[sic] 1/2011

Kansi

[sic] 1/2011 http://blogs.helsinki.fi/sic-lehti/ sisällys 1/2011: 3. Pääkirjoitus 4. Nelossivun Proffa Mikä saa pekonin maistumaan, Henry Bacon?

6. Opinnot Mikä KOPO? 9. Kolumni Quo vadis, opetuksen arvostus?

10. Soluttautuja Humanisti löytää rakkauden valtiotieteellisestä 12. Åbo – vadå kulturhuvudstad?

14. Exchange student interview 17. TUTU: Kertatutkinnon kuolemasta uuteen koulutusjärjestelmään 18. Kirjallissuutta Nummisuutarien ruumiinavaus 20. Musiikista on tullut taustamattoa 22. Exhibition Representations of Doll Life 24. Teatteria Humanistispeksi speksiummikon näkökulmasta 26. Pakina Kiitos 1941–1944 28. Sarjakuva Opintoputki 28. Humppa-palsta Humanistinen manifesti Mitä olisin voinut ajatella tänään

[sic] on Humanistisen tiedekunnan tiedekuntajärjestö Humanisticum ry:n julkaisema kaikkien humanistien yhteinen lehti. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa, 1/2011 on kaikkien aikojen ensimmäinen numero.

Päätoimitus ja taitto: Sanna Supponen & Tuuli Tammenkoski Toimituskunta: Lari Ahokas, Saga Arola, Vappu Bergman, Juha-Matti Granqvist, Ville Hartikainen, Tomi Rautoma, Janne Salminen Valokuvat ja kuvitus: Juha-Matti Granqvist, Aino Kuhmonen, Museovirasto/Jan Lindroth, Sara Miettunen, Anna Tomi Kiitokset: Humanisticum ry, TUTU ISSN 1799-6341

2 [sic] [sic]

Pääkirjoitus Metateesi - Humppa - [sic] On kai luontevaa tai sitten vain kliseistä, että kun kaksi historianopiskelijaa päästetään lehden toimituskunnan ruoriin, haluavat he ensimmäiseksi tehdä katsauksen lehden menneisyyteen. Nyt lukemasi rivit [sic]:stä eivät suinkaan ole ensimmäiset Humanisticumin julkaiseman lehden aloitussanat, vaan vuosina 1989-96 ilmestynyt Metateesi ja 1997-98 ilmestynyt Humppa ovat toimineet tiedekuntajärjestössämme alan tienraivaajina. Moni asia on kuitenkin muuttunut kahdenkymmenen vuoden tauon aikana - aikanaan Metateesin numero 1/1995 julkaistiin ensi kertaa paperiversion lisäksi myös verkossa, ja vuonna 2011 [sic] ilmestyy pelkästään verkkolehtenä. Toisaalta, perusidea on edelleen sama: humanistien humanisteille tekemä lehti.

Pääkirjoituksen tarkoituksena oli alun perin tehdä syväluotaava katsaus lehden menneisyyteen, mutta historian uumenista löytyi vain viisi vanhaa lehteä. Yliopiston kirjastonkirjastojärjestelmä ja arkistoinnin ammattilaisten omien arkistojen vajaus tuottivat pettymyksen, mutta historioitsijalle tarinan rakentaminen niistä fragmenteista, jotka ovat tähän päivään säilyneet, on hyvinkin tuttua hommaa. Metateesin ja Humpan perusero näkyi aikanaan siinä, että Metateesi pyrki vakavampaan journalismiin, kun taas sen seuraaja Humppa pyrki olemaan rennompi kulttuurijulkaisu.

Tämä näkyi jo lehden ulkoasussa: Humppa oli tanssipaikka, jossa illan aikana käytiin läpi niin alkutahdit, sekahaku kuin yöbussi Jakomäkeen. Kulttuuri oli myös Metateesissa keskeisessä osassa, mutta asiaan suhtauduttiin ehkä hieman vaka-

vamielisemmin. Molemmat lehdet julkaisivat myös juttuja liittyen eri oppiaineisiin ja kertoivat Humanisticumin tuoreimpia kuulumisia. Metateesi piti myös jatkuvasti pinnalla opiskelijan vaikutusmahdollisuuksia tiedekunnassa ja esitteli eri toimielimiä ja niissä toimivia henkilöitä.

Metateesin ja Humpan jutut ovat nykylukijallekin jollain tavoin hämmästyttävän tuttuja. Olimme [sic]:n toimituskokouksessa kuukausi sitten päätyneet tekemään monia hyvin samanlaisia artikkeleita täysin tietämättöminä edeltäjiemme sisällöllisestä annista. Humppa 2/1997 esitteli amerikkalaisen vaihto-oppilaan kokemuksia Suomesta - [sic] Exchange student interview. Edellisen numeron elokuva- ja tv-tutkimusta esittelevässä artikkelissa haastateltiin dosentti Henry Baconia - [sic] Nelossivun proffa. Humanisticumilla oli myös omat sivunsa ja viimeiseltä sivulta löytyi ajankohtaista osio, johon oli listattu tulevia tapahtumia - [sic] Humppa-palsta.

Huolimatta päätoimittajien pakkomielteisestä kiinnostuksesta menneitä aikoja kohtaan, katsoo [sic] reippaasti kohti tulevaisuutta. Humanistien yhä laajempi yhteistyö ja keskinäinen ymmärrys hajanaisessa tiedekunnassamme ovat myös lehtemme tärkeimpiä tarkoitusperiä. Tervetuloa mukaan toteuttamaan tätä tavoitetta.

Sanna Supponen & Tuuli Tammenkoski Jos löydät lisää edellämainittujen lehtien numeroita tai haluat muuten tavoittaa päätoimittajakaksikon, lähetä spostia: sic-paatoimittaja@helsinki.fi

3 [sic]

nelossivun proffa Mikä saa pekonin maistumaan, Henry Bacon?

Elokuva- ja televisiotieteen professori haluaisi olla oranssi, vaikka värit kaventavatkin hänen mielestään ilmaisun mahdollisuuksia.

Halipa tsuippa!

Joka tarkoittaa?

Halipa tsuippa oli Matti Ijäksen kulttielokuvassa Katsastus käytetty tervehdys.

Täytyy tunnustaa, en ole nähnyt. Mulla on se kyllä levyllä.

Miten pekonin saa maistumaan mahdollisimman hyvältä?

Se nyt riippuu, mitä ruokaa on tekemässä. Kysymys on myös siitä, valmistaako sitä yksin vai yhdessä jonkun muun ruuan kanssa. Jälkimmäisessä vaihtoehdossa tekisin sen uunivuoassa muiden ainesten kanssa, jolloin se mehustuu ja antaa maksimaalisen hyvän maun.

Olitko erilainen nuori?

Olin. Hirveä nörtti alusta asti. Kyllä se oli heti nähtävillä mihin sellainen johtaa. Silloin jo varoiteltiin, että kyllä tuosta vielä joskus jotain tulee.

Kumman elokuvauraa arvostat enemmän, Arnold Schwarzeneggerin vai Sylvester Stallonen?

Schwarzeneggerin. Hänellä on enemmän itseironiaa ainakin joissain elokuvissa.

Varsinkin Terminator II –elokuvassa on se tietty ironinen aspekti siihen machoiluun.

Mikä on toteemieläimesi?

Pakko kai tunnustaa, että se on kani. Mulla on eksistentialistinen suhde elämään.

4 [sic]

Sitä tulee heitetyksi maailmaan ja sitten siitä saa kanin. Kani oli ensimmäisen tyttöystäväni viimeinen kosto. Hän lahjoitti uuden miehensä kanssa minulle kanin, jonka kanssa sitten elin kahdeksan vuotta.

Sillä oli tiettyä vaikutusta omiin sosiaalisiin suhteisiini. Olen jopa kirjoittanut Synteesi –lehteen artikkelin Kanien tulkinta.

Miksi mustavalko- ja mykkäelokuvat ovat parempia kuin muut elokuvat?

Minähän en esittäisi tällaista väittämää, mutta se pitää kyllä paikkansa, että onhan se jännittävämpää, jos johonkin asiaan vain viitataan. Katsojan annetaan rakentaa merkityksiä omassa mielessään. Vaikka värit ja ääni periaatteessa lisäävätkin ilmaisun mahdollisuuksia, ne saattavat myös kaventaa niitä. Asiat tulevat liian helpoiksi ja ilmeisiksi.

Miksi edes lähtisit autiolle saarelle? päästäkseni jonnekin, missä on hiljaisuutta ja rauhaa.

Oliko Spede Pasanen nero?

No ei. Hauska mies, mutta nero.. kuka nyt olisi nero? Muutamia mainioita elokuvia hän kyllä teki. Loppupään Turhapurot ovat kyllä vaikeampia.

Mikä väri olisit?

Sininen pamahti ensimmäisenä mieleen.

Haluaisin kyllä oikeastaan olla oranssi.

Mitä et haluaisi katsoa TV:stä, mutta katsot silti?

Tyttökauppiaita. Se sai minut melkein koukkuun. Siinä oli sellainen aika ruma, epäeettinen ulottuvuus, joka oli mieles-

täni eksploitaatiota. Täytyy tunnustaa, että kyllä minua itseasiassa tietyt hyvinkin epäilyttävät ja epämielyttävät representaatiot saattavat kiehtoa.

Kuka mies saa sinut syttymään?

Vähän paha sanoa. Kuinka vahvasti sen sitten haluaa tulkita? Miesnäyttelijöistä Clint Eastwood kiehtoo minua. Jos katsoo hänen uransa kehitystä ja sitä miten hän on käsitellyt väkivallan teemaa. Hän on ainakin jonkin verran kypsynyt siinä. Gran Torino on monessa mielessä hänen uransa summaus.

viehättää meitä? Miksi sitä käytetään niin paljon viihteessä ja taiteessa? Lopullista vastausta minulla tähän ei ole.

Minkälaisia terveisiä haluat lähettää [sic]:n lukijoille?

Ihaninta elämässä on kyky innostua asioista. Yrittäkää löytää se oma juttunne, joka teitä todella innostaa ja johon olette valmiita paneutumaan.

Henry Baconin teos Väkivallan lumo ilmestyi syksyllä 2010.

Ville Hartikainen Keksi kysymys ja vastaa siihen.

Itseasiassa uusin kirjani on se kysymys, jonka olen esittänyt itselleni. Näinhän me tutkijat teemme. Joudumme muotoilemaan kysymyksen ja sitten hakemaan vastausta siihen. Eli mikä väkivallassa oikein

Henry Bacon, 53, on filosofian tohtori ja elokuva- ja televisiotieteen professori Helsingin yliopistossa. Hän on toiminut muun muassa Suomen elokuvatutkimuksen seuran hallituksen puheenjohtajana 2003–2005 ja kirjoittanut useita elokuvaan liittyviä teoksia.

5

[sic]

OPINNOT: Mikä Kopo?

Muutaman vuoden kuluessa ovat opintovastaavat muuttuneet kopoiksi, yliopiston rakenne ja tiedekunnan organisaatio laitettu täysin uusiksi, eikä uudistuksille tunnu näkyvän loppua. Tavallinen opiskelija ei välttämättä pysy perässä tai ainakin välillä tuntuisi kaipaavan kopo-suomi-sanakirjaa, jotta ymmärtäisi, mistä tässä kaikessa onkaan kyse. [sic]:n toimittajat kutsuivatkin Humanisticumin tuoreet opintovastaavat kahvikupin ääreen keskustelemaan ja kertomaan, mitä opintosektorille tiedekunnassamme oikein kuuluu ja mitä jokaisen opiskelijan olisi hyvä tietää.

Mörkö nimeltä opiskelukokonaisuusuudistus Kysyimme opintovastaavilta, mitä jokaisen opiskelijan oli hyvä vähintään tietää tiedekunnan opintosektorista, ja heti agendalle nousi opiskelukokonaisuuksien uudistus, jonka ympäriltä pyörivältä keskustelulta tuskin kukaan on voinut välttyä viimeisen puolen vuoden aikana. Kaikilla neljällä laitoksella tehdään parastaikaa suunnitelmia uusista oppiaineiden yhteistyöryhmistä ja pohditaan sitä, miten opintojen turhia päällekkäisyyksiä voisi poistaa ja oppiaineiden välistä yhteistyötä tehostaa.

Aikataulu on ollut suhteellisen tiukka, ja tarkoitus on jo tämän kevään aikana päättää uudet hakukokonaisuudet.

Tarkoituksena on, että vuonna 2012 uudet opiskelijat hakisivat opinto-oikeutta suurempiin opiskelukokonaisuuksiin, jotka sisältävät toisiaan tukevia aineita; vielä ei ole varmuutta, onko kokonaisuus (aina)

6 [sic]

Artikkeli pohjautuu Heta Björklundin, Nico Lamminpartaan ja Tuomas Pöysälän haastatteluun, joka ontehty helmikuun puolivälissä 2011.

sama kuin hakukohde. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että yksittäisiä oppiaineita oltaisiin lakkauttamassa, vaan tarkoitus on nimenomaan tukea pieniä oppituoleja.

Samalla halutaan myös kehittää tiedekunnan opetusta, poistaa päällekkäisyyksiä toisilleen läheisten oppiaineiden opetuksesta ja vähentää tutkinnon ”sälä-opintoja”. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, että sivuaineoikeutta pyrittäisiin rajaamaan.

Prosessi on tosiasiassa ollut käynnissä jo pitkään, ennen kuin sille keksittiin nimi ja se nousi tiedekunnan ykkösmöröksi. Koko uudistus tulikin viime syksynä tiedekunnan taholta opiskelijoille melkoisena yllätyksenä, josta nousi melkoinen haloo.

Opintovastaavien mielestä tiedonkulku ja päätöksenteko eivät ole sujuneet ihan niin avoimesti kuin olisi voinut toivoa. Toisaalta opiskelijat ovat sekavan alun jälkeen kuitenkin päässeet suhteellisen hyvin mukaan prosessiin ja saaneet äänensä kuuluviin. Hyvä on myös tiedostaa, ettei uudistus ole yhteydessä tiedekunnan tämänhetkiseen taloudelliseen tilanteeseen.

Samaan aikaan käynnissä on myös tutkintovaatimusten uudistus oppiaineittain.

Tämä uudistusprosessi on kuitenkin ainakin osassa oppiaineita päätynyt jäähylle opintokokonaisuusuudistuksen aiheuttaman murrosvaiheen ajaksi.

Opiskelijan vaikutuskanavat Toinen kysymyksemme koski sitä, mitkä ovat opiskelijan mahdollisuudet ja väylät vaikuttaa opintoasioihin. Jokaiselle opiskelijalle ehkä se kiinnostavin tai ainakin läheisin kohde, johon halutaan vaikuttaa, on oma oppiaine. Opintovastaavat kertoivat, että helpoin tapa vaikuttaa on ottaa yhteyttä suoraan henkilökuntaan tai ainejärjestön opintovastaaviin. Myös laitosneuvoston opiskelijaedustajiin tai erilaisissa työryhmissä toimiviin henkilöihin voi ottaa yhteyttä. Koska opiskelijan tulee tietää aika paljon siitä, kuinka yliopisto toimii ja mitkä ovat eri elimien esittely- ja käsittelykäytännöt, voi suora yhteydenotto erilaisiin toimielimiin olla hankalaa.

Jotta kunkin toimielimen opiskelijaedustajat löytyisivät helpommin ja tavallisen opiskelijan olisi helpompi saada äänensä kuuluviin, Humanisticum on koonnut listan tiedekuntamme edustajista yliopiston eri toimielimissä: http://blogit.helsinki.fi/ humanisticum/post-178.htm Jos opintoasiat kiinnostavat enemmän, on aina mahdollista hakea oman ainejärjestön tai tiedekuntajärjestön opintovastaavaksi tai yliopiston eri toimielimiin. Ensi syksynä järjestetään taas halloped-vaalit, joissa valitaan opiskelijaedustajat laitosja tiedekuntaneuvostoon seuraavaksi kahdeksi vuodeksi. Opiskelijaedustajien tärkeä tehtävä on sekä saada tietoa että siirtää sitä edelleen ainejärjestöihin ja opiskelijoille. Laitosneuvostossa yksittäinen opiskelijajäsen ei välttämättä pääse tekemään suuria päätöksiä, mutta neu-

Halloped - hallinnon opiskelijaedustaja voston läpi kulkee valtava määrä tietoa.

Lisäksi siellä hyväksytetään budjetti, opetusohjelma sekä keskustellaan muun muassa tutkijatilojen käytöstä, joten aivan mitättömästä elimestä ei missään nimessä ole kyse. Opiskelijaedustajat voivat tuoda myös esiin havaitsemiaan epäkohtia ja vaikuttaa sitä kautta laitoksen toimintaan.

Tiedekuntaneuvostossa taas tehdään korkeammankin tason päätöksiä: valitaan dekaani, käsitellään tiedekunnan tavoiteohjelma, henkilöstösuunnitelma ja talousarvio, hyväksytään tutkintovaatimukset, jatkotutkielmat ja gradut (vielä kevään ajan) sekä päätetään tutkintojen yleisestä muodosta ja opiskelijavalinnan perusteista; lisäksi tiedekuntaneuvosto antaa professuurien täytössä lausunnon ja päättää dosentinarvon myöntämisestä. On hyvä muistaa, että opiskelijalla on sananvaltaa, koska kaikki neuvostot perustuvat yliopiston kolmikantaan: professorit, keskiryhmä ja opiskelijat.

Tietoa ja tukea: Humanisticumin opintovastaavat Tänä vuonna Humanisticumissa on neljä opintovastaavaa ja toimituskunta hieman ihmettelikin, riittääkö todella kaikille hommia ja mitä tämä nelikko ihan konkreettisesti tekee. Haastateltavat vakuuttivat, että hommaa kyllä riittää. Vastaavat ovat eri kaikki eri laitoksilta, joten keskeisenä toimena on yhteydenpito oman laitoksen

7 [sic]

ainejärjestöjen opintovastaaviin ja hallopedeihin. Tiedonhankinta ja -välitys ovat jatkuvasti suuressa roolissa. Tänä vuonna pyritään lisäksi myös opintosektorilla tukemaan oppiaineiden ja ainejärjestöjen välistä yhteistyötä ja ideoiden vaihtoa.

Vastaavat järjestävätkin noin kuukauden välein KOPO-kahveja, joissa pääsee kertomaan ja kuulemaan uusimmat kuulumiset sekä tapaamaan muita opintoasioista kiinnostuneita.

Toinen keskeinen tehtävä on ollut hakujen koordinointi eri toimielinten opiskelijaedustajien paikkoja täytettäessä. Tänä vuonna ollaan myös kirjaamassa ylös sääntöjä hakuprosessien käytännöistä ja valintakriteereistä, jotta päätöksistä tulisi yhä läpinäkyvämpiä ja selkeämpiä.

Terveiset ainejärjestöjen opintovastaaville Lopuksi pyysimme lähettämään terveiset ainejärjestöjen opintovastaaville ja sanoma olikin hyvin selkeä. ”Liittoutukaa ja keskustelkaa saman laitoksen muiden opintovastaavien kanssa, samoin kuin oppiaineen henkilökunnan kanssa. Vaihtakaa kuulumisia, olkaa valveilla!”

Vastaavat suosittelivat HYY:n opintoasiainvaliokunnan toimintaan osallistumista.

Samoin tiedotus opintoasioista sekä HYY:n että Humanisticumin suunnalta ainejärjestöille ja päinvastoin on varsin keskeistä.

Ajankohtaiskysymyksistä kannattaa myös keskustella etenkin laitosjohdon ja oppiainevastaavien, mutta myös oman yhdis-

8 [sic]

tyksensä kera. Lisäksi asioista jutustelu naapurijärjestön kollegojen kanssa antaa perspektiiviä, ja epävarmoissa kysymyksissä voi aina kääntyä niin HC:n kuin ylioppilaskunnan opintosektorinkin puoleen.

