Kalvolan seurakunnan joululehti 2021

JOULULEHTI 2021

Julkaisija: Kalvolan seurakunta Iittala

Toimitus ja taitto: Ulla SaijaSiskoKalleElisaPirjoMarjukkaErkkiEerolaLamminpääLamminpääLamminpääPeltonenRoineSirén,vastaavaVirkki,taittojasuunnittelu

Taustakuvat: Davies Design Studio / Unsplash Annie Spratt / Unsplash Virve Niemi, ruusut

Etukannen kuva: Tapio Lamminpää

Takakannen kuva: Virve Niemen maalaus

Painotyö: Keuruun Laatupaino LKP Oy Keuruu

Talvinen hautausmaa 2021, Marjukka Lamminpää

Apostolin kynttilät Ossi Toivaisen tekemät Apostolin kynttilät, jotka ovat kirkossa käytössä pääsiäisen aikaan ja pyhäin päivänä. Aikaisemmin sytytettiin kynttilä jokaiselle vainajalle, kun luettiin vuoden aikana kuolleiden henkilöiden nimiä. Nykyisin sytytetään Apostolin kynttilät yksitellen, kun on luettu tietty määrä nimiä. Kertoi Elisa Peltonen

Ja tapahtui niinä päivinä

Näillä sanoilla alkaa jouluevanke liumi edellisen kirkkoraamatun mukaan. Nykyisessä kirkkoraa matussa ensimmäiset sanat ovat Siihen aikaan antoi keisari Augus tus käskyn. Niinä päivinä tai siihen aikaan, kuinka halutaankaan sanoa, tapahtui maail maa mullistanut tapahtuma. Alkoi uusi aika, josta myös meidän ajanlaskumme muistuttaa. Me määrittelemme ajankohdan sen mukaan, kuinka kauan arvioidaan siitä ajasta kuluneen aikaa.Kalvolan kirkko täytti sata vuotta menneenä kesänä. Yhdessä saimme juhlia kirkon sata vuotista taivalta piispan messulla ja juhlapäi vällä syyskuussa. Kirkko olemassaolollaan hautausmaan välittömässä läheisyydessä muistuttaa olemassaolollaan tehtävästään ja sanomastaan. Yhä edelleenkin me kastamme lapsia tuon alttarin edessä. Tuolla alttarilla me konfirmoimme nuoremme ja samalla paikalla vihitään avioliittoon. Saman alttarin edessä me siunaamme rakkaitamme viimeiselle matkal leen.Kirkkoon mennessämme me liitymme meitä suurempaan jatkumoon. Kuulumme siihen yhteisöön josta uskontunnustuksen kolmas uskonkohta käyttää nimitystä pyhä yhteinen seurakunta. Tällä tarkoitetaan maailmanlaa juista Kristuksen kirkkoa, johon kuuluvat kaikki kristityt tunnustuskunnasta riippumatta.

Joulu juhlana on säilyttänyt hyvin vanhaa tapakulttuuria. Yhä edelleenkin joulukuusi on lähes joka kodissa ja perinteiset jouluruoat kuuluvat juhlapöytään. Joulu perheen yhtei senä juhlana kokoaa eri sukupolvet samaan pöytään. Vanhat perinteiset joululaulut eivät ole unohtuneet, vaikka uusiakin on syntynyt.

Joulu on juhla, joka kutsuu monia kirkkoon. Onneksi on niin. Perinteinen jouluaamun aikai

nen messu on vaihtunut monella jouluaaton hartauteen. Ilahduttavaa on, että joulu kutsuu meitä myös Jumalan sanan ääreen.

Miten selittää nykyihmiselle jouluevanke liumia niin, että sen voisi ymmärtää? Toisaalta, tarvitseeko sitä selittää ensinkään? Tyhjäksi selittäminen tappaa helposti sen näkökulman, että tässäkin on kyseessä ihme ja suuri salai suus. Mitä teki Jeesuksen äiti tässä tilanteessa? Evankeliumi kertoo, että Maria kätki sydä mensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkis teli sitä. Evankeliumi ei kerro, että Maria olisi ymmärtänyt tapahtunutta.

Joulu on odotettu juhla. Odotukseen liittyy aina toiveita. Monella saattavat odotukset olla suuriakin, ja tällöin on vaarana pettymyksen kokeminen. Onnistunut joulujuhla saattaa kin olla varsin yksinkertainen ja myös koru ton. Ensimmäiset ihmiset, joille joulun lapsen syntymä ilmoitettiin, olivat paimenia. He olivat köyhiä, vuorotyöläisiä, matalapalkkaisia yön raatajia. Toisten nukkuessa he valvoivat ja vartioivat lampaita. Kuitenkin he kelpasivat todistamaan sitä, minkä enkeli heille ilmoitti. He näkivät ensimmäisenä ihmiseksi syntyneen Jumalan.Jouluevankeliumi

kertoo, kuinka Kristuk sessa Jumala todella tuli ihmiseksi, ihmisen osaan keskelle köyhyyttä, hätää ja pelkoa. Enke lit sanoivat paimenille: Älkää pelätkö!

Ilosanoma Kristuksen syntymästä kaikuu edelleenkin kaikkialla maailmassa ja se kutsuu meitä katsomaan eteenpäin, kohti uutta tulevai suutta. Mitkään poikkeusolot ja koettelemuk set eivät ole estäneet eivätkä estä edelleenkään jouluevankeliumia kuulumasta koko maail malle.

Kalle Roine Kalvolan kirkkoherra

Adventin 2021 aikaan Kalvolan kirkon vaiheilla

Paikallishistoria kiinnostaa; ei vält tämättä lapsena ja nuorena, mutta iän karttuessa alkaa miettiä entis ten sukupolvien elämää. Sen iloja ja saavutuksia sekä sitä, miten he selvi sivät kaikista vaikeuksista. Kalvolan seurakunta on jakanut viime vuodet joululehteä, jonka on toimittanut joku kristillinen järjestö. Lehdet kertovat joulun sanomaa ja ihmisten ajatuksia joulusta ja kokemuksia. Tänä vuonna heräsi talvella intoa tehdä oma lehti. Toiveena oli saada ihmisten muistoja ja ajatuksia. Lisäarvoa tulisi siitä, että Kalvolan kirkko täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Näitä teemoja siis tässä lehdessä käsitellään ja paikallisuus tulee vahvasti esiin.

Aloitin Kalvolan seurakunnan diakonian virassa maaliskuussa 2006. Aiemmin en ollut tarkkaan perehtynyt Kalvolan kirkkoon vaikka siellä olin joissakin tilaisuuksissa ollut. Virkaan siunaamisen yhteydessä Marianpäivänä muis tan pysähtyneeni alttarin krusifiksin eteen. Siinä on pitkäperjantain tilanne; Jeesuksen kärsi mys hyvin konkreettisesti kuvattuna. Tieten kin ajatus siirtyi Mariaan ja hänen osaansa. Ei ollut helppo olla äitinä. Diakonian virassa olen kärsimyksen äärellä monesti ja monenlaisen inhimillisesti ajatellen vaikean asian keskellä. Minulla ihmisenä ei ole vastauksia moneen kaan tilanteeseen. Usein kysymykset ja tilan teet tekevät sanattomiksi. Ristillä kärsivä Kris tus tietää osamme ja siksi hänen puoleensa voi kääntyä. Kalvolan kirkon alttari tulee lähelle meitä jokaista, kutsuu sanan kuuloon ja ehtool lispöytään.Jouluevankeliumissa tulee sama lähelle tulo. Jumala lähettää poikansa ihmiselämään ja hän syntyy talliin vaatimattomasti. Ei kuninkaan

elkein. Kertomuksessa ei ole ulkonaista lois toa. Ihme tapahtuu ja lapsi syntyy eläinten syöt tökaukaloon. Aina tuo kertomus puhuttelee ja sopii jokaiseen elämäntilanteeseen ja ikäkau teen. Jumalan viesti kertoo rakkaudesta, joka voittaa kuoleman, synnin ja kaiken ahdistavan. Jumala on lähellä koko elämämme matkan ja ohjaa ja auttaa, jos suostumme hänen ohjatta vikseen.Kivinen kirkko on noussut vaikean ajan jälkeen. On haluttu tehdä kestävä rakennus ja samalla uskottu ja toivottu sen olevan ahke rassa käytössä jokaisella tulevalla sukupolvella. Niin on ollut; vuosikymmenien saatossa lapsia on tuotu sinne kasteelle rippilapsia konfirmoitu, pareja vihitty avioliittoon ja suvut ovat saatel leet rakkaitaan hautaan. Ja aina tuon kärsivän, mutta niin paljon rakastavan Jeesuksen katseen alla.Adventti kutsuu aina seurakuntalaisia kirk koon. Neljän adventtisunnuntain tekstit johdat tavat joulun tapahtumiin. Lauletaan kauneim pia joululauluja ja ollaan konserteissa. Kirkko saa joka adventti koristuksekseen joulukuusen ja himmelit. Myös seimi on kertomassa jouluaa mun syntymästä. Entiset sukupolvet ovat tulleet hevosilla ja jalan aamuvarhaisen jouluaa mun kirkkoon kuulemaan sitä, kuinka enkeli ilmoitti: ”Älkää pelätkö, minä ilmoitan teille suuren ilon. Teille on tänä päivänä syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra.” Tätä samaa sanomaa saamme edelleen tulla kuulemaan ja ottaa vastaan sen rohkaisu ja toivo.

Siunattua adventin ja joulun aikaa! Elisa Peltonen

Tänä vuonna olemme saaneet viettää Kalvolan kirkon kirkko rakennuksen 100-vuotisjuhlaa. Kantakalvolalaisille ja lähi tienoon ihmisille kirkon rakennusajankohta on ollut raskasta aikaa. Vuonna 1802 oli rakennettu tälle samalle paikalle Fred. M. Piperin suunnittelema puukirkko, joka useiden korjaus ten jälkeen oli saatu hyvään kuntoon. Markun päivän vastaisena yönä 25.4.1918 vanha puukirkko tuhoutui tuhopoltossa. Suomi valtiona oli nuori ja tuolloin elettiin sisällissodan aikaa. Monen kalvolalaisen muis toissa ovat omien vanhempiemme, isovanhempiemme tai paikallisten kertomukset noista ajoista.

Tuskin tapahtumasta oli kulunut kahtakaan viikkoa, kun kirkkoneuvosto 12.5.1918 päätti ehdottaa kirkolliskokoukselle uuden kirkon rakenta mista tiilestä niin pian kuin mahdollista. Kirkon rakennustoimikunta valittiin 20.5.1918. Tähän toimikuntaan/ komiteaan valittiin kirkkoherra A.R. Levan kokoonkutsujana sekä muina jäseninä maanviljelijät Hjalmar Tiitinen, Kaarle Evert Kyhkynen, August Jussila, Kaarle Kopio ja ratames tari Salomon Marjanen. Kaarle Evert Kyhkynen toimi kirkon isäntänä 1913-1921 ja kirjoitti laajan selityksen rakennustyön vaiheista. Komitea pyysi ehdotuksia arkkitehdeiltä Ilmari Launikselta ja Josef Stenbäckiltä, joka sai muutettua, että sisäseinät tehdään tiilestä ja ulkoseinät kivestä, olihan materiaali läheltä saatavissa. Ulkopuolinen asiantuntija piti Launiksen suunnitelmaa edullisempana. Kirkon kokous hetken harkit tuaan hyväksyi Launiksen esityksen. Kirkolliskokouksessa 1. lokakuuta 1918 oli valittu uusi kirkon 8- jäseninen rakennustoimikunta: maanvil jelijät Kaarle Kopio, Sigurt Palmroth, Hjalmar Tiitinen, August Jussila,

Kirjoittanut Ulla Eerola

Vuonna 1922 Kalvolan kirkko alkuperäinen asu, torni. Kuva: Marjukka Lamminpää

Kirkko rakennustelineissään

^

Kalvolan kirkko vihkipäivänä 1921^ nushistoria

K.E. Kyhkynen ja Vilho Eerola, ratamestari Salomon Marjanen ja kirkkoherra Levan, joka omasta pyynnöstään pyysi ja sai eron. Kirkon isännöitsijä K.E. Kyhkynen toimi myös kokoon kutsujana. Suunnitelman mukaan tuli rakentaa jykevä, uusklassista tyyliä edustava tornillinen pitkäkirkko, jonka kolmilaivaisen, basilikamai sen runkohuoneen keskimmäinen laiva kohoaa matalien sivulaivojen ja kuoripuolen sekä saka riston yläpuolelle. Kirkkosalin sisäkatteena on holvimainen betonikatto. Kirkossa on Ilmari Launiksen suunnittelema maalauskoristelu ja lasimosaiikit. Ilmari Launis on suunnitellut 16 kirkkoa ja lukuisia lasi- ja alttarimaalauksia.

Rakennushallituksen lausunnon mukaan kirkko voitiin rakentaa Launiksen suunnitel man mukaisesti. “Nämät piirustukset konstruk tiivisessa suhteessa ovat siinä määrin puut teelliset, että seurakunnalle vastaisuudessa varmaan koituisi paljon menoja tästä johtuvien epäkohtien korjaamisesta”. Todella oikeaan osunut ennustus. Kalvolan kirkon rakennush istorian johtopäätöksessä K. E. Kyhkynen toteaa: ”Ehkä Kalvolan seurakunta joutui valitsemaan kahdesta heikosta suunnitelmasta paremman”. Kirkko rakennettiin pääosin miestyövoimalla ilman nostureita ja sähköisiä työvälineitä. Tämä edellytti vankkoja rakennusvälineitä ja runsasta

Ilmakuva Kalvolan kivi kirkosta, pappilasta ja viljamakasiinista, jossa Kalvolan kotiseutumuseo nyt sijaitsee. Kuva: Kalvola-Seura ryn:n arkisto

Rakennustoimikuntatyövoimaa.

