Liite Sarjainfoon 4/2018: Usko Laukkanen: Kuvituksia ja sarjakuvia

M A J U T A A S

usko Laukkasen

KUVITUKSIA JA SARJAKUVIA

NÄYTTELYN JÄRJESTÄJÄ Muumimuseo • NÄYTTELYSUUNNITTELU Suomen sarjakuvamuseo ry: Ville Hänninen (tekstit), Timo Kokkila (käsikirjoitus), Solja Järvenpää • NÄYTTELYJULKAISU Satumaja – Usko Laukkasen kuvituksia ja sarjakuvia, ilmestyy myös Sarjainfon 4/2018 ohessa • LEHDEN ARTIKKELI JA TOIMITUS Ville Hänninen • GRAAFINEN SUUNNITTELU Samppa Ranta / Punavuoren Folio • Originaalien kuvaus Jari Kuusenaho / Tampereen taidemuseo • KUVIEN OIKEUDET Usko Laukkasen perikunta • KIITOKSET Apurahoista: Grafia, Kariston säätiö, Taiteen edistämiskeskus Avusta: Monika Antikainen (Muumimuseo), Ritva Creutz, Paula Hihnala (Satukustannus), Kansallinen audiovisuaalinen instituutti KAVI, Laura Kokko, Ilpo Lagerstedt, Lastenkirjainstituutti, Taina Myllyharju (Tampereen taidemuseo), Pentti Nuortimo, Otavan arkisto, Pentti Otsamo, Leena Palmu, Ville Pirinen, Kalervo Pulkkinen, Elina Rantasaari, Suomen sarjakuvaseura, Sarjakuvantekijät ry, Tampereen taidemuseo, Jukka Torvinen, Työväen Arkisto • PAINO Waasa Graphics, 2018 • ISBN 978-952-94-1289-1 • Kannen kuva Usko Laukkasen lastenkirjasta Taika-arkku (julkaisematon, todennäköisesti 1960-luvulta).

Uskon voimasta

jotka on unohdettu ja jotka voisivat yhtä hyvin olla ” Jumalia, kuolleita. Heitä tavataan enää kuivissa historiankirjoissa.

He ovat mennyttä, kaikki poissa, mutta heidän nimensä ja hahmonsa viipyvät vielä keskuudessamme.

S

itaatti on Neil Gaimanin romaanista Unohdetut jumalat (Otava, 2002, suom. Mika Kivi­mäki). Samaa sanotaan ihmisistä: niin kauan kuin joku muistaa, he elävät.

Johann Sebastian Bachia (1685–1750) arvostetaan yhtenä ihmiskunnan suurimmista säveltäjistä. Häntä ylistetään ja palvotaan unohtumattomana, täydellisen säveltaiteen edustajana. Mutta kun Bach kuoli, häntä pidettiin sen verran vähäarvoisena, ettei kuolemaa edes mainittu lehdissä.

Meidän on kiittäminen Felix Mendelssohn-Bartholdya, joka alkoi vuonna 1838 esittää B ­ achin suuria sävellyksiä ja pelasti teokset, lähes sata vuotta mestarin elinajan jälkeen.

Muutettavat muuttaen: viimeksi kuluneen sadan vuoden aikana Suomessa on tehty ja julkaistu paljon sarjakuvia, jotka ovat koskettaneet monia ihmisiä tai olleet pienen piirin ihailun kohteena. Silti niiden tekijät yhdessä teosten kanssa ovat painuneet tai painumassa unholaan.

Sen vuoksi on olemassa muistiorganisaatioita, ja sen vuoksi on olemassa Sarja­

”

kuvamuseo, joka kerää sarjakuvamme historiaa, tallentaa sitä ja mahdollistaa sen avulla tutkimusta.

Museo on ollut mukana niin Toto Fogel­berg-Kailan, Hjalmar Löfvingin, Tom of Finlandin kuin Jope Pitkäsenkin elämää ja töitä esittelevissä näyttelyissä ja julkaisuissa.

Usko Laukkanen (1930–2000), Puupäähattu-palkinnon vuonna 1988 saanut taitaja, on uusi lenkki tähän ketjuun. Tampereen Muumimuseon maaliskuun loppuun 2019 jatkuva näyttely suuntaa valokeilan taiteilijaan, jonka teoksia moni suomalainen tunnistaa aapiskirjoista sarjakuviin, levynkansista postikortteihin, mainosanimaatioista Kultapossu-lehden kansiin – mutta joka on on jäänyt henkilönä täysin tuntemattomaksi. Sen vuoksi tarvitaan Sarjakuvamuseota.

Haaveena on hahmottaa pala palalta sarjakuvan Suomi, joka on tavattoman monipuolinen ja kiehtova: sadat tekijät ovat yli sadan vuoden aikana tunteneet tarvetta kertoa tarinoita sarjakuvan muodossa.

Suomi elää sarjakuvissa.

Juhani Tolvanen Sarjakuvaneuvos Sarjakuvamuseon hallituksen puheenjohtaja

Intohimona sarjakuva Usko Laukkasen ura kesti 1940-luvulta 1990-luvulle. Huippuvuosinaan hän loihti klassisen tyylikkäitä kuvituksia lastenkirjoihin ja aikakauslehtiin, letkeitä mainosanimaatioita ja läjän lennokkaita sarjakuvia.

Ville Hänninen

O

n kahdenlaisia sarjakuvataiteilijoita.

Yhdet haluavat niin paljon kertoa kuvin, että eivät piittaa tyylinsä kankeudesta vaan piirtävät vain lakkaamatta, ja parhaimmillaan työ opettaa heidät kelpo ammattilaisiksi. Toiset ovat jonkinlaisia luonnonlahjakkuuksia, osaavat sekä ajatella visuaalisesti että kiteyttää näkemänsä rennoiksi, kepeiksi kuviksi.

Uurastus auttaa kyllä jälkimmäisiäkin, mutta kun katson Usko Laukkasen (27. helmikuuta 1930 – 5. tammikuuta 2000) lapsuuden töitä, tuntuu itsestään selvältä, että hänestä ei voinut tulla muuta kuin taiteilija. Lahjakkuus ja intohimo ovat niin ilmeisiä.

Helsingissä koko ikänsä asunut Laukkanen harjoitteli monen aikalaisen tavoin sarjakuvailmaisua

Kuva Usko Laukkasen Taika-arkkulastenkirjasta, jota hän ei saanut valmiiksi.

5

piirtämällä ensin julkaisuja vain itselleen. Niissä kiinnittyy huomio nimenomaan jo yllättävän luontevaan kerrontaan ja piirrosjälkeen.

Ilmeisesti ensimmäinen julkaisu oli vain nelisivuinen lyijykynällä piirretty Pommi nro 1, jossa ei ole vuosilukua. Kannessa lukee ”Hinta 3 mk – rintamalle ei mitään”. Humoristinen otsikointi, koska Laukkanen teki lehteä vain yhden uniikkikappaleen.

14–15-vuotiaan helsinkiläisen Uskon Simpukka-lehdet sisälsivät tieteis-, rikos- ja huumorisarjakuvia. Kokonaisuus muistuttaa harkitussa hajanaisuudessaan vaikkapa Sarjakuvalehteä, aikana ennen kuin julkaisu oli edes alkanut ilmestyä. Sarjakuvalehti, Aku Ankka, Tex ja Korkeajännitys viettelivät 1950-luvun alun viattomat lapset, mutta Laukkasen esikuvat lienevät olleet pikemminkin lukemistolehdet, lastenlehdet kuten Kimmo ja sanomalehtien sarjakuvaliitteet.

Innokas nuorukainen onnistui saamaan sarjakuviaan julki oikeissakin lehdissä. Laukkanen ei antanut monta haastattelua, mutta yksi harvoista ilmestyi Sarjainfossa, kun hän sai Puupäähatun heinäkuussa 1988.

Laukkanen kertoo, miten hän pyöräili Yhtyneitten Kuvalehtien Seuraan tarjotakseen mestariteostaan:

vaikka naaman peruslukemilla pitäminen oli varmaan tosi vaikeaa.

Laukkanen sai Yhtyneillä vihjeitä, miten sarjakuva viimeistellään painokuntoon, ja Seura julkaisi hänen yksisivuisensa marraskuussa 1944.

Masa ja Pena olivat Laukkaselle hahmoina tuttuja jo hänen omasta lehdestään, ja sarja saikin ilmestyä hetken aikaa lehden lastenaukeamalla, ”Punahilkan osastolla”.

Laukkanen pohti piirtämistä jo varsin rutinoituneesti sarjakuvamuotoisessa päiväkirjassaan (26.5.1945): oli piirustusnäyttely. Siellä oli ” Koulussa minunkin tekeleitäni. Olen innostunut aurinkoisiin kuviin, en ole piirtänyt niitä kuin kaksi. – – Alkaisi nyt tulla Englannista tushia. Tushi on nykyään niin huonoa, ettei sillä ole kiva piirtää.

Partion Sinihaukat-lippukunnan Kirkonrotta-­ lehti oli jo selvä askel kohti vakavampaa piirtämistä. Aikana ennen kopiokoneita syntynyt uniikkilehti oli tarkoitettu kiertämään kädestä käteen. Teini-ikäinen Laukkanen teki tusseilla pirteää jälkeä, tarkkaa muttei liian pedanttia.

Lehti sai toisen sijan lippukuntien lehtikilpailussa partiolaisten talvipäivillä 1947.

Pian Laukkanen kirjoitti päiväkirjaansa (12.1.1947):

ei vienyt edes se, että mainospuhee” Intoa seensa keskittynyt poika pyöräili suoraan päin kuorma-auton takalavaa. Tomaatinkokoinen kuhmu otsassaan hän sitten esitteli töitään päätoimittajalle. ”Siinä vasta todellinen herrasmies”, Usko muistelee nyt: ”Ei maininnut sanallakaan kuhmusta,

Lapsuuden nimimerkki lienee tullut piirtäjän sukunimestä. Laukka on sipuli, laukkanen voisi olla sen hellittelymuoto.

6

Seura-lehti antoi Usko Laukkaselle elämänsä tilaisuuden.

7

taas, päiväkirja! Onkin kulunut pitkä aika siitä, ” Hei kun viimeksi kirjoitin! Olen ollut Kallen luona kesällä

AD. 1945, päässyt koulussa aina VI:lle luokalle saakka, ollut töissä kesällä AD 1946, saanut elämän huonoimman todistuksen samana jouluna.

En viitsi jaaritella enempää vanhoista, mutta on paikallaan kertoa tämän talven asioista. Olen aikakauslehti Partion vakituinen piirtäjä!!!!

Kirkonrotta-lehteen Laukkanen piirsi Anttonia yksisivuisena, mutta Partio-lehteen hän teki sarjaa poik­keuksellisesti pystymuotoon. Partio-lehdessä julkaistiin paljon myös Laukkasen vinjetti- ja otsikkopiirroksia, ja Anttonia julkaistiin satunnaisesti uusintana jopa vuosikymmeniä myöhemmin.

