1 minute read

Jouluruno

Tuima talven on pakkanen, tähdet kiiluvat yössä. Kansa kartanon hiljaisen nukkuu jo, uupunut työssä. Verkkaan vaeltaa kiekko kuun, lunta täynnä on oksat puun, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

Ometan ukselle vaiti jää harmaana hankea vasten, kuuta taivaalla tirkistää tuttuna vanhain ja lasten, katsoo muuria hongiston takana nukkuvan kartanon, pohtien iäti uutta ongelman salaisuutta. Kouransa partaan ja tukkaan vie, puistaa päätä ja hilkkaa "ei, tämä pulmista vaikein lie, ei, tämä järkeä pilkkaa" heittää, niin kuin jo kiire ois, moiset pulmat ja mietteet pois, lähtee toimeen ja työhön, lähtee puuhiinsa yöhön. Aitat tutkii hän peljäten lukkojen auki jäävän lehmät lehdoista uneksien torkkuvat oljilla läävän. Ruuna myös unen heinää syö, suitset ja siimat ei selkään lyö: seimeensä saa se tuohon tuoreen ja tuoksuvan ruohon. Lampaat ja vuonat karsinaan makuulle jättää ukko. Kanatkin nukkuvat orsillaan, ylinnä ylpeä kukko. Koppiinsa Vahti vainun saa, nousee ja häntää heiluttaa, tonttu harmajanuttu Vahdille kyllä on tuttu. Pirttiin puikkii hän nähdäkseen isäntäväkensä oivan, tietäen heidän siunanneen tonttunsa työn ja hoivan; sitten hiipii hän lasten luo nähdäkseen vesat hennot nuo; ken sitä kummeksis juuri: hälle se onni on suuri.

Advertisement

Halki sukujen vaihtuvain seuras hän ihmeellistä näkyä pienten nukkujain mistä he saapuivat, mistä? Polvi varttui ja ahkeroi, vanheni, lähti - mut minne, oi? Ongelma eessä on jälleen, selvittämättä tälleen.

Viimein jää ladon parveen hän, siellä hän vartoo kesää tuoksussa heinän lämpimän lähellä pääskysen pesää: vaikka pääsky nyt poissa on, kukkiin noustessa nurmikon saapuu se tänne varmaan seurassa puolison armaan. Silloin se laulaa ja tirskuttaa matkamuistoja tieltä, mutta ei tunne ongelmaa, näin joka vaivaa mieltä. Seinän raosta paistaa kuu vanhuksen rintaan heijastuu, kuunsäde kimaltaa partaan tontun miettivän, hartaan. Vaiti metsä on lintuineen, luonnon mahlat on jäässä, koski vain ihan hiljalleen pauhaa matkojen päässä. Tonttu lumoissa kuutamon kuulevinaan ajan virtaa on, miettii, minne se vienee, missä sen lähde lienee.

Tuima talven on pakkanen, tähdet kiiluvat yöhön, kansa kartanon hiljaisen nukkuu aamuun ja työhön. Verkkaan laskee jo kiekko kuun, lunta täynnä on oksat puun, kattojen päällä on lunta. Tonttu ei vaan saa unta.

Viktor Rydberg (1828 - 1895)

This article is from: