Romaani
KYÖPELINVUOR I
2.OSA
PROLOGI
MUISTELUITA 70-LUVULTA
”Kohtauksia iltalypsyn aikaan”
Auringon siivilöidessä säteitään lehtipuiden oksistoissa, raikui lehmänkellojen kilkatus lehmähaassa. Oli iltalypsyn aika. Se oli töiden vedenjakaja, päivän askereet vaihtuivat iltaisiin.
”Perkeleen kantturat, mänkeehän siitä,” Ruuskasen Helmi huitoi friisiläisiä pienessä lehtomaisessa notkossa olevaan lypsyhakaan. ”Ja mistä sinä tulet?” Hän jatkoi ihmeissään pojan lohniessa metsästä reppu selässä ja leka olalla.
”Kävin kivimetällä,” Matias selitti: ”Siinä on tuossa rinteessä mukavanlaisesti lohkareita. Oikkeen semmoset mielenkiintoset portaat, ikkään kuin jättiläisen rappuset.”
”Jaa. Sinä niitä malmikiviä tuoas etit.”
”Niitähän minä.”
”No mittee sieltä löyty?” Helmi kysyi, työnsi hiustensa kiharoita huivinsa sisään.
”No eipä tällä kertoo mittää erikoista,”poika tunnusti ja laski lekan maahan, toisella kädellä kohensi lakkia. Hieroi olkapäitään repun hihnojen alta. Linnut lauloivat laulujaan metsän haavoissa, lepissä, pajuissa ja pihlajissa. Itikat inisivät ja tunkivat iholle. Paarmat ja muut öttiäiset lehmien perässä.
”On se semmosta,”Helmi sanoi ja pisti veräjän kiinni, että kaikki lehmät pysyivät lypsyn ajan haassa.
”Sitähän se on, jos mitä,” Matias myönsi ja nosti lekan olalleen.
Maantiellä kuului moottoripyörän ääni. Kiipesi rinnettä Luukkasenvaaran kylälle. Pykälsi pienempää Veinosen nyppylän jälkeen Ruuskasen kohdalle nousevassa mäessä.
Hölläsi kaasun ja lasketteli vapaalla lehmihaan notkon ja kaarsi tyhjäkäynillä pörpättäen lentopallokentän viereiselle nurmelle. Matias tunnisti papattavasta äänestä, että kyseessä oli IC 350.
”Taittaavat pelata lentopalloo kentällä?”
”Niihän nuo näkkyyvät, joutavilla jottain,” Helmi tuumasi ja kiiruhti lypsyjakkaraa ja soikkoo hakemaan aidan viereltä: ”Mänehän sinäkkii siitä, niin ei kantturat möllötä vierasta kulkijjoo, että piäsen lypsylle.”
Kun Matias kiipesi piikkilangan yli tienpientareelle, vilkaisi Helmi perään ja mutisi puoliääneen: ”On se höppänä tuokii, kivviisä kansa.”
Matias asteli notkelmasta kentälle päin. Hiekkatien pinta oli kovaksi kiillottunutta. Vain laidat olivat pehmeä soraa. Matiaksen ajatuksissa viipyili äskeinen rinne, jossa hän oli viettänyt kesäistä iltapäivää. Havupuinen rinne oli mielenkiintoinen. Rinteestä pisti esiin kiviä. Ne olivat suuria lohkareita. Suorakulmaisina ja terävä särmäisinä kuin lohkottuja ja paikoilleen ladottuja. Toisaalta ne rinteessä näyttivät kuin koko korkea Luukkasenvaara olisi niiden päälle rakennettu. Ne olivat kakunpohja, joka oli kuorrutteella, maa-aineksella peitetty. Rinteessä tuo pohja paljastui kuorrutteen jäätyä liihan ohueksi. Kivien suorissa kyljissä oli pieniä uurteita ja jotakin sinertävää jäkälää. Kiviä
löytyi hauskoina muodostelmina. Eräässä kohdassa oli monta riviä lohkareita tasareunaisena tasakokoisena seinämänä päällekkäin ja ylimpänä yksi rivi vielä kuin lippana. Ne näyttivät kuin ne olisi oikeasti siihen pinottu, mutta kellään ei ollut sellaisia voimia. Ja niiden päällä kasvoi täysikokoinen puu. Varmasti oli täältä haettu kiviä kylälle rakennustarpeiksi. Monessa paikassa kun seisoi komia kivinavetta. Rinnettä valui muutama pieni puro huipulla olevista lähteistä. Eräs puro oli kaivertanut rinteeseen pienen puturan, jota ympäröivät äskeisen kaltaiset kivet mahtavina monoliitteina. Toiseen kohtaan puroa oli jättiläinen viskannut suuren tasapintaisen ja kuution muotoisen lohkareen pöydäksi itselleen. Lohkare oli uponnut osittain maahan ja puro oli täyttänyt tuon alan vedellä. Siinä voisi jättiläinen istua maan reunalla syömässä, samalla jalkojaan purovedessä vilvoitellen.
Rinne laskeutui suomaisemaan, jonne oli raikottu aikoinaan muutama pelto. Sen ympärillä kasvoi havumetsää, enimmäkseen mäntyä. Tuolla alavalla alueella oli jokunen lampi, joista parista lähti eri suuntiin puroja, jotka kasvoivat joiksi ja vesireiteiksi. Alavan jälkeen maasto taas alkoi kohta seuraaviksi kyläalueiksi. Noiden metsäaluiden poikki kulki vanhoja polkuja, joista suurin osa oli jo kadonnut. Vain muutamista vahvimmista ja useinmiten kuljetuista oli vielä jälkiä. Niitä pitkin oli ennen teitä kuljettu kyliltä toiselle. Ne olivat usein suorempia kuin maantiet. Kylälle nousevaa rinnettä täplittivät karjan kulkureitit sekä rajapolku, joka nousi suoraan lentopallokentän kohtaan t-risteykseen. Matias mietti kuinka ennen vanhaan oli joku tullut naapurikylästä korven poikki ja kiipesi tämän salaperäisen rinteen. Ylhäällä havumetsä harveni ja muuttui, maata verhosi lähes sileä
vihreä sammalmatto, sen jälkeen alkoi ruohopohja, josta sai voimansa kaistale koivumetsää ja noustiin kinkaman kautta peltomaisemaan. Oltiin saavuttu Luukkasenvaaralle. Seutukunnan korkeimmalla sijaitsevalle kylälle.
Matias kävellä lontusteli Salovaaraan risteykseen, vilkaisi siihen suuntaan. Pitkää suoraa reunusti oikealta pihlajien, tuomien, haapojen ja leppien rivistö. Sen takana Ruuskasen pihapelto. Toisella puolen tietä oli Pekkalan suuri heinäpelto, jonka takana alkoivat Maariavuoren kukkulat. Sen toisella reunalla oli Pekkalan pihapiiri ja toisella Pekkalan suvun vanha tila.
Salovaaran tietä näkyi kävelevän tyttöjä, edellään poika viputti polkea oranssilla pyörällään. Matias ei ollut aikonut osallistua, mutta oli jättänyt polkupyöränsä kentän viereiselle nurmelle, kun oli siitä lähtenyt polkua alas. Ei ne nyt päästäisi häntä menevään, vaan vaatisivat mukaan peliin. Samapa tuo.
