Habbo – Uudelleen löydetty

–UUDELLEEN LÖYDETTY

Se taisi olla jokin maanantainen aamupäivä huhti- kuun alkupuolella. Muistan joka tapauksessa tapahtuman epätavallisen kontekstin. Koronavirus salpasi minut ja monet muut ulkoilmassa ja ystävien kanssa viihtyvät haaveilijat sisälle.

Lisäksi ihanat ja kauan odotetut suunnitelmat Eurooppaan lähdöstä vuodeksi piti hyllyttää. Minulla oli pitkästä aikaa, suoraan sanoen… Todella tylsää.

Mitähän sitä nyt tekisi?

No, nyt oli ainakin aikaa muistella kaikkea vanhaa. Mitä ennen tehtiin? Missä ennen hengailtiin ja nähtiin kavereita? Puolivahingossa löydän sen. Internet-sivuston, jossa vietin viimeksi aikaa noin neljätoista vuotta sitten. Valtava nostalgia-aalto vyöryy ylitseni, kun klikkaan itseni määrätietoisesti sisään Habboon (ent. Habbo Hotelli, Hotelli Kultakala). Vaikka edellisestä kirjautumisesta sivulle on kulunut vuosia, kaikki hauskat muistot pulpahtelevat yksitellen mieleeni, kun selaan Habbon etusivua ja luon aivan uudenlaisen ilmeen vanhalle, tutulle hahmolleni. Sitten otankin kohtalokkaan askeleen ja sukellan syvemmälle tähän virtuaaliseen maailmaan.

Paikka ei ole täysin sellainen, millaisena muistan sen. Mitä nämä tavarat o- vat? Ei tällaisia ollut sil- loin... Oi mutta, mi- nullahan oli tällainen! Koen ai- van sanoin kuvailmatonta iloa pienistä, virtuaa- lisista huonekaluista, joita löy- dän Huonenavi- gaattorin lukuisista, erilai- sista huoneista. Sellaiset legen- daariset julkiset huoneet, kuten Pizzeria Pepperoni tai Habbon uima-allas hyppytorneineen ovat vain kaukaisia muistoja, eivätkä uudemman sukupolven habboilijat näytä niitä kovasti hehkuttavan. Tällä hetkellä näyttää siltä, että uuden sukupolven habboilijoita onkin todella vähän verrattuna meihin ”vanhoihin” 2000-luvun alkupuolella aloittaneisiin pelaajiin.

”Habbo on paikka, joka toimii chatin tavoin, mutta se on paljon muutakin. Se on maailma, jossa voi ilmaista itseään vapaasti.”

Habbo on kokenut viime aikoina niin sanotun kasvojen kohotusleikkauksen. Ennen vappua muun muassa YLE uutisoi Habbon kävijämäärien nousseen ja olleen ennätyksellisen korkeita moneen vuoteen. Poikkeuksellinen tilanne on tuonut ihmisiä, aivan kuten minut, takaisin jonkin ehkä jo kauan sitten unohdetun äärelle. Habbo on paikka, joka toimii chatin tavoin, mutta se on paljon muutakin. Se on maailma, jossa voit ilmaista itseäsi vapaasti. Sisustamisen ja pelaamisen mahdollisuudet ovat lähes rajattomat.

Nykyinen hahmoni ei ole suinkaan sama, jolla kirjauduin Habboon ensimmäistä kertaa neljätoista vuotta sitten. Silloin meillä oli yhteinen hahmo siskoni kanssa. On ollut ihanaa, miten myös eri kaupungissa asuva siskoni on ehtinyt opiskelukiireiltään kanssani muistelemaan asiaa, jota tapasimme tehdä pienempinä monia tunteja päivässä. Se on jälleen lähentänyt meitä, vaikka fyysinen välimatka onkin kasvanut.

”On ollut ihanaa, miten myös eri kaupungissa asuva siskoni on ehtinyt opiskelukiireiltään kanssani muistelemaan asiaa, jota tapasimme tehdä pienempinä monia tunteja päivässä.”

Olen erityisen onnellinen siitä, miten olen löytänyt Habbosta uusia, ihan oikeita ystäviä. En olisi voinut kuvitellakaan vielä reilut puolitoista kuukautta sitten, kuinka kaksi, samalla tavoin nostalgisoimaan eksynyttä ihmistä kuin minä, voisivat tuoda yksinäisiin ja tylsiin koronapäiviini niin paljon iloa. Heidän kanssaan on jaettu niin arjen iloja ja suruja kuin käyty syvällisempiäkin keskusteluja elämästä. Olenkin jo parin viikon ajan pohtinut ystävystymisen luonnetta Habbossa. Olen aina ollut hyvin tarkka yksityisyydestäni netissä. Kun pitkän ajan jälkeen kirjauduin uudelleen Habboon, minulla oli periaate pysytellä täysin anonyyminä. Hahmonluonnissa vain ihmisen oma mielikuvitus on rajana, joten pelaaja voi näyttää, miltä haluaa. Kiehtovinta Habbossa onkin ehkä se, että avatarin taakse piiloutuneena, voi antaa itsestään tietynlaisen ensivaikutelman (hyvässä tai pahassa) ilman, että kukaan tuomitsee ihmisen todellisen ulkonäön perusteella. Loppujen lopuksi, vain sanat ja ystävälliset eleet merkitsevät.

