maailmanvallan monikielinen perintö, s

Mongolinsukuiset kielet:

JuhA JAnhunen

Mongolien maailmanvallan monikielinen perintö

Kaikkihan tietävät, että mongolit ovat Keski-Aasian itäosissa asuva kansakunta, jolla on suuri menneisyys ja lupaava tulevaisuus. Suuresta menneisyydestään huolimatta mongolit ovat nykyään vain keskikokoinen kansa, määrältään samaa luokkaa kuin suomalaiset. Mongolian väestö on tällä hetkellä lähemmäs 3 miljoonaa, mutta vähintään saman verran mongoleita asuu Kiinan puolella SisäMongoliassa, jossa he kuitenkin muodostavat nykyään vain pienen vähemmistön aluetta hallitsevien kiinalaisten joukossa.

Mongolit puhuvat mongolia, joka on suhteellisen yhtenäinen, joskin murteisiin jakautunut kieli. Tosin puhutun kielen yhtenäisyyttä rikkoo kirjakielen jakautuminen. Vanhaa mongolin kirjakieltä eli kirjamongolia käytetään nykyään vain Kiinan puolella – kiitos Kiinan tässä suhteessa konservatiivisen kieli- ja kansallisuuspolitiikan. Itsenäisen Mongolian puolella eli tuolloisessa Mongolian kansantasavallassa siirryttiin 1940-luvulla käyttämään kyrillisiä eli “venäläisiä” kirjaimia. Yritykset palata takaisiin “vanhaan” kirjakieleen eivät toistaiseksi ole onnistuneet, kuten eivät myöskään pyrkimykset löytää kaikille mongoleille yhteistä latinalaisiin kirjaimiin pohjautuvaa kirjoitustapaa.

Varsin laajasti on tiedossa sekin, että mongolinsukuisia heimoja ja kansoja asuu myös Mongolian ja Sisä-Mongolian naapurialueilla, erityisesti Siperiassa ja Dzungariassa. Näitä heimoja ja kansoja ovat muun muassa burjaatit (Siperiassa) ja oiraatit (Dzungariassa), joista viimeksimainittuihin kuuluvat myös 1600-luvulla Euroopan puolelle siirtyneet kalmukit (Kaspian seudulla). Burjaatti ja kalmukki ovat nykyään erillisiä kirjakieliä, mutta puhutun kielen tasolla ne ovat hyvin lähellä varsinaisen mongolin murteita. Ne voidaankin parhaiten luokitella mongolin lähisukukieliksi, joiden puhujien yhteys varsinaista mongolin kieltä puhuvaan pääväestöön ei ole koskaan täysin katkennut. Maailmanvallan aikana mongolien vaikutus ulottui kuitenkin paljon kauemmas. Vaikka mongolien valtava armeija koostui pääasiassa muista kuin mongoleista – Keski-Aasiassa erityisesti turkkilaisista – myös puhtaasti mongolinkielisiä joukko-osastoja siirtyi suuren imperiumin eri osiin: Venäjälle, Anatoliaan, Persiaan, Afghanistaniin, Intiaan, Turkestaniin, Tiibettiin, Kiinaan ja Kaakkois-Aasiaan. Suurin osa näistä joukkoosastoista joko palasi Mongolian yhteyteen tai sulautui uuteen ympäristöönsä jälkiä jättämättä. Pieni osa on kuitenkin jäänyt jäljelle ja säilyttänyt mongolilaisen kieliperintönsä nykypäivään asti, ja jotkut ovat jopa kasvaneet merkittäviksi väestöiksi. Näitä väestöjä voidaan pitää mongolien kielellisinä etäsukukansoina. Niiden puhumat kielet ovat 700-800 vuoden kuluessa eriytyneet

Islamilaistuneet santat ovat keskittyneet Dongxiangiin eli “Itäkylään”, heistä harva tietää puhuvansa mongolinsukuista kieltä.

sekä toisistaan että varsinaisesta mongolin kielestä siinä määrin, että keskinäinen ymmärrettävyys on täysin kadonnut. Myöskään mongolin kirjakieli ei ole ollut näillä väestöillä käytössä vuosisatoihin, mahdollisesti ei koskaan. Sitä vastoin ne ovat joutuneet uusilla alueillaan ympäröivien kansojen ja kulttuurien, muun muassa islamilaisen ja tiibettiläisen kulttuurin vaikutuspiiriin.

Mongolien etäsukukansat ovat suurelle yleisölle varsin tuntemattomia, ja jotkut näistä kansoista eivät itsekään tiedä olevansa “mongoleita”. Tämä johtuu siitä, että kieli muodostaa vain pienen osan niiden identiteetistä: useimmille ovat uskonto, aineellinen kulttuuri ja alueellinen ympäristö paljon tärkeämpiä. Kun lisäksi omaa kieltä ei käytetä kirjallisesti, kirjallinen sivistys saadaan — jos saadaan — muilla kielillä, esimerkiksi kiinaksi, tiibetiksi tai persiaksi. Pienemmille väestöille tämä merkitsee laajamittaista kaksikielisyyttä. Kuva mongolien etäsukukansoista on täsmentynyt vasta 1900-luvun lopulla. Nyt tiedämme, että nämä kansat voidaan kielellisesti ja alueellisesti jakaa kolmeen ryhmään: Manchurian daguurit, Afghanistanin mogholit ja KoillisTiibetin Amdon alueen shirongolit. Ensimmäisinä tulivat tunnetuiksi daguurit. Daguurit asuivat alkujaan Amur-joen yläjuoksulla, jossa he olivat tunguusinsukuisten manchujen – Kiinan Qing-dynastian (1644-1911) hallitsijoiden – eräänlaisia alustalaisia. Manchujen imperiumi joutui 1600-luvulla sopimaan rajansa Siperiaan laajentuneen Venäjän kanssa, ja seurauksena oli, että raja-alueella asuneet daguurit siirrettiin Manchurian sisäosiin, jos-

varsinainen mongoli ja sen lähisukukielet daguuri

mogholi shirongolilaiset kielet

Mongolikielten pääryhmät

ta käsin he ovat edelleen jakautuneet useiksi paikallisiksi ryhmiksi. Manchujen valtapiirissä daguurin kieli sai runsaasti vaikutteita manchusta, ja daguureja pidettiiinkin 1800-luvulle asti “tunguuseina”, kunnes tieto heidän kielensä mongolilaisuudesta varmistui.

Daguureja on nykyään noin 200.000, ja merkittävä osa heistä puhuu edelleen omaa kieltään. Daguurit ovat vanhastaan sivistyshakuinen kansa, joka on ylennyt hallintotehtävissä ja akateemisissa harrastuksissa. Sivistys on kuitenkin aina saatu vieraalla kielellä, aluksi manchuksi ja sittemmin kiinaksi, Manchuriaa sotien välisenä aikana hallinneen Manchukuon aikana myös japaniksi. Mongolikielten luokittelussa daguuri näyttää monilta ominaisuuksiltaan olevan kaikkein “erilaisin”. Se on siis eriytynyt omaksi haarakseen ennen muita, luultavasti jo Chinggis-kaanin aikaan. Daguurit eivät ole koskaan tulleet buddhalaisuuden piiriin, vaan säilyttävät edelleen vanhan shamanistisen maailmankuvansa.

Afghanistanin mogholien kieltä tutki ensimmäisenä G. J. Ramstedt, joka vuonna 1903 tapasi kaksi tämän kansan edustajaa Venäjän puolella rajaa. Kavi ilmi, että mongolinsukuinen kieli oli säilynyt pieninä saarekkeina afghanistaninpersian eli darin kielen puhujien keskellä. Mogholin puhujia oli kuitenkin jo tuolloin hyvin vähän. Viimeksi mogholeita tutki saksalainen retkikunta 1970-luvun alussa, ja sen hankkimien tietojen mukaan kieli oli sammumassa, sillä nuorimmat puhujat olivat jo keski-iässä. Nykyhetken tilanteesta ei ole tietoa mutta ei paljon toivoakaan, sillä on hyvin todennäköistä, että yksikään mogholin kielen iäkkäistä puhujista ei ole selvinnyt vuosikymmeniä kestäneestä sotatilasta. Mogholit ovat kuitenkin tavallaan edelleen olemassa yhtenä Afghanistanin monista heimoista.

Mielenkiintoista on, että mogholit mongolinsukuisesta kieliperinnöstään huolimatta ovat fyysiseltä ominaislaadultaan tyypillisiä läntisen Keski-Aasian asukkaita. On siis oletettava, että se joukko, joka aikoinaan istutti mongolin kielen heidän esivanhempiensa keskuuteen, oli hyvin pieni. Huomattavasti suurempi väestö ovat Aghanistanin hazarat, jotka ulkonaiselta olemukseltaan muistuttavat mongoleita ja itse pitävätkin itseään mongoliarmeijan suorina jälkeläisinä. Hazaroiden ei tiedetä koskaan puhuneen mongolia, mutta tästä huolimatta eräät hazara-intellektuellit ovat alkaneet hakeutua Mongoliaan “juuriaan” etsimään.

Shirongoleja ja heidän kieliään tutki ensimmäisenä venäläinen kansatieteilijä G. N. Potanin 1880-luvulla, ja hän otti myös käyttöön nimen “shirongolit”, jolla hän tarkoitti Koillis-Tiibetin Amdon alueen eli Kiinan nykyisten Gansun ja Qinghain maakuntien mongolinsukuisia kieliä puhuvia ryhmiä. Nämä ryhmät ovat hyvin moninaisia, ja tämän moninaisuuden koko laajuus on vasta hiljattain tullut tarkemmin tunnetuksi. Nykyään tiedämme, että Amdon alueella puhutaan kymmenkuntaa erillistä mongolinsukuista kieltä. Näiden puhujat kuuluvat

Kiinan virallisessa luokittelussa viiteen eri “kansallisuuteen”, joiden suhde kieliin on hyvin epätarkka ja osittain harhaanjohtavakin.

Kulttuurisesti shirongolit voidaan jakaa tiibettiläistyneisiin, kiinalaistuneisiin ja islamilaistuneisiin ryhmiin. Tiibettiläistyneisiin ryhmiin kuuluvat Gansun maakunnassa asuvat niin sanotut “keltaiset uiguurit”, nykyiseltä määrältään noin 10.000 henkeä, joista tosin osa puhuu toista, turkinsukuista kieltä. Keltaisia uiguureja tutki C. G. E. Mannerheim matkallaan 1907. Mannerheim aikaan kieli ja kulttuuri olivat säilyneet vielä koskemattomina, mutta uskonnonvastainen kampanja 1958 ja kiinalaisten massiivinen tulva alueelle Kulttuurivallankumouksen (1966-1976) aikana muuttivat tilanteen, ja nykyään keltaisten uiguurien molemmat kielet ovat vakavasti uhanalaisia.

Kiinalaistuneita shirongoleja edustavat ennen kaikkia niin sanotut “monguorit”, joista osa nimittää itseään myös “valkoisiksi mongoleiksi”. Monguorit toimivat aikoinaan eräänlaisina perinnöllisinä rajavartijoina Kiinan ja Tiibetin rajalla, joten heidän kulttuurissaan on runsaasti myös tiibettiläisiä piirteitä, ja jotkut ryhmät ovat jopa täysin tiibettiläistyneet. Kielellisesti monguorit jakautuvat usean erillisen mongolinsukuisen kielen puhujiin, ja samaan “kansallisuuteen” luetaan virallisesti myös muutamia tiibetin- tai kiinansukuisia kieliä puhuvia ryhmiä. Kielellinen elinvoimaisuus vaihtelee suuresti eri ryhmien välillä. Kaikkiaan tähän ryhmään kuuluvia kieliä puhuu nykyään vajaat 100.000 henkeä.

Ehkä mielenkiintoisimpia ovat islamilaistuneet väestöt, joista suurimman muodostavat santat. Santoja on nykyään noin 600.000 henkeä, ja he ovat keskittyneet suppealle lössitasankoalueelle Gansun maakunnan eteläosassa. Alueen hallinnollinen nimi on Dongxiang eli “Itäkylä”, minkä mukaan santoja Kiinassa nykyään virallisesti kutsutaan “dongxiangkansaksi”. Koska suurin osa Santoista säilyttää mongolinsukuisen äidinkielensä, he ovat varsinaisten mongolien jälkeen toiseksi suurin mongolikansa. Tästä huolimatta vain harva santa tietää puhuvansa mongolinsukuista kieltä. Yhtä harva Mongoliassa asuva mongoli tietää santojen olemassaolosta.

Santat itse ovat hurskaita muslimeita, niin hurskaita, että monet historialliset muslimikapinat ovat alkaneet juuri heidän alueeltaan. Santoja ympäröivä kiinankielinen pääväestö kuuluu myös parhaasta päästä niin sanottuihin muslimikiinalaisiin eli dungaaneihin. Samalla kun santojen puhuma mongolikieli on sanastoltaan ja kieliopiltaan voimakkaasti kiinalaistunut, myös paikallisten kiinalaisten puhumat kiinan kielet murteet ovat saaneet runsaasti vaikutteita alueen ei-kiinalaisista kielistä, joista santa on yksi.

Mongolikielten moninaisuuden tutkimus on vielä pahasti kesken. Monesta kielimuodosta ei ole kirjoitettu kielioppia eikä laadittu sanakirjaa. Joidenkin kielten osalta asialla alkaa olla kiire, koska kielet ovat katoamassa. Toisten kielten kuvauksella olisi käytännöllistä tarvetta, koska niitä puhuvat väestöt ovat vielä elinvoimaisia ja joskus varsin suuriakin. Mielenkiintoista on, että mongolikielten vertaileva tutkimus ei vielä ole noussut keskeiseen asemaan Mongolian omassa tieteessä. Ala on nykyään hyvin kansainvälinen, mutta tavoitteena on tehdä siitä myös mongolien omaa kansallista omaisuutta.

Kirjallisuutta: Juha Janhunen (toim.): The Mongolic Languages. London: Routledge, 2003 (paperback 2011).

Timur Lenkin rubiinikaulakoru

Ranskan presidenttiparin Nicolas ja Carla Sarkozyn ollessa ensivierailulla kuningatar Elisabetin luona Englannissa heidän kunniakseen oli koottu Buckinghamin palatsin aarteista näyttely Queen’s Galleryyn.

Näyttelystä kertovassa artikkelissa oli kuva Timur Lenkin rubiinista (360 karaattia). Näytti siltä kuin rubiinia olisi raaputettu. Vai oliko siinä kirjoitusta? Päätin kysyä asiaa The Royal Collectionin asiantuntijoilta. Sainkin vastauksen kyselyyni heti seuraavan päivänä. Kysymyksessä ei ollutkaan rubiini vaan spinelli. Siihen on persiaksi kaiverrettu entisten omistajien nimet: Mughal-hallitsijat Akbar, Jahangir, shah Jahan, Alamgir, Farrukhsiyar, Iranin hallitsija Nadir shah sekä Afganistanin Durrani-johtaja Ahmad shah. (Vuonna 1295 Persian mongoleista tuli virallisesti muslimeja, mughal.) Nimiä on kaikkiaan seitsemän, yksi niistä ylösalaisin. Sain myös tietää, että Susan Stronge on kirjoittanut tutkielman The Myth of Timur Ruby.

Intian mughal-hallitsijat olivat innokkaita jalokivien keräilijöitä. Jalokiviä käytettiin maksuvälineenä. Hovin kieli oli persia, ja Persian runoilijat ja kirjailijat olivat Intian hovin suojeluksessa.

Persian runoudessa spinelli on usein kuvannut aurinkoa tai viiniä. Kukkia on verrattu Badakhshanin spinelleihin. Spinellit ovat suurempia kuin rubiinit, väriltään vaaleanpunaisista syvänpunaisiin, läpikuultavia ja usein kaunismuotoisia.

Kastilian hallitsijalla Henri III:lla oli lähettiläs Timurin hovissa Samarkandissa v. 1403 – 1406. Hän on tiettävästi ensimmäinen, joka kertoi eurooppalaisille Badakhshanin kaivoksista ja spinelleistä. Itä-Iranin, Afganistanin, Uzbekistanin ja Burman spinellejä kutsuttiin usein balas-rubiineiksi.

Kun Akbar (1556 – 1605) tuli 13-vuotiaana hallitsijaksi, oli Delhi vielä alueeltaan suhteellisen pieni, mutta laajeni kenraali Bairam khanin avulla aina Afganistaniin saakka. Kun eri kuningaskunnat ja provinssit oli valloitettu, niiden jalokivet takavarikoitiin, ja suuri määrä arvokkaita jalokiviä päätyi mughalien omistukseen.

Vuonna 1849 Punjab liitettiin Intiaan. Vasta 13-vuotias maharadja Duleep Singh joutui allekirjoittamaan Lahoren sopimuksen. Samalla suuri jalokiviaarteisto joutui briteille. Aarteisiin kuului myös kuuluisa timantti Koh-i-Noor.

Itä-Intian kauppakomppania asetti vuonna 1851 Crystal Palacen maailmannäyttelyyn esille ne jalokivet, joita ei ollut palautettu Intiaan. Kuningatar Viktoria oli näyttelyn suojelija ja sai kiitokseksi neljä spinelliä sekä timantteja. Kuningatar kirjoitti päiväkirjassaan: ”The Timur is the largest in the world, therefore even more remarkable than the Koh-i-Noor. I shall certainly make them to Crown jewels!” Niinpä hovin kultasepät sitten kiinnittivät spinellin ja timantin kaulakoruun siten, että keskiosan saattoi irrottaa käytettäväksi rintakoruna, ja spinelliä ja Koh-i-Noor-timanttia voitiin vaihdella kuningattaren kruunussa.

Kuningatar Mary oli vuonna 1910 löytänyt palatsin korujen joukosta upean helminauhan. Hän halusi tietää, oliko se ehkä kuulunut Lahoren hovin aarteisiin. Asiaa ei saat täysin selvitetyksi, mutta kaikki viittasi siihen, että helmet ja neljä spinelli-rubiinia olivat lähtöisin tästä kokoelmasta. Kun vielä The Times kirjoitti asiasta 2. huhtikuuta 1912, ”Timurin rubiini” oi syntynyt. Oli tiedossa, että Timurin hovissa Samarkandissa oli ollut Badakhshanin spinellejä. Kun Buckinghamin palatsi alkoi selvittää rubiinin kaiverruksia, niin ne olivatkin vuosilta 1612 – 1771. ”Timurin rubiini” ei ollut koskaan kuulunut Timur Lenkille, vaikka sinnittelee yhä hakuteoksissa tällä nimellä.

Jahangir kertoo muistelmissaan, kuinka shaahi Abbas oli lahjoittanut hänelle spinellin, jonka sanoi kuuluneen Ulugh Bekille. Spinelliin Abbas oli kaiverruttanut arabiaksi MIR TIMUR, shah RUKH ja ULUGH BEK sekä oman nimensä. Tämä jalokivi oli kiinnitetty siihen Persian riikinkukkovaltaistuimeen, jonka Nadir shah oli ryöstänyt mukaansa vuonna 1739.

Susan Stronge päättää tutkielmansa ajatukseen: ”Jos suhteellisen pienissä kokoelmissa oli suuri määrä spinellejä, niin mughal-hallitsijoiden kappaleita täytyy olla toisissa kokoelmissa. Voi siis olettaa, että niitä on vielä paljon löytymättä. Yksi niistä voi olla se aito Timurin spinelli, Ulugh bek.

Pieni historian kertaus ja lähteet: Timur Lenk 1385 – 1405 Susan Stronge, The Myth of Timur Ruby Shah Rokh 1408 – 1446 Jewellery Studies, vol. 1, 1996. Ulugh Bek 1446 – 1449 The Society of Jewellery Studies, British Museum, London WC1B 3DG

Lyhyesti

KoKosi: Ronny Rönnqvist

Kaukaista sukulaisuutta

Amerikkalaisista ja venäläisistä tiedemiehistä muodostettu genetiikan tutkimusryhmä on tullut yllättävään tulokseen koskien amerikkalaisten alkuasukkaitten eli intiaanien alkuperästä. Suoritettujen DNA-tutkimusten pohjalta on mitä todennäköisintä, että PohjoisAmerikan intiaanit ovat alunperin kotoisin Etelä-Siperian Altain alueelta, siis alue joka on Venäjän, Mongolian, Kiinan ja Kazakstanin risteyspisteessä.

Rekonstruoinnin mukaan osa Altain alueen alkukansoista vaelsivat noin 20.000-25.000 vuotta sitten itään ja joutuivat Bering salmen silloisen maasillan yli Pohjois-Amerikkaan. Tämä on tapahtunut useissa aalloissa, mahdollisesti vielä noin 13.000-14.000 vuotta sitten jään yli talvisin.

Tutkimus tehtiin aina äidin mukaan välittyvien mitochondriali DNA solujen ja aina isän mukaan välittyvien Y-kromosomi DNA solujen mukaan. Tämän mukaan Amerikan alkuperäisväestön alkuperä on kiistatta Altaivuorten etelälaakso, joiden asukkaiden geenikuva on sama kuin intiaaneilla. Tiedemiesryhmää johti Tri Theodor Schurr Pennsylvanian yliopistosta ja tutkimustulokset julkaistiin äskettäin ”The American Journal of Human Genetics” tiedejulkaisussa.

Mongolian 9. Jebtsundamba khutuktu kuollut

Vuonna 1999 kirjoitin tähän lehteen (SMS-jäsenlehti 2/1999) Mongolian hengellisen johtajan Jebtsundamba khutuktun reinkarnaatiosta Jampal Namdol Chokyi Gyaltsenista (Jambalnamndolchoijijantsan). Hän eli tuolloin Dharmsalassa Intiassa ja oli epävarmaa, tulisiko hänestä koskaan Mongolian virallinen hengellinen johtaja. Kahdeksannen Jebtsundamba khutuktun (Pyhä kunnioitettava ylhäisyys) kuoltua vuonna 1924, Mongolian uusi kommunistinen hallitus nimittäin kielsi hänen seuraajansa etsimisen Mongoliassa. Mutta silloinen 13. Dalai Lama (Reting Rimpoche) ilmoitti vuonna 1936, että 8. Jebtsundamba khutuktun reinkarnaatio oli löytynyt. Hän oli tiibetiläissyntyinen (kuten hänen edeltäjänsäkin), tuolloin nelivuotias Jampal Namdol. Tämä tosiasia kuitenkin pidettiin salassa, koska Mongolian kommunistisen hallituksen painostuksesta Mongolian buddhalainen kirkko ei avoimesti voinut hyväksyä häntä johtajakseen.

Vuonna 1990 nykyinen, 14. Dalai Lama ilmoitti virallisesti 9. Jebtsundamba khutuktun henkilöllisyyden. Uusien tuulien vallitessa Mongoliassa 1990-luvun alussa pääsi Jampal Namdol vierailemaan Mongoliassa, mutta aluksi vain epävirallisesti. Mongoliassa epäröitiin sekä hallituksen keskuudessa että buddhalaispiireissä vielä tuolloin nimittämästä Jampal Namdolia virallisesti 9. Jebtsundamba khutuktuksi.

Vasta vuonna 1999 Jampal Namdol lyhyen Mongolian-käynnin yhteydessä nimitettiin epävirallisesti Mongolian 9. Jebtsundamba khutuktuksi Gandantegchinlen khiid -luostarissa Ulaanbaatarissa. Mutta vaikka hänet näin ollen tunnustettiin mongolialaisten lamabuddhalaisten johtajaksi, hän joutui jatkamaan asumistaan Intiassa. Vasta vuonna 2010 hän sai Mongolian kansalaisuuden ja siirtyi pysyvästi Mongoliaan asumaan. Marraskuussa 2011 hänet vihdoin virallisesti kruunattiin kaikkien mongolialaisten lamabuddhalaisten johtajaksi.

Mutta hän ei saanut kauan toimia tehtävässään. Maaliskuun 1. päivänä 2012 tuli tieto että Hänen Pyhyytensä, 9. Jebtsundamba khutuktu oli siirtynyt tuonpuoleiseen elämään. Kerrotaan että juuri ennen hänen kuolemaansa oli Gandantegchinlen luostarin ylle ilmestynyt sateenkaari, jota pidettiin hyvänä enteenä. Ennen kuolemaansa hän oli kutsunut kaikki luostarin korkeimmat lamat luokseen ja kertonut, että hänen reinkarnaationsa tullaan löytämään Mongoliasta. Myös Dalai Lama on ilmoittanut hyväksyvänsä tämän ajatuksen. Reinkarnaation etsimisoperaatiota varten on Gandantegchinlen päälaman, Khamba Lama D. Choijamtsin johdolla perustettu korkeista lamoista koostuva ryhmä, jonka käytännössä tulee etsiä ja päättää uudesta reinkarnaatiosta. Nyt varmasti mongolialaisten toiveet saada mongolialaissyntyinen uskonnollinen johtaja tulee toteutumaan. Todettakoon vielä lopuksi, että Mongolian Jebtsundamba khutuktu on arvojärjestyksessä kolmas lamabuddhistisessa hierarkiassa Dalai Laman ja Panchen Laman jälkeen.

Ronny Rönnqvist