Sarjainfo #168, 3/2015

Page 1

N:O 168

€

8 3/2015


RASISMIN VASTUSTAMINEN OPETUKSEN TEEMANA Teksti ja kuva: Aino Sutinen

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 info@sarjakuvakeskus.fi sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

AVOIMIA TYÖPAJOJA • Nuorten sarjakuvapaja joka maanantai klo 16–19 • Tiistaisin croquis-paja klo 19–20. Lisäksi kolmen Kohtauspajan sarja torstaisin 12.11., 26.11. ja 10.12. klo 19–20. Huom. osoite: Eurantie 3, 00550 Helsinki • Perjantaisin kaikille avoin piirustuspaja klo 14.30–18 • Lasten lauantai joka kuun viimeinen lauantai!

Sarjakuvakeskuksella aloittaa tänä syksynä uusi opetustiimi. Verna Kuutti, Jonna Kuitunen ja Hannele Richert vastaavat yhdessä kaikkien kurssien suunnittelusta ja opetusjärjestelyistä. He kertoivat ajatuksiaan opettamisesta ja tulevista kursseista. Kaikki toivovat, että lapset, nuoret ja aikuiset saisivat kursseilta itsevarmuutta tekemiseen, välineitä tarinankerrontaan, teknisiä valmiuksia sekä tietoa sarjakuvaharrastamisen ja -julkaisemisen mahdollisuuksista. Kursseille toivotaan myös osallistujia monenlaisista lähtökohdista ja sarjakuvaopetus nähdään eräänlaisena tasa-arvotyönä. – Matala kynnys aloittamiseen on tärkeää, Kuutti sanoo. – Sarjakuva on muutenkin hyvä media romuttaa sellaisia käsityksiä, että voidakseen tehdä taidetta pitäisi olla tosi taitava käsityöläinen. – Ihmiset ovat lajina luontaisia tarinankertojia, Kuitunen sanoo. – Se, että me annamme keinot niiden tarinoiden ilmaisemiseen kuvallisesti, auttaa vaikka ylittämään kielirajatkin. Esimerkiksi rasisminvastaisessa työssä tällainen on tärkeää. Rasisminvastaisuus onkin yksi tämän vuoden teemoista opetuksesta. – Siitä tulee pieni osa jokaista kurssia, kertoo Richert. – Mietimme vielä vähän sitä, miten paketoimme tämän kaikista pienimmille. – Se on totta kai kiinni jokapäiväisessä työskentelyssä – ei saa olla mitään rasistista tai vihan viljelyä, Kuitunen lisää. – Ei saa haukkua. Richert kertoo, että lasten kanssa voi purkaa esimerkiksi rasistisia

vitsejä osiinsa ja selvittää, miksei sellainen ole hauska. – Tasa-arvotyöhön liittyy myös se, että meidän kurssit ovat aika edullisia, eikä niihin tarvitse mitään kalliita materiaaleja. Kynällä ja paperilla pääsee aika pitkälle, Kuutti muistuttaa. Rasisminvastaisesssa työssä hyödynnetään myös tuoreita maahanmuuttajista kertovia sarjakuvia.

Tulevaisuuden huipputekijöitä Yksi tavoitteista on saada sarjakuva taiteen perusopetuksen piiriin, ja perusopetuksen suunnitelma otetaan tälläkin hetkellä laajasti huomioon opetuksen suunnittelussa. Viivan ja värin käyttö, kolmiulotteinen kuva ja muut mainitut taidot käydään läpi lasten kursseilla. – On lapsia, joista näkee, että on ollut se viikoittainen, toistuva harjoitus, Richert kertoo. – Jossain vaiheessa heillä saattaa olla sellaista ehkä iän mukanaan tuomaa vähättelyä, että ”en osaa tehdä”, pitää vähän repiä omia töitä jne. Kuitenkin

KÄSIKIRJOITUSKURSSI

BLOGISSA mm.

Peruskurssi tarjoaa kaikille tarinoista kiinnostuneille pohjatiedot kerronnasta ja tarjoaa apuvälineitä ideointiin.

• Queer-normien jäljillä • Sarjakuvafestivaalien kuvat ja video • Ujo matkaaja tutustuu Helsinkiin Triin Valvasin piirroksissa + videotervehdys • “Piirtäminen kuin tanssia” – ajatuksia sarjakuvaopetuksesta • Pajatoimintaa Skideillä Festareilla • Milla Paloniemi: ”Vihaan tylsiä sarjakuvanäyttelyitä!” • Minisarjiksia ja ystävyyttä Nordicomics Youth! -leirillä

23.10.–20.11.15 pe klo 17–19 (5 kertaa) Kurssimaksu: 40/35 € (alennus Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille ja eläkeläisille) Opettaja: Antti Hintsa Ilmoittautuminen: sarjakuvakeskus.fi/kurssit

heillä on sellainen varmuus, että piirtäminen on kuin tanssimista. En ainakaan itse muista olleeni niin varma piirtäjä! Kaikki ovat sitä mieltä, että lasten ja nuorten kursseilla kasvaa tulevaisuuden huipputekijöitä. Myös aikuisten kurssilaiset ovat kehittyneet kurssien mukana. Esimerkiksi Sarjakuvailmaisu on moniosainen kurssi, jonka aikana voi kehittää omaa tekemistään järjestelmällisesti. Kursseilla myös tehdään usein erilaisia julkaisuja, lopputöitä, pienlehtiä ja blogeja. Toivottuja kurssiaiheita voi aina ehdottaa Sarjakuvakeskukselle. Vierailevia opettajia pystytään pyytämään opettajiksi, ja eri opettajilla on paljon erilaisia taitoja, kuten tussimaalausta tai tietokoneväritystä. Muutenkin kaikki palaute otetaan mielellään vastaan. Pidempi versio haastattelusta ja tietoa opettajien taiteellisista taustoista blogissa: sarjakuvakeskus.fi/blogi

sarjakuvakeskus.fi/blogi


sisällys

Kansi: Sami Aho, Benjamin Bergman, Ville Kallio, Pauliina Mäkelä, Heikki Rönkkö, Tuomas Tiainen ja Amanda Vähämäki. Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2015 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2016) ISSN 0356-4967

8

Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi

32

© decadence comics

Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi

20

Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa. Avustajat: Keijo Ahlqvist, Laura Antola, Salla Brunou, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Kaltsu Kallio, Ville Kallio, Petra Koponen, Kivi Larmola, Sanna Larmola, Merja Lundén, Tarja Matikainen, Salla Moilanen, Onni Mustonen, Juri Nummelin, Jussi Pakkanen, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Vesa Saarinen, Tuomas Tiainen, Urho Tulonen, Jiipu Uusitalo, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Maijastiina Vilenius, Miia Vistilä. Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e. Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100. Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

© luke pearson

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus 5 Uutisruutu 14 Kysy! 19 Keräilijän tunnustuksia

8 15 16

Kymmenen vuoden kutina Supersankarit tutkijan suurennuslasin alla Decadence Comics:

22 Kaksintaistelu

20

Luke Pearson:

28 Vieraskynä

24

Sanna Hukkanen:

keijo ahlqvist

30

Ajan vangit

26

Ben Katchor

miten se on tehty?

eeva meltio ja viivi rintanen

joel räsänen

36 Arviot 44 Pienet lehdet 46 Vinjetisti

ville kallio

46 Luonnoskirja 47 Dear Kaltsu

yhteiskuntakritiikkiä ja rinnakkaistodellisuuksia Hilda ja kätketty kansa Juuria löytämässä

Pienten asioiden tärkeydestä

32 Bryssel on sarjakuvamaailman saranakohta 35 Pohjoismaista lastensarjakuvaa Etelä-Koreassa

sarjainfo 3/2015  3


pääkirjoitus

Toivottavasti saat elää mielenkiintoisia aikoja! Otsikko on vanha kiinalainen kirous. Elämme tällä hetkellä ”kiinnostavia aikoja” sekä sisä- että maailmanpoliittisesti. Uutisvirta tursuaa vihapuhetta, hukkuneita lapsia, sotaa ja rasistisia iskuja. Sitä ei suurikaan sydän loputtomasti kestä. Samaan aikaan Suomen hallitus tuhoaa mielivaltaisella leikkauspolitiikallaan hyvinvointivaltion viimeisiä rippeitä ja ajaa ihmisiä toisiaan vastaan. Olo on voimaton. Voisiko sarjakuvalla vaikuttaa? Pitäisikö sillä edes vaikuttaa? Onko taiteilijan tehtävä ottaa kantaa vai pitäisikö se jättää suosiolla poliitikoille, aktivisteille ja maailmanparantajille? Ihmisillä on silti valtava tarve auttaa ja monenlaisia projekteja on jo ehtinyt syntyä. Sarjakuvataiteilijoiden verkkokauppa turvapaikkahakijoiden hyväksi sai positiivisen vastaanoton ja keräsi mukavan potin rahaa SPR:lle. Innostus kannattaa siis kanavoida järkevällä tavalla konkreettiseksi avuksi, joka auttaa osaltaan myös omaan voimattomuuden tunteeseen. Myös poliittista, nopeasti reagoivaa sarjakuvaa tarvitaan enemmän. Sanoma- ja aikakauslehdissä

4  sarjainfo 3/2015

© ville kallio

on kieltämättä useita nokkelia pilapiirtäjiä, mutta esimerkiksi ajankohtaispoliittiselle, usein päivittyvälle sarjakuvablogille olisi tilausta. Ja sanomalehtien pilapiirtäjäkaarti alkaa olla kauniisti sanottuna hieman ukkoutunutta, joten naisten ja nuorten näkemykset voisivat tuoda vaihtelua. Politiikkaa tehdään tulevaisuutta varten. Nopean ajankohtaiskommentaarin rinnalle tarvitaan ajallista perspektiiviä ja pitkäjänteistä työtä. Tämän päivän kriisit saattavat poikia merkittävää ja nykylukijaa puhuttelevaa taidetta vielä vuosien päästä. Syksyn uutuusalbumeissa on tästä hyviä esimerkkejä. Ranskalais-syyrialaisen Riad Sattoufin omaelämäkerrallinen Tulevaisuuden arabi sijoittuu 1980-luvun Syyriaan ja Libyaan, jotka ovat nykyisiä sota- ja kriisialueita. Suomalaisen Sanna Hukkasen Juuri-albumi puolestaan kertoo maahanmuuttajuudesta ja kulttuurien kohtaamisesta. Hukkasen haastattelun ja kummankin albumin arvostelut voi lukea tästä numerosta. Reetta Laitinen


uutisruutu

© jp ahonen

Sarjakuvataiteilijat keräsivät rahaa turvapaikanhakijoille Teksti  Reetta Laitinen

S

arjakuvataiteilijoiden Taide teossa -kauppa keräsi syyskuussa SPR:lle 16 280,45 euroa. Tuotto käytetään turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskusten toiminnan tukemiseksi. Lähes 50 suomalaista taiteilijaa lahjoitti originaaleja ja vedoksia pop up -nettikauppaan ja yhteensä teoksia myytiin 136 kappaletta. Hankkeen ideoija ja toimeenpanija oli tamperelainen sarjakuvataiteilija JP Ahonen. Projekti sai alkunsa Syyrian sodan ja sen lieveilmiöiden aiheuttamasta voimattomuuden tunteesta. Ahonen perheineen oli jo lahjoittanut turvapaikanhakijoille vaatteita, tavaraa ja rahaa, mutta tarve auttamiseen oli edelleen polttava. – Aika ja resurssit olivat kuitenkin kovin rajalliset, joten aloin miettiä miten voisin

kääntää omat työni avuksi. Pohdin aluksi, että olisin tehnyt eräänlaisen henkilökohtaisen taideprojektin, mutta jälleen realiteetit iskivät vastaan. Seuraava ajatus oli laittaa omia originaaleja myyntiin, mutta päätin kysäistä samalla vaivalla muitakin remmiin, Ahonen kertoo. Aluksi taiteilijoita lähti mukaan parikymmentä ja joukko kasvoi matkan varrella. Ensimmäisessä erässä nettiin laitetut työt myytiin nopeasti loppuun ja suosio yllätti sekä Ahosen että taiteilijat. Palaute on ollut positiivista. – Minusta tuntuu, että kaikki ovat voittaneet tässä projektissa. Sekä taiteilijat että ostajat ovat päässeet konkreettisesti auttamaan, ja vaihtokaupassa on paitsi tuettu Suomen Punaista Ristiä, myös kotimaista taidetta. Verkkokauppamme kautta oli helppo vaikuttaa ja auttaa, ja ostajat saivat kau-

panpäällisiksi vielä konkreettisen muiston tuestaan. Toki löytyy ihmisiä, jotka eivät ole ymmärtäneet mistä lähtökohdista olemme lähteneet SPR:ää auttamaan, mutta nillittäjiä löytyy aina, huomauttaa Ahonen. Yllättävä suosio ei sekoittanut kuvioita. Mukana olleet taiteilijat hoitivat teostensa toimitukset ostajille pääosin itse, joten kaikki käytännön työ ei kaatunut Ahosen päälle. Kertynyt summa tilitettiin lokakuun alussa kokonaisuudessaan Suomen Punaiselle Ristille. – Hankkeen vastaanotto oli sen verran huikea, että jotain vastaavaa voidaan miettiä ilman muuta jatkossakin. Ihan lähitulevaisuudessa sellaista ei kannata mielestäni järjestää, eihän taiteilijoilla tai tukijoilla riitä resurssit. Epäkohdathan eivät tästä maailmasta lopu, joten meillä riittänee työtä vastaisuudessakin.

sarjainfo 3/2015  5


uutisruutu

Muumilaakso muuttaa Tampere-talolle Tampereelle aukeaa vuonna 2017 entistä suurempi Tove Janssonin töitä esittelevä museo, kun Muumilaakso-näyttely muuttaa. Tampere-talolla sijaitsevia tiloja remontoidaan Muumilaaksoa varten vaativaan arkistokäyttöön sopiviksi. Näyttelyn yhteyteen suunnitellaan myös osallistavaa toimintaa. Muumit houkuttelevat Tampereelle useita matkailijoita muun muassa Japanista. Jansson lahjoitti kokoelmiaan museoitavaksi 1980-luvulla, jolloin kuvitustaide ja sarjakuvaoriginaalit eivät olleet teoksina järin arvostettuja. Tampereen taidemuseo otti kokoelmat vastaan ja Muumilaakso-näyttely avattiin 1987. Pääkirjasto Metson alakerran väliaikaisesta paikasta tuli kaavailtua pidempiaikainen koti kokoelmille ja vuonna 2012 kokoelma siirrettiin Tampereen taidemuseon alakertaan. Kokoelma käsittää noin 2000 Janssonin alkuperäistyötä. Näihin kuuluu Muumikuvituksia, sarjakuvia, poliittisia pilapiirroksia, maalauksia ja kolmiuloitteisia installaatioita. © Jussi Pakkanen

Helsingin 30. sarjakuvafestivaalien teemamaina olivat 28.–30.8.15 Hongkong ja Korea. Yleisöä riitti välillä sateisesta säästä huolimatta 24 000 kävijän verran, Lasipalatsin aukion pääpaikka ja ympäri kaupunkia levittäytyvät muut tapahtumapaikat huomioonottaen. Taitelijavieraita nähtiin 15 eri maasta, muun muassa Seth (Kanada), Chihoi (Hongkong), Choi Juhyun (Korea) ja Joakim Pirinen (Ruotsi). Pienlehtikulttuuri oli toinen teema, joka näkyi monipuolisesti puheohjelmassa, näyttelyissä ja kilpailuissa. Taivaallisin pienlehti -kilpailun voittivat Emmi Valve (aikuisten sarja) ja Paul Sainio (nuorten sarja). Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinnon sai Tea Teen blogi Mad Tea Party. Helsingin sarjakuvafestivaalit on Suomen sarjakuvaseuran vuodesta 1979 järjestämä pääsymaksuton kulttuurijuhla, joka on kasvanut Pohjois-Europaan suurimmaksi sarjakuvatapahtumaksi. Ensi vuoden sarjakuvafestivaalien päivämäärät ovat 2.–4.9.2016 ja teemoina ovat Ranska ja matka.

Työpaikka Etelä-Koreasta Vantaalainen Hanna-Pirita Lehkonen on palkattu vakituiseksi piirtäjäksi eteläkorealaisen LINE Webtoon -sivuston leipiin. Lehkonen osallistui aiemmin tänä vuonna sivuston science fiction -aiheiseen kansainväliseen nettisarjakuvakilpailuun. Kilpailussa äänestettiin pudotusperiaatteella ja Lehkonen putosi The Immortal Nerd -sarjallaan finalisteista viime metreillä. Osoitteessa www.webtoons.com on parhaillaan menossa uusi avoin haku supersankariaiheiseen kilpailuun, jossa on palkintona 30 000 dollaria sekä muun muassa työnohjausta Stan Leeltä.

© hanna-pirita lehkonen

Sarjakuvafestivaaleilla 24 000 kävijää

© Jesse Jacobs

Linkit festivaalien valokuviin, dokumenttielokuvaan ja haastatteluäänitteisiin osoitteessa sarjakuvafestivaalit.fi

Sarjakuvaseuran uutuuksia Suomen sarjakuvaseura julkaisi sarjakuvafestivaaleille viisi uutta suomennettua sarjakuva-albumia ja yhden näyttelykatalogin. Kaikki taiteilijat olivat kansainvälisinä vieraina käymässä Helsingissä ja heidän töitään ei kokonaisina kirjoina ole suomennettu aiemmin. Jesse Jacobs (Kanada): Avaruusmeduusa Chihoi & Hung Hung (Hongkong): Juna Justin Wong (Hongkong, Taiwan): Hello World Anneli Furmark (Ruotsi): Punainen talvi Luke Pearson (Iso-Britannia): Hilda ja kivipeikko MAX (Espanja): MAX (näyttelykatalogi) Lisätietoa kaikista kirjoista ja tilaus verkkokaupasta osoitteessa sarjakuvakeskus.fi. 6  sarjainfo 3/2015

Tiina Pystyselle tunnustuspalkinto Werner Söderström Osakeyhtiön kirjallisuussäätiö jakoi lokakuussa neljä 10 000 euron suuruista tunnustuspalkintoa. Yksi palkinnon saajista oli sarjakuvataiteilija ja kirjailija Tiina Pystynen (s. 1955). Palkinto myönnettiin Pystyselle laadukkaasti tehdyistä ”aikuisten kuvakirjoista”. Raati kiitti kuvan ja sanan omaleimaista, ilmaisuvoimaista ja tasavahvaa yhdistämistä. – Yhteen kuvaan Tiina Pystynen sisällyttää tarinoita rakkaudesta, yksinäisyydestä ja vanhenemisesta, rosoisella viivalla ja lämpimällä huumorilla. Pystynen on julkaissut myös proosaa, esseitä, romaaneja ja runoja ja hänen teoksiaan on käännetty mm. ranskaksi ja englanniksi. Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatun hän sai vuonna 2010. Pystysen viimeisin teos on vuonna 2013 ilmestynyt vanhenemisesta kertova Jos ei lintu laula sinulle, laula sinä linnulle. WSOY:n kirjallisuussäätiö palkitsee vuosittain kirjailijoita ja kääntäjiä. Palkinnot myönnetään hakemuksetta.


Takalolle ansiomitali ja meksikolainen käännös Sarjakuvataiteilija Tiitu Takalolle myönnettiin Tampereen päivänä 1.10. Tampereen kaupungin I luokan kultainen ansiomitali. Kaupunki jakoi Tampereen palkinnon sekä mitalit kuudelle eri alojen toimijalle, jotka ovat elämäntyöllään edistäneet kaupungin kehitystä, hyvinvointia ja vetovoimaa. Raati luonnehti Takaloa ”tamperelaisuuden, naiseuden, ihmissuhteiden ja vaihtoehtoisten elämäntapojen kuvaajaksi”. Takalo palkittiin aiemmin toukokuussa Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnolla sekä maaliskuussa Sarjakuva-Finlandialla Tamperetta käsittelevästä Minä, Mikko ja Annikki -albumistaan. Takalon kustantaja on Pauli Kallion pyörittämä Suuri Kurpitsa, joka puolestaan julkaisee useita tamperelaisia tekijöitä. Takalon Kehä-albumi julkaistaan syksyllä espanjaksi nimellä El Ring. Kustantaja on meksikolainen Legion Comix, joka on viime aikoina ottanut listoilleen pohjoismaista sarjakuvaa.

Piirtäjien palsamointia Oulussa Oulun sarjakuvafestivaali järjestetään marraskuussa neljännen kerran. Ensin ohjelmassa on edellisvuoden tapaan Arktinen seminaari (5.–6.11.). Se keskittyy sarjakuvien opettamiseen ja käyttöön opetusvälineenä. Itse festivaalilla ovat vieraina muun muassa tanskalainen Rikke Villadsen, Pentti Otsamo, Tiitu Takalo ja Tommi Musturi. Jo ennen festivaalia Oulun taidemuseossa aukeaa näyttely Palsamointia (10.10.2015–3.1.2016). Näyttely keskittyy Kalervo Palsan (1947–1987) sarjakuviin. Se on ensimmäinen laajempi Palsan sarjakuvien katselmus suomalaisessa taidemuseossa. Enimmäkseen pöytälaatikkoon tuhansia sivuja piirtäneen Palsan tunnetuimmat sarjakuvajulkaisut ovat hänen elämänsä jälkeen ilmestyneet Eläkeläinen muistelee (Like, 1990) ja tarinakokoelma Kuolema ja intohimo (Kemin sarjakuvakeskus, 1988). Näyttely sisältää myös nykypäivän sarjakuvataiteilijoiden ajatuksia Palsasta ja hänen vaikutuksestaan.

Charlie Christensen Necrocomiconiin Marraskuun 14. päivä Turun Baari-ravintolassa järjestettävän Necrocomicon-sarjakuvapäivän kunniavieraaksi on lupautunut ruotsalainen Charlie Christensen. Christensen (s. 1958) tunnetaan erityisesti Aarne Ankka -sarjakuvastaan, jota Jalava julkaisi suomeksi kolme albumia 1990-luvulla. Uusi albumi Aarne Ankka: Kansankodin pesänjakajat (Zum Teufel) julkaistaan Necrocomiconissa. Toinen tapahtuman kunniavieras on suomalainen, Italiassa asuva sarjakuvataiteilija Kati Kovács (s. 1963). Kymmenettä kertaa järjestettävän Necrocomiconin takana on Turun Sarjakuvakerho.

Corto heräsi eloon Laivattoman merikapteenin Corto Maltesen seikkailut jatkuvat sarjan luojan, Hugo Prattin (1927–1995) poismenosta huolimatta. Syyskuussa julkaistussa Sous le soleil de minuit -albumissa (Keskiyön auringon alla) Corto seikkalee Yhdysvalloissa Jack Londonin vieraana. Albumi on tarkoitus julkaista myös suomeksi ja sille kaavaillaan jatkoa. Espanjalaiset tekijät, piirtäjä Ruben Pellejero ja Blacksadista tunnettu käsikirjoittaja Juan Diaz Canales sanovat, etteivät yritä kopioida Prattin tyyliä yksi yhteen, mutta kunnioittavat sarjan henkeä. Pratt on aikoinaan maininnut, että voisi hyväksyä muidenkin piirtävän sarjaansa. komitean pääsihteeri Anni Lahtinen ja sarjakuvataiteilija Henna Räsänen. Tekijöinä ovat Tanja Is, Wolf Kankare, Hanna-Pirita Lehkonen, Kaisa Leka, Nallem, Niko-Petteri Niva, Hannele Richert, Aino Sutinen, Tiitu Takalo ja Léon Phonnyx.

Suomalaisia Ranskassa ● Rackham

Mummo meni teatteriin ● Anni

Nykäsen karjalainen strippisankari Mummo pääsee lavalle Lappeenrannan kaupunginteatterissa. Marraskuussa ensi-iltansa saava näytelmä on Mikko Kaukolammen dramatisoima ja ohjaama. Nykänen voitti Mummollaan Kemin sarjakuvakilpailun vuonna 2009. Mummoa on sittemmin ilmestynyt kolme albumia, joista kaikki ovat olleet myös Sarjakuva-Finlandia -ehdokkaina.

Berliinin residenssi ● Särön Berliinin residenssiin matkaavat loka-marraskuussa sarjakuvataiteilijat Kati Launiainen ja Maria Björklund. Samaan aikaan residenssissä ovat Kuvittajat ry:n kautta Riikka Juvonen, Linda Bondestam ja Jenny Lucander-Holm. Seuraavan kerran Berliinin residenssiin voi hakea vuodenvaihteessa ja haettavana ovat toukokuiset päivät ajalla 7.5.–21.5.2016. Hakuajasta ilmoitetaan tarkemmin myöhemmin.

Sarjakuvataiteilijat rauhan puolesta

julkaisee ensi vuonna Kati Kovácsin Deltan kaksoset -albumin. Ranskaksi ilmestyy myös Petteri Tikkasen Kanerva ja yks juttu (Les Requins Marteaux Éditions). Lisäksi Ville Rannan ja Aapo Rapin lyhyet tarinat ilmestyvät Editions Casterman BD:n uudessa julkaisussa. Sarjakuvaseura listaa ulkomailla kustannettuja suomalaisia sarjakuvia osoitteessa finnishcomics.info ja ottaa myös vastaan vinkkejä kirjoista.

Akram Raslan kuollut Syyrialainen poliittiinen pilapiirtäjä Akram Raslan (s. 1974) on todistettavasti kuollut vankeudessa. Raslan kuoli todennäköisimmin Syyrian turvallisuuspalveluiden harjoittaman kidutuksen seurauksena ja jo vuonna 2013, mutta tapauksesta ei ennen tätä syksyä ollut varmistettua tietoa saatavilla. Palkitun, Syyrian johtoa kritisoineen piirtäjän tapaus muistuttaa taiteilijoiden ja journalistien ahdingosta kriisimaissa ja totalitaristen hallintojen alla.

Sarjakuvan ABC julkaistu ● Sarjakuvan ABC on hauska viisiosainen nettiopas sarjakuvan tekemisen perusteista. Se on suunnattu etupäässä lapsille ja nuorille, mutta sopii aikuisillekin. Oppaan on luonut Sarjakuvakeskuksen opettaja Antti Hintsa.

Opas löytyy osoitteesta sarjakuvablogit.com/ category/sarjakuvan-abc

● Rauhanjärjestö Sadankomitea on julkaissut antimilitaristisen sarjakuvaantologian. Rauhan Tiellä -antologian sarjakuvat käsittelevät rauhaan, turvallisuuteen, asevarusteluun sekä rypäleja ydinaseisiin liittyviä kysymyksiä. Teoksen ovat toimittaneet Sadan-

sarjainfo 3/2015  7


Vasemmalta Sami Aho, Tommi Musturi, Tuomas Tiainen, Benjamin Bergman, Heikki Rönkkö ja Petra Virtanen.

Kymmenen vuoden kutina Kutikuti kasvoi taidehengailusta nykysarjakuvan ammattilaisten yhdistykseksi.

Y

Teksti aino sutinen  kuvat salla moilanen, kutikutin arkisto

ksisarvinen hississä. Avaruussukkula käynnistyy avaruusolioiden virtsalla. Puhekuplat näyttäisivät olevan ruutupaperia. Kuusikulmaiset ruudut muodostavat vaihtoehtoisia tarinapolkuja, joissa poika voi olla itsensä isä. Kierrän Kutikuti-kollektiivin Tempora Mutantur -kymmenvuotisnäyttelyssä. Helsingin sarjakuvafestivaalien yhteydessä pidettävässä näyttelyssä on esillä uusia, sivun 8  sarjainfo 3/2015

mittaisia töitä lähes kaikilta Kutikutin nykyisistä 39 jäsenestä. Englanninkielinen serigrafianäyttely on luotu helposti liikuteltavaksi: kopion voi muutamassa päivässä postittaa uusiin paikkoihin ripustusohjeiden kera. Näyttelykutsuihin halutaan vastata myöntävästi. Suurikokoinen Tempora Mutantur -kirja esittelee samat työt, toisinaan pienin muunnoksin, kirkkaissa väreissään. Jos on pakko yleistää jotain suomalaisesta nykysarjakuvasta, sillä on kansainvälisesti tietty maine epäkonventionaalisena ja kokeilevana kenttänä. Tähän maineeseen ovat var-

masti osaltaan syypäänä Kutikutin jäsenet, jotka ovat jalkatyönsä tehneet ja levittäneet ilosanomaa julkaisujen, kansainvälisten festivaalien ja näyttelyiden kautta. Heidät tunnetaan aktiivisena porukkana, jonka saa myös yllytettyä kaikenlaisiin tempauksiin. Ja sanoman levitys jatkuu yhdistyspuuhissa kulissien takana, taiteen ammattilaisten verkosto- ja promotyönä. Usein puhutaan siitä, kuinka pienellä kielialueella ei ole painetta tähdätä kaupallisesti menestyvän genremateriaalin synnyttämiseen – sellaiseenhan on joka tapauksessa aika rajoi-


Duusereita työhuonella vuonna 2005.

”Alussa me pyrittiin kadottamaan tekijä.” kaikkiaan kunnianhimoista, muttei laskelmoitua. Yleisöä haetaan, mutta dollarinkuvat silmissä tällaista ei tehdä.

Työhuone-elämää, Duuserit ja painajaiskone Alkuperäisiä jäseniä on tullut kertomaan Kutikutin historiasta ja nykynäkymistä. Kollektiivi syntyi vuonna 2005 yhteisellä työhuoneella Helsingin Kalliossa. Aluksi mukana olivat Sami Aho, Benjamin Bergman, Jarno Latva-Nikkola, Tommi Musturi, Johanna Rojola ja Kari Sihvonen. Pian mukaan liittyivät Pauliina Mäkelä ja Aapo Rapi, ja hieman myöhemmin Roope Eronen, Anna Sailamaa, Jari Vaara ja Amanda Vähämäki. – Jengi oli valmistunut koulusta ja oli vähän sellainen välitila. Moni tarvitsi työhuoneen. Itse lopetin päivätyöni, kertoo Musturi. – Alkuvaihe oli aika tuotteliasta. Kaikki eivät tunteneet toisiaan alun perin hyvin, mutta moni oli ollut mukana esimerkiksi Musturin toimittamissa Glömp-antologioissa. Pienellä työhuoneella tehtiin paljon töitä kaikkina vuorokaudenaikoina, vaikka kaikille ei riittänyt omaa pöytää. Aikaa muistellaan hauskana ja hieman kaoottisena. Luonnosteltiin yhteisiä pelisääntöjä, joista sitten luovuttiin. Kutilaiset muistelevat lämmöllä improvisaatioryhmänsä Duusereiden kulta-aikaa vuosina 2006–07. Porukka teki 3D-installaatioita, katuperformansseja, lyhyitä elokuvia, taidetta yhdessä lasten kanssa, musiikkia… Tekemisen tapa oli hauskan kollektiivinen ja anonyymi, mikä vaikutti myöhemmin Kuti-lehden tekotapoihin ja muuhunkin työhön – myös yksilötasolla.

– Alussa me pyrittiin kadottamaan tekijä: niin että töistä ei tunnistaisi heti että kenen tekemä se on. Vaihdeltiin vuoroja nopeasti ja oli luvallista jatkaa toisen tekemästä ja tehdä päälle, muistelee Musturi. – Idea oli saada tekemistä spontaanimmaksi. Ja kun olen tehnyt omia juttuja, olen aika paljon pöllinyt Duusereiden tapoja. Olen tehnyt pahvi-installaatioita sun muita. Pelko tehdä virheitä katosi täysin. – Kollektiivinen tekotapa on nyt siirtynyt Kutikutin näyttelyihin. Ollaan tehty tilainstallaatioita, mutta ei olla kutsuttu niitä enää Duuseri-hommiksi, kertoo Eronen. Tämän Sarjainfon kansi on tehty taas kollektiivisesti. Vuonna 2008 Kutikuti löi Kallion Kolmannella linjalla hynttyyt yhteen juuri perustettavan Sarjakuvakeskuksen ja belgialaisen Jelle Hugaertsin Pitkämies-sarjakuvakaupan kanssa. – Oli hyvä pöhinä, sanoo Musturi. – Ja Jellen Pitkämies-liike oli suunnilleen paras sarjisliike Euroopassa. – Kolmannella linjalla kävi hyvä taidekuhina ennen kuin hipsterit päätyivät sinne, lisää Bergman. – Siellä oli enemmän tilaa, mutta sitten me kerättiin sinne helvetisti kaikkea romua, muistelee Aho. – Minä pidin siitä, että se oli sellainen ikkunaton luola… siellä pystyi tekemään töitä 29 tuntia putkeen ilman, että tiesi mitä ulkopuolella tapahtuu, miettii Musturi. Työhuoneella tehtiin sekalaisia luovia töitä, sarjakuvia, kuvituksia, lehteä ja muun muassa taideprinttejä. Käytännön töitä hoidettiin jakamalla taakkaa kollektiivisesti. En malta olla kysymättä Sarjakuvakeskuksen tiloissa sijainneesta valtavasta seripainolaitteesta, koska epäilen, että siihen liittyy hupaisia tarinoita. – Kun se hankittiin, se oli tulossa Lappeenrannasta, kertoo Aho. – Ennen kuin saatiin se

tetut mahdollisuudet. Sarjakuvan perinteessä ei meillä ole historiallisesti jäykkiä formaatteja tai vahvoja koulukuntia, joihin samastua. Tehdään siis mitä halutaan ja vaikutteita otetaan ulkomailta ja milloin mistäkin. Monet tunnetuimmista nykytekijöistämme ovatkin hakeneet omannäköistään ilmaisun kieltä ja muotoa. Siinä missä Scott McCloud on miettinyt tarkkaan sarjakuvan täydellistä muotoa ja optimaalista määrää millimetrejä kahden ruudun välillä, on hieman vaikea kuvitella jonkun Kutikutin jäsenen hikoilevan tämän nimenomaisen kysymyksen parissa. Tai tarkennan: tarkkaa työskentelyä ja hikoilua kyllä riittää – ja sarjakuvakerronnan perinteisemmätkin perusteet ovat varmasti hallussa – mutta sääntöjä kuitenkin rikotaan urakalla. Viime vuosina yhdistys on kasvanut ja mukaan on kutsuttu useita uusia tekijöitä. Monilla on taustaa kuvataiteessa, runoudessa tai graafisessa suunnittelussa, mikä näkyy. Mukana on myös jo 1990-luvulla aktiivista uraa tehneitä konkareita, kuten Matti Hagelberg, Katja Tukiainen ja Riitta Uusitalo. On entistä vaikeampi keksiä jotakin yhteistä nimittäjää näiden tekijöiden tyyleille, eikä siihen taida olla tarvettakaan. Yhdistys haluaa kertomansa mukaan kattaa laajemmin kotimaisen nykysarjakuvan kentän. ”Nyky”-alkuliite onkin se yhteinen termi jota on alettu suosia – tässä mennään nyt ja katse on suunnattu eteenpäin. Ja vaikka ”taidesarjakuva” on termi josta hieman vähemmän innostutaan, nykysarjakuvan assosiaatio nykytaiteeseen on kuitenkin harkittu. Näyttelyn mukana tulevassa englanninkielisessä tiedotteessa kerrotaan, että nykysarjakuvan ja nykytaiteen välinen raja on ”parhaimmillaankin sumea”, ja että on olemassa kansainvälinen, sarjakuvan rajoja rikkova liikehdintä, johon Kutikuti kuuluu. Kansainvälinen aspekti käy koko ajan selvemmäksi. Toisaalta kutikutilaisten töissä nähdään myös supisuomalaisia teemoja ja lämmintä sisäpiirin huumoria. Tekeminen on

sarjainfo 3/2015  9


Alkuperäistä jäsenistöä vuonna 2005. Ylärivistä Tommi Musturi, Aapo Rapi, Sami Aho, Jarno Latva-Nikkola, Kari Sihvonen, Benjamin Bergman ja Pauliina Mäkelä. Kuvasta puuttuu Johanna Rojola, joka lienee ollut kameran takana.

keskuksen tiloihin, ikkuna piti irrottaa ja katu sulkea, että laite saataisiin sisään. Olin hommannut sinne tyypit, jotka ottavat ikkunat pois, ja toiset, joilla on nostimet ja työntimet. Tosi paljon äijiä eri hommissa! Kuljetusyhtiön piti tuoda se. Kun soiteltiin perään, kone olikin matkalla jonnekin Latviaan… ja seuraavan kerran kun soitti, se oli kiitämässä jossain Euroopan rajojen ulkopuolella! – Se oli sellainen kolmen vuoden painajainen. Aina kun sen koneen näki, alkoi vähän stressata, ainakin meikäläistä, muistelee Musturi. – Pesutilat olivat riittämättömät ja teimme alarapulle pesupisteen. Saatiin varoa nistien piikkejä. – Kone oli niin voimakas, että seulat menivät heti rikki jos sinne oli pudonnut hippunen kuivaa maalia, kertoo Eronen. – Ammattipainajakin onnistui rikkomaan seuloja. Sillä painettiin vain vähän ja laite myytiin lopuksi trokarille ja Aasiaan. Nykyään seripainotöitä tehdään kevyemmillä välineillä. Seuraava yhteinen työhuone löytyi Vallilasta ja nykyinen päämaja on Pasilassa. Osa alkuperäisen työhuoneen jäsenistä on vuosien varrella muuttanut muihin kaupunkeihin ja yhdistyksen nykyjäsenet ovat eri puolelta Suomea. Kutikutin asioita ei enää hoideta saman katon alla, mutta Pasilan työhuoneella on kuitenkin hyvä yhteisöllinen henki. – Porukka myös vähän hajaantui kun monet sai lapsia ja oikeita töitä. Taidehengailu vähän jäi, kertoo Musturi. Kutikutia on alun perin inspiroinut muun muassa yhdysvaltalainen Fort Thunder -kollektiivi ja ilmaisjakelussa oleva Paper Rodeo -lehti. Vuosien varrella kutikutilaiset ovat tutustuneet myös muun muassa norjalaisen Dongeryn, hollantilaisen Lamelosin ja ranskalaisen Le Dernier Cri’n jäseniin ja järjestäneet yhdessä työpajoja ja tempauksia sarjakuvafestivaaleilla. Muun muassa pahvirobottitaistelua strippiryhmä Lamelosin poikien kanssa muistellaan. Tiiviit sarjakuvakollektiivit ovat kuitenkin kansainvälisestikin harvassa. 10  sarjainfo 3/2015

Kuti julkaisee kaikkea, muttei mitä vain Sanomalehtimuotoinen, ilmaisjakeluna levitettävä Kuti-lehti perustettiin vuonna 2006. Tarkoituksena oli perustaa uusi kanava jäsenten ja muiden samanhenkisten – tunnettujen ja tuntemattomien, kotimaisten ja ulkomaisten – tekijöiden töille. Tabloidin painaminen osoittautui edulliseksi ja nopeaksi tavaksi. Lehti tulee painosta parissa päivässä ja sitä jaellaan saman tien esimerkiksi baareihin ja gallerioihin. Vaihtoehtoisen oloinen lehti sai heti uteliaan vastaanoton. – Ekoissa Kuteissa oli niin, ettei lukenut tekijöiden nimiä, kertoo Sami Aho. – Siitä tietenkin valitettiin heti. Mutta siinä vaiheessa se tuntui merkityksettömältä. Lehti on ilmestynyt alusta asti säännöllisesti, neljästi vuodessa, mikä onkin kunnioitettava suoritus. Muotoa on välillä muunneltu Kari Sihvonen Tempora Mutantur -näyttelyssä.

muun muassa kokonaan mustavalkoiseksi tai broadsheet-kokoon. Sarjakuvat ja piirretyt elementit ovat aina pääosassa, mutta lisäksi lehdessä on nähty pitkiä artikkeleita, kirja-arvosteluja ja esimerkiksi kysymys-vastaus-sivuja suomeksi ja englanniksi, ilman varsinaisia vakipalstoja. Monet ulkopuolisten mainoksista ovat saaneet uuden ilmeen kutikutilaisten kynästä. Lehdentekoa on opeteltu tekemällä ja valjastamalle jäsenten eri taidot käyttöön. Halvan sanomalehtipainon haasteiden kanssa on saatu vuosien varrella painia – värit ovat saattaneet tärähtää tai väriaine loppua kesken. Tekoprosessi kulissien takana on ehtinyt muuttua moneen kertaan. Numeroita on koottu vaihtuvan päätoimittajan systeemillä, välillä kokonaan kollektiivisesti ja nykyisin taas vaihtuvan päätoimittajan tai työparin johdolla. Bergman on tyytyväinen nykytilanteeseen, jossa päätoimittajalla on aikaa ja motivaatiota keskittyä numeron koostamiseen puoli vuotta tai kauemminkin. – Kauan minun ja Tommin kanssa meillä oli vakiintunut tapa tehdä lehden asioita. Nyt on ehkä taas tultu vähän takaisin siinä, että päätoimittaja ja koko tekotiimi taittajaa myöten kiertää. Open call -numeroihin saa tarjota omia töitään julkaistavaksi ja kaksi kertaa vuodessa on teemanumero. Julkaistuja tekijöitä on jo noin 300. Lehden voi tilata kotiinsa ja erityisesti ulkomaiset lukijat ovat tarttuneet tähän. Kaikki uudet numerot ovat myös luettavina sähköisinä verkossa ja koko arkiston julkaiseminen digitaalisena on työn alla. Vanhat numerot on otettu talteen pimeisiin laatikoihin – harvinaista ykkösnumeroa lukuun ottamatta. Kutikuti tunnetaankin ehkä parhaiten juuri lehdestään. Moni saattaa haluta lokeroida julkaisun mielessään ja saattaa pikaistuksissaan assosioida ”kutimaisen tyylin” runsaaseen värien käyttöön ja abstraktiin kerrontaan. Näihin se ei tietenkään pelkisty, ja kutikutilaiset saavat usein torjua yksinkertaistavia ennakkoluuloja. He korostavat kiinnostuksenkohteidensa ja vaikutteidensa moninaisuutta. Hyvät ja toimivat tarinat ovat arvossaan ja tarinallisuus onkin vuosien varrella korostunut jonkin verran. Kokeellinen tai omituinen muoto ei ole itseisarvo eikä ainakaan takaa yksittäisen jutun toimivuutta, muistuttaa Musturi. – Huomasimme aika nopeasti, että meille alettiin lähettää juttuja, jotka on vain sellaisia värisotkuja. Saatoimme jopa pyytää joltain perinteiseltä tekijältä sarjaa ja sekin piirsi jotain tosi… sellaista. Oltiin että ”tee vain sitä mitä teet muutenkin, me tykätään siitä”. Joka tapauksessa tekijöitä, sekä tuntemattomia suuruuksia että konkareita tyylisuuntaan katsomatta, rohkaistaan lähettämään lehteen materiaalia. – Kunhan tarjoaja olisi tyytyväinen omaan juttuunsa, sellaista kannattaa tarjota, muistuttaa Aho.


– Ja pitää olla sarjakuvia, harvoin julkaistaan yksittäistä kuvaa, lisää Eronen. Ensimmäinen yhdistyksen ulkopuolinen päätoimittaja on tulossa toimittamaan lehteä, kun norjalais-mosambikilainen Rui Tenreiro tekee teemalehden afrikkalaisesta sarjakuvasta.

Uudistuva yhdistys ja puhetta rahasta Kutikutia on viime vuosina muutettu tietoisesti yhä enemmän tekijöiden uraa tukevaksi ammattilaisten yhdistykseksi, ja prosessi jatkuu. Ammattimaistuminen näkyy, vaikka suuri osa edistämistyöstä on lukevalle yleisölle näkymätöntä. Syksyn lanseerauksiin kuuluu Kutikuti Library, suljetumman käyttäjäpiirin katalogi joka on luotu ulkomaisille kustantajille, festivaaleille ja muille. Palvelu esittelee kutikutilaisten töitä käännöksinä. Leipä on palasina maailmalla, kuin myös nykysarjakuvan lukijakunta. Kirjankustannukseen liittyviä malleja halutaan myös pohtia uusiksi. Tälläkin hetkellä tekijät voivat halutessaan käyttää Kutikutin nimeä omakustanteissaan, vaikka yhdistys ei kustanna jäsentensä kirjoja. Antologioina on julkaistu muun muassa Kutikuti Guide to Finland, Specter, lasten Aakkostoukka ja Tempora Mutantur, jokainen tilanteeseen sopivassa kirjaformaattissa. Aakkostoukalle on tulossa jatkoa ja viimeisin Kuti-lehtikin oli lastensarjakuvateemainen. Uusi suunta tämäkin, sillä vain harva taiteilijoista on varsinaisesti profiloitunut lastensarjakuvan tekijänä. Tämä ei haittaa menoa ja lehdessäkin näkyy iloisesti sekaisin ammattilaisten, nuorten ja lasten töitä, 2-vuotiaasta alkaen. Yhdistyksellä on nykyisellään osa-aikainen tuottaja, Petra Virtanen. Jäsenet kokevat, että tuottajan palkkaaminen on ammattimaistanut toimintaa ja parantanut ilmapiiriä selkeämmän työnjaon johdosta. – Pari vuotta sitten oli tilanne, että oli puhetta että lopetetaanko Kutikuti yhdistyksenä vai muutetaanko sitä, kertoo Musturi. – Työnjako oli sellainen, että Tommi teki enemmän kuin kaikki muut yhteensä, Aho arvelee. Rahoituksen kanssa on aina haasteensa. Tuottajan, päätoimittajien, taittajien ja jakelijoiden kohtuullisiin palkkioihin ei ole pysyvää keinoa. Kutikuti on julkisen toimintatuen ja kulttuurilehtituen piirissä ja lisäksi lehteen myydään mainoksia. Tukea on harmi kyllä helpompi saada yksittäisiin projekteihin kuin jatkuvaan toimintaan, mikä olisi kuitenkin olennaisinta. Tekijöiden ammatillisen asian ajaminen linkittyy luonnollisesti toiveeseen taloudellisesta toimeentulosta, vaikka talkootyössä onkin Kutikutin perusta. Mutta mistä rahaa taiteilijoille? – Viime vuosina on yritetty saada työtä enemmän nimellisen palkan piiriin, kertoo Eronen. – Ihan Kuti-lehden alussa lehden määrittelyissä luki että maksetaan tekijälle per sivu…

mitä ei ikinä tapahtunut, muistaa Musturi. – Ehkä voisi kaivaa nuo alkuperäiset puheet joskus esiin. – Kaikki taiteen ympärillä saavat rahaa, paitsi itse taiteilijat. Ollaan yhä siinä samassa loukussa, Eronen valittelee. Muistelen, että yhdessä vaiheessa Kutikuti piti originaalihuutokaupan toimintansa pelastamiseksi. – Se liittyi siihen kun Kuti sai kulttuurilehtipalkinnon vuonna 2010. Sitten yhtäkkiä verottaja muisti meitä jollain viiden tonnin mätkyillä. Rahat oltiin tietysti käytetty jo lehteen, kertoo Musturi.

Sarjakuva sai värit Kymmenen vuoden aikana suomalaisen sarjakuvan kenttä tuntuu laajentuneen kaikin puolin, niin henkisesti kuin määrällisesti. Jo kirjojen painatus väreissä on halventunut ja julkaistujen nimikkeiden määrä kaikkiaan

kasvanut. Mikä on kutikutilaisten mielestä muuttunut? – Kun teimme Glömpiä ja ekoja Kuteja, käytettiin paljon värejä ja ne erottuivat, Musturi arvelee. – Kun eka Kuti tuli, oli vähän sellaista ”mikä tää on?”. Se oli silloin ehkä aika tuoreen näköinen. Mutta kun katsoo nyt, on viimeisen viiden vuoden aikana tullut paljon sellaista kamaa, ettei tällainen enää erotu niin paljon. Esimerkiksi Angoulêmessa huomasin tämän. Onko yleinen taso parantunut? – On se ainakin laajentunut, sanoo Aho. – Se on ainakin muuttunut, että jengi tekee isoja kirjoja, Musturi kertoo. – Vielä kymmenen vuotta sitten oli enemmän pienjulkaisuja. On siistiä, että nykyään moni on pystynyt keskittymään ja saamaan aikaan isompia teoksia. – Mutta kyllä Suomessa on mielestäni aina tehty siistiä sarjakuvaa. Independent-tekemistä on ollut paljon enemmän kuin monessa muussa tämänkokoisessa maassa, Aho arvioi. – Mustavalkoisempana aikanakin on vaikka Pienlehtitaivaassa ollut tosi paljon erilaisia tyylejä, mutta mustavalkoisina niitä ei ehkä ole nähty niin selkeästi erilaisina, Bergman lisää. – Nykyään kuka vain voi helpommin käyttää kaikki painotuotteen mahdollisuudet.

Kutin open call -numeroihin saa tarjota omia töitään julkaistavaksi.

sarjainfo 3/2015  11


Samalla kirjojen myynnin yleisesti katsotaan kuitenkin vaikeutuneen huomattavasti. Jo muutaman sadan nimikkeen myynti on helposti kiven takana, jakelussa on haasteita ja hyvät kirjakaupat harvenevat. Lisäksi nousseet postikulut asettavat haasteita painotuotteiden levitykselle, kun lukeva yleisö on hajallaan maailmalla. Kutikutilaiset muistuttavat, että paras tapa tukea taidetta on ostaa kirjoja. Myös kirjastojen hankintapyynnöt ovat tärkeitä.

Uusia nuoria neroja Kuti-lehti saa jonkin verran sarjakuvia nuorilta tekijöiltä, jopa lukiolaisilta. – Nyt on alkanut tulla ensimmäisiä nuoria tyyppejä, jotka on lukeneet Kutia jostain yläasteelta. Heillä ei välttämättä ole muuten sarjakuvataustaa kuten meidän ikäisillä, Musturi arvelee. – On myös vähän pelottavaa olla vastuussa! Ne on lähettäneet jo ihan hyviäkin töitä. Tällä hetkelläkin joku tyyppi maaseudulla varmaan suunnittelee jotain käsittämätöntä sarjista! – Itse kun opetan Muurlassa, huomaa että on tietty porukka jota kiinnostaa nämä jutut, ja enemmistöä kiinnostavat sitten perinteisemmät jutut, Aho kertoo. Nuoria tekijöitä rohkaistaan ottamaan yhteyttä Kutikutiin, ja toisaalta perustamaan omia porukoita. – Nyt voisi tulla joku uusi jengi, joka tekisi paljon parempia juttuja. Kollektiivisia jengejä on aika vähän. Kun itse aloitin, oli esimerkiksi 12  sarjainfo 3/2015

”Nyt voisi tulla joku uusi jengi.” Navan porukka, Musturi kertoo. – Toivon, että aloittelevat tekijät löytäisivät ympärilleen samanhenkisiä tyyppejä, sanoo Bergman. – Ja jos joku kokee olevansa yksin sarjakuvansa kanssa, meihin voi ottaa yhteyttä missä tahansa asiassa. Tuemme ja lohdutamme! – Kun teet yksin, et jaksa kovin pitkään, lisää Musturi. – Porukalla jaksaa.

Vapauttava hölmöily Kutikutin nykyinen puheenjohtaja Amanda Vähämäki tuli toimintaan mukaan asuttuaan Italiassa ja toimittuaan sikäläisen Canicolakollektiivin riveissä. Vähämäki muutti Suomeen ja työpisteensä Kutikutin työhuoneelle vuonna 2007. – Kutikutilla oli sellainen helpottava ajatus, että kaikkea voi tehdä. Mikään ei ole tavallaan liian hölmöä sarjakuvaa. Huumoria arvostettiin kovasti! Vähämäki arvelee, että Kutikutilla ja Canicolalla on paljon yhtäläisyyksiä, mutta että Canicolalla tuotetaan hitusen verran vakavampaa materiaalia ja tarinankerrontaan keskitytään enemmän. – Vaikka kyllähän Kutikutissakin tehdään myös vakavia juttuja. Ehkä vakava on huono sana. Mutta se vapauttaa, että pystyy teke-

mään kaikkea hölmöäkin, hän arvelee. – Kutikuti syntyi sillä tavalla vapaasti. Canicolassakin oli aluksi tarkoitus, että se on sellainen tekijöiden projekti, ikään kuin laboratorio. Se on vieläkin sitä, mutta painottuu nyt ehkä enemmän antologia-, kustannus- ja näyttelytoimintaan. Canicolan lehteäkin toimitettiin ainakin aluksi myös demokraattisilla periaatteilla. Se voi olla vähän hidasta ja joskus lopputulos voi olla kompromissi. Vähämäki ei halua kuitenkaan suoraan verrata kollektiiveja. – Lähtökohdat ovat erilaiset. Italiassa on myös hyvin erilaista tehdä taidetta, koska julkinen tuki puuttuu lähes kokonaan. Ei niin että se olisi maailman helpointa Suomessakaan! Inspiraatiokseen hän mainitsee myös saksalaisen Orang-porukan, jonka jäsenten kanssa on ystävystynyt. – Siellä yritetään saada korkeatasoista kertovaa ja kokeellista esiin. Sielläkin on ollut ideana, että halutaan pitää taiteilijoista huolta.

Tulevaisuuteen päin Vähämäki ja Tuomas Tiainen kertovat yhdistyksen suunnitelmista, toiminnan ammattimaistumisesta ja tekijäpohjan laajenemisesta.


– Ensi vuosi menee aika lailla kymmenvuotisnäyttelyn kierrättämisessä, ja sitten on Kutikuti Library, kertoo Tiainen. – Jossain vaiheessa puhuttiin agentuurista, mikä ehkä oli vähän hämäävää ja johdatti ajatukset liikaa bisnekseen, miettii Vähämäki. – Library liittyy kuitenkin sellaiseen, osin vähän epärealistiseen, toiveeseen että ihmiset voisivat elättää itsensä sarjakuvilla.

luovuuden lähteikseen muun muassa keskustelut Pauliina Mäkelän kanssa sekä mahdollisuuden tehdä seripainotöitä. Pinkki värikään tuskin miellyttäisi ilman Kutikutin kokeiluja. Tiainen on yksi uudemmista aktiiveista, joka on kenties taiteilijana puhjennut kukkaan kolmen-neljän viime vuoden aikana. – Kun sain sähköpostin jossa pyydettiin mukaan tähän, tuntui että se niveltyi osaksi

Kutikutilaisuus itsessään rohkaisee irrottelemaan. Jäseneksi hakemisen prosessia aiotaan avata lähiaikoina enemmän. Jäsenkriteereitä tarkennetaan vielä, mutta tärkeintä on taiteellinen taso, keskittyminen sarjakuvaan ja näkemys taiteenalan arvosta. Vähämäki haluaa mukaan tekijöitä, joilla on oma ääni, ”vaikka vain kuiskauskin”. – Mielestäni ei tarvitse olla tehnyt pelkkää sarjakuvaa tai olla julkaissut niin ja niin monta albumia tai sarjakuvaa lehdessä, miettii Vähämäki. – Vaan ikään kuin että olisi sellainen näkemys… tekemisen meininki! – Jäsenistön spektri on aika laaja, arvioi Tiainen. Kuka on kutikutilaisten mielestä nykysarjakuvan tekijä? Onko sellaisen määritteleminen mahdotonta, tai tarpeellista? Jäseniä katsotaan yhdistävän aktiivisuus, omaäänisyys, se kuuluisa tekemisen meininki ja eteenpäin suuntautuminen. – En tiedä. Ehkä siinä on tietynlaista omaäänistä tekemistä, sanoo Tiainen. – Enkä haluaisi vastakkainasetella mitään, mutta ehkä ihan toisella puolella kenttää voisi olla joku genresarjakuva, jota saatetaan tehdä tosi tiukkojen koodistojen puitteissa. – Ihmisillä saattaa joskus mennä yhdistys ja lehti sekaisin, Vähämäki lisää. – Kuti-lehdellähän ei ole mitenkään tarkoitus paukuttaa ihmisten päähän nimenomaan nykysarjakuvaa. Mietin vaikka strippinumeroamme, kyllähän siinä oli paljon sellaista jota voisi laskea vaikka parodiaksi tai genresarjakuvaksi. Kuti-lehti on avoin uusille ideoille. Mahdollisesta tulevasta manganumerostakin on puhuttu. Entä taiteilijat, tekisivätkö he samalla tavalla sarjakuvia, jos ei olisi Kutikutia? Vähämäki arvelee, että tekisi luultavasti joka tapauksessa sarjakuvia tutulla tyylillään, mutta ryhmän tuki ja inspiraatio ovat antaneet paljon. Porukka on myös estänyt mahdollisesti uhkaavan erakoitumisen. Vähämäki mainitsee

semmoista tässä muutaman vuoden kestänyttä oman henkilökohtaisen vapautumisen ja etenemisen polkua. Ja olen huomannut, että jos jotain haluaa tehdä, siihen saa täällä mahdollisuuden. On tullut sellainen energiapurske. Onko kutikutilaisuus koulukunta? Tuskin, mutta jäsenten vaikutus toistensa töiden kehitykseen on usein havaittavissa. Jonkinlaisia koulukuntia saattaa syntyä myös tiedostamatta, etenkin kun yhdessä tekeminen on tiiviimpää. Tempora Mutantur -näyttelyssä on vaikea välttyä vaikutelmalta, että näyttelyn – tai Kuti-lehden – kontekstiin tehdyt työt ovat paikoin tekijöidensä muuta tuotantoa vapaamuotoisempia. Ne voivat olla tarinaltaan epälineaarisia ja, no, monesti aika värikkäitä. Kuti-

kutilaisuus itsessään rohkaisee irrottelemaan. Tässä kyseisessä tehtävänannossa on tosin voinut käyttää serigrafian suomia mahdollisuuksia ja hyödyntää kirkkaita perusvärejä. Vähämäki ja Tiainen kokivat Tempora Mutantur -töiden tekemisen hieman haastavana. Lopullisten värien toistuvuudestakaan ei ollut varmuutta. – Itse en niin tykkää tehdä viivapiirrosta, mutta nyt oli painotekniikan takia pakko, kertoo Vähämäki, joka on tunnettu lyijykynäja puuväritöistään. – Itsellenikin tekniset rajoitukset ovat ahdistavia, kertoo Tiainen. – Mutta Tommi taisi joskus sanoakin, että taiteessa saa epäonnistua. Se voi olla virkistävääkin. Käytän vertauksena vaikka Neil Youngia, joka on tehnyt monen näköisiä juttuja: joskus onnistuu ja joskus ei, mutta tekemisen meininki on sellainen määrittävä piirre. ●

Tekstissä mainittuja sarjakuvakollektiiveja Canicola – Kutikutin ikäinen, Italian Bolognasta alkanut taideryhmä ja pienkustantamo. Julkaisee myös Canicola-lehteä. Le Dernier Cri – Ranskalainen taideyhteisö ja vaihtoehtokustantamo. Julkaissut useiden suomalaisten kirjoja ranskaksi. Dongery – Kuuden norjalaismiehen kollektiivi. Erikoistuu hämärään huumoriin. Fort Thunder – Edesmennyt, kommuunissa asunut yhdysvaltalainen kollektiivi Rhode Islandin Providencesta. Paper Rodeo -lehti on inspiroinut Kutia. Lamelos – Hollantilainen neljän miehen strippi-

kollektiivi, joka alkoi Kampenin taidekoulusta. Julkaissut kymmeniä kirjoja. Napa – Napa-sarjakuva-antologian ja Napa Books -pienkustantamon pohjalta on syntynyt tyylikäs kuvituslisenssejä myyvä Napa Agency. Mukana mm. Terhi Ekebom, Jussi Karjalainen ja Jenni Rope. Orang – Saksan Hampurissa syntynyt kollektiivi on mm. julkaissut antologioita ja jäsenet järjestävät Hampurin sarjakuvafestivaalia. Suomen sarjakuvaseura julkaisi näyttelykatalogin suomeksi vuonna 2009.

sarjainfo 3/2015  13


kysy!

KYSYMYS: Jiipu Uusitalo – tajukankaankutoja.sarjakuvablogit.com  ● VASTAUS: Reetta Laitinen – grezen.sarjakuvablogit.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme! Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. 14  sarjainfo 3/2015


Supersankarit tutkijan suurennuslasin alla

Sarjakuvien suosituimmissa supersankareissa heijastuu amerikkalainen yksilökeskeinen maailmankuva ja uusliberalistinen talousajattelu. Teksti  Laura Antola

S

Devin Grayson & Roger Robinson: Batman – Gotham Knights #32: 24/7 (DC Comics, 2002)

upersankarikertomusten suosio on kasvanut läpi koko 2000-luvun sarjakuvafanien piiristä suurten yleisöjen viihteeksi. Suosion kasvuun ovat vaikuttaneet esimerkiksi laadukkaat, suuren budjetin Hollywood-elokuvaadaptaatiot DC:n ja erityisesti Marvelin suosikkihahmoista. Vuoden 2000 X-Men-elokuvasta (Bryan Singer) lähtien supervoimaisten sankarihahmojen tarinat ovat houkutelleet elokuvateattereihin valtavat määrät katsojia. Erityisesti Marvelin suurponnistus, Marvel Cinematic Universe, joka käsittää tällä hetkellä 12 elokuvaa, on saanut elokuvayleisön villiintymään: MCU on kasvanut tuottoisimmaksi elokuvasarjaksi paitsi USA:ssa, myös maailmanlaajuisesti. Supersankarien suosion kasvu on saanut myös tutkijat kiinnostumaan ilmiöstä. Supersankarisarjakuvat ovat melko suosittu kohde sarjakuvatutkimuksen kentällä, ja etenkin viime vuosina monien huomio on kiinnittynyt juuri sarjakuvien elokuva-adaptaatioihin.

Yhteisen hyvän puolesta väkivallan keinoin Itse olen kiinnostunut supersankari-ilmiön yhteiskunnallisista kytköksistä. Tarkastelin pro gradussani supersankarisarjakuvien suhdetta väkivaltaan ja uusliberalismiin. Analyysissani kiinnitin huomiota siihen, millaisia keinoja aineistoni sarjakuvissa, Batmanissa, RyhmäX:ssä sekä Hämähäkkimiehessä, käytetään väkivallan oikeuttamiseen. Esiin nousi erityisesti yhteiseen hyvään vetoaminen: sankareiden on pakko käyttää väkivaltaa roistoja kohtaan, koska muuten heidän edustamansa yhteisö kärsii. Erityisesti Batmanin, tai tarkemmin ottaen Bruce Waynen, rooli Gotham Cityn puolustajana on kiinnostava. Analyysini kohteena ollut ”24/7”-tarina (Devin Grayson & Roger Robinson) esittää Bruce Waynen koko kaupungin hyväntekijänä. Hän on kiinnostunut ympäristönsuojelusta, hän vie ruokaa köyhille vanhuksille ja puolustaa vähemmistöjä. Gothamin prinssiksikin tituleerattu Bruce on kuin agraariyhteiskunnan feodaaliherra, joka pitää huolta alamaisistaan. Tämän lisäksi hän huolehtii myös kansalaisten turvallisuudesta pukeutumalla öisin Batmanin asuun ja mäiskimällä pikkurikollisia. Siinä missä Batman esiintyy täydellisenä kapitalismin sankarina puolustaessaan ihmisten yksityisomaisuutta häiriintyneitä, alaluokkaisia roistoja vastaan, on Hämähäkkimies näyttäytynyt aina huonompiosaisten sankarina. Lähemmin tarkasteltuna vasemmistolaisen Stan Leen sekä äärimmäistä uusliberaalia Ayn Randia seuranneen Steve Ditkon yhteistyönä syntynyt sankari paljastui kuitenkin pikemminkin varoittavaksi esimerkiksi. Peter Parker on esimerkki siitä, mitä yksilölle käy, jos hän ei käytä omia vahvuuksiaan oman etunsa ajamiseen vaan ajautuu altruismin tuhoisalle tielle.

Ryhmä-X:n sankareita, joukkoa valtaväestöstä poikkeavia mutantteja, on tulkittu useiden eri vähemmistöjen puolustajina. Supervoimiaan yhteisen hyvän puolustamiseen käyttäviä, keskenään erilaisia ja valtaväestöstä poikkeavia nuoria on ajateltu allegoriana esimerkiksi sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöistä. Vapaamielisestä ja jopa vasemmistolaisesta asetelmasta paljastui lähemmässä analyysissa Yhdysvaltain politiikasta tuttuja uusliberalistisia piirteitä. Viralliset tahot esitetään Ryhmä-X:ssä usein korruptoituneina ja saamattomina, ja yksilön oman toiminnan merkitystä korostetaan. Supersankareiden on pakko ottaa oikeus omiin käsiinsä, koska kansalliset ja kansainväliset toimijat ovat saamattomia ja mätiä. Kaikkia kolmea sarjakuvaa yhdistää se, että roistojen ja sankareiden väkivallankäyttö erotetaan toisistaan sekä visuaalisella että tekstuaalisella tasolla. Batmanissa roistot esitetään rappeutuneina ja pelokkaina luusereina, analysoimassani Ryhmä-X-tarinassa Magneto rinnastetaan Adolf Hitleriin, ja Hämähäkkimiehen pahikset taas pyrkivät käyttämään älykkyyttään ja voimiaan oman etunsa tavoitteluun. Sankareiden käyttämää väkivaltaa puolustetaan ja se esitetään ainoana mahdollisena tapana päihittää roistot.

Populaarikulttuuri kohtaa uusliberalismin Gradun jälkeen olen kiinnostunut supersankari-ilmiöstä entistä laajempana kokonaisuutena, ja tällä hetkellä työstän väitöskirjaa Marvelin supersankarikertomusten adaptaatioista ja niiden suhteesta uusliberalistiseen talousajatteluun. Olen kiinnostunut siitä, miten alkuperäiset yhdysvaltalaiset sarjakuvat ovat adaptoituneet paitsi käännössarjakuviksi, myös elokuviksi ja useita eri media-alustoja kattavaksi franchiseksi. Samalla seuraan sitä, miten tämän päivän yhteiskunnallista ja taloudellista keskustelua hallitseva uusliberalistinen ajattelu leviää ja adaptoituu populaarikulttuurin myötä eri alustoille ja eri puolille maailmaa. Minua kiinnostaa myös fanien rooli franchisen suosion rakentamisessa ja uusien adaptaatioiden luomisessa. Supersankaritarinoiden valtava suosio tarjoaa erinomaisen väylän tutkia kulttuurin ja talouden välisiä suhteita populaarikulttuurin näkökulmasta. Olen vasta tutkimukseni alkuvaiheessa, mutta esiin on jo noussut kiinnostavia kysymyksiä esimerkiksi supersankarifanien tekemästä ilmaisesta työstä, joka hyödyttää taloudellisesti Marvelia, yhtiön pyrkimyksistä ostaa omien sarjakuviensa elokuvaoikeuksia takaisin ulkopuolisilta yhtiöiltä, sekä siitä, miten alkuperäisen tekstin ja adaptaation osat ovat vaihtuneet MCU-elokuvien myötä, eikä aina ole selvää lainaako elokuva sarjakuvien ideoita vai päinvastoin. Odotan mielenkiinnolla onnistuuko Marvel adaptoimaan koko sarjakuvauniversuminsa osaksi huippusuosittua elokuvamaailmaansa. ● sarjainfo 3/2015  15


Vallitsevan yhteiskuntajärjestelmän symbolit saavat kyytiä Stathiksen Epicurean Paradox -albumissa.

Yhteiskuntakritiikkiä ja rinnakkaistodellisuuksia Decadence Comics liikkuu sarjakuvamaailman harmaalla alueella muotokielen rajoja koetellen. Teksti  urho tulonen

T

örmäsin Decadence Comics -sarjakuvakollektiiviin ensimmäisen kerran Lontoossa muutama vuosi sitten. Haalin syliini erään pienen kirjakaupan lattiatasolla sijaitsevasta zine-hyllystä mitä tahansa edes etäisesti mielenkiintoisen oloista kotiin vietävää, kun käteeni sattui pieni A5-kokoinen nidottu albumi, jonka karhean ruskeat, toismaailmallisia hahmoja ja kuvioita sisältävät kannet hohtivat omaperäisyyttään kaupan muuten melko vaatimattomasta vaihtoehtosarjakuvan valikoimasta. Albumi oli jätetty nimettömäksi eikä se sisältänyt mitään inhimillistä kieltä tai dialogia. Lukuun ottamatta lähes huomaamatonta info-osiota albumin takakannessa se ei sisältänyt oikeastaan mitään selkeää kiinnekohtaa tai johtolankaa, joka olisi paljastanut minulle mistä albumissa oli perimmiltään kyse. Yksinomaan kuvakerrontaan perustuva tarina piti minut kuitenkin otteessaan niin pitkään, että muutaman lukukerran jälkeen koin, että 16  sarjainfo 3/2015

minun oli suorastaan pakko saada lisää informaatiota sarjakuvan taustoista. Pian tuon jälkeen tilasin itselleni kaikki Decadence-kollektiivin julkaisut johon minulla oli varaa ja jotka eivät olleet vielä loppuunmyytyjä. Sarjakuvien unenomaiset vaihtoehtotodellisuudet ja omaperäinen tyyli yhdistettynä syvällisiin ja visuaalisesti kiehtoviin scifi-teemoihin veivät minut lähes välittömästi mennessään. Decadencen tuotanto pursusi vaikeaselkoista symboliikkaa ja korkealentoisia, painajaismaisia visioita ihmiskunnan tulevaisuudesta. Muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta Decadencen sarjakuvat eivät sisällä lainkaan dialogia. Niiden kuvakerronta on usein niin hajo-

tettua, että lyhyitäkin tarinoita joutuu lukemaan tuntikaupalla ennen kuin niistä saa kunnon otteen. Kollektiivin kokeellinen ja synkkä visuaalinen tyyli yhdistettynä sen syvällisiin ja usein yhteiskuntakriittisiin teemoihin iski minuun niin vahvasti, että päädyin tekemään kollektiivista kandidaatintutkielmani, josta tämä artikkelikin ammentaa.

Yhteiskuntakriittistä zine-estetiikkaa Decadence-kollektiivi sai alkunsa vuonna 2003 kun Lando (Dave Lander) ja Stathis Tsemberlidis tapasivat Lontoossa opiskellessaan animaatiota. Englantilainen Lando ja Kreikasta Lontooseen muuttanut Stat-

Tarinoiden moraaliset opetukset ja kerronnalliset yksityiskohdat jätetään avoimiksi tulkinnalle.


Lando soveltaa Untranslated-trilogiassaan itse keksimäänsä dialogia kuvatessaan jotenkin kummalla tavalla tutun oloista konfliktia.

vat ilmestyä säännöllisemmin. Vuodesta 2007 eteenpäin kollektiivi alkoi myös verkostoitua sitä ympäröivään vaihtoehtosarjakuvamaailmaan aktiivisemmin. Kollektiivin alkupään tuotannon kaoottisuus oli seurausta ylitsepursuilevasta luovuuden vimmasta sekä kollaasimaisesta ja huolittelemattomasta toteutuksesta. Myöhempi tuotanto taas on äärimmilleen hiottua, inhimillisen kokemusmaailman harmaalta alueelta ammentavaa, unenomaista logiikkaa jäljittelevää – kaikesta huolimatta hallittua kaaosta.

Eettisiä aivopähkinöitä lukijoille Lando ja Stathis pureutuvat tuotannossaan moniin reaalimaailman ongelmiin kuten sotiin, ympäristökatastrofeihin, passiiviseen kuluttamiseen pohjautuvaan yhteiskuntajärjestelmään sekä kulttuuriseen näköalattomuuteen. Saarnaamisen sijaan Lando ja Stathis pyrkivät kuitenkin ennemminkin antamaan lukijoille alustan tutkia ja pohtia näitä teemoja itse, ja täten osallistamaan yleisöään aktiivisemmin. Tekijät ovatkin päätyneet soveltamaan tuotannossaan hyvin epäjärjestelmällistä kuvakerrontaa ja jättämään tarinoiden moraaliset opetukset ja kerronnalliset yksityiskohdat avoimiksi tulkinnalle. Kollektiivin tuotanto ei siis ole kenties kovin helposti lähestyttävää. Ahkera, avarakatseinen ja aiheeseen syventynyt lukija voi kuitenkin saada Decadencen tuotannosta vahvoja elämyksiä ja uusia näkökulmia vaikeisiinkin aiheisiin. Sekä Lando että Stathis ovat maininneet tärkeimmiksi vaikuttimikseen Akiran luojan Katsuhiro Otomon, Jean Giraudin eli Moebiuksen sekä Alejandro Jodorowskyn. Tieteiskirjallisuuden puolesta kaksikko tunnustaa saaneensa vaikutteita J. G. Ballardin, Philip K. Dickin ja Arthur C. Clarken tuotannosta. Myös Stanley Kubrickin ja Jodorowskyn elokuvat ovat vaikuttaneet kollektiivin tuotantoon. Akiran vaikutus näkyy erityisen selkeästi Landon sarjakuvissa, joiden kuvakerronta on usein hyvin nopeatempoista. Piirtotyyli perustuu tarkkaan viivatyöskentelyyn ja viivojen ja paneelien tyhjien tilojen välille syntyvään jännitteeseen. Tarinat sijoittuvat usein ulkoavaruuteen tai kuviteltuihin tulevaisuuksiin, usein synkkiin sellaisiin. Vaikka Lando ammentaakin teoksissaan paljon sekä tieteiskirjallisuudesta että muinaisista mytologioista ja sijoittaa tarinansa lähes aina fantastisiin ympäristöihin, ne käsittelevät monesti ajankohtaisia aiheita ja niissä on usein löydettävissä yhteiskuntakriittinen tai antikapitalistinen pohjavire. Stathiksen tuotanto tuo vahvemmin mieleen Heavy Metal -lehden psykedeeliset scifi-sarjakuvat. Siinä missä Landon sarjakuvien tulkitseminen ja seuraaminen vaativat lukijalta paljon keskittymistä ja paneutumista kerrontaan, on kyseenalaista, onko Stathiksen tuotantoa edes mahdollista sikäli ymmärtää. Stathis on omien sanojensa mukaan pyrkinyt luo-

Epätodelliset ja lovecraftmaiset yliluonnollisten ilmiöiden kohtaamiset ovat yleisiä Stathiksen tuotannossa.

his tutustuivat toisiinsa jaetun tieteiskirjallisuuteen ja sarjakuviin kohdistuvan mielenkiinnon kautta. Tuttavuus syveni entisestään, kun he huomasivat jakavansa hyvin samankaltaisia ajatuksia nykymaailmasta ja sen lukuisista sosio-poliittisista ja ekologisista ongelmista. Löydettyään jaetun yhteiskuntakriittisen ja luovan sävelensä kaksikko päättikin ryhtyä pian työstämään ensimmäistä yhteistä omakustannetta opintojensa ohella. Tästä projektista syntyi ensimmäinen tähän päivään mennessä yhteensä kymmenestä julkaistusta Decadence-antologiasta. Kollektiivin alkuaikojen materiaali oli ulosanniltaan melko raakaa ja toteutti alakulttuurisille omakustanteille tyypillistä leikkaa-liimaa -tyylin zine-estetiikkaa, jota dominoivat mustan ja valkoisen vahvat kontrastit, kaoottiset sommitelmat sekä vahva intohimo omien ajatusten välittömään kommunikoimiseen. Decadencen varhaiset antologia-albumit sisälsivät Landon ja Stathiksen tuottaman materiaalin lisäksi sarjakuvaa ja muuta kuvataidetta heidän silloisilta opiskelijaystäviltään, joista kukaan ei kuitenkaan tulisi jäämään kollektiivin säännölliseksi yhteistyökumppaniksi. Decadencen omaleimainen visuaalinen tyyli alkoi todella hahmottua vasta neljännen antologia-albumin julkaisemisen jälkeen vuonna 2005, kun Landon ja Stathiksen itsenäisesti tekemät albumit alkoi-

sarjainfo 3/2015  17


Kollektiivi kasvaa ja kehittyy

On kyseenalaista, onko Stathiksen tuotantoa edes mahdollista ymmärtää.

Tähän päivään mennessä Decadencekollektiivi on julkaissut yli kolmekymmentä albumia. Lisäksi Lando ja Stathis ovat tuottaneet kollektiivin nimissä myös useita animaatioprojekteja. Selatessa kollektiivin 12 vuoden aikana kertynyttä katalogia on ilmiselvää, kuinka paljon kollektiivin julkaisut ovat kehittyneet, ja

kuinka niistä on ajan saatossa tullut yhä hienostuneempia ja omintakeisempia. Kollektiivi on tänä aikana kuitenkin kehittynyt ja laajentunut myös itsenäisesti toimivana julkaisijana. Siinä missä Decadencen ensimmäistä antologia-albumia painettiin vaatimattomat 50 kappa-

maan albumeissaan vaihtoehtoisen todellisuuden, joka toimii sen omalla unenomaisella ja syklisellä logiikallaan.

Decadencen post-apokalyptista maisemaa Landon Anthropozine (2014) albumista.

Sarjakuvantekijät ry:n Pätkä-apurahat ovat taas haussa tammikuun 2016 loppuun mennessä Apurahoja myönnetään työskentelyyn ja erilaisten sarjakuvahankkeiden toteuttamiseen. Tällä kertaa raadin erityishuomion ja korvamerkittyä rahaa saavat piirtämisen rinnalla myös käsikirjoittaminen sekä suomenkielisten sarjakuvien kääntäminen muille kielille. Lisätietoa: www.sarjakuvantekijat.fi

letta, tehtiin vuonna 2014 julkaistusta kymmenennestä antologiasta 500 kappaleen painos. Konkreettinen esimerkki kasvusta on myös se, että iso julkaisija Image on osoittanut mielenkiintoa Decadencea kohtaan. Kollektiivi järjestää usein kiertueita, joissa se matkustaa ympäri maailmaa vieraillen eri sarjakuvafestivaaleilla ja muissa sarjakuvatapahtumissa. Tänä päivänä Decadencen sarjakuvia onkin saatavilla lähes jokaisella mantereella. Kollektiivi on tehnyt antologioissaan yhteistyötä lukuisien taiteilijoiden kanssa, jotka muodostavat hyvin värikkään ryhmän sarjakuvamaailman eri edustajia. Decadence on alkanut verkostoitua myös perinteisempään taidemaailmaan. Landon ja Stathiksen töitä on ollut esillä useissa ryhmänäyttelyissä ja kollektiivi on pitänyt myös omia näyttelyjä Kööpenhaminassa. Vaikka kollektiivi on 12-vuotisen taipaleensa aikana kasvanut ja kehittynyt huimaa vauhtia, ovat sen juuret yhä vahvasti ruohonjuuritasolla. Toimintaan vaikuttavat eri ala- ja vastakulttuurit sekä niiden toimintatavat. Visuaalinen ja temaattinen sisältö on pysynyt graafisena ja tinkimättömänä. Lando ja Stathis pyörittävät kollektiivia yhä ruohonjuuritasolta ja pyrkivät pitämään tuotteidensa hintatason niin alhaalla, että kaikilla olisi mahdollisuus lukea heidän töitään. On kuitenkin selvää, ettei kollektiivi aio ehdoin tahdoin pysyä sarjakuvamaailman marginaalissa, vaan laajentaa toimintapiiriään aina mahdollisuuksien mukaisesti. Decadence on mielenkiintoinen esimerkki modernista sarjakuvasta. Ei ainoastaan sen visuaalisen kokeilevuuden takia vaan myös siksi, että se aktiivisesti rikkoo aikaisempia käsityksiä siitä, mistä alakulttuurisissa toimijoissa on kyse ja mihin kaikkeen ne tahtoessaan pystyvät. Ennen kaikkea Decadence on jotakin, mitä ei varsinkaan näin lyhyessä artikkelissa pysty tyydyttävästi selittämään, vaan jotain mikä on jokaisen itse koettava. ●


keräilijän tunnustuksia

MITEN SE ON TEHTY? teksti jyrki vainio

A

loitin piirrosten keräilyn suunnilleen samoihin aikoihin, kun omia piirroksiani alettiin julkaista säännöllisesti. Keräilyni on siis aina ollut sidoksissa myös omaan tekemiseeni. Alusta asti sen yhtenä elementtinä on ollut toisten työtavoista oppiminen. Kun pääsee omin käsin hypistelemään toisen piirtäjän originaalia, se paljastaa piirroksen tekemisestä paljon enemmän kuin lopullinen painettu kuva. Perinteisissä mustavalkoisissa viivapiirroksissa eniten erilaisia tekniikoita ja kekseliäisyyttä on käytetty siihen, kuinka tuottaa piirrokseen painokelpoisia harmaasävyjä. Digiaikaa edeltävissä lehtipainoissa mustavalkokuvia painettiin kahdella tavalla: rasteroituina, niin kuin valokuvat, tai yksinkertaisina viivapiirroksina. Rasteroitu kuva pyrkii kuvaamaan erilaisia harmaasävyjä valkoisen ja mustan välillä, viivapiirroslaatta on binäärinen: kuvan alueet toistuvat joko mustana tai valkoisena. Rasteroitavan sävykuvan voi tietysti toteuttaa kaikilla niillä työvälineillä, joilla nyt ylipäätään voi tuottaa erilaisia valöörejä. Piirtäjille tuttuja metodeja ovat etenkin tussilaveeraus, tai harmaasävyjen teko mustalla vesivärillä, tai mustalla ja valkoisella guassilla. Rasteroidun kuvalaatan tekeminen oli kuitenkin hitaampaa ja kalliimpaa kuin

Lee Judgen pilapiirros Craftint-paperille.

yksinkertaisen viivapiirroslaatan. Etenkin nopeatempoisessa sanomalehtityössä oli aikaa ja vaivaa säästävää, jos piirroksen sai toistumaan yksinkertaisella laatalla. Tämä johti piirtäjät kehittelemään mitä moninaisimpia tekniikoita, joilla jäljitellä rasteroinnin tuottamia harmaasävyefektejä käsipelillä. Nykyäänkin tunnettu apukeino ovat rasterikalvot. Valmista rasteripintaa – siis pisteitä, viivoja tai muuta tasaista kuviPhil Interlandin hiilellä sävytetty piirros nypytetyllä paperilla. ointia – on painettu läpinäkyvälle liimakalvolle, kevyesti rasvahiiltä, nyppyihin jää pienijosta leikataan piirroksen päälle sopivia kokoinen jälki. Jos painaa lujemmin, jäljet paloja. ovat isompia. Näin syntyy siis eräänlaiRasterikalvot ovat aina olleet hintavia nen valmiiksi rasteroitu harmaasävypinta, ja niiden leikkaaminen on työlästä. Joten joka on mahdollista painaa mustalla laamikäli suinkin mahdollista, piirtäjät ovat talla, koska merkitsevää ei ole hiilen jäljen mielellään delegoineet tämän työn apuvarsinainen “valööriarvo”, vaan sen papelaisilleen, tai entiseen aikaan painotalon rille jättämän pisteen koko. Nerokasta! väelle. Perinteinen tapa piirtäjän merkitä Hurjin tapa tuottaa rasteria nopeasti piirrokseen rasterilla peitettävät alueet lienee kuitenkin ns. Craftint-paperi. Siinä on merkitä ne originaaliin sinisellä vesipaperin pintaan on valmiiksi painettu värillä tai puuvärillä. Tunnettu esimerkki näin menetelleestä piirtäjästä oli Kari Suo- kemiallinen rasterikuvio, joka normitilassaan on näkymätön, mutta jota voidaan malainen, mutta muidenkin kotimaisten tuoda esiin sivelemällä halutuille alueille tekijöiden voi nähdä toimineen samoin jo eräänlaista kehiteliuosta. Tämä mahdolainakin 1920-luvulla. listaa painovalmiin rasteripinnan tekemiKari käytti piirrostensa sävyttämiseen sen siveltimellä – siten on mahdollistaa myös rasvahiiltä. Lyijykynä ja hiili ovat tuottaa niin monimutkaisia, orgaanisen tietysti luontevia tapoja tehdä harmaamuotoisia rasterialueita, että sellaisia olisi sävykuvia – mutta vanhanaikaisille paimahdotonta leikata kalvosta. nometodeille ne eivät parhaalla tavalla Menetelmällä on kuitenkin lukuisia sopineet, sillä etenkin lyijykynän metalhaittapuolia: Craftintia käyttäneet kertolinhohtoinen jälki voi painossa käyttäyvat, että paperille on hankala luonnostella tyä arvaamattomilla tavoilla. Sen tähden lyijykynällä ja rasterin koostumus muutonkin hieman yllättävää nähdä originaatuu ajan myötä, joten valmiit originaalit leista, että monet kotimaiset kärkipiireivät välttämättä säily hyvin. Ja lopultatäjät aina Poika Vesantoa myöten vielä kin paperit sisältävät niin paljon erilai30-luvullakin tekivät sarjakuviinsa sävysia kemikaaleja, että niiden käyttäminen tyksiä myös lyikkärillä. saattaa olla epäterveellistä. Patrick McDonUlkomaiset kollegat keksivät tähän nell kertoo saaneensa niistä elohopeamyrongelmaan ratkaisuja, joita suomalaisilta kytyksen. tekijöiltä puuttui. Amerikkalaisilla lehtiOlen pohtinut, onkohan kukaan kotipiirtäjillä oli esimerkiksi käytössä paperia, mainen piirtäjä saanut käsiinsä Crafjonka pinta oli niin tarkkaan suunniteltu, tint-paperia menneinä vuosikymmeninä. että sille toisaalta pystyi piirtämään tarkTiedän, että se saapui ainakin niin lähelle kaa viivaa musteella, mutta toisaalta myös kuin Ruotsiin: olen nähnyt tällä tekniitekemään painokelpoista sävytystä hiikalla tehdyn Rune Andreassonin piirroklellä. Paperin pinta on sillä tavalla nypysen 60-luvulta. ● liäistä, että siitä muodostuu eräänlainen rasteripinta. Jos sille painaa vaikkapa sarjainfo 3/2015  19


Hilda ja kätketty kansa Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut Luke Pearson löytää inspiraationsa skandinaavisesta mytologiasta ja Muumeista.

P

teksti onni mustonen

uinen pikkumies joka asettuu kysymättä taloksi, matkallaan jonnekin eksynyt jättiläinen, päivänvalossa kiveksi jähmettynyt peikko ja kaiken keskellä sinitukkainen tyttö. Brittiläisen sarjakuvataiteilijan Luke Pearsonin (s. 1987) Hilda-kirjoissa kansantarut ovat yhä elossa ja peikot, jättiläiset ja muut myyttiset olennot kulkevat ihmisten joukossa. Pearsonin luonnoslehtiöistä alkunsa saanut albumisarja seuraa Hilda-tytön, hänen äitinsä ja oudon lemmikkieläimen seikkailuja skandinaavisen mytologian värittämässä maailmassa. Kirjoista ensimmäinen, Hildafolk, julkaistiin vuonna 2010 Nobrow-kustantamon toimesta. Sittemmin kolmella jatko-osalla kasvanut, muun muassa Tove Janssonin Muumeihin verrattu sarja on ehtinyt jo nousta lastensarjakuvan modernien klassikoiden joukkoon.

20  sarjainfo 3/2015

Suomen sarjakuvaseuran loppukesästä julkaisema Hilda ja kivipeikko on ensimmäinen suomeksi julkaistu Pearsonin teos. Vihje siitä, mitä lukija Pearsonin teosten maailmalta voi odottaa, löytyy jo teossarjan ensimmäisen osan nimestä. Myöhemmissä painoksissa Hilda and the Troll -nimen saanut Hildafolk on viittaus islantilaisen kansantaruston huldufólk-väkeen, niin sanottuun ”kätkettyyn kansaan”. Islantilaiset menninkäiset ja haltiat vaikuttavat edelleen esimerkiksi siihen, miten Islannissa rakennetaan tieverkostoa. Saarella kulkeva vieras matkalainen saa yllätyksekseen usein huomata, että tie tekee kesken kaiken odottamattoman mutkan kiertääkseen näennäisesti tyhjän paikan autiossa maisemassa. Kotimaisten saunatonttujen tavoin haltiat ovat läsnä, mutteivät täällä. Sama tunnelma vallitsee myös Pearsonin sarjakuvissa.

Hilda-kirjat ovat fantasiasarjakuvia, mutta myyttisen tai mystisen toisen maailman sijaan ne sijoittuvat eräänlaiseen kvasi-skandinaaviseen, kvasi-kelttiläiseen Eurooppaan, joka on tutumpi vanhan kansan kertomuksista kuin Tolkienin kirjoista. Siinä missä Frodo on osa Keski-Maata, johon kuuluvat myös örkit, velhot ja haltiat, Hilda ei kuulu jättiläisten ja peikkojen maailmaan, vaikka aikaajoin heidän polkunsa kohtaavatkin. Kuvaavaa onkin, että Hildassa ja kivipeikossa jättiläinen ei edes huomaa Hildaa, vaikka on lähes astua tämän päälle. Sillä on oma matkansa, joka vain sattui viemään sen Hildan kanssa samaan metsään. Tuon lyhyen hetken jälkeen se on jälleen poissa, eikä Hilda – tai lukija sen ikään – ikinä saa tietää, pääsikö se määränpäähänsä. Useissa shamanistisissa mytologioissa – myös suomalaisessa tarustossa – maailma jaetaan yliseen, keskiseen ja aliseen, ja juuri tämä


ajattelu on voimakkaasti läsnä Hilda-kirjoissa. Kätketyt kansat ja muinaiset olennot elävät omaa elämäänsä omassa maailmassaan ja aika ajoin maailmat vain menevät ristiin. Silloin jokin saattaa eksyä meidän puolellemme.

Arkinen fantasia Pearson lainaa paljon elementtejä klassisesta mytologiasta, kopioimatta useinkaan mitään sellaisenaan. Hän ei myöskään lähtökohtaisesti halunnut kirjoittaa vain vanhoja tarinoita uusiksi. Alun perin skandinaavisessa kansantarustossa viehätti sen arkipäiväisyys. Tarinat jättiläisistä, kummituksista ja oudoista olennoista kerrottiin ”hyvin asiallisesti”, kuten Pearson itse kuvailee. Pearson käsitteleekin yliluonnollisia elementtejä asiallisesti jopa siihen pisteeseen asti, etteivät ne vaikuta täysin vierailta hänen muissa, varta vasten aikuisille tarkoitetuissa teoksissaan. Hilda-kirjojen lisäksi Pearsonin tunnetuin teos Everything We Miss (2011, Nobrow) on Pearsonin omien sanojen mukaan ”erikoinen erokertomus”, jossa kummitukset, oudot varjo-olennot ja hämähäkkimäiset tarkkailijat viipyilevät erilleen ajautuvan parin yksityisen kriisin reunamilla. Olisi yksinkertaistavaa sanoa, että Hilda-kirjat olisivat lastenkirjoja, sillä Pearsonin tapa käsitellä samoja teemoja ja aiheita muussa tuotannossaan korostaa sitä, miten hyvin fantastiset elementit sopivat hänen käsittelyssään kuvaamaan kaikkia elämänvaiheita. Everything We Miss -kirjan maailma on aivan yhtä fantastinen kuin Hilda-kirjojen Trollberg, vaikkeivät päähenkilöt sitä huomaisikaan.

Tarinoiden maailma Varsinaisen lastenkirjan sijaan Hilda on kuin kansantarina, ja kansantarinan tavoin se sopii niin lapsille kuin aikuisille. Pearson ei missään vaiheessa tietoisesti päättänyt ryhtyä lastensarjakuvantekijäksi ja hän myöntääkin, että hänen kiinnostuksensa ovat usein muualla. Hildaa ja kivipeikkoa hän alkoi tehdä päästäkseen kirjoittamaan norjalaisesta ja islantilaisesta mytologiasta. Lapsihahmo Hilda valikoitui lähes puolivahingossa kertomuksen päähenkilöksi. – Olin piirtänyt hahmon muutamaan otteeseen luonnosvihkooni ja se oli mielestäni hieno, Pearson kertoo. – Siinä vaiheessa tytöllä ei ollut luonnetta tai nimeä. Tuosta nimettömästä hahmosta tuli Hildan ja kivipeikon Hilda. Mutta positiivinen, empaattinen ja utelias lapsihahmo tarvitsi jotakin tasapainottamaan itseään. – Alun perin laitoin äidin sinne, koska olisi ollut outoa, jos Hilda olisi asunut yksin, Pearson kertoo, – Mutta minulla oli aina suunnitelmia hänen varalleen. Haluan kirjoittaa tarinan hänestä Hildan ikäisenä, sillä uskon, että äiti oli varsin erilainen lapsi kuin tyttärensä. Verrattuna lähes ehtymättömän positiiviseen Hildaan äiti tuo sarjakuville tervetullutta maanläheisyyttä, joka avaa myös vanhemmille näkökulman lasten seikkailuihin. Hildan ja hänen äitinsä suhteesta onkin sittemmin muodostunut koko kirjasarjan emotionaalinen sydän. Hildassa ja kivipeikossa äiti on vain läsnä, mutta toisaalta rohkea ja reipas tyttö ei tarvinnutkaan vanhempaa. Myöhemmin Hildan kypsyessä ja inhimillistyessä – Pearso-

© luke pearson

luulen olevani valmis, jotakin aina tapahtuu ja muuttuu. Pearsonin orgaaninen lähestymistapa näkyy myös siinä, miten hän valitsee aiheensa. Hilda ei ole saanut vaikutteita pelkästään skandinaavisesta ja brittiläisestä kansantarustosta, vaan vahvasti intertekstuaaliset kertomukset lainaavat elokuvista, sarjakuvista ja videopeleistä. – Alun perin Hilda näytti hahmolta Zeldapelistä, Person sanoo. Muiden videopelien vaikutus näkyy muun muassa Hilda and the Midnight Giant -albumin nimikkojättiläisessä, joka saanut vaikutteita Shadow of Colossus -pelin (2005) jättiläismäisistä olennoista. Myös Henkien kätkemä (2001) ja Porco Rosso (1992) -animaatioelokuvat luonut japanilainen Studio Ghibli on hänelle tärkeä innoituksen lähde. Suomalaisille lukijoille selkein kaunokirjallinen viittaus lienee kuitenkin Muumi-kirjat, joiden vaikutus näkyy sekä kumpuilevissa aromaisemissa että hahmojen visuaalisessa ilmeessä. Eräässä haastattelussa Pearson onkin todennut, että hän suunnitteli Hildan alun perin eräänlaiseksi ”kiltiksi Pikku Myyksi”. Janssonin vaikutus Pearsoniin oli kuitenkin alun perin välillinen. Ensi kosketus muumeihin tapahtui 1990-luvun suomalais-japanilaisen animaatiosarjan kautta. Mytologian ja maailman esitteleminen jää Hildan seikkailuissa sivurooliin. Pearsonin kerronnan keskiössä on tarina itse. Vaikka Hildan ja kivipeikon tarina voi olla lukijalle tuttu, se tuntuu samaan aikaan täysin uudelta ja raikkaalta. Islantilaisten kätketyn kansan tavoin myös nämä tarinat ovat samanaikaisesti läsnä ja poissa. Pearson kertoo uusia tarinoita aivan kuin niitä olisi kerrottu jo tuhansia vuosia. Tämä maailma ei ole ainoa ja kaiken alla vaikuttavat paljon vanhemmat ja paljon vahvemmat voimat. Taikuudella ja taiteella onkin monia rakenteellisia yhtymäkohtia, sillä kumpikin luo jotakin sinne, missä ei aikaisemmin ollut mitään. Pearsonin kertomukset muistuttavat siitä, että aika ajoin lukijakin voi nähdä toiselle puolelle. ●

”Alun perin Hilda näytti hahmolta Zelda-pelistä.” nin viimeisimpään Hilda and the Black Hound -albumiin (2014, Nobrow) mennessä – äidistä on tullut lähes tasavertainen päähenkilö. Pearsonin oma lähestymistapa tarinankerrontaan on verrattain orgaaninen. – En juuri käsikirjoita, hän myöntää. Sen sijaan tarina saa muotonsa piirtäessä. Pearsonille tyypilliset sivuhuomautukset ja varsinaisesta keskustarinasta rönsyävät, maailmaa syventävät langanpäät syntyvät juuri tässä vaiheessa. Metsään eksynyt jättiläinen Hildassa ja kivipeikossa on yksi näistä sivujuonista, jotka vain ilmestyivät sivulle. Aloittaessaan Hildan ja kivipeikon tekemistä Pearson ei vielä tiennyt jatkavansa sarjan tekemistä. – Koska tein tuon ensimmäisen albumin niin, että se kertoi koko tarinan, minulle oli tärkeää, että kaikki muutkin tarinat ovat kokonaisuuksia, Pearson kertoo. Lukijoiden ei tarvitsekaan aloittaa Hildasarjan lukemista ensimmäisestä osasta, vaikka pienet muutokset kantavat kertomuksesta toiseen. Silmiinpistävintä lienee, että Hilda and the Midnight Giant -albumin (2012, Nobrow) lopussa Hilda ja hänen äitinsä muuttavat maaseudulta kaupunkiin. Useimmat muutokset kuitenkin tapahtuvat Pearsonin mukaan luonnostaan. Ensimmäistä albumia tehdessään hän ei tiennyt, että sarja kasvaisi nykyisiin mittoihinsa. – Hildan hahmossa tapahtuneet muutokset johtuvat omasta kypsymisestäni, hän sanoo. – Vaikka jokaisen tarinan lopussa

© philippa rice

sarjainfo 3/2015  21


kaksintaistelu

Uudestaan! Uudestaan! Esikoisalbumeillaan vakuuttaneet Eeva Meltio ja Viivi Rintanen tuntevat toisensa pitkältä ajalta. He opiskelivat yhtä aikaa Aalto-yliopiston sarjakuvakursseilla – ja ovat molemmat omalla tavallaan perusteellisia. TEKSTI  VILLE HÄNNINEN  kuva

22  sarjainfo 3/2015


E

eva Meltiolta ilmestyi tänä syksynä vakuuttava esikoisteos Pedot (Asema). Viivi Rintanen puolestaan käsittelee Mielisairaalan kesätyttö -sarjakuvaromaanissaan hullun ja terveen rajaa puhuttelevasti ja intensiivisesti. Molemmilla taiteilijoilla tuntuisi esikoisen perusteella olevan annettavaa sarjakuvalle pidempäänkin. Mistä sarjakuvissanne on kyse?

 VR: Kesätyttö on klassinen kasvutarina. Käytin siinä omia tuntojani ja kokemuksiani sairaalasta ja syömishäiriöstä. Hahmot perustuvat oikeisiin ihmisiin, työskentelin mielenterveysosastolla kolmena kesänä. Sarjakuvan piirtäminen vaati vastuukysymysten miettimistä perinpohjaisesti. Tulin siihen tulokseen, että vaikka minulla on vaitiolovelvollisuus tietyistä asioista eikä olisi oikein käyttää ihmisten nimiä tai edes piirtää heitä liian näköisiksi, niin minulla on myös oikeus kokemuksiini ja ajatuksiini. Hyssyttely on vaarallista. Pohdit sarjakuvassa hyvin avoimesti syömishäiriötä ja taisteluasi sen kanssa. Miksi päädyit ratkaisuun?

 VR: Itsensä alttiiksi paneminen tuntui välttämättömältä. Jos käsittelen muita, en voi väistää itseänikään. Kun sitten aloin piirtää sarjakuvaa ja ”tulin kaapista” aiheen kanssa, se ei tuntunut juuri miltään. Toki näin saattoi käydä vain, koska olin saanut etäisyyttä aiheeseen. Jos on päällä vakavia ongelmia, ei mielestäni pysty tekemään tällaista. Olin käsitellyt syömishäiriökysymyksen jo aiemmin itsekseni mutten välttämättä ollut puhunut muille. Isälleni syömishäiriöni selvisi, kun annoin hänelle luettavaksi sarjakuvani ensimmäisen luvun. Se oli mieleenpainuva hetki, koska siitä eteenpäin joka ikinen kahvipöytäkeskustelu oli vähän erilainen.

 EM: Minun sarjakuvani ei ole samalla lailla omaelämäkerrallinen, vaikka kaikki tietysti kertovat ympäröivästä maailmasta ja kohtaamistaan ihmisistä. Jos tekisin hyvin tunnistettavista sukulaisistani juttuja, se kai vähän vaatisi heidän hyväksyntäänsä. Pedot on kuuden sarjakuvanovellin kokoelma ihmisistä, jotka kaipaavat rakkautta mutta etsivät sitä väärin keinoin. Olen yrittänyt tuoda esiin sen, miten hellyttäviä ja liikuttavia ihmiset ovat, silloinkin kun tekevät vähän väärin tai eivät onnistu pyrkimyksissään.
Viivin sarjakuva on minulle tuttu jo ennen kirjan ilmestymistä. Olen lukenut sen ja kommentoinut moneen otteeseen. Olemme kumpikin luettaneet sarjakuvia toisillamme.

 Niin, opiskelitte Aalto-yliopistossa yhtä aikaa ja osallistuitte Matti Hagelbergin vetämään sarjakuvan opintokokonaisuuteen...

 EM: Ensimmäiset versiot joistakin tarinoista syntyivät tosiaan jo neljä vuotta sitten Hagelbergin sarjakuvakurssille. Sen jälkeen olen rakentanut hiljalleen kokonaisuutta ja kehittänyt tarinoita. Jotkut tarinat olen piirtänyt seitsemänkin kertaa. Tarvitsen sarjakuvan tekemiseen paljon aikaa. Jotta pääsen kun-

© eeva meltio

VR: Hänen kritiikkinsä on rehellistä. Usein saa palautetta, joka kiteytyy joko sanoihin ”ihan kiva” tai sitten se on sellaista teilausta, joka tarkastelee asioita aivan yksipuolisesti sanojan omasta näkökulmasta. Se auttaa, että joku näkee omat lähtökohdat ja haluaa kehittää työtä. Sarjakuvan piirtäminen on valtavan pitkä prosessi. Kyllä se vaatii sokeaa uskoa, jonka varassa pakottaa itsensä tekemään.

 EM: Sulla on tarve vaikuttaa sarjakuvien kautta. Mä haen ehkä enemmän viihtymistä. Ovatko motiivini sitten itsekkäämpiä?

© viivi rintanen

nolla piirtämään tarinaa, sitä ennen minun on tiedettävä tarkalleen, mitä ja miten teen. 
 VR: Tein sarjakuvakokonaisuuden lopputyönä Kesätytön ensimmäisen luvun. Siitä jäi sellainen tunne, että 24 sivua ei riitä mihinkään ja aihetta pitäisi käsitellä kunnolla. Kun aloin piirtää albumia tosissani ja sain Koneen säätiöltä apurahan, hakemuksessa luki, että teoksesta tulisi 75-sivuinen. Ei sekään riittänyt!

 EM: Niin minullekin kävi. Ajattelin jotain muutaman kymmenen sivun julkaisua. johon nivoisin löyhästi eri teemoja. Anna Sailamaan Ollaan nätisti on onnistunut neljän tarinan kokonaisuus, joten ehdotin Petoja sellaisena Asemalle jo viime vuonna. He tahtoivat kuitenkin minun piirtävän pari tarinaa lisää, jotta kokonaisuus olisi vankempi. Se aika tuli tarpeeseen ja kirjastakin 90-sivuinen...

 VR: Prosessin aikana olen myös opiskellut ja tehnyt opettajan töitä. Koska piirtäminen on niin hidasta, palaute on äärimmäisen tärkeää. Eevan lisäksi Matti Hagelberg on lukenut Kesätyttöä ja antanut palautetta.

 EM: Samoin. Se on jeesannut hirveästi, etenkin Matin kannustus ruveta vain tekemään: ”Kyllä se siitä piirtäessä kehittyy ja hioutuu.” Jos olisi ihan yksin väkertänyt, ei albumi ehkä olisi nähnyt päivän valoa lainkaan.

VR: Ei noin voi sanoa. Ne ovat koskettavia juttuja. Mutta meillä on eri lähtökohta. Myönnän menneeni ”teesi” edellä. Tein itselleni selväksi oman tekemiseni motiivit. Kirjoitin ihan aluksi, mitä haluan kirjalla sanoa, esimerkiksi että ”hulluus on inhimillistä, ja se kuuluu ihmismieleen”. Että se ei ole vain negatiivinen ja pelottava asia. Toisaalta sanotaan, että sanoma vanhenee, mutta hyvä tarina ei...

 EM: TV-sarjoissa on enemmän aikaa rakentaa hahmoja, tunnin mittaisten jaksojen kuluessa. Sarjakuvan tiiviys tekee siitä vaativan lajin.

 VR: Juuri tuosta syystä minun piti lisätä kirjaan sivuja. Päähenkilön muutoksen selittäminen vaati lihaa luiden ympärille.

 Oletteko tyytyväisiä lopputulokseen? Miten lähelle alkuperäistä visiotanne pääsitte?

 EM: Olen. Jälkikin alkoi sujua, kun vain piirsi ja piirsi uudelleen.

 VR: En hahmota tuota enää kunnolla. Mutta se on parasta, mihin tässä ajassa pystyin. Muistatko Eeva, kun sanoin keväällä, että nyt on takki tyhjä ja olen osani tehnyt... en todellakaan ole! Aion jatkaa hulluuden teeman käsittelemistä blogissa.

 EM: Minä mietin pitkän albumin tekemistä. Aloitin lyhyiden tarinoiden kokoelmalla, joten pitkässä olisi uusia haasteita. Siihen menee tällä työtavalla kyllä vuosia... ● sarjainfo 3/2015  23


Juuria löytämässä Sanna Hukkanen on aina ottanut sarjakuviensa kautta kantaa yhteiskunnallisiin asioihin. Uutuusalbumi Juuri on hänen tuotannostaan henkilökohtaisin. Teksti  maijastiina vilenius  valokuva  tarja matikainen

M

onikulttuurisuus, maahanmuutto, rasismi ja antirasismi sekä näiden vaikutukset yhteiskuntaan ovat olleet epäilemättä vuoden 2015 puhutuimpia aiheita Suomessa ja muuallakin maailmassa. Samaa aihepiiriä käsittelee myös Sanna Hukkanen, jonka tapaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla elokuun lopussa. Hukkasen sarjakuvissa edellä mainitut teemat ovat olleet mukana kautta linjan, ja osansa näillä on myös tuoreessa Arktisen Banaanin julkaisemassa albumissa Juuri. Taiteilijan omiin elämänkokemuksiin vahvasti pohjaavat tarinat tuntuvatkin tosilta ja uskottavilta – ja etenkin nyt ajankohtaisilta. Hukkanen (s. 1978) on Joensuussa asuva kuvataiteilija sarjakuvantekijä ja kuvittaja, ja Juuri on hänen toinen sarjakuva-albuminsa. Hänen töitään on julkaistu lisäksi Joensuun sarjakuvaseuran antologioissa ja erilaisissa tilaustöissä. Jatkuvia strippejä julkaisevat tällä hetkellä ItäSuomen ylioppilaslehti Uljas sekä Antimilitaristi. Juuri on Hukkaselle henkilökohtaisin työ, koska se on eittämättä omaelämäkerrallinen. Tärkeän teoksesta tekee tekijälleen myös se, että Hukkanen pääsi albumin myötä tuomaan esille monen sukupolven naisten kertomukset. Juuressa hän on omistanut omat kokonaisuutensa isoäidilleen ja tyttärelleen, ja hän on myös itse mukana kaikissa tarinoissa.

Läheinen yhteys isoäitiin Idea albumiin lähti liikkeelle Hukkasen keskusteluista isoäitinsä kanssa. Mummoa kiinnostivat kovasti tämän kokemukset Tansaniassa, missä Hukkanen on asunut kaikkiaan noin viisi vuotta 2000-luvun alussa. Hukkanen kertoo hänen mummonsa paheksuvan nykyaikaista yltiöpäistä kulutuskulttuuria, ja Hukkanen pystyi samastumaan myös tähän. Isoäidin sodanaikaisesta askeettisesta lapsuudesta ja kehitysmaan arkipäivän todellisuudesta löytyi sellaisia yhtäläisyyksiä, että sukupolvien välille syntyi uudenlainen yhteys. Maailmankatsomuksellisia yhtymäpintoja löytyi karjalanpiirakoiden ja kahvin ääressä rupatellessa enemmänkin. Albumin työstämisen varhaisvaiheessa tarinoiden piti keskittyä yksinomaan isoäidin kertomuksiin, mutta kun yhteys tansanialaisten olosuhteiden ja mummon lapsuuden välillä löytyi, oli luontevaa yhdistää nämä näkökulmat toisiinsa. Hukkanen halusi kokeilla eri tekniikoita eri Sanna Hukkanen työhuoneellaan Joensuussa.

Yhtäläisyyksiä löytyi karjalanpiirakoiden ja kahvin ääressä rupatellessa enemmänkin. 24  sarjainfo 3/2015


tarinoissa. Tarinat ovat syntyneet pitkän ajan kuluessa, ja niissä jokaisessa on käytetty eri tekniikoita. Albumin viimeinen tarina on omistuskirjoitus Anna-tyttärelle. Se peilaa monikulttuurisen perheen vanhempien huolta siitä, millaisessa ennakkoluulojen maailmassa oma lapsi varttuu.

yhteisötaideprojektin, jossa oli mukana parikymmentä nuorta paikallista taiteilijaa. Kollektiivi järjesti projektin yhteydessä näyttelyitä, ja niistä koostettiin myös sarjakuvalehti. Opinnäytetyöprojektin myötä perustettiin myös Mwanzan taiteilijayhdistys. Karkuteillä-albumin (Artbox Irja, 2012) toinen tekijä Sunday Ngakama on Sanna Hukkasen aviomies, joka tekee myös sarjakuvia, kuvituksia ja animaatiota. Hukkanen ja Ngakama tapasivat toisensa Hukkasen toisella matkalla Tansaniaan, jolloin Ngakama osallistui Hukkasen vetämään sarjakuvapajaan. Pariskunnan yhteistyön sarjakuvien maailmassa kruunasi Karkuteillä-albumi, jonka kaikki vaiheet tehtiin yhdessä luonnostelusta ja käsikirjoituksesta tussaukseen ja väritykseen. Myös albumia varten tehdyt katulasten haastattelut tehtiin yhdessä. Hukkanen ja Ngakama kiertelivät haastattelemassa Mwanzassa kaduilla asuvia lapsia ja nauhoittamassa heidän tarinoitaan. Lopputuloksena syntyi käsikirjoitus, joka ei pohjaudu kenenkään yksittäisen katulapsen tarinaan vaan on pikemminkin tyyppiesimerkki tansanialaisen katulapsen elämästä. Hukkanen sanoo, että tarinan julkaiseminen Tansaniassa olisi kiinnostavaa, mutta koska maassa ei ole länsimaille tyypillistä sarjakuvan julkaisemisen kulttuuria, kustantajan löytäminen on ollut vaikeaa, ellei mahdotonta. Tansaniassa lehdissä kyllä julkaistaan paikallisia sarjakuvia, ja kioskeista saa paikallisten tekijöiden tekemiä viihteellisiä sarjakuvalehtiä. Varsinaisia sarjakuva-albumeita on Tansaniassa julkaistu hyvin vähän. Hukkanen ja Ngakama tekevät nykyäänkin paljon yhteistyötä sarjakuvien parissa. – Toisinaan tiivis yhteistyö aiheuttaa myös kitkaa parisuhteessa, mutta pääasiassa kaikki on mennyt hyvin, Hukkanen hymyilee. – Tansaniassa asumisen jälkeen Suomi tuntui harmaalta, ankealta ja epäystävälliseltä maalta, mutta kaikkeen tottuu, Hukkanen pohtii suhdettaan Tansaniaan ja Suomeen. Kulttuurishokki voi tulla myös, kun palaa takaisin omaan synnyinmaahansa. Tätä teemaa Hukkanen käsittelee myös Juuressa. Nykyään Hukkanen ja Ngakama asuvat Joensuussa, kaupungissa, jolla oli 1990-luvulla kova rasistija skinikaupungin maine. 1990-luvun tapahtumien jälkeen kaupungissa tehtiin paljon työtä suvaitsevaisuuden edistämiseksi, ja asiassa Hukkasen mielestä onnistuttiinkin. Hukkanen kertoo kuitenkin, että kaupungissa on viime vuosina otettu taas asiassa takapakkia, ja ulkomaalaisten häirintä on lisääntynyt merkittävästi.

Kulttuurishokki voi tulla myös, kun palaa takaisin omaan synnyinmaahansa. Toinen koti Tansaniassa Hukkasen elämä johdatti hänet Tansaniaan, kun hän opiskeli Joensuussa kuvataiteita. Kyseisen oppiaineen vaihtomahdollisuudet rajoittuivat eurooppalaisiin oppilaitoksiin, mutta Hukkanen mieli kauemmas. Hänelle selvisi, että kehitysyhteistyön palvelukeskus Kepa järjesti vapaaehtoistyötä Afrikan maihin, ja Hukkanen tarttui tilaisuuteen. Tansaniassa ollessaan Hukkanen teki opinnäytetyönä

Sarjakuvista ja kuvituksista leipä pöytään Sarjakuvat ovat vieneet Hukkasen mennessään myös muilla tavoin: hän on aktiivisesti osallistunut Maailman sarjakuvat ry:n sarjakuvapajojen vetämiseen. Niitä on järjestetty Tansanian ja Joensuun lisäksi Petroskoissa, jolloin kohderyhmänä olivat karjalan- ja vepsänkieliset toimittajat. Leipää pöytään tuovat myös kuvitustyöt, joista merkittävimmiksi Hukkanen mainitsee erilaiset kuvitetut opaskirjat. Esimerkiksi selkäydinvammaisten itsehoito-opas tehtiin kokonaan sarjakuvamuotoon. Tulevaisuudessa Hukkasella on mielessä toisentyyppisiä sarjakuvaprojekteja kuin tähän asti, mutta niiden tarkemmasta sisällöstä hän vielä toistaiseksi vaikenee. ●

Idea Juuri-albumiin lähti Hukkasen keskusteluista mummonsa kanssa. sarjainfo 3/2015  25


Pienten asioiden tärkeydestä Ben Katchor istahti kahville ja kertoi hiukkasista, joille hänen sarjakuviensa maailma perustuu. Teksti ja valokuvat  hannele richert

H

elsingin sarjakuvafestivaaleilla 2015 vieraillut newyorkilainen Ben Katchor (s.1951) tekee sarjakuvia, joihin ei paneuduta nopealla lukaisulla. Kerronta on absurdia ja tekstiä usein paljon, mutta kun lukemisen vauhtiin pääsee, saa palkinnoksi monella tasolla viihdyttäviä aivopähkinöitä. Katchorin sarjakuvia on ilmestynyt eri lehdissä ja ne on koottu albumeiksi jälkikäteen. Hän pitää myös blogia, jossa esitellään ja markkinoidaan Katchorin tuotantoa, muun muassa “kuvakertomuksiksi” nimettyjä sarjakuvia.

Harvojen lemmikistä massojen suosikiksi Sarjakuvien tekemisen lisäksi Katchor kirjoittaa näytelmiä ja opettaa yliopistolla kuvituksen koulutusohjelmassa. Hän tuntuu hieman ihmettelevän sitä, että sarjakuvaa nykyisin opetetaan. – Niin, kai sitä voi opettaa… Siihen aikaan kuin itse aloitin, ei ollut sarjakuvakouluja. Ei elokuvaakaan tosin opetettu. Formaatti tuli tutuksi sarjakuvia lukemalla. Kirjoitusta ja

kuvallista ilmaisua opiskeltiin erikseen, ja oma tapa tehdä sarjakuvaa piti keksiä itse. Yleisöäkään ei juuri ollut, alkuun ehkä 12 ihmistä oli kiinnostunut tekemisistäni. Tuntuu ihmeelliseltä, että nykyään on tällaisia Helsingin festivaalien kaltaisia kokoontumisia, joissa vaihtoehtosarjakuvalla on suuri rooli. Katchorin strippejä julkaistaan useissa lehdissä, kuten arkkitehtuuria ja siihen läheisesti liittyviä aiheita käsittelevässä Metropolis -aikakauslehdessä. – Minulle on tärkeää saada viestiä erilaisille ihmisille, vaikuttaa heidän ajatteluunsa. Teen sarjakuvaa esimerkiksi arkkitehtien lehteen. Heillä on hyvin konkreettinen työ ja iso vastuu. En ikinä itse uskaltaisi tehdä mitään niin massiivista, rakentaa jotain! Tosin esimerkiksi New Yorkissa arkkitehdit lähinnä suunnittelevat sisustuksia, sillä missään ei ole enää

tilaa rakentaa. Heidän työnsä on tavallaan jo tehty. Maalaustaidekin on minulle liian hyökkäävää. Sarjakuva ei ole lainkaan niin aggressiivinen väline, sen voi halutessaan laskea kädestä. – Pidän siitä, ettei yleisöni välttämättä lue sarjakuvia muuten ollenkaan. Lehti ja internet ovat hyviä julkaisualustoja, niiden kautta tavoittaa ihmisiä hyvin. Ongelma tosin on se, että mainosten ja sarjakuvan pyhän liiton kadottua sarjakuvista on hyvin vaikea saada elantoa.

Absurdien hiukkasten logiikka Katchorin sarjakuvat voivat ensi lukemalta tuntua oudoilta ja jopa järjettömiltä. Ihmiset tekevät turistivierailuja julkisten vessojen raunioille ja ihailevat jäätelönnuolijan katoavaisia taideteoksia. Sarjakuvissa on kuitenkin

”Hiukkasia ei voi nähdä, ne ovat niin pieniä että ne kulkevat esineiden läpi. Silti ne ovat kaiken perusta.” © ben katchor

26  sarjainfo 3/2015


”Taidetta pitää tukea, ja parhaiten se onnistuu antamalla ihmisille rahaa elämiseen.” oma logiikkansa. Samalla kun ne tekevät pilaa teennäisyydelle perustuvasta kanonisoinnista, ne tuntuvat operoivan tasolla, jolle asiat rakentuvat. – Pienet asiat ovat tärkeitä, kaikki rakentuu niistä. Minulla on esimerkiksi sukulainen, joka tutkii neutroneja. Hiukkasia ei voi nähdä, ne ovat niin pieniä että ne kulkevat esineiden läpi. Silti ne ovat kaiken perusta – niiden ansiosta aurinko paistaa ja on ylipäätään elämää. Asioista voi kertoa käsittelemättä niiden pintatasoa. Esittelen innoissani Katchorin The Cardboard Valise -albumin nokkelaa matkalaukkumuotoa, joka mielestäni lisää hauskan metatason kokonaisuuteen. Katchor arvostaa innostustani, muttei lämpene sarjakuvien tarjoilemiselle kauniina esineinä. – Sisältö on ennen kaikkea tärkeä, pakkauksella ei pitäisi olla niin väliä. Sarjakuva voisi ihan hyvin alkaa kannesta ja päättyä takakanteen! Ehkä mielipide johtuu siitä, miten pienenä petyin lautapelien sisältöön innostuttuani ensin kiinnostavasta pakkauksesta. En haluaisi tuottaa samaa pettymystä sarjakuvillani.

Valtiomalleista ja taiteen tekemisestä Katchor ei pidä yhdysvaltalaisesta tavasta

tehdä kaikesta liiketoimintaa. Kuullessaan, että Suomen valtaapitävät pitävät sitä tavoiteltavana ihanteena hän tuohtuu, muttei menetä hetkeksikään leppoisan jutustelevaa sävyään: – Ei sen niin pitäisi olla. Valtion pitäisi tarjota peruselintaso kaikille riippumatta siitä, mitä he tekevät työkseen. Eivät ihmiset oikeasti tarvitse McDonald’sin kaltaisia työpaikkoja. Kenenkään ei tarvitsisi ommella halpavaatteita, maailmassa on jo tarpeeksi tavaraa. Kaiken pohjalla on periaate, että asioita ei voi antaa ilmaiseksi. Esimerkiksi New Yorkin metrolippujen myymiseen ja maksujen valvomiseen tarkoitettu systeemi on kalliimpi kuin jos matkustaminen olisi ilmaista. Toinen esimerkki on Nikola Tesla, joka tuotti langatonta sähköä jo silloin, kun sähkön tuottaminen oli keksintönä uusi. Kehittelytyö torpattiin huuhaana, koska siitä olisi ollut vaikea saada rahaa. – Taidetta pitää tukea, ja parhaiten se onnistuu antamalla ihmisille rahaa elämiseen. Kukin voisi sitten keskittyä tekemään mitä haluaa, eivät kaikki ehkä halua tehdä vaikkapa sarjakuvia. Olen itse onnekas siinä mielessä, että lehtoriaatti korkeakoulussa sisältää tietyn tuntimäärän vapaata työskentelyä. Sen ansiosta pystyn tekemään myös sarjakuvia. ●

Katchorin sarjakuvia julkaistiin suomeksi Helsingin sarjakuvafestivaalien katalogissa.

© ben katchor

sarjainfo 3/2015  27


➜ vier

as k

ynä

Eikun lisää taidetta! teksti  Keijo Ahlqvist

En sano, että taide olisi ”paremmin tekemistä”, koska vielä tehdessä ei tiedä. Yritetään uutta. Tuttu tympii. Toisin tekemisen asenteella ihmisen elämä on kehittynyt lauma-ajoista tietoyhteiskuntaan niin hyvässä kuin pahassa. Joskus melkein mikä tahansa ensi kertaa kokeiltu oli luonteeltaan taidetta, kunnes rutinoitui: laulu, tanssi, merkkien käyttö, työkalun rakentaminen, mainoskampanjan juoniminen. Kun puhutaan taidekoulutuksesta, puhutaan yhteisen, inhimillisen perusominaisuuden vahvistamisesta. Taiteeseen pitää opastaa esiopetuksessa, peruskoulussa, ammattikoulutuksessa ja yliopistossa, joka aineen osana.

E

ttä taidekouluja olisi liikaa, koska taiteilijoita valmistuu työttömäksi? On tuo työttömien kouluttaminen tuntunut onnistuvan muillakin aloilla – ehkä sieltä on puuttunut jotain tärkeää? Erityisiä taidekouluja ei ehkä kaivatakaan lisää. Ammattitaiteilijoita kouluttavia oppilaitoksia lienee toistaiseksi riittävästi. Sen sijaan taiteen ennakkoluulottomuus, kekseliäisyys ja väkevyys pitää asentaa jokapäiväiseen elämään kaiken kasvatuksen välityksellä. Taideainesta on punottava koulutukseen jo siksi, että itse opetus kasvaisi mielekkäämmäksi, mutta myös jotta työelämä muuttuisi ihmisen muotoiseksi. Talousihminen laskeskelee hyötyjä muttei näytä ymmärtävän ihmisen tarpeita. Päättäjältä puuttuu alkeellisimmatkin viisaustieteen perustiedot. Juristi ei tajua kenen hyväksi lait on neuvoteltu. Virkamies ei osaa viestiä. Taiteilija taas ei tajua edellisten hommista mitään. Taide pitää nähdä sellaisena kattovaikuttajana, joka pystyy katselemaan asioita korkeammalta kuin tiede, uskonto ja politiikka. Taide pystyy ottamaan aiheekseen mitä vain, ja niin se on aina tehnytkin – jo ennen kuin taide-käsitettä tunnettiin. Taide kun ei huoli sääntöjä. Varsinaista taideopetustakin on varaa korjata. Tyhjänpäiväiseksi konstailuksi se uhkaa kuihtua, ellei taiteilijoita tutustuteta tekniikoiden ja trendien lisäksi kourissa tuntuvaan arkeen, yhteiskunnassa toimimiseen, ihmiskumppanien käyttäytymiseen. Mutta oleellista on palauttaa valtaväestölle ymmärrys, mikä on taiteen merkitys kaikessa inhimillisessä toiminnassa. Ja mitä käsite ”taide” tarkoittaa. Määrittelen taiteen rutiinista poikkeamiseksi.

28  sarjainfo 3/2015

Olen sarjakuvan opettaja. En pyri kouluttamaan ammattisarjakuvantekijöitä, vaikka jotkut alalle ovat päätyneetkin. En opeta paljoakaan, annan palautetta omalta kannaltani ja enimmäkseen järjestelen oloja, jotta opiskelijat voisivat keskittyä opiskelemaan harjoittelemalla omaa ominaista viestintäänsä ja seurailemaan, millä keinoilla kaverit edistyvät. Opettajat välittävät tietoja, konsteja, vinkkejä ja esittelevät väkevinä pitämiään sarjakuvia. Tai en minä nyt ole opettaja. Anoin ja sain opintovapaata opiskellakseni maan vanhimmalla sarjakuvalinjalla, jota olen vetänyt vuodesta 2000. Haluan kokea, oppiiko täällä tosiaan jotain, vai onko tämä vain pakokeidas pahasta maailmasta samanmielisten seuraan. Kumpikin käy. Opettajani, entinen kollegani Mikko Jylhä kertoi lukuvuoden alussa, että yleensä täällä vasta käynnistyy sarjakuvataidoissa edistyminen. Kukinta puhkeaa myöhemmin toiminnassa. Minkäpä vaativan taidon oppisi 36 viikossa? Kansanopistot perustettiin muinoin jakamaan yleissivistystä, kun peruskoulua ei ollut. Yleissivistämisellä ei tarkoitettu valmentamista tietovisoihin, vaan käytännöllisen osaamisen lisäämistä. Nyt kansanopistomuotoista taidekoulutusta tarvitaan oppivelvollisuuskoulutuksen puutteita paikkaamaan. Kaiken ikäiset oppijat tarvitsevat rakenteiden tunnistamista, tapahtumisen hahmottamista, syyn ja seurauksen ymmärtämistä ja muuttumisen hallitsemista. Sarjakuva on notkein väline ilmaista tuota kaikkea. Sarjakuvaopiskelijat oppivat mm. • klaaraamaan kun huomaavat olevansa muita taitavampia • kestämään huomata olevansa muita kömpelömpiä • jakamaan osaamistaan • pyytämään apua • tiskaamaan, siivoamaan jälkensä, huolehtimaan yhteisistä tavaroista • säästämään kolikoita pyykinpesuun ja nöyrtymään käyttöohjeisiin • sietämään vääriä mielipiteitä • käyttämään vieroksumiaan ilmiöitä todellisuuden monipuolisuuden kuvaamiseen • pidättymään piilottamasta kissanpaskaa kaverin tyynyn alle • lakkamaan kantamasta kaunaa • muistamaan avaimen • tajuamaan, että juuri tuon kaverin erilaisuus on melkein samaa rikkautta minkä puolustamiseksi käytiin marssimassa. ●

Määrittelen taiteen rutiinista poikkeamiseksi. Emme tosiaan tarvitse kovin paljon erikoistuneita ammattitaiteilijoita, mutta tarvitsemme taidetaitoisia ammattilaisia. Ja tarvitsemme taiteellisia ihmisiä. Tarvitsemme poliisia, jolla on huumorintajua, poliitikkoa, joka uskaltaa heittäytyä, tarjoilijaa, jonka työpäivä sujuu kuin tanssi. Tarvitsemme arkeemme taitoja muuttaa se täyteläiseksi elämäksi, liidoksi, ei kivireeksi. Taidevalmiuksien avulla osaisimme nokkelammin selviytyä ongelmistamme ja elämämme palautuisi edes elämisen arvoiseksi. Vai piileekö ihmisen lajiominaisuuksissa riippuvaisuus mielialalääkkeistä ja kuuluvatko itsesurmat väistämättöminä nykyaikaiseen yhteiskuntaan? Miksi näyttää, että vain lapsilla ja alkuperäiskansoilla on lupa rokata arkipuuhissaan? Muistan kuinka minut sijoitettiin koulussa takapenkkiin pelaamaan vaiti ristinollaa kun ”lahjakkaille” opetettiin laulua ja soittamista. Sittemmin todistin itselleni, että sävelkorvaa voi harjoittaa, voi oppia osallistumaan, ei vain ostamaan viihdetuotteita. Sarjakuva on tapahtumisen ilmaisemista kielellä ja kuvalla. Ihminen kokee asioita ja puristuu tarve ilmaista kokemus, ensin jotenkin itselle, järjestävästi, hahmottavasti, tilanteena, lauseina, joita muokkailemalla alkaa ymmärtää! Ja kun ilahtuu onnistumisestaan, laajenee tarve kertoa muille, jotka ehkä ovat kokeneet samaa. Lukaise sarjakuvablogia Mitä nyt taas (kuningataralkoholi.sarjakuvablogit. com) ja seuraa kuinka tuntuvasti tekijä välittää sietämättömiä kokemuksiaan ja kuinka kohtalotoverit purskahtavat kommentoimaan, kun on osunut. Tämä on taide. Joku on sanonut että kirjallisuus saa ihmisen tuntemaan itsensä vähemmän yksinäiseksi.

Sarjakuvaneuvos Keijo Ahlqvist toimi pitkään opettajana Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalla.


Sarjainfon saat

kotiisi

liittymällä

jäseneksi

o s o i tteessa

sa r jak u vase u r a . f i

jäsenmaksu

30 € 25 €

Tilaa

/vuosi tai

Rauhanaseman verkkokaupasta www.rauhanasema.fi/kauppa www.sadankomitea.fi

(alle 18-vuotias)

asema

kustannus

egmont

fantasiapelit

UUSI SARJAKUVIEN OSTOPAIKKA: http://vikicomix.fi

farbe, geezers kulkukatin poika miktor/vammalan

k i r japa i n o

jLaatua ala v a lapsille, Ota v a n k i r j aka u ppa ,

Pieni Leffakauppa, R o se b u d , Sarjakuvakeskus,

Snow White,

Tempera ja Turun Sarjakuvakauppa.

A. Översta & Pentu aimosarjakuva.wordpress.com

nuorten pajat maanantaisin sarjakuvakeskuksella

jä se n et uja a n ta v at

Hoi , sa rjaku vantekijä ta i pienku sta ntaja! Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään. Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa. Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 3/2015  29


ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Suut supussa, vivahteet viivassa Taideopettajana tunnettu Joel Räsänen oli nuoruudessaan maamme taitavimpia käyttökuvan tekijöitä. Hän ehti piirtää useiden vuosien ajan myös Topi Toimelias -sarjakuvaa. 
Teksti  Ville Hänninen

Joikka oli todella vaitonainen kaveri. Siis että hän olisi tehnyt sarjakuvia?” ”Vähän kärttyisäkin opettaja, joka puhui tiukasti perinteisten arvojen puolesta. Ei puhunut mukavia. Aika vanhanaikainen opettaja minusta...” Muun muassa tällaisia Taideteollisen oppilaitoksen entiset opiskelijat ja opettajat kertoivat, kun minä ja Jussi Karjalainen selvittelimme Joel ”Joikka” Räsäsen (1905–1978) vaiheita viimevuotiseen Sarjatulta-kirjaan. Räsänen toimi koulun grafiikan osaston yliopettajana vuosina 1953–68. Hänen opetuksellinen lähtökohtansa oli klassisen piirtämisen hallinta, mutta sarjakuvista tai muusta populaarikulttuurista Joikka ei pukahtanut. Se oli kai mennyttä elämää. Maan hiljainen ei muistellut sarjakuvauraansa. Ilmiö ei ollut tavaton noina vuosikymmeninä. Sotia edeltävien ja jälkeisten vuosien sarjakuvapiirtäjät ja lehtikuvittajat tiesivät, ettei heidän työtään voi verrata maalaustaiteeseen tai kirjallisuuteen. Ajatus sarjakuvista taiteena oli vasta pilke nuorten miesten, Heikki Kaukorannan ja Jukka Kemppisen silmäkulmissa. Syöksypommittajia, Into Ilvestä ja Esa Ahtoa Helsingin Sanomiin piirtänyt Egon Meuronen oli yksi harvoista 1950-luvun sarjakuva-ammattilaisista – ja hänkin vaihtoi tilaisuuden tullen pestiin Hämeen Sanomien ilmoitus- ja mainospäällikkönä. Samalla sarjispiirtäjä siirtyi stripeistä akvarelleihin pysyvästi. Erkki Tanttu piirsi Rymy-Eetua 1930– 1973, viikoittain vuosikymmenten ajan. Silti hän ei pitänyt sarjaansa, ”Rymppäriä” paljon minään. Jokainen aamiais-

30  sarjainfo 3/2015

© joel räsänen


pöydässä syntynyt idea oli pojan Markun mukaan juhlan aihe. So it goes. Ulkoinen arvostuksen puute ja sisäsyntyinen vähättely ovat ilmenneet suomalaisessa sarjakuvassa aivan varhaisista vaiheista lähtien. Sarjakuva oli tärkeämpien töiden ohessa tehtyä, hengenpitimiksi piirreltyä, deadlinen pakottamaa. Tätä taustaa vasten yllättää, että suomalaisen sarjakuvan varhaishistoria on niinkin kunniakas ja kiinnostava. Ehkä määräaika, lajin mitätön asema ja kehnot palkkiot vapauttivatkin luovuutta. Ainakin Räsäsen Topi Toimelias käy siitä malliesimerkistä. Räsänen piirsi sarjakuvaa Kuluttajain Lehteen. Ola Fogelbergin Pekka Puupäästä parhaiten tunnettu Kulutusosuuskuntien Keskusliiton lehti julkaisi kumpaakin sarjaa vuosia yhtä aikaa, mutta vain toinen muistetaan. Aivan turhaan. Räsänen aloitti Topi Toimeliaan ennen sotia, mutta sarja oli vahvimmillaan niiden aikana. Keskeiset elementit kuten sanattomuus ja neuvokas lapsipäähenkilö ovat tuttuakin tutumpia, mutta taiteilija käytti niitä taitavasti. Julisteita ja lehtikuvituksiakin tehneen Räsäsen viiva oli monia aikalaisia elegantimpi. Piirtäjänä hän tuo mieleen Otto Soglow’n (Pikku kuningas) ja Carl Andersonin (Henry) kaltaiset pelkistäjät. Ei liikaa, ei liian vähän. Suomalaisen sarjakuvan tuhon tie näytti usein samalta. Jutut tuntuivat

© joel räsänen

Riimit muuttivat Joel Räsäsen sarjakuvien luonnetta, mutta eivät tuhonneet sitä.

hauskoilta sanattomina, lehden luennan lomassa nautittuina. Kokoelmat toivat pintaan toisteisuuden ja ideoiden vähyyden mutta myös veivät sarjakuvat osaksi sanojen maailmaa. Sarjakuvista tehtiin hyväksyttyä lastenkirjakulttuuria opettavaisilla ja usein teennäisillä riimeillä. Topi Toimeliaasta julkaistiin kaksi kokoelmakirjaa, Topi Toimelias vuonna 1944 ja Topin touhuja vuotta myöhemmin. Ensin mainittuun oli riimit väsännyt kirjoittajanimimerkki Kipuna eli lehtimies Jussi

Raitio, jälkimmäiseen suojeluskuntien Hakkapeliitta-lehden toimittaja ja nuortenkirjailija Tauno Karilas. Riimit muuttivat ikävästi Topi Toimeliaan luonnetta sarjana – mutta eivät onnistuneet tuhoamaan sitä. Mitä maailma tarvitsee? Lisää vaitonaisuutta, lisää sävyjä. Hyvälle Kuluttajain Lehdistä kootulle kokoelma-albumille olisi huutava tarve. ●

Syyskokous

S

uomen sarjakuvaseuran perinteinen vuosikokous järjestetään maanantaina 23.11.2015 klo 18:00 alkaen Sarjakuvakeskuksella, osoitteessa Hämeentie 150, Helsinki.

Kokouksessa käsitellään sääntömääräiset asiat eli vuoden 2016 toimintasuunnitelma ja talousarvio ja valitaan puheenjohtaja ja hallitus vuodelle 2016. Tule vaikuttamaan seuran asioihin, ideoimaan ensi vuoden toimintaa tai vain seuraamaan mitä ensi vuodeksi on luvassa.


Bryssel on sarjakuvamaailman saranakohta Heti Helsingin festivaalien jälkeen pesemme nopeasti pyykit ja pakkaamme uudestaan laukut, sillä 4.–6.9. vietetään Fête de la BD -festivaalia Brysselissä. Teksti  kivi larmola  Kuvat  sanna larmola

B

ryssel on pölyinen. Kaikkea peittää ohut kalkki- ja laastikerros, joka sateessa muuttuu liukkaaksi. Bryssel on myös viehättävän likainen. Vanhan siirtomaavallan – 2,5 miljoonan neliökilometrin Kongo oli Belgian kuningas Leopold II:n yksityisomaisuutta – mahtipontiset palatsit ja paraatikadut ovat ainaisessa remontissa, teipein paikattuja, katukivet kaivettu maasta ja ripoteltu osapuilleen takaisin. Viemäritöidenkö vuoksi, vai mielenosoituksien jatkeeksi kun sanat eivät enää riitä? En osaa sanoa, mutta julkisten rakennusten seinustoilla on pinossa valmiina espanjalaisia ratsuja, partateräpiikkilanka auringossa kimaltaen, ja seinissä on sarjakuvataiteilijoiden muraalien ohella myös varsin kärkeviä filosofisia ja poliittisia isku- ja mietelauseita. Belgiassa ollaan valmiita olemaan mieltä ja hakemaan muutosta. Muutosta haetaan myös palatsiaukion pressihuoneessa, jossa kustantamojen edustajat ottavat taiteilijadelegaatioita vastaan ja kertovat siitä, miten uuden ajan haasteisiin sarjakuvarintamalla vastataan. Belgia on avainasemassa, kun eurooppalainen sarjakuva hakee kansainvälistä muotoaan.

Fête de la BD on ehdottomasti belgialainen eikä ranskalainen. Palatsin ulkopuolella kadulla ihmiset puhuvat matkapuhelimiinsa jotain Belgian kolmesta virallisesta kielestä: ranskaa, hollantia tai saksaa, tai kenties swahilia, lingalaa, tsilubaa tai mandariinikiinaa. Kaikki ovat ystävällisiä, ja myös ventovieraita tervehditään. Vasta, kun näkee hollanninkieliset nimet linja-autojen ja raitiovaunujen otsapaneeleissa ja pysähtyy katsomaan koristeellisia kuninSunnuntaiaamuna kaupungissa valvovat vain sarjakuvahahmot. 32  sarjainfo 3/2015


Sunnuntaiaamun palloparaati ja Philippe Geluckin “Kolli”.

Yes, we can festival Keräilijöitä raskaine matkalaukkuineen on vähemmistö. Toki perinteeseen kuuluu yhyttää taiteilija ja dumpata tämän eteen koko kirjallinen tuotanto omistuspiirroksia varten. Enemmän on silti vanhempia, jotka hakevat itselleen jonkin oman lapsuutensa klassikon ja lapsille uutta luettavaa. Sarjakuva yhdistää.

Tintti­albumeista tutut autot saavat vastavoimakseen maidontuottajien ja maanviljelijöiden traktorimarssin. Eikä yhteiseen sarjakuvaan välttämättä suhtauduta kovin tiukasti rajaten: Tähtien Sodan hahmot marssivat loputtomasti käytävää poseeraten vieraiden kanssa, ja jättiläismäisten sarjakuvailmapallojen paraatissa leijuvat muiden joukossa Puuha-Pete, Betty Boop ja jotakin, mikä ehkä on Brysselin vuoden 1958 maailmannäyttelyn Atomium, eräs maailman säänpuremista menneistä nähtävyyksistä. Jättiläisilmapallojen paraati Palatsiaukiolta Brouckèren aukiolle on sunnuntaiaamun kohokohta, mutta sitä on myös sunnuntain Tintti-ralli Musée Hergé’ltä Louvain-La-Neuvesta Palatsiaukiolle puiston laitaan. Eri tavoin Tintti-albumien autoja muistuttavat ajoneuvot saavat vastavoimakseen maidontuottajien ja maanviljelijöiden EU:n laajuisen traktorimarssin. Koko Brysselin maanpäällinen liikenne on tavallistakin pahemmassa kaaoksessa kun yli 2000 traktoria ja 6000 maanviljelijää valmistautuu keräänty-

mään maanantaiksi Place Schumanille EU-päärakennuksen eteen. Kiukkuinen maidontuottaja ajaa traktorinsa suoraan teräksisiin mellakka-aitoihin vesitykkien ampuessa tuulilasiin. Parc de Bruxellesissa on kuitenkin rauhallista. Illan hämärtyessä puiston siimeksessä pienellä huvilavalla soittaa jazz-orkesteri sarjakuvakonserttia. Yleisö seuraa screeneiltä kun kuva syntyy paperille musiikin tahtiin. Hieman kauempana näytetään animaatioelokuvia. Puistoon on kannettu lepotuolikatsomo ja belgialaiset istuvat tyytyväisinä kuulaassa illassa juoden olutta ja katsoen elokuvaa koko perheen kanssa. Puistokäytävät ja puut on valaistu väriä vaihtavin valoin, suihkukaivon vesipatsaassa kolmiuloitteinen projektiokuva pyörittää ilmeisesti sarjakuvaruutua (tai sitten sekin on vanha tuttumme Atomium, Niels Bohrin atomimallin tuhlaajapoika) kaikissa sateenkaaren väreissä.

gaspatsaita, tajuaa kuinka Bryssel hengittää sarjakuvaa. Nimet ovat tuttuja Hergén, Peyon ja Franquinin sarjakuvista, patsaat voisivat olla Sieninevassa tai Timin ja Tomin kotikulmilla. Palatsin puistosta, Parc de Bruxellesista, kantautuu Miyazakin elokuvien musiikki, portilla nuokkuvan jättiläisstrumffin takana vietetään festivaalia. Ja se festivaali, Fête de la BD, on ehdottomasti belgialainen eikä ranskalainen. Joka toisella vastaantulijalla on päässään hotellipoika Pikon punainen Spiroulehden logolla varustettu pillerilakki ja kädessä paperitötterö Belgian kansallisruokaa, ranskanperunoita. Olut on halvempaa kuin vesi. Tungos ei ole kestämätön, vaan hyväntahtoisen kiinnostuneet ihmiset jonottavat rauhassa taiteilijoiden omistuspiirroksia, uudet ja käytetyt sarjakuvat vaihtavat omistajaa, ja esiintymislavalla jatkuu loputon keskusteluohjelma sarjakuvan olemuksesta.

sarjainfo 3/2015  33


Hyvässä seurassa Meidän pöytämme on EUNIC-alueella, hienommin sanottuna: European Union National Institutes for Culture, International Pavilion. Se tarkoittaa B-telttaa, jossa me, vaimoni Sannan ja minun nykyinen kotimaani Viron Tasavalta ja sen Eesti Koomiksiselts EKS, istumme näyttelyinemme ja painotuotteinemme Baskimaan ja Unkarin välissä. Delegaatiossamme on neljä oikeaa virolaista: maan paras uuden polven sarjakuvantekijä Joonas Sildre, hänen vaimonsa, lastenkirjakuvittaja ja sarjakuvapiirtäjä Elina Sildre, sarjakuvaharrastaja ja kuvittaja Ivar Laus ja sarjakuvaan ja animaatioon erikoistunut taidehistorioitsija, kirjailija ja toimittaja Mari Laaniste. Valikoimamme, joka kattaa Viron sarjakuvan ja sen tekijöiden koko kirjon, saa positiivisen vastaanoton. Yleisö on kiinnostunut perusalbumeiden lisäksi taidevedoksista, kuvitusoriginaaleista, pienkustanteista, lastenkirjoista ja koruista. Osa ostajista on ulkovirolaisia perheitä, jotka ovat tulleet kannustamaan maataan ja hakemaan omakielistä lukemista lapsille, mutta vielä paljon enemmän on ihmisiä, jotka ovat yksinkertaisesti innostuneet sarjakuvasta. Ehdottomasti viron kieltä puhumaton mies on silmin nähden onnellinen saadessaan kokoelmiinsa Madis Ots’in Pesakond-sarjakuvakirjan, Viron suosituimman sanomalehtistripin kokoelman, joka perustuu nokkelaan vironkieliseen sanailuun eikä paljon muuhun. Meidän vieressämme perinteisiin kovakantisiin sarjakuviin “vain baskiksi, vain baskitekijöiltä” satsaava sympaattinen delegaatio olisi kovin hyvää seuraa, jos vain puhuisimme baskia. He olisivat valmiita jopa kokeilemaan vähän espanjaa ja ranskaa, vaikka pitkin hampain, jos vain saisivat jutella Baskimaan itsenäisyyspolitiikasta ja viininviljelyn nykytilasta. Vaihdamme kohteliaisuudet ja ystävyyden toivotukset jonkinlaisella baabelin yleiskielellä, loppuosalta olemme hengessä mukana. Toisella puolellamme istuvat unkarilaiset ovat varautuneempia, kuten sopiikin odottaa kielisukulaisilta, jotka ovat täysin tietoisia siitä, mitä uutisissa maan viimeaikaisista poliittisista käänteistä kerrotaan, ja että me tietysti olemme sukulaisuuden takia näitä uutisia tarkasti seuranneet. Välttelemme poliittisia aiheita, ja muistelemme sarjakuvakulttuurin menneitä aikoja. Uusi piirtäjäpolvi on kuitenkin syntynyt, ja innolla luo kontaktia sarjakuvan emämaahan. Emämaahan, niinpä niin. Ranska on nimittäin ainakin festivaalin virallisissa papereissa pudotettu Kansainväliselle alueelle Unkarin, Romanian, Puolan, Viron, Baskimaan, Egyptin, Kiinan ja kumppaneiden seuraan. Käytännössä tätä ei kuitenkaan näe, sarjakuva on edelleen ‘franco-belge’, vaikka saattaa olla, että belgit viittaavat lähinnä julkaisukieleen ja sen tarjoamiin suurempiin markkinoihin, joiden ansi34  sarjainfo 3/2015

“Ja oliko herra Vaderilla omaa Facebook-tiliä vai vain fanisivut?”

osta vähemmän mahtipontinen Belgia on saanut avainasemansa sarjakuvassa. Sama kuvio toistuu myös tässä festivaalissa, joka on osa kansainvälistä liikettä sen korjaamiseksi, että Euroopan suurimmasta sarjakuvafestivaalista Ranskan Angoulêmessa on tullut yksinkertaisesti liian iso. Kun ammattilaisten täytyy saada kaikki asiat hoidettua viimeistään kahtena festareita edeltävänä päivänä ennen kuin hullunmylly nielee kaiken, jäävät asiat helposti tekemättä ja sirkuksen jalkoihin, kuten San Diegossa on käynyt. Fokus siirtyykin Euroopan hiukan pie-

Ja mitä olisi Brysselissä käynti ilman pyhiinvaellusta La Fleur en Papier Doré -baariin, jossa Hergé ja Magritte istuivat iltaisin väittelemässä taiteesta ja sarjakuvasta. Tummalla puulla päällystetty baari on ennallaan, vain tupakansavu puuttuu, ja täpötäynnä kanta-asiakkaita, joita kuuluu asiaan tervehtiä niin lähtiessä kuin poistuessa. Olen sopinut paikalle tapaamisen toimittajan ja kuvaajan kanssa, ja vanhan ystävän kuvatessa muuttuu ensin niin asiallisena alkanut haastattelu pian menneiden muisteluksi ja kuulumisten vaihtami-

Yhdeksäs taide ei elä ilman tekijöitään. nemmille ja joustavammille festivaaleille kuten Lakes, Lille, Lucca, Boomfest ja tämä Fête de la BD, joissa alkuperäistä ajatusta ammattilaisten ja harrastajien yhteisestä juhlasta vielä voi tavoitella.

Sarjakuva kasvoi perunoilla ja oluella Kansainvälisyys näkyy entistä selvemmin myös Brysselin legendaarisessa Sarjakuvakeskuksessa CBBD:ssä, joka sijaitsee vanhassa tavaratalossa entisellä lehtikadulla Rue des Sablesilla. Museon suuri myymälä on koonnut vitriineihinsä pohjoisamerikkalaisia supersankareita ja manga-hahmoja perinteisten Marsupilamin, Bécassinen ja Vili & Billin viereen. Interaktiiviset monitorit näyttävät sarjakuvantekijöiden työvaiheita luonnoksista väritykseen, ja erillisnäyttelyissä on Jean Van Hammen ja Grzegorz Rosinskin Thorgalia ja Pieter De Poorteren Dickietä. Sarjakuva-ammattilaiset voivat päästä museoon sisään ilmaiseksi, kun älyävät kysyä, maailman yhdeksäs taide ei elä ilman tekijöitään.

seksi. Belgialaisen oluen siivittämänä liika asiallisuus siirtyy sivuun kuten brysseliläisessä keskustelussa pitääkin. Olutkulttuuri onkin täällä asia erikseen. Siinä missä baijerilaiset valtasivat Saksan olutkulttuurin ja Ranskan viininviljelijät asettivat oluenjuonnille raskaat verot, on Belgia onnistunut säilyttämään menneiden aikojen pienten paikallisten olutmerkkien kirjon. Kaikkialla tarjolla olevan perus-Jupilerin ohella on mahdollista juoda olutta jolla on monen vuosisadan paikallishistoria. Ja sitä onkin tarjolla, kun vanhat kollegat eri maista tapaavat, istuvat alas signeerausten ja ohjelmanumeroiden lomassa, ja keskustelevat yhteisen ammatin muutoksista ja tekeillä olevista teoksista. Yksi asia on varma: hyvää sarjakuvaa on tulossa jatkossakin, ja jos maailman talous onkin suurten haasteiden edessä, tekevät sarjakuvantekijät, kustantajat ja harrastajat parhaansa sen eteen, että sisältö ja taide elävät ja voivat hyvin myös tulevaisuudessa! ●


Pohjoismaista lastensarjakuvaa Etelä-Koreassa Bucheonin kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla livepiirretään ja kaupataan oheistuotteita.

O

Teksti ja kuvat  petra koponen

n tukahduttavan kuuma. Cicadat huutavat puissa ja sumua muistuttava saastekatto himmentää porottavan auringon. Tässä kuumuudessa hellemekkokin on liikaa ja vettä tulee juotua litratolkulla. Silti sadat cosplay-harrastajat ovat verhoutuneet paksuihin peruukkeihin, PVC-housuihin, monikerroksisiin mekkoihin sekä nahkasaappaisiin. Bucheonin kansainvälisten sarjakuvafestivaalien noin sadasta tuhannesta kävijästä cosplay-harrastajat muodostavat kuitenkin vain pienen osan. Heidän lisäkseen festivaalialueella parveilee väkeä kaikista ikäluokista festivaalien tunnuskappaleen soidessa tauotta kaiuttimista. Bucheonin kansainväliset sarjakuvafestivaalit järjestetään elokuisin nimensä mukaisesti Bucheonissa, noin tunnin metromatkan päässä Soulista. Vuonna 2015 18. kertaa järjestettävät festivaalit ovat selkeästi kaupallisemmat kuin esimerkiksi pohjoismaiset lajitoverinsa. Näytteilleasettajia on festivaalin kokoon nähden verrattain vähän ja niistäkin vain pieni osa on kustantamoita. Näytteilleasettajina on lähinnä erilaisia gallerioita ja suuressa osassa kojuja kaupataan paikalla piirrettäviä muotokuvia festivaalikävijöille. Livepiirtäminen on siis suosittua ja ihmiset pysähtyvät pitkiksikin ajoiksi seuraamaan taiteilijoita työssään. Näytteilleasettajille varatun ison teltan lisäksi festivaalin pihaalue on täynnä kojuja, jotka kauppaavat sarjakuviin löyhästi, tai ei mitenkään, liittyvää pientä krääsää. Festivaalialueella sijaitsee myös Korean manhwa-museo. Se on monikerroksinen ja moderni kompleksi, joka esittelee Korean sarjakuvahistoriaa laajasti, neljän kerroksen verran. Läpileikkaus Korean sarjakuvahistoriaan on vaikuttava kokonaisuus, jonka huolella läpi koluamiseen saisi upotettua tunteja, mutta tyydymme vain kävelemään sen läpi, sillä pelkästään koreaksi painetut infotekstit vaikeuttavat tiedon sisäistämistä ratkaisevasti. Rakennuksen alakerran vaihtuvien näyttelyiden joukosta löytyy festivaalien ajan pohjoismaisen lastensarjakuvan näyttely. Muumeja sekä Dreambuddies-antologiaa esittelevä näyttely on näyttelyvastaavan mukaan yksi tämän vuoden festivaalien suosituimpia. Kehu saattaa osittain mennä korealaisen kohteliaisuuden piikkiin, mutta näyttely on viehättävä kokonaisuus, joka selvästi kiinnostaa paikallisia festivaalikävijöitä. Janssonin muumihahmoja esittelevää näyttelyä somistavat niin isot muumifiguurit kuin oikeat koivupuutkin, jotka näyttelykoordinaattori Thomas Chang valitsi omien sanojensa mukaan edustamaan pohjoismaista luontoa. Yhteistyössä Moomin Charactersin ja BICOF-festivaalin kanssa toteutettu Muumien ja Dreambuddiesin näyttely oli toinen vuoden 2015 Aasian vientiprojekteista, joista molemmat linkittyivät osaltaan tämän vuoden Helsingin sarjakuvafestivaalien Aasia-teemaan. Projektin tarkoituksena on luoda pohjaa uuden pohjoismaisen sarjakuvan viennille esimerkiksi Koreaan, jossa sarjakuvamarkkinat ovat jättimäiset, maailman kolmanneksi suurimmat. ● sarjainfo 3/2015  35


arviot

Sailamaa ei turhia vihjaile

 Anna Sailamaa Mehiläispesä Asema Torniolaislähtöisen Anna Sailamaan kolmas albumi Mehiläispesä on raikas ylistyslaulu nuoruuden energialle. Siinä on runollisuutta muttei tankeaa paatosta, herkkyyttä muttei sokerista imelyyttä. Ihastuttavasti piirretyssä sarjakuvassa on myös unenomaista vetovoimaa. Siinä missä Sailamaan edellinen teos Paimen (2011) sijoittui jokseenkin määriteltävissä olevaan ajanhetkeen ja paikkaan, on uutuudessa utuista ajattomuutta. Mehiläispesä kuvaa tiivistä nuorista tytöistä koostuvaa yhteisöä, olletikin sisäoppilaitoksessa tai samanoloisessa instituutiossa. Tarkkaa tapahtuma-ajankohtaa ja paikkaa ei mainita, eikä meidän tarvinne edes tietää. Tietyistä vihjeistä voi päätellä tarinan sijoittuvan muutamien vuosikymmenten taakse. Suljetun paikan tuntu on todellinen, henkilöt elävän oloisia. Sailamaa ei juuri näytä tarinan puitteita. Ilmavasti piirretty, paljon valkeaa sisältävä sarjakuva koostuu enimmäkseen lähikuvista; käsistä, suista, posliinikupposista. Tapahtumapaikkaa kuvaillaan sarjakuvan tekstiosuuksissa, joita on kirjassa muutaman sivun verran. Saamme selville, että talo on ”kerrassaan suuri, valkoisista kivistä rakennettu” ja että ”käytävien lattiaan oli sommiteltu mustavalkoinen shakkiruutukuvio”, ja niin edelleen. Kirjan kuvat ovat yhtä kaikki enimmäkseen vailla taustoja. Sailamaa piirtää lihallisia, luonteikkaan näköisiä ihmisiä. Ihastuttaville mutrusuille löytää yhtä ihastuttavia verrokkeja korkeintaan Amanda Vähämäen tuotannosta. Erityisesti Sailamaa tuntuu olevan viehtynyt käsien kuvaukseen. Siinä hän onkin mestari. Eritoten Paimenen taikinanvaivauskohtaus on jäänyt ikuisesti mieleeni. Samaa linjaa jatkaa Kutikuti-sarjakuvayhdistyksen kymmenvuotisnäyttelyyn tehty omenanpuolitussarjakuva ”Hemispheres”. Mehiläispesässä Sailamaa tarjoaa lukuisia herkullisia kohtauksia väkevää kymmensormibalettia. Pikkutyttöjen kourat läpsyttelevät yhteen, letittävät tukkaa tai puristelevat ja sinkoavat mustia möykkyjä. Sormet tanssivat elämän tanssia. Pidän siitä, ettei Sailamaa selitä sarjakuvaansa. Siitä ei itse asiassa kerrota lainkaan, takakannessakaan. Näin asetetaan huppu lukijan pään ylle, viekoitellaan mukaan paljastamatta itse tarinasta mitään. Lukukokemus on ehkä tämänkin vuoksi raikas. Myös taloudellisuus ihastuttaa, sivut on maltettu jättää varsin tyhjiksi. Silti niukasti annostelluista yksityiskohdista löytää useidenkin lukukertojen jälkeen jotain uutta. Teos ei tyhjene hetkessä. Lopussa Mehiläispesä saa synkempiä sävyjä. Kädet, joilla tehdään hyvää, voivat sopivissa olosuhteissa myös vahingoittaa. Tiiviissä yhteisöissä syntyy jännitteitä. Ne laukeavat ilkeän oloisesti kertomuksen loppupuolella. Täysin tummaksi Mehiläispesä ei äidy, tytöissä elää väkevä selviytymisen halu. Tuomas Tiainen

36  sarjainfo 3/2015


© Benoît Sokal, Hugo Sokal ja Pascal Regnauld

Armottomien laupeus säilyttää jännitteensä alusta loppuun. Sarjakuvamaailmasta lähimmäksi vertauskohdaksi mieleen nousee Jacamonin ja Matzin Tappaja. Kylmäverisyys ja inhimillisten tunteiden poissulkeminen yhdistävät näitä kahta sarjakuvaa. Arkaaisten tunteiden vyöry välittyy lukijan luihin ja ytimiin saakka. Reijo Valta

Benoît Sokal, Hugo Sokal ja Pascal Regnauld
 Ankardo – Kuolema järvellä
 Suom. Juhani Tolvanen
 Jalava

 Jo 23. suomennettu Ankardo-albumi poikkeaa edellisistä sikäli, että Benoît Sokal ei ole enää osallistunut piirrostyöhön. Piirroksista vastaa Pascal Regnauld. Hän on ollut mukana 12 albumissa, mutta saa nyt koko vastuun ja kunniankin siitä huolimatta, että kannessa lukee vain maestron nimi. Brändi on aina brändi. Käsikirjoitus on sentään vielä Benoît Sokalin nimissä. Se on tehty yhteistyössä taiteilijan pojan Hugo Sokalin kanssa, kuten edellinen Ankkavanhus ja meri. Hugo Sokal on myös värittänyt albumeja jo vuosikausia, ja isä on kutsunut Ankardoa haastattelussa pieneksi perheyritykseksi. Brändiin kuuluu tietysti muutakin kuin oletus taiteilijan nimestä. Ankardon tapauksessa tiettyjen elementtien on oltava mukana, Columbo-takista ja kyynisestä elämänasenteesta tinkimättä. Ikävä kyllä siihen kuuluu myös mitäänsanomattomuus. Sarja on polkenut paikallaan Usvahäistä (1985, Jalava 1988) lähtien. Välillä tarinoissa on vähän enemmän ytyä, muttei milloinkaan niin paljon, että kahta vuotta myöhemmin muistaisin edes albumin nimeä. Kuolema järvellä sijoittuu Houkutuslinnun (2013) tavoin Belgamburgin vauraaseen herttuakuntaan. Prostituutio-ongelmasta kärsivän Belgian naapurimaahan tarkastajan vie tapaus, jossa nuori nainen on menettänyt muistinsa ja haluaa tietää, kuka hän on. Neito palkkaa Ankardon ja selvittää arvoitusta johtolanka kerrallaan, samalla kun Belgamburg näyttää korruptoituneet kasvonsa. Maahanmuuttajateema tuo tarinaan ajankohtaisuutta. Muilta osin Kuolema järvellä on tyypillinen Ankardo-albumi: taiteilijat lyövät mehukkaan alkuasetelman, heittävät pari sarkastista herjaa – ja lopussa tarina kelataan pikavauhtia loppuun. Sokalilainen katharsis on antikatharsis. Paha ei useinkaan saa palkkaansa, ja kaikki jää vellomaan välitilaan. Sitä lukija osaa myös odottaa, ja tästä jatketaan seuraavalla kerralla. Ville Hänninen

Marko Turunen Alejandro Jodorowsky ja François Boucq ADHD-Sheikki 1 Bouncer, osa 2 – Armottomien laupeus Daada Suom. Heikki Kaukoranta Marko Turusen sarjakuvissa on usein ollut selkeän Jalava omaelämäkerrallisia elementtejä. Arkisimmatkin François Boucqin piirtämä ja monista eri yhteyktilanteet on näytelty jonkinlaisten steroideilla kasvasistä tunnetun Alejandro Jodorowskyn käsikirjoitneiden pop-fantasiahahmojen miehityksellä. Yhdistama Bouncer-sarja päivittää villin lännen maailtelmä on kutkuttava. man uudelle vuosituhannelle. Varsin lyhyt ajanjakso ADHD-Sheikin saaga ei liene suoran omaelämäYhdysvaltain historiassa (1865–1890) on elänyt popu- kerrallinen, ainakin toivon niin. Sheikki on aika keslaarikulttuurissa osin päällekkäin tapahtuma-ajan kenkasvuinen pikkurikollinen ja hedonisti, joka etsii kanssa, alkaen Buffalo Billin villin lännen sirkuksesta. jännitystä, viinaa ja tupakkaa ja päätyy bilelaivalla Villi länsi on osoittautunut koko 1900-luvun ajan Ruotsiin ja karkuun virkavaltaa. Mieleen tulee kevyen varsin elinvoimaiseksi aihepiiriksi. Sen kautta on väkivaltainen viihde-elokuva, jota puolestaan kutsutvoitu peilata yksilön ja yhteisön oikeuksien välistä taisiin ”sarjakuvamaiseksi”. Turunen onkin jossakin jännitettä. Yleensä oman käden oikeus on osoittauuseista blogeistaan esitellyt B-elokuvien harrastustunut epämääräisellä rajaseudulla varmimmaksi suo- taan. jaksi. Kerronnassa on taas tarkkoja yksityiskohtia reaaJodorowsky nostaa sarjansa keskiöön yhteiskunlimaailman pikku vänkyröistä. Autoja ryöstellessä nan alkeisyksikön, perheen. Bouncerin lähisuvussa ikkuna kuulemma irrotetaan kampeamalla ruuviveri ei ole ollut vettä sakeampaa. Suhteet äitiin ja vel- meisselillä alapuolelta, sillä ”ylhäältä kammettuna jiin ovat enemmän vihan kuin rakkauden sävyttämiä. ikkuna vain taipuu”. Selvä. Isästä ei – ainakaan toistaiseksi – ole tietoa. Piirrosjälki on komeaa, viiva taloudellista ja tismalEnsimmäinen osa Kainin silmä esittelee villeen kohdillaan. Tosin yksityiskohdat menevät tämänlin lännen taustoja, päähenkilöitä ja virittää koskokoisessa kirjassa välillä turhan pieniksi. Ainoan ton ilmapiirin. Toinen osa Armottomien laupeus on lisävärin, myrkynvihreän, on tuskin tarkoituskaan olla yhtenäisempi, suo© Alejandro Jodorowsky & François Boucq rastaan tiivisjuoninen albumi, jossa tapahtumat kulkevat ripeään tahtiin.
Bouncerin veljenpoika Seth kasvaa pojasta mieheksi ja saa havittelemansa. Lisäksi kainaloon suojeltavaksi löytyy serkkutyttö Deborah. Albumin nimi kuvastaa tapaa, jolla Bouncer kasvattaa veljenpoikaansa. Boucq piirtää vuoristoista erämaata suvereenisti klassisen sarjakuvan keinoin. Maisemien kauneus on vetoavaa ja luo kontrastia tapahtumien julmuudelle. sarjainfo 3/2015  37


© marko turunen

Milo Manara
 Caravaggio – Miekka ja paletti
 Suom. Jukka Nyman
 Like

 Milo Manara (s. 1945) tunnetaan parhaiten eroottisista sarjakuvista. Click!, Näkymätön tuoksu ja niiden lukuisat muunnelmat luottavat pikkusievien tyttösien vetovoimaan. Yhden lukeekin, mutta toisen kohdalla maneerit paistavat läpi. Menestyneiden seksisarjakuvien lomassa Manara on yrittänyt kertoa välillä vakaviakin. Manaralla on kiinteä suhde klassikkokirjallisuuteen ja antiikin kulttuuriin. Jo hänen ensimmäinen sarjakuva-albuminsa oli mukaelma Giovanni Boccaccion Decameronesta (1974). Maolaisuudesta nuorena kiinnostuneen Manaran varhaistuotannon tärkein albumi oli Lo Scimmiotto (1976), joka kertoi kiinalaisen apinakuninkaan tarinan. Sen jälkeen sarjakuvia on syntynyt niin Gulliverin retkistä kuin Kultaisesta aasista. Yhteiskumppanei38  sarjainfo 3/2015

takin on riittänyt Hugo Prattista Federico Felliniin. Tulokset ovat kuitenkin olleet hyvin vaihtelevia. Moniosaiseksi kaavailtu Caravaggio kertoo ensimmäisessä albumissaan tunnetun barokkimaalarin tarinan. Michelangelo Merisi da Caravaggio (1571–1610) loi usein Raamattuun pohjautuneita maalauksia kuten ”Martan ja Maria Magdaleenan”, ”Johannes Kastajan mestauksen” ja ”Matteuksen kutsumisen”. Siitä kerrot, mistä maksetaan. Toisaalta Caravaggio maalasi itsensä nuoreksi ja kipeäksi Bacchukseksi, mikä tarjoaa Manaralle portin elosteluille. Caravaggio tunnetaan kiivaana ja tappelunjanoisena hedonistina. Manara onkin piirtänyt ilotyttöjä ja kapakoita hekumaa säästelemättä. Löyhä tarina kuvaa taiteilijan halua pestata huora mallikseen ja pelastaa hänet kadun kiroilta, raa’asta parittajasta välittämättä. Intohimoisessa albumissa on hetkensä. Piirrosjälki on huolellista. Caravaggio tunnetaan hienostuneesta chiaroscuron eli valohämyn käytöstä. Manarakin on lukenut valon ja varjon yhdistyksen perustamispöytäkirjat tarkasti. Se luo albumiin pehmeää tunnelmaa. Valitettavasti tarinakin jää vähän pehmoiseksi.

© jp ahonen

Aino Sutinen

© milo manara

miellyttävää. Kemikaalinkatkuiseen tunnelmaan se istuu sopivasti. Sheikin hauskoja seikkailuja voi lukea myös jakso kerrallaan verkosta, jossa kakkososan jaksoilla on herkullisen kuuloisia nimiä. Vapaasti luettavissa on jo muun muassa pinkinsävyinen ”Rikollisen pitkä muna” ja Sheikki on näemmä taas hankaluuksissa. Jaksoista suurin osa on maksumuurin takana ja sarjakuva on samalla digitaalisen jakelun kokeilu. Mietin, mitä sanoa kirjasta, kun silmiini osuu aikakauslehden otsikko ”ADHD ruokkii luovuutta”. Terveyskirjasto.fi määrittelee tarkkaavaisuus- ja ylivilkkaushäiriön tilaksi, joka ilmenee muun muassa ”toistuvana poistumisena tilanteista joissa edellytetään paikallaan oloa”, ”jatkuvana levottomuuden tunteena” ja ”ylettömänä puhumisena”. Maailma voi olla yksi päälle vyöryvä informaatiotulva, häiriöitä ja houkutuksia täynnänsä. Epäilemättä tässä kaaoksessa välähtää moni eloisan luovuuden kipinä.

Arkirealismilta kuulostavasta aihepiiristään huolimatta Villimpi Pohjola ei ole koskaan ollut liian tiukasti sidoksissa harmaaseen todellisuuteen. Ahosen tyyliin on alusta lähtien kuulunut fantasiaelementtien ja populaarikulttuuriviitteiden runsas käyttö. Useissa episodeissa saattaa pohjana olla esimerkiksi hyvinkin yksinkertainen sanaleikki tai visuaalinen vitsi. Valomerkissä on muutamia koko albumin läpi kulkevia juonikuvioita. Vakiintuneessa parisuhteessa veltostuvat Muusa ja Ukko yrittävät tehdä lasta, Otto on mustasukkainen kämppis-Minnan uudesta poikaystävästä ja Verneri opettelee naisten kaatamista legendaarisen panomiehen Rontin opastuksella. Anna ja Rontti Anni-tyttärineen ja lapsiperhe-elämineen ovat tässä albumissa jääneet enemmän sivuosiin. Valomerkki tarjoaa siis tuttua ja laadukasta tavaraa Villimmän Pohjolan ystäville. Alkuvaiheessa sarjaan jäänyttä ongelmaa, päähenkilöiden liian suurta määrää, ei tosin ole vieläkään saatu ratkaistua. Kaksi viimeisintä albumia ovat kuljettaneet henkilöhahmojen persoonia ja juonilankoja mukavasti omiin suuntiinsa, mutta rohkeampiakin ratkaisuja alkaisi jo kaivata. Olisiko porukan aika viimeinkin valmistua?

Ville Hänninen

Reetta Laitinen

JP Ahonen Villimpi Pohjola – Valomerkki WSOY JP Ahonen on piirtänyt Villimpi Pohjola -sarjakuvaansa jo vuodesta 2003. Opiskelijaelämän kuvauksena alkaneen sarjan päähenkilöt eivät ole vieläkään valmistuneet. Mukaan on tullut kuitenkin vuosien varrella entistä enemmän muutakin ei-enää-niinnuorten aikuisten elämään kuuluvaa. Yksi pariskunnista on nyt perheellinen. Taaperoelon kuvaukset tuovatkin mukavaa vaihtelua parisuhde-, baari- ja opiskelukuvioihin.

Anneli Furmark Punainen talvi Suom. Hannele Richert Suomen sarjakuvaseura Luulaja, 1970-luku ja kaksi vallankumouksellista voimaa: sosialismi ja rakkaus. Nuori maolainen Ulrik on tullut kaupunkiin metallityöläiseksi kuten puolue käskee. Siv on kolmen lapsen äiti, jolla on suhde Ulrikiin. Sivin mies Börje kamppailee tehtaalla maolaisten soluttautumisyrityksiä vastaan. Perheen lapset yrittävät pärjätä omilla eväillään kaiken keskellä.


© sanna hukkanen

© anneli furmark

samalla tavalla kuin Furmark: puolueen tiukan sosiaalisen kontrollin, kielletyn rakkauden ja työläisten penseyden. Heikki Jokinen

Sanna Hukkanen Juuri Arktinen Banaani Joensuulainen kuvataiteilija Sanna Hukkanen (s. 1978) kertoo esikoisalbumissaan kotiseudulle palaamisen herättämistä tuntemuksista pitkän Tansaniassa vietetyn ajanjakson jälkeen. Hukkanen erittelee kulttuurin, aikakauden ja ympäristön vaikutusta identiteettiin mutkattomasti. Kerronnalliset kommervenkit ovat minimissä, ilmaisu on perinteistä. Yhdessä kauniiden kuvien kanssa kokonaisuudesta muodostuu kuitenkin sympaattinen ja vilpitön. Sukupolvelta toiselle periytyvän ruisleivänjuuren tapaiset yksityiskohdat avaavat hienoja yhteyksiä erilaisten maailmojen välille. Albumin alkuosassa Sanna on juuri palannut Suomeen tansanialaisen miehensä kanssa. Pariskunnan kulttuureita kuvataan vastakohtien kautta. Suomalaiset tuppisuut ja tansanialaiset tuputtajat koetaan yhtä rasittavina. Nuoren parin keskinäinen kulttuuri sen sijaan vaikuttaa niin harmoniselta, että ympäröivä maailma tuntuu sitä vieraammalta paikasta riippumatta. Keskimmäisessä tarinassa pari pakenee kaupungista metsäretkelle ja löytää hetkeksi ihanteelliselta tuntuvan ikiaikaisen yhteyden luontoon. Toinen tärkeä suhde Sannalla on mummoonsa, jonka kanssa hän käy syvällisiä kahvipöytäkeskusteluja. Pula-aikana kasvanut mummo vaikuttaa superihmiseltä, joka löytää kantarellit ja leipoo herkut käden käänteessä. Sannalla ja mummolla on silti sukupolvet ylittävä yhteisymmärrys. Viimeisessä osassa pohdiskeluun tulee uusia sävyjä pariskunnalle syntyneen lapsen kautta. Mietinnät omasta riittävyydestä ja lapsen tulevaisuudesta lienevät tuttuja useimmille vanhemmille.

Kun Joensuussa asuvan lapsen vanhemmat ovat Suomesta ja Tansaniasta, suojelunhalu korostuu ja huolenaiheet käyvät monitahoisemmiksi. Missä ovat kahdessa kulttuurissa kasvavan juuret? Juuriteema ulottuu piirrosjäljen kansallisromanttisiin vaikutteisiin. Liitupiirustuksina, tussilla ja sekatekniikalla toteutetut osat istuvat samaan estetiikkaan. Hannele Richert

P. A. Manninen Kapteeni Kuolio ja Juhannuskylän noita Lempo On tosiasia, että skitsofrenian syitä ja syntyä ei ole vielä pystytty kartoittamaan. Skitsofrenian uskotaan periytyvän, mutta valtaosa skitsofreniatapauksista on silti sukunsa ensimmäisiä. Natsit tuhosivat kutakuinkin kaikki diagnosoidut skitsofreenikot, mutta pian skitsofreniatapausten määrä oli taas ennallaan. Skitsofreniaan liittyvien niin sanottujen derealisaatio-, depersonaatio- ja dissosiaatiohäiriöiden värittämän maailman havainnot ovat usein samantapaisia. Skitsofrenia on yleisin psykoosi, ja noin prosentti maailman ihmisistä sairastaa sitä. Suomessa elää noin 50 000 skitsofreenikkoa. (Lähde: Wikipedia.)

© p. a. manninen

Talvi ei ole vain punainen, se on myös pimeä, pitkä ja puhumaton. Anneli Furmarkin (s. 1962) tarina esittää monia kysymyksiä. Eräs keskeisistä on, mihin me kuulumme ja kiinnitymme. Vastauksia on monia: työväenluokka, vallankumous, perhe, työkaverit, rakastettu. Ristiriita syntyy siitä, että osa vastauksista sulkee muut vaihtoehdot pois, osa ei. Ulrikin ehdottomuus vallankumouksen asialle kytkee pois kaiken muun, ei salli kompromisseja. Toverit vahtivat tarkasti, että elämään ei mahdu muuta. Siv taas ei osaa valita. Hän tuntee yhteenkuuluvuutta moneen eri suuntaan. Furmarkin kerronta ei korota ääntään mutta on kaukana vaisusta. Hän kertoo eleettömästi, millaisia vaihtoehtoja elämä eri ihmisille tarjoaa ja miten he ottavat ne vastaan. Vain muutamalla sivulla hän onnistuu kuvaamaan Sivin pojan, Petrin, nuoruuden pelokasta epävarmuutta, ehdottoman maailmankuvan omaksuneen Ulrikin pinnan alla kytevää ahdistusta ja yhteiskuntansa rattaaksi solahtaneen Börjen varmuutta. Osa Punaisen talven syvyydestä syntyy siitä, että tiedämme, miten kävi. Tehtaat suljetaan yksi toisensa jälkeen. Vallankumous haihtui omaan mahdottomuuteensa ja ehdottomuuteensa. Muut jatkavat kulkuaan puhumattomuuden ja kompromissien kehässä. Furmarkin piirros on yksinkertaisen oloista, mutta on vankassa tasapainossa tarinan kanssa. Talven pimeys on kouriintuntuvaa ja kuvat nostavat ihmiset pääosaan. Sankarillinen kansi on mielenkiintoisesti ristiriitainen ankean tarinan kanssa. Albumin tarina muistuttaa vahvasti norjalaisen Dag Solstadin suomentamatonta romaania, jolla on niin uskomaton nimi kuin Gymnaslærer Pedersens beretning om den store politiske vekkelsen som har hjemsøkt vårt land (1982). Norjan – kuten Ruotsinkin – maolaispuolueet lähettivät 1970-luvulla jäseniään tehtaisiin luomaan yhteyksiä työväenluokkaan. Itse mukana olleen Solstadin romaani kuvaa tätä hiukan

sarjainfo 3/2015  39


Love in Vain on äärimmäisen hiottu teos. Tekijät ovat selvästikin paneutuneet aiheeseensa, jokainen yksityiskohta on tarkoin harkittu. Dupont ja Mezzo ovat saaneet Johnsonin tuttuakin tutumpaan legendaan tuoreutta viittauksilla ajan muihin bluesmuusikoihin sekä pienellä kerronnallisella (joskin ennalta-arvattavalla) jipolla. Albumi olisi voinut olla pidempikin, nyt tarina etenee välillä liian vinhaan. Kuvallisesti Love in Vain on suorastaan loistelias. Robert Crumbin oppi-isäkseen mainitseva Mezzo maalaa syvimmällä mustalla terävän kontrastisia kuvia. Sivujen asemointi vaakaan korostaa etelävaltioiden maiseman tasaisuutta ja tuo sarjakuvaan laajakangaselokuvan tuntua. Kirjan loppuun on lisäksi koottu Mezzon komeita hiilipiirustuksia ja Johnsonin bluesien sanoituksia.

Ilmeisesti määrärahojen puutteessa melko leväperäiseksi muuttuneessa avohoidossa oleva rajatiedon supersankari Kapteeni Kuolio ja hänen uskollinen kumppaninsa Kapteeni Kökkö palaavat jälleen pelastamaan Tamperetta ongelmilta, jotka vain he näkevät. He eivät kuitenkaan ole yksin, kun joukkoon liittyy jo Kapteeni Kuolio ja Pispalan vampyyrit -albumista tuttu Ajattara, Pimentolan henki, jonka perinteisesti lähinnä uskottiin ajavan metsästäjiä ja kulkijoita harhaan. Nyt Ajattara on kuitenkin hyvän asialla. Tohtori Pekka A. Manninen on eräs Suomen tuotteliaimmista pitkän linjan sarjakuvantekijöistä. Hänen tarinoissaan usein esiintyvistä lukuisista kiinnostuksen kohteista kotiseutuhistoriointi ja muinaissuomalaisen mytologian tutkimus ovat jälleen kerran vahvoilla, vaikka muitakin lähdeteoksia on tutkittu. Ajojahti kulkee kunnon seikkailun hengessä läpi autenttisen Tampereen ja sen todellisten hahmojen, aina onnetonta saatananpalvoja-blackmetallistiressukkaa myöten. Kapteeni Kuolion toistuva viehätys on siinä, että sarjakuva saa lukijan miettimään, miten veteen piirretty on viiva niin kutsutun sairaan ja terveen välillä. Kuolion sankaruus elämän varjelijana ja maailman pelastajana on todellista, hänen tietämyksensä johdonmukaista, vaikka usein keinoiltaan kotikutoista, eikä hän suinkaan ole yksin näkyjensä kanssa. Kuka tietää, mitä kaikkea meille olisi jo voinut tapahtua, ellei Kapteeni Kuolio olisi alati valppaana meitä suojelemassa?

Russ Manning & Gaylord DuBois Apinain Tarzan – Oparin aarteet Suom. Asko Alanen Edgar Rice Burroughsin reilut sata vuotta sitten luoman Tarzanin sarjakuvasuosio Suomessa oli kovimmillaan 1960- ja 70-luvuilla. Tuolloin käännettiin Western-yhtiön sarjakuvia, joita piirsivät Jesse Marsh ja tämän kirjan tähtenä loistava Russ Manning. Westernin Dell- ja Gold Key -lehdissä käytettiin 1940-luvun lopulta lähtien lähes yksinomaan Gaylord DuBois’n kirjoittamia tarinoita. 1960-luvun puolivälissä päätettiin hyödyntää alkuperäisiä kirjoja, jotka DuBois muokkasi käsikirjoituksiksi. Oparin aarteet on reiluun puoliväliin saakka melkoista tarinoiden läpijuoksua. Burroughsin ensimmäiset kirjat käsitellään aika huolettomasti harppoen. Pitkiä kohtia tiivistetään eräänlaisiksi juonikertauksiksi tai jätetään tylysti pois. Monet tapahtumat ja juonenkäänteet tuntuvat ylenpalttisen äkkinäisiltä ja henkilöitä tulee ja menee, niin ettei mihinkään oikein ehditä tarttua. Kokonaisen kirjan tiivistäminen yhden sarjakuvalehden 26 sivun määrämittaan on yksinkertaisesti liikaa. Mutta kun useamman numeron kestävä kokonaisuus Oparin aarteista alkaa, kerronta jäntevöityy. Samalla tarina saa tilaa hengittää. Manning pääsee myös vauhtiin kuvittajana ja kertojana. Burroghsin tarinat ovat vanhanaikaista pulpia, täynnä hämmästyttäviä yhteensattumia, eksoottisia konnia, kadonneita kaupunkeja ja muuta sellaista, joita nykypäivän lukija katselee taatusti eri silmin. Esipuheessa toimittaja Kari Salminen muistaa mainita aiemmista Tarzan-piirtäjistä Hal Fosterin ja uhkean dynaamisen Burne Hogartin. Räväkämmän Tarzanin DC:lle piirtänyt Joe Kubert jää kokonaan huomiotta, vaikka hän teki 1970-luvun alussa yksityiskohtaisemmat ja laveammat tulkinnat samoista alkuperäiskirjoista. © russ manning & gaylord dubois

© mezzo & j. m. dupont

40  sarjainfo 3/2015

Timo Ronkainen

© jyrki nissinen

Tuomas Tiainen

Kivi Larmola

Mezzo & J. M. Dupont Love in Vain – Robert Johnson ja paholainen tienristeyksessä Suom. Annukka Kolehmainen
 Like Populaarikulttuurin kaanonissa Robert Johnsonin tarina on yksi perustavanlaatuisimmista. Musta bluesmuusikko kohtaa Yhdysvaltain syvässä etelässä puuvillapeltojen laitamilla tienristeyksessä Paholaisen, jolta saa ilmiömäisen kyvyn soittaa kitaraa. Menestystä tulee, mutta elämä palaa liian suurella liekillä. Viinaan- ja naisiinmenevä Johnson kuolee vuonna 1938 vain 27-vuotiaana. Ennen kuolemaansa hän ennätti kuitenkin vierailla levytysstudiossa. Nauhalle tallentuneet 29 kappaletta muuttivat populaarimusiikin iäksi. Johnsonin turhamaisen rakkauden bluesista nimensä ottanut Love in Vain kertoo muusikkolegendan tarinan. Ranskalaisten Jean-Michel Dupontin ja Mezzon (oik. Pascal Mesenburg) kirja on kansia myöten tarkkaan harkittu paketti.

Oparin aarteiden sarjakuvat julkaistiin alkuaan Sarjakustannus Oy:n lehdissä 1967. Ne päätoimitti ja suomensi Jyrki ”Jyräys” Hämäläinen. Sarjat on äärimmäisen taitavasti skannattu suomalaisista alkuperäislehdistä. Ainoastaan suomennos on uusi. Se ei haittaa, sillä Alasen kuplissa ja kuvateksteissä päästään aika huikeille tasoille. Petri Aarnion tekemä sarjojen retusointi ja kirjan ulkoasu ansaitsee myös täydet kehut. Aiemmin (1998 ja 2006) Like on julkaissut Manningin Tarzan-sunnuntaisarjoja vuosilta 1968–70 kolmena niteenä. Saa nähdä, aloittaako nostalginen kirja jonkinlaisen Tarzan-renessanssin Suomessa.

Jyrki Nissinen Borgtron – Kootut tarinat Zum Teufel Kaikkihan Borgtronin tuntevat. Hän on se Jyrki Nissisen luoma liskonkasvoinen mutantti, jonka enemmän tai vähemmän tragikoomisia seikkailuja olemme saaneet lukea jo viidestätoista lehdestä. Kolmatta sukupuolta edustavan jalkanaamaisen sosiopaatin Marjatan kanssa milloin maakuopassa, milloin vanhassa jääkaapissa elelevän Borgtronin arkeen kuuluu metsästystä ja epäonnea, juhlaan puolestaan viinaa ja nappeja. Suurin haave, saavuttamaton, on kuolema. Zum Teufel on nyt koonnut kymmenen ensimmäistä numeroa napakkaan integraaliin, bonuksilla höystettynä. Seikkaperäisissä alkusanoissa Nissinen valottaa Borgtronin syntyä ja paljastaa vihdoin hahmon alkuperän. Samalla tarjotaan näkökulma kotimaiseen pienkustannetoimintaan. Happy Horse -kustantamon työmyyrän ja lahjakkaan sarjakuvataiteilijan Hannu Eskon kuoleman kuvaus nostaa palan kurkkuun. Tekstistä aistii ystävyyden ja kaipauksen. Lehdet ovat mukana sel-


© antti ollikainen

laisinaan, aina ensimmäisen numeron legendaarista Kyrönmaan Palvelutaksit -mainosta myöten. Borgtronin seikkailut lukee nyt joutuisaan, kun eri numeroita ei tarvitse metsästää kirjahyllyistä (saati divareiden kätköistä). Kilpailusivuilta on hauska bongailla tuttujen nimien lähettämiä piirroksia ja runoja. Borgtron on Suomen hienoimpia, rehellisimpiä ja tarkkanäköisimpiä sarjakuvia. Sarjan nimikkohenkilö on ikimuistoisimpia suomalaisia sarjakuvahahmoja. Eikä unohtaa sovi myöskään maukkaita sivuhenkilöitä, kuten sosiopaatti Marjattaa, Skeittikoira Smokingtonia tai kunnianhimoista ja innovatiivista Lukiolaista, heppojen heppaa, saati lehdessä niin ikään seikkailevia Auttaja Haita, Runkkari Sludea tai Crazyluokan Ronia. Borgtron on saanut arvoisensa kohtelun, vaikka pienlehdestä ponnistaakin. Herkkua on odotettavissa lisääkin. Nissinen ennustaa tekevänsä vielä ainakin viisi Borgtron-lehteä. Sitten saadaan tiu täyteen (ja olletikin uusi kovakantinen).

Antti Ollikainen
 Flu Two – Jäätävä Lentsu
 Suuri Kurpitsa Pieni mutta rohkea lintu etsii aarretta Etelämantereelta. Puuha ei ole aivan helppoa, sillä aarteenmetsästysseikkailua uhkaavat niin pingviinit kuin muinaiset monsterit. Sekä jäätävä aivastusflunssa. Suunnilleen niin simppeli on Antti Ollikaisen Flu Two: Jäätävä lentsu -albumin tarina. Yksinkertaisen peruskonseptin ei pidä kuitenkaan antaa hämätä, sillä Ollikainen on onnistunut tekemään vetoavan, suloisenkin seikkailukertomuksen. Ollikaisen albumi on sekä sommittelultaan että rytmitykseltään piirroselokuvamainen. Välillä yksittäiset sarjakuvaruudut ja -aukeamat ovat kuin suoraan seikkailuanimaatioelokuvan kuvakäsikirjoituksesta. Ollikainen hallitsee piirroselokuvamaisen tyylinsä hyvin. Siitä paras näyttö on, että vaikka seikkailu on vauhdikas, albumi ei kaahaa ja koohota. Vauhdikasta seikkailua tasapainottaa hiljaisuus. Puhekuplia koko sarjakuvassa on vain pari ja niissäkin sanojen sijasta yksinkertaisia symboleita. Muuta äänimaailmaa Ollikainen ei kuvaa sanallisesti lainkaan, eli albumista puuttuvat HUAAt, RÄKSit, BÄNGit ynnä muut äänitehosteet. Ratkaisu on seikkailusarjakuvalle epätyypillinen, mutta sopii söötin tarinan tyyliin sekä Ollikaisen visuaaliseen ilmaisuun hyvin. Hiljaisuus on hyvä tyylivalinta myös siinä mielessä, että Jäätävä lentsu sopii kaikenkielisille lukijoille. Erityisesti Ice Age -animaatioleffojen oravakohtausten ystäville albumia voi suositella. Sen verran samansorttista menoa Ollikaisen Flu Two: Jäätävä lentsu tarjoaa, tyylikkäästi toteutettuna.

© tommi musturi

Tuomas Tiainen

Salla Brunou

Vesa Saarinen

Pentti Otsamo
 Nipa Kettu & Joe Kaniini – Valitut hiukopalat Suuri Kurpitsa Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena strippisarjakuvana vuonna 1990 debytoinut Nipa Kettu & Joe Kaniini on ehtinyt komeaan 25 vuoden ikään. Pentti Otsamon sarjakuva on viime vuosina ilahduttanut muun muassa Metalliliiton Ahjo-lehden sekä Mul-

Vesa Saarinen

Luke Pearson Hilda ja kivipeikko Suom. Heikki Kaukoranta Sarjakuvakeskus Hilda ja kivipeikko on virkistävä uutuus: hyvin tehtyä lastensarjakuvaa. Kirjan kuvat ovat helposti lähestyttäviä, mutta korkealaatuisia. Tarina on yksinkertainen, mutta taustoiltaan niin rikas, että ei kulu nopeasti puhki edes toistuvalla lukemisella. Hilda on pieni, piirtämistä harrastava tyttö, jonka koti on vuorilla, joita kansoittavat erilaiset oliot jättiläisistä peikkoihin. Hilda vaeltelee mielellään luonnossa ja tykkää yöpyä teltassa sateella. Seuranaan hänellä on Nuppi, kettu, jolla on peuran sarvet.

© pentti otsamo

Tommi Musturi Toivon kirja Like Tommi Musturin Toivon kirja on kuin psykedeelinen Havukka-ahon ajattelija. Päähenkilö Toivo muistuttaa Veikko Huovisen korpifilosofia Konsta Pylkkästä monin tavoin. Myös Toivo viihtyy metsän keskellä arkisissa askareissa ja pohtii syvällisiä. Toivon kirja kokoaa yksien kansien väliin viisi aiemmin ilmestynyttä Toivon kirjaa. Näistä ensimmäinen ilmestyi jo vuonna 2007. Kokoelmateoksen ulkoiseen olemukseen on panostettu kiitettävästi: paksu, kovakantinen vaakasuuntainen albumi tuntuu ja näyttää miellyttävältä. Paperi on laadukasta, väritys kiehtovaa ja yksityiskohtia kelpaa tarkastella viipyillen. Rintamamiestalossa Marja-vaimonsa kanssa asuva Toivo on tavallinen suomalainen ukkeli. Hän pohdiskelee elämän ja kuoleman asioita ja antaa mielikuvituksensa lentää. Musturi kuvaa erityisen hyvin hitaita hetkiä: pilvien liikettä, sadepisaroiden ropsahtelua tai yöllistä valvomista. Hän antaa ajan kulun hidastua ja nostaa pienet yksityiskohdat pääosaan. Rauhallinen ja filosofinen tunnelma vaihtuu välillä painajaismaisiin fantasiajaksoihin, joissa tulenlieskat tai suuret aallot lyövät lukijan yli. Lisäksi Musturi käyttää kaunista kieltä ja on ensiluokkainen tekstaaja. Toivon kirjan toivoisi löytävän lukijoita erityisesti Toivon hengenheimolaisista: ikääntyneistä suomalaisäijistä, jotka harrastavat kalastusta, marjastusta ja tuonpuoleisten asioiden pohtimista. Kauneudessaan ja kiehtovuudessaan Toivon kirja on kuitenkin tiukasti määritellyn kohderyhmäajattelun yläpuolella.

tiprintin asiakaslehden lukijoita. Näistä stripeistä Otsamo on koonnut parhaat Valittuihin hiukopaloihin. Nipa Kettu ja Joe Kaniini ovat ystävyksiä, mutta myös eläimiä. Niinpä Nipa tuon tuostakin, pienen filosofeerauksen lomassa, yrittää ahmaista Joe Kaniinin ateriakseen. Välillä ihmetellään yhdessä maailman menoa ja otetaan lempeästi kantaa ajankohtaisuuksiin. Välillä sanaillaan sukkelasti. Nipa Kettu & Joe Kaniini on sekä ulkoasultaan että sisällöltään perinteistä eläinstrippisarjakuvaa. Otsamo tuntee kolmiruutuisen strippisarjakuvan rytmittämisen ja piirtää kokeneen tekijän tyylikkäällä varmuudella. Pehmeä väritys sopii strippisarjakuvan henkeen sekä Nipa Ketun & Joe Kaniinin eläinmaailmaan hyvin. Takakansiteksti kehuu albumia ”hauskemmaksi, terävämmäksi ja anarkistisemmaksi kuin useimmat hauskuuttamaan tarkoitetut eläinsarjat yhteensä”. Tähän suitsutukseen ei aivan voi yhtyä. Vaikka oivalluksia stripeissä on tuon tuostakin, on Nipa Kettu & Joe Kaniini enemmän pehmeä kuin anarkistinen, enemmän pohdiskeleva kuin terävä, enemmän lempeästi hymyilyttävä kuin röhönaurattava. Tähän ristiriitaan liittyy sarjakuvan, erityisesti sen käsikirjoituksen kummallisuus: Nipa Kettu & Joe Kaniini tuntuu lempeämmältä kuin se haluaisi olla. Ja kun lempeyssäätöjä Otsamo ei ruuvaa täysille, jäävät monet Nipa Ketun ja Joe Kaniinin oivallukset vajaatehoisiksi. Näitä oivalluksia kokoelmassa onneksi riittää. Ne osoittavat, että Nipa Kettu & Joe Kaniini on pitkän ikänsä ansainnut.

sarjainfo 3/2015  41


© luke pearson

Luke Pearson (s. 1987) on luonut Hildan tapahtumapaikaksi rikkaan fantasiamaailman, joka ammentaa vaikutteita pohjoismaisista tarustoista höystettynä Tove Janssonilla, Hayao Miyazakilla ja Jeff Smithillä. Asioita ei liiemmin selitellä, vaan lukija pudotetaan tarinan alussa suoraan tämän kaiken keskelle. Ovesta kävelee sisälle ”metsäläinen”, puinen pieni olento, joka haluaa lämmitellä takan edessä. Taivaalla lentelee isoja karvaisia otuksia, joilla on kuono ja pörröinen häntä. Hilda suhtautuu niihin luontevasti ja ihmettelee tätä kaikkea vähemmän kuin lukija, sillä hän on itse tämän maailman kasvatti. Hildalla riittää uteliaisuutta ja alun arastelun jälkeen myös myötätuntoa kaikkia eri olentoja kohtaan – hän haluaa tehdä lähempää tuttavuutta myös pelottavan vaaralliseksi leimatun peikon kanssa. Myöskään Hilda ei silti tunnu hahmona yksiulotteiselta, vaan välittyy kuva monipuolisesta persoonallisuudesta. Liika selittelemättömyys tekee Hildan maailmasta kiehtovan ja rikkaan tuntuisen. Siitä haluaisi lukea enemmänkin kuin yhden lyhyen tarinan verran. Englannissa Hilda onkin jatkanut seikkailijan elämäänsä jo kolmessa muussa albumissa. Pearsonin mukaan lisää on tulossa. Jyrki Vainio

Joakim Pirinen Komisario Neliön välähdys Suom. Ilkka U. Pesämaa 
 Suuri Kurpitsa Joakim Pirinen on jokseenkin ainutlaatuinen sarjakuvantekijä, länsinaapurimme kansallisaarre. Pirisen Suomelle esitellyt Suuri Kurpitsa palaa rikospaikalle Komisario Neliön välähdyksellä, lähes parisataasivuisella suurikokoisella järkäleellä. Joka sivu, ruutu ja viiva on osoitus siitä, ettei 54-vuotiaan Pirisen kynä ole rahtuakaan tylsistynyt. Viiva elää ja kertoo tarkkanäköisiä huomioita yhteiskunnasta. Komisario Neliön välähdys on kokoelma sarjakuvia, jotka sijoittuvat Perineumin valtakuntaan. Sen miljardin asukkaan pääkaupunki on niin suuri, ettei sillä ole nimeä. Turuilla ja toreilla tavataan vanhoja tuttavuuksia ja uusia ystäviä. Karhuperhe lähtee lomalle ydinkäyttöisellä atomobiililla ja aiheuttaa pienimuotoisen laskeuman. Komisario Neliö tutkii dodekaedrin raakaa murhaa (Sarjatappajako Platonin kappaleita listii?). Hyvin toimeentulevat Gagor ja Nemfa von Bjieuhn elävät kultaista elämäänsä kunnes eliittikoulussa opiskeleva tytär nuuskaa kokaiinia ja erotetaan. Viimeksimainittu tarina von Bjieuhnin perheestä 42  sarjainfo 3/2015

© joakim pirinen

on kirjan hillittömintä antia niin tavallista eloisampien kuvitusten kuin äkkikäännöksiä viljelevän kerrontansa suhteen. Tarina huipentuu Jeesuksen toiseen tulemiseen, koska aika sattuu juuri nyt olemaan kypsä. Elämältä kaiken menettänyt perheenisä iskee tuttuja raamatunlauseita suoltavalta Vapahtajalta tajun kankaalle Alessin sitruspusertimella ja naulitsee Jumalan pojan ristiin. ”Katsokaa, Jeesus kuoli minun elämäni tähden ja vain minun!”, Gagor riemuitsee. Pirisen luoma maailma on sekoitus raainta realismia ja mielikuvitusta kutkuttavaa kummaa. Tarinoissa esiintyvät ameebamaiset kalsonit, jättimäinen Maailmanmehiläinen ja ajettavat vaahtokarkkiautot, muutamia outouksia mainitakseni, tekevät yhteiskuntakritiikistä helpommin sulavaa. Fantasiamaailmakin kun tuntuu joskus omemmalta kuin tämä omamme. Tuomas Tiainen

Riad Sattouf Tulevaisuuden arabi Suom. Saara Pääkkönen WSOY Sarjakuvaromaani voi avartaa joskus maailmankuvaa enemmän kuin sata uutiskatsausta ja sanomalehtiartikkelia. Marjane Satrapin Persepolis on ollut länsimaisille lukijoille merkittävä tietolähde Iranin vallankumouksesta. Arabikevään jälkeisten tapahtumien, Syyrian sodan ja pakolaiskriisin myötä Riad Sattoufin Tulevaisuuden arabi on vuoden ajankohtaisin julkaisu ja moderni klassikko. Sattouf (s. 1978) on ranskalaisen äidin ja syyrialaisen isän poika, jonka omaelämäkerrallinen teos sijoittuu hänen lapsuuteensa 1980-luvun alkuun. Ranskassa opiskellut isä toimi

yliopiston opettajana ensin Muammar Gaddafin Libyassa ja sen jälkeen kotimaassaan Syyriassa. Perhe kulki mukana. Isä-Sattouf on kiinnostava hahmo. Köyhän perheen poika pienestä kylästä on älykäs, kouluttautunut ja panarabialaista aatetta sekä arabien sivistysintoa puhkuva. Toisaalta hänestä välittyvä kuva on äärimmäisen koominen. Isä saattaa olla lapsensa silmissä sankari, mutta aikuinen poika piirtää hänestä pellen. Äiti jää puolestaan hieman vaisuksi sivuhahmoksi, joka seuraa miestään mukisematta vieraisiin maihin ja kulttuureihin. Hänen päänsä sisälle ei lukija pääse kurkistamaan. Riad Sattoufin kerrontaa voisi verrata oikeastaan kirjailija Kalle Päätaloon ja tämän mittavaan Iijoki-sarjaan. Lapsuudenmuistojen kuvaus on kummallakin kirjailijalla häkellyttävän runsasta ja yksityiskohtaista. Henkilöhahmot on rakennettu viiltävän tarkkanäköisesti ja elävästi. Yhdistävä tekijä on myös ulkopuolisuuden tunne. Pieni Riad on sivullinen tarkkailija niin aikuisten kuin lastenkin maailmoissa, sekä Ranskassa että arabimaissa. Eivätkä viime vuosisadan alkupuoliskon Taivalkoski ja Sattoufin lapsuudenmaisemat 1980-luvulla ole lopultakaan kovin kaukana toisistaan. Kuvaus arabeista on välillä julmaa mutta toisaalta Sattouf ei säästele ranskalaisiakaan. Lapsi näkee asiat tarkasti ja tallentaa ne mieleensä, vaikka ei kaikkea ymmärtäisikään. Albumi valaisee omalta osaltaan arabikevään konflikteihinkin vuosikymmenien päästä johtaneita syitä. Presidentti Hafiz al-Assad oli Syyrian nykyisen diktaattorin isä. 1980-luvun syyrialaispojat puolestaan ovat nykyisiä perheenisiä, sotilaita ja pakolaisia. Sattoufin tarinassa siellä täällä pilkahteleva väkivallan, miehisen uhon ja tietämättömyyden kulttuuri muuttuu hitaasti. Koulutuksen merkitystä korostavat isäSattoufit ovat yhteisöissä avainasemissa, mutta sota pyyhkäisee tehdyn työn äkkiä taivaan tuuliin. Aikuisen Riad Sattoufin valitsema ase on onneksi nyrkkien sijaan huumori. Lukija saa vuoroin itkeä ja nauraa, joskus molempia yhtä aikaa. Saara Pääkkönen on tehnyt mittavan suomennostyön ranskasta ja myös konsultoinut arabian kielen taitajaa suomalaisessa translitteroinnissa. Tulevaisuuden arabin toinen osa on ilmestynyt Ranskassa ja julkaistaan suomeksi ensi vuonna. Reetta Laitinen © riad sattouf


© Antti Tiainen

© eeva meltio

Petri Hiltunen (toim.) Eino Leinon Helkavirsiä Arktinen Banaani Sarjakuvataiteilija Petri Hiltunen (s. 1967) on kerännyt siipiensä suojaan joukon realistisen tyylin hallitsevia fantasia- ja historiapainotteisesta sarjakuvasta innostuneita tekijöitä kuvittamaan runoilija Eino Leinon (1878-1926) kansallisromanttista klassikkoa yli sadan vuoden takaa. Rajaus realistisiin tekijöihin on onnistunut ja pitää albumin ilmeen yhtenäisenä. Jokainen piirtää ja tulkitsee omalla tyylillään ja tiukasta realismistakin lipsutaan enemmän tai vähemmän. Tulkinnat ovat kuitenkin lähempänä kirjaimellisuutta kuin kokeellisuutta. Vaarana tämänkaltaisissa projekteissa on, että tekijät päätyvät kuvittamaan runonsa, tuomatta tekstitasoon mitään uutta kuvakerronnassa. Muutama lähes suora kuvitus onkin joukossa, mutta nekin kunnioittavat ja tukevat hienosti alkuperäistekstiä. Leinon kalevalainen trokee säilyy vahvana ja kantaa läpi tarinoiden. Hiltusen kuvittamista runoista paistaa läpi oma rakkaus aiheeseen. ”Tumma” on sovitettu hyvinkin uskollisesti alkuperäistekstille, kalevalaista miljöötä myöten. Tussilaveeraus on uusi tyylikokeilu. ”Pyhän Yrjänän tarina” sen sijaan on kunnianosoitus tai silmänisku 70-luvun Shokki-tyyppisille kioskisarjakuville. ”Räikkö Räähkä” sijoittuu nykypäiviin ja määrittelemättömään Lähi-idän maahan. Katariina Katlan tulkinta ”Kevät”-runosta on yksi albumin väkevimmistä. Rankan henkilökohtainen kertomus sointuu yhteen valon ja varjon kamppailun kanssa. Kristian Huitulan ”Tuuri” päättää albumin ja on myös yksi onnistuneimmista. Huitulan piirrosjälki on miellyttävän notkeaa, ja tarinan rytmitys on kohdillaan.

Värejä on uskaltautunut käyttämään rohkeammin vain muutama tekijä. Lauri Pitkäsen akvarellit miellyttävät silmää. Eetu Pellonpään työssä on ripaus esoteeristä hippipsykedeliaa, joka sopii hyvin yhteen Leinon teosofitaustan kanssa. Helkavirret on antologiana hyvin toimitettu ja jopa raikkaan oloinen paketti, jossa kokeneiden ja kokemattomampien sarjakuvantekijöiden tulkinnat puhaltavat henkiin kansallisromanttisen ajan tekstin sortumatta banaaliin pseudokalevalaiseen uusisänmaallisuuteen.

Meltion albumi on komea kokonaisuus. Karut kuvat ovat kauniissa tasapainossa karujen tarinoiden kanssa. Ne puhuvat samaa kieltä. Kirjan esittämät kysymykset eivät ole helppoja, eikä niihin ole helppoja vastauksia. Meltio lähestyy niitä nöyrästi mutta tarkkasilmäisesti. Hän havainnoi ihmisen mielen pieniä liikahduksia ja piirtää ne selkeiksi kuviksi. Teksti on niukkaa, mutta sisältää kaiken tarpeellisen. Ja kaiken taustalla on luonto monine eri ulottuvuuksineen. Se on voimakas ja läsnä, eikä sitä voi ihminen määrätä. Heikki Jokinen

Reetta Laitinen

Eeva Meltio Pedot Asema Mikä on luonnon ja ihmisen suhde? Miten suhde luontoon vaikuttaa suhteeseemme muihin ihmisiin? Olemmeko osa luontoa vai emme? Eeva Meltio (s. 1977) on peruskysymyksen äärellä albumissaan Pedot. Sen seitsemän tarinaa peilaavat niitä eri näkökulmista. Ihmisen suoraviivainen ja pohtimaton julmuus näkyy tarinassa ”Polku”. Hirvi vie naisen voikassin ja nainen ampuu eläimen. Kun hirven vasa tulee paikalle, pieni katumuksen häivä vilahtaa naisen mieleen. Hän antaa sille voipaketin. Mutta vain yhden. Luonnon vahvimpia voimia on seksuaalisuus. Siksi se on uskontojen ja eri tapakulttuurien eniten ahdistamia luontomme osia. Tukahdutettu seksuaalisuus on vahvasti läsnä Pedoissa. Tarinassa ”Seppo” naisen hankkima koira on ahkerasti muiden naisten kimpussa, mutta ei omistajansa. Moinen uskottomuus ei käy, koira päätyy leikkaukseen. Äidin mustasukkaisuus aikuisen poikansa seksuaalisuudesta nousee esiin tarinassa ”Hylje”. He asuvat eristyneellä saarella, jolle ilmestyy sadunomaisesti hylkeen nahassa nuori nainen. Hän viettelee pojan. Äiti kauhistuu: ”Mitä minä tein väärin?”. Tytön on lähdettävä ja elämä palaa uomiinsa. Mutta äidin kuoltua pojan kaipuu syttyy, hän lähtee etsimään hyljenaista. Seksuaalisuutta ei sittenkään pysty tappamaan. Äidin ja aikuisen pojan vaikea suhde näkyy myös tarinassa ”Perunamaa”. Tällä kertaa mustasukkainen on poika ja kohteena on äidin kissa. Kissan kuolema ei kuitenkaan tuo pojalle takaisin äidin rakkautta, hän eristyy kaipuuseensa. Lapsuus ja kuoleman mysteeri kohtaavat tarinassa ”Virta”. Kalastaja antaa lapsille kalan yhä sykkivän sydämen. Vasta kun se lopettaa sykkimisen ja katoaa virtaan, lapset näkevät kuoleman – tuon luonnon kiertokulun voimista ehdottomimman.

© kari a. sihvonen

Kari A. Sihvonen Tohtori L – Outoa mutta olemassa Arktinen Banaani Hullu tiedemies laboratorioineen on tietenkin jo klassikko ja Tohtori L jatkoa pitkälle perinteelle. Tohtori Frankenstein, Educational Comicsin (EC) sarjakuvat ja jollain tasolla jopa Pelle Peloton tulevat mieleen tuuheakulmaisen tohtorimme toilailuja seuratessa. Sihvosen oudolla tavalla valokuvamainen ja silti puhtaan sarjakuvallinen kerronta tuo myös tyylillisesti mieleen EC-sarjakuvat, Marvelin Frankenstein & Ihmissusi -lehdet ja 1940- ja 50-lukujen pulp-romaanit elokuvaversioineen. Kuten klassikoissa niin usein käy, tohtori kohtaa suurimman haasteensa ja pahimman vihollisensa omassa neroudessaan. Tästä lähtökohdasta Tohtori L:nkin lyhyet tarinat ponnistavat. Kari Sihvonen on tuottelias sarjakuvantekijä, ja nykyisessä pirstaloituneessa sarjakuvakulttuurissa omaleimainen perinteen vaalija. Hän ei kuitenkaan kopioi uskollisesti vanhoja sarjoja, vaan hahmoissa ja tarinankuljetuksessa on aina positiivisen nyrjähtänyttä huumoria. Kuin todellisuudelle uskollista kuvaa katsottaisiin kieron peilin läpi. Sihvonen on hyvä esimerkki siitä, kuinka perinteisen, Milton Caniffin ja Wallace Woodin mukaan niinsanotusti ”realistiseksi” nimetyn (paremman termin puutteessa voi kai sanoa näinkin, vaikka realismista ei oikeastaan ole kyse) sarjakuvan voi uudistaa myös sisältäpäin, järjestelemällä elementit uudestaan ja siten tuoreuttamalla tutun formaatin uuteen muotoon. Kivi Larmola

sarjainfo 3/2015  43


pienet lehdet

KAUNEUTTA JA KUOLEMAA teksti merja lundén

Lähetä lehtesi tai nettisarjakuvasi URL osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi. Palautetta ja nettisarjisvinkkejä voi antaa myös twitterissä @meluaja. Olen päivisin kirjastonhoitaja ja öisin sarjakuva-aktiivi.

Juho Sihvonen on onnistunut välittämään lukijoille sympaattisen tarinan kotona asuvasta nuoresta miehestä, jolla näyttäisi olevan intohimona vain musiikki. Taunolle toivoo parasta, vaikka realiteetit ovat lukijalla hyvin tiedossa. Albumi Etusilmä on pakattu c-kasettikoteloon, joka tuo oman positiivisen säväyksensä lukukokemukseen.

© juho sihvonen

Juho Sihvonen Etusilmä rockenmoll@gmail.com rockenmoll.blogspot.com Kotona vielä asuva Tauno haaveilee bändinsä menestymisestä, vaikka keikkojakaan ei ole ollut. Nuoreksi aikamiespojaksi Taunoa voi jo melkein kutsua, sen verran näyttäisi ikää olevan mittarissa, vaikka Sihvonen ei lukua missään vaiheessa kerro. Taunon isä onnistuu hankkimaan Etusilmä-bändille ihka ensimmäisen keikan paikalliselle huoltoasemalle. Rokki ei kuitenkaan taida iskeä karaokekansalle.

Emmi Valve Isän luo “Sinä olit minun isäni, etkä lakkaa sitä olemasta.” Helsingin sarjakuvafestivaalien pienlehtikilpailun voittaja 2015 on Emmi Valveen Isän luo, enkä valintaa yhtään ihmettele. Omaelämäkerrallinen tarina on aito ja ajatuksia herättävä. Tunteet isän kuoleman jälkeen vaihtelevat hämmennyksestä “huono tytär” -fiiliksen kautta suruun. Kuolleen isänsä äärellä Valve pohtii miten “Tuo ei ole ihminen enää… mutta siinä on ollut joku, joka on nyt lähtenyt.”. Emmi Valve on mielenkiintoinen sarjakuvapiirtäjä rehellisyydessään, rohkeudessaan ja taitavuudessaan. Pidän Valveen tavasta ilmaista asioita yksinkertaisesti ja kauniisti. Tahdon erityisesti tuoda esille kauniit ja koskettavat etukannen ja viimeisen sivun. Tyttärestä isään.

Terhi Ekebom, Leo Kuikka, Jarno Latva-Nikkola, Heikki Rönkkö ja Tuomas Tiainen Väritä köyhä Värityskirjoja on tullut kustantamoilta ulos kuin sadetta kesällä tai kritiikitöntä juttujen jakoa sosiaalisessa mediassa. Myös Ekebom, Kuikka, Latva-Nikkola, Rönkkö ja Tiainen ovat halunneet kantaa kortensa kekoon, joten nyt saamme värittää köyhiä! Köpöisennäköinen itse tulostettu värityslipare antaa mahdollisuuden värittää esimerkiksi pissaavaa porvaripoikaa, “Bull” Mentulaa ja leipäjonoa unohtamatta tietenkään ämpäreitä! Värittämisen ohessa voi miettiä lainauksia ja kommentteja köyhyydestä. Missäs ne minun värikynät ovat…

© ak

AK Birdman 2 Sanaton sarjakuva Birdman (2. osa) alkaa kauniisti. Tekijä AK (?) käyttää taitavasti värejä ja saa lukijan uppoutumaan värimaailman ihailuun ja rakenteeseen. Rumuutta ja julmuutta on kuitenkin luvassa. Kauneuden lisäksi AK osaa kuvata myös inhottavuutta tarkkuudella. Kuoleman rusahduksen melkein kuulee päässään. Eeva Meltio Saari (Island) deadgenesis.com eevameltio.com Eeva Meltion pienikokoinen sarjakuva Saari on osoitus Meltion tarinankertomistaidoista. Raskaus on kuluttanut saarella asuvan tulevan äidin melko luiseksi, mutta lapsi ei millään haluaisi tulla ulos maa-

©terhi ekebom © emmi valve 44  sarjainfo 3/2015


© miska helle © minna keränen

© eeva meltio

ilmaan. Pettyä siellä vaan saa. Saaren muiden asukkien uhkailun jälkeen lapsi kuitenkin kömpii esiin. Kannattiko sitä sitten kuitenkaan syntyä? Mustavalkoinen ja kaksikielinen Saari on ilkeähkö, oudohko ja hieno kertomus. Marko Latva-Nikkola ja Ville Vuorenmaa Yövieraat / Hyllyt kaatuu Dead Genesis Split Series #2 www.deadgenesis.com info@deadgenesis.com Dead Genesis on julkaissut toisen numeron Split Series-sarjassaan, joka sisältää aina kaksi erillistä tarinaa. Marko Latva-Nikkolan tarina Yövieraat muistuttaa kuinka tärkeää on lukea vuokrasopimuksen pieni präntti. Muuten voi joutua luovuttamaan asuntonsa taloyhtiön juhlien ajaksi, ja niitä juhlia riittää! Taloyhtiössä on meneillään jotain outoa pimeyden voimiin liittyvää. Kannattaa muistaa suolata kynnys ja varoa joutsenia! Latva-Nikkolan

© annika pepita miettinen

sarjakuva on hyvin piirretty kauhuhumoristinen tarina. Jätä aivot narikkaan. Ville Vuorenmaan Hyllyt kaatuu on Split Seriesin toinen sarjakuva. Vuorenmaa kertoo naisesta, joka on omien ajatustensa vanki. Kyvyttömyys keskittyä ja huono itsetunto piirtävät kuvan ihmisestä, joka on enemmän tai vähemmän sekaisin. Vuorenmaan tekstiä pitää tihrustaa ja kuvia tutkia tarkkaan, mikä on sekä hyvä että huono asia. Hyllyt kaatuu on kuitenkin joka lukukerran jälkeen entistä parempi. Namifetsi 1 feministinensarjakuva.sarjakuvablogit.com Queerfeministinen sarjakuvazine Namifetsi 1 sisältää runsaan kymmenen tekijän sarjakuvia tai kuvituksia. Aikku Meuran tekemät kannet ovat mahtavat, pinkki tausta ja värikkäät kuvat kiinnittävät positiivisella tavalla huomiota. Pienlehden ensimmäinen sarjakuva onkin sitten järkytys rumalla viivallaan ja epäselvällä käsialallaan. © marko latva-nikkola

Sisäkansien sotkutkaan eivät silmiä varsinaisesti hivelleet. Onneksi Aiju Salmisen upeat kuvitukset loivat uskoa Namifetsin jatkoon. Myös Annika Pepita Miettisen ”Piece of meat” on mahtava uusi tuttavuus! Kuinka hurmaavaa värien käyttöä: oranssi, pinkki ja vihreä suorastaan hyppäävät ulos paperilta. Miettinen on myös tehnyt päähenkilöstään uskottavan katseineen ja itkuisine silmineen. Lopuksi ”Piece of meatin” viimeiset aukeamat räjäyttävät potin. Feministisen sarjakuvatoiminnan, FEMSKT:in julkaisu sisältää tiivistetysti rumaa, kaunista ja yhdentekevää. Mielenkiinnolla odotan seuraavaa numeroa.

Minna Keränen ja Miska Helle ovat molemmat taitavia piirtäjiä ja tarinan kertominenkin heiltä sujuu. Keräsen ja Helteen hahmoja yhdistää sympaattisuus, silmien sielukkuus ja viivan pyöreys Keräsen viivan ollessa hieman realistisempi. Yhteisteoksessa Molskahdus on kaksi tarinaa parisuhteista, joita yhdistää vesi ja merimieheys. Keräsen kerronnassa on enemmän vakavuutta kun taas Helle käyttää hyväkseen arjen huumoria. Molskahdus on miellyttävä kauniskantinen pienlehti rakkaudesta. Odotan suuria kummaltakin tekijältä.

Minna Keränen ja Miska Helle Molskahdus minna.pyy@gmail.com lifeboatparty.tumblr.com miska.helle@gmail.com talviuni.sarjakuvablogit.com ananasart.tumblr.com © ville vuorenmaa

sarjainfo 3/2015  45


vinjetisti

Tuoretta psykedeliaa Teksti  aino sutinen  kuva  ville kallio

H

ei Ville Kallio, esittele itsesi! Hei, olen Helsingissä asuva biologinen järjestelmä joka on viimeaikoina perehtynyt laittamaan kuvapaneeleja ja tekstiä peräkkäin. Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät? Deadline rupesi lähenemään uhkaavasti ja oli pakko saada jotain tehtyä. Olet yksi Kutikuti-kollektiivin uudempia jäseniä. Kuinka nykysarjakuvapoppoo löysi sinut? Kuš! komiksin David oli kai mainostanut mun tekemisiäni Tom-

mille, en oikeastaan ole kovin perillä koko asiasta. Sinulta on vast’ikään julkaistu albumi Bio-Whale ruotsalaisen Peow! Studion toimesta. Sitä kuvaillaan ”osaksi scifitoimintatrilleriksi, osaksi melankoliseksi ja osaksi absurdin psykedeeliseksi”. Mistä on kyse? Todella vaikea tässä vaiheessa sanoa vielä yhtään mitään. Mulla oli jotain epämääräisiä teemoja joiden kanssa halusin pelailla mutta en nyt tiedä päätyikö niistä mitään lopulliseen tuotokseen. Ainakin pyrkimyksenä oli joku sellainen objektiivisen ja subjektiivisen sekoittaminen ja selkeän ihmisnäkökulman häivyttäminen.

luonnoskirja AMANDA VÄHÄMÄKI ”Piirrän tällä hetkellä tosi vähän pelkästään huvin tai harjoituksen vuoksi. Luonnoskirjani on pieni vihko ja se täyttyy enimmäkseen muistiin merkityistä dialoginpätkistä, tarinan suunnittelusta ja tehtävien asioiden, mieleen tulleiden ideoiden tai käyttökelpoisten nimien listoista. Kun sarjakuva on siinä vaiheessa, että sitä pitää alkaa piirtää, teen alkeellisen ruutu- ja sivusuunnitelman kuten kuvassa. Jotain ihan uutta ja kummallista tulee piirrettyä lähinnä kokouksissa. En ole kovin kiintynyt luonnoksiini ja kun sarjakuva tai kuvitus on valmis, heitän lähes kaikki sitä koskevat luonnokset paperinkeräykseen.”

46  sarjainfo 3/2015

Halusin, että kuvatut tapahtumat eivät johda oikeastaan mihinkään muuhun kuin samojen alkuolosuhteiden toisintamiseen. Mitä on tällä hetkellä työn alla? Mulla alkoi nyt syksyllä opiskelut Kuvataideakatemiassa, eli ei kauheasti ehdi omia projekteja tällä hetkellä miettimään. Ens vuoden puolella on tulossa ainakin kuš! komiksin kautta 24-sivuinen mini-kuš.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille. Vuoden eläinvideolöytö “Bushveld Rain Frog Feeding time”: www. youtube.com/watch?v=quphpCuW0k plurkerr.tumblr.com


Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 3/2015  47


Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki

KAIKKI FINGERPORISTA! Fingerporin koko kuva -sarjassa julkaistaan KAIKKI ilmestyneet Fingerpori-stripit kokonaan väreissä!

TOIMITUSKULUITTA VERKKOKAUPASTA:

www.arktinenbanaani.fi


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.