksen jälkeen 1848.

Kaksi vuotta tämän jälkeen Erikan isä, kruununvouti Erik Aspelin kuoli Kalvolan Keikkalan Franssilassa.

Vävy, ja nyt kruununvouti,2) Gustaf Fredrik Domander muutti 1857 lapsineen appelaansa, jossa hän kamarineuvokseksi ja ritariksi puhuteltuna asui omistamallaan Franssilan tilalla kuolemaansa, toukokuuhun 1886 asti.

Domanderit luopuivat Keikkalan Franssilan verotalosta saman vuoden heinäkuussa, jolloin talossa asuivat Gustaf Fredrikin tyttäret; Gustava Sophie kanarineuvoksen ensimmäisestä ja Berta Emilia toisesta avioliitosta.

> >

Sofie Domanderin muistokivi on Ahveniston hautausmaalla, Sofie 1845-1895 (hautakivi 2022). Kuva Erkki ja Pirjo Lamminpää.

Sofia Domanderin ilmoitus Franssilan huutokaupasta julkaistiin Hämäläinen –lehdessä 10.07.1886.

Berta Emilia muutti 1888 Helsinkiin ja Gustava Sofie 1894 Hämeenlinnaan, jossa hän kuoli seuraavana kesänä.

Franssilan vaiheita Keikkalan Franssilan omistajaksi tuli talollinen Kalle Saviniemi.

Kirjassa Keikkalaa ja Sittalaa portilta portille kerrotaan Franssilasta:

Franssila oli 1900-luvun alussa Keikkalan näyttävin kartano. Sitä viljeli Saviniemen poika Evert. Hän muutti 1916 Greijulaan ja vuonna 1917 Franssilan osti Kuoreveden Särkilahdessa syntynyt Raafael Benedikt Samuel Reinius vapaa-ajan paikakseen. Tilaa hoiti pehtori ja palvelusväki. Reiniusten saapuessa junalla Iittalan asemalle oli vastassa Franssilan drillat aisoissa mustat parihevoset Kerttu ja Liisa.

Keväällä 1918 punakaartin komennuskunta pysähtyi Franssilassa. Pehtorin hidasteltua aittojen avaamisessa hänet ammuttiin paikalle. Tämän jälkeen sytytettiin kaikki pihapiirin

aikaan - Diakoniatyön juhlavuosi

rakennukset palamaan. Palvelusväki pelasti karjan ja hevoset rakennuksista. Franssilasta jäi jäljelle maantien järven puolelle riihet ja punainen heinälato. Kartanoa ei jälleenrakennettu, vaan tilalla vaihtui omistaja useammankin kerran 1920-luvun alussa. Raafael Reinius kuoli 1922 ja perikunta muutti Hämeenlinnaan.

Kalvolan kunta osti Franssilan 1923.

Franssilan pihapiiri jäi kentäksi, jolla vietettiin useana keväänä vappua ja joskus kokoonnuttiin pitäjänjuhlaankin. Pihapiiri oli pitkään kylän nuorten suosima pallokenttä.

Kunta kaavaili Franssilaan kyläkoulua, mutta päätyi sittemmin Sauvalaan. Pitäjäseuran suunnitelmissa kävi ulkomuseoalueen kokoaminen Franssilaan.

Diakoniatyö 150 vuotta Kalvola, oma kirkkopitäjämme, seurasi kehitystä. Se keräsi, 1698 annetun köyhäinasetuksen1) mukaisesti, perukirjaan kuolinpesän arvosta lasketun köyhäinsadanneksen eli vaivaisprosentin suuruisen jäämistöveron jaettavaksi apua tarvitseville.

Selim

(kuva: Museovirasto)

Läntisessä Suomessa seurakunnat keräsivät varoja kirkon kellotapuliin tai seinään kiinnitetyllä puuveistoksella ”vaivaisukolla”. Kalvolan, sepän takoma, vahva keräyslipas on nähtävänä kotiseutumuseossa ja kuvattuna tämän lehden takakanteen.

Köyhäinhoitoasetuksen 1852 mukaan Kalvolaan muodostettiin 19 hoitopiiriä. Gustaf Domander tuli Franssilaan tilanomistajaksi ja Hakarin saralle rakennettiin 1857 pitäjän jyvämakasiini, jonne Kirkkoherra W.A. Skogström perusti 1860 vaivaisten jyvästön. Ruotuihin kuulumattomat talot ja torpat maksoivat viljassa osuutensa köyhäinavusta.

temppeli kunnostettiin: laudoitettiin ja maalattiin ulkoa ja sisältä. Lehterille lisättiin penkkejä ja uusittiin saarnastuoli. Särkynyt kello valettiin uudelleen. Kaikkiaan korjaukset maksoivat 30 000,- mk.3)

>

Vuonna 1865 keisarin asetuksella ” Kunnallishallituksesta maalla” erotettiin maalaiskunnissa maalliset asiat ja seurakunnille jäi koko köyhäinhoito.1) Kirkkoherra ei tämän jälkeen ollut oikeutettu puheenjohtaja kirkkopitäjien kokouksissa. W.A. Skogström luopui raskaiksikin kokemistaan maallisista tehtävistä 1866. Kalvolassa kunnallishallinnon keinoa hoitaa pitäjän köyhiä vauhditti ensiksi julkinen arvostelu vanhoja hoitotapoja kohtaan.2) Köyhien kierrättäminen talosta taloon ja julkinen huutokauppaaminen vähiten tarjoavalle. Toiseksi köyhäinmenot kasvoivat Kalvolassa läänin keskiarvoa nopeammin, johtuen väestön nopeasta kasvusta ja maattomien ryhmien suuresta osuudesta. Kolmantena tekijänä oli elintasoaan kohentaneiden haluttomuus osallistua avustustyöhön.

Vuoden 1882 kuntakokouksen päätös kelpuutti ruotuihin vain työkykyiset ja elämäntavoiltaan siivot.

Orvoille tai raihnaisille ei enää löytynyt hoitopaikkaa uudessa jaossa. Köyhäinhoidon tarkastajat alkoivat 1890-luvulla ajaa vaivaistalojen perustamista ratkaisuna hoito-ongelmaan.

Domanderin sairaala Neiti Sophie Domander lahjoitti rahat sairaskotia varten 1895.

Kalvolan Keikkalassa, Franssilan talossa syntynyt Gustaava Sofie Domander testamenttasi 1895 kunnalle 20 000 markkaa ehdolla, että; ”se pystyttää heti yksinkertaisen sairaalan sellaisten raukkojen sairaiden hoitoa varten, jotka ovat parantumattomia ja kodittomia taikka eivät voi kotonaan saada tarvitsemaansa apua.”

Lahjasummaa voi vertailla kirkon korjauskustannusiin viisi vuotta aikaisemmin. 18881890 kirkon yhteyteen laitettiin torni. Samalla

Iittalan rustitilan omistaja A. Andersson lahjoitti sairaalalle 1895 tontin Heinuntien varrelta, puolen kilometrin päästä rautatieasemalta. Rakennustyöt alkoivat 1901 ja sairaala valmistui 1903.

Hämetär kertoi 7.7.1903 asiasta seuraavasti:6) ”Kalvola. Sairaskodin wihkimys. Kesäkuun 19 p:nä wihittiin tarkoitukseensa Sofie Domander´in sairaskoti Kalwolassa. Wihkimyspuheen piti kirkkoherra Lewan. Sairaskoti on rakennettu neiti S. Domander wainajan lahjoittamilla waroilla. Hän nimittäin lahjoituskirjan kautta sääti 22 tuhatta markkaa Kalwolan kunnalle sairaskodin rakentamista warten parantumattomille sairaille. Pitäjän manttaalin omistajat antoiwat rakennushirret ja maanwiljelijä A.Andersson lahjoitti tarwittawan maa-alueen tontiksi. Sairaskoti on rakennettu lähelle Iittalan asemaa Heinun kylään merewän tien warrella, kauniille ja muutenkin sopiwalle paikalle.

Arwokas ja uljasnäköinen on tämä sairaskoti. Ennen wihkimätoimitusta sai tilaisuuteen saapunut yleisö ihailla tilawia ja tarkoitukseen sopiwia huoneita. Sairaswuoteita tulee siihen kaikkiaan 24. Tähän sairaskotiin sijoitetaan enimmäkseen kunnan waiwaishoidon parantumattomia ja muuten ruumiillisesti heikkoja waiwaispua nauttiwia kuntalaisia. On myöskin warattu sairassijoja muillekin sairaille.

Wihkimätilaisuuteen oli saapunut eräs lahjoittajan sisar (Rosa Johanna Grönlund).

Tälle kunniawieraalle lausui Maanwiljelijä K. Palmroth kuntalaisten puolesta sulimmat kiitokset siitä, että hän sekä muutkin wainajan sukulaiset owat myötäwaikuttaneet wainajan antaman lahjoituksen täyttämisestä Kalwolan kuntaa kohtaan.

Rakennushomman etupäässä on maanwiljelijä K. Palmroth aikojaan ja waiwojaan säästämättä toiminut alusta loppuun saakka, josta kaikesta hänelle sydämmellisimmät kiitokset!

Ajasta

Vuonna 1857 valmistuneeseen makasiiniin kirkkoherra W.A. Skogström perusti 1860 vaivaisten jyvästön. Nykyisin rakennus on Kalvolan kotiseutumuseona. (Kuva: Pirjo Lamminpää 2022)

Lindqvistin piirustuksessa vuodelta 1887 makasiinirakennus on kirkon edessä vasemmalla.

Sairaskodin hoitajattareksi on otettu diakonissa neiti Maria Hytönen, joka tätä ennen on toiminut Kotkassa.

Tilaisuuteen oli saapunut yleisöä runsaasti. Tätä hauskaa ja muuten rattoisaa juhlahetkeä häiritsi muutamien henkilöiden iwallinen ja sopimaton käytös, jota ei siinä tilaisuudessa olisi luullut harjoitettavan. H. S.”

Sairaalarakennuksessa oli 4 sairashuonetta, avara ruokasali, johtajattaren huone, vastaanottohuone, keittiö ja sauna.

Henkilökunta haettiin lehti-ilmoituksilla. Johtajatar 1904-1909, diakonissa Maria Hytönen tuli Kalvolaan Kotkasta7), sairaanhoitaja Lahja Heikkilä valittiin Orimattilasta8) ja sairaalan palvelijat; Tilda Nyholm muutti Kalvolaan Akaasta, Alma Kustaava Eskolin ja Anna Siviä Mäenpää tulivat Hausjärveltä.

