Atomia odotellessa
Ohjaus: Mika Taanila ja Jussi Eerola Atomin paluu on dokumentti Olkiluodon kolmannen ydinvoimalan rakentamisesta. Väkevin tunne, jonka Mika Taanilan ja Jussi Eerolan ohjaama elokuva välittää, on pöyristynyt epäusko. Eräässä kohtauksessa projektin vetäjät harmittelevat viivästyneitä töitä, mutta toivovat reaktorin tuottavan sähköä vii-
meistään vuonna 2011. Atomin paluuta katsotaan neljä vuotta tuon takarajan jälkeen, eikä Olkiluoto 3 ole vielä lähelläkään valmistumista. Atomin paluussa Olkiluodon projektia tarkastellaan ydinvoiman uutena tulemisena, sillä se oli ensimmäinen länsimaissa aloitettu uusi voimalatyömaa Tsernobylin katastrofin jälkeen. Tekijöiden näkökulma ydinvoimaan tulee harvinaisen selväksi, kun he leikittelevät arkistoista revittyillä naiiveilla vanhoilla opetuspiirretyillä ja japanilaisilla hirviöelokuvilla. Ääniefektitkin toistuvat ja vaivaannuttavat. Dokumentissa seurataan rakennuttajien ja rakentajien lisäksi myös voimalaa vastustavien aktivistien toimintaa. Kaikkien osapuolten puheet muuttuvat kohtaus kohtaukselta sekavemmiksi. Kaksituntisena jokseenkin puuduttava dolumentti ei säväytä kertomuksena ydinvoimasta. Se on kuitenkin hyvin mielenkiintoinen, jopa ahdistava ku-
Bondin uusi suvanto vaus suuren luokan päätöksenteosta pienessä ja mitättömän oloisessa paikassa. Olkiluodon maaperää ei pidetä ydinjätteen loppusijoitukseen parhaana mahdollisena paikkana, mutta Eurajoen kunta hyväksyy sen silti. Asiaa käsittelevässä kokouksessa Voitto-niminen valtuutettu toivoo päätöstä, sillä kyseessä on hänen viimeinen kokouksensa, ja siksi olisi mukavaa saada ”voitto”. Atomin paluun suurin ansio onkin sen kepeän ilmapiirin paljastaminen, jossa muun muassa päätettiin kaivaa jälleen uusi ikiaikainen ja tappava jäteluola. Venyvän dokumentin loppu on äkillinen, mutta järkevä. Jos tekijät olisivat päättäneet odottaa voimalan valmistumiseen asti, olisi mahdotonta sanoa, milloin Atomin paluu saisi ensi-iltansa.
Matti Riitakorpi
Kaihoisan hienostunutta psykedeliaa
DEATH HAWKS Sun Future Moon (2015, Svart Records) Auringon uuvuttama hevonen laukkaa aavalla maalla. Savu ja nauru täyttävät ranta-alueen Sansibarin valkoisilla hiekoilla. Shamaaninen tanssi pauhaa keskellä erämaata, samalla kun cocktail-kutsuilla siippaansa kevyesti poskelle sipaiseva neito kuiskaa rakastettunsa korvaan unenomaisia mietteitään newyorkilaisessa jazzklubissa. Death Hawksin uutuuslevy Sun Future Moon on vakuuttavan eklektinen sekoitus näitä kaikkia. Pakko sytyttää santelipuu-suitsuke ja hämärtää valoja. Levyn avausraita He Ya Sun Ra
on kaikessa mantramaisuudessaan kuin suoranainen kutsuhuuto yhtyä Death Hawksin ilosanomaan. Myyttisyys näyttäytyy puhtaimmillaan laulaja-kitaristi Teemu Markkulan surrealistisissa lyriikoissa, siinä missä esimerkiksi The Doorsin kaltaiset vaikuttajat ovat vahvasti läsnä niin levyn saundimaailmassa kuin kokonaistunnelmassakin. Kappaleet ovat sekä junnaavia että majesteettisia: jylhä basso junttaa läpi kokopitkän, laulun paikoin ollen stemmojen johdosta jopa vallan haikeaa. Instrumentaalikappale Seaweed vie kuulijansa utooppiseen merenalaiseen maailmaan, ja ohjaa samalla kohti levyn vahvinta puoliskoa. Dream Life, Waking Life
tuo tajuntaa laajentavassa tunnelmassaan, suloisten pianonsävelten siivittämänä mieleen puhtaan valkoisen flyygelin ja 40-luvun Amerikan, Kraftwerkin samalla pauhatessa taustalla maanisesti. Siinä missä kitaramelodiat olivat edellisellä levyllä valloillaan, on piano astunut askeleen sen edelle, tuoden freesin tuulahduksen. Albumin läpi vallitsee rauhanomainen tunnelma, jota nämä hienostuneet pianomelodiat korostavat. Heed the Callingissa siirrytäänkin jo aivan toisaalle, savanneille. Death Hawksin orgaanisuus ja autenttisuus kiehtovat tämänpäiväisen, paikoin hyvinkin muovisen musiikkimyllerryksen keskellä, yhtyeen jalanjäljen painautuessa yhä selkeämmäksi suomalaisen psykedeelisen rokin kartalle. Kokonaisuudessaan yhtyeen kolmas studioalbumi on hyvin positiivissävytteinen, ja osoittaa konseptin toimivuuden: raaka hedelmä on kypsynyt juuri sopivaksi. Kappaleiden pituudet ovat katkenneet (vannoutuneiden lajin kannattajien mielestä mahdollisesti jopa liikaa) ylenpalttisesta progeilusta. Ainoastaan Black Acidin kaltaista eeppistä jyrää jäin jokseenkin kaipaamaan. Edellisen levyn kaltainen okkulttinen leijailu ja elämää suurempi mystisyys jääkin vähemmälle, mutta turha haikailla taaksepäin. Muutama vuosi sitten julkaistulle nimikkolevylle Sun Future Moon on nimittäin varsin luonteva jatko-osa.
Jenny Malmberg
Ohjaus: Sam Mendes Rooleissa: Daniel Craig, Christoph Waltz, Léa Seydoux Vuoden 2006 Casino Royalen jälkeen James Bond -elokuvat ovat olleet uudessa nosteessa. Daniel Craigille räätälöity versio Ian Flemingin luomasta agenttisankarista on ollut edeltäjiään fyysisempi, rujompi ja kaavoista vapaa. Casino Royale toimi sarjan uudelleenkäynnistyksenä, ja siitä asti elokuvissa on seurattu, kuinka Bond hiljalleen kehittyy eläväksi legendaksi. Edellinen osa Skyfall näytti päättyvän asetelmaan, josta jokainen klassinen vanha Bond-
elokuva alkoi. Spectre jatkaa tilanteesta vailla selkeää suuntaa. Yksittäiselle maailmanpelastustehtävälle Bond ei vieläkään pääse. Spectren tarina on väen vängällä sankarin henkilökohtaiseksi löytöretkeksi kääntyvä kudelma, jonka logiikka on hyvin huteralla pohjalla. Kaikki näyttää ja kuulostaa hyvältä, mutta kerronnan eteneminen on katkonaista ja väkinäistä. Bond-kliseet käydään orjallisesti läpi, ikään kuin oltaisiin tyytyväisiä siihen, että niitä voidaan taas Casino Royalen puhtaan pöydän jälkeen käyttää. Kaavamaisuushan oli juuri se piirre, joka oli Pierce Brosnanin kaudella vaarassa tuhota koko Bond-sarjan. Spectressä Bond ratkoo samannimisen rikollisjärjestön hämäräpuuhia, jotka liittyvät häneen itseensä hömelöimmällä mahdollisella tavalla. Jos kertoisin, mikä Christoph Waltzin rutiinilla tulkitsemaa pahista motivoi, ette uskoisi. Spectren käänteestä ja kolmannesta näytöksestä jää niin huono maku, että se tuntuu jopa vähentävän aiempien Craigin Bondien arvoa.
Matti Riitakorpi
Virtuaaliajan filosofinen nälkäpeli
Karri Liikkanen, Mikko Kananoja: Kova (Nowhere Boy) Liikkasen & Kananojan romaani KOVA sukeltaa nuoren media-alan diginatiivin maailmaan, dystopiaan, jossa kaikki on virtuaalista, todellisuus paranneltua ja teknologian kyllästämää. Tarinan alussa päähenkilö luovii kyynisenä ja laiskotellen uudessa ajassa, maailmassa, jossa kaikki on Supernetissä nollina ja ykkösinä ja kirje erikoinen tuulahdus menneisyydestä. Työsuhteet vaihtuvat, maisemat ja hetket muokkautuvat tai voivat muokkautua mielen mukaan, ihmissuhteet ailahtelevat himon ja halujen armoilla. Eksistentiaalinen kriisi ja suuri rakkaus ajavat kuitenkin päähenkilön kyseenalaistamaan olemassaolonsa ontologiseen seikkailuun tilaisuuden koittaessa. Kerronta on nopeatempoista ja
etenevää ja paranee alun jälkeen lievästä toistosta huolimatta. Rakkauden, tietoisuuden, todellisuuden, tulevaisuuden ja nykyhetken pohdinta tuo päähenkilön lähelle nykyajan elämäntuskaa. Kova herättääkin ansiokkaasti lukijan pohtimaan ja miettimään itseymmärrystään meitä ympäröivässä virtuaalisessa maailmassa. Ihminen, jonka oma ajattelu on ulkoistettu teknologialle; maailma, jossa rakkaus on liian vaativa ja syvällinen tunne koettavaksi helpon ja nopean sijaan on tulevaisuudenkuva, jota ainakin Rakkauden lisuri kammoaa. Teos on lopulta lukukokemuksena melko kevyt, ja asettaa tärkeät ja perustavanlaatuiset ihmisyyden ja olemisen kysymykset lukijalle osin valmiiksi. Vastaukset joudumme kuitenkin onneksi vielä ajattelemaan itse. Kirjoittajien tietoisuus niin filosofiasta kuin populaarikulttuurin klassikoistakin kääntyy valttikortiksi ja muovaa Kovasta digiajan version Sofian maailmasta: kunnianhimoisen kuvauksen oman aikamme orwellilaisuudesta. Toivokaamme, että rakkauden tunnetta kipuineen ja katkeroitumisineen ei koskaan korvata algoritmeilla. Lisuri suosittelee kirjaa iltalukemiseksi kaikille. Testaa: pystytkö lukemaan kirjan ilman intersomen samanaikaista selaamista?
Rakkauden lisuri
Vaasan ylioppilaslehti 7/2015 21