Iisa Järvinen

Kultturellien kiikareissa

Kultturellien kiikareissa

Museokierrokselle voi osallistua myös kotisohvalta

Mennyt kevät on sotkenut tehokkaasti kulttuurisihteerin suunnitelmia osakuntalaisten mukavista ekskursiotuokioista ympäri pääkaupunkiseutua. Kyllästyttyäni opiskelun ja hömppäsarjojen välillä pomppimiseen koin, että voisin yrittää laajentaa näkemyksiäni tutustumalla museomaailmaan. Niinpä otin kultturellin ilmeen sohvallani ja avasin tabletillani muutaman sivuston.

Tarjonta on erittäin laajaa erityisesti kuvataiteen osalta. Kiitos Google Art Project -sovellukselle (saatavilla ilmaiseksi Android- ja iOS-järjestelmille), saattaa helposti päätyä seikkailemaan maailmankuuluihin taidemuseoihin tai eksoottisiin erikoiskohteisiin. Valitettavasti Varsinais-Suomesta ei ole toistaiseksi mukana yhtäkään museota.

Kiinnostus omaa maata kohtaan tyydyttyi kuitenkin kirjaimellisesti, kun katselin museot.fi -sivustoa ja huomasin Loimaalla sijaitsevan Sarka-museon Savella-näyttelyn. Teoksissa taiteilija Markku Haanpää käyttää peltosavea maaliaineenaan akryylin kanssa. Savi on monille lapsuuden savityöharrastuksista tuttu, ikään kuin muovailuvahan pysyväksi poltettava muoto. Kuitenkin taidemaalaaminen savella tuntui tuoreelta. Ihastuin heti ajatukseen maaperän ja tomun konkreettisesta esiintuomisesta maalauksissa ja odotin innolla, mitä metamorfooseja tulisin näkemään. Saviteosten lisäksi näyttelyssä on Haanpään musteteoksia, joiden tuoton taiteilija käyttää metsänsuojeluun.

Koska museo on tänä keväänä suljettu, taiteilija on tehnyt virtuaalisen esittelyn näyttelyynsä. Valitettavasti videoiden laatu jättää toivomisen varaa. Ensimmäinen video on pikainen läpikävely, jonka aikana taiteilija ehtii lähinnä mainita teostensa nimiä, eikä kamera ehdi edes tarkentua, saati pysähtyä niihin.

Toisessa videossa Haanpää kuvaa ja esittelee Kasvio-sarjansa musteteoksia. Ne on toteutettu painamalla kasvien osia paperille. Videossa teoksiin pysähdytään tuokioksi samalla, kun taiteilija kertoo niiden taustasta. Tekniikka tuottaa edelleen haasteita, kun käsivaralla kuvattu video heiluu ja teosten suojalasit heijastelevat villisti. Tauluista saa kuitenkin jonkinlaisen käsityksen. Kasvio-sarjan teoksista syntyy spontaanisti mielikuvia kliseisistä musteläikkätesteistä. Tarkemmin katsottuna voisi yrittää bongata tuttuja kasvilajeja, mutta yleiskatsaus saa näkemään kaikenlaisia tuttuja tai mielikuvituksellisia hahmoja. Luulisin, että psykoanalyytikoille olisi rattoisaa kuunnella katsojien tulkintoja teoksista.

Kolmannessa videossa päästään kunnolla savimaalausten kimppuun. Suurikokoisten maalausten esittäminen kännykkäkameralla on haastavaa, mutta yritys on hyvä. Onneksi kuva tarkennetaan usein taulujen yksityiskohtiin ja taiteilija kertoo savimaalin tuottamista yllätyksistä. Esimerkiksi pinnan halkeilu ja muu saven ennakoimattomuus lisää mielestäni teosten kiinnostavuutta. Taide tuntuu sanovan, että maata ei voi koskaan hallita täysin. Taiteilija kertoo videolla ajatuksistaan ja kokemuksistaan savella maalaamisesta. Kevään poikkeustilanne on saanut taiteilijan näkemään teoksiaan eri näkökulmista. Hän mainitsee videolla, kuinka maalaus ”Lupa laskeutua” sai uusia merkityksiä. Teos on mustalla pohjalla oleva pyöreä ruskeankirjava muoto, joka vei ajatukseni avaruuden valloittamiseen, mutta toisaalta myös oman planeettamme tilanteeseen. Teoksen nimi johtaa ajatukset vallankäyttöön: kenellä on lupa laskeutua minnekin ja kenellä on valta antaa tai kiistää lupa?

Haanpään saviteokset ovat melko abstrakteja ja enimmäkseen todella suurikokoisia. Jään odottamaan, jatkaako hän tai joku muu saven mahdollisuuksien tutkimista pienimuotoisemmissa tai esittävissä teoksissa. Mikään ei toki estä kokeilemasta itse, jos sattuu omistamaan sopivan pellon materiaalin hankintaan!

Suomen Maatalousmuseo Sarka avataan kesäkuussa, jolloin Haanpään maalauksia ja monia muita näyttelyitä voi käydä tutkailemassa paikan päällä. Käynnissä on muun muassa ruoka-aiheisia näyttelyitä sekä maatalouden, sään ja ilmaston muuttumista koskeva näyttely. Pysyvissä näyttelyissä tutustutaan maatalouden historiaan kolmentuhannen vuoden aikajänteellä ja siihen, mitä koneilla saa aikaan.

Suoja, 2019

Osa kokonaisuudesta “Heitä keitä emme koskaan löytäneet matkallamme avaruuteen”, 2019

Parhaat rakkausalbumit

5

Al Greene - Greatest Hits

Al Greenen kokoelma-albumi ei kerro yhtenäistä tarinaa kuten listalla korkeammalla olevat albumit, mutta se sisältää aivan uskomattoman hyviä kappaleita. Itse myönnän hieman karsastavani greatest hits -tyylisiä albumeita, sillä kappaleilla on tapana kuulostaa eri kontekstissa erilaiselta. Tämän levyn kohdalla ongelmaa ei kuitenkaan ole. Imelillä sanoituksilla varustettu levy tarjoilee sellaista korvakarkkia, että olisi suorastaan rikos jättää albumi pois tältä listalta.

4Dusty Springfield - Dusty In Memphis Dusty In Memphis sai ilmestyessään paljon ihmetystä osakseen äänityspaikkansa vuoksi. Memphisissä yleensä äänitettiin rouheaa blues-vivahteista R&B-musiikkia, jonka sanottiin olevan sopimatonta Dustyn kaltaiselle heleä-ääniselle laulajalle. Kuitenkin tuloksena on yksi kaikkien aikojen mahtavimmista albumeista. Dusty laulaa Aretha Franklin -tyylisiä kappaleita yrittämättä kuulostaa ollenkaan Arethalta ja saa lauluihin annoksen haavoittuvuutta ja viattomuutta, mikä sysää levyn tälle listalle.

3

John Mayer – Continuum

John Mayer yhdisti kolmannella albumillaan täydellisesti bluesin, folkin ja slow-funkin. Levyn tasokkuudesta kertoo, että mielestäni Hendrix-cover Bold as Love on jopa parempi kuin itse Hendrixin soittamana. Levy kertoo suhteen päättymisestä ja eroprosessista välillä hieman toiveikkaammalla otteella ja välillä hieman riipaisevammin.

Dave Lindholm - Aino Eräs hienoimmista kotimaisista albumeista on myös yksi kaikkien aikojen hienoimmista rakkausalbumeista. Levyllä on selvästi haettu vaikutteita Beatlesin Eleanor Rigby -kappaleesta jousiorkesterin muodossa. Isokynä Lindholmin runot ovat herkkiä sekä monisyisiä ja mahtipontinen orkesterisovitus tempaisee kuuntelijan tosiaankin taivaisiin. Levyn hienoin hetki on b-puolen avausraita Pieni ja Hento Ote. 2 Joni Mitchell – Blue Mitchellin mestariteos kertoo rakkaudesta ja pettymyksestä niin haikealla otteella, että albumia kuunnellessa tulee itsellekin pala kurkkuun. Brutaalin rehellinen ja avoin levy kertoo Mitchellin ja James Taylorin kiintymyksestä ja suhteen kariutumisesta Taylorin läpimurtoon. Etenkin levyllä sykähdyttää kappale River, jossa Mitchell käsittelee eron aiheuttamia irrallisuuden ja erillisyyden kokemuksia. Mitchellin levy pääsee lähelle ja tuntuu. Se tekee siitä parhaan rakkausalbumin. 1 Topias Terho

Stanley Kubrickin elokuvan Hohto (1980) tapahtumat lähtevät liikkeelle, kun Jack Torrance päättää jäädä perheensä kanssa talveksi huolehtimaan tyhjästä hotellista. Yksi Hohdon merkittävä teema onkin eristäytyminen, joten nykytilanteessa elokuva tuntui liippaavan hieman turhankin läheltä. Itse en kuitenkaan onneksi ole kokenut eristäytyneempää elämäntyyliä yhtä vaikeaksi kuin Jack, vaikka opiskeluhommista huolehtiminen on sujunut kieltämättä lähes yhtä vaihtelevalla menestyksellä kuin Jackin kirjan kirjoittaminen.

Päätin katsoa Hohdon sen 40-vuotisjuhlapäivän (23.5.2020) kunniaksi. Olin nähnyt elokuvan jo monesti aiemmin, ja kaikkien katselukertojen perusteella mielipiteekseni on muodostunut, että Hohto on lähes täydellinen elokuva. Mielestäni kauhuelokuva on yleensä sitä parempi, mitä vähemmän konkreettinen se on, ja tämän Hohto taitaa täydellisesti. Tarinan yliluonnollisia osuuksia selitetään vain juuri sen verran kuin on pakko, ja loppu jää katsojan tulkinnan varaan.

Hohto on myös visuaalisesti erittäin näyttävä, ja elokuvan tapahtumapaikat jäävät kummittelemaan katsojan mieleen: pensaslabyrintti, hotellin jylhä aula ja pelkkä kokolattiamaton kuvio luovat vahvoja mielleyhtymiä tarinan tapahtumiin. Tämä yksi kauhungenren keskeisimmistä elokuvista ei todella ole vieläkään menettänyt hohdettaan, vaan siihen on ilo tarttua kerta toisensa jälkeen.

5/5 haukea

Jatkoin kauhuelokuvalinjalla: seuraavaksi päätin katsoa Ari Asterin elokuvan Midsommar (2019). Tarina kertoo kultista, johon päähenkilömme päätyy ulkopuolisena. Olin jo valmiiksi kiinnostunut aihepiiristä ja kuullut positiivisia arvioita elokuvasta, joten luonnollisesti odotukseni olivat korkealla.

Kokonaisuutena Midsommar onkin varsin erinomainen, mutta mielestäni elokuvan loppupuolelta olisi voinut karsia melko reilulla kädellä minuutteja, kun tapahtumat alkoivat tuntua itseään toistavilta. Toisaalta elokuvan pääosaa esittävä Florence Pugh on niin erinomainen roolissaan, että hänen näyttelijänsuorituksensa kannattelee elokuvaa myös sen heikompina hetkinä.

Siinä missä kauhuelokuvat yleensä sijoittuvat yöaikaan ja hyödyntävät katsojan luonnollista pimeään kohdistuvaa pelkoa ja epäluuloa, tapahtuvat useimmat Midsommarin hirveydet kirkkaassa päivänvalossa. Tässä elokuvassa onkin hyvin omanlaisensa fiilis, joka erottuu edukseen. Lisäksi niin sanotut jump scare:t puuttuvat Midsommarista kokonaan, ja myös tästä syystä se ei ole kaikkein perinteisin kauhuelokuva – katselukokemus on huomattavasti enemmän häiritsevä

4/5 haukea

Viimeiseksi arvioin Quentin Tarantinon elokuvan Once Upon a Time… in Hollywood (2019). Tämän elokuvan katsoin tietämättä siitä lähes mitään etukäteen, mikä ei ehkä ollut pelkästään positiivinen asia. Parhaimmillaan elokuva näyttäytyy sellaiselle katsojalle, jolle sen miljöö, eli vuoden 1969 Los Angeles, on jo entuudestaan jollain tapaa tuttu.

Elokuvan sanoma on kuitenkin erittäin universaali. Tarina seuraa kahden näyttelijän uraa, joista toinen on tulossa tiensä päähän, kun taas toinen on juuri aluillaan. Omaan työhön liittyvä ammattiylpeys, toisaalta inspiraation puute ja toisaalta onnistumisen kokemukset tekevät elokuvasta varmasti lähes kenelle tahansa samaistuttavan.

Tarantinon muuhun tuotantoon verrattuna Once Upon a Time on melko lempeä ja nostalginen. Elokuva etenee rauhalliseen tahtiin, pysähtyy monessa kohtaa tunnelmoimaan, ja poikkeaa monesti myös katsojan odotuksista. Joku voisi toki kuvailla elokuvaa tylsäksi, mutta itse olin varmaan juuri sopivassa mielentilassa sitä katsoessani, sillä en kyllästynyt siihen missään vaiheessa. Elokuvassa on kuitenkin useita kohtauksia, joilla ei tunnu olevan selkeää tavoitetta: hahmot esimerkiksi ajelevat ympäriinsä, kävelevät kadulla tai käyvät ostoksilla. Nämä kohtaukset ovat vain yksi osoitus siitä, että Once Upon a Timen tarinankerronnasta puuttuu tietty tehokkuus ja draivi, joka useimmille Tarantinon teoksille on ominaista.