Pakinanurkka

Talviolympialaiset

Suomalaiset ovat olleet penkkiurheilu kansaa. Suurten urheilu tapahtumien aikaan keräännymme kotikatsomoiden ääreen seuraamaan suomalaisteni urheilijoiden edesottamuksia. Monet sijoittavat lomansakin niin että voivat seurata kisoja ilman keskeytystä. Työpaikoillakin pystytetään jopa kisakatsomoja. Koetaan ilon hetkiä ja karvaita pettymyksiä. Tunnetaan yhteenkuuluvuuden tunnetta. Näin korona aikana kotona seurattuna kisat tuovat vaihtelua ja piristystä elämään. Karanteenissakin olo sujuu mukavammin. Urheilijoiden mukana käydään koko tunne skaala läpi.

Helmikuussa järjestetyt olympialaiset saivat taas kisakuumeen nousemaan. Suomalaiset maasto hiihtäjät pärjäsivät hyvin. Iivo Niskasen 15 km kultamitali toteutti haaveen 8 vuoden odotuksen jälkeen. Niskasen sisarusten saldo oli 5 mitalia, joista yksi Iivolle Joni Mäen kanssa sprintin pariviestissä. Naisleijonat ja Krista Pärmäkoski saavuttivat pronssiset mitalit. Leijonien kultamitali sai suomalaiset lopullisesti tolaltaan. Sitä oli odotettu niin kauan. Aiemmin suomalaisten vahvoina lajeina pidetyt mäkihyppy ja yhdistetty eivät tuottaneet menestystä. Myös ampumahiihdossa menestyminen oli vaisua. Pitää kuitenkin huomata, että lajien kärki on laajentunut. Aiemmin hallinneiden maiden rinnalle on tullut uusien maiden edustajia, jotka kilpailevat voitosta. Urheilijoiden tulee yltää lähes täydelliseen suoritukseen sijoittuakseen mitaleille.

Kautta aikojen ovat urheilu tähdet olleet lasten ja nuorten idoleja. Nykypäivänä tämä on kuitenkin vähentynyt. On helpompi samaistua somessa esiintyviin lähes saman ikäisiin tubettajiin ja nuoriso tähtiin. Itse kun pikku lapsena seurasin urheilua, se innosti minua. Hyppelin tuolilta alas ja hoin, että ”ynttilä hyppää”. Ynttilä oli tietenkin mäkihyppääjä Kari Ylianttila. Miksi juuri hän oli hyppääjä, jota matkin, sitä en muista. Alle kouluikäisenä katselin myös, kun ”isot pojat” hyppelivät Massin (Ulvilassa) pikkuhyppyristä minisuksilla. Siinä oli tädillä selittämistä, miksen minä saanut kokeilla. Olisiko minusta tullut mäkihyppääjä, jos siihen aikaan se olisi ollut tyttöjenkin laji. Voipi olla, kun sen verran rämäpää olin.

Seurasin kaiken mahdollisen urheilun mitä TV:stä tuli. Pelattiin tennistä, kun John McEnroe pelasi, juostiin, kun Vireeni voitti ja pelattiin jalkapalloa, kun seurattiin Manun pelejä. Valitsin kuitenkin hiihdon. Vaikkakin jouduin terveyssyistä sen lopettamaan. Mikä oli nuorelle katkera paikka. Sen jälkeen en ole tainnut hiihtää kuin kaksi kertaa.

Vieläkin istun jännittämässä Suomalaisten urheilijoiden edesottamuksia ja seuraan suosikki jalkapallojoukkueeni Manun pelejä. Sisälläni asuu vieläkin se pieni urheilija.

- Arja Kurtti -