Sarjakuvista ei kuitenkaan ollut takaamaan leipää pöytään. Jo ennen toista maailmansotaa sarjakuva oli kuvittajille vain yksi tapaa elättää itsensä. Tuolloin syndikaatit eivät edes läpäisseet Suomen lehdistöä yhtä laajasti kuin 1940–50-luvuilla. Vielä 1920–30-luvuilla miltei missä tahansa pienessä lehdessä saattoi törmätä kotimaiseen sarjakuvaan, mutta nyt maailma oli avartunut. Bullsin ja Reportage Bureau Laszlon tapaiset yhtiöt levittivät maailmanluokan portfolionsa kaikille toimituksille tyrkylle – ja sarjoja sai huokeampaan hintaan kuin kotimaisilta taiteilijoilta.

Sarjakuvalehtien laaja maihinnousu 1950-luvulla puolestaan johti siihen, että ani harvat lehtisarjakuvia tehneet, jo asemansa vakiinnuttaneet taiteilijat näyttivät auttamatta vanhentuneilta. Tutkainta vastaan pyristeli lähinnä pari nuorta: Ami Hauhio, Olavi Vikainen, Egon Meuronen ja Veikko ”Joonas” Savolainen. Tove (myöhemmin Lars) Jansson ja Tom of Finland ratkaisivat ongelman piirtämällä ulkomaille.

Usko Laukkaselle suomalaisen sarjakuvan ahdinko aiheutti elinikäisen kaipuun.

Hän opiskeli Ateneumin taidekoulussa grafiikkaa hetken aikaa, kunnes jätti sen sitten kesken, tyttärien Ritva Creutzin ja Leena Palmun mukaan mahdollisesti voiViikko-Sanomien kansikuvasta 1950-luvulta näkyy, että Laukkasen kuvitustyyli on ollut kansainvälinen.

Se olisi kelvannut yhtä lailla ranskalaiseen kuin yhdysvaltalaiseen lehteen. Kannen vasemman alakulman hahmo ei taitaisi mennä enää tänä päivänä läpi.

Anttoni seikkaili Partio-lehdessä säännöllisesti vuodesta 1947.

8

9

makkaan auktoriteettikammon vuoksi. Joka tapauksessa Laukkanen haki oppia vielä Sanoman lito­grafikoulusta, jossa hän oli faktori (ja postikorttitaiteilija) Urpo Maasion oppilaana.

Alkoi monikymmenvuotinen kuvittajan ura. Laukkanen teki runsaasti kuvituksia ja kansiakin lehtiin kuten Seuraan ja Viikko-Sanomiin ja signeerasi ne usein nimimerkillä ”Foi” (usko ranskaksi).

Laukkanen on muistellut asiaa Sarjis-lehdessä 1/1972: toivoi pojastaan diplomaattia ja ” Äitini pani minut Ressuun lukemaan ranskaa.

Seitsemän vuoden kuluttua olin oppinut yhden ranskankielisen sanan: ”foi”, ja koska sillä ei oikein diplomaatiksi päässyt, sorruin piirtämään kuvia tällä nimimerkillä.

Syntyi myös postikortteja ja mainoskuvia. Niissä pelkistetty, kaunis värimaailma yhdistyi usein melko sarjakuvamaisiin ideoihin.

Eikä ihme. Laukkanen yritti tehdä säännöllisesti ilmestyvää sanomalehtisarjakuvaakin moneen otteeseen, mutta ilmeisesti ideat eivät

Laukkanen teki kymmeniä juhlapostikortteja.

Pilapiirros Yrittäjä-lehdestä vuodelta 1957.

10

Laukkanen suunnitteli Mastosta ja Märssystä kokoelmaa 1970-luvulla.

Kuvassa kansiluonnos.

käyneet kaupaksi. Hän teki Uuteen Suomeen vuoden ajan perhesarjakuvaa, mutta boheemiuttaan ei kyennyt organisoimaan sarjan tekemistä riittävän tehokkaasti.

Pisimmälle viety julkaisematon sarja oli Masto ja Märssy. Laukkanen piirsi kahdesta vähän kulkurimaisesta hahmosta – tietysti he olivat pitkä ja pätkä, perinteisen huumorisarjakuvan hengessä – tarinan, jossa jahdataan kuolleen sukulaisen mahdollista aarretta. Toki perään liimaantuu muitakin kullankimallukselle persoja.

Sarjaa syntyi vuonna 1953 kokonaisen tarinan eli yhteensä 84 stripin verran. Ei ole tiedossa, miten laajasti Laukkanen tarjosi sarjakuvaansa lehdille, mutta se ei koskaan alkanut ilmestyä.

Laukkanen kajosi itselleen rakkaaseen sarjaan myös 1960-luvun lopussa ja kokeili hiukan humoristisempaa ja eloisammin piirrettyä

näkö­kulmaa. Hänen kanssaan animaatioita tehnyt ”Joonas” tiesi asiasta ja otti yhteyttä vuonna 1971, kun Kustannus Oy Williams kaavaili uutta sarjakuvalehteä.

Vuosina 1972–74 ilmestynyt Sarjis oli anomalia muun sarjakuvalehtitarjonnan keskellä. Pelkästään Williams julkaisi kymmeniä eri lehtiä, mutta suomalaiset taiteilijat eivät avustaneet niitä.

Sarjiksen linja puolestaan oli täysin kotimainen. Ammattimaisia sarjakuvapiirtäjiä oli sillä hetkellä hyvin vähän, joten mukaan otettiin sekä innokkaita nuoria että kokeneempia kykyjä.

Savolainen, jo 43 vuoden korkeassa iässä, painotti, että ”sarjakuvien piirtäminen täällä meillä Suomessa on hieman hankalaa, mutta ’työn ilo se suurin ilo’ on, sanoi ammattiurheilijakin.”

11

Hän valitsi mukaan itsensä lisäksi Laukkasen ja nipun nuoria kuten Tarmo Koiviston, Seppo Lindqvistin ja Ursula Niemistön. Kolmen vuoden aikana moni nykyisistä ammattilaisista kuten Kari (T.) Leppänen sai näkyvää potkua uralleen.

Myös Laukkasen tapaiselle jo meritoituneelle ammattilaiselle lehti oli mahdollisuus, koska siihen sai piirtää sarjakuvia. Hän panostikin selvästi tarinoihin. Ensimmäinen Masto ja Märssy – myös koko lehden ensimmäisen numeron avaussarja – oli seitsensivuinen kertomus kaksikosta sirkuksen apumiehinä ja arvaamattomasta Jumbo-norsusta. ”Masto ja Märssy ovat ihan tavallisia kavereita, jotka ottavat elämän vastaan sellaisena kuin se tulee. Miten sitä muutenkaan voisi”, Laukkanen itse kiteytti Sarjikselle. Myöhemmin hän teki lehdelle vielä toisen seitsensivuisen (”Onnenkäpälä”) ja nelisivuisen ”Masto ja Märssy ja tinuri” -tarinan sekä jokusen Kukko-­ stripin ja Kapteeni Kidd -sarjaa.

Siihen Laukkasen sarjakuvaura kuitenkin jämähti. Sarjis-lehti lopetettiin, koska se ei saavuttanut 15 000 kappaleen (!) levikkitavoitettaan, ja Laukkanen käytti sarjakuvailmaisua lähinnä satunnaisissa mainoskampanjoissa esimerkiksi Liikennevirastolle. Liikennevarpunen-sarjakuva ilmestyi lehdissä vuonna 1973.

Kapteeni Kidd oli Maston ja Märssyn ohella Laukkasen toinen pitkäaikainen rakkaus. Selvästi meriin ja niin merimiehiin kuin -rosvoihin viehättynyt Laukkanen suunnitteli hahmostaan milloin sarjakuvaa, milloin lastenkirjaa.

Häneltä jäi jälkeen muun muassa viimeistelty kuvakirjaluonnos, runsaasti sarjakuvastrippe-

Käyttämättä jäänyt kansiluonnos Sarjislehteen vuodelta 1974.

Kultapossukerhon mainos.

Liikennevirasto oli kotoa käsin työskennelleen Usko Laukkasen pitkäaikaisimpia työnantajia.

12

jä, luonnos kokoelmakirjan kanneksi ja eri vaiheissa olleita käsikirjoituksia.

Laukkanen piirsi Kiddiä vuonna 1969 ensin englanniksi ja sitten Suomeksi. Hän halusi sen kansainvälisille markkinoille ja tarjosi sarjaa Bullsille, mutta yhteistyö jäi puheiden asteelle. Syndikaatti tahtoi Laukkasen tekevän strippiä noin vuoden varaston etukäteen. Se ei kuitenkaan onnistunut muun työn ohessa.

Laukkanen teki myöhemmin suunnitelmia Kapteeni Kiddin sovittamisesta lastenkirjaksi.

Merirosvomaailma erosi Laukkasen lastenkirjakuvituksista siten, että se oli Maston ja Märssyn tavoin samanaikaisesti osittain lapsille, osittain aikuisille. Tarinoissa esimerkiksi juodaan välillä rommia, mikä on saattanut tuntua julkaisijoista liian ”aikuismaiselta”.

Kapteeni Kidd -luonnos 1960-luvun lopusta.

Sanatonta Kukko-sarjakuvaa taisi ilmestyä vain Sarjis-lehdessä. Tämä sarja numerosta 1/1974.

13

Kymmenminuuttinen Onnenrahaa etsimässä on Usko Laukkasen tunnetuin piirroselokuva. Moni muistaa myös Esson ”Tiikeri tankkiin” -mainosten piirretyn juovahännän.

miesten Kerho, virallisti toimintansa vuonna 1928, ja samana vuonna Suomen Kuvalehti julisti reklaamin ”mainokseksi” näyttävällä sanakilpailulla, jonka voitti lehtori E. A. Saarimaa.

Mainosanimaatioita alettiin tehdä Suomessa jo ennen toista maailmansotaa (esim. Hjalmar Löfving Elannolle), mutta monivuotinen sota hidasti teollisuuden toimintaa. Varsinainen kulutuskapitalismi virisi uudelleen vasta 1950-luvulla, jolloin ensimmäiset mainoksiin erikoistuneet tuotantoyhtiötkin (Filmitalo ja Fennada-Filmi Junior) syntyivät.

Merkittäviä ajan animaattoreita olivat muun muassa Bob Balser, Sauli Rantamäki, Antti Peränne ja Veikko ”Joonas” Savolainen. Omien muistikuviensa mukaan kolmisenkymmentä animaatiota tehnyt Savolainen piirsi muun muassa Pandan Riksi-vohveli-mainoksen ja Hankkijan rehuja mainostaneen Kultalypsyn.

Laukkanen työskenteli 1950-luvun lopus-

Kymmeniä mainosanimaatioita menestyksellä Laukkasen kultakauden kuvituksissa pistää silmään tyylin sulavuus. Siinä kuvastuu kiinnostus klassisiin animaatioelokuviin: pelkistyksiin ja näennäisen yksinkertaiseen viivaan.

Laukkanen teki itsekin animaatioita. Kokeelliset ja omaehtoiset piirroselokuvat ovat aina olleet tuiki harvinaisia, ja 1950–60-­luvun Suomessakin oppi saatiin käytännössä, mainoksia tekemällä. Uutterimpina vuosinaan Laukkanen sekä teki läjän lehti- ja mainos­ kuvituksia että osallistui mainosanimaatioiden tekemiseen. Tarkka lukumäärä ei ole tiedossa, mutta Laukkanen itse puhui ”yli sadasta”. Joukossa lienee ollut muitakin kuin puhtaita piirroselokuvia.

Mainosala oli kasvanut Suomessa voimakkaasti jo 1920-luvulla. Alan järjestö, Reklaami-

14

sa Filmitalossa, joka oli Risto Orkon johtaman Suomi-Filmin tytäryhtiö. Laukkasen esimies oli piirrettyjen osaston johtaja Onni Rivakka. Hänen työtovereinaan oli joukko monipuolisia kuvittajia: Savolainen, Heikki Tiiainen ja Aarre Aalto.

Tuula Leinonen kirjoittaa teoksessaan 100 vuotta suomalaista animaatiota: ”Sarjakuvapiirtäjistä rekrytoitiin animaattoreita Filmi­ talon animaatio-osastolle 1950- ja 60-lukujen vaihteessa. He olivat hankkineet hyvän piirustusrutiinin jo nuorena, saaneet julkaistua sarjakuviaan lehdissä ja herättäneet myös tuotantoyhtiöiden huomion.”

Niinpä Laukkanenkin päätyi työskentelemään useille tuotantoyhtiöille. Filmitalossa hän piirsi Onni Rivakan työparina Kultapossukerhon mainosanimaatioita ja palkittuja Esso-­ mainoksia. Työ oli vilkkainta 1960-­luvun alussa, jolloin syntyivät esimerkiksi Renlund-rautakaupan joulusatu (1961), Baby-Energa-mainojauheen mainos (1962) ja Siff Cola Majava -juoman mainos (1964).

Rivakka perusti myöhemmin muusikko Kaarlo Kaartisen kanssa Piirtämö Rivakka Cine­voxin, jota Laukkanen myös avusti. Kolmas Laukkasen uralle tärkeä yhtiö oli Erik Blombergin Allotria-filmi, jolle hän teki esimerkiksi kymmennminuuttisen Onnenrahaa etsimässä -animaation (1959). Opetuselokuva kannusti ajan eetoksen mukaisesti lapsia säästämään.

Onnenrahaa etsimässä oli Laukkasen itsensä ohjaama ja animoima, kuvauksen teki Heimo Palander. Laukkanen piirsi hahmot pahvitaustojen päälle liikuteltaville lasilevyille. Hänelle ominaiseen tapaan katsoja sai tempautua itse luomistyöhön mukaan: jokainen kohtaus alkaa sillä, että Laukkasen sivellin suihkii tyhjää paperia. Vähitellen kuva täydentyy, ja toiminta tihenee.

Samaa tekniikkaa Laukkanen käytti myös pankkitoimintoja mainostavissa mustavalkoisissa Piirrospaloja-animaatioissa, jotka valmistuivat vuonna 1958.

Esimerkiksi sarjan ensimmäinen elokuva kuvaa poikaa, joka haaveilee polkupyörästä.

Sen hinta on 15 000 markkaa. Toiveen yli vede-

Näyte Piirrospaloja-animaatioista.

tään henkselit, kunnes hän hoksaa ratkaisun: Kansallis-osake-pankki. Ensin pankkikirjassa on tuhannen markan talletus, sitten yhä enemmän! Lopulta poika ajaa pyörällään tietä pitkin, kädessään ihka oma pankkikirja!

Heimo Palander muistelee Petri Tanskasen teoksessa Työväen arjesta juhlaan: rupesi tilaamaan ” Kansallis-osake-pankki meiltä tämmöisiä Piirrospaloja, me tehtiin [niitä] kymmenen kappaletta. – – Homma perustui aivan yksinkertaiseen ratkaisuun.

Usko Laukkanen piirsi siis tämmöselle voipaperille suurinpiirtein. Ja me kuvattiin jollain viiden, kuuden kuvan sekuntinopeudella. Sama tekniikka otettiin käyttöön [elokuvassa] ”Onnenrahaa etsimässä”.

Se oli semmonen jännä juttu...ei mulla ollu zoomia eikä mitään. Mä tein laudasta semmoisen trikkipöydän, joka oli kolme metrii leveä ja toista metrii korkea, Arriflex oli sit siellä ylhäällä kiinni.

Palander kutsuu Laukkasen ohjaamaa elokuvaa maan ensimmäiseksi värianimaatioksi ja kertoo kuvauksiin kuluneen kolme kuukautta. Jollei ensimmäinen, niin yksi aivan ensimmäisiä kyllä: sen jälkeen suomalainen mainos­ elokuva otti isoja harppauksia eteenpäin, mistä esimerkkinä käyköön Filmitalon Esso – Tippa­

15

ukko (1962), joka voitti New Yorkin mainos­ elokuvakilpailun ensimmäisen palkinnon. Bob Balserin johdolla puolestaan syntyi vuonna 1960 mainoksia, joissa asiat muuttuvat taika­ iskusta paremmaksi, kun sana ”Fazer” mainitaan. Huippunsa ajanjakso sai Balserin ja Felix Forsmanin ohjaamassa 13-minuuttisessa Alkoholi ihmisruumiissa -animaatiossa (1961), joka kertoi juopottelun haitoista. Se palkittiin Milanon elokuvafestivaalilla vuonna 1963.

Kuvia omiin ja toisten kirjoihin Sarjakuvista isoa osaa ei julkaistu omana aikanaan, ja animaatioiden elinikä jäi lyhyeksi.

Laukkasen tuotannon kestävintä antia ovatkin olleet kirjankuvitukset ja kuvakirjat.