On tunnettu Kyhkysen jämäkkä lause: ”Uusi kirkko tehdään kivestä, ei kukaan pääse polttamaan.”sitä

halusi töitä myös paik kakuntalaisille, ja siksi rakennustyö koostui useista urakoista. Alustaviin töihin ryhdyttiin jo vuoden 1918 lopulla. Kivet louhittiin Savi niemen kalliosta. Louhimisen ja irrottamisen sai tehtäväkseen maanviljelijä Eevert Franssila ja kivien vetämisen rakennuspaikalle sai tehtä väkseen H. E. Kulju. Samoihin aikoihin tilattiin myös 70 000 kappaletta rakennustiiltä Leppä kosken tiilitehtaalta Janakkalasta. Syksyllä 1919

tehtiin perustustyöt, johon käytettiin kirkkotar han kiviaidat ja vastapäätä olevan Tallimäen pitkä kiviaita. Määräajan kuluessa oli kaik kiaan seitsemän eri suljettua kirjekuorta jätetty urakoinnista. Rakennusmestari Abraham Valto nen osoittautui päteväksi ja edulliseksi. Myös hänen takaussitoumuksensa oli pätevä. Valto sen tarjous oli 488 000 mk. Rakennustoimi kunta oli valinnut rakennustöitä valvomaan piirustusten laatijan Ilmari Launiksen. Seinien muuraustyötä valvoi seurakunnan puolesta palkattu helsinkiläinen rakennusmestari S. Lahtinen. Pientä erimielisyyttäkin oli, mikä ratkaistiin Helsingissä professori Antti Tulen heimon johdolla. Urakoitsija Valtonen väitti, etteivät kivien mitat olleet piirustusten mukai sia, vaikka mittoja ei piirustuksissa ollut edes Maalaussuunnitelmienesitetty.

muutokset vaativat lisä rahoitusta. Monenlaisia hankintoja tarvittiin ja työt etenivät yhteisymmärryksessä. Syyskuun

9. päivänä 1920 voitiin pitää harjannostajaiset. Urkukomiteassa olivat lukkari-urkuri Oskari Salokannel, kansakoulunopettajat Väinö Salmi ja Edvard Mikkola, maanviljelijä Kaarle Kopio ja K. E. Kyhkynen. He päättivät urkujen ja kello jen hankinnasta. Kirkkoon hankittiin Kanga salan urkutehtaan 22-äänikertaiset urut, joita tarkastaja piti erinomaisina. Urkujen kuntoon saattaminen myöhästytti kuukaudella kirkon valmistumista. Tärkeänä hankintana olivat kellot, jotka ostettiin valtion sotasaalisvaras tolta. Ne olivat aikaisemmin soineet Viaporin varuskunnan ortodoksisessa sotilaskirkossa. Isoin kello oli suunniteltua pienempi, mutta hinta oli Rakennusvaiheenedullinen.

aikana kirkkoneuvostolla oli isoja ongelmia kirkkoherra Levanin kanssa. Kirkkoherran viransijaiseksi tuli Wiljo-Kustaa Kuuliala. Kirkon vihki 17.7.1921 Porvoon piispa Jaakko Gummerus. Saarnassaan Gummerus mainitsee kirkossa Jumalan erityisiksi asuin

sijoiksi alttarin, saarnatuolin ja urkulehterin alttaria vastapäätä. Saarnan päätteeksi hän sanoi: “Sitten tulee tämä rakennus, Jumalan sanan ja Kristuksen evankeliumin asuntona, valon ja totuuden majakaksi koko tälle paik kakunnalle, jonka näkyvänä keskuksena se on, jonka yli sen kellot kutsuen kaikuvat ja risti sen huipulla ikään kuin siunaten kohoaa. Sen Jumala suokoon!” Paikalla olivat opetusja kirkollisministeri Niilo Liakka ja maaherra Albert von Hellens. Urkuja soitti tarkastaja Viljo Mikkola. Istumapaikkoja oli 750. Käytävät olivat täynnä ihmisiä. Satoja jäi kirkon ulkopuolelle. Alttarin takana oleva puolikaaren mukainen seurakuntasali, jossa oli 75 tuolia, vihittiin elokuun Krusifiksilähetysjuhlassa.onvalmistettu

Etelä-Saksassa, Oberammergaun kylässä, ja sen lahjoitti kirk kokuoro. Vihkijuhlan yhteydessä 3.9.1922 oli kirkkokonsertti.

Uuden rakennuksen ongelmat tulivat pian esiin. Rakennusvaiheen malttamattoman kuivattami sen johdosta ongelmia riitti. Rakennusmestari Valtonen oli anonut 20-30 syltä halkoja kirkon kuivatukseen mutta halkoja ei saatu. Halkojen hinnalla olisi vältytty monilta tulevilta ongel milta. Vuonna 1932 arkkitehti Y. Savanderin johdolla korjattiin peltikattoa, joka oli kiinni tetty

Kirkonkivipohjaan.kellojauusittiin

vuosina 1936 ja 1953. Nyt kirkkoon saatiin kaunisääniset pronssi kellot. Molempiin teksti “Kalvolan seurakunta 1953”, sekä toiseen “Kunnia olkoon Jumalalle korkeudessa” ja toiseen “Rukoilkaa lakkaa matta, kiittäkää joka tilassa”. Kellot muutettiin sähköiseen ohjaukseen 24.7.1960.

Rakennusviat olivat jatkuva puheenaihe. Kirkossa oli suuri remontti 1959-1960. Välikat toa korotettiin eristyksiä lisäten ja torniosaa korotettiin useita metrejä. Valaistus ja kirk kotekstiilit uusittiin. Maatalousnaiset kutoi vat vihkiryijyn kirkkoherra Suomi Huolilan aikaan pappilan vinttikamarissa. Seurakun nan 300-vuotisjuhlassa piispa Elis Gideon Gulin vihki kirkon 24.7.1960.

Korjaukset oli tehty halvalla käyttäen pihla- ja lastulevyjä. Kolmen vuosikymmenen jälkeen arkkitehti Sauli Havaksen johdolla poistet

tiin lastulevyjä ja paljastettiin alttaripöytä, joka säilyi 1918 tulipalossa. Kunnostuksen teki Jorma Pulla. Ikkunat, ovet, penkit, parvet kunnostettiin vanhaa kunnioittaen ja laatua parantaen. Annikki Linturi ja Pirjo Törhönen suunnittelivat kirkkotekstiilit. Ormo Oy Helsin gistä suunnitteli kattokruunut. Näiden korja usten jälkeen piispa Paavo Kortekangas vihki kirkon käyttöön Rakennushallitus8.9.1991.olikieltänyt

tornista vesirän nit. Korjaustyö kuitenkin toteutettiin 2008-2009 ja kivijalka eristettiin savipatjalla. Kirkkoon laitettiin ilmastointi ja lämmitys sekä äänen toisto uusittiin. Takasalissa tehtiin täysremontti. Nyt arkkitehtina Pentti Ilveskoski. Kalvola seurakunnan 350-vuotisjulaa vietettiin 30.1.2011 ja piispa Matti Repo oli juhlimassa kanssamme. Kirkon takasalissa on nähtävänä seinäkoristetta vuodelta 1921, maalaus 1802 valmistuneesta puukirkosta ja Pyhää Olavia esittävä veistoksen rintaosa. Kirkkosalin puolella lasivitriinissä on vanhat 1813 ja 1839 valmistetut papin kasukat, jotka olivat pappi lassa tulipalon aikaan. Nykyisin kirkkoon mahtuu 350 ja takasaliin 40 henkilöä.

Kirkon 100-vuotisjuhla vietettiin 5.9.2021 piis pan messuna ja päiväjuhlana. Samassa juhlassa otettiin käyttöön kirkon uudet virtuaaliurut.

RAKKAUS ELÄÄ

JA RAKKAUS KAIKKIALLA KÄY PYYTÄEN SYDÄMEEN.

EI VÄSY SEN VOIMA JA VALTA, SITÄ YNSEYS PELOTA EI.

VIHAN SAANUT ON MAAILMALTA, JOKA RISTIHIN HERRAN VEI.

MUT SITTENKIN RAKKAUS ELÄÄ. TUHATVUOSIEN AIKOJEN TAA. YHÄ HARPPUJEN ÄÄNET HELÄÄ,

JA JEESUS SYDÄMET SAA. Laippa-Juha (Edvard Mikkola) (1933 Häme-lehti 22.12.1933 no 146)

Kalvolan kirkko, kipsitaulu 1954, kuva Erkki Lamminpää

Kirkkoherrat: Virassa

Vilho Vuorela 1921-1929

Emil Laurila 1930-1949

Suomi Huolila 1951-1969

Keijo Mäntyvaara 1970-1972

Mauri Sailio 1972-1976

Jaakko Uronen 1976-1983 Klaus Malmivaara 1984-1987

Antti Herkkola 1988-2016 Kalle Roine 2016-

Virkaatekevät kirkkoherrat: Wiljo-Kustaa Kuuliala 1920-1921

Matti Koivisto 1929-1930

Väinö Suvanto 1930 Paavo Aropaltio 1947-1950 Kari Heiskanen 1987-1988

Toisessa papin virassa olleet ja sijaisuuksia hoitaneet

Reijo Sillanpää 1988-1996 Harri Sortila 1996-1998

Jarmo Muroma 1999-2008

Erkki Vappula 2009Reijo Sillanpää 2016Kirsi Kniivilä 2018-2019

LAULAA LAPSET, JOULUPUU, JOULURAUHA LASKEUTUU NYT SISIMPÄÄN. LAPSUUSJOULUT, KODIN KYNTTILÄT

MUISTOISSANI YHÄ SYTTYVÄT.

TÄHTISILTAA, ENKELI, KÄVELETHÄN LUOKSENI, PIENOKAINEN, SYNNY, SYNNY PIMEÄÄN.

UNELMAAN JOULUN JÄÄN, KAIKKI HILJAA TAPAHTUU, NIIN KUIN LAPSI KATSON LASTA IHMEISSÄÄN. SILMISSÄÄN KEVÄTSÄÄN NÄEN, KUKKII JOULUPUU, KUKAAN EI VOI OLLA AIVAN YKSINÄÄN. LAPSUUSJOULUT, KODIN KYNTTILÄT MUISTOISSANI YHÄ SYTTYVÄT.

Lähde: ”Kalvolan seurakunta 350 vuotta ja Kalvolan seurakunnan kalenterit.” PELLOT, PUISTOT VERHOUTUU, MUISTOISSANI LAPSUUSJOULUT MENNEET NÄÄN. SYDÄMEEN SÄVELTÄÄN

TÄHTISILTAA, ENKELI, KÄVELETHÄN LUOKSENI, PIENOKAINEN, SYNNY, SYNNY PIMEÄÄN. Toivo

Kirkonkellojen historiaa MerkinantajatSuomessa

Kansaa kutsuttiin ennen tuohitorvella soittaen sanan ääreen. Kristinusko toi kellot Suomen kirkkoihin 800-luvulla. Kellot ripustettiin aluksi telineeseen, Ahvenanmaalla puolustustorneihin.

Keskiajalta alkaen kelloille raken nettiin kirkkojen yhteyteen kello tapulit, jonne arvokkaat, valetut kellot nostettiin suojaan. Valettaviin kelloihin ei raaka-ainetta tahtonut löytyä. Sääksmäkiläiset saivat hallitukselta pari vanhaa ruutipannua paikkakunnalla toimineesta salpietaritehtaasta. Saman tehtaan peruista saivat kalvolalaiset kelloaineensa.

Keskiaikaiset kellot olivat pääasiassa Bochum-yh tiön valutyötä tai Franz Schillingin valmistamia. Ennen käyttöönottoa piispa siunasi eli kastoi kellon.Suomessa vanhimpia ja säilyneitä, Saksassa valettuja kelloja on Hollolan kirkon kello vuodelta 1572.Suomen kirkkoihin kelloja valettiin kautta aiko jen Tukholmassa, jonne raaka-aineen laivasivat kauppiaat. Maakuljetukset satamaan hoitivat pitä jän uskotut miehet. Tukholmassa maineikkaita valajia olivat: Jörgen Putens, Michael Badar ja Jacob Birman. Heidän jälkeensä ilmestyi mark kinoille saksalainen tykinvalaja Gerhard Meyer, joka puolentoista vuosisadan ajan hallitsi mark kinoitamme Ruotsista käsin. Gerhardin poika Johan ja pojanpoika Gerhard Juhonpoika Meyer olivat suurvalajia valmistaen puolentoista sataa kelloa eri puolille Suomen niemeä.

Suomen Turussa valettiin ensimmäinen kello 1471 Mynämäen seurakunnalle, samoin tehtiin Nauvon keskiaikainen kello. Paimion kellon vala jaksi on merkitty Martin Jacob Turussa samalla vuosisadalla.Ruotsistatulivat valajat myös korjaamaan vioittuneita kelloja. Edellä mainittu Jörgen Putens valoi 1633 Turun tuomiokirkkoon suuren kellon sulattaen viisi pienempää kelloa metalliksi. Tämän, muutaman vuosikymmenen jälkeen, hajonneen kellon tilalle valoi 70-vuotias Isak Höök uuden ilman kisälliä. Hän takasi laatutyön koko omai suudellaan.1684piispa

1600-luvulla rakennettiin Suomessa runsaasti kappeliseurakuntia kirkkoineen, joista 1700luvun Isovihan aikana kymmenkunta poltettiin vainolaisen toimesta. Kirkon kellot ja kalleudet vietiin rannikolta Ruotsiin turvaan. Sisämaassa piilo löytyi usein paikallisesta järvestä, jonne kellot upotettiin, kuten vanha kansanruno kertoo: Ryösti kaicki caunistuxet, Malmit, kirjat, maalauxet, Kellot maahan kengitteli, Tapuleista talutteli, Ettei enää endisillä, Cuulu kirckoin kedoilla Somaisesti soitettavan, Caunihisti calcuttawan, Waan kuin kurjat culkenemme, Waiwatut waeldanemme Cohdin torwia coemme Sarwen äändä samuamme. Kalvolassa tuo kätkö on tarinan mukaan löytä mättä Kuparisaaressa Käikiänniemen edustalla.

Huomattavan aseman kellonvalajana saavutti 1790 Ulvilassa syntynyt Mikkeli Matinpoika Rostedt, joka asettui Luvialle Uusi-Sepän taloa viljelemään. Hän harrasti halkokauppaa ja joutui matkustelemaan Tukholmaan, jossa perehtyi valannan salaisuuksiin. Kirkonkirjoihin hänelle merkittiin ammatiksi kellonvalaja. Maatilan rakennukset tehtiin uutta ammattia silmällä pitäen. Keskellä rakennusta oli masuuni, toisessa päässä paja ja toisessa viilaushuone. Tämä ystä vällinen ja iloluontoinen mestari tuli kelloineen tutuksi Satakunnassa ja Hämeessä.

Kirjoittanut: Kalvola –Seura Lamminpää,

Juhana Gezelius ilmoitti houku telleensa pääkaupunkiin asumaan kunnollisen kellonvalajan Martin Myckin, joka valoi kelloja Lounais-Suomen ulkopuolellekin ja sai kirkko neuvostolta aikanaan maksuttoman hautapai kan valimonsa lähettyviltä.

1840-luvulla aloitti Osberg & Baden valimo Helsingissä. Työtä jatkoi Kone- ja Siltaraken nus, joka vuosisadan loppuun mennessä valoi puolentoista sataa kelloa, joista Koneen nimiin valmistui 40 kpl. 1900-luvulla valannan aloittivat Kokkolassa Veljekset Friisin tehdas ja Tampe reella Lokomo. Pitäjänmiesten oli itse kustan nettava kello, kuten Valkealan kelloon valettu teksti kertoo: Silloin suostui seurakunda kircko köyhä Valkialan corkeiman kunniaxi cansan tarpex culiaisen cuparisen coota kellon vasken heliän valaha.

Kangasalan kirkon kello

Maksua perittiin yhtä paljon kaikilta pitäjäläisiltä. Hauholla valettiin uusi kello kokoamalla ”kaksi kappaa jouselta”. Kesälahden kelloon valettiin teksti: ”Neliä kukin perikunda Talaria maxanut” Pornaisten kirkonkellon teksti mainitsee mies väen rakentaneen kirkon ja naisväen keränneen kellon. ”mun alcuin Borgnäsin vaimoilt tullen” Rahat oli saatu kuudeltakymmeneltä viideltä emännältä, jotka kutoivat ja myivät pellava kankaita. Käytännössä kirkko ei kustantanut kellojaEtenkinlainkaan.varattomien oli toisinaan vaikea alis tua yhtäläiseen maksuperusteeseen. Kun Kalvo lan pitäjänkokouksessa kerran oli esillä uuden kellon hankinta, velvoitettiin kaikki talolliset suorittamaan tähän tarkoitukseen kolme taalaria. Tällöin esiintyi lautamies Kustaa Tuomola inttäen, ettei hän nyt eikä vastakaan halua maksaa yhtä paljon kuin suurtilalliset. Hänen vastaväitteensä eivät luonnollisesti tehonneet.

Harvinaisia kellolahjoituksia seurakunnalle tekivät hallitsijoiden ja sotilashenkilöiden lisäksi papit ja aateliset. Ruotsin kuningatar Kristiina lahjoitti 1648 kellot Inariin ja Pudasjärvelle, jonka kellon teksti on säilynyt.

Drottningi varsin valittu Kristiina se kuteltava Minun lahiaxi lähetti Pudasjärven järvimaahan. Kuningas Kustaa III:n lahjakello nostettiin Anja lan kirkon torniin 1792.

Aatelisista lahjoittivat kellon kotiseurakuntansa kirkkoon: Brahe, Horn, de la Gardia, Armfelt, Creutz Isovihan kynnyksellä lahjoitti Laukon ja Tottijärven herra, maaherra Gabriel Kurki kellon kotiseurakunnalleen, merkiten sen kylkeen suvun vaakunan. Nykyisin kelloa kutsutaan ”Kurjenkelloksi”.

Suomen sodan jälkeen Venäjän keisari Alek santeri I lahjoitti kellon Kauhajoen kirkkoon.

Katariina Bromanin Perniön kirkkoon 1695 lahjoittama karkeavaluinen kello poistettiin käytöstä 1844 ja lähetettiin Fiskarsin tehtaalle romutukseen. Vanhaksi päivätyökelloksi olete tun aarteen otti talteen vapaaherra E. von Julin ja lahjoitti sen Suomen Kansallismuseon kokoel miinTurun4.6.1885.tuomiokirkko sai kaupungin palon 1827 jälkeen tunnetulta lahjoittajalta Carl Birckst

ediltä torniinsa Suomen suurimman kellon. Sen paikalleen nostaminen vaati ammattitaitoa köydenpunojalta, joka vedettiin 3685 kiloisen kellon päällä korkean tornin luukusta sisään. Näin hän takasi köyden kestävyyden.

Ammattitaidostaan hän sai ilmaiset kuolin kellotUudenaikanaan.kellonnosto korkealle paikalle oli pitä jissä vaativa tehtävä. Hattulan seurakunnassa kuulutettiin nostopäivä, jotta kaikki miehet tiesi vät tulla paikalle kelloa paikoilleen panemaan. Punkalaitumelle kutsuttiin Humppilan lukkari johtamaan tärkeää toimitusta. Mukanaan hänen oli tuotava nostamiseen tarvittavat köydet.

”Kalvolan pitäjänkokouksessa kerran oli esillä uuden kellon hankinta, velvoitettiin kaikki talolliset suorittamaan tähän tarkoitukseen kolme taalaria.”

Seurakunnat kilpailivat kellojen soinnilla. Kiskon vanhan kellon kerrotaan valetun puhtaasta hopeasta.Ääneltään Kuortaneen kelloja mainitaan Etelä-Pohjanmaan kauneimmiksi, mutta Lohta jan hopeasointuiset kellot olivat kuuluisimmat kautta koko Pohjanmaan.

Soinnin eroavaisuutta lisäsi kellon asennus tapa, lähes kaikki kellot kiinnitettiin liikkuvaan Tammenakseliin. yläpuolella olivat poikittaiset polkimet. Heiluessaan kello lähetti äänen mainingit ilmoille.

Kiinteäksi sidottuja kelloja soitettiin tarttuen kieleen tai siihen kiinnitetystä hihnasta vetäen.

Vähäväkisten ja varattomien seurakuntien piti tyytyä pienempiin kelloihin.

Hätätilassa täytyi seurakunnan joskus luopua kellostaan. Kerrotaan pohjoisen Ranuan kellon vaihdetun Oulussa rukiin siemeneen. Hämeessä Luopioisissa kellon sanotaan luovutetun Hauhon emäkirkolle ”ohrakarpion” pantiksi. Kustaa Vaasan velkojen maksuksi koottiin Suomen kin kirkoista suurin kello Lybeckiin vietäväksi 1500-luvulla.

Kellovaluihin tallentui runsaasti tietoa aikansa oloista ja Humppilantekovaiheista.kelloonvalettiin kertomus Kustaa II Adolfin matkasta 1614 Turusta Porvooseen ja Loviisaan sekä paluu Hämeenlinnan kautta Turkuun.1600-luvun puolivälissä kelloon alettiin valaa hallitsijan nimi. Venäjän vallan aikana annettiin nimenomainen määräys lisätä kelloon keisarin rintakuva.Esimerkkinä seurakunnan toimihenkilöiden nimien tallentamisesta on Rovaniemen ”Neljän Heikin Runomuotoiset,kello” latinankieliset kirjoitukset kelloissa olivat sanomaltaan samanlaisia eri maissa.”Minä ylistän Jumalaa, kutsun kansaa, kokoan papistoa”.Somerniemen kelloteksti kuuluu sujuvalla suomen kielellä:

Siellä Jumal HerranMutt´josSacramenttisjuttelepijakelepi,kirkonylönannat,vihanpäälleskannat.

Isonvihan jälkeen valujen kieli vaihtui ruotsiksi.

1700-luvun lopulla kelloihin ilmestyi runsaasti kansankielisiä runoja, sekä hengellisiä, että maallisia arkkivirsiä. Tekstin kelloon laati usein seurakunnan pappi. Hänen suhtautumisensa suomalaisuuden asiaan on tulkittavissa teks tin kielestä. Ankaran Isonvihan jälkeiset tekstit kehottivat parannukseen.

Yleisesti kellorunot luonnehtivat pyhän palve luksen laatua ja monin sanakääntein kellon tehtävän merkitystä. Sanonta on ensimmäisessä persoonassa kuten Kiskon kellorunossa: Cocoon cutzu sanan cuuljoi, Kiskos, on mun wircani, Hessa cansain caicki woipa crunatcon caik aikani, Terweyll, rauhall, puhtail opill, armos cuulijani wanhetcon, Heill myös autuall ijän lopull, cunniax soitton soitetcon. ja myöhemmässä Kuopion sujuvassa tekstissä: Herralle minä helisen, Cumachtelen Cuopiossa, Hengetön Herättelenhengellisiä,töihin.

Kirjassaan Kellot temppelin W-K Kuuliala kirjoit taa: ”Näiden runsaasta valikoimasta otettujen lainausten rinnalle haluamme jäljentää Michael Rostedtin Kalvolan kelloon kiinnittämät jykevät sanat, Vanhan Testamentin profeettojen sanan käänteitä tavoitellen kello julistaa:

”Minulla on vaski kurkku ja rauta kieli, ja minä huudan Zionin lapsia huoneeseen. Kuulkaat minun ääneni ja tulkat tänne”.

Eriteltäessä pyhiä toimituksia, joihin kelloru not ilmoittavat kansaa kutsuvansa, on huomioi tava rukoushetkien alkaminen. Esimerkkinä on Sotkamon kellorunon paikallinen teksti: Minä soin

AndakoonPyhänKutsunEmäkirkollaSotkamolla,kumisen,kansojakokoon,herranhuoneesehen,josaandapiJumala,kuultaselkiänsanansa.armostansaSenmyössoidasydämisä,niinpärakasrauhamaassaminunviimeinvanhendais.

Saatettiin kelloa käyttää maallisiinkin asioihin, joita soittaa Tammelan kello runonsa säkein.

Koska kutsun kuulemaan, Sanaa suuren Jumalan, Tulkaa kuulkaat kuolevaiset, Tammelan asuvaiset.

Koska surman sanomia, Huudan haikian kuoleman, Muistutan mä eläviä, Heille hetken tuonelan Tosin toisten tulevan.

Jos myös joskus julistaisin, Hätää kurjaa kuuluvan, Kiiruhtakaa auttamaan, Vahingota lähimmäisen.

Kemin maaseurakunnan kelloteksti kertoo parin vuosisadan ajan kutsuneensa kansaa sanan ääreen sekä saatelleensa matkamiehiä viimei seen lepoon. Myös tällä kellolla on ollut muuta kin sanottavaa.

Toimiin maallisiinkin kutsunna; Tulen sammuntahan tulla, Lohikalan pyydäntähän.

Ainoastaan hautausmenoihin soveltuvia runon pätkiä kelloihin kiinnitettiin harvoin. Tyrnävän kellosta tällainen teksti löytyy:

koska suru sanomita, kuulet soivan kuollehista, valmist itses valmihixi, Luojan luoxi lähtemän.

Keiteleen kelloon on molemmat kirkolliset tapah tumat yhdistetty samaan runoon: Heilu kello Keiteleellä, kutsu joukkoa kokoon, kutsu kuolleita hautaan.

Mikael Agricolan uskonpuhdistus hyväksyi kello jen soitot, mutta vähensi kellojen arvostusta. Runsaammin kuin edellä kuvattuja runoja on kirkonkelloihin liitetty raamatunlauseita. Uskon puhdistus vaikutti kelloteksteihin. Muutosta osoittaa vuonna 1545 valettu Pirkkalan kirkon kelloteksti: ”Kaikki katoaa, mutta Jumalan sana pysyy1600-luvuniankaikkisesti.”kelloissa lähes poikkeuksetta oli vain teksti: ”Kunnia olkoon Jumalalle Korkeudessa”. GLORIA IN EXCELSIS DEO. Vanhan Testamentin kirjat ovat olleet antoisia kellotekstien valitsijoille. Uudesta Testamentista on kellokirjoituksiin lainattu ani harvoja kohtia.

On lauselmille sentään annettu kotoinenkin muoto, josta erikseen mainittakoon kirjailija Jalmari Finnen Kangasalan kirkkoon lahjoitta man kellon vieläkin ajankohtainen teksti: ”Herra anna meille voimaa rakastaa Hämeen maata kaikella työllämme ja toimellamme, niin että viimeisenä tilinteon päivänä meidät siinä kohdassa nuhteettomiksi löytäisit.”

Seurakunnassa lukkarin ”piti murhen pitä män soittamisest ja kläppämisest cullakin ajal lansa”. Näin määräsi vuoden 1686 Kirkkolaki ja Ordningi

Kuolinkellojen soittaminen kuului omaisille keskiajalta yli uskonpuhdistuksen. Lupa soit toon oli kysyttävä papilta – usein lupa jäi kysy mättä. Kirkonkylissä asui tottuneita soittajia, jotka heiluttivat kelloja tahdikkaasti. Pulkkilan kellon teksti varottaa soittajaa - ”Soita siivolla minua – älä sä minua särje”.

Varma soittotaidostaan oli Hattulan Jussilan vanha isäntä. Saatuaan kellon pystyasentoon, veitikka pisti nuuskaa huuleensa. Uskalikko oli

myös Kangasalan mies, joka Pälkäneellä kirk kopyhänä ihmetteli, miksi kelloa ei heilutettu pystyasentoon asti. Hänelle sanottiin kellon olevan suuren ja raskasliikkeisen.

Lyötyään vetoa viinakannun Kangasalan mies kiipesi tapuliin ja rajusti kelloa heiluttaen sai sen pystyasentoon. Voitonvarmana hän kelloa jalallaan pystyssä pitäen vilkaisi luukusta alas ja huudahti hämmästyneille katsojille:” Vieläkö minä pitempään seisotan?”.

Vallattomasti temmellettiin isolla kellolla Kuhmalahden kirkontornissa, josta kelloruno kertoo:

Noitapa pojat soittavat ja onneansa koittavat, kellä on voimaa vahvemmin se ponnii paikon ympäri. Pahimpana epäkohtana pidettiin kellojen rikkou tumista rajussa soitossa ja runo jatkuu. . . Sattuipa kerran soittaissa poikamiehen Pohjasta, että kello uudempi Halkes suusta suurempi

Sääksmäellä määrättiin sakkoa ”ken vie muka naan viinaa kellotapuliin, kuten tähän asti on usein tapahtunut, ja sitä itse nauttii tai muille tarjoaa. .

Vallattomuuden.”

kitkemiseksi Lammin kirk koherra suositti 1852 määrätyn henkilön palk kaamista soittajaksi perusteluna: ”Tähän asti on ollut tapana palkata viinalla, kenen onnistuu käsiinsä saamaan.” Pitäjänmiehet valitsivat kolme miestä vahvistaen heille määräpalkan kultakin soitolta. Soittajat vaativat kaikesta huolimatta ryypynOppimattomallepalkakseen.soitto kävi raskaaksi, mutta kokenut soittaja polkaisi tukevasti kellon pystyyn ja piti sitä hetken ylhäällä. Siitä alkoi kaato kahden puolen. Korvakuulolla hän osasi säilyttää oikeat vuorot. Kun iso kello kumahti, sai pienen jo pääs tää menemään. Kelpasi tällaista taidonnäytettä toisten katsella ja ihailla.

joutuivat pohtimaan, kenelle kellonsoitto kuului. Kirkkoherran oli tehtävä työnjako. Kellonsoitto jäi toisten tehtäväksi; kirkonvartijalle tai erityiselle kellonsoittajalle, jonka työ säilyi usein samassa suvussa – Vihdin seurakunnassa jopa 200 vuotta. Kellonsoittajien virat lakkautettiin 1900-luvulla, kun kellojen kielet muutettiin sähkömoottoreilla liikkuviksi.Kansojen huomio Keski-Euroopassa ja meillä on kiintynyt kautta aikojen kläppäykseen Nämä soitot korvasivat Euroopan maalaiselä mässä käymäkellot: aamulla ne antoivat merkin

työn aloittamisesta ja ehtoolla lopettamisesta. Työpäivien lyhentyessä soittoaikoja siirrettiin. Tämä soitto kahdesti päivässä jäi vähitellen pois, aluksi talviajalta ja soitettiin Vapunpäivästä Mikkeliin. 1800-luvun puolivälissä ei soittoa enää yleisesti käytetty. Kläppäyksen uskonnol linen merkitys on luonnollisesti ollut käymäkel loa suurempi ja käsitetty kehotukseksi rukouk seen – sodista kärsineessä Suomessa painottuen rauhanrukoukseen.

