Suomen ja Viron Pelastusarmeijan uudet johtajat, everstiluutnantit Saga Lippo & Esa Nenonen
Jeesus antoi rauhan Heinäkuun alussa Suomen ja Viron territoriossa aloitti tuore johtajisto. Everstiluutnantit Saga Lippo ja Esa Nenonen aloittivat tehtävänsä territorion johtajina, ja majurit David ja Anna Kotrikadze ylisihteerinä ja naistyön sihteerinä. Everstiluutnantti Saga Lippo on ensimmäinen suomalainen territorion komentaja kolmeenkymmeneen vuoteen – ja oletettavasti territoriomme historiassa ensimmäinen, jolla on näin vahva sosiaalisen työn tausta. Tutustukaamme uusien johtajien elämäntarinaan ja ajatuksiin tulevasta tehtävästä.
Istumme everstiluutnanttien Saga Lipon ja Esa Nenosen kanssa Sagan työhuoneessa Pelastusarmeijan päämajalla Helsingissä. Uudesta määräyksestä ei ole kulunut vielä kauan, ja muutto on vielä kesken. Saga pysyy kyllä tutussa huoneessaan, mutta monet asiakirjat ja tavarat etsivät vielä oikeita paikkojaan. Everstiluutnantit eivät etsi. He ovat oikeassa paikassa, Pelastusarmeijassa. Ennen kuin vilkaistaan tulevaan, kurkataan menneisyyteen. Sagaa ja Esaa molempia yhdistää se, että he olivat rakkaitten mummojensa kasvattamia. Saga sai ensikosketuksen Pelastusarmeijaan pyhäkoulussa. – Opin häneltä jo varhain, ettei Armeijassa tarvitse olla hiljaa, Saga naurahtaa. – Tärkeää oli myös, että pyhäkoulussa sai purukumin, jos oppi muistolauseen ulkoa! Sagan juuret ovat pohjoisessa, Tornionjoen varrella. Tietynlainen pohjoinen ulottuvuus on näkynyt kautta elämän: – Olen lapsena saanut katsoa aitiopaikalta vuodenaikojen vaihtelua, joka Lapissa näkyy selvemmin kuin etelässä. Olen kokenut paukkuvat pakkaset ja pimeän kaamoksen. Olen saanut nauttia valoisista kesäöistä ja ruskan leimuavis6
SOTAHUUTO
ta väreistä. Olen seurannut, kuinka jäät lähtevät voimalla ja Väylä kuohuu jälleen vapaana. Liekö se osasyynä, etten arastele muutoksia, vaan jopa odotan niitä. Uskon, että Lapin ainutlaatuinen luonto vaikuttaa sen keskellä kasvaneissa tuoden tietynlaista lujuutta ja samalla herkkyyttä. Esa muistaa myös lapsuutensa Raumalla onnellisena, täynnä aurinkoisia kesäpäiviä. Esan isä oli merikapteeni, ja hän oli paljon poissa kotoa. Esan mummu piti tuolloin huolta hänestä ja hänen kolmesta sisaruksestaan. – Mummullani oli hauska tapa. Elettiin aikaa ennen kännyköitä. Kun olimme pihalla leikkimässä ja oli aika tulla syömään, mummoni kutsui meidät kotiin soittamalla kukkopilliä. Muut lapset huusivat: ”Nenoset, kukkopilli soi!” Mummu toi paljon läsnäoloa ja turvaa lapsuuteeni.
Tyhjyydestä rauhaan Usko oli vastaus molemmille tietynlaiseen tyhjyyteen ja merkityksettömyyteen, jota he kokivat nuorena. Sagalla yhteys Pelastusarmeijaan katkesi, kun hän joutui muuttamaan etelään sukulaisten luokse. 15-vuotiaana hän koki vahvan uskoontulokokemuksen:
– Elin normaalia, iloista nuoruutta. Kuitenkin koin, että elämässä täytyisi olla jotain syvempää. Lapsuuden pyhäkoulukokemuksista tiesin, kenen puoleen kääntyä. Sagasta tuli pienellä paikkakunnalla aktiivinen seurakuntanuori, niin kirkossa kuin helluntaiseurakunnassakin. Yhteys Armeijaan löytyi uudestaan kesätöissä Pelastusarmeijan kesäsiirtolassa, nykyisessä Lasten lomakodissa Nummelassa. Esalla nuoruuden tempoilut vaihtuivat rauhaan Jumalassa 19-vuotiaana. – Muutimme Helsinkiin, ja turvaa tuonut mummu jäi kuvioista pois. Helsingissä löysin kavereita – huonojakin. Kiinnostuin hevimusiikista ja kasvatin pitkän tukan. Omat valinnat eivät olleet aina kovin laadukkaita, päädyin huonoon seuraan, ja alkoholia oli näissä teinivuosissa mukana. – Minuakin vaivasi tietynlainen elämän tyhjyys. Nousi kysymyksiä. Tässäkö kaikki, mitä elämällä on tarjota? Näihin synkkiinkin hetkiin kuulin sanoman Jeesuksesta. Tapasin erään pastorin ja muita kristittyjä, jotka kertoivat minulle, miten voin rakentaa yhteyden Jumalaan. He kertoivat myös siitä rauhasta, mikä on mahdollista löytää Jeesuksessa. Erään kerran polvistuin sänkyni viereen
