Pääkirjoitus Freya Barrow Digestan päätoimittaja
VAUHTI KIIHTYY … Kilpailun nimittäin. Yhä nuoremmille sysätään paineita “menestyä hyvin”. Enää ei riitä keskinkertainen pärjääminen, vaan pitää myös menestyä muita paremmin. Jo yläasteille on pääsykokeita, ja paikkoja on rajatusti. Lukioiden keskiarvorajat nousevat, ja ylioppilaskokeet arvioidaan Gaussin käyrän mukaisesti. Tämän lisäksi jo lukiolaisilla on LinkedIn-tilejä, joiden avulla he pyrkivät verkostoitumaan. Kesätöitä lukiolaiset etsivät “omalta alalta” Twitterissä ja luovat Instagramiin itselleen brändiä. Yhä nuoremmilla on kiire onnistua. Uskon, että taustalla piilee pelko omasta tulevaisuudesta: koetaan, että keskinkertaisuus ei enää kelpaa. Eikä tämä ole ihme, sillä nostamme supersuorittajat, kuten yhdentoista laudaturin ylioppilaat ja kaksikymmentävuotiaat oikeustieteiden maisterit jalustalle. Tästä syntyy mielikuva: ellei ole paras, ei ole mitään. Korkeakouluissa yleisiä small talkin aiheita ovat arvosanat ja kesätyöt. Tämä on sinänsä luonnollista, sillä ovathan nämä asiat tärkeä osa arkeamme. Herää kuitenkin epäilys, onko muiden tulosten tiedusteleminen ja saatujen kesätyöhaastattelujen määrien vertaileminen vilpitöntä kuulumisten kyselemistä vai alitajuista kilpailunhaluista vertailua. Jokainen haluaa menestyä ja saavuttaa tavoitteensa. Toisaalta kutsumme menestyjiksi vain niitä, jotka voittavat tai saavuttavat yhteisön sisällä arvostettuja hienoja asioita, kuten haluttuja työpaikkoja, arvosanoja,
4
harkkapaikkoja, suosituksia, vain taivas on rajana. Herää kysymys: emme tavoittele samoja asioita, joten miksi kilpailemme samoista asioista? Ulkopuolelta saattaa tulla paineita, että kaikkien pitäisi tavoitella paljon puhuttuja korkeapalkkaisia sekä korkean profiilin töitä, vitosen riviä opintosuoritteeseen ja pitkää luetteloa hienoista saavutuksista CV:hen. Olisiko aika tarkastella kriittisesti ulkoa tulevia odotuksia, ja määritellä itselle omat tavoitteet, jotka palvelisivat paremmin omia unelmia? Tämä on tietysti helpommin sanottu, kuin tehty.
Olisiko aika tarkastella kriittisesti ulkoa tulevia odotuksia? OTM on tutkinto, jossa on leveät seinät ja katto korkealla: se mahdollistaa tuhat ja yksi toisistaan erilaista urapolkua. Jos yhdessä niin päätämme, pystytään kilpailun vauhtia rauhoittamaan ja samalla hyväksymään, että jokaisella on oma polku. Haluaisin, että jokainen voisi ajatella menestyvänsä vain itseään varten, eikä yhteisöltä ansaittavan hyväksynnän vuoksi taikka ihailun kaipuun takia. Kilpaillaan itseämme vastaan, ei toisiamme.