Kun seurakuntalaulua alettiin voimistaa ja luku taitoon kiinnittää määrätietoisesti huomiota, lukkarit saivat kansanopetuksesta oman, tärkeän tehtävänsä. 1850-luvulla Hauhon pitäjäläiset ^

Lähdeviite: Wiljo-Kustaa Kuuliala: Kellot temppelin, Suomen kirkon Sisälähetysseuran julkaisu 1943. Viljo-Kustaa Kuuliala: Kalvolan kirkkoherran vir. apulainen 7.10.1920, vt. kirkkoherra 1.11.1920, vt. kirkkoherra ja välivuoden saarnaaja 1.12.1920-30.4.1923.

Jean-Francois Millet: Iltakello - maalaus Ranskan maaseudulta 150 vuoden takaa.

1915

1998.Wihtoripuukirkossa.kirkkokuoroKalvolanvanhassaKanttoriEemeliRantavaara.Uusikuvav.LottaVuorialkup.vedos.Häm.San.KuvatMarjukkaLamminpää.

Kalvolan kirkkokuoro, perinteikäs ja ajassa mukana

Jo yli 100 vuotiaan kirkkokuoron vaiheita kuorolaisen kertomana.

Kirjoittanut: Marjukka Lamminpää

8.4.2012 vietimme Kalvolassa kirkkokuo romme 100-vuotisjuhlaa. Kalvolan seurakunta juhli samana vuonna 350-vuotista taivaltaan. Musiikkia on toki aiemminkin kuulunut juma lanpalveluselämään esimerkiksi virsilaulun muodossa, mutta juuri kuorolaulua alettiin Kalvolassa enemmän harrastaa 1800-luvun lopulla. Kalvolan kirkkokuoro ry:llä on siis pitkä, yli satavuotinen perinne vaalittavana.

1700-luvun lopulla alettiin Sveitsissä ja Etelä-Saksassa laulaa moniäänisesti virsiä.

Suomeen uudet virtaukset tulivat Tanskan ja Ruotsin kautta. Jo n 1850 olivat Lemillä seura kuntalaiset opetelleet virsikanteleen avulla laulamaan virsiä neliäänisesti (Suomen musii kin historia, s 218-219). Musikaalinen pappi Johannes Hertz perusti tuolloin sinne 60-henki sen kuoron. Tuolloin kuorolaisina vielä toimivat miehet ja pojat.

Jo 1890-luvulla oltiin myös Kalvolassa aloitta massa kuorotoimintaa, sillä Hämeen Sanomat kertoo uutisessaan 5.12.1893, että Kalvolan

^

Hämeen -Uudenmaan kirkko laulujuhlat Kalvolassa 1967-68. Suurkuoro sakarihaudalla joht. Veikko Iivonen, lähinnä. Kuva Marjukka Lamminpää.

^

Kalvolan kirkkokuoro kuvattuna uuden, 1921 vihityn kirkon kuorissa alttarin edessä.

Ylärivi vasemmalta: Edvin Harju, Kalle Koskinen, Hugo Tallimäki, Axel Lamberg, Leo Pärni, Onni Eromäki, tunte maton, Toivo Latvala ja Vilho Saarinen.

Keskirivi vasemmalta: Lempi Thomenius, Aune Pärni, ruustinna Alma Laurila, Alli Kautio, Aino Mönkö, Taimi Lehtivehmas, Linnea Teileri (Tarkola), Taimi Närvä, Signe Sarkanen, Lahja Tallimäki.

Alarivi vasemmalta: Toini Virtanen (Sirén), Rakel Mäkelä, Rauha Järvinen, Hellä Nikkilä (Aaltonen), Ester Uoti, Martti Uoti, Aili Peltola, Hilja Lindh (Poukkanen), Hanna Mönkö, Hjördis Lamberg.

kirkossa esiintyi 1. adventtina ”sekaääninen laulukunta” laulamassa Hoosiannaa , ja että vuoromessua suorittamaan oli harjoitettu erityi nen mieskööri. Kuoron oli koonnut tilapäinen urkuri Lehto, joka työskenteli täällä 27.7.1893 - 27.2.1895. Samoihin aikoihin, vuonna 1895, laulettiin myös Rengon kirkossa urkuri Grönroo sin johdolla Hilariuksen kiitosvirsi ja Hoosianna. Hieman myöhempi uutinen (Hämeen Sanomat 7.12.1895) kertoo, että Kalvolassa adventtina esitti ”lukuisa sekakööri” Hoosiannan, Hila riuksen kiitosvirren , kaikki jumalanpalveluk sen aikana lauletut muutkin virret sekä messut. Kööriä johti opettajatar Alma Ahlman ja säesti opettaja J. Sakselin

Opettaja Ahlman oli perustanut vuonna 1894 Taljalaan lauluseuran, jota paikkakuntalai nen Alma Mattila on kuvannut paikkakunnan ensimmäiseksi. Pian laulukuorot harjoitteli vat pitäjän muillakin kouluilla. Esimerkiksi äitini täti Emma Salomaa o.s. Järvenpää lauloi 1910-luvulla Pirttikosken kansakoulun kuorossa.

Aluksi kirkon sekakuoro lauloi myös maallisem missa juhlissa, esimerkiksi kesäjuhlissa Mönkön pihamaalla 1910. Vuonna 1912 valittiin Kalvo laan innokas laulu- ja kuoromies Vihtori Emil Rantavaara. Hänen valintavuotensa on otettu kirkkokuoron varsinaiseksi syntymävuodeksi, sillä Hämeen sanomien 1914 Marianpäivää kuvanneessa uutisessa kutsutaan kuoroamme jo Kirkkokuoron nimellä. Kuorossa lauloi tuol loin 16 naista ja 9 miestä. Vuoden 1914 kuvasta on tunnistettu myös 1912 pitäjään tullut opet taja Väinö Salmi, lasitehtaan konttoristi Antti Immonen, joka soitti myös viulua, kauppias Tallimäki, Alli Kautio ja Thomeniuksen sisaruk set. Vuonna 1998, Päivi Launosen aikana juhlit tiin Aino Kaipaisen historiikin myötä vuoteen 1912 päivitettynä kuoromme 85-vuotisjuhlaa.

Alkuvuosien innokkaasti alkaneen kehityksen katkaisivat väliaikaisesti vuoden 1918 raskaat

Oskaritapahtumat.Salokannel

”Esimerkiksi vaikuttavan alttarin Saksasta hankitun krusifiksin kirkkokuoro lahjoitti 3.9.1922.”

Taljalan koulu oli aloittanut Heikki Seppälän vuokraamissa tiloissa vuonna 1894. Opettajaksi oli valittu Pihlajaveden kanttorin tytär Alma Eliina Ahlman. Hän oli juuri valmistunut Jyväs kylän seminaarista, jota pidetään suomalaisen kuorolaulun yhtenä syntypaikkana. Opettaja Ahlmanin siirryttyä muualle jatkoi kuorotyötä Wendla Sofia Östdahl, puusepän tytär, joka oli syntynyt Turussa 1867 ja valmistunut opetta jaksi myös Jyväskylän seminaarista vuonna 1891. Hänen leposijansa löytyy Kalvolan kirk

Vuodenkomaalta.1904

piispantarkastuksessa sekakuoro lauloi Samuli Kumpumäen johdolla 50-henki senä piispantarkastuksessa. Paikkakunnalla oli tuolloin myös torvisoittokunta. Olimme uuden rautatien varrella ja monenlainen yhdistys elämä otti ensiaskeliaan pitäjässä. Kulttuuri elämä uuden lasitehtaan seudulla oli vireää.

jatkoi sitten Rantavaaran työtä ja Kalvolan uuden kirkon valmistujais juhlassa 17.7.1921 mainitaan ohjelmalehtisessä esiintymässä selkeästi Kalvolan kirkkokuoro. Esiintymisillä hankittiin myös kotikirkkoon arvokasta esineistöä. Esimerkiksi vaikuttavan alttarin Saksasta hankitun krusifiksin kirkko kuoro lahjoitti 3.9.1922. Krusifiksi kertoo vaikei den vuosien jälkeen luottamuksesta rakkauden ja armon sanomaan, samaan sanomaan, jota Kutilan kansakoulunopettaja Edward Mikkola kuvaa runossaan Kirret sulaa ja jonka kant tori Martti Uoti sävelsi teokseksi Kotimatkalla. Kuoro muisti kotiseurakuntaansa myös mm. kynttilänjaloin ja urkuharmonilla.

Martti Uotin (1924-1955), kanttoriurkurin ja säveltäjän aika kesti sitten n 30 vuotta. Tuota aikaa ovat kuoroveteraanimme kuvanneet kuoron kukoistusajaksi. Kuorossa oli paljon laulajia ja sillä oli runsaasti esityksiä taitavan

^

^ Kalvolan kirkkokuoro järjesti kirkkokonsertin alttariveistoksen hyväksi 3.9.1922. (Lehtileike Helena ja Harri Lindholm.)

johtajansa ohjauksessa. Kuorolaisissa on ollut 40 vuottakin palvelleita uskollisia jäseniä.

Uotin jälkeen ovat meitä vuorollaan johtaneet Reino Ylimäki, Veikko Iivonen, Paavo Jytilä, Jussi Leinonen, Inkeri Suonpää, Eero Heino, Päivi Launonen, Sonja Saarikko, Lauri Tikkanen ja Johanna Hytönen, nykyinen kanttorimme. Välillä on kuorolaisia ollut runsaastikin, välillä, kun vakinaista musiikin johtajaa ei tahdottu pieneen pitäjäämme saada, on ollut hyvin hiljai siakin vuosia. Mutta laulu ei ole tuosta huoli matta tauonnut kokonaan, vaan uuden vetäjän johdolla on taas kerätty voimat yhteen.

Jokainen johtaja on tuonut omat painotuksensa kirkkomusiikkiin. Jussi Leinosen aikana 1981 esiinnyimme radiojumalanpalveluksessa. Päivi

Joululehti

Suomen Kuvalehden kansi 16.4.1924 no 15-16, Kalvolan kirkon alttarikuva.

Launonen johti aikanaan paitsi kirkkokuoroa myös innokasta lapsikuoroa. Sonja Saarikko ja Johanna Hytönen ovat luotsanneet meitä tämän päivän hengelliseen musiikkiin.

Sonja Saarikon aikana lauloimme sekä klas sista että nykyhengellisiä lauluja ja vietimme kuoron arvokasta 100-vuotisjuhlaa. Kaunis Martti Uotin Kotimatkalla-teos heräsi uudelleen henkiin. Lauri Tikkanen toi kuoroon hengel listen lisäksi miltei gospelin rytmejä. Nykyään rytmilläkin on merkityksensä. Johanna Hytösen aikana rytmit ovat rauhoittuneet, mutta edel leen laulamme paljon nykyhengellisiä, esimer kiksi Löytyn ja Salmisen sävellyksiä, joissa on myös elämänmakuiset, puhuttelevat sanoituk

Kirkkokuoroset.

on pitänyt konsertteja kevään Yhteisvastuukeräyksen hyväksi ja tietenkin joulun aikaan. Johanna Hytösen kanssa olemme alkaneet tehdä molemmille kuoroille antoisaa yhteistyötä Ari Lehtosen johtaman Hattulan Pyhän Ristin kuoron kanssa. Olemme esiinty neet sekä Hattulan uudessa että omassa koti kirkossamme Kalvolassa. Nämä konsertit on otettu hyvin vastaan ja tunnelma on ollut käsin kosketeltava. On tullut hyvän ison kuoron koke musta ja on ollut mukava vierailla toistemme

Tulomatkalla poikkesimme kuorotoverimme entiseen kotikirkkoon Pornaisissa, joka on Kalvolan kirkon sisarkirkko, saman arkkiteh din Launiksen suunnittelema. Koskapa olemme kuorolaisia, alkoi useammassa kohteessamme pian soida yhteinen laulu. Olemme käyneet monena adventtina ilahduttamassa joululau luin ikäihmisiä Koivurinteen vanhainkodissa. Perinne jatkuu uudessa Sauvola-keskuksessa. Harjoitukset ja esitykset ovat kehittäneet lujaa ja kannustavaa yhteishenkeä.

Kuoroon tulijamme on tavallinen seurakunta lainen, nuori tai vanha, mutta jonka sydäntä lähellä laulaminen on. Lauluharrastus on ollut monelle ”henkireikä”, se antaa paitsi tilai suuden kokea Pyhää omassa elämässä, saada voimia ja myös virkistystä, ja välillä toinen toisemme tukemista arjen elämässä. Kanttori Johanna Hytösen aikana on kuorolaulu jälleen alkanut kukoistaa. Kirkkokuorossamme on tällä hetkellä noin 20 laulajaa, myös useampi basso ja tenori. Sinne mukaan tuttuun ryhmään on helppo tulla, vaikka moniäänisyys olisikin itselle uusi asia. Johannalla on hoidossaan myös kouluikäisten kuoro, Lasilinnut.

Nykyäänkotikirkoissa.Jumalanpalveluskin

on muuttu nut esittämisestä enemmänkin osallistavaksi, yhteiseksi jaetuksi kokemukseksi Iittalan kauniissa kirkkosalissa ja Rimmin rukoushuo neessa. Kuorotoimintaan liittyvät juhlavuodet, jolloin pidetään valtakunnalliset musiikkijuh lat tuhatpäisine yhteiskuorolauluineen, tai hieman useammin pidettävät piirin laulujuh lat. Uudenmaan-Hämeen kirkkomusiikkipiiri on aktiivisesti järjestänyt laulajille myös kuoro kursseja keväin syksyin, jolloin noin sadan piirin laulajan joukolla on harjoiteltu neliää nisellä sekakuorolla melko haastaviakin teok sia. Kuorolla on ollut laululeirejä, on juhlistettu syntymäpäiviä, pidetty pikkujouluja ja kevätret kiä yhdessä. Keväällä 2019 vietimme yhdessä päivän Porvoossa ja Järvenpäässä ja kuljimme Runebergin, Järnefeltin ja Ahon jalanjäljissä.

Seurakuntalaisten tuki ja palaute on ollut asial lista, antoisaa ja kannustavaa. Seurakunta ja seurakuntalaiset ovat tukeneet harrastus tamme myös taloudellisesti mm. yhtenäisissä esiintymisasuissa, Piirin jäsenmaksuissa, kulke misissa, kevään virkistyshetken järjestelyissä. Siitä olemme kiitollisia ja laulamme ilolla yhtei sissä tilaisuuksissamme, kun meitä tarvitaan. Ohjelma laaditaan hyvissä ajoin alkusyksystä ja kevättä ja voimme siihen vaikuttaa. Harjoi tukset ovat kerran viikossa, esiintymisiä on Kiitoskohtuullisesti.Kalvolan seurakunnalle ja kanttoreil lemme, että meillä edelleen on perinteikäs, monipuolinen kirkkokuoro hyvin toiminnassa. Toivomme, että laulajia, uusiakin ja intoa riit tää vielä vuosiksi eteenpäinkin. Tule rohkeasti tutustumaan ja kokeilemaan, otamme sinut ilolla vastaan!

