Sarjainfo #167, 2/2015

N:O 167

2/2015

8€

RIITTA UUSITALO JOUKKORAHOITUS

ANNELI FURMARK RASMUS NALLE

WOLF KANKARE

SARJAKUVAKESKUKSEN

AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 info@sarjakuvakeskus.fi sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

SARJAKUVAKESKUKSEN JA SARJAKUVAPISTEIDEN SYKSYN 2015 KURSSIT Kursseja on kaikille aloittelijoista edistyneisiin. Monet kurssit jatkuvat myös keväällä 2015.

Jos jokin kurssi on täynnä, voit hakea varasijalle. Alennetut hinnat Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille ja eläkeläisille. Lisäksi lapsille on 25% sisarusalennus.

AIKUISILLE SARJAKUVAILMAISU 1&2 Torstaisin 17.9.–3.12.15 klo 17–19

SARJAKUVAILMAISU 3 Jatkoa Sarjakuvailmaisu 2 -kurssille KUVITUKSEN PERUSKURSSI Maanantaisin 14.9.–30.12. klo 17–19 KUVITUKSEN JATKOKURSSI 15.9.–1.12. klo 17–19

Sarjakuvakeskus on alusta asti järjestänyt eri-ikäisille lapsille kursseja ja sekä ilmaisia teemoitettuja puuhapajoja, joihin on helppo tulla käymään. Joka kuun viimeisenä lauantaina pidetään Lasten lauantai ja lisäksi eri festivaaleilla ja messuilla pidetään nonstop-pajoja.

Seuraavan kerran lapsille on Maailman pienimmät tietokirjat! -paja 1.8.

Skidit Festarit -tapahtumassa Helsingissä. Helsingin sarjakuvafestivaaleilla lastenohjelma keskittyy Annantalolle, jossa pidetään 20.8.–11.10. Pop-up Sarjakuvakeskus. Tähän kuuluvat Kati Närhen ja Luke Pearsonin näyttelyt sekä lasten tehtävä- ja lukunurkkaukset. Festivaalin ajan 28.–30.8. on Annantalolla myös paljon ohjattuja lastenpajoja.

Syksyllä lapsille on entistä enemmän pidempiä kursseja, kun Tapiolan ja Vernissan uudet sarjakuvapisteet aloittavat. Kaikille lastenkursseille voi tulla mukaan myös kerraksi tai muutamaksi kertamaksulla. Suositulle animaatiokurssille on nyt myös jatkokurssi. Sarjakuvakursseilta on lasten töistä usein julkaistu pieniä kirjoja.

Kuvissa on lasten itselleen tekemiä supersankariasuja toukokuun Arabian Katufestivaalilla pidetyltä pajalta.

LAPSILLE JA NUORILLE ILTAPÄIVÄKURSSIT 7–12-vuotiaille, tiistaisin 15.9.–8.12. klo 15–16.45 8–12-vuotiaille, keskiviikkoisin 16.9.–9.12. klo 15–16.45 10–15-vuotiaille, tiistaisin 15.9.– 8.12. klo 17–18.45 klo 17–18.45 KATUTAIDEPAJA 10-15-vuotiaille, tiistaisin 15.9.–8.12. klo 15–16.45 ANIMAATIOKURSSIT Peruskurssi 7–12-vuotiaille, torstaisin 17.9.–9.12. klo 17–19 Jatkokurssi 8–12-vuotiaille, torstaisin 17.9.–9.12. klo 15–16.45 VUOSAAREN SARJAKUVAPISTE LASTEN SARJAKUVAKURSSIT Ryhmä 1 7–12-vuotiaille, sarjakuvaan keskittyen: torstaisin 24.9.–26.11. klo 15–16.45 Ryhmä 2 8–12-vuotiaille, tehdään myös animaatiota: torstaisin 24.9.–26.11. klo 17–18.45

TAPIOLAN SARJAKUVAPISTE (Espoo) LASTEN SARJAKUVAKURSSIT Ryhmä 1 8–12-vuotiaille, keskiviikkoisin 16.9.–9.12.15 klo 15–16.45 Ryhmä 2 7–12-vuotiaille, keskiviikkoisin 16.9.–9.12.15 klo 17–18.45 VERNISSAN SARJAKUVAPISTE (Vantaa) LASTEN SARJAKUVAKURSSIT Ryhmä 1 8–12-vuotiaille, tiistaisin 15.9.–8.12.15 klo 15–16.45 Ryhmä 2 7–12-vuotiaille, tiistaisin 15.9.–8.12.15 klo 17–18.45

BLOGISSA mm.

• Jana Vasiljević: Suspended Disbelief – sotaa, sukuhistoriaa ja tietokonepelejä • Taidetta, tiedettä ja avaruus – Random Walk Comics • Supersankareita ja livemusiikkia Arabian katufestareilla • Minä olen Charlie herätti keskustelua • Maaseudun mies ja toivon pilkahdus – Tommi Musturi: Toivon kirja sarjakuvakeskus.fi/blogi • Jaybird, a success story – interview and video finnishcomics.info

ROIHUVUOREN SARJAKUVAPISTE LASTEN SARJAKUVAKURSSI 7–12-vuotiaille, torstaisin 17.9.–4.12.15 klo 15–16.30 KINAPORIN SARJAKUVAPISTE SENIORIEN SARJAKUVAKURSSI (ilmainen) Perjantaisin 25.9.–27.11. klo 10–12

© anna paukku cruz

SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa

TEKEMISTÄ LAPSILLE

valokuvat © sanna moilanen

kuulumisia

sisällys

24

Kansi: Wolf Kankare

© Carla ja Vilhelm Hansen

Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2015 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2016) ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi

10

Paino: Waasa Graphics, Vaasa

© wolf kankare

Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Avustajat: Hanna Arvela, Salla Brunou, Anna Paukku Cruz, Ville Hänninen, Jami Järvinen, Kaltsu Kallio, Vesa Kataisto, Timo Kokkila, Merja Lundén, Salla Moilanen, Juri Nummelin, Jussi Pakkanen, Hannele Richert, Vesa Saarinen, Jokke Saharinen, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Maijastiina Vilenius, Miia Vistilä.

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa.

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

20

© François Boucq

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus 5 Uutisruutu 15 Kysy!

31 Vieraskynä

timo kokkila

18 Kaksintaistelu

tarmo "tape" koivisto ja timo "timppa" Mäkelä

22

Ajan vangit

35

Keräilijän tunnustuksia

topi vikstedt

not fade away

40 Arviot 48 Pienet lehdet 50 Vinjetisti

8

Wolf Kankare:

14

Anneli Furmark:

17 20 24

28

Amerikan pienlehtitaivas François Boucq Lättyjä, lempeää surrealismia ja maailmanympärimatkoja Riitta Uusitalo:

Sarjakuva-aktivismia ja itseterapiaa

Pohjoisten mielenmaisemien tulkki

enimmäkseen taiteilija

32 Sarjakuvaa joukkorahoituksella 36 Schlupp-piirtäjäsymposium

Taidekeskus Ahjossa 38 RW Kustannus: Italian leijona saapui Suomeen

emmi nieminen

50 Luonnoskirja 51 Dear Kaltsu sarjainfo 2/2015 3

Sukupuolet paneeleissa Tampereen yliopiston tutkijan, tohtori Saara Särmän Congrats, you have an all male panel! -blogi nosti hauskalla tavalla tietoisuuteen sitä, että asiantuntijana erilaisissa keskustelutilaisuuksissa esiintyy useimmiten mies – yleensä vielä valkoihoinen, keski-ikäinen ja heteroseksuaalinen sellainen. Suomea sanotaan tasa-arvon ihannemaaksi mutta jostain syystä emme ole asiassa yhtään edistyksellisempiä. Miehiä pidetään helposti ansioituneempina kuin naisia, vaikka pelkkä vilkaisu esimerkiksi Suomen hallituksen suuntaan todistaa väitteen jokseenkin ontoksi.

Sukupuoli nousee esille myös jokaisessa Sarjainfon uuden numeron suunnittelukokouksessa.

Onko kansijutuissa ollut yhtään naista viime aikoina? Löytyisikö vinjetistiksi välillä joku mieskin? Sukupuolen lisäksi on tietenkin pohdittava muun muassa ovatko helsinkiläiset tai 1970-luvulla syntyneet yliedustettuina ja onko kaikki haastateltavat poimittu toimituskunnan Facebookkavereista. Entä onko liian aikaista tehdä juttua jos lehdessä on ollut tekijästä haastattelu viimeksi vuonna 2006?

Naissarjakuvasta ja naissarjakuvapiirtäjistä on jauhettu kyllästymiseen asti. Saturaatiopiste onkin toivottavasti saavutettu ainakin naissarjakuvapiirtäjäpaneelien suhteen. Jokaisen sarjakuvatapahtuman vakio-ohjelmanumero korvaantui jo jokin vuosi sitten hieman vitsikkäillä ”miessarjakuvapiirtäjät puhuvat” -paneeleilla. Vitsi siksi, 4 sarjainfo 2/2015

© hanna ar vela

pääkirjoitus

koska eihän mies tee miessarjakuvaa. Miehellä ei ole sukupuolta.

Sarjakuvia piirtävillä naisilla ei Suomessa ole kovinkaan suurta hätää enää 2010-luvulla. Taidekoulut ovat täynnä nuoria naisia ja lukijakuntakin on naisistunut. Puupäähatun on saanut yhä useampi nainen. Apurahoista hieman suurempi siivu menee edelleen miehille, mutta tilanne ei ole täysin onneton. Sen sijaan sarjakuva-alan asiantuntijaääni on edelleen useimmiten miehen.

Niin kauan kuin sarjakuvavaikuttajat ovat pääosin keski-ikäisiä miehiä, on painopistekin luonnollisesti niissä sarjakuvissa, joita he lukevat ja tuntevat. Taidekoulujen ja blogien naisvaltainen sukupolvi saattaa valtaan päästessään suuntautua aivan toisin.

Koskaan ei ole liian myöhäistä tai aikaista tutustua oman mukavuusalueen ulkopuolella oleviin maailmoihin. Eikä olettaa, että yhteiskunta on tasa-arvoinen jos itse ei ole joutunut kohtaamaan epätasa-arvoa. Omia oletuksia on hyvä tarkistaa viimeistään silloin, kun huomaa kutsuneensa asiantuntijakeskusteluun jälleen kerran pelkkiä miehiä.

Tämän numeron kansijutun aiheena on Wolf Kankare, jonka sarjakuvat käsittelevät sukupuoliidentiteettiä syvemmin ja henkilökohtaisemmin kuin pelkkien nais- ja miesstereotypioiden kautta.

Ne ovat suositeltavaa luettavaa kaikille sukupuolille ja -puolettomille.

Reetta Laitinen

© olavi hurmerinta

uutisruutu

Olavi Hurmerinta, Eino-Olli 1928–2015

kuollut 87-vuotiaana.

Hurmerinnan ura julkaistuna piirtäjänä alkoi jo teini-ikäisenä Joka Poika -lehdessä ja armeija-aikana Turun Sanomissa. Opiskellessaan Helsingin piirustuskoulussa hän piirsi Ylioppilaslehteen ja sieltä hänet poimittiin vuonna 1950 avustajaksi Uuteen Suomeen. Kun lehteä kuvittanut Poika Vesanto saman vuoden lopulla yllättäen kuoli, muuttui Hurmerinnan pesti vakinaiseksi.

Vuoden 1951 mittaan Hurmerinta alkoi tehdä Uuteen Suomeen poliittisia pilapiirroksia. Vastaavassa tehtävässä Helsingin Sanomissa aloitti vasta muutamaa kuukautta myöhemmin Kari Suomalainen.

Hurmerinta piirsi Uuteen Suomeen yli 25 vuotta. Sen lisäksi hän teki viikoittaista piirrossivua Apuun vuosina 1958–1989 ja eri muotoisia piirroksia Katso-lehteen vuosina 1960–1984.

Parhaimmillaan Hurmerinta laskee avustaneensa yhtä aikaa yli kahtakymmentä lehteä. Sen lisäksi hän kuvitti useita kirjoja, etenkin kaskukokoelmia.

Monet Hurmerinnan lehtityöt sijoittuvat jonnekin pilakuvan ja sarjakuvan välimaastoon. Apu-lehden sivuissa, joita Hurmerinta piirsi nimimerkillä Eino-Olli, oli mukana tekstiä ja puhekuplia ja niissä yhdisteltiin useita kuvaaiheita yhdeksi kokonaisuudeksi.

Katso-lehteen Hurmerinta teki aluksi Katsolan perhe -nimistä sarjakuvaa, mutta vuosien myötä se muovautui enemmän Apu-lehden juttujen kaltaiseksi kuvakoosteeksi.

Selkeää sarjakuvaa on myös Yhteishyvään vuosina 1953–1960 tehty seikkailusarja Jussi Saari.

Hurmerinnan pilapiirrokset eivät ole ilkeän purevia, vaan niiden sävynä on enemmänkin lempeä, sympaattinen huumori. Piirrostyötä leimaa huolellisuus ja korkea tekninen taito.

Eläkevuosinaan Hurmerinta keskittyi maalaamiseen. Muotokuvia hän ehti maalata yli kaksi sataa ja niiden lisäksi myös lukuisia maisemia ja naivistisia töitä.

2000-luvun alun Hurmerinta asui Thaimaassa. Muuttaessaan ulkomaille hän lahjoitti piirrosarkistonsa, lähes kuusi tuhatta teosta, kotikunnalleen Koski Tl:ään. Piirroksia säilytetään Yrjö Liipolan taidemuseossa. Lahjoituksen seurauksena Hurmerinnalle myönnettiin vuonna 2003 professorin arvonimi.

© olavi hurmerinta

M

onipuolinen ja tuottelias taiteilija, lehtipiirtäjä Olavi Hurmerinta on

© jyrki vainio

Teksti jyrki vainio

sarjainfo 2/2015 5

uutisruutu

Tee taivaallinen pienlehti

Sarjakuvantekijän tekijänoikeusopas julkaistu verkossa Luovan alan toimijan tulonsaanti perustuu tekijänoikeuksien myyntiin. Suomen sarjakuvaseura on julkaissut Tekijänoikeuden ABC sarjakuvantekijöille -oppaan, jossa kerrotaan aloittelijoita ja ammattilaisia kiinnostavat tärkeimmät asiat tekijänoikeuksien perusteista sekä erikoista© aino sutinen pauksista. Oppaan on kirjoittanut Heikki Jokinen ja kuvittaneet Jonna Kuitunen ja Aino Sutinen. Se on luettavissa osoitteessa sarjakuvablogit.com/2015/05/tekijanoikeuden-abcsarjakuvantekijoille.

Helsingin sarjakuvafestivaalit kunnioittaa tänä vuonna vanhoja pienlehtiperinteitä ja järjestää teemaan liittyen uudistuneen Taivaallisin pienlehti -kilpailun.

Kilpailun deadline on 7.8.2015, jonka jälkeen festivaalien raati tekee töistä esivalinnan ja päätuomarina toimiva Petteri Tikkanen valitsee palkinnonsaajat.

Voittajat julkistetaan festivaalien avajaispäivänä 28.8.2015. Kilpailuun osallistuvien pienlehtien tulee olla tulostettuna tai kopioituna kokoa A5 ja laajuudeltaan 16–40-sivuisia.

Kilpailusarjat: 1. Lapset – alle 12-vuotiaat 2. Nuoret – 12–16-vuotiaat 3. Yleinen sarja Lisätietoa: sarjakuvafestivaalit.fi/taivaallisin-pienlehti-2015

Sarjakuvakaupunki sai sarjakuvanäyttelyn Kemissä on avattu pysyvä sarjakuvanäyttely. Kolmiulotteinen näyttely koostuu yli 20 suomalaisen ja ulkomaalaisen sarjakuvataiteilijan originaalipiirroksista ja yli 40 sarjakuvapatsaasta. Näyttelystä löytyy esimerkiksi B. Virtasen toimisto, Viivin ja Wagnerin olohuone ja osa Ankkalinnan katumaisemaa.

Sarjakuvanäyttely sijaitsee Kemin Sauvo-talolla, Valtakatu 22.

Kanada-julkaisuja

Comiquiz 2015

● Kanadalainen

● Comiquiz on vuosittain järjestettävä pohjoismainen sarjakuvatietovisa. Kaikki apuvälineet, kuten internet, hakuteokset yms. ovat sallittuja.

Team TurSaKe (Turku) järjestää vuoden 2015 kisan voitettuaan vuoden 2014 kilpailun ja kutsuu nyt lämpimästi kaikki kiinnostuneet joukkueet mukaan tämän vuoden kilpailuun. Ilmoittautumisohjeet ja lisätiedot: turunsarjakuvakerho.net

Under Belly Comics julkaisi keväällä Toni Karosen ja Harri Honkalan Karim-albumin. Lisää suomalaista sarjakuvaa on luvassa kustantamon julkaisulistalla englanniksi käännettynä. Seuraavaksi ilmestyy Henri Tervapuron Kätyrit.

Apurahoja ● Kirjallisuuden kirjastoapurahalautakunta myönsi toukokuussa Timo Mäkelälle 10 000 ja Kivi Larmolalle 5 000 euron apurahan.

Turun Sarjakuvakauppa avaa sivuliikkeen Ouluun ● Turun Sarjakuvakauppa avaa sivuliikkeen Kulttuurikeskus Valveella sijaitsevan Oulun sarjakuvakeskuksen yhteyteen lauantaina 8.8.2015. Valikoima keskittyy aluksi suomenkieliseen sarjakuvaan, mutta myös englanninkielistä valikoimaa tullaan kasvattamaan pikkuhiljaa.

6 sarjainfo 2/2015

Ville Rannalle viisivuotinen apuraha ● Valtion visuaalisten taiteiden toimikunnan sarjakuva- ja kuvitustaiteen jaosto jakoi kesäkuussa vuosiapurahoja. Sarjakuvataiteilijoista viisivuotisen apurahan sai Ville Ranta. Amanda Vähämäki sai yksivuotisen, Kaisa Leka ja Christer Nuutinen puolivuotiset apurahat.

Emil ja Sofi ilmestyi Venäjällä Vuonna 2005 ilmestynyt Timo ”Timppa” Mäkelän Emil ja Sofi on käännetty venäjäksi. Uuden Izoteka-kustantamon julkaisema teos ilmestyi toukokuussa Moskovan sarjakuvafestivaaleilla.

Venäjä on suhteellisen nuori sarjakuvamaa, mutta uusia tekijöitä ja kustantamoja on viime aikoina noussut esille. Emilin ja Sofin käännöksen tehneen Anna Voronkovan mukaan mielenkiintoa riittäisi Mäkelän muidenkin, esimerkiksi vuonna 2013 ilmestyneen Romeo ja Julia -teoksen venäjäntämiseen.

Emil ja Sofi sai venäläiseen painokseensa 18+ -ikärajamerkinnän teoksen sisältämien muutamien alastonkohtausten vuoksi.

Sananvapausnäyttelyä ei nähty festivaalilla Suomen sarjakuvaseura kutsuttiin mukaan toukokuiselle kansalaisjärjestöjen Maailma kylässä -festivaalille Helsingissä. Suunnitteilla oli monen toimijan Sananvapauskylä-osasto, johon kuului myös Charlie Hebdo -lehden murhattuja piirtäjiä kunnioittava Minä olen Charlie -näyttely (ks. Sarjainfo 1/2015). Sananvapauskylä näyttelyineen kuitenkin peruttiin festivaalijärjestäjien toimesta viime hetkillä, turvallisuussyihin vedoten.

Mukana Sananvapauskylässä olleet Kultti ry, sananvapausjärjestö Suomen Pen ja sarjakuvaseura eivät halunneet lähteä sensuroimaan osia näyttelystä.

–Ideana sananvapaus ei ole suhteellinen, totesi Penin puheenjohtaja Sirpa Kähkönen.

Näyttely on ollut kesän alussa esillä mm. Sellon kirjastossa Espoossa ja Oulun sarjakuvakeskuksella. Se on osa sarjakuvaseuran lainattavien kiertonäyttelyiden katalogia, joista löytyy lista osoitteesta sarjakuvakeskus.fi.

Nettisarjakuvan Reubenpalkinto Minna Sundbergille

© jami järvinen

Reijo Kärkkäinen, Jyrki Heikkinen ja Sini Majuri ruotivat muiden taiteiden suhdetta sarjakuvaan.

Reetta Laitinen haastatteli.

Yhdysvaltain National Cartoonists Society (NCS) on jakanut Reuben-palkinnot sarjakuvataiteilijoille ja kuvittajille 16 eri sarjassa. Suomenruotsalainen Minna Sundberg sai arvostetun Reubenin pitkien verkkosarjakuvien sarjassa (NCS Division Award: Online Comics – Long Form) Stand Still, Stay Silent -sarjallaan.

Suomalaisesta ja pohjoismaisesta mytologiasta ammentava postapokalyptinen Stand Still, Stay Silent on ilmestynyt verkossa vuodesta 2013. Sundbergin pitkiin tarinoihin kuuluu myös aikaisempi Punahännän uni (A Redtail’s Dream).

Sundberg on valmistunut taiteen kandidaatiksi Aalto-yliopiston graafisen suunnittelun linjalta. Hän on kerännyt verkossa laajan kansainvälisen fanipohjan, päivittää sarjaansa joka arkipäivä ja pystyy tätä nykyä elättämään itsensä verkkosarjakuvalla. Stand Still, Stay Silent -sarjan ensimmäisen kirjaosan joukkorahoituskampanja keräsi Indiegogo-palvelussa 124 040 dollaria. Sundbergin haastattelu julkaistiin Sarjainfon numerossa 165 (4/14).

Parhaan sarjakuvaromaanin palkinnon sai Jules Feifferin Kill My Mother ja sanomalehtisarjakuvan sarjassa voitti Stephan Pastisin Helmiä sioille.

Kuopion ensimmäinen sarjakuvafestivaali Juuret järjestettiin 22.–24.5. Vanhaan satamamakasiiniin oli koottu sarjakuvamyynnin ja työpajojen lisäksi kattava määrä laadukasta ohjelmaa. Lavahaastatteluissa puitiin muun muassa 1980luvun kuopiolaista omakustannekulttuuria, sarjakuvahuumoria sekä sarjakuvan yhteyttä muihin taiteisiin. Iltaklubit järjestettiin yhteistyössä Liekeissä-musiikkifestivaalin kanssa.

Festivaalin kävijämäärä jäi alle tavoitteen. Viikonlopun aikana paikalla vieraili noin 400 henkeä. Festivaalia on tarkoitus jatkaa ja yhteistyöstä muiden kuopiolaisten kulttuuritoimijoiden kanssa on neuvoteltu. Seuraava Juuret järjestetään toukokuussa 2016.

Lasten ja nuorten sarjakuvakilpailun voittajat Kemin valtakunnallisen lasten ja nuorten sarjakuvakilpailuun vuoden 2015 voittajat on valittu. Kemin lastenkulttuurikeskuksen ja Kemin sarjakuvakeskuksen järjestämään jokavuotiseen kilpailuun osallistui 160 työtä ympäri Suomea. Aiheena oli ”Minun kiva päivä”. Kilpailun parhaimmistoa on esillä Kemin sarjakuvakeskuksen näyttelytilan aulassa 30.6. lähtien.

12-vuotiaat ja nuoremmat: 1. Nelli Ylismäki, 8 vuotta, Lautiosaari 2. Mira Pannimaa, 12 vuotta, Tornio 3. Ronya Kuusela, 12 vuotta, Oulunsalo Kunniamaininnat: Aada Kuusisto, 10 vuotta, Oulu, ja Lotta Kynsilehto, 10 vuotta,Oulu yli 12-vuotiaat 1. Linnea Kaniin, 13 vuotta, Kemi 2. Herman Ervasti, 14 vuotta, Jääli 3. Sonja Alasalmi, 13 vuotta, Vuolijoki

© minna sundberg

Kuopion satamassa sarjakuvafestaroitiin

Haku Särön residenssiin Berliinissä Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry, Suomen sarjakuvaseura ry ja Kuvittajat ry ovat vuodesta 2015 alkaen yhteistyössä koskien Berliinin Särö-residenssiä.

Sarjakuvaseuran ja Kuvittajien järjestyksessä toinen yhteinen residenssijakso on 24.10.–7.11.15. Residenssissä on kaksi huonetta, joista toinen on kahden hengen huone ja toinen yhden hengen huone, mutta järjestelyillä siellä voi majoittua useampi (esim. pariskunnat). Molemmissa huoneissa on työskentelytilat. PohjoisBerliinin Weddingissä sijaitsevassa huoneistossa on vuosien varrella majoittunut useita suomalaisia taiteilijoita, kirjailijoita ja runoilijoita.

Haku residenssiin on 7.8.15 mennessä. Lisätietoa os. http://sarjakuvaseura.fi/ fi/sarjainfo/uutiset

Anders Chydenius -projektille apuraha Suomen Kulttuurirahaston Keski-Pohjanmaan rahaston on myöntänyt 8000 euron apurahan valtiopäivämies Anders Chydeniusta käsittelevän sarjakuva-albumin toteuttamiseen. Työnimeltään Viimeinen saarna - Anders Chydeniuksen paluu -albumi valmistuu keväällä 2016 ja se julkaistaan omina niteinään suomeksi, ruotsiksi ja englanniksi. Albumin piirtäjä on Limingassa opiskeleva Siiri Viljakka. Käsikirjoitus on kälviäläisen vapaan kirjoittajan Lauri Tuomi-Nikulan tekemä.

sarjainfo 2/2015 7

Sarjakuva-aktivismia ja itseterapiaa Wolf Kankare ajaa marginaalissa olevien oikeuksia tekemällä sarjakuvia omasta elämästään. Aiheina ovat niin transsukupuolisuus kuin mielenterveysongelmatkin.

© wolf kankare

Teksti miia vistilä

8 sarjainfo 2/2015

© wolf kankare

”Toivoisin tarinoideni olevan poliittisesti relevantteja, vaikka kerrontatapa onkin hyvin henkilökeskeinen.”

Miska vaihtaa rintaliivit binderiin mennessään tapaamaan vanhaa ystävävänsä Miska Pähkinä -albumissa.

Varhaisissa töissä kerrotaan myös taidekoululaisen arjesta.

Uudemmissa tarinoissa Kankare kertoo yksinäisyys- ja toimeentuloahdistusten kuvauksen ohella muun muassa millaisia harjoituksia on tehnyt terapiassa (”Daddy issues”, 10.11.2014) ja miten paniikkikohtauksia voi helpottaa mukana kannettavan, eri aistiärsykkeitä tarjoavan sensory kitin avulla (”Yksinkertaista mutta tehokasta”, 30.3.2014). Yleissävy on usein surumielinen ja haikea.