Sanna Supponen & Tuuli Tammenkoski

Humanisticumn opintovastaavat 2011: heta.bjorklund(at)helsinki.fi iivari.koutonen(at)helsinki.fi nico.lamminparras(at)helsinki.fi tuomas.poysala(at)helsinki.fi

Kolumni: Quo vadis, opetuksen arvostus?

HYY:n tuorein selvitys hallinnon opiskelijaedustajista kaudelta 2007–2009 ilmestyi lokakuussa. Selvityksen soisi kuluvan muidenkin kuin kuivahkoista hallinnollisista tilastoista kiinnostuneiden käsissä.

Yliopistouudistusta ei arvioitu vielä tässä kyselyssä, mutta sen soisi nousevan painopisteeksi vuonna 2013 päättyvän nelivuotiskauden tilinpäätöksessä.

Kateeksi ei käy tulevan kyselyn tekijöitä, sillä on aikamoinen haaste selvittää, miten yliopistouudistus on yliopistomme päätöksentekoa muuttanut. Nykyinenkin selvitys tarjoaa kuitenkin jo jonkinlaista osviittaa muutoksen suunnan arviointiin, kun muistetaan, mitkä asiat yliopistohallinnon toimintaympäristössä ovat edellisestä kaudesta muuttuneet.

Asiaa havainnollistaa käytännön esimerkki. Selvityksen johtopäätöksistä ilmenee, että opiskelijat kokevat tärkeimmiksi opetukseen liittyviin asioihin vaikuttamisen.

Näihin myös koettiin voitavan parhaiten vaikuttaa konkreettisten päätösten kautta, kuten opetusohjelmasta ja tutkintovaatimuksesta päättämiseen, opetuksen kehittämiseen sekä virantäyttöihin.

Tästä luettelosta alkupää on pysynyt jotakuinkin ennallaan, mutta viimeinen kohta on selvästi muuttunut. Siinä missä aiemmin opiskelijat istuivat useimmissa tiedekunnissa professuurien virantäyttötyöryhmissä, johtosäännössä opiskelijoiden rooli rajattiin lähtökohtaisesti vain opetustaidon arviointiryhmään, joka nimensä mukaisesti arvioi hakijoiden opetustaitoa.

Opiskelijoiden osallistuminen valmistelu-

ryhmään jätettiin tiedekuntien itse päätettäväksi, koska tiedekuntia ei haluttu pakottaa yhtenäistämään käytäntöjään.

Jostakin selittämättömästä syystä monessa tiedekunnassa, myös meillä humanistisessa, dekaanit ovat kuitenkin päättäneet jättää opiskelijoiden osallistumisen vain opetustaidon arviointiryhmään.

Miksi näin tapahtui? Selvitys hallinnon opiskelijaedustajista osoittaa, että opiskelijoilla on suuri intressi osallistua keskusteluun professorien opetustaidosta ja sen merkityksestä oppiaineen opetukselle.

Aiemmin tämän keskustelun foorumina olivat virantäyttötyöryhmät, nykyään valmisteluryhmät. Valmisteluryhmän määritelmälliset viisi professorijäsentä kyllä pitävät huolen ryhmän tieteellisen asiantuntemuksen tasosta, mutta entä opetus?

Yliopiston hallinnollisten käytänteiden pitäisi tukea yliopiston tavoitteita. Yliopiston strategiassa eräänä kehittämiskohteena on opetuksen arvostus. Vaikuttaakin nurinkuriselta, mikäli opetuksen arvostusta parannetaan sulkemalla hallinnollisessa uudistuksessa keskeinen intressiryhmä olennaisimman keskustelun ulkopuolelle.

Lari Ahokas

9 [sic]

Soluttautuja: Humanisti löytää rakkauden valtiotieteellisestä Metsätalon sali yksi, viisitoista minuuttia luennon alkuun. Pakkanen sai miettimään kahdesti liikkeelle lähtöä, mutta tämän parempaa tilaisuutta soluttautua valtiotieteellisen luennolle ei tule. Humanisteille liiankin tuttuun saliin saapuu hiljalleen porukkaa, joka voisi olla tuttua miltä tahansa massaluennolta.

Sosiologia on yhteiskuntia ja yhteisöllisiä ryhmiä tutkiva tieteenala, joka kuuluu valtiotieteellisen alaisuuteen, sen lisäksi en tiedä siitä oikeastaan mitään. Kerran eräs viisas mies kerran sanoi, että kannattaa ryhtyä putkimieheksi, joka harrastaa sosiologiaa, ennemmin kuin sosiologiksi, joka harrastaa putkienkorjausta. Paljon myöhemmin kuulin estetiikan luennolla jälleen näistä mystisistä olennoista, tällä kertaa niitä oli kuulemma haalittu 1980-luvulla mainostoimistoihin töihin.

Käsitykseni valtiotieteilijöistä on yhtä hataralla pohjalla, tiedän monien poliitikkojen valmistuneen valtsikasta ja M. A. Numminen opiskelleen valtiotieteitä 1960-luvun alussa. Vaikka sellaiset kurssit kuten ”Nauta pintaa syvemmältä” ja ”Rajakerroksen fysiikkaa I” kuulostivatkin kiehtovilta, soluttautumisen kohteekseni valikoitui 2. Sosiologian johdantokurssin luento IX. Näin varmistin ensinnäkin sen, etten pyörtyisi kesken infiltraatioyritykseni ja ymmärtäisin luennon aiheesta edes jotain.

10 [sic]

Luennoitsija aloittaa luennon kylmiltään.

Hän vain toteaa, että kello lienee tarpeeksi. Ihmisiä tulee yhä sisään ja he valitsevat paikat hajanaisesti. Mitään selviä ystäväpiirejä tai porukoita ei täälläkään ilmeisesti ole.

Karismaattinen professori näkee parhaaksi aloittaa luennon lukemalla otteen tutkimuspäiväkirjastaan. Se kuvaa elämää pahamaineisessa kerrostalossa Kontulankaaren pohjoispäässä ja sen asukkaita.

Erityisesti tutkimuksen aiheena on selvittää mikä asukkaita pelottaa lähiympäristössä. Puliukot ja muut tajunnan tasoa muuttavia aineita nauttivat ovat erityisesti asukkaiden riesana. Talon lähellä on laitapuolenkulkijoiden ”puistobaari”. Siellä ryyppääminen jatkuu kun oikeat juottolat ovat menneet kiinni tai liian juopuneet asiakkaat on heitetty pihalle.

Tämän jälkeen ymmärrän miten lähellä ja konkreettisesti sosiologia tutkii yhteiskuntaa. Olen tottunut teoreettiseen pyörittelyyn ja jahkailuun, joten kun luennolla mennään suoraan asiaan se tuntuu virkistävältä. Aiheet eivät ole turvallisen etäisyyden päässä ajallisesti tai maantieteellisesti.

Johdannon jälkeen puhe siirtyy siihen miten yhteiskunnassamme pyritään ehkäisemään syrjäytymistä kannustamalla, eikä kukaan vakavasti otettava poliitikko ole vuosiin voinut puhua verojen korottamisesta. Ongelmallista onkin mikä kannustaa ja ketä. Ensimmäistä kertaa todella

käsitän miten pahassa jamassa on ihminen joka jää työttömäksi, sen seurauksena köyhtyy ja vielä päälle sairastuu. Tilastojen valossa työelämä näyttäisi suojaavan pitkäaikaiselta sairaudelta, vai jäävätkö sairaat automaattisesti työttömiksi.

Luennoitsijan esiintyminen on melkein kaurismäkeläisen hillittyä, mutta siinä on hiljaista raivoa. Siitä hänen esiintymiseensä saa energiaa, jota olen nähnyt yliopistossa vain harvoin. Kaikesta huolimatta muut opiskelijat näyttävät tylsistyneiltä.

Miten he voivat olla innostumatta? Haluaisin ravistella nuokkuvat hereille ja läimäistä läppärit kiinni. Kyllä ne idols-uutiset voi lukea myöhemminkin.

Luennoitsija heilauttaa kaulahuivinsa taas olkansa yli, melkein teatraalisena eleenä ja kertoo kuinka kyynisyys ja pessimismi ovat kuolettavia ominaisuuksia työttömälle. Tärkein kysymys elämänhallinnan menettämisessä on: ”Luotatko minuun vai et?” Nyt minulle selviää pikkuhiljaa mistä tässä luennossa on todella kyse. Rakkaudesta.

Sosiaaliset ankkurien, eli läheisten ihmissuhteiden puuttuminen johtaa siihen, että työttömyydestä tulee pitkäaikainen olotila. Luennoitsijan itse tekemien seikkaperäisten tutkimusten mukaan siis kaikkein tärkein asia on rakkaus. Odotin luennolta kovaa tilastojen tuijottelua, mutta nyt melkein odotan Mikael Jungnerin pomppaavan esiin Tommy Tabermannin haamun riivaamana.

Läheisten silmissä työttömälläkin on vielä arvoa ja heidän avullaan löytää motivaation jatkaa yrittämistä ja jaksaa nousta sängystä. Niillä joilla on lapsia tämä ilmeisesti tulee itsestäänselvyytenä, ei ole muuta mahdollisuutta kuin yrittää. Tutkimuksen lähdemateriaalina on ollut tuhansia sivuja työttömien itse kirjoittamia kertomuksia selviämisestä.

Luennon päätyttyä haluaisin aplodeerata, mennä kiittämään professoria mahtavasta ja innostavasta luennosta. Tietenkään en tee niin, vaan poistun massan mukana hiljaisuuden vallitessa. Ihmiset laittavat takkejaan kiinni ja valmistautuvat lähtemään kukin omille teilleen kipristelevään pakkaseen.

Innostukseni ei laannu kotimatkalla, en silti pode orastavaa identiteettikriisiä ja ala pohtia pikaisesti tiedekunnan vaihtoa.

Oman mukavuusalueen ulkopuolelle astuminen akateemisessa maailmassa kannattaa aina. Vaikka opiskelisimme kuinka poikkitieteellisiä aineita, poteron kaivaminen käy liiankin helposti.

Ekskursioni ei ehkä tekisi vaikutusta Dian Fosseyhyn, sosiologian luennolla piipahtaminen ei ihan ole verrattavissa gorillojen kanssa elämiseen, mutta koen silti oppineeni jotain arvokasta. En vain sosiologiasta vaan yhteiskunnastamme yleensä, se tosin olisi pitänyt kai jo arvata. Valtiotieteestä kun on kyse.

Janne Salminen

11 [sic]

Åbo – vadå kulturhuvudstad? Åbo är Europas kulturhuvudstad år 2011.

Som helsingforsbo frågar man sig om valet är ett gott sådant: kan Åbo representera hela Finland, eller t.o.m. hela Europa?

Redaktionens utsände kunde efter kort omkringströvande i staden konstatera att det åtminstone skyltas mycket om saken.

Själva utbudet av kulturevenemang är också ansenligt (närmare info på http://www.turku2011.fi/sv/). Dessvärre måste man naturligtvis fråga åboborna själva vad de tycker om saken.

Martin Rönnqvist, arbetssökande småbarnspappa

Frågorna är som följer: 1.) Vad betyder kulturhuvudstad?

2.) Hur syns det i stadsbilden att Åbo är kulturhuvudstad?

3.) Tänker du besöka några evenemang i anknytning till detta?

4.) Finns det någon kultur i Åbo?

5.) Borde Åbo vara huvudstad?

1.) Att turismen och inkomsterna för staden ökar och att det uppstår ett allmänt uppsving i vetskapen om finsk kultur. På ett personligt plan betyder det att personer som jag får en möjlighet att ta del av kulturevenemang i större mängd.

2.) Väldigt mycket reklam samt en uppsnyggad stadsbild.

3.) Jag deltog i öppningsceremonin. Dessutom tänker jag nog besöka andra evenemang också.

Martin 4.) Arkitektonisk kultur finns det ju nog och också en stark musikalisk kultur och det bor mycket ungdomar här som bidrar med ”jordnära” kultur. Dessutom finns här många konstutställningar.

5.) Nej, Åbo är inte tillräckligt stort och urbant, och representerar inte Finland.

12 [sic]

Vid Åbos kändaste (numera rivna) bro hade man lyckats tränga in kulturaspekten. Antingen vittnar detta om en progressiv och självkritisk inställning, eller också vill man försköna faktumet, att Åbo har (haft?) sina ruttna sidor.

3.) Ja. Jag har besökt öppningen (svinkallt, men fint fyrverkeri!). Hevimusikaalit var jättebra, det hette Infernal Turku 1827 och handlade alltså om Åbo brand. Ett tema i detta var kanske också manlighet?

4.) Absolut! Många studerande ger Åbo en levande kultur. På sommaren är det däremot jättedött. Åbos historia är dock ganska ignorerat, konstigt nog, däremot har det satsats på mycket nytt.

Bodil Lindberg, studerar historia vid Åbo akademi 1.) Att man lyfter fram kulturen och att kulturutbudet skall vara stort, men även att något bestående skall bli kvar. Som kritik kan därför sägas att inget varaktigt tycks bli kvar, då grundutställningarna inte blivit uppiffade.

2.) Förvånansvärt litet. Upplysningen har piffats upp och en isbil har uthuggits.

Också förvånande saker har gjorts, t.ex. ”pesät”, små hyddor som är öppna för allmänheten, har byggts i parken. Tyvärr är de stängda på natten, alltså just då de skulle behövas...

Bodil

5.) Klart det! Ärligt talat nej. Då skulle hit komma alla världens människor... (småler) Jeannette Krause, studerar konsthistoria 1.) Låter som ett marknadsföringstrick.

Om kultur skulle kosta mindre skulle det beröra vanliga människor mera.

2.) Reklam överallt! Ett exempel är en lokalpub som skyltade med ”kulttuuria se juomakulttuurikin on!”

3.) Utställningar, men jag skulle antagligen besöka dem även om Åbo inte var kulturhuvudstad.

4.) Beror på vad man definierar som kultur... visst finns det mycket konstutsällningar och sådant.

5.) Nej! Ingenting har hänt i staden på tio år och ingen politiker kan svenska.

För att summera kan man konstatera att Åbo stad gjort en massiv satsning för att göra gott ifrån sig under sitt kulturhuvudstadsår. Frågan huruvida detta är mera fasad än substans kvarsår dock.

Tomi Rautoma

13 [sic]

Exchange student interview Jolijn Sonnaert, 20, studies English and Dutch philology in HogeschoolUniversiteit Brussel in Brussels, Belgium. She came to Finland on an exchange last September.

When Sonnaert had decided that she wanted to go on exchange, she had three countries to choose from: Poland, England and Finland. Since she wasn’t attracted to Poland, the decision was merely between England and Finland.

“England would have been ideal for my English, and I have been to the place before since my best friend lives there.”

However, England wouldn’t have been as exciting as Finland. According to Sonnaert, people in Belgium rarely travel north, and that’s why Finland sounded exotic to her. “And I love the snow,” she adds.

Sonnaert says that she didn’t know much about Finland before she came here.

“I knew that Helsinki is the capital, that it’s a big country, that people speak Finnish, that there is a lot of snow, and that Santa Claus lives in Finland.”

She hadn’t heard any stereotypes of Finns before she arrived. However, she had read from books that Finns are shy and that they love their cell phones.

14 [sic]

“This is really silly, but I sort of expected that the sidewalks would have a roof. I figured that if it is snowing heavily you wouldn’t want to walk outside without any cover. But there are actually a lot of possibilities to walk through buildings, which I hadn’t considered.”

For the same reason Sonnaert had expected to see no trams and a lot of metros, but found it to be the other way round. Another surprising discovery was the crows in Finland.

“In Belgium the crows are completely black.

Here they are grey-black, and smaller. I didn’t know what they were until someone told me.”

After a small pause she remembers something else, too: “You guys have no waves at the sea! That’s odd.”

Sonnaert’s life in Finland differs greatly from the one she leads in Belgium, where she lives with her parents, and 30 minutes cycling from the city. After school she goes home, eats, and studies until she goes to sleep.

Sonnaert finds studying in Finland to be completely different than studying in Belgium. Here her classes have 9-60 people.

“After I stop studying around 11pm I really don’t feel like taking my bike and riding to the city to do something fun.”

“In the big universities in Belgium you might have classes with 600 people in them, so for most Belgians these would be small classes. I come from a small university where most classes have maybe seven students, so for me this is a lot of people,” she explains.

Because she studies in a different city than she lives in, she doesn’t belong to any student organizations which are usually the main activity organizers.

In Belgium they have a completely separate period for exams. “And we don’t have to write that many papers, which I think is really nice,” she laughs. Sonnaert thinks that students in Finland have to be very independent. If you want to learn something, you’ll have to do it yourself. She also thinks that most students do.

“In Belgium, if a teacher asks you to read a text for class, half of the students won’t, but I have the feeling that here people do.”

Apart from studying Sonnaert has been playing theatre, having a party and trying to visit other cities and places in Finland.

“But if you can only miss two classes on a certain course I feel uncomfortable missing those two classes because I took a trip. Then if I get sick I can’t stay home.”

“Here I’m enjoying myself a bit more and studying less. I used to be a good student but that has changed,” she laughs.

Lastly, Sonnaert has a few questions on her mind that puzzle her.

“I don’t understand why Finns don’t walk around with umbrellas when it’s snowing. I mean, you do get wet and the snow gets into your eyes. It’s annoying.”

She wonders also why people in Finland don’t go to play in the snow, at least not spontaneously. The exchange students do.

“And you can always recognize the exchange students, because they go around wearing snow boots, skiing jackets and waterproof, windproof clothes. And you guys are walking about in high heels and running on the ice.

How on earth do you do that?”

Saga Arola

15 [sic]

Näe vaihtoehtoiset maailmat TUTU1 Miten tutkimme tulevaisuutta? 6 op Tulevaisuudentutkimuksen johdantokurssilla tutustutaan tulevaisuudentutkimuksen perusteisiin ja keskeisiin menetelmiin.

Ryhmätyönä toteutettavan menetelmäharjoituksen avulla voit tutustua oman tieteenalasi tulevaisuusnäkökulmaan.

TUTU2 Tulevaisuudentutkimuksen tieteelliset menetelmät 8 op Mihin tulevaisuustietoa tarvitaan ja missä sitä hyödynnetään? Opintojaksolla perehdytään tulevaisuudentutkimuksen tieteellisten menetelmien käyttöön ja soveltamisalueisiin.

TUTU3 Tieteellisten menetelmien harjoituskurssi 3/8 op Opintojakson tavoitteena on tulevaisuusajattelun syventäminen ja tulevaisuusnäkökulman soveltaminen. Harjoitustyön avulla perehdytään tieteellisen tulevaisuudentutkimuksen menetelmiin ja työskentelytapoihin.

TUTU4 Vaihtuvateemainen tulevaisuudentutkimuksen kurssi 3/8 op Opintojaksolla paneudutaan ajankohtaiseen tulevaisuudentutkimuksen teemaan alan asiantuntijoiden opastuksella.

Kurssi järjestetään kesäkouluna vuosittaisen kv. konferenssin yhteydessä tai se voi olla johonkin tieteenalaan kytkeytyvä erikoiskurssi.

16 [sic]

TUTU:

Kertatutkinnon kuolemasta uuteen koulutusjärjestelmään Yritämme Suomessa ennen näkemättömällä vimmalla ennakoida tulevaa ja tuottaa ennakointitietoa milloin mihinkin tarpeeseen. Yhteiskunnan nopea muutos pakottaa suomalaisen koulutusjärjestelmän katsomaan tulevaisuuteen, jotta se säilyisi erinomaisena uusien haasteiden edessä.

massa, puhumattakaan siitä, että alkuperäisellä kertatutkinnolla pystyttäisiin vastaamaan alan osaamistarpeisiin. Kun nyt koulutuksensa aloittava opiskelija siirtyy aikanaan eläkkeelle, saattavat tietokoneet olla jo satoja tuhansia, tai jopa kymmeniä miljoonia kertoja nykyisiä tehokkaampia.

Koulutuksen tulevaisuutta on tarkasteltava mielellään ainakin 20 vuoden päähän, koska jo nyt ammatteja häviää ja uusia syntyy kiihtyvällä tahdilla. Yhteiskunnassa tarvittaisiin laajempaa osaamiskäsitteen ymmärtämystä, koska ihmiset opiskelevat koko ikänsä jotain.

Osa ihmisistä saattaa elää geeniterapian ja lääketieteen kehityksen avulla täysin terveenä ja työkykyisenä yli 120-vuotiaiksi ja nanoteknologia on saattanut mullistaa kaiken materiaan liittyvän tietämyksemme. Onko meillä enää mitään asiallista perustetta uskoa, että monipuolisillakaan kertatutkinnoilla voitaisiin vastata tulevaisuuden työelämän tarpeisiin?

Perinteisten kertatutkintojen perusajatuksena on ollut tarjota tietyn alan opiskelijalle niin kattava käytännön ja teorian osaamispohja, että tutkinnon suorittaja pystyisi valmistuttuaan työskentelemään valitsemallaan alalla eläkeikäänsä saakka, vaikka osaamistarpeet tai toimenkuva vuosikymmenten kuluessa muuttuisivatkin.

Joidenkin hyvin käytännönläheisten ammattien kohdalla esimerkiksi kymmenen vuotta aikaisemmin hankittu kolmivuotinen kertatutkinto saattaa vastata vielä melko hyvin vaadittuja osaamistarpeita, mutta näidenkin alojen kohdalla täydennyskoulutus on usein enemmän sääntö kuin poikkeus.

Kaikki osaaminen huomioitava tasavertaisesti Kun ajassa hypätään 20 vuotta eteenpäin, kyseisiä aloja ei välttämättä enää ole ole-

Yksi mielekäs tapa kytkeä elinikäinen oppiminen ja työelämän muuttuvat osaamistarpeet on modulaarinen rakenne, jossa tutkintoja pitää jatkuvasti päivittää.

Näissä tutkinnoissa voitaisiin huomioida opintosuoritusten lisäksi kaikki muu osaaminen, mitä oppijalle on elämän varrella kertynyt.

Myös työkokemus tai käytännön kokemus, jota on saattanut kertyä esimerkiksi harrastusten parissa, kansalaisjärjestöissä toimimisessa, kansalaispalveluksessa, omaa yritystä johtaessa tai sosiaalisen median parissa työskennellessä voitaisiin huomioida opintosuorituksina. Pääasia on, että ammattiin vaadittu osaamistaso saavutetaan. Tämänkaltainen tutkinto on työnhaussa joustava, kustannustehokas ja muuttuviin osaamistarpeisiin vastaava.

Hanna-Kaisa Aalto & Mikko Vähätalo

17 [sic]

Kirjallissuutta: Nummisuutarien ruumiinavaus Aleksis Kivi: Nummisuutarit: komedia viidessä näytöksessä. Kriittinen editio.

Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2010.

On epäilyttävää käyttää termiä ”ruumiinavaus” Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran uudesta kriittisestä Nummisuutarit-editiosta. Termi antaisi ymmärtää, että näytelmä on kuollut ja kylmennyt, mitä se ei ole.

Se kuvaa kuitenkin omassa makaaberiudessaan hyvin sitä perinpohjaisuutta, millä edition tekijät ovat käyneet tämän kansalliskirjallisuuden klassikon kimppuun.

Vanhemmissa kulttuurimaissa tieteellisillä editioilla on pitkät ja kunniakkaat perinteet, esimerkkinä vaikkapa ranskalainen Pléiade-sarja. Suomessa ollaan hitaampia. Modernin kriittisen edition tiukat laatuvaatimukset meillä täyttävät lähinnä Svenska Litteratursällskapetin tuoreet Runeberg ja Topelius -sarjat. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa on vuodesta 2006 toiminut oma kriittisten editioiden projekti, jonka ensimmäinen tuotos on nyt ilmestynyt Nummisuutarit.

Aleksis Kivi teki kirjallisen läpimurtonsa näytelmillään Kullervo (1860) ja Nummisuutarit (1864). Kumpikin näytelmä voitti merkittävän palkinnon ja pääsi Suomalaisen Teatterin ohjelmistoon. Etenkin Nummisuutarien palkitseminen senaatin kirjallisuuskilpailussa on muodostunut legendaariseksi: nuori Kivi päihitti sekä vanhan ja halvaantuneen J. L. Runebergin että tulevan murskakriitikkonsa August Ahlqvistin.

18 [sic]

Nämä kaksi näytelmää muodostavat tyylillisesti kiintoisan parivaljakon ja kuvastavat kirjoittajansa paletin laajuutta. Kullervo on Kalevalan myyttisiin maisemiin sijoittuva synkkä melodraama, jossa raaka väkivalta lomittuu kansallisromanttiseen paatokseen ja yliluonnollisiin näkyihin. Nummisuutarit taas on viinanjuonnin ja kommellusten ympärillä pyörivä aurinkoinen puskafarssi, maalaiskomedia. Yksinkertaisen suutarinpoika Eskon kosiomatkasta kertova näytelmä sisältää kaikki lajityypin kansainväliset kliseet: yhteensattumat, väärinkäsitykset, vaihtuvat identiteetit, valepuvut ja tukalat tilanteet.

Kivi luki ahkerasti maailmankirjallisuutta ruotsalaisina käännöksinä. Nummisuutarien suorimmat esikuvat ovat Shakespearen komediat ja Ludvig Holmbergin farssinäytelmä Jeppe Niilonpoika. Myös Cervantes-vaikutteet paistavat: jalo mutta yksinkertainen Esko ja hänen veijarimainen puhemiehensä Mikko Vilkastus ovat selvä Don Quijote ja Sancho Pancha –pari.

Harvemmin mainittu esikuva on ”maailman suurin valehtelija” paroni von Münchhausen. Merimies Nikon kertomukset seikkailuistaan Turkin sulttaanin haaremissa ja paavin häissä ovat ohuesti naamioituja plagiaatteja paronin edesottamuksista. Tätä esikuvaa ei tarvitse etsiä suurennuslasilla, vaan Kivi on kirjoittanut sen suoraan näytelmätekstiin: Mikko Vilkastus väittää omistaneensa ”parooni Munkhausin noitalingon” ja matkailleensa sillä pitkin maailmaa taitavammin kuin paroni itse.

Nummisuutarit-editio on työmyyrän työ.

Tarkalleen ottaen kyseessä on kokonainen myyrästö: toimituspäällikkö Sakari Katajamäen johtama Edith-projektin tutkijakunta. Lopputulos on perusteellinen, kunnianhimoinen, pikkutarkka. Kliseistä mutta myyrille soveliasta sanontaa käyttäen: kiveäkään ei ole jätetty kääntämättä.

Puolet niteestä koostuu tieteellisistä artikkeleista, puolet itse näytelmätekstistä.

Artikkeleista kiinnostavin on professori Jyrki Nummen pitkä analyysi Nummisuutarien sijoittumisesta eurooppalaiseen näytelmäperinteeseen. Hänen huomionsa ovat oppineita ja valaisevia, mutta toisinaan myös yliampuvia. Eskon kuuluisan nousuhumalarepliikin ”minä siivet selkääni saan ja pyllyyni pitkän pyrstön” tulkikseminen symboliseksi seksuaaliseksi heräämiseksi kertoo enemmän professorin omasta 70-lukulaisuudesta kuin alkutekstistä.

Näytelmäteksti on varustettu raskaalla alaviiteapparaatilla, jossa on selvitetty arkaaiset ja murteelliset sanamuodot, sitaatit ja viittaukset. Apparaatti on paitsi hauska laajenna sanavarastoasi –kurssi (sitä Kivi on muutenkin) myös juonen kannalta tärkeä. Viitteet avaavat nykylukijalle kokonaisia tulkintoja, jotka muuten jäisivät piiloon vanhakantaisten sanontojen taakse.

Kun suutari Topias muistelee nuoruusvuosiaan ja toteaa saaneensa ”maksaa tervarahaa Eskon tähden”, alaviite selittää asian: aviottoman lapsen vanhemmat joutuivat maksamaan seurakunnalle sak-

komaksua jota kutsuttiin ”tervarahaksi”, koska maksun tuotto käytettiin kirkon kunnostustöihin, muun muassa katon tervaamiseen. Tämä yksityiskohta on tärkeä psykologinen avain Topiaksen ja Martan riitasointuisen avioliiton ymmärtämiseen.

Toisinaan etymologiset mutkat ovat päätähuimaavia. Kiven laveaan haukkumasanastoon kuuluva ”uuspeili”, joka vilahtelee myös Seitsemässä veljeksessä, on väännös paroni Münchhausenin maanmiehen ja kollegan Till Eulenspiegelin nimestä.

Tämä oli keskiaikaisissa saksalaisissa kansantarinoissa esiintynyt kiertelevä silmänkääntäjä, veijari ja huijari, jonka mainetta kirjapainotaito levitti ympäri Euroopan.

Nummisuutarit luettuaan toivoo vilpittömästi Edith-projektille pitkää ikää ja tarpeeksi sponsoreita. Esipuhe kertoo, että editioita aiotaan jatkossa julkaista ”Aleksis Kiven muista teoksista ja suomalaisen kirjallisuuden klassikoista”. Toivon että tutkimusryhmä on jo Seitsemän veljeksen kimpussa.

Juha-Matti Granqvist

19 [sic]

Musiikista on tullut taustamattoa Popmusiikki on kriisissä, mutta toisin kuin kuvataide, se ei ole menettänyt yleisöään.

Yleisöä on enemmän kuin koskaan, kiinnostusta sitäkin vähemmän.

1960-70-lukujen taitteessa popmusiikki jalostui taiteeksi, joka vaati harrastuneisuutta ja erityisesti aikaa. Toki silloin media ylipäänsä oli huomattavasti pienempi ja helpommin hallittava olento, kuin nykyään jokaisesta ovesta ja ikkunasta sisään tunkeva, The Blob - Valuva kuolema elokuvan limaklönttiä muistuttava hirviö. Se syö kaiken sisäänsä, myös kiinnostavat ilmiöt ja teokset.

Se mikä nykyajassa on hienoa on myös sen kauheus. Teoksia on saatavilla helpommin kuin koskaan, mutta niitä on samalla yhä työläämpää kaivaa esiin. Ennen oli selkeämpi undergroundkulttuuri johon tutustua, nyt epä-coolia ei ole olemassakaan, koska kaikki voi olla vähintään ironisesti coolia. Kiinnostavia asioita voi tietysti tulla mistä milloin tahansa, mutta uudet jutut tuntuvat parhaimmillaankin entisten lämmityksiltä tai kommenteilta. Enää ei ole olemassa ihmemaata jossa tehdään parasta musiikkia juuri sillä hetkellä. Ilmiöt ehtivät palaa loppuun ennen kuin edes kunnolla alkavat. Ennen bändiltä kesti vuosia vääntää biisinsä äänitettävään kuntoon, nyt levy työnnetään markkinoille puoliraakana ja yhtä huonosti se sulaakin.

Tuntuu jotenkin masentavalta ajatella, että omasta sukupolvesta ei ole noussut esiin yhtään artistia johon tuntisi palavaa kiinnostusta. Kai edes joku 1980-luvulla syntynyt tekee jotain kiinnostavaa jossa-

20 [sic]

kin? Levyjen tekeminen ei tietenkään ole enää niin seksikästä kuin se joskus oli.

Musiikki ei tunnu oikeastaan kiinnostavan niitäkään ihmisiä niin paljon jotka sitä tekevät, se on vain yksi tapa nostaa itsensä toimijaksi mediakentälle. Ei kukaan tosissaan usko näiden uusien elektroduojen esiintyvän enää viiden vuoden kuluttua yhtään missään.

Nyt on hyvä aika miettiä miten oma musiikin kuuntelu on muuttunut, kun kovasti puhutaan siitä miten musiikin kulutus on murroksessa. Vaikka koko ajatus musiikista jonain mitä kulutetaan, kuin ruokaa tai bensaa tuntuu pitkäaikaiselle musiikinystävälle ikävältä. Kun puhutaan musiikin kuluttamisesta, se yhdistyy mielessä kaikkiin muihin päivittäisiin kulutustuotteisiin, joiden hankkiminen on pakollinen paha.

Jotkut ajattelevat, että musiikkia tekevien ihmisten pitää saada syödäkseen ja maksavat musiikista, toiset ovat tottuneet siihen ajatukseen, että levy-yhtiöiden panos musiikkiin on kaikista tärkein ja maksavat spotifyn kautta yrityspomojen bonukset ja on kai sellaisiakin joiden mielestä kaikki luovaa työtä tekevät sietävät kuolla pois tai ”hankkikoot kunnon töitä” ja lataavat kaiken ilmaiseksi. Radiotakin jotkut kuuntelevat, mutta ilmeisesti sen tarkoitus on luoda jonkinlaista rauhoittavaa taustakohinaa, herätellen välillä ”hauskoilla” mainoksilla.

Kun musiikki on tavalla tai toisella saatu käpälien ulottuville, eteen tulee melkein rajattomat mahdollisuudet kuunnella sitä.

Ajatus siitä, että voi kantaa mukanaan koko

musiikkikirjastoansa, tuntui vuonna 2001 suorastaan orgastiselta. Jokaisen musiikinharrastajan märkä uni oli nyt totta. Ei enää ikinä tarvitsisi aamulla arvailla miltä tuntuu illalla ja yrittää valikoida musiikkia sen mukaan. Joskus kuulokkeet korvilla oli julistus siitä, että haluaa sulkeutua omaan maailmaan. Nykyään saman vaikutelman antaminen vaatii äänenvolyymin säätämistä kuulovaurion takaavalle tasolle.

Yleisön kiinnostus musiikkiin on lopahtanut, se ei enää tarjoa elämäntapaa tai kapinaa. Ei siis ole ihme, ettei artistejakaan tunnu musiikki kiinnostavan. Tietysti tähän väliin joku muistaa kertoa, että ainakin konserttien perusteella kiinnostusta musiikkiin riittää, myytiinhän U2:sen keikat loppuun hetkessä. Tottahan se on, mutta täytyy olla puhki soitettu mega-artisti tai jäävät areenat täyttämättä.

Musiikki on siis tuotava kotiin. Kun taloutemme isoin iPod on ollut kumppanini aktiivisessa käytössä, luovuin melkein kokonaan musiikin kuuntelusta muualla kuin kotona. Tutkimusmatka populaarimusiikin ihanassa, mutta kosteassa viidakossa voi jatkua, vaikka se keskittyisikin artisteihin jotka ovat jo viidenkympin paremmalla puolella. Sen sijaan, että jää odottamaan uutta Patti Smithiä tai uutta David Bowieta, koska mitään sellaista ei tosiaan ole tulossa, voin keskittyä tutkimaan millaisia musiikillisia polkuja he ovat kulkeneet.

Nykyään se onnistuu helpommin kuin koskaan.

Janne Salminen

21 [sic]

Exhibition:

Representations of Doll Life After reading numerous small articles advertising the dollhouse exhibit, Dream Homes at the National Museum of Helsinki, I could not help but become just a little interested in it. I chose to disguise my interest as a childrens’ tour, after all, dollhouses are for children. The opening paragraphs of the exhibit’s description state that dollhouses provided a model to practise running a household. For children.

There are no children in the exhibit. In fact, if the dollhouses were not behind sturdy walls of plastic, all children would probably be prohibited entry to the area.

The area is relatively small. There are thirteen dollhouses at display, each with its own story. However, the stories are well hidden. Each house has a mailbox in

22 [sic]

which one can find the house’s history.

Most people walk right past them. Perhaps opening another person’s mailbox is not as intriguing as one could think.

The norm in dollhouses seems to be that they are for girls. If not, it needs to be stated. And it appears rather simple to make the difference. A three-dimensional theatrical scene, cut out of cardboard and depicting Napoleon’s battle at Eylau is for boys, as well as the gas station, hospital and castle. Actually, anything with a little action involved is for boys. The pictureperfect representations of domestic life are for girls. Coincidentally, these dollhouses also tend to be so sophisticated that playing with them must have been a paistakingly careful process. The dollhouses

of the 19th century represented not only the upper class life, but also a larger system in which children were taught to become the people that the society wanted.

However, the pattern seems undisturbed in the dollhouses of the 20th century. The Lundby home is regarded as a normal dollhouse, which can only mean it is intended for girls, whereas the Esso gas station is presented as a boys’ toy. Why does the distinction seem explicitly artificial? Miniature buildings, furniture and creatures share a common denominator outside their apparently gender-specific attributes. Tiny things are enthralling.

dollhouses dream homes? When imagination is involved, a dream is present, but a dollhouse has a deeper meaning about it. It represents something, it is real and it is not real, it is for children but it is for adults. It has a sense of art to it.

And they are delighfully addictive to play with as well. For the children, that is.

Dream Homes -Dollhouses at the National Museum of Finland, 12 November 2010 – 6 November 2011 Vappu Bergman

There are also art project dollhouses in the exhibit. People have built small dollhouses, given the title Dream Homes. Are

23 [sic]

Teatteria: Humanistispeksi speksiummikon näkökulmasta Humanistinen tiedekunta on saanut uuden nimen: Innovation Factory. Aallonharja-uudistuksen myötä kaikenlainen opiskelijatoiminta on lakkautettu. Jokaisen tulee valmistua nyt tai mieluiten heti.

Epätoivoisimmat humanistit suunnittelevat siirtymistä vapaammille vesille eli Tampereen yliopistoon. Mikä avuksi?

Kyseessä ei ole painajaisuni vaan historian ensimmäinen humanistispeksi Aallonharjalla, jota esitettiin Malmintalolla 9.-12. helmikuuta. Esitys kertoo Hamletista, Masasta ja Raunista, jotka ovat aloittaneet opintonsa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa. Yhdessä muiden humanistien kanssa he pelastavat tiedekunnan opetusministeri Kurjelta ja huomaavat, että heitä yhdistää muukin kuin tietokonetaidottomuus ja alle seitsemän euron punaviini.

Mikä speksi sitten oikein on? Se on musiikkia, tanssia ja teatteria yhdistämällä luotu spektaakkeli, johon yleisöllä on mahdollisuus osallistua huutamalla ”omstart”. Tällöin esityksen edellinen repliikki tai toiminta esitetään uudella tavalla.

Yleisön on myös mahdollista tarkentaa ohjetta esimerkiksi huutamalla ”omstart: på svenska”, jolloin esiintyjät toistavat repliikkinsä ruotsiksi taitojensa mukaan.

Kyseessä on siis juonellinen tarina, jossa esiintyjät (niin näyttelijät, tanssijat kuin muusikotkin) pääsevät myös improvisoimaan yleisön ohjeiden mukaan. Eri alo-

jen opiskelijat ovat järjestäneet speksejä jo aikaisemmin, mutta vasta tänä vuonna saatiin yleisön eteen ensimmäinen humanistien ikioma speksi.

Täydellisenä speksiummikkona odotin näkeväni jotain tavanomaiseen teatteriesitykseen verrattavaa astellessani Malmintalon Malmisaliin torstaina 10. helmikuuta. Olin hämärästi tietoinen siitä, että yleisö saattaa osallistua esitykseen huutelemalla, mutta uskoin sen olevan harvinaista. Toisin kuitenkin kävi: omstarthuutoja alkoi kuulua täydestä yleisöstä jo ennen esiripun nostoa. Kaiken kaikkiaan esiintyjät joutuivat puhumaan puolaa, viroa, ruotsia ja venäjää, sekä imitoimaan esimerkiksi Timo Soinia, Johanna Tukiaista ja Samuel L. Jacksonia. Lisäksi esiintyjät pääsivät esittämään repliikkinsä räpäten, oopperana, kauhuelokuvana ja Kuopion murteella. Esityksessä oli myös uudelleensanoitettuja versioita tunnetuista kappaleista, kuten Poseeraan (Poker Face) ja Aallonharjalla (Thriller).

Speksi kesti kokonaiset kolme tuntia, minkä jälkeen posket olivat nauramisesta kipeät ja istumalihakset jumissa. Täytyy kuitenkin sanoa, että Aallonharjalla on paras humanistispeksi minkä olen koskaan nähnyt. Jos seuraava humanistispeksi ottaa yhtään mallia edeltäjästään, tulee se olemaan hyvin mielenkiintoinen. Lisäksi se näkee päivänvalon luultavasti vasta sadan vuoden päästä. Sitä odotellessa.

Saga Arola

24 [sic]

25 [sic]

Pakina Kiitos 1941–1944 Tämä pakina käsittelee toista maailmansotaa.

Se on tietenkin jo lähtökohtaisesti iso virhe. Viimeinen asia, mitä tämä maa kaipaa, on lisää tekstiä toisesta maailmansodasta.

Tai kuvia. Tai puhetta. Tai ylipäänsä mitään, mikä ruokkii entisestään tätä kansallista fiksaatiotamme.

Tämän fiksaation vuoksi antikvariaateissa asioiminen on allergisoivaa. Historiahyllyn kirjoista 99,99 prosenttia käsittelee talvisotaa, jatkosotaa tai Mannerheimia.

Sen yhden promillen muodostaa hyllyyn vahingossa eksynyt Matti Klingen Miksi? – Päiväkirjastani 2005–2006. Lähin allergiavapaa antikvariaatti on Tukholmassa.

Tämän fiksaation vuoksi television tai sanomalehden avaaminen itsenäisyyspäivänä on mahdotonta. Televisiossa vyöryvät tankit. (Jos tankki on värillinen, se on puolustusvoimain paraati. Jos tankki on mustavalkoinen, se on Tuntematon sotilas.)

Sanomalehdessä on Mannerheim-liite.

Jälkimmäinen ongelma alkaa tosin olla ympärivuotinen, sillä sanomalehdessä on nykyään joka päivä Mannerheim-liite.

Tämän fiksaation vuoksi saan välittömän inhoreaktion sanoista ”talvisota”, ”jatkosota” ja ”Mannerheim”. Ja toivon vilpittömästi, että näiden sanojen ääneen lausuminen kiellettäisiin sakon uhalla ainakin vuoteen 2039 asti.

Ajopuu liittolainen erillissodassa

26 [sic]

No niin. Tässä vaiheessa olen päästänyt ulos pahimmat höyryni, ja potentiaaliset loukkaantujat ovat loukkaantuneet ja lopettaneet lukemisen. Jatketaan rakentavammalla argumentaatiolla ja suppeammalla lukijakunnalla. Sitä ennen haluan korostaa, että en kanna kaunaa antikvariaatinpitäjiä kohtaan. Kaikki tuntemani heikäläiset ovat hienoja ihmisiä jotka suhtautuvat sotahistoriaan kuin kioskinmyyjä pornolehtiin: jollainhan sitä pitää elää.

Tämän purkauksen sai aikaan viime joulukuun Ylioppilaslehden juttu Natsi-Suomi.

Sen mukaan suomalaisten käsitys jatkosodasta on pahasti pielessä. Kysyttäessä he vastaavat vanhan arvikorhoslaisen käsityksen: Suomi joutui jatkosotaan tahdottomana ajopuuna, kävi erillissotaa, eikä kanssasyyllistynyt millään tavoin Hitlerin Saksan julmuuksiin.

Sensaatiohakuisuus on tietenkin Ylioppilaslehden raison d’être, ja salatut natsiyhteydet alan halvin keino nostattaa sensaatioita. Tästä huolimatta artikkeli on enimmäkseen asiaa. Liittolaisuus Hitlerin Saksan kanssa oli jatkosodan alku- ja loppusyy: se aloitettiin osana Saksan hyökkäystä Neuvostoliittoon, sitä käytiin de facto liittolaisina ja siitä selvittiin ehjin nahoin saksalaisten aseiden ansiosta. Tämän on uudempi historiantutkimus tunnustanut ja todistanut. Miksi tieto ei välity keskivertokansalaiselle?

Ongelma eivät ole sotaveteraanit, sillä he ovat järkimiehiä ja tunnustavat tosiasiat.

Ongelma ovat heidän poikansa ja pojanpoikansa, joilta puuttuu omakohtainen kokemus ja sen myötä suhteellisuuden-

taju. Akateemisten piirien ulkopuolella nämä ”veteraanien jälkeläiset” pukeutuvat kaljuun, leijonakoruun ja ”Kiitos 1939–45” –paitaan. Yliopistolla he kantavat varusmiesristiä sitsipuvun rintapielessä ja laulavat Jääkärimarssin pöydällä seisten.

Juuri nämä intomielet ylläpitävät kansallista sotafiksaatiotamme. Tietoa historiasta heillä on pienen kylän edestä, se on tunnustettava, mutta valitettavasti heiltä puuttuu joko kyky tai halu suhtautua tietoonsa ja sen lähteisiin kriittisesti. Uskallapas sanoa heille, että Mannerheim oli keskinkertainen sotapäällikkö tai että suomalainen sotilas ei ollut venäläistä ihmeellisempi. Vastaukseksi saat ryöpyn syytöksiä ”perinnön” häpäisemisestä ja oman pesän likaamisesta.

Palataan keskivertokansalaiseen. Hänellä ei tunnetusti ole omia mielipiteitä. Siksi hän omaksuu ne mielipiteet, joiden kannattajat huutavat äänekkäimmin. Ja jatkosodasta puhuttaessa intomielten mylvintä peittää alleen historioitsijoiden piipityksen. Lopputulos on luettavissa Ylioppilaslehden gallupista.

nimessä siniristin rinnalle hakaristi. Koulukirjoihin präntätään Suomen ja Saksan olleen liittolaisia, yksiselitteisesti. Itsenäisyyspäivänä televisiosta näytetään ”Suomalaiset ja holokausti” -dokumentteja. Tuntemattoman sotilaan saa esittää vain varustettuna kahden tunnin kylkiäisdokumentilla jatkosodan taustoista.

Tällä olisi kaksi positiivista seurausta. Ensinnäkin suomalaisten yleinen historiakuva oikenisi. Ei suoristuisi, mutta oikenisi. Toiseksi pojat ja pojanpojat etsisivät parempia harrastuksia. Harva jaksaisi tai haluaisi kuunnella heidän kohkaamistaan jatkosodan sankarillisuudesta, kun sen kyseenalaiset puolet olisivat yleisessä tiedossa.

Positiiviset kerrannaisvaikutukset olisivat suunnattomat. Typerät t-paidat häviäisivät katukuvasta. Uusia sotakirjoja ei enää suollettaisi markkinoille. Vanhat heitettäisiin paperinkeräykseen tai niitä myytäisiin löytölaarissa käytettyjen pornolehtien kanssa. Nuoret lupaavat historiantutkijat suuntautuisivat muille aloille. Sanapari ”Ihantalan ihme” ei aiheuttaisi enää kenessäkään ihottumaa.

Kohti realistisempaa menneisyyttä Suomi on vieroitettava sankarimyytistä.

Tämä tapahtuu vaikkapa seuraavin toimenpitein.

Ensi alkuun pitää kiitospaidoissa eritellä vuodet 1939–40 ja 1941–44. Jälkimmäiseen painetaan historiallisen eksaktiuden

Tämä taitaa tosin olla toiveajattelua.

Vuonna 2039 on todennäköisesti elossa vielä Viimeinen Talvisodan Veteraani, jota kannetaan ympäriinsä lasilaatikossa ja näytellään maksusta kansalle.

Historioitsija

27 [sic]

Humppa-palsta Mitä kuuluu tiedekunta järjestöllesi?

Seuraavilla sivuilta voit lukea tiedekuntajärjestösi Humanisticumin tuoreimpia kuulumisia. Muista myös takakannen tapahtuma kalenteri.

sarjakuva - opintoputki

28 [sic]

Humanistinen manifesti Humanistien tulevaisuus näyttäytyy opiskelijoille kysymysmerkkinä. Ympärillä vellovat puheet paitsi suuresta opiskelukokonaisuusuudistuksesta myös edessä olevista tiedekunnan säästötalkoista - samaan aikaan tiedotus tiedekunnan ja laitosten suunnalta on tavoittanut opiskelijat lähinnä teoreettisella tasolla. Nämä kaksi parhaillaan käynnissä olevaa asiaa ovat sekoittuneet keskenään ja saaneet aikaan epäilyksiä sen suhteen, onko uudistuksiinkaan todella varaa.

Epävarmuus, huhupuheet ja kompuroiva tiedonkulku ovat saaneet aikaan tilanteen, jossa syyt esimerkiksi opetuksen ja kurssien peruuntumisiin eivät ole selvinneet opiskelijoille tiedotuksen kautta.

Säästöpaineiden eniten moukaroimissa oppiaineissa etenkin Filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella pelätään koko tieteenalan alasajoa; Maailman kulttuurien laitoksella opetustarjonta säilynee kyllä entisellään, mutta tämä onnistuu vain alijäämää tekemällä.

Nykykielten laitoksen monessa oppiaineessa on huutava pula varsinkin erikoistavista opinnoista.

Pelko oppiaine-ajojahdista on kuitenkin luultavasti turhaa. Ajatus siitä, että tiedekunta tai yliopisto haluaisi toimillaan ehdoin tahdoin lakkauttaa oppiaineita, tuntuisi käsittämättömältä. Mistä sitten oikeastaan on kyse? Tiedekunnassa on tapahtunut lyhyen ajan sisällä lukuisia uudistuksia, joiden toimintamalleihin ei ole ehditty sopeutua tai joiden tarkoituksenmukaisuudesta ei ole vielä löydetty yksimielisyyttä. Yliopiston kaltaisessa

rakennekompleksissa, jossa muutoksiin suhtaudutaan usein varauksella, tulee varata riittävästi aikaa myös uusiin malleihin mukautumiseen.

Opiskelijat ovat huolissaan siitä, mitä opetukselle tapahtuu tulevaisuudessa. Pelkona on, että lähiopetuksen ja luentokurssien sijaan siirrytään entistä enemmän kirjatentteihin ja massaluentoihin, tai että oppiaineen opetusta sekä henkilöresursseja karsitaan pysyvästi ”hetkellisesti ahtaan” taloustilanteen vuoksi. Pelko on suurin etenkin pienissä oppiaineissa, jotka ovat vähäisen henkilökunnan vuoksi riippuvaisia tuntiopetuksesta, johon suunnattuja määrärahoja on leikattu suhteessa eniten.

Tämän hetkisessä tilanteessa tarvitaan yhteishumanistista rintamaa. Oppiaineet tai laitokset eivät voi tuudittautua siihen, että omalla yksiköllä menee hyvin jos naapurilaitoksella on jo kohdattu ongelmia.

Humanistien tulee aloittaa viimeistään nyt oppiaine- ja laitosrajat rikkova yhteistyön tekeminen opiskelijastatukseen tai asemaan yliopistolla katsomatta. Vastustamme kirjekurssiyliopistoa putkitutkintoineen. Vaadimme huippututkimuksen ja lähiopetuksen säilyttämistä myös tulevaisuudessa sekä avointa, myös opiskelijat huomioonottavaa, keskustelua.

Keskiviikkona 16.3 klo 13 opiskelijat järjestävät tapahtuman kaikille humanisteille, yhteistyössä humanistisen tiedekunnan kanssa. Ole paikalla, jokaista humanistia tarvitaan.

Tiedekuntajärjestö Humanisticum ry

29 [sic]

Puheenjohtaja Mitä olisin voinut ajatella tänään Hei sinä humanisti! Pitelet parhaillaan näyttölehdelläsi humanistien uusinta äänenkannattajaa, [sic]ia (lausutaan lähes varmasti siK) ja verkkokalvojasi ahdistelee teksti, joka on syntynyt Humanisticumin uunituoreen puheenjohtajan hyppysissä. Humanisticum on Helsingin yliopiston humanistisen tiedekunnan tiedekuntajärjestö, eli ainejärjestöjen kattojärjestö. Tiedekuntajärjestön tehtävä on säännöissä määritelty näin: ylläpitää kriittistä keskustelua opetuksen ja tutkimuksen muodosta, sisällöstä ja perusteista sekä opiskelijan asemasta koulutusjärjestelmässä ja pyrkiä muuttamaan Humanistista tiedekuntaa ja yliopistoa siten, että opiskelijoilla on valtaa vaikuttaa siihen, mitä tietoa heille jaetaan ja millainen tietoa jakava järjestelmä on edistää humanististen tieteiden arvostusta ja humanistisia arvoja yliopistomaailmassa ja yhteiskunnassa ja siten parantaa humanistien asemaa työmarkkinoilla toimia Humanistisen tiedekunnan opiskelijayhdistysten etu- ja yhteistyöjärjestönä lisätä Humanistisen tiedekunnan opiskelijoiden välistä yhteistoimintaa ja henkistä yhteenkuuluvuutta, sekä lisätä tiedonvälitystä yliopiston, Humanistisen tiedekunnan, Helsingin yliopiston ylioppilaskunnan ja ainejärjestöjen välillä.

Humanisticum käynnisteleekin toimintaansa reippain ottein ja 19 hallituksen jäsentä sekä joukko ahkeria virkailijoita ovat vuoden ajan jokaisen humanistin käytettävissä. Hallitus ottaa mielellään vastaan palautetta siitä, miten tiedekuntajärjes-

30 [sic]

tön toivotaan ajavan opiskelijoidensa etua. Vuoden kulkuun tulee mahtumaan jokaiselle jotakin: työelämäseminaarien kautta neljän tiedekuntajärjestön yhteisvappukekkereihin, opiskelijoiden liikuntaviikkoihin ja opintoinfoihin, unohtamatta Humanisticumin 45-vuotisjuhlia ja yhteisten klusteritilojen 2-vuotissynttäreitä ja täysremonttia, sekä paljon muuta.

Tämän vuoden hallituksesta löytyy opiskelijoita ainakin yhdestätoista eri ainejärjestöstä ja virkailijat mukaanluettuina Humanisticum kattaa tänä vuonna lähes puolet humanistisen tiedekunnan yli 30:stä ainejärjestöstä. Oletko vielä käynyt tutustumassa humanistien omiin tiloihin Uuden ylioppilastalon A-rapun viidennessä kerroksessa? Viikottaiset avoimet ovet

kutsuvat humanisteja pullakahvien merkeissä tutustumaan kerhohuoneisiin tai vaikkapa vain istumaan hetkeksi aulatilojen sohville.

Itse päädyin mukaan Humanisticumin toimintaan alkujaan oman ainejärjestöni Fibulan kautta. Ensikosketukseni Humanisticumiin oli tiedekuntajärjestön fuksiaisissa syksyllä 2008, jolloin hämmästelin ensimmäistä kertaa Uuden ylioppilastalon sokkeloita ja erityisesti sitä, miten niin upeat tilat ovat keskellä keskustaa ainoastaan opiskelijoiden käytössä. Yhteistyö muiden humanistien kanssa on antanut paljon ja laajentanut omaa näkövinkkeliä siitä, mitä kaikkea meihin humanisteihin oikeastaan mahtuu.

Olen kolmannen vuoden arkeologian opiskelija ja tämän hetkinen puheenjohtajan pesti on itselleni kolmas. Tunnustan sairastavani vakavaa tautia, joka tunnetaan parhaiten kansankielisellä nimellään "järjestötoiminta". Sen kerrotaan aiheuttavan akuuttia häiriötä opintojen etenemiselle, mutta itse en toki ole vielä moisia oireita huomannut. Järjestötoiminnan kanssa ei ole ole leikkimistä: joka siihen sairastuu, päätyy nelikymppiseksi mennessä Arkadianmäelle ikuisena fil. yo:na. Kohtalo on karu. Tässä vaiheessa sairautta tulisikin luultavasti ryhtyä välittömiin toimenpiteisiin. Tiedekunnan käytävillä valokopioin leviävän epävirallisen ja salaisen muistion mukaan kaikki alle 25-vuotiaat järjestötoiminta-aktiiviutta osoittaneet varttuneet lapset tulisi julistaa välittömän holhousvallan alle. Siinä vaiheessa, kun parikymp-

pinen opiskelijantaimi tajuaa ensimmäisen puhisvuotensa tultua päätökseen haluavansa vielä jatkaa, tulisi holhoojien lukita sairastunut välittömästi suljettujen ovien taakse. Lupa poispääsemiseen heltiää vasta sitten, kun museologian essee on huolellisesti kirjoitettuna, 60 opintopistettä suoritettuna ja virkamiesruotsi plakkarissa.

Mikäli sairastunut ei vielä tämän jälkeenkään osoita paranemisen merkkejä, toistetaan toimenpiteet, kunnes määräajassa valmistunut pro gradu -tutkielma on sivu sivulta ilmestynyt lukitun oven ali. Tämän jälkeen holhousvalta päättyy, sillä opiskelija on valmistunut. Kaikkien sääntöjen mukaan vieläpä kunniallisessa viiden vuoden määräajassa. Tilanne on toki toinen, mikäli vastavalmistunut maisteri päätyy yliopistolle jatko-opiskelijaksi. Harva jaksaa enää ihmetellä, minkä takia tutkijoita ei koskaan näe "työhuoneidensa" ulkopuolella...

Toivon jokaiselle humanistille mukavaa kevättä ja muistakaa välillä hengähtää opintopaineiden alla!Ennen kaikkea haastan teidät kaikki tutustumaan tiedekuntajärjestönsä toimintaan sekä kaikkiin niihin muihin humanisteihin, joiden oppiaineista ette ole koskaan luultavasti kuulleetkaan.

Keväisin terveisin, Anna "museologian esseetä vajaa humanististen tieteiden kandidaatti" Ylitalo, Humanisticumin puheenjohtaja

31 [sic]

Humanisticumin tapatumakalenteri kevät 2011 http://blogit.helsinki.fi/humanisticum/ Maaliskuu 16.3.klo 13-14 Humanistinen manifesti Päärakennuksen edessä 21.3. Update me II. Tule ja tutustu muihin humanisteihin pikatreffejen muodossa!

Huhtikuu 12.4. Sitsikurssi/sitsit Alinassa 30.4. HUMANISTIVAPPU Päivällä etkot Klusterilla ja illalla super vappubileet Pohjanhovissa

Toukokuu Vko 20 (16. - 20.5.) Humanisticumin liikuntaviikot

Heinäkuu Humanisticumin kesäpiknik kuun puolivälissä

Syyskuu 23.9. Humanisticumin fuksiaiset Muista myös kuukausittaiset Klusteri-lauantait pippalot (kuukauden ensimmäinen lauantai) ja joka keskiviikko olevat Klusteri-hengailut klo 14-18!

Hei sinä järjestötoiminnasta kiinnostunut!

Kiinnostaako sinua suunnitella ja järjestää toimintaa muille humanisteille? Onko sinulla idea, jonka haluat jakaa muille humanisteille? Humanisticum hakee edelleen toimintaansa innokkaita tekijöitä. Hallituspaikat tälle vuodelle on jo jaettu, mutta virkailijana voit ottaa itsellesi juuri niin suuren roolin, kuin aikasi ja kunnianhimosi antavat myöden.

Humanisticum ry:n toiminta on kasvanut muutaman edellisen vuoden aikana merkittävästi, erityisesti yhteisten tilojen myötä. Tämä on lisännyt tarvetta löytää uusia tekijöitä luomaan humanisteille hauskaa yhteistä toimintaa. Oli kyse sitten leffailloista, liikuntatapahtumista, asiaseminaareista tai kahvittelusta järjestötiloissa, Humanisticum tarjoaa sinulle mahdollisuuden tulla luomaan juuri sellaista toimintaa, kuin mitä itse kaipaat.

Paras tapa päästä mukaan on ottamalla yhteyttä joko Humanisticumin virkailijavastaavaan tai suoraan kiinnostavan alueen vastuuhenkilöön. Voit myös katsoa nettisivuilta infoa erilaisista suunnittelu- ja ideointikokouksista.

Nähdään klusterilla!

Emilia Viljanen, Humanisticumin virkailijavastaava