Issuu on Google+

1


Toimitus:

Vadim Adel ja Aino Nissinaho Pirkanmaan maakuntamuseo

Taitto:

Lasse Honkanen

Kannen kuva:

Kalle I. Luoto Pirkanmaan maakuntamuseo Frenckellin teollisuuspihan kiveys

Käännökset:

Tomi Snellman

Julkaisija:

Tampereen museot – Pirkanmaan maakuntamuseo

Painopaikka:

Painohäme, Ylöjärvi 2011

ISBN 978-951-609-517-5

ISSN 1458-7467 ISSN 1237-5276

Tampereen museoiden julkaisuja 123

2


Sisällys

4

Esipuhe Aino Nissinaho

6

Arkeologinen valvonta Kirjastonpuistossa ja Frenckellin paperitehtaan alueella Sami Raninen

13

Viherrakentamista ja muinaistiedettä entisellä Frenckellin teollisuuspihalla ‒ Kirjastonpuisto kunnostustöiden kohteena Kalle I. Luoto

21

Sarsan korvalla – kivikautisen asuinpaikan koekaivaus Huutijärvellä Kirsi Luoto

28

Koekaivaukset Pirkkalankylän muinaisella tonttimaalla Vadim Adel

35

Parkkuunkosken myllyt Ylöjärvellä Kalle I. Luoto

41

Varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaaksi Katja Vuoristo

50

Rajamerkkejä ja peltoröykkiöitä – arkeologinen inventointi Ylöjärven Kirkonseudulla Janne Rantanen

56

Historiallisen ajan muinaisjäännöskohteita Parkanossa Kalle I. Luoto

61

Kiukaita, keramiikkaa ja muuta arkeologista vesihuoltotyömailla Ulla Lähdesmäki

67

Tie, tontti ja taival – inventoijan matkassa Tampereen Nurmi-Sorilassa Kirsi Luoto 3


Esipuhe

A

rkeologian kenttäkausi 2010 oli jälleen vilkas Pirkanmaalla. Inventointeja, koetutkimuksia ja valvontoja tehtiin useilla kymmenillä paikoilla erilaisten maankäyttö-, rakennus- ja kaavoitushankkeiden yhteydessä. Tässä julkaisussa on esimerkit yhdeksästä tutkimuksesta, joista suurin osa on Pirkanmaan maakuntamuseon omia tutkimuksia. Yksi artikkeli on Museoviraston koekaivauksesta Pälkäneen rauniokirkolla. Aikaisempien vuosien tapaan myös Mikroliitti Oy teki lukuisia tutkimuksia Pirkanmaalla. Tampereen Kirjastonpuiston tutkimukset huipentuivat omalla tavallaan vuoden merkittävimmäksi arkeologiseksi tapaukseksi. Arkeologinen selvitystyö aloitettiin jo v. 2008 samalla kun puiston kunnostustöitä suunniteltiin. Toiveena oli saada tietoa kaupunkia edeltäneestä ajasta, jolloin paikalla sijaitsivat Kosken kylä ja markkinapaikka sekä myöhemmin Tammerkosken kartano. Vuoden 2009 arkeologisessa valvonnassa dokumentoitiin rakenteita, jotka liittyivät kaupungin historiaan teollisuuden ja kaupan keskuksena. (Kalle Luodon artikkeli edellisessä Pirkan maan alta -julkaisussa). Vuonna 2010 kentällä olivat Sami Raninen ja Kalle Luoto. Silloin paljastettiin useita Frenckellin paperitehtaan rakenteita ja apteekkari Tennbergin rakennuttaman Temperi –nimisen rakennuksen jäännöksiä. Päähuomio kohdistui kuitenkin tehdasalueen pihakiveykseen ja sitä halkoviin teollisuusraiteiden jäännöksiin. Paljon pohdintaa ja neuvotteluja jouduttiin käymään ennen kuin nämä Tampereen teollisuushistorian toistaiseksi

ainutlaatuiset arkeologiset rakenteet saivat muinaismuistolain suojan. Lapio pistettiin myös Pirkanmaan toiseen keskuspaikkaan, Pirkkalankylään. Asialla oli Vadim Adel tutkimusryhmineen. Pirkkalankylä symbolisoi historiasta tunnettua pirkkalaisten kauppaa ja eränkäyntiä ja oli ainakin jo 1500-luvulla yksi maakunnan suurimmista kylistä. Maantien yhteyteen rakennettavan kevyenliikenteen väylän koekaivauksilta löytyi ehjiltä vaikuttavia keskiajan ja rautakauden kerrostumia yllättävän syvältä. Myös Kirsi Luoto havaitsi Kangasalan Huutijärven kivi- ja metallikautisen asuinpaikan koekaivauksilla, että tietöiden yhteydessä oli muinaisjäännöksen päälle kerrostunut jopa puolitoista metriä paksu täytemaa. Vuoden 2010 koekaivaukset johtivat kaivauksiin tänä vuonna. Pälkäneen rauniokirkollakin kaivauduttiin syvälle. Katja Vuoriston johtama kaivaus tehtiin asehuoneessa ja sen ulkoseinien vieressä. Pieneltä alalta löydettiin jäännöksiä 31 hautauksesta. Osa niistä ajoittuu rautakaudelle osoittaen aikaisempien tutkimusten kanssa, että rautakauden kalmisto on ollut laaja. Mielenkiintoisina ilmiöinä voidaan nostaa esille ainakin, että joissakin alimmista ja ilmeisesti vanhimmista haudoista oli merkkejä hautapaareista. Kiintoisa on myös havainto polttohautauksesta, joka ajoittuisi asehuoneen rakentamisen jälkeiseen aikaan. Jo useana vuotena peräkkäin niin kenttä- kuin suojeluarkeologeja ovat työllistäneet haja-asutusalueiden vesihuoltohankkeet. Ulla Lähdesmäki 4


kirjoittaa 2000-luvun kokemusten perusteella suojelun ja tutkimuksen prosessista. Kirjoitus toimii ohjeistuksena arkeologeille, eri viranomaistahoille ja vesihuoltohankkeiden toteuttajille. Vesihuoltohankkeita tehdään taajaan asutuilla maaseutualueilla, toisin sanoen Pirkanmaalla monesti käytännössä keskiajan ja uuden ajan alun kyläasutuksen alueella, joista toistaiseksi on vähän arkeologista tietoa. Koe- ja pelastuskaivauksissa on dokumentoitu mm. osia rakennusten perustuksista, erilaisia tulisijoja, paikoin runsaita kulttuurikerroksia ja eri keramiikkatyyppejä. Merkittävimmät tutkimukset on tehty viime vuosina Sastamalan Tyrväänkylän ja Vehmaan kylätonteilla, Lempäälän Aimalankankaan moniperiodisella asuinpaikalla sekä Kangasalan Vääksyn kartanon ympäristössä.

Keskusalueiden lisäksi arkeologit uskaltautuivat myös Pirkanmaan ”erämaihin”. Kalle Luoto inventoi Parkanon ainoan 1500-luvun maakirjakylän aluetta ja Ylöjärven Parkkuunkosken myllyaluetta, joka mainitaan 1585 myllyluettelossa. Myös näennäisesti epäkiinnostavalla alueella voi olla niin arkeologeille kuin paikallisväestöllekin kiinnostavia asioita, toteaa Janne Rantanen Ylöjärven metsäseudulta löytämistään rajamerkeistä, joita ei ole systemaattisesti aikaisemmin etsitty. Viimeisenä on Kirsi Luodon kertomus ” Tie, tontti ja taival” Tampereen Nurmi-Sorilan inventoinnista. Se on arkeologin ”kenttäpäiväkirja” ei niinkään tieteellisistä havainnoista kuin tunnelmista ja kohtaamisista ihmisten, muinaisjäännösten ja eläintenkin kanssa. Sitä lukiessa omien kenttäretkien tunnelmat palautuivat mieleen.

Hyviä lukuhetkiä toivoo Aino Nissinaho

5


Arkeologinen valvonta Kirjastonpuistossa ja Frenckellin paperitehtaan alueella toivein. Pidettiin mahdollisena, että puistossa tulisi vastaan teollisuushistoriallisten jäännösten ohella jälkiä myös Tampereen kaupungin varhaisvaiheista tai jopa kaupungin perustamista edeltäviltä ajoilta.

SAMI RANINEN

K

eväällä ja kesällä 2010 Tampereen keskustassa sijaitsevan Kirjastonpuiston uudistusja kehityssuunnitelmiin liittyvien maansiirto- ja infrarakennustöiden yhteydessä suoritettiin arkeologista valvontaa ja kaivaukset. Kaivauksia johti FM Kalle Luoto, valvontaa tämän kirjoittaja. Valvonta oli tarpeellista, koska Kirjastonpuisto on osa Tampereen vanhinta kaupunkihistoriallista ydintä ja siten arkeologisesti hyvin kiinnostava alue. Kalle Luoto oli jo vuonna 2008 suorittanut Kirjastonpuiston inventoinnin ja johtanut 2009 kaivauksia alueella. Näiden tutkimusten perusteella aavisteltiin jo ennalta, että myös vuonna 2010 rakennustöiden kohteeksi joutuvissa Kirjastonpuiston osissa on säilynyt kiinteitä muinaisjäännöksiä. Vuonna 2009 oli yksi sellainen jo löydettykin puiston viereltä, läheltä Tammerkosken rantaa. Kyseessä oli Frenckellin paperitehtaan massahiomon raunio, joka nykyisin sijaitsee nurmen, kukkapenkin ja rannan suuntaisen kevyen liikenteen väylän alla. 1870-luvulle palautuva raunio on merkittävä muisto Suomen paperiteollisuuden historiasta, ja se on suojeltu kiinteänä muinaisjäännöksenä. Yhdeksi suojeluperusteeksi on katsottu se, että tehdasrakennuksen jäännös edustaa Suomen paperiteollisuuden historiassa siirtymävaihetta, jonka aikana paperin raaka-aine vaihtui lumpusta olkimassaan, puuhiokkeeseen ja myöhemmin selluloosaan. Toukokuussa 2010 valvonta aloitettiin suurin

Kirjastonpuiston alueen historiaa Ennen Tampereen perustamista Tammerkosken ympäristössä on oleillut ihmisiä jo kivikaudella. Ei tiedetä, oliko kosken liepeillä vakiintunutta asutusta rautakaudella. Todisteita sellaisesta ei ole, mutta on mahdollisuuksien rajoissa, että rautakauden jäljet ovat hävinneet 1700-luvun lopun ja 1800-luvun kaupunkirakentamisen myötä. Joka tapauksessa viimeistään keskiajalla kosken molemmilla puolilla sijaitsi kylä: Koski eli myöhempi Tammerkoski länsipuolella ja Kyttälä itäpuolella. Tiedetään, että Tammerkosken kylässä oli 1500-luvulla viisi taloa, mutta arkeologisten ajoitusten puuttuessa kylän perustamisajankohtaa voidaan vain arvailla. Kylän taru päättyi jo 1600-luvulla, jolloin sen talot joutuivat verorästiensä takia yksi kerrallaan Tammerkosken kartanon omistukseen. Tammerkosken kylätontin tarkkaa sijaintipaikkaa ei tunneta. Vuoden 2010 valvonnassa siitä ei havaittu jälkeäkään. Saattaakin olla, että kylätontti sijaitsi Kirjastonpuiston eteläpuolella, Vanhan kirkon ja Vanhan kirjastotalon liepeillä. Asiasta ei välttämättä saada koskaan varmuutta, koska on mahdollista, että myöhempi kaupunkirakentaminen on hävittänyt kaikki kylätontin tunnistettavat jäljet. 6


1600-luvulla alkanut Tammerkosken kartanon aika on tärkeä osa Kirjastonpuiston alueen ja laajemminkin Tampereen historiaa: kaupunkihan perustettiin talousvaikeuksiin joutuneen kartanon maille vuonna 1779. Vanhat kartat paljastavat, että kartanon pihapiiri sijaitsi nykyisten Vanhan kirjastotalon ja Teatteritalon alueella. Nämä 1900-luvun alun monumentaalirakennukset ovat luultavasti hävittäneet kaikki kartanon jäännökset. Kirjastonpuiston alue oli kartanon peltomaata, ja mahdollisesti se oli ollut peltona jo Tammerkosken kylän aikana. Tammerkosken alueella on 1600- ja 1700-luvuilla ollut myös merkittävä markkinapaikka. Sen on vaihtelevasti arveltu sijainneen Vanhan kirkon kohdalla tai Tammerkosken ylittäneen sillan luona lähellä nykyistä Hämeensiltaa. Kirjastonpuiston valvonnassa ei tunnistettu mitään markkinapaikkaan viittaavaa. Kaupungin perustaminen ja varhaisvaiheet Kaupungin perustamisen jälkeen Kirjastonpuiston alue kaavoitettiin kaupunkitonteiksi. Kaupungin varhaisvaiheiden näkyvä muisto on Kirjastonpuiston eteläpuolella sijaitseva Tampereen Vanha kirkko (1825). Nykyisen Kirjastonpuiston länsiosa muodosti kaupunkitontin nr. 2. Sen ensimmäinen omistaja oli inspehtori Jonas Lagerbaum. Vuonna 1802 tonttia laajennettiin itään, aiemmin kaavoittamalle alueelle, jolloin se ulottui aina Tammerkosken rantaan asti. Tämä suurtontti oli apteekkari Långhjelmin ja sittemmin apteekkari Tennbergin omistuksessa, mistä syystä sitä kutsutaan myös ”apteekkarin tontiksi”. Apteekkarin tonttia rajasi lounaassa Vanhan kirkon tontti, länsilounaassa Kirkkokatu ja pohjoisluoteessa Puutarhakatu. Karttojen perusteella tontin puurakennukset keskittyivät Kirkkokadun ja Puutarhakadun varrelle. Vuonna 2010 havaituista puurakenteista osa saattaa liittyä näihin kaupungin varhaisvaiheisiin. Esimerkiksi Puutarhakadun varrelta löytyi hirsiä, jotka melko varmasti ovat apteekkari Tennbergin rakennuttaman Temperi-nimisen puurakennuksen perustusta. Tontin teollinen käyttö lähti liikkeelle Tammerkosken rannasta. Apteekkari Tennberg perusti sinne jo 1840-luvulla pienen

Kuva 1. Temperin hirsikehikkoa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

pellavaöljytehtaan. Ilmeisesti jo apteekkari Tennberg avasi tontillaan sijainneen kasvimaan ja puutarhan kaakkoisosan kaupunkilaisten käyttöön julkiseksi puistoksi. Tämä Vanhan kirjastotalon ympäristössä sijainnut viheralue muodosti yhdessä Vanhan kirkon tontille vuonna 1835 istutettujen vaahteroiden kanssa Tampereen ensimmäisen puiston.

Paperitehtaan aika Apteekkarin tontin pohjoisnaapurissa oli 1700-luvun lopulta lähtien toiminut pieni paperitehdas, joka oli 1830-luvulla siirtynyt Frenckellin suvun omistukseen. Tehtaassa käynnistyi vuonna 1842 Suomen ensimmäinen paperikone. Uusi omistaja rakennutti Puutarhakadun pohjoispuolelle paperitehtaan konttoritalon, jonka ensimmäinen rakennusvaihe on peräisin vuodelta 1847, ja joka siten on puiston ympäristön vanhin kivirakennus. 1870-luvulla tehdas laajentui voimakkaasti ja hankki omistukseensa melkein koko apteekkarin tontin eli myöhemmän Kir7


jastonpuiston alueen. Edellä mainittu pellavaöljytehdas muutettiin paperitehtaan verstaaksi. Tehdasalueen ulkopuolelle jäi kuitenkin apteekkarin tontin puistona käytetty kaakkoisosa. Se liitettiin yhteen Vanhan kirkon pohjoispuolella sijaitsevan puistoalueen kanssa. Näin syntyi Kirkkopuisto, jonka itäosaan rakennettiin 1900-luvun alussa Vanha kirjastotalo ja jonka länsiosa kirkon pohjoispuolella kuuluu nykyiseen Kirjastonpuistoon. Tammerkosken rantaan rakennettiin 1870luvulla edellä mainittu ja sittemmin purettu massahiomo, sittemmin purettu pannuhuone ja korkea punatiilinen savupiippu, joka on yhä olemassa. Teollisuusalueen keski- ja länsiosassa oli muun muassa kasvimaita, varastorakennuksia, talleja ja työväen asuntola. 1900-luvun alussa paperitehdas luopui tontin eli nykyisen Kirjastonpuiston länsiosasta. Tämä alue siirtyi kaupungin omistukseen, ja se liitettiin Kirkkopuistoon, jonka nimi muuttui Kirjastonpuistoksi 1920-luvulla. Paperitehtaan omistukseen jääneellä alueella, jolla nykyisin sijaitsee Kirjastonpuiston uusi esiintymislava, alkoi v. 1905 kiihkeän rakentamisen vaihe. Kalle Luodon artikkeli tässä kirjassa käsittelee alueelta sijainnutta kenttäkiveystä ja raskaisiin tavaransiirtoihin käytettyä raidejärjestelmää. Kiveyksen itäpuolelle rakennettiin uusi punatiilinen pannuhuone, nykyinen kaupunginkirjaston lehtienlukusali. Samanaikaisesti rakennettiin nykyisen Kirjastonpuiston pohjoispuolelle Frenckellin monumentaalinen jugendtyylinen rakennuskompleksi, jonka suunnitteli arkkitehti Birger Federley. Nykyisin nämä rakennukset ovat keskeinen osa Tammerkosken teollisuushistoriallista kansallismaisemaa. Frenckellin tehtaan kehitysnäkymät muuttuivat 1920-luvulla heikoiksi. Tehdas oli jäänyt liikenteellisesti erittäin hankalaan asemaan tiheästi rakennetun kaupunkialueen keskelle. Kun vielä tehtaan konekantakin oli vanhenemassa, uusi omistaja, Rosenlew-yhtymä, päätti vuonna 1928 lopettaa sen toiminnan. Tehdasalue päätyi kaupungin omistukseen. Osa teollisuusrakennuksista purettiin, ja Kirjastonpuiston alueella sijainneen tehdaspihan päälle ajettiin täyttömaata.

Arkeologisessa valvonnassa havaittuja rakenteita Käytettävissä oleva tila ei tässä yhteydessä salli kaikkien vuoden 2010 valvonnassa havaittujen rakenteiden yksityiskohtaista kuvausta. Sen sijaan seuraavassa esitellään merkittävimmät valvonnassa havaitut rakenteet. Rakenteiden käyttötarkoitukset olisi luultavasti mahdollista selvittää, mutta toistaiseksi sitä ei ole tehty joitakin alustavia tulkintoja lukuun ottamatta. Puurakenteet Kirjastonpuiston länsiosassa Kirjastonpuiston länsiosassa, joka sijaitsee Vanhan kirkon ja Puutarhakadun varrella olevan konttoritalon välissä, havaittiin useita puurakenteita. Useimmat niistä olivat rakennusten perustuksista peräisin olevia hirsikehikoita, jotka oli aikoinaan kaivettu puiston hienorakeiseen pohjamaahan asti. Hirsikehikot dokumentoitiin ja peitettiin sitten uudestaan. Niiden yhteydestä ei juuri tehty ajoituksellisesti suuntaa-antavia löytöjä, eikä niistä ole laboratorioajoituksia. Useat elleivät kaikki hirsikehikkojen päällä olleista rakennuksista lienevät olleet käytössä 1800-luvulla ja /tai aivan 1900-luvun alussa. Ajoitusten puuttuessa ei voida sanoa, voisiko joku rakenteista olla peräisin jo tontin varhaisimmasta käyttövaiheesta 1700-luvun lopulta. Hirsikehikoiden ohella huomiota herätti varsinkin lautaseinäinen, kaivoa muistuttava mutta käyttötarkoitukseltaan tuntematon syvä rakenne. Varmuudella voitiin identifioida Puutarhakadun varrella oleva iso hirsikehikko, joka on osa Temperi -nimisen rakennuksen perustusta. Tämä puurakennus oli apteekkari Tennbergin rakennuttama. Tontin siirryttyä paperitehtaan omistukseen Temperi oli pitkään tehtaan käytössä, kunnes se 1900-luvun alussa purettiin. Rakennus näkyy useissa Frenckellin tehdaspihaa esittävissä valokuvissa. Jonkinlaisella todennäköisyydellä voidaan identifioida myös Temperin eteläpuolella sijainnut hirsilattian jäännös, joka luultavasti oli peräisin paperitehtaan oljenleikkaushuoneesta. 8


Massahiomon raunio ja siihen liittyvät jäännökset Vuonna 2009 löydetyn Tammerkosken rannassa sijainneen tiilisen ja kolmikerroksisen massahiomon raunio otettiin kesällä 2010 uudestaan esille. Rakenteen päälle suunniteltiin kukkaistutusta. Koska pelättiin, että istutuksen kasteluvesi voisi altistaa maanalaiset betoni- ja tiilirakenteet eroosiolle, raunion päälle asennettiin vesieriste. Esille otettiin noin 50 neliömetrin laajuinen betonitaso. Betonitaso ei edusta massahiomon pohjapinta-alaa kokonaisuudessaan, eikä se voine olla peräisin massahiomon rakentamisen ajalta eli 1870-luvulta. Taso on luultavasti rakennettu 1900-luvun alussa massahiomon modernisoinnin yhteydessä. Betonitason alapuolella kulkee suunnilleen itä-länsi-suuntaisia tiiliseinäisiä tunneleita. Ne liittyvät epäilemättä paperitehtaan tuotantoprosessiin. Kun raunio oli peitetty, sen eteläreunan yli kulkevaan jalkakäytävään merkittiin raunion rajat punertavilla lohkokivillä. Tällä tavoin puretunkin historiallisen rakennuksen jäännökset voidaan saattaa konkreettisesti osaksi satunnaisen jalankulkijan maisema- ja tilakokemusta. Joitakin metrejä massahiomon raunion pohjoispuolella dokumentoitiin itä-länsi-suuntaista, 130 cm leveää tunnelia, jossa oli tiiliseinät ja betonikatto. Tunnelin keskellä kulki rautaputki. Tunneli oli kärsinyt tuhoa viemäröinneissä,

Kuva 2. Muurirakenteet lukusalin eteläpuolella. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

Rakenteet lukusalin eteläpuolella Vuonna 1905 rakennetun kaupunginkirjaston lehtienlukusalin eli paperitehtaan uuden pannuhuoneen eteläpuoliselta tasanteelta paljastui massiivinen kivi- ja tiilirakenne. Suunnilleen itä-länsi-suuntaan kulkevassa kivimuurissa suuret lohkokivet oli liitetty toisiinsa hakaraudoilla. Muurissa oli myös betonisaumauksia, jotka viittaavat siihen, että muuri on rakennettu tai ainakin saumattu 1900-luvun alussa. Kivimuuriin nähden oli suorassa kulmassa tukevalle kivisokkelille rakennettu tiilimuuri. Rakenteiden käyttötarkoituksesta ei ole selvyyttä, mutta luultavasti ne liittyvät paperitehtaan toimintaan ja olivat peräisin samasta rakennusvaiheesta kuin Kirjastonpuiston kenttäkiveyskin. Kivi- ja tiilimuurin läheisyydessä voitiin vielä havaita vahingoittuneen kenttäkiveyksen riekale, joka oli ilmeisesti ulottunut muuriin asti.

Kuva 3. Massahiomon betonitaso. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

9


puolella tutkittu. Säilyneen kiveyksen laajuutta ei saatu selville. Selvää kuitenkin on, että kiveys on tällä kärsinyt myöhemmissä viemäröinneissä ja muissa kaivutöissä, eikä se välttämättä muodosta samanlaista laajaa ja ehyttä kokonaisuutta kuin kiveys lukusalin länsipuolella. Vuoden 2010 rakennustöissä löydetyt rakenteet pyrittiin mahdollisuuksien mukaan säilyttämään vahingoittumattomina. Merkittävimmän poikkeuksen muodosti noin 13 neliömetrin laajuinen betonitaso, joka löydettiin lukusalin koillispuolelta läheltä Tammerkosken rantaa. Se purettiin paikalle asennetun viemäriputken tieltä. Rakenteiden kohdalla oli sijainnut apteekkari Tennbergin 1840-luvulla perustama pellavaöljytehdas, joka säilyi paperitehtaan aikana käytössä tehtaan verstaana. Betonitaso liittynee verstaaseen, mutta tuskin on 1900-luvun alkua vanhempi: pellavaöljytehtaan rakennus oli siis nähtävästi ainakin osittain uudelleenrakennettu osana tehtaan rakennuskannan voimakasta kasvua ja uudistumista vuoden 1905 vaiheilla. Koska verstas ei ollut historialliseen paperinvalmistusprosessiin välittömästi liittyvä rakennus, sen jäännöksen purkamiseen myönnyttiin.

Kuva 4. Sisäkuva säilyneestä tunnelinpätkästä. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

mutta sitä oli säilynyt useita erillisiä jäännöksiä, joista pisimmällä oli mittaa noin kuusi metriä. Tämäkin rakenne on kaikella todennäköisyydellä peräisin 1900-luvun alusta ja liittyy paperitehtaan toimintaan.

Valvonta Frenckellin patomuurin luona

Muut Tammerkosken rannan rakenteet Tammerkosken rannassa kulkevan kevyen liikenteen väylän kohdalla dokumentoitiin neljä massiivista, osittain tuhoutunutta betonirakennetta. Rakenteiden ikää ja käyttötarkoitusta ei ole varmuudella selvitetty, mutta alustavan tulkinnan mukaan ne voisivat liittyä paperitehtaan vesiränniin, joka juoksutti tehtaan koneisiin paperinvalmistusprosessissa tarvittavaa vettä. Kyseessä olisivat tämän tulkinnan mukaan olleet vesirännin tuki- ja jalkarakenteet 1900-luvun alusta. Tulkintaan sopii se, että rakenteissa oli syvennyksiä ja lokeroita, joihin oli ehkä tuettu puurakenteita. Betonirakenteet tuskin olivat olleet itse kosketuksessa virtaavan veden kanssa. Tammerkosken rannan lähellä, nykyisen lukusalin ympäristössä ja rantaa seuraavan kevyen liikenteen väylän länsipuolella, tehtiin satunnaisia havaintoja kenttäkiveyksestä. Kiveys on luultavasti saman ikäinen kuin lukusalin länsi-

Tammerkosken keskiputouksen länsipuolella ja Kirjastonpuiston pohjoispuolella sijaitsee Kuva 5. Yksi Tammerkosken rannan betonirakenteista. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

10


Kuva 6. Frenckellin verstaan betonitaso. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

myöskin rakennustöitä suorittaneiden Tampereen Infran työntekijöiden kanssa. On itsestään selvää, että kaikilta asiaa kommentoineilta ei voinut löytyä suurta ymmärrystä arkeologisen valvonnan mielekkyyttä kohtaan, varsinkin kun kyse oli suhteellisen nuorista jäännöksistä. Myös tamperelaisessa mediassa esiintyi kaupunkilaisten kummeksuntaa arkeologien kohdistaessa huomionsa runsaan sadan vuoden ikäisiin teollisuusjäännöksiin. On hyvin ymmärrettävää, että lähihistoriallisen arkeologian tarve ja merkitys eivät ole selvillä kaikille niillekään suuren yleisön edustajille, jotka suhtautuvat myönteisesti tai neutraalisti ”muinaisemman” kulttuuriperinnön tutkimiseen ja suojeluun. Toisaalta kentällä saatu palaute osoitti selvästi, että hyvin monet kaupunkilaiset ikään tai ammattiin katsomatta pitivät teollisuushistoriallisen perinnön suojelua ja tutkimista arvokkaana. Voidaan aavistella, että Tampereella juuri teollisuushistorian merkitys ja arvo koetaan voimakkaampana ja keskeisempänä kuin monissa muissa suomalaisissa kaupunkiyh-

Frenckellin paperitehtaan jugend-rakennuskompleksi. Kompleksin itäpuolella sijaitsevan patomuurin uudistamisen käytyä ajankohtaiseksi Tampereen kaupunki teki kompleksin kaakkoissiiven seinustalla sekä kaakkoissiiven ja patomuurin välisellä jalkakäytävällä rakennusteknisiä koetutkimuksia. Tutkimusten yhteydessä tarvittiin arkeologista valvontaa. Abraham Häggmanin vuonna 1783 perustama paperitehdas sijaitsi juuri tällä alueella, ja myöhemminkin paperitehtaan vesiränni oli kulkenut suunnilleen jalkakäytävän kohdalla. Kaakkoissiiven koillisseinustalle avatuissa koekuopissa havaittiinkin massiivisia kivi- ja betonirakenteita, jotka luultavasti liittyivät paperitehtaan vesiränniin. Muuten valvonnassa ei tehty tällä alueella erityisen merkittäviä havaintoja.

Lopuksi Valvonnan yhteydessä allekirjoittaneella oli useita tilaisuuksia keskustella ohikulkijoiden ja 11


muistiinpanovälineitä varten, vaan myös muiden alueella työskennelleiden ja työmaa-aitojen takaa kurkistelleiden tamperelaisten inspiraation, elämysten, muistojen, oivallusten, huvittuneisuuden tai närkästyksenkin aiheeksi.

teisöissä. Kirjastonpuiston arkeologinen valvonta voidaan nähdä myös eräänlaisena arkeodraamana, jossa kaupungin maaperä antoi hetkeksi näkyviin kätkemänsä historian hyvin raskaat ja konkreettiset jäljet – ei pelkästään arkeologin

Arkistolähteet ja kirjallisuus Heiskanen, Jari 2010. Apteekkareita ja paperiteollisuutta Tampereen Kirjastonpuistossa. julkaisematon raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Lilius, Martin 2000. Frenckellin paperit. Tampereen paperitehdas kuvina. Tampereen museoiden julkaisuja 53. Luoto, Kalle 2008. Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen inventointi 2008. Julkaisematon raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Luoto, Kalle 2009: Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen kaivaus 2009. Julkaisematon raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Raninen, Sami 2011. Tampere, Frenckellin patomuuri. Arkeologinen valvonta 2010. Julkaisematon raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo. Raninen, Sami 2011. Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen valvonta 2010. Julkaisematon raportti. Pirkanmaan maakuntamuseo.

Archaeological Supervision in the Old Library Park and the Grounds of the Former Frenckell Paper Mill in Tampere SAMI RANINEN

I

n summer and autumn 2010, archaeological supervision was carried out in the centre of Tampere in the Old Library Park to the west of the Tammerkoski middle falls and north and northwest of the Central Square. A large number of structures were documented that probably date back to the 19th and/or 20th centuries. Most of the structures are associated with the Frenckell Paper Mill which

ceased operation in the late 1920s. The roots of the Frenckell factory go back to the paper mill founded on the banks of the Tammerkoski rapids as early as 1783 by Abraham Häggman. The mill was one of the first industrial plants in Tampere. Archaeological supervision was also carried out in the autumn at a site next to the Frenckell dam wall.

12


Viherrakentamista ja muinaistiedettä entisellä Frenckellin teollisuuspihalla – Kirjastonpuisto kunnostustöiden kohteena KALLE I. LUOTO

Tampereen keskustorin laidalla jatkettiin kesällä 2010 edellisenä vuonna alkaneita Kirjastonpuiston kunnostushankkeesta johtuvia arkeologisia tutkimuksia. Kesän 2010 erityinen mielenkiinto kohdistui lehtienlukusalina tunnetun Frenckellin paperitehtaan pannuhuoneen edustalle suunnitellun esiintymislavan rakennuspaikalle. Rakennuspaikalta paljastuikin Frenckellin tehtaaseen kuulunut kivetty teollisuuspiha, johon liittyi kapearaiteinen teollisuusrata.

Kuva 1. Kirjastonpuiston kunnostustöiden yhteydessä maankaivutyöt tehtiin arkeologin valvonnassa. Valvonnan yhteydessä paljastui teollisuuspihan jäännös, joka otettiin esille kokonaisuudessaan kesällä 2010. Taustalla Frenckellin paperitehtaan pannuhuone, nykyinen lehtienlukusali. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kalle I. Luoto.

13


K

kenttäkiveys sekä kapearaiteisen rautatien, ns. ”rilliradan” ratapohjia. Jari Heiskasen (2010) laatiman arkistoselvityksen perusteella kävi ilmi, että kiveys ja rautatiejärjestelmä ovat peräisin 1800-luvun ja 1900–luvun vaihteesta. Teollisuuspiha ja ratajäänteet ovat kiintoisia, koska ne kuuluvat Frenckellin tehtaan tuotantoprosessin eri vaiheisiin liittäen mm. alueen rakennukset konkreettisesti yhteen.

aikkiaan Kirjastonpuiston alueen historiaa ovat maakuntamuseon arkeologit selvittäneet vuoteen 2011 mennessä jo neljänä kesänä. Puistoalueen tarkempi tarkastelu alkoi vuonna 2008, kun puiston kunnostustöitä ryhdyttiin suunnittelemaan. Alueen ensimmäisessä inventoinnissa puistoaluetta tarkasteltiin maastokäynnin, tutkimustiedon, paikallishistorioiden, muiden historiallisten lähteiden ja vanhojen karttojen perusteella. Inventoinnissa todettiin, että Tampereen Kirjastonpuiston alueella mahdollisesti sijaitsee useita historiallisen ajan muinaisjäännöksiä, joiden olemassaoloa hoidetulla puistoalueella ei kuitenkaan vielä inventoinnin yhteydessä kyetty varmistamaan. Puistoalueen mahdollisiin jäännöksiin epäiltiin tuolloin kuuluvan keskiaikaisen kylätontin, myöhemmän kartanon sekä markkinapaikan. Näiden lisäksi alueella epäiltiin olevan myös teollisuushistoriallista merkitystä. Inventoinnin perusteella maakuntamuseo edellytti osan puiston kunnostustöistä toteutettavaksi arkeologin valvonnassa. Teollisuushistoriallisesti tärkeiksi miellettyjä rakenteita ja kerrostumia paljastui myöhemmissä tutkimuksissa lisää. Kesällä 2009 Keskustorin Vanhan kirkon läheisyydestä valvonnan yhteydessä paljastui 1800-luvun lopulle ajoittuva vaakahuoneen jäännös sekä kulttuurimaakerroksia, jotka tutkittiin hankkeen yhteydessä. Näiden lisäksi koskenrannasta kunnostustöiden yhteydessä paljastui vuonna 1877 rakennetun Frenckellin hioketehtaan rakenteita, jotka dokumentoinnin jälkeen jätettiin paikalleen ja peitettiin. Kesän 2010 koetutkimusten yhteydessä lehtilukusalin edustalta löydettiin paperitehtaan piha-alueen kenttäkiveys kapearaiteisine rautateineen. Rakenne tulkittiin osaksi Frenckellin paperitehtaan historiallisen ajan muinaisjäännöstä, joten koetutkimuksen tuloksia tarkennettiin myöhemmin kesällä tehtyjen tarkempien kaivaustutkimusten yhteydessä. Samaan aikaan puiston kunnostustöitä valvottiin muualla Kirjastonpuiston alueella Sami Ranisen toimesta. Teollisuuspihan jäänteitä paljastui puiston nurmikentän alapuolelta vajaan puolen metrin syvyydestä lähes koko kaivausalalta. Rakenteisiin kuului muun muassa vajaat 700 m2 laaja

Näkökulmia teollisuushistorialliseen muinaisjäännökseen Teollisuuden tutkimus on paljon muutakin kuin arkeologiaa. Tosin teollistumista, teollisuutta ja teollista perintöä voi tarkastella myös arkeologian avulla ja tuottaa tietoa, joka ei muilla tavoilla ole saavutettavissa. Teollisuuskohteiden pelastus- ja tutkimuskaivauksilta saadaan uutta lähdeaineistoa, koska tutkimuksen kohteena ei ole pelkästään itse teollisuusrakennus. Arkeologia kiinnostavat myös tuotantolaitosten lähistöllä mahdollisesti sijainneet muut rakennukset, laitteet, esineet ja jopa jätekasat, jotka voivat kertoa teollisuustoiminnan tekniikoista tai mahdollisesti työläisten arjesta. Teollisuuskohteiden tutkimuksessa arkeologin rooli tulee korostuneesti esille tutkimusaineiston tuottajana muille tieteenaloille. Usein arkeologista kenttätutkimusta tehtäessä korostuu muinaismuistolaki. Poikkeusta eivät tee teollisuushistoriallisetkaan jäännökset. Muinaisjäännösnäkökulmasta suojeltavan teollisuushistoriallisen kohteen kenties tärkeimpänä tunnusmerkkinä on nostettu esiin sen kuuluminen väistyneeseen teknologiaan. Valtaosa sitä edustavien tuotantolaitosten jäännöksistä ajoittuu 1900-lukua varhaisempaan aikaan. Nopean teknologisen kehityksen vuoksi kuitenkin myös monet 1900-luvun kohteista kuuluvat tähän joukkoon. Olkimassan ja puuhiokkeen valmistamiseen tarkoitettu Frenckellin massahiomo ja siihen liittyvä puutavaran lastauspiha rakenteineen täyttää kiinteän muinaisjäännöksen kriteerit. Teknologian kehitysvaiheesta, jota Frenckellin massahiomo edustaa, ei tiettävästi ole muualla Suomessa arkeologisesti tutkittu14


Tampereen symbolipiipuista. Tutkimusalueen ainoa rakennus oli tuohon aikaan nykyisen pannuhuoneen länsipuolella sekä tontin 2 pohjoislaidassa sijainnut, tuolloin jo varastokäytössä ollut entinen kasvihuone. Vuosisadan lopussa tontilla olleita rakennuksia käytettiin Frenckellin työväen asuntoina. Tutkimuksen kohteena olleelle alueelle ulottuneet Frenckellin tehtaan uudistukset alkoivat 1900-luvun alussa. Tehdasalueen sisäiseen tavaraliikenteeseen tarkoitettu kapearaiteinen rautatie liittyy tehtaan historian tähän vaiheeseen. Alkuperäinen rakenne, joka yhdisti raaka-ainevaraston, puuhiomon ja paperitehtaan, antaa hyvän kuvan tehdasalueen yksiköiden toiminnasta 1900-luvun vaihteessa. Kapearaiteinen rautatie rakennettiin teollisuuden raskaiden kuormien siirtelyyn tuotantoprosessin vaiheesta toiseen. Radat yhdistivät teollisuusalueiden varasto-, tuotanto- ja toimitustiloja. Kiskoja pitkin voi kulkea ja lukea tuotantoprosessin vaiheet alusta loppuun.

ja muinaisjäännöksiä. Museoviraston ylläpitämässä koko Suomen muinaisjäännösrekisterissä ei ole tätä ennen ollut yhtään tämäntyyppistä suojelukohdetta. Näin ollen Tammerkosken rannalta löytynyttä muinaisjäännöskompleksia voidaan pitää ainakin toistaiseksi harvinaisena ja paperiteollisuuden historian kontekstissa merkittävänä kohteena. Tietoarvon lisäksi teollisuushistoriallisiin kohteisiin voi sisältyä myös symboli-, identiteetti- ja nähtävyysmerkityksiä. Tampereen ja Tammerkosken teollisuusmaiseman osana Frenckellin tehtaalla on myös selkeästi näitä arvoja. Sen lisäksi, että arkeologisilla tutkimuksilla voidaan tuottaa kohteista täydentävää tietoa, voidaan rakenteiden esiin kaivamisella lisätä matkailun ja symboliarvon kannalta tärkeän alueen elämyksellisyyttä ja pedagogisuutta. Tämä puoli tuli hyvin esille, koska sekä kaupunkilaiset että muualta paikalle saapuneet matkalaiset osoittivat kiinnostusta jäänteitä kohtaan. Useimmiten ihmiset ymmärsivät jäänteiden merkityksen viimeistään rakenteita esiteltäessä. Ainoastaan pieni osa ohikulkijoista piti tutkimushanketta tai suojelutoimenpiteitä turhana tai jopa haitallisena toimintana.

Teollisuuspihan kiveys ja radanpohjat Tutkimusalue, jolta teollisuuspiha paljastui, sijaitsi vuosina 1905–1907 rakennetun lämpökeskuksen - nykyisen lehtienlukusalin - ja siihen liittyvän tiilipiipun (v. 1876) länsipuolella. Kiveyksessä ratalinjat näkyvät etupäässä kiveämättöminä urina ja ratakiskojen jäänteinä. Itse kiveys koostuu harmaista luonnonkivistä, joiden halkaisija vaihtelee vajaasta kymmenestä sentistä jopa 30 senttimetriin. Erityisesti alueen pohjoisosassa voidaan havaita kivien vyöhykkeinen asettelu, jossa lähimpänä ratapohjia olevat kivet ovat suurempia kuin kiveyksen keskellä olevat kivet. Suurimpien kivien vyöhyke ulottuu vajaan metrin etäisyydelle ratapohjasta. Ilmeisesti radanpohjan reunaa aikanaan tuettiin isommilla kivillä ja rakenteen keskelle aseteltiin pienempiä kiviä kulkemisen helpottamiseksi. Kivetyn alueen ulkopuolella on tumma, lähes mustaksi värjäytynyt maakerros, joka koostuu pääasiassa sekalaisesta rakennus- ja purkujätteestä, kuten tiilen- ja laastinpaloista, esineen katkelmista ja kivistä. Ilmeisesti osa kerrostuman hylätystä rakennusmateriaalista on peräisin tehtaan muu-

Maankäytön historian peruslinjoja kaupunginarkistosta Vanhojen karttojen perusteella Frenckellin tehdas perustettiin Tampereen kaupungin tontille numero 2. Karttojen perusteella tontti oli 1830-luvulla ruutukaavamaista puutarhaa, jossa rakennukset keskittyvät Kirkkokadun laidalle. Myöhemmin tontille ilmaantuu rakennuksia myös Puutarhakadun puolelle, jossa sijaitsivat pitkä, apteekkarilta nimensä saanut ”Temperi” –niminen rakennus ja sen jatkeena ollut lämmitettävä kasvihuone. Muuten tontilla vaikuttaisi olleen kosken rantaan saakka ulottuvaa kasvillisuutta. Seuraavalla vuosikymmenellä Frenckellin teollisuusalue laajeni kosken länsirannan tuntumassa kohti etelää. Lukuisista koskenrannassa olleista rakennuksista tai rakennelmista on nykykulkijalle näkyvissä ainoastaan kahdeksankulmainen savupiippu, joka tunnetaan myös yhtenä 15


Kuva 2. Kartta Frenckellin tehdasalueesta vuodelta 1900. Kuvan vasemmassa laidassa Satakunnankatu, alalaidassa Aleksis Kiven katu ja ylälaidassa Tammerkoski. Kartassa kuvattuna Frenckellin tehdasalue ennen tehtaan muutostöitä. Vasemmassa ylälaidassa näkyy piippu ja massahiomo, joiden alapuolella (länsipuolella) on työläisten asuntoja ja ns. Temperin rakennus. Alkuperäinen kartta: Tampereen kaupunginarkisto, kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Jari Heiskanen. Kuva 3. Kartta Frenckellin tehdasalueesta vuodelta 1915. Kartan oikeassa yläkulmassa purettu hioketehdas, sen alapuolella (länsipuolella) säilynyt kahdeksankulmainen piippu ja pannuhuone (lehtienlukusali). Alkuperäinen kartta: Tampereen kaupunginarkisto, kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Jari Heiskanen, kuvankäsittely: Kalle I. Luoto.

ollessa noin kaksi senttimetriä ja pituuden noin kahdeksan metriä. Kapearaiteisia kiskoja käytettiin tehtaan sisäiseen liikenteeseen. Tehtaan tarvitsema puuraaka-aine toimitettiin lastauspihalle ja sieltä kiskoja pitkin tuotantoketjussa eteenpäin. Polttopuuksi tarkoitettu materiaali kuljetettiin pannuhuoneeseen, nykyiseen kirjaston lehtienlukusaliin ja paperintuotantoon tarkoitettu raaka-aine siirtyi kiskoja pitkin koskenrannassa sijainneeseen hioketehtaaseen. Kumpaiseenkin laitokseen johti kiskot. Massatehtaasta hiokemassa siirrettiin kiskoja pitkin paperitehtaan

tostöiden rakennustyömaalta 1900-luvun alusta. Kaikkiaan radanpohjia paljastui kesän tutkimusten yhteydessä seitsemän, joista yksi on pistoraiteisiin liittyvä kokoamisraide. Radanpohjien leveys on noin 90 cm ja niiden pohjalla erottuu noin 15 – 20 cm leveitä poikittaisten tukipuiden jäännöksiä noin 30 senttimetrin välein. Ilmeisesti radan käyttöaikana vanhoja pölkkyjä on korvattu uusilla, koska paikoittain vaihtelevassa kunnossa olevia tukipölkkyjen jäännöksiä on tiheämmässä. Muutamissa kohdissa ratapohjaa on säilynyt kiskoja. Kiskojen raideväli on ollut noin 66 cm, yhden kiskon paksuuden 16


Kuva 4. Koeojan B itäprofiili. Piirros: Pirkanmaan maakuntamuseo/Teemu Tiainen 2010.

puolelle. Pihakiveys on rakennettu tarkoituksenmukaisen rakentamisen näkökulmasta: alue on ollut teollisuuspihaa, joka oli tehty aikanaan kestäväksi edullisin kustannuksin. Aikanaan paras materiaali tähän tarkoitukseen oli kivi. Raaka-aineiden ja valmiiden tuotteiden kuljetus tehtaan ulkopuolelle tapahtui muilla kulkuvälineillä, koska tehdasaluetta ei ollut liitetty yleiseen rataverkkoon. Pihakiveys ja tehtaan sisäiset kapearaiteiset ratalinjat olivat käytössä vielä 1920-luvun lopulla. Frenckellin tehtaan toiminta päättyi 1928, ja seuraavana vuonna tehdasalue siirtyi kaupungin omistukseen. Teollisen toiminnan päätyttyä kiveys ja ratapohjat peitettiin ja tasattiin kivituhkalla. Tuhka on toiminut aikasinettinä, jonka alapuolella maakerrokset ovat säilyneet alkuperäisessä asussaan. Tärkeän jäännöksestä tekee myös se, että kivetty piha-alue on mahdollisesti ainoa alkuperäisessä kunnossa oleva jäänne Frenckellin tehdasalueesta. Muut osat tehdasta on joko purettu tai muutettu tämän päivän käyttötarkoituksiin sopiviksi.

Kuva 5. Teollisuuspiha oli kivetty. Ratapohjat erottuivat paikoittain kiveämättöminä alueina joissa näkyi vielä ratapölkkyjen paikat (kuvan alalaita). Kiveys on paikoittain tuhoutunut myöhemmissä rakennustöissä (pyöreät jäljet kuvan keskellä ja vasen yläkulma). Kuvassa yhden ruudun koko on noin 2 x 2 m. Kuva ja kuvankäsittely: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto.

17


Kuva 6. Paikoittain oli säilynyt jäänteitä teollisuuspihan kapearaiteisesta kiskoparista. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto. Kuva 7. Kartassa on esitetty tutkimusten yhteydessä paljastetun kiveyksen sijainti suhteessa puiston muihin rakenteisiin. Piirros: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle Luoto & Teemu Tiainen 2010..

Nykypäivä: teollisen menneisyyden jäänteet osana Kirjastonpuistoa tuvat 1900-luvun alkuun ja ovat jääneet käytöstä 1920-luvun lopussa. Sinänsä noin 100 vuotta vanha kenttäkiveys ei ole erityinen. Merkittävän Kirjastonpuiston jäännöksestä tekee sen sijaintipaikka vanhassa teollisuus- ja kulttuurimaisemassa. Tammerkosken rantojen tehdasalueen uusiokäyttö voi olla paikoin suojelutavoitteiden kanssa ristiriidassa. Vaikka Tammerkosken kansallismaiseman sisältävät arvot mielletään laajalti osaksi Suomen ja Tampereen menneisyyttä, on osia tästä kokonaisuudesta tarpeellista suojella, jotta niiden säilyminen voidaan turvata. Kesän 2010 aikana Frenckellin kiveys ja kapearaiteisen rautatien rakenteet saivat muinaismuistolain suojan. Museoviraston antaman lausunnon mukaan kenttäkiveys ja pistoraiteet ovat osa Frenckellin tehtaan kiinteää muinaisjäännöstä. Lausunnon perusteella kiveyksestä valittiin säilytettäväksi edustava ja yhtenäinen alue. Säilytettävän kenttäkiveyksen laajuudesta ja suunnitellun esiintymislavan sijoituspaikasta käytiin syksyllä 2010 neuvotteluja. Tavoitteena oli ratkaisu, jossa alueen historialliset arvot ja nykypäivän tarpeet pyritään sovittamaan yhteen.

Nykyään kivirakenne on osa Tammerkosken kansallismaisemaa ja Kirjastonpuistoa. Paperitehtaan rakennuskantaa on purettu huomattavasti vuoden 1929 jälkeen, erityisesti tehdasalueen etelä- ja länsiosasta. Vuosien saatossa Frenckellin vanhan tehtaan ja kaupungin yhdistävät alueet ovat muutettu puistoksi ja parkkipaikoiksi. Tehtaan teollisuus- ja asuinrakentamista käsittäneen lämpökeskuksen ja Keskustorin ympäristössä sijainneen vyöhykkeen teollisuusperinnöstä on säilynyt maanpinnalla näkyvinä muistona ainoastaan tiilinen piippu ja lämpökeskus. Tiiliseen piippuun kuuluneen hioketehtaan jäännökset ovat puistonurmen peittämiä ja lämpökeskuksen ympäristössä on maanpintaa kohotettu kymmenillä senteillä. Tosin tarkastelemalla lämpökeskuksen seinää voi vielä havaita radan sisään- ja ulostulokohdan, mutta kiskot ja ratapohjat ovat maakerrosten peitossa. Purku- ja peittotöiden seurauksena Frenckellin tehtaan asema on muuttunut huomattavasti suhteessa muuhun kaupunkirakenteeseen. Alueen kiveys ja kapearaiteinen rautatie ajoit18


Kuva 8. Erityisen merkittävän Frenckellin teollisuuspihan jäännöksestä tekee sen sijaintipaikka vanhassa teollisuusja kulttuurimaisemassa, jonka kiistaton osa se on. Nykyisin rakenne on peitetty uuden esiintymislavan ja sorakerroksen alle. Kuva ja kuvankäsittely: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kalle I. Luoto.

On ymmärrettävää, että koko Tammerkosken alueen suojeleminen johtaisi helposti tilanteeseen, jossa muutosten tekeminen olisi mahdotonta. Tämä olisi ongelmallista keskeisellä paikalla sijaitsevan puiston käytön kannalta. Kulttuurihistoriallisten rakenteiden säilyttämisessä on tärkeää pyrkiä kestävään kompromissiin menneen ja tulevan kanssa. Puiston kestävä hoitaminen ja sen käytön suunnittelu vaatii työtä, jotta paikka koetaan tärkeänä osana arvokasta kansallismaisemaa, sillä ilman yhteisön ja yhteiskunnan tukea Tammerkosken kulttuurimai-

seman säilyminen ei ole mahdollista. Uskon, että Tampereen kaupungin identiteetti tukee osaltaan teollisuusperinnön arvostusta. Kirjastonpuisto voisi tulevaisuudessa antaa kiinnostavia mahdollisuuksia kehittää työkaluja vanhan teollisuusympäristön popularisointiin, kunnostukseen ja uusiokäyttöön Tampereen keskustassa. Tällä hetkellä teollisuuspihan päälle rakennetaan esiintymislavaa ja muita puistorakenteita, joiden alla kivetty teollisuuspiha säilyy muistona alueen menneestä teollisuuskäytöstä.

Arkistolähteet Heiskanen, Jari 2010. Apteekkareita ja paperiteollisuutta Tampereen Kirjastonpuistossa. Pirkanmaan maakuntamuseo, Kulttuuriympäristöyksikkö. Luoto, Kalle 2008. Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen inventointi 2008. Pirkanmaan maakuntamuseo, Kulttuuriympäristöyksikkö. Luoto, Kalle2009. Tampere, Kirjastonpuisto. Arkeologinen kaivaus 2009. Pirkanmaan maakuntamuseo, Kulttuuriympäristöyksikkö. Raninen, Sami 2011. Tampere, Frenckellin patomuuri. Arkeologinen valvonta 2010. Kulttuuriympäristöyksikkö.

Kirjallisuus Lilius, M. 2000. Frenckellin paperit, Tampereen paperitehdas kuvina. Tampereen museoiden julkaisuja 53. 19


Lounatvuori, I. & Putkonen L. (toim.) 2001. Rakennusperintömme. Kulttuuriympäristön lukukirja. Ympäristöministeriön ja Museoviraston yhteisjulkaisu. Luoto, K. 2010. Arkeologisia kenttätöitä Tampereen Kirjastonpuistossa. Pirkan maan alta 11, 16–24. Lähdesmäki, U. & Adel, V. 2010. Archaeological Approach to Reusing Industrial Past. Discussing the Valuation of the 19th Century Pulp Factory Remain by the Tammerkoski Rapids. (Abstracts, ICOHTEC, TICCIH & Worklab joint conference in Tampere, Finland, 10th–15th of August 2010.) http://www.tampere.fi/industrialpast2010/ reusing_abstracts.pdf, luettu 20.10.2010. Lähdesmäki, U. 2010. Kylä, kartano, hioketehdas. Arkeologisia tutkimuksia Kirjastonpuistossa. Tammerkoski 6/2010. Maunola, J. 1931. Piirteitä Suomen tehdashistoriasta. Ensimmäiset puuhiomot selluloosa ja paperitehtaat. Hämeenlinna. Niukkanen, M. 2009. Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset: tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. Rakennettu kulttuuriympäristö 1993. Valtakunnallisesti merkittävät kulttuurihistorialliset ympäristöt. Museoviraston rakennushistorian osaston julkaisuja 16. Raninen S. 2011. Arkeologinen valvonta Kirjastonpuistossa ja Frenckellin paperitehtaan alueella. Pirkan maan alta 12. Tampereen kantakaupungin rakennuskulttuuri 1998. Tampereen museoiden julkaisuja 2/98.

Green Construction and Archaeology in the Yard of the Former Frenckell Paper Mill KALLE I. LUOTO

I

n summer 2010, the Pirkanmaa Provincial Museum continued archaeological investigations in the area next to the Central Square. The investigation had originally been launched in 2008 because of the renovation of the Old Library Park. The trial excavations in summer 2010 unearthed a cobbled yard with a narrow-gauge railway in front of the newspaper reading room of the Tampere City Library. The structure was interpreted as part of the historical remains of the Frenckell Paper Mill, and the results of the trial excavation swere augmented with more detailed excavations conducted later in the summer. What makes the relic in the Old Library

Park significant is its location within the old industrial and cultural setting.The remains of an industrial yard dating from the early 20th century are interesting, because they tell us about the structure of the production process at the Frenckell factory and provide a concrete link between the separate buildings. The Old Library Park area might in the future provide interesting opportunities for developing tools for the popularisation, restoration and reuse of old industrial facilities. It is to be hoped that the integration of historical values with contemporary needs in the area will improve in the future.

20


Sarsan korvalla – kivikautisen asuinpaikan koekaivaus Huutijärvellä Lundén ja Elomaa, alueella tai läheisyydessä. Koekaivausalue sijaitsee muinaisen Sarsankosken pohjoisrannalla 87 - 94 metriä merenpinnan yläpuolella.