Kuntakokous vahvisti Domanderin sairaskodin ohjesäännön 21.09.1909.

Laajennus kulkutautisairaalaksi Päätös rakentamisesta julkaistiin 16.12.1913 Hämetär-lehdessä ja laajennus valmistui kaksi vuotta myöhemmin.

Johtajatar kulkutautisairaalaan löytyi tälläkin kertaa lehti-ilmoituksella.10)

Vuodet 1917-26 virkaa hoiti diakonissa Matilda Mariaana Ruusulehto Raahesta.

Palvelusväeksi palkattiin Aleksandra Vuorinen Urjalasta ja omalta paikkakunnalta Helmi Aliina Toivonen siirtyi Iittalan Lasitehtaalta.

Lisärakennus tarvittiin mielisairaalaksi ja talon tontti lohkottiin 1920. Varatuomari A. Ränkimiehen ja rva S. Anderssonin lahjoittamasta 2 hehtaarin lisämaasta.

Asiasta uutisoi 1928 Valkeakosken ja Sääksmäen Sanomat.9)

Mielisairasosaston vihkiminen adventtisunnuntaina 02.12.1934 kerrottiin Häme-lehdessä 03.12.1934 Kirje Kalvolasta.10)

Franssilassa syntyneen Sofie Domanderin lahjoittamin varoin rakennettu sairaskoti laajennettiin myöhemmin kunnan toimesta kahdessa vaiheessa vuosina 1913 ja 1934. Häme-lehden artikkeli 03.12.1934 kiitteli sairaalan ajanmukaiseksi ja korkeimmatkin vaatimukset täyttäväksi keskuslämmityksineen, vesi- ja viemärijohtoineen sekä pesutiloineen.10)

Marja Nappari muistelee asiointejaan Kaisa-äitinsä luona Vanhalan alakerran pesutuvassa, jossa talon pellavalakanat hangattiin saavissa pyykkilaudalla ja keitettiin valkeiksi suuressa lipeäpadassa josta ne seipäällä nosteltiin ylös ja virutettiin ulos kuivumaan. Talossa oli painava kivimankeli, jolla kaikki vuodevaatteet silitettiin. Tuolloin 10-vuotiaaksi ehtineenä hän muistaa hyvin Vanhalan keittäjän Fanny Kaukojärven. Häneltä sai usein jonkin makoisan suupalan. Tekniset pesukoneet hoitivatkin sitten Koivurinteellä pyykkäyksen uusin voimin.

Rakennuspiirustuksesta kuva (Terttu Tiitisen arkisto)

Sairaala 1915 >

Domanderin sairaala toimi Kalvolassa viisikymmentä vuotta.

Kalvolan kunta myi 1960-luvulla Vanhalaksi nimeämänsä kiinteistön teollisuustilaksi, jossa toimi hetken kenkätehdas. Rakennus tuhoutui tulipalossa kevättalvella 1964. Tontti kaavoitettiin rivitaloasutukseen.

Palanen A. Anderssonin lahjoittamaa, nykyisin Puukengäntiehen rajautuvaa maata, säästettiin Domanderin puistoksi.

Vanhainkoti Koivurinne Etsittäessä uudelle kunnalliskodille sopivaa rakennuspaikkaa päädyttiin Franssilaan. Näin Sofie Domanderin lahjavarat tavallaan palasivat takaisin Keikkalaan.

Kalvolan kunta rakensi Vinnilän päärakennuksen paikalle Koivurinteen kunnalliskodin. Sen vihkiäiset vietettiin syksyllä 1959. Hissittömän rakennuksen eri kerrostasojen arkkitehtuuri osoittautui asukkaille vaikeakulkuiseksi. Hissi taloon lisättiin kolmenkymmenen vuoden kuluttua. Toimintaa laajennettiin juuri ennen vuosituhannen vaihdetta Vanhusten ja vammaisten palvelutalo ry:n lisärakennuksella, joka Kalvolan kunnan liityttyä Hämeenlinnaan 2009 myytiin.

Hämeenlinnan kaupunki antoi Koivurinteen vanhainkodille purkutuomion uuden hyvinvointikeskuksen valmistuttua Sauvalan kylään syksyllä 2017.

Koivurinteen vanhainkoti palveli kuntalaisia viisikymmentä kahdeksan vuotta.

Fyrkan tarina sai kuitenkin jatkoa, kun Koivurinteen kiinteistön ja kahden hehtaarin tontin osti yksityinen sijoittajan keväällä 2022.

Fyrkka oli valuuttana Ruotsin valtakunnassa 1400-luvulta aina 1600-luvun alkuun. Kolikoita on säästynyt jälkipolvien ihmeteltäväksi muun muassa Turun Linnan rahakabinetissa.1)

Tiedot keräsi - Pirjo ja Erkki Lamminpää -

Joulu.

Taas näin jälleen kotiseudun metsät sen kukkulat ja kummut harjanteineen, nään sadat saaret, pitkät poukamoiset ja salot siintäväiset korpiteineen.

Ma näen kuinka valot yöhön vilkkaa, ja luonto lepää tyynnä, rauhallisna, mä tunnen tuoksut vanhain joulupahnain, nään isän, äidin, lapset onnellisna.

On juhla mulla: lapsuusaikain joulu, on himmelit ja kuuset kynttilöineen, soi teillä kilvan kirkkomiesten tiuvut, ja taivas kaunis kaartuu tähtivöineen.

Käyn unten maille vasta aamun tullen ja sydän lämpenee ja hiljaa itkee, jää markkinat ja villi maailman melu, ja joulunvieras sydänpellot kitkee.

Ja onnellisna niinkuin sadun mailla ma elän jälleen joulun juhlahetken, saan uutta voimaa, uutta uskallusta, kun teen mä taaton majaan jouluretken.

- Edward Mikkola -

Ajasta

Lähimmäistupa –diakoniaa käytännössä.

1970- luvulla seurakuntien diakoniaan tuli lähimmäispalvelukurssit; koulutettiin ystäviä vanhuksille, vammaisille ja mielenterveyspotilaille. Useilla paikkakunnilla yhteistyökumppanina oli Punainen risti. Lähimmäispalvelu/ ystävätoiminta kehittyi, oli kokouksia ja koulutuksia ja virkistystapaamisia. Tampereella kehitettiin Mummon kammaritoimintaa; lähimmäispalvelulle tuli keskus, jossa toiminta oli organisoitua. Mummon kammarissa oli avointen ovien aikoja ja ystävävälitystä sekä erilaisia ohjelmatuokioita. Pian tällaisia ”mummon kammareita” alkoi syntyä eri puolille maata. Kiinnostusta asiaan heräsi myös Kalvolassa ja puuhamiehenä asiassa oli pastori Reijo Sillanpää, diakonissa Terttu Tiitinen ja terveydenhoitaja Aira Lindroos, joka kuului diakoniatyön johtokuntaan. Sopiva tila löytyi Osuuspankin omistamasta huoneistosta Iittalan ostoskeskuksesta. Aira oli jäämässä terveydenhoitajan työstä eläkkeelle ja tämän uuden tilan vastaavan henkilön tehtävä tuntui monen mielestä olevan kuin hänelle tehty. Aira oli Tampereella saamassa oppia ja ohjeita. Tilan nimeksi tuli Lähimmäistupa. Vapaaehtoisia saatiin mukaan runsaasti ja esimerkiksi osa Kalvolan terveysaseman henkilökunnasta oli innostuneesti toiminnassa mukana. Tavoitteena oli slogan: Paikka kaikille; kaiken ikäisille ja kaiken kokoisille. Lähimmäistupa oli auki viiteen tai puoli kuuteen iltapäivällä, joten työpäivän jälkeen saattoi poiketa kahville ja juttelemaan tai äidit saattoivat jättää lapset hoitoon tuvalle ja mennä kauppaan. Kirpputorilta vähävaraiset saivat vaatteita ilmaiseksi. Viereisestä Ravintola Hytistä poikkesivat monet miehet Lähimmäistupaan kahville.

Lähimmäistupa täyttää ensi maaliskuussa 30 vuotta. Tuvan paikka on alkuajoista muuttu-

nut, se on toiminut vuodesta 2009 R-kioskin vieressä osoitteessa Hallintotie 1.

Tila on keskeisellä paikalla ja avara tila. Aluksi oli outoa tottua isompaan tilaan ja siihen, että se on myös muiden tila; sitä voi vuokrata juhliin ja muistotilaisuuksiin.

Tuvan toiminta on noudatellut samoja linjoja. Kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona on Sanan ja laulun hetki; hartauspainotteinen kerta, toisena keskiviikkona Kanta-Hämeen muistiyhdistys järjestää muistikahvilan. Siinä on erilaista ohjelmaa, jossa kerrotaan muistin ylläpidosta ja muustakin terveydenhoidosta tai jotain paikkakunnan historiatietoa. Kuukauden lopuilla kerroilla on ollut tietokilpailuja tai tuolijumppaa tai vierailijoita. Tuvan vastaavana toimi Airan jälkeen Sirkka Lehtonen. Tällä kertaa ei ole yhtä vastaavaa vaan palavereissa sovitaan emännät aukioloihin ja muukin toiminta. Syksyisin on usein ollut uutispuurotarjoilu ja myös vohveliherkuttelua on ollut. Erilaisia näyttelyitä on vuosien varrella ollut. Tuvalla on myös kirpputori, josta voi ostaa vaatteita, astioita, neuleita tai kirjoja. Tuvan tuotto on keväisin mennyt Yhteisvastuukeräykselle ja syksyisin lähetystyölle. Diakonialle menee loppukevään ja alkusyksyn tuottoa. Myyjäisiä on järjestetty keväällä hiljaisen viikon edellä ja adventin alkaessa. Vapaaehtoisia on toiminnassa mukana parisenkymmentä ja koronarajoitusten jälkeen tupa on ollut täynnä. Moni kaipasi tuvan aukioloa ja toisten seuraa.

Tuvalla toimii myös käsityöpiiri, jonka tuotto menee lähetystyölle. Siinä tehdään käsitöitä ja askarrellaan kortteja. Niitä on sitten myynnissä tuvalla. Lähimmäistuvan mukavaan vapaaehtoisten porukkaan toivotaan lisää innokkaita talkoolaisia.

Lähetyksen käsityöpiiri Käsityökerhon tuotteita valmistuu Lähimmäistuvalla, siellä kokoontuvan Lähetyksen käsityökerhon ahkerissa käsissä. Siellä askarrellaan kortteja ja tehdään pääasiassa käsitöitä. Piirin tuotto menee Kalvolan seurakunnan lähetystyön nimikkokohteisiin.

Lohtuhuivit Kuvan lohtuhuivit kutoo lähetyksen käsityöpiiri. Huivin voi saada naisleski ja miehelle voidaan antaa kaulaliina.

>

Ajasta aikaan - Diakoniatyön juhlavuosi

Aira Lindroosille ei tullut vapaa-ajanongelmaa, kun hän jäi eläkkeelle seitsemän vuotta sitten. Lähimmäistupa syntyi sopivaan aikaan.

Joulunaikaan lähimmäistuvalla. > >

Lähimmäistuvan Lähetyksen käsityökerhon tuotteita. >

Miten jaksat

Mistä saat kaiken voimasi kantaa kaikki maailman synnit, aivan yksin. Sinä, joka puhdistat minut syntieni taakasta, joka annat minulle elämän sinun kanssasi.

Voimasi on ikuinen ja sinun kärsivällisyytesi kestää ihmisten rakkaudettomuuden.

Katsot meitä lempeästi, sillä sinä rakastat meitä niin hyvinä kuin pahoinakin päivinä.

Saatko kiitosta niin paljon kuin olet ansainnut? Sinä, joka olet ollut seuranamme ikuisesti ja olen ainiaan omasi maailman loppuun asti. Sinun uskosi on loppumaton ja laupeutesi on ylitsevuotava.

7.10.2008 Tapio Laaksonen

Hietajärven leirikeskus

Kalvolan seurakunta omisti Tammelan kunnan puolella metsäalueen, johon kuului noin puolet Hietajärvestä. Sotaveteraanit olivat olleet 1970-luvun alussa yhteydessä kirkkoherra Keijo Mäntyvaaraan ja sopineet, että voivat siirtää Mäyrän kylästä Mikkolan pirtin Hietajärvelle. Veteraanit tekivät pirtin siirron ja pystytyksen talkootyönä. Kalvolan maatalousnaiset lahjoittivat astiat Hietajärvelle. Terttu Tiitinen aloitti diakonissana Kalvolan seurakunnassa vuoden alussa 1974 ja heti seuraavana kesänä oli jo ensimmäinen vanhustenleiri Hietajärvellä. Kirkon vierestä oli Hietajärvelle siirretty pieni rakennus saunaksi. Leirillä miehet nukkuivat saunan takkahuoneessa ja naiset ison pirtin lattialla. Parin vuoden jälkeen vanhan pappilan aitta siirrettiin majoitustiloiksi. Siinä oli tavallaan kolme aittaa ja niihin rakennettiin kerrossängyt. Tästä oli kovasti apua. Vanhustenleirejä alettiin järjestää joka kesä ja niitä oli kolmekin kesäaikaan. Saunarakennukseen tehtiin jatkoa 1970-1980 lukujen vaihteessa ja saatiin kokoontumistila, jota kipeästi tarvittiin. Myös nuorisolle Hietajärvellä oli leirejä ja rippileirit alkoivat 1970-luvun lopulla. Diakonian

vapaaehtoisia; ystäväpalvelun, Koivurinteen kanttiinin, Lähimmäistuvan ja yhteisvastuukerääjiä kutsuttiin kiitokseksi kahvittelemaan ja saunomaan Hietajärvelle. Sotaveteraanit ja seurakunta sopivat leirikeskuksen käyttövuoroista. Partioväki järjesti myös leirejä Hietajärvellä.

Rippileirejä ei Hietajärvellä järjestetty 1980-luvun lopun jälkeen. Joitain yksittäisiä nuorten leiripäiviä tai jatkorippikouluja pidettiin. Vanhustenleirejä oli vuoteen 2003 asti. Sen jälkeen oli leiripäiviä. Elisa Peltosen aikana diakoniatyö järjesti 2-3 leiripäivää Hietajärvellä vuosittain. Vanhuksille oli oma päivä ja diakonian asiakkaille oma, useana vuonna Sininauha ry:n ja aikuissosiaalityön kanssa yhteistyössä. Myös Lähimmäistuvan väki kävi monena vuonna aloittamassa kesän Hietajärveltä. Monella vanhuksella oli hyvät muistot Hietajärveltä; lasten rippileireistä, juhannusjuhlista ym. seurakunnan tapahtumista. Hietajärvelle oli helppo saada mukaan muuhun seurakunnan toimintaan osallistumattomia, sinne oli matala kynnys. Hietajärven leirikeskuksen tärkein asia oli luonto, joka koskemattomuudellaan lumosi kaikki. Siellä koettiin yhteyttä ja hiljennyttiin Jumalan sanan puhuteltavaksi.

Hämeenlinnan srk-yhtymä on myynyt Hietajärven leirikeskuksen yksityiseen omistukseen v. 2018.

Hietajärven kaunista maisemaa, Hannu Peltosen kuva.

Muistelua Hietajärveltä

Ehdin olla Hietajärven toiminnassa mukana kolme vuotta. Paikan saaminen kuntoon leiritoimintaa varten oli mielenkiintoista. Tarpeellisten tavaroiden hankinta, kaasuhella keittiöön, patjat, pöytäliinat, ym. tietysti tarvittiin. Keskustelua käytiin myös kahden toimijan kesken. Onneksi yhteisymmärrys löytyi ja molemmat tahot pääsivät iloitsemaan kauniista paikasta seurakunnan mailla.

Vanha aitta siirrettiin vanhan pappilan läheltä, kun tarvittiin väelle sänkymajoitusta. Hyvä niin.

Joka kesä oli pienten ja isojen kesäleirit. 2025 innokasta lasta, muutama isonen, emäntä ja srk:n työntekijät olivat vastuussa kaikesta. Pojat nukkuivat saunan pukuhuoneessa. Tytöt tuvassa. Patjat levitettiin ympäri huonetta ja ainakin muutaman kerran muistan nukkuneeni isolla pöydällä. Siitä oli hyvä seurata miten uni tuli nopeasti. Joskus piti lähteä katsomaan mihin yöllinen pissareissulainen oli jäänyt. Ohjelma alkoi aamuisin lipunnostolla ja päivä päättyi lipunlaskuun. Raamattutunnit, rastitehtävät ja kaikenlaiset isosten järjestämät ohjelmat antoivat virikettä päiviin. Tietysti uimiset ja saunomiset olivat tärkeitä. Jonain iltana oli vanhempien vierailu nuotio-ohjelmineen.

Lapset saivat opetella myös letun kääntöä heittämällä. Jos tuli huti, iso vahakangas maassa auttoi letun saamisen uudelleen pannuun. Makkaranpaisto oli jo tutumpi juttu.

Lasten lähetysleirillä täytimme tekemääni työkirjaa eri lähetyskentiltä. Liput, kielet, väkiluvut, ym. tarpeellinen. Yhtenä päivänä lähdimme mukien ja ämpärin kanssa etsimään mustikoita järven toiselta puolelta. Etsittiin ja ihmeteltiin, kun ei näkynyt juuri mitään. Ehdotin piilosten leikkimistä. Kyllä oli me-

noa, kun piiloja oli joka puolella. Kohta kuului huutoja: Täällä on marjoja! Mukiin vaan ja kipattiin ämpäriin. Riemua sekin. Kysyin lapsilta: -Voijaanko sanoa, että Taivaan Isä johdatti meidät näin hyvään paikkaa? Ympäriltä kuului hartaan painokkaasti: Voijaan!

Osan söimme, osan kuivasimme aluksi saunan lauteilla paperien päällä. Loput kotonani uunissa. Syksyllä kuivat mustikat pakattiin pieniin muovipusseihin ja lähetettiin lähetystyöntekijöille lasten piirtämien joulukorttien kanssa. Saimme iloisia kiitoskortteja, kun joulupuuron kanssa olivat syöneet suomalaista mustikkasoppaa.

Ainakin kahtena kesänä oli kaikille tarkoitettu Raamattuleiri. Mukana oli opettajina ainakin Arla Saraste ja Kati Rolig. Joitain lapsia myös ja srk:n vakio nuoria osallistui.

V. 1977 oli srk:n ensimmäinen rippikoululeiri. Ikäluokka oli jaettu kahteen ryhmään. Leiri kesti viisi päivää ja linja-autolla ryhmä tuli. Kirkkoherra kävi pitämässä oppitunteja päivittäin. Varmaan kanttorikin opetti virsiä, kuten kuuluu.

Kun 1. ryhmä haettiin pois, toinen ryhmä tuli samassa autossa. Henkilökunta, emäntä, isoiset ja minä olimme 10 päivää leirillä ilman taukoa.

Hyvin leirit menivät ja kaikki palasivat terveinä koteihinsa. Konfirmaatiot olivat peräkkäisinä sunnuntaina.

Niin, eihän työntekijät voineet lähteä ennen kuin paikat oli siivottu toisia käyttäjiä varten. Oli Hietajärvellä myös muutamia nuorten leirejä.

Vuosien varrella olen muistellut usein noita kesiä. Kyllä meillä oli suuri varjelus noissa, nykyvaatimusten mukaan, alkeellisissa oloissa. Silloin se tuntui luksuspaikalta.

Hietajärven sauna, Hannu Peltosen kuva.

Hietajärven leirikeskuksen päärakennuksena toimi Mäyrän kylästä siirretty Mikkolan pirtti. >

Auli Numminen paistamassa muurinpohjalättyjä Hietajärven saunarakennuksen terassilla leiripäivän osallistujille.

Polkupyörä olisi ollut jo iso edistys, jos jollekin henkilölle olisi sattunut iso haaveri. Lähin puhelin oli 2,5 km päässä. Vain minulla oli auto. Miten olisi menetelty, jos minulle olisi sattunut jotain? En muista, että näistä olisi edes keskusteltu isoisten tai aikuisten kesken. Joitain tikkuja oli sormissa ja muutamia mustelmia. Siihen aikaan ihmiset osasivat luontevasti elää alkeellisissa oloissa jopa omissa kotipiireissään.

Ruokahuoltoa ylläpiti emäntä. Kaasuhella oli savupirtin keittiössä. Mitään kylmälaitteita ei tietenkään ollut. Maitoa kyllä oli ainakin joillain aterioilla. Kauppias toi päivittäin tavarat leirille. Aamupuuro ja iltatee leipineen oli itsestään selviä. Ruokalistoja en muista, vaikka ne yhdessä suunniteltiin. Mehua sekoitettiin veteen: esanssia, sitruunahappoa, sokeria, elintarvikeväriä ja vettä.

