Kolumni: Venäjän viehätys ja vaikeus

Monelle käy varmasti niin, että kun katsoo taaksepäin työuraansa, se näyttää ajautumiselta tilanteesta toiseen enemmän kuin määrätietoisilta valinnoilta. Minun tapauksessani lautta, jolla olen mahdollisuuksien virrassa ajelehtinut, on ollut venäjän kieli.

KUN 80-luvun lopulla joensuulaisella yläasteella esiin nousivat kielivalinnat, vanhempani ehdottivat venäjää. He arvelivat sen osaamisesta olevan hyötyä jo siksi, että sen valitsi niin harva. Kovin pieni ryhmä meitä tunneille kokoontuikin toisin kuin naapuriluokkiin saksaa ja ranskaa opiskelemaan. Lukion jälkeen päädyin muutamaksi kuukaudeksi Petroskoihin, jossa otin kielitunteja ja vahvistin hataraksi jäänyttä kouluvenäjääni. Tuo syksy 90-luvun Venäjällä kohtaamisineen ja tuttavuuksineen osoittautui käänteentekeväksi. Suunnittelemani biologian opinnot saivat jäädä ja päädyin – itsellenikin yllätykseksi – hakeutumaan historian pääsykokeisiin. Jäin varasijalle, mutta pääsin sisälle venäjän kielen ja kulttuurintutkimuksen kautta, ja toisena vuonna vaihdoin pääaineen historiaksi.

Vielä tuolloin en ajatellut mitenkään erikoistuvani Venäjään. Mutta kun opettajani yliopistolla hoksasivat, että osaan mitenkuten venäjää, puhuivat he minut ympäri tekemään opinnäytetyöni venäjänkielisistä aineistoista. Nykyisin itse yliopistolla opettavana ymmärrän heitä hyvin. Historia-alalla on kullanarvoista, jos osaa lukea alkuperäislähteitä jollain muullakin kielellä kuin suomeksi ja englanniksi. Mutta monelle opiskelijalle ruotsinkin käyttämiseen on korkea kynnys, eikä muita kieliä välttämättä osata lainkaan.

Harmittamaan on jäänyt, etten ottanut sivuaineeksi venäjää, vaikka sain sivuaineoikeuden läpäistyäni pääsykokeen. Suoritin kyllä ”Venäjän kieli ja kulttuuri” -opintokokonaisuuden kieliharjoitteluineen, mutta koen yhä, että ”oikeat” yliopistotasoiset kieliopinnot olisivat tuoneet varmuutta venäjän kielellä operointiin.

Sitä nimittäin päädyin kuin päädyinkin tekemään maisteriksi valmistumisen jälkeen. Tein ensin Venäjän historiaan liittyvän väitöskirjan ja rahoitusonnen jatkuessa lisää tutkimusta, kunnes päädyin nykyiseen yliopistonlehtorin pestiini. Erikoistuin tarkastelemaan tapahtumahistorian sijaan historian käyttöä Venäjällä: sitä, miten menneisyyttä esitetään ja millaisia poliittisia kytköksiä esityksillä on. Kuluneen vuoden aikana historian poliittisen käytön ymmärryksellä onkin valitettavasti ollut kysyntää.

Venäjään, venäjän kieleen ja venäläisyyteen minulla on aina ollut ristiriitainen suhde. Toisaalta lämmin, mitä ihmisiin tulee, toisaalta yhä varautuneempi hallinnon tekemisten ja kiristyvän kontrollin takia. Venäjän hyökättyä Ukrainaan tuo suhde on ollut monin tavoin koetuksella. Sotapropagandan tutkiminen on heijastunut myös siihen, miltä venäjän kieli nykyisin tuntuu. Olenkin miettinyt, että vastapainoksi pitäisi lukea venäjäksi jotakin aivan muuta – esimerkiksi hyvää ja kriittistä nykykirjallisuutta.

Välillä olen manaillut Venäjän muotoista palloa jalassani. Tällaisina aikoina voisi mielellään olla jonkin muun maan tai maanosan asiantuntija. Mutta osaaminen rakentuu hitaasti vuosien ja vuosikymmenten myötä. Olenkin koettanut pitää mielessäni sen toisen Venäjän, joka yhä sinnittelee aluskasvillisuutena sotaisan ja imperialistisen ajattelun ja politiikan varjoissa. Olen myös varma, että venäjän kieltä tarvitaan yhä ja tullaan tarvitsemaan, mitä maailmassa tapahtuukin.

Kirjoittaja: Kati Parppei

Kati Parppei on yliopistonlehtori ja Venäjän historian dosentti Itä-Suomen yliopiston Historia- ja maantieteiden laitoksella.