Takana vasemmalta: Katri Iivonen, Tapio Välimaa, Aira Riutta, Pekka Hovila, Mitsuru Sato Kuvasta puuttuvat Osmo Saarinen, Anne Koivisto, Eremie Leon ja Marjukka Lamminpää. Kuvaus: Heikki Löflund Raatikuvasta ^

Kalvolan kirkkokuoro v 2018 Edessä vasemmalta: Kanttorimme Johanna Hytönen, Anja Välimaa, Pirkko Heino, Minna Anttila, Irma Järvinen, Soili Lindqvist, Ulla Kätkytniemi-Rämö.

Kalvolan kirkkokuoro radioju malanpalveluksen jälkeen v. 1981, johtajana kanttori Jussi Leinonen. Edessä vasemmalla: Lilja Väisä nen, Tuulikki Ruohonen, Helmi Rontu, -, Katri Iivonen, Aura Iivonen, Kerttu Ihamäki, Maija, Kaisa Hiltunen, Tyyne Peltonen, Pirkko Huovilainen, Kanttori Jussi Leinonen, Ebba Lindh, Marjukka Lamminpää, Siiri Koskimies, Jouko Eerola, -, -, -, Airi Patrakka, takaa vasemmalla Ahti Järvelä, Arvi Patrakka, Oikeassa takakulmassa kirkkoherra Jaakko Uronen. ^

Kuvassa Miehet Kalvolassa on Kalvolan ja Hattulan Pyhän ristin kuoron laulajia yhteisessä joulukonsertis samme. Miehet tenorista bassoon, meiltä mukana Esko Nyyssönen, kanttori Tor Nordström, Leon Eremie, Pekka Hovila, Osmo Saarinen ja Tapio Välimaa.

Liite Kirkkokuoron historiikkiin 2012: KUNNIAJÄSENET

24.10.1993 kutsuimme ensimmäiset kuoron kunniajäsenet: Airi Patrakka, Arvi Patrakka, Aura Iivonen, Meeri Poukkanen, Kerttu Ihamäki ja Tyyne Peltonen

8.4.2012 kuoron 100-vuotisjuhlassa: Jouko Eerola, Pirkko Heino, Pirkko Huovilainen, Tuulikki Ruoho nen, Sirkka Toivonen

KUNNIAMERKIT: Kirkkomusiikkiliiton erityisansiomerkki: Soili MarjukkaLindqvistLamminpää

17.12.2019

Katri Iivonen 20v (2009-) Leon Eremie 10v Anne Koivisto 10v Aira Riutta 10v Osmo Saarinen 10v (toiminut 16v, osan Pornaisten kuorossa) Marketta Saari 10v

Marjukka Lamminpää

^

Lasimalja - Kalvolan kirkko Hauholta muutti 1935 Kalvolaan kunnan kamreeriksi Onni Eromäki, jonka työpaikaksi tuli Anttila - Norstedtin rakentama talo. Talo toimi silloin kunnan virastona. Onni Eromäki lauloi myös Kalvolan mieskuorossa. Vuonna 1937 hän muutti Juvalle ja siten pois myös mieskuorosta.

Kalvolan kirkko- ja mieskuoro järjesti lähtijälle juhlahet ken ja lahjoitti silloin muistolahjaksi lasimaljan johon on hiottu Kalvolan kirkon kuva. Maljaan on merkitty myös lahjoitusvuosi 1937 ja lahjoittajat: Kalvolan Kirkko- ja Kuva:mieskuorot.Lasinkeräilijän Blogi

Lähteet: Pajamo, Tuppurai nen: Kirkkomusiikki, Suomen musiikin historia. WSOY Porvoo, 2004. Lamminpää, Marjukka: 100 vuotta kirkko musiikkia Kalvolassa. Moniste, 18s. Kalvola 8.4.2012

Kirkkohistorian dosentti Esko M. Laineen juhlapuhe Kalvolan kirkon 100-vuotisjuhlassa

Saarnan, ripin ja kirkollisten toimitus ten lisäksi kirkko huolehti köyhistä. Saarnatuolista luettiin esivallan kuulutukset eli uutiset ja lukkarit hoiti vat terveyttä iskemällä suonta, kisko malla hampaita ja sitomalla haavoja. Tarvit taessa seurakunta lähetti potilaan lasarettiin. Lasarettikassa edelsi näin sairausvakuutusta. Myös kätilön palkkaamisesta päätettiin Kalvo lassa kirkonkokouksessa lokakuussa 1827.

Tärkein seurakunnan yhteisöllinen tehtävä oli lukutaidon opettaminen. Reformaation muoto periaatteen mukaisesti jokaisella kristityllä oli sekä oikeus että velvollisuus oppia lukemaan. Aluksi se tarkoitti vain osallistumista tilan teisiin, joissa luettiin. Lukemaan oppiminen oli välttämätöntä, jotta jokainen saattoi itse vakuuttua reformaation sisältöperiaatteesta, jonka mukaan pelastus perustui Kristuksen uhriin ja ansioon, jonka vuoksi katuva synti nen sai armon Jumalan edessä. Velvollisuus oppia lukemaan oli jokaisella itsellään, lasten tapauksessa vanhemmilla. He saivat siksi päät tää, miten tämä päämäärä saavutettiin. Papisto keskittyi kuulustelemaan kinkereillä ja tarpeen vaatiessa lukusilla. Tiedot osoitetusta lukutai dosta he merkitsivät rippikirjoihin, joiden sarja alkaa Kalvolassa vuodesta 1731.

Mikäli vanhempien oma lukutaito oli heikko, he saattoivat turvautua johonkin lukutaitoi seen. Tästä syystä Suomessa on oppivelvollisuus, muttei koulupakkoa. Seitsemän veljeksen opet tajaksi löytyi lukkari, mutta asiat eivät olleet yhtä hyvin Kalvolassa. Toukokuussa 1799 uusi

kirkkoherra otti esiin lastenopetuksen heikon tilan ja ehdotti kyläkoulun perustamista, sillä lukkari Fredrik Wassberg ei ollut toistaiseksi opettanut ainuttakaan lasta lukemaan lukui sista huomautuksista huolimatta. Kirkon korja uskustannusten vuoksi koulu jäi kuitenkin tuol loin Tyypillistärakentamatta.lukutaidon

varhaisvaiheelle oli eritahtisuus. Kalvolassakin oli samaan aikaan kyliä ja taloja, joissa edettiin harppauksin ja niitä, joissa lukeminen takkusi. Ahlajärven rustholli tarjoaa esimerkin ensimmäisestä. Samassa kylässä sijainneessa Sipilän talossa tilanne oli päinvastainen. Kolmas talo samasta kylästä, Siukola, sijoittuu näiden kahden äärim mäisyydenEhtoolliselleväliin.pääseminen mahdollisti kaikki ne asiat, jotka nykyään ovat itsestään selviä: oikeuden avioitua, poistua seurakunnan jopa valtakunnan alueelta, ostaa ja myydä, solmia sopimuksia ja päästä julkiseen virkaan. Kaikkea tätä varten tarvittiin todistus osallistumisesta ehtoolliselle aina siihen asti, kun ehtoollispakko poistettiin 1910.

Joissain seurakunnissa papin ja seurakun nan välit tulehtuivat papiston liiallisen anka ruuden vuoksi. Kalvolassa papisto tunsi sanan kuulijansa. Esimerkiksi Iittalasta Sipilän talosta Martin-niminen poika osasi lukea vain osittain, mutta pääsi tästä huolimatta ehtoolliselle, tosin vasta muutaman vuoden hieman kasvettuaan 1736. Siihen mennessä pappi vakuuttui, ettei kyse ollut laiskuudesta tai kurittomuudesta, mikä sekään ei ollut aivan ennen näkemätöntä.

Esimerkiksi 1798 kirkonkokouksessa käsitel tiin nuorison keskuudessa rehottanutta tapaa karata kirkosta saarnan alussa ja juosta kilpaa Keikkalan kylään ja takaisin ennen saarnan Mikälipäättymistä.lukeminen

takkusi, ahkeruutensa saattoi osoittaa osallistumalla kuulusteluihin. Esimer kiksi Kutilassa Sillanpään torpan väen parissa sitkeä yrittäminen palkittiin 1825–1831 heikosta lukutaidosta huolimatta. Laiminlyönneistä sen sijaan rangaistiin. Syksyllä 1802 kirkonkokous tuomitsi 19-vuotiaan renki Mikko Yrjönpojan Leipälän talosta Keikkalasta jalkapuuhun, sillä perusteella, että tämä oli kieltäytynyt osallistu masta sekä kuulusteluihin että rippikouluun.

Kirkkoherran todistuksen mukaan tämä oli täysin lukutaidoton eikä osannut edes ulkoa tärkeimpiä kristinopin kohtia, niitä, joita rippi koululaiset vielä nykyäänkin pänttäävät.

Aluksi kyse on vain sisäluvusta. Melko pian kuitenkin vaatimukset alkoivat kasvaa. Jo 1740-luvulla rippikirjoissa alkoi esiintyä luku taitokohdassa kaksi rastia, joista toinen viittasi ulkolukuun, toinen tekstin ymmärtämiseen.

Kiven Seitsemän veljestä kuvaa, miten lukuvaa timukset muuttivat seurakunnissa sosiaalista järjestystä.Vanhatjohtajat kuten Juhani, joutuvat anta maan tilaa uudelle johtajatyypille, nopeaälyi selle mutta pienikokoiselle Eerolle. Yksi sellai nen oli Orjanhirren kylässä 12-vuotias Juhani Juhaninpoika Hukarin talosta. Hän oli ruoka kuntansa paras lukija ja myös kristinopin hän hallitsi odotusten mukaisesti. Mitä pitemmälle aika kului, sitä selvemmäksi kävi, että maailma oli juuri näiden, oman aikansa diginatiivien. Rippikoulu syntyi 1700-luvun puolivälissä tarpeesta panostaa nuorten lukemaan oppi miseen. Kalvolassa vanhimmat rippikoululais ten luettelot ovat vuodelta 1828. Rippikouluun pyrkivältä edellytettiin periaatteessa lukutaitoa, mutta ensi kertaa ehtoolliselle päässeiden luet teloita katsellessa voi vakuuttua, ettei vaadittu taitotaso ollut korkea. Vielä 1800-luvulla rippi koulussa oltiin niin kauan, että vaaditut tiedot ja taidot oli opittu. Esimerkiksi Jussi Matinpoika

Niemen kylästä oli ehti-nyt täyttää jo 21 ensi kertaa ehtoollispöytään 1827 polvistuessaan.

Ikäluokkansa selvästi paras lukija oli heinulai nen Eva Liisa Heikintytär. Myös Hedvig Sofia Pietarintytär Niemestä pistää silmään hyvällä suorituksella. Toisen ääripään muodostivat heikoimmat pojat, Samuli ja Kustaa Juhanpoika. Ymmärrystä koskevaan sarakkeeseen rippikou lua pitänyt pappi on piirtänyt nollan. Merkintä on harvinainen ja kertonee syvästä turhautu misesta varsinkin, kun ensin mainittu oli ehti nyt täyttää jo 18. Lukuun ottamatta Keikkalasta kotoisin ollut piikaa Elina Höökiä ja Lintuma laista piikatyttö Maija Stina Mikontytärtä, kaikki lähes olemattomasta luetun ymmärtämisestä kertovat merkinnät olivat pojilla. Nykyaikainen huoli poikien lukutaidon ongelmista oli täyttä totta Kalvolassa jo 1820-luvulla.

Kuluneina vuosina seurakunta muodosti pitä jän. Olla kotoisin Kalvolasta tarkoitti kuulu mista seurakuntaan käytännössä aina vuoteen 1923 asti. Seurakunta huolehti toisinaan hellem min, toisinaan kovakouraisemmin jäsentensä aineellisesta ja iankaikkisesta hyvästä. Luku taito ja rokotus yhdessä pitäjänkokouksessa opitun paikallisdemokratian alkeiden kanssa olivat sen lahjoista suurimpia ja kauaskantoi sempia.

SuomenLaine,M.EskoKirjoittanut kirkkohistorianSkandinavianja TTdosentti,

Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian dosentti, TT, Esko M. Laine piti mielenkiintoisen juhlapuheen seurakunnan merkityksestä lukutaidon kehittymi sestä pitäjällä. Kuva: Timo Martola

Rippikoulu ja ripillepääsy on kohokohta nuoren ihmisen elämässä. Niin oli myös vuonna 1921, kun Kalvolan uusi kirkko oli juuri vihitty käyttöön heinäkuun alussa. Silloin oli rippilapsia tavallista suurempi määrä, kun samaan aikaan pääsivät ripille edellisenkin vuoden rippikoululaiset. Rippikuvaa tuolta kerralta emme löytäneet, mutta muulloin, lähes aina on kuva otettu. Saimme mukaan kaksi rippikuvaa menneiltä vuosilta ja seurakun talaisten kertomuksia rippikoulusta ja muustakin rippikouluunLukusiltaseurakuntaelämästä.

Uuden Kalvolan kivikirkon vihkimisen jälkeisenä sunnuntaina 24.7.1921 pääsivät ripille vuosina 1905-1906 syntyneet nuoret

Aalto Armas Alarik, Sauvala

Aaltonen Alli Maria, Keikkala

Aaltonen Armas Rikhard, Orjanhirsi

Ahtola Kalle Heikki, Taljala Alhainen Alma Siigrid, Niemi Eloranta Meeri Raakel, Sauvala Engman Juuno Astrid, Sauvala Haapa Uuno Valdemar, Heinu Harju Alma Matilda, Kutila Heino Paavo Verner, Ojajärvi Helander Rebekka Ireene, Iittala Helminen Otto, Sittala Hokkanen Yrjö Faustus, Ahlajärvi Huti Fanny Kirsti Heleena, Orjanhirsi Hägg Amanda Johanna, Orjanhirsi Jokinen Alma Karoliina, Niemi Jokinen Aune Johanna, Sittala Jussila Alma, Heinu Järvenpää Anna Juliaana, Taljala Järvinen Uuno Wiljami, Sääksniemi Kaarlund Fanny, Lintumaa Kannisto Huuko Leanteri, Kutinen Keihäsniemi Sylvia Aliisi, Saviniemi Kittilä Martta Esteri, Sittala Kivelä Fanny Johanna, Iittala Koivunen Martta Sofia, Kutinen Koskinen Martti Siikuri, Kutila Koskinen Vieno Maria, Heinu Kulmala Lauri Sulo, Kankaanpää Könnölä Juho Vihtori, Könnölä Lahtinen Aina Matilda, Kutila Laine Aukusti Eedvin, Niemi Lammasmäki Huuko Kunnari, Sittala Lehti Aukusti Aatami, Orjanhirsi Lehto Ellen Siigrid, Iittala Lepistö Kalle Eemeli, Sittala Lilja Aina Ediita, Heinu Lindholm Mauno Verneri, Kuurila Lindström Martti Raafael, Keikkala Linqvist Armas Waldemar, Iittala Löflund Amanda Karoliina, Kutila Mikkola Anna Eliina, Heinu Mikkola Laina Sylvia, Niemi Mäenpää Eevertti Bernhard, Sääksniemi Mönkö Frans Johannes, Kuurila Niininen Toivo, Kautio Nummenpää Juho Viljami, Sauvala Nummenpää Olga Aliina, Kutila Numminen Olga, Lintumaa Ojala Onni Roopertti, Kutinen Oksanen Helge Freedrik, Iittala Oksanen Hulda, Orjanhirsi

Oksanen Sulo Einari, Heinu

Patakangas Martti Arvid, Iittala

Pelto Kalle Aukusti, Kankaanpää

Peltola Esteri Juliaana, Iittala

Perälä Eelin Iida Maria, Orjanhirsi

Pyhämäki Kalle Heikki, Kutila

Ranta Alma Ireena, Kanajärvi

Rantanen Huuko Jalmari, Taljala

Rask Väinö Kunnari, Keikkala

Rautell Hilda Sofiia, Sittala

Ruohonen Akseli Bernhard, Saviniemi

Ruohonen Eino Jalmari, Kankaanpää

Råman Väinö Eino Einari, Niemi

Saarinen Siiri Johanna, Taljala

Salimäki Kaarlo Viljami, Orjanhirsi

Salomaa Aarne Aukusti, Taljala

Sandholm Anna Matilda, Iittala

Sandholm Kreeta Heleena Emilia, Iittala

Sarkanen Juho Arviidi, Iittala

Siivola Iida Johanna, Keikkala

Sinervo Lauri Johannes, Kutila

Siren Beeda Eliina, Kutila

Siren Taina Lyydia, Heinu

Snellman Hilja Matilda, Unonen

Sohlman Katri Matilda, Kutinen

Suonpää Aili Agneetta, Keikkala

Sulander Bertta Johanna, Kankaanpää

Sulonen Aimo William, Kutinen

Sundberg Kalle Armas, Iittala

Sundqvist Urho Rikhard, Keikkala

Särkijärvi Siivo Aleksanteri, Kotkajärvi

Tarpeenniemi Tilda Raakkel, Kutila

Toivonen Arvo Waldemar, Iittala

Toivonen Kunnari Nikodeemus, Niemi

Tumelius Esteri Emiilia, Ahlajärvi

Tähtinen Alli Maria, Kutinen

Uihero Einari Alpiinus, Kutila

Upero Aina Maria, Niemi

Vainio Fanny Josefiina, Unonen

Valkama Alma Matilda, Kutila

Vehmaanperä Anna Matilda, Taljala

Vienoranta Siiri Matilda, Kutinen

Viitanen Martta Eliisabet, Kankaanpää

Wilen Eino Kaapriel, Sauvala

Wilkki Kunnari Oskari, Iittala

Wilkki Toivo, Kutinen

Wirtanen Alma Karoliina, Niemi

Virtanen Armas Antero, Sauvala

Vuohenoja Taimi Emiilia, Lintumaa

Vuorinen Hilja Aleksandra, Orjanhirsi

Ylhäinen Alma Iida, Taljala

Joulun kosketus

HelgahaastatteluLahtisenHUURREHUNNUSSAAN

LUONTO LEPÄÄ

Kirjoittanut Elisa Peltonen, diakonissa

Kävin haastattelemassa Helgaa hänen asunnossaan toukokuussa 2021. Helga on käynyt rippikoulun Kalvolan kirkossa 1943. Edellisenä vuonna piti pyrkiä rippikouluun lukusilla eli kinkereillä. Niitä pidettiin taloissa järjestyksen mukaan. Rantalan talossa oli luku set, joissa Helga pyrki rippikouluun. Pyrkiessä piti osata Katekismus, 4-5 virttä ja Raamatun historiasta joitakin kertomuksia. Kuulustelu tapahtui sivuhuoneessa. Rippikoulun kesto oli syksyllä kaksi viikkoa ja keväällä kaksi viik koa. Koulua oli kuusi tuntia päivässä. Ripille Helga pääsi vapunaattona 1943. Musta puku piti olla tytöillä ja pojilla. Helgan rippikoulu ryhmän kuva on ollut kirkon takasalin seinällä remonttiin Rippikouluunasti.

ei kuulunut silloin kirkossa käyntejä, koska ei ollut kulkuneuvoja. Helga oli ns.rippikoulukortteerissa Hukarilla. Talon puolesta oli ruokailut järjestetty.

Helga muistelee, että pojat heittivät kiven ja se osui värilliseen lasiin vasemmalle puolelle alttaria. Rovasti Laurila löysi kiven.

Rovasti Laurila ehdotti Helgalle hakemista Diakonissan oppiin. Helgan vanhemmat eivät päästäneet häntä.

Pojat heittivät kivellä rikki värillisen lasi-ikkunan… Kuva: Ulla Eerola

Oma mukanaseurakuntaeletyssäelämässä

Juhannuspäivänä meitä jännittäjiä oli kirkolla kaikkiaan ylitse 60 nuorta. Kommelluksitta sujui kaikki. Päällimmäisenä on muistiin jäänyt se läkähdyttävä kuumuus. Kirkko oli viimeistä sijaa myöten täynnä väkeä. Osa miesväestä istui ulkona kuumissa puvuissaan.

Tänä vuonna, kuin oma vielä itse näinen seurakuntamme, saa yhden vuosikymmenen taas täyteen, ajatuk sissani käyn kertaamaan, mikä sen merkitys on vuosien saatossa ollut. Tieto mahdollisesta tulevasta liitoksesta suurempaan, ei tuntunut hyvältä. Muutokset joka elämän alueella ovat voimakkaita.

Luonnollisesti en muista mitään, kun minut kasteessa otettiin Kalvolan evl-seurakunnan jäseneksi. Vielä kului vuosia, ennen kuin seuraa vien tapahtumien hatarat muistikuvat palaa vat mieleen. Ne olivat useimmiten vanhem man polven hautajaistilaisuuksia; omat vaarini ja mummuni ja naapureiden vanhuksia. Oli myös iloisempia tapahtumia, kun vanhemmat serkkuni alkoivat pitää häitään, ja oli ristiäi siäkin. Kaikissa näissä oli seurakunta ja kirkko vahvasti mukana.

Oli juhlavaa mennä kirkkoon! Lapsen silmin komea kivirakennus torneineen oli kuin linna. Arkaillen sinne käveli, jonkun vanhemman kädestä kiinni pitäessä. Mieleen on jäänyt lähinnä seinä- ja kattomaalaukset ja mahtava urkujen sointi. - Urkumusiikki on aina ollut ja on edelleen minulle mieluista.

Rippikouluajan lähestyessä, siihen liittyvine tapahtumineen alkoi ymmärtää, miksi seura kunta on ja mikä on sen tehtävä. Koulussa oli kyllä uskontotunnilla luetta näistä asioista, mutta eipä niitä syvemmin ajateltu lapsena. Niinä vuosina piti rippikouluun ihan ns. “pyrkiä”. Se tapahtui oman kinkeripiirin “lukusilla”. Kohdallani nämä lukuset sattuivat olemaan aivan naapurissa - Tyynelässä. Kirkko herra Huolila luetutti aikuisia vanhojen puolella ja kanttori Iivonen meitä pyrkiviä “nuorten" asunnossa. Kaikki tulimme hyväksytyiksi. Muis telen, että saimme jo jotain läksyäkin.

Syksyllä alkoi varsinaisen koulu kirkon taka salissa. Tapasi ikätoverit eri kylistä ja pääsi tutustumaan, sekä sai uusia ystäviäkin. Seuraavat lukuset, jo oikeana rippikoululai sena olivat Lammintaustassa. Siellä olikin jo tiukempi kysely. “Laiskalle" ei sentään jäänyt kukaan. Kevätjaksolla koulupäivinä oli jo vähän rennompi olo. Jännitti kuitenkin konfirmation lähestyminen, olihan se jotain aivan ennen kokematonta. Tapahtuma oli niinä vuosina vakiintunut juhannuspäiväksi. Rippilapsia oli paljon ja koko vuosikerta konfirmoitiin samalla kerralla. Yhteiskoulua käyvät suorittivat rippi koulunsa uskontotunneillaan koulussaan.

Kuinka monet kinkerit ja rippijuhlat ovat olleet kaan vuosien kuluessa? Muitakin seurakunnal lisia tapahtumia oli vuosittain, surullisimmat siunauskappelissa hautausmaalla. Työntekijät seurakunnassa vaihtuivat myös. Oman lapseni kastetilaisuuden aikaan oli vuosittain syntyvien vauvojen määrä vähen tynyt huomattavasti. Niinpä silloinen kirkko herra Mauri Sailio olikin hyvin ilahtunut, kun kasteelle tuotiin yhtä aikaa kolme vauvaa. Pyhän kasteen ja nimen saivat: Elina, Antti ja Mikko. Nyt ovat jo aikuisia ja varttuneiden lastensa vanhempia. Antin lasten kastetilaisuu det olivat minulle isoäitinä luonnollisesti hyvin merkittävät. Näiden tapahtumien väliin sijoit tui aika, jolloin tarvitsin kirkkoa ja seurakun taa itselleni. Puolisoni, niin varhainen kuolema mullisti koko maailman kaikkineen.

Monelle meistä vanhemmista on jäänyt muis toihin, joku merkittävämpi joulukirkossa käynti, myös Aattona,minulle.kaikkien jouluvalmistelujen tuok sinassa päätimme siskojeni Ullan ja Leenan kanssa lähteä aamulla joulukirkkoon. Elettiin jo alkaa, kun kylätiemme auraukset hoidettiin talvisin pyöräilijöidenkin kuljettaviksi. Nukku maanmeno jäi aattoiltana tietenkin myöhäi seksi ja koska 7 km:n polkeminen kirkolle vaati oman aikansa jumalanpalveluksen alkaessa jo aamuseitsemältä, unet jäivät lyhyeksi, kun navetta-askareille oli sen vuoksi mentävä reilusti totuttua aikaisemmin.

Vasta myöhemmin ymmärsin, kuinka vaikea ja raskas elämän aika se oli. Päivittäinen arjen työtaakka oli jo lähes kestämätön ja sitten ikävä ja suru. Kaipasi hetkiä omille ajatuksilleen käydä hiljaisuudessa ja rauhassa läpi tapah tunutta. Vaikeus hyväksyä se ja ymmärtää, vei aikansa. Hiljaiset kävelyt hautausmaalla, juma lanpalvelukset ja kirkkokonsertit, ne olivat minun sururyhmäni ja tukeni. Oli yksinker taista ja helppoa mennä lähelle, oman seura kunnan piiriin.

Selvisimme sentään kirkolle ajoissa, vaikka varmasti viimeisinä. Löytyi vielä hajapai kat parvelta. Kaikki meni hyvin saarnaan saakka, vaikka olin jo huomannut, että Ulla alkoi torkahdella. Saarnan aikana torkkumi nen syveni jo nukahteluksi. Penkkirivit ovat porrastetut ja pelkäsin hänen putoavan istui meltaan alas. Ei ollut tönäisy mahdollisuutta ja Leena istui vielä kauempana. Ullan lähellä istui tuttu kaveri Ilomäen Matti, joka oli seurannut tilannetta mielenkiinnolla. Ilmehdin ja viittoi lin häneltä apua. Luultavasti oli niin kutkut tavaa seurata kuinka kaikki kehittyy. Matti vaan istui ja hymyili. Pelonsekainen jännitys jatkui, enkä kuullut saarnasta mitään, odotin vaan sen loppumista. Onneksi ei mitään tapah tunut ja Ullakin alkoi havahtua. Seurakunnan noustessa veisaamaan jouluvirren loppuosaa heräsi varmasti jokainen muukin nukahdellut. Ei joulun merkitystä ja tunnelmaa tällaiset asiat vähennä, tiedä, vaikka olisi päinvastoin. Moitin hieman Mattia myöhemmin, hän oli sitä mieltä, ettei hyvin nukkuvaa sovi turhaan herätellä. Jouluaamu oli valkenemassa, kun lähdimme polkemaan kotia kohti kirkkokahvien keittoon.

Kirjoittanut Pirkko Mäenpää (o.s. Tarpeenniemi)

”Kevätjaksolla koulupäivinä oli jo vähän rennompi olo. Jännitti kuitenkin konfirmation lähestyminen, olihan se jotain aivan kokematonta.”ennen

Muistoja Kalvolan kirkosta neljän sukupolven ehkä vähän viidennenkin ajalta…

Kirjoittanut Laura Tikka (o.s. Hurjanen)

Aina Matilda Lahtinen (myöh. Mäenpää) syntyi v. 1906 ja pääsi ripille 1921. Ripillepääsy tapahtui Kalvolan uuden kivikirkon vihkimi sen jälkeisenä sunnuntaina 24.7.1921. Silloin pääsivät ripille myös v. 1905 syntyneet nuoret.

Alli Hurjanen (o.s. Mäenpää): Olen käynyt sellaisessa joulukirkossa, kun satoi vettä ja kirkkomatka tehtiin hevosrattailla. Täytyi aina mennä ajoissa, että pääsi istumaan. Jouluisin kirkko on aina ollut täynnä.

Äidin ja isän kanssa käytiin aina kirkossa kiiras torstai ehtoona, siellä oli iltahartaus missä jaet tiin ehtoollista, papit puhui ja laulettiin. Siellä oli silloin usein vieras pappi, kaksi pappia siis. Ebban Lindhin kanssa oltiin yhdessä nuorten jutuissa, hän toimi nuorten ohjaajana. Silloin kun kirkon takana ei ollut sakastia, oli kivi aidan takana pieni mökki. Kirkossakävijöille, nuorille ja vanhemmille tarjottiin kirkkokahvia, se käytiin keittämässä siellä pienessä mökissä.

Rippileiriä ei ollut silloin, kävivät vain kirkossa päivisin syksyllä viikon ja keväisin loput. Minä kävin rippikoulun Toijalassa. Toijalan yhteis koulussa oli muutama tunti, siellä toiminut rehtori oli pappi. Siellä piti opetella katekismus. Päästiin ripille Toijalan kirkossa toukokuussa 1947, vähän ennen kuin koulut loppuivat. Viia lasta ja muualta oli monta samaan aikaan. Kaksi alttarillista oli, kun käytiin Herran ehtoollisella. Alttarilla vielä pappi kyseli meiltä joiltakin kate kismuksesta, ehkä niiltä, jotka koulussakin oli osanneet vastata. Kun kirkko muuttui tällai

seksi, että kirkkokahveja pidettiin ja keitettiin kylittäin, sitä tein paljon.

Pekka Hurjanen:

Vuonna 1979 Rippikoulu alkoi Kalvolassa kevät talvella, käytiin kirkossa ja niitä kirkossa käyn tejä oli 5 ja 5 seurakunnan muissa tilaisuuksissa kuten nuorten tilaisuudet, lukuset ja sellaiset. Kavereitten kanssa kierrettiin kylästä kylään lukusilla. Sitten oltiin viikko Hietajärvellä rippileirillä ja vanhassa pappilassa oli käyn tejä lauantaisin. Vanhassa pappilassa luettiin käskyjä, uskontunnustuksia ja ne piti osata ulkoa.