Kankare kertoo piirtävänsä kokemuksiaan ja ajatuksiaan sarjakuviksi, koska haluaa sillä auttaa ihmisiä samastumaan erilaisiin elämäntilanteisiin ja toisaalta myös tarjota vertaistukea samanlaisia asioita pohtiville.

– Tahdon myös vaikuttaa positiivisesti ihmisten käsityksiin itse edustamistani marginaalisista viiteryhmistä. Toivoisin tarinoideni olevan poliittisesti relevantteja, vaikka kerrontatapa onkin hyvin henkilökeskeinen. Esimerkiksi mielenterveysasioissa on paljon muuttamista asenneilmapiiristä lähtien. Alan lievästi sanottuna kyllästyä siihen, että yli 10 vuotta kestänyttä depressiota pidetään asenneongelmana ja psykoottisuus on synonyymi väkivaltaisuudelle, vaikka depressio on sairaus eikä psykoosilla ole väkivaltaisen käytöksen kanssa mitään tekemistä! Ja yhteiskunnan tarjoamat tukirakenteet pitäisi saada sellaisiksi, etteivät ne vaikeaselkoisuudellaan sulje ulkopuolelleen niitä, jotka eniten apua tarvitsevat, kuten vaikkapa juuri mielenterveyskuntoutujia.

Pitkän tarinan opetukset Blogin varhaisista tarinoista julkaistiin blogin nimeä kantava kokoelma-albumi vuonna 2010. Ensimmäinen pitkän tarinan albumi julkaistiin kolme vuotta myöhemmin.

– Pidin itseäni pitkään liian kärsimättömänä pitkiin narratiiveihin, enkä siksi ajatellut voivani koskaan itse piirtää sarjakuvaa. Huomasin kuitenkin ammattikorkeakoulussa, etten oikeastaan voisi enää vähempää välittää mistään sellaisesta kuvataiteesta, joka ei ole sarjakuvaa. Aloin sitten miettiä, että viitsisikö sitä kuitenkin kokeilla piirtää albumin, vaikka ajatus epäonnistumisesta tietenkin kaihersi, Kankare sanoo.

– Kun lähdin vaihtoon Edinburghiin ajattelin, että tässäpä loistava tilaisuus piirtää dokumentaarinen sarjakuva koko vaihtoopiskelujaksosta ja siitä, mitä siellä tapahtuisi. Ja siitä syntyi Miska Pähkinä. Puolivälin paikkeilla olin ihan ymmälläni, että miten voi olla, että minulla on tässä 40 sivua sarjakuvaa, en olisi ikinä uskonut että pystyn siihen! Ei se ollut helppoa ja piirtämisessä meni todella kauan, mutta olin silti yllättänyt itseni totaalisesti.

– Albumin tekeminen muutti käsitystäni siitä, minkälainen pitkän sarjakuvan pitäisi olla. Tajusin, ettei kaiken tarvitse noudattaa draaman kaarta eikä omaelämäkerrallisessa tarinassa tarvitse olla juonta, koska eihän oikeassa elämässäkään ole sellaista!

Nykyään lähestyn sarjakuviani enemmän poikkileikkauksina jonkinlaisesta mielenmaisemasta kuin minään varsinaisena narratiivina, ja tämä on selvästi minulle hyvä tapa lähestyä asiaa.

Miska Pähkinä -albumi kertoo sukupuoli-identiteettiään pohtivan nuoren vuodesta vaihto-oppilaana. Poikana nuoruutensa elänyt Miska päättää kokeilla vaihto-oppilasaikanaan miltä tuntuisi elää taas siinä sukupuolessa, miksi hänet on lapsena määritelty. Transpojan elämää elänyt Miska jättää binderinsä kotiin ja yrittää elää taas tyttönä.

– Tavoittelin sellaista transihmisen elämän arkipäiväistä kuvausta ja aiheen laajentamista siitä transihmisyydestä identiteettiin ylipäänsä, niin että cis-sukupuolinenkin lukija voisi löytää Miskan ahdistuksista jotain itselleen tuttua ja sitä kautta paremmin ymmärtää muita ihmisiä. Mielestäni kaikkien pitäisi tietää transsukupuolisuudesta se, että se on yleistä ja täysin normaalia, eikä meissä ole mitään vikaa.

– Paras saamani palaute on kyllä ehdottomasti se, kun Helsingin sarjakuvafestivaaleilla signeerasin Miska Pähkinän nuorelle pojalle, joka kertoi saaneensa siitä albumista rohkeutta kertoa koulussa olevansa transsukupuolinen. Taisin purskahtaa itkuun heti kun hän lähti pois, Kankare paljastaa.

Kankare teki myös Amnestylle sarjakuvia translain muutosta lobbaavan mainoskampanjaan. Kampanjaan osallistuminen ei ollut mikä tahansa työkeikka.

▼

W

olf Kankare on kolme albumia julkaissut helsinkiläinen sarjakuvantekijä, joka tunnetaan myös Susi sorakuopassa -blogistaan. Sarjakuvaura alkoi vuonna 2009, kun Kankare oli juuri päättänyt lukion ja meni Lahden kansanopistoon opiskelemaan englantia.

– Heti ensimmäisen päivän jälkeen ahdistuin ja pyysin siirtoa sarjakuva- ja animaatiolinjalle, ja sille tielle sitten jäin. Parasta kansanopistossa oli blogin aloittaminen ja Turusen Markolta saatu luottamus omiin kykyihin, Kankare kertoo.

Susi sorakuopassa -blogi (susiajasoraa.sarjakuvablogit.com.) on kuvannut alusta alkaen yleisiä perusinhimillisiä kokemuksia – yksinäisyyttä, ihmisten lähelle päästämisen vaikeutta, koiran omistamista ja elämän ja tulevaisuuden pohdiskelua nuorena.

Sen lisäksi Kankare on kuitenkin käsitellyt myös vähemmän kuvattuja, nykyäänkin hyvin vaiettuja aiheita kuten transsukupuolisuutta, itsemurhapohdiskeluja ja mielenterveysongelmien hoitoa.

sarjainfo 2/2015 9

© wolf kankare

Sarjakuva translain muutosta vaativaan kampanjaan.

– On aivan käsittämätöntä, että Suomessa vuonna 2015 tehdään ihmisistä lisääntymiskyvyttömiä vain, jotta he voisivat nauttia täysistä ihmisoikeuksista! Tärkeintä olisi saada sukupuolen juridinen vahvistaminen pelkäksi ilmoitusasiaksi, mihin ei tarvita mitään lääkärintodistuksia, nöyryyttäviä tutkimuksia tai fyysisestä koskemattomuudesta luopumista.

Metaforia naamion takaa Kankareen seuraava albumi, Kettujumala palelee, kuvasi kettunaamarin kanssa kulkevan nimettömäksi jäävän henkilön elämää. Dialogia on vähän, suuria tunnelmakuvia sitäkin enemmän. Sarjakuvan hahmo on jälleen omaelämäkerrallinen ja myös Wolfin koira esiintyy tarinassa. Naamio on ostettu Kiotosta.

– Aloin piirtää sarjakuvablogiin itseni naamio päässä, kun olin taas jossakin syvässä masennuksen suossa enkä halunnut näyttää kasvojani. Pidän ketun monipuolisesta mytologisesta roolista japanilaisessa kulttuurissa. Japanilainen kettu on ennen kaikkea taitava naamioituja, ja erinäisiä mielenterveysongelmia on selitetty sillä, että henkilö on ”ketun riivaama”, joten koin kettunaamion oikein sopivaksi. Siitä se idea sitten kasvoi.

– Albumi kirjoitti hyvin pitkälti itse itsensä. Oma näkemykseni siitä, minkälainen siitä tulisi, kääntyi työstövaiheessa täysin päälaelleen. Minun oli tarkoitus piirtää maksimissaan 50 sivua episodiluontoisia kohtauksia arkielämän vaikeuksista, mutta lopputulos olikin 80 sivua suhteellisen korkealiitoista metaforaviidakkoa. Sitä oli hauska piirtää.

Kettujumalassa kerronta on tarkoituksella epämääräistä. Kankare kertoo, ettei halua ohjata lukijan tulkintaa tai tunnereaktiota.

– Toivon vain, että kukin pystyy jotenkin projisoimaan itsensä ja oman elämänsä siihen ja sitä kautta sitten eläytymään kertomukseen.

Työn alla oleva albumi kertoo romanttisseksuaalisesta yksinäisyydestä.

– Lähestyn aihetta totta kai jälleen kerran omaelämäkerrallisesti. Asiasta on vaikeaa puhua, koska minulla liittyy siihen ihan hirveästi häpeää ja ahdistusta. Aihe on minulle vaikein tähän mennessä sarjakuvissa käsittelemistäni. Henkilökohtaisuus ei sinänsä ole minulle ongelma, Kankare pohdiskelee.

– Pääasiassa henkilökohtaisista asioista avautuminen tuntuu hienolta. Ei vain siksi, että itse saisin tyydytystä elämäni vuotamisesta eetteriin, mutta siksi, että olen sitä kautta puhunut todella erilaisten, erilaisista taustoista tulevien ihmisten kanssa, jotka ovat löytäneet jotain samastumispintaa ahdistuksistani.

Ehkä oma kaipuuni vertaistukeen on niin voimakas, että iloitsen silmittömästi myös voidessani itse tarjota sitä muille.

10 sarjainfo 2/2015

© wolf kankare

Sarjakuvaa haavoittuvuuden uhallakin

”Ehkä oma kaipuuni vertaistukeen on niin voimakas, että iloitsen silmittömästi myös voidessani itse tarjota sitä muille.”

– Tunnen onnistuneeni juuri sellaisissa tilanteissa, missä tuntuu, että tekemisilläni on ollut jotain merkitystä. Jos yksikin ihminen on löytänyt jotain samastuttavaa, jotain tukea tai ymmärrystä yhtään mistään mitä olen tehnyt, pidän työtä onnistuneena.

– Tämä projekti on kuitenkin erilainen kuin aikaisemmat työni, koska en koe olevani yhtä haavoittuvainen millään muulla elämän osa-alueella. Sikäli tunnen asettavani itseni vaaraan, mikä kuulostaa dramaattiselta ja siltä se tuntuukin. Kuitenkin koen, että tämän albumin piirtäminen on minulle ihmisenä välttämätöntä, että pääsisin vihdoinkin eteenpäin elämässäni ja saisin käsiteltyä niitä häpeän tunteita mitä tähän liittyy. Eli nyt kyse on hyvin pitkälti itseohjatusta terapiaprosessista.

Parasta skenessä: ihmiset!

Sarjakuva ei vielä elätä, vaikka Kankare onkin saanut apurahaa.

– Toki mieluiten eläisin täysipäiväisenä sarjakuvantekijänä, mutta olen perusluonteeltani ahdistuva ja stressaantuva, joten minulle on toistaiseksi helpompaa se, että elantoni tulee jostain, missä ei ole deadlineja tai jota ei tarvitse ajatella vapaa-ajalla lainkaan. Aina ei vaan työpäivän jälkeen jaksa enää piirtää. Mielenterveystilannekin vaikuttaa, välillä aktiivisuuden taso laskee kauttaaltaan. Ehkä siirryn pelkäksi taiteilijaksi jahka olen toipunut kouluputken aiheuttamasta burnoutista.

– Paras sarjakuviin liittyvä asia elämässäni on kuitenkin yhteisö! Nuoren polven suomalaiset sarjakuvataiteilijat ja -lukijat ovat käsittämättömän inspiroiva joukko luovia ja intohimoisia ihmisiä, jotka eivät pelkää rikkoa skenen konventioita. Ja lisäksi kaikki ovat vielä hirveän kivoja.

Kankare on kokenut hyödylliseksi työharjoittelun Helsingissä Sarjakuvakeskuksella ja vapaaehtoistyön Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

– Oli kivaa tavata ihmisiä kontekstissa, jossa se onnistuu minultakin, ujolta introvertiltä, jokseenkin luontevasti. Mielestäni on ylipäänsä hirveän tärkeää tavata ihailemiaan ihmisiä ja tajuta, että kaikki me ollaan vaan ihan tavallisia tyyppejä tekemässä omia juttujamme, enkä minä ole mitenkään huonompi kuin nuo muut. Itse kun olen aika voimakkaasti henkilöpalvontaan taipuvainen, niin pääsee välillä unohtumaan, että nuo hienotkin on vaan ihmisiä.

Tällä hetkellä Wolf Kankare haaveilee saavansa albuminsa valmiiksi. Sen jälkeen voisi omistautua tekemään jotain ihan muuta. Monta hyvin erilaista sarjisproggista olisi takataskussa.

– “Stagnaattinen angstipaska” on toki tavaramerkkini, mutta haluaisin ottaa vuoden lomaa ja piirtää vain pussailevia poikia ja muuta kivaa ja söpöä, Kankare tunnustaa. ●

Lähde: Seta: HLBTIQ – Näin kirjoitat seksuaali- ja sukupuolivähemmistöistä -toimittajaopas

©©wolf wolfkankare kankare

Sanastoa: Transsukupuolinen: ihminen, jonka kokemus omasta sukupuolestaan ei vastaa hänelle syntymässä määriteltyä sukupuolta.

Transsukupuolisista ihmisistä käytetään termejä transnainen tai -mies (tai transtyttö tai -poika) sen mukaan, mikä hänen identiteettinsä on.

Cis-sukupuolinen: ihminen, joka ei ole trans- tai intersukupuolinen.

Intersukupuolinen: ihminen, jonka sukupuolta määrittelevät fyysiset tekijät tai ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti miehen tai naisen, esimerkiksi epätyypilliset ulkoiset tai sisäiset sukuelimet.

Sensory kit: Ahdistuksen hallintaa Susi sorakuopassa -blogista. sarjainfo 2/2015 11

28.-30. elokuuta 2015

vieraina Chihoi Seth Jesse Jacobs

lasipalatsi TEEMAT AASIA HONGKONG ETELÄ-KOREA PIENLEHDET

Richard McGuire Max

ben katchor

Joakim Pirinen

Choi Juhyun

Mawil

Brecht Vandenbroucke

Anneli Furmark

Bjarni Hinriksson

Luke Pearson

kati närhi

petteri tikkanen

justin wong

emmi nieminen

Kwon Yong-Deuk

Jean-Michel Dupont

stripburger

Mezzo

Søren Mosdal

..ja useita muita kotimaisia & kansainvälisiä taiteilijoita sekä kustantajia!

www.sarjakuvafestivaalit.fi

kysy!

KYSYMYS: Niko-Petteri Niva – nniksu.sarjakuvablogit.com ● VASTAUS: Otso Höglund – sarjatkumo.wordpress.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 2/2015 13

Pohjoisten mielenmaisemien tulkki Anneli Furmark on tuottelias sarjakuvan myöhäisherännäinen.

Teksti maijastiina vilenius kuva martin stenmark

K

artagon pöydän ympärillä käy kova kuhina, kun ystäväni Henri Gylander saattaa minut tapaamaan taiteilijaa, jota minun olisi tarkoitus haastatella Tukholman kansainvälisillä sarjakuvafestivaaleilla (SIS). Anneli Furmark on ilmiselvästi hyvin tunnettu taiteilija Ruotsissa, ja hänen signeerauksiaan jonotetaan sekä lauantaina että sunnuntaina vilkkaasti.

Suomessa Furmarkia ei juuri tunneta.

Häneltä on julkaistu maassamme lähinnä muutama sarjakuvanovelli viime vuosikymmenen puolella Glömp- ja Kemi-antologioissa. Furmark voitti vuoden 2004 Kemin sarjakuvakilpailussa ensimmäisen palkinnon sarjakuvanovellillaan ”Polttaa sillat takanaan”. Nyt Suomen sarjakuvaseura julkaisee hänen teoksensa Helsingin sarjakuvafestivaaleille.

Ruotsissa Furmark on julkaissut kahdeksan sarjakuvaromaania tai -kokoelmaa ja ollut mukana lukuisissa antologioissa.

Hänen tuotannostaan kaksi teosta on käännetty ranskaksi ja joitakin novelleja myös englanniksi.

Menemme Furmarkin kanssa Kulttuuritalon alakerrassa sijaitsevaan kahvilaan tekemään haastattelua. Kulttuuritalon läpi kävellessämme hän pysähtyy useita kertoja tervehtimään tuttujaan ja halaamaan heitä. Hän kertoo, että hän käy Tukholmassa melko harvoin, koska asuu Pohjois-Ruotsin Uumajassa. Nykyään hän opettaa paikallisessa taidekoulussa oman taiteellisen uransa ohella.

Myöhäisherännäinen sarjakuvataiteilija Anneli Furmark syntyi vuonna 1962 ruotsinsuomalaiseen perheeseen. Hänen äitinsä on syntyjään suomalainen, ja isäkin osaa hyvin suomea, sillä hän on asunut Tornionjokilaaksossa. Kotona Furmarkeilla puhuttiin ruotsin ohella suomea aina 1970-luvun taitteeseen asti, kunnes ruotsista tuli ajan hengen mukaisesti perheen ainoa kotikieli. Furmark kertoo, että tuohon aikaan kaksikielisyyttä ei arvostettu, eikä varsinkaan suomen kieli ollut alueella kovassa huudossa. Tästä syystä Furmark ei puhu enää suomea, mutta hän kertoo ymmärtävänsä sitä melko hyvin.

14 sarjainfo 2/2015

Furmarkin talvisissakin maisemissa hehkuvat värit. Ote Den röda vinternista.

© anneli furmark

Toden ja tarun rajamailla

jotta yhteiskunnalla on mahdollisuus kehittyä, mutta vahva omistautuminen on hänen mielestään myös pelottavaa. Hän sanookin suhtautuvansa varovaisesti eri aatesuuntauksiin.

Furmark on alkanut tehdä jo seuraavaa kirjaansa. Teos ei lukeudu pohjoisen maiseman trilogiaan, mutta sekin sijoittuu

ricius), ja tarinassa liikutaan 1900-luvun alun Pohjois-Norjassa ja Pariisissa.

Kun kysyn, miten hän kuvailisi itse omaa tuotantoaan, hän sanoo, että hänen tuotannossaan on vahva psykologinen vire. Furmarkia kiinnostaa kuvata ihmisten käyttäytymistä erilaisissa maisemissa.

Sarjakuviaan hän kuvailee hitaasti etene-

Furmark kokee olevansa poliittinen, mutta suhtautuu varovaisesti eri aatesuuntauksiin. osittain pohjoisiin maisemiin. Furmark raottaa hieman tulevan kirjan sisältöä: tarinan keskiössä on norjalainen kirjailija Cora Sandel (oikealta nimeltään Sara Fab-

viksi. Niihin on piilotettu myös huumoria, vaikka varsinaista vitsiä hänen sarjakuvissaan ei ole. Furmark kertoo kuulleensa monilta, että hänen sarjakuvansa ovat

▼

Furmark kertoo lukeneensa sarjakuvia aina. Lapsena suosikkeja olivat eurooppalaiset sarjakuvat, kuten Tintit ja Asterixit, ja hieman myöhemmin hän kertoo lukeneensa Galago-lehtiä. Siellä hän kertoo julkaisseensa myös ensimmäiset omat sarjakuvansa.

Sarjakuvien lisäksi piirtäminen, kirjoittaminen, maalaustaide ja kirjallisuus ovat aina olleet hänelle rakkaita taiteenlajeja. Parikymppisenä hän päätti tehdä kuvataiteista itselleen ammatin ja hakeutui opiskelemaan kuvataidetta. Sarjakuvataiteilijana hän kuvailee itseään myöhäisherännäisenä: ensimmäinen sarjakuva syntyi vasta 37-vuotiaana, ja ensimmäinen kokoelmateos Labyrinterna och andra serier ilmestyi kolme vuotta myöhemmin vuonna 2002. Hän on kuitenkin ehtinyt pokata arvostetun Urhunden-palkinnon kahdesti.

Furmarkin tuotanto vaikuttaa omaelämäkerralliselta. Päähenkilöinä ovat yleensä suunnilleen Furmarkin itsensä ikäiset naiset. Kaikki tarinat eivät kuitenkaan taiteilijan mukaan ole sitä, miltä ne näyttävät.

Varhaistuotanto, kuten Glömp 7:ssä julkaistu ”Merenrannalla maalaamassa” -novelli, kuitenkin perustuu voimakkaammin hänen omiin kokemuksiinsa. Uudemmat teokset, kuten uutuusalbumi Den röda vintern, ovat suurelta osin fiktiivisiä, mutta niissä on kuitenkin paljon elementtejä tosielämästä.

Furmark otti uutuuskirjaansa varten yhteyttä vanhoihin ystäviinsä, jotka hän oli tuntenut 1970-luvulla Luulajassa. He olivat olleet mukana tuon ajan poliittisissa tapahtumissa. Hän itse kertoo, ettei hän kuulunut porukan ytimeen, sillä hän oli muita jonkin verran nuorempi. Hän pääsi kuitenkin seuraamaan tapahtumia melko läheltä. Furmarkin ystävät auttoivat häntä hiomaan tapahtumien yksityiskohtia kirjaa varten. Kirjan henkilöhahmojen ja tosielämän ihmiskohtaloiden välille ei kuitenkaan voi vetää yhtäläisyysmerkkejä.

Ihmisten käyttäytyminen maisemissa Tukholman sarjakuvafestivaaleilla julkaistu Den röda vintern kuuluu Furmarkin mukaan trilogiaan, jonka osia yhdistää tarinoiden pohjoinen ulottuvuus.

Teokset sijoittuvat pohjoisen karuihin maisemiin. Tarinallisesti jokainen kirja on kuitenkin oma itsenäinen kokonaisuutensa. Den röda vintern on 1970-luvun pohjoiseen pikkukaupunkiin sijoittuva rakkaustarina, jossa keskeisenä aiheena on kommunistisen politiikan vaikutus ihmisten mieliin ja yksityiselämään. Tarinassa sivutaan äärivasemmistolaisen ryhmän toimintaa.

Furmark kertoo, että häntä ovat aina kiinnostaneet ihmiset, joilla on vahvat mielipiteet ja voimakas vakaumus ja tahto vaikuttaa yhteiskunnallisiin asioihin.

Furmark kokee itsekin olevansa poliittinen ja ehdottomasti feministi. Hän sanoo, että asialleen omistautuminen on tärkeää, sarjainfo 2/2015 15

melankolisia, mutta hän ei itse koe asiaa niin. Huumori onkin vaivihkaista ja hienovaraista.

Furmark sanoo SIS:n lavahaastattelijan tehneen kotiläksynsä huolellisesti: Koko trilogia oli luettu tiheällä kammalla, ja Furmark sanoo haastattelijan löytäneen hänen kirjoistaan sellaisia näkökulmia, joita hän itsekään ei ollut tullut ajatelleeksi – toistuvan yksinäisyyden teeman.

Se tulee selväsi esille varsinkin pohjoisten maisemien trilogiassa. Viimeisessä osassa teema on harkitumpi ja tarkoituksellisempi kuin kahdessa edellisessä osassa.

Ruotsalaisella sarjakuvalla menee lujaa Furmark kertoo pitävänsä paperin tunnusta. Hän käyttää töidensä viimeistelyssä mahdollisimman vähän kuvankäsittelyohjelmia. Tärkeimmät työvälineet ovat vesivärit, nestemäinen muste, ohuet tussit ja lyijykynä. Furmark rakastaa kirkkaita ja vahvoja värejä, mikä näkyy hyvin myös uutuusalbumissa: 1970-luvun vaatteiden ja sisustusten värit hehkuvat kylläisinä teoksen sivuilla.

Kun kysyn Furmarkin esikuvista, hän nostaa epäröimättä ja silmät loistaen ykköseksi Tove Janssonin. Sarjakuvataiteilijoista muiksi tärkeimmiksi esikuviksi hän mainitsee Åsa Grenvallin ja Nina Hemmingssonin sekä maalaustaiteen puolelta Edward Hopperin.

Suomalaisella sarjakuvallahan tunnetusti menee lujaa, mutta miten on ruotsalaisen laita? Furmarkin silmät syttyvät ja ääneen tulee innostusta hänen sanoessaan ruotsalaisen sarjakuvan kukoistavan.

Suomalaisille lukijoille hän suosittelee Liv Strömquistiä, Sara Hanssonia, Joanna Hellgreniä, Sara Olaussonia ja Åsa Gren-

Den röda vintern on pohjoisten maisemien trilogian viimeinen osa.

16 sarjainfo 2/2015

vallia. Tasapainon vuoksi mainitsee myös pari miestekijää: Martin Kellermanin ja Mats Jonssonin.

sarjakuvafestivaalien yhteydessä kirja, joka sisältää kolme novellia Den röda vinternistä. Vaikka kyseessä on kokonainen

Sarjakuviin on piilotettu huumoria, vaikka varsinaista vitsiä ei ole.

Tulevaisuutensa Furmark näkee tuotteliaana. Hänellä on jo useita ideoita tuleviin sarjakuvateoksiinsa ja -projekteihinsa. Suomessa julkaistaan Helsingin

kirja, josta otetaan Suomi-painokseen vain osia alkuperäisteoksesta, Furmark vakuuttaa novellien toimivan erillään isosta kokonaisuudesta. ● © anneli furmark

Amerikan pienlehtitaivas CAKE panostaa omakustanteisiin ja moniäänisyyteen.

Teksti ja kuva aino sutinen

C

hicago Alternative Comics Expo järjestettiin kesäkuussa Chicagon sukupuolivähemmistöjen toimintakeskus Center on Halstedissa.

Nimeen on solahtanut k-kirjain järjestäjien rakkaudesta kakkuun.

Pienjulkaisut ja omakustanteet ovat pääosassa ja varsinkin pienimpien julkaisujen ostamiseen kannustetaan Mini comics -kortilla, johon voi kerätä pisteitä pikkusarjakuvien ostoista. Lisäksi myynnissä on vaihtoehtokustantajien kirjoja sekä taidegrafiikkaa, julisteita ja oheistuotteita. Erilaisilla painomenetelmillä on tehty kokeiluja ja kirkkaat neonvärit hyppäävät silmille.

Keskiössä on kuitenkin tarinankerronta ja erilaiset äänet.

Nyt neljättä kertaa järjestetty vaihtoehtosarjakuvan festivaali on ottanut asiakseen nostaa aktiivisesti esille tekijöitä eri ihmisryhmistä. Lähtökohtana on ollut, että vieraiden ja näytteilleasettajien sukupuolijakauma, seksuaalisen suuntautumisen ja etnisyyden kirjo on mahdollisimman laaja.

Nuorempi polvi näkee selvästi sarjakuva-alan turhan paljon valkoisten miesten pelikenttänä ja tilannetta halutaan korjata omalla positiivisella diskriminaatiolla.

Yhdysvalloissa näkyvin valtavirta tarkoittaa toki usein supersankarisarjakuvaa. Yksi järjestäjistä, Jeff Zwirek, kertoo CAKE:n synnystä.

– Chicagossa on ennestään suuri supersankaritapahtuma [Wizard World Comic Con]. Halusimme järjestää tapahtuman, josta pidämme supersankarimyyjät poissa. Vaihtoehtosarjakuvalla on kaupungissa aktiivinen kenttä, mutta omaa tapahtumaa ei aiemmin ollut. Piirtäjät pysyvät helposti omissa oloissaan vääntämässä magnum opustaan, mutta täällä he voivat tavata toisiaan.

Näytteilleasettajaksi päästäkseen on pitänyt jättää hakemus, joka käsiteltiin festivaalin raadissa.

– Raati arvioi hakijoiden taustoja ja töiden taiteellista laatua. Naisvieraiden saaminen ei ollut ongelma, koska on niin paljon hyviä tekijöitä.

Jopa kaksi kolmasosaa hakijoista hylättiin, vaikka myyntipöytiä on nytkin runsaasti. Taiteilijavieraina ovat tänä vuonna muun muassa Gilbert ja Jaime Hernandez, Eleanor Davis ja Jillian Tamaki. Festivaalilla on tarkat säännöt siitä, kuinka tapahtumasta tehdään kaikille turvallinen, reilu ja syrjimätön tila, ”safe

Vaikka pienlehtisarjakuvan kenttä on epäkaupallisempi, rahasta riittää amerikkalaiseen tyyliin suoraa puhetta. Yhdysvaltain sarjakuva-alalla oman työn on todella myytävä tai päivätyötä ei kannata jättää, kuten sanonta kuuluu. CAKE rahoitetaan tapahtumana pääosin pöytämyynnillä ja pienemmillä varainkeräystapahtumilla. Julkista tukea ei tällaiselle marginaalitaiteelle Illinois’ssa ole ja yksityinenkin tuki on kiven alla.

Järjestäjänä on myös hauska paikallinen Quimby’s-sarjakuvakauppa, joka on erikoistunut pienkustanteisiin. Tilimyyntiin otetaan kuulemma aivan mitä vain ihmisillä on tarjota. Katsaus Quimby’sin hyllystöön onkin häkellyttävä: kymmeniä hyllymetrejä monimuotoista, monesti epäkaupallista ja kotikutoistakin pienlehtitaidetta. Lisäksi bongaan kokonaan suomenkielisiä teoksia, kuten Matti Hagelbergin Läskimooses-sarjan. On myös paljon punk-estetiikkaa ja kantaaottavaa aineistoa.

– Chicagossa omakustantamisella on todella pitkät historialliset juuret, alkaen työväen poliittisista pamfleteista kun aikanaan taisteltiin kahdeksantuntisen työpäivän eteen, kertoo Ladydrawersin käsikirjoittaja-tutkija Anne Elizabeth Moore.

Olemme CAKE:ssa naisporukalla, Feministinen sarjakuvatoiminta -verkoston kanssa. Pohjoisuutemme on hieman eksoottista: paikalla on väkeä ympäri Yhdysvaltoja ja Kanadaa, lisäksi vain muutama britti ja australialainen. Suosittelen nykysarjakuvan harrastajia ja tekijöitä suuntaamaan CAKE:en kävijäksi tai hakemaan myyjäksi. ●

”Halusimme järjestää tapahtuman, josta pidämme supersankarimyyjät poissa.” space”. Mahdollisiin konflikteihin luvataan löytää rakentava ratkaisu ja tarvittaessa poistaa häiriöitä aiheuttavat henkilöt tilasta.

Sarjakuvakentän sukupuolijakaumaa on tarkemmin tutkinut chicagolainen Ladydrawerssarjakuvakollektiivi (Sarjainfo #161, 1/14), joka erikoistuu feministisiin infosarjakuviin.

– Supersankarikentällekin on viime vuosina haettu enemmän diversiteettiä hahmoihin, mutta niiden tekijät eivät tule edelleenkään kovin monimuotoisista lähtökohdista, kertoo Ladydrawersin Rae Swanson. Ladydrawersin infosarjakuvassa ruoditaankin hauskasti ja konkreettisten numeroiden kautta, kuinka DC:n New 52 -linjan tarinoiden monimuotoisuus on usein silmänlumetta ja samalla yhtiö on erottanut naistyöntekijöitään.

Helsingin sarjakuvafestivaalien yhtenä teemana ovat 28.–30.8. pienlehdet. sarjainfo 2/2015 17

kaksintaistelu

Työn välttely on sen tekemistä Miten voi toimia, kun ei keksi ideaa?

Määräaika kolkuttaa, ja krapulakin on.

TEKSTI VILLE HÄNNINEN kuvitus hanna arvela

18 sarjainfo 2/2015

K

uka sen tietäisi paremmin kuin pitkän linjan sarjakuvataiteilija tai pilapiirtäjä, joka on tottunut päivittäisiin, viikottaisiin ja kuukausittaisiin tilauksiin? Tarmo ”Tape” Koivisto (s. 1948) teki Mämmilää kymmenien vuosien ajan, ja siinä sivussa kuvituskello raksutti. Timo ”Timppa” Mäkelä (s. 1951) on piirtänyt lukuisia sarjakuvaromaaneja, säännöllisiä sanomalehtisarjoja ja poliittisia pilakuvia.

Tuotteliaat herrat, tuleeko teille milloinkaan kauhuntunnetta, ettette kykene suoriutumaan työstänne?

Timppa: Kyllä se tilanne tulee eteen juuri sen pari kertaa viikossa kuin minulla on piirrosvuoro Ilta-Sanomissa. Ei ole mitään ideaa varastossa. Usein ajattelee, että nyt se seinä sitten tulee vastaan. Ja vuosi vuodelta työn tekeminen käy vaikeammaksi.

Tape: Niin, mutta sitten siinä taas onnistuu.

Ja ajattelee, että taas meni tuokin läpi, jo 40 vuoden ajan!

Timppa: Juuri niin. Kärsivällisyys on koetuksella, mutta välttämätöntä. Päivärytmini ennen IS:n piirroksen tekoa on aika samanlainen. Katson iltauutiset visuaalisten ideoiden vuoksi. Huomisessa lehdessä oleva kuva syntyi katsomalla Timo Soinin eleitä, kun hän kommentoi EU:ta ja maahanmuuttoa eilen. Poliitikkojen sanomisiakin tärkeämpää on heidän elehdintänsä, sanojen ja ruumiinkielen ristiriita tai yhteisvaikutus kiehtovat aina.

Jos tv-uutiset eivät ruoki tarpeeksi mielikuvitusta tai vaikka ruokkisivatkin, niin aamulla luen lehdet. Sitten menen piirustuslaudalle.

Jossain vaiheessa otan esiin kitaran ja soittelen pari tuntia. Haen välipala-aineksia. Kyllä aihe putoaa taivaalta, kun odottaa. Ennen yritin enemmän luonnostella kiihtyneessä tilassa. Toivoin, että saisin kiinni jostain viivasta ja kuva lähtisi syntymään. Ei se oikein toimi. Siitä turhan piirtelemisen tilasta on lähdettävä pois, niin saa rentoutta. Tein myös välillä sen virheen, että tein kuvan turhan valmiiksi enkä aina osannut luopua siitä. Silloin lukitsee mielensä tiettyyn ideaan liian aikaisin. Tulee ihan kiva viimeistelty piirros, jolla ei tee mitään.

Tape: Alitajuntaa ei voi komennella, mutta siihen on pakko luottaa. Opin ajattelemaan näin jo nuorena. Minut pestattiin opiskeluaikanani Helsingin Sanomiin kuvittajaksi. Olin ensin Henrik Tikkasen kesälomittaja vuonna 1970, ja myöhemmin tein avustajana esimerkiksi Taloustiistaihin kuvituksia ja kuvitin Kuukausiliitteen laajoja reportaaseja. Varsinainen oppi deadlinen sisäistämiseen taisi kuitenkin tulla, kun tein Tiikeri-henkisiä ajankohtaisjuttuja lehden urheiluosastolle. En tiennyt aiheesta mitään, ja se vähä minkä tiesin ei kiinnostanut. Hyvin silti sujui: aamupäivällä kävin piirtämässä croquis’ta Ateneumissa, iltapäivällä luin urheilusivut ja sitten aloin miettiä sarjaa. Asuin silloin kolhoosissa Katajanokalla, ja kaverit kommentoivat, että siinä se nyt taas makaa. ”Menkää helvettiin jo siitä!

Keskityn!”

Timppa Mäkelän Emil ja Sofi (2005) ilmestyi äskettäin venäjäksi.

Sen jälkeen kuva syntyi aina ennen kello kahdeksaa ja poljin kiireellä Ludwiginkadulle, jossa se valettiin matriisille. Kukaan ei lukenut läpi, mutta eipä tullut sanomista. Niin, kun on tehnyt tarpeeksi kauan töitä, on uskottava, että deadline hoitaa ongelmat. Ja suoranainen asian välttely, jos se on mahdollista. Ulospäin se näyttää typerältä ja oudolta laiskottelulta, kun järjestän diakuvia tai otan päiväunet aivan väärällä hetkellä, mutta sitä kautta ideat tulevat. Ajatus menee pinta-aistimuksista pois, ja mieli alkaa työskennellä häiriöttä. Käytän paljon myös Joonaksen (Savolainen) metodia. Panen pullan illalla uuniin, ja yön aikana jotain on yleensä kehkeytynyt. Opin jossain vaiheessa luottamaan, että kun herää, ideoita syntyy. On tämä kyllä helppo tapa tienata rahaa, hehheh!

Timppa: Aikaa pitää olla tarpeeksi – ja tarpeeksi vähän. Jos jonkin kuvan tekemiseen on aikaa kaksi kuukautta, ei siitä yleensä mitään synny. Aika menee murheiluun ja vääntöihin, kunnes viime hetkessä tulee idea ja kuva valmistuu. Toisaalta silloin tuntui aika raskaalta, kun heräsin säännöllisesti viideltä tekemään Ilta-Sanomien pilapiirrosta voidakseni mennä yhdeksäksi Kansan Uutisiin töihin ja piirtämään lisää.

Tape: Kun on aikaa, alkaa nysväämään, koska se on myös mukavaa ja nyt niin saa tehdä oikein luvan kanssa, koska kyse on töistä.

Tämä työ pohjaa itsepetokseen, ja se on monella tavalla välttämätöntä, myös kun on tehnyt kuvan vähän liian nopeasti. Tärkeää on, että voi antaa itselleen anteeksi. Ammattilaisen ja harrastelijan ero kun on siinä, että tekee myös silloin, kun ei huvita. Toisaalta jäljen on aina oltava laadukasta.

© timppa mäkelä

Eikö voi syntyä sellainen ongelma, että alkaa pujahdella riman ali, koska ostajat eivät erota tasokasta tahokkaasta?

Tape: Kai niin voisi tehdä. Mutta ei vain voi.

Aivan kuten ei voi tehdä töitä sen mukaan, mitä kuvasta maksetaan. Pienten järjestölehtien puoli-ilmaisiin kuvituksiin tulee käyttäneeksi ihan saman energian ja vaivan. Työ myydään viime kädessä itselle, vaikka laskun kirjoittaminen on mukavaa ja ennen apurahoja ainoa tulonmuodostus tässä työssä.

Timppa: Kriteerit tietysti muuttuvat ajan mittaan. Kun katson 15 vuoden takaisia töitä, tulee sellainen olo, että noin huonoko olin. Ja miten merkittävänä pidin sitä kaikkea.

Tape: En pysty lukemaan yhtäkään Mämmilän sivua tai kokoelmakirjoja. Heti tökkii. Varsinkin nuoruuden piirrokset tuntuvat löysiltä, varovaisilta ja toisaalta ylitarkoiltakin.

Kun Mämmilää oli ilmestynyt 3–4 kokoelmaa, mietin, että nämä kaikki vanhat pitäisi piirtää uudelleen. Eri tyyppi teki kuin se, joka niitä nyt koittaa lukea.

Timppa: Hergé teki niin.

Mutta onneksi ette te. Onko teillä sarjakuva-albumeja vielä suunnitteilla?

Timppa: Olen alkanut tehdä parisataa sivua pitkää tarinaa työnimellä ”Lapsen kengissä”.

Käsikirjoitus on elävässä tilassa vielä, mutta koetan kuvata siinä lapsena olemisen kokemusta.

Tape: Olen pyöritellyt samaa aihepiiriä. Tahtoisin tehdä yksittäisiä pieniä kertomuksia, koota erilaisia muistikuvia ja moninaista visuaalista kerrontaa, katsoa miten soivat yhteen.

Haaveilen vähän letkeämmästä tekniikasta.

Toistaiseksi kuitenkin vain kypsyttelen. ● sarjainfo 2/2015 19

Pakit Moebiukselle François Boucq osui uransa suurimpaan menestykseen kieltäytymällä varmasta menestyksestä. teksti ville hänninen

U

uden aallon lännensarjakuvan alfana ja omegana voi pitää JeanMichel Charlierin käsikirjoittamaa ja Jean Giraudin piirtämää Luutnantti Blueberryä. Nuori Giraud kehittyi sitä tehdessään niin paljon, että loi kuin sivutuotteena Moebiuksen, kauniin päättömiä fantasiasarjakuvia tehneen kaksoisolentonsa, jota ei tunnistanut samaksi mieheksi.

Erikoisen metamorfoosin varrella myös Blueberrystä tuli enemmän Giraudin kuin Charlierin näköinen. Siksi François Boucq joutui vaikean dilemman eteen viime vuosituhannella: Pirun sormi herkuttelee New Yorkin pilvenpiirtäjien päältä avautuvilla näkymillä.

20 sarjainfo 2/2015

– Giraud kysyi, tahtoisinko tehdä Blueberryä hänen kanssaan.

Boucq oli jo ehtinyt luoda mainetta kauniisti piirretyillä, tunnelmallisilla albumeilla kuten La Femme du magicien (1986) ja Pirun sormi (1990; Like 1991). Ne olivat amerikkalaisen jännityskirjailijan Jerome Charynin käsikirjoittamia. Boucq oli tehnyt sarjakuvia myös muun muassa Pierre Christinin ja Philippe Delanin kanssa. Yhteistyö ei siis ollut taiteilijalle vierasta.

– Mietin pyyntöä pitkään, mutta se ei tuntunut omalta.

Jean oli piirtänyt sarjaa vuodesta 1963. Painolasti oli liian raskas. Minun olisi ollut vaikea ryhtyä siihen, tulla hänen paikalleen.

Kutina lännensarjakuviin taisi kuitenkin jäädä. Vuosia myöhemmin saman tarjouksen esitti yllättävä henkilö, © François Boucq

© François Boucq

Bouncer ei pihtaa raatoja.

Alejandro Jodorowsky. Elokuvaväelle Jodorowsky näyttäytyy harvoin ohjanneena surrealistilegendana. Hän on kuitenkin tehnyt myös pitkän uran sarjakuvissa. Suomessa parhaiten tunnetaan Moebiuksen piirtämä Incal-sarja.

Boucq teki ensimmäisen albumin (Face de Lune) Jodorowskyn kanssa jo vuonna 1991. Sen jälkeen yhteistyö on jatkunut sarjoilla Le Trésor de l’ombre ja Bouncer.

– Jodorowskyn mielikuvituksen lentoa ei voi olla ihailematta. Hän on sopivasti hullu mutta kykenee yhteistyöhön. Olen saanut tilaa piirtää itseni näköistä sarjakuvaa.

Kun tietää taustan, ei voi olla vähän huvittumatta siitä, että Bouncer on melkoisen samantyyppinen lännensarja kuin Giraudin Luutnantti Blueberry. Se on hengeltään yhtäläisen brutaali ja illuusioton kuin valta-osa

1950–70-lukujen hyvistä lännenelokuvista. Sarjakuvallista Cormac McCarthyä.

– Lännen lajityyppiin kuuluu avara maisema, jossa tapahtuu rankan väkivaltaisia, luonteeltaan lopullisia kohtaamisia. Tarinat ovat luonteeltaan suuria, ihmisyyden ytimessä, Bouqc pohtii. – Länkkärissä voi kertoa ihmiselämästä oikeastaan mitä tahansa. Uskon, että lajityyppi on säilynyt sen vuoksi. Kun aiheita on valtameren verran, niistä riittää ammennettavaa nykyäänkin.

Miksi Euroopassa on tehty parhaat lännensarjakuvat?

– Etäisyyden ansiosta. Meille se on myyttinen paikka kaukana jossain, johon voi sijoittaa mitä vain. Emme kunnioita historiaa, ”todellisuutta”, tarinankerronnassa senkään vertaa kuin amerikkalaiset. ●

© selbymay

François Boucq Vuonna 1955 Ranskan Lillessä syntynyt François Boucq on tehnyt sarjakuvia sekä koko nimellään että pelkällä sukunimellä.

Hän aloitti uransa kuvittajana (mm. Playboy, Le Point, Le Matin de Paris), mutta löysi pian vehreän oksan sarjakuvista Boucq piirsi vuosina 1970–1980-luvuilla legendaarisiin Piloteen, Fluide Glacialiin ja À Suivreen. Keskeisiä albumeja: La Femme du magicien (1986), La Pédagogie du trottoir (1987) ja Pirun sormi (1990; Like 1991), Un point c’est tout (1993). La Femme du magicien toi Alfred-palkinnon vuonna 1986, 12 vuotta myöhemmin Boucq pokkasi Angoulêmen sarjakuvafestivaalin pääpalkinnon tuotannostaan.

Bouncerista on ilmestynyt tätä kirjoittaessa yksi sarjakuva-albumi, Kainin silmä (Jalava, 2015). Toinen, Armottomien laupeus, jyskyy painokoneista syksyllä. Kaikkiaan sarja on venähtänyt yhdeksän albumin mittaiseksi, edellinen osa ilmestyi toissa vuonna. ● sarjainfo 2/2015 21

ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Eloisilla kuvilla elokuvan ylivaltaa vastaan Topi Vikstedt piirsi ja suunnitteli kirjoja yhtä voimakkaalla ammattitaidolla ja intohimolla.

Energisyys ja osaavuus olivat kerrankin tasapainossa.

Teksti Ville Hänninen

V

Pilapiirtäjänä Topi Vikstedt lipsahti välillä sarjakuvallisenkin ilmaisun puolelle.

22 sarjainfo 2/2015

© topi vikstedt

uonna 1890 perustetun Otavan historia jäsentyy yllättävänkin selvästi tiettyjen graafisten suunnittelijoiden ympärille. Muun muassa Toivo ”Topi” Vikstedt, Poika Vesanto, Kosti Antikainen ja Markku Reunanen tunnetaan huonosti vaikutukseensa nähden. Se on hämmästyttävää, koska miehet olivat aikoinaan luomassa kokonaisten aikakausien visuaalista ilmettä.

Topi Vikstedtiin (1891–1930) esimerkiksi henkilöityy suomalaisen kirjataiteen 1920-luku. Vikstedt oli työmyyrä, joka suolsi ahkerasti niin kansia, mainoksia, julisteita kuin logosuunnitteluakin. Ennen kaikkea Vikstedtiä työllisti Otava, jonka taiteellisena johtajana hän toimi vuodesta 1923 ennenaikaiseen sydänkohtauksen aiheuttamaan kuolemaan asti.

Vikstedtin Bruno Tuukkasen ja Harry Röneholmin kanssa perustama mainostoimisto De Tre oli Suomen ensimmäisiä. Vikstedt teki mainoksia sen kautta muun muassa Elannolle ja Valiolle. Logosuunnittelijanakin hän oli näkyvä, Elannon legendaarisesta mehiläislogosta Akateemisen Karjala-seuran miekkaa pitelevään käteen.

Vikstedtin taiteellinen skaala päällissuunnittelijana oli monipuolinen. 1920-luvun kirjojen kannet olivat todella käsityötä, tekstausta myöten. Sekä tekstaus että sommittelu ovat edelleen maailmanluokkaa – samaan aikaan hallittua ja kaunista mutta eloisaa katsottavaa. Elävää, kirjan sisällön kanssa sopusoinnussa ollutta kuvaa täydensi aina viimeistelty typografia.

© topi vikstedt

Väinö Nuorteva (Olli) riimitteli ja Topi Vikstedt kuvitti Tohtori Tietovallan aapisen.

Miten Vikstedtin visuaaliset taidot näkyivät kuvapuolella? Vaihtelevasti. Vaikka Vikstedt oli taitava sommittelija, hän uskoi viivan eloisuuteen. Pakinoitsija Ollille (Väinö Nuorteva) hän loi legendaarisen Mustapartaisen miehen ulkoisen olemuksen.

Vikstedt muistetaan myös kepeäviivaisena pilapiirtäjänä. Hän piirsi useisiin lehtiin, muun muassa Kerberokseen, Garmiin ja Tuulispäähän. Vaikutteita hän sai etenkin Heimo Aspelinilta ja Carolus Lindbergiltä.

Pilakuvista näkyy Vikstedtin poliittinen kanta: maltillinen porvari. Paino sanalla maltillinen. Aluksi Vikstedt avusti maan tavan mukaan lähes kaikkia lehtiä puoluekantaan katsomatta. Vuonna 1917 hän perusti Fyren-lehden päätoimittajan Rafael Lindqvistin kanssa riitaantuneiden kollegoidensa kanssa Kerberos-lehden. Neljä vuotta ilmestynyt Kerberos oli taiteilijoiltaan aikansa paras pilalehti.

Myöhemmin Vikstedt jatkoi pilapiirtäjäuraansa vielä omalla Puntari-lehdellä. Rafael Lindqvistillä oli oma Blinkfyren ja liberaaliälykköjen Garm menestyi, joten Vikstedt ei tahtonut olla pekkaa pahempi. Luonteikas pilalehti ilmestyi kuitenkin vain vuoden ajan, 1925.

Vikstedtin pilatuotantoa eri lehdistä on koottu kuolemanjälkeiseen kokoelmaan Topin pilakuvia (Otava, 1935).

Sen toimitti Yrjö Soini eli pakinoitsija Agapetus.

Vikstedtin kertomuksellisten kuvien tunnetuimmasta päästä on Otavan Pienen tietosanakirjan (1927) mainonta.

Olli loi Tohtori Tietovallan professorimaisen hahmon ja kirjoitti kirjasarjaa hauskasti mainostaneita riimejä, jotka Vikstedt sitten kuvitti lehtiin.

Tietosanakirjan ostaneet saivat kaupan päälle Tohtori Tietovallan aapisen julkaisuna. Sarjakuvana sitä ei parane pitää, mutta pisteestä A pisteeseen Ö etenevänä teoksena kyllä. Vikstedt käytti ehtaa sarjakuvaa jonkin verran mainoksissa. Myös hänen pilapiirroksensa rikkoivat välillä ruuturajoja toisen ja kolmannenkin puolelle. ●

Topi Vikstedt oli särmikäs taideopettaja ja taiteilija, minkä näkee ilmeikkäistä kasvoistakin. sarjainfo 2/2015 23

Lättyjä, lempeää surrealismia ja maailmanympärimatkoja Rasmus Nalle ei ole kolonialistinen karhu. teksti juri nummelin

Nallen synty Rasmus Nalle debytoi vuonna 1951 tanskalaisen pariskunnan Carla ja Vilhelm Hansenin tekemässä sarjakuvassa. Ensimmäiset tarinat ilmestyivät Berlingske Aftenavis -lehdessä. Aiemmin lehdessä oli julkaistu Jørgen Clevinin piirtämää sarjaa, jossa seikkaili Rasmus-niminen strutsi.

Kun Clevin lopetti sarjan tekemisen, PIBagentuuri haki uutta tilalle.

Hansenit olivat tehneet PIB:lle aiemmin muita projekteja. He olivat tässä vaiheessa jo yli 50-vuotiaita. Vilhelm oli alun perin mainospiirtäjä, Carla oli käsikirjoittaja. Pariskunnan ensimmäinen sarjakuva oli Firlingerne eli Neloset, jota julkaistiin 1940-luvulla Hjemmet-lehdessä. Vuonna 1948 ilmestyi Vilhelm Hansenin sarjakuvakirja Paa sjov i Afrika. Hansenit tekivät myös jouluaiheisia lastenkirjoja sekä lastenkirjasarjaa Hophans. Joulukirjoja on suomennettu, mutta Hophanseista en onnistunut löytämään kunnollisia tietoja, vain yhden pienen kansikuvanäytteen.

Carla Hansenista on saatavilla vain vähän tietoa, mikä on tietysti tyypillistä sarjakuville, sillä ne ovat useammin piirtäjiensä kuin kirjoittajiensa työtä.

Syntyi Rasmus Nalle. Pariskunnan työnjaossa Carla kirjoitti ja Vilhelm piirsi, tosin Carla sai nimensä käsikirjoittajana vasta kolmannessa albumissa. Sarjakuvastrippiä alkoi vuonna 1965 tehdä Tove 24 sarjainfo 2/2015

Nørgaard. Hansenit jatkoivat kuitenkin edelleen albumien tekemistä. Asian tutkimista hankaloittaa, että kaikki albumit ja pikkukirjat ja muut tilpehöörit julkaistaan edelleen nimimerkillä Carla & Vilh.

Hansen - vähän niin kuin Walt Disney, joka piirsi kaikki Aku Ankat ja Mikki Hiiret pitkälle 1990-luvulle.

Rasmus Nalle on merkittävä osa tanskalaista sarjakuvahistoriaa. 1950- ja 1960-luvuilla maassa käytiin laajaa keskustelua sarjakuvan merkityksestä lapsille

seen kirjaansa yhdeksi 101 tanskalaisesta design-klassikosta. Nalle pääsi myös postimerkkiin vuonna 2004.

Sekava julkaisupolitiikka Rasmus Nalle oli 1950- ja 1960-luvuilla suosittu ympäri Eurooppaa. Sitä nähtiin strippeinä sanomalehdissä ja esimerkiksi Glasgow Evening Timesilla oli oma Rasmus Nalle -kerhonsa. Tai siis Bruinkerhonsa, niin kuin hahmoa Skotlannissa kutsuttiin.

Kööpenhaminan design-museo valitsi Nallen tuoreeseen kirjaansa yhdeksi 101 tanskalaisesta design-klassikosta. ja nuorille, eikä niitä otettu kirjastoihin.

Sarjakuvat tuomittiin roskaksi. Rasmus Nalle oli ensimmäinen sarjakuva, jota otettiin Tanskassa kirjastojen kokoelmiin.

Rasmus Nallesta onkin tullut tanskalaisille ylpeyden aihe. Kööpenhaminan design-museo valitsi Nallen tuoree-

Evening Times julkaisi jopa Bruin-leikekirjoja, joihin sai leikata lehdessä ilmestyneet stripit. Myöhemmät albumit julkaistiin niin, että stripeistä ei julkaistu kaikkia kuvia, mikä selittää albumeissa toisinaan näkyvän oudon epäjatkuvuuden, kun henkilöitä menee ja tulee selit-

© Carla ja Vilhelm Hansen

O

len aina sanonut, että Rasmus Nalle on yksi maailman parhaita lasten sarjakuvia.

Kaikkihan tietävät, millainen Rasmus Nalle on. Pieni karhu seikkailee ympäri maailmaa kavereidensa kanssa: pelikaanin, jonka nokasta löytyy loputtomiin työkaluja ja muuta tarpeistoa, pingviinin, Kallenimisen hylkeen, joka koko ajan nukkuu, syö tai yrittää kertoa tarinaa Biskajanlahdella seilaamisesta, ja muutaman muun.

Sarjaa leimaa myös vanhanaikaisuus siinä, että tekstit eivät ole puhekuplissa, vaan ladottuna ruutujen alla.

Sarjan tyylilaji on ystävällinen surrealismi, joka kertoo että maailmassa ei ole mitään pelättävää. Naiivius ei tässä tapauksessa ole pettävää, sillä, kuten olen joskus sanonut, Rasmus Nalle on jatkuva ilon ja toivon lähde, jota ilman on joskus vaikea pärjätä marraskuun pimeydessä.

Pannukakut ovat oleellinen osa Rasmus Nallen maailmaa, tässä ne yhdistyvät toisen oleellisen elementin eli virtahepojen kanssa. (Rasmus Nalle päivänpaisteen maassa, Weilin + Göös 1978)

Rasmus Nallen seikkailujen alku.

(Rasmus Nalle rakentaa laivan, Weilin + Göös 1971)

Jostain syystä Tanskassakin on vaikea saada käsiinsä alkuperäisiä Hansenin pariskunnan Nalle-albumeita. Rasmus Nalle -kaupoissakin myydään vain uusia spin off -kirjoja. Ilmeisesti tänä vuonna olisi pitänyt alkaa koottujen Nalle-seikkailujen julkaiseminen, mutta en ole huomannut, että näin olisi käynyt. Olen aiemmin miettinyt, että Rasmus Nallet pitäisi saada suomeksi uusina, johdonmukaisina käännöksinä ja tarinan sisäisen kronologian mukaisessa järjestyksessä, mutta asia on tietysti monimutkaisempi, kun nyt tietää, että albumit eivät välttämättä sisällä kaikkia alkuperäisen sarjakuvan ruutuja.

Päiväntasaaja on meren kuninkaan Poseidonin pyykkinaru. (Rasmus Nalle sukeltaa, Weilin + Göös 1972)

Mistä Rasmus Nallessa on sitten kyse?

Siinä nähdäkseni yhdistyy kaksi yksittäistä tyylilajia suurempaa asiaa.

Rasmus Nalle on ensinnäkin suuren tradition (käyttääkseni leavislaista termiä) perillinen. Rasmus Nallen esikuvia ovat Ilmari Vainion Professori Itikaisen tutkimusretki, Victor Bergdahlin Kapteeni Grogg ja monet muut 1900-luvun alkupuolen sarjakuvat, kuvakirjat ja pilapiirrossarjat. Varsinkin Professori Itikainen muistuttaa hyvin paljon Rasmus Nallea.

Henkilöt ja piirrostyyliä voisi vaihtaa eikä kukaan huomaisi eroa. Itikaisen ylittäessä päiväntasaajan hän joutuu laivoineen alittamaan maapalloa kiertävän puomin, Rasmus Nallessa päiväntasaajaa merkitsee maailmaa kiertävä naru – jota Neptunus käyttää pyykkinaruna! Itikainen joutuu ihmissyöjiä paetessaan tulivuoren kraatteriin, josta hän seurueineen pakenee salaperäisesti kraatteriin laskeutuvalla sangolla.

Rasmus Nallessa ei tietenkään ihmissyöjiä ikinä olisi tai ainakin heistä hyvin nopeasti tehtäisiin seka- tai jopa kasvissyöjiä.

Carla ja Vilhelm Hansen tuskin tunsivat Ilmari Vainion sarjakuvaa. Itikaisen tutkimusretken esikuvana oli Oscar Anderssonin En resa jorden runt, joka alkoi 1900luvun alussa sanomalehtisarjakuvana.

Siinä jo nähtiin samanlaisia asioita kuin Rasmus Nallessa: kaksi hassunnäköistä tyyppiä, Napoleon ja Bartholomeus Lunds, veljekset siis, kiertävät maapalloa ja näkevät kaikenlaista eriskummallista. Sarjakuvassa käydään myös Egyptissä, niin kuin Rasmus Nallessa sittemmin.

Yhdistävänä tekijänä on jonkinlainen lempeä surrealismi, sama surrealismi joka saa Emile Cohlin muinaisissa animaatioissa norsun muuttumaan taloksi tai elokuvateatterissa istuvan naisen hatun muuttumaan jättimäiseksi kasvustoksi.

Sarjakuva ja nuori taidemuoto, animaatio, synnyttävät 1900-luvun alussa aluskasvuston, josta Rasmus Nallenkin on hyvä ponnistaa. On mahdollista rikkoa fysiikan säännöt ja luopua perinteisestä realismista. Kaikkea voi tapahtua. Samaa korosti myös Sergei Eisenstein korottaessaan Walt Disneyn animaatiot suuren taiteen tasolle.

Samalla kaikki mainitut sarjat ylistävät nykymaailmaa. Lennetään ilmapalloilla, ajetaan junilla, ihminen pääsee kaikkialle tapaamaan toisten kulttuurien edustajia - karuimmillaan nämä tietysti alistetaan vallan tai ainakin katseen alle.

Maailmanympärimatka oli yleinen trooppi 1900-luvun kolonialistisessa seikkailukirjallisuudessa, miksei siis myös sarjakuvassa. Jules Vernen kirja 80 päivässä maapallon ympäri oli ilmestynyt jo 1873 ja käytännössä luonut lajityypin, jossa Rasmus Nallekin operoi. Vuonna 1908 järjestettiin ensimmäinen autokilpa maailman ympäri.

Ja samalla tavallahan Rasmus Nalle kulkee albumisarjassa maailman ympäri laivallaan.

▼

© Carla ja Vilhelm Hansen

Suurten seikkailijoiden tassunjäljissä

© Carla ja Vilhelm Hansen

tämättä. Toisaalta tämä epäjatkuvuus nimenomaan voi olla kiehtovaa ja lisätä sarjan absurdia huumoria.

Suomessa Rasmus Nallea julkaisi Weilin + Göös 1970-luvun alussa Marjatta Kurenniemen käännöksinä. Epäilen kyllä, että välillä sarjaa suomensi joku Kurenniemen apulainen, koska sivuhenkilöiden nimet saattavat kirjoissa muuttua. Esimerkiksi Rasmus Nallen pikkuveli on ensiksi nimeltään Nallukka, sen jälkeen toisessa kirjassa Bimbo. Lisäksi sarja julkaistiin suomeksi sattumanvaraisessa järjestyksessä, vaikka yhdessä albumit muodostavat suuren eepoksen.

Weilin + Göösin lisäksi Semic Press julkaisi Rasmus Nallea Nalle Nöpö -lehdessään, jossa nähtiin Nalle-strippejä, joita ei välttämättä ole suomeksi muuten julkaistu. Myöhemmin Weilin + Göösin osti Gummerus, joka julkaisikin joitain Nallealbumeita uudestaan 1980-luvulla.

Suomessa julkaistiin 1990-luvun alussa myös ranskalaisille markkinoille tehty versio Rasmus Nalle rakentaa laivan, johon oli sarjakuvamaisuuden lisäämiseksi korvattu kuvan alle painetut tekstit puhekuplilla, mutta muutoin albumi seurailee tarkoin alkuperäistä strippiversiota.

Tämä paljastuu tutkimalla netistä löytyviä skannauksia Glasgow Evening Timesissa julkaistuista stripeistä.

Lisäksi on julkaistu kaikenlaisia erilaisia pikkuteoksia, kuten neliönmallisia pikkukirjoja sekä uusia kovakantisia tarinoita.

Näitä on tehnyt suurimmaksi osaksi Per Sanderhage, joka oli siirtynyt strippien pääasialliseksi tekijäksi jo 1960-luvulla.

Valitettavasti Sanderhagen tarinat eivät koskaan todella tavoita Rasmus Nallen parhaita puolia, kuten yllätyksellisyyttä ja suloisenpehmeää absurdiutta.

sarjainfo 2/2015 25

"Torvesta tuli paskaa" - ei, vaan lihapullataikinaa!

(Rasmus Nalle unikekojen maassa, Weilin + Göös 1971)

albumissa on usean sivun kohtaus, jossa rakennetaan jotain – nämä on usein piirretty samassa kuvakoossa samasta näkökulmasta.

Yksinhuoltajaäidin lätyt © Carla ja Vilhelm Hansen

Rasmus Nalle osoittaa suuruutensa myös sillä, että samalla konseptilla tehdyt myöhemmät sarjakuvat eivät pärjää sille. Gösta Knuttsonin kirjoihin hatarasti perustuva Nalle Nöpö -sarjakuva tai Lars Mortimerin Bobo jäävät kauas, kauas taakse.

Oikeastaan Rasmus Nalle voittaa myös aiemmat yritelmät. Esimerkiksi Suomessakin julkaistu ja näköjään satumaisen harvinaiseksi muuttunut Robert Lipsin

Äidinrakkaus pitää maailmaa koossa, joskin se merkitsee sitä, että äidit ovat aina sidottuja kotiin.

(Rasmus Nalle ja pikkuveli, Weilin + Göös 1978) 26 sarjainfo 2/2015

Vallitseva tunnelma on yllätyksellisyys. Kaikkea voi tapahtua.

Globi- eli Jopi-sarja pelaa hyvin samantyyppisellä huumorilla ja myös formaatilla, mutta ei ole ollenkaan yhtä hyvä.

Rasmus Nallen vaikutusta näkyy myös Ruotsin ylpeydessä, Rune Andreassonin Bamsessa eli Maailman vahvimmassa nallessa. Kummassakin on nalle keskushenkilönä, hänellä on sekalainen joukko läheisiä kavereita, joiden kanssa hän seikkailee ympäri maailmaa ja pelastaa muita epämääräisistä olosuhteista. Kummassakin päähenkilö on kiltti nalle, joka ei tekisi ikinä pahaa kenellekään (Bamse tosin heittelee pahiksia puitten latvoihin).

Ero sarjakuvissa on tosin se, ettei Rasmus Nallessa ole koskaan pahiksia.

Yksi poikkeus on Nyrkki-Yrkki, jonka Rasmus Nalle opettaa tavoille. Tarinassa

Rasmus Nallestahan nämä ilmiöt puuttuvat. Nallen isästä ei puhuta kuin kerran tai kaksi, kun Nalle saa häneltä salaperäisiä kirjeitä tai lahjoja. Isoisä on olemassa, mutta hän asuu kaukana. Nalle saa pikkuveljen, mutta asiaa ei selitetä millään tavalla eikä läsnä ole ketään hahmoa, joka voisi olla pikkuveljen isä.

Monet ovat naureskelleet Rasmus Nallen kohdalla sitä, että hänen äitinsä on aina kotona paistamassa lettuja. Ratkaisu on korostuneempi 1980-luvulla tehdyssä animaatiosarjassa, jossa kuvio toistuu jaksosta toiseen. Tietysti vielä konservatiivisempana voi pitää alkuperäisen albumien mallia, jossa äiti paistaa lättyjä koko ajan, vaikka Nalle itse olisi poissa viikkoja tai kuukausia maailmanympärimatkoillaan.●

© Carla ja Vilhelm Hansen

Oscar Anderssonin, Ilmari Vainion ja Victor Bergdahlin sarjakuvissa ja animaatioissa valkoinen mies hallitsee katseellaan outoa maailmaa, Rasmus Nalle on eri ajan nalle. Hän ei hallitse katseellaan toisia kansoja. Nalle korostaa kaikkien tasaarvoisuutta. Nalle tietää kaikkien nimet jo tavattaessa ensi kertaa. Eri eläimet voivat olla sukua toisilleen, apina sanoo esimerkiksi ohi ajavan tiikerin olevan hänen serkkunsa.

Samalla Rasmus Nalle parodioi vanhaa ja 1950-luvulle tultaessa vanhentunutta lajityyppiä. Miksi maailmanympärimatka olisi enää mitään erikoista, kun sen voi tehdä käytännössä kuka tahansa?

Nalle kavereineen sen sijaan päättää tehdä sen jalkaisin. Juna kulkee parin ruudun aikana koko Länsi-Euroopan halki, Tyyni valtameri voidaan ainakin yrittää ylittää soutuveneellä. Onneksi Vallu-valas tulee apuun. Amerikkalaiset öljymiljonäärin näköiset koirat lennättävät Nallen kavereineen raketilla Atlantin yli. Sankarit putoavat suoraan kotirannalle korttia pelaavien kavereidensa päälle.

Vallitseva tunnelma on kuitenkin yllätyksellisyys. Kaikkea voi tapahtua. Yksi esikuva voisi olla vielä Hugh Loftingin tohtori Taatinen eli Doctor Doolittle. Sen taas on esimerkiksi Stepan Chapman kiinnostavasti nostanut new weird -koulukunnan eli uuskumman yhdeksi esikuvaksi.

Rasmus Nallessakin perinteinen kodin onnea korostava realismi lyö kättä yhdessä maailman lempeää outoutta kuvaavan surrealismin kanssa. Kukaan ei tule samanlaisena ulos kerran Rasmus Nallen maailmaan astuttuaan.

Tätä korostaa myös sarjakuvatekniikan vanhanaikaisuus, joka 2000-luvulla näyttäytyy taas raikkaana ja uudenlaisena. Staattisuus on Nalleissa merkittävä kerronnallinen keino, lähes jokaisessa

Rasmus Nalle peikkometsässä tavataan pari pelottavan oloista hahmoa, mutta nekin paljastuvat vain normaalia likaisemmiksi possuiksi. Rasmus Nallesta puuttuu vanhemman lastenkirjallisuuden eetos, jonka mukaan seikkailu on vain pahaksi ja lapsen kuuluu aina palata kotiin.

Toinen keskeinen ero näissä kahdessa sarjakuvassa on se, että Bamse on poliittinen. Se puhuu yhteiskunnallisen tasaarvon puolesta. Bamse on selvemmin pohjoismaisen hyvinvointivaltion tuote.

Hyvinvointivaltio näkyy tanskalaisessa Rasmus Nallessa selvemmin jonkinlaisena individualismin ja pelleilyn manifestoitumana.

Vielä yksi ero sarjakuvissa on. Bamsen vanhemmat ja isovanhemmat ovat osa sarjaa. Bamsen vanhemmat eivät ole sarjan alussa vielä mukana, mutta Andreasson kehitteli heille oman tarinan, joka selittää heidän poissaolonsa. Bamsen maailmassa on myös seksiä, sillä sarjassa näytetään, miten Bamse ja Leena tekevät lapsia - he halaavat oikein kovasti.

Sarjainfon saat

kotiisi

liittymällä

jäseneksi oso i t t e e ssa

sa r ja k uvas e u r a . f i

jäsenmaksu

30 € 25 €

/vuosi tai makeaa elämää berliinissä

(alle 18-vuotias)

jä s e n e t uja a n t ava t asema

kustannus

e g mo n t

residenssiin!

fantasiapelit

farbe, geezers kulkukatin poika miktor/vammalan

k i r japa i n o

jLaatua a l ava lapsille, O t ava n k i r j a k auppa ,

Pieni Leffakauppa, Ros e b u d , Sarjakuvakeskus,

Snow White, Tempera ja Turun Sarjakuvakauppa.

sarjakuvaseura.fi ren a a s ste vuo akuvapi sarj

sarjispaj oja lä hi ös sä

A. Översta & Pentu aimosarjakuva.wordpress.com

Hoi , sa rjakuvantekijä tai pienkusta nta ja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 2/2015 27

Tipun suhdehistoriaa.

Enimmäkseen single, 2014.

Riitta Uusitalo tarkkailee kaksimielisiä lausahduksiaan ja kärsii liiasta itsekritiikistä.

Teksti reetta laitinen kuva jami järvinen

J

© riitta uusitalo

Enimmäkseen taiteilija

yväskyläläinen kuvataiteilija Riitta Uusitalo ehtii istahtaa kahvikupin äärelle haastatteluun Kuopion Juuret-sarjakuvafestivaaleilla. Myöhemmin iltapäivällä hänellä on lavaesiintyminen yhdessä Tommi Musturin ja Anni Nykäsen kanssa. Edellisenä iltana on vietetty avajaisia Mikkelin taidemuseossa, jossa Uusitalon, Musturin ja Nykäsen töitä on esillä Hullu luovuus -sarjakuvanäyttelyssä. Uusi-

talo on siis suhannut Opelillaan yöksi Jyväskylään ja sieltä taas aamulla Kuopioon.

Uusitalo on ollut parin viime vuoden aikana tuottelias sarjakuvan saralla. Viime vuonna ilmestyi jatkoa vanhan sankarittaren Tipu Laitisen seikkailuille, albumi Enimmäkseen single. Tämän vuoden tuotantoa on feministipupusisarusten mieskuvioista kertova Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit.

© riitta uusitalo

”Olen vanha, kukaan ei tunne minua ja olen tehnyt albumin, joka on huono.”

28 sarjainfo 2/2015

– Sirkun ja Pulmun idea lähti siitä, että kaksimieliset vitsit ovat mielestäni tyhmiä. Onnistun kuitenkin itse laukomaan kaksimielisyyksiä vahingossa, jolloin ystäväni huomauttavat, että tajusinko mitä juuri sanoin. Erään tällaisen tapauksen jälkeen rupesin tarkkailemaan itseäni ja sanomisiani. Vitsien tarkkailu jäi päälle ja muuttui sarjakuviksi, Uusitalo sanoo.

Tipu Laitinen kohtaa Ridgen. Enimmäkseen single, 2014.

”1990-luvulla asenne sarjakuvaan oli tervetulleeksi toivottava ja positiivinen.” en ole halunnut hajottaa itseäni moneen suuntaan.

2000-luvulla ilmestyneet Armi-kirjat ja 1990-luvun lapsi- ja perheaiheiset kirjat Uusitalo teki maalaamisen ohessa.

– Lapseni olivat kotona 4-vuotiaiksi. Keittiön pöydän ääressä piti saada tehdä jotain, joten lapset piirsivät ja äiti piirsi.

Esikoisesta oli kivaa tehdä sarjakuvaa äidin kanssa mutta kuopus Armi suhtautui asiaan toisella tavalla.

– Armi ehdotti, eikö Armi-kirjojen päähenkilö voisi olla välillä jonkin toisen niminen, etteivät ihmiset kyllästyisi.

Sitten selvisi, että hän oli päiväkodissa vaatinut kutsumaan itseään Hilja Markkaseksi. Silloin älysin, ettei Armi tainnut tykätä olla kirjan hahmona.

Sarjakuvan asema huolestuttaa

Kuvataiteilija, sarjakuvataiteilija, opettaja s. 1960 Helsingissä Opiskellut Oriveden opistossa ja Kankaanpään taidekoulussa Teoksia vuodesta 1986 alkaen mm. Hauskaa naistenpäivää, rva Risunen! (1993), Nasun lapset (1996), Pikku opintiellä (1999), Armi on vauva (2000), Omat koirat purevat, Nasu (2009), Enimmäkseen single (2014), Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit (2015).

Uudet albumit ovat omakustanteita. Uusitalo päätyi tähän, koska koki itsensä tyrkyttämisen vaikeaksi.

– Lähetin kustantamoihin sähköpostia, jossa sanoin, että olen vanha, kukaan ei tunne minua ja olen tehnyt albumin, joka on huono.

– Yksi kustannustoimittaja sanoi, että saa näppylöitä pupuista. Toinen oli sitä mieltä, ettei naisille suunnattu sarjakuva kannata.

Teoksen kustannustoimittaja, tämän vuoden alussa menehtynyt Silja Hiidenheimo ehti nähdä sarjakuvat ja tykkäsikin niistä. Harmi kyllä Teos ei enää julkaise sarjakuvia.

Uusitalo on kuitenkin pitänyt omakustantamisesta, koska siinä voi tehdä mitä itse haluaa.

Painokset ovat olleet pienehköjä, noin 600 kappaletta offset-painossa.

Kalevi Kivistö oli SKDL:n presidenttiehdokas vuonna 1988. Tipu Laitisen varhainen esiintyminen löytyy albumista Hauskaa naistenpäivää Rouva Risunen (Suuri Kurpitsa, 1993). ▼

Riitta Uusitalo

Uusitalo sai Suomen sarjakuvaseuran Puupäähattu-palkinnon vuonna 1993, kolmantena naisena palkinnon historiassa. Ala on muuttunut huomattavasti sen jälkeen.

Muutos on näkynyt selkeästi muun muassa apurahahakemuksissa, joita Uusitalo on ollut myöntämässä 1990- ja 2010-luvuilla.

– Olin ensi kertaa valtion taideteollisuustoimikunnassa vuonna 1995, jolloin sarjakuvan hakemuksia ei ollut juurikaan. Nykyään korkeatasoisia hakemuksia on valtava määrä.

Vuosina 2013–14 Uusitalo istui Taiteen edistämiskeskuksen Media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunnassa. Hän koki toimikuntatyön vaikeana. Hakemuksia kolmelta eri alalta tulee tasan mutta rahat jaetaan epätasaarvoisesti. Tätä oli vaikea hyväksyä. Kukaan jäsenistä ei halunnutkaan enää jatkaa toimikunnassa kauden jälkeen.

– Valtion apurahat ovat olleet niukkuuden jakamista ennen ja nyt. 1990-luvulla asenne sarjakuvaan oli kuitenkin tervetulleeksi toivottava ja positiivinen. Sarjakuva sai muun muassa silloin ensimmäisen 5-vuotisen apurahan.

Taiteen keskustoimikunnan muuttuminen Taiteen edistämiskeskukseksi ei ole taiteilijoiden mielestä tuonut toi-

2000-luku on ollut sarjakuvarintamalla hiljaisempaa aktiivisten 1980- ja 90-lukujen jälkeen. Uusitalo teki kolme vuotta viikoittaista Nasun lapset -strippiä Keskisuomalaiseen ja Savon Sanomiin ja koki sen turhan uuvuttavaksi.

– Jutun miettimiseen kului paljon aikaa ja aikataulu oli tiukka. Kun yhden oli saanut valmiiksi ja lähetettyä piti alkaa jo miettiä seuraavaa. Tein samaan aikaan puupiirroksia ja opetin. Viime vuosina minulla on ollut paljon näyttelyitä maalauksista ja grafiikasta, joten

© riitta uusitalo

Monta rautaa tulessa

sarjainfo 2/2015 29

© riitta uusitalo

➜ Piirakkakukkaro herättää paheksuntaa. Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit, 2015.

vottuja uudistuksia. Taiteilijoiden vaikutusmahdollisuudet omaan alaan ovat Uusitalon näkemyksen mukaan jopa huonontuneet. Taiteilijoiden ja apurahahakemusten määrä on vuosi vuodelta lisääntynyt samalla, kun valtion rooli rahanjakajana pienenee. Nähtäväksi jää, minkälaisia muutoksia alkanut hallituskausi tuo tullessaan.

– Virkamiehet ovat ammattitaitoisia ja tekevät valtavasti töitä sekä yrittävät edistää taiteen asemaa.

Politiikka on kuitenkin liian vahvasti mukana kuvioissa ja poliitikkojen pitää perustella äänestäjille, miksi veronmaksajien rahaa jaetaan taiteelle. Uudistuksilla yritettiin lisätä läpinäkyvyyttä mutta kävi oikeastaan päinvastoin.

– Kun lukee satoja hakemuksia niin ymmärtää karusti rahan vähyyden. Ihmiset laitetaan kilpailemaan perustoimeentulosta keskenään.

Sarjakuvan asema hirvittää. Hyviä tekijöitä on paljon mutta yleinen tietoisuus sarjakuvista on edelleen samalla tasolla kuin 1990-luvulla.

Tarvitaan markkinointia, tiedottamista ja kynnyksen madaltamista.

Riitta Uusitalo opetti taannoin sarjakuvaa Muuramessa kaikille esikoululaisryhmille.

Hän hämmästyi lasten vajavaisesta sarjakuvatietämyksestä. Aluksi kaikki eivät edes tienneet mitä sarjakuva on. Lapset eivät myöskään tienneet sarjakuvahahmojen nimiä.

– Lapset innostuivat kuitenkin kovasti sarjakuvasta ja saivat mahtavia oivalluksia. Monet ilmoittivat haluavansa isona sarjakuvapiirtäjiksi.

Juuret 80-luvulla Uusitalo on tehnyt sarjakuvia jo neljällä vuosikymmenellä. Kipinä tekemiseen syttyi Kankaanpään taidekoulussa, jossa opiskelivat samaan aikaan myös Ari Kutila ja Reima Mäki30 sarjainfo 2/2015

nen. Kutila ehdotti Uusitalolle sarjakuvien piirtämistä. Myöhemmin hän kävi myös Tampereen sarjakuvaseuran kokouksissa ja tutustui P. A. Manniseen.

– 1980-luku oli hienoa aikaa. Kaikki olivat innoissaan ja aktiivisia. Oli Tampereen skene ja Porin uusi taidemuseo. Kankaanpäässä opiskeli monia kiinnostavia taiteilijoita, joista useat ovat myös jääneet alalle. Teknisiä apuvälineitä ei juuri ollut, kopiokonekin oli jo iso juttu. Välineet piti tehdä itse seriseulasta lähtien.

Oma opiskeluaika oli inspiroivaa mutta Uusitalo ei väheksy hänen jälkeensä tulleita sukupolvia.

– Nykynuoret ovat erittäin lahjakkaita ja aktiivisia. Oma itsekritiikkini puolestaan kovenee koko ajan, sitä on nykyään jo liikaakin.

Olen parhaillaan tekemässä jatko-osaa Sirkulle ja Pulmulle ja ehtinyt hylätä jo paljon surkeita alkuja. Nuorempana olisin tehnyt heti kun ajatus pärähti päähän tai vääntänyt vaikka väkisin.

– Yllätyin, kun sain aikoinaan Puupäähatun. Olen jopa samaa mieltä kritisoijien kanssa siitä, etten olisi välttämättä hattua ansainnut. Naistekijöitä oli silloin vielä vähän, mutta nykyään naisten asema alalla on melko hyvä.

Uusitalon omat lapset tekivät taidetta nuorempina, mutta ilmoittivat kuitenkin päättäväisesti, ettei heistä tule ikinä taiteilijoita.

Syyksi mainittiin, ettei taiteilijoilla ole ikinä rahaa.

– Edes taiteilijoiden kavereilla ei ole rahaa!

Toinen lapseni on kyllä opiskellut valokuvaajaksi, mutta häntä ei silti saa kutsua taiteilijaksi, Uusitalo nauraa.

Nuorempikin lapsista on jo täyttänyt 18 vuotta, joten kukaan perheessä ei enää tarvitse jatkuvaa huolenpitoa. Paitsi Opel. ●

1/2

Kolmesti vuodessa

Va ltaK u ntam m e K u Vatai t e e s ta Kestotilaus 17 € tilaukset@puolilehti.fi www.puolilehti.fi

➜ vier

as k

ynä

Sarjakuvantekijät – keitä he ovat? teksti timo kokkila

S

© hanna arvela

arjakuvantekijät ry sekoitetaan usein Suomen sarjakuvaseuraan, mikä on hyvin ymmärrettävää. Nimet kuitenkin kertovat melko hyvin mistä on kyse. Sarjakuvaseura on alan yleisjärjestö johon voi liittyä kuka tahansa, tekijöistä keräilijöihin tai muuten vain sarjakuvia harrastaviin. Sarjakuvaseura järjestää Helsingin sarjakuvafestivaaleja, ylläpitää Sarjakuvakeskusta Helsingissä, jakaa Puupäähattu-palkintoa ja julkaisee tätä lukemaasi lehteä. Sarjakuvaseura tekee laajaa ja upeaa työtä sarjakuvan hyväksi.

Sarjakuvantekijät ry taas on alan ammattijärjestö. Yhdistykseen ei voi liittyä kuka tahansa, ainoastaan ammattimaisesti sarjakuvia tekevät. Toiminta alkoi vuonna 1992 sarjakuvaseuran ammattijaostona ja 1996 perustettiin oma yhdistys.

Yhdistyksen aktiivit katsoivat, että omana järjestönä tekijöiden asioita voisi ajaa paremmin. Ammattijärjestönä oli myös mahdollista päästä tekijänoikeusjärjestö Kopioston jäseneksi. Yhdistyksen säännöissä sanotaan muun muassa että ”Yhdistyksen tarkoitus on sarjakuvan tekijöiden yleisten ja yhteisten ammatillisten ja sosiaalisten etujen valvominen”.

Kopiosto kerää tekijänoikeuskorvauksia esimerkiksi koulujen valokopioinnista. Yhdellä lisenssillä voi lunastaa luvan valokopiointiin, ilman että jokaisen kirjoittajan, kuvittajan tai sarjakuvantekijän lupaa tarvitsee erikseen kysyä. Kertyneet varat Kopiosto kanavoi tekijöille apurahoina jäsenjärjestöjensä kautta.

Kopiosto ry:n jäseneksi pääsy edellyttää, että yhdistys edustaa laajasti alan tekijöitä. Tämän takia oma yhdistys on tärkeä ja jäsenyydelle täytyy myös olla kriteerit.

Sarjakuvantekijät ry:n jäseneksi hyväksymisen perusteena on jonkinasteinen ammattimaisuus alalla. Piirtäjiltä vaaditaan noin yhden, kirjoittajilta kahden albumin verran julkaistua materiaalia, muualla kuin omakustanteissa. Jäseninä on myös esimerkiksi kääntäjiä ja tekstaajia, joilta vaaditaan vähän enemmän julkaisuja. Yhdistyksen hallitus viime kädessä hyväksyy jäsenet harkintansa

mukaan. Sarjakuvien tyyliä tai laatua emme arvioi, sen jätämme suosiolla kriitikoille. Noin 150 jäsentä on hyvä otos suomalaisista sarjakuva-ammattilaisista ja täyttää siis hyvin esimerkiksi Kopioston vaatimuksen kattavasta jäsenistöstä. Naispuolisia jäseniä on hiukan alle kolmannes. Viime vuosina jäsenmäärä on ollut hiljaisessa kasvussa.

Jäsenkriteerit ovat jatkuva keskustelun aihe. Monet omakustantajat toimivat nykyään hyvin ammattimaisesti, ja miten pitäisi suhtautua nettijulkaisuihin? Muuttuvassa maailmassa selkeitä sääntöjä on yhä vaikeampi asettaa. Hallituksen harkinta varmasti korostuu jatkossa. Pitkäjänteinen ja ainakin jossain määrin toimeentuloon tähtäävä työskentely sarjakuvien parissa voisi olla jonkinlainen tulevaisuuden määritelmä.

yleensä huomioitu, he ovat tulevaisuuden ammattilaisia.

Vuosittain jaamme myös Vuoden sarjakuvateko -palkinnon, joka on myönnetty suomalaista sarjakuvakulttuuria edistäneestä teosta vuodesta 1998 alkaen. Vuoden 2014 palkinnon sai Solja Järvenpää, sitä edellinen voittaja oli Heikki Jokinen ja vuoden 2012 palkinnon nappasivat Maijastiina Vilenius ja Petteri Oja. Sarjakuvantekijät ry järjestää myös tekijöille suunnattua ohjelmaa eri sarjakuvafestivaaleille. Yhdistys pyrkii muutenkin tuomaan esiin ammatin arkisia puolia, eli sosiaaliturvaa, veroja, vakuutuksia yms. Tekijänoikeusasiat, sopimukset ja muut ammattilaisten toimeentuloon vaikuttavat asiat ovat aina ajankohtaisia, ja yhdistys pyrkii vaikuttamaan niihin yhdessä Kopioston ja sen muiden jäsenjärjestöjen kanssa. Kustannusalan murros aiheuttaa varmasti haasteita jatkossakin, eikä ole odotettavissa että tekijänoikeuskeskustelukaan laantuisi ihan pian.

Kannattaa muistaa, että tekijänoikeus on yleensä sarjakuvantekijänkin ainoa myyntiartikkeli.

Puheenjohtajina ovat vuosien varrella toimineet Tiina Paju, Timo Varpio, Jukka Murtosaari, Tarmo Koivisto, Juhani Tolvanen, Harri Vaalio ja Timo Kokkila. Alusta asti mukana ollut Veikko Savolainen on nimetty kunniapuheenjohtajaksi.

Kunniajäsen-tittelillä taas on varustettu Mr Lordi, joka oli mukana jakamassa sarjakuvakilpailun palkintoja keskellä pahinta julkisuuspyöritystään. Tärkeä vaikuttaja on ollut myös pitkäaikainen sihteeri Kalervo Pulkkinen. Asiantuntijajäsenemme, järjestöaktiivi ja tekijänoikeusexpertti Heikki Jokinen taas on tehnyt paljon työtä yhdistyksen toiminnan mahdollistamiseksi. Vuoden 2015 hallituksessa ovat Vesa Ilmaranta, Heikki Kaukoranta, Timo Kokkila (pj), Reima Mäkinen, Jaana Suorsa, Aino Sutinen ja Jyrki Vainio.

Lisätietoa jäseneksi hakemisesta ynnä muusta nettisivuillamme: www.sarjakuvantekijat.fi. ●

Sarjakuvantekijät ry:n jäseneksi hyväksymisen perusteena on jonkinasteinen ammattimaisuus alalla.

Yhdistyksen yksi tavoite oli siis saada sarjakuvantekijät osallisiksi Kopiosto ry:n kanavoimista tekijänoikeuskorvauksista. Tämä toteutui 1998, jolloin Sarjakuvantekijät ry jakoi apurahoja 26 000 markkaa. Viime vuosina apurahojen määrä on pyörinyt noin 40 000 euron nurkilla. Tulevaisuutta on vaikea ennustaa. Valokopiointi vähenee, digitaalinen kopiointi kasvaa. Miten tekijänoikeusjärjestöt pystyvät vastaamaan tähän?

Sarjakuvantekijät ry:n Kopiosto-apuraha, joka tunnetaan myös nimellä Pätkä-apuraha, on jo vakiinnuttanut asemansa. Hakuaika on vuosittain tammikuun lopussa, ja apurahat jaetaan Tampere Kuplii -festivaaleilla maaliskuussa. Rahaa voi anoa myös sarjakuvaan liittyviin projekteihin, ei pelkästään niiden tekemiseen. Haku ei edellytä yhdistyksen jäsenyyttä. Kattava jäsenistö on edellytys apurahojen jakamiselle, mutta raha on siitä huolimatta tarkoitettu myös muille suomalaisille sarjakuvantekijöille. Myös nuoret tekijät on

Timo Kokkila on Sarjakuvantekijät ry:n puheenjohtaja, sarjakuvantekijä ja kotimaisen sarjakuvahistorian harrastaja. sarjainfo 2/2015 31

Sarjakuvaa joukkorahoituksella – helppo nakki vai suuritöinen ponnistus?

Internetin kautta hankittava joukkorahoitus houkuttelee omakustantajia. Se vaatii kuitenkin huolellista suunnittelua ja tarmokasta markkinointia. Suomalaisia sarjakuvan joukkorahoituskampanjoita on toistaiseksi ollut vain kourallinen.

Teksti Anna Paukku Cruz

C

rowdfunding suomennetaan yleensä joukkorahoittamiseksi. Se muodostuu etupäässä kuluttajilta pieninä puroina kerätystä pääomasta, jolla on tarkoitus toteuttaa palvelu tai hyödyke. Joukkorahoitus on yleistynyt voimakkaasti etenkin 2010-luvulla internet-pohjaisten alustojen syntymisen myötä.

Yksi ensimmäisistä crowdfunding-sivustoista oli vuonna 2008 perustettu kalifornialainen Indiegogo, jota myös useat suomalaiset sarjakuvantekijät ovat käyttäneet onnistuneesti hakiessaan rahoitusta projekteilleen.

Seuraavana vuonna avautui New Yorkissa päätoimistoaan pitävä Kickstarter, joka lienee tunnetuin ja suurin tämän hetkisistä joukkorahoitusalustoista.

Sen käyttö rahoituksen etsimiseen vaatii kuitenkin yhdysvaltalaisen tai brittiläisen pankkitilin ja osoitteen.

Hulppeimpia Kickstarterin onnistuneita sarjakuvakampanjoita lienee Richard Burlewin The Order of the Stickin uudelleen painamista varten kerätty rahoitus, joka sai vuonna 2012 rahaa yli 1,2 miljoonaa dollaria noin 15 000 tukijalta.

Ensimmäinen suomalainen kaikille avoin joukkorahoitusalusta Mesenaatti. me aloitti toimintansa ensin pilottiluonteisesti vuonna 2012 ja avautui seuraavana

32 sarjainfo 2/2015

vuonna kaikille avoimena alustana. Mesenaatti.me:n palvelussa on huomioitu Suomen rahankeräyslainsäädäntö, verotus ja kuluttajansuojalaki, mikä tekee alustasta helppokäyttöisen vaihtoehdon.

Suomalaista sarjakuvaa joukkovoimalla Ensimmäinen suomalainen joukkorahoituksella kustannettu sarjakuva-albumi oli Miha Rinteen vuonna 2013 ilmestynyt Matkailua pelialalla. Albumi keräsi Mesenaatti.me:n kautta ensin

7000 euroa ja jälkimyynnin kautta vielä 125 euroa lisää.

Matkailua pelialalla -rahoituskampanja kesti tasan kuukauden touko- ja kesäkuun taitteessa vuonna 2013 ja ylitti reippaasti 3000 euron minimitavoitteensa.

Rinne oli kuitenkin aloit-

Ensimmäinen suomalainen joukkorahoituksella kustannettu sarjakuva-albumi oli Miha Rinteen Matkailua pelialalla. tanut sarjakuvansa tekemisen jo vuonna 2008 blogissaan. Blogi sai alusta asti hyvän vastaanoton ja sillä oli vakiintunut lukijakunta jo ennen rahoituksen hakua.

Täysin tuntemattomien tekijöiden joukkorahoituskampanjat onnistuvat ani harvoin. Tunnetummatkaan eivät voi jättää kampanjaa oman onnensa varaan. Miha Rinteen kampanjassa jokainen skenaario ja yksityiskohta oli mietitty huolella – vastikkeiden suunnittelusta painosmäärien kilpailuttamiseen. Näin mahdollinen riski epäonnistumisesta oli jätetty mahdollisimman pieneksi.

Rinne painottaa, että muuttuvia tekijöitä on iso liuta ja siksi kaikkeen tulee varautua. Kampanjan epäonnistuessa hanketta tukeneiden rahoittajien rahat palautuvat eikä heille koidu mitään kuluja, mutta jouk-

koluolalla oli valmis tukijoukko rahoittamassa kampanjaa, kun se alkoi vuoden 2014 kesäkuussa.

Joukkorahoituskampanjan suunnitteluun ja toteutukseen osallistuivat ryhmän muutkin jäsenet, mutta päävastuun kantoi Lehkonen, joka kertoo kuukauden kuluneen lähestulkoon pelkän kampanjan pyörittämiseen.

Albumin joukkorahoitus onnistui 66 mesenaatin tukiessa hanketta 2066 eurolla, minimisumman ollessa asetettuna 1000 euroon. Lepakkoluola julkaistiin saman vuoden elokuussa.

Kampanja vaatii kovaa työtä Onnistuneessa joukkorahoituskampanjassa on sarjakuvantekijän toimittava niin markkinoinnin, vies-

Hanna-Pirita Lehkonen on tuottelias tekijä monella eri alustalla.

panjan suunnittelemisen ja pyörittämisen olevan täysipäiväinen tuottajan työ, joka vaatii kokonaisvaltaisen sitoutumisen. Alusta asti on hyvä pitää mielessä mikä on

Ilman rahankeräyslupaa haettavan rahoituksen tulee aina olla vastikkeellista. tinnän kuin budjetoinninkin ammattilaisena. Rinne ja Lehkonen toteavat kam-

Miha Rinne on vakiinnuttanut lukijakuntansa erityisesti pelialaa seuraavien keskuudessa.

© Miha Rinne

hankkeen tavoite – esimerkiksi sarjakuva-albumi – ja miten tavoitteeseen päästään sitouttamalla tukijat.

Lukijoiden ja tukijoiden saaminen aloitetaan kauan ennen varsinaisen kampanjan aloittamista. Yksi hyvä keino siihen nykyisin on sarjakuvablogin pitäminen. Sarjakuvantekijän on osoitettava lukijoilleen tekevänsä mielenkiintoista, hyvälaatuista ja tasaisesti ilmestyvää työtä.

Näkyvyyttä saa myös esimerkiksi kiertämällä sarjakuvafestareilla ja -tapahtumissa.

Monet saattavat miettiä, löytyykö netissä ilmaiseksi julkaistusta sarjakuvasta kootulle albumille enää ostajia. Useat fanit kuitenkin tahtovat seuraamastaan sarjakuvasta myös fyysisen, painetun tuotteen. Lukijoiden mielipiteitä kannattaa tiedustella. Sekä Rinteen että Lehkosen tapauksessa fanit ehdottivat albumien tekoa.

Tieto tukijoiden olemassa olosta ja määristä auttaa laskelmien ja budjetointien laatimisissa. Tärkein selvitettävä asia on projektin minimitavoite. Siihen

© Anna Paukku Cruz

tulee laskea ainakin valmiin teoksen paino-, postitus- ja pakkauskulut, joukkorahoitusalustan provisiot, maksuvälitysjärjestelmän maksut ja mahdolliset verot. Tekijä voi halutessaan lisätä tavoitteeseen myös omia palkkatai kulukorvauksia.

Painotalojen kilpailuttaminen ja painosmäärien vertailu kannattaa.

Jos minimitavoitteeksi saatu summa tuntuu realistiselta omaan lukija- ja kannattajamäärään verrattuna, ovat mahdollisuudet joukkorahoituskampanjan onnistumiseen olemassa. Silti tavoitteeseen kannattaa lisätä myös pienehkö hätävarasumma, joka jättää liikkumavaraa, jos projektin tekemisen aikana ilmenee yllättäviä menoja.

Kaikkien joukkorahoitusalustojen palvelimet eivät salli meneillään olevan kampanjan rakenteen muuttamista. Lehkosen mukaan näin on ainakin Mesenaatti. me:n kanssa.

Houkuttelua vastikkeilla Miha Rinne oli työstänyt Matkailua pelialalla -albumin sisällön melko pitkälle valmiiksi ennen kuin aloitti kampanjansa. Hän lupasi tukijoille albumista vain vähimmäissivumäärän, koska koki projektin pysyvän näin paremmin hallinnassa.

Lopullinen teoksen sivumäärä riippui kampanjan tuloksesta. Rinne oli laatinut tukijoille mahdollisuuden osallistua myös oman sivun ideointiin tietynsummaisesta vastikkeesta. Hän piti kuitenkin itsellään oikeuden muo-

▼

korahoitusalusta perii siltikin provisionsa jokaisesta sen kautta luvatusta maksusta.

Taloudellinen vastuu on siis projektin vetäjällä. Alustojen provisiot vaihtelevat noin 5-9 % verran ja sen lisäksi maksujenvälitysjärjestelmän ylläpitäjät, kuten Paypal, Amazon tai kotimainen Holvi-pankki ottavat omat siirtomaksunsa niiden kautta kulkeneista rahoista.

Myös Team Pärvelön tekijät päätyivät rahoittamaan vuonna 2012 ilmestyneen Hyi, homoa!-yhteisjulkaisun jatko-osan Lepakkoluolan joukkorahoituksella Mesenaatin kautta. Vuonna 2008 perustettu Team Pärvelö on suomalainen itsenäinen sarjakuvajulkaisija ja taideryhmä, jonka tavoitteena on tehdä sarjakuvaa, jota ryhmän jäsenet haluaisivat nähdä julkaistuna.

Teamin vastaava toimittaja Hanna-Pirita Lehkonen kertoo saaneensa idean rahoitusmallin kokeilemiseen luennolla silloisessa koulussaan Metropoliassa, kun Mesenaatin toimijoita oli tullut sinne kertomaan toiminnastaan. Idea antologian jatko-osan tekemiseen lähti kuitenkin lukijoiden ja fanien pyynnöstä, eli Lepak-

sarjainfo 2/2015 33

kata ideaa tarinaansa sopivaksi tarpeen mukaan.

Suomen rahankeräyslain mukaan vain yleishyödyllisen yhdistyksen on mahdollista kerätä poliisin luvalla vastikkeettomasti rahaa. Ilman rahankeräyslupaa haettavan rahoituksen tulee aina olla vastikkeellista. Vastikkeen tulee olla suhteessa annetun rahoituksen määrään. Joukkorahoituksella ei siis voi kerätä ilmaista rahaa, vaan se on periaatteessa kaupankäyntiä joko valmiista tai valmistumassa olevasta tuotteesta.

Vastikkeiden laatimisessa kannattaa miettiä tarpeeksi monta erisisältöistä ja -hintaluokkaista versiota, jotta pystyy tarjoamaan kuluttajille sopivia ja houkuttelevia tukisumman vastineita.

Vastikkeiden toimitusajat ja -tavat tulee ilmoittaa tukijoille ennen niiden keräämistä.

Kampanjan markkinointisuunnitelma saattaa hyvinkin olla nolla euroa, jolloin projektin ahkera rummutus sosiaalisessa mediassa on välttämätöntä. Joukkorahoituspalvelimet tarjoavat paljon kullanarvoista tietoa onnistuneeseen kampanjointiin, mutta markkinointivastuu jää jokaisen rahoitusta hakevan omalle vastuulle.

Faneja ja tukijoita kannattaa herätellä videoiden, blogikirjoitusten, Facebook-tapahtumasivujen, Instagram-kuvien ja ahkeran twiittailun muodossa.

Markkinointi tulee aloittaa jo hyvissä ajoin ennen varsinaisen joukkorahoituskampanjan avautumista ja jatkua koko sen keston ajan.

34 sarjainfo 2/2015

Myös paperimainokset eli julisteet tai flyerit ovat melko helppo markkinointikikka.

Lehkonen kertoo Lepakkoluolan kampanjan saaneen paljon tukijoita apurahalla rahoitettujen flyereiden kautta, joita jaettiin antologian kohderyhmän mukaisesti Helsinki Pride -tapahtumassa.

Tukijoihin kannattaa pitää tiiviisti yhteyttä myös rahoituskampanjan jälkeen. On syytä tiedottaa työvaiheiden aikana missä mennään ja tuleeko mahdollisia aikataulumuutoksia. Onnistunut tuote on sekä tekijän että tukijoiden yhteinen päämäärä.

Rahoitusta eri tavoin Mesenaatti.me, Kickstarter ja Indiegogo ovat joukkorahoitusalustoja, joiden kampanjointi keskittyy yhden kertaluontoisen vastikkeen keräämiseen. Jokaisella kampanjalla on alkamis- ja loppumispäivät määriteltyinä, vaikka jälkirahoitusta on mahdollista hakea.

Vuonna 2013 perustetulla yhdysvaltalaisella Patreonilla on näistä poikkeava joukkorahoitusmalli, sillä siinä taiteilija voi hakea jatkuvampaa rahoitusta työskentelylleen.

Käytännössä tukia voi kerätä esimerkiksi valmistuneen työn jälkeen tai kuukausittain.

Suomalainen sarjakuvataiteilija Anayte Delahay käyttää Patreonia miehensä Matti Delahayn kanssa tehdyn Feral Gentry -nettisarjakuvan rahoittamiseksi. Hänen kokemuksensa on ollut positiivinen varsinkin rinnastettuna siihen, kuinka haasteel-

liselta itsensä markkinointi voi ajoittain tuntua. Delahay kertoo käyttävänsä paljon aikaa varmistaakseen miellyttävän kokemuksen omille tukijoilleen. Hän myös muistuttaa, ettei vastikkeiden tarvitse aina olla iso määrä fyysistä tavaraa.

Uusintakierros huumoripläjäystä – Pahkasikaa joukkorahoituksella Suomen ikonisin huumorilehti Pahkasika näkee uudelleen päivänvalon. 40 vuotta sitten perustettu mutta vuonna 2000 kuopattu lehti herätetään henkiin joukkorahoituskampanjalla.

Lehden päätoimittaja Markku Paretskoi innostui Haaga-Heliassa opettajana toimivan Tuomo Ryynäsen ideasta rahoittaa Pahkasikaa joukkorahoituksella. Pian

faneista. Odotettavissa on aikaisemmista numeroista tuttuja tekijöitä ja sarjakuvaja pilahahmoja.

Juuri lehden vahva brändi ja valmis yleisö saivat Paretskoin tarttumaan Ryynäsen ehdotukseen joukkorahoituksesta. Kampanja ja uusi numero toteutetaan kuitenkin harrastuspohjalta – pienimuotoisesti, mutta hyvin toteutettuna.

Lehden uuden numeron toteuttamista varten miehet jakoivat keskenään selkeät vastuualueet niin, että päätoimittaja vastaa lehden sisällöstä, kustantamisesta ja julkaisemisesta sekä median tiedottamisesta. Ryynäsen vastuulle jäävät joukkorahoituskampanja ja sen pyörittäminen Mesenaatti.me:ssä sekä projektin digitaalisen puolen toteutus ja ylläpito,

Kampanja ylitti kolmessa viikossa 15 000 euron minimitavoitteensa. miehillä oli valmis suunnitelma kampanjaa varten.

Ihan tyhjästä ei lehden uutta numeroa kuitenkaan lähdetä tekemään, sillä Paretskoilla on valmista materiaalia jo parinkymmenen sivun verran. Ideasta toimintaan ja valmiiseen tuotteeseen menee suunnitelmien mukaan alle vuosi. Pahkasian 79. numeron on tarkoitus ilmestyä syksyllä 2015.

Paretskoi kertoo uuden numeron yleisön koostuvan lähinnä lehden vanhoista

kuten kotisivut ja sosiaalinen media.

Tärkein tiedotustyö, eli aikaisemman lukijakunnan ja fanien tavoittaminen ja tiedottaminen Pahkasian uudesta tulemisesta joukkorahoituksella onnistui nopeammin kuin miehet olivat ennakkoon odottaneet. Media innostui aiheesta ja hanke on saanut paljon palstatilaa printti- ja digitaalisessa mediassa sekä radiossa. Kohderyhmän tavoittaminen nopeasti on näkynyt rahoi-

tuskampanjassa, joka meni kolmessa viikossa 15 000 euron minimitavoitteensa yli.

Kokonaisuudessaan kampanjan kesto on neljä kuukautta.

Päätoimittajan vinkit Sarjakuvan myymisessä pätevät samat lainalaisuudet kuin minkä tahansa muunkin teoksen tai tuotteen.

Tekijän tulisi miettiä tuotetta ostajan näkökulmasta.

Markku Paretskoi ohjeistaa pohtimaan asiaa pienen ajatuskokeen kautta. Ostaisitko sinä omalla rahallasi tuotteen, jota et ole nähnyt, jonka ilmestyminen on epävarmaa ja jonka laadusta sinulla ei ole selkeää kuvaa?

Laittaisitko rahasi sarjaku-

vaan, jonka tekijöistä et tiedä mitään?

Luultavimmin et. Listaamalla kaikki syyt olla ostamatta tuotettasi saat samalla listan joukkorahoituskampanjasi kompastuskivistä, jotka sinun tulisi ratkaista päästäksesi haluttuun lopputulokseen.

– Joukkorahoitus voi joissakin tapauksissa olla oiva apu sarjakuvantekijöille.

Mutta mikään patenttiratkaisu se ei ole. Kustantajan saaminen sarjakuvalle on ja on aina ollut tuskaista puuhaa. Joukkorahoitus ei lopultakaan ole sen helpompi konsti – vaikeudet ja vastukset ovat vain toisaalla, Paretskoi toteaa. ●

MIHA RINNE

MARKKU PARETSKOI

Pelialan konkari, mm. ensimmäinen kyseiseen ammattiin palkattu suomalainen.

Omat sarjakuvat: Matkailua pelialalla 1994–2015, Lopunperän tarinat 1-3, Muilutus alfa centauriin, D’Moleyk - Myyrien aika. peliala.wordpress.com (sarjakuvaan tehty uusia jaksoja eli tarina jatkuu!) mrinne.blogspot.fi Vinkki: ”Joukkorahoitetun kirjan hinnoittelua ei tehdä samalla kaavalla kuin normaalisti painetun ja myydyn kirjan. Tarjoat ihmisille jotain mitä ei voisi muuten saada.”

Pahkasian päätoimittaja v. 1975– 2000, 2015. pahkasika.hankiworks.com mesenaatti.me/pahkasika Vinkit: ”Muista, että sitoudut myös toimittamaan sarjakuvasi sen tilaajalle. Yleensä se tarkoittaa postitusta.

Hieman yllättäen pakkaus- ja postikulut saattavat olla isompi kuluerä kuin painolasku. Ota siis etukäteen selvää, paljonko kaavailemasi painotuote painaa ja laske mitä sen postittaminen pahvipakkauksessa maksaa.”

HANNA-PIRITA LEHKONEN

Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja.

Oma sarjakuva: Feral Gentry.

Blogi: feralgentry.smackjeeves.com Vinkki: ”Paypal-tilin maksumahdollisuus helpottaa. Ilman sitä tukija joutuu antamaan korttinsa tiedot ja se voi hermostuttaa joitain tukijoita perääntymään rahoittamisesta.”

Opettaa ja toimittaa sarjakuvaa, mm. Gaijin ja Team Pärvelön julkaisut.

Team Pärvelöön kuuluvat Lehkosen lisäksi Raakel Hokkanen ja Laura Haapamäki.

Vetää tämän vuoden Helsingin sarjakuvafestivaalien Pienlehtitaivasta.

Omat sarjakuvat: Silly Ghost, Thys. hannapirita.sarjakuvablogit.com hannapirita.tumblr.com teamparvelo.com Vinkki ryhmänä toimiville: ”Sitouta ihmiset tekemään markkinointia ja sopikaa selkeät roolit ja työtehtävät ryhmän kesken.”

ANAYTE DELAHAYE

MESENAATTI.ME Suomalainen kaikille avoin joukkorahoitusalusta.

Perustettu 2012, kaikille avoimeksi 2013.

Palvelussa huomioitu Suomen rahankeräyslainsäädäntö, verotus ja kuluttajansuoja.

Rahoitusta mahdollista hakea poliisilta saatavalla rahankeräysluvalla vastikkeettomasti sekä vastikkeellisesti ilman rahankeräyslupaa. mesenaatti.me ●

Schlupp-piirtäjäsymposium Taidekeskus Ahjossa Kokonaisvaltainen näyttely läpivalaisi nykypiirroksen pimeää puolta.

Teksti ja kuva jokke saharinen

Sysi-salin keskitilaa hallitsi Hypnobatia.

Taustalla siintää Emma Fält ja Arkapaikka -ryhmä sekä Tabulaland.

J

oensuulainen Schlupp-piirtäjäsymposium sai alkunsa Itä-Suomen mediataiteen läänintaiteilijan Markku Ruotsalaisen ja kuvataiteilija Reijo Kärkkäisen havainnosta, että nykypiirtäjille on niukasti esiintulomahdollisuuksia. Näyttelykokonaisuuden nimeksi manifestoitui Schlupp, koska se kuvasi kuraattorien mielestä parhaiten ”sielujen sympatiaa”. Määritelmiä pakeneva nimi on lainattu William Burroughsin Alastomasta lounaasta.

Piirtäjäsymposiumin tarkoituksena oli tuoda esille piirtäjien, sarjakuvantekijöiden ja kuvittajien soolo- ja yhteistyöprojekteja sekä taidekollektiivien ja -ryhmien tuotantoa. Valittujen teosten estetiikka, sisältö ja menetelmät kohtasivat jossakin punk zinen, art brutin, surrealismin, Kutikutin ja Kittilän maisemissa.

Taidekeskus Ahjoon astunutta kävijää saattoi kohdata melkoinen järkytys päälle hyökyvän visuaalisen myrskyn seurauksena.

Sysi-salin seiniä koristivat näyttelyn selkeimmät sarjakuvateokset, joista Sami Ahon viime vuoden Dying-albumin mustavalkeat originaalit oli ripustettu kahdeksi riviksi halkomaan seinäpintaa.

Sanattomat ja synkkäviritteiset kuoleman kuvat ovat kuin Burroughsin hapokkailta sivuilta siitetyt.

Kuin jatkokertomukseksi Ahon töille oli samalle seinälle ripustettu vielä Arto Nurron sävykkäät lyijykynätyöt, jotka peilaavat taidokkaasti mikro- tai makrokosmisia ulottuvuuksia.

Tanskalaisen Zven Balslevin seinällisessä päähuomio kohdistui hänen Cult Pump -pienkustantamonsa julkaisemaan CCCP-pienlehteen, jonka ykkösnumeron aiheena ovat suomalaiset nuoren 36 sarjainfo 2/2015

polven kuvantekijät, kuten Reijo Kärkkäinen, sekä vanhan liiton jäärä Kalervo Palsa. Esipuheen lehteen on kirjoittanut sarjakuvaneuvos Harri Römpötti.

Sysi-salin peräseinä pirstoutui lukemattomien erikokoisten piirustusten rihmastoksi. Monenkirjavia töitä yhdisti se, että ne kaikki löytyvät myös Tabulaland Art Storesta. Puoti on erikoistunut kotimaisten piirtäjien piirustusoriginaalien kauppaamiseen.

Seinältä saattoi bongata edustavan valikoiman Tabulalandin artisteja, kuten Kalevi Helvetin (PKN:n kitaristi), Mari Ahokoivun, Noora Isoeskelin, Rojun, Jyrki Nissisen, Joonas Rinta-Kannon ja Ville Pirisen.

Koko komeuden keskellä jökötti valtaisa, ärsyttävästi pörisevä ja monen metrin korkeuteen kurotteleva installaatio. Painajaismainen taidepurkaus oli allekirjoittaneen ja Jukka Suhosen rakennusjätteistä sekä moninaisesta kierrätyskamasta väsätty Hypnobatia. Se on osa samaa nimeä kantavasta tilateosten sarjasta. Näyttelyajan loputtua hirvitykset tuhotaan ja aloitetaan taas jossain toisaalla kokonaan alusta.

Sysi-salin nurkasta avautuvassa, lähes pimeässä Kytö-tilassa pyöri Jouni Viljakaisen ja Tommi Hämäläisen kaksi kotikutoista, mustavalkeaa animaatiota. Yhteiskestoltaan puolituntista, musiikilla höystettyä pätkää ei parhaalla tahdollakaan voi pitää koko perheen Disney-tuokiona. Animaatiossa kuva-aiheet limittyvät toisiinsa, kutoen tulkinnalle vapaata verkkoa.

Sysi-salin lattialla lepäävä paperikaistale vei Hiili-tilaan. Sieltä löytyi Emma Fältin ja kuopiolaisten nuorten Arkapaikka-ryhmän teoskokonaisuus, joka maalattiin mustalla pullotussilla suoraan näyttelytilan seiniin ja lattiaan. Perusidea on, että kunkin kropan ääriviivat ikuistetaan seinään ja sitten kukin täydentää syntynyttä kuviota parhaaksi katsomillaan tavoilla.

Hiili-tilasta pääsi Ahjon perimmäiseen ja toiseksi isoimpaan Koksi-saliin, jonka seinät oli täytetty erikokoisilla kuvilla. Timo Konttisen kehystetyt piirustukset ja maalaukset ahmaisivat valtaosan seinätilasta.

Tuomas Tiaisen samalla seinällä ollutta, “Lapsien päälle ajaneiden rumien amerikkalaisten autojen helvetti” -nimistä sarjakuvaa ei voinut olla huomaamatta. Siitä piti ylikirkas fluoriväri huolen. Näyttelyn kenties huomiota herättävimmät kaksi sivua!

Koksi-tilan peräseinän puolestaan valloittivat Tommi Musturin kookkaat grafiikanlehdet vahvoine väreineen. Jyrki Heikkisen runolliset vesiväriteokset ottivat haltuun kokonaisen seinän ja vähän toistakin. Kookkaista vesiväripapereista koostuvaa, unenomaisella logiikalla etenevää tarinaa jäi pähkäilemään pitemmäksikin aikaa. Päätarinan päätyttyä jatkoa seurasi pienemmillä töillä, hajanaisemmalla ripustuksella ja osittain avoimeksi jääneellä lopulla.

Lattiatilaa hallitsi taiwanilaissyntyisen, sittemmin helsinkiläistyneen Arlene Tuckerin köysiteos, joka antoi yleisölle mahdollisuuden osallistua. Samaa asiaa ajoivat myös Sysi-salin ilmapalloteos ja ulos viheriölle pystytetty peliverkko.

Jos ihmismielen pimeää puolta luotaava piirrostaide, painajaismaiset animaatiot tai installaatiot ovat sinun juttusi, niin toivottavasti löysit tiesi Joensuussa Taidekeskus Ahjossa 28.5.-16.6. vallinneeseen Schlupp-piirtäjäsymposiumiin, nykysarjakuvan, -kuvituksen ja -taiteen helvetintuuttiin. ●

keräilijän tunnustuksia

teksti jyrki vainio

Parin piirroksen kohdalla olen tehnyt tietoisen kylmäpäisen ratkaisun aiheuttaa niille tuhoa, ainakin tietyissä rajoissa. Kari Suomalainen teki uransa loppuaikoina piirrostensa puhekuplien tekstauksen huopakynillä. Seinälläni on yksi Karin kuva, jonka tekstit olivat jo osittainen haalistuneet, kun piirros tuli minulle: minä olen pitänyt sitä esillä ja antanut niiden hävitä lisää. Nykyisellään ne ovat kellertävän ruskeat.

koostumuksessa aiheuttavat heti näkyviä muutoksia kuvaan. Liimalla on taipumus ajan myötä muuttua kellertäväksi tai ruskeaksi.

Kun rasterilla yleensä on tarkoitus kuvata harmaata pintaa, aiheuttaa tämä muutos veikeän näköisiä tuloksia. Esimerkiksi monissa vanhoissa Mustanaamio-originaaleissa Urjan asu on nykyään kelta-ruskea.

Entä mitä tapahtuu, kun nämä kaksi huonosti säilyvää asiaa saattaa yhteen? Minäpä

Viivat häviävät kokonaan psykedeeliseksi liukuvärikentäksi.

Vielä pitemmälle on edennyt seinälläni oleva Karvis-strippi. Siitä on hävinnyt jo haalean keltaoranssiksi kolme asiaa: päiväys, Jim Davisin signeeraus ja kaksi pientä viivaa, jotka yhdessä ruudussa merkkaavat Eskon pulisonkeja. Olen miettinyt, että mahtavatkohan ne olla ne stripin ainoat asiat, jotka Davis on oikeasti tehnyt siihen itse – ja onko sarjan nimellisen tekijän ainoa oma kädenjälki näin häipymässä kuvasta kokonaan. Stripin alareunassa on vuosituhannen vaihteessa hommattu Davisin omistuskirjoitus. Nyt myös se on alkanut haalistua.

Huopakyniäkin enemmän murhetta aiheuttavat erilaiset liimat. Jos piirrokseen on liimattu korjauksia, tai paperi kiinnitetty johonkin alustaan, saattavat kiinnitykset irtoilla ja/ tai liima syöpyä paperin läpi.

Sarjakuvissa käytetty rasterikalvo on tästä oma erikoistapauksensa, koska se on läpinäkyvää, joten muutokset sitä kiinnittävän liiman

kerron. Huopakynäviivan päälle liimattu rasterikalvo saattaa pahimmillaan aiheuttaa sen, että liima alkaa liuottaa mustetta. Seurauksena, että viiva alkaa hiljalleen levitä. Tämä prosessi saattaa kestää vuosikausia, mutta jatkua niin pitkälle, viivat häviävät kokonaan psykedeeliseksi liukuvärikentäksi.

Keräilijän tunnustus. Pääsin kerran omin käsin penkomaan Mort Walkerin originaaliarkistoa. Monista stripeistä rasteri oli pahasti kellastunut, mutta kaikista ei. Sain valita itselleni pari minttikuntoisena säilynyttä originaalia.

Oli kuuma kesä ja olin matkalla autolla.

Parin päivän autoilun jälkeen sain tehdä ikävän havainnon: strippien rasterialueiden reunat olivat oitis alkaneet kellertää.

Originaalit olivat onnistuneet säilymään hyväkuntoisina arkistoissa yli 50 vuotta. Kun minä sain ne haltuuni, onnistuin aiheuttamaan niille tuhoa parissa päivässä. ●

© bill schorr

R

akkaudella on myös tuhoisa puolensa. Niin myös keräilijän intohimolla voi olla kohteelleen tuhoava vaikutus. Piirroksen laittaminen seinälle voi helposti aiheuttaa sille vaurioita.

Sarjakuvien ja muiden käyttökuvien originaalien ensisijainen tarkoitus ei ole tuottaa seinälle laitettavia taideteoksia, vaan olla kuvattavaa materiaalia reprokameralle tai skannerille. Jos originaalin kuitenkin haluaa laittaa seinälle – kuten kaltaiseni keräilijät haluavat – pitää ymmärtää ne rajoitukset, joita tämä lähtökohta aiheuttaa. Kaikille originaaleille ei seinälle laittaminen sovi.

Koska piirrosoriginaalit on tehty ensisijaisesti julkaisukäyttöä varten, käyttävät monet sarjakuvapiirtäjät ja kuvittajat työvälineinään materiaaleja, jotka eivät ole hyvin säilyviä.

Paperi kellastuu, guassi ja korjauslakka varisee siitä helposti irti, värilliset musteet ja liuoksina myytävät vesivärit (etenkin sellaiset, jota käytetään usein kynäruiskuissa), puuvärit ja liidut menettävät nopeasti pigmenttinsä, jos altistuvat valolle.

Ja mikä olennaisinta sarjakuvapiirtäjälle: lähes kaikkien huopa- ja kuivamustekynien jälki haalistuu herkästi. Seinällä lähes varmasti ja osa siltikin, vaikka töitä säilyttäisi pimeässä laatikossa.

Vasta 2000-luvulla ovat yleistyneet kuitukärkikynät, jotka ainakin väittävät olevansa kestäväpigmenttisiä – mutta tässä vaiheessahan niiden pitkäaikainen säilyminen on kuitenkin vielä arvoitus. Aiempien huopakynien säilyvyys on ollut järjestään niin huonoa, että väkisinkin pitää olla hiukan skeptinen.

Varmin valinta piirroksen säilymisen kannalta ovat kaikkein perinteisimmät työvälineet: pullomuste ja irtoterä tai sivellin.

Tämän seurauksena en itse ainakaan pääsääntöisesti uskalla laittaa seinälleni huopakynällä piirrettyjä kuvia, en ainakaan vanhoja sellaisia. Siellä on tosin yksi Jim Borgmanin piirtämä Jere-strippi, joka on osittain tehty Pigma Microneilla. Se on vähän niin kuin koekaniini niiden arkistokelpoisuuden selvittämiseksi – olen itsekin käyttänyt niitä omissa piirroksissani. Minulla on tälle testille jopa oikea verrokki: toinen Jere-strippi, jota säilytän valolta suojattuna.

© tom wilson

NOT FADE AWAY

sarjainfo 2/2015 37

Italian leijona saapui Suomeen RW Kustannus julkaisee supersankarisarjakuvaa ja klassikoita. teksti vesa kataisto

E

Saatanallisesti säkenöivä saarnaaja

38 sarjainfo 2/2015

© RW Kustannus / DC Comics

urooppalainen kustannuskenttä on viime vuosina kokenut suuria muutoksia. Perinteiset suuret kustannustalot ovat saaneet vahvoja kilpailijoita uusista yrittäjistä. Eräs vahvan alun saanut kustantaja on sarjakuviin erikoistunut, vuonna 2010 perustettu RW Edizioni Italian Novarasta.

RW-nimi on johdettu latinasta, tarkoittaen leijonapatsasta. Yhtiö ottikin melkoisen leijonanharppauksen saadessaan oikeudet julkaista DC Entertainmentin tuotantoa Euroopassa. Tähän sisältyvät yhtiön supersankarit, Vertigo-linja sekä MAD. RW Edizionilla on kolme tuotantolinjaa. Lion, joka julkaisee amerikkalaisia sarjakuvia, erityisesti DC:n tuotteita, mutta myös poikkeuksellisia sarjakuvaromaaneja. Eräs esimerkki näistä on Joe Kubertin Yossel, jossa veteraanitaiteilija on luonnostellut perheensä vaihtoehtoisen kohtalon, mikäli juutalaiset Kubertit olisivat jääneet syntymämaahansa Puolaan.

Toinen julkaisulinja on Goen, joka julkaisee mangaa sekä manhwaa, Osamu Tezukaa, Daewonia, Ichijinshaa, jne.

Kolmas linja keskittyy klassikoihin ja eurooppalaisiin sarjoihin, kuten Franquinin, Will Eisnerin ja Peyon tuotantoon.

Suomeen RW Edizioni saapui rivakkaa tahtia. Kotimaiset tekijät palkattiin syksyllä 2014, ja puoli vuotta myöhemmin ensimmäiset kirjat olivat kaupoissa.

Yhteydenpitoon ja kirjojen suomeksi toimittamiseen värvättiin vapaa toimittaja Antti Koivumäki, jonka LinkedIn-profiili oli vakuuttanut italialaiset. Koivumäki hankkii sarjoille suomentajat sekä oikolukijat, tekninen toteutus ja painotyöt hoidetaan Italiassa.

Joe Kubert luonnostelee miten hänen olisi käynyt Varsovan getossa. Pakotien helvetistä olisivat tarjonneet sarjakuvat.

Y

ksi odotetuimpia RW Kustannuksen suomijulkaisuja on Garth Ennisin kirjoittama ja Steve Dillonin piirtämä Preacher. Se ilmestyi alkujaan DC:n Vertigo-sarjassa 66 kuukausittaisena lehtenä sekä lisäksi erikoisnumeroina vuosina 1995–2000. Suomessa Egmont aloitti sarjan julkaisun kahdella albumilla 2002, mutta ostajia ei tuolloin löytynyt tarpeeksi.

Preacher on vuosien aikana kasvattanut kulttisuosiotaan. Parhaillaan siitä on tekeillä tv-sarja, jonka tuottaa The Walking Dead ja Breaking Bad -sarjoista tunnettu AMC. Sarjan keskushahmo on pikkukylän pappi Jesse Custer, oppinsa kantapään kautta saanut mutta yhä Raamatun sanaa epäilevä pastori. Eräänä iltana Custer ahdistuu pisteeseen, jossa pirut on pakko ulvoa pihalle. Viskin voimauttama Jesse kertoo kyläläisille suorat sanansa ja saa rotevasti turpiinsa.

Seuraavana aamuna olisi katumussaarnan aika, jota kuulemaan kirkkoon on saapunut koko kylän väki. Puhe anteeksiantamisen merkityksestä pääsee tuskin alkamaan, kun Custerin ruumiin valtaa Genesis-henki, pirun ja enkelin pikasuhteesta siinnyt kaikkivoipa olento. Tämän ohessa koko kirkko räjähtää tuhoten kyläläiset.

Genesiksen voimalla Custer pystyy käskemään kenet tahansa (englantia osaavan) tekemään mitä hän tahtoo. Onneksi tätä kykyä ei sarjassa ylikäytetä. Raflaavan alun jälkeen meno muuttuu entistä hurjemmaksi, kun Jesse saa vaellukselleen mukaansa irlantilaisvampyyri Cassidyn sekä vanhan heilansa Tulipin. Hankalina hetkinä avuksi tulee John Waynen haamu, joka opastaa Custerin oikealle polulle.

Preacher on monen makuun sopimaton moderni kauhu- ja sotawestern, jossa Ennis ja Dillon ovat hyville hyviä ja pahoille todella

Tahdonko vai enkö? Hal Jordan epäröi, kun vanha vihollinen tarjoaa hänelle voimasormusta.

Teräsmies: Maa yksi. Tutun sankarin tarina jälleen päivitettynä.

© RW Kustannus / DC Comics

Kirjojen levittäjäksi Koivumäki suositteli sarjakuvakauppias ja kustantaja Petteri Ojaa. Oja hoitaa myös sarjakuviin keskittynyttä tukkuliikettä Sarjakuvan Toivo Oy:tä.

Toivon kautta RW Kustannuksen kirjat välitetään jälleenmyyjille ja kirjastoille.

RW Kustannuksen idea on, että teokset toteutetaan yhteispainoksina, kullekin maalle sopivankokoisiksi arvioituina määrinä. Pyritään siihen, että sarjat eivät päätyisi alennusmyynteihin, vaan kaikki myytäisiin loppuun.

Toistaiseksi suomeksi on saatu Lion-linjan teoksia, kuten Batmania, Teräsmiestä, Vihreää Lyhtyä ja pieneksi hitiksi kohonnut Neil Gaimanin Sandman.

Painokset eivät ole siis suuria, mutta nimikemäärä on lupaavan laaja. Vuoden lopulle on listaan merkitty supersankarisarjojen ohella lisää Sandmania, Alan Mooren Rämeen olentoa sekä Jokeri-albumistaan palkitun Lee Bermejon luoma Suiciders-toimintasarjakuva ydinsodan jälkeisestä ”New Angelesista”.

Julkaisujen lista kuitenkin elää koko ajan, ja tuoreimmat tiedot päivitetään sivulle rwkustannus.fi. ● © RW Kustannus / DC Comics

iljettäviä. Hyssyttely on kaukana, kun Jesse kieltää Jumalansa päin tämän naamaa, Cassidy kyykyttää Anne Ricen kirjoista hullaantuneita vampyyrilahkolaisia ja Tulip ampuu konnilta leukoja irti. Pyhä ja profaani populaarikulttuuri menevät iloisesti sekaisin, veri ja muut ruumiinnesteet roiskuvat. Vastassa on luoja itse, perässä marssii pysäyttämätön, Clint Eastwoodin Western-hahmojen inkarnaatio Tappajien pyhimys.

Irlantilaisverinen Garth Ennis (s. 1970) tunnetaan asenteikkaista käsikirjoituksistaan.

Hänen perusaiheisiinsa kuuluvat PohjoisIrlannin tilanne, kaikentyyppiset sotakuvaukset sekä inho virallistettuja uskontoja sekä supersankareita kohtaan. Hänen toinen julkaistu teoksensa, Warren Pleecen piirtämä True Faith käsitteli Preacherin teemoja brittinäkökulmasta. Putkimies Terryn vaimo ja lapsi kuolevat synnytyssaliin, mikä saa Terryn ryhtymään uskonnolliseen kilvoitteluun – teh-

tävänä on löytää ”tukos” eli Jumala ja kostaa on piirtänyt 2000AD:lle mm. Judge Dreddiä, tälle. Kirkot roihuavat sarjassa ja uskontokliDC Comicsille Hellblazeria ja Animal Mania, seitä pilkataan monin tavoin. Kansa suutMarvelille Tuomaria sekä Wolverinea. ● tui ja kustantaja veti True Faith -kokoelman myynnistä 1990.

Vertigo julkaisi teoksen uudelleen 1997 Preacherin menestyksen myötä.

Englantilaisen Steve Dillonin (s.

1962) ensimmäiset ammattilaistyöt julkaisi Marvel UK jo vuonna 1978.

Tämän jälkeen Dillon on työskennellyt ahkerasti useimmille britti- ja amerikkalaisJesse Custer kieltää "isänsä" päin tämän näköä Ennisin ja Dillonin uskontosatiirissa. kustantamoille. Hän

© DC Comics

sarjainfo 2/2015 39

arviot

© manu larcenet

Portti viallisiin mieliin Manu Larcenet Blast 4 – Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä Suom. Heikki Kaukoranta WSOY Tässä se on, Polza Mancinin tarinan päätös. Viimeistä Blastia saatiin odotella kauemmin kuin kahta edeltävää osaa, mutta nyt lukija saa täyttymyksen ja vastaukset kaikkiin tarinan aikana heränneisiin kysymyksiin?

No, kyllä ja ei. Neljäs osa jättää yhtä häiritsevän olon kuin aiemmatkin kirjat, vaikka vastauksia ammutaankin silmille.

Blast 4 – Toivottavasti buddhalaiset ovat väärässä on sarjan rajuin, juuri sen lopullisuuden vuoksi.

Kun Manu Larcenetin (s. 1969) kuusiosaiseksi kaavaillun mutta neljään osaan ”typistyneen” sarjakuvasaagan ensimmäinen osa Röykkiö ihraa vuonna 2011 ilmestyi suomeksi, oli ihmetys yhtä voimakas tunne kuin ihastus. Larcenet oli käytännössä uudistanut tyylinsä täysin. Tai ainakaan Blastin kaltaiseen harmaasävyilotulitukseen ei ollut osannut varautua.

Maallemuuttajien (suom. 2008–10) ja koskettavan Pienien voittojen (suom. 2006–09) tekijä oli toki jo lunastanut paikkansa lupaavien, jopa suurten, sarjakuvakertojien riveissä.

Mutta Blast, se oli jotain muuta.

Sarjan päähenkilö Polza Mancini, rujon ylipainoinen ongelmasyöjä, alkoholisti ja järjestäytyneen yhteiskunnan hylännyt entinen ravintolakriitikko, istuu poliisien kuulusteltavana sairaalassa tajuttomana makaavan Carole Oudinotin tapauksen vuoksi. Rikospoliisin kuulustelijoiden on edettävä varovasti.

Yksikin väärä sana tai varomaton oletus, ja Mancini sulkee suunsa. Vähitellen tarina kuitenkin keriytyy auki, mutta Mancinin tahtiin.

En henno paljastaa Buddhalaisten juonesta liikaa, mutta arvion lukeminen kannattaa lopettaa nyt, mikäli haluaa

40 sarjainfo 2/2015

pitää mielensä neitseellisenä. Albumi keskittyy Roland ja Carole Oudinotin taloon, jossa he piilottelevat lakia pakoilevaa Polzaa, sekä kolmikon keskinäisiin suhteisiin. Tarinan järkälemäiseen mutta kuitenkin sympaattiseen päähenkilöön on tutustuttu aiemmissa osissa, tältä osin suuria paljastuksia ei ole.

Sen sijaan valokeilaan asetetaan Roland Oudinot sekä tämän suhde tyttäreensä. Roland paljastuukin albumisarjan häiriintyneimmäksi yksilöksi, jonka impulssien tyydyttämiseksi julminkaan teko ei ole liian julma. En muista aiemmin tunteneeni sarjakuvahenkilöä kohtaan tällaista inhoa ja vihaa – ja toisaalta sääliä.

Larcenetin kerrassaan mestarillista harmaan sävyissä hehkuvaa kuvitusta ryyditetään värillisillä osuuksilla. Blast, Polzan kohtauksenomaisesti kokema surrealistinen yhteys maailmankaikkeuteen, on edelleen kuvitettu lasten piirroksilla. Lisäksi kirjassa nähdään muutamia näytteitä Jean-Yves Ferrin tekemästä viiltävän hauskasta Jasper, bipolaarinen jääkarhu -strippisarjasta. Kuvallisesti häiritsevintä antia ovat Rolandin pornografiset kollaasit. Ne avaavat portin vialliseen mieleen.

Larcenetin suurtyötä on viimeistään nyt, aiemminkin, luonnehdittu klassikoksi. Sitä se varmasti monella tasolla onkin. Voitaneen jo sanoa, että Blast resonoi tarpeeksi voimakkaasti tarpeeksi laajassa lukijakunnassa pokatakseen mainitun statuksen. Henkilökohtaiseen klassikkokategoriaani sarjakuvateoksen lasken, mikäli se liikuttaa vielä lukemisen jälkeenkin. Tämä on selvä tapaus. Blast on järisyttävä kuin Oudinotin talon yllä leijuva jättiläismoai.

Tuomas Tiainen

© tommi liimatta

Tuomas Tiainen

Tommi Liimatta Valo paistaa rummun läpi Like Absoluuttisen nollapisteen sana- ja laulunikkari Tommi Liimatta on myös näppärä sarjakuvantekijä.

Valo paistaa rummun läpi sisältää kaksi Liimatan pidempää sarjakuvanovellia ja kaikki yhtyeen kotisivuilla julkaistut kuukauden sarjakuvat. Absoluuttisen absurdismin ystävät hihkuvat, tosikoimmilta tiukkoihin syy- ja seuraussuhteisiin mieltyneiltä voivat äkilliset käänteet mennä yli hilseen. Yrittää kyllä kannattaa, vaikka poukkoilevuus alkuun vieroksuttaisikin, sillä Liimatan sanailusta saa tosikompikin hupia.

Kokoelman alkuun sijoitettu ”Rummunkireä”, kaksikymmentä vuotta vanhan pitkän tarinan uusi versio, käy arkisurrealistisen tykityksen arkkiesimerkistä.

Liimatalla on hämmentävä kyky osoittaa kipuilukohtia ja lyödä samalla asiat lempeällä ja älykkäällä tavalla läskiksi. Polkkatukkaisen viiksimiekkosen tuhnuinen elämä on tutunoloista, mutta aivan yhtä lailla kulman takaa voi ilmestyä epämuodostunut jättiläisvauva. Tietenkin. Paitsi että viiksekkäiden pubiin ei viiksettömillä ole mitään asiaa, ”eikä minnekään muuallekaan.” Reppanoita käy sääliksi, mutta naurattaa.

Soittajaelämää tuntevat löytävät tarttumapintaa Kuukauden sarjakuvien kiertue- ja keikkakuvauksista.

Roudaaminen on hankalaa ellei mahdotonta, lounaspizzassa on tölkkipaprikaa (hyi) ja olutkapseli on rikki

Sami Aho Dying Kutikuti Kutikuti-kollektiivin pitkäaikaisen jäsenen, sarjakuvataiteilijan ja sarjakuvaopettajan Sami Ahon (s.1976) Dying vaatii auetakseen aikaa ja kärsivällisyyttä. Ensivaikutelma karkealla ja runsaalla viivalla toteutetusta hopeamustakantisesta teoksesta on vaikea. Kookkaita, ”pusikkoisia” kuvia ei ole yksinkertaista tulkita.

Niitä lukee helposti liian läheltä ja liian nopeasti.

Kerronnan rytmiin täytyy totutella, odottaa, että kuvainformaatio ehtii aivoissa perille ennen eteenpäin siirtymistä.

Kun päästää irti tulkitsemisen tarpeesta ja antautuu katsomiselle, kuvien logiikka alkaa hahmottua.

Sisällöltään sanattoman teoksen otsikko saa ainoana sanana lisää painoa. Kuolemisen prosessi tai kokemus toimii avaimena, jonka avulla kertomuksen mielekkyys löytyy. Kun kuvia lukee kuolemaa tekevän sielunliikkeiden kuvauksena, valo ja varjo, musta ja

valkoinen, orgaaninen muoto ja geometria alkavat näyttää loogisilta.

Sanaton matka alkaa poistumisella sisätilasta ulos villiin luontoon. Sen voi nähdä analogiana kärsivän olennon irtautumiselle kehosta. Irtaantumismatkalla seurataan kiihdytetyssä vauhdissa elollisen olemassaolokaarta hedelmöityksestä kehityksen kautta tuhoutumiseen ja pilaantumiseen. Maisemassa jättikokoiselta näyttävä otus ulostaa jotain määrittelemätöntä elävän ja kuolleen, kasvin ja eläimen välimuotona.

Tunnelista kajastaa toistuvasti valoa, joka ei kuitenkaan johda kirkkauteen. Vaikeaselkoisuus kätkee sisäänsä merkityksiä, joista voi ammentaa ajatuksia pitkään ja syvälle.

Hannele Richert

Neil Gaiman ja piirtäjät Sandman Deluxe, kirja yksi: Yösävelmiä ja alkusoittoja Suom. Petri Silas RW Kustannus Neil Gaimanin käsikirjoittama Sandman kuuluu angloamerikkalaisen sarjakuvan kruununjalokiviin.

Alkujaan vuosina 1988–1996 julkaistu Sandman on saavuttanut vuosien varrella kaiken: kahmalokaupalla palkintoja, kriitikoiden ja lukijoiden ylistystä, myyntimenestystä sekä aseman sarjakuvataiteen klassikkona.

Sarjakuvan menestyksen salaisuus on Gaimanin upea käsikirjoitus. Unesta, Kuolemasta ynnä muista ikuisten asioiden henkilöitymistä kertova Sandman

© sami aho

(antakaa jostain kokonainen). Sanalla sanoen: Liimatan sarjakuvaus Absoluuttisen nollapisteen taivalluksesta sekä tekee turhaksi useimmat keikkapäiväkirjat että tarjoaa yhtyeen ystäville istumapaikan keikkaauton penkille.

Tulitus on sen verran ankaraa, että albumista riittää nautiskeltavaksi useiksi kerroiksi. Lauseenparret jäävät fonologiseen luuppiin päiväkausiksi kiertämään, takaraivossa tuntuu rengin katse. Ainut miinus siitä, että Nalle Mappisilmää on niin niukalti.

sarjainfo 2/2015 41

päin, ja ajatukset pyörivät loputtomasti samoja itseinhon ja -syytöksen ratoja.

Tea Teen piirrosjälki on iloa silmille. Söpöt eläinhahmot ja karamellivärit tuovat tarpeellisen kontrastin synkkyyteen. Loppukevennyskin on aiheellinen, vaikka masennus ja sen hoito eivät voikaan olla vain pelkkää kemiaa.

Reetta Laitinen

© neil gaiman

on häikäisevä sekoitus fantasiaa, kauhua ja mytologioita, unohtamatta lämmintä inhimillisyyttä.

Vaikka Sandman on eräs viime vuosisadan merkittävimmistä sarjakuvista, suomalaiset ovat aiemmin joutuneet lukemaan tarinoita pääasiassa englanniksi. Sandmania on julkaistu suomeksi aiemmin vain paloina, esimerkiksi Kalma-lehdessä sekä muutamassa albumissa 1990-luvun puolivälissä.

Siksi: ilo ja ylistys! RW Kustannus on tehnyt kulttuuriteon ja julkaissut suomenkielisen kokoelman kahdeksasta ensimmäisestä Sandman-lehdestä.

Sandman Deluxe 1: Yösävelmiä ja alkusoittoja on kovakantinen, yli 250-sivuinen namupaketti, joka pitää sisällään hienosti uudelleenväritetyt tarinat sekä mielenkiintoista oheismateriaalia, kuten hahmoluonnoksia sekä Gaimanin tarinahahmotelmia.

Kuten Gaiman albumin oheisteksteissä kirjoittaa, ensialbumissa Sandman etsii sarjakuvana itseään, ja esimerkiksi flirttailee DC:n supersankarikaartin kanssa tavalla, jota ei myöhemmin nähdä. Ensimmäisessä tarinakaaressa okkultistien vangitsema Unien herra tavoittelee vapauttaan. Albumin jälkipuoliskolla jälleenrakennetaan unien valtakuntaa. Kokonaisuuden kruunaa upea ”Sisareni siipien havina” -epilogi. Sarjakuvasisältö vastaa siis englanninkielisen Preludes and Nocturnes -albumin sisältöä.

RW Kustannus on tehnyt erinomaista työtä. Sekä suomennos että albumin painojälki ovat moitteettomia. Siksi sopii toivoa, että suomalaiset sarjakuvan ystävät ymmärtävät omaa parastaan ja tyhjentävät hyllyt Sandmaneista vikkelästi. Tällaista herkkua kun on tarjolla vain harvoin.

Vesa Saarinen

42 sarjainfo 2/2015

Tea Tee System Error Daada Mad Tea Party -blogistaan ja niistä kootuista albumeista tutun Tea Teen (Tauriainen) System Error on omaelämäkerrallista fiktiota. Aiheena on monille valitettavan tuttu ilmiö: masennus.

Päähenkilönä albumissa on suloinen pieni kissa.

Masennuksen kanssa kissalla on jo pitkä historia.

Taustalla on kiusaamista, terveysongelmia ja ulkonäköpaineita.

System Error on realistinen ja tarkkanäköinen kuvaus ahdistuksesta ja sen kanssa kamppailusta. Albumin nimi viittaa häiriöön systeemissä, eli aivoissa. Masentuneen mieli on käpertynyt sisään

Marko Turunen Ufoja Lahdessa Daada Luen monilta arvostamiltani taiteilijoilta tuotantoja, en yksittäisiä teoksia. Taiteilijoilla on toistuvia teemoja, ja heidän uudet kirjansa asettuvat aina jonkinlaiseen suhteeseen edeltäneiden töiden kanssa.

Silloin ”välityökin” voi tuntua erityisen merkitykselliseltä, koska jotain uutta lähtee rakentumaan, vanha täydentyy tai se asettuu uuteen valoon.

Erityisen selvältä tämä on tuntunut Marko Turusen sarjakuvien kohdalla. Ei vaikuta siltä, että Turunen olisi 1990-luvun lopussa suunnitellut tekemisensä viiden tai kymmenen vuoden päähän. Päin vastoin: spontaanius on säilynyt alusta loppuun asti.

Silti Turusen sarjakuvat muodostavat poikkeuksellisen yhtenäisen kokonaisuuden, jossa yksittäiset teokset kommentoivat ja täydentävät toisiaan. Yhtenäisyyden tuntu on syntynyt ennen kaikkea vahvasta, vieraantuneesta tunnelmasta.

Ominaispiirre näkyy vahvasti myös Ufoja Lahdessa -kokoelmassa. Mittavaan, yli 500-sivuiseen teokseen on kasattu Marko Turusen tuotannon keskeinen osa vuosilta 1999–2011: albumit Rakkautta viimeisellä silmäyksellä (2000), Pohja (2003), Kuolema kulkee kintereillä (2004) ja lehti Ufoja Lahdessa (2008–2010).

Ne kertovat Muukalaisen ja R-Rautanaisen rakkaustarinan, joka päättyy kuolemaan.

© tea tee

© riitta uusitalo

© marko turunen

Valinnan vuoksi pois on jäänyt muun muassa maailman paras painisarjakuva Lihat puntarissa ja pikkutarkka Tiskipäiväkirja. Jälkimmäinen harmittaa, koska Turusen sarjakuvat kiehtovat minua arkirealismin ja täysin kajahtaneen kuvakerronnan yhdistelmän vuoksi. Jos kuvat supersankarihahmojen päivittäisistä tiskeistä eivät ole kohotettua realismia, niin mikä sitten?

Toki ”Ufoissa” on tarpeeksi tutkailtavaa nytkin.

Olennaisen tuotannon alusta loppuun lukeminen näyttää, miten paljon Turunen on kehittynyt taiteilijana. Ote on varmentunut ja viiva selkiytynyt. Matka Rakkautta viimeisellä silmäyksellä -albumista Ufoja Lahdessa -lehteen tuntuu pitkältä.

Niitä kuitenkin yhdistää sama tavoite, kuvata maailmaa juuri niin vieraana ja pelottavana kuin se on.

Tuttuna mutta aivan tuntemattomana.

Lakonisen tekstin ja villin kuvan avioliitossa riittää iloja. Tämä suhde kehittyy ja syvenee, vuosi vuodelta.

Viime vuonna ilmestyneet Hanhenmarssia e-mollissa ja pulp-henkinen, pelkkää tekstiä sisältänyt Siirtomaan aave – tappelun taikaa eivät olisi kestäneet yksittäisinä teoksina mutta kokonaisuuden kannalta nekin ovat välttämättömiä. Turusen seuraava teos, ADHD-sheikki, vaikuttaa näytteiden perusteella jälleen askeleelta kohti aivan uutta ja vierasta – mutta silti tuttua.

mikkäimmät ilmestyi vuonna 1994, ja jatkoa on seurannut sittemmin melkein vuosittain.

Kuusipäinen kuristaja on taattua vanhan koulukunnan Tilsaa. Kaikki tarinat ovat vuoden 2015 tuotantoa, mutta vuosiluku voisi olla mikä vain. Kaavoihin kangistuminen ei ole kovinkaan positiiviselta kalskahtava asia, mutta Tilsan tapauksessa vuodet ovat vain jalostaneet menoa muhevammaksi.

Tilsan huumori perustuu sana- ja kuvaleikkeihin sekä yllättäviin juonenkäänteisiin. Lukija ei koskaan osaa ennalta aavistaa, mihin suuntaan tarina seuraavassa ruudussa kääntyy. Myös hahmogalleria on hyvin tilsamainen. Nimihahmo Kuusipäisen Kuristajan lisäksi albumissa seikkailevat muun muassa hypnoottinen kääretorttu, pieni oksennus, suurkanalasta karannut suurkana ja wanhan liiton whampyyri Åke.

Kuusipäinen kuristaja on sympaattista hyvän tuulen huumoria ja kirvoittaa lukijassa vilpittömän naurureaktion. Tästä tykkää kuin hullu puurosta!

Reetta Laitinen

Riitta Uusitalo Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit Huoltokirja Kuvataiteilija Riitta Uusitalon Sirkku ja Pulmu ja helpot nakit on henkistä sukua Maisalle ja Kaarinalle.

Jänissiskokset Sirkku ja Pulmu päivittelevät miessuhteitaan, pohtivat arjen pulmiaan ja ottavat kipakasti kantaa maailmanmenoon.

Sirkussa ja Pulmussa parasta antia on Uusitalon lennokas viiva. Jänisten levoton sielunelämä väreilee vauhtiviivoina, sykettä ja sätkintää riittää. Albumi muodostaa löyhän juonellisen kokonaisuuden ja monet sivut toimivat yksinään itsenäisinä strippeinä.

Punaisena lankana läpi albumin kulkee ihastuksen kehittyminen parisuhteen esiasteeksi.

Parhaimmillaan Sirkun ja Pulmun huumori on mukavan absurdia, huonoimmillaan Uusitalo toistelee väsyneitä ja vanhoja puujalkavitsejä. Muna- ja maksavitsit olivat lievästi sanottuna kuluneita.

Uusitalo osallistuu Sirkulla ja Pulmulla Mikkelin taidemuseon näyttelyyn Hullu luovuus – Nyrjähtänyttä

Ville Hänninen

J. Tilsa Kuusipäinen kuristaja Suuri Kurpitsa Suomalaiset ovat saaneet nauttia J. Tilsan absurdista komiikasta jo yli 30 vuotta. Oriveteläinen jazz-muusikko-maanviljelijä teki pienen piirin läpimurron jo kulttiomakustannelehti Zärpällä 1980-luvun alussa.

Lehtien parhaimmistosta koottu esikoisalbumi Zär-

© j. tilsa sarjainfo 2/2015 43

suomalaista sarjakuvahuumoria, joka on avoinna syyskuun alkuun asti. Yksittäisinä teoksina tarkasteltuna Sirkun ja Pulmun kohellus saattaa toimia jopa paremmin kuin kokonaisena albumina.

Ville Pirinen Yhesti yhes kaheksannes paikas Suuri Kurpitsa Tekijänsä Ville Pirisen näköinen ja makuinen Yhesti yhes paikas -albumisarja on kirinyt kahdeksanteen osaansa. Eikä syyttä, sillä vuonna 2009 alkaneen pikkualbumisarjan peruskonsepti toimii yhä.

Albumisarjan ideahan on, että Pirinen sovittaa sarjakuvaksi kumminkaimainkavereille tapahtuneita sattumuksia, eli tosina kerrottuja urbaanilegendoja.

Sarjassa kerrotut urbaanilegendat ovat sekoitus huumoria, seksiä, kuolemaa, outoja tyyppejä, kakkajuttuja, viinaa, urheilua ja arjen outoilua. Niiden kertomiseen Pirisen räkäinen, mustavalkoinen piirrostyyli sekä jutusteleva tarinointitapa sopivat hyvin. Tarinat aasinsiltoineen tavoittavat sen nousuhumalaisen tunnelman, jossa urbaanilegendoja kerrotaan. Tiiviiden albumien rakenne tukee tätä tunnelmaa hyvin.

Jos on lukenut minkä tahansa sarjan aiemman osan, tietää jo etukäteen, mitä kahdeksas osa sisältää. Mitään uutta ei Yhesti yhes kaheksannes paikas albumisarjaan tuo. Ja se on hyvä juttu. Pirisen albumisarja on vähän kuin laatikko laivalta kannettua kaljaa: siitä tietää mitä saa, ja on asiantilaan täysin tyytyväinen.

Jos taas albumisarjaan tutustuminen on jäänyt väliin, on Yhesti yhes kaheksannes paikas aivan yhtä hyvä ensikosketus Pirisen tarinointiin kuin sarjan mikä tahansa muukin osa. Perheen pienimmille tai tiukkapipoisimmille sukulaistädeille ei albumia ehkä kannata antaa lukulahjaksi. Mutta kaikkien muiden se kyllä kannattaa ostaa ja lukea, erityisesti sellaisten, joita kiinnostavat ruotsinlaivalta löytyneet paskakikkareet sekä lällättävät jalkkisläskit.

© aino sutinen

Salla Brunou

Aino Sutinen Vaimoksi vuorille – Reppumatkasarjakuvia Etelä-Kaukasiasta Neon Tunisia Kaukasiasta nousee ensimmäisenä mieleen vuoret, lukuisat eri kansallisuudet ja perinteinen tapa elää.

Viimeksi suomalaisia on tutustuttanut seutuihin Ville Haapasalon matkailuohjelma Kaukasia 30 päivässä.

Aino Sutinen on reppumatkaillut Etelä-Kaukasiassa – Azerbaidžanissa, Georgiassa, Armeniassa ja VuoristoKarabahissa – parin kuukauden ajan. Sutisen sarjakuvassa ja Haapasalon tv-sarjassa toistuvat osittain samat teemat, vieraanvaraisuus, perinteiset juhlat ja

Vesa Saarinen

ihmisen tavoittelu kulttuurin takaa.

Lajityyppinä matkakertomus on hyvin joustava tapa kertoa. Jos matkalla on sattunut jotakin, sen voi liittää tarinaan ilman sen kummempia perusteluja.

Riittää, että se on tapahtunut käsiteltävällä matkalla.

Sutinen valittelee useampaan otteeseen huonoa venäjän taitoaan. Turistikielellä ei syvällisempiin juttuihin ihmisten kanssa pääse. Se kuitenkin tulee selväksi, että 27-vuotias naimaton nainen on paikallisille suuri ihmetys. Tästä tulee teoksen nimikin: epäillään, että kulkija on menossa vaimoksi vuorille.

Naisena Sutinen pääsee näkemään molempien sukupuolien elämää. Mutta rajoituksia on länsimaiselle naisellekin. Perinteisissä häissä, joihin Haapasalo kuvaajineen ei päässyt lainkaan, Sutiselle tullaan sanomaan, että oikeastaan ette saisi katsella kun miehet tanssivat.

Sutinen pohtii naisten asemaa Etelä-Kaukasian yhteisöissä. Hänen näkemänsä herättää kysymyksiä, mutta vähemmän hän pystyy saamaan vastauksia.

Kaikesta modernista teknologiasta ja kulutustavaroista huolimatta yksilönvapaudet eivät tunnu olevan näissä maissa oleellinen juttu. Sutinen ryydittää sarjakuvakerrontaa matkan aikana ottamillaan valokuvilla. Ne vahvistavat teoksen matkakirjaluonnetta.

Paikalliset konfliktit lyövät leiman elämään ja asenteisiin. Tullissa matkareitin paljastaminen ei ollut viisasta. Sodat ovat jättäneet jälkeensä raunioita ja kokonaisia aavekaupunkeja. Sutisen matkassa on mukava kulkea, mutta ohutkin kehysjuoni tai -ajatus olisi napakoittanut kokonaisuutta.

© ville pirinen

Reijo Valta

44 sarjainfo 2/2015

André Franquin Mustat sivut Suom. Timo Reenpää Arktinen Banaani Mustat sivut, encore une fois! Armoitetun André Franquinin sysimustassa kulttisarjakuvassa ihminen sopii korkeintaan Telluksen kokoisen nuotion sytykkeeksi.

epäillyt Pääsiäissaarten patsaat ja maya-kalenterin mukaisen maailmanlopun toteutumattomuuden.

Alkusanoissa tekijä kertoo vieneensä lampaat avaruuteen, jotta voisi piirtää ”kaikennäköisiä mörköjä ja öhkiäisiä”. Niitä onkin albumin sivuilla runsaasti.

Strippeihin johdattaa tekijän alkusanojen lisäksi Kaltsu Kallion sarjakuvamuotoinen esipuhe.

Keskeistä Avaruuslampaissa on kuitenkin huumori.

Tieteisseikkailujen ja koomisuuden yhdistäminen on hankala laji. Pukkila onnistuu kaivamaan tieteiskertomusten stereotypioista ja kuluneista juonikuvioista huvittavia piirteitä lukijan iloksi kytkemällä niihin ajankohtaisia tapahtumia.

Reijo Valta

Kaikki on vain rehua, asevarustelu kirjaimellisesti paskaa ja kilvoittelu tenniksenpeluussakin hengenvaarallista.

Franquinin yksin tai ideanikkari Yvan Delporten kera kynäilemiä Mustia sivuja (ransk. Idées Noires, sanatarkasti ”mustat ajatukset”) nähtiin ensi kerran vuonna 1977 belgialaisen Spirou-lehden liitteessä.

Lyhyeksi jääneen pestin jälkeen sarjakuvapiirtäjä ja -kustantaja Gotlib tarjosi sarjalle pysyvämmän kodin räävittömämmän Fluide Glacial -lehdessä. Ensimmäinen kokoelma-albumi julkaistiin 1981, puolen sivun tarinoita koonnut kakkonen kolme vuotta myöhemmin.

Suomessa Oulun sarjakuvaseura julkaisi Mustat sivut sopivasti Orwellin vuonna 1984. Albumista otettiin kolme painosta, mutta niteet ovat kadonneet aikapäiviä sitten parempiin hyllyihin. Tilausta uusinnalle on ollut. Vuosikausia vatvottujen julkaisupoliittisten ja -teknisten kiemuroiden jälkeen Mustista sivuista on vihdoin ilmestynyt uusi, jokseenkin täydellinen suomenkielinen laitos.

Arktisen Banaanin kustantama kovakantinen integraali on kaikin puolin definitiivinen. Aiemmin suomeksi julkaisematonta materiaalia on puolen albumin verran, painojälki on terävää, koko suurempi ja kannet kovat. Ja mikä tärkeintä, Timo Reenpään legendaarinen suomennos on ennallaan. Röökaajan hattivatti sanoo edelleen lerpunlerpun.

Mustat sivut on sarjakuva, jota ei unohda. Lyhyet sarjat ovat kiteytyksiä ihmisyyden pimeästä puolesta.

Niissä Pikosta ja Fantasiosta, Marsupilamista ja Niilo Pielisestä tunnettu mestari avaa maailman, joka on sanalla sanoen kyyninen, sarkastinen ja pessimistinen. Toisaalta Mustista sivuista välittyy väkevä pasifismi, luonnon puolesta puhuminen ja heikomman puolelle asettuminen. Arvot ovat pehmeät, käsittelytapa äärimmilleen kärjistetty. Franquin tutkiskeli samoja teemoja Pielisessäkin, mutta revitteli täysillä vasta Mustissa sivuissa. ”Katsokaa ihmistä”, tuntuu Franquin sanovan. Ja ihminen on, mitä on: pohjimmiltaan itsekäs omaneduntavoittelija, kyynärpäitään käyttävä liero. Sotapäällikön kalpa toimii ukkosenjohdattimena, johon iskevä salama polttaa kantajansa poroksi. Usein tuhkaksi palaa koko ihmiskunta ja maapallokin. Eikä via-

tonkaan aina voita, luonto ja eläimet sentään joskus.

Sisuskalunsa lähiympäristöön levittävä rikki tussahtava ihminen on lähes poikkeuksetta syyllinen rikokseensa.

Tuomas Tiainen

Jouko Pukkila Avaruuslampaita – Tähtien valoa Lempo Miksi lampaat kulkevat ympäri avaruutta kahvikupissa? Koska humanoidi vei lautasen ensimmäisessä stripissä. Jouko Pukkila loi Lampaita-sarjakuvan 1980-luvun alussa. Tuosta sarjakuvasta erkaantuivat Avaruuslampaat omaksi sarjakseen, joka on viime vuosina ilmestynyt Turun Science Fiction seuran Spinlehdessä.

Lampaita ja Avaruuslampaita on ilmestynyt vuosien varrella epäsäännöllisesti eri lehdissä, muun muassa Keski-Uudenmaan sarjakuvan Kärki-lehdessä, Ilta-Sanomissa ja Kulttuurivihkoissa. Vuonna 1986 Pukkila sijoittui lampaillaan toiseksi Kemin sarjakuvakilpailun strippisarjassa. Kilpailun voittorahoilla syntyi ensimmäinen kokoomateos.

Sittemmin omakustanteisia albumeita on syntynyt useampia, nyt julkaistu Tähtien valoa on toinen kustantajan julkaisuohjelmaan otettu sarjakuvakirja. Aikaisempi on Lampaita – Elämää ilman aivoja vuodelta 2007.

Puolen sivun kokoisia strippejä sisältävässä uutuudessa avaruuslampaat kulkevat maassa ja maailmankaikkeudessa. Pukkila onnistuu esimerkiksi selittämään uudelleen muinaisten avaruusolioiden luomiksi

© jouko pukkila

© André Franquin

Peter O’Donnell, John Burns ja Neville Colvin Modesty Blaise: Vihreä Kobra Suom. Asko Alanen Jalava Modesty Blaise: Vihreä kobra -kokoelma tarjoaa klassikkosarjakuvaa agenttitarinoiden kultakaudelta.

Freelance-agentit Modesty Blaise ja hänen uskollinen ystävänsä Willie Garvin taistelevat jälleen brittiläisen ja ranskalaisen tiedustelupalvelun sekä oman henkensä puolesta kylmään sotaan sijoittuvissa satuseikkailuissa.

Tarinoiden juonissa riittää yllätyskäänteitä kuten strippinä julkaistavaan seikkailusarjakuvaan kuuluukin. Salamurhat ja muut operaatiot on suunniteltu mielikuvituksekkaasti. Sekä Modesty ja Willie että heidän vastustajansa pääsevät esittelemään niin älykkyyttään, oveluuttaan kuin taistelutaitojaankin.

Modesty-tarinoissa on usein viittauksia sirkukseen, niin tälläkin kertaa.

Ihmissuhteet ovat erottamaton osa tarinoita. Juoni kulkee usein sen mukaan keitä Modestyn ystäviä on paikalla ja mitä he tekevät. Modesty ja Willie ovat

sarjainfo 2/2015 45

Kiinnostavinta albumissa on piirrosjälki. Ruutujakoa ei ole, ja piirrokset on jätetty lyijykynäluonnoksiksi. Vapaasti rönsyilevä viiva ja harmaan sävyt sopivat maailmanlopun tunnelmaan hienosti.

heteroseksuaalisia polyamoristeja, joilla molemmilla on useita kumppaneita tahoillaan. Seksuaalisuuden kuvaus on mutkatonta ja seikkailujen lomassa näytetään myös erilaisia suhteiden hyviä käytäntöjä: kiintymyksen ja arvostuksen osoituksia, rajojen pitämistä ja tilan antamista.

Modesty on naisena lajityypille epätyypillinen sankarihahmo, ja vakoojien maailma on tässäkin sarjassa miesten maailma. Modesty seikkailee miesten kanssa ja Willien lisäksi muutkin hänen ystävänsä ovat enimmäkseen miehiä. Naisia on kyllä agentteina, tällä kertaa enemmän vihollisten puolella.

Bechdelin testit menevät läpi vain Modestyn sanaillessa vastapuolen agenttien kanssa taistelun tuoksinassa. Modestyn naispuolinen ystävä, brittiagentti Maude Tiller, vilahtaa lyhyesti vain vonkaamassa Willieltä.

Modesty Blaise -sarjakuvat kestävät aikaa, koska tarinoiden kerrokset – ihmissuhteet, operaatiot ja ajankuva – ovat yksityiskohtaisesti mietittyjä ja limittyvät erinomaisesti toisiinsa. Suomennos tekee oikeutta tarinoiden vaihtuville tunnelmille. Modesty ja Willie sanailevat yhtä kepeästi kuin kiipeilevät kallioilla. Lupsakka kielenkäyttö on myös silmänisku lukijoille, hyvän mielen satujahan nämä ovat.

Miia Vistilä

Joe Kubert Yossel Suom. Antti Poussa RW Kustannus RW Kustannus keskittyy suomentamaan amerikkalaista sarjakuvaa. Joe Kubertin Yossel – 19. huhtikuuta 1943 on ilmestynyt DC Comicsin julkaisemana vuonna 2003. Juutalaisvainoja Varsovan getossa kuvaava albumi on syntynyt Kubertin perhetaustan innoittamana.

Nuori Yossel perheineen evakuoidaan puolalaiskylästä Varsovan gettoon. Yossel saa getossa erivapauksia piirustustaitojensa ansiosta.

Holokaustia on käsitelty varsinkin amerikkalaisessa viihdetuotannossa niin paljon, että tuoretta otetta aiheeseen tuntuu välillä olevan vaikea löytää. Myös Yossel kärsii lievästä omaperäisyyden puutteesta – tuntuu, kuin tarina olisi tuttu jo ennestään.

46 sarjainfo 2/2015

Toisaalta mitä pitemmälle albumi etenee, sitä paremmin Kubert onnistuu aiheensa rajauksessa. Hän keskittyy Varsovan geton kansannousuun ja toiminnan paljous tekee sarjakuvan loppupuoliskosta juohevamman kuin alusta.

Kubertilla on vuosikymmenien kokemus toimintasarjakuvien teosta, ja myös Yosselin tyylissa on aimo annos viihteellisyyttä, vaikka kokonaisuutena tarina onkin vakava. Takakannen rinnastus Mausiin pätee lähinnä aiheen puolesta.

Vivek J. Tiwary, Andrew C. Robinson ja Kyle Baker Viides Beatle – Brian Epsteinin tarina Suom. Antti Poussa RW Kustannus Maailman tunnetuin yhtye kiinnostaa sarjakuvanakin. Suomeksikin on saatu useampia tulkintoja aiheesta. Viides Beatle -teoksessa pääosaan on kuitenkin nostettu lyhyen mutta raskaan elämän kokenut yhtyeen manageri Brian Epstein. Beatlesien osa on toimia hänen kohtalotarinansa kreikkalaisena kuorona.

Kirja on enimmäkseen Andrew C. Robinsonin sarjakuvittama, tyyli on maalauksellinen ja paikoin vähän jähmeä, tuoden mieleen ennen muuta Bill Sienkiewiczin. Kyle Baker puolestaan on irrotellut luonnosmaiseen sävyyn seitsensivuisen välinäytöksen Beatlesien uran käännekohdasta, kaaosmaisesta käynnistä Filippiineillä, ja sitä pian seuranneesta uskontomellakasta Amerikassa.

Mutta ennen muuta kyse on siis Epsteinistä, joka 27-vuotiaana levykauppiaana päätyi neljän kuumapäisen nuoren miehen yhtyeen manageriksi. Vuosi oli 1961. Menestyksen vauhti kiihtyi parissa vuodessa nollasta sataan ja kauas sen yli. Reilut viisi vuotta myöhemmin loppuun palanut, pilleriaddiktion kalvama Epstein oli vainaja ja Beatles hajoamispisteessä.

Matkasta muodostui moderni legenda, jonka kaltaista ei koskaan enää tule. On uskomatonta, miten Epstein kykeni 1960-luvun välinein hoitamaan maailmanlaajuista bisnestä ja manageroimaan biitlejen ohessa vielä muutamaa muutakin artistia.

Viides Beatle esittää kuvan Epsteinistä herkkänä nuorena idealistina, jonka hermoja armoton viihdebisnes raastoi. Tämä on tiivistetty kohtaukseen Elviksen managerin ”eversti” Parkerin kanssa. Parker kuvataan saatanallisena hahmona, joka täyttää ruumiinsa mässäilyllä ja sielunsa rahalla. Elvis on hänelle vain tuotantotalouden väline, jota on taottava niin kauan kuin tämän habitus pitää yleisön kuumana.

Epstein, jonka mieltä söi myös se, että homoseksuaalisuus oli hänen elinaikanaan rikos, kittasi hajoavaa psyykeään © joe kubert

© peter o'donnell

Salla Brunou

© vivek j. tiwary

pillereillä. Hän ei löytänyt itselleen kumppania, joka olisi tasoittanut paineita vaan joutui viime kädessä ottamaan yksin vastuun lähes kaikesta. Yritys ja erehdys seurasivat toisiaan, vaikka lopulta menestys oli niin suuri, ettei pienillä kömmähdyksillä enää ollut väliä – ennen Beatlesin aivan viimeistä vaihetta, jota Epstein ei ollut näkemässä.

Viides Beatle harppoo popmusiikin kultakauden läpi rivakkaa tahtia, luonnollisesti todellisuuden mutkia oikoen, ettei tarinasta tulisi pelkkää puhuvien päiden kavalkadia. Hahmojen repliikit ovat selvästi kirjoitettuja, eivät lausuttuja. Yritys keventää dialogia sananväännöksin sekä ”aidolla” 1960-luvun puhetavalla tekee kankean vaikutelman, mutta tämä ongelma oli jo teoksen alkuteksteissä. Suomentajalla vaikuttaa olleen kiire, tarkempi oikoluku ei olisi ollut pahitteeksi.

Viides Beatle -teos saa plussaa sarjan tekovaiheita esittelevästä osiosta sekä Howard Crusen kirjoittamista jälkisanoista. Epsteinin aikalainen Cruse muistaa omien kokemustensa perusteella, millaisina vaarallisina luonnonoikkuina homoja pidettiin 1960-luvulla – ja pidetään paikoitellen vielä nykyäänkin.

Epsteinistä ei ole tehty kiiltokuvaa, mutta edelleen hän jää hieman harmaaksi, mieheksi joka osasi suunnata valokeilan oikeaan kohtaan näyttämöä, mutta ei koskaan halunnut itse suoraan valoon.

Vesa Kataisto

Keijo Ahlqvist ja Mikko Jylhä (toim.)

Mytologiikka Limingan taidekoulu Limingan taidekoulun sarjakuvalinjalaisten töitä ja taitoja esittelevä Lisko Klassikot -sarja on edennyt jo kymmenenteen osaansa. Viime lukuvuoden opiskelijat ovat valinneet aiheekseen mytologian ja luoneet opettajiensa ohjauksessa albumin nimeltä Mytologiikka.

Sarjakuvassa julkaiseminen on oleellinen osa tekemistä. Ennen internetiä ja tietotekniikkaa luoduissa

sarjakuvateorioissa ahtaimmillaan ajateltiin, että sarjakuva syntyi vasta julkaisuprosessin päätteeksi. Sitä ennen oli vain originaaleja. Vaikka nämä ajatukset on jo hylätty, sarjakuvaopetuksessa on hyvä keskittyä olennaisiin perusasioihin. Julkaiseminen on niistä yksi.

Mytologiikkaan on haettu aineksia enimmäkseen antiikin ja kotimaamme omista mytologioista. Yksisarviset, näkit ja succubukset ovat edelleen kiehtovia ja innoittavia olentoja. Mangan ja animen kautta syntynyt kiinnostus japanilaiseen tarustoon näkyy albumissa. Mira Aakkula esittelee Nekomatan, kissan, joka vanhetessaan muuttuu kaksihäntäiseksi demoniksi. Päälinjasta poiketen Piritta Huhtanen esittelee venäläisen seireenin, sirinin.

Klassisten myyttien lisäksi aiheeseen on haettu tuoreempaa näkökulmaa. Markus Koukkusen Myytinmurtajat-versiossa tv-sarjan juontajat Adam ja Jamie havaitsevat testausmenetelmiensä rajat. Elina Lahdenperä puolestaan piirtää auki Limingan taidekoulun omaa perinnetietoutta sarjakuvassa ”Pyllyyn porautuvat kalsarit”.

Mytologiikan mieleen painuvia tekijöitä ovat jo mainittujen lisäksi muun muassa Sednaan tarttunut Siiri Viljakka ja lintumyyttejä puolen sivun strippeinä purkava Salla Katainen. Liki 30 tekijän joukossa taso vaihtelee suuresti, kuten teoksen luonteen vuoksi voi odottaakin. Tänä vuonna valittu vuosialbumin aihe on antanut tekijöille vapauden liikkua laajalla alalla.

Joinakin vuosina toteutettu yhtenäinen tarina, esimerkiksi vuoden 2012 Mörmörutto, nivoo tekijöitä enemmän yhteen. Valinta on opiskelijoiden yhdessä tekemä.

Reijo Valta

pienet lehdet

Rumuutta, ahdistusta ja rakkautta teksti merja lundén

Hyvät pienlehteilijät ja nettisarjakuvien tekijät. Saan vuosittain lähemmäs sata pienlehteä luettavakseni, ja netissä on toinen samanmoinen määrä suomalaisia sarjakuvia. Luonnollisesti vain osa töistä siis pääsee Sarjainfoon arvosteltavaksi. Ne, jotka valitsen, herättävät minussa jotain tunteita, saavat aikaan halun kirjoittaa. Se, ettei juuri Sinun työsi pääse ehkä koskaan palstalle, ei tarkoita etteikö piirtämistä kannattaisi jatkaa.

Lopuksi vinkki kaikille teille: hanki oikolukija ennen kuin päästät työsi julkisuuteen. Vihaan kirjoitusvirheitä.

Miia Vistilä Rakkaat siskot amina.sarjakuvablogit.com Miia Vistilän Rakkaat siskot on sarjakuva, josta haluaisi tykätä tosi paljon.

Suomalainen versio Alison Bechdelin Lepakkoelämää-albumeista on terve48 sarjainfo 2/2015

tullut idea ja tarina, mutta toteutus ei valitettavasti ole silmää miellyttävä.

Rakkaat siskot on kokoelma vuosina 2004-2006 tehtyjä sarjakuvia, joten tyyli piirtää oli ehkä vielä ns. lapsenkengissään. Kokoelmaa varten olisi kuitenkin voinut parannella nuoruuden tarinoitaan.

Vistilän tyyli piirtää tullee aina olemaan hieman naivistinen ja suurpiirteinen, eikä siinä mitään, mutta rajansa kaikessa. Nyt lukukokemus oli aavistuksen ärsyttävä, koska hahmoissa ei pysynyt perässä, tekstiä oli välillä aivan liikaa ja painojälki oli suhruinen. Moni näistä asioista on helposti korjattavissa. Lapsuudesta asti ystävinä olleiden naisten edesottamuksia suhteiden ja rakkauden maailmassa on kuitenkin

Metropolian sarjakuvakerho (Mesa) Tarinoita tuntemattomasta Kyseenalainen kunnia kaikkien aikojen rumimmasta kannesta menee Tarinoita tuntemattomasta -julkaisulle! Metropolian sarjakuvakerho Mesa on mennyt pahasti metsään valitessaan kantensa muuten oikein hyvälle antologialleen. Lukijaa vielä oikein kiusataan näyttämällä antologian lopussa muita kansiehdotuksia, jotka ovat kaikki parempia, Sara Vallan kannen ollessa kuitenkin paras.

Jos kannen rumuudesta pääsee yli ja suostuu katsomaan sisältöä, niin sehän on positiiviseksi yllätykseksi oikein hyvä. Sanottakoon että hyvä oli Mesan

© bambi vihavainen

Kris K. #Ahistaa: mennään elämää piiloon krisukoo.wordpress.com Kris K:n strippimuotoinen sarjakuva #Ahistaa: mennään elämää piiloon ei sinänsä anna kauheasti mitään uutta suomalaiselle sarjakuvalle, mutta jotain vallan ihastuttavaa ja varsinkin samastuttavaa tässä Ahistuneessa Pupussa on. Kolmella ruudulla kerrallaan yhden albumin verran Kris K. kertoo miten monin eri negatiivisin tavoin voi ahdistunut ihminen nähdä elämänsä, ja miten pienetkin asiat voivat tuntua maailmanlopulta.

Tekijä piirtää melko yksinkertaisesti; pääosassa on teksti ja pupu ilmeineen.

Välillä Kris K. kuitenkin näyttää että osaa piirtää hyvinkin taitavasti, ja jäänkin mielenkiinnolla odottamaan mitä hän jatkossa aikoo tehdä. #Ahistaa on oivaa vertaistukea stressaantuneille lukijoille, ja Kris K:n maailmantuskassa on kuitenkin humoristinen pohjavire. Ehkä tästä sittenkin selvitään.

suhteellisen kiinnostavaa seurata, jos pystyy unohtamaan muut ongelmat sarjakuvassa.

Vistilän Rakkaat-sarja (Rakkaat kämppikset, 2013 ja Rakkaat siskot, 2015) jatkuu Rakkailla ystävillä vuonna 2016.

Jännityksellä odottaen.

© miia vistilä

© kris k.

Lähetä lehtesi tai nettisarjakuvasi URL osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi.

Palautetta ja nettisarjisvinkkejä voi antaa myös twitterissä @meluaja.

edellinenkin antologia Maailmanlopun erikoisnumero.

Hanna-Pirita Lehkosen “.exe” on ehkä parasta, jota olen Lehkoselta koskaan lukenut. Tietokoneongelmien yhdistäminen henkimaailmaan on mainio idea.

Erittäin hyvä on myös Tero Mattilan “Paska reissu”, josta tulee hiukan mieleen Avaruusagentti Valerianin seikkailut. Aika paska reissuhan se on, jos vahingossa tappaa kokonaisen kansan, mutta näitähän sattuu!

Miro Haverisen “Meritarina” on sanaton tarina merta uhkaavasta tuntemattomasta: uhasta, jota merenelävät eivät ymmärrä. Haverinen käyttää värejä kauniisti, ja jotain tällaista olisin halunnut nähdä etu- ja takakansissakin.

Bambi Vihavaisen “Prelude” on kauneudessaankin antologian pelottavin

© miska helle

Miska Helle SOS talviuni.sarjakuvablogit.com Miska Helteen sarjakuva SOS on suloinen pieni tarina ihastumisesta ja rakkaudesta, sukupuolista ja sukupuolettomuudesta. Miska Helle piirtää valloittavalla tavalla ihmisiä. Hahmoissa on miellyttävää pyöreyttä ja sympaattisuutta. Helle näyttää lukijoilleen Valborgin ja Gigin tutustumisesta osia sieltä ja täältä. Koko tarinaa ei kerrota eikä sitä oikeastaan jää kaipaamaankaan. Erittäin miellyttävä tarina.

Suosittelen tutustumaan myös Helteen blogiin.

Anni Keränen Kaamos www.annikera.com annikera@gmail.com Kaamos on alkujaan 24 tuntia sarjakuvaa -tapahtumassa tehty vuonna 2012.

Anni Keränen päätti piirtää työnsä ajan kanssa uudelleen, ja kyllä kannatti! Ystävykset löytävät kotimatkalla kaupasta lumessa makaavan ihmisen, ja vievät tämän sisälle lämpenemään.

Muukalaisen herättyä ystävyksille paljastuu, että he löysivät kaamosmasennuksen aiheuttajan Kaamoksen.

Kaamos kärsii nyt itse masennuksesta, koska ihmiset ovat niin hyvällä tuulella talven pimeydessäkin.

Keränen on keksinyt kivan idean ja tehnyt siitä hupaisan tarinan, joka on kaiken lisäksi hyvin piirretty; muun muassa eri kuvakulmia käytetään hienosti. Oikein onnistunut sarjakuva!

Team Pärvelö Gaijin 3 www.teamparvelo.com parvelo@teamparvelo.com Uusin Gaijin on valitettavasti hieman tylsä. On hienoa että nuorilla ja uusilla sarjakuvanpiirtäjillä on kanava tehdä mitä haluaa, mutta tämä Gaijinin kolmas numero kiinnostanee vain animeja Japani-harrastajia.

Vaikka sisältö ei kiinnostaisikaan, niin hyviä piirtäjiä Gaijiniin on löytynyt.

Netta Lehtolan tekemä pinkki kansi on hieno. Kriina Rytkönen, Sanelma

© anni keränen

© sara tuomisto

Sara Tuomisto Hitaasti syttyvä pirullinen-paisti.tumblr.com Sara Tuomiston ensimmäinen pitkä sarjakuva Hitaasti syttyvä kertoo yläkouluikäisestä Samuelista, joka huomaa kokevansa romanttisia tunteita koulukaveri Mikaa kohtaan. Tuomisto kertoo monelle tutun tarinan onnettomasta ihastuksesta melko hyvin.

Tyyli piirtää on keskeneräisen oloinen, mutta käsikirjoitus on melko ok. Vain teinipoika puhumassa hamsterilleen tuntui oudolta. Jatkoa ajatellen suosit-

Tuominen, Nani ja Elli Vuorio piirtävät kaikki kyllä mangatyylillä, mutta ovat onnistuneesti tuoneet omaa persoonaa siihen mukaan. Seuraava Gaijin ilmestyy 2016, ja siihen voi hakea mukaan, vaikka ei olisi kokemusta sarjakuvan tekemisestä.

Erli & Kromi No end http://no-end.smackjeeves.com noendcomic@gmail.com Vain netissä ilmestyvä sarjakuva No end sijoittuu maailmanlopun jälkeiseen maailmaan. Lukija seuraa miten ryhmä erilaisia ihmisiä selviää kovassa todellisuudessa julmien sotilaiden ja epäkuolleiden kanssa. No end ei ole kuitenkaan zombiesarjakuva vaan pikemminkin ihmisten välisiä suhteita seuraava, jossa välillä tapetaan uhkaavia epäkuolleita.

No end on Erlin ja Kromin yhdessä kirjoittama. Sivujen layoutit ja luonnokset suunnittelee ja tekee Erli, ja Kromi värittää ja tekee muun muassa puhekuplat ja efektit. Alunperin sarjakuva oli tarinankerrontaroolipeli.

Tarina pitää otteessaan. Hahmoihin kiintyy ja koko ajan pelkää tekevätkö tekijät “gameofthronesit” luomuksilleen.

No end -nettisarjakuvassa on tylyn postapokalyptisen vireen lisäksi myös huumoria ja tunteita, mutta edetessään tarina saa synkempiä sävyjä.

Hyvin tehty suomalainen nettisarjakuva. © sanelma tuominen

telen hankkimaan oikolukijan. Lopun tekstiä oli tuskallista lukea kaikkine kirjoitusvirheineen.

© erli & kromi

tarina. Mitä nuoren tytön huoneessa on? Mitä tytölle tapahtuu? Vihavaisen fonttivalinta ei ole paras mahdollinen, tarina ja fontti eivät tue toisiaan, mutta muuten erittäin onnistunut sarjakuva!

Hilda Määttäsen “Seikkailu alkaa” ja Iris Hyvösen “Uskaltaako Villahai?” ovat sarjakuvia, jotka söpöydellään ja lapsellisuudellaan erottuvat joukosta.

Antologiassa toki voi olla laidasta laitaan tarinoita, vain teeman ollessa yhdistävä tekijä, mutta tyyliltään selkeästi muista erottuvia sarjakuvia voisi miettiä muualla julkaistavaksi.

Metropolian sarjakuvakerhossa on monta hyvää sarjakuvapiirtäjää, joista odotan kuulevani tulevaisuudessa lisää. Myös Mesan kaksi antologiaa ovat olleet kiitettävän tasalaatuisia.

Jatkakaa hyvää työtä (eikä enää näin surkeita kansia, kiitos)!

sarjainfo 2/2015 49

vinjetisti

Ajattelemaan herättäjä Teksti aino sutinen kuva laureline tilkin

H

ei Hanna Arvela, esittele itsesi!

Nimeni on Hanna Arvela. Olen yhteiskunnallinen taiteilija, joka toimii aktivismin ja nykytaiteen rajapinnassa.

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Sopivassa kiireessä.

Sinut tunnetaan hauskana ja räväkkänä piirtäjänä. Kuvaamasi ihmiset näyttäisivät olevan usein aika tyhmiä ja itsekkäitä.

Kuinkas näin kävi?

Olemme kaikki kykeneviä käsittämättömiin blurrauksiin pysyäksemme viihtyvyyden kauhuntasapainossa. Teoksillani pyrin herättelemään ihmisiä tärkeiksi kokemieni epäkohtien edessä.

Olen havainnut asioiden naurunalaiseksi asettamisen tehokkaaksi toimintatavaksi.

Viime aikoina sinulta on nähty mm. mainio infosarjakuva/tietopaketti ”Pieni veronkierto-

opas”, joka ruotii kriittisesti rikkaiden verosuunnittelua. Miten sarjakuva sopii aktivismiin?

Sarjakuva on loistoväline. Se voi olla kuinka informatiivinen tahansa ja silti suhteellisen helposti lähestyttävä niin tekijän kuin kokijankin perspektiivistä.

Olet myös Maailman sarjakuvat ry:n uusi puheenjohtaja, onneksi olkoon! Onko yhdistykselle näkyvissä uusia suunnitelmia?

Vaikea ennustaa tulevaa. Kaikki uudet haasteet ovat tervetulleita! Maailman sarjakuvat ry pyrkii tulevaisuudessakin jatkamaan edellisen puheenjohtajan Leif Packalénin viitottamalla tiellä uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumattomana ihmisoikeusjärjestönä.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Mä olen just ladannut mun nettisivulle hannaarvela.com vapaasti luettavaksi lähes kaikki mun julkaistut sarjakuvat.

sassa Näkin simmassa o u u ’n h sä ig H ”Oblivion äkyvämmäs mattavasti n o u h len ka o n a ituksee maailm siihen tarko e m im ta n lo fa ja n alaise osassa, auden veden ik a ss st n lli ro o p d en ah valais ikkea m ti onnostelin ka it g Lu . en n h o si ka er siav karjaan jo ä st ei in es tö t aina arkisista käyt hahmot ova utta henkilö m a, ill ks u d ki t eniten. essä lähes kiinnostanee bumia tehd al tä lis rel ed Siirryin -sivuisten ki telyyn – 250 en sk yö ö it ty ig d ti täysin melkoises iseen uppoaa n jojen tekem an työvaihee m i jo muuta ks osi u p ja , a n ja o te tun n. Huon auttaa paljo ua en el st in u m ar tu av is po n yhtä kilp o ä äm el tä lena on, et ityksineen. ukavinta käyt kaikkine päiv a tosin on m ss ” lle ä. o ri lä ijä el Liikke nnon ly ja vanhaa ku a ja ir sk o n n tää luo

luonnoskirja Ms MANDU 50 sarjainfo 2/2015

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 2/2015  51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki

Musta mestariteos!

Legendaarisen AndrĂŠ Franquinin satiiriklassikko viimein koko mitassaan suomeksi!

Tilaa nyt toimituskuluitta hintaan 19,90 e verkkokaupasta: www.arktinenbanaani.fi