Vammaistyötä

Mongoliassa suomalaisvoimin

Kaikki alkoi melko pian sen jälkeen, kun olin muuttanut Arhangain maakuntaan, noin 500 km Ulanbaatarista länteen, Kylväjän tiimin kanssa vuonna 2002. Toimistollamme tuli käymään yksikätinen mies. Selvisi, että hän oli menettänyt kätensä työtapaturmassa, ja oli tuolloin vammaisyhdistyksen puheenjohtaja.

Oli jo myöhäinen syksy, kelit menossa pakkaselle, ja niinpä hän tuli pyytämään apua lämmityspuiden hankintaan alueen vaikeimmassa asemassa oleville vammaisille. Hänen kauttaan aloimme tutustua hänelle tärkeisiin ihmisiin. Meitä kestitsi kotonaan rouva, joka veti lattialla itseään käsistä, mies oli kuuro. Tämä rouva sai pyörätuolin ja hänestä tuli myöhemmin perustetun alueen kaikkien vammaisjärjestöjen yhteistyöelimen puheenjohtaja. Elantonsa perhe hankki omalla työllään: rouva leipoi ja hänen kuuro miehensä kävi myymässä leipiä. Ihmiset ostivat heiltä mielellään nähtyään heidän yritteliäisyytensä. Näistä alkoi omalla, sopivalla tahdillaan edennyt työ vammaisten parissa, ja olemme nähneet aivan huomattavia muutoksia. Tämä yhteyksien syntyminen oli ensimmäinen tärkeä etappi työssämme. Vähitellen tutustuimme vammaisten tilanteeseen, eikä se kovin hääppöinen ollut. Vammaisia piiloteltiin kodeissaan, tosin oli liikuttavaa nähdä miten omaiset pitivät heistä huolta. Mahdollisuuksia liikkua kodin ulkopuolella ei juuri ollut, tai ei haluttu näyttää muille perhettä kohdannutta onnettomuutta. Omaehtoinen järjestötoiminta oli vähäistä ja aika sekavan oloista, maassa kun ei oltu sallittu sosialismin aikana varsinaisia kansalaisjärjestöjä ollenkaan. Myös vammaisten koulutustaso oli usein heikko. Itsestä kaikki tuntui aluksi melkein toivottamalta.

Niin syntyi ensimmäinen pelkästään vammaisille suunnattu hankkeemme. Siihen otettiin mukaan kaikki kynnelle kykenevät. Mukana oli huonokuuloisia, liikuntavammaisia ja kehitysvammaisiakin. Vammaisten oma järjestötoiminta alkoi elpyä, ja joitain uusia paikallisosastoja perustettiin. Asioita lähdettiin kehittämään ja viemään eteenpäin suurella sydämellä. Tärkeitä oli vertaisryhmien muodostaminen, monenlaiset osaamiseen ja tulonhankintaan liittyvät kurssit, sekä myös ihan perusasioiden kuten viittomakielen oppiminen. Saimme nähdä useidenkin kohdalla, miten hiukan yksinkertaisina pidetyistä ihmisistä alkoi tulla aktiivisia, kun saivat ystäviä, pääsivät ulos kodeistaan ja oppivat kommunikoimaan vaikkapa viittomakielen kautta. Oma suosikkini oli tuolloin kehitysvammaisten aivan supersympaattinen ryhmä. Edelleen nostan hattua ryhmän vetäjälle, joka oli alun perin koulutukseltaan opettaja.

Omat toimitilat

Toisen hankekauden myötä teimme ison ja kauaskantoisen päätöksen hankkia kaikille vammaisille yhteinen toimitila. Sellainen löytyi lopulta aivan pääkadulta, postia vastapäätä. Ennen ei-mitään ihmiset saivat oman toimitilansa paraatipaikalta, ja heidän asiansa alkoi tulla näkyväksi. Talon myötä alueen omat vammaisjärjestöt saivat kukin oman työhuoneensa ja yhteisen koulutusluokan ja kokoontumistilan. Ehkä kaikkein tärkeintä oli kuitenkin yhteen tuleminen. Järjestöt alkoivat suunnitella itse mitä koulutuksia he tarvitsevat ja järjestää niitä. Tämä kaikki oli tuolloin niin uutta koko maassa, että jotkut vammaisten omien keskusjärjestöjen ihmiset tulivat pääkaupungista asti ihmettelemään toimintojamme, kun eivät olleet missään sellaisia vielä nähneet. Viranomaisten kanssa syntyi lähempää yhteistyötä, kun voimaa oli vähän enemmän. Tärkeä etappi koko maassa oli YK:n vammaisten oikeuksien hyväksyminen vuonna 2010, jonka jälkeen viranomaiset ovat alkaneet ottaa vammaisten asioita selvästi enemmän huomioon. Paikalliset yhteistyöjärjestömme saivat paikallisviranomaisilta pieniä toiminta-avustuksia ja mm. maaherran luona vierailut lisääntyivät.

Tällä hetkellä vammaiset suunnittelevat ja järjestävät pitkälti toiminnot itse. Lähiaikojen suuria voimannäyttöjä ovat olleet mm. vammaisjärjestöjen yhteinen marssi Tsetserlegin pääkadulla, jota myös paikallinen media uutisoi näyttävästi. Viime syksynä vammaiset järjestivät ensimmäisen koko läänin kattavan vammaisten tapaamisen Tsetserlegissä, ja sinne todella tuli edustajat kaikista läänin yli 15 kunnasta. Tietääkseni Tsetserleg on ainoa Mongolian maaseutukaupunki, jossa on esteettömän liikkumisen mahdollistavat jalkakäytävärampit ja myös joihinkin julkisiin rakennuksiin on saatu esteetön pääsy. Hanke tekee paikallistelevisioon aiheeseen liittyvää ohjelmaa. Haasteita on toki edelleen paljon, mutta olen todella iloinen siitä huikeasta muutoksesta, jonka olen nähnyt vuosien varrella. Suuri kysymysmerkki tällä hetkellä on vammaisten talon vastuun siirtyminen paikallishallinnolle, kun hanke päättyy tämän vuoden lopussa. Tästä meillä on olemassa alustava yhteisymmärrys maaherranviraston kanssa, mutta lopulta jää nähtäväksi, miten asiat etenevät. Toimintaryhmien kautta on saatu myös pientä tuloa, jotkut kasvattavat vihanneksia pihallaan, pääkadulta löytyy ompelija ja pari muutakin käsityöläistä. Myös vammaisten tekemä jakinmaitojätski tekee kesällä hyvin kauppansa.

Muutokset heijastavat toisaalta maan yleistä kehitystä, joka on tällä hetkellä nopeaa. Nyt ainakin pääkaupungissa alkaa olla melko normaalisti toimivia, joskin vielä pieniä, kansalaisjärjestöjä, infrastruktuuriin panostetaan ja kaikkein köyhimpiä on pikkuisen vähemmän kuin aikaisemmin, ja pääkaupunkiin on syntynyt keskiluokka ja myös varsin varakkaita ihmisiä on kaikkialla. Ainakin minä odottaisin, että Mongolia tulee jatkossakin kehittymään pitkin harppauksin.

Koulutuksen kautta monet saavat keskeisiä taitoja ja rohkaisua.

Arhangain vammaishankkeen taustalla on Suomen ulkoministeriön lähes 10 vuotta kestänyt tuki, sekä suurella sydämellä hanketta aloittanut diakoni Päivi Vuorinen, joka nykyisin asuu Suomessa, sekä se, että paikalliset ovat ottaneet paljon vastuuta. Hankkeella on nykyisin kansallinen vetäjä. Allekirjoittanut on asunut Arhangaissa noin 2,5 vuotta ja ollut aktiivisesti hankkeessa mukana.

Kuurojen hanke Ulaanbaatarissa

Tässä olen kertonut lähinnä siis Arhangain hankkeestamme. Kylväjällä on neljättä vuotta menossa Ulaanbaatarissa kuurojen yhteistyöhanke kansallisen kuurojen kattojärjestön kanssa. Sen toimipaikka sijaitsee keskustasta hiukan koilliseen melkein Selbe-joenuoman varrella. Olemme myös jättämässä Ulkoministeriölle uutta hakemusta Mongolian kansallisen pyörätuoliyhdistyksen kanssa. Jos käyt Mongoliassa, voit tutustua hankkeisiin paikan päällä, kunhan hiukan etukäteen ilmoittelet joko toimistollemme tai allekirjoittaneelle. Ihan mukavat, ilmastoidut ja talvella lämmitetyt bussit lähtevät Arhangaihin läntiseltä Dragon-linja-autoasemalta kahdesti päivässä, hinta reilu 10 euroa suuntaansa. Ajoaika noin 10 tuntia ja matkaa kertyy lähes 500 km. Arhangain lisäksi olen asunut 3,5 vuotta Ulaanbaatarissa. Tällä hetkellä vastaan Kylväjän Mongolian-toiminnoista Mandalgovista käsin, joka on Ulaanbaatarista melkein suoraan etelään 300 km.

Pieni kaskukin lienee paikallaan. Vammaishankkeissamme viestintä tuo omat haasteensa. Osa ei kuule, osa viittoo, osa näkee huonosti ja osa liikkuu apuvälinein. Hankkeen täysin terveellä sihteerillä meni kerran ääni, ja hän kirjoitti sanottavansa lapulle. Niinpä sitten eräs toimistolla käynyt henkilö kirjoitti myös vastauksensa lapulle, vaikka sihteerimme kuuli ihan hyvin. Sihteerimme kirjoitti paperille: ”Korvat minulla vielä on!” www.kylvaja.fi/tyomme/kehitysyhteistyo/vammaistentukiprojekti

Kannattaa myös seurailla tämän kesän paraurheilijoiden MM-kisoja Pekingissä. Hankkeemme aktiivi Sambuudanzan puolustaa siellä kultamitaleitaan keihäänheitossa ja kuulantyönnössä. Viimeksi Arhangaissa käydessäni kävin hänen kanssaan salilla treenaamaassa. Hänellä oli sinä päivänä kevyt penkkitreeni. Omaa tulostani en tähän viitsi ollenkaan julkaista, maailmanmestarin seurassa se kalpeni mennen tullen.

Lähetysyhdistys Kylväjä ry on yksi ev-lut. kirkon virallisista lähetysjärjestöistä. Kylväjä on perustettu vuonna 1974, Mongoliassa se on toiminut vuodesta 1997.

Kylväjä on saanut Suomen ulkoasianministeriön hankeavustuksia vuodesta 2002 alkaen, järjestöllä on tällä hetkellä Mongoliassa kolme työntekijää.