Laukkanen teki 26 omaa kuvakirjaa ja kuvituksen kymmeniin lastenkirjoihin ja oppikirjoihin. Kultakauden, 1950–60-lukujen tuotanto, on kestänyt hyvin aikaa. Kuvitukset esimerkiksi Oiva Paloheimon Tinaseppään ja seitsemään (1956) ja Aale Tynnin Heikin salaisuuksiin (1956) ovat tyylikkäällä tavalla vanhan­ aikaisia, mutta poikkeavat edukseen nykyisestä retromuodista.

Tämän kirjan moni muistaa lapsuudestaan.

Laukkasen yhä ehkä tunnetuin oma teos on Laulumaja, josta on otettu tähän asti neljä painosta, viimeisin vuonna 2010. Laukkanen menestyi Laulumajalla pohjoismaisessa kuvakirjakilpailussa, johon osallistui 594 taiteilijaa.

Raadin suomalaisen kriitikon, Helsingin Sanomien Toini Havun mielestä Laulumajan olisi kuulunut voittaa, ja häntä kannatti kilpailuraadin ruotsalainenkin jäsen, mutta toisin kävi. Kolmanneksi sijoittunut teos julkaistiin kuitenkin kilpailun ansiosta kolmella kielellä, suomeksi vuonna 1956 Tammen Kultaisissa kirjoissa. Se oli kansainvälisen Little Golden Books -sarjan ainoaksi jäänyt suomalaisen tekijän kirja.

Menestys siivitti Laukkasen kuvittajan uraa. Mainostöiden ohella

A-kirjaimen kuvitus A. Salmelan Satuaapisesta.

16

Laukkasen kirjankansia 1950-luvulta.

hän kuvitti Valistukselle, Otavalle ja WSOY:lle­ lastenkirjoja, aapisia ja lukukirjoja. Varsinkin jälkimmäiset muistetaan yhä: Lasten oma ­aapinen (1958), Lasten oma lukukirja (1958) ja sen myöhemmät muunnelmat levisivät suurina painoksina Suomen kouluihin.

Taiteellisesti yksi korkeatasoisimmista Laukkasen töistä on kuvitus A. (Alfred) Salmelan Satuaapiseen. Koulukirjojen kuvitukset eivät mahdollistaneet samanlaista väreillä ja hahmoilla ilottelua kuin vuonna 1966 ilmestynyt ”vapaa” teos. Teoksen originaa­lien­värimaailma on vielä selvästi painotuotetta kirkkaampi ja kiehtovampi. Sama letkeys ja ammattitaito näkyy myös kuvituksissa Inkeri Kaja­van satukirjaan Peikot ovat ystäviä (1964) ja Pentti Huhtalan Peikkokirjaan (Otava, 1966).

Muutaman oppikirjan jälkeen tussi alkoi kuitenkin kuivahtaa. Vaikka sarjakuvat vielä pursuivat elämäniloa, Laukkasen Satukustannukselle tekemät omat lastenkirjat tuntuvat jo värimaailmaltaan ja kerronnaltaan suhteellisen innottomilta. Kuin kuvittaja olisi vanhemmiten luovuttanut.

Hänen kirjeenvaihtonsa kustantajan kanssa todistaa tosin päinvastaista. Hän lähestyi kustantajaa useilla ehdotuksilla vuodessa. Peri­kunnalle jäänyt ja nyt Sarjakuvamuseo ry:n hallussa oleva aineisto on täynnä julkaisemattomia, varsin pitkälle työstettyjä kuvakirja­ ehdotuksia.

Samalla lailla kuin Erkki Koponen, Egon Meuronen ja monet muut väsähtivät sarja- ja pilakuvien tekemiseen vanhemmiten ja alkoi-

17

Originaalikuvitus A. Salmelan Satuaapiseen. Kuvan alaosaan on jätetty tilaa tekstille.

le (1975), Metsänpeikot opintiellä (1986), Meri­ peikot liikenteessä (1987, myöhemmin myyvemmillä nimillä Pikkupeikkojen liikenneaakkoset ja Pikkupeikkojen liikenneaapinen), Sami Sammakko (1987) ja Tupsu Orava (1987) ja Kurren ja Jänön aapinen (1985).

Laukkanen teki ensimmäiset kirjansa vastaperustetulle tamperelaiselle Satukustannukselle 1970-luvun alussa, ja hänen tuotantonsa oli

vat suuntautua kohti maalaustaidetta, myös Laukkanen irtautui 1970-luvun mittaan vanhoista kuvioistaan. Häntä ei kuitenkaan perinteinen (saati sen ajan nykyaikainen) kuvataide kiinnostanut vaan nimenomaan omien lastenkirjojen tekeminen. Jussi Jänis, Kurre, Panu Ponteva ja kumppanit säilyivät vuosikymmeniä Laukkasen mukana. Uusintapainoksia on otettu eniten teoksista Panu Ponteva lähtee meril-

Usko Laukkanen sai Puupäähatun vuonna 1988. Vasemmalla Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtaja Jukka Rissanen. Seuran perustamisessa aktiivisen Veikko ”Joonas” Savolaisen vihjeestä Laukkanen haki ja hänelle myönnettiin valtion taiteilijaeläke vuodesta 1991.

(Kuva Pentti Nuortimo)

18

pienikokoinen käppänä ja sukunimensä veroinen siinä missä Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretken (WSOY, 1911) päähenkilö pitkänhuiskea hajamielikkö.

Eipä tainnut lukijoista moni ymmärtää, mutta taiteilijalla oli varmasti hauskaa. Kun Laukkanen teki kirjansa, Itikaisen edellinen uusintapainos oli ilmestynyt 45 vuotta aiemmin.

Pontevaa paneutumista!

Sarjakuvamuseo ry:n hallussa olevan Usko Laukkasen arkiston lisäksi lähteinä: Gartz, Juho: Animaatioelokuvat. Suomen elokuvasäätiön julkaisusarja 6. Suomen elokuvasäätiö, 1978.

Haastattelut: Ritva Creutz ja Leena Palmu (syyskuu 2018), Jukka Torvinen (marraskuu 2018), Veikko ”Joonas” Savolainen (joulukuu 2013).

Johanson, Erik ja Termonen, Teuvo: Suomalaista postikorttitaidetta, osa 1. Kaj Hellman, 1983.

Leinonen, Tuula: 100 vuotta suomalaista animaatiota. Aalto ARTS, 2014.

Otavan arkisto: Usko Laukkasen arkisto.

Pulkkinen, Kalervo: ”Se hattu tiesi paikkansa”, lehdessä Sarjainfo 60 (3/1988).

Sarjis, vuosikerrat 1972–1974.

Tanskanen, Petri: Työväen arjesta juhlaan.

Kansan Elokuvan ja Allotria Filmin tuotanto 1945–1962. Filmografia. Työväenperinne – Arbetartradition ry, 1996.

Peikot ovat ystäviä -kirjan kansiluonnos.

Teutorin (Teuvo Koskinen) Miina ja Manu -kirjojen ohella yksi kustantamon selkärangoista.

Satukustannuksen Markku Artkoski ja Jukka Virta koettivat houkutella Laukkasta tekemään yhden kirjan sijaan sarjoja, mutta se ei tainnut olla taiteilijan luonteen mukaista.

Aivan viimeisinä vuosikymmeninään Laukkanen ei enää juuri haaveillut sarjakuvien tekemisestä. Rakkaus lajiin ei kuitenkaan kaivannut herättelyjä.

Sitä kuvastaa lastenkirja Panu Ponteva etsivän apulaisena (1990), jossa Panu naamioituu työtehtävissään professori Itikaiseksi. Panu on

Kuvitus kirjasta Panu Ponteva etsivän apulaisena. Monet Satukustannuksen kirjoista olivat suosittuja. Niitä myös käännettiin.

Venäjäksi ilmestyi ilmeisesti 12 ja ruotsiksi ainakin kaksi teosta.

19

Valmiita kuvituksia ja luonnoksia. Jos joku tietää julkaisuyhteyden, ottakoon yhteyttä kirjoittajaan tai info@sarjakuvamuseo.fi.

Usko Laukkasen tuotantoa Kuvakirjat Laulumaja (Tammi, 1956. Sarjassa Tammen Kultaiset Kirjat, 53. Neljä painosta, uusin vuodelta 2010.)

Panu Ponteva lähtee merille (Satukustannus, 1975. Neljä tai viisi painosta.)

Jussi Jänis ja Olli Orava (Satukustannus, 1977. Sarjassa PR-satu 2.)

Jussi Jänis ja Olli Orava tapaavat noitamummon (Satukustannus, 1977. Sarjassa PR-satu 3.)

Keiju ja peikot (Satukustannus, 1977. Uudistettu laitos 1995.

Sarjassa PR-satu 6.)

Kurre lentää (Satukustannus, 1977. Sarjassa PR-satu 5.)

Kyllä Kurre osaa (Satukustannus, 1977. Sarjassa PR-satu 4.)

Kapteeni kummittelee (Satukustannus, 1981) Kurre ja erikoiset ystävät (Satukustannus, 1981. Uudistettu laitos 1995.)

Kurre ja oravanmarjat (Satukustannus, 1981) Kurre on vapaa (Satukustannus, 1981) Panu Ponteva ja puhuva taulu (Satukustannus, 1981) Kurren ja Jänön aapinen (Satukustannus, 1985. 14 painosta, uusin vuodelta 2018.)

Metsänpeikot opintiellä (Satukustannus, 1986. Julkaistu myös nimellä Met-sän-vä-en aapiskirja, Satukustannus 1991, seitsemän lisäpainosta.)

Panu Ponteva ja taikatyttö (Satukustannus, 1986) Panu Ponteva ja vedenalainen seikkailu (Satukustannus, 1986) Kuhnu, kimalainen (Satukustannus, 1987) Meripeikot liikenteessä (Satukustannus, 1987. Julkaistu myös nimellä Pikkupeikkojen liikenneaakkoset (1991) ja Pikkupeikkojen liikenneaapinen (2003), neljä lisäpainosta.)

Sami, sammakko (Satukustannus, 1987. Kuusi painosta.

Viidennessä, vuoden 1994 laitoksessa kirja ja satukasetti.)

22

Urho Somerkivi, Hellin Tynell ja Inkeri Airola: Lasten oma aapinen (Otava, 1958.

Toistakymmentä painosta, edellinen vuodelta 2015.)

Urho Somerkivi, Hellin Tynell ja Inkeri Airola: Lasten oma lukukirja (Otava, 1958. Neljä painosta vuosina 1958–1967.)

Maria Vuotilainen: Kultasormus (Otava, 1958.

Sarjassa Meidän lasten kirjasto.)

Urho Somerkivi ja Engun Rauhamaa: Lasten kolmas lukukirja (Otava, 1959. 12 painosta vuosina 1959– 1972.)

Joel Lehtonen: Ilvolan juttuja: kansansatusovitelmia Suomen lapsille (Kolmas painos, Otava, 1960) Olavi Pesonen ja Ellen Urho: Sanoin ja sävelin I. (Valistus, 1960. Kuvittajana myös Rauno Rauske.

Viisi painosta vuosina 1960–1976.)

Urho Somerkivi ja Jarl Fjalar Palmén: Lasten neljäs lukukirja (Otava, 1960. 11 painosta vuosina 1960– 1973.)

Urho Somerkivi ja Marjatta Manninen: Lasten viides lukukirja (Otava, 1961. Kahdeksan painosta vuosina 1961–1972.)

Paavo Kuosmanen, Eero Salola ja Otro Kontturi: Lukutunnin kirja IV: lukemisen oppikirja kansakoulun IV tai III luokalle. (Valistus, 1962.

Neljä painosta vuosina 1962–1971.)

Tupsu, orava (Satukustannus, 1987. Viisi painosta.

Viidennessä, vuoden 1992 laitoksessa kirja ja satukasetti.)

Panu Ponteva etsivän apulaisena (Satukustannus, 1990. Kirja ja satukasetti.)

Panu Ponteva seikkailee (Satukustannus, 1990.

Yhteisniteenä teokset Panu Ponteva ja puhuva taulu, Panu Ponteva lähtee merille, Panu Ponteva ja taikatyttö, Panu Ponteva ja vedenalainen seikkailu.)

Ville Vikkelä metsän koulussa (Satukustannus, 1990. Julkaistu sekä kirjana että kirjana ja satukasettina.)

Etsivä Wictor ja kadonnut taulu (Satukustannus, 1991. Kirja ja satukasetti.)

Kuvituksia muiden kirjoihin Oiva Paloheimo: Tinaseppä ja seitsemän (WSOY, 1956) Aale Tynni: Heikin salaisuudet (WSOY, 1956. Neljä painosta, viimeisin vuonna 1984) Iris Kähäri: Punainen minuutti ja muita tarinoita Pete-Veikosta (Otava, 1957) Marta Sillaots: Matkamiehet: kolmen lapsen seikkailumatka (Otava, 1958. Sarjassa Meidän lasten kirjasto.)

23

Originaalikuvitus A. Salmelan Satuaapiseen.

Aila ja Aaro Nuutinen: Luontoa oppimassa: pienten koululaisten tietolukemisto (WSOY, 1967. Kaksi painosta vuosina 1967–1968.)

Toivo Vahervuo, Aune Väänänen, Pirjo Salonen ja Paavo Malinen: Koululaisen matematiikka 1 (Otava, 1968. Kolme painosta vuosina 1968–1969.)

Toivo Vahervuo, Aune Väänänen, Pirjo Salonen ja Paavo Malinen: Koululaisen matematiikka 1: lisätehtävävihko (Otava, 1968. Kolme painosta vuosina 1968–1969) Toivo Vahervuo, Aune Väänänen, Pirjo Salonen ja Paavo Malinen: Koululaisen matematiikka 2 (Otava, 1969. Kolme painosta vuosina 1969–1971.)

Aila ja Aaro Nuutinen: Luontoa oppimassa: ympäristöoppia alaluokille (WSOY, 1969. Kolme painosta vuosina 1969–1971.)

Leena Tammelin: Trafikant på gamla dar (Trafikskyddet, 1986) Tapani Puranen: Miinan ja Manun laulukirja.

11 uutta sekä vanhaa laulua nuotteineen.

(Satukustannus, 2001. Osa kuvituksista (ja yksi sävellys) Laukkasen. Useita painoksia.)

Urho Somerkivi ja Tauno Hirvonen: Lasten kuudes lukukirja (Otava, 1962. Kuusi painosta vuosina 1962–1972.)

Ester Erhomaa: Vihreä valtakunta (Otava, 1963.

Sarjassa Meidän lasten kirjasto.)

Iris Kähäri: Titi-Lalli ja rukkanen: kertomus pikkupojasta (Toinen painos, Otava, 1963. Sarjassa Meidän lasten kirjasto.)

Inkeri Kajava: Peikot ovat ystäviä (Otava, 1964.

Sarjassa Meidän lasten kirjasto.)

Hilkka Palola: Töpö ja Nöpö etsivät talviasuntoa (Kirjalito, 1964) Hilkka Palola: Töpö ja Nöpö korjaavat nukketalon (Kirjalito, 1964) Hilkka Palola: Pikku kalastaja (Kirjalito, 1964) Hilkka Palola: Pikku puutarhuri (Kirjalito, 1964) Uuno Peltoniemi: Opintokerho-opas. (Kirjayhtymä, 1964. Sarjassa Opintotoiminnan keskusliiton julkaisuja 10. Kolme painosta vuosina 1964–1967.)

Pentti Huhtala: Peikkokirja (Otava, 1966) Alfred Salmela: Satuaapinen (Toinen painos. Otava, 1966.)

24

Sarjakuva ilmestyi alun perin Sarjis-lehdessä 1/1972.

Tämä pätkä vuonna 1971 piirrettyä Kapteeni Kidd -tarinaa ilmestyi alun perin Sarjis-lehdessä 1/1974.

Sarjakuvaoriginaalien kuvaus: Jari Kuusenaho, Tampereen taidemuseo.

Usko Laukkanen

(1930–2000) oli oman aikansa näkyviä näkymättömiä; tuottelias ja monipuolinen kuvittaja, animaattori ja sarjakuvataiteilija.

Vuonna 1988 Puupäähatulla palkittu Laukkanen julkaisi melko vähän sarjakuvia, mutta kantoi haaveita niistä mukanaan halki uran. Satumaja – Usko Laukkasen kuvituksia ja sarjakuvia esittelee tekijän tuotantoa. Lisäksi aineistosta on koottu näyttely Tampereen Muumimuseoon (15.12.2018–31.3.2019).