KIRSI LUOTO Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti toukokuussa 2010 Gasum Oy:n tilauksesta arkeologiset koekaivaukset Kangasalan Huutijärven kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Tutkimukset liittyivät alueen läpi kulkevaksi suunniteltuun Lempäälästä Kangasalan Sahalahteen johtavaan maakaasuputkilinjaukseen. Muinaismuistolain mukaisen selvityksen kohteena oli pituudeltaan 300 metriä oleva maakaasuputkilinjan suunnittelualue ja tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, onko alueella säilynyttä kiinteää muinaisjäännöstä. Osalla aluetta kulki maakaasuputken kanssa samalla linjalla myös Kangasalan Veden vesihuoltolinjan suunniteltu linjaus.

Alueen vesistöhistoria Sarsan alueen esihistoriallisen asutuksen tiheys ja pitkäaikaisuus (mesoliittiselta kaudelta rautakauden alkuun) johtuu suuressa määrin sen topografiasta ja vesistön suomista mahdollisuuksista. Jääkausi päättyi täällä noin 11 000 vuotta sitten, jonka jälkeen koko alue joutui Yoldian muinaismeren peittoon. Jäämassan paineesta vapautunut maa alkoi kuitenkin kohota suhteellisen nopeasti, ja noin vuoteen 7500 eKr. mennessä Sarsan alue vapautui kokonaan meren alta. Längelmävesi ja Vesijärvi kuroutuivat yhtenäiseksi suurjärveksi. Niitä yhdisti 200 – 400 metriä leveä Sarsansalmi, joka sijaitsi nykyisen Vesijärvestä Längelmäveteen laskevan Vääksynjoen paikalla. Tästä salmesta molempien järvien vedet laskivat Sarsankosken kautta etelään Roineeseen aina vuoteen 1604 saakka. Tuolloin salmi ja koski kuivuivat kuuluisan luonnonkatastrofin yhteydessä. Muistoina Sarsan vesireitistä ovat muun muassa Huutijärven asuinpaikan lounais- ja Sahalahdentien kaakkoispuolella sijaitseva pieni Kyläjärvi ja asuinpaikan itäosassa, tien pohjoispuolella oleva Sepänjärvi.

Kohteen sijainti ja ympäristö

H

uutijärven kylä sijaitsee noin 2 kilometriä Kangasalan keskustasta kaakkoon, Tampere – Lahti -tien koillispuolella, Sahalahdentien varrella, Vesijärven ja Längelmäveden välisellä kannaksella. Kangasalan Sarsan kivi- ja varhaismetallikautiseen muinaisjäännöskompleksiin kuuluva Huutijärven asuinpaikka on muinaisen Sarsankosken niskalla, sen molemmin puolin. Huutijärven asuinpaikka-alueeseen kuuluu viisi alakohdetta. Vuoden 2010 koetutkimuksessa kaivettiin näistä kahden, alakohteiden Autio-

Aikaisemmat tutkimukset Huutijärven kivi- ja varhaismetallikautisen 21


Kuva 1. Kartalle ympyröitynä kesän 2010 tutkimusalue. (Pohjakartta © Maanmittauslaitos lupa 840/MML/11)

Tonteilla oli jo aloitettu uusien omakotitalojen rakennustyöt, ja osa muinaisjäännöksestä oli ehtinyt tuhoutua. Kaivauksissa löytyi kuoppaliesi, ja talteen otettiin noin 200 palaa kivikautista keramiikkaa, kiviesineitä ja iskoksia. Keramiikka oli pääasiassa varhaiskampakeramiikkaa sekä lisäksi mahdollisesti tyypillistä kampakeramiikkaa. 1960- ja 70-lukujen taitteessa Huutijärven asuinpaikkaa tutki Mirja Koskimies. Kaivaukset liittyivät Kangasala - Sahalahti -tien rakentamiseen. 2000-luvulla on Huutijärven asuinpaikan aleella ja lähellä suoritettu useita arkeologisia tutkimuksia (Vadim Adel 2001, 2003, 2005, Hanna-Maria Pellinen 2003, Kalle I. Luoto 2006, Kirsi Luoto 2009).

asuinpaikka-alueen arkeologinen tutkimus alkoi 1920-luvun alussa, samanaikaisesti muiden Sarsan muinaisjäännöskompleksin asuinpaikkojen kanssa. Ensimmäisenä aluetta tutki kaivauksin Sakari Pälsi (1923). Pälsin jälkeen Huutijärvellä kaivoi seuraavan kerran C. F. Meinander vuonna 1954. Hän kaivoi lähellä kesän 2010 tutkimusaluetta kohdassa, jossa nykyään sijaitsee Ponsantien ja Sahalahdentien risteys. Meinanderin kaivaukset liittyivät rakenteilla olleeseen Huutijärvi - Sahalahtien -tiehen, joka tuli kulkemaan asuinpaikka-alueen halki. Esko Sarasmo suoritti vuonna 1956 tutkimuksia Väinölän tontilla ja siihen eteläkaakosta liittyvän Penttilän tontin pohjoisreunalla. 22


Koeruudut kaivettiin osin lapiolla ja osin kaivauslastalla. Kaivausteknisesti haastavaksi alueeksi muodostui tutkimusalue Sepänjärven pohjoispuolella, jossa koekuopista muodostui pohjaan kaivettaessa erittäin syviä. Syvin koeruuduista oli liki kaksi metriä (koeruutu 14) muidenkin alueen koeruutujen ollessa pääsääntöisesti syvyydeltään ainakin metrin. Kenttätöiden ollessa vielä käynnissä tehtiin tutkimusalueella maakaasuputkilinjaan liittyviä maaperätutkimuksia puristinheijarilla AInsinöörien Geotestin toimesta. Kairaukset tehtiin jo pohjaan kaivettujen ja täytettyjen koeruutujen kohdalla, jolloin vältyttiin vahingoittamasta mahdollisia olemassa olevia kulttuurikerroksia.

Kaivausmenetelmät Toukokuussa 2010 kaivettiin noin kolmesataa metriä pitkälle tutkimusalueelle suunnitellun maakaasuputkilinjan kohdalle tai läheisyyteen yhteensä 26 koeruutua. Koeruudut olivat neliömetrin laajuisia ja pääsääntöisesti etelä-pohjoissuuntaisia. Aiempien kaivaushavaintojen perusteella tiedettiin maannoksen Ponsantien länsipuolisella alueella (alue A) olevan pintakerroksestaan sekaantunutta. Tällä alueella (koeruudut 1 - 8) maannoksen pintakerros kuorittiin sekaantuneelta osaltaan traktorikaivurilla. Menetelmä osoittautui oleelliseksi kaivausten onnistumisen kannalta, sillä 1950-luvulla Kangasala - Sahalahti -tietä rakennettaessa oli tienpohjaksi ja Sarsanuoman täytteeksi tuotu paikalle runsaasti täyttömaata. Tämä oli selkeästi havaittavissa koeruutujen maannoksessa, jossa paikoin täyttökerroksen paksuus oli jopa puolentoista metrin paksuinen (koeruudussa 7).

Tutkimustuloksia Koekaivauksessa todettiin Ponsantien länsipuolisella alueella A punertavan tai oranssinpunertavan hiekan kerros. Punertavaa tai

Kuva 2. Sekaantunutta täyttökerrosta poistettiin itse koeruutua laajemmalta alueelta kaivausteknisistä syistä johtuen. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kirsi Luoto.

23


Kuva 3. Punertavan hiekan kerros koeruudussa 1. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kirsi Luoto.

oranssinpunertavaa hiekkaa esiintyi koeruuduissa 1 – 5. Kerroksesta saatiin löytöinä kvartsia ja palanutta luuta, mutta myös historialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä muutamista koeruuduista. Punertava kerros ei siis ainakaan kokonaan ole esihistoriallisen ihmistoiminnan tulosta. Kerroksesta tulleiden esihistoriallisten löytöjen perusteella alueella sijaitsee tai on sijainnut kivi- tai varhaismetallikautinen asuinpaikka. Päätelmä saa vahvistusta Meinanderin kaivauskertomuksesta, jossa niin ikään kerrotaan vahvasti punaisesta kulttuurikerroksesta, ”joka ehkei kuitenkaan kokonaisuudessaan ole esihistoriallista alkuperää”. Meinander kaivoi nykyisen Ponsantien ja Sahalahdentien risteysalueella ja kuvailee punaisen hiekan kerroksen ohenevan länttä kohti mentäessä. Löytöinä Meinander sai kerroksesta kvartsia, palanutta luuta sekä joitakin paloja keramiikkaa, mutta myös joitakin historiallisen ajan löytöjä. Punertavan kerroksen luonnetta on pohtinut myös Mirja Koskimies kaivausraportissaan, joka koski kaivausta niin ikään Ponsan-

Kuva 4. Harmaan hiekan tai hiesun kerros, jonka joukossa oli kasviperäistä ainesta, lienee syntynyt Sarsankosken tulvakerroksena. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kirsi Luoto.

24


Kuva 5. Sarsan-Tomitsan keramiikan koristeltu reunapala (KM 38265:17). Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kirsi Luoto.

Kerrostumien välissä oli useimmiten harmaata hiekkaa. Löytöinä orgaanisen aineksen sekaisesta kerroksesta tuli joissakin tapauksissa pelkästään esihistoriallisia löytöjä, mutta myös historialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä. Kerrokset tulkittiin Sarsanuoman vedenpinnan vaihtelun seurauksena syntyneiksi. Kerroksista tehdyt löydöt lienevät joutuneet kontekstiinsa veden liikuttamina. Tutkimusalue C:lle kaivetuissa koeruuduissa ei havaittu merkkejä kiinteästä muinaisjäännöksestä eikä niistä saatu myöskään löytöjä. Syynä tähän lienee koeruutujen alhainen sijainti muinaisen Sarsanuoman vedenpinnan korkeuteen nähden.

tien ja Sahalahdentien välisessä risteyksessä. Koskimies pitää tummanpunaisia kerrostumia varmasti kulttuurimaana, mutta heikosti punertavan maakerroksen kohdalla päätyy toteamaan, ettei kyseessä ole ainakaan kokonaan ihmistoiminnan synnyttämä kerrostuma vaan osin luontainen ruosteen värjäämä hiekka. Myös kesän 2010 koekaivausten tulokset viittaavat siihen, että on mahdollista, että punertavan hiekan esiintyminen tutkimusalueella A on ainakin osin luontaista. Kesän tutkimusten perusteella ei kuitenkaan voida sulkea pois mahdollisuutta, etteikö punertava kerros voisi olla myös ihmistoiminnan tulosta. Tutkimusalueella B oli havaittavissa esihistoriallinen kulttuurikerros koeruudussa 20. Koeruudussa oli noin puolen metrin syvyydellä kaksi senttiä paksu punertavan hiekan kerros, jonka alla ohut, tummanruskea hiekkakerros. Kerroksista saatiin löytöinä kvartsiydin ja vähäinen määrä palanutta luuta. Koeruudusta 20 tehtiin kaikkiaankin vain esihistorialliselle ajalle ajoittuvia löytöjä. Löytöjen perusteella kulttuurikerros voidaan ajoittaa vain löyhästi kivikautiseksi tai/ja varhaismetallikautiseksi. Alueella B oli havaittavissa myös harmaan hiekan tai hiesun kerros, jonka joukossa oli kasviperäistä ainesta. Tällaisia kerroksia saattoi yhdessä koeruudussa olla muutamiakin eri syvyyksillä.

Löydöt Keramiikkaa koekaivauksessa löydettiin yhteensä vain 13 alanumeron verran; suuresta määrästä ei siis voida puhua. Osa aineistoa oli niin fragmentaarista, ettei keramiikkatyyppiä kyetty määrittelemään tarkemmin kuin että kyseessä on esihistoriallinen, todennäköisesti kivikautinen tai varhaismetallikautinen keramiikka. Keramiikan joukossa oli varhaismetallikautisiksi Sarsa-Tomitsan keramiikkaan kuuluviksi luettavia kappaleita, joista yksi koristeltu reunapala. Kaikki keramiikanpalat tulivat konteksteista, joiden voitiin katsoa olevan sekaantuneita. 25


Lopuksi

Tutkimusalueilta A ja B löydettiin lähes jokaisesta koeruudusta kvartsi-iskoksia ja palanutta luuta. Löydetyt kvartsin ja palaneen luun palat olivat kuitenkin pieniä, eikä varmaan kulttuurikerrokseen sidottavia löytöjä tullut kuin yhdestä koeruudusta, alueelta B (koeruutu 20). Kiviesineiksi tai niiden kappaleiksi luokiteltavia löytöjä saatiin yhteensä neljä kappaletta: kolme kvartsiesinettä sekä yksi pienen kirveen tai taltan katkelma koeruudusta 5 alueelta A.

Tutkimukset Huutijärvellä jatkuvat kesällä 2011 kaivauksilla Ponsantien läheisyydessä. Tavoitteena on selvittää punertavan maakerroksen luonnetta ja tarkastella sen yhteyttä alueelta tehtyihin löytöihin. Tutkimukset Sarsan korvalla saavat siis jatkoa!

Arkistolähteet Adel, V. 2003. Kangasala Huutijärvi. Koekaivaus kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikalla. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa. Adel, V. 2004. Sarsa 400 vuotta. Näyttelyn käsikirjoitus. Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa. Adel, V. 2006. Kangasala Huutijärvi Huutola. Koekaivaus kivikautisella asuinpaikalla 2005. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa. Jussila, T. 2007. Kangasala. Maaseutualueiden yleiskaavaalueen muinaisjäännösinventointi 2007. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa. Koskimies, M. 1968. Kangasalan Sarsan keraamiset asuinpaikat. Pro gradu tutkielma Suomen ja Skandinavian arkeologiassa, Helsingin yliopiston arkeologian oppiaineen arkistossa. Koskimies, M.1969. Kertomus kivikautisen asuinpaikan kaivauksesta Kangasalan Sarsan asuinpaikkaalueella 4.–27.7.1969. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa. Koskimies, M. 1970. Kangasala, Sarsa, Lentola. Koekaivaus Lentolan pihamaalla, Kangasala Sahalahti tielinjalla 4.–12.8.1971. Alkuperäinen raportti Museoviraston arkeologian osaston arkistossa. Koskimies, M. 1971. Kangasala, Sarsan

alueen inventointi.

Raportti. Alkuperäinen

raportti

Museovi-

raston arkeologian osaston arkistossa.

Luho, V. B. 1939. Luettelo Kangasalan pitäjän kiinteistä Museoviraston Arkeologian osaston arkistossa.

muinaisjäännöksistä.

Alkuperäinen

raportti

Luoto, K. 2006. Koekaivaus Ponsantien W-puolella. Alkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa. Luoto, K. 2009. Kangasala – Sahalahti. Arkeologinen inventointi maakaasuputkilinjan suunnitteluAlkuperäinen raportti Pirkanmaan maakuntamuseon Kulttuuriympäristöyksikön arkistossa.

alueella.

Meinander, C. F. 1954. C. F. Meinanderin kaivaukset Kangasalan Sarsan asuinpaikalla 17.–29.5.1954. Museoviraston arkeologian osaston arkistossa. Nurminen, T. 1994. Kangasalan kuntamuseon arkistossa.

inventointi

1993. Raportti. Alkuperäinen

raportti

Pirkanmaan

Pälsi, S. 1923 (?). Sarsan kivikautiset asuinpaikat Kangasalla. Raportti Museoviraston Arkeologian osaston arkistossa. Sarasmo, E. 1956. Kangasala, Sarsa. Ennakkoselostus kaivauksesta 20.7.1956. 26

maa-


Kirjallisuus Miettinen, M. 1993. Kangasalan Sarsa, esimerkki Pirkanmaan kehityksestä kivikaudesta pronssikauteen. – Masunni. Kirjoituksia Tampereelta ja Pirkanmaalta, 1: Näkökulmia Pirkanmaan esihistoriaan. Tampereen museot. ss. 25–41.

Trial Excavations of a Stone Age Dwelling Site in Sarsa near Huutijärvi KIRSI LUOTO

I

n May 2010, the Pirkanmaa Provincial Museum conducted an archaeological trial excavations at a dwelling site dating back to the Stone Age and Early Metal Age near the Huutijärvi lake in Kangasala. Commissioned by Gasum Oy, the excavations were carried out because of a natural gas pipeline planned to run through the area from Lempäälä to Sahalahti in Kangasala. Undertaken in compliance with the Antiquities Act, the

investigation covered the 300m-long area of the pipeline. The purpose was to find out whether any archaeological sites exist in the area. A total of 26 trial squares were opened in the area, and finds dating to the Stone Age or Early Metal Age were recovered from nearly all of them. However, traces of a cultural layer were only discovered in the western and central parts of the area.

27


Koekaivaukset Pirkkalankylän muinaisella tonttimaalla

Tutkimusten kohteena olivat Tursiannotkon esihistoriallinen asuinpaikka ja samalla alueella sijainnut Pirkkalankylän historiallinen kylätontti. Koekaivausten tavoitteena oli selvittää kiinteän muinaisjäännöksen säilyneisyys tienreunan vieressä, muinaisjäännökseen kajoavien, tiesuunnitelmaan sisältyvien toimenpiteiden kohdissa. Koekaivausten perusteella oli tarkoitus arvioida jatkotutkimusten, esimerkiksi pelastuskaivausten tai arkeologisen valvonnan, tarve ja laajuus.

VADIM ADEL Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti elo - syyskuussa 2010 Pirkkalan kunnan tilauksesta arkeologiset koekaivaukset Pirkkalankylässä, Tursiannotkon moniperiodisella muinaisjäännösalueella. Tutkimukset liittyivät Anian Rantatien (maantien 3022) parantamissuunnitelmaan, jonka pääsisältönä on kevyen liikenteen väylän rakentaminen tien reunalle.

Kuva 1. Yleiskartta tutkimusalueesta. Punaisella on rajattu Tursiannotkon muinaisjäännösalue, vihreällä on merkitty koekaivausalue ja sinisellä rasteroinnilla Pirkkalankylän tonttimaa 1700-luvun karttojen mukaan. Piirt. V. Adel, pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa 840/MML/11

28


Tursiannotkon muinaisjäännösalue ja Pirkkalan varhaishistoriaa

T

ursiannotkon muinaisjäännösalue sijaitsee 0,9 km Pirkkalan vanhasta kirkosta lounaaseen Anian rantatien molemmin puolin. Kohde on Pyhäjärven Saviselän itärannalla, pienen Kotolahden koillispuolella. Alueen eteläosassa on notko, jossa virtaa Kotolahteen laskeva Juoksianoja. Muinaisjäännösalueen laajuus on noin 600 x 400 m. Osa siitä on peltoa ja niittyä, osa omakotitalo- ja kesäasutuksen käytössä ja osa joutomaata. Tursiannotkon alueelta on 1960-luvulta alkaen saatu sekä kivi- että rautakautisia löytöjä. Lisäksi samalla alueella, sen keskiosassa, sijaitsee Pirkkalankylän tonttimaa muutaman metrin korkuisen mäen laella. Muinaisjäännösalueen länsiosassa on kalliopohjainen mäki, jonka koillisreunalla on Hiidenmäki-niminen uhrilähde. Alueen kaakkoisreunalla sijaitsevat lisäksi muinaisjäännöskohteet Juoksianoja 1 (rautakautinen asuinpaikka) ja Katajamäki (kivirakenne). Tursiannotkon-Pirkkalankylän muinaisjäännösalueen lähiympäristössä sijaitsevat myös Sapalan Toivan rautakautiset röykkiöt, kivikautiset asuinpaikat Juoksianoja 2 ja 3, Kalmon kivikautinen löytöpaikka sekä Leuku ja Kalmo 2 –nimiset kiviaitakohteet historialliselta ajalta. Pirkkala (Birkala) mainitaan ensimmäisen kerran kirjallisissa lähteissä vuonna 1374 pitäjän nimenä. Samanniminen kylä mainitaan asiakirjoissa vuodesta 1442 alkaen. Koska oletetaan, että koko pitäjä on saanut nimensä kylän mukaan, Pirkkala-niminen kylä oli todennäköisesti olemassa jo 1300-luvulla. Vuoden 1540 maakirjan mukaan Pirkkalan kylässä oli 17 taloa; se oli myös veroäyriluvultaan pitäjän suurin. Kylän suuri koko viittaa siihen, että se on yksi alueen vanhimmista kylistä. 1560-luvulla Pirkkalankylässä oli Suomen asutusluettelon mukaan jo 19 taloa. Vuoden 1769 kartan mukaan kylässä oli 13 taloa, jotka sijaitsivat tiiviinä ryhmäkylänä tien molemmin puolin; yksi tontti oli Juoksianojan eteläpuolella, tien itäpuolella. Isonjaon seurauksena taloja siirtyi kylän vanhalta tonttimaalta niiden omien vil-

Kuva 2. Pirkkalan kylä ja kirkko vuoden 1770 pitäjänkartassa (Daniel Hall). – Riksarkivet (Tukholma), Krigsarkivet, Finska handritade kartor, Pf 73, nr 1.

Kuva 3. Pirkkalankylä Daniel Hallin piirtämässä kartassa vuodelta 1769. - Maanmittauslaitoksen arkisto (Jyväskylä).

jelysmaidensa keskelle. Seppo Suvannon mukaan sana ”pirkka” on tarkoittanut kauppapaikkaa ja juontuu Ruotsin Birkan, Skandinavian tärkeimmän viikinkiai29


joka ajoittuu sen perusteella 900-luvulle. Alueelta on saatu irtolöytöinä myös muuta myöhäisrautakautista esineistöä. Pirkkalankylän kylätontti määriteltiin kiinteäksi muinaisjäännökseksi Pirkanmaan maakuntamuseon ja Mikroliitti Oy:n tekemässä Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännösten inventoinnissa vuonna 2002. Kylätontin paikallistamisessa käytettiin silloin lähteenä ns. Kuninkaan kartastoa (1776-1805). Inventoinnissa tehty kylätontin rajaus oli kuitenkin hyvin epätarkka, eikä maastossa tehty havaintoja muinaisjäännöksestä. Vuonna 2008 Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti ensimmäisen koetutkimuksen, joka liittyi tien 3022 itäpuolelle suunniteltuun kevyen liikenteen väylään. Hanna-Leena Salmisen johtama tutkimus tehtiin ottamalla kairausnäytteitä, joissa todettiin merkkejä rautakauden ja historiallisen ajan kulttuurikerroksista noin 80 metrin matkalla. Tästä olemme kertoneet julkaisumme numerossa 10. Salmisen artikkeli sisältää myös lisää tietoa alueen aikaisemmista tutkimuksista ja Pirkkalan historiasta.

kaisen kauppakeskuksen nimestä. Oletetaan, että Pirkkalan kylän alue toimi kauppapaikkana rautakauden lopussa ja keskiajan alussa. Paikallisväestön tärkein vientiartikkeli oli turkis, jota saatiin sekä omista metsistä että ns. lapinveroina pirkkalaisten kauas pohjoiseen tekemiltä retkiltä.

Aiemmat löydöt ja tutkimukset Ensimmäinen muinaislöytö, miekan väistin, saatiin Tursiannotkon alueelta v. 1964 maanomistajan, Esko Prihdin löytämänä. Vuoden 1971 arkeologisessa inventoinnissa Pekka Miettinen ja Mirja Koskimies (Miettinen) löysivät Kotolahden koillisrannalta, Laukaan pellolta tuluspiitä. He epäilivät aluetta rautakautiseksi asuinpaikka-alueeksi. Vuonna 1992 Tuija-Liisa Soininen Pirkanmaan maakuntamuseosta suoritti alueella tarkastuksen, jonka tuloksena hän totesi paikan olevan rautakautinen/keskiaikainen asuinpaikka. Mainittujen tutkimusten lisäksi Tursiannotkon-Pirkkalankylän muinaisjäännösalueella on suoritettu useita arkeologisia tarkastuksia, inventointeja, koetutkimuksia sekä vesijohdon kaivutyön valvonta. Suuri osa alueelta tehdyistä esinelöydöistä on paikallisten asukkaiden museoon toimittamia. Tursiannotkon alueelta on löydetty mm. harvinainen luinen lusikka, jonka läheisin vastine tunnetaan Ruotsin Birkasta ja

Koekaivaukset 2010 Vuoden 2010 koetutkimukset keskittyivät Tursiannotkon-Pirkkalankylän muinaisjäännösalueen keskiosaan, Anian Rantatien varrel-

Kuva 4. Yleiskuva kylätontista ja tutkimusalueesta koillisesta. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Vadim Adel

30


Kuva 5. Nokista kulttuurikerrosta koekuopan profiilissa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Vadim Adel.

mukaan alueella ovat vuonna 1544 sijainneet Kaipiaisten, Hallan ja Reippisten talojen tontit. Kaipiaisten (Kaipilan) asukkaista on arkistolähteissä mainintoja vuodesta 1510 ja kahdesta muusta talosta 1540-luvulta lähtien. Vuoteen 1910 mennessä Hallan ja Reippisten vanhat tontit olivat jo autioituneet, ja paikalla sijaitsi Sapalan puutarha. Myös osa Kaipiaisten vanhasta tontista oli käytössä puutarhana. Koekaivausten yhteydessä kaivettiin yhteensä 19 koekuoppaa, joiden syvyys vaihteli riippuen kulttuuri- ja täyttömaakerrosten vahvuudesta. Kaikissa historiallisen kylätontin alueella ja sen koillispuolella sijainneissa koekuopissa (16 kpl), yhtä lukuunottamatta, todettiin arkeologisesti merkittäviä kulttuurikerroksia, jotka liittyvät keskiajan ja uuden ajan alun (1200-1700-lukujen) kyläasutukseen sekä sisältävät myös jonkin verran esihistoriallista löytöaineistoa. Kerrokset olivat pintaosiltaan jossain määrin sekoittuneet myöhemmän, 1800-1900-lukujen maankäytön seurauksena. Koekaivausten tuloksena voitiin todeta, että tiesuunnitelma-alueella, vanhan kylätontin keski- ja koillisosassa pitää ennen rakennustöi-

le. Tutkimusalueen kokonaispituus lounaasta koilliseen oli 325 m. Koekaivaukset toteutettiin kaivamalla 50 x 50 cm kokoisia koekuoppia suunnitellun tienlevennyksen kohdalle tien luoteispuolelle sekä muihin tiesuunnitelman mukaisiin toimenpidekohtiin. Muutamassa koekuopassa pintakerros (10-20 cm) poistettiin kaivinkoneella. Varsinainen kaivaminen tehtiin lapioilla ja lastoilla 5-10 cm kerroksin. Kaivettu maa seulottiin. Kuopat pyrittiin kaivamaan puhtaaseen pohjamaahan asti. Löydöt otettiin talteen kerroksittain. Kaikki kuopat dokumentoitiin sanallisin kuvauksin ja osa myös valokuvaamalla sekä merkittiin kaivauksen pohjakarttaan mittausten perusteella. Tarvittaessa piirrettiin tasokartat koekuopissa havaituista rakenteista. Kenttätyön päätteeksi koekuopat peitettiin kaivinkoneen avulla. Koekaivauksen mustavalkokuvat ja löydöt arkistoitiin ja luetteloitiin myöhemmin Museoviraston kokoelmiin. Digitaalikuvat tallennettiin Tampereen museoiden Siiri–tietokantaan. Suurin osa koekuopista sijoittui Pirkkalankylän historialliselle tonttimaalle, sen keski- ja koillisosaan, kylämäen laelle. Seppo Suvannon 31


den aloittamista suorittaa pelastuskaivaukset, joissa tutkitaan nyt löytyneet muinaiset kulttuurikerrokset. Lisäksi joissakin kohdissa tiesuunnitelman toteuttaminen vaatii kaivutöiden arkeologista valvontaa.

Kulttuurikerroksia, rakenteita ja löytöjä Arkeologisesti merkittäviksi tulkitut kerrostumat sijaitsivat 10-130 cm syvyydessä, riippuen nykyisestä maankäytöstä ja modernien pintakerrosten paksuudesta. Kulttuurikerrosten vahvuus vaihteli 10-55 cm välillä, useimmiten se oli 20-40 cm. Suurimmassa osassa koekuopista kyseessä oli harmaa tai tummanharmaa, paikoin lähes musta, nokinen savi tai savimulta, joka sisälsi palamatonta ja palanutta luuta, palanutta savea, tiiltä, savikuonaa, yksittäisiä rauta- ja pronssiesineitä tai niiden katkelmia, yksittäisiä tuluspiin kappaleita, kvartsi-iskoksia sekä niin sanottua rautakauden tyypin yleis- tai käyttökeramiikkaa – siis myöhäisellä rautakaudella ja vielä keskiajan alussa yleisesti käytettyä talouskeramiikkaa, astioiden paloja. Kulttuurikerrokset sisälsivät lisäksi hiiltä, lahonnutta puuta ja palaneita kiviä. Samanlaista löytöaineistoa tuli

Kuva 7. Kangaspuiden painona käytetyn reiällisen savikiekon katkelma. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo.

yleensä myös alempana olleista vaaleammista savikerroksista, jotka muuttuivat puhtaaksi pohjasaveksi. Joistakin koekuopista, edellä kuvatun kulttuurikerroksen yläosasta tuli myös vähän lasia, punasavikeramiikkaa ja fajanssia. Esihistorialliselle ajalle ajoittuu todennäköisesti osa alueelta löytyneen rautakauden tyypin keramiikan, palaneen saven ja palaneen luun kappaleista sekä kvartsi-iskokset. Edellä kuvatut, oletettavasti häiriintymättömät keskiajan ja uuden ajan alun kerrokset sisälsivät vain vähän uudelle ajalle varmuudella Kuva 6. Ns. rautakauden tyypin keramiikkaa. Kuva: Pirajoittuvia löytöjä (punasavikeramiikkaa, lasia, kanmaan maakuntamuseo. fajanssia). Sen sijaan rautakauden tyypin keramiikkaa löytyi joka toisesta tällaista kulttuurikerrosta sisältävästä koekuopasta. Näyttää siltä, että keskiaikaiset asuinpaikkakerrostumat ovat säilyneet joissakin kylätontin tutkituista osista jopa paremmin, kuin 1500-1700-luvun kulttuurikerrokset. Tämä ei ole kovin tavallista nykypäiville saakka asutuilla kylätonteilla. Jossain määrin yllättävää oli myös se, että kohtalaisen hyvin säilyneitä vanhoja kulttuurikerroksia oli säilynyt asfaltoidun ja melko vilkkaasti liikennöidyn tien reunalta, tieluiskan alta ja pellon rajalta. On mahdollista, että kulttuurikerros jatkuu jossain kohdissa jopa ajoradan alle. Aikaisemmin olemme löytäneet ja tutkineet hyvin säilyneitä rautakauden ja keskiajan muinaisjäännöksiä vain nykyisten sorateiden alta, esimerkiksi Sastamalan Tyrväänkylässä ja Lempäälän 31 Aimalankankaalla. 32


tonttimaan ulkopuolellakin on ennen pellonraivausta, keskiajalla ja esihistoriallisella ajalla, mahdollisesti ollut asutusta. Muinaisille asuinpaikoille muodostuneita paksuja peltomultakerroksia, joissa voi kuitenkin vain harvoin erottaa vanhempia ja nuorempia osia, olemme aikaisemmin tavanneet esimerkiksi Ikaalisten Heittolassa ja Valkeakosken Lotilan vanhalla kylätontilla. Tutkimusalueen lounaisosasta ei löydetty arkeologisesti merkittäviä kulttuurikerroksia tai rakenteita. Yhdessä Juoksianojan suun eteläpuolelle tehdyssä koekuopassa 1800-1900-luvuilla muodostuneet multakerrokset sisälsivät kuitenkin jonkin verran myös mahdollisesti vanhempaa uuden ajan löytöaineistoa: liitupiipun katkelmia, lasia, palanutta savea, punasavikeramiikkaa. Kaivauksissa saadut luulöydöt on tutkinut osteologi Hanna Kivikero. Hänen mukaansa Pirkkalankylän luuaineisto on todella hyvin säilynyt. Esimerkiksi viime vuosina paljon tutkituilla Espoon ja Vantaan keskiaikaisilla kylätonteilla luut ovat pääsääntöisesti huonommassa kunnossa, joten myös niiden informatiivisuus on pienempi. Näin ollen Pirkkalan luulöydöillä saattaa olla suuri tutkimuksellinen merkitys jopa koko Suomen mittakaavassa, mikäli kaivaustutkimuksia jatketaan. Suurin osa tunnistetuista luista on naudasta, myös sikaa on aineistossa runsaasti. Muista kotieläimistä luuanalyysin raportissa mainitaan vuohi ja hevonen. Yksi kiinnostavimmista tutkimustuloksista on se, että kotieläinten lisäksi löytöjemme joukossa oli turkiseläinten luita – jänistä (muutama kappale), majavaa ja oravaa. Kaloista voitiin tunnistaa hauki, kuha, turska, siika ja särkikaloja. Nämä löydöt kertovat siitä merkityksestä, mikä on pyyntielinkeinoilla ja eränkäynnillä ollut Pirkkalankylän talonpoikien taloudelle keskiajalla.

Kuva 8. Rautaesineitä: hevosenkenkänaula ja mahdollisesti ongenkoukku. Kuva: Museoviraston konservointilaitos/Mari Karjalainen.

Edellä mainittuihin kulttuurikerroksiin liittyviä mahdollisia kiinteiden rakenteiden jäännöksiä havaittiin kolmessa koekuopassa. Yhdestä löytyi mahdollinen puurakenteen jäännös, toisesta kiveys tai kivirakenteen purkukerros ja kolmannesta mahdollinen perustus- tai muun kaivannon reuna. Jäännökset sijaitsivat 40-70 cm:n syvyydessä. Lisäksi kolmessa koekuopassa todettiin nuorempia, 1800-1900-luvuille ajoittuvia kivirakenteita. Tutkimusalueen koillisosaan, 1700-luvun karttoihin merkityn tonttimaan koillispuolelle, pellonreunaan tehtiin kolme koekuoppaa. Niiden pohjaosissa, 25-90 cm:n syvyydessä, nykyisen kyntökerroksen tai historiallisen ajan asutuskerroksen alla todettiin vanhoiksi peltokerroksiksi tulkittuja, ruskeanharmaita savi- tai savimultakerroksia, joiden paksuus vaihteli 20-45 cm:n välillä. Väriltään ja koostumukseltaan ne eivät poikenneet olennaisesti modernista peltokerroksesta. Löytöinä niistä saatiin kuitenkin palanutta savea, palanutta ja palamatonta luuta, rautakauden tyypin keramiikkaa, kuonaa, hiiltä, tiilimurskaa sekä metalliesineen katkelma ja kvartsi-iskos. Nämä löydöt viittaavat siihen, että myös näissä kohdissa, vanhoihin karttoihin merkityn

Arkistolähteet ja kirjallisuus Adel V. Tyrväänkylän keskiaikaa etsimässä. - PMA 9. Tampere 2008. S. 30–41. Adel V. Löytöjä muinaiselta ”Pohjan portilta”. Arkeologinen inventointi Heittolan kylässä ja Vääräjoen rannoilla Ikaalisissa. - PMA 6. Tampere 2005. S. 14–25. 33


Adel V., Pellinen H.-M. ja Poutiainen H. 2008. Arkeologisia tutkimuksia Lempäälän Aimalankankaalla. - PMA 9. Tampere 2008. S. 17–29. Horsma-aho O. Historiaa Hiidentieltä. Pirkkalankylä. Pirkkalankylän kyläyhdistys 2008. 312 s. Jussila T. Pirkanmaan historiallisen ajan muinaisjäännökset 2002. 1. Maastoinventoinnin raportti. PMm ja Mikroliitti Oy, 2003. 106 s. – PMm, arkisto. Kivikero H. Pirkkala Tursiannotko ja Pirkkalankylä. Osteologinen analyysi vuoden 2010 aineistosta (KM 38577). Raportti 10.3.2011. PMm. - PMm, arkisto. Salminen H.-L. Pirkkala. Pirkkalankylä. Arkeologinen koekairaus 2008. Raportti 26.9.2008. PMm. – PMm, arkisto. Salminen H.-L. Kokeellinen kairaustutkimus Pirkkalankylässä. – PMA 10. Tampere 2009. S. 26–35. Soininen T.-L.. Pirkkala. Arkeologinen perusinventointi 1998. Raportti. Tampereen museot, maakunnallinen yksikkö. – PMm, arkisto. Suomen asutus 1560-luvulla: kyläluettelot. Bebyggelsen i Finland på 1560-talet: byförteckningarna. Helsinki 1973. Suvanto S. Keskiaika. - Satakunnan historia III. [Pori]: Satakunnan maakuntaliitto 1973. 471 s. Suvanto S.. Talonpoikainen Tampere keskiajalta 1600-luvun puoliväliin. – Tampereen historia I. Tampereen kaupunki 1988. S. 161-313. Suvanto S. Vanhan Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571. – http://www.narc.fi/suvanto

Lyhenteet PMA

Pirkan maan alta. Arkeologisia tutkimuksia. Tampereen museot.

PMm Pirkanmaan maakuntamuseo (Tampere)

Trial Excavations in Village Plots in Pirkkalankylä VADIM ADEL

I

for non-motorised transport in the area. The trial excavations revealed cultural layers that probably date back to the Middle Ages. Some of the items and structures may even date as far back as the Iron Age. The finds included well-preserved bones, which tell us about medieval livelihoods.

n 2010, the Pirkanmaa Provincial Museum conducted archaeological trial excavations in the multi-period area of Tursiannotko in the municipality of Pirkkala. The historical village plot of the Pirkkala village in the area dates as far back as the Middle Ages. The investigation was conducted because of a plan to build a pathway 34


Parkkuukosken myllyt Ylöjärvellä

KALLE I. LUOTO Pirkanmaan maakuntamuseo teki vuonna 2010 arkeologisen inventoinnin Ylöjärvellä Parkkuun Ylä- ja Alakosken alueella. Parkkuun kylä sijaitsee Pirkanmaan pohjoisosassa Näsijärven länsirannalla vajaa 50 km Tampereen pohjoispuolella entisen Kurun kunnan alueella. Nykyisin Kuru on osa Ylöjärven kaupunkia. Inventointi tehtiin Jakamajärvestä Näsijärveen laskevan Parkkuukosken myllypatojen kunnostushankkeen johdosta. Patolaitteiden korjauksen lisäksi myllyuomaan on suunniteltu rakennettavaksi kalatie. Arkeologisen inventoinnin tarkoitus oli selvittää, ovatko myllyjen arkeologisoituneet jäännökset muinaismuistolain tarkoittamia kiinteitä muinaisjäännöksiä.

V

esi- ja ympäristöhallitus inventoi 1980-luvun lopussa Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin alueella Kokemäenjoen ja Karvianjoen vesistössä säilyneet vanhat vesirakenteet. Inventoinnissa selvitettiin kohteiden sijainti, rakennusaika ja -materiaalit, laitteet sekä käyttö ja kunto. Inventoinnissa huomioitiin Parkkuunkosken Ylinen ja Alinen mylly. Parkkuunkosken kulttuurimaisema on huomioitu arvokkaana kulttuuriympäristönä teoksissa ”Pirkanmaan maisema-alueet ja kulttuuriympäristöt” ja ”Pirkanmaan kulttuurihistorialliset kohteet” . Myllyjen merkityksestä osaltaan kertoo myös alueen maankäyttöselvitys, jossa todetaan ”Parkkuun

Kuva 1. Kartta kiinteiden muinaisjäännösten sijainnista. Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa 840/MML/11. Karttamerkinnät: Kalle I. Luoto. 1. Parkkuu Alamylly 2. Parkkuu Ylämylly 3. Olkitaipale (Welkilefwelä)

myllyjen vaiheet ovat olleet moninaiset. Toivottavaa olisi, että kylälle tärkeät menneisyydestä kertovat symbolit pidettäisiin kunnossa jälkipolville.” Kohteet oli siis tunnistettu merkittäviksi oikeastaan jo ennen paikalla tehtyä arkeologista inventointia. 35


Kuva 2. Parkkuunkosken alakoskella sijainneen myllyn myllynkivet. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto.

an kannalta kiinnostava, sillä sen lähtökohtana pidetään Parkusjärveä sekä parkka-sanaa, joka tarkoittaa myös pientä kosken mutkassa vettä kokoavaa ja ohjaavaa suisteetta eli risu- tai hirsiseinämää. Tätä sanaa käytettiin myöhemmin uittotukkien ohjaamisesta. Parkkuun mylly oli mukana ensimmäisessä myllyveroluettelossa vuodelta 1585. Kyseessä on todennäköisimmin Parkkuunkosken alakoskessa sijaitseva mylly. Tiedetään, että vuonna 1648 Parkkuun myllyyn oli osakkuus mm. Olkitaipaleen, Petäjälammin ja Myllärin tilojen asukkailla. Myöhemmin, vuonna 1805, Parkkuun Alamylly maksoi suurinta myllyveroa koko Ruoveden pitäjässä. Vanhin mylly on todennäköisesti ollut yksikiviparinen jalkamylly, jossa jauhatus tapahtui ainakin sen käytön loppuvaiheessa erityisesti kotitarpeisiin. Vanha myllyrakennus sijaitsi paikallaan vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta se on myöhemmin hävinnyt, samoin kuin useat

Ensimmäiset tiedot Parkkuun myllystä ovat 1500-luvulta Parkkuun alue oli 1500-luvun alkuun saakka eräaluetta. Kosken läheisyydessä sijaitsevat eräsijat Olkitaival ja Vaakaniemi kuuluivat Pirkkalan kantakylille. Ensimmäiset vakituiset asukkaat asettuivat alueelle ilmeisesti 1500-luvun alussa. Alueen taloluku alkoi kasvaa 1700-luvulla, kun uusia taloja perustettiin ja vanhoja halottiin. Parkkuussa isojako suoritettiin 1791. Suuria muutoksia isojako ei aiheuttanut ja suurin osa taloista sai pitää tiluksensa entisillä paikoillaan. Asutuksen sijoittumiseen kosken rannalle on varmasti vaikuttanut mahdollisuus perustaa lähistölle viljan jauhamista varten mylly. Parkkuun Alamylly lienee entisen Kurun vanhin myllynpaikka. Myöhemmin koskeen rakennettiin myös Ylämylly. Myös Parkkuukosken nimi on myllyhistori36


muut koskessa sijainneet rakenteet. Vesisahan kosken länsirannalle perusti Eklöf vuonna 1854. Sahan toiminta päättyi 1800-luvun lopussa. Eräiden tietojen mukaan saha paloi, jonka jälkeen paikalle rakennettiin uusi (nykyinen) saha 1910-luvulla. Sahan viereen perustettiin mylly vuonna 1906. Parkkuunkosken myllyssä toimivat mm. sähkögeneraattori, raami- ja kanttisaha, rehujauho- ja vehnämylly. Historiallisten karttojen perusteella näyttää siltä, että myllyt ovat pysyneet samoilla paikoilla koko historiansa ajan. Parkkuun Alamylly voidaan havaita vuonna 1791 laaditussa kartassa Näsijärven rannassa kosken itäpuolella. Myös Ylämylly on merkittynä suunnilleen samaan paikkaan nykyisen myllyrakennuksen kanssa. Olkitaipaleen Taipaleen talo on merkittynä Parkuukosken itäpuolelle omalle tontilleen. Vuoden 1791/93 kartassa Alamylly sijaitsee Parkkuunkosken itäpuolella Näsijärven rannassa samalla Kuva 4. Parkkuun Alamyllyä vuonna 1884 kuvaava kartta Tampereen ELY-keskuksen arkistosta (Vesilaitokset, kotelo N:o 16).

paikalla kuin 1900-luvulla purettu ns. ”vanha lahkomylly” sijaitsi. Ylämylly sijaitsee samalla paikalla kuin nykyinen Ylisen Parkkuunkosken myllyrakennus. Myllyjen paikat näyttävät pysyneen samoina ainakin 1700-luvulta alkaen. Karttojen perusteella myllynpaikkojen läheisyydessä sijaitsee myös Olkitaipaleen kylän Tienarin talon paikka.

Alakosken myllyt ja tuotantolaitokset Alamyllyn alueella sijaitsee nykyisin useita käytöstä jääneitä rakennuksia. Rakennukset sijaitsevat kosken länsirannalla, vanhempi mylly vuodelta 1906, saha (1910) ja yhteismylly (1935). Rakennusten lisäksi koskessa on tuotantolaitosten vesikanaviin ja ränneihin liittyviä rakenteita. Sahan pihapiiriin 1930-luvulla on rakennettu myös asuinrakennus, rantasauna ja kuivaamorakennus. Nykyisin koskessa on patorakenteen lisäksi sahaan ja myllyyn liittyvä vesiruuhi. Edellä mainittujen rakenteiden lisäksi koskessa on ollut uittoruuhi, mikä purettu

Kuva 3. Ote Ylämyllyä vuonna 1878 kuvaavasta kartasta. Kartassa näkyy mylly nykyisellä paikallaan sekä uittoränni kartan vasemmassa eli länsireunassa.

37


Kuva 5. Parkkuukosken Alamyllyn 1980-luvulla käytöstä jääneitä tuotantolaitoksia. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto.

paikalleen merkittynä 1700-luvulla laaditussa kartassa. Ylämyllyn myllyoikeuden omistajia ovat vieläkin Kastari, Ristaniemi, Laurila, Taipale ja Tienari. Tienarin jakautumisen jälkeen kuudentena osallisena on Leijun tila. Nykyinen myllyrakennus on todennäköisesti rakennettu suunnilleen vuonna 1880. Laurilan maalla sijaitseva Ylämylly sai tullimyllyoikeudet 1870-luvun lopussa. Myllyn jauho- ja ryynikiveä pyöritti 1930-luvulla 23 hevosvoimainen turbiini. Myllyn generaattori tuotti myös sähköä lähitaloihin. Vuonna 1921 Ylämyllyltä vedettiin sähköt koko kylälle. Uusi vaihe myllyhistoriassa alkoi, kun myllyn pato sortui vuonna 1988. Sortumisen seurauksena vesi alkoi tulvia pitkin rakennuksen hirsiseinää. Tämän jälkeen rakenteita on pyritty korjaamaan. Korjaustöihin liittyviä papereita

viimeksi kuluneiden viiden vuoden aikana. Koskessa ollut uittoruuhi näkyy vielä vuonna 2005 otetussa ilmakuvassa. Vanhasta lahkomyllystä kertoo kosken itärannalla avokallion pohjoispuolella Näsijärven rannassa oleva noin metrin korkuinen ja 3 x 2,5 m kokoinen lohkotuista kivistä koottu raunio. Kyseessä on todennäköisesti paikalla sijainneeseen myllyyn kuulunut kiviperustus. Suorakaiteen muotoisesta kivirakenteesta on maanpinnalle näkyvissä viisi kivikerrosta. Tällä paikalla on sijainnut vanhimpiin karttoihin merkitty mylly. Kosken länsirannan saha ja mylly olivat käytössä 1980-luvulle asti. Nykyisin alue on yksityisomistuksessa kesäasuntona.

Ylämylly oli viiden talon lahkomylly Parkkuunkosken ylinen mylly on nykyiselle 38


Kuva 6. Parkkuukosken Ylämyllyn myllyrakennus nykyasussaan. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/ Kalle I. Luoto. Kuva 7. Parkkuukosken Ylämyllyssä on myllytoimintaan liittyviä laitteita alkuperäisillä paikoillaan. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto.

netta on korjailtu lankuilla ja irtokivillä ja että myllyn kivijalka on syöpynyt ohivirtauksen vaikutuksesta niin paljon, että rakennus on vaarassa kaatua koskeen. Myllyrakennuksen sisätiloissa on myllyyn kuuluvia koneita ja laitteita.

on mm. Tampereen ELY-keskuksen arkistossa, jossa Ylämyllyn padon korjaukseen on haettu lupaa vuonna 2008, koska pato oli rapautunut ja huonossa kunnossa. Lupahakemuksen yhteydessä mainitaan, että betonivalu on jopa 70 vuotta vanhaa. Lisäksi mainitaan, että raken-

Arkistolähteet Kansallisarkisto, Maanmittaushallituksen uudistusarkisto (KA MmHA): H 65 11/1-12: Wirzenius J. C. (1791, isojako 1804): Geometrisk Charta öfver Lörpys, Myllari, Tienari och Ristaniemi, Rihtenpera... (Ruovesi socken). Hämeenlinnan maakunta-arkisto: Anomusaktit HlmA, lääninkanslia 89/227 v.1877: Karta öfver Mjölqvarnen i Parkkun Ylikoski fors inom Olkitaipale by och Kuru Kapell. Affattad den 4.juni 1878. H. Nordenswan. HlmA, lääninkanslia 46/183 v. 1884: Karta öfver Såg och qvarn vid Parkunkoski-fors uti Kuru kapell af I.O.Telén 1884. HlmA, lääninkanslia 7/36 v. 1905: Asemakartta alisesta Parkunkoskesta Kurun kappelissa sekä ehdotetusta sahasta ja myllystä. Tampereella heinäkuussa 1905. Emil Graffe. Tampereen ELY - keskuksen arkisto: N:o 8, Vesilaitokset, kotelo N:o 16: Parkunkoski, Alinen, Kurun pitäjässä, vesilaitos. N:o 9, Vesilaitokset, kotelo N:o 16: Parkunkoski, Ylinen, Kurun pitäjässä, vesilaitos. Pirkanmaan ympäristökeskus, PIR-2002-Y-528: Jakamajärven vedenkorkeus, Kuru,Parkkuu, Hauta Jouko, 303 Kuru. 39


Kirjallisuus Jokipii, Mauno 1959. Vanhan Ruoveden pitäjän historia. Eräkaudesta isoonvihaan. Teoksessa: Vanhan Ruoveden historia I (1959). Kirj. Söyrinki Niilo, Ville Luho & Mauno Jokipii. VanhanRuoveden historiatoimikunta. Koivuniemi, R.: Paikka verraton jo 500 vuotta. Kurun sanomat 13/2006 (30.3.2006). Köykkä S., Schultz, T. & Siirala, M. 1993. Tampereen vesi- ja ympäristöpiirin vanhat vesirakenteet, vesimyllyt ja -sahat. Vesi ja ympäristöhallituksen monistesarja nro 452. Vesi- ja ympäristöhallitus, Helsinki 1993. Pirkanmaan Kulttuurihistorialliset kohteet. Pirkanmaan seutukaavoitus. Julkaisu B 174 1990. Pirkanmaan maisema-alueet ja kulttuuriympäristöt 2006. Pirkanmaan liiton julkaisu B 97. Tampere 2006. Riihikoski, Urho: Parkkuu muistoissani. Saarijärven offset Oy 2007. Vanhan Ruoveden historia I. Kirj. Söyrinki Niilo, Ville Luho & Mauno Jokipii. Vanhan-Ruoveden historiatoimikunta 1959.

Elektroniset lähteet Digitaaliarkisto, Maanmittaushallituksen historiallinen kartta-arkisto (kokoelma), Pitäjänkartasto: http://digi.narc.fi/digi/view.ka?kuid=57798 Jyväskylän yliopiston julkaisuarkisto: https://jyx.jyu.fi/dspace/ Niukkanen, Marianna 2009: Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset - tunnistaminen ja suojelu. http://www.nba.fi/tiedostot/1430953f.pdf (1.12.2010) Parkkuu paikallaan, Parkkuun kylän maankäyttösuunnitelma 2005: http://www.pmkv.sci.fi/kyla-kylla/ Parkkuu_web.pdf (28.06.2010) Parkkuun historiaa: http://www.phpoint.fi/ulrikaj/parkkuu/history.htm (22.09.2010)

Mills in the Parkkuunkoski Rapids in Ylöjärvi KALLE I. LUOTO

I

n 2010, the Pirkanmaa Provincial Museum conducted an archaeological survey at the Yläkoski and Alakoski rapids in Parkkuu, Ylöjärvi, to identify the archaeological value of the remains of mills in the area. The cultural landscape of Parkkuunkoski has previously been noted as a valuable cultural environment. The village of Parkkuu is located in Pirkanmaa on the western shore of the Näsijärvi lake, some 50 km north of Tampere. The survey was

carried out, because the mill dams need to be repaired, and a fish ladder is slated for the site. According to the list of mills, there was a mill in the rapids as early as 1585. Exploitation of the rapids has undergone several changes in the course of the past 400 years. Currently there are structures of different ages in the Parkkuunkoski landscape which are indicative of the utilisation of water power.

40


Varhaiskeskiaikaisesta kalmistosta Pyhän Mikaelin kirkon hautausmaaksi käne- ja Mallasveden erottamalla kannaksella. Kirkko on heikosti erottuvalla kummulla laajan peltoaukean laidassa ja sen pohjois- ja itäpuolella kulkee Vanhankirkontie. Tie on vanha maantie ja se on kulkenut todennäköisesti kirkon itäpuolitse viimeistään jo kirkon perustamisen aikoihin. Kirkon läheisyydestä tunnetaan useampia vanhoja kyliä, jotka ovat olleet jo rautakaudella asuttuja. Rautakautiset asuinpaikat ovat sijainneet edelleenkin asuttujen Pappilan ja Onkkaalan kohdilla sekä Kuulialan lounaispuolisella pellolla ja Epaalasta hieman lounaaseen sijaitsevalla metsän reunustamalla peltoalueella. Kuulialan ja Epaalan historialliseen aikaan ajoittuvat kylätontit ovat sijainneet nykyisten tilojen paikoilla. Rauniokirkon läheisyydestä tunnetaan myös muutama kivikautinen asuinpaikka ja löytöpaikka sekä rautakautinen muinaisjäännösryhmä, johon kuuluu mm. kiviröykkiöitä ja asuinpaikka. Kirkon ympäristö on muuttunut huomattavasti vuonna 1604 tapahtuneen Kostianvirran puhkeamisen jälkeen. Ennen virran puhkeamista Pälkänevesi sijaitsi huomattavasti lähempänä kirkkoa ja ainakin vielä 1500-luvulla matka rantaan oli lyhimmillään vain noin 420 metriä, kun se nykyisin on lähimmillään 800 metrin päässä. Pälkäneveden pinnan on laskettu olleen 89–91 metriä merenpinnan yläpuolella ennen virran puhkeamista ja vedenpinnan laskun on arvioitu olleen eri laskentatavoista riippuen 3,5–4,5 metriä. Luonnonmullistus on aiheuttanut voimakkaan tulvan, jonka on kerrottu vieneen mukanaan maantiesiltoja ja myllyjä. Vuoden 2010 tutkimusten perusteella näyttää siltä, että

KATJA VUORISTO Pälkäneen rauniokirkolla tutkittiin vuonna 2010 Pälkäneen Pyhän Mikaelin kirkon asehuoneen ympäristöä, koska asehuoneeseen oli suunniteltu katon rakentamista. Asehuoneen perustuksia jouduttiin tukemaan ennen kattamistoimenpiteitä valamalla itä- ja länsiseinien alle tukianturat vuosina 1998 ja 2003 tehtyjen anturoiden viereen. Anturoiden rakentaminen edellytti, että asehuoneen sisä- ja ulkopuolelle piti tehdä kuopat, jotta raudoitus ja betonivalu saataisiin seinien alle. Rauniokirkon alue on muinaisjäännösaluetta ja paikalla tiedettiin jo ennestään olevan runsaasti eri-ikäisiä hautoja, minkä vuoksi alueella tehtiin ennen kunnostustöiden aloittamista arkeologiset kaivaukset. Asehuoneen itä- ja länsiseinien viereen avattiin yhteensä neljä 1,5 x 2 m kokoista kaivausaluetta, jotka sijaitsivat vastakkain seinien molemmin puolin. Asehuoneeseen liittyvien tutkimusten lisäksi rauniokirkkoalueella selvitettiin alueella sijainneen kellotapulin paikkaa sekä hautausmaata ympäröineen vanhan kiviaidan sijaintia. Tutkimukset kestivät yhteensä runsaat kolme viikkoa.

Kirkon ympäristö ennen ja nyt

P

yhän Mikaelin kirkon raunio sijaitsee valtatien 12 (Tampere-Lahti) itäpuolella Päl41


Kuva 1. Yleiskartta rauniokirkon alueesta. Karttaan on merkitty eri vuosien kaivausalueet sekä vanhan kirkkomaata ympäröineen kiviaidan sijainti. Kellotapuli on todennäköisesti sijainnut koekuopan B tienoilla alueen itäkulmassa. Kartan digitointi Anu Lempiäinen ja Katja Vuoristo.

1220–1310, viimeistään kuitenkin vuoteen 1430, ja yksi hauta on ajoitettu vuosiin 1410–1500. Lisäksi paikalta tunnetaan myös useita muita hautoja, jotka ulottuvat kivikirkon perustusten alle ja joiden hautaussuunta poikkeaa kirkon itä-länsisuuntaisten seinälinjojen suuntaisista hautauksista. Kaivauksissa on tullut esiin myös löytöaineistoa, joka viittaa rautakauden lopulle sekä keskiajan alkupuolelle. Esineistöön kuuluu tyypillisiä haudoista tavattuja löytöjä, kuten riipuksia, solkia sekä pukujen koristeena käytettyä pronssispiraalia. Keskiaikaisia kirkkoja tutkinut Markus Hiekkanen on olettanut kaivauksilta löytyneiden rahojen perusteella, että paikalla olisi ollut ennen kivikirkkoa 1300-luvun jälkipuoliskolla rakennettu kappelikirkko. Jo ennen alueella tehtyjä kaivauksia on oletettu, että rauniokirkon paikalla olisi sijainnut kappeli tai puukirkko viimeistään Pälkäneen kappeliaikana 1400-luvun alussa.

30 m

Kostianvirran puhkeamisesta aiheutunut tulva on ulottunut myös kivikirkolle saakka, sillä tutkituilla alueilla oli paikoin merkkejä veden lajittelemasta ja kerrostamasta maaperästä. On mahdollista, että myös 1600-lukua aikaisemmat kevät- ja syystulvat ovat ulottuneet kirkolle. Tämä on saattanut osaltaan vaikuttaa kirkon perustusten heikkenemiseen.

Kirkosta rauniokirkoksi

Kalmistona ennen kirkon rakentamista

Nykyinen kivikirkko rakennettiin 1400– 1500-lukujen taitteessa ja asehuone rakennettiin runkohuoneen ja sakariston valmistumisen jälkeen. Tähän viittaa se, että asehuone ei ole runkohuoneen kanssa samassa muurausliitteessä. On esitetty, että asehuoneeseen suunnitellun 4- tai 8-jakoisen ristiholvauksen tekeminen jäi toteuttamatta. Sen sijaan sakaristoon rakennettiin 8-jakoinen ristiholvaus. Kirkkoon liittyvistä

Pyhän Mikaelin kirkko on perustettu paikalle, jossa on jo ennen kivikirkon rakentamista sijainnut kalmisto. Vuonna 2003 tutkituista haudoista vanhin on ajoitettu radiohiilimenetelmällä vuosiin 1210–1310. Myös kolmesta muusta haudasta on tehty radiohiiliajoitus. Näistä kaksi on ajoitettu 90 %:n varmuudella vuosiin 42


kirkko sekä sitä ympäröivä hautausmaa siirtyivät Anttilan rusthollin omistukseen, jolloin rakennusta käytettiin heinäsuojana ja hautausmaata vasikkahakana ja sikolaitumena. Lopulta vuonna 1905 vanha kirkkomaa pakkolunastettiin takaisin kirkolle. Rakennuksen arvostus oli kuitenkin noussut jo hieman tätä aikaisemmin ja kirkon kunnostustyöt olivat päässeet käyntiin jo muutamaa vuotta aikaisemmin. Alkuun restaurointitöitä tehtiin kirkolla 20–30 vuoden välein, mutta niiden väli on lyhentynyt myöhemmin ja korjaus- sekä kunnostustyöt jatkuvat yhä edelleen.

muista rakenteista ensimmäinen maininta on vuoden 1642 inventaariluettelossa, jossa mainitaan kirkon kellotapuli. Se on luultavasti rakennettu 1650-luvun lopulla uudelleen ja 1700-luvulta on tietoja, että tapuli on rakennettu vielä kahteen kertaan. Vanhojen karttojen ja maalausten perusteella tapuli näyttäisi sijainneen kirkon itä- tai kaakkoispuolella kiinni aidassa. Vuonna 1692 kirkon sakaristoon tehtiin viinikellari ja seuraavana vuonna kirkkoon rakennettiin pilarit. 1700-luvun alussa kirkko pääsi huonoon kuntoon, koska se joutui välittömästi Kostianvirran taistelun jälkeen vuonna 1713 venäläisten sotilaiden ryöstön kohteeksi. Kirkosta vietiin paitsi irtaimistoa, myös kirkkoaidan puuosat. Itse rakennus oli päässyt rappeutumaan pahoin jo isonvihan aikana ja 1700-luvun kuluessa kirkon seiniin alkoi ilmestyä halkeamia, joten muurauksia jouduttiin kunnostamaan useaan otteeseen. Pyhän Mikaelin kirkko alkoi jäädä 1700-luvulla ahtaaksi kasvaneelle seurakunnalle, minkä vuoksi alettiin suunnitella kirkon laajennusta. Osa itäpäädyn seinästä ehdittiin jo purkaa ja sen tukemiseksi muurattiin vielä kivipilarit, mutta rakennus oli edelleen niin huonossa kunnossa, että lopulta päädyttiin kokonaan uuden kirkon rakentamiseen. Uusi tiilikirkko valmistui Pälkäneelle vuonna 1839, minkä jälkeen vanha kivikirkko pääsi raunioitumaan. Vanhasta kivikirkosta oli otettu lehterit, kirkon penkit, osa kellotapulin materiaalista sekä kiviaidan kivet uuden kirkon ja hautausmaan tarpeisiin. Loput kellotapulista myytiin huutokaupassa. Kirkon puulattia purettiin, jolloin sen alta paljastuivat ohuen maakerroksen peittämät haudat. Niitä jouduttiin peittämään useampaan otteeseen soralla. Autioituneeseen kirkkoon ja paljastuneisiin hautoihin alkoi kohdistua ilkivaltaa ja kirkko hautausmaineen pääsi rapistumaan entisestään. Kun kirkon katto romahti vuonna 1890, ei arkeologinen toimisto pitänyt uuden katon rakentamista tarpeellisena, koska rakennus ei ollut muinaistieteellisesti niin merkittävä. Uuden kirkon valmistumisen jälkeen vanha kirkkorakennus toimi alkuun leikkaus- ja ruumishuoneena, mutta uusjaossa vuonna 1885

Rauniokirkkoalueen aikaisemmat arkeologiset tutkimukset Pyhän Mikaelin kirkon alueella on tehty arkeologisia tutkimuksia useaan otteeseen. Tutkimukset ovat liittyneet lähes poikkeuksetta rauniokirkon kunnostustoimenpiteisiin. Vuonna 1992 Timo Jussila kaivoi paikalla vedenpoistojärjestelmiin liittyviä alueita. Samalla selvitettiin kirkon perustamistapaa sekä kirkon sisäpuolen täyttömaiden paksuuksia. Jussila oletti löytäneensä kirkon kaakkoisnurkasta alttarin ja sivualttarin perustukset, sillä alueelta löytyi noin 30 cm:n syvyydestä noin 20 cm paksu savensekainen hiekkakerros, jossa oli tiilimurskaa, laastia ja kiviä. Todennäköisesti kyseessä oli kuitenkin purkukerros, sillä vastaavanlaisia kerroksia on havaittu myöhemmin myös muualla. Lisäksi itäpäädystä löytyi mahdollinen kivetty hautaholvaus ja koilliskulmasta kiveys, joka tulkittiin tuolloin kaivoksi. Kyseessä on kuitenkin luultavasti ollut kirkon pilarin perustukset. Vuonna 1998 Vadim Adel selvitti kirkon asehuoneen ja länsipäädyn perustuksien vahvuuksia. Samalla tehtiin havaintoja seinärakenteiden liikkuvuuteen mahdollisesti vaikuttavista tekijöistä. Kirkon länsipäädyssä oli havaittu jo aiemmin samana vuonna uusia vakavia halkeamia, minkä vuoksi länsipäädyn tilaa selvitettiin koekaivausten avulla. Kaivauksissa todettiin, että kirkon perustukset olivat rakenteeltaan oletettua huonommat, minkä perusteella kirkko suljettiin vuonna 1999 yleisöltä. Tutkimuksissa todettiin kirkon runkohuoneen sisäpuolella hautaholvi 43


tutkittua kokonaan. Lisäksi länsipäädyn seinän vieressä vielä kaivamatta olleet alueet tutkittiin kokonaan. Myös asehuoneessa tehtiin vahvistustöihin liittyviä tutkimuksia. Asehuoneen eteläpäädyn sisä- ja ulkopuolet tutkittiin kokonaan ja vuonna 1998 kesken jätetyt koekuopat kaivettiin pohjaan saakka. Lisäksi sakariston pohjoispuolelle avattiin kaivausalue. Vuoden 2003 kaivauksissa saatiin lisää todisteita siitä, että kirkon alueelle oli haudattu vainajia jo ennen kivikirkon perustamista. Kirkon pohjoispuolelta ja asehuoneen ulkopuolelta löydettiin rautakauden lopulle ja keskiajan alkuun ajoittuvaa esineistöä, kuten riipuksia, korvalusikka ja brakteaatteja eli keskiaikaisia rahoja. Lisäksi pohjoispuolen kaivausalueelta paljastui osittain tuhoutunut hauta, jossa oli rautakauden ja keskiajan taitteeseen ajoittuva veitsi vainajan vasemman lonkan päällä. Vuonna 2007 Hannu Poutiainen teki rauniokirkolla koekaivauksia, kun paikalla tehtiin kirkon itäpuolen maavallin tasoitustöitä. Tällöin vallin pohjoisosasta paljastui 60 cm:n levyinen kivistä muurattu rakenne, jota otettiin esille noin

sekä puulattiakerrosta. Myös asehuoneen sisäpuolella havaittiin maatunut puukerros eli lattia, jonka alla oli arkullisia hautauksia. Lisäksi kirkon ulkopuolella todettiin olevan runsaasti hautoja. Vuonna 2001 kaivaustöitä jatkettiin Esa Mikkolan johdolla. Tutkimukset johtuivat kirkon länsipäädyn tukemistoimenpiteistä. Kaivausalueet tehtiin länsipäädyn oviaukon molemmille puolille sekä seinien sisä- että ulkopuolille. Toinen runkohuoneen sisäpuolelle tehdyistä alueista jouduttiin jättämään kesken kiviholvauksen paljastumisen vuoksi. Muut kaivausalueet kaivettiin puhtaaseen pohjamaahan ja niistä saatujen havaintojen perusteella voitiin todeta, että alueelle oli haudattu vainajia jo ennen kivikirkon perustamista, sillä länsipäädyn alimmat haudat olivat leikkaantuneet kivikirkon perustamisen yhteydessä. Myös hautojen suunta poikkesi kirkon aikaisista hautauksista. Tutkimukset jatkuivat jälleen vuonna 2003 (Esa Mikkola ja Katja Vuoristo). Runkohuoneen länsipäädyssä laajennettiin vuonna 2001 kesken jätettyä aluetta, jolloin kivinen hautaholvi saatiin

Kuva 2. Yleiskuva tutkimusalueesta. Taustalla kaivetaan asehuoneen länsipuolen aluetta 14. Kuva: Katja Vuoristo/ Museovirasto.

44


oli runsaasti palanutta luuta. Luu näyttäisi olevan peräisin yhdestä yksilöstä. Kyseessä saattaisi olla paikallaan poltettu arkkuhautaus. Edellä mainittua asehuonetta nuorempaa ruumishautaa kaivettaessa on todennäköisesti tuhottu yksi rautakauden lopulle ajoittuva esineellinen naisen hauta, sillä haudan täytemaasta löytyi pronssinen soikea kupurasolki, ketjunkantaja ja pronssispiraalikoristetta. Lisäksi löytyi myös kolme lasihelmeä. Muut asehuoneen länsipuolen haudat jatkuivat asehuoneen perustusten alle, eikä niiden arkku- tai muissa puurakenteissa ollut käytetty rautanauloja. Haudat olivat kahdessa kerroksessa ja ylemmät näistä olivat kirkon perustusten suuntaisia, kun taas alemmat olivat perustuksiin nähden vinossa. Ylemmissä haudoissa näyttäisi olleen jonkinlainen ruuhimainen tai puutapeilla koottu arkku, mutta alimmissa haudoissa on sen sijaan ollut todennäköisesti puiset hautapaarit. Nämä ovat olleet arkkuja leveämpiä ja ainakin yhdessä haudassa oli havaittavissa kantokahvat päädyssä. Hautapaarit havaittiin myös asehuoneen sisäpuolen läntisemmän kaivausalueen (alue 15) alimmassa haudassa, joka jatkui asehuoneen perustusten alle. Myöskään siinä ei todettu rautanauloja. Puisia hautapaareja tunnetaan myös muista kalmistoista, mm. Hollolan Kirkkailanmäeltä ja Mikkelin Tuukkalasta, jotka ajoittuvat rautakauden lopulle sekä varhaiskeskiaikaan.

1,5 metrin pituinen pätkä. Arkeologisista tutkimuksista on tehty makrofossiilianalyysejä vuosien 1998, 2001 ja 2003 kaivauksilta kerätyistä maanäytteistä. Analyysit on tehnyt Mia Lempiäinen. Haudoista otetuista maanäytteistä on selvitetty mahdollista hautausajankohtaa sekä mitä vainaja on syönyt ennen kuolemaansa. Vainajien vatsan kohdalta otetuista näytteistä on löytynyt lääkekasveina käytettyjen vadelmien, sianpuolukan ja myrkyllisen peltoemäkin siemeniä. Lisäksi on löytynyt jauhosavikan sekä terttuseljapensaan marjojen siemeniä. Rauniokirkon tutkimusten yhteydessä kaivettujen hautojen vainajista on tehty luuanalyysejä, joiden perusteella on voitu selvittää vainajien ikää, sukupuolta, pituutta sekä myös erilaisia tauteja, ravitsemusta ja mahdollisia kuolinsyitä. Vuoden 1992 kaivauksilta kerätyt hautojen täytemaista löytyneet luut on analysoinut Petri Nykänen, ja Eeva-Kristiina Lahti on käynyt läpi opinnäytetyössään vuonna 2001 kaivettujen hautojen vainajia. Kati Salo tutkii vuoden 2003 kaivausten vainajia väitöskirjatyötänsä varten. Lisäksi hän on tehnyt vuoden 2010 kaivausten osteologisen analyysin.

Vuoden 2010 kaivaus Asehuoneen perustusten viereen tehtiin neljä pienikokoista kaivausaluetta ja lisäksi tehtiin kaksi koekuoppaa kirkkomaan koillisreunaan. Yhteensä rauniokirkkoalueella tutkittiin noin 15 m2:n suuruinen alue. Aikaisempien tutkimusten perusteella hautoja osattiin jo odottaa asehuoneen seinien viereisiltä alueilta ja kaivausalueilla todettiinkin merkkejä yhteensä 31 haudasta. Asehuoneen länsipuoli (alue 14) poikkesi muista alueista, koska kuudesta haudasta ainoastaan yksi ruumishauta näyttäisi ajoittuvan asehuonetta nuoremmaksi. Toinen asehuonetta nuorempi hauta on paikalla mahdollisesti tehty polttohautaus, joka sijaitsi asehuoneen perustamisen yhteydessä syntyneen hiekkakerroksen päällä. Asehuoneen perustusten vieressä erottui pohjois-eteläsuuntainen suorakaiteen muotoinen hiiltyneen puun sekainen palokerros, jossa

Kuva 3. Alueen 15 haudassa 6 erottuu puiset kantokahvat kuvan alareunassa. Hauta jatkuu kirkon perustusten alle. Kuva: Anu Lempiäinen/Museovirasto

45


taulun siirtämisen yhteydessä. Lisäksi aitaa on otettu esille vuoden 2006 koekaivauksissa, joten sen jäännöksiä näyttäisi säilyneen hyvin kirkkomaan reunoilla.

Muut asehuoneen sisäpuolen haudat näyttäisivät ajoittuvan asehuoneen perustamisen jälkeiseen aikaan. Hautoja oli useammassa kerroksessa ja suurimmassa osassa oli melko hyvin säilyneet arkkurakenteet, joissa oli käytetty rautanauloja päädyissä. Asehuoneen itäisemmän kaivausalueen (alue 16) alimpien hautojen kohdalla havaittiin vedenpinnan noususta johtuvaa maa-aineksen lajittumista. Kyseessä on todennäköisesti tulva, joka on aiheutunut Kostianvirran puhkeamisesta 1600-luvun alussa. Nämä haudat ajoittuisivat siten 1500-luvun puolelle. Asehuoneen itäpuolen kaivausalueelle (alue 17) osui eniten hautoja (11 kpl). Näistä osa oli lasten, kun taas muilla alueilla ei lasten hautoja tavattu. Viisi haudoista jatkui asehuoneen perustusten alle ja yksi näistä jäi jalkaterän luita lukuun ottamatta kokonaan asehuoneen itäseinän alle. Vanhimmissa haudoissa ei havaittu selkeitä merkkejä puuarkuista, kuten ei myöskään hieman näitä ylempänä sijainneessa miehen haudassa. Alueen 14 lisäksi myös muilta kaivausalueita löydettiin palaneita ihmisenluita ja niiden perusteella voidaan todeta, että kirkkomaalle on tehty myös polttohautauksia. Syitä siihen, miksi jotkut vainajat on poltettu, voidaan vain arvailla. Alueen 14 poltetun vainajan kohdalla huomiota kiinnittää mm. se, että hauta on hieman syrjemmässä muista nuoremmista haudoista. Haudan alla on ainoastaan asehuonetta vanhempia hautoja, eikä sen päällekään ole tehty hautauksia. Kaikki muut palaneet ihmisenluut ovat löytyneet eri täytemaakerroksista, eikä vastaavanlaisia hiiltyneitä puukerroksia ole havaittu muualla. Nämä vainajat on saatettu polttaa jossain muualla, mistä ne on kuljetettu tuhkattuina omaan kirkkomaahan. Asehuoneen ympäristön lisäksi kesän kenttätöissä etsittiin kirkon kellotapulin paikkaa, jonka todettiin sijainneen melko todennäköisesti kirkon kaakkoispuolella, lähellä nykyisen aidan kulmausta, sillä paikalta löytyi koekuopasta tiilensekainen purkukerros. Samalla kun selvitettiin kellotapulin sijaintia, todettiin kirkkomaalla myös vanhan kiviaidan jäännöksiä. Tästä saatiin havaintoja myös kirkkomaalla sijainneen info-

Osteologinen analyysi Osteologinen eli luuanalyysi pystyttiin tekemään yhteensä 22 haudan vainajasta. Näistä viisi on tulkittu naisiksi tai mahdollisiksi naisiksi ja seitsemän miehiksi tai mahdollisiksi miehiksi. Kymmenen yksilön sukupuolta ei pystytty määrittelemään. Pituusarvioiden mukaan miesten pituus on ollut 165–173 cm:n välillä ja naisten 155–160 cm eli vainajat ovat olleet pituudeltaan noin 10 cm lyhyempiä kuin mitä nykyväestön keskipituus on. Tosin pisin sukupuoleltaan määrittelemättömistä aikuisista vainajista oli 180 cm. Vainajista 18 oli aikuisia. Vuosien 18–44 ja 35–64 ikäryhmiin kuului kumpaankin neljä vainajaa ja vuosien 50–79 väliin sijoittui kolme vainajaa. Muiden aikuisten vainajien ikää ei voitu määritellä tarkemmin. Lapsia ja nuoria vainajien joukossa oli vain neljä. Näistä nuoKuva 4. Osteologi Kati Salo ja Anni-Helena Ruotsala ottavat talteen alueen 17 hautojen 18 ja 29 vainajien luita. Oikealla reunassa on miehen hauta ja alhaalla 2–3-vuotiaan lapsen hauta. Kuva: Katja Vuoristo/ Museovirasto.

46


Kuva 5. Soikea kupurasolki ja ketjunkantaja löytyivät haudan 11 täytemaasta. Soljessa on nähtävissä hieman ornamentiikka-koristelua ja reunassa kapeat uurteet ja ketjunkantajassa erottuu heikosti spiraalikuviointia. Kuva on otettu ennen konservointia. Kuva: Katja Vuoristo.

14 eli asehuoneen länsipuolella. Haudasta löytyi rautainen veitsenterä tai sen katkelma. Asehuoneen sisäpuolelta, haudasta 22, löytyi kaksi pronssinappia miesvainajan lantion kohdalta. Kyseessä saattaisivat olla takin alimman rivin tai housun napit. Stratigrafian perusteella hauta näyttäisi ajoittuvan 1500-luvun puolelle. Myös haudasta 4 tai sen täytemaasta löytyi pronssinappi. Kahdesta tutkitusta haudasta löytyi vainajien käärinliinoissa käytettyjä pronssineuloja, näistä toisen haudan neulat löytyivät pienen lapsen pään ympäriltä. Käärinliinojen käyttö alkoi yleistyä 1600-luvun lopulla ja 1700-luvulla vainajat verhottiin lähes poikkeuksetta laskostetuilla kankailla. Kädet ja pää sekä joskus myös naisten décolté-alue puettiin ja sommiteltiin muodin mukaisiksi. 1600-luvun alkupuolella vainajien pukeminen juhla-asuun oli vielä yleistä. Vanhimmat vuoden 2010 kaivauksilta löydetyt esineet ajoittuvat rautakauden loppupuolelle, viikinki- ja ristiretkiaikaan, kuten vuoden 2003 tutkimustenkin vanhimmat löydöt. Suurin osa esineistä on löytynyt asehuoneen länsipuolen kaivausalueelta ja ne ovat todennäköisesti peräisin yhdestä tai kahdesta uudemman haudan kaivamisen yhteydessä rikotusta haudasta. Alueelta on löytynyt naisen hautaan viittaavia koruja, kuten soikea kupurasolki sekä pronssinen

rin oli iältään 2–3-vuotias ja kaksi olivat iältään 5–14-vuotiaita. Vanhin nuorista vainajista oli iältään 10–24-vuotias. Palaneissa luissa oli jäännöksiä vähintään neljästä eri yksilöstä. Kahdessa näistä oli naismaisia piirteitä. Luiden joukossa oli sekä nuorempien että vanhempien aikuisten luita. Vainajien sairauksista yleisimpiä olivat erilaiset hammassairaudet, kuten hammasmätä, hammaskivi ja ientulehduksesta johtuva leukaluun vetäytymä. Lisäksi nivelmuutokset olivat yleisiä erityisesti vanhimmilla vainajilla ja kahden lapsen luustossa havaittiin synnynnäisiä epämuodostumia. Näiden lisäksi yhdellä vainajalla näyttää olleen eläessään raudanpuuteanemia ja yhdellä ns. Chargotin nivel eli suurentunut nivel, joka on saattanut syntyä mm. syfiliittisen selkäydinkadon ja muiden hermostotautien sekä tuberkuloosin tai niveltulehduksen seurauksena. Yhdellä vainajalla esiintyi myös hyvänlaatuinen kasvain ja yhdellä paikallisia tulehduksia tai vammoja pohje- sääri- ja reisiluissa.

Löydöt Suurin osa löydöistä on peräisin hautojen täytemaasta, mutta muutamia löytöjä tuli myös haudoista. Vanhin esineellinen hauta oli alueella 47


ketjunkantaja ja vaatteiden koristeluun käytettyä pronssispiraalia. Pronssispiraalia on tullut myös asehuoneen itäpuolen kaivausalueelta. Lisäksi asehuoneen länsipuolelta on löytynyt kaksi mahdollisesti rautakauteen ajoittuvaa pronssiesinettä, sileäpintainen sormus ja mahdollisesti vyön solkeen kuuluva osa tai hela. Asehuoneen länsipuolen kaivausalueelta löydetty pronssinen soikea kupurasolki on kooltaan suhteellisen pieni (58 x 49 x 3 mm) ja sen päät ovat melko terävät. Soljen reunoja kiertää kaksoisuurre ja sen pinnalla on osittain kulunutta ornamentiikka-aiheista koristelua. Soljen alapuolella on vielä hieman kangasta neulassa kiinni. Ketjunkantaja on tyypillinen länsisuomalainen muoto, jonka päät ovat levymäiset ja koristeltu spiraalikuvioilla. Vastaavanlaisia on löytynyt mm. Tyrvään vanhalta kirkolta, Nokian Hakamäeltä, Kalvolan Pahnainmäeltä ja Mikkelin Tuukkalasta. Edellä mainittujen löytöjen lisäksi kaivausalueilta saatiin talteen mm. luukahvainen veitsi, vihreitä ikkunalasinpaloja ja yksi sininen ikkunalasinpala, tuluspiitä, liitupiipun katkelmia, metallinappeja, hakanen, lasiesineen katkelma ja kolme lasihelmeä. Helmet ovat erikokoisia ja ne ovat väriltään lähes valkoisia.

aiheen olettaa, että myös asehuoneen ympäristössä voisi olla kirkkoa vanhempia hautoja, mutta niitä ei ollut kuitenkaan toistaiseksi tullut esiin. Vuoden 2010 kaivauksilta talteen otetut rautakauden loppupuolelle ajoittuvat löydöt viittaavat siihen, että asehuoneen länsipuolella olisi ollut myös rautakaudelle ajoittuva esineellinen hauta tai mahdollisesti kaksi hautaa. On myös mahdollista, että asehuoneen länsipuolen alin hauta, josta on veitsi, ajoittuu rautakaudelle. Joka tapauksessa se sekä muut haudat, joissa todettiin mahdolliset puupaarit, ajoittunevat viimeistään varhaiskeskiaikaan. Tähän viittaa myös se, että haudat ovat erisuuntaisia kuin kirkko ja muut haudat. Eri vuosina tehtyjen kaivausten perusteella rauniokirkosta ja sitä ympäröivästä kirkkomaasta on saatu runsaasti uutta tietoa, huolimatta siitä, että tutkimusalueet ja -kysymykset ovat määräytyneet aina kirkon kunnossapitoa vaativien toimenpiteiden mukaan. Myös paikalle haudattujen vainajien sairauksista, ijistä ja ruokavaliosta on saatu paljon tietoa ja lisää tietoa tullaan saamaan vielä myöhemminkin, sillä luiden tutkiminen jatkuu edelleen röntgentutkimusten parissa. Kokonaiskuvan saamiseksi rauniokirkosta ja sen ympäristöstä olisi jatkossa mielenkiintoista selvittää, kuinka laaja kirkkoa edeltävä kalmisto on ollut sekä onko kirkon sakastissa säilynyt sinne 1600-luvun lopulla rakennetun viinikellarin jäännöksiä. Myös kellotapulin aluetta olisi syytä tutkia laajemmin. Paikalla mahdollisesti sijainneesta puukirkosta tai -kappelista ei todennäköisesti ole säilynyt juuri mitään rakenteita, sillä on luultavaa, että sen perustukset ovat olleet kivikirkon kohdalla ja kirkon sisälle kaivetut hautakuopat ovat todennäköisesti tuhonneet sen jäännökset. Vanhimpien hautojen perusteella voidaan kuitenkin olettaa, että mahdollisen vanhemman kirkon seinälinjat ovat olleet hieman erisuuntaiset kuin kivikirkon.

Yhteenveto Kesän 2010 tutkimukset osoittivat, että kirkkoa vanhempi kalmisto on ollut melko laaja. Aikaisempien tutkimusten perusteella sen on jo todettu ulottuvan kirkon länsipäädyn kohdalle sekä sakastin pohjoispuolelle ja nyt saatiin varmistus siitä, että myös asehuoneen ympäristössä on runsaasti kivikirkkoa edeltäviä hautoja. Jo vuoden 2003 kaivauksissa asehuoneen eteläseinän ulkopuolen kaivausalueilta löydettiin rullalle taivutettu hevosenkenkäsolki sekä S-brakteaatti, joka ajoittuu vuosiin 1370–1380. Nämä antoivat

Arkistolähteet Adel, V. 1998. Pälkäne, Rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon koekaivaus. Museoviraston arkisto. Hakanpää, P. 2009. Pälkäneen keskiaikaisen kirkon restaurointi- ja tutkimushistoria. Museoviraston arkisto. 48


Jussila, T. 1992. Pälkäneen rauniokirkon koekaivaus 1992. Mikroliitti Oy. Museoviraston arkisto. Lahti, E.-K. 2004. Show me your teeth and I will tell you who you are. D-uppsats. Tukholman yliopisto. Mikkola, E. 2002. Pälkäneen rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon länsipäädyn kaivaus 13.– 28.9.2001. Museoviraston arkisto. Mikkola, E.ja Vuoristo, K.2004. Pälkäneen rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon kaivaus 4.6.– 4.7.2003 ja 8.9.–19.9.2003. Museoviraston arkisto. Salo, K. 2010. Osteologinen analyysi. Pälkäne, rauniokirkko 2010, Katja Vuoristo. Museoviraston arkisto. Vuoristo, K. 2010. Pälkäne Rauniokirkko. Myöhäiskeskiaikaisen kivikirkon asehuoneen kaivaus 31.5.– 18.6.2010 ja 21.–22.7.2010. Museoviraston arkisto.

Kirjallisuus Hiekkanen, M. 2007. Suomen keskiajan kivikirkot. Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 1117. Helsinki. Kauppi, P. 2004. Missä oli Pälkäneveden kirkkoranta Onkkaalassa vuonna 1603. Pälkäneen Joulu 2004. Kivikoski, E. 1951. Suomen rautakauden kuvasto II. Porvoo. Koukkula, T.1972. Pälkäneen historia 1500-luvulta 1800-luvulle. Pälkäneen historia I. Vammala. Kuuliala, W.-K. 1949. Vanhaa Pälkänettä. Riihimäki. Nykänen P. & Nykänen P. 1999: Pään luita Pälkäneen vanhan kirkon kaivauksesta 1992. Muinaistutkija 3/1999. Pylkkänen, R. 1955. 1600-luvun kuolinpukuja Turun Tuomiokirkkomuseossa. Turun kaupungin historiallinen museo, vuosijulkaisu 17–18. Pälkäneen historia I. Vammala. Vuoristo, K. 2005. Pälkäneen rauniokirkko rautakautisten kylien keskellä. Pirkan maan alta. Arkeologisia tutkimuksia 6. Tampereen museoiden julkaisuja 85. Tampere.

From Early Medieval Cemetery to the Graveyard of the St Michael Church KATJA VUORISTO

A

n archaeological investigation was conducted in summer 2010 next to the porch of the ruined church in Pälkäne, because the porch was to be reinforced by casting concrete support blocks under the walls. It was known there were graves at the site, and they needed to be investigated before support works could begin. The investigation revealed many well-preserved graves in

several superimposed layers. Several burials older than the porch were discovered both inside and outside the porch. Objects were recovered from the west side of the porch which indicate a provenance from the Iron Age or Medieval period. In addition to investigating the porch area, the locations of the old stone wall and the church steeple were determined. 49


Rajamerkkejä ja peltoröykkiöitä – arkeologinen inventointi Ylöjärven Kirkonseudulla JANNE RANTANEN Pirkanmaan maakuntamuseo suoritti toukokuussa 2010 Ylöjärven kaupungin tilauksesta arkeologisen inventoinnin Ylöjärven Kirkonseudun osayleiskaavan muutosalueella. Inventoinnissa keskityttiin etsimään alueella mahdollisesti olevia historiallisen ajan muinaisjäännöksiä, joita ei alueelta ennestään tunnettu, sillä sitä ei ollut aikaisemmin tutkittu arkeologisesti.

I

nventoitavan alueen pienestä koosta ja suhteellisen syrjäisestä sijainnista johtuen päätettiin inventoida systemaattisesti yleensä vähemmälle huomiolle jäävät historialliset rajamerkit ja peltoviljelyn historiaan liittyvät mahdolliset muinaisjäännökset. Tutkimusalue rajautui idässä ja pohjoisessa Viljakkalantiehen, lännessä Tampere–Seinäjoki -rautatiehen, etelässä Kortesuon ja Haaviston asuinalueisiin. Inventoitavaa alaa kertyi täten vain alle kuusi neliökilometriä. Alue on pääosin metsäistä ja soista, rakentamatonta maastoa, lukuun ottamatta alueen kaakkoisosassa sijaitsevaa Hietasmäen pientaloaluetta ja joitakin peltotilkkuja. Alueella on kaksi järveä: Viisajärvi ja alueen keskiosassa sijaitseva lampi, Paha-Kauranen. Korkeudeltaan alue on noin 110–150 metriä merenpinnan yläpuolella. Ennen kenttätyötä tarkasteltiin aluetta kuvaavia vanhoja karttoja, tärkeimpinä isojakokarttaa (1819–27) ja vuoden 1847 Ylöjärven

Kuva 1. Kartta tutkimusalueesta ja inventoiduista kohteista. Piirtänyt J. Rantanen. Pohjakartta © Maanmittauslaitos, lupa 840/MML/11

pitäjänkarttaa. Kartta-analyysin perusteella rajattiin maastossa tarkastettavat alueet ja päätettiin keskittyä tarkastamaan isojakokarttaan merkityt historialliset kylänrajamerkit sekä etsimään tutkimusalueen pohjoisosassa jo ainakin 1800-luvun alkupuolella viljeltyjen peltotilkkujen yhteyteen mahdollisesti syntyneitä näkyviä jäänteitä. Tiloja tai rakennuksia ei historiallisiin karttoihin ollut merkitty, minkä perusteella alu50


eella ei oletettavasti ole ollut tutkittavaan ajanjaksoon liittyvää pysyvää asutusta. Pintapoimintaan soveltuvia paikkoja ei tutkimusalueella ollut, eikä inventoinnissa kertynyt esinelöytöjä.

Rajamerkit kertovat maankäyttöoikeuksista 1800–luvun alun isojakokartan ja vuoden 1847 Ylöjärven pitäjänkartan mukaan alueella on ollut kolme rajamerkkiä, jotka kaikki on merkitty myös nykyiseen peruskarttaan; toisin sanoen ne ovat yhä käytössä. Nämä kolme käytiin inventoinnin aikana tarkastamassa ja dokumentoimassa maastossa. Rajamerkeistä kaksi on kylänrajamerkkejä, eli kahden tai useamman kylän maankäyttöoikeuksien rajaamiseksi rakennettuja rajapyykkejä. Kolmas on kiinteistörajamerkki, joka osoittaa yksittäisten tilojen tilusten rajojen paikan. Museoviraston julkaisemassa oppaassa Historiallisen ajan kiinteät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu todetaan seuraavaa: ”Ikivanhat kylien, pitäjien ja maakuntien rajamerkit sekä vanhojen valtakunnan rajojen pyykit ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä, vaikka ne olisivat edelleen voimassa olevalla rajalinjalla ja siinä mielessä edelleen ”käytössä”. Kiinteistörajojen pyykit eivät pääsääntöisesti ole kiinteitä muinaisjäännöksiä.” Ohjeistuksen perusteella kylänrajamerkit määritettiin muinaisjäännöksiksi, kun taas kiinteistörajamerkki ei saanut muinaisjäännösstatusta, mutta suositeltiin ottamaan huomioon kaavassa historiallisena muistomerkkinä. Kohteet sijaitsevat Keijärven, Kuusiston ja Ylöjärven kylien mailla. Vuonna 1963 voimaan tulleen muinaismuistolain mukaan kiinteitä muinaisjäännöksiä ovat mm. muinoin ihmisten tekemät ”röykkiöt, kivikehät ja muut kiveykset ja kivilatomukset” sekä ”kivet ja kalliopinnat, joissa on muinaisilta ajoilta kirjoituksia, kuvia tai muita piirroksia tahi maalauksia, hiomauria tai muita hionnan tahi hakkuun jälkiä taikka uhrikuoppia”. Muinaismuistolain sanaa ”muinainen” ei kuitenkaan pidä käsittää liian yksioikoisesti, sillä kiinteille muinaisjäännöksille ei laissa ole määritetty ikärajaa, toisin kuin maasta löytyville muinaisesineille, 18 joille on annettu sadan vuoden ohjeellinen ikä- 52 51

Kuva 2. Tutkimusalue, ote vuoden 1909 venäläisestä topografikartasta. Kansallisarkiston digitaaliarkisto.

raja. Näin ollen vanhat, historiallisia maarajoja merkkaavat rajamerkit voi perustellusti määrittää muinaisjäännöksiksi. Viimeistään keskiajalta peräisin oleva kylien sisäinen yhteisöllisyys on isojaon jälkeen alkanut hajota, mikä on aiheuttanut kylien yhteismaiden ja niitä rajaavien, kivistä ladottujen rajamerkkien merkityksen vähittäisen katoamisen. Nykyiset rajapyykit eivät enää muodoltaan muistuta lainkaan vanhoja, kivistä ladottuja rajamerkkejä. Viisajärven ja Hietasmäen historialliset kylänrajamerkit eroavat toisistaan hieman muodoltaan. Viisajärven rannan tuntumassa, jyrkähkössä rinteessä sijaitseva rajamerkki koostuu noin puoli metriä leveästä laakakivestä ja sen ympärille kasatuista lohkareista. Laakakiven pintaan on hakattu pieni pyöreä kuoppa, ja siitä eri suuntiin lähtevät linjat, jotka osoittavat rajan kulkusuuntaa. Muita hakkauksia tai merkintöjä ei ole ha-


vaittavissa. Nykyisellä Hietasmäen asuinalueella sijaitseva rajamerkki on muodoltaan perinteisempi. Se on niin ikään lohkarekivistä kasattu kivilatomus, mutta sen keskellä on pitkulainen, vajaan metrin korkea ns. viisarikivi, jonka yhdelle sivulle on hakattu järjestysnumero 10. Suurimman viisarikiven lisäksi rajamerkissä on kaksi pienempää viisarikiveä, jotka osoittavat rajan kulkusuuntia. Isojakokartassa Hietasmäen rajamerkki on nimetty ”Kaukalokangan kivipykiksi”, ja sen yhteydessä mainitaan järjestysnumero 102. Hauska yksityiskohta on, että viereisen omakotitalon piha-aita on pystytetty osittain Hietasmäen rajamerkin päälle. Viisajärven ja Hietasmäen rajamerkit on pystytetty rajaamaan Kuusiston ja Keijärven kylien yhteismaita. Ainoa inventoinnissa tarkastettu historiallinen kiinteistörajamerkki sijaitsee inventointialueen pohjoisosassa, Työlänojan rannalla. Se on ulkomuodoltaan varsin samanlainen kuin Hietasmäen rajamerkki, siis lohkareista koottu pienehkö latomus, josta pilkistää kolme viisarikiveä. Työlänojan rajamerkissä ei ole havaittavissa

Kuva 3. Viisajärven rajamerkki. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Janne Rantanen.

Kuva 5. Hietasmäen rajamerkki. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Janne Rantanen.

Kuva 4. Hietasmäen rajamerkki, ote isojakokartasta. Maanmittaushallituksen arkisto, Jyväskylä.

52


tetty rajamerkki kertonee järven merkityksestä paikalliselle väestölle, Työlänojaa sivuava raja on ehkä siinä juuri arvokkaiden luonnonniittyjen vuoksi. Rajankäynnillä on jaettu resurssit kylien ja tilojen kesken. Toisaalta ennen isojaon yhteydessä alkanutta systemaattisempaa rajankäyntiä oli rajat yksinkertaisinta määrittää näkyvien maamerkkien, kuten jokien ja järvien avulla.

Viljelyröykkiöt – elinkeinohistoriallisia muinaisjäännöksiä Työlänojan etelärannalla, tutkimusalueen pohjoisosassa, on isojakokartan ja vuoden 1847 pitäjänkartan mukaan ollut kaksi pientä peltoa. Vuoden 1931 Suomen taloudellisessa kartassa ei peltoja enää näy, joten ne ovat jääneet pois käytöstä vuosien 1847 ja 1931 välillä. Inventoinnin yhteydessä paikalta löytyi kaksi viljelyröykkiötä: yksi vanhan pellon keskeltä ja toinen sen eteläreunasta. Peltoja raivattaessa maaperässä olleet suurehkot kivenlohkareet on kerätty pois pelloilta ja kasattu pois tieltä, tarkoituksena on ollut parantaa maaperän ominaisuuksia ja helpottaa maanmuokkausta. Suuremmat lohkareet (n. 1/2 – 1 m) on kasattu eteläisempään, noin kaksikymmentä metriä pitkään ja neljä metriä leveään, röykkiöön, kun taas pienemmät (n. 30 – 50 cm) pellon keskellä olevalle loivalle kumpareelle. Nykyään paikalla kasvaa istutettua koivua. Museoviraston Historiallisen ajan kiin-

Kuva 6. Viisajärven rajamerkki, ote isojakokartasta. Maanmittaushallituksen arkisto, Jyväskylä.

minkäänlaisia hakkauksia tai muita merkintöjä, mikä osaltaan kertoo sen vähäisemmästä statuksesta kylänrajamerkkeihin verrattuna. Rajamerkit eivät ole vain mykkiä todisteita vanhoista rajankäynneistä, vaan ne kertovat yllättävän paljon paikallisesta maankäyttöhistoriasta. Vaikka inventoidulla alueella ei ilmeisesti ole ollut vanhaa asutusta, ei se silti ole ollut merkityksetöntä jättömaata. Läheisten kylien monituiset intressit ovat koskeneet kyseistä aluetta, mistä johtuen viimeistään isojaon yhteydessä on suoritettu rajankäynti ja merkitty kylien maankäyttöoikeuksia merkitsevät rajat maastoon. Varhaismodernin ajan suomalainen maalaisväestö on ollut lähes täysin omavaraista, ja ympäristön tarjoamien resurssien tehokas hyödyntäminen on ollut monelle elämisen ehto. Nykyisin pääosin talousmetsää kasvavaa aluetta on luultavasti hyödynnetty monin tavoin, sieltä on epäilemättä haettu tarve- ja polttopuuta, kerätty marjoja, sieniä, pettua ja muita luonnon antimia; ehkä metsästetty riistaa ja jopa vähäisessä määrin pyydetty kalaa Viisajärvestä, niitetty heinää pienten jokien varsilla ja soilla olevilta ulkoniityiltä, metsämaita on käytetty laidunmaina. Koska Ylöjärvellä on kirjallisten lähteitten mukaan ollut pysyvää asutusta jo keskiajalla, ja mahdollisesti jo aiemmin, ovat riistakannat nähtävästi ajan myötä pienentyneet mitättömiksi rintamaitten äärellä. Rajamerkkien sijainnista voi tehdä omat johtopäätöksensä. Viisajärven rannalle pysty-

Kuva 7. Suojasen tilan peltoja, ote isojakokartasta. Maanmittaushallituksen arkisto, Jyväskylä.

53


valliseksi muodostaa maanvuokraajatalouksia eli torppia ja mäkitupia, etsiytyi tuo voimakkaasti lisääntyvä liikaväestö myös Ylöjärvellä noitten puolisen sadan kantatilan metsämaille ja pellonsyrjämaille torppiaan ja mökkejään niihin rakentelemaan ja elää retuuttamaan niin kuin parhaiten taisivat.” Isojaon suorittamisen aikaan (1819-27) ovat pellot kuuluneet Suojasen kantatilalle, muttei liene mahdotonta, että ne olisivat alun perin olleet maanvuokraajatalouden raivaamia ja viljelemiä. Arvoitus jääköön vielä vaille ratkaisua.

teät muinaisjäännökset, tunnistaminen ja suojelu –ohjeessa todetaan, että: ”…peltoviljelyyn liittyvät rakennelmat, joiden yhteys nykyviljelyyn on katkennut vähintään noin sata vuotta sitten (ohjeellinen ikäraja), ovat kiinteitä muinaisjäännöksiä.” Myös Työlänojan vastakkaisella rannalla on vuoden 1847 pitäjänkartan mukaan ollut pieni peltokaistale, mutta sen yhteydestä ei löytynyt viljelystoimintaan liittyneitä kiinteitä jäänteitä. Pellot ovat isojakokartan mukaan kuuluneet Ylöjärven kylän Suojasen kantatilalle. Ne on raivattu aivan Työlänojan varrelle, oletettavasti joenvarren tarjoaman ravinteikkaamman ja kosteamman maaperän vuoksi. Kooltaan eivät pellot ole olleet arviolta hehtaaria suurempia. Ne ovat sijainniltaan varsin erikoisella paikalla, suhteellisen kaukana vanhoihin karttoihin merkityistä asuinalueista. Olisiko mahdollista, että paikalla on kuitenkin jossain vaiheessa ollut jonkinlainen asumus, ehkä torppa? Vai ovatko pellot sittenkin Suojasen kantatilan raivaamia ulkopeltoja, moisioita? Leena Lehtinen mainitsee teoksessa Karttojen kertomaa, että maattomien torpat merkittiin 1800-luvun isojakokarttoihin vaihtelevalla tarkkuudella. Kivenheiton päässä nykyisin sijaitseva Pajulan talo on merkitty jo vuoden 1930 Suomen taloudelliseen karttaan, joten se saattaa liittyä peltojen viljelemiseen. Pajulan talo on ilmeisesti rakennettu kuitenkin vasta vuoden 1909 jälkeen, koska sitä ei ole merkitty vuoden 1909 Senaatin karttaan. Martti Tyrkkö mainitsee teoksessaan Ylöjärven historiaa 1866–1965, että ”…kun 1700-luvun lopulta lähtien tuli lu-

Yhteenveto inventoinnin tuloksista Inventoinnissa löydettiin kolme uutta muinaisjäännöskohdetta: kaksi historiallista kylänrajamerkkiä ja viimeistään 1800-luvun alkupuolella raivattujen peltojen yhteyteen syntyneitä viljelyröykkiöitä. Lisäksi dokumentoitiin yksi tilusrajamerkki, joka ei saanut muinaisjäännösstatusta. Inventointialueen koon ja sijainnin huomioon ottaen voi todeta, että löydettyjen muinaisjäännösten määrä on suhteellisen hyvä. Hyvinkin pieneltä ja näennäisesti epäkiinnostavalta alueelta voi löytyä varsin mielenkiintoisia historiallisia jäännöksiä, jotka kiinnostuneen tarkastelijan silmissä voivat kertoa yllättävän paljon entisajan ihmisten elämästä, elinkeinoista ja maankäytöstä. Löydetyt muinaisjäännökset eivät ole vain mykkiä muistomerkkejä menneiltä ajoilta, vaan paloja historian palapelissä.

Arkistolähteet Historialliset kartat: Isojakokartta 1819-27. Maanmittauslaitoksen arkisto, Ylöjärvi 23: - i, k. Pitäjänkartasto, 212404 Ia.* -/- - Ylöjärvi. Kansallisarkiston digitaaliarkisto [http://digi.narc.fi/digi] Pitäjänkartasto 212306 Ia.* -/- - Ylöjärvi. Kansallisarkiston digitaaliarkisto [http://digi.narc.fi/digi] Senaatin kartasto [Pirkkala] (XIX-XX 22-23). Kansallisarkiston digitaaliarkisto [http://digi.narc.fi/digi] Suomen taloudellinen kartta 1931. Kansallisarkiston digitaaliarkisto [http://digi.narc.fi/digi] 54


Kirjallisuus Jokipii, M. 1974. Satakunnan historia IV. Satakunnan talouselämä uuden ajan alusta isoonvihaan. Satakunnan Maakuntaliitto r.y., 745 s. Lehtinen, L. 2005. Karttojen kertomaa. Vanhojen karttojen kautta maiseman historiaan. Ympäristöministeriö, alueidenkäytön osasto. 128 s. Niukkanen, M. 2009. Historiallisen ajan muinaisjäännökset. Tunnistaminen ja suojelu. Museoviraston rakennushistorian osaston oppaita ja ohjeita 3. 120 s. Tyrkkö, M. 1967. Ylöjärven historiaa 1866-1965. Ylöjärven kunta, 572 s. Internet Muinaismuistolaki 17.6.1963/295. http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/1963/19630295 (Luettu 3.8.2011)

Boundary Markers and Field Cairns – Archaeological Survey at Kirkonseutu, Ylöjärvi JANNE RANTANEN ers were erected in conjunction with 18th century land consolidation to indicate the boundaries of old village commons and individual lands. The cairns are associated with small fields cleared in this area in the early 19th century at the latest. The discovered remains have implications concerning local economic history and land use.

I

n May 2010, the Pirkanmaa Provincial Museum conducted an archaeological survey of historical monuments in the Kirkonseutu area in Ylöjärvi. Using 19th-century maps, three historical boundary markers and two field cairns were located and inspected and documented in situ. The boundary mark-

18 29 18 56 55


Historiallisen ajan muinaisjäännöskohteita Parkanossa

myös isojakokartassa näkyvä myllynpaikka. Aikaisemmin tunnetuilla muinaisjäännöskohteilla ei tehty niiden luonnetta tai säilyneisyyttä tarkentavaa tutkimusta. Maastotöiden yhteydessä kohteet paikannettiin GPS-laitteen sekä perusja osoitekartan tietojen perusteella.

KALLE I. LUOTO Osana Parkanon keskustan osayleiskaavaalueen kaavoitustyötä FCG Oy laati kesällä 2010 selvityksen historiallisen ajan asutushistoriallisista muinaisjäännöskohteista. Erityisesti inventointi keskittyi kartta-aineiston perusteella etukäteen paikannettujen asutushistoriallisten kohteiden tarkasteluun.

Parkanon luonnonympäristö Parkano sijaitsee Suomenselän vedenjakajaalueella. Kallioperää peittää lähes kaikkialla moreeni. Keskustaajaman ympäristö on tasaista, mutta aivan keskustassa ja sen välittömässä läheisyydessä maaston korkeus vaihtelee runsaasti. Keskustan läheisyydessä virtaavan Viinikanjoen molemmilla puolilla maasto nousee selvästi, tosin itäpuolella loivemmin. Parkanon kirkko sijaitsee keskusta-alueen korkeimmalla kohdalla. Yleiskaava-alueen keskiosassa on useita vesistöjä: Parkanojärven pohjoisosa, Viinikanjoki, Kairolampi, Riuttasjärvi ja Kirkkojärvi. Lähes kaikki keskustaajaman alueen vesistöjen ranta-alueet ovat joko peltoalueita tai rakennettuja. Pellot ovat keskittyneet etenkin Kirkkojärven ympäristöön. Parkanon kasvillisuudelle luonteenomainen piirre on karuus, joka johtuu kallio- ja maaperästä. Parkanon asutus sijaitsee alavien savi- ja hiesumaiden välissä kohoavalla moreeniharjanteella. Parkanon keskustaajaman asutus sijoittuu Kirkkojärven ja Viinikanjoen ympäristöön. Keskustan ulkopuolella asutus on hajanaisempaa. Alueen läpi kulkee kaksi suurta tietä, 3-tie ja Pori-Kuru -tie sekä junarata Tampereelta Seinäjoelle.

Työn toteutus

H

istoriallisen asutuksen selvittämisen perustana käytettiin historiallisia karttoja. Karttamateriaalin lisäksi tarkasteltiin kaavaalueen kulttuuriympäristöselvityksen yhteydessä koottuja aineistoja, jotka analysoitiin ennen maastotöitä. Maastotöiden yhteydessä paikannettiin ja tarkastettiin kaava-alueella sijaitsevat muinaisjäännökseksi luokiteltavat historiallisen ajan asutushistorialliset kohteet. Vanhoista kartoista pyrittiin paikantamaan erityisesti vanhoja Parkanon kylän talojen tonttimaita. Analyysissä käytettiin kansallisarkistossa säilytettäviä kartta-aineistoja sekä digitaaliarkiston kartta-aineistoja. Historialliset kartat asemoitiin nykykartan päälle, jonka perusteella tehtiin päätelmiä historiallisten tonttien sijainnista. Kartta-analyysin perusteella paikannetut kohteet tarkastettiin maastossa. Tarkastuksella pyrittiin tarkentamaan muinaisjäännöksen sijaintitietoja ja määrittämään sen säilyneisyyttä. Kartta-analyysin perusteella maastossa tarkastettiin asutushistoriallisten kohteiden lisäksi 56


ollut varsinainen kylä vaan laskennallinen yksikkö johon oli yhdistetty samalla suunnalla sijaitsevia taloja. Varsinaista ryhmäkylää talot eivät muodostaneet. Kylän asutus keskittyi pääasiassa nyt selvityksen kohteena olleen kaava-alueen eteläpuolella olevan Parkanojärven rannoille. Parkanon kylän asutus oli maakirjojen perusteella jakautunut Alaskylään, johon kuuluivat Parkanojärven länsipuoliset talot, ja Yliskylään, johon kuuluivat itäpuolen talot sekä järven pohjoispuolella sijaitseva Kanan talo. Isojaossa kumpikin kylä muodosti jakokunnan. Parkanon 1500-luvulla mainituista taloista ainoastaan Kanan talo sijaitsi kesän 2010 selvitysalueella. Seuraavan vuosisadan lopulle ajoittuu alueelle perustettu Viinikan talo. Alueen taloluku kasvoi 1700-luvulla, jolloin perustettiin Vatunen, Kivelä, Rantala, Käenmäki ja Riuttaskorpi. Parkanossa kaksi kantataloa maksoi veronsa Turun akatemian ylläpitoon. Toinen näistä taloista oli Kanan talo. Parkanon asutus oli harvaa, koska alue oli suurelta osin metsävaltaista erämaaseutua. Maatalouteen sopivan maan rajallisuuden lisäksi maataloutta haittasivat myöhemmin historiallisella ajalla metsä- ja uittotyöt, jotka vetivät työvoimaa maataloudesta. Maanomistuksessa kruunulla ja valtiolla oli merkittävä rooli aina 1900-luvun jälkipuoliskolle saakka. Parkanon

Historia Parkanosta tunnetaan hyvin vähän muinaisjäännöksiä eikä irtolöytöjäkään ole paljon. Keskustan alueen ainoa tunnettu esihistoriallinen asuinpaikka on sijainnut Urhon tilan mailla Turpeuslammen itäpuolella. Asuinpaikka on tutkittu vuonna 1989. Irtolöytöjä alueelta tunnetaan muutamia. Kivikaudelle ajoittuvia löytöjä ovat Viinikanjoen Kairokoskesta löytynyt suippohamarainen reikäkirves, Viinikan pellosta löytynyt vasarakirveen puolikas sekä Kanan mailta löytyneet kivikirves ja taltan teräosa. Näiden lisäksi Urhon tilan mailta Viinikanjoen törmästä on löydetty kaksi pronssista rautakaudelle ajoittuvaa hevosenkenkäsolkea. Niistä toinen, ristiretkiaikainen ristikoristeinen solki, on hukassa, mutta toinen on vielä tallella (KM 12056). Parkanon alue oli pitkälle keskiajalle asti pääosin asumatonta eräaluetta, jota hyödynsivät vanhojen asutusseutujen talot. Parkanon läpi vesistöjä pitkin on kulkenut pitkään käytössä ollut reitti Ylä-Satakunnasta Pohjanmaalle. Keskiajan lopulla ja uuden ajan alkupuolella alueelle muodostui Parkanon kylä. Ensimmäinen Parkanon asutuksesta kertova maakirja on vuodelta 1540. Tämän mukaan Parkanossa oli yksi keskiaikainen kylä Parkano, johon kuului yhdeksän taloa. Tämä ei

Kuva 1. Ote Kansallisarkistossa säilytettävästä Parkanoa 1800-luvun alussa kuvaavasta kartasta (Wirzenius) (A79 11/6-7). Kuvan keskellä Kanan talo, kuvan oikeassa laidassa Viinikan talon maat.

57


tila hyvinvoivana myös tuleville sukupolville. Nykyisin tilalla harjoitetaan mm. ratsastustallitoimintaa. Erityistä arvoa Kanan tilalla on Parkanon keskustan vanhimpana historiallisen ajan asuinpaikkana. Toinen kaava-alueella sijaitseva asutushistoriallisesti kiinnostava asuinpaikka on ennen suuria nälkävuosia 1600-luvulla perustettu Viinikan talo. Kartta-analyysin perusteella talon tonttimaa on sijainnut nykyisen Mäkiviinikankadun ja Puutarhakadun risteysalueen läheisyydessä, mahdollisesti risteyksen pohjois- ja kaakkoispuolella. Risteysalueen länsi- ja pohjoispuoliset alueilla on pientaloasutusta, kaakkoispuolella on rakentamaton tontti, jonka eteläpuolella on rivitalo. Rakentamattoman tontin alueella voidaan nähdä kivirakenteita, mm. kiviaitoja ja muita raunioita, sekä rakentamisessa käytettyjä lohkottuja kiviä. Rakenteet keskittyvät tontin luoteisosaan tontin kaakkoisosan ollessa entistä peltoa. Tontin keskellä on pohjois-etelä -suuntainen oja, joka rajaa peltoa ja asuinkäytössä ollutta tontin pohjoisosaa. Osa paikalla havaituista rakenteista saattaa kuulua 1600-luvun asutukseen. Nykyisin tontti on hoitamaton ja siellä kasvaa lehtipuita (mm. haapoja, pihlajia), katajaa sekä ruusuja, ohdakkeita ja nokkosta.

talot sijoittuivat Viinikanjoen rannalle raivatun viljelymaiseman reunalla kohoavan harjanteen reunalle. Kanan talo sijaitsee yhä nykyään samalla paikalla kuin satoja vuosia sitten.

Kana ja muita vanhoja tiloja Parkanon Kanan tila on Parkanon vanhinta, jo 1500-luvun maakirjoissa mainittua asutusta. Suomen asutuksen yleisluettelossa on vuoden 1540 kohdalla maininta Kanan talossa asuvasta Henrik-nimisestä henkilöstä. Tilan läheisyyteen maanteiden risteyspaikan läheisyyteen rakennettiin 1800-luvun alussa kirkko ja paikalle muodostui myöhemmin nykyinen Parkanon keskusta. Kanasta erotettiin isojaossa vuonna 1802 Visurin ja Kivelän uudisasutukset. Kanan tila sijaitsi nykyisen kirkonkylän alueella terveyskeskuksen pohjoispuolella, Parkanon kirkosta noin 600 m etelään. Tonttia ympäröivät pellot sen itä- ja eteläpuolella. Länsipuolella kulkee Parkanontie, joka noudattelee vanhimmissa kartoissa näkyvää linjausta. Oletettavasti talo on sijainnut nykyisellä tontilla aina keskiajalta lähtien. Nykyisin tilan pihapiiriin kuuluu kolme asuinrakennusta, kivinavetta sekä vanhoja talousrakennuksia. Tilan nykyiset omistajat ovat sukua suoraan alenevassa polvessa talon ensimmäisille mainituille asukkaille. Tilalla osataan arvostaa menneisyyttä sekä pyritään pitämään

Koskien myllyt Myllyveroluettelossa vuodelta 1586 mainitaan Parkanossa sijaitsevan yksi vuoden ympäri jauhava mylly. Tämä mylly maksoi veroa 5 markkaa vuodessa. Se mainitaan myös vuoden 1589 luettelossa. Vuoden 1632 myllyluettelossa mylly on sijoitettu puromyllyjen luokkaan ja sen arvioidaan voivan jauhaa 30 tynnyriä viljaa vuodessa. Vuonna 1695 mainitaan Parkanon myllyn lisäksi myös Kanan mylly. Ilmeisesti juuri Kanan mylly näkyy vuoden 1800 kartassa Nykyisin Kanan kosken pohjoisrannalla oli asuinrakennuksia. Eteläranta oli lehtomaisen kasvillisuuden peittämä ja paikoittain vaikeakulkuinen. Maastotarkastuksen yhteydessä havaittiin koskessa ja kosken rannoilla erityyppisiä myllytoimintaan liittyviä rakenteita, kuten betoni- ja kivirakenteita, pengerryksiä sekä kivisiä

Kuva 2. Kanan tila Parkanon keskustassa. Kuva: Kalle I. Luoto

58


ränni- ja muita uomarakenteita. Kosken rakenteet alkoivat kosken Parkanontien länsipuolisella osuudella ja jatkuivat aina Ruuhdenkadun pohjoispuoliselle alueelle. Pääosa inventoinnin yhteydessä havaituista myllyrakenteista keskittyi Pärteeninkujan, Ruuhenkadun ja Myllykadun väliselle alueelle. Erityisesti Myllykadun kaakkoispään kohdalla koskenrannan rakenteet vaikuttivat selkeiltä. Nahkurinkujan rannat olivat asuinrakennusten pihapiiriä, ja niiden alueella ei tarkastusta tehty. Myöskään kosken pohjoisrantaa ei tarkastettu. Kosken rannalla on myös osin huonokuntoinen luontopolku, jolle pääsee mm. Pärteeninkujan päästä sekä Ruuhenkadun pohjoispäästä. Toinen vanha Parkanon myllypaikka sijaitsee Kairolammesta laskevan Viinikanjoen Ylikosken rannalla lähellä siltaa. Nykyisin kosken etelärannalla on pystyssä Kairokosken hirsinen myllyrakennus, johon liittyy puinen vesikanava ja koneistoja. Rakennus on ehkä viimevuosisadan alkupuolelta. Kairokoskeen vesisaha on perustettu vuonna 1837 ja vesimylly 1888. Sahoin ja myllyihin liittyviä jäänteitä on säilynyt lähinnä koskessa. Siellä voidaan nähdä kahden rakennuksen kivijalat sekä lohkottuja kivipaaseja.

Kuva 3. Ote Viinikan tilaa kuvaavasta kartasta vuodelta 1798 (KA A 79 11/5). Tonttimaa kuvan ylälaidassa on merkitty kirjaimella a.

ja osa uudisrakennusten peittämä. Kanan tilalla on harjoitettu saman suvun toimesta maanviljelystä jo satoja vuosia ja tilan pellot muodostavatkin Parkanon keskustaan arvokkaan ja kauniin jokilaaksoon avautuvan maiseman. Asutushistoriallisten kohteiden lisäksi paikannettiin Pappilan Kanankoskessa sijainnut historiallinen myllynpaikka, jonka läheisyydessä kulkee nykyisin luontopolku. Kosken rannoilla voidaan nähdä luontokohteiden lisäksi eri-ikäisiä myllytoiminnan jäännöksiä. Vanhan myllypaikan ja luontopolun yhdistäminen, kunnostaminen sekä opastuksen parantaminen voisi tuoda Parkanon keskustan läheisyyteen mukavan paikkakunnan historiasta ja luonnosta kertovan retkikohteen.

Inventoinnin tuloksia ja tulevaisuuden ajatuksia Inventoinnin tarkoitus oli paikantaa kaavoitettavalla alueella sijaitsevia aiemmin tuntemattomia historiallisen ajan asutushistoriallisia muinaisjäännöskohteita. Paikannetuista kohteista kaksi on asuinpaikkoja ja yksi myllynpaikka. Havaituista asutushistoriallisista kohteista Kanan tonttimaa on kokonaisuudessaan asuttu ja maatalouskäytössä, kun taas nuoremman Viinikan tonttimaasta osa oli inventoinnin aikana autiona

Arkistolähteet Kartat, Kansallisarkisto, MHA: Ikaalinen: A 19 2/4 (Wirzenius 1799) Parkano, Viinikka: A 79 11/5 (P. Wirzenius 1796) Parkano, Kana: A 79 11/6-7 (P. Wirzenius 1797–1800/1802) 59


Inventointiraportit: Saarinen, R. 2002. Parkanon keskustan ympäristö. Arkeologinen osainventointi. Pirkanmaan maakuntamuseo. Rautiainen, P. 2004a. Parkanon keskustaajama. Kaava-alueen inventointi. Kaavatalo Oy. Rautiainen, P. 2004b. Parkano Viinikka. kaava-alueen inventointi. Kaavatalo Oy. Rautiainen, P. 2005. Viinikka. Muinaisjäännösinventointi 2005. Kaavatalo Kivatekno.

Kirjallisuus Huurre, M. 1971. Parkanon ja Kihniön esihistoriaa. Teoksessa: Rantatupa, H. (toim.), Parkanon ja Kihniön kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 8. Parkanon kunta ja seurakunta. Kihniön kunta ja seurakunta.Jyväskylä. Jokipii, M. 1971. Parkanon ja Kihniön synty. Seudun kehitys Ruotsin vallan aikana. Teoksessa: Rantatupa, H. (toim.), Parkanon ja Kihniön kirja. JYY:n kotiseutusarja N:o 8. Parkanon kunta ja seurakunta. Kihniön kunta ja seurakunta.Jyväskylä. Lehtinen, M., Nurmi, P. & Rämö, T. 1998. 3000 vuosimiljoonaa – Suomen kallioperä. Suomen geologinen seura.

Elektroniset lähteet Kulttuuriympäristön rekisteriportaali: www.nba.fi Seppo Suvanto, Ylä-Satakunnan henkilötiedosto 1303-1571: http.//www.narc.fi/suvanto Arkistolaitos: www.arkisto.fi Digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/digi/

Parkanon ratsastustalli: http://www.ratsastustalli.fi/

Some Historical Monuments in Parkano KALLE I. LUOTO makes it so valuable is that the farm has been run by the same family for hundreds of years. The fields of the farm comprise a dignified and beautiful landscape in the centre of Parkano that opens up towards the river valley. Additionally, a historic grist mill in the Kanankoski rapids was identified, dating probably back to the 17th century. The Kana farm and mill are a historic whole that has been preserved to this day, one whose establishment and development would merit closer study. Their location in the centre of Parkano also provides a good starting point for developing a historical tourist attraction, for example.

As part of the design of the partial master plan for the centre of Parkano, FCG Ltd. drew up in summer 2010 a report for locating previously unidentified settlement remains from the historical period in the planning area. Two of the identified sites were dwelling sites, one was a former millsite. Of the two dwelling sites, the village plot at the Kana farm is completely settled and in agricultural use, whereas part of the younger plot in Viinikka was abandoned at the time of the survey, and part was under new development. Mentioned already in 16th century land registers, the Kana farm is among the oldest settlements in Parkano and in the northern parts of Pirkanmaa. One feature which 60


Kiukaita, keramiikkaa ja muuta arkeologista vesihuoltotyömailla ULLA LÄHDESMÄKI

ovat ELY-keskus, kunnan terveydensuojeluviranomainen ja kunnan ympäristönsuojeluviranomainen. Kiinteistön omistaja vastaa kiinteistönsä vesihuollosta sen mukaan kuin vesihuoltolaissa säädetään. Maa- ja metsätalousministeriö ja ympäristöministeriö myöntävät vuosittain tukea haja-asutusalueiden vesihuollon rakennushankkeisiin ja ELY-keskukset päättävät tuen kohdentamisesta. Haja-asutusalueilla keskeisiä toimijoita ovat kiinteistöjen omistajien muodostamat vesiosuuskunnat, joiden toimialana on rakentaa, ylläpitää ja hoitaa vesi- ja viemärilaitosta ja tarjota vesihuoltopalveluja. Vesiosuuskunnat ovat koko 2000-luvun asioineet kulttuuriympäristöviranomaisen kanssa suunnitellessaan ja toteuttaessaan vesi- ja viemärilinjojen rakentamista Pirkanmaalla. Useita hankkeita on ollut vireillä vuosittain.

Vesihuoltorakentamisen taustaa Julkisuudessa toistuvasti esillä ollut, usein mittavia rakennustoimia aiheuttava alueidenkäytön muoto on vesihuoltorakentaminen, jota sääntelee vesihuoltolaki (119/2001). Vesihuollolla tarkoitetaan vedenhankintaa eli veden johtamista, käsittelyä ja toimittamista talousvetenä käytettäväksi sekä viemäröintiä eli jäteveden, huleveden ja perustusten kuivatusveden poisjohtamista ja käsittelyä. Kunnat vastaavat alueensa vesihuollon yleisestä kehittämisestä ja lisäksi ne tekevät ylikunnallista vesihuollon yhteistyötä ja alueellista yleissuunnittelua. Vesihuoltolain lisäksi hajaasutusalueiden talousvesien käsittelystä säädetään vuonna 2003 annetulla asetuksella (542/2003). Vesihuoltolain mukaisia valvontaviranomaisia Kiinteät muinaisjäännökset osuuskuntien hankkeissa

Säädös

Vaikutukset ympäristöön

Kulttuuriympäristöön liittyviä näkökohtia

Vesihuoltolaki (119/2001) Asetus talousvesien käsittelystä vesihuolto-laitosten viemäriverkostojen ulkopuolisilla alueilla (542/2003) Laki vesihuollon tukemisesta (686/2004)

Osuuskunta rakentaa vesi- ja viemäriverkoston runkolinjat, pumppaamot ja kaivot. Yksittäiset kiinteistöt vastaavat kiinteistöliittymän putkiston ja kaivojen rakentamisesta tontillaan ja kustantavat rakentamisen. Putkistot rakennetaan kahden metrin syvyyteen kapeisiin linjoihin, samoin kaivojen ja pumppaamojen rakentamisessa kajotaan merkittävästi maapohjaan ja tarvittaessa louhitaan/räjäytetään kallioainesta. Pumppaamot ja kaivot jäävät näkyviksi rakenteiksi ympäristöön.

Valtion vesihuollon rakennushanke on MML 13 §:n tarkoittama yleinen työhanke. Myös yksityisten kiinteistöjen muodostama vesihuoltohanke tulkitaan sellaiseksi, kun toimialue on laajahko ja hanke on yhdyskuntahuollon kannalta merkittävä. Vesihuoltohankkeessa tulee ottaa hyvissä ajoin selkoa siitä, saattaako se tulla koskemaan kiinteää muinaisjäännöstä (MML 13 §). Tämä voi edellyttää arkeologisia tutkimuksia kuten inventointia, koekaivausta ja kaivutyön seurantaa. Pumppaamojen ja muiden maanpintaan näkyvien rakenteiden toteutuksessa tulee huolehtia kulttuurimaiseman ja rakennetun ympäristön arvojen säilymisestä.

61


Muinaisjäännösten huomioon ottamisen pääperiaatteet voidaan tiivistää seuraavasti:

Asutushistoriallisesti rikkaalla Pirkanmaalla vesihuoltorakentaminen sijoittuu lähes väistämättä alueille, joista tunnetaan esihistoriallisen ja historiallisen ajan muistoja tai jotka ovat puutteellisesti inventoituja ja potentiaalisia muinaisjäännösten löytymisalueita. Arkeologisen kulttuuriympäristön turvaaminen edellyttää tietoa siitä, onko hankealueella mahdollisesti muinaismuistolailla rauhoitettuja tai muutoin arvokkaita arkeologisia kohteita. Keskeinen kulttuuriympäristöviranomaisen maankäytön ohjausmuoto on lausunto, jossa informoidaan ja ohjeistetaan vesiosuuskuntaa muinaisjäännösten huomioon ottamisessa. Vesihuollon suunnittelu ja toteutuksen valmistelu edellyttää lausunnon hankkimista muinaisjäännösten suojelusta vastaavalta kulttuuriympäristöviranomaiselta (MML 13 §). Vesihuoltolausuntojen osuus kaikista Pirkanmaan maakuntamuseon antamista lausunnoista on ollut alle 10%:n suuruusluokkaa vuosittain valtaosan lausunnoista koskiessa erilaisia kaavoitushankkeita. Kaiken kaikkiaan vesihuoltorakentaminen on kuitenkin ollut 2000-luvulla asemakaavoituksen ja yleiskaavoituksen lisäksi yleisin maankäyttömuoto, jossa maankäyttäjiä ohjattiin muinaisjäännöksiä koskevalla lausunnolla. Kun vesihuolto-osuuskunnan toiminta-alueelta tunnetaan kiinteitä muinaisjäännöksiä tai alueelta on tietoja, jotka viittaavat toistaiseksi paikantamattomiin muinaisjäännöksiin, selvitetään maankäyttäjän kanssa ennen rakentamisen toteuttamista, tarvitaanko arkeologisia tutkimuksia vai siirretäänkö jotakin linjan osaa tai rakennetta. 350 300 250 200 150 100 50 0

2006

2007

2008

2009

 Hankkeen toteuttaja ottaa yhteyttä museoviranomaiseen ja hankkii asianmukaiset tiedot ennestään tunnetuista kiinteistä muinaisjäännöksistä.  Museoviranomainen arvioi uuden inventoinnin tarpeen ja tarvittaessa edellyttää sen tekemistä, mikäli rakentaminen tapahtuu alueella, jonka muinaisjäännöstiedot ovat vanhoja tai puutteellisia tai joka on potentiaalista ennestään tuntemattomien jäännösten löytymisaluetta.  Mikäli rakentamisalueella on muinaisjäännös, tehdään tavallisesti maastokatselmus rakennettavan linjan siirtämismahdollisuuksien selvittämiseksi. Linjan siirtäminen on ensisijainen toimintatapa hankkeen koskiessa kiinteää muinaisjäännöstä.  Jos alueella on sellainen muinaisjäännös, jonka maanalaista laajuutta ei tunneta tarkasti ja jolla ei esimerkiksi ole näkyviä maanpäällisiä merkkejä (kuten kivikautinen asuinpaikka), tehdään koetutkimus, mikäli linjan siirtäminen ei kuitenkaan olisi mahdollista.  Koetutkimuksen tulos ratkaisee rakentamisen toteutusmahdollisuuden ja tulevan linjan sijainnin, samoin mahdollisten pelastuskaivausten tarpeen.

Kun kiinteä muinaisjäännös sijaitsee rakennettavalla vesihuoltolinjalla tai sen välittömässä läheisyydessä, museoviranomainen neuvottelee suunnitelmasta ja arkeologisten tutkimusten tarpeesta. Menettely perustuu muinaismuistolakiin, joka rauhoittaa ilman eri päätöstä kaikki kiinteät muinaisjäännökset ja kieltää niihin kajoamisen (1 §). Kun suojelu- ja rakentamisintressit ovat ristiriidassa, ensisijainen menettely on siirtää rakentamista riittävän etäälle rauhoituskohteesta. Joissakin tapauksissa on voitu turvautua myös putkiston asentamiseen ns. suuntaporausmenetelmällä. Menetelmä sisältää kuitenkin jonkin verran riskejä, jotka voivat kohdistua muinaisjäännökseen. Siirtomahdollisuus ei aina tule kyseeseen ja silloin tarvitaan arkeologisia koetutkimuksia maanalaisen jäännöksen tarkkojen rajojen ja säilyneisyyden selvittämiseksi. Toteutusmahdollisuuden ja jatkotutkimusten tarpeen

2010

Kuva 1. Vesihuoltohankkeiden osuus Pirkanmaan maakuntamuseon antamissa, muinaisjäännöksiin kantaa ottaneissa lausunnoissa v. 2006-2010.

62


ratkaisevat koetutkimuksissa tehdyt havainnot ja löydöt. Koekaivauksen ohella käyttökelpoinen menetelmä on kaivutyön seurantatutkimus, jossa arkeologi havainnoi kaivutyön aikana avattavaa kaivantoa. Mikäli muinaisjäännökseen viittaavia löytöjä kuten esineitä, maa-aineksen muutoksia tai rakenteiden jäännöksiä tulee esille, työt pysäytetään löytöjen arvioimiseksi ja jatkotoimenpiteiden ratkaisemiseksi. Menettely perustuu jälleen muinaismuistolakiin (14 §). On mahdollista, että löydöt estävät kaivutyön jatkamisen kyseisessä kohdassa ja rakentamista joudutaan siirtämään riittävän etäälle löytöpaikasta. Joissakin tapauksissa rakentamista saa jatkaa, kun löytö on tutkittu riittävästi eli tehdään pelastuskaivaus. Löytöjen arvioinnit ja rakentamista koskevat ratkaisut ovat aina tapauskohtaisia ja ratkaisun tekee museoviranomainen riittävien tutkimustietojen perusteella.

25 20 15 10 5 0

2006

2007

2008

Kaikki tutkimukset (15 §)

2009

2010

2011

niistä vesihuoltohankkeita

Kuva 2. Vesihuoltohankkeiden määrä kaikista Pirkanmaan maakuntamuseon arkeologisista tutkimuksista (15 §). 5 4 3 2 1

Kenttätutkimusten tuloksia

0

Pirkanmaalla on tehty vuodesta 2000 lähtien useita arkeologisia tutkimuksia vesihuoltohankkeiden johdosta. Kuvasta 2 ilmenevät Pirkanmaan maakuntamuseon tekemien vesihuoltolinjojen tutkimusten osuus kaikista museon vuosina 2006-2011 tekemistä, yleisiin ja suurehkoihin yksityisiin hankkeisiin liittyneistä kenttätutkimuksista. Vastaavia tutkimuksia maakunnan alueella on viime vuosina tehnyt ainakin Mikroliitti Oy. Vesihuoltotutkimusten osuus kaikista maakuntamuseon yleisiin ja suurehkoihin yksityisiin vesihuoltohankkeisiin liittyneistä kenttätutkimuksista oli vuosina 2007-2008 lähes puolet, muutoin osuus on vaihdellut vuosittain (13 – 27 %) ja vähentynyt vuosikymmenen lopulla. Näiden tutkimusten tilaajina olivat varsinkin vesiosuuskunnat mutta myös kuntien ja valtion vesihuoltorakennushankkeissa tehtiin arkeologisia selvityksiä. Koska tarkemmin rajaamaton kiinteä muinaisjäännös aiheuttaa usein seurantatutkimuksen tarpeen, valtaosa vesihuoltoon liittyvistäkin kenttätöistä on ollut koneellisen kaivutyön seurantaa. Sitä on voitu tarvita linjan osittaisesta siirtämisestä huolimatta joissakin paikoissa.

2006

2007

inventoinnit seuranta

2008

2009

2010

2011

koekaivaukset pelastuskaivaukset

Kuva 3. Erilaisten kenttätutkimusten osuus Pirkanmaan maakuntamuseon vesihuoltoon liittyneissä tutkimuksissa v. 2006–2011 (kesäkuun loppuun mennessä).

Seuranta on usein sopiva menetelmä myös kylätonttien yhteydessä. Koetutkimusten tarve on jonkin verran vähentynyt 2000-luvun lopulle tultaessa. Pelastuskaivausten määrä on voitu pitää suhteellisen vähäisenä ja ne ovat koskeneet usein historiallisen ajan asuinpaikkoja. Osuuskuntien rakennushankkeiden lisäksi yksityiset kiinteistönomistajat rakennuttavat omia kiinteistölinjoja. Kun sellainen työ koskee kiinteää muinaisjäännöstä, maakuntamuseolla ja Museovirastolla on ollut mahdollisuus tehdä pienialaisia tarkastuksia tai seuranta- ja koetutkimuksia virkatyönä. Laajempia yksityisten tutkimuksia on mahdollista ohjata valtion ylläpitämän Museoviraston koekaivausryhmän ohjelmaan. Valtaosa maakuntamuseon yleisiin ja suurehkoihin yksityisiin vesihuoltohankkeisiin liittyneistä kajoavista tutkimuksista on koskenut historiallisen ajan asuinpaikkoja (kylätontit, 63


kartanon- ja pappilanpaikat, 56 % tutkimuksista). Vähäisempi määrä on tutkittu kivikauden asuinpaikkoja ja rautakautisia muinaisjäännösalueita. Monivaiheisia ja eri tutkimustyyppejä käsittäviä selvityksiä on tehty Vesilahden Karholannokan rautakautisessa kalmistossa, Vammalan Kallialan rautakautisen röykkiökalmiston ja historiallisen kylätontin alueella, Vammalan Tyrväänkylän ja Kaukolan rautakautisilla ja keskiaikaisilla muinaisjäännösalueilla, Kangasalan Sarsan kivi- ja varhaismetallikautisella asuinpaikkavyöhykkeellä, Sastamalan Vehmaan kylätontilla sekä Kangasalan Vääksyn historiallisen ajan muinaisjäännösalueella. Koe- ja pelastuskaivaukset ovat usein rajoittuneet rakennettaviin maastonkohtiin eikä laajoja kokonaisuuksia ole yleensä voitu tutkia. Tulokset ovat silti tuoneet esille kiinnostavia tietoja asutushistoriasta. Tutkittaessa Kangasalla vuonna 2008 vesijohdon runkolinjan johdosta Vääksynjoen ympäristöä pelastuskaivauksissa löydettiin rakenteiden jäännöksiä, joita kaivauksia johtanut tutkija Kalle Luoto piti todennäköisinä liesikiveyksinä ja turpeen päälle tehdyn seinän perustuksena. Löytöjen ja radiohiiliajoituksen perusteella on mahdollista, että joen rannassa sijainnut 1500-luvun lopulle tai 1600-luvun alkuun ajoittuva rakennus oli sauna tai riihi. Pelastuskaivauksen löytöihin kuluivat mm. kivisavikeramiikka, kolmijalkapadan katkelma, suuri määrä luiden kappaleita ja kuonaa sekä makrofossiilianalyysissa esille tullut virtaavassa vedessä eläneen sammaleläimen fossiloitunut jäänne. Lempäälän Aimalankangas on pitkään tunnettu moniperiodinen muinaisjäännösalue, josta saatiin uusia tietoja vuonna 2007-2008 tehdyissä seuranta- ja kaivaustutkimuksissa. Töitä johtivat eri kaivannoilla tutkijat Vadim Adel, HannaMaria Pellinen ja Hannu Poutiainen. Aimalassa sijaitsi keskiajalla ryhmäkylä, joka mainitaan kirjallisissa lähteissä ensimmäisen kerran vuonna 1455. Kylässä oli vuonna 1540 10 taloa ja se oli nykyisen Pirkanmaan mittapuussa kookas. Alueen asutuksen juuret olivat rautakaudella ja sitä aikaisemminkin siellä asuttiin kivi- ja pronssikaudella. Vesihuoltolinjan rakentami-

Kuva 4. Runkolinjan kaivutyö Ikaalisissa Vatulan historiallisen kylänpaikan reunassa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto.

Kuva 5. Putkistoa ja täyttöhiekkaa Sastamalan Vehmaan kylätontin koekaivauksilla. Tonttimaa on vahingoittunut jo aiemmin Tampereentien parannustöissä ja viereisen suulin perustustöissä. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Kalle I. Luoto.

Kuva 6. Lieden tutkimukset Lempäälän Aimalankankaan pelastuskaivauksissa. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Hannu Poutiainen.

64


kan lisäksi jonkinlainen verstas. Sastamalassa, entisen Vammalan Tyrväänkylässä rakennettiin vuonna 2007 laaja vesihuoltoverkosto Illon vesiosuuskunnan työnä. Koska linjat sijoittuivat keskeisellä tavalla Kaukolan rautakautiselle röykkiöalueelle, hanke edellytti pitkää suunnittelua, museoviranomaisen ja osuuskunnan yhteisiä katselmuksia ja arkeologisia kenttätutkimuksia, joita johti tutkija Vadim Adel. Alueella tiedettiin olevan useita rautakauden asutusmuistoja. Linjat sijoittivat lisäksi alueelle, jossa sijaitsi keskiaikainen Tyrväänkylä, joka mainitaan asiakirjoissa vuodesta 1390 lähtien. Vuoden 1644 maakirjan mukaan kylään kuului yhdeksän taloa. Koska nykyiset asuin- ja talousrakennukset sijaitsevat historiallisella kylätontilla ja rautakauden asutusmuistojen vieressä, kapeiden putkikaivantojen aloja jouduttiin linjamuutostenkin jälkeen tutkimaan sekä koe- että pelastuskaivauksin. Kylätontista löydettiin rakenteiden jäännöksiä ja kulttuurikerroksia sekä runsaasti esinelöytöjä ja luumateriaalia. Löydöt käsittivät mm. 1400-1600-luvun kivillä vuoratun salaojan, 1700-luvun tulisijan, eri keramiikkatyyppejä rautakaudelta, palanutta luuta ja palanutta savea sekä historiallisen ajan punasavikeramiikkaa ja sisämaassa harvinaista 1300-luvun ns. proto-kivisavikeramiikkaa. Myös kivi- ja varhaismetallikauteen viittaavia esinelöytöjä tuli esille. Toisaalla Sastamalassa tutkittiin vesihuoltotöiden johdosta historiallisen Vehmaan kylän tonttimaata vuonna 2009. Koe- ja pelastuskaivauksia sekä seurantatutkimuksia johtivat eri vaiheissa tutkijat Kalle Luoto, Kirsi Luoto ja Ulla Tupala. Tampereentien eteläpuolella tutkittiin mm. kylään kuuluneen talon paikan jäännöksiä, jotka ajoittuivat ainakin 1600-1700-luvulle. Lisäksi alueelta löydettiin rauenneen kiukaan jäännös, jonka hiilinäytteiden iäksi määriteltiin n. 1480-1650. Useiden liedenpohjien lisäksi paikalla oli mahdollista dokumentoida yli metrin vahvuista kulttuurimaakerrostumaa. Esineistössä oli mm. valko- ja punasavikeramiikkaa, luuta ja kuonaa sekä palaneessa rakennuksessa 1600-luvun lopun raha. Makrofossiileissa voitiin erottaa mm. hiiltynyt rukiin jyvä.

Kuva 7. Komea kivetty kuoppaliesi oli säilynyt Lempäälän Aimalantien pintakerrosten alla. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Hannu Poutiainen.

Kuva 8. Pirkkalan Partolan kylänpaikkaan oli kajottu luvattomasti runkoviemärin rakennusvaiheessa. Kallioaineksen louhiminen ja kaivutyöt olivat rikkoneet asuinpaikkaa, jossa tehtiin tapahtuneen johdosta vielä pelas tuskaivaukset vuonna 2010. Tuoreen täyttöhiekan vieressä maaleikkauksessa on esillä kulttuurikerrosta, joka tässä tapauksessa osoittautui olevan nuorempaa historiallista perua. Kuva: Pirkanmaan maakuntamuseo/Sami Raninen.

sen johdosta tehdyissä tutkimuksissa löydettiin runsaasti pronssikauden, rautakauden ja varhaishistorian asutuksen jäännöksiä, mm. kivettyjä liesiä (kuoppaliesi, nelikulmainen tulisija ja uunimainen tulisija), mahdollisesti rakennuksen seinän jäännös ja kulttuurimaaläikkä 1200-luvulta, tekstiilikeramiikkaa, talouskeramiikkaa rautakaudelta, pellinpala kupariastiasta, muita kuparilevyn palasia, palanutta tiivistesavea sekä eläimen luuta. Osa uunityypeistä tuli käyttöön rautakauden lopulla, ja keskiajalla niitä oli jo lukuisia. Hanna-Maria Pellinen on esittänyt, että kuparilevyt saattavat liittyä varhaiseen kuparisepäntyöhön ja paikalla olisi voinut olla asuinpai65


Kirjallisuus Adel, V. 2008. Tyrväänkylän keskiaikaa etsimässä. – Pirkan maan alta 9, Tampereen museoiden julkaisuja 105. Tampere 2008. Adel, V., Pellinen, H.-M. Poutiainen, H. 2008. Arkeologisia tutkimuksia Lempäälän Aimalankankaalla. Pirkan maan alta 9. – Tampereen museoiden julkaisuja 105. Tampere 2008. Luoto, K. 2008. Arkeologisia tutkimuksia Kangasalan Vääksyn kartanon mailla. – Pirkan maan alta 10, Tampereen museoiden julkaisuja 106. Tampere 2009. Luoto,K. 2010. Sastamalan Vehmaan historiallisen ajan kylätontin pelastuskaivaus. – Pirkan maan alta 11. Tampereen museoiden julkaisuja 112. Tampere 2010. Pirkanmaan haja-asutuksen vesihuollon yleissuunnitelma 2001. Pirkanmaan liitto, Pirkanmaan TE-keskus ja Pirkanmaan ympäristökeskus. 2001.

Elektroniset lähteet Valtioneuvoston asetus talousvesien käsittelystä vesihuoltolaitosten viemäriverkostojen ulkopuolisilla alueilla (542/2003). – www.finlex.fi Vesihuoltolaki 119/2001. – www.finlex.fi

Archaeological Investigations in Water Supply Projects in Sparsely Populated Areas in Pirkanmaa ULLA LÄHDESMÄKI

S

Construction affects the locations of investigated sites, which are often rather small. Some interesting results have been achieved, nevertheless. More than half of the antiquities investigated in the 2000s are from the historical period. The dating is based on radiocarbon dating, and sites have also been analysed using historical maps and other literary documents. The results are interesting also because rural village settlements from the Middle Ages and the beginning of the modern period have hitherto been studied relatively little. Trial and salvage excavations have revealed parts of building foundations, different types of hearths, some rich cultural layers and various types of ceramics. The most important investigations in recent years have been conducted in the village plots in Sastamala (Tyrväänkylä, Vehmaa), the multi-period settlement in Aimalankangas in Lempäälä, and the grounds of the Vääksy Manor in Kangasala.

everal archaeological investigations are carried out every year in the Pirkanmaa province which are triggered by a current land use plan. The Water Management Act of 2001 and the Government Decree on Water Management Areas enforced in 2004 have significantly increased the amount of water management construction throughout the 2000s. Water management construction projects have regularly given work to archaeologists in Pirkanmaa. Inventories, excavations and follow-up investigations carried out by the Pirkanmaa Provincial Museum in conjunction with water management projects were quite common, particularly between 2006 and 2009, when they comprised up to one half of all field studies conducted by the museum under Section 15 of the Antiquities Act. Taking archaeological cultural heritage into account in land use calls for guidance, which is often quite complex and case-specific. 66


Tie, tontti ja taival – inventoijan matkassaTampereen Nurmi-Sorilassa KIRSI LUOTO Kesällä 2010 Pirkanmaan maakuntamuseo teki historiallisen ajan kohteisiin keskittyvän arkeologisen täydennysinventoinnin NurmiSorilan osayleiskaava-alueella. Nurmi-Sorilaa oli inventoitu joitakin vuosia aiemmin, mutta tuolloin ei historiallisen ajan kohteita oltu otettu inventoinnissa huomioon tavalla, jota Museoviraston Rakennushistorian osaston vuonna 2009 voimaan tulleet ohjeet vaativat. Siitä syystä päädyin inventoimaan KoillisTampereelle noin puolentoista viikon ajaksi. Tässä päiväkirjanomaisessa artikkelissa seurataan inventoijaa Nurmi-Sorilassa kesällä ja syksyllä 2010.

23.6. uuma kesäkuun päivä. Tarkastuskohteena on Partolan keskiajalle palautuva ja 1500-luvun maakirjoissa mainittu kylätontti. Kohde sijaitsee Sorilanjoen ja Kantapartolantien varrella, noin kolme kilometrin päässä Aitolahden kirkosta. Kylätontti on asutulla metsäisellä alueella rantatöyrään päällä, jota ympäröivät pienet peltotilkut. Maasto viettää jyrkästi kohti Sorilanjokea ja pohjoista. Omistaja ottaa minut ystävällisesti vastaan aamutuimaan ja tarjoaa kahvia. Hetken jutusteltuamme ryhdyn tarkastamaan kylätontin aluetta. Edessä on hikinen päivä, sillä tavanomaisen tarkastuksen lisäksi aikeena on tehdä muutamia koekuoppia viereiselle pellolle suunnitellun uudisrakennuksen kohdalle.

K

Kuva 1. Kartalle on rajattu Nurmi-Sorilan kesän 2010 inventointialue punaisella viivalla. Pohjakartta Tampereen kaupunkimittaus 2011/ lisäykset Kirsi Luoto 2011.

Tarkastus sujuu tavanomaisesti kunnes havaitsen varsinaisen asemoidun kylätontin alueen ulkopuolella jotakin mielenkiintoista: muinaisjäännösrajauksen ulkopuolella sijaitsee Sorilanjokeen viettävässä rinteessä pienehkön rakennuksen jäännös. Rakennuksen luoteiskulmassa on halkaisijaltaan noin 3 metriä oleva ja kasvillisuuden peittämä kumpare, josta kasvaa suuri kuusi. Kumpareen pinnalla oli nähtävissä joitakin kiviä sekä yksi lohkokivi. Kyseessä lienee kiukaan jäännös. Rakennuksen pohjois- ja itäseinämillä on heikosti havaittavat vallit, joiden leveys on suurimmillaan 1,5 metriä. Rakennuksenpohjan keskellä on havaittavissa heikko painauma tai kuopanne. Teen rakennuksenpohjan pohjoiseen valliin koepiston, josta saan 67


vasta vuonna 1776, joten muinaisjäännökseksi sitä ei nykyisten Museoviraston ohjeiden mukaan lueta. Torpanpaikan takana sijaitsee ensimmäinen tarkastettava myllynpaikka; siellä ei kuitenkaan ole havaittavissa myllyyn liittyviä rakenteita kuten ei Aitolahden kirkon vieressäkään olevan myllynpaikan kohdalla. Kävelen hetken hautausmaalla pitkin puron vartta etsien mahdollisia myllyyn liittyviä patorakenteita. Mitään ei löydy. Laalahden kylässä tiedetään vuoden 1540 maakirjan mukaan olleen kaksi tilaa, joiden molempien isännät olivat seppiä. Taloista toinen liitettiin Laalahden kantatilaan 1600-luvun alkupuolella. Laalahti on myös entinen ratsumiestila ja myöhemmin rustholli. Olof Rehnströmin vuonna 1764 laatimassa kartassa esiintyy Laalahdessa kolme rakennusta Hirviniemeen vievän tien pohjoispuolella. Tarkastettuani kohteen totean sen olevan osaksi tuhoutunut. Kylätontin itäosa on kuitenkin säilynyt ja osin käytössä hevoshakana. Matkalla kotiin poikkean vielä ihailemassa kulttuurimaisemaa Sorilanjokilaaksossa. Kuvassa 3 oleva tie näkyy 1700-luvun isojakokartassa, osa sen linjauksesta vain on muuttunut. Poikkean katsomaan metsään, josko vanhasta tielinjasta olisi jäljellä jotakin. Vain yhä käytössä oleva polku osoittaa maastossa historiallisen kulkureitin sijaintia.

Kuva 2. Vanha porraskivi Partolan kylätontilla. Kuva: Kirsi Luoto/Pirkanmaan maakuntamuseo

löytöinä harmaan hiekan seasta tiilimurskaa ja tiilenpaloja. Rakenteen läheisyydestä löytyy myös joitakin resenttejä kaivantoja, nuori peltoraunio ja vanhoja porraskiviä. Aamun viileys on kadonnut tyystin ja iltapäivän aurinko helottaa kirkkaalta taivaalta. On aika siirtyä koekuopittamaan peltoa. Mietin olisiko ollut viisaampaa tehdä työ aamulla, mutta nyt on liian myöhäistä valittaa. Siis koekuoppien kimppuun. Kaivan koekuoppia savipellolle lopun iltapäivää ja harmittelen, että otin mukaan juomavettä liian vähän. Koekuopista ei löydy mitään muinaisjäännökseen viittaavaa, ainoastaan peltokerroksesta joitakin resenttejä löytöjä. Kun koekuopat on kaivettu, ajan lähimmälle huoltoasemalle virkistäytymään… Partolan tarkastuksen jälkeen pääsen inventoimaan Nurmi-Sorilaa seuraavan kerran vasta elokuun lopussa.

Kuva 3. Kulttuurimaisemaa Nurmi-Sorilassa. Kuva: Kirsi Luoto/Pirkanmaan maakuntamuseo

31.8. Pitkästä aikaa Nurmi-Sorilassa! Syksy tekee jo tuloaan ja sää on sopivan vilpoisa. Päivän tarkastuskohteina ovat Tiikonniemen torpanpaikka, Laalahden yksinäistalon tontti sekä kaksi myllynpaikkaa. Tiikonniemessä juttelen hetken omistajan kanssa, jonka jälkeen tarkastan torpanpaikan. Periaatteessa maakerroksen alla on voinut säilyäkin torppaan liittyviä kerrostumia, mutta jälkityövaiheessa huomaan torpan olevan perustettu 68


1.9. Sorilan kylätontti nököttää joen pohjoispuolella ja katselee alas rantaan. Tarkastelen vanhaa tielinjaa Sorilanjoen ylimenokohdassa. Vanha Messukylä – Ruovesi -tielinja kulkee etelästä pohjoiseen halki inventointialueen. Tie esiintyy ensimmäisen kerran kartalla 1600-luvulla. Tie kulkee Messukylän kirkolta Nurmin ja Sorilan kylien halki pohjoiseen seuraillen Näsijärven rantaa läpi Kämmenniemen ja Teiskon päätyen Ruoveden pitäjän rajalle. Tie on yhdistänyt kaksi pitäjää (Messukylä ja Ruovesi) ja sen varrelle syntyi myös Teiskon kappeli. Tie on kulkenut suurin piirtein samalla sijallaan aina 1960-luvulle saakka, jolloin Kaitavedentietä (tie 338) uudistettiin ja tielinjausta muutettiin paikoin jopa useita kymmeniä metrejä Nurmen ja Sorilan kylien alueella. Sorilanjoen tie on ylittänyt nykyisen tielinjan idempänä kohdassa, jossa se kulki vielä 1960-luvulla. Sorilan kylään vieneestä tiestä on jäljellä nykyään peltotienä toimiva pätkä kylätontin eteläpuolella hevos- ja lehmihakojen välissä. Vanha tielinja on osin kiinteä muinaisjäännös. Tarkastan Sorilan kylätontin eteläpuolisen pätkän omistajan luvalla ja kierrän vielä Sorilanlammin toiselle rannalle tarkastelemaan Sorilasta Palonkylään vienyttä tielinjaa. Alue on lehmien laitumena. Yhden lehmän poikimisaika on käsillä pian. Lupaan pitää silmäni auki ohi kulkiessani ja informoida hoitajaa, mikäli tarkastusretkelläni havaitsen ”jotain erityistä”. Lehmät seuraavat mielenkiinnolla tekemisiäni, uskaliain niistä tekee lähempää tuttavuutta. Kun se lähestyy ystävällisen, mutta hieman liian innokkaan oloisena, päätän sujahtaa sähköpaimenen alta läheiselle rantatöyräälle. Saan hienon kuvan Sorilan kylätontista Sorilanlammin etelärannalta, mutta muinaisjäännökseksi ei Palonkylään vieneestä tielinjasta ole.

Kuva 4. Sorilan kylätontti kuvattuna eteläkaakosta. Kuva: Kirsi Luoto/Pirkanmaan maakuntamuseo

ka paloi, ja jonka ylempi kivi turmeltui vuonna 1674. Nurmelaiset korjasivat myllyn ja Sorilan kylä yhdessä Palon kanssa kustansi uuden kiven. Saavuttuani tilalle, jonka mailla myllynpaikka sijaitsee, vaihdan muutaman sanan maanomistajan kanssa, joka ystävällisesti neuvoo tien kartalta näyttämälleni paikalle. Myllynpaikka erottuu yhä selvästi maastosta otollisen topografisen luonteensa ja paikalla olevien jäännösten vuoksi. Myllyyn liittyvät ja näkyvissä olevat jäännökset, puron jyrkimpään kohtaan poikittain asetettu hirsi ja puron länsilaidan hirsinen tuki, lienevät verrattain nuoria, mahdollisesti 1800-luvulta. Paikalta on 1960-luvulla viety kuusi myllynkiveä, joista yksi sijaitsee tilan pihapiirissä. Tarkastuksen päätteeksi vaihdan vielä muutaman sanan maanomistajan kanssa, joka on kiinnostunut tilansa historiasta. Juttelemme myös vanhasta hevosenkengästä, joka on löytynyt tilan mailta sekä hevosten kengittämisestä ylipäätään. Kuuntelen puolestani kiinnostuneena, mutta pian on aika jatkaa matkaa seuraavalle kohteelle. Se on Peurantajärvestä laskevassa ojassa sijaitseva mylly, joka esiintyy niin 1700-luvun isojakokartalla kuin 1800-luvun puolivälin pitäjänkartallakin. Nykyään isojakokartan mukaan asemoidulla myllynpaikalla on topografialtaan myllynpaikaksi oivallinen, jyrkähkösti eteläkaakkoon viettävä, kesäisin kuiva purouoma. Uomassa, joka lähempänä Palonkyläntietä haarautuu kahteen osaan, on muutamia tasaisempia

2.9. Tarkastuksen kohteena on vanha historiallinen Partolan, Sorilan ja Nurmen kylien myllynpaikka. Myllynpaikka on merkitty Partolan kylän isojakokarttaan. Nurmilla, Sorilalla ja Partolalla oli kullakin 1/3 osuutta Jokipohjan myllyyn, jo69


tarkastuspuuhiani ja toivottaa lopuksi tervetulleeksi takaisin, mikäli sattuisin olemaan ohikulkumatkalla.

3.9. Sateinen aamu ja tarkastuskohteena Nurmin kylätontti. Sorilan kylätontin ohella alueen toinen tärkeä asutuskeskittymä uudella ajalla oli Näsijärven Juoponlahden rannalla oleva Nurmin kylä. Isojakokartan mukaan asemoidulla kylätontilla sijaitsee nykyään kolme tilaa. Kylätontin länsiosassa minut otetaan ystävällisesti vastaan ja kutsutaan sisälle taloon juttelemaan. Saan arvokasta tietoa tilaan ja sen alueella myöhemmin havaitsemiini ilmiöihin liittyen. Kunpa aina olisi mahdollisuus jututtaa maanomistajia inventoinnin yhteydessä: nytkin olisi päärakennuksen länsipuolella sijaitsevien kivirakenteiden luonne jäänyt selvittämättä, ellei omistaja olisi itse tiennyt niiden olevan 1800-luvulla paikalla olleiden aittojen ja riihen jäänteitä. Aitoista oli jopa valokuvia. Tarkastuksen yhteydessä löydän kuitenkin tilalta vielä röykkiöitä ja kiviaidan, joista maanomistajallakaan ei ole tietoa. Sade tihenee ja ilma synkkenee. Valokuvaaminen käy työlääksi. Päätän pitää lounastauon ja ajan tukikohtaani huoltamolle syömään ja lämmittelemään.

Kuva 5. Vanha myllynkivi, joka on siirretty pihakoristeeksi läheiseltä myllynpaikalta. Kuva: Kirsi Luoto/Pirkanmaan maakuntamuseo

kohtia, jotka luonteeltaan sopisivat hyvin myllynrattaan paikaksi. Yläjuoksulla, asemoidusta myllynpaikasta noin 15 metriä pohjoiskoilliseen on läntisemmän purouoman poikki ladottu kivistä noin puoli metriä korkea ja metrin levyinen patovalli. Tästä vielä noin 10-15 metrin päässä sijaitsee toinen kivinen patovalli, edellistä massiivisempi. Se kulkee koko purouoman poikki ollen korkeudeltaan puolisen metriä ja leveydeltään metrin. Kohteen vieressä asuva ystävällinen rouva seuraa

7.9. Tarkastan aamupäivällä Juoponlahden pohjukan aluetta, mutten löydä mitään alueella kulkeneeseen vanhaa tielinjaan liittyvää. Ilma on kirkas ja enteilee taas vaihteeksi kuumaa päivää. Peltosaarekkeesta löydän pienen rakennuksen, ehkä riihen jäänteet sekä nauriskuopan. Rakenteet lienevät nuorehkoja. Mukaan viemisinä paikalta lähtee pari tusinaa hirvikärpästä. Iltapäivällä siirryn inventointialueen eteläosaan etsimään vanhan Messukylä – Ruovesi –tielinjan arkeologisoituneita jäännöksiä. Alue, jolla voisi olla jotakin säilyneenä on metsää. Pysäköin auton lähelle erästä omakotitaloa ja käyn soittamassa ovikelloa kertoakseni kuka olen ja millä asioilla liikun. Talon omistajapariskunta koirineen ohjaa minut talon takana olevan kalliokumpareen viereen, josta löytyy kuin löytyy-

Kuva 6. Purouoman poikki kulkeva kivivalli on korkeudeltaan puolisen metriä ja leveydeltään metrin. Kuva: Kirsi Luoto/Pirkanmaan maakuntamuseo

70


kin yhä vanhan tielinjan kohdalla kulkeva polku. Tielinjan vieressä on joitakin raivauskivikoita ja pari röykkiötä. Röykkiöt eivät vaikuta esihistoriallisilta ja niiden ympäristökin viittaisi ennemmin peltoraunioihin. Kirjaan epäilykseni ylös. Vasta jälkityövaiheessa selviää ilmakuvista, että kyseinen alue on ollut viljelyksessä vielä 1900-luvun alkupuoliskolla. Siinä selitys röykkiöille. Siirryn selvittämään Nurmin kylästä itään vienyttä tielinjaa. Alue on pääosin metsää, mutta joudun kulkemaan myös eräiden yksityisten tonttien kautta. Kohdassa, jossa joudun menemään aivan talon pihaan, päätän taas kohteliaisuuden vuoksi käydä ovella ilmoittautumassa. Ovea ei avata, mutta ikkunasta huutava mieshenkilö kysyy tekemisistäni. En meinaa kuulla mitään, sillä taustalla haukkuu koira raivoisasti. Kun kerron millä asialla olen, saan vastaukseksi vain kiukkuista huutoa. Päätän poistua paikalta ja toivotan miehelle hyvää päivänjatkoa. Toivon hartaasti, ettei koiraa päästetä ulos ennen kuin olen tarpeeksi kaukana. Tarkastan asemoidun tielinjan kohdan loppuun, mutta tiestä ei ole jäljellä enää mitään maan päälle havaittavaa. Palaan autolle päätäni raapien…hirvikärpäsiä jälleen!

Kuva 7. Vanhan Messukylä – Ruovesi tielinjan kohdalla kulkevaa polkua Nurmi-Sorilassa Kuva: Kirsi Luoto/ Pirkanmaan maakuntamuseo

tiin yhteensä 26 kohdetta. Näistä 14 oli kiinteitä muinaisjäännöksiä ja loput niin kutsuttuja muita kohteita eli kohteita, joilla on kulttuurihistoriallista arvoa, mutta jotka eivät täytä kiinteän muinaisjäännöksen määritelmää. Historiallisten teiden, tonttimaiden ja myllynpaikkojen dokumentointi ja näiden kohteiden lähellä asuvien ihmisten kohtaaminen oli yksi mieleenpainuvimmista kokemuksistani kenttäkaudella 2010.

Lopuksi Nurmi-Sorilan historiallisen ajan muinaisjäännösinventoinnissa tarkastettiin ja dokumentoi-

Arkistolähteet Luoto, K. 2006 Arkeologinen inventointi Tampereen Nurmi-Sorilan osayleiskaava-alueella toukokuussa 2006. Pirkanmaan maakuntamuseon arkisto. Nummi U.- K., Palokangas P., Jokinen M. & Helsing B. 2007. Aitolahden kulttuuriympäristöinventointi. Osa I–III. Tampereen kaupungin yhdyskuntapalveluiden suunnittelupalvelun moniste.

Kartat Lilius, N. 1792. Karta öfver Nurmis Bys Ägor. Isojaonkartta ja jakokirja. Kansallisarkisto, maanmittauslaitoksen uudistusarkisto. sig. H 51 1/ 2 13. Rehnström, O. 1763. Charta öfver Palo Byens Skog och InÄgor. Tiluskartta ja asiakirjat. Kansallisarkisto, Maanmittauslaitoksen uudistusarkisto. sig. H 51 5/ 1 6. Rehnström, O. 1764. Charta öfver Laialax Rusthålls Utägor. Tiluskartta ja selitys. Kansallisarkisto, Maanmittauslaitoksen uudistusarkisto. sig. H 50 12/ 1 2. 71


Rehnström, O. 1764. Charta öfver Pardola Byens Åker, Äng och Utmark. Tiluskartta ja asiakirjat. Kansallisarkisto, Maanmittauslaitoksen uudistusarkisto. sig. H 51 5/ 7 9.5 Rehnström, O. 1764. Sorila. Kartta ja asiakirja. Kansallisarkisto, Maanmittauslaitoksen uudistusarkisto. sig. H 51a 15/ 1 7.

Kirjallisuus Arajärvi, K. 1954. Messukylän, Teiskon, Aitolahden historia. Tampere. Jaakola, J. 2008. Tampereen Aitolahden ja Teiskon rakennuskulttuuri. Tampereen kaupunki. Kaupunkiympäristön kehittäminen. Tampere. Suvanto, S. 1988. Talonpoikainen Tampere keskiajalta 1600- luvun puoliväliin. – Tampereen historia I. Tampere.

Sähköiset lähteet Satakunta (Kangasala), pitäjänkartta, digitoitu kartta Jyväskylän yliopiston julkaisuarkistossa, sig. KA MH 14 56M. – https://jyx.jyu.fi/dspace/bitstream/handle/123456789/22216/mh%2014%20 kangasala..%20ja%20lempaala.jpg. Suomen asutuksen yleisluettelo. Messukylä. Kansallisarkiston digitaaliarkisto: http://digi.narc.fi/ digi/dosearch.ka?o=11

On the Road with An Archaeologist in Nurmi-Sorila, Tampere KIRSI LUOTO

I

and Sites enforced in 2009. A total of 26 sites were inspected and documented in the inventory. Fourteen of the sites were ancient monuments, and while the rest had cultural and historical value, they do not satisfy the definition of a ancient monuments. Documenting the historical roads, lands and millsites in the area and encountering people living near the sites was one of the most memorable experiences for me in the 2010 field season.

n summer 2010, the Pirkanmaa Provincial Museum conducted an additional archaeological survey focusing on historical sites in the partial master plan area of Nurmi-Sorila (Luoto 2010). An inventory had been conducted in Nurmi-Sorila some years earlier, but at the time historical sites had not been included in the inventory in a way that would have complied with the instructions of the National Board of Antiquities, Department of Monuments

72


73


Pirkanmaan alta 12. Arkeologisia tutkimuksia.