Armeijan kesä

Muiden suomalaisten tavoin pelastusarmeijalaiset rakastivat kesäistä luontoa ja puhuivat siitä ”ihanana Jumalan temppelinä”. Alkuvuosikymmeninä kesää pidettiin kuitenkin hengellisen työn ”kuivana kautena”, koska ihmiset viihtyivät ulkona eivätkä tulleet kokoushuoneisiin. Tyhjät salit kuivattivat rahalähteitä, mikä puolestaan rasitti Pelastusarmeijan taloutta. Vuonna 1910 Suomen Pelastusarmeijan johtaja, eversti Howard esitti vastakkaisen mielipiteen: kesä olikin pelastusarmeijalaisten ”kulta-aikaa”, jos toiminta sopeutettiin olosuhteisiin. Koska ihmisiä oli vaikea saada tulemaan kokouksiin, pelastussotureiden piti mennä heidän luokseen.

Pelastusarmeija piti ulkoilmakokouksia pihoilla, toreilla ja puistoissa. Ihmisten suosimilla kokoontumispaikoilla saattoi tavoittaa suuremmat kuulijakunnat kuin mitä kokoussaleihin mahtui. Ulkoilmatapahtumissa sana saattoi sattua niihinkin, jotka eivät muuten käyneet Pelastusarmeijan kokouksissa. Monet osastot pitivät ensin lyhyen ulkoilmakokouksen, josta siirryttiin kulkueena huoneistoon iltakokoukseen. Yleensä marssiva armeija keräsi uteliaan väkijoukon hännilleen.

Ulkoilmassa Pelastusarmeijan rytmikäs musiikki ja reipas julistus kuuluivat kauas ja herättivät huomiota, ja väkijoukoissa oli hyvä tilaisuus tarjota Sotahuuto-lehteä. Pelastusarmeijan suuri rumpu muuttui käden käänteessä katumuspenkiksi, koska oli tavoitteena, että jokainen ulkoilmakokous olisi pelastuskokous. Eräässä suuressa puistokokouksessa upseeri keksi kerätä kolehdin eräältä kuulijalta lainattuun nurin käännettyyn päivänvarjoon.

Vaikka pelastussotilaat nauttivat kesästä, heidän tuli olla jatkuvasti varuillaan, sillä ihana kesäelämä sisälsi vaaroja. Etenkin nuorilla, kokemattomilla sotilailla oli kiusaus unohtaa osastonsa ja vaihtaa univormunsa kevyempiin vaatteisiin.

Pelastusarmeija järjesti myös suosittuja ohjelmallisia huviretkiä ja meriristeilyitä. Ne tehtiin Pelastusarmeijan lipuin koristetuilla höyrylaivoilla, jotka oli varustettu eväillä ja orkesterilla. Erityisesti haluttiin ilahduttaa köyhien perheiden lapsia, jotka joutuivat viettämään kesänsä laitakaupungilla. Vuodesta 1909 slummisisaret veivät heitä maaseudun kesäsiirtoloihin saamaan hyvää hoitoa.

Ajan mittaan Pelastusarmeijan kesävirkistystoiminta laajeni ja tavoitti uusia ryhmiä. Muun muassa nuorille, vanhuksille, alkoholisteille, pakolaisille ja aviopareille pidettiin leirejä luonnonkauniissa paikoissa veden äärellä.

Eija Jämbäck historioitsija