Kulttuurivallankumous Sisä-Mongoliassa

Suuri proletariaatin kulttuurivallankumous nosti Sisä-Mongoliassa esiin kysymykset autonomisen alueen ja mongolien uskollisuudesta yhtenäiselle Kiinalle. Se herätti kansan parissa kyteneet jännitteet johtaen puoluejohdon puhdistuksiin, mongoliväestön vainoihin ja lopulta autonomisen alueen jakamiseen osiin. Kulttuurivallankumous myös päätti mongoli Ulanhun noin kaksikymmenvuotisen valtakauden autonomisen alueen johtajana.

Mao Zedong’in (1893 – 1976) johtama suuri proletariaatin kulttuurivallankumous (määritelmästä riippuen vuosina 1966 – 69 tai 1966 – 76) oli perusolemukseltaan valtataistelu Maon sekä hänen vastustajiensa välillä, mutta levitessään keskushallinnosta maakuntiin sai paikallisia erityispiirteitä. Sisä-Mongoliassa kulttuurivallankumouksen luonne oli vahvasti etno- tai kansallisuuspoliitti- nen ja huomattavan väkivaltainen. Tuhoisimmassa vaiheessaan, keksittyä mongolinationalistista ”Sisä-Mongolian kansan vallankumouspuoluetta” vainonneessa kampanjassa tapettiin virallisen tiedon mukaan yli 16000 vallankumouspuolueen ”jäsentä”. Väkivaltaisimman vaiheen päätyttyä autonominen alue pilkottiin osiin ja liitettiin ympäröiviin maakuntiin. Jäljelle jäänyt ”SisäMongolia” asetettiin sotilashallinnon alaisuuteen.

Vallankumouksen kulku

Sisä-Mongoliassa

Sisä-Mongolian kulttuurivallankumous alkoi autonomisen alueen johtajana aina alueen perustamisesta vuodesta 1947 lähtien toimineen mongoli Ulanhun (1906 – 1988) tuomitsemisella kommunistisen puolueen Pohjois-Kiinan osaston kokouksessa Pekingin Qianmen-hotellissa. Vuoden 1966 toukokuusta elokuuhun kestäneen monivaiheisen kokouksen jälkeen Ulanhu riisuttiin viroistaan ja poistettiin sekä Kiinan poliittiselta näyttämöltä että fyysisesti Sisä-Mongoliasta. Ulanhun rikoksiin kuuluivat kulttuurivallankumouksen perusrikkomusten kuten revisionismin, kapitalismin ja Maon vastustamisen lisäksi Sisä-Mongolian tilanteelle ominaisia ja tulevia tapahtumia enteileviä syytöksiä kuten kansallisuuspolitiikan asettaminen luokkataistelun edelle, separatismi ja itsenäisen valtakunnan rakentaminen.

Kulttuurivallankumouksen levittyä autonomiselle alueelle alkoi eri vastakkaisten, itseään todellisina Maon seuraajina pitäneiden ryhmien muodostuminen. Yhä levottomammaksi kehittynyt tilanne herätti keskushallinnon huomion helmikuussa 1967, kun kapinallisryhmään kuulunut opiskelija sai surmansa armeijan edustajan luodista kapinallisten osoittaessa mieltään armeijaa vastaan autonomisen alueen pääkaupungissa Huhhotissa (myös Hohhot). Tästä seuranneiden pääministeri Zhou Enlai’n johtamien keskushallinnon ja paikallisryhmien välisen yli kaksi kuukautta kestäneen tapaamisten sarjan jälkeen keskushallinto päätti vahvistaa otettaan sekasortoisemmaksi käyvässä tilanteessa.

Keskushallinto lähetti Pekingin sotilasläänin silloisen varasotilaskomentajan, SisäMongoliaa tuntemattoman Teng Haiqing’in edustajakseen johtamaan Sisä-Mongolian autonomisen alueen kulttuurivallankumousta.

Kun Ulanhun ”rikoksia” koskeneet päätökset olivat aikaisemmin olleet puolueen ja armeijan organisaatioille tarkoitettuja tietoja, alkoi nyt julkinen nimellä kritisoiminen virallisin kanavin Sisä-Mongolian päivälehdessä ja epävirallisemmin eri kapinallisryhmien kokoamissa materiaaleissa. Vuoden 1967 lopun ja 1968 alun aikana Ulanhun vastainen hyökkäys syveni ”kaiva ja puhdista” –kampanjaksi, jonka kohteena oli ensin Ulanhun johtaman väitetyn puolue- ja maanpetturiorganisaation jäsenten etsiminen ja hävittäminen. Heinäkuussa 1968 Sisä-Mongolian kulttuurivallankumouskomitean täysistunnossa Teng Haiqing toi viimein julkiseen keskusteluun separatistisen SisäMongolian kansan vallankumouspuolueen, josta tuli kaiva ja puhdista -kampanjan pääkohde ja kampanjasta tuhoisin vaihe koko alueen kulttuurivallankumouksessa.

Sisä-Mongolian puhdistuskampanja ja näin myös varsinainen kulttuurivallankumous lopetettiin liioitteluun ajautuneena seuraavan vuoden keväällä kommunistisen puolueen yhdeksännen puoluekokouksen tuloksena, vaikka levottomuudet ja vallankumouspuolueen vainoaminen jatkuivatkin vielä tämän jälkeen. Suojellakseen keskushallinnon asemaa, Teng Haiqing myönsi kampanjan ylilyönnin olleen hänen omaa syytää, ja tästä hyvästä hän selvisi uudelleenkoulutuksella, jonka jälkeen hän palveli vielä usean vuoden ajan Jinan’in varasotilaskomentajana Shandong’in maakunnassa. Hallittavuuden helpottamiseksi Sisä-Mongolian alue pilkottiin osiin kymmenen vuoden ajaksi, palautuen pääosin entiseen muotoonsa vasta vuonna 1979. Mao Zedong’ia puhemiehenä seurannut Hua Guofeng myönsi vuoden 1978 huhtikuussa, että kulttuurivallankumouksessa vainottua uutta Sisä-Mongolian kansan vallankumouspuoluetta ei ollut ollut olemassa.

Mikä Sisä-Mongolian kansan vallankumouspuolue?

Kulttuurivallankumouksen aikana eliminoitavaksi määrätty Sisä-Mongolian kansan vallanku- mouspuolue oli keksitty jälkeläinen ennen autonomisen alueen perustamista toimineelle alkuperäiselle Sisä-Mongolian kansan vallankumouspuolueelle. Tämä Sisä-Mongolian autonomiaa, itsenäisyyttä ja yhdistymistä Ulko-Mongolian kanssa ajanut puolue lopetti toimintansa 1946, kun tuolloin itäisessä Sisä-Mongoliassa toiminut puolue ja sen johtama Itä-Mongolian autonominen hallinto yhdistyivät Ulanhun johtaman Sisä-Mongolian autonomisen liikkeen kanssa Kiinan kommunistisen puolueen alaisuuteen. Seuraavana vuonna perustetun Sisä-Mongolian autonomisen hallinnon ylimpänä johtajana toimi Ulanhu, mutta muihin johtoasemiin asetettiin myös lakkautetun Sisä-Mongolian kansan vallankumouspuolueen johtohahmoja.

Vallankumouspuolue oli helppo kohde epäluuloille maanpetturuudesta. Puolue perustettiin alun perin vuonna 1925 ajamaan autonomiaa kiinalaisvallasta ja lopulta mongolien yhdistymistä. Japanin miehityksen aikaan osa puolueen johtajista opiskeli ja toimi viroissa Manchukuossa. Japanin hävittyä toisen maailmansodan puoluejohtajat yrittivät yhdistymistä Ulko-Mongolian kanssa, mutta tämä joutui kieltäytymään Neuvostoliiton paineen alla. Näin vaihtoehdoksi jäi yhteistyö Kiinan kommunistisen puolueen kanssa.

Vallankumouspuolueen ”löytyminen” oli jatkoa Ulanhusta alkaneille puhdistuksille. Ulanhu itse oli vuonna 1925 ollut nuorena opiskelijana paikalla puolueen perustamiskokouksessa, mikä tarjosi yhteyden hänen ja puolueen välille. Puolueen väitettiin välittömästi virallisen lakkauttamisensa jälkeen perustaneen maanalaisen puolueen, jonka kulttuurivallankumouksessa kerrottiin olevan Ulanhun johtama ja ylläpitävän kommunistisen puolueen rakennetta vastaavaa puolueorganisaatiota, mikä antoi kaadereille mahdollisuuden samalla toimia kommunistisen puolueen viroissa ja todellisuudessa palvella Sisä-Mongolian kansan vallankumouspuoluetta.

”Toveri Ulanhu”. Patsas Ulanhun muistoksi vuonna 1992 rakennetun museon edessä SisäMongolian autonomisen alueen pääkaupungissa Huhhotissa.

On epävarmaa kuinka tietoinen esimerkiksi Teng Haiqing oli vallankumouspuolueen olemassaolosta – tai olemassaolemattomuudesta. Kulttuurivallankumouksen jälkeen Sisä-Mongolian sekasorron aikainen ylin johto selvisi keskushallinnon suojeluksessa tuomioitta ja lavastuksesta pääasiallisen syyn sai niskoilleen alhainen virkamies ja kirjailija, mongoli Ulanbagan, joka oli kerännyt todisteita maanalaista separatistista puoluetta vastaan ja näin joutui vuonna 1978 syytetyksi vallankumouspuolueen lavastaneiden todisteiden tekaisemisesta. Toisaalta Sisä-Mongolian poliittinen puhdistus oli hyvin valmisteltu prosessi, joka oli alkanut jo huomattavasti ennen kulttuurivallankumouksen alkua Ulanhun vastaisen aineiston keruulla. Sekä Ulanhun että vallankumouspuolueen julkista tuomitsemista edelsi todisteiden levittäminen rajatusti puolue-, sotilas- ja kapinallisorganisaatioihin. Sisä-Mongoliasta kotoisin olevan, nykyään Japanissa vaikuttavan mongolitutkija Yang Haiying’in mukaan kommunistisen puolueen suunnitelmana oli ensin puhdistaa Ulanhun johtavat tumet-mongolikaaderit, sitten hyökätä itäisen Sisä-Mongolian Japania palvellutta mongolieliittiä vastaan sekä lopuksi ”hoitaa” koko mongoliväestö.

Miksi vallankumous?

Aiheesta ehkäpä perusteellisimman historiateoksen kirjoittanut kiinalainen Qi Zhi on todennut, että Sisä-Mongolian kulttuurivallankumouksen merkittävin erityispiirre oli vallankumouksen kohde, ”kansallisuusongelma” eli Ulanhun väitetyn maanpetturiryhmän ajaman separatismin uhka. Tälle ongelmalle löytyi syitä sekä SisäMongolian autonomisen alueen perustamista edeltäneestä historiasta että kansantasavallan vaiheista ennen kulttuurivallankumousta.

Qing-dynastian kaatumisen ja autonomisen alueen perustamisen välisenä aikana (1912 – 1947) toimineet mongolinationalistiset ja Mongolioiden yhdistymiseen pyrkineet liikkeet herättivät epäilyksiä Sisä-Mongolian uskollisuudesta Neuvostoliiton ja Kiinan välisten suhteiden kiristyttyä 60-luvulla. Erityisesti itäisen Sisä-Mongolian mongolieliitin historia japanilaismiehityksen aikana näyttäytyi epäilyttävänä, mutta myöskään Ulanhu, jota alun perin itäisten mongolien joukossa oli epäilty jopa kiinalaisten agentiksi, ei säästynyt maanpetturuuden leimalta.

Kiinan kansantasavallan perustamisen jälkeen Ulanhu oli ajanut politiikkaa, joka korosti Sisä-Mongolian paikallisten olojen erityisyyttä ja puolusti mongoliväestön etuja tasapäistävää luokkataistelua ajaneen keskushallinnon politiikkaa vastaan. Tämä aiheutti jännitteitä Sisä-Mongolian ja keskushallinnon välille, mutta myös alueen ehdottomaksi enemmistöksi muodostuneiden kiinalaisten ja mongolivähemmistön välille, sillä kiinalaiset kokivat joutuvansa syrjityiksi mongolien nauttiessa suosiollisesta politiikasta muun muassa maareformeissa. Keskushallinnon silmissä Ulanhu nosti kansallisuuspolitiikan luokkataistelun edelle, mikä jälkimmäisen ehdotonta ensisijaisuutta korostaneessa kulttuurivallankumouksessa johti hirvittäviin seurauksiin.

Ehkä kuitenkin perimmäisin syy löytyy Sisä-Mongolian ongelmallisesta asemasta yhtenäisyyttä tavoittelevan Kiinan sisällä. Jo huomattavasti ennen kansantasavallan perustamista kiinalainen muuttoliike oli jättänyt mongolit selvään vähemmistöön Sisä-Mongoliassa, ja tämä kehitys jatkui uuden Kiinan perustamisen jälkeen. Alueellisen yhtenäisyyden turvaamisen ensimmäiselle sijalle asettavan valtion sisäinen osa voi olla ”autonominen” vain siihen pisteeseen asti kuin keskushallinto sallii. Sisäisen sekasorron ja ulkopuolisen uhkan edessä Sisä-Mongolia oli puhdistettava valtion yhtenäisyyden nimissä. Tässä tilanteessa vähemmistöalueen autonomia ja mongolien intressit saivat jäädä enemmistön ja keskushallinnon etujen jalkoihin.

Kulttuurivallankumouksen jälkeen

Kulttuurivallankumouksen jälkeen Sisä-Mongolian tilanne jatkui pitkään jännitteisenä. Kiinalaisväestön ja mongolien välit olivat tulehtuneet ja alueen talous romahtanut sekasortoisen ajanjakson aikana. Kaiva ja puhdista –kampanjan ja muiden vääryyksien uhrit vaativat hyvitystä kärsimyksilleen ja syyllisten asettamista vastuuseen. Yksi esimerkki konfliktitilanteesta on vuoden 1981 opiskelijaliike, jossa tuhannet Huhhotissa opiskellet mongolit vaativat mm. mongolien poliittisen vallan lisäämistä alueella, han-kiinalaisten määrän rajoittamista ja paimentolaiselinkeinon tukemista. Keskusja paikallishallinto suhtautuivat liikkeeseen maltilla mutta myönnytyksittä ja liike kuihtui menestyksettä. Seuraavana vuonna samanlainen liike tukahdutettiin pidätyksin jo alkutekijöissään, millä tehtiin selväksi, että kyseisen kaltainen tottelemattomuus ja vaatimukset eivät ole hyväksyttäviä.

Monista muista kulttuurivallankumouksessa tuomituista merkittävistä johtajista poiketen Ulanhu selvisi aikakaudesta vahingoittumattomana. Hän pääsi arestistaan Hunan’in maakunnasta vuonna 1973 ja palasi töihin, mutta tällä kertaa keskushallinnon palvelukseen. SisäMongolian poliittisen vallan ei enää annettu keskittyä yhden henkilön ympärille, vaan autonomisen alueen puoluesihteeri on sittemmin aina ollut kiinalainen, kun taas kuvernöörin asema on varattu vähemmistön edustajalle. Keskushallinnossa Ulanhun kokemukselle kansallisuuspolitiikasta oli kuitenkin hyötyä, minkä myötä hän myös pystyi vaikuttamaan Sisä-Mongolian asioihin, kuten alueen rajojen palauttamiseen 70-luvun lopulla. Ulanhulla onkin ristiriitainen asema historiassa sekä SisäMongolian autonomisen alueen johtajana ja mongolien etujen puolustajana että kommunistisen puolueen merkittävänä vähemmistöpoliitikkona ja Kiinan yhtenäisyyden ajajana.

Kulttuurivallankumouksen jälkeisessä Sisä-Mongoliassa mongoleille on ollut tarjolla etuuksia mm. äidinkielisen koulutuksen tarjonnan, koulutuskiintiöiden ja löyhemmän syntyvyydensäännöstelyn muodossa. Toisaalta taas mandariinikiinan ollessa valtion ainoa yhteinen kieli, ovat monet vanhemmat valinneet lapsilleen kiinankielisen koulutuksen lapsen opiskeluja työllistymismahdollisuuksien parantamiseksi. Kaupungit houkuttelevat paimentolaisia ja maaseudun asukkaita koulutuksen ja työn perässä. Samalla esimerkiksi kehittyvät junayhteydet yhdistävät Sisä-Mongolian kaupunkeja vahvemmin toisiinsa ja muihin Kiinan kaupunkeihin. Ei liene kovinkaan rohkeaa väittää, että mm. talouden kehitys ja kaupungistuminen ovat onnistuneet kulttuurivallankumouksen vainoja tehokkaammin vahvistamaan Sisä-Mongolian yhteyttä Kiinaan.

Kirjoittaja opiskelee Itä-Aasian tutkimusta Helsingin yliopistossa

Katso myös: Janhunen, Juha, ”Sisä-Mongolia – mikä ja missä?” Suomi-Mongolia-Seura ry. Jäsenlehti 2/2015, 5-9.