Konfirmaatio oli juhannuspäivänä. Rippipappi oli Jaakko Uronen ja nuorisotyönohjaajia oli Seppo ja Tarja Piisola. Kotona oli juhlat, tädit ja setä ja muita sukulaisia. Vasta lasten myötä tuli käytyä perhe kirkoissa ja muissa tilaisuuksissa.

Laura Tikka (o.s. Hurjanen): Rippikoulun sai valita käytäväksi päiväkou luna tai leirillä. Minä menin leirille, kaveritkin menivät. Viikko vietettiin Toijalassa leirikeskuk sessa. Konfirmaatio Kalvolan kirkossa oli 13.7 2013. Leirillä tehtiin kaikkea hauskaa, uitiin, leikittiin, naurettiin, valvottiin jne. Opeteltiin myös pienestä punaisesta kirjasta ulkoläksyt Isä Meidän, Herran siunaus, käskyt… ainakin. Ennen kesän koitosta tuli meidänkin käydä 5 Jumalanpalveluksessa ja 5 muussa kirkollisessa tilaisuudessa. Joulun aikaan näitä saikin hyvin “kerättyä”.

“Kello löi jo viisi, lapset herätkää…”

Aivan viideltä ei taitettu kirkko matkaa. Matkaa kirkkoon ei ollut muutamaa minuuttia enempää. Parhaimmat mekot oli laitettu päälle ja hiukset kammattu siistiksi. Vielä ovella äiti muistutti, että kirkossa tulee istua nätisti. Istuudumme, silloin niin kovalta tuntuvalle penkille odot tamaan tilaisuuden alkua. Alttarin viereen oli tuotu iso kuusi, se oli kaunis. Kimaltavat koris teet ja valot pukivat sitä ja katse kiinnittyi siihen useasti. Katossa roikkui myös himmeleitä, pieni mieli miettii miten, ne oli sinne saatu. Kysyä kään ei voinut, piti olla hiljaa. Laulaa silloin

kun laulettiin. Joulun perhekirkossa papilla oli useana vuotena ollut tapana kertoa tarina Mikosta. Niin sinäkin vuonna. Tarinassa tapah tui aina jotain jännää, pappi näytti kuvia piir toheitinkalvoilta. Mikko teki usein hölmösti, mutta sai anteeksi. Se on jäänyt mieleen.

Nyt viereeni istahtaa kolme pientä kysyjää. Hiljaa ja paikallaan he ihmettelevät samoja asioita, kuin äitinsä aikanaan. “Onpa kirkko iso, sen katolla on risti, siitä me tunnemme sen kirkoksi.” - Sanovat pienet ajattelijat.

Muistikuvia Kanalasta

Kirjoittanut Osmo Nissi

On heinäkuun viimeistä edellinen päivä, kun olen Kalvolan kirkon pysäköintialueella. Katselen enti sen Kanalan suuntaan, mutta maisema on kovasti muuttunut. Mutta sieluni silmin näen tien joka Kanalaan johtaa. Sinne johtavan tien mutkassa on talo, jossa asui Kalevi Koponen, seurakunnan työn tekijä. Tien päässä sitten itse Kanala, rakennuk sen pääty vasten tulosuuntaa.

Ensimmäinen muistikuvani on rippikoulus tani. Lauantaisin sitä Kanalassa pidettiin. Piha oli täysi polkupyöriä, niillä siihen maailmanai kaan kuljettiin. Tirehtööri Veikko Iivonen piti meille virsitunteja. Muistan matkaharmoonin millä hän säesti ja johti veisuuta. Siitä miten osasimme veisata minulla ei ole muistikuvaa, ajasta on 52 vuotta. 1970 luvulla Kanala toimi seurakuntanuorten kokoontumispaikkana. Irja Kuisma toimi silloin nuoriso-ohjaajana. Irja piti siellä Nuorten Baaria. Myynnissä oli suffelia, salmiakkia, pätkistä ja limpsaa. Illat oli mukavan vapaamuotoisia. Olin siellä joskus ensimmäisenä, silloin Irjan kanssa tuli juteltua asioista, joista isommassa porukassa ei niinkään. Henksuja laulettiin, taidettiin Nuoren Seura kunnan Veisujakin, ehkä Sinisiäkin. Pihalla oli

lentopallokenttä. Pelattiin "hengellistä lentopal loa". Näin niitä peli-iltoja kutsuttiin. Jäi selvittä mättä mitä eroa sillä oli normaaliin lentikseen! No, yleensä illat päättyi iltahartauteen. Muis tikuvani on jo hataria, mutta Kanalan vuodet oli mukavaa nuoruusaikaa ja koko elämäni kannalta merkittävää. Niistä ajoista sain pohjan kristittynä elämiseen.

“Kanala” oli suunnilleen kirkon ulkorakennuksen takana pellolla. Arla Saraste piti tyttökerhoa. Kuvassa takana Arja Inkiläinen, Leena Kokkonen, Anneli Laine ja Ulla Vuorio ja eturivissä Arlasta Saraste, Sirkka-Liisa Sinkkonen, Lea Toivonen ja Helena Andersson. (Kuva Marketta Saari)

^

Muistelmia ja kertomuksia

Diakonissaksi Kalvolan seurakuntaan

Pieni muisto ensimmäisestä käynnistäni Kalvo lan kirkossa. Olin saanut tiedon, että minut oli valittu uudeksi diakonissaksi Kalvolan seura kuntaan. Opiskeluni Helsingin Diakonissalai toksella loppuisi jouluksi ja työhakemuksia katseltiin kilpaa viikoittain Kotimaalehdestä.

Kalvola oli aivan outo paikkakunta, mutta päätin lähettää hakemukseni ja kokeilla onneani. Saamani kirje kertoi hyväksymisestä tähän tehtävään. Kirjeessä toivottiin minun tulevan seuraavana pyhänä Jumalanpalveluk seen Kalvolan kirkkoon ja samalla voisin tavata tulevan esimieheni Mauri Sailion ja voisimme myös keskustella työni aloittamisesta tulevassa työssäni.Olikylmä räntäsateinen loppusyksyn sunnuntai v. 1973, kun lähdin junalla Helsin gistä. Hämeenlinnan asemalla kysyin linja-au ton kuljettajalta, että pääsenkö tällä Kalvolan kirkolle, vastaus oli, että Iittalaan asti pääsen. Kirkon torni näkyi silmiini poistuessani linja-autosta ja kävelymatka alkoi kirkkoa kohti. Räntäsade piiskasi tuulen kanssa kirkkoa kohti kulkijaa. Olin tottunut vaihteleviin maisemiin kirkkomatkoilla. Kirkolle vievä tie kulki aukean peltomaiseman läpi, tuntui oudolta sateisessa, tuulisessa ja harmaassa säässä.

Kirkko oli tukeva kivikirkko isojen puiden ympäröimänä pienellä kumpareella. Sisään astuessani kirkko oli seiniltään ja penkeiltään harmaalla maalilla maalattu, mutta katto ja lattia olivat ruskeat. Krusifiksi alttariseinällä oli kaunis ja puhutteleva. Istahdin takana olevaan penkkiriviin, sieltä oli hyvä katsella

ympärilleen rauhassa ja osallistua kirkko kansan kanssa yhteiseen veisuuseen ja sanan kuuloon. Erikoista kirkossa oli se, että saar nastuoli oli "väärässä" paikassa, eli oikealla puolella. Kaikissa käymissäni kirkoissa se on aina ollut vasemmalla puolella ovelta katsot tuna. Olin joskus kuullut sellaisen selityksen, että vasen puoli on evankeliumin - ja oikea puoli lain puoli. Näin tulkitsin saarnastuolin paikkaa mielessäni.Tunnelma oli kotoinen osallistuessani yhdessä tulevan seurakuntani jumalanpalveluk seen. Jumalanpalvelus päättyi ja tapasin kirk koherran. Kättelimme ja hän pyysi tulemaan pappilaan, että saamme keskustella rauhassa ja nauttia yhteinen ateria perheen kanssa. Kirkon ovella tapasin Aune Saarisen, joka tuli tervehti mään ja kertoi katselleensa minua jo kirkossa ja arveli minun olleen tuleva diakonissa. Keskus teluissa päätimme, että aloitan työni vuoden alusta Pappilan1.1.1974.väkituntui

mukavalta ja tavallisilta ihmisiltä, joten mielelläni olin valmis tulemaan uudelle paikkakunnalle ja uuteen tehtävään Jumalalta viisautta, taitoa ja siunausta pyytäen.

Vielä pieni jälkikommentti: Olin 7:n vuoden aikana kulkenut Oriveden ja Helsingin väliä junalla ja katsellut Kalvolan kohdalla kummal lisen mallista kirkkoa tasaisen pellon takana ja ihmetellyt mikä kirkko tuokin on. Kalvolaan tultuani havaitsin, kun olin sitä kirkkoa katsel lut junan ikkunasta, olin nähnyt sen takaapäin.

Kirkosta on tullut vuosikymmenien aikana rakas kotikirkko, jossa on saanut kokea monia siunauksen hetkiä.

Terttu Tiitinen (entinen Oksanen)

Kalle Leipälä muistelee:

Kalle kertoo, että häät olivat suuri tapaus kirkossa. Vihkiminen oli ja on julkinen tilaisuus. Väkeä tuli katsomaan hääparia ja vieraita. Erityi sesti kiinnosti pukeutuminen. Kerran Kallen sisaret ja täti olivat taas vihkitilaisuudessa ja seurasivat tilaisuutta parvelta. Alhaalla oli joku rouva, jolla oli iso lierihattu. Hupia aiheutti se,

että rouvan lierihatussa oli ”riks raks” –keksi. Ihme, että se oli pysynyt matkassa niin pitkään.

Jouluaatto ”siellä jossain”, isän kertomana

Oli jouluaatto siellä jossain. Pakkasta jonkin verran. Luntakin yllättävän paljon. Ryhmä sotilaita oli saanut tehtäväkseen edetä aamu hämärän turvin edessä olevan aukeaman yli. Taakse metsänreunaan jätettiin ”varmistus” suojaamaan aukean ylittäjiä. Ei kun menoksi isäni muiden mukana. Edettiin harvana jonona nopeasti ja ääneti. Aluksi kaikki näytti suju van hyvin. Oli melkein saavutettu puoliväli, kun edestä tuli varoitusmerkki ja jokainen löi nenää maihin. Edessä olevasta metsänreu nasta tuli vastaan kiivas käsiaseiden rätinä, ja jostain yhtyi mukaan konekiväärin nakutus. Eteneminen pysähtyi tietenkin kuin naulit tuna. Takaisinkaan ei päässyt, vaikka varmis tus antoi tulitukea minkä taisi. Onneksi lumi puku ja lumikerros antoivat näkösuojaa. Siinä sitten maattiin hangessa niin litteänä kuin suin kin. Paukkeen hieman laannuttua kuka pystyi, ryömi maaston notkokohtiin. Tunnit matelivat hitaasti eteenpäin. Aina silloin tällöin joku yritti

Kalle oli usein hakemassa joulukuusta kirkkoon seurakunnan metsästä. Kaverina oli srk-mestari Timo Haimi. Kuusi oli korkea ja sen paikoilleen asettaminen kirkkoon ei ollut helppo juttu. takaisin metsänreunaan. Tuloksena ankara tuli tus "naapurin puolelta”.

Vasta illan pimettyä isäkin pääsi ryömimään omien luo. Nälkäkin oli jo aivan mahtava. Joku tiesi kertoa, että "töpinä" oli päivällä tuonut papusoppaa sinne polkujen risteykseen sen ison kuusen juurelle. Pienen etsimisen jälkeen polku jen risteys löytyi, ja, kas kummaa, tonkakin oli kuusen juurella. Äkkiä kansi auki ja papusop paa pakkiin. Tonka olikin tyhjä. Kuuppa, jolla rokkaa oli jaettu, tuntui pimeässä käteen. Tuntui myös, että tonkan uurteeseen oli jäänyt vähän jäätynyttä papusoppaa. Pari kolme rivakkaa iskua tonkalla kuusen kylkeen ja siellähän sitä helisi rokkaa tonkassa. Siinä sitten hangessa istuessa selkä vasten kuusenrunkoa ja imes kellessä jäätynyttä papusopan palasta mieleen muljahti: “No, on tämäkin jouluaatto."

Muistiin merkinnyt Veikko Rantanen

Iivari Viitaniemen haastattelu:

Iivari Viitaniemi on käynyt Ohtisten kansa koulua. Hänellä oli opettajana Aino Heresmaa. Iivari kertoo, että Kalvolan kirkossa järjestet tiin Lottavala. Hän ei tarkkaan muista, oliko kyseessä vuosi 1937 vai 1938. Siihen aikaan vain kahdessa kartanossa oli autot. Niiden nähtiin huristelevan tiellä. Mikkolan veljekset Kalle ja Toivo ostivat kuorma-auton. Se oli suuri tapaus. Autoa ihmeteltiin, sen merkki oli ”Hervolet”. Tällä kuorma-autolla lähdettiin Ojajärventietä Kiekun ohi Lottavala-tilaisuuteen kirkkoon. Kalle Mikkola ajoi kuorma-autoa, sen lavalle laitettiin pukit, joiden päällä olevilla lankuilla istuttiin, koululaisia oli 15 lavalla. Lottavalan antoivat opettaja Aino Heresmaa, Alma Leino ja Helvi Sillanpää Lontilasta. Myös Ebba Yrjö län nimen hän kuuli lausuttavan. Muita Iivari ei tuntenut. Lottapukuihin pukeutuneita valan antajia oli noin pari kymmentä, alttarikai teen ympärys täynnä. Kirkolla oli molemmilla puolilla alttaria miehet suojeluskuntapuvuissa. Toinen heistä oli poliisi Eino Kaskela. Emil Laurila oli pappi, tilaisuudessa oli puheita ja laulettiin virsiä. Valan antaja lausui itse ”Minä zzz…”Kun tulivat Ohtisilta kirkkoon, siellä oli jo paljon väkeä Paluumatkallasisällä.kuorma-auto ajoi alamäet vapaalla, polttoaine ei ollut halpaa.

Marja Leipälä muistelee:

Marja muistelee joulukirkkoon tuloa, kun hän oli lapsi. Useimmin käytiin Rimmin rukous huoneella, mutta joskus myös Iittalassa pääkir kossa. Tarkkaa vuosilukua hän ei muista, kyse on kuitenkin 1950-luvusta. Isä valjasti hevosen ja lapset olivat vällyjen alla lämpimässä. Kotka järventietä ei vielä silloin ollut, siinä oli kuiten kin rekiura ja Marjan isä tiesi, että tämä reitti on nopein. Aikaa kuitenkin kului paljon; 2,5 tuntia, matkaa oli 24 km. Iittalaan tullessa huomiota herätti Lasitehtaan isännöitsijän pihalla oleva joulukuusi, jossa oli jo silloin sähkökynttilät. Kirkko tietysti oli juhlallinen, tarkemmin Marja ei reissua muista.

Matka joulukirkkoon

Elettiin jatkosodan vuosia. Kävimme joulukir kossa mahdollisuuksien mukaan joka joulu. Aamulla varhain jouluaamuna herättiin, jotta saatiin hoidettua kotieläimet; lehmät lypsettyä ja hevonen hoidettua. Isäni Valf rid valjasti hevosen kirkkoreen eteen. Koko perhe istui rekeen lämpöisten vällyjen alle. Niin lähdettiin matkaan lumista aamuhämä rän kylätietä kirkkoa kohti. Ylitettiin Unosten silta, joka yhdistää Unosten kylän kirkon puolei seen pitäjään. Ystävä perhe oli kutsunut meidät kirkonmenojen jälkeen jouluaterialle. He asui vat aivan lähellä kirkkoa. Viemisiksi vierailulle oli mukana kannullinen maitoa. Maitokannu oli SanninOltiinkädessä.jolähellä kirkolle kääntyvää tietä, siinä Hukarin talon kohdalla mutkassa. Lunta oli runsaasti. Isä ehkä käänsi hevosta vähän liian aikaisin. Reki kääntyi yhtäkkiä kyljelleen ojaan. Siellä olimme koko perhe paksussa lumihan gessa. Mutta mikä ihmeellistä maitokannu oli edelleen pystyssä Sannin kädessä. Hetken siinä kesti ihmetellä, että miten kävi, mutta ylös sieltä päästiin, reki pystyyn ja takaisin matkaan. Kalvolan kirkko oli täynnä kalvolalaisia kuulemassa jouluevankeliumia. Joulukuusi antoi oman lämpimän tunnelmansa. Tutut jouluvirret kaikuivat voimakkaina kirkkokansan veisatessa. Kirkkoherra piti joulu saarnan. Jumalanpalveluksen päätyttyä lähdet tiin hyvällä mielin ja raikkaaseen pakkasaa

muun.Ystäväperheessä oli lämmin vastaanotto ja jouluruoat tuoksuivat ja maistuivat ihanilta. Hevosen juostessa kotiin päin, mielemme täyt tyi kiitollisuudella kuulemastamme joulunsa nomasta ja joulupöydän antimista.

Muisteli Lahja Heinilä (o.s. Lepomäki)

Joulunalus toimintaa seurakuntatalolla

Kalvolan seurakuntatalolla oli Ritvan Huhta malla pitkä työmaa vuosina 2000-2010. Se oli monipuolista työtä, ”jokapaikanhöylänä”. Siivousta seurakuntatalolla, kirkossa ja kapp elilla, keittiöhommia ja joutuipa joskus kirk koherranviraston puhelintakin päivystämään. Myös hautausmaalla tuli käytyä avustamassa. Koko työssäolon ajan oli kirkkoherra Antti Herkkola.Ritvamuistelee

Hietajärven leirikeskuksen tiloissa keittämäänsä soppaa. Oli puuhella, joka lykkäsi savut sisään eikä hella tahtonut kuumen tua. Silloin piti melkein turvautua pyytämään apua "yläkerrasta", jotta olisi alkanut valmista tulla. Se oli sen aikaista leirielämää...

Joulun odotusta seurakuntatalolla Kalvolan seurakuntatalo on keskeinen paikka jouluajan monille tapahtumille. Mutta ennen juhlia, piti talo laitta joulujuhlan tunnelmaan. Alkoi paikkojen siivous. Kyntteliköt puhdis tettiin ja asetettiin ikkunoille. Ja tietysti joulu kuusi laitettiin. Sen haki metsästä Timo Haimi, kuusi seurakuntasaliin ja toinen kirkolle. Kuusi tietysti koristeltiin kynttilöin, punoksin, palloin jne.Tulossa oli monta erilaista joulujuhlaa; tiis tai-kerhon pikkujoulu, omaishoitajat, vanhempi väki ja vielä työttömien jouluateria. Elisa Peltosen kanssa suunnittelimme tiis tai-kerhon pikkujoulua. Nämä kerholaiset koos tuivat monen ikäisistä kerholaisista. Kyliltä tuli osanottajia bussikyydillä tiistaisin tapaamaan toisiaan. Osanottajia oli runsaasti. Joulujuhlaa varten laitettiin saliin istumapaikkojen pöydät

ja kahvipöytä paikoilleen, liinat ja pöytäkoris teet. Leivoin torttuja ja pipareita, pulla taisi tulla kaupasta. Keittämäni joulupuuro jaettiin salin puolella isosta kattilasta ja päälle rusina soppaa. Jaoimme puurot Elisan kanssa pöytiin. Päiväkerhon lapset esittivät ohjelmaa.

Omaishoitajia muistettiin samaan tapaan joulukahveilla ja lasten ohjelmalla.

Vanhemmalle väelle joulujuhlassa oli myös tarjoiluna puuroa ja rusinasoppaa ja torttu kahvit. Lapset esiintyivät myös tässä juhlassa opettajansaTyöttömillekanssa.valmistimme jouluruoat Kaarina Kivisaaren kanssa. Kyllä väelle maistui, olihan vähän parempaa kuin kotoiset arkiateriat. Muistan, kun jälkiruokana oli mansikkarahkaa, siitä piti eräs ”pikku Antti” kovasti. ”Pikku-Antti” oli muualta tullut mies, joka kuoli nuorena.

Mansikkarahkan päälle oli vielä kahvit.

Kun juhlijat olivat poistuneet, alkoi paikko jen siivous, tiskaus ja muut lopputyöt.

Oli kivaa katsella tyytyväisiä ihmisiä pois lähtiessään. Joillekin nämä joulujuhlat olivat ainoat joulunajan tapahtumat ja täältä saatiin hyvä joulumieli, jonka kanssa oli hyvä jäädä odottamaanKirkkoherrajoulua.Antti Herkkola oli mukana kaikissa jouluajan juhlissa ja tapahtumissa.

Pidin seurakunnan joulunajasta ja yleensä koko työstäni. Työpaikka siellä oli kuin toinen koti.

Muisteli Ritva Huhtama

Jouluevankeliumi

Luuk. 2:1–20

Siihen aikaan antoi keisari Augustus käskyn, että koko valtakunnassa oli toimitettava verollepano. Tämä verollepano oli ensimmäinen ja tapahtui Quiriniuksen ollessa Syyrian käskynhaltijana. Kaikki meni vät kirjoittautumaan veroluetteloon, kukin omaan kaupunkiinsa.

Niin myös Joosef lähti Galileasta, Nasaretin kaupungista, ja meni verollepanoa varten Juudeaan, Daavidin kaupunkiin Betlehemiin, sillä hän kuului Daavidin sukuun. Hän lähti sinne yhdessä kihlattunsa Marian kanssa, joka odotti lasta. Heidän siellä ollessaan tuli Marian synnyttämisen aika, ja hän synnytti pojan, esikoisensa. Hän kapaloi lapsen ja pani hänet seimeen, koska heille ei ollut tilaa majapaikassa.

Sillä seudulla oli paimenia yöllä ulkona vartioimassa laumaansa. Yhtäk kiä heidän edessään seisoi Herran enkeli ja Herran kirkkaus ympäröi heidät. Pelko valtasi paimenet, mutta enkeli sanoi heille: ”Älkää pelätkö! Minä ilmoi tan teille ilosanoman, suuren ilon koko kansalle. Tänään on teille Daavidin kaupungissa syntynyt Vapahtaja. Hän on Kristus, Herra. Tämä on merkkinä teille: te löydätte lapsen, joka makaa kapaloituna seimessä.” Ja samalla hetkellä oli enkelin ympärillä suuri taivaallinen sotajoukko, joka ylisti Juma laa

-Jumalansanoen:

on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.

Kun enkelit olivat menneet takaisin taivaaseen, paimenet sanoivat toisilleen: ”Nyt Betlehemiin! Siellä me näemme sen, mitä on tapahtunut, sen, minkä Herra meille ilmoitti.” He lähtivät kiireesti ja löysivät Marian ja Joosefin ja lapsen, joka makasi seimessä. Tämän nähdessään he kertoivat, mitä heille oli lapsesta sanottu. Kaikki, jotka kuulivat paimenten sanat, olivat ihmeissään. Mutta Maria kätki sydämeensä kaiken, mitä oli tapahtunut, ja tutkisteli sitä. Paimenet palasivat kiittäen ja ylistäen Jumalaa siitä, mitä olivat kuulleet ja nähneet. Kaikki oli juuri niin kuin heille oli sanottu.

^

Heli Rintamäen valmistamat nuket aseteltuina kauniiseen seimiasetelmaan. Kuva: Heli Rintamäki ”Jumalan on kunnia korkeuksissa, maan päällä rauha ihmisillä, joita hän rakastaa.”

Kalvolan

100-vuotisjuhlankirkonjuhlamessu

Kirkkomme vihkimisestä tuli 17.7.2021 kuluneeksi tasan 100 vuotta. Rakennuksen suunnitteli tuolloin arkkitehti Ilmari Launis käyttäen julki sivussa Kalvolan graniittiamme. Juhla messun 5.9.2021 piti kauniina syksyi senä sunnuntaina Tampereen piispa Matti Repo. Messun aiheena oli juhlan aiheeseen hyvin sopivasti kiitos ja ylis tys. Messussa avustivat kirkkoherra Kalle Roine ja nuorisotyönohjaaja Sanna-Mari Saarinen sekä iltapäväkerhon ohjaaja Tuija UrkurinaPaajanen.toimiAri

Lehtonen ja kanttorina Johanna Hytönen. Alkusoittona kajahti A Hessen; Allegro moderato . Ensi kertaa soivat messussamme uudet Virtuaaliurut. Jo kuoron harjoituksissa viikolla oli meissä virinnyt innostunut ja suuri ilo uudesta soittimesta, joka kaikui välillä väkevästi salin tilan täyttäen, välillä herkin hyvin viritetyin soinnuin laulua säestäen. Urut on toimittanut Mixtuur Oy, jonka toimi

tusjohtaja Timo Vikman kertoi urkujen äänten olevan taltioitu Ranskassa. -Ihmeellisesti soi nyt pieni kirkko, aivan kuin suuri katedraali! -Jännitimme,todettiin.

kuinka moni pitkän korona-ajan jälkeen uskaltautuisi juhlaan, mutta se oli turhaa. Paikalla oli kirkkosalin täydeltä kirk kokansaa pienokaisista vanhimpiin seurakun talaisiin ja siltä väliltä, Kalvolasta ja muutamia kauempaakin, esimerkiksi Hämeenlinnasta tulleita. Kaikki olivat iloisia, kun saatiin tulla vihdoin yhteen, vaikkakin noudatettiin koro nan vuoksi varovaisuutta.

Heti alussa kuului alttarilta lapsikuoro Lasilin tujen laulamana laulun Jeesus meidät tänään kohtaa . Tämä sopikin todella hyvin päivän saarnan aiheeseen. Siinä piispa pohti uskon ja järjen suhdetta. Hänen mukaansa järki ja tiede ovat Jumalan lahjaa ihmiselle, jotta hän voisi tehdä hyvää toisille. Raamatussa asete taan pieni lapsi meille esikuvaksi. Järkemme sanoo, että Jumala ei voisi olla heikko. Kuiten kin hän ilmoittaa meille itsensä, salatun rakkau

Kirjoittanut J.H. ja M.L. 100-vuotisjuhlia juhlittiin 17.7.2021 Kalvolan kirkolla.

Piispa Matti Repo ja kirkkoherra Kalle Roine, kuva Kalvolan srk ^

Piispa Matti Repo siunaa kirk kokansaa. Kuva Timo Martola.

^

Piispa Matti Repo saarnaa. Kuva Hannu Kaski ^

den Jumalan, heikkouteen alentuvan, kärsivän, vihollisen surmattavaksi antautuvan, mutta anteeksi antamusta vihollisilleenkin rukoile van Pojan hahmossa. Tätä meidän aikuisten on vaikea ymmärtää, mutta pieni lapsi on tässä etevämpi. Hän luottaa empimättä, sillä onhan hänenkin koko elämänsä toisesta riippuvaista.

Lauloimme virrestä 326 säkeistöt 1-6. Sinulle kiitos, Isä maan ja taivaan ja kirkkokuoro esitti Kari Haapalan Soi kiitoslaulut. Päivän virsi oli tärkeä, sillä se esitettiin jo 100v sitten kirkon vihkiäisjuhlassa: Virressä 335, Kaikkivoipa Jumalamme , jossa todetaan mm. -Maa kantaa elämää ja Luojaa ylistää: Halleluja! On voimas saan ja armossaan niin suuri Herra taivaan, maan. Kirkkokuoro lauloi sitten Jonas Ander sonin Oi, katsohan lintua oksalla puun ja seura kunta sitten virren 324 Hyvä on Herra.

Ehtoollisen aikana kuultiin lehteriltä Lasilin tujen laulavan reippaasti Pieni enkeli ja johta jansa kanttorimme Johanna Hytösen esit tämänä Lauri-Kalle Kallunkin sävellyksen Jumalan luona kaikuu (sanat Inkeri Karvo

nen). Monelle jäi koskettavana näkynä mieleen se, kun myös pikku kuorolaiset kumartui vat ehtoollisalttarilla saamaan Matti-piispan siunauksen mukaansa kotiin vietäväksi. Esiru kouksessamme olivat mukana Terttu Järvelä, nuorisotyönohjaaja Sanna-Mari Saarinen sekä Enni Peltoniemi. Valmistelussa oli mukana myös Elisa Peltonen.

Messu päättyi tuttuun kiitosvirteen 329: 1.2.5. -Kiitos nyt Herran. Loppusoittona kuultiin vielä uusilla uruilla mahtavasti Mendelssohnia: Alle gro maestoso e vivace.

Piispanmessun jälkeen nautittiin seurakunnan tarjoamat kirkkokahvit ja vietettiin päiväjuh laa. Juhlassa esiintyivät baritoni Joose Vähäsöy rinki ja urkuri Vesa Kujala, jotka esittivät uusia ja vanhoja virsiä. Juhlapuheen piti kirkkohis torian dosentti Esko M. Laine, joka tarkasteli mielenkiintoisesti ja havainnollisesti seurakun nan rippikirjojen merkintöjen kertomaa kalvo laisten lukutaidosta 1700-1800-luvuilla.

^

Baritoni Joose Vähäsöyrinki ja urkuri Vesa Kujala esittivät uusia ja vanhoja virsiä. Kuva Timo Martola.

^

Esko M. Laine, piispa Matti Repo ja kirkkoherra Kalle Roine Kalvolan kirkon portailla. Kuva Ulla Eerola.

^

DosenttiEerola

Pieni kirkko kaikui aivan kuin suuri katedraali, kun uudet urut soivat! Kuva Ulla