Henkilökohtainen kiinnekohta on siellä edelleen. Hiekkarannalla vaihdoin uikkarit ja jätin kellon ja yhden sormuksen sen hihnaan. Toinen sormus jäi sormeeni. Ajattelin, että kyllä se siinä pysyy, vaikka olikin hiukan suuri. Palatessani rantaan, perkasin kasvillisuutta niin syvältä kuin käsi yletti. No, sinne jonnekin se sormus jäi. Kaipaan edelleen isäni vihkisormusta. Siis pala sukuni historiaa on siellä. Metallinpaljastimilla joku sitä kävi etsimässä. Pehmeää maa-ainesta oli jo silloin reilusti ja nyt vielä enemmän.

Jospa vielä joskus löytyisi!

- Irja Kuisma(nuoriso-ohjaajana 1971-1977)

Seurakuntamuistoja vuosituhannen vaihteesta

Tie mutkittelee ja muuttuu aina vain pienemmäksi ja kuoppaisemmaksi. Viimeisellä pätkällä on monta törröttävää kiveä, jotka karahtavat ikävästi auton pohjaan. Eikä mikään ihme, kun kyydissä on täysi lasti teini-ikäisiä. Ihme sen sijaan on se, että joku perhe antaa autonsa uunituoreen parikymppisen nuorisotyönohjaajan käyttöön. Täällä maalla on jotkut asiat yksinkertaisempia kuin kaupungissa, tuumaan, ja yritän totutella tapoihin. Opin, että isospalaveria ei kannata sopia viideksi, koska silloin isosen pitää olla pitämässä porttia auki äidille ja lehmille. Eikä Hietajärven pirtin pöydälle ei kannata jättää yöksi leirieväitä, sillä hiiri saattaa syödä tunnelin leivän läpi.

Tulin Kalvolan seurakuntaan harjoittelijaksi kesällä 1996 ja kesätyöntekijäksi valmistuttuani 1997. Kesän jälkeen työt jatkuivat syksyn ajan, ja tammikuussa 1998 aloitin nuorisotyönohjaajan virassa. Kaiken kaikkiaan ehdin olla Kalvolassa kymmenen vuotta, ennen kuin tie vei takaisin kotiseudulle Vaasaan. Tuona aikana ehdin saatella harjoittelukesänä tavatut pienet kesäkerholaiset täysi-ikäisiksi ja kokea monenlaista iloa - ja suruakin - yhdessä ainutlaatuisten ja upeiden nuorten kanssa. Minun aikanani Hietajärvellä ei pidetty enää rippileirejä. Tutustuin ja ihastuin paikkaan kuitenkin heti ensimmäisenä kesänä päiväkerhon kesäretkellä ja Iittalan Pallon kanssa pidetyllä ikimuistoisella leirillä. IPA:n puuhamies, Nurmisen Ossi, lupasi palkinnon kaikille, jotka voittavat Sannan sulkapallossa. Haastajia riitti! Pelit loppuivat vasta, kun nyrjäytin nilkkani puun juureen ja jouduin laiturin nokkaan istuskelemaan ja jäähdyttelemään jalkaa kylmässä järvivedessä. Mutta

mikä ihana paikka jäähdyttelyyn!

Monenlaisia muitakin kommelluksiakin Hietajärvellä sattui. Tuohon aikaan ei vielä seurakunnissa tehty leiriturvallisuudesta samanlaisia asiakirjoja ja varautumissuunnitelmia kuin nyt. Vaikka eipä kaikkea olisi osannut etukäteen arvioida, niin kuin esimerkiksi maa-ampiaisen pesiä metsäpolulla. Muutamilla leireillä tehtiin vaellus järven ympäri mutkittelevaa polkua pitkin. Erään kerran kävin hölkkäämässä polun ja laittamassa rastit paikoilleen, enkä huomannut reitin varrella mitään epäilyttävää. Kun leiriläiset tallustivat polkua peräjälkeen, he saivat äkäiset maa-ampiaiset kimppuunsa. Siitä hetkestä oli huumori kaukana!

Hietajärven tupa huokui menneiden aikojen muistoja, joita saattoi vain arvailla. Iltapimeällä täytyi pitää hermot kurissa, kun hiippaili saunatuvalta pimeän vanhan talon ohi vessareissulle tai majoitusrakennukseen. Aina jokin taskulampun valo läikähti vanhan tuvan ikkunoissa ja sai mielikuvituksen laukkaamaan. Olipa kyseessä jalkapalloleiri, jatkoripari tai nuorten vastuunkantajien saunailta, Hietajärven nuotiopaikalla istuessa ympärillä levittäytyi erämaan tuntu. Illan tullen paistettiin lettuja nuotiolla ja laulettiin nuotiolauluja. Saunassa sai mehevät löylyt (jos sauno-

jat muistivat lisätä halkoja saunanpesään) ja uintireissulla kokeiltiin, miten kaiku vastaa. Ja kauniisti vastasi, kun kauniisti laulettiin!

Pienen seurakunnan nuorisotyössä oli omat haasteensa. Tulin Kalvolaan aikana, jolloin seurakunnassa ei ollut ollut nuorisotyönohjaajaa neljään vuoteen. Kyläkoulujen kerhoissa riitti heti kerholaisia ja rippikouluihin tuli lähes koko ikäluokka, mutta joinain vuosina pidettiin isoskoulutusta kahdelle tai kolmelle nuorelle. Siksi yhdessä muiden järjestäjien kanssa pidetyt leirit ja tapahtumat olivat odotettuja ja tärkeitä.

Yhteistyö kunnan nuorisotoimen kanssa oli itselleni hyvin merkittävää. Isoin vuosittainen tapahtuma oli telttaleiri Lepaanrannassa. Ensimmäisen leirin jälkeen kirjoitin valokuva-albumiin ”Lepaanranta ja 100 lasta”, eikä myöhempinä vuosinakaan jääty kauas sadasta leiriläisestä. Oli hienoa, miten sain tuoda myös hengellistä sisältöä hartauksien ja raamattuhetkien kautta seikkailuntäyteiseen leiriohjelmaan. Ja seurakunnan edustajana minun vastuullani oli tietysti rukoilla leirille hyvää säätä… Useimmat leiriseikkailut onnistuivatkin hyvässä kelissä, mutta eräällä leirillä jouduimme sulloutumaan koko illaksi ukkoselta suojaan Lepaanrannan mökkiin. Hikisessä mökissä lauloimme koko leirilauluvihkon läpi.

Ajasta

Rippileirillä Toukolassa.

Musisointia Hietajärvellä.

Illan hämärissä lähdimme takseilla Hukarille yöksi, kun ukkonen uhkasi jyllätä koko yön. Kerhojen ja isoskoulutuksen lisäksi seurakunnan perustoiminnaksi muodostui kerran kuussa järjestetty pizzeria, jossa nuoret leipoivat pizzat ja hoitivat tarjoilun. Nimikin oli nuorten keksimä: Pizza Und Pax. Pizzerian tuotto lähetettiin Sanansaattajien kautta kahdelle kummilapselle Kroatiaan. Toisinaan pizzalle poikkesi isokin joukko porukkaa. Silloin oli kova tohina keittiössä. Uuniin mahtui kerrallaan vain kaksi pizzaa. Kun seurakuntataloa remontoitiin vuonna 2004, ”P.U.P-tiimin” harras toive oli saada keittiöön kiertoilmauuni ja heiluriovi. Molemmat toiveet kuultiin! Pizzaa leipoessa ja taikinakulhoja tiskatessa oli hyvää aikaa jutella kuulumisia ja kuunnella musiikkia. Gospel-rintamalla nuorten suosikkeja olivat Terapia, The Rain ja Bass’n’Helen, mutta näiden lisäksi keittiössä raikasi usein myös Leevi and the Leavings, Ultra Bra ja Apocalyptica.

Musiikki oli kaiken kaikkiaan tärkeä osa

seurakunnan nuorisotyötä. Mukana oli monia musikaalisia ja musiikista nauttivia nuoria. Kun seurakuntaan saatiin lisää puolikas nuorisotyönohjaajanvirka ja Nissilän Terhi aloitti työparinani, avautui mahdollisuus lisätä omaa leiritoimintaa. Pidimme Pirttikosken koululla musaleirejä, joissa harjoiteltiin lauluja ja näytelmiä gospelmessua varten. Terhin kanssa organisoimme leirin käytännön asioita ja ruuanlaittoa, musiikin asiantuntijoina oli milloin kanttorimme Launosen Päivi tai kesäkanttorimme Napparin Minna. Nukuimme koulun lattialla ja kaikki osallistuivat leirin ohjelman tekemiseen. Ruokailun lomassa luettiin aina pätkiä Viisikosta, joka löytyi ruokalan kirjastosta.

Mitä enemmän alkaa muistella, sitä enemmän hauskoja juttuja ja ihania ihmisiä tulee mieleen. Yksi asia johtaa toiseen ja pelkästään ripareilta muistuu mieleen vaikka mitä! Tuon ajan ripareihin kuului monenlaiset ryhmähenkeä hitsaavat rastitehtävät ja toiminnalliset opetustavat. Niitä olimme opiskeluaikana

harjoitelleet. Nykyään monet ”kristityn vaellukset” ja ”sovitusradat” on ripariopetuksesta jääneet pois, eikä leirihäitäkään taideta enää viettää. Minäkin järjestin joka riparilla runsaasti tehtäviä, joissa piti luottaa toisiin ja kävellä sokkona. Toivottavasti niistä hetkistä ei jäänyt pahoja arpia kenellekään. Itselleni on jäänyt hyvinä muistoina sellaiset leirit, joissa luottamus nuorten kesken kasvoi vahvaksi ja monenlaisia kysymyksiä uskallettiin kysyä. Joskus onnistunut ripari kantoi hedelmää koulusyksyyn ja kohentunut ryhmähenki sai opettajat kysymään: ”Mitä te ootte näille tehneet?” …Corollani takaluukku on lastattu jälleen täyteen tavaraa. On kitaraa, on laulukirjoja, makuupussia ja k-kaupasta ostetut eväät koko porukalle – onkohan kaikki nyt varmasti mukana? Vielä muutama nuori kyytiin ja auton nokka kohti Hietajärveä. On perjantai-ilta ja kiireisen työviikon jälkeen stressimittari kympissä. Olikohan järkevää luvata P.U.P-tiimille saunailta juuri tälle viikolle? Autossa höpistään, lauletaan, vaihdetaan kuulumisia

(ja kommentoidaan kaikkia autosta kuuluvia erityisiä ääniä). Onneksi Hietajärven tietä on paikkailtu ja pakoputki pysyy tällä kertaa ehjänä. Perillä odottaa hiljaisuus. Tavarat ja eväät nostetaan tupaan. Saunan pesään laitetaan tuli ja istahdetaan nuotiopaikalle hengähtämään. Laskeudun penkille makuulle ja annan stressimittarin nollaantua. Katselen yllä olevaa taivasta ja puita, jotka toukokuun illassa kurottavat taivaaseen. Sinne mekin kurotamme, kiitollisena keväisestä illasta, ystävyydestä ja olemassaolosta.

- Sanna RahkoKalvolan seurakunnan nuorisotyönohjaaja kesäkuusta 1997 huhtikuuhun 2006

P.U.P.tiimi seuriksella. >

Teijan muistoja riparilta Hietajärveltä.

Teija oli Hietajärvellä riparilla kesällä 1983. Pappina oli Jaakko Uronen, nuoriso-ohjaaja ja isosia. Leiri kesti kaksi viikkoa ja konfirmaatio oli juhannuksena. Leiriläisiä oli 20. Leirillä oli pääasiassa hyvät ilmat. Alkuun viileämpää, mutta sitten lämpeni. Aamupesut tehtiin saunalla, siellä oli lämmintä vettä aamu-ja iltapesuihin. Vettä nostettiin aittarakennuksen edessä olevasta kaivosta pesuja varten lämpiämään. Sauna lämmitettiin tiettyinä päivinä. Keittäjänä toimi Pirttikosken koulun keittäjä. Muutama riparilainen oli apuna keittiössä. Keittiössä oli tiskausvuorot. Tiskauksesta ei kaikki olleet innostuneita, mutta sitä joutui kukin vuorollaan tekemään. Keittiössä oli puuhella, jolla tiskivesi keitettiin.

Puita ja vettä tarvittiin keittiöön ja niiden kantaminen oli poikien tehtävä. Hietajärvellä oli maakellari ja Eerolan kaupalta tuli ruokatavaraa joka toinen päivä.

Järven ympäri oli polku ja järven toisella puolella oli nuotiopaikka. Sinne tehtiin jossain vaiheessa retki ja nuotiolla paistettiin tikkupullia. Lahden toisella puolella lähellä leirikeskusta mäen rinteessä oli leirikirkko. Sinne kokoonnuttiin jumalanpalveluksiin.

Leirillä tapahtui kaikenlaista; Teija meni nukkumaan yhtenä iltana ja ihmetteli, mikä oli tyynyn alla. Sieltä löytyi kuollut lepakko.

Rippikouluopiskeluun kuului siihenkin aikaan ulkoläksyt ja niitä kuulusteltiin keittiöllä. Opiskelumateriaalina olivat kirja ja vihko sekä lauluvihko.

Hietajärvi oli vaatimaton leirikeskus, mutta se ei haitannut leiriläisiä vaan leiristä jäi hyvä muisto. Leiriltä tehtiin retki Tammelan seurakunnan rippileirille; mukavuuksin varustettuun leirikeskukseen. Kalvolan rippikoululaiset kuitenkin palasivat mielellään omaan luonnontilaiseen leiripaikkaansa.

Syyskuulla oli Hietajärvellä jatkoripari. Se kesti yhden yön yli ja siihen osallistui osa molemmista kesän ripareista. Sieltä Teijan mieleen on jäänyt makkaran paisto takassa.

Teijalle ovat hengelliset asiat olleet lapsuudesta asti tärkeitä. Riparilla asiat syventyivät.

Teija Ylisirniön (o.s. Koivumäki) haastattelun pohjalta muistiin kirjasi Elisa Peltonen

Musaleirillä Pirttikoskella.

Sanna ja Aija Hietajärvellä.

Juha ja Jarkko pizzanpaistajina. >

Rippikoulumuisteluja

Kalvolan syrjäkylän veljessarjan muisteluja rippikouluajoiltaan vuosilta 19551962.

Vanhin veljeksistä vuoden 1955 rippikoululainen muisten. Hän sai kotiväeltään rippikoululahjaksi MZ moottoripyörän.Hän oli vasta 15-vuotias ja hänellä ei tietenkään ollut vielä ajokorttia. Pari päivää ennen ripille pääsyä hän poikkesi Iittalassa parturiin. Seuraavana päivänä rippikoulussa tytöt tivasivat joutuiko hän ratsiaan. Tähän poika vastasi, että ei hän mitään poliiseja nähnyt. Olin parturissa, eikä siellä poliiseja näkynyt.

Seuraava veljeksistä kertoo vuoden 1958 rippikoulukokemuksesta seuraavasti. Rippikoulun väliajalla Eeva niminen tyttö söi omenaa ja poika aneli tytöltä itselleen myös omenaa. Tyttö ojensi omenan ja poika antoi tästä palkkioksi muutaman suudelman. Pahaksi onneksi rovasti Suomi Huolila tuli ulos ovesta ja huomasi tietysti suukottelun. Rovasti sanoi pojalle, olen sitä mieltä, ettet sinä ole vielä kypsä Herran Pyhälle Ehtoolliselle, tule ensi vuonna uudestaan. Poika vastasi rovastille, jollen nyt pääse ripille, niin voit olla varma, etten tämän talon ovia enää ikinä aukaise. Poika pääsi samana vuonna ripille kuin kaikki muutkin.

Kolmas veljeksistä kertoo rippikoulustaan vuodelta 1962. Me käytiin rippikoulua kansalaiskoulun yhteydessä, paitsi viikko koulun jälkeen ennen ripille pääsyä Kalvolan kirkolla. Kuljimme matkan luonnollisesti polkupyörillä, eihän matkaa ollut, kuin 20 kilometriä suuntaansa. Onneksi meillä oli tyttöseuraa mennen tullen.

Toimintaa isosena.

Rippikoulu 2022

Kalvolan seurakunnan rippikoululeiri pidettiin Lammilla Kaunisniemen leirikeskuksessa 6.-11.6.2022. Konfirmaatio pidettiin Kalvolan kirkossa 18.6.

I

sosen toimenkuvaan kuuluu monenlaista. Isoset toimivat ikään kuin välikätenä seurakunnan ohjaajien ja rippinuorten kesken. Me isoset autamme nuoria oppimaan tärkeitä taitoja, ja ohjaamme heitä kohti hyvää tulevaisuutta.

Rippileireillä kehitämme heille paljon erilaista ohjelmaa, autamme ulkoläksyissä, sekä yleisesti tuemme heidän elämäänsä kristittyinä. Leirillä me isoset kokoonnuimme joka päivä yhteen, ja keksimme iltaohjelmat, iltahartaudet, sekä leiriolympialaislajit. Keskustelimme myös nuorten ulkoläksyjen etenemisistä. Leiriolympialaisissa ryhmät kilpailivat keskenään esimerkiksi tulitikun heitossa, sekä ”hae isoselle”- pelissä.

Iltaohjelmaan löytyi aina kaikenlaista hauskaa. Saatoimme ensin leikkiä tutustumisleikkejä, ja leirin kuluessa kulutimme aikaa muun muassa kehittämällä yhteisiä still-kuvia. Iltaohjelmaan kuului myös laulamista, ja Juha Tapion Sitkeä Sydän kaikui hienosti.

Iltahartaus puolestaan oli aina hetki, jossa jokainen pääsi rauhoittumaan ennen nukkumaanmenoa. Siellä me isoset toimme esille tärkeitä aiheita, kuten esimerkiksi ystävyys. Aamuisin me isoset herätimme leirinuoret erilaisilla kappaleilla.

Itse olen isosena huomannut, kuinka tärkeää on, että olemme erilaisia. Kun leirillä oli ryhmiä täynnä erilaisia ihmisiä, toimi kokonaisuus mainiosti. Jokainen sai olla oma itsensä, ja se oli hienoa huomata. Isostoiminta on tärkeää, sitä tulee vaalia.

- Enni Peltoniemi -

Kaunisniemen leirikeskus on yksi kolmesta Hämeenlinnan seurakuntayhtymän leirikeskuksesta. Leiri pidettiin siis omissa tiloissamme. Leirin työntekijöinä olivat pastori Kalle Roine, nuorisotyöntekijä Sanna-Mari Saarinen, kanttori Johanna Hytönen ja leirityöntekijänä Aleksi Kähönen. Diakonissa Elisa Peltonen vieraili leirillä opettamassa diakoniaan liittyviä asioita. Leirillä oli avustavina henkilöinä sopiva määrä tehtäväänsä koulutettuja isosia.

Lammilla sijaitseva kaunisniemen leirikeskus on osoittautunut Kalvolan seurakunnalle sopivaksi paikaksi toteuttaa rippikoulutyötä. Lammi on nykyisin osa Hämeenlinnan kaupunkia ja sinne on Iittalasta vajaan tunnin bussimatka. Kaunisniemi on valtaosalle Kalvolan nuorista ennalta tuntematon paikka. Kaikki eivät ole myöskään aikaisemmin edes käyneet Lammilla.

Rippikoulussa perehdytään siihen, mitä kaste merkitsee. Kastetilaisuudessa pappi kehottaa vanhempia ja kummeja yhdessä seurakunnan kanssa huolehtimaan kastettavan kristillisestä kasvatuksesta. Rippikoulussa palataan kasteeseen ja saadaan oman tunnustuksemme mukaista opetusta. Rippikoulussa me siis opetamme seurakuntalaisille, mitä kristillinen usko on.

- Kalle Roinekirkkoherra

Ritva Mäkelän (o.s. Virtanen) Ahlajärveltä äidin rippitodistus. >

Muistomerkkien perinnetapahtumia

Kansallisten juhlapäivien vietto ja veteraaneihin liittyvien vuosipäivien viettäminen Kalvolassa. Kunniakäyntikohteet ja toistaiseksi noudatettavat pysyväisohjeet.

Kohteet

Sankariristi &”Elämänlaiva” /Valtiolaiva/ TW (seurakunnan maa-alueella)

Summanristi (seurakunnan maa-alueella)

1918 vakaumuksensa puolesta kaatuneitten muistomerkki (seurakunnan maa-alueella) 1918 vapausuhrien muistomerkki (seurakunnan maa-alueella)

Kalvolan Mannerheim-ristin ritareitten muistomerkki (seurakunnan maa-alueella) Karjalaan jääneiden vainajien muistomerkki (seurakunnan maa-alueella) Sotiemme veteraanien muistomerkki (HML:n kaupungin maa-aluetta)

Kotirintamanaisten muistomerkki (seurakunnan maa-alueella)

Vuotuispäivämäärät:

Talvisodan päättymisen 13.3.1940 muistokonsertti Hämeenlinnan kirkossa, minkä järjestävät Hämeenlinnan Reserviläiset - Aliupseerit ja Hämeenlinnan Maanpuolustusnaiset. Tarkenna aika.

