38
hist Raha on arvon mitta ja maksuväline. Rahan olemassaolon edellytys on se, että rahayksikköön luotetaan. Neuvosto-Eestissä ruplaan ei luotettu ja se näkyi ihmisten arjessa.
Sarasmo
TARINOI
Rahan arvottomuus
TEKSTI ANTTI SARASMO, KUVITUS HANNU LUKKARINEN
Vanhoina, ankeina aikoina suomalaisturisti poistui Viru-hotellin baarista käteispulassaan pimeään Tammsaaren puistoon. Ei puistossa pankkiautomaattia ollut, sellaista ei ollut koko Neuvosto-Eestissä, mutta päivystävä ”pankkitoimihenkilö” ilmestyi esiin viimeistään kolmannen puun takaa, hotellin ovelta laskien. Päivystäviä rahanvaihtopisteenhoitajia oli aina paikalla Tammsaaren puistossa, olipa kellon aika tai sää mikä tahansa, kurssikin oli turistille ihan kelvollinen, ainakin jos sitä vertasi viralliseen vaihtokurssiin. Tammsaaren puistossa ruplilla ostettiin rahaa eli valuuttaa, vaikkapa Suomen markkoja. Rahalla sitten pystyi ostamaan asioita, joita ruplilla ei pystynyt hankkimaan. Tallinnassakin oli valuuttakauppa, nimeltään Turist. Se on se erikoinen ikkunaton ruskea kaareva tiilirakennus Tarton maantiellä, vähän ennen Stockmannia. Ikkunoita valuuttakaupassa ei ollut, tavallisten ihmisten ei tarvinnut tietää mistä he jäivät paitsi. Tammsaaren puiston valuutanvaihtaja saattoi joko myydä ostamansa Suomen markat tarvitsijoille eteenpäin hyvällä voitolla. Tai sitten hän saattoi ostaa ”tavoittamattomissa olevia tavaroita” valuuttakaupasta ja myydä ne eteenpäin suurella voitolla. Kaikki tietenkin laittomasti ja miliisiä peläten.
Rupla oli hallinnollinen maksuväline Usein ajatellaan, että Neuvostoliiton rupla oli yksi rahayksikkö muiden rahayksiköiden joukossa. Todellisuudessa rupla-nimisiä rahayksilöitä oli Neuvostoliitossa useita, kullakin oma erityistarkoituksensa. Oli muun muassa kansainvälisiä tiliruplia sosialististen maiden väliseen kauppaan, oli valuutta-rupla, joka oli vaihtokelpoinen rahayksikkö ja oli perus-rupla, jota tavallinen kansa käytti. Jokaiseen tarkoitukseen oli oma ruplansa ja erilaisten ruplien kesken oli erilaisia ja vaihtuvia vaihtokursseja. Käytännössä tämä ei tavallista ihmistä haitannut, sillä tavallinen kansa käsitteli vain perusruplia. Sosialismiin kuului hintojen ja palkkojen hallinnollinen määrittely. Tuotteen hinnalla ei ollut suoraa kytköstä sen valmistuskustannuksiin, vaan hinta oli aina poliittinen päätös. Neuvostoliitossa esimerkiksi kotimaan lentoliput ja oopperaliput hinnoiteltiin merkittävästi alle omakustannushinnan. Poliittisista syistä esimerkiksi leipä oli niin halpaa, että sitä käytettiin jopa karjan rehuna. Tavallinen tapa oli ostaa kotimatkalla tuore limppu ja kotona heittää eilinen limppu roskiin. Asuminen oli myös halpaa ja julkinen liikenne käytännössä ilmaista. Vastavuoroisesti palkat olivat pienet, pienemmät kuin mitä ihmisten työn tuottavuus