Liikuntaa yli esteiden

tekstit Laura Koljonen ja Riitta Skytt (Roger Rauteliuksen osuus)

Liikuntatarjonta voi helposti tuntua olevan suunnattu ennen kaikkea jonkinlaiselle keskivertokansalaiselle: terveelle, vammattomalle ja syntyjään suomalaiselle. Ihmisen omien lähtökohtien lisäksi esimerkiksi pitkät välimatkat voivat vaikeuttaa itseä kiinnostavan lajin pariin pääsemistä.

Vielä hankalampi tilanne saattaa olla, kun henkilö kuuluu samanaikaisesti useaan eri vähemmistöön. Hänen sairautensa voi olla omankin sairausryhmän sisällä erittäin harvinainen. Vamman ohella seksuaali-, sukupuoli- tai kielivähemmistöön kuuluminen kaventaa ehkä entisestään valinnanvaraa liikunnasta, joka tuntuu hyvältä ja omalta.

Neljä erilaista liikkujaa kertoo nyt, miten he ovat rajoitteista huolimatta löytäneet liikkumisen ilon ja tehneet liikunnasta olennaisen osan arkeaan. Usein tärkeää on ollut asiantunteva ohjaus ja läheisten tuki.

Myös taivalta rinnalla seuranneet kertovat liikunnan merkityksestä Juliannalle, Alille, Rogerille ja Jounille.

"Olen ollut heikkonäköinen lapsesta asti, ja 14-vuotiaana sokeuduin kokonaan. Suomeen muutin vuonna 2013 Iranista. Siellä näkövammaiselle oli ollut tarjolla paljon erilaisia harrastuksia.

Suomessa ensimmäinen asuinpaikkani oli Iisalmi. Pohjois-Savossa ei juurikaan ollut tarjolla tekemistä, joka olisi soveltunut näkövammaiselle maahanmuuttajalle. Kun en päässyt harrastamaan mitään fyysistä, pelasin sitten ajankuluksi kavereiden kanssa shakkia. Iisalmesta muutin Espooseen. Täällä mahdollisuudet ovat huomattavasti paremmat.

Tällä hetkellä käyn pelaamassa sokkopingistä Itäkeskuksessa ja maalipalloa eri puolilla Helsinkiä. Pingikseen tarvitsee yhden vastustajan. Maalipalloa pystyy pelaamaan 5–6 hengen porukassa.

Saan liikunnasta paljon voimaa ja positiivisen olon. Liikunta myös vaikuttaa todella paljon jaksamiseen. Jos menen tänään harrastamaan, huomenna oloni on hyvä ja jaksan tehdä vaikka mitä. Ilman harrastuksia sohvalla makoilu saa vain olon väsyneeksi.

Pandemian puhjettua olen käynyt mahdollisuuksien mukaan kävelemässä. Jos on ollut kovin liukasta, olen kävellyt kotona juoksumatolla. Yritän liikkua noin tunnin päivässä.

Toivoisin, että pääkaupunkiseudulla olisi meille näkövammaisille jokin yksi yhteinen liikuntakeskus, jossa voisimme käydä harrastamassa. Uskon, että sille olisi paljon käyttöä.”

Ali Jomeh Ahmadi, 42, Espoo

Pelikaveri Ehsan:

”Pelaamme Alin kanssa molemmat maalipalloa. Näkövammaiselta laji vaatii tarkkaa kuuntelemista, keskittymistä ja hyvää kommunikointia pelikavereiden kanssa. Joskus Alia saa hiukan houkutella harjoituksiin – etenkin, jos hänellä on ollut pitkä päivä töissä. Mutta kavereiden seura saa hänet liikkeelle.” 

Kuva: Mikko Käkelä

Kuva: Jussi Virkkumaa

Peruskoulun kävin vammattomien luokalla, ja silloin ylitin liikkumisen esteitä silkan sisukkuuden voimin. Minulle esimerkiksi sanottiin teini-iässä, että opin tuskin koskaan pyöräilemään ilman apuvälineitä. Ajattelin, että katsotaan, ja aloin harjoitella. Oli uskomattoman hieno hetki pyöräillä yläasteelle kuten kuka tahansa.

Pidän yksilölajeista, mutta esimerkiksi ” tanssi ja jooga ovat minulle liian kuormittavia. Kehoni toipuu niistä pitkään tai menee rikki.

Tällä hetkellä olen innostunut sauvakävelystä. Suhtaudun lajiin ristiriitaisesti: se näyttää mummolajilta mutta sopii minulle todella hyvin. Sauvakävely on nopeatempoisempaa kuin pelkkä lenkkeily. Laji ei myöskään mielestäni alleviivaa sitä, että ”tässäpä sitä urheillaan, kuten kunnon vammaisen kuuluu”.

Yleensä otan lenkille mukaan puolisoni Samin lenkittämään samalla koiraamme. Sauvakävely rytmittää arkeani, joka on työn puolesta lähinnä ruudun tuijottamista. On ollut mahtavaa koetella oman kehon rajoja ja huomata, miten kunto kasvaa ja vauhti lisääntyy edelliskerrasta.

Seksuaalivähemmistöön kuuluvana panseksuaalina minulla olisi myös toive liikuntapaikkojen vetäjille. Voisiko esimerkiksi pukuhuoneita ja vessoja olla mahdollisimman usein sukupuolittamatta? Toivon myös, että liikuntapiireissä ei oletettaisi mitään kenenkään suuntautumisesta tai perhemuodoista. Sukupuolittaminen saattaa rajata osan harrastajista ulkopuolelle.”

Julianna Brandt, 27 TurKu

Puoliso Sam:

”Liikunta on aiemmin ollut Juliannalle melko vaikea asia, mutta sauvakävelyssä onnistuminen on kohentanut tilannetta. Kun Julianna puhuu siitä, hänen silmänsä jotenkin loistavat. Liikunta on parantanut etenkin hänen henkistä hyvinvointiaan. Lisäksi lenkit ovat ihanaa yhteistä aikaamme.” 

"Sain aivoinfarktin 2014. Olin saaressa laittamassa mökkiä kuntoon, kun tunsin jonkin olevan hullusti. Ajoin vielä kotiin, mutta en pystynyt perillä enää kävelemään. Nyt tiedän, että minun olisi pitänyt soittaa heti mökiltä apua itselleni.

TYKS:n hoitojakson jälkeen minut siirrettiin Paimioon kuntoutukseen. Menin sinne pyörätuolissa, mutta yhteisesti tavoitteek” seni asetettiin lähteminen kotiin ilman apuvälineitä. Treenasin sitkeästi ja onnistuin.

Olen ruotsinkielinen, mutta osaan sujuvasti myös suomea. Turussa ja Paimiossa kaikki hoito ja kuntoutus olivat suomeksi. Olisi toki ollut hauskempaa saada ne omalla äidinkielellä, mutta en kokenut asiaa ylittämättömäksi ongelmaksi.

Kotipaikkani Taalintehdas puolestaan on hyvin ruotsinkielistä seutua. Täällä niin terveys- kuin liikuntapalveluitakin on saatavilla kattavasti ruotsiksi.

Olen jatkanut itseni kuntouttamista liikkumalla joka päivä noin tunnin verran. Ennen koronaa kävin kaksi kertaa viikossa salilla. Aina ensiksi tein varta vasten minulle suunniteltua kunto-ohjelmaa, ja sen jälkeen olin ryhmäjumpassa. Nyt sali on ollut koronan vuoksi kiinni, joten teen ohjelmaani kotona. Lisäksi sauvakävelen.

Mielestäni minulla on ollut onnea, sillä olen toipunut hyvin.”

Roger Rautelius, 76, Taalintehdas, Kemiönsaari

Liikunnanohjaaja Joakim Aho:

”Roger on käynyt kaksikielisessä jumpparyhmässä. Kaikki osallistujat ovat tottuneet siihen, että käytämme sekä suomea että ruotsia ja että asiat tehdään yhdessä. Roger on erittäin motivoitunut, ja hänellä on pohjalla hyvä peruskunto. Kuntoutuminen onkin edennyt hienosti.” 

"Sairastan erittäin harvinaista Huntingtonin tautia, joka on vakava keskushermoston rappeumasairaus. Virallisen diagnoosin sain seitsemän vuotta sitten, mutta oireita oli jo paljon aiemmin. Tiesin sairastuvani, sillä tauti on perinnöllinen, ja myös äitini sairasti Huntingtonia.

Oireita ovat muun muassa liikehäiriöt, vapina, keskittymisvaikeudet, muistin ja päättelyn ongelmat sekä tunne-elämän muutokset. Vointi vaihtelee päivittäin. Olenkin joutunut myöntämään itselleni, että joi” nakin päivinä ei vain ole voimia tehdä tiettyjä asioita.

Sairaudesta huolimatta harrastan niin paljon liikuntaa kuin suinkin pystyn, sillä olen aina nauttinut kehoni rasittamisesta. Joinakin päivinä liikun tunnin, toisina kolme. Hiihtäessä saattaa vierähtää kuusikin tuntia.

En koe, että harvinainen sairauteni olisi ylittämätön este liikunnan harrastamisessa. Sopeudun tilanteeseen. Muokkaan lajeja sen mukaan, mitä kykenen kunakin päivänä tekemään. Kaikenlaiset tulostavoitteet olen hylännyt kokonaan.

Haluan pysyä liikunnan avulla mahdollisimman pitkään toimintakykyisenä. Siksi fysioterapeuttini on tehnyt minulle ohjelman, jossa keskitytään tasapainoharjoitteluun. Harrastamani lajitkin olen valinnut osittain sellaisiksi, että ne kehittävät tasapainoa tai tarkkuutta. Harrastan sulkapalloa, golfia ja ryhmäliikuntaa. Lisäksi käyn kuntosalilla, sauvakävelen ja teen vaellusretkiä.

Liikunta on minulle kaikki kaikessa – henki ja elämä.”

Jouni Luuppala, 71, Forssa

Fysioterapeutti Saku Rantala: ”Toimin Jounin fysioterapeuttina ja kuntouttajana. Jouni on liikkujana sitkeä, yritteliäs ja uskalias. Hän todellakin haluaa kehittää itseään mahdollisuuksien mukaan sairauden asettamissa rajoissa. Minun tehtäväni on tehdä harjoitteista sellaisia, että liikunnan ilo pysyy yllä.” 

Kuva: Jussi Virkkumaa