Tammenlehvän Perinneyhdistyksen järjestämä konsertti huhtikuun 24. päivän seudulla Hattulassa Parolannummen Sotilaskoti 2:ssa tai Juteinikeskuksessa. Tarkenna aika.

27.4. Kansallinen veteraanipäivä. Kunniavartio sankariristillä klo 10:00, mikäli pyhä, jumalanpalveluksen jälkeen. Lasketaan seppeleet 2 kpl. Seppeleenlasku lippulinnan myötä. Lippulinna kokoontuu Mannerheimristinritarien muistomerkin luona, tarkastuksen jälkeen lippulinna siirtyy arvokkaasti ristikäytävälle, seppeleen lasku tapahtuu Sankariristin äärellä. Seppelpartio lähetetään sotiemme veteraanien muistomerkille Väinö Salmen puistoon, seppelpartio voidaan lähettää myös juhlatilaisuudesta tai kirkosta. Seppele lasketaan veteraanien muistomerkille, sekä Sankarivainajien muistoseppele lasketaan sankariristille.

Toukokuun kolmas sunnuntai, Kaatuneit-

ten muistopäivä. Jumalanpalvelus klo 10:00 ja noin klo 11:15 käynti sankariristille. Kunniavartio Sankariristillä. Lippulinna kokoontuu Mannerheimristinritarien muistomerkin luona, tarkastuksen jälkeen arvokkaasti siirtyen ristikäytävälle. Yhteisseppele lasketaan sankariristille. Puhe ja/tai virsi sovitaan seurakunnan kanssa.

Pyhäinpäivän kynttilät sankarihaudoille sekä kaikille kahdeksalle (8) muistomerkille sytytetään vuosittain yhteisvastuullisella sopimuksella, vapaaehtoisia kaivataan.

6.12. Itsenäisyyspäivänä sytytetään kynttilät sankarihaudoille. Jumalanpalveluksen jälkeen Kunniavartio sankariristillä. Lippulinna kokoontuu Mannerheimristinritarien muistomerkin luona, tarkastuksen jälkeen arvokkaasti siirtyen ristikäytävälle. Yhteisseppele lasketaan sankariristille. Puhe ja/tai ohjelma sovitaan seurakunnan kanssa.

Kynttilöitten sytyttäjiksi kaivataan vapaaehtoisia, ilmoitus Ullalle.

21.12. Summan korsutuhon muistopäivä, jolloin kirkonkelloja soitetaan klo 10:00 ja lasketaan seppele Summanristille, nauhatekstillä

Hämeenlinna-Vanajan seurakunta. Seppelettä ei maksa kaupunki, kustantaa tai valmistaa yhteistoimitaho itse.

24.12. Jouluaattona kynttilälyhtyjen sytytys sankarihaudoille, sekä kahdeksalle muistomerkille. Kunniavartiot lumipuvussa sankariristillä puolen tunnin jaksoissa. Halukkaita kunniavartioon pyydän ilmoittautumaan hyvissä ajoin, jotta voin tilata lumipuvut PaPrikaatista. Aikataulu sovitaan osallistujien määrä, sää ja seurakunnan hartaus huomioiden. Suomen itsenäisyyden kymmenvuotisjuhlavuosina seppeleiden laskut tapahtuu laajemmin.

Hämeenlinnan Kalvolassa 15.8.2022 - Ulla Eerola -

> >

Kaatuneitten muistopäivän 15.5.2022 puhe Ulla Eerolan. Kuva Kalvola-Seuran ry

Kaatuneitten muistopäivän Lippulinna 15.5.2022 ,Kalvola-Seuran ry:n kuva.

Ajasta aikaan - Diakoniatyön juhlavuosi

Kalvolan seurakunnan rakennemuutos

Vuoden vaihteessa toteutuu seurakuntaliitos, kun Kalvolan seurakunta liittyy Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaan vuoden 2023 alussa. Kirkkohallitus päätti liitoksesta täysistunnossaan 25.5.2022.

Seurakuntaliitoksen taustalla on Kalvolan seurakunnan oma aloite. Kalvolan seurakuntaneuvosto teki 22.9.2021 itse aloitteen Kalvolan seurakunnan liittämisestä Hämeenlinna-Vanajan seurakuntaan. Liitoksen tavoitteena on säilyttää seurakunnallinen toiminta mahdollisimman monipuolisena Kalvolan seurakunnan alueella.

Rakennemuutokseen johtanut kehitys on ainakin vuosikymmenen mittainen. Kuntaliitos 2009 asetti myös seurakunnat uuteen tilanteeseen. Kirkkolaki vaatii, että yhden kunnan alueella on oltava joko yksi seurakunta tai seurakuntayhtymä. Kirkkohallitus päätti perustaa Hämeenlinnaan seurakuntayhtymän, vaikka tuomiokapituli puolsi yhden seurakunnan mallia. Tuolloin perustettavaan seurakuntayhtymään kuului kuusi seurakuntaa: Hämeenlinna-Vanaja, Renko, Kalvola, Hauho, Tuulos ja Lammi. Nyt tapahtuvan liitoksen jälkeen seurakuntien määrä on putoamassa puoleen alkuperäisestä. Konkreettinen seurakuntayhtymän mukanaan tuoma muutos seurakuntalaisen kannalta oli kirkollisveron pieneneminen.

Seurakuntien toimintakate seurakuntayhtymässä määräytyi seurakunnan väkiluvun perusteella. Seurakuntien väkiluku on vuosittain pienentynyt kaikissa Hämeenlinnan seurakunnissa. Väkiluvun pienetessä myös toimintakate pienenee vaikka samaan aikaan henkilöstökulut kasvavat. Henkilöstökulujen vähentämiseen ainoa keino on työntekijöiden vähentäminen. Työntekijöiden vähentäminen olisi merkinnyt työmuotojen ainakin osittaista alasajoa. Nykyistä henkilöstöä ei siis olisi ollut varaa pitää.

Kalvolan seurakunta on jo valmiiksi yhteistaloudessa muiden Hämeenlinnan alueen seurakuntien kanssa, sillä se kuuluu osaksi Hämeenlinnan seurakuntayhtymää. Nyt seurakuntien omaisuuksia, esim. kiinteistöjä ja metsäomaisuutta, ei tarvitse erikseen inventoida ja kartoittaa vaan se tehtiin jo seurakuntayhtymää perustettaessa. Nyt tapahtuva rakennemuutos merkitsee ennen kaikkea hallinnon muuttumista.

Seurakuntaliitos ei merkitse seurakunnan poistumista Kalvolasta. Suomessa ei ole sellaista aluetta, jolla ei luterilainen seurakunta toimi. Jokaisella seurakunnalla on kirkkoherra ja kirkkoherra vastaa seurakunnan toiminnan toteuttamisesta. Tästä eteenpäin seurakunnan tehtävät Kalvolassa hoitaa Hämeenlinna-Vanajan seurakunta. Seurakuntatyö Kalvolassa toteutuu siis Hämeenlinna-Vanajan seurakunnan työnä.

Liitoksen myötä loma- ja vapaasijaisuudet helpottuvat. Loma ei merkitse esim. diakoniavastaanoton sulkemista. Kalvolan kirkko ei siirry minnekään vaan kirkko ja hautausmaa edelleen normaalissa käytössä. Jumalanpalveluselämä Kalvolassa jatkuu, samoin kuin kirkolliset toimitukset ja kaikki seurakunnan lakisääteiset tehtävät. Rippikoululaisilla on edelleenkin mahdollisuus tulla konfirmoiduksi Kalvolan kirkossa.

Kristillisellä kirkolla on maailmanlaajuisesti lähes kaksituhatvuotinen historia. Tuolloin alkanut kirkon työ jatkuu edelleen myös Kalvolan alueella. Kirkon toimintaympäristö on muuttunut ja tulee edelleenkin muuttumaan. Nyt tapahtuva rakennemuutos ei ole ensimmäinen eikä viimeinen hallinnollinen muutos, joka seurakuntia koskee. Kirkon perustehtävä sen sijaan ei ole muuttunut miksikään. Juuri tuon perustehtävän laadukkaan toteuttamisen varmistamiseksi hallintorakenteisiinkin joudutaan ajoittain kajoamaan. Nyt toteutuva rakennemuutos ei liene viimeinen, mikä tapahtuu Hämeenlinnan seudulla.

Kirkkoherra - Kalle Roine -

Valkoinen tulilatva

Valkealla pöydällä valkoinen tulilatva ruukun ympärillä punainen suoja kukan kummallakin puolella kynttilälyhdyt lepattavat hämärässä vähäistä valoa

Diandran nöyrä maneeriton pyyntö jää soimaan ”pyydän taivaan valoa ja rauhaa päälle maan” ajatukset läheisten luona kipu estä vajoamasta vapauttavaan uneen

kuudennesta kerroksesta puiden latvusten tasolta näen valtaisan pihan takana valkoiset männyt tavoittavat metsän kurkottavat korkealle yötaivaan tummaan sineen hiljaisuus pyhä hiljaisuus puhuu Kaija Ryyppö

Ajasta aikaan - Diakoniatyön juhlavuosi

Joulumuistoja Kalvolasta

Millaista oli joulunvietto 1900-luvun alussa? Siitä kertoivat koulun kotiseutukerhon pikkujoulussa haastateltavat Siiri Hakala, tuolloin 90-vuotias, muurarimestari Otto Rajala 88-vuotias ja Taimi Lehtivehmas, joka oli 80-vuotias, vuonna 1987 opettaja Pirkko Huovilaisen oppilaille.

Entisaikaan elettiin maalaistaloissa, joissa pidettiin myös kotieläimiä. Taimi kertoo, että hänen kotonaan oli suuri pirtti, kaksi kamaria ja keittiö. Se sijaitsi nykyisen Kotkajärventien varressa, siellä, missä nykyisin on jäljellä suuri Taimin istuttama itsenäisyysvuoden kuusi.

Joulu alkoi siitä, kun lattioita pestiin. Lattiat olivat maalaamattomia ja sannan kanssa ne kuurattiin. Siinä oli muutamaksi päiväksi kova työ. Isoa eteisrappua ei kuitenkaan voinut pestä, sillä kovan pakkasen takia se olisi jäätynyt niin, että siitä ei olisi kukaan päässyt kulkemaan.

Tehtiin myös livekalaa, joka pantiin Annan päivän aikaan moneksi päiväksi tuhkalipeään likoamaan. Siinä kala pehmisi. Liotuksen jälkeen kala laitettiin veteen. Joka päivä vaihdettiin uusi vesi ja sitten niistä tuli sellaista kaunista valkoista kalaa, joka jouluna keitettiin ja oli hyvää.

Taimi muistaa, että jo paljon ennen joulua tehtiin perunalimppua, jotka vietiin säilöön jyvälaariin. Leivottiin hapanreikäleipiä, joista osa leivottiin hyvin ohueksi ja laitettiin sormella reikä sivuun ja naruun riippumaan. Niistä tuli näkkileipiä. Hiivaleipää eli rievää tehtiin. Makeita ei oikein tehty paitsi kanelikorppuja.

Vanha Raamattu v. 1903 on mv. Kalle Järvenpään ja Tilda Järvenpään, o.s. Sillanpää, Mäyrästä. >

Kuivatuista omenoista tehtiin makeaa soppaa. Vuoden 1918 jouluna ei saanut riisiä, sokeria, eikä vehnäjauhoja, oli pula-aika, muistaa Taimi. Joulupuurokin tehtiin kotona tehdyistä perunajauhoista. -Silloin sai vain ¼ kiloa sokeria kuukaudeksi kortilla, muistaa Siiri.

Aatonaattona oli haettu kuusi valmiiksi. Aattoaamuna se tuotiin sisälle tai jos se vielä oli kovin jäinen, se vietiin esimerkiksi ulkorakennuksen pakariin, jossa oli lämmin leivinuuni. Sieltä se tuotiin aattoaamuna pirttiin, mutta ei sitä heti koristeltu. Vasta illalla, kun oli syöty ilta-ateria lapset saivat sen koristella. Käytettiin sellaisia pitkäkäisiä kuusenkonvehteja, jotka sitten annettiin lapsille, yksi jokaiselle, kun kuusi laitettiin pois. Jos jäi ylimääräisiä, niitä jätettiin talteen seuraavaksi vuodeksi. Sähköä

ei siihen aikaan ollut, eikä eläviä kynttilöitä uskallettu laittaa tulipalovaaran vuoksi. Koristeina saattoi olla lippuja. Oton kotona naisväki teki jouluksi himmeleitä.

Joulu alkoi siitä, kun lattioita pestiin. Lattiat olivat maalaamattomia ja sannan kanssa ne kuurattiin.

Siiri muisteli ensimmäistä joulupukin käyntiä. Hän istui pirtissä ikkunan edessä penkillä ja katseli, kun pojat peuhasivat lattialla oljilla, heittivät kuperkeikkaa ja muuta. Yhtäkkiä ikkunaan koputettiin. Ja Siiri säikähti kovasti, sillä pihalla oli joku ihmeellinen paperitötterö päässä, semmonen kuin nykylapsien tonttulakki. Pukki ei tullut sisälle, eikä tuonut lahjojakaan. Pojat hänet siellä ulkona riisuivat ja sieltä löytyi naapurin isäntä Jalmari. Se oli ihan vaan leikkiä silloin.

Lahjat olivat käytännöllisiä. Koetettiin saada kangasta ja ompelija, joka teki juhlaksi uusia vaatteita. Jouluna sitten laitettiin ensi kertaa päälle. Paitoja, sukkia ja tumppuja annettiin vähän ennen joulua. Suutari teki jonkun kotona majoittuneena tallukkaita, kankaisia talvisaappaita. Yksi oli Selinin Väinö, joka asui pitkään pappilassa, niin kauan kun meni naimisiin.

Jouluaattoiltana illalliselle ruvetessa laulettiin aina virsi Enkeli taivaan lausui näin, muistaa Siiri, sitten luettiin jouluevankeliumi. Kun oli syöty laulettiin kiitosvirsi seisaaltaan. Otto kertoo, että hänen isänsä lauloi vanhan virsikirjan jouluvirttä: “Synkkä yö oli maailmassa, sen nähden Herra taivahassa taas lausui: -Tulkoon valkeus. Kohta haihtui pimiä pilvi ja Jeesus Kristus tuli ilmi. Uus loisti päivän kirkkaus”. Se oli vuoden 1886 virsikirjasta.

Kaikilla oli hyvän tahdon juhla. Eläimille annettiin ylimääräisiä annoksia. Siirin isä kävi antamassa jouluyönä hevosille ja äiti lehmille myös jotain. Vanhemmat olivat yleensä lapsia

kohtaan tiukkoja kasvattajia. Jouluna isäkin oli lempeämpi.

Jouluaamuna aikaisin lähdettiin tavallisesti kirkkoon hevosella. Otto, joka asui Vanajan rannalla, muistaa lähdetyn Sääksmäen kirkolle jäätä myöten. Hevosia oli jäällä usein pitkä jono ja usein takaisin tullessa ajettiin kilpaa. Siiri muisti, että matkalle piti panna pakkasen takia paksusti vaatteita päälle. Reessä oli lapsia useampia ja isä ajoi pukilla edessä. Kerran kaatuikin koko reki ja kaikki joutuivat sinne lumihankeen. Taiminkin reki oli kerran kaatunut. Hänen isänsä oli antanut hevosen ohjakset tytölle käteen. Oli 10-12 kilometriä kapeata hevostietä. Taimi kertoo: -Ja en osannutkaan sitä hevosta ohjata ja se meni tiestä sivuun ja me kaikki sinne lumihankeen. Takinkauluksesta meni lumi sisään. Kun kirkossakin oli siihen aikaan kylmä, niin paluumatkasta tuli sitten kylmä kyyti. Oli ihana päästä kotiin lämpöiseen pirttiin!

Kirkossa piti olla hiljaa. Taimi muistaa, että siinä vanhassa kirkossa, joka paloi, oli kynttilöitä parvekkeen reunoilla palamassa. Siiri kertoo, että katossa oli kattokruunut, joissa paloivat myös kynttilät. Alttarilla oli myös suuria kynttilöitä, että pappi näki lukea saarnansa. Kun saatiin sähköt, ei se sähkö ollut vielä niin jatkuvaa ja varmaa silloin. Taloudenhoitaja haki kerran sakaristosta kynttilöitä ja antoi niitä siihen asti kun uudestaan sähkö tuli.

Kotona odotti valmiina ruoka, laatikoita ja sellaista. Sen jälkeen leikittiin “Suutarin laulua” ja semmoista, että istuttiin toinen toistensa jalkojen päällä ja keinuttiin. Mentiin “väkikapulan vetoa” ja “suutarin silmän puhkaisemista”, “kukon kengittämistä” ja piilostakin, avaimen piilotusta. Koko yö laulettiin ja välillä “kengitettiin kukkoa”. Joulupäivänä ei menty kylään, vasta Tapanina sitten. Joulupäivän juhla piti pyhittää, muistaa Siiri.

Äänitteestä tekstiksi muokannut - Marjukka Lamminpää -

Vanha jouluvirsi

Synkkä yö maan peitti aivan, vaan meitä sääli Herra taivaan ja lausui: ”Tulkoon valkeus!” Saapui Kristus, yömme haihtui ja päivään pimeys jo vaihtui, näin koitti uusi kirkkaus. Jumala, ihminen, luotuinsa vertainen. Riemuitkaamme! Hänessä saa nyt kaikki maa sen mitä sielu janoaa. Vanha jouluvirsi. Sen sanat löytyvät nykyään virrestä 29. Se on tullut virsikirjaan 1886 Saksasta Elias Lönnrothin käännöksenä.

Seurakunnan päiväkerhon iloista menoa sekä hiljentymistä.

Päiväkerho on seurakunnan tarjoamaa varhaiskasvatusta pääsääntöisesti 3 -5 vuotiaille lapsille. Päiväkerhossa lapset voivat tutustua turvallisessa pienessä ryhmässä muihin lapsiin ja oppia toimimaan ja tekemään yhdessä. Kerhopäivillä on oma rytminsä, joka sisältää monipuolista ja lapsen kehitystä sekä kasvua tukevaa toimintaa.

Joululehden kuva vuodelta 1901. >

Kerho alkaa vapaalla leikillä, jonka aikana lapset saavat valita mitä haluavat tehdä; leikkiä, pujotella helmiä, koota palapelejä tai rakennella jotakin. Vapaan leikin jälkeen kokoonnumme yhteen tervehtimään toisiamme laululla ja katsomaan apulaisen avulla päiväkalenterin.

Apulaisen soittaessa triangelia hiljennymme kynttilähetkeen kerhoalttarin ääreen, jossa opimme Raamatun kertomusten avulla tuntemaan Taivaan Isää ja Jeesusta. Laulamme lasten virsikirjasta lauluja ja hiljennymme rukoilemaan.

Kynttilähetken jälkeen alkaa sisä- tai ulkotiloissa liikunta ja laululeikit, jotka tukevat lapsen liikunnallisia taitoja.

Kerhon puolivälissä lähdemme käsienpesuun junana laulun tahdissa. Kädet pestyämme menemme pöydän ääreen ja rukoilemme ruokarukouksen ja syömme vanhempien valmistamat eväät.

Päiväkerhossa koetaan kerhon aikana paljon mukavia juttuja kuten esim. Anelma Unelman ja Vili Vilperin nalle-häät ja heidän poikavauvan kastetilaisuus sekä naamiaiset.

Mukavan eväshetken jälkeen harjoittelemme kädentaitoja ja luovuutta askarteluhetkissä.

Juhlimme kerhossa myös kirkkovuoden tärkeitä juhlapyhiä esitysten ja laulujen avulla .

Kerhon loppupuolella luemme sadun tai katsomme nukketeatterin. Ihan viimeiseksi teemme loppupiirin, jossa laulamme loppulaulun ja loppurukouksen.

Joskus rentoudumme halla harsolla, kuten kerhomummot saavat kuvassa kokea. Ihanat kerhomummomme Tuula, Marja, Eeva ja Anja ilahduttavat lapsia leikkimällä heidän kanssaan. Myös pappoja toivoisimme tulevan kerhoon!

Koululaisten iltapäiväkerho

Iltapäiväkerholaiset ulkoilevat läheisessä leikkipuistossa.

Iltapäiväkerho on tarkoitettu eka ja tokaluokkalaisille. Toiminnan tarkoituksena on tarjota turvallinen iltapäivä pienille koululaisille, kun vanhemmat käyvät töissä.

Toiminnassa on mahdollisuudet monenlaiseen touhuun ja toimintaan.

Kerhossa tehdään läksyt, pelataan, piirretään, askarrellaan, ulkoillaan läheisessä puistossa, leikitään kavereiden kanssa ja tutustutaan Raamatun kertomuksiin.

Toiminta on maksullista ja siihen sisältyy välipala.

Kalvolan seurakunnalla on pitkät perinteet iltapäiväkerhotoiminnan toteuttamisessa. Ohjaajana toimii Tuija Paajanen, joka on ollut ”iltsissä” jo 20 vuotta.

Hän lupautui toiminnan vetäjäksi vain vuodeksi, mutta näin se vuosi on venähtänyt. Kalvolalaiset perheet ja lapset ovat valtavan ihania. Heidän kanssa on saanut tehdä tätä työtä ilolla ja suurella kiitollisuudella.

Kertoo

Tuija Paajanen iltapäiväkerhon ohjaaja

Elsa läksyjen parissa.

Opettajalleni

On niin kuin vielä kuulisin tuon äänes soinnun syvän, kuin edessäni näkisin, Sua katsees hellän, hyvän. Sä opetit ja ohjaili niin monen monta lasta. Ja siementä näin sirotit, mi oli taivahasta.

On niin kuin vielä tuntisin sun läsnäolos pyhän, kun opetukses herttaisin niin jätti muiston hyvän.

Koululaiset kuuntelemassa kertomusta, kuinka adventtiaika johdattaa meidät jouluun.

Nyt kasvun kylvötyöllesi lahjoittakoon Herra, siks' kunnes viljan kypsyneen Hän luokseen korjaa kerran. Siiri Karppinen. (oppilas)

Ritva Mäkelä (o.s. Virtanen) on lausunut tämän runon alakoululaisena Pirttikosken koululla opettajan eläkkeelle jäänti juhlassa.

KALVOLAN KIRKON KASTEPUU

Mikä on kastepuu?

Kastepuu on kirkkotilasta löytyvä puu, johon ripustetaan kastetuille lapsille esine. Kalvolan kirkossa se on enkeli, joka kiinnitetään puuhun kasteen jälkeen. Enkeliin on kirjoitettu kastetun lapsen nimi ja se annetaan perheelle muistoksi.

ESIRUKOUSLAATIKKO, joka on kirkon eteisessä. Siihen voi laittaa nimettömän esirukouspyynnön. Rukoukset luetaan jumalanpalveluksen esirukouksen yhteydessä. Näin voimme kantaa Jumalan eteen asioita omasta elämästämme ja toisten elämästä.

Kirkon eteisestä, salin puolelle tultaessa on LÄHETYSKYNTTELIKKÖ. Siihen voi sytyttää kynttilän ja maksaa sen eteisessä olevaan lukolliseen laatikkoon. Näin voi tukea lähetystyötä.

Kalvolan seurakunnalla on kaksi nimikkosopimusta; Anitta Lepomaan työn tukeminen Itä-Siperiassa, Lähetysyhdistys Kylväjän kautta ja Medialähetys Sanansaattajat, joka tekee kristillistä mediatyötä 36 kielellä Aasiassa, Afrikassa ja Euroopassa.

Kastepuun suunnittelija / tekijä, Kalvolan seurakunnan lastenohjaaja

Heli Rintamäki

Kastepuun leikkauksessa auttanut ammattimies

Jorma Peltola

Kukkalaitteen tekijä, käsistään taitava erityisammattimies

Raija Lamberg

Kalvolan seurakunnan Kirkkoherra Kalle Roine pyysi lastenohjaajaa tekemään kastepuun Kalvolan kirkkoon. Heli Rintamäki otti työn mielenkiinnolla vastaan ja alkoi suunnitella puuta. Suunniteltuaan puun paperille, hän heijasti sen piirtoheitinkalvolla koivuvaneriin ja piirsi puun ääriviivat siihen. Seuraavaksi hän yhdessä isänsä Jorma Peltolan kanssa leikkasivat puun irti vanerista ja tekivät siihen jalat. Sitten Heli hioi puun sileäksi ja maalasi punaruskeaksi. Puun sydän muistuttaa meitä siitä, että Jumala rakastaa meitä ja antaa meille elämän lahjan. Keskellä puuta voi erottaa enkeli hahmon, joka muistuttaa meitä omasta suojelusenkelistä. Käden muotoiset oksat ovat lapsen kummien rukoilevat kädet kummilapsensa puolesta. Jalat Heli halusi piilottaa kukkakoristeella, jonka teki kirkon käsistään taitava erityisammattimies Raija Lamberg.

LAIMI MÄKI, (1934 – 2017) olkitaiteilija

Himmeli heijastaa joulun ihmettä ja valoja

Himmeli tarkoittaa sanana taivasta. Esineenä se on kruunu, joulukoristeena olkikruunu. Jouluhimmeli tuo mieleen seimen oljet. ”Oi jospa ihmisellä ois´ joulu ainainen” lauletaan näinä päivinä pikkujouluissa. Himmelintekijällä se oli.

Laimi Mäen himmelinteko harrastus alkoi jo ennen kouluikää. Alahärmäläistyttö sai isältään opin ja jouluksi valmistui joka vuosi perinteinen himmeli. Himmelintekotaito säilyi, kun joka vuosi piti tehdä uusi himmeli edellisvuotisen särkyneen tilalle, kertoi Laimi Mäki. Ensimmäiset himmelit olivat pitkään perinteisiä, yksinkertaiseen himmelikuutioon perustuvia malleja.

Laimi Mäki muutti Alahärmästä Kalvolaan Iittalaan vuonna 1964, jossa asui perheineen. Hän työskenteli Iittalan lasitehtaan ruokalassa ja vapaa-ajallaan harrasti olkitöitä.

Vähitellen tuli mieleen, että himmeli voisi olla erilainenkin. Siinä voi olla pienempiä kuutioita, se voi olla muodoltaan pyöreä ja siihen voi tehdä enemmän pisteitä, joihin voi kiinnittää riipuksia. Oljesta voi valmistaa paljon muutakin kuin perinteisiä olkipukkeja ja himmeleitä. Laimi Mäki käytti kauralyhteen tarkkaan hyväkseen: parhaista oljista syntyy himmeleitä, ikkunakoristeita ja koristenauhaa; jäteoljista tuli il-

meikkäitä koiria ja näätiä, jotka saivat vielä ”karvapeitteenkin” kaurantähkistä.

Suurimpana saavuttamanaan kunnianosoituksena Laimi Mäki piti presidentti Kekkosen allekirjoittamaa diplomaattikutsua, osallistua Suomi viikoille Saksan Hampuriin. Laimi Mäki osallistui siellä suomalaissiirtokuntalaisten ohella kutsuille, jossa hänet esiteltiin Kekkoselle ”Härmän tyttönä”, kädenlyönti ”päämiehen” kanssa on ollut ikimuistoista hänelle. Suomi-Saksa konsulaattiin Laimi Mäki jätti muistoksi yhden himmeleistään.

Kalvolan kulttuurilautakunnan tunnustuspalkinto olkityöperinteen taitajalle. Hämeen maakuntarahaston myönsi apurahan v. 1982.

Kultakorsi projektin loppunäyttelyssä palkinto v. 2000, Tampereen Verkarannassa.

Hänet tunnetiin suurista omailmeisistä himmeleistään, joista on 1970-luvulta lähtien koottu näyttelyjä eri puolilla Suomea.

Näyttelyjä mm: Ensimmäinen näyttely oli v. 1977 Lasimuseolla. Kalvola-päivät useampana vuonna, ala-asteella näyttely (yli 1 000 kävijää)

Vuonna 1979 Laimi Mäki osallistui Suomi-viikoille Hampurissa Työ ja taito -osastolla Pasilassa Kulutustavara-messuilla v. 1978 ja 1980 Kymenlaakson Maakuntamuseo v. 1983 Kätevä- näyttely v. 1987 Messut Helsingissä ja Kemissä Riihimäen käsityöläiskylän näyttely ja työnäytös Tampere-talon talvipuutarhassa näyttely v. 2000

Laimi Mäki on pitänyt himmelikursseja ympäri Suomea, mm. Kotkajärvellä Kalvolassa, Kemissä ja Karhulassa. Hampurissa hän myös opetti himmelin tekoa.

Laimi Mäen jokaisella olkityöllä oli nimi ja niillä oli kullakin oma tarinansa; Betlehemin tähti, Kultasäde, Kolminaisuus, Joulun tapahtuma, Joulukirkko, Onnenpolku, Lyhty jne. Useimmat hänen töistään ovat kaavoja noudattamattomia, moniosaisia, jotkut olkinauhoin ja palloin runsaasti koristeltuja, kuten punaisella langalla punertavista oljista koottu "Lukkarin rakkaus". Kookas "Baabel" herätti Hampurin messuilla muiden muassa ihastusta. Uudempi ovat "Joulun aika" ja "Vastasyntynyt". Iloisesti pyörivä "Karuselli" ja kirkon kruunusta mallinsa saanut himmeli, jonka rikkaat muodot ja olkiset rengasketjut toistavat joulun kirkkaat valot. Laimi Mäen kolme himmeliä ovat luoneet tunnelmaa Kalvolan kirkossa jo monet joulut, ensimmäisestä adventista loppiaiseen asti.

Lainauksia lehtileikkeistä (lainannut Hannele Mäki): 12.11.1999 Akaan Seutu, Hämeen koti-

Kätevä 1987 -julkaisu, Sähkösanomat v. 1990, Vanajaveden Seutu, Hämeen Sanomat v. 1982, Hämeen Kansa v. 1982, Helsingin Sanomat v. 1980, Tuotanto uutiset v. 1981.

teollisuusyhdistyksen,

Teksti Hannele Mäki (Laimi Mäen tytär) / Sisko Sirén

ALTTARIKAAPPI otettiin käyttöön piispantarkastuksen yhteydessä 19.9.1997. Käyttöönoton suoritti ehtoollishetken yhteydessä Tampereen hiippakunnan piispa Juho Pihkala. Alttarikaapin on suunnitellut Oiva Kallionpää.

Valmistus: Oiva Kallionpää valmisti yläkaapin ja Keijo Virolainen (Janakkalasta) veisti kuviot kaapin oviin, tutun aiheen Koivu ja Tähti. Sainion puusepänliike valmisti alakaapiston. Krusifiksi alttariin Kirkon hankintakeskuksesta (periaatteena se, että koti kirkossa on myös alttariseinällä ristillä riippuva Jeesus ja tämä tuo muistikuvan tutusta kirkosta.)

Lahjoittajina: Kalvolan srk:n diakoniatyönjohtokunta, Koivurinteen kanttiini (ystäväpalvelu) ja seurakuntalaiset.