Sarjainfo #166, 1/2015

Page 1

N:O 166

1/2015

8€


UUDEN TULOKKAAN VAIKUTELMIA SUOMALAISESTA SARJAKUVAYHTEISÖSTÄ Teksti: Ross Hvidsten Käännös: Sara Valta On kulunut noin kolme vuotta siitä kun muutin Suomeen. Olin vieraillut täällä melko usein ennen muuttoa, joten tiesin etukäteen mitä odottaa.

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 info@sarjakuvakeskus.fi sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

KESÄN LASTENKURSSIT 7–12-vuotiaille KESÄKUUN KUVAKIRJAKURSSI 1.–4.6. Teemana on kuvakirja. Kurssilla kuvitetaan vanha klassinen satu, mutta tarina otetaan aluksi työn alle ja pistetään se kokonaan uuteen uskoon.

On varmaan helpompi muodostaa kuva paikallisesta meiningistä kertomalla millaista täällä ei ole, kuin millaista täällä on. Esimerkiksi, Iso-Britanniassa on tavallista kysyä “mitä teet työksesi?” tavatessa ensimmäistä kertaa. Toisin sanoen: mihin kuulut sosiaalisessa järjestyksessä? Suomessa taas minulta ei ole kysytty tätä työhaastattelun ulkopuolella, tai kuten työkaverini asian ilmaisee: “Suomessa ketään ei voisi vähempää kiinnostaa, mitä teet”. Tämän tuloksena ihmisten itsestään ylläpitämät kulissit katoavat ja syntyy paljon hyväksyvämpi sosiaalinen ilmapiiri – tai ainakin vähemmän uhkaava sellainen. Suomalaisilla on paljon sanontoja, jotka vihjaavat, että “jos sinulla on jotain hyvää, älä pidä meteliä siitä”. Tästä johtuen he ovat hyviä antamaan työn puhua puolestaan. On mukavaa, että julkisuus ja mainostaminen eivät ole välttämättä kaikista tärkeimpiä asioita.

SARJAKUVAKESKUS Random Walk Comics: Space 29.4.–16.5. Yhteispohjoismaisen kollektiivin näyttely kertoo avaruudesta ja tieteen mahtavuudesta. Mukana Mari Ahokoivu (Suomi), Frøydis Sollid Simonsen (Norja) ja Karoline Stjernfelt (Tanska). CUNE Comics-in-Resicence 18.5.–27.6. Kansainvälisen residenssiohjelman kautta vierailevan taiteilijan näyttely.

Suomalainen sarjakuvayhteisö on pieni, jopa Iso-Britannian yhteisöäkin pienempi. On monia kiinnostavia eroja. Esimerkiksi suomalaisen kulttuurin käsite “tasa-arvo” on huomioimisen arvoinen. Teoriassa se tarkoittaa, että jokainen on pääasiassa samalla tasolla riippumatta asemastaan yhteiskunnassa. On kiinnostavaa, kuinka tämä näkyy julkisissa tilanteissa. Iso-Britanniassa ihmisillä on taipumusta pelätä, että samat lähtökohdat tarkoittavat yhteiskunnan muuttumista homogeeniseksi ja että ilman kilpailua rajallisista resursseista taiteilijoista tulee laiskoja ja tylsiä. Sarjakuvayhteisö Suomessa tuntuu vastaanottavaiselta. Kenttä on erityislaatuinen, avoin ja hyvin resurssoitu. Samalla täällä tuotettuja töitä, ehkäpä paradoksaalisesti, voidaan pitää eurooppalaisilla standardeilla hyvin individualistisina. Ystäväni tarjosi minulle kiinnostavan selityksen tähän. Hänestä vaihtoehtoinen suomalainen sarjakuva syntyi Suomen edellisen laman aikaan. Tämän takia maa erkaantui muusta sarjakuvateollisuudesta, joten jos halusi tehdä sarjakuvaa, piti vain tarttua toimeen välittämättä siitä, mikä on niin kutsuttu oikea tapa. Työskentelen parhaillaan harjoittelijana Sarjakuvakeskuksella osana vuoden pituista suomen kielen opetusohjelmaa maahanmuuttajille. Ideana on työskennellä jossain käyttäen samalla suomen kieltä. Keskus on ollut hyvä paikka tähän. Saan mahdollisuuden kuunnella ja puhua kieltä päivän aikana, ja aiheet ovat kiinnostavia. Toivon löytäväni paikkani tästä ympäristöstä, vaikken oleta sen olevan helppoa. Odotan kuitenkin innolla oppivani tuntemaan sen paremmin.

KESÄKUUN KATUTAIDEKURSSI 9.–11.6. Kolmipäiväisellä katutaiteen kesäkurssilla tutustutaan katu- ja ympäristötaiteeseen oman tekemisen kautta.

© Random Walk Comics

BLOGISSA mm. • Lasten animaatiokurssilla tutustutaan animoinnin saloihin perusteista alkaen • Kinaporin seniorikurssilla piirretään sarjakuvaa lapsuuden muistoista • Pekka Puupää, suomalaisen jokamiehen (anti)sankari ja humoristit Toto Fogelberg-Kaila ja Ola ”Fogeli” Fogelberg • Kari Korhonen Puupäinen Ankka -näyttelyn päättäjäisissä –Aku on aina mukana • Finnish Comics @ Angoulême (finnishcomics.info)

© Toto Fogelberg-Kaila

ELOKUUN TAIDEKURSSI 3.–5.8. Kurssi on kooste Sarjakuvakeskuksen lasten kurssitarjonnasta ja sisältää yhden animaatiopäivän, yhden sarjakuvapäivän ja yhden katutaidepäivän. Lisätietoa ja ilmoittautuminen os. sarjakuvakeskus.fi

GALLERIA

© Sara Valta


sisällys

Kansi: Kari Korhonen

Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi

Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

32

© kari korhonen

10

Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi

192

© reetta niemensivu

Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2015 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2016) ISSN 0356-4967

193

Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa. Avustajat: JP Ahonen, Maria Björklund, Anna Paukku Cruz, Ross Hvidsten, Ville Hänninen, Pertti Jarla, Kaltsu Kallio, Pauli Kallio, Vesa Kataisto, Timo Kokkila, Kaisa Leino, Kaisa Leka, Annukka Leppänen, Merja Lundén, Maura Manninen, Onni Mustonen, Severi Nygård, Jussi Pakkanen, Ville Ranta, Hannele Richert, Joonas Rinta-Kanto, Johanna Rojola, Vesa Saarinen, Tuomas Tiainen, Antti Vainio, Jyrki Vainio, Sara Valta, Miia Vistilä. Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e. Kaikkiin ilmoituksiin kuuluu myös bannerimainontaa verkossa. Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100. Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

20 © ville ranta

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus 5 Uutisruutu 15 Kysy! 19 Vieraskynä

johanna rojola

26 Nelintaistelu

Willem, Heikki Paakkanen, J. P. Roos ja Hannu Juusola

28

Ajan vangit

35

Keräilijän tunnustuksia

matti-pekka ratia kirjeitä huru-ukoilta

42 Arviot 48 Pienet lehdet 50 Vinjetisti

40

10

Kari Korhonen:

16 20 22 24 30 32

He kuolivat kynä kädessä Keskustelua sananvapaudesta Angoulême täyttyi Charlieista Pakko saada Hebdoa! Villein pohjola Reetta Niemensivu

Ankkamestari, Espoosta

Unelma kesäyöstä

36 Å-fest toi pienkustantajat Porvooseen 38 Kriitikon valinta 40 Herpe

emmi nieminen

50 Luonnoskirja 51 Dear Kaltsu sarjainfo 1/2015  3


pääkirjoitus

Vielä kerran Charlie Sarjakuva-alan yhden legendaarisen sukupolven aktiivit ovat jo veteraani-ikäisiä, joten Sarjainfon uutispalstalla riittää muistokirjoituksia. Onkin harvinainen tapahtuma, jos kokonainen numero pääsee painoon asti ilman yhtään ruumista. Jos jotain olen kolmen vuoden päätoimittajuuden aikana oppinut, niin sen, ettei ikinä pidä iloita etukäteen tulevan numeron nekrologittomuudesta. Sellainen losahtaa viime metreillä takavasemmalta ja usein ikävän lähelle. Sarjainfo oli juuri lähetetty painoon 7. tammikuuta, kun menin katsastamaan netistä uutiset. Satiirilehden toimitukseen isketty Ranskassa. Charlie Hebdo -lehti oli tuttu Angoulêmen matkoilta ja Wolinskin nimi uhrien joukossa kiinnitti huomioni. Yhtäkkiä oli ensimmäistä kertaa syy huudahtaa: ”Painokoneet seis!” Tilanteen ollessa yhä päällä tapahtumista päätyi lehteen lopulta vain pieni uutinen ilman muistokirjoituksia. Tässä numerossa vajetta paikataan useamman sivun voimin. Aikaa on kulunut ja laineet lyöneet mutta aaltoja iskeytyy yhä rantaan. Tanskassa iskettiin sananvapausaiheiseen tilaisuuteen, kun Suomessa tapahtumat ovat taas saaneet lähinnä absurdeja muotoja Turun Sarjakuvakaupan lehtitilausoperaatiosta Perussuomalaisten nuorten peruttuun pilakuvakisaan. 4  sarjainfo 1/2015

© maria björklund

Älytön farssi ja itsesensuuri saavuttivat jo suomalaisillekin eeppisiä mittasuhteita sarjakuvaseuran kahden pylvään laajuisen, sangen kiltin Charlie Hebdo -aiheisen näyttelyn vaiheita seuratessa. Kiinteistönomistajien vaatimuksista näyttely poistettiin kolmesta tilasta heti ensi alkuunsa ennen kuin se sai paikan Kallion kirjastosta. Voiko selkeämmin enää sanoa, että terroristit ovat voittaneet? Ranskan terrori-isku on herättänyt myös paljon keskustelua sananvapaudesta ja sen rajoista. Sananvapauteen luonnollisesti sisältyy aina vastuu sanomisistaan, mutta ”mitäs piirsivät” -ilkkujat antavat hiljaisen hyväksyntänsä väkivallan käytölle. Sivistysvaltion periaatteisiin luulisi kuitenkin kuuluvan, että mielenosoittajan päälle ei ajeta tankilla, kirjailijaa ei laiteta vankilaan eikä pilapiirtäjää ammuta. Charlie Hebdo oli kohteena keinotekoinen ja helppo ja iskun todelliset syyt olivat muualla kuin Muhammad-kuvissa. Tavoitteena oli ennen kaikkea herättää vihaa, pelkoa ja vastakkainasettelua. Kaikista maailman ihmisistä tämän ovat parhaiten älynneet piirtäjäkollegat. Muualla saatetaan hioa sotakirveitä, mutta sarjakuvapiirtäjät ovat teroittaneet kynänsä rauhan puolesta. Reetta Laitinen


uutisruutu

Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarjakuvia on julkaistu ja julkaistaan parhaillaan käännöksinä 18 kielellä. Tietoa ulkomailla julkaistuista suomalaisista sarjakuvista on finnishcomics.info-sivustolla. Myös Muumit Rivieralla -animaatioelokuva on kerännyt katsojia maailmalla.

Sarjakuvavientiä ja kansainvälisiä tuulia Teksti  Reetta Laitinen & Maura Manninen

S

arjakuvaviennin tulevaisuus puhutti FILIn ja Suomen sarjakuvaseuran järjestämässä seminaarissa Tieteiden talolla 25.3.2015. Kuuntelemassa oli kymmeniä kiinnostuneita sarjakuva- ja kulttuurialan ihmisiä. Belgialainen Els Aerts Flemish Literature Fundista (FLF) kertoi, kuinka flaamilaisesta sarjakuvasta on tullut menestynyt vientituote. Avainasemassa ovat laadukkuus ja omaperäisyys, mutta myös vahva tuki valtiolta, taiteenalan vakavasti ottaminen sekä voimakas markkinointi muun muassa Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla. FLF on tukenut sarjakuvaa vuodesta 2000 lähtien jakaen apurahoja niin tekijöille, kustantajille kuin kääntäjillekin. Flanderi on pieni markkina-alue, jossa sarjakuva-albumeiden painosmäärät ovat keskimäärin 1000–1500 kappaletta, joten kansainvälisiin markkinoihin panostaminen on järkevää. Aiheesta jatkoivat paneelikeskustelussa Marjo Mäenpää ja Kimmo Aulake Opetus- ja kulttuuriministeriöstä, Iris Schwanck FILIstä sekä sarjakuvaseuran Kalle Hakkola.

Toimittaja Petter Lindbergin vetämässä keskustelussa todettiin, että suomalaisella ja flaamilaisella sarjakuvalla on paljon yhteistä. FILI onkin ottanut oppia FLF:stä muun muassa painatus- ja käännöstukien osalta. Suomalaista sarjakuvaa pidetään ulkomailla omaperäisenä ja kiinnostavana. Vienti sujuukin hyvin, mutta ongelmaksi koettiin sen projektiluontoisuus. Tarvitaan lisää resursseja, pysyvyyttä sekä Aertsin kaltaista henkilöä, joka keskittyisi täysipainoisesti ja ammattitaitoisesti sarjakuvavientiin. Keskustelijat olivat yksimielisiä siitä, että nyt on oikea aika tehdä päätöksiä jatkon suhteen. On myös muistettava muuttuva maailma ja uudet jakelukanavat. Esimerkiksi Koreassa ei juurikaan paineta enää sarjakuvia paperille.

Sarjakuvaseuran kansainvälinen vuosi 2015 
Suomen sarjakuvaseura painottaa kuluvana vuonna Aasian vientiä sekä pohjoismaista yhteistyötä. Keväällä pyörähtää käyntiin pohjoismaisten sarjakuvafestivaalien verkostoyhteistyö kahden seminaarin myötä. Nordic Comics Festi-

val Networkin (NCFN) tapaamiset järjestetään Tukholmassa ja Helsingissä sarjakuvafestivaalien yhteydessä. Elokuun alussa seura kuratoi Hong Kongissa suomalaisen nykysarjakuvan näyttelyä. Mukana ovat taiteilijat Maria Björklund, Tommi Musturi, Joonas Rinta-Kanto, Marko Turunen ja Amanda Vähämäki. Samassa kuussa on suomalainen ja pohjoismainen lastensarjakuva, mm. Tove ja Lars Janssonin Muumi-sarja osa Bucheonin sarjakuvafestivaalin ohjelmaa Etelä-Koreassa. Elo-syyskuussa järjestetään kaksi nuorten suomalaisten ja venäläisten sarjakuvatekijöiden työpajaa Helsingin sarjakuvafestivaalien ja Pietarin Boomfestin yhteydessä. Helsingin Kirjamessujen aikaan seura tuottaa myös useita venäläistekijöiden sarjakuvanäyttelyjä ympäri pääkaupunkia. Lisäksi seura toteuttaa tänä vuonna suomalais-virolaisen yhteistyöhankkeen, johon sisältyy pop up -tapahtumat Tartossa ja Helsingissä sekä kaksi nuorille suunnattua leiriä. Sarjakuvaseuran vientihankkeet ovat saaneet tukea Opetus- ja kulttuuriministeriöltä sekä Pohjoismaiselta kulttuuripisteeltä.

sarjainfo 1/2015  5


uutisruutu Sarjakuva-Finlandia Tiitu Takalolle Sarjakuva-Finlandia -palkinto jaettiin Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaalilla 27.3.2015. Valitsijadiktaattori, kirjailija Katja Kettu nosti 5000 euron arvoisen palkinnon saajaksi tamperelaisen Tiitu Takalon (s. 1976) sarjakuva-albumin Minä, Mikko ja Annikki. – Minä, Mikko ja Annikki on lyyrisellä ja oivaltavalla tavalla historiallista ja henkilökohtaista yhdistävä sarjakuvateos. Yhden työläiskorttelin vaiheiden kautta se tarjoaa arvokkaan kurkistusikkunan suomalaisen teollisuuskaupungin vaiheisiin, taloudelliseen, sosioekonomiseen ja kulttuuriseen kehitykseen. Merkittäväksi teoksen tekee taiteilijan omakohtainen, heittäytyvä kerronta sekä kuvituksen upea viivan ja pintojen hallinta, Kettu perusteli valintaansa. Vuonna 2015 ehdolla oli 63 sarjakuva-albumia, joista 10 valittiin finaaliin. Muut finalistit olivat Mika Lietzénin 1986, Toni Karosen ja Harri Honkalan Karim, Wolf Kankareen Kettujumala palelee, Aapo Rapin Kosmista kauhua, JP Ahosen Lapsus, Tea Tauriaisen Mad Tea Party 2, Marko Turusen Marko Turusen elämä -trilogia, Anni Nykäsen Mummo 3 sekä Emmi Niemisen Vahinkoraja.

Uusi sarjakuvatapahtuma Juuret Kuopioon Juuret on uusi savolainen sarjakuvafestivaali Kuopiossa, Satamankulmassa (Minna Canthin katu 4) viikonloppuna 22.–24.5.15. Festivaali käsittelee sarjakuvan savolaisia juuria, sen keinoja ja intohimoa sarjakuvataiteeseen. Mukana on mm. myyntitapahtuma Sarjakuvasatama, työpajoja, tekijähaastatteluita ja iltaklubeja. Suomen sarjakuvaseuran ylläpitämä Sarjakuvakeskus järjestää paikalle myös Pop up -sarjakuvakeskuksen työpajoineen. Lisätietoa Juuret-sarjakuvafestivaalista osoitteessa satamankulma.fi

TaiKe tuki sarjakuvataiteilijoita Taiteen edistämiskeskus ja valtion visuaalisten taiteiden toimikunta myönsivät maaliskuussa sarjakuvataiteilijoille apurahoja. Sarjakuvan kohdeapurahoja saivat: JP Ahonen (4 000 €), Evangelos Androutsopoulos (2 000 €), Hanna ArvelaSarén (2 000 €), Katariina Hirvonen (3 000 €), Sanna Hukkanen (3 000 €), Pertti Jarla (3 000 €), Liisa Kallio (4 000 €), Jarno Kantelinen (3 000 €), Janne Kukkonen (4 000 €), Kivi Larmola (4 000 €), Mika Lietzén (4 500 €), Jesse Matilainen (3 500 €), Jussi Miettola (3 000 €), Pentti Nuortimo (4 000 €), Kati Närhi (2 500 €), Tauri Oksala (3 500 €), Heikki Paakkanen (2 000 €), Anna Sailamaa (3 500 €), Aino Sutinen (2 000 €), Tiitu Takalo (1 000 €), Marko Turunen (3 500 €), Riitta Uusitalo (3 000 €), Harri Vaalio ja työryhmä (2 000 €). Sarjakuvan kirjastoapurahoja saivat: Maria Björklund (2 500 €), Roope Eronen (2 500 €), Jyrki Heikkinen (3 500 €), Filippa Hella (1 500 €), Verna Kuutti (1 500 €), Kivi Larmola (2 000 €), Jarno Latva-Nikkola (2 000 €), Mika Lietzén (3 000 €), Ina Majaniemi (1 500 €), Tommi Musturi (3 000 €), Anna Sailamaa (4 000 €), Tiitu Takalo (3 000 €), Marko Turunen (3 000 €), Riitta Uusitalo (3 000 €), Emmi Valve (2 000 €).

6  sarjainfo 1/2015

© tuomas tiainen

Apurahoja sarjakuvataiteilijoille Taiteen edistämiskeskuksen Pohjois-Pohjanmaan ja Kainuun taidetoimikunta myönsi helmikuussa puolivuotisen työskentelyapurahan J. A. Mäelle. Pirkanmaan taidetoimikunta puolestaan myönsi Tiitu Takalolle 5 010 €:n ja Jarno Latva-Nikkolalle 3 340 €:n työskentelyapurahat. Suomen Kulttuurirahasto puolestaan myönsi apurahoja seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Tuomas Tiainen (24 000 €), JP Ahonen, KP Alare ja Julia Riitijoki (16 000 €), Maura Manninen (8 000 €), Janne Kukkonen (6 500 €). Taiteen edistämiskeskuksen Varsinais-Suomen toimikunta myönsi maaliskuussa Mika Lietzénille yksivuotisen apurahan (20 040 €) työskentelyyn. Uudenmaan taidetoimikunnalta puolestaan saivat apurahaa Harri Vaalio (2 200 €), Emmi Jormalainen (2 200 €), Ismo Virtanen ja Mariko Härkönen (3 500 €).

Sarjakuvantekijöiden apurahat Myös Sarjakuvantekijät myönsi Kopiosto-tuotoista karttuneita apurahoja. Tällä kertaa jaossa oli poikkeuksellisen runsaasti rahaa, 124 000 euroa kahdessa erillisessä haussa. Usealta vuodelta kertyneitä Kopioston lainauskorvauksia jaettiin 72 000 euroa. Suurimmat apurahat saivat Anssi Rauhala (12 000 €) ja Tiitu Takalo (12 000 €). Muut saajat: Sanna Ala-Ojala (2 000 €), Maria Björklund (2 000 €), Kristian Huitula (4 000 €), Aura Ijäs (1 000 €), Mikko A. Jeskanen (4 000 €), Timo Kokkila (2 000 €), Hannu Lukkarinen (4 000 €), Maura Manninen (2 000 €), Pekka A. Manninen (2 000 €), Reima Mäkinen (4 000 €), Ville Pirinen (3000 €), Timo Ronkainen (3 000 €), Jouko Ruokosenmäki (4 000 €), Heikki Rönkkö (2 000 €), Mikko Saarainen (3 000 €), Janne Toriseva (4 000 €), Karstein Volle (2 000 €). Jokavuotisia Pätkä-apurahoja saivat tällä kertaa: JP Ahonen (2 000 €), Jyrki Heikkinen (2 000 €), Petri Hiltunen (3 000 €), Aura Ijäs (2 000 €), Tenka Issakainen ja Jenni Mutenia (2 000 €), Solja Järvenpää (1 000 €), Pauli Kallio (1 000 €), Toni Karonen (2 000 €), Hannu Kesola (1 000 €), Kukka-Maria Kiuru (1 000 €), Janne Kukkonen (3 000 €), Pekka Lehtosaari (1 000 €), Kaisa Leka (3 000 €), Mathias Masson (3 000 €), Anne Muhonen (1 000 €), Timo Mäkelä (3 000 €), Pentti Nuortimo (3 000 €), Christer Nuutinen (1 000 €), Antti Ollikainen (1 000 €), Jari Peltonen (3 000 €), Miha Rinne (2 000 €), Kari Sihvonen (3 000 €), Tuomas Tiainen (2 000 €), Marko Turunen (2 000 €), Emmi Valve (1 000 €), Mikko Väyrynen (3 000 €).


Sarjakuvafeministit huvilassa Feministinen sarjakuvatoiminta kasvaa ja verkostoituu. Ryhmän toinen residenssi pidettiin 16.–19.3.2015 Naisasialiitto Unionin omistamassa Villa Salinissa Helsingissä. Sekä osallistujia että tapahtumia oli enemmän kuin edellisvuonna. Enimmillään huvilan suureen saliin oli asettautunut noin 30 kiinnostunutta piirtämään antirasistisia sarjakuvia tai keskustelemaan sananvapauden ja rasismin välisistä yhteyksistä. Kaukaisimmat vieraat olivat tunnetun feministisen Dotterbolaget-kollektiivin jäseniä eri puolilta Ruotsia. Nelipäiväiseen seminaarin kuului sekä feministisen sarjakuvatoiminnan että muiden aktivistiverkostojen järjestämää ohjelmaa. Ohjelmissa käsiteltiin muun muassa sukupuolten tasa-arvoa, sarjakuvan käyttöä sairauskokemusten käsittelyssä, vaihtoehtoisia tapoja kuvata aikaa sekä sarjakuvan kääntämistä. Viikon aikana oli mahdollista myös saada opetusta ristipistoihin ja nauttia aurinkoisesta keväästä Lauttasaaren rannoilla. Tapahtumia järjestettiin myös huvilan ulkopuolella. Alkuviikosta pidettiin suomalais-ruotsalainen sarjakuvan lukuesitys Unionin tiloissa Bulevardilla. Dotterbolaget esitti omat osuutensa äänitehostein ja he kertoivat käyttävänsä myös musiikkia esityksissään Ruotsissa. Viikon aikana piirretyistä kantaaottavista ruohonjuurisarjakuvista koottiin näyttely Galleria Halkoliiteriin. Näyttely on nähtävissä gallerian ikkunoissa 18.6. asti osoitteessa Hauhontie 6 B, Helsinki.

Puupäähattu Kari Korhoselle Suomen sarjakuvaseura jakoi Puupäähattu-palkinnon vuonna 2015 Aku Ankka -piirtäjä Kari Korhoselle (s. 1973). Korhonen toimii yhtenä Egmont Comic Creationsin päätekijöistä. Kahdenkymmenen vuoden aikana hän on ollut tekemässä yli 200 Disney-tarinaa ja lisäksi satoja kansikuvia ja muita kuvituksia. Korhonen on työskennellyt sekä yksin että yhteistyössä arvostetuimpien ankkapiirtäjien, kuten Vicarin ja Daniel Brancan kanssa. Suomalaisista lehdistä häntä ovat julkaisseet myös esimerkiksi Ilta-Sanomat, Nalle Puh, Suomen MAD ja Punaniska. Hän on myös kuvittanut kolme satukirjaa. Korhonen on huipputason ammattilainen, jolla on selkeä ja erottuva tyyli. Kuvakerronta on luonnollisen sujuvaa ja hahmot ilmeikkäitä. Hän osaa kääntää toisinaan varsin epätavallisen lähdeaineiston napakasti ankkamaailman asuun. Erityisesti pitkissä seikkailuissa Korhosen oivalluskyky ja laaja populaarikulttuurin tuntemus pääsee hienosti esille. Tällä hetkellä Korhonen on ainoa suomalainen ankkapiirtäjä. Kotimaan lisäksi hänen töitään arvostetaan varsinkin Saksassa. Korhosen haastattelu löytyy sivuilta 10–14.

Fogelille puisto Helsinkiin

Lisätietoa: feministinensarjakuva.sarjakuvablogit.com ja facebook.com/FeministinenSarjakuvatoiminta

Time After Time kaunein sarjakuvakirja Suomen kirjataiteen komitea jakoi Vuoden 2014 kauneimman sarjakuvakirjan palkinnon Kaisa ja Christoffer Lekan Time After Time -albumille, joka kertoo Krishna-jumalan kymmenestä inkarnaatiosta. Raati kiitti teoksen toteutusta, jossa ”jättimäinen koko ja etu- ja sisäkansien intialaishenkinen kuviomaailma puskevat päälle ankaralla voimalla”. Suomen kirjataiteen komitean tavoitteena on kiinnittää huomio kirjoihin kirjataiteellisina kokonaisuuksina. Vuoden kauneimpia kirjoja valitessa kiinnitetään huomiota graafiseen kokonaissuunnitteluun, luoviin ratkaisuihin ja muodon ja sisällön yhteensopivuuteen.

Ensimmäinen berberinkielinen sarjakuva on suomalainen Oululaisen Ilpo Koskelan Jähti-sarjakuvaromaani on julkaistu Algeriassa berberinkielisenä. Teos on ensimmäinen suomesta berberiksi käännetty kaunokirjallinen teos sekä ensimmäinen koskaan berberin kielellä julkaistu sarjakuva. Aɣeṛṛabu n ugafa -sarjakuvaromaanin kustansi algerialainen Oxygen-kustantamo. Käännöksen teki Helsingissä asuva Hamza Amarouche, joka kirjoitti myös Pohjolan ja merenkulun historiaa 1850-luvulla käsittelevän esipuheen. Perämeren Jähti julkaistiin suomeksi vuonna 2007. Se on käännetty myös englanniksi.

Tomppa-merkeistä pensseli ● Sarjakuvantekijät ry myönsi vuoden 2014 sarjakuvateon Solja Järvenpäälle. Myöntöperusteina oli työ muun muassa Tom of Finland -postimerkkien sekä Touko ”Tom of Finland” Laaksoseen liittyvien näyttelyiden parissa. Suomen sarjakuvaseuran puheenjohtajanakin toiminut Järvenpää on työskennellyt myös Uudenmaan sarjakuvan läänintaiteilijana. Palkinto, jättiläiskokoinen sivellin, jaettiin Tampere kuplii -festivaalin yhteydessä.

Särön residenssi Berliinissä sarjakuvaseuralaisten käyttöön ● Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry, Suomen sarjakuvaseura ry ja Kuvittajat ry ovat aloittaneet yhteistyön koskien Berliinin Särö-residenssiä. Yhdistysten jäsenet voivat hakea viikon pituisille residenssijaksoille. Jos et ole jäsen, voit myös tarvittaessa liittyä saatuasi tiedon residenssijaksosta. Uusia jaksoja on tulossa syksyllä.

● Helsingin Lauttasaaressa sijaitseva pieni puistikko nimetään sarjakuvataiteilija Ola Fogelbergin (1894–1952) mukaan. Tuleva Fogelberginpuisto sijaitsee Pajalahden venesataman ja Pajalahdentie 11–13 välissä. Pekka Puupään luoja Fogelberg eli Fogeli asui Pajalahdentie 13 kohdalla sijainneessa talossa 1920–50-luvuilla. Puiston nimeämistä hänen mukaansa ehdotti Lauttasaari-seura.

Turkuun avautuu sarjakuvakeskus ● Turun Sarjakuvakeskus saa omat tilat Turun Sarjakuvakaupan yläkerrasta, Linnankatu 7:stä. Keskuksen avaamista juhlitaan avoimin ovin 30.4.2015. Turun Sarjakuvakerhon alainen sarjakuvakeskus aloitti toimintansa vuokratiloissa kurssi- ja pajatoiminnan muodossa jo vuoden 2013 lopussa. Tänä vuonna keskus näkyy Turun kaupunkikuvassa muun muassa Turun vanhalla suurtorilla järjestettävällä Kulttuurikirppiksellä. Visuaalisen ilmeen kilpailussa voittajaksi valittiin Ilpo Koskelan ehdotus “Lukeva”. Myös Turun Sarjakuvakerhon perinteinen vuosiantologia kaipaa jälleen piirtäjiä ”homosaatio”teemalla. Sarjakuvien deadline on 1.6.2015.

Lisätietoja www.turusarjakuvakerho.net sarjainfo 1/2015  7


uutisruutu Arkea, kauhua ja karvaisen hoitajan elämää Erityisesti Dekatanssi-albumista, Nakki ja Tappi -sarjakuvista sekä Jysäys-lehden perustamisesta tunnettu Mattipekka Ratia (1966–2014) menehtyi joulukuussa nopeasti edenneeseen syöpään. Ratia sai ensimmäisen sarjakuvansa julki jo 14-vuotiaana, kun Koti-Karjala -lehti alkoi julkaista hänen Masa-sarjaansa. Hän teki Masasta myös omakustannelehden ja perusti Kiteen sarjakuvaseuran, joka julkaisi Kitsas-lehteä. Ratian ”vihaisen nuoren miehen” kaudella syntyi kolme pitkää Levottomat nuket -tarinaa, jotka menestyivät Kemin sarjakuvakilpailuissa 1986–87. Ne käsittelivät nuoren sukupolven tuntoja taitavasti myötäeläen, kuvastaen turhautumista vanhaan suomalaiseen arvomaailmaan, erityisesti uskontoon. Kemin kilpailun ansiosta Tammi kokeili julkaista Ratiaa, ja vaikka Dekatanssialbumi (1988) ei myynnillisesti ollutkaan menestys, se teki vaikutuksen olemalla yksi ensimmäisistä aikuisille suunnatuista kotimaisista sarjakuvateoksista. Ratia siirtyi mainosalalle ja kiinnostui uusmediasta. Vuonna 1992 hän perusti Isihei Oy:n alkuperäisesti animaatiostudioksi. Hänen tavoitteenaan oli tuottaa pitkiä animaatioelokuvia, mutta käytännön syistä Isihei tuotti lähinnä mainoksia, animoituja logoja ja grafiikkaa yrityskäyttöön. Sarjakuvat eivät jääneet kokonaan pois, aluksi nettiin luotu Nakki ja Tappi päätyi kesällä 2003 Ilta-Sanomien kuukauden kotimaiseksi ja edelleen albumiksi (Nemo). Ohukainen ja Paksukainen -tyyliseksi hassutteluksi kaavailtu sarja muuttui kuin itsestään homopariskunnan arjen kuvaukseksi. Ratian sarjoille alkoi muutenkin olla kysyntää, Länsiväylä julkaisi Laihonen & Ludvigia 2004–05 ja Suomen kuvalehti Arkkinautteja 2005. Ratian mielessä oli itänyt myös ajatus Ruudun ja NonStopin kaltaisesta, eurooppalaisia ja suomalaisia sarjakuvia julkaisevasta lehdestä. Kun kaavailtu Uusi Ruutu -lehtiprojekti ei toteutunut, Ratia otti ja tuotti omin voimin ensimmäisen numeron Jysäys-lehteä 2004. Koska Jysäys-projekti osoittautui mahdottomaksi tehdä pelkästään Isihein resursseilla, Ratia kääntyi Arktinen Banaani -kustantamon puoleen. Jysäys oli kuitenkin liian kallis lehti tuottaa sen tulokseen nähden. Lehti lopetettiin 2006 kuuden numeron jälkeen. Jälkiseurauksena syntyi vielä kolme albumia hirviörokkari Lordista kertovia sarjakuvia (Arktinen Banaani). Tämän jälkeen Ratia totesi, ettei piirtämällä voi muuttaa maailmaa ainakaan siinä mittakaavassa mitä hän oli ajatellut. Mattipekka keskittyi lähihoitajan opintoihin, mutta huomasi pian uuden työnkin poikivan ideoita sarjakuviin. Vuonna 2011 Tehy-lehdessä alkoi ilmestyä nimimerkki Karvaisen hoitajan tekemä Suolaa haavoille -sarja. Sen viimeisessä jaksossa (marraskuu 2014) Ratia kertoo suoraan ja kaunistelematta kohtalostaan. Hänen viisikymmenvuotiskakkunsa leikkaisi kuoleman viikate. Tehy-palvelut julkaisi Ratian sarjasta pienen kokoelmakirjan Kutsumustyö (2013). Viimeiseksi työksi jäi Kirjan kuolema -teos, joka lakonisesti pohtii painetun kirjan kohtaloa digimaailmassa. Sitä ei ole toistaiseksi julkaistu. Ratia piirsi selkeää viivaa varmalla kädellä. Hän tunsi aiheensa ja osasi kuvata hahmojensa tunteita taitavasti, olivatpa nämä sitten nuoria, vanhuksia tai mytologisia hirviöitä. Uudistumisen halu ja jatkuva oppiminen olivat Mattipekka Ratian elämää ohjaavia tekijöitä loppuun asti. © mattipekka ratia

8  sarjainfo 1/2015

Mangan mestari kuollut

© yoshihiro tatsumi

Yoshihiro Tatsumi kuoli 7. maaliskuuta 79 vuoden iässä. Poikkeuksellisen pitkän uran tehneen Tatsumin merkittävin perintö liittyy realistisen, ihmisen sisäisiä tuntoja luotaavan ilmaisun tuomiseen japanilaiseen sarjakuvaan. Tatsumin sarjakuvanovellit tuntuivat pääsevän ainutlaatuisen syvälle suurkaupunkilaisen miehen jokapäiväiseen eksistentialistiseen kauhuun siitä, että on syntynyt ja joutuu elämään. Tatsumi oli keskeinen hahmo japanilaisen sarjakuvan aikuistumisessa ns. gekiga-sarjakuvien kautta 1950–60-luvuilla. Siitä tuli ansaittua huomiota myös länsimaissa, kun Tatsumin tuotantoa alettiin 2000-luvulla kääntää keskeisille sarjakuvasivistyskielille. Tärkeitä kokoelmia ovat esimerkiksi Good-Bye, Abandon Old Tokyo ja Push Man. Tatsumin viimeinen teos oli 2008 ilmestynyt omaelämäkerrallinen Gekiga hyōryū (engl. Drifting Life).

Ei enää hypnoottisia eleitä Mandraken eli Taika-Jimin pitkäaikainen piirtäjä ja sarjan loppuvaiheessa myös käsikirjoittaja Harold ”Fred” Fredericks Jr. kuoli 10. maaliskuuta. Vuonna 1929 syntynyt Fredericks värvättiin Korean sotaan. Sotilasuransa jälkeen hän kirjoittautui New Yorkin School of Visual Artsin oppilaaksi. Vuodesta 1953 lähtien hän piirsi ensin historiallisia sarjakuvia sekä mainoksia, myöhemmin tv-sarjojen hahmojen sarjakuvasovituksia Gold Keyn ja Dellin kustantamiin lehtiin. Vuonna 1964 Fredericks sai oman sarjakuvansa Rebel amerikkalaisiin kouluihin jaettuun lehteen. Hän jatkoi sarjan tekoa yli kolmenkymmenen vuoden ajan. Tuottelias tekijä kutsuttiin hätiin keväällä 1965, kun Taika-Jimin piirtäjä Phil Davis oli yllättäen kuollut. Fredericksin moderni piirrostyyli innosti sarjan luonutta käsikirjoittaja Lee Falkia muokkaamaan Mandrake-tarinoita maanläheisimmiksi. Avaruusseikkailut jäivät vähemmälle, hypnoottisten eleiden mestarista tuli keskustiedustelu Inter-Intelin agentti, joka ystävineen taisteli mm. rikollisjärjestö Hydraa vastaan. Taika-Jimin teon ohella Fredericks tussasi 1990-luvun aikana myös Mustanaamion sunnuntaisarjat, ja keikkaili Marvelin sekä DC:n lehdissä, tussaten esimerkiksi Tuomaria, Daredeviliä ja jopa Ren & Stimpyä. Kun Falk kuoli 1999, otti Fredericks Taika-Jimin käsikirjoittamisen vastuulleen ja teki sarjasta päätyönsä. Sunnuntaisarjat loppuivat 2002, mutta arkistrippien tekoa Fredericks jatkoi, kunnes voimien väheneminen pakotti hänet jäämään eläkkeelle heinäkuussa 2013 kesken seikkailun. © Harold ”Fred” Fredericks Jr.


A I S K I J R A SUOMI-S

TURNEEN TÄYDELTÄ

Ankkojen Suomessa rakkaat räpyläjalat reissaavat pitkin poikin Suomen saloja ja maakuntiemme mantuja. Sarjiskunkku Kari Korhosen tarinat nakkaavat Ankat paikallisen elämänmenon ja puheenparren pyörteisiin. Kaasuta kiireesti mukaan!

160 sivua!

POHJANMAA

SAIMAA

©Disney

KAINUU

Pohjolan ankkamestari Kari Korhonen on kynäillyt kaikkiaan seitsemän Suomitarinaa, jotka on koottu kätevästi yksiin kansiin. Matkaan on pakattu myös muita Suomi-aiheisia sarjiksia ja komeita kuvituksia.

LAPPI

STADI

OULU

TURKU

Sh. 33,00 € | Saatavilla nyt kirjakaupoista ja tavarataloista sekä kauppa.akuankka.fi!


Ankkamestari, Espoosta Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatulla vastikään palkittu Kari Korhonen on Suomen tunnetuin ankkasarjakuvataiteilija.

© tommi liimatta

Teksti vesa saarinen

© kari korhonen 10  sarjainfo 1/2015


Jouluparaatin kansi Daniel Brancan tarinaan "Paluu Karhuvuorelle".

– Kotona minulla ei ole sarjakuvaa itse asiassa lainkaan. Kun päivät tekee työtä sarjakuvan parissa, illalla haluaa rentoutua ja keskittyä ihan muuhun, kuten televisiosarjoihin, Korhonen nauraa.

Asterixeista alkaen Kari Korhosta sekä muita 1970-luvun alussa syntyneitä sarjakuvaharrastajia yhdistää usein muutama tuttu eurooppalainen sarjakuvanimi, jotka ovat olleet tärkeä osa suurten ikäluokkien lasten kulttuurihistoriaa. Niistä sai alkunsa myös Kari Korhosen sarjakuvainnostus. – Isoveljellä oli kaikki Tintit ja Asterixit, Lucky Luket ja Ahmed Ahneet, nämä sarjakuvat mitkä nyt jokaisessa sivistysperheessä oli. Ja nehän olivat mahtavia, niistä omakin innostukseni lähti, Korhonen muistelee. Tosin Tintit jäivät aluksi Korhoselta vähemmälle lukemiselle: Seitsemän kristallipalloa -albumi aiheutti sen verran painajaisia, että perheen äiti katsoi parhaaksi kieltää Tintti-albumien lukemisen aluksi kokonaan. – Piti myöhemmin pyytää erikseen lupa, että sai lukea Tintit, Korhonen nauraa. Aikansa eurooppalainen sarjakuva oli, ja edelleen on, monilla mittapuilla tarkasteltuna suorastaan mestarillista, ja ne ovat jättäneet jälkensä muutamaankin sukupolveen. Miksiköhän? – No kun ne vaan ovat niin hyviä! Jos esimerkiksi ajattelee Goscinnya käsikirjoittajana, niin olivathan hänen sarjakuvansa tärkeä osa yhtä sarjakuvan kul-

takautta. Samoin albumimuotokin eli tuolloin kukoistuskauttaan. Sarjakuvien suurkuluttaminen oli tärkeä osa Korhosen lapsuutta, jota hän lempeästi luonnehtii ”nörttimäiseksi”. Tärkeässä osassa olivat myös ankkasarjakuvat. – Kun Aku Ankka alkoi tulla omalla nimelläni, se oli lapsena kova juttu, Korhonen muistelee. – Ja Brancan ja Vicarin johtosarjat, ne olivat itselle tosi suuria asioita. Monelle sarjakuvaharrastajalle lapsuuden sarjakuvasuosikit pysyvät sydämessä läpi elämän, ja ankkaharrastajat tapaavat muistella lämmöllä juuri oman lapsuutensa lukukokemuksia. Niin myös Korhonen. Hänen sydäntään lähellä on ankkavuosikerta 1978. – Tuon vuoden ensimmäiset lehdet ovat jääneet hyvin mieleen. Mutta noita lapsuuden suosikkeja ei ehkä pitäisi lukea aikuisena uudelleen. Muistikuvissani eräs Paul Murryn tarina oli tosi mieleenpainuva ja nerokas, mutta kun aikuisena erehdyin lukemaan saman tarinan uudelleen, tuntui, että se olikin Murryn huonoimpia, Korhonen nauraa. Aivan erityisesti Korhosen mieleen on jäänyt eräs Carl Barks -klassikko vuoden 1977 Joulumanteli-erikoisnumerosta. – Tarina ”Koettakaa arvata”, jossa Ankkalinnan väki koettaa arvata mitä Aku haluaa joululahjaksi, kolahti todella kovaa, Korhonen muistelee. Sama tarina oli sattumalta myös Markku Kivekkään, Aku Ankan legendaarisen päätoimittajan, henkilökohtaisten suosikkien joukossa. Kivekkäälle tarina

E

spoolainen kerrostaloalue ei ole kauneimmillaan loskakelien aikaan. Ehkä siksi on onnikin, että sarjakuvataiteilija Kari Korhosen kotoisa työtila on ikkunaton. Suomalaisen ankkasarjakuvan ykkösstudioon ei alkukevään julma valo yllä. Studion, eli pienen autotallin kokoisen työhuoneen kerrostalon pohjakerroksessa, omistajasta ei voi erehtyä. Huoneen hyllyt tursuavat Disney-sarjakuvaa vuosien varrelta. Eikä sarjakuva-albumeita ole hypistelty silkkihansikkain: useammastakin albumista näkee, että niitä on luettu kerran jos toisenkin. Työhuoneen koristeina on Disney-keräilyesineitä ja -taidetta. Paraatipaikalle, seinälle Korhosen tietokonepöydän yläpuolelle, on kehystetty omistuspiirroksia, joista kuka tahansa Disney-sarjakuvansa tunteva olisi vaikuttunut. Vicaria, Brancaa, Don Rosaakin, kuinkas muuten. Juuri kollegoilta saatuja teoksia Korhonen pitää erityisessä arvossa. – Kyllä se nöyräksi vetää, kun on saanut omistuspiirroksia esimerkiksi lapsuusvuosiensa idoleilta, kuten Brancalta, Korhonen kertoo. Samoin Suomen sarjakuvaseuralta saamaansa Puupäähattua Korhonen pitää arvossa. Hattu onkin löytänyt paikkansa vitriinin kunniapaikalta. – Mahtavaltahan hattu tuntuu! Ja se, että pääsee arvostettuun seuraan, Korhonen kiittää. Hätäisempi voisi kuvitella, että myös Korhosen koti olisi pullollaan sarjakuvafanin aarteita. Vaan toisin on.

© disney

sarjainfo 1/2015  11


oli tullut rakkaaksi vuoden 1953 Jouluparaati-erikoisnumeron myötä. Ja, vähemmän sattumalta, on osin juuri Markku Kivekkään ansiota, että Korhosesta tuli paitsi sarjakuvataiteilija, myös erityisesti ankkasarjakuvataiteilija.

12  sarjainfo 1/2015

kuvien tilaajiin ei ollut yhtä paljon kuin nykyään. Oli se hassuakin, että kun tilaus faksattiin Kööpenhaminaan, se kulki muutaman välikäden kautta ennen kuin tuli perille. – Nyt asiat hoituvat sähköpostitse, mutta tapaamisissa reissataan silti melkein joka viikko.

Töissä Ankkalinnassa Suomalaisten sarjakuvataiteilijoiden joukossa Korhonen on harvinaisuus ainakin kahdesta eri syystä. Ensinnäkin hän on täystyöllistetty sarjakuvataiteilija, jonka työ on suunnattu suoraan kansainvälisille markkinoille. Toiseksi, siitä huolimatta että suomalaisia pidetään eräänä maailman ankkahulluimmista kansoista, on suorastaan hämmästyttävää, että menestyneitä ankkataiteilijoita ei Suomesta ole Korhosen lisäksi ole tullut. Miksi menestyneitä suomalaisia ankantekijöitä ei ole Korhosta enempää? – Voi kun olisikin enemmän, Korhonen huokaa. – Itselleni oli hirveän selvää, että yritän tätä vaikka läpi harmaan kiven, vaikka Yllä: Roope nuoruudenasussaan. Oikealla: Kansi Tiede-lehden erikoisnumeroon. Alla: Sivunpuolikas tuoreesta uudenvuoden tarinasta.

© disney

© disney

1990-luvun alussa, aivan lamavuosien alla, lukioikäinen Kari Korhonen oli töissä Fennica-sarjakuvakaupassa. Piirrostaidoiltaan hän oli varttunut ”kehityskelpoiseksi” tekijäksi. Rohkeutta ei Korhoselta puuttunut, sillä päälle hyökyvästä lamasta huolimatta hän päätti kevään 1992 ylioppilaskirjoitusten jälkeen yrittää, josko piirtämällä voisi ansaita leipänsä. Toinenkin vaihtoehto, historianopiskelu yliopistossa, oli mielessä. Mutta siihen vaihtoehtoon ei Korhosen koskaan tarvinnut tarttua. Sarjakuvakaupan asiakaskuntaan kuului Markku Kivekäs, joka tiesi Korhosen paitsi piirtävän, myös olevan kiinnostunut sarjakuvien tekemisestä. Siten Kivekkään tuella Korhonen kävi näyttämässä portfoliotaan Sanomalle. Se kannatti. Korhonen pääsi Sanomalle värittämään kansikuvia, tekemään satukirjankin. Ja kun vuonna 1993 Disneysarjakuvia kustantaneen Egmontin Bob Foster ja Byron Erickson olivat tulossa Helsinkiin vierailulle, Kivekäs pyysi Korhosen tapaamiseen vilauttamaan työnäytteitään. Jälkikäteen Korhonen ei tapaamisessa esittelemäänsä portfoliotaan kiittele. – Ne työt olivat ihan kauheita! Taisin polttaa niistä valtaosan myöhemmin. Säästin vain pari piirrosta muistoksi, Korhonen nauraa. – Mutta Erickson näki tarina-aihioissani kehityskelpoisuutta. Niiden ansiosta pääsin tekemään yksisivuisia tarinoita ja käsikirjoitusluonnoksia, myös omille idoleilleni Vicarille ja Brancalle. Korhosen ainoaksi leipätyöksi ei ankkasarjoista aluksi ollut. Disney-sarjakuvien ohella Korhonen piirsi 1990-luvulla mainospiirroksia ja teki tilauksesta muita kuvitustöitä. Mutta tätä nykyä Korhonen on, ja ollut jo pitkään, täystyöllistetty ankkalinnalainen, eikä aikaa muille sarjakuvaprojekteille juuri jää. – Nuo 1990-luvun vuodet olivat minulle valtavan antoisa ja hyödyllinen koulu. Opetti nöyryyttä, kun käsikirjoitusta tehdessään koetti tehdä parhaansa, mutta kun tarina palasi esimerkiksi Brancalta takaisin, sitä huomasi, miten toisen pää toimii, ja miten oma käsikirjoituspää ei vielä toiminut ollenkaan, Korhonen kertoo. – On hienoa nähdä, miten joku esimerkiksi ratkaisee pulman, joka itsellä on käsikirjoituksessa ollut. Se on taitoa. Rutiini taitaa puolestaan olla lahjakkaiden etuoikeus, Korhonen miettii. Maailma on muuttunut 1990-luvun puolivälistä paljon. Samoin sarjakuvien tekeminen, ankkasarjakuvienkin. – 1990-luvulla maailma oli paljon suurempi. Disney-ihmiset eivät rampanneet kokouksissa, ja suoraa kontaktia sarja-

© disney

Ankkataiteilijaksi


tiesin, että sarjakuvilla en pitkään aikaan tulisi elämään. Ja monta vuotta pitikin tehdä töitä, ennen kuin homma alkoi kannattaa rahallisesti. – En tiedä, riittääköhän monenkaan mielenkiinto enää pitkää harjoittelua vaativiin taideammatteihin, tai eräänlaisiin kisällinhommiin. Eikä uusilla tulijoilla ole helppoa, sillä työ on vaativaa ja pitkäjänteistä. Samalla on kilpailtava samalla viivalla tekijöiden kanssa, jotka ovat tehneet ankkasarjakuvaa kymmeniä vuosia, Korhonen miettii. Entä voisiko syy olla ankkamaailmassa? Kokevatko sarjakuvantekijäksi haluavat Disney-sarjakuvan tekemisen valmiine hahmoineen, sivumäärärajoituksineen ja muine raameineen liian rajoittavaksi? Korhonen miettii vastausta hetken. – Tässä työssä pitää kyllä rakastaa ankkahahmoja aika tavalla, ja Disney-sarjakuvia tekevät kyllä näitä hahmoja myös rakastavat. Samoin pitää haluta tehdä sarjakuvaa, jossa hahmot toimivat oman luonteidensa mukaisesti. Ehkä se koetaan vaikeaksi, että tässä hommassa pelataan toisten hahmoilla ja tarinamaailmassa. Niitä pitää silloin ymmärtää. Korhonen ei itse ole kokenut Disneyhahmoja luovuutta rajoittavaksi, vaan pikemminkin työtä helpottavaksi. – Teen mielelläni työtä valmiiden hahmojen kanssa. Omat vahvuuteni käsikirjoittajana ovat juuri hahmojen ymmärtämisessä, ja niille tarinoiden keksimisessä, Korhonen miettii.

Tanskan malliin Kari Korhonen piirtää ankkatarinat luonnoskirjaan verraten pienessä koossa, puolen sivun paloina, aivan kuin moni muukin sarjakuvantekijä. Poikkeuksellista ankkasarjakuvien tekemisessä on puolestaan tuotannon ja tuotantokoneiston mittakaava. Sarjakuvaa tehdään suoraan

© disney

kansainvälisille markkinoille, ja tarinoita lukevat tuhannet ja taas tuhannet ankkasarjakuvien ystävät ympäri maailmaa. Suuri lukijakunta tarkoittaa suuria markkinoita. Suuret markkinat tarkoittavat kiireistä työtahtia sekä rasvattua tuo-

Saapasjalkahiiri Grimmin sadusta. Satukirjakuvitusta.

– Ensin tarinoista käsikirjoitetaan lyhyt tekstisynopsis. Jos ja kun se hyväksytään, sen perusteella tehdään kuvakäsikirjoitus. Kuvakäsikirjoitus lähtee puolestaan Tanskaan toimitukseen, jossa tarina toimitetaan, ja lähetetään piirtäjälle.

”Tässä työssä pitää kyllä rakastaa ankkahahmoja aika tavalla.” tantokoneistoa. Sen toimivuudesta vastaa Disney-sarjakuvia kustantava tanskalainen Egmont. – Egmontin kanssa sovimme sivumäärän, jonka vuosittain teen. Samoin ennalta sovitaan erilaiset valmiit tarina-aihiot ja niiden tekovuorot, eli esimerkiksi se, kenen vuoro on tehdä vaikkapa joulutarina. Ennalta sovitaan myös tarinatyypit, joita tehdään. Itse teen aika paljon kymmensivuisia johtosarjoja, Korhonen kertoo. Näiden raamien sisällä ankantekijän työ on kohtuullisen vapaata, joskin alati kiireistä.

– Eli yleensä kirjoittamani tarina tulee itselleni takaisin. Siinä vaiheessa voi itselleen kommentoida, että miten nyt tuli tällainenkin asia käsikirjoitettua, Korhonen nauraa. Toimitettuun käsikirjoitukseen Korhonen tekee valmiit luonnokset, skannaa työt, puhdistaa sivunpuolikkaat kuvankäsittelyohjelmalla ja lähettää tussaajalle jatkotyöstettäväksi. – Useita tarinoita on kesken monissa eri vaiheissa, jatkuvasti. Se on hyvä, niin en ehdi kyllästyä yhteen juttuun. Kun tarina lopulta julkaistaan Suomessa tai muualla Euroopassa, Korhosella on työn alla jo koko joukko uusia tarinoita. – Julkaisuprosessin pituus riippuu monista asioista, eikä siihen yleensä voi suoraan vaikuttaa. Nykyään tarinat ilmestyvät nopeimmillaan parin kuukauden kuluttua niiden tekemisen aloittamisesta. Joskus kestää selvästi pidempään, Korhonen kertoo. Suomalaiset lukijat yllättyvät usein siitä, että Korhonen ei tee Suomessa julkaistavia ankkatarinoita suomeksi. Tarinat Korhonen tekee englanniksi, ja käännöstyön hoitavat eri maiden ankkatoimitusten ammattikääntäjät. Aku Ankan kiiteltyä kieliasua suomalaiset lukijat ovat arvostaneet jo vuosia. Samoin kiitosta saavat Korhosen tarinat, vaikka palautetta ei aivan tulvimalla Korhoselle tulekaan. – Ehkä suomalaisen Aku Ankan toimituksessa jättävät vihakirjeet lähettämättä, mutta yleensä tulee kiitoksia ja mukavaa palautetta, Korhonen kertoo hymyillen.

Nalle Puhin kannet ovat vuodelta 2010. Korhonen on tehnyt Nallen kansia parisen sataa.

© disney

© disney

Ankkaa ympäri Suomen

sarjainfo 1/2015  13


– Ja se on kivaa kun saa palautetta. Joskus sitä vähän hämääntyy, kun tarinat vaan katoavat sähköpostitse nettipiuhaa pitkin, ja välillä sitä unohtaa, mitä on vähän aikaa sitten kirjoittanut tai piirtänyt, Korhonen kertoo. – Festareilla ja messuillakin on mukava käydä, mutta on se toisaalta hyvin vierasta varsinaiselle työlle. Enemmänkin hupailua. Festivaalireissuja ja messumatkoja Korhosella riitti viime vuonna, sillä Aku Ankassa julkaistiin Korhosen piirtämä ja käsikirjoittama tarinakokonaisuus, jossa Roope, Aku ja ankanpojat seikkailivat ympäri Suomea. Koviin kansiinkin kootussa tarinakokonaisuudessa Ankat nähtiin muun muassa Lapissa, Turussa sekä Saimaan rannoilla. Viimeisen tarinan sijaintipaikan saivat päättää lukijat – sen äänestyksen voitti Oulu. Oli varmasti hienoa päästä tekemään ainutlaatuista tarinakokonaisuutta? – Oli, ja siinä oli myös paljon hommaa, Korhonen myöntää. Suomi-tarinoita Korhonen teki yhteensä noin 70–80 sivua. Ja kannet niihin päälle. – Ehtona oli, että tein ne tavallisen sarjakuvatuotannon päälle, joten vuosi oli tosi työntäyteinen. Korhonen myöntää, että aivan jokaista tarinoissa kuvattua pytinkiä hän ei ehtinyt käydä paikan päällä vilkaisemassa. – Netti on tosi hyvä sarjakuvanteon apuväline. Kun tarina tapahtui Suomessa, tuli katsottua tavallista enemmän erilaisia kuvamalleja, esimerkiksi erilaisista rakennuksista. Se oli virkistävää, sillä tällaisessa työssä tulee helposti tehtyä samanlaisia taloja aina miljoona kappaletta riviin, Korhonen kertoo Suomi-tarinoissa lukijoita riemastuttivat myös paikallisten julkkisten cameoroolit sekä monet murteet. – Aku Ankan päätoimittaja Aki Hyypän kanssa näitä paikallisasioita, julkkiksia ja muita mietittiin paljonkin. Akin olisi pitänyt melkein saada toinen kirjoittajakrediitti, Korhonen hymyilee.

– Ankkatyöskentely on kamalan kivaa. Onhan se mahtavaa päästä työskentelemään lapsuuden idoliensa kanssa. Ja vuosien varrella olen huomannut, miten toimiva se ankkaperhe on. Hahmoissa on arkkityypit kohdallaan ja monipuolisesti läsnä, joten mahdollisuus kertoa erilaisia tarinoita on käytännössä loputon. Melkein minkä tahansa tapahtuman voi kääntää ankkamaailmaan, ja aina se sopii jonkun hahmon kokemuspiiriin, Korhonen kertoo. – Kirjoitin aiemmin paljon Nalle Puh -tarinoita. Niitä oli paljon vaikeampaa tehdä, ja kerta toisensa jälkeen mietti, että eikö sieltä Puolen hehtaarin metsästä voi lähteä lainkaan, Korhonen hymyilee. – Mutta ankat voidaan viedä minne tahansa, ja maaginen Ankkalinna on ihastuttava paikka. Siellä lähes kaikki on mahdollista. Siitä Korhonen kuitenkin pitää kiinni, että ankat ja Ankkalinna jäävät työhuoneeseen. Kun Korhosen työhuone sarjakuvineen, piirtopöytineen, tietokoneineen ja ankkaesineineen työpäivän jälkeen jää taakse, lyhyen kotimatkan aikana muuttuu myös ankkataiteilijan työnkuva. Siitä antaa häivähdyksen Korhosen kotiovella vastaan tuleva kissa. Se puskee ystävällisesti, saa Korhoselta lempeän silityksen, ja lopulta kipuaa jollekin asunnon monista kiipeilypaikoista. – Kotona olen kissojeni nöyrä palvelija, Korhonen nauraa. ●

© disney

Muutakin kuin ankkaa Korhonen on kirjoittanut ja piirtänyt Ankkalinnan asukkaiden seikkailuista tarinoita kolmattakymmenettä vuotta. Ja nauttii työstään yhä.

Paikallissarjakuvaa Ankkojen Suomi -kirjasta (2014). © disney 14  sarjainfo 1/2015

© henry söderlund

”Maaginen Ankkalinna on ihastuttava paikka. Siellä lähes kaikki on mahdollista.”

Kari Korhonen Syntymävuosi: 1973 Syntymäpaikka: Espoo Asuinpaikka: Espoo Töitä: Disney-sarjakuvia Egmontille 1990-luvulta lähtien, Suomessa julkaistu erityisesti Aku Ankkaja Nalle Puh -lehdissä. Tuorein kokoelma-albumi Ankkojen Suomi (Sanoma 2014). Julkaisuja myös mm. Angry Birds -sarjakuvalehdissä sekä Suomen MAD:issa. Harrastuksia: Vanhan englanninkielisen kirjallisuuden keräily, televisiosarjat.


kysy! Anne ELIZABETH Moore kuvailee TÄSSÄ teoksessa sarjakuvien maailmaa vihamieliseksi naisia kohtaan. JA NUMEROT TODELLAKIN PUHUU PUOLESTAAN. HUH HUH!

Koskeeko tämä havainto vain AMERIKKAA vai onko MEILLÄ SuomessaKIN esim. APURAHOJEN JAKAUTUMISESSA, kirjastojen ostoissa TAI kustantamoiden JA kriitikkojen suhtautumisessa nais/mies tekijöihin eroja?

©ANNUKKA 2015

KYSYMYS: Annukka Leppänen – annukka.info  ● VASTAUS: Kaisa Leka – kaisaleka.net Kysymys ja vastaus tulevat Feministinen sarjakuvatoiminta -verkostolta – feministinensarjakuva.sarjakuvablogit.com

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme! Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 1/2015  15


He kuolivat kynä kädessä

Stéphane ”Charb” Charbonner © Joonas Aitonurmi

Isku Charlie Hebdon toimitukseen tappoi kaksitoista ihmistä ja muutti sananvapauden rajoja.

Bernard "Tignous" Verlhac © Abdi

Teksti vesa kataisto  kuvitukset sarjakuvakeskuksen kuvituskurssilaiset

Philippe Honoré © Sanna Hakanen

Georges Wolinski © Nina Haukkovaara

16  sarjainfo 1/2015

Uusi toimitus - "sentään merinäköala".

sitoista ihmistä oli kuollut ja uudet rajat vedetty sen välille mitä maailmassamme saa, voi sekä uskaltaa sanoin ja kuvin ilmaista.

Heidät pyyhittiin pois Iskussa kuolleiden joukossa on viisi sarjakuvantekijää ja pilapiirtäjää. Tappajien pääkohteena oli 47-vuotias Stéphane ”Charb” Charbonner, joka oli toiminut lehden toimituspäällikkönä vuodesta 2009 lähtien. Hänet katsottiin pääpilkkaajaksi. Syitä olivat paitsi vuonna 2011 julkaistu ”Muhammadin päätoimittama erikoisnumero Charia Hebdo”, myös Charbin piirtämät kaksi sarjakuva-albumia La vie de Mahomet. Muhammad-numeron ilmestyttyä Charlie Hebdon toimitukseen tehtiin polttopulloisku, jonka jälkeen Charb julisti, ettei hän aio perääntyä vaan lähtee paikaltaan ainoastaan seisten, ei polvillaan.

© coco

T

ammikuun seitsemäntenä 2015 tapahtunut Charlie Hebdon toimituksen joukkomurha on pahin isku sananvapautta vastaan – toistaiseksi. Sattumallakin oli osansa pelissä, osa potentiaalisista uhreista pelastui, mutta eivät kaikki. Charlie Hebdon toimittajat olivat kokoontuneet vuoden ensimmäiseen toimituspalaveriin, kun isku tapahtui. Se, tiesivätkö hyökkääjät kokouksesta, on hämärän peitossa. Ainakin Hebdon toimituksen osoite oli hukassa, sillä terroristit ryntäsivät aluksi väärään paikkaan ampuen kattoon ja huutaen ”onko tämä Charlie Hebdo?” Päästyään tunkeutumaan oikeaan osoitteeseen murhaajat ampuivat ensin vastaanottovirkailijan ja jatkoivat sitten toiseen kerrokseen, jossa palaverihuone sijaitsi. Vajaata varttia myöhemmin kak-

Jean "Cabu" Cabut © Kati Paavilainen


Keltaisista pottunokkahahmoista tunnettu Charb oli saanut lukuisia tappouhkauksia ja hän oli poliisin suojeluksessa. Yksi uhreista oli hänen turvamiehensä. Charbonnierin ensimmäiset ammattilaistyöt julkaistiin satiirisessa La Grosse Bertha -viikkolehdessä 1991, aiheena Persianlahden sodan vastustaminen. Toimitus oli riitaisa, joten seuraavana vuonna Jean Cabut alias Cabu irtisanoutui, vieden mukanaan Charbin ja muita tekijöitä. Yhdessä he elvyttivät Charlie Hebdon, joka oli ollut julkaisutauolla vuodesta 1981 lähtien. Pilkkaa tehdessään Charb pyrki olemaan ”tasapuolisen ilkeä”, eikä kaihtanut mitään aihetta. Hänen piirroskolumninsa Charlie Hebdossa oli otsikoitu ”Charb ei tykkää ihmisistä”. Hän oli militantti ateisti, sekularisti, republikaani, pasifisti ja ajatuksiltaan vasemmalla. Aikaansaavana tekijänä ja hyvänä organisaattorina tunnettu Charb käytti tarmonsa hyökätäkseen täysillä kaikkea fundamentalismia vastaan, mikä tuotti hänelle vihamiehiä useammalta suunnalta. Jean Cabut oli kuollessaan 76-vuotias. Charlie Hebdon osaomistaja Cabu oli mukana tekemässä päätöstä julkaista Jyllands-Postenin Muhammad-pilakuvat. Tämä aiheutti vuodelle 2007 oikeudenkäynnin, jossa Charlie Hebdon toimitus vapautettiin pilkkasyytteestä, mutta siitä lähtien lehdestä tuli silmätikku muslimifundamentalisteille. Cabu piirsi kannen, jossa Muhammad itkee: ”On vaikeaa olla idioottien rakastama”. Cabu kuului Charlie Hebdoa edeltäneen Hara-kiri-lehden perustajiin 1960. Tätä ennen hän oli osallistunut Algerian sotaan, mikä teki hänestä anti-militaristin sekä poliittisen vallan vastustajan. Itseään piirtäväksi reportteriksi luonnehtinut Cabu työskenteli useille lehdille ja oli mukana yli 40 sarjakuva-albumissa.

1975. Vauhdikasta ja vähäpukeista Paulettea nähtiin myös Tapiiri-lehdessä muutaman jakson verran. Yhtään Wolinskin omaa albumia ei ole suomennettu, Ruotsissa niitä ilmestyi Pauletten ohella seitsemän vuosina 1984–88. Tignous eli Bernard Verlhac, 57, kuului ryhmään ”Piirtäjät rauhan puolesta”, joka hyökkäsi voimakkaasti tekopyhyyttä vastaan. Vihreä vasemmistolainen Tignous teki pilakuvien ohella myös roolipelikuvituksia. Hän oli mukana Charlie Hebdossa jo 1980, ja tuli Cabun mukana aloittamaan lehteä uudelleen 1992. Philippe Honoré, 73, työskenteli teknisenä kuvittajana ennen pilapiirtäjän uraansa. Hänen voimakkaan mustavalkoinen tyylinsä muistutti puukaiverrus-

"Tässä teille omistus."

Lisäksi hänellä oli oma piirrosohjelma Ranskan televisiossa 1970-luvun alkupuolella. Tunisiassa juutalaiseen perheeseen syntynyt Georges Wolinski, 80, oli murhatuista tekijöistä ehkä vähiten poliittinen. Hänen ensisijainen aihepiirinsä oli erotiikka, ja sen kautta poliittisten järjestelmien arvostelu. Taustalla vaikutti muisto isästä, joka murhattiin 1936. Vaikka Wolinski olikin tuolloin vielä pikkulapsi, hän kertoi isänsä olevan aina läsnä elämässään. Wolinski vieraili Suomessa Kemin sarjakuvapäivillä 1989. Hän on myös Charlie Hebdon uhreista ainoa, jonka tuotantoa on suomennettu. Otava julkaisi Wolinskin kirjoittaman ja Pichardin piirtämän Paulette-albumin

© coco

© willem

Charb käytti tarmonsa hyökätäkseen täysillä kaikkea fundamentalismia vastaan, mikä tuotti hänelle vihamiehiä useammalta suunnalta.

Älyköt ja "älyköt" niin meillä kuin maailmallakin antoivat mielestään asiantuntevia lausuntoja. sarjainfo 1/2015  17


Iskun jälkeen ei ole poutaa

© Catherine Meurisse

Charlie Hebdon murhat ovat poikineet levottomuutta, molemminpuolista vihaa,

18  sarjainfo 1/2015

verisiä mellakoita ja uuden murhaiskun Kööpenhaminassa 14. helmikuuta, mikä sai virkavallan varpailleen myös meillä. Parista Charlie Hebdon irtonumerosta, muutamasta kansikuvasta sekä tusinasta suomalaispiirtäjän kannanotosta koostettu näyttely oli poliisin mielestä niin vaarallinen jo näkemättä, että toimiin oli ryhdyttävä. Ranskassa, Ruotsissa ja Tanskassa virkavalta suojelee uhattuja pilapiirtäjiä. Suomessa taas poliisi katsoi aiheelliseksi soittaa niiden helsinkiläisten kiinteistöjen omistajille joihin ”Minä olen Charlie”näyttely oli tulossa ja kysyä, ovatko nämä tietoisia että heidän tiloihinsa on tulossa ”riskialtista” materiaalia. Lopulta poliisi tarkasti näyttelyn, totesi sen vaarattomaksi ja se saatiin viimein esille, kiitos Kallion kirjaston. Vielä tämänkin jälkeen eli 6. maaliskuuta ItäUudenmaan poliisilaitoksen apulaispoliisipäällikkö Pekka Partanen kirjoitti poliisi.fi:ssä julkaistun kolumnin, jossa hän kiteytti lähinnä oman hämmennyksensä ja tietämättömyytensä. Hän myös asettui kannalle jossa murhatut syyllistetään. – Miksi pitää mennä piirtelemään toisten uskonnollisia arvoja anteeksiantamattomasti loukkaavia kuvia? Sananvapauden nimissä. Missä oli piirtäjän/ päätoimittajan vastuu? En voi millään hyväksyä niitä tekoja, jotka piirtämisen seurauksena syntyivät. Mutta jos näissä tapauksissa sananvapautta olisi käytetty ns. vastuullisesti, emme olisi nyt syntyneessä verovarojamme syövässä puolittaisessa sotatilassa, josta ei hyödy kukaan, Partanen maalaili. Vastaavia ranskalaisen kielen, kulttuurin ja huumorin asiantuntijoita ponnahti meilläkin esille kuin sieniä sateella heti iskujen jälkeen. Netin ääripopulistit viettivät kekriä haudoilla tanssien. Hyötyikö todella kukaan Pariisin iskuista? Ainakin konkurssiin ajautumassa olleen Charlie Hebdon omistajat, jotka kiistelevät nyt miljoonatuottojen jakamisesta. Mutta kuolleet pysyvät kuolleina. – Charb väitti, ettei hänellä ole vaimoa, lapsia, velkaa eikä autoa. Se ei täysin pidä paikkaansa, sillä häntä jäi suremaan avovaimo. Charbin ei olisi tarvinnut asettua maalitauluksi. Hän toimi oikein, mutta ei hänen olisi tarvinnut. Ei kenenkään pitäisi tarvita, huokasi Suomessa vieraillut piirtäjäkollega Willem. ●

Yllä: Willem ja vaaralliset sanat kuvina. Vasemmalla: Kaikki huutaa Charlie, Charlie, mutta kuka se Charlie on? Alla: Kansalaisten suhtautuminen tilanteeseen oli vaihtelevaa ja osin hämmentynyttä.

© coco

painantaa. Honorén viimeinen piirros julkaistiin Twitterissä vain muutamaa minuuttia ennen iskua. Se esitti ISIS-johtajaa toivottamassa ”hyvää uutta vuotta ja hyviä vointeja kaikille”.

© willem

Charlie Hebdon murhat ovat poikineet levottomuutta, molemminpuolista vihaa, verisiä mellakoita ja uuden murhaiskun Kööpenhaminassa.


➜ as k

ynä

Kuka on Charlie?

© maria björklund

vier

teksti  Johanna Rojola

C

harlie Hebdoon tehtyjen iskujen jälkeen lehden kuvat lähtivät leviämään netissä kulovalkean tavoin, kontekstistaan irrotettuina, ja johan oli palkokasvi syvällä sieraimessa. Ruumiit olivat tuskin kylmenneet, kun oikeamieliset nettikirjoittelijat merten takaa kilvan ryntäsivät tuomitsemaan lehden kuvaston rasistiseksi ja muslimivihamieliseksi. Mielipiteen järkähtämättömyys tuntui olevan kääntäen verrannollinen ranskan kielen ja kulttuurin tuntemukseen. En ole nähnyt jok’ikistä Charliessa julkaistua pilakuvaa, mutta useita satoja kyllä. Tyyli on pääosin reippaasti yliampuva. Tyypillisesti yhdistetään pari toisiinsa liittymätöntä ajankohtaista uutisaihetta, jotka täytyy tunnistaa jotta vitsi aukeaisi. Samasta teemasta on useita eri piirtäjien tulkintoja. Kansikuva-aiheiden määrässä laskettuna eniten pilkkaa Charlie Hebdolta on saanut osakseen äärioikeistolainen Front National -puolue. Seuraavana tulevat uskonnot, etunenässä katolinen kirkko. Usein pappi, imaami ja rabbi on piirretty yhteiskuvaan. Jos ranskalaisille jokin on pyhää, niin uskonnollisen ja poliittisen vallan erottaminen. Uskonto ei ole tiedon vaan tunteen asia ja näin ollen kuuluu yksityiselämän piiriin. Tätä perinnettä Charlie puolustaa raivokkaasti. Charlien ongelmat ovat muualla: karikatyyrin ja satiirin luonteessa. Pilakuvan vitsin täytyy aueta sekunneissa. Viestin täytyy olla selkeä kuin liikennemerkin. Siksi käytetään paljon karrikointia (poliitikot) ja stereotypioita (vaikkapa uskonnollisen vallan edustajat). Jihadistin tunnistaa jihadistiksi vaatteista. Erotukseksi leppoisammista muslimeista hahmo on ilkeän näköinen ja ympärillä pörrää parvi kärpäsiä.

FN:n poliitikon rasistinen letkautus mustasta ministeristä apinana on yksi asia, letkautuksen ytimen näyttävä kuva on paljon shokeeraavampi – “MITÄ se oikein sanoi?”. Tässä tullaan ongelman ytimeen: voiko ymmärrettävää pilakuvaa tehdä ilman stereotyyppistä kuvastoa? Voiko stereotyyppistä kuvastoa käyttää kritisoimaan asenteita stereotypioiden takana? Charlie Hebdo varmasti on loukkaava. Se loukkaa moniakin. Jo pelkkä tyyli loukkaa. Kuvat ovat rumia ja pyrkivät provosoimaan. Aiheet vaativat tuntemista ja asiayhteyksiä joutuu välillä miettimään useamman mutkan kautta. Jotkut loukkaantuvat, koska eivät osaa lukea kuvia. Jotkut loukkaantuvat heti, kun haistavat itselleen hyödyllisen mahdollisuuden uhriutua näyttävästi. Jotkut loukkaantuvat toisten puolesta kaiken varalta. Välillä useamman kymmenen kuvan joukkoon sattuu huti, joka ei naurata tai ei vain aukea. Poliittista korrektiutta ei pidetä Ranskassa erityisen korkeassa arvossa, koko käsitettä tuskin tunnetaan. Postkolonialistinen teoria ei ole erityisemmin lyönyt läpi Ranskassa vielä (niin kuin ei queerfeminismikään). Charlie Hebdo on yhtä aikaa sekä aktiivisesti antirasistinen lehti niin lähtökohdiltaan kuin teoiltaankin, että mukana uusintamassa kulttuurinsa rasistista kuvastoa. Pääosin Charlie edustaa vuoden -68 anarkovasemmistolaisuuden henkeä, joskin toimituksessa on edustajia puoluekentän kaikilta punavihreiltä laidoilta. Ranskan oma kolonialistinen historia ja sen vaikutukset nykyhetkeen ovat lähes käsittelemättä. Niin kauan kun sitä keskustelua ei ole käyty, on epätodennäköistä, että vanhan koulun anarkomarxistinen Charlie Hebdo olisi etunenässä tiedostamassa presentaation ja identiteettipolitiikan ongelmia. Kuitenkin se asemansa puolesta ihan hyvin voisi ottaa sen roolin – ja vähänkö se olisi mahtavaa. Ranska on rasistinen maa. Jokainen yhteiskunta on. Muslimit ovat ahtaalla ranskalaisessa yhteiskunnassa, eritoten arabitaustaiset. Ranskassa, kuten Suomessakin, islamofobia on saanut sellaisia piirteitä, että perustellusti voidaan sanoa sen olevan uusi rasismin muoto. Ensimmäisen sukupolven maahanmuuttajat sitoutuvat uuden kotimaansa arvoihin: sananvapaus, demokratia ja työnteon vapaus ovat monesti niitä asioita, jotka lähtömaassa ovat olleet rempallaan. Kovasti työtä tekemällä on mahdollista kouluttaa lapsensa ja saavuttaa sellainen elintaso, josta kotimaassa saattoi vain unelmoida. Maahanmuuttajien lapsille yhteiskunta näyttäytyy toisenlaisena: vaikka osaa kielen, on saman populaarikulttuurin kasvatti ja käy

samat koulut, mahdollisuudet etenemiseen eivät ole yhtäläiset jos nimi on Mohammed tai Samia. Charlie Hebdo on rasistinen julkaisu siinä mielessä kuin kaikki olemme rasisteja oman kulttuurimme kasvatteina. Charlie on kuin se likainen vanha setä puoluekokouksessa, jolla on eittämättä kunniakas menneisyys kaatamassa kaikkia niitä konservatiivisia arvoja, joista vapautumisen hedelmistä me nyt saamme nauttia. Setä, joka oli aikanaan aktiivinen aborttioikeuden puolustaja, mutta käpälöi silti harjoittelijatyttöä kun silmä välttää. Ranskan ulkopuolella kiihkeimmät ovat jopa rinnastaneet Front Nationalin ja Charlie Hebdon. Se kertoo joko syvästä tietämättömyydestä tai tosiasioista piittaamattomuudesta. Edes pohjoisamerikkalaistyylinen antirasistinen järjestö Les Indivisibles ei ole syyttänyt lehteä rasismista, sen yksittäisiä toimittajia kyllä. Syy on yksinkertainen: väite ei vain pidä paikkaansa. “Muutama vuosi sitten Pakistanissa oli Charlie Hebdon vastaisia mellakoita, joihin kokoontui tuhansia ihmisiä. Nyt ihmiset lähtevät kaduille tukeakseen Charlie Hebdoa. Yhteistä näille on, että liikkeellä ovat ihmiset, jotka eivät ole koskaan nähneet lehteämme. Putin, paavi ja Englannin kuningatar ovat nyt puolellamme. Me oksennamme näiden uusien ystäviemme päälle”, sanoo lehden pitkäaikainen piirtäjä Willem. Front Nationalin puheenjohtaja Marine Le Pen olisi halunnut osallistua sananvapausmarssille muiden suurmiesten rinnalla, mutta häntä ei sinne huolittu. Puolueen patriarkka Jean-Marie Le Pen sen sijaan ymmärsi asioiden oikean laidan kristallinkirkkaasti ja julisti “Je ne suis pas Charlie.” “Marine Le Pen riemuitsee, kun aletaan ampua pilapiirtäjiä”, sanoo Willem. Iskut muslimikohteisiin lisääntyivätkin Ranskassa usealla sadalla prosentilla heti verilöylyn jälkeen. Tällä hetkellä pitäisi olla solidaarinen – solidaarinen niille, jotka kuolivat iskuissa ja heidän läheisilleen. Solidaarinen niille muslimeille, joiden niskaan seuraukset tästä terrorismistakin satavat ja ovat sataneet. En kannata Charlie Hebdon kuvien julkaisemista Ranskan ulkopuolella muuten kuin esimerkin vuoksi. Suomessa kuvien julkaisemisesta ovat olleet kiinnostuneimpia persut ja heitä lähellä olevat ryhmittymät omiin tarkoitusperiinsä liittyen. He eivät halua julkaista niitä kuvia, joissa pilkataan äärioikeistolaista Front Nationalia, vaan uskonnonvastaisia kuvia. Eivätkä tietenkään katolista kirkkoa, vaan ääri-islamia kritisoivia kuvia. Nämä kaikki kuvat kuuluvat samaan pakettiin. Siihen pakettiin kuuluu myös konteksti. ● sarjainfo 1/2015  19


Keskustelua sananvapaudesta – Minä olen Charlie

T

teksti  Anna Paukku Cruz

ämän vuoden tammikuussa, Charlie Hebdon toimituksessa sattuneen surullisen kuuluisan väkivallanteon jälkeen, monet suomalaiset sarjakuvantekijät ja pilapiirtäjät reagoivat tapahtuneeseen tarttumalla kynään ja piirtäen tuntemuksiaan. Suomen sarjakuvaseura kokosi syntyneet sarjakuvat ja piirrokset yhteen ja tuotti niistä pienimuotoisen Minä olen Charlie -muistonäyttelyn, jonka oli tarkoitus olla esillä Arabianrannan kirjastossa ja kunnioittaa edesmenneiden kollegoiden muistoa. Näyttely kuitenkin suljettiin ennenaikaisesti, melko nopeasti sen avauduttua, Kööpenhaminassa sattuneen verisen terroriteon vuoksi. Tämän jälkeen muistonäyttely siirtyi Kirjasto 10:n

© joonas rinta-kanto

© timo kokkila

© pertti jarla 20  sarjainfo 1/2015

Lasipalatsiin, jossa se ei ehtinyt olla esillä edes yhtä vuorokautta. Teokset siirrettiin varastoon tilojen omistajan määräyksestä, turvallisuusuhkaan vetoamisen vuoksi. Suomalainen media innostui näyttelyn ajankohtaisesta aiheesta ja pian Minä olen Charlie -näyttelystä ja sen kohtalosta uutisoitiin ahkerasti – välillä oikeilla tiedoilla, välillä väärillä. Usein tyylinä tuntui olevan ennemmin liioittelu kuin varsinainen keskustelun herättäminen näyttelyn tarkoituksesta. Näyttelyssä ovat mukana JP Ahonen, Pertti Jarla, Petri Koikkalainen, Timo Kokkila, Heikki Paakkanen, Milla Paloniemi, Jope Pitkänen, Ville Ranta, Joonas Rinta-Kanto ja Aino Sutinen. Näyttely oli lopulta esillä Kallion kirjastossa. Se kiertää parhaillaan Suomea. ●


© aino sutinen © jp ahonen sarjainfo 1/2015  21


Angoulême täyttyi Charlieista Charlie Hebdo -lehden tapahtumat nousivat Angoulêmen sarjakuvafestivaalin puheenaiheeksi. Kattava muistonäyttely kertoi lehden pitkän tarinan.

 Teksti  Ville Hänninen  valokuva  severi nygård

A

ngoulêmen sarjakuvafestivaalilla Ranskassa käy vuosittain yli 200 000 vierasta. Tänä vuonna suurtapahtuman enteet vaikuttivat pahoilta. Charlie Hebdo -lehden toimitukseen tehty, 12 ihmisen hengen vaatinut murhaisku heijastui festivaaliin välittömästi. Pilapiirtäjä Ville Rannan oli määrä osallistua sananvapauskeskusteluun perjantaina, mutta se peruttiin jo ennen festivaalia, turvallisuussyistä. Festivaalin turvatoimet olivatkin kauttaaltaan tiukat, mikä kasvatti jonoja. Suurimmat uhat vältettiin jo etukäteen. Charlie Hebdo -lehden toimitus oli ilmoittanut, että lehden piirtäjät eivät tule paikalle, koska ovat liian kiireisiä ja väsyneitä aihee-

22  sarjainfo 1/2015


seen. Lopulta vain yksi Charlien avustaja, Willem, saapui festivaalille ja hänkin epävirallisissa merkeissä. Tammikuun 7. päivän tapahtumat näkyivät silti Angoulêmen kaupunkikuvassa kauttaaltaan. Iskulause Je suis Charlie (”Minä olen Charlie”) löytyi seiniltä graffitien muodossa. Kauppojen, baarien ja jopa yhden vakuutusyhtiön ikkunaan oli kiinnitetty Je suis Charlie -tarroja. Lähes joka paikassa oli myynnissä La BD est Charlie -sarjakuva-albumia, johon osallistuu piirroksillaan 173 eri taiteilijaa. 100 000 kappaleen verran painetun julkaisun tuotto menee uhrien perheille.

”Kiitos – ja haistakaa paska!” Angoulêmen sarjakuvafestivaali myönsi grand prix -palkintonsa jaon yhteydessä Charlie Hebdo -lehdelle erityispalkinnon, kunnianosoituksena ilmaisunvapauden puolesta kuolleita lehden avustajia kohtaan. Palkinnon vastaanotti toimituksen puolesta sarjakuvataiteilija ja -kustantaja Jean-Christophe Menu. L’Association -kustantamon perustaja Menu on tunnettu charliemaisesta ärhäkkyydestään. Hän korosti kiitospuheessaan, että Charlie Hebdon piirtäjistä ei pidä tehdä mitään kansallissankareja. He ovat vallankäyttäjien kriitikkoja, joiden kuuluukin purra ruokkivaa kättä. Menu haukkui paikalla ollutta kaupungin pormestaria Charlie-lehden hengessä roistoksi, koska tämä asennutti keskustan penkkien ympärille häkit estämään laitapuolen kulkijoiden nukkumista.

Charlie laajassa näyttelyssä 
Metallinpaljastimista, laukuntarkastuksista, kunnianosoituksista ja puheista

huolimatta pääosaan nousi lopulta itse lehti ja sen pitkä historia. Sarjakuvamuseoon rakennettiin kymmenessä päivässä muistonäyttely, joka taustoitti aihetta hyvin. Esillä oli satoja lehtiä ja piirroksia. Samalla ilmiö sai yksittäisiä Muhammadkuvia laajemman kontekstin. Vuonna 1970 perustettu Charlie Hebdo nojaa huumorissaan vuosisatoja vanhaan traditioon. Se on ranskalaisen satiirin perinteen mukaisesti häijy julkaisu, kaikkea ja kaikkia kohtaan. Kohteena ovat olleet ennen kaikkea ääriliikkeet ja tekopyhyys.

Charlie Hebdoon on piirtänyt vuosien mittaan valtava joukko eturivin pila- ja sarjakuvapiirtäjiä. Tunnettuja ovat muun muassa Reiser, Willem ja iskussa tapetut Georges Wolinski ja Cabu. Laajasti muihinkin lehtiin piirtäneet Charlie-taiteilijat tunnettiin Ranskassa ennen murhaiskuakin. Kuusikymmenlukulaisesta taustastaan huolimatta lehti on puhuttanut näihin päiviin asti. Lähtökohtana on ollut, että pilakuvan on heräteltävä ja hätkäytettävä. Siksi pilkan kohteena ovat olleet niin katolinen kirkko, paavi, militaristit, siio-

Charlie Hebdon piirtäjistä ei pidä tehdä mitään kansallissankareja. He ovat vallankäyttäjien kriitikkoja, joiden kuuluukin purra ruokkivaa kättä. Kun viranomaiset lakkauttivat vuonna 1960 aloittaneen Hara-Kirin (jälleen), lehti perustettiin uudella nimellä. Sen tunnuslausekin periytyi: ”bête et méchant”, tyhmä ja ilkeä. Mauttomuudesta tuli Charlie Hebdolle suoranainen tavaramerkki, vuoden 1968 hengessä. Kuten kiltimpi Pahkasika-lehti sutkautti aikoinaan: ”Kertokaa, mikä teille on pyhää, niin teemme siitä pilkkaa seuraavassa numerossamme.”

nistit, islamistit kuin eturivin poliitikotkin. Johdonmukainen ääriliikkeiden ja tekopyhyyden pilkka on johtanut vuosien mittaan sekä monenlaiseen paheksuntaan että toimituksen tuhonneeseen polttopulloiskuun vuonna 2011. Mutta lehden tarina jatkuu murhaiskun jälkeenkin. Maaliskuussa Charlie Hebdo pääsi taas viikoittaisen ilmestymisen rytmiin, kohonneilla levikkiluvuilla. ●

sarjainfo 1/2015  23


Pakko saada Hebdoa! Turun Sarjakuvakaupan työntekijä kertoo, kuinka satiirilehden matkasta kaupan myyntitiskille muodostui pahimman lajin farssikomedia. Teksti  maijastiina vilenius  kuvitus  reetta laitinen

T

iistaina 13. tammikuuta oli kulunut kuusi päivää Pariisissa tapahtuneesta satiirilehti Charlie Hebdon toimitukseen tehdystä terrori-iskusta. Melko pian iskujen jälkeen Ranskassa uutisoitiin, että lehden tekeminen jatkuu iskusta huolimatta, ja “eloonjääneiden numerosta” otetaan miljoonapainos. Tavallisesti 60 000 lehden levikki nousi ensin miljoonaan ja lopulta seitsemään miljoonaan lehteen. Suomen Kuvalehti teki samana päivänä soittokierroksen Akateemiseen kirjakauppaan, Lehtipisteeseen ja muutamiin sarjakuvan erikoisliikkeisiin. Myös Turun Sarjakuvakaupalle soitettiin. Kaupan toimitusjohtaja Petteri Oja vastasi, ettei lehteä ole kaupalle tilattu. Paljastui, että tilanne oli sama muuallakin: Charlie Hebdoa ei ole tulossa Suomeen yhtään numeroa.

Vain muutaman Hebdon tähden Puhelun päätteeksi päätimme yrittää hankkia lehtiä kauppaan esimerkiksi 50 kappaletta. Tuolloin ajattelimme vielä, että kyseinen määrä saattaa olla kysyntään nähden ylimitoitettu. Charlie Hebdon omilta kotisivuilta ei päässyt eteenpäin, ja englanninkielisillä verkkopalstoilla luki, että Ranskan ulkopuolella helpoin tapa päästä lehteen käsiksi oli käyttää Ranskassa asuvia kontakteja välikätenä. Bretagnessa asuva sarjakuvaneuvos Kirsi Kinnunen selvitteli asiaa puolestamme. Hän uskoi aluksi saavansa lehtiä paikallisista lehtikioskeista. Lehden hinta oli Ranskassa kolme euroa. Keittiövaakaa apunaan käyttäen Kinnunen laskeskeli, paljonko 50 kappaleen postitus 16-sivuista tabloidia pikapakettina tulisi maksamaan. Tästä muodostui hinta, jolla lehteä Suomessa myöhemmin myytiin – 6,80 euroa. Asia näytti aluksi yksinkertaiselta: Kinnunen suuntaisi lähistöllä oleviin lehtikioskeihin ja ostaisi niistä tarvittavan määrän. Petteri ilmoitti SK:n toimittajalle, että Ranskasta lähetetään pikapakettina lehtierä, jonka pitäisi olla perillä perjantaina. Kuvalehti julkisti tiedon, ja Petteri naputteli verkkokaupan saldoksi 50 kappaletta. Vain tuntia myöhemmin erä oli jo loppuunmyyty, ja SK:n juttu oli lähtenyt leviämään kulovalkean tavoin myös muihin medioihin. Heti ensimmäisestä illasta alkaen kyselyitä alkoi tulvia kaikista kanavista. Kaupan puhe24  sarjainfo 1/2015

lin soi taukoamatta, ja vastaaja tukkiutui viesteistä. Seuraavana päivänä kaupan ovi kävi tiheämmin kuin koskaan. Kaupalla oli kuitenkin myydä vain ei-oota. Paremman puutteessa kaupalla otettiin vastaan varauksia siinä toivossa, että lehteä jossain vaiheessa saataisiin isompi erä. Ranskassa lehdet oli myyty lehtikioskeista loppuun jo kello 05:45. Kinnusen suunnitelma haalia parikymmentä lehteä oman lähialueensa lehtikioskeista ja kirjakaupoista ei onnistunut, sillä Ranskassa noudatettiin yksi lehti per asiakas -käytäntöä. Koska kysyntä oli niin kovaa, aloimme pohtia, olisiko Ranskaan mahdollista luoda jonkinlaista suoraa tukkukontaktia, jonka kautta Sarjakuvakauppa voisi hankkia isomman erän lehtiä.

Takkuavat tukut Sarjakuvakauppa ei ollut ainoa lehdestä kiinnostunut taho. Rosebudin Iida Simes kirjoitti Petterille, että lehtiä halutaan myyntiin myös Rosebudille. Heillä oli jo ennestään kontakteja Ranskaan, koska Rosebudin kautta Suomessa leviää myös muun muassa Le Monde Diplomatique. Soittokierros ranskalaisiin Charlie Hebdoa välittäviin tukkuihin oli takkuinen. Ensimmäisenä yhteyttä otettiin MLP:hen, josta ilmoitettiin yksiselitteisesti, että oikeudet Charlie Hebdon levittämiseen Suomessa ovat Lehtipisteellä. Helsingin Sanomien toimittaja tiedusteli asiaa Lehtipisteeltä, ja sai hieman närkästyneen vastauksen, ettei heillä ole minkäänlaisia yksinoikeuksia. Petteri selvitteli asiaa, ja kävi ilmi, että oikeudet olivatkin firmalla nimeltä Pressco Trade Services, joka osoittautui Lehtipisteen aputoiminimeksi, joka oli lakkautettu pari vuotta sitten. Näin ollen virallisesti oikeuksia ei ollut kellään. Seuraavaksi yritimme ottaa yhteyttä Ruotsin ja Norjan lehtiä välittäviin tukkuihin. Norjaan emme saaneet yhteyttä, mutta Ruotsista vastattiin. Johtopäätös oli kuitenkin kaupan kannalta kehno: koska Ruotsinkaan markkinoille ei ollut vielä saatu tarpeeksi lehtiä, he eivät voineet auttaa asiassa. Toiveikkaana otimme uudelleen yhteyttä Ranskan tukkuihin. MLP:ssä sanottiin, että Turun Sarjakuvakauppa ei voi lehtiä ostaa suoraan, koska se ei ole tukku. Lisäksi ranska-

laiset välittäjät eivät voineet lehden ympärillä mylläävän huomion keskellä ruveta tekemään uusia sopimuksia kenenkään kanssa, vaan maahantuojalla piti olla ennestään asiakkuussuhde ranskalaisiin. Presstalis-tukussa kuitenkin oltiin erittäin auttamishaluisia. Kirsille kerrottiin, että Suomi on ainoa maa Euroopassa, jossa paikallinen lehtiä välittävä tukku ei ole tilannut lehteä maansa markkinoille. Presstalisissa vakuutettiin, että mikäli tilaus tulee joko Lehtipisteestä tai joltakin toiselta pohjoismaiselta yhteistyökumppanilta, he toimittavat tilauksen Suomeen. Oli perjantai 23.1., ja kaupalla valmistauduttiin seuraavana päivänä pidettäviin viisivuotissyntymäpäiväjuhliin. Petteri tiesi, että viikonlopun aikana asia ei edistyisi, mutta kirjoitti kuitenkin perjantaina työpäivän päätteeksi Lehtipisteelle viestin, jossa pyysi vielä kerran Lehtipistettä harkitsemaan lehtien tuomista Suomeen. Maanantaina Petterin sähköposti kilahti: Lehtipisteeltä oli tullut myönteinen vastaus. Edessä oli suuri savotta yhdistää kaikki eri kanavista tulleet varaukset yhteen listaan. Yli tuhat yksittäistä yhteydenottoa pystyttiin yksilöimään, kun kaikki kanavat oli käyty läpi. Lopulliseen osoitteistoon nimiä kertyi noin 950 kappaletta. Koska lehtiä oli ensimmäisessä erässä tuhat, päätimme vetää rajan yhteen kappaleeseen per varaaja. Torstaina 29.1. Petteri nouti lehdet Lehtipisteen terminaalista Vantaalta. Ensimmäinen erä oli 1400 kappaletta, joista 400 meni Rosebudille ja 1000 Turun Sarjakuvakaupalle. Rosebud teki vielä täydennystilauksen (1000 kpl), josta 400 meni Turkuun. Lehtiä on tätä kirjoitettaessa maaliskuun alussa jäljellä yli sata kappaletta, joten huuma lehden ympärillä laskeutui jo alle kuukaudessa. ●


kotiisi

liittymällä

jäseneksi

o s o i tteessa

sa r jak u vase u r a . f i

nuorten pajat maanantaisin sarjakuvakeskuksella

Sarjainfon saat

jäsenmaksu

30 € 25 €

/vuosi tai (alle 18-vuotias)

jä se n et uja a n tavat asema

UUSI SARJAKUVIEN OSTOPAIKKA: http://vikicomix.fi sarjakuvablogit.com ilmaise itseäsi

kustannus

egmont

fantasiapelit farbe, geezers kulkukatin poika miktor/vammalan

A. Översta & Pentu aimosarjakuva.wordpress.com

k i r ja pa i n o

jLaatua a l ava lapsille, Otava n

k i r j aka u p pa ,

Pieni Leffakauppa, R o se b u d , Sarjakuvakeskus,

Snow White,

Tempera ja Turun Sarjakuvakauppa.

Hoi , sa rjaku vantekijä ta i pienku sta ntaja! Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään. Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa. Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 1/2015  25


nelin kaksintaistelu

”Elämä on liian lyhyt muuhun” TEKSTI  VILLE HÄNNINEN  kuva  maria björklund

26  sarjainfo 1/2015


Charlie Hebdon ja Libérationin pilapiirtäjä Willem kävi Suomessa. Paneelihan semmoisesta syntyy.

K

un pilapiirtäjä Willem saapui Metsätalon luentosaliin, kamerat ympäröivät hänet ja alkoivat tulittaa. Tämä ei ole huonoa huumoria, tai vaikka olisikin, Willem ennakoi tilanteen piirtämällä samanlaisen pilakuvan Libérationiin heti Charlie Hebdon murhaiskun jälkeen. Helsingin yliopiston romaanisten kielten laitoksen järjestämään paneeliin oli kutsuttu kaksi piirtäjää ja kaksi tutkijaa. Keskustelun vajaalle 200 hengelle veti Olli-Philippe Lautenbacher. Mikä on suhteenne satiiriin?

 Willem (Charlie Hebdo, Libération): Minulle piirtäminen on vapautta. Olen tehnyt sitä lapsesta lähtien. Minulla ei ole mitään muslimeja vastaan vaan pilkkaan vallankäyttöä ja -käyttäjiä. Teen pilaa kaikesta.

 Heikki Paakkanen (Ilta-Sanomat, Somerolehti): Minä olen satiirin vapaamatkustaja. Suomessa ei ole samanlaista tarvetta aiheiden rankalle käsittelylle, vähäinenkin perinne on kadonnut kauan sitten. Ollaan lintukodossa: turvallista mutta myös tylsää. Siksi kadehdin ja ihailen ranskalaisia. J. P. Roos (sosiaalipolitiikan professori, emeritus): Tunnen jonkin verran ranskalaista yhteiskunnallista keskustelua, siksi kai olen täällä. Jos olisin tiennyt, mihin lupauduin, en olisi suostunut. Luulin, että tämä olisi vain leppoisaa keskustelua pienelle yleisölle... Hannu Juusola (seemiläisten kielten ja kulttuurien professori): Olen Lähi-idän tutkija, ja tässä paneelissa tunnen oloni ulkopuoliseksi. En tunne ranskalaisen satiirin perinnettä. Jos minulla on jotain annettavaa, niin ulkopuolisen näkökulma.
 Mitä satiiri teistä on ja miten se ilmenee?
 Willem: Hyvän satiirisen kuvan lukee ja ymmärtää hetkessä. Minun kuvani syntyvät vihