Grand Tour

Grand tour on vanha eurooppalainen termi tutkimusmatkalle, joka sivistää ja avaa uusia horisontteja. Se sopii paremmin kuin hyvin nimeksi runokirjalle, johon on kerätty eurooppalaisia runoja lähes 50 kielellä. Runoteos innoitti myös kirjailija Satu Taskista hänen omalla grand tourillaan loppuvuodesta 2019.

TEKSTI SATU TASKINEN KUVAT EWALD POLLHEIMER, VEIKKO SOMERPURO JA SATU TASKINEN

Olisitko tullut ajatelleeksi, että Euroopassa kirjoitetaan runoja lähes 50 eri äidinkielellä? Joitakin vuosia sitten kaksi eurooppalaista runoilijaa, saksalainen Jan Wagner ja Wienissä asuva italialainen Federico Italiano saivat idean kerätä yksiin kansiin kattavan otoksen Euroopan nykyrunoudesta. He olivat tulleet siihen tulokseen, että eurooppalainen runo voi hyvin ja kertoo paljon Euroopasta: tämänhetkisistä myllerryksistä mutta myös siitä, mikä jää kriisiuutisten ja rajojen uudelleenpystyttämisen ulkopuolelle.

Wagnerin ja Italianon toimittamana syntyi 584 sivua kattava teos Grand Tour (Hanser Verlag, 2019). Alkukieliset runot on painettu sivujen marginaaleihiin, ja saksankielinen käännös on sivun keskellä. Hakemistoja on kolme: runoilijan maan, kielen ja nimen mukaan. Teosta tuki Deutsche Akademie für Sprache und Dichtung, jonka verkkosivuilla on julkaistu tekijöiden haastattelu (https://www.deutscheakademie.de/de/aktivitaeten/projekte/europa-im-gedicht/grand-tour).

Kirjaprojektiin liittyy runoilijoiden vierailumatkoja eri kaupunkeihin Euroopassa. Päättävä luentatilaisuus järjestetään näillä näkymin Kööpenhaminan lähistöllä syyskuussa 2020. Muutoin teos on tarkoitettu pääasiassa saksantaitoiselle lukijakunnalle. Siitä huolimatta sen kautta välittyy kuva Euroopasta leimallisesti lukuisien maiden ja kielten elävänä, vuorovaikutuksellisena ja verkostoituvana yhteisönä. Kuten Jan Wagner haastattelussaan lainaa Umberto Ecoa: ”Käännös on Euroopan kieli.”

Grand Tour sopii teoksen nimeksi paremmin kuin hyvin. Renessanssista lähtien grand tour on merkinnyt sivistävää ja horisonttia avaavaa tutustumismatkaa aikuiseen elämään valmistautuville nuorille ihmisille, alussa varsinkin yläluokkien miehille. Oli tarkoitus ymmärtää maanosaa, luoda hyödyllisiä kontakteja tulevaisuutta varten sekä oppia kieliä.

Che succede – miten menee?

Marraskuussa 2019 lähdin omalle grand tourilleni junalla kotikaupungistani Wienistä Italiaan. Ensimmäinen matkustusväli oli Wien–Bozen, Brennerin solan yli jo aikoinaan suosittua grand tour -reittiä.

Matkalukemistooni kuului pari kiloa painava Grand Tour -runoteos kevyenä PDF-rinkkaversiona. Horisonttia avaava reissu alkoi sopivasti upean, Rilkeltä peräisin olevan lainauksen siivittämänä: ”Oikeassa oleminen ei kiinnosta minua.” Siinäpä hyvä tiivistys runon tavasta kommunikoida ja sen avaamista mahdollisuuksista. Runolta voi kysyä: Mitä Euroopassa tapahtuu? Runo vastaa rohkeasti. Runo on tottelematon. Runossa on mahdollisuus säilyttää ambivalenssi ja ylittää ristiriidat. Monet eri totuudet elävät runossa samanaikaisesti, limittäin.

Haastattelu

Grand Tour -teoksessa on myös suomalaisia runoja. Yksi mukana ollut suomalaisrunoilija on Riina Katajavuori, jota haastattelin, kun hän vieraili kotikaupungissani Wienissä Grand Tour -runoilijoiden vierailuillassa.

Miten työhösi vaikuttaa kielialueelta toiselle siirtyminen? Olen saanut matkustaa paljon Euroopassa ja Euroopan ulkopuolella runon merkeissä. Uusien kielien kuuleminen ja niihin asettuminen on iso osa niin kutsuttua sivistystäni. Tunnen vahvasti, että jokainen uusi kohtaaminen avartaa minua laajemmin ja perusteellisemmin kuin pelkkä lukeminen saati tv:n ääressä istuminen.

Parasta on, jos on ennen matkaa lukenut kyseisen maan kaunokirjallisuutta. Näin koetankin tehdä. Minulla on erityinen rakkaus itävaltalaiseen kirjallisuuteen, esimerkiksi Thomas Bernhardin, Elfriede Jelinekin, Hermann Brochin ja Franz Kafkan teoksiin, joten vierailu Wieniin tuntui tärkeältä. Kirjoitan paraikaa proosaa, jonka tärkeänä pontimena ovat kohtaamiset erimaalaisten runoilijoiden kanssa.

Millä kielillä luet kirjallisuutta? Olen opiskellut äidinkieleni suomen lisäksi englantia, ruotsia, saksaa, ranskaa ja venäjää. Muut näistä kirjoitin yo-kokeessa, ja venäjää olen opiskellut aikuisena yliopistolla ja muualla, myös Pietarissa. Luen suomea, englantia ja ruotsia. Auttavasti voin lukea ranskaa ja saksaa. Olen lukenut yhden runokirjan saksaksi. Se oli yksinkertaista, kaunista kieltä. Koin ymmärtäväni ehkä 70 % sisällöstä. Venäjän lukeminen on kyrillisten kirjainten takia minulle vaikeaa, vaikka venäjänkieliset arkifraasit tulevat suustani luontevammin kuin ranskantai saksankieliset.

Grand Tour -antologiassa on hienoa saada seurata samaa runoa kahdella kielellä. Yhdistelmä auttaa minua ymmärtämään tekstiä. Olen osallistunut kahteen runokäännöstyöpajaan, jossa toimimme juuri näin. Monet runon erikieliset käännökset olivat saatavilla, ja niiden sekä tekijän kanssa käytyjen keskustelujen avulla pystyi kääntämään runon, vaikkei olisi originaalikieltä osannutkaan.

Millaista oli olla toisten runoilijoiden kanssa Wienin tilaisuudessa? Runoilijoiden kanssa on aina jokin yhteinen helppo perustaso, joka auttaa kommunikointia. Runous, runoilijuus, kirjailijuus, on niin iso yhteinen nimittäjä, että tietyt perusarvot ja -elementit ovat usein jaettavissa. Minun runokeikallani oli venäläinen ja itävaltalainen runoilija. Ehkä olisi pitänyt jäädä baariin notkumaan heidän kanssaan ja käydä vielä perusteellisemmat keskustelut kuin ravintolaillallisen aikana ehdimme.

Ajattelen, että runoilijoiden kohtaamisissa on jotain samaa kuin matemaatikoiden tai muusikoiden kohtaamisissa. Tietyt peruspremissit ovat selvillä, ja meillä on tietty kirjallinen perussivistys. Voimme alkaa keskustella Thomas Mannin Taikavuoresta heti. Ei tarvita mitään small talkia.

Millaisen kuvan runous antaa tämän päivän Euroopasta? Runous on kuningatarlaji. Ainakin Suomessa runous on eturintamassa taistelemassa ilmastokriisiä vastaan. Runoudessa voidaan myös ottaa kantaa yleisinhimillisyyyden, ihmisyyden ja kaikkien ihmisten tasa-arvon puolesta. Tämä ei tarkoita hymistelyä eikä saarnaamista. Kielessä voi toteuttaa tärkeäksi katsomiaan asioita monin eri tavoin ja keinoin.

Eri maiden runoudet toki eroavat toisistaan paljonkin. Englanninkielinen runous on perin narratiivista. Ruotsinkielinen runous puolestaan on hyvin kielitietoista, pirstoutunutta, muotolähtöistä.

Miten eurooppalainen nykyrunous voi? Erinomaisesti. Luin juuri Pauliina Haasjoen runokokoelman Promessa. Teos keskittyi kuvaamaan ainetta, maapallon materioita, maapallolla olevia eri materioita. Se oli tehokkaampi ja vaikuttavampi teos ilmastonmuutoksen liepeiltä kuin yksikään esseeteos pystyy olemaan. Promessa oli kosmisella tasolla sanoinkuvaamattoman merkityksellinen lukukokemus.

Pääasia runoudessa onkin lukijan työ, ei juhlittu tekijä. Näin suomalainen runokustantamo Poesia on verkkosivuillaan asian määritellyt. Allekirjoitan tuon täysin.

Riina Katajavuori oli mukana Grand Tour -kiertueella.

Satu Taskisen oma grand tour suuntautui Wienistä Italiaan.

Askeleita kielimaisemassa

Matkan ajankohta oli minulle mieleinen, sillä vaikka Italiassa toki matkaajia riittää kaikkina vuodenaikoina, talvella turismi ei peitä alleen ihan kaikkea muuta. Olin päättänyt selvitä käytännön tilanteista kuten paikkalippujen hankinnasta, junien valinnasta, syömisistä ja kaupassa käynneistä italiaksi. Niitähän voi harjoitella etukäteen, jopa mahdollisia vastauksia.

Ennen matkaa olin opiskellut italian alkeita YLE Areenan kurssin avulla ja harjaannuttanut korvaani valitsemalla Netflixistä ohjelmat, joihin sai italiankielisen tekstin tai dubbauksen. Toimivin yhdistelmä minulle oli italiaksi dubattu, alun perin englanninkielinen ohjelma saksankielisin tekstein. Italia alkuperäiskielenä oli liian nopeaa ja sanavarastoltaan liian laajaa. Mutta kun ohjelma oli dubattu italiaksi, puhe muuttui hitaammaksi ja kieli yksinkertaisemmaksi. Kun samaan aikaan vielä luin teksteistä saksaa (joka on ollut kotipaikkani vuoksi jo 20 vuotta oma arkikieleni), pystyin täydentämään puuttuvat osat ja ymmärtämään tarpeeksi, jotta voin seurata ohjelmaa ja oppia lisää. Kovin väsyneenä en moiseen aivoakrobatiaan enää pystynyt. Silloin hyöty jäi kielen kuulemiseen ja sen ”soundiin” totuttelemiseen.

Horjuvat askeleet uudessa kielimaisemassa toivat minulle elävästi mieleen lapsuuden ensimmäiset kokeilut yhdysvaltalaisten pikkuserkkujeni kanssa englanniksi. Vaikka sanavarasto ei ollut suuri eikä kielioppi – etenkään verbimuodot – kohdillaan, koin suurta iloa, kun sain yhteyden luotua ja minkä tahansa pienen asian selvitettyä. Useimmiten kyse oli mieltymyksistä: Pidätkö tästä musiikista? Mikä koulussa on sinusta ällöttävintä? Tykkäätkö olla Helsingissä?

Bozenin asemalla ahmin kylttien ja mainoksien tekstejä, aikatauluja ja ilmoituksia. Kaikki näytti kovin kauniilta. Sain ostettua oikean junalipun, ei ”pikajunaan” vaan ”paikallisjunaan”, koska se oli edullisempi eikä minulla ollut kiirettä, katselemaan ja kuuntelemaanhan matkalle oli tultu. Aivan mahtavaa iloa sain siitä, kun jopa osasin neuvoa paikallisia, jotka kysyivät: ”Pääseeko tällä paikallisjunalla Bolognaan?” Bozenissa opin lopulta muistamaan sanojen domani ja domenica eron, vaikka joitakin kertoja siihen tarvittiin. Pää kun ei enää ole niin nuori ja tyhjä.

Firenzessä tutkin karttaa ja laadin kaupunkikierroksen, jolla sain otettua pakolliset selfiet Ponte Vecchiolla. Jostain alitajunnasta tuli ymmärrys: vanha silta. Samasta sopukasta tuli älyäminen: mitä tahansa tarvitsi tietää tai saada, niin ravintolassa kuin myös

kadulla saattoi aina aloittaa kysymyksen sanoilla: ”È possibile …?”

Luccassa osasin lukea majapaikkaan vievän bussin aikataulun oikein ja astua menestyksekkäästi pois oikealla pysäkillä. Rooman nuorisohotellissa italiankielinen elämä sen sijaan tyssäsi. Siellä oli mahdotonta puhua huonoa italiaa; siinä määrin nuoret vastaanottoapulaiset olivat tottuneet kansainväliseen elämään englanniksi.

Mutta Mazzano Romanosta he eivät olleet kuulleetkaan, vaikka kylä sijaitsee vain vajaan 50 kilometrin päässä pääkaupungista. Vasta kun katsoimme yhdessä kartalta sopivia kulkuvälineitä ja reittejä, heille selvisi, että paikka on Treijan kansallispuiston kupeessa, toisen tunnetumman kylän Calcatan lähistöllä.

Tanssi, jota ei pidä lopettaa

Mazzano Romano oli matkani viimeinen iso etappi. Asuisin siellä Väinö Tannerin säätiön residenssissä ja kirjoittaisin romaania koko joulukuun. Mazzanon kylässä kielen oppiminen jatkui. Päivät tosin tein töitä suomen kielellä ja yksin. Mutta välillä oli lähdettävä ihmisten ilmoille, mikä merkitsi yleensä kauppareissua tai piipahtamista Carlan ja Paolon baariin tai yhteisiä retkiä toisten kylässä asuvien suomalaisten residenssivieraiden kanssa.

Jälleen kerran huomasin, että jokainen aikaisemmin oppimani kieli auttaa uuden oppimisessa merkittävästi. Rakenteellisten ja sanastollisten erojen huomaaminen on yhtä arvokas apu kuin yhtäläisyyksien löytäminen. Kielessä heijastuu yhteisön ajattelutapa, eikä se koskaan ole ihan samanlainen kuin naapurissa. Sen sijaan asiat, joista vieraat

Carlan ja Paolon baari.

kin ihmiset keskenään puhuvat, ovat suureksi osaksi kaikille yhteisiä.

Yllätykseksi ja suureksi harhaluuloksi osoittautui se, että olin uskonut ranskan taidon auttavan italian opiskelussa. Niin ei ollutkaan; espanja olisi auttanut enemmän. Italian kielen rytmi oli minulle vaikeampaa kuin olin arvannut. Saksan ja ranskankin olin oppinut paljolti rytmin kautta, mutta nyt en millään meinannut saada siitä kiinni. Sen vuoksi matkiminen ei ottanut onnistuakseen, vaan kielen tuottaminen tuntui kovin kankealta ja hassun pompöösiltä. Tavallisessa puhekielessä kuuluu paljon tuttuja mutta suomalais-itävaltalaiseen korvaan dramaattiselta kuulostavia sanoja, joiden käyttöä arastelin: ruma tai huono on ”brutto”, tervehdykseen liitetään ”bella” tai ”bello”.

Fraaseja sentään sain sanotuksi omaa musiikkikorvaani tyydyttävällä tavalla. Ne ovatkin italiaksi niin kauniita, ettei niiden toistamiseen kyllästy.

Jossain vaiheessa kirjoitin elämäni ensimmäisen WhatsApp-viestin italiaksi. Viestittelyä oli mahdollista jatkaa etenkin Internetin käännösohjelmien avustuksella. Tämä oppimismuoto oli mainio arjen sanontojen ja puhekielen omaksumisessa. Jouduin tosin varottamaan etukäteen ystäviä: En tulisi kahvilla ymmärtämään tai tuottamaan puhetta yhtä hyvin kuin viestien perusteella ehkä voisi uskoa. Kirjoitin ja luin paremmin.

Suomalaisena opin, että italialainen kommunikaatio on kuin tanssi, jota ei pidä lopettaa. Muuten koittaa pieni šokki, epämukava tilanne ja pahimmassa tapauksessa loukkaantuminen. Jos joku tarjoaa sinulle ruokalautasen – mitä tapahtuu ilahduttavan usein – mutta olet niin kylläinen, että et pysty enää syömään, oikea vastaus on sanoa ”grazie mille” ja joko ojentaa lautanen eteenpäin tai jättää se syömättä. ”Kiitos ei” tekee vieraanvaraisen italialaisen sydämelle kipeää.