”Kolmoislutsi!” Hannu ähkäisi lätkäistäessään piikin, joka upposi vastapuolen, eli Matiaksen joukkueen kenttään. Ei nyt syvälle pinnan alle kuitenkaan, mutta nurmipinnasta kimmahtamaan. Matias en tiennyt, mitä Hannu sillä lutsillaan tarkoitti. Tuskin Hannu itsekään. Hän oli pitkä ja hoikka kaveri. Ulottuvuutta lentopallopelissä riittämiin. Kyläläisten talkoilla tekemä pelialue ei nyt ihan tasainen ollut. Pari suurta kiveäkin pilkisti maaperästä ilkeästi. Niitä ei oltu lähdetty kaivelemaan. Pelaajat saivat varoa kompastumasta kukin vuorollaan.
Ottelu oli pelattu. Porukka oli kasaantunut kentänlaidalla haastamaan paskaa. Matias seisoskeli vähän laidemmalla
katsellen jo poispäin. Taivas oli melkein selkeä, vain taivaanrannassa vaelsi pilvivana. Oli oikeastaan kesän ensimmäinen lämmin päivä ja kun se vielä sattui viikonlopuksi, oli se saanut väkeä paikalle.
Moni loikoili kentän laidalla olevaan penkkaan nojaillen Penkan päällä kasvoi muutaman pieni kuusentaimi. Sen takana alkoi kapea kaistale lehtisekametsää ja sitten rinne, jota Matias oli äsken kiipeillyt vähän idempää ylös.
Väki kuului suunnittelevan juhannusjuhlia Kyöpelinvuorelle. Oli ilmeisesti tulossa väkeä lähikylistäkin ihan tarpeeksi. Matiaksella ei ollut minkäänlaista aikomusta lähteä sinne. Vanhemmat sissit, kuten Pahkurin Pali ja serkkunsa Nurkkalan Kalle, Tuumasen Risto, Ruuskasen Juha ja Jouni, Ryhämäen Hannu, poikamiehiä kaikki,olivat suurimpina päsmäreinä. Tepi, Jouko ja muutama muu nuorempi naapurikylän kolli kuuntelivat uteliaina ja valmiina toki lähtemään mukaan, jos pääsisivät.
”Tule Matiaskii. Ota lekas mukkaan,” Tepi piruili.
”Haista…” Matias sanoi, mutta hymähti päälle. Hänellä ei ollut sen suurempia suunnitelmia kuin olla mummolassa. Kajalan Mika oli myös naapurissa omien isovanhempiensa luona. Jospa se lähtisi yökalaan hänen kanssaan Lylylle.
”Onko tippunna ketjut,” Matias kuuli karhean äänen tiensivusta. Hän katsoi Pahkurin sivutieltä tulevaa ukkoa ja mutisi: ”Joo….” Hän oli ketjurasvan mustuttamin sormin nostelemassa polkupyörän ketjuja paikoilleen. Pyörä oli satulan ja tangon varassa tienlaidassa nurin niskoin. Ketjut olivat menneet ikävästi rattaan ja rummun väliin, mutta hän sai sorkittua ne lopulta irti. Laittoi nyt alun rattaalle ja
pyöräytti polkimilla paikoilleen. Käänsi sitten pyörän oikeinpäin. Katsoi mustia käsiään, että minne pyyhkisi.
”Sutaise housuihis,” ukko sanoi ja nauroi. Matias vilkaisi puhujaan silmät sirrillään. Se mahtoi olla niitä Pahkurin miehiä, joista kylillä eivät puhuneet hyvää. Mies oli iso ja vähän pelottavan näköinen. Humalassa se ainakin oli. Poika keräsi pientareelta voikukanlehtiä ja pyyhki käsiin niihin.
Ukko oli siirtynyt hänen pyöränsä viereen ja otti sitä ohjaustangosta. ”Hyvä pyörähän tämä, piehän lukossa…” ja nauroi taas. Matias tuli äkkiä penkalta ja tarttui pyöräänsä, mutta ukko ei hellittänyt. ”Pennanen,” muistui pojan mieleen. Se oli ukon sukunimi. Niitä oli kaksi veljestä.
”Kenenkäs poikia sinä oikkein oot?”
”Mömmön.” Matias sanoi hiljaa.
”Mömmön?” Ukko sanoi ja vaikutti vähän yllättyneeltä. Laski sitten pyörästä irti.
”Pertin poika perkele. Ootko nähnyt issees?”
”En oo,” Matias sanoi ja työnsi äkkiä pyöränsä vauhtiin.
Pennanen huusi jotakin jälkeen, mutta hän ei kuullut. Polki vain jonkin aikaa niin kovaa kuin jaksoi. Soratie oli vähän pehmennyt, kun yöllä ja aamusta oli satanut vettä. Nyt aurinko vilkuili maisemia pilvien raoista. Vasta kun hän oli ajellut suoran päähän, niin vilkaisi taakseen, mutta Pennasta ei enää näkynyt. Olivat sen sortin väkeä, että niistä kuulemma riitti harmia koko seutukunnalle.
Vähän myöhemmin Matias saapui määränpäähänsä, eli Hallavaran kyläkaupalle. Kauppa oli Windbergin maalaistalossa. Pihapiiriin kuului harjakattoisen, kermanvaalean omakotitalon lisäksi punainen aitta, varastorakennus ja kivinavetta. Kaksi polttoainesäiliötä sivummalla. Mummo oli pyytänyt käymään muutamia
unohtuneita juhannustarpeita. Matias ei pihaan vingertäessään huomannut, että häntä tarkkailtiin. Aitan rappusilla istui farkkuhousuinen, ikäisensä tyttö. Poika asetteli sykkelin jalalleen. Katseli hetken uteliaana rakenteilla olevaa lisäsiipeä taloon. Betoniantura oli valettu ja runko pystyssä. Kyllä se syksyksi valmistuisi. Kun hän siinä laittautui kiipeämään kaupan rappuset, hänen katseensa sattui aitan ovenkynnyksellä istuksivaan tyttöön. He tuijottivat hetken toisiaan kuin toisilleen vieraat kissat. Mutta sanoja tai tervehdyksiä ei vahdettu, poika kääntyi sitten poispäin ja loikki portaat talon ovelle. Windbergin kauppa oli yhdessä huoneessa. Paljoa ei tavaraa myyntiin mahtunut, siksi tekeillä olikin lisäsiipi, jonne myymälätilat oli tarkoitus siirtää. Paikalla oli pari naapuritalon isäntää juoruamassa kauppiaan kanssa. Tietysti Matias joutui vastaamaan muutamaan kysymykseen. Niihin tavallisiin, että kennenkä poikia ja sitten, mitä ukille ja mummolle kuului, kun syntyperä oli selvitetty. Isästä eivät yleensä kyselleet. Äitiä eivät tunteneetkaan. Matias lappoi ostokset reppuun. Hetken mielijohteesta hän osti vielä Zoobanaanilimpparin ja Topsy-jäätelötuutin. Matiaksella ei ollut tapoina törsästellä. Ei karuskiin, eikä muuhunkaan. Kun talon ovi rämähti kiinni, Matias laskeutui rappuset reppuselässä ja tuutti kädessä. Rappusten vieressä oli roskis, joten hän päätti kuoria tuutin kääreet siinä. Ovi kävi uudelleen. Äskeinen tyttö tuli nyt sisältä. Hän oli hoikka kuin pajunvarsi, vaalea tukka ponnarilla, korkeahkot poskipäät ja ehkä aavistuksen vinot silmät. Kaunis. Se sai ujon pojan hämmentynmään. Nyt he kuitenkin moikkasivat. Matias kävi karistelemassa tuutin kääreet roskikseen. Maistoi sokerista herkkuaan, pyyhkäisi otsahiuksiaan. Pitäisi pyytää mummoa
lyhentämään tukkaa. Samassa hän hätkähti. Pääsky lentää hujautti aivan pään vierestä kuin mikäkin huippunopea hävittäjä. Sieppasi mennessään jonkin öttiäisen. Pihalla oli vielä muutama lätäkkö ja ilmassa aavistus sataan jälkeensä jättämästä kosteudesta.
”Meinasko piähäs ossuu?” Tyttö naurahti käheällä äänellä. Matias hymähti vaisusti: ”Säikähin, eihän nuo taitolentäjät ylleesä törmäile.” Mutta siitä heillä lähti juttu käyntiin. Pian he istuksivat aitan edustan pitkällä betonirappusella. Tytölläkin oli tuutti. Ja he tiesivät jo toistensa nimet. Katiksi oli itseään kutsunut.
”Non ni. Nuoriso siellä jo juhannusta oottaa!” Isännät tulivat kaupasta ja heille jotakin huutelivat. Toinen suuntasi Fergulleen, joka seisoi tankilla. Toinen lähti pihatietä pitkin lontostamaan, jokin paketti kainalossa. Kohta Fergu pärähti käyntiin omainaisella tyylillään. Lähti jättäen jälkeensä pakokaasun katkun. Äänimaisemaksi jäi vain kisailevian pääskysten sirkutus, lehmien satunnainen mölähtely ja loittoneva traktrorin pärinä.
”Akseli ja Reijo. Nuapurriin isäntii,” Kati kertoi. Kauppias taas oli hänen setänsä ja tyttö oli täällä vain lomanvietossa.
Paikka oli hänen entinen mummolansa, mutta vanhukset asuivat jo Jaapan kirkolla.
”Onko juhannussuunnitelmii?”
”Eipä minulla mittää,” Matias vastasi.
”Ei miullakaan. Eihän tiältä pääse mihinkään. Eikä tapahu mittään. Lähimmät lavatkii on kaukana.”
Matias mussutti jätsikään mietteliäänä. Oivalsi sitten:
”Aikkoo ne tuonne Kyöpelinvuorelle kokon laittoo ja juhannuskinkerit pittee.”
”Ihanks totta. Ketkä?” Kati innostui.
”No porukalla. Suottaa tiältää kylältä sinne joku tulla. Ainakkii pelissä illalla ol Toikkasen Tane.”
”Eipä nuo Antti ja Paavo oo mittää puhuneet,” Kati tarkoitti kauppiaan poikia.
”Jaa. Ei oo puskaradio tavottanna.”
”Meinasitko sie mennä sinne?”
Matias avasi suunsa ja sulki sen sitten. Hän oli meinannut tokaista, että ei missään Herran nimessä. Mutta nyt hän epäröi: ”Entä tuota oikkeen tiiä. Entäs ite?”
”Voisin mie lähteekii. Lähettäänkö yhessä?”
Matias yllättyi kysymyksestä. Häntä pyysi kaverikseen!
”Jaa… no kai sitä vois..”
”Meinasitko sie ottaa jottain?”
Matias räpytteli silmiään tytön kysymyksellä. Kyllä hän tajusi, mitä toinen tarkoitti.
”Juu,” hän möläytti.
”Voisiks sie mullekkii tarjota. Ku ei tähän hättää saa ennää mistään?” Tyttö kujersi.
Matias naurahti hermostuneena. Toisella korvalla hän kuunteli maantieltä kuuluvaa traktorin ääntä ja iloista huutelua. Se tuli Luukkasenvaarasta päin.
”Saatanhan mie tarjotahhii,” Matias vastasi huomaamattaan karjalanmurteella. Lähestyvän traktorin kierrokset tippuivat ja se tuli näkyviin sekametsän takaa peltoaukean kohdalle. Jarrut vinkuivat kun kuski hillitsi ajopeliään ja kohta sininen Dexta puisine avolavakärryineen kääntyi kitisten ja kolahdellen pihatielle. Matiasta hymyilytti. Hän tunsi hyvin kaksilitraisen kolmisylinterisen dieselmoottorin käynnin. Mattilan Rauno keikkui satulassa ja peräkärrissä oli kesälomalaisia lapsineen. Nämä keskustelivat kovaäänisesti Fordsonin pitämän metelin. Sieltä oltiin
lähdetty viimehetken juhannusostoksille. Lapset pitivät kiinni etureunan korkeasta laidasta. Muita laitoja ei ollutkaan, vaan lie kaikki pysyneet kyydistä. Jakkaroiksi olivat joitakin lootia laittaneet.
Mattilan Rauno täräytti Dextan reteästi suoraan oven eteen ja sammutti voimakoneen. ”Tauko tällä paikalla viisi minuuttia!” Hän kuulutti ja hyppäsi pois kuskin pukilta.
”Mikähän porukka tämä on?” Kati kuiskasi. He katselivat pulisevaa porukkaa, joka laittautui kärriltä sorapihalle. Pienintä lasta kannettiin sylissä, pari alle alakouluikäistä kirmasi omin jaloin etuovea kohti.
”Luukkasenvaarasta Mattiloita lomalaisinneen,” Matias sanoi ja laittoi viimeisen palasen tuutista suuhunsa.
Kaupalta kun lähti Luukkaseen päin, kasvoi heti siinä oikealla sankkaa kuusivaltaista sekametsää. Vasemmalla oli peltoja ja lehtipuusaarekkeita, siinä välissä pieni punainen mökki piharakennuksineen. Matias ei tiennyt, kenen koti se oli. Tai ketkä asuivat vähän matkan päässä pienen mäen päällä olevassa oranssissa talossa. Mutta ne asiat eivät nyt olleet päällimmäisenä mielessä, vaan mistä hän saisi juotavaa juhannukseksi? Aatto oli jo seuraavana päivänä ja lähin viinakauppa Jaapassa. Kuka hänelle muka sinne saakka lähtisi mitään hakemaan? Ainoa toivo oli, että vanhemmilla sälleillä olisi sen verran varastossa, että siitä lohkeaisi Matiaksellekin myytäväksi. Monet luokkakaverit olivat jo päässeet viinan makuun, mutta ei Matias. Hänellä oli varoittava esimerkki kotona. Nyt hänet oli kuitenkin huumattu, suorastaan viekoiteltu paheiden teille. Kauniille tytölle, kuten Kati, Matias oli vain muovailuvahaa. Saattoi puristella, venyttää ja vanuttaa mieleisekseen. Mutta ei hän
itse niin ajatellut. Matiaksen mielessä pyöri vain Kati, tytön vähän käheähkö ääni ja kurvit oikeilla paikoilla. Menossa oli Matiaksen kuudestoista elinvuosi. Jos hänellä ei ollut kokemusta viinoista, niin ei tytöistäkään.
Aattoaamuna Matias kävi ukkinsa kanssa nuoria koivuja mummolan lähimetsästä. He pystyttivät ne rappusten molemminpuolin talon eteen. Matias mietti, että oli moinen ihan hyvän kasvavan puun tuhlausta, mutta ei ruvennut vastaankaan väittämään. Mummola oli punainen lautaverhoiltu mökki. Ei suuren suuri, mutta ei vallan pienikään. Kaikki pihapiirin rakennukset olivat punaisia. Niin aitta kuin navettakin ja tienristeyksessä rinteessä oleva sauna. Piha oli kauniilla pienellä mäellä, rakennukset koivupuiden katveessa. Keväällä purot solisivat voimalla jonkin matkan päässä. Saunapuro Luukkasessa päin ja Myllypuro Lylyn suunnalla notkossa.
”On tulleet joukot jo Kajallaan,” ukki tuumi kun kiikutti rautakankea navetalle. Tarkoitti, että kuului lasten kilkatusta naapurin suunnalta. Mutta mummolaan ei muita tulisi.
Matiaksen isä Pertti oli heidän ainoa lapsensa ja Matias taas Pertin ainokainen. Kun ukki tuli navetan tallista, niin poika rohkaistui ja sanoi: ”Pittäävät juhannuskokkoo Kyöpelinvuorella tännään.”
Ukki pysähtyi pihalle ja katseli lapsenlastaan. Korpin musta tukka kiilteli auringonpaisteessa. Ukki oli harmaantunut vain sieltä täältä.
”Katohhan. Siinä onnii ollu taukoo. Aikonnaa polttivat siellä kanssa. Kuka se on järjestännä?”
”Tämän kylän poijjat ja kai siinä on muitaa mukana.” Matias vaihtoi jalkaa vaivaantuneena.
”Jaa. Oovathan kysynneet Windbergiltä luvan?”
”En minä tiiä. Onko ne niihin maita?”
”On. Tulloo sanomista, jos eivät oo. Windbergit ite siellä polttivat kanssa, kun olivat nuoria poikia. Meinasitko männä?” ”Noo, suattasinhan minä männähhii..”
”Mäne ihmeessä. Suoat nuoriin kanssa olla. Varokkee Pennasia. ”
Siinä oli ukin ohjeet. Pennasia kannatti varoa. Kyläläisillä oli ollut lohilampi kaivettuna Lylyn puroon. No mitä olivat tehneet Pennaset? Räjäyttäneet dynamiitilla kalat kuoliaaksi. Saaliinsa tyhmät kaupanneet lähikauppoihin. Eipä ollut poliiseilla muutenkaan kovin vaikea tehtävä saada kiinni syyllisiä. Auton jälkiä vain seuranneet lohilammelta Pahkuriin.
”Matias, puhelimmeen!” Mummo huusi eteisen sisäovelta. Poika ei sanonut siihen mitään, lähti vain tallustamaan sisälle. Näkihän mummo hänet siitä pihalta rappusten edestä. Kun Matias meni tupaan, tuli mummo tohveleissaan pihalle ja supatti aviomiehelleen: ”Se on joku tyttö, Katiksi esittel.”
”No anna olla,” Pekka sanoi, muka äkeän kuuloisesti, mutta kääntyi katselemaan pellolle. Laittoi kädet taskuun ja myhäili.
1. LUKU
ALKUSYKSY 1986
”Tyhjäkäyntiä ja toiveajattelua”
Syksyisellä metsäaukolla seisoskeli kourallinen ukkeleita. Muutaman hehtaarin aukkoa reunusti idässä ja etelässä kuusikko, pohjoisessa kuivempaa mäntyvaltaista maastoa.
Länsireunaa kulki metsäautotie ja sen takana oli ohut kaistale sekametsää. Pällistelimme ihastelemassa kalliopaljastumaa, jonka Leksa oli saanut jyrättyä esiin koneillaan. Siitä olisi pitänyt louhia tavaraa koerikastettavaksi Kuikkalahteen. Valitettavasti toimenpidekielto oli pysäyttänyt työt. Mutta piti nyt kuitenkin tarkastella, mitä oltiin saatu aikaiseksi.
Viereiseltä metsäautotieltä oli tehty pisto aukolle. Tie kaarsi etelälaidalta paljastetun alueen laidalle, josta Leksa oli tehnyt rampin pohjalle. Sen nousukulma ja pituus ei ollut toistaiseksi kummoinen, sillä maata oli tarvittu puskea syrjään vaihtelevasti paksuudeltaan puolestatoista kolmeen metriin. Sitten oli tullut kallio näkyviin. Siinä kohtaa. Tähän asti kaikki oli sujunut hyvin. Kaivosinsinööri Anttinen oli ollut Leksan apuna suunnittelemassa tätä pientä louhintaa. Mutta edes hänen pätevyytensä ei riittänyt selvitysten laatimiseen. Hän pystyi laskemaan kallion lujuuksia, määrittelemään
louhoksen seinäkaltevuuksia ja niin poispäin. Nyt tarvittiin selonteko, jossa kerrottiin kuinka estäisimme, että ylös kaivamme mineraalien metalli- ja rikkipitoisuudet eivät päätyisi Syväjärveen. Valitettavasti meillä ei ollut ketään, joka hallitsi sen puolen.
”Voiskoon ne suoaha perummaan sen valituksen?” Topi mietti narajavalla äänellään ja sätkää käärien. Olimme siinä koolla oikeana ydintiiminä, Topi, Uuno, Eero, Rauno ja minä.
”En tiiä. Windberg ol kyllä aika pahana, että hänen ylite on kävelty,” tuumailin ääni karhakkana, kädet syvällä taskuissa ja viliuisena.
”Sekö se ol ainoo syy? Eikö ne oo huolissaan Syväjärven saatumisesta?” Rauno kysyi.
”Joo, oovat tietty. Onhan se ymmärrettävvöö. Koko kylä sen järven ympärillä.”
”Nooo minkäs taatta sinä Matias et Kaarloon ollu yhteyksissä?” Uuno se löysi aina ydinluun. Minä kahtelin kallionpaljastumaa. Siin näkyi jo paikoin sateenkaaren värejä. Vilkaisin Topia alta kulmain. Oli tullut otettua poikien kanssa illalla ja hiukan avauduttua. Nyt en tiennyt, oliko laulut kantautuneet Joukon ja Karin isälle.
”Se tul huonosti hoijettua kaiken kiireen keskellä. Pittää yrittää korjata vahinko jotennii.”
Mattilan Rauno oli kierrellyt paljastumaa ja tuli nyt pieni irtomurikka kädessään luosemme:
”Ottakkee Kaarlo tänne töihin. Jospa se sen intoo latistaisi.”
”Töihin tänne? Tekemään mitä? Peltoja viljelemmään?” Puuskahdin. Krapulahan minulla oli. Ukot vilkulivat toisiaan, huomasin.
”Sehän on maanmittari. Emäntäsähän se lehmät hoitaa ja poikasa. Valma piäosin kaupan pyörittää,” Uuno selitti. Sen minä olin unohtanut.
”Niihän se Kaarlo on. Vois olla apuna suunnittelemassa tätä operaatiota,” Topi myönsi.
”Sitten Matias voisit käyvä Jaapan kunnanvirastossa. Harmittelet siellä, että valitukset hijastaa projektia, ettei voi työllistää paikallisia yrittäjiä ja palakata työntekijöitä.” Eero mietiskeli.
”No mitenkäs se auttaa?”
”Juttu alakaa leviämmään ja yrittäjät ei tykkee hyvvee, jos niitten leipä viiään. Voisit myös antoo haastattelun Jaapalaiseen,” Rauno sanoi ja tyrkytti kiveä minulle. Kaivoin käteni taskusta ja otin muhkuran käteeni. Se oli painava. Kun pyöräytin ympäri, huomasin, että oli lohjennut ja paljastumassa näkyi metallisia juomuja. Hymähdin. Laitoin kiven kiertämään.
Kiipesimme pois louhoksen alultaan ajoramppia pitkin. Oli alkanut sataa tihuuttamaan. Pysähdyin tasamaan reunalle katselemaan syrjään puskettua maata. Sitä oli melkoiset kasat, vaikka kuorma-autot olivat ajaneet maata myös aukon itäreunaan. Oli taimikkoni mennyttä. Saisin firmalta vahingonkorvauksen aikanaan, mutta se oli pinossa ei ajankohtaiset maksettavat. Sitten silmäsin vielä laakeaan monttuun ja paljastettuun kallioon. Siellä sitä malmia oli. Niin lähellä, mutta kaukana, kuten tavattiin sanoa.
”Matias Mömmö Kaira Oy:stä hyvää päivää.”
”Päivää.”
Soittaminen oli ajoittain minulle vaikeaa. Puhelinluettelosta olin kaivellut Jaapan kunnanvaihteen
numeron ja kirjoitellut sen ylös lapulle. Istuksin kotonani punaruskeassa sohvatuolissa. Puhelin oli viereisellä pienellä pöydällä. Puhelinluettelo aina sen alla välitasanteella. Huomasin siinä numeroa pyöritellessä oikeastaan ensimmäistä kertaa, että puhelin ja tuoli olivat melkein samanväriset. Sisustussuunnittelua vahingossa.
”Minulla olis asioo kunnan isille. Ensinnäkin lupakysymyksiä koskien Salovaaralle suunnitellusta avolouhoksesta. Sekä tie- ja kaava-asioista ennakkoon…” ”Kaivospiirioikeuden myöntää kauppa- ja teollisuusministeriö. Ja maanimittaushallitus sitten määrää maanmittausinsinöörin uskotuksi mieheksi.” Puhelimeen vastannut rouva oli harvinaisen hyvin kartalla. Ehkä kunnassa oli vastikään jouduttu käsittelemään tällaisia samanlaisia asioita. Olihan siellä pari vuolukivilouhosta ainakin.
”Sitten on yks juttu koskien toiminnastamme tehtyä valitusta. Siitä haluaisin avata jonnii… jonkinlaista keskustelua.”
”Kyllä minä olen tämän nähnytkin. Kysymyksessä on huoli ympäristöasioista. Onko teillä tehty asiaan liittyviä selvityksiä?”
Perhana, että oli täräkkä ja asioista perillä oleva kunnanvaihde. Muistelin, että Keralta sain vastaavaa hyvää palvelua juuri puhelinvaihteen osalta.
”Alustavia kyllä. Mutta meijän on tehtävä se ostopalveluna ja ei oo vielä löyvetty sopivaa konsulttia. Pitäis tässä saaha koerikastuseriä Kuikkalahteen ja sitä kautta seleville jatkoa, että miten meijän toiminta tiällä lähti kä…”
”Minäpäs katselen tästä sopivaa aikataulua, niin voit kertoa meijän pojille näistä huolistasi.”
Hallavaran risteyksestä Jaapaan oli matkaa noin 35 kilometriä. Pidin tuosta välistä, siinä useita mahtavia mäkiä ja niiden väliin jääviä eräänlaisia laaksoja. Komeita harjuja ja muutama kaunis vesistö. Tielle ei näkynyt Tuiskujärvi, joka oli kaunis, kraaterimainen järvi. Sen useat rantavallit olivat pyöreää kiveä ja järvessä oli muikkukanta. Olimme käyneet siellä ukin ja naapurin isännän kanssa muikkuverkoilla aikoinaan. Minua jännitti kuin pahaista poikasta. Hyvä etteivät kädet tärisseet. Ajelin auton parkkiin virastotalolle. Katselin myös Katin ravintolan suuntaan, joka seisoi aukion toisella laidalla. Satuin katsomaan myös taivaalle, niin näin muuttoauran lentävän korkealla kohden etelää.
Martti oli ohjeistanut pukeutumaan normaalia siistimmin. Minulla oli kauluspaita ja sen päällä neule ja uusimmat farkut jalassa. Virastotalon aulassa oli ryhmä naisia. Huomasin heidän katsovan minua mielestäni tavallista pidempään.
Minua hävetti. Varmaan huomasivat, että tuokii tuossa yrittää olla jotakin olevinaan. Aulassa oli vastaanottotiski, jonka takana istuvalle virkailijalle kävin esittämässä asiani. Hän ei ollut sama rouva, jonka kanssa olin haastellut puhelimessa, mutta tuntui silti tietävän tulostani. Hän lähti opastamaan minua korot kopisten kunnantemppelin käytävillä. Haahuilin perässä niska punoittaen. Kun päästiin kulman taakse, olo helpotti. Saavuimme pieneen kokoushuoneeseen. Sinne oli katettu oikein kahvit ja muuta pientä tarjottavaa. Nyt vasta tunsinkin oloni vaivautuneeksi. Meinasin istuutua pöydän sivulle, mutta rouva opasti minut päätyyn.
”Tässä on kunniavieraan paikka,” hän naureksi. Hän oli kivanäköinen rouva. Tummatukkainen, hiukset nutturalla,
vaalea paita ja harmaa hame. Silmälaseissa raskaat kehykset ja pientä tummennusta linsseissä. Enkös kuvailekin tarkasti?
Yritän oppia tämän homman.
Käytävältä kuului askelia ja puheensorinaa. Sitten ovi aukesi ja kolme herraa saapui tilaan. Kolusin yli paikoiltani.
Rouva asetteli kuppeja ja tarjoiluja sivupöydältä kokouspöytäämme.
”No niin päivää, kunnanjohtaja Tapani Pulkkinen,” mies esitteli itsensä kättelyineen niin nopein sanankääntein, että olin unohtaa nimen heti kättelyssä. Heti perään kättelivät rakennustarkastaja, jonka nimi ei jäänyt muistilokeroihini ja kunnaninsinööri Veijalainen.
Rouva oli kaadellut kahvit ja tiedusteli, oliko meillä kaikki tarvittava. Sitten hän poistui, toivotellen vielä hyvää päivänjatkoa minulle.
”Hörppästäänhän ensin kahvit, eihän tässä niin jäniksen selässä olla,” kunnanjohtaja sanoi. Hän oli yllättävän nuori mies. Kaljuuntunut tosin, terävän ja urheilullisen näköinen kaveri. Rakennustarkastaja oli lähempänä eläkeikää ja kunnaninsinöörikin viidenkymmenen paremmalla puolella. Lisäsin sekoitettavat kahviin ja aloitin huolellisen hämmentelyn. Äkkiä minua pelotti, että jos ottaisin hörpyt, käteni tärisivät. Minua jännitti. Joskus kehuin, että en pitänyt herroja sen kummempina kuin muutkaan ihmiset, mutta jokin tässä tilanteessa oli minulle vissiin epämiellyttävää.
”Otahan tästä viineriä,” kunnanjohtaja ojensi tarjoiluja lähemmäksi. Kiitin ja otin.
”Nämä on semmoista murusteltavaa syötävää,” sanoin kirjakielellä.
”Nooo, sitä varten meillä on pätevät siivoojat.”
Helpotuksekseni käteni ei tärissyt, kun uskalsin kohottaa kupin huulilleni. Rentouduin hiukan.
”Ootko sinä Kauppisen poikia?” Rakennustarkastaja kysyi. ”Syntyperäsiä,” myönsin viineriä mussuttaen ”Niin iteasiassa minäkii,” hän sanoi ja kertoi kotikontunsa sijaitsevan Hyyryvaarassa. Kohta aloimme haastelemaan yhteisistä tutuista ja löytyihän niitä. Sitten kunnanjohta rykäisi kurkkuaan sen merkiksi, että oli aika siirtyä viralliseen osuuteen. Hän risti kätensä, nojautui eteenpäin ja alkoi puhella: ”Lehdistä on saatu lukea, että meiltä on kunnan mailta löytynyt malmiesiintymä, joka on kooltaan kerrassaan merkittävä. Ollaankin tässä odotettu, että joskohan meitä pian lisääkin tästä aiheesta informoitaisiin.”
”Niin, kuuleman mukaan siitä on taidettu jo oikein käräjöidäkin?” insinööri kuittaili ja jäi vesi kielellä odottelmaan meriselityksiäni. Kunnanjohtaja näytti vilkaisevan häntä paheksuvasti. Menin vähän sekaisin heti alkuun tilanteen saamasta käänteestä. Käytin pari hetkeä itseni ja hyvän vastauksen kasaamiseen: ”No, se oli kolmannen osapuolen yritys päästä malmioon osalliseksi, mutta se tapaus on loppuun käsitelty.”
”Hehän yrittivät saada sen pois teiltä kokonaan. Uusivuoriko se oli vastapuolena?”
”Ei oikeestaan. Koko hommaa masinoi henkilö, jolla ei ollu puhtaat jauhot pussissa. Uusivuori on pyyvellyt anteeksi ja me ollaan jo unohettu koko tappaus.” Lipesin hermostuksissani kirjakielestä.
”No siinä tapauksessa mekin unohdamme,” kunnanjohtaja puuttui keskusteluun ja jatkoi: ”Mikäs se on tämä Blue White Mining?” ”Se on firma, joka omistaa Kyöpelinvuoren
valtauksen. Firma on minun perustama ja oon sen suurin osakas. Loput omistajat on Luukkasenvaarasta.”
”Että kyläläisten oma firma ja noin komeasti kalskahtava nimi! Mistä sinä tuon nimen oikein hokasit?” Rakennustarkastajan nimi oli selvinnyt Pentti Oikariseksi.
”Tietysti siniristilipustamme ja sitten nikkelistä ja koboltista.”
”Kovasti on komeata,” kunnanjohtaja myhäili:
”No. Me emme täällä virastolla tiedä, lehtijuttuja lukuunottamatta, virallisesti muuta kuin, että teillä on siellä ollut malminetsintäluvat voimassa ja niistä kuulutukset nähtävillä tuolla ilmoitustaululla. Mitäs te olette sieltä löytäneet?” Samalla kunnaninsinööri jakoi heille kolmelle jotkin tulosteet. Minulla ei ollut papereita. En tyhmä ollut muistanut ottaa edes salkkuani mukaan, että olisin voinut esittää tutkimuslaitoksen tai Rautavirran raportteja. Minulla ei edes ollut valitusta tai toimenpidekieltoa mukanani. Tunsin itseni alastomaksi
”Pitoisuudeltaan ja määrältään merkittävän monimetallimalmion.” Ja luettelin pitkän listan mineraaleja. Sen jo sentään osasin ulkoa. Jatkoin: ”Aluksi sitä täytyy testata ja tehdä kannattavuusarvioita ynnä muita laskelmia. Meidän pitäisi nyt päästä tekemään koerikastuksia Kuikkalahteen malmillamme.”
”Kun sanot, että määrältään merkittävän, niin mitä se tarkoittaa? Eli kuntaa tietysti kiinnostaa, että olisiko tulossa kaivos ja sitä kautta työpaikkoja?”
”Malmion arvioitu koko on suurempi kuin esimerkiksi Kuikkalahdessa ja pitoisuudet sekä monipuolisemmat, että paremmat. Muuta en tässä vaiheessa vielä voi sanoa. Tutkimukset on kesken.”Aijoin vielä jatkaa, mutta Veijalainen
keskeytti minut: ”Anteeksi, minun on sanottava, että olet nuoren oloinen kaveri. Minkä alan ihmisiä sitä ollaan?”
Olin varautunut tähän sanakirjastani löytämään kompetenssijuttuun.
”Sähköalan koulutus minulla on. Kuikkalahella oon työskennellyt niissä hommissa, mutta viime vuosina lähinnä malminetinnässä. Meillä on myös geologi hommissa ja pari insinööriä, joista toinen varsinainen kaivosinsinööri.”
”Mutta sinä et ole insinööri?”
”En ole.”
”Eihän se meille kuulu, kunhan uteliaisuuttani kyselen,” kunnaninsinööri sanoi vaikuttuneena omasta tutkinnostaan.
”Joo-o. Suurin otsikoin kirjoittivat maakuntalehdissä, siis molempien maakuntien, tästä teidän löydöksestä. Ja me täällä, että meidän kunnan alueella on tämmöinen aarre ja naapurien lehti kirjoittaa ensin. Eikä meille ole kerrottu mitään. Melkein ollaan pahoillaan oltu,” kunnanjohtaja naureskeli. Ennen kuin ehdin mitään vastata, kunnanjohtaja jatkoi: ”Mitenkäs kunta voi olla yrittäjälle avuksi?”
Nyt minun olisi sitten pistettävä parastani. Saatava heidät tuntemaan osalliseksi tästä ja maalailtava loistavia tulevaisuusnäkymiä. Minua oli oikein sparrattu osakkeenomistajien, eli Uunon, Topin ja kumppanien taholta.
”Ajateltiin, että teitä on hyvä informoija tästä hankkeesta. Ja kertoa meijän suunnitelmista. Sittenhän jossakin vaiheessa tulevat kaiken maailman tie- ja kaava-asiatkin ajankohtaisiksi. Mutta nyt myö vasta vähäsen pengotaan.” Aloin lipsua kirjakielestä huomaamattani.
”Minkälaiset teillä sitten on lähiajan suunnitelmat?”
”Tarkoitus olisi tehä pintakalliosta pienimuotoista louhintaa koerikastuksia varten. Koerikastetaan Kuikkalahden
kaivoksella.” Hermostuksissani en huomannut toistavani itseäni.
”Jos tästä nyt sitten kaivos jonakin päivänä tullee, niin minkälaiset sillä on työllistämisvaikutukset ja mitenkä pitkäksi aikaa malmia riittää?”
”Vaikeita kysymyksiä. Meistä on tehty hanketta hankaloittava valitus, joka on toistaiseksi aiheuttanut sen, että koko homma seisoo.” Kun ei kunnanisät ottaneet valitusta puheeksi, niin minä tein sen. Enkä tyhmä tajunnut tarttua kunnanjohtajan tarjoilemaan koukkuun, kuinka kaivos tarvitsisi paljon työntekijöitä.
”Kyllä kyllä. Tämmöisissä projekteissa on aina byrokratiansa ja valituskierroksensa…” He pläräsivät papereitaan ja saivat ilmeisesti valitukset päällimmäisiksi..
”Hallavaralaisilla on ihan aiheellinen huoli kotiseutunsa puhtaudesta. Mutta olettehan te varmasti vastuullisina toimijoina jo osanneet varautua ja ottaa huomioon nämä ympäristönäkökulmat ja ihmisten pelon?”
Nyt minulla meni pasmat sekaisin. ”Me tuota..,” minulla ei ollut edes niitä papereita, mitä selata: ”Laaditaan vastinetta kyllä. Meillä on hakusessa niihin ympäristöasioihin sen alan asiantuntija, joka voi suunnitella tuota, niitä sivukiven varastointiin liittyviä paikkoja ja sitten rikastushiekalle, jos sitä nyt rikastammoo sinne tullee..”
”No sitten kun saatte sen puolen toteennäytettävine ja asianmukaisine suunnitelmineen valmiiksi ja toimitetuksi läänille, voidaan oikein ruveta etenemään tässä asiassa.”
Minulla oli sellainen tunne, että olin tullut taas mokanneeksi oikein raskaalla kädellä. Kunnanjohtaja ei kuulostanut vakuuttuneelta. Hän ikään kuin paikkaili osaamattomuuttani
”Jos te saatte tämä ympäristöpuolen kuntoon ja mentäisiin eteenpäin, niin oletteko miettineet näitä käytännön asioita kuten, logistiikkaa, energiantuotantoa ja vesiasioita?” Insinööri kysyi. Nyt oltiin asioissa, joita olin itsekin pähkäillyt illat pitkät.
”Me olemme näitä alustavasti miettineet. Riippumatta siitä, kuka sen kaivoksen toteuttaa ja millainen se kaivos on, se tarvitsee ainakin sähköä. IVO:lla on 120 kilovoltin siirtolinja suhteellisen lähellä. Meidän insinööri on jo alustavasti heidän kanssaan aiheesta keskustellut. Sitten on kaksi toimintamallia rikastuksen suhteen. Joko meillä on rikastamo paikan päällä tai sitten malmi toimitetaan esimerksi Kuikkalahden kaivokselle. Sinnehän on matkaa vajaat 25 kilometriä. Se tarkoittaa rekkarallia sinne ja ehkä junakuljetuksia sieltä eteenpäin. Tai sitten rautatie jatketaan sieltä perille saakka. Toinen juttu, mikä liittyy näihin ympäristöasioihin on vesi. Vesiasiaakin on alustavasti pohdiskeltu, että siitä voi tulla pula. Suljettu systeemi tarkoittaa sitä, että vettä kierrätetään. Kun ruvetaan maan alta louhimaan, nähhään, minkä verran vesituottoa siellä on. On pohdiskeltu putken vetämistä Kehvetinjärvestä. Eihän siitä ole kuin pari kilometriä sinne. Ja teitä joudutaan rakentamaan, mutta aika vähän. Tosin pienet mehtätiet joutuu käytännössä uusiksi vetämään, liikennettä tulee sen verran.”
”Jos Salovaaralle ei tule rikastamoa, sehän pienentää Syväjärven saastumisriskiä varmaan huomattavasti?”
”Niin, ei tule rikastushiekkaa,” myönsin.
”Eikä uusia työpaikkoja Jaapan puolelle,” kunnanjohtaja mietiskeli.
”Entä asuntoja?”
”Ei varmaan sinne korpeen tehä. Siinä on pari kylää lähellä Jaapankin puolella ja Pilvilammen puolella. Niitä pitää sitten miettiä, kun käynnistyy toiminta. Kaivoksen rakentaminen tietysti työllistää ison määrän porukkaa. Kun tämä kaivos tulee vielä kolmen kunnan rajalle, niin varmaan vaatii teiltä yhteistyötä ja venymistäkii, ollaanhan siinä heimorajalla.” Olin omista sanoistani aika vakuuttunut. Onneksi olin mielessäni käynyt näitä asioita tai oikeastaan haaveillut, kymmeniä ja kymmeniä kertoja. Tai satoja. Joka ilta oikeastaan pohdiskellut jonkinlaisena iltasatuna ennen nukkumaan menoa. Olin ilmeisesti alkanut uskoa fantasiaani.
”Entäs rahoitus. Mistäs saatte, sanotaanko vaikka viisikymmentä miljoona tällaisen projektin käynnistämiseen?”
”No. Jälleen, riippumatta siitä, kuka kaivoksen rakentaa, tapahtuu se kivi kerrallaan. Alkuun pärjätään pienemmälläkin summalla ja sitä rahoitusta ollaan juuri järjestämässä. Ja yhteistyökumppaneita tarvitaan ja niitä sopimuksia solmitaan sitten ajan kanssa. Samoilla kukkaroillahan ne on isommatkii firma anomassa.”
”Se on vaan semmoinen juttu, että on eri asia, onko anojana Uusivuori vai viisi ukkoo Luukkasenvaarasta,” kunnaninsinööri nauroi. Kunnanjohtaja hymähti, mutta Oikarinen ei sanonut mitään. Kainaloni olivat hiestä märkiä.
Kun kokous oli ohi, huomasin aulassa kengänauhani olevan auki ja jäin sitomaan sitä sermin taakse. Kuulin kunnan isän sanovan toiselle: ”Kaivoshan sinne todennäköisesti tulee. Mutta eri asia, kuka sen sitten tekee. Tuskin tämä Mömmön poikanen.” Ääni oli kunnaninsinöörin.
”Vai Mömmön poikanen,” ajattelin. Olin alkanut tottua siihen, että oli olemassa tientyn tyyppisiä ihmisiä, joilla oli erikoinen taipumus mollata toisia. Pahalta se silti aina tuntui. Toisaalta koirien haukkuminen ei tunnetusti karavaanin kulkemista pysäyttänyt.
Seisoin virastotalon pihalla katsellen kaihoisasti ruokaravintolan suuntaan. Minä olin visusti päättänyt unohtaa Katin. Mutta nyt kun olin täällä.. En ole tainnut kertoa, miksi päädyin unohduksen tielle?
Minähän kävin muutamaan otteeseen ruokailemassa Ravintola Katriinassa. Jopa niin, että yksi kerta Kati kirjoitti puhelinnumeronsa lappuselle erään juttutuokion päätteeksi ja antoi sen ravintolansa pöydässä minulle. Hän sitten poistui töilleen ja minä olin onneni kukkuloilla. Mutta kun poistuin paikalta, unohdin silti sen puhelinnumeron sinne pöytään! Autoon istuessani tajusin, mitä jäi. Kiirehdin takaisin ravintolaan. Pompin rappuset pari askelmaa kerralla ja saavuin yläaulaan josta näin ravintolan tiskille. Siellä nojaili joku kolli ja jutteli Katin kanssa. Pysähdyin ja peräännyin hiukan. Näin Katin myös nojautuvan tiskiin ja flirttailevan miehen kanssa. Mielestäni he katselivat toisiaan silmiin hyvinkin intiimisti. Käännyin pois ja laskeuduin portaat askelma kerrallaan.
Sillä kertaa olin tullut siihen tulokseen, että jos olisin Katin kaltaisen naisen mies, saisin koko ajan olla hätistelemässä muita kosijoita. Tosin en varmaan ollut sen tyylinen, että vartioisin emäntääni kovinkaan mustasukkaisesti. Joka tapauksessa. Elsakin oli kaunis ja hänessä oli jotakin äärimmäisen, no, sanotaan nyt vaikkapa viettelevää. En ole kovin hyvä tämmöisissä psykologisissa
jutuissa. Jos semmoista kaipaa, täytyy vaihtaa kirjaa. Elsalla oli omat ihailijansa, kuten olin saanut huomata. Lisäksi hän oli luonteeltaan melkoinen tuittupää, minkä sain tuta Saksan reissulla. No nyt Elsa oli opiskelemassa kauppakorkeassa. Ei oltu ryhdytty mihinkään etäsuhteeseen.
Katihan oli eronnut siitä toisesta lihaskimpustaan, mutta tosin varmaan jo ehtinyt pariututua uudelleen. Epäröin tovin. Syödähän minun täytyi joka tapauksessa, joten suuntasin kohden ravintolaa. Se oli valkea kaksikerroksinen, tasakattoinen rakennus, ruskeat ikkunanpuitteet. Pienessä valomainoksessa luki Katriina. Paljonkohan lie sekin kyltti maksanut ja missä tehty. Yrittäjänä näitä aina pohti.
Kun astuin ravintolaan, huomasin heti Katin. Hän istui ravintolan nurkkapöydässä näköjään palaveeraamassa jonkun porukan kanssa. Heti se sykähdytti. Kävin tiskillä maksamassa lounaani ja menin keräilemaan ruokia noutopöydästä. Syrjäsilmällä huomasin, että minut oli havaittu. Yritin olla ihan muina miehinä. Aikuismaisesti. Helvetti, en minä mitään pelejä pelaillut. Taisin olla Katin suhteen sekaisin kuin seinäkello. Kun kannoin tarjotinta pöytään, olin vasta huomaavinani Katin, mutta teatterini meni tyhjille katsomoille, sillä Kati oli jo syventynyt palaverikumppaneihinsa. Myös virastotalolta alkoi ilmestyä väkeä lounaalle.
”Jaaha, tännehän se on yrittäjäkin tullut murkinoimaan. Katriinasta saa aina hyvän lounaan. Muistakaahan sitten, kun teillä on siellä suuryritys pystyssä, että juhlatilaisuudet pidätte Katriinassa,” Kunnanjohtaja sanoi minulle kovaan ääneen ja iski silmään. Samalla hän tervehti Katia, joka
huikkasi omasta pöydästään: ”Ilman muuta Matias niin tekee. Meillähän on jo sellainen sopimus.”
Naurahtelin ja myöntelin, että niin tietysti tulee tapahtumaan. Pelkäsin taas käsieni rupeavan tärisemään. En ymmärtänyt mikää minulle oikein oli tullut. Oliko tämä nyt sitä stressiä, josta olin kuullut puhuttavan?
Aloin syömään poronkäristystä ja vähitellen rauhoituin.
Vaikka tutkani oli päällä ja tarkkailin ympäristöäni, Kati pääsi yllättämään minut silti.
”Näkkeehän sinuakii,” tuttu matala ja aavistuksen käheähkö naisääni sanoi ja soitteli jotakin sieluni viulunkieliä. Kummallinen reaktio.
”Terve,” vastasin ja sitten mutisin jotakin kiireistä.
”Niin minä olen ymmärtänyt, sopiiko isua seuraan?” hän kysyi ja minä yllätyin iloisesti. ”Totta kai.”
”Tulen kohta, haen syömiset.” Katselin hänen menoaan noutopöytään. Ja hän tiesi sen, päätellen takamuksen keikkumisesta. Noloudekseni jäin tuijottamisestani kiinni virastotalon henkilökunnalle. Kati tuli ja istahti pöytääni omana reippaana itsenään. Hiukset eivät olleet tällä kertaa poninhännällä, vaan kauniina laineina.
”Kävit sitten Saksassa,” Kati latasi. Meinasin melkein vetää väärään kurkkuun lautaseni viimeisen käristyssuikaleen.
Onneksi vain vaatimaton köhäisy irroitti sen.
”Mitä, kuka.… Mistä sinä sen tiijät?”
”Pikkulinnut lauloivat,” Kati sanoi viattomasti ja jatkoi:
”Tyttöystävän kanssa menitte. Oliko kiva reissu?”
Tipahdin kelkasta, koska Kati mennä lasketteli liian vauhdilla.
”Ei ollut tyttöystävä, vaan lapsuuven kaveri ja oli ihan ok,” sanani kuulostivat puolustelulta.
”Vai lapsuuven kaveri. Teillä oli sitten vissiin eri hotellihuoneet?”
Viereisessä pöydässä istui paikallislehden toimitus ja heidän keskustelunsa oli jostakin syystä vaiennut.
”No ei ollut eri huoneet, mutta..”
Kati kumartui eteenpäin ja kuiskasi: ”Eihän se minulle kuulu, kunhan kiusaan.” Ilmeisesti hän opasti minut tukkimaan turpani, etten puhuisi ohi suuni. Sanonnan mukaan seinillä oli korvat. Sitten hän jatkoi syömistä muina naisina ja vaihtoi puheenaihetta: ”Sulta jäi viimeksi minun puhelinnumero pöydälle. Vaihdetaanko uudestaan numeroita?”
”Tehhään niin.”
”Käy vaan kahvia, älä oota minua. En ehi juomaan kuitenkaan,” hän sanoi ruokailunsa lomassa.
No minähän kävin.
Kunnanviraston henkilökuntaa tuli yhtäikaa kahvijonoon.
”Sinä taijatkin tuntee tämän meijän Katin,” kunnaninsinööri sanoi. ”Juu,” vastasin ja täytin kuppini ja palasin pöytään.
”Mitä teillä on meneillään siellä korvessa? Onko sinne oikeesti tulossa kaivos?” Kati kysyi nyt hiljaa.
”Malmia on löytynnä aika paljon, että suattaahan sinne tulla. Nyt on vaan se valitus…” Keskeytin puheeni, kun älysin, että valituksen takana oli Katin setä.
”Minä oon kuullut siitä valituksesta. Kalle on käyny meillä pariin otteeseen.” Kati kertoi ja pyyhkäisi suupieltään.
”Elä. Mittee se sano?” Innostuin. Oliko minulla sisäpiirin tietolähde? Tällaista mahdollisuutta en olut ajatellutkaan. Kati nosti katseensa ruoastaan minun katseeseeni.
”Annatko sinä minulle sen numeros?”
”Tietysti,” sanoin. Kaivelin selkänojalla roikkuvan takkini taskusta kynää. Katselin ympärilleni ja kävin tyhjästä pöydästä hakemassa vanhan paikallislehden. Ryhdyin raapustamaan sen laitaan numeroita. Sekä kotiini, että matkapuhelimeen. Repäisin sitten numeron suurieleisesti ja vikaisin toimituksen pöytään.
”Eikö sinulla ole käyntikortteja?” Kati kysyi.
”Käyntikortteja? No, ei…”
”Minä hommaan sinulle sellaiset. Laita kaikki yhteystietosi, mitä siihen tarvitaan niin paperille. Ootas, haen ruutuvihkon..” Hän meni ja maltoin olla katselematta.
Kun lähdin ajelemaan kotikylää kohti, pohdin mielessäni, kuka kumma oli kertonut Katille Saksan reissustani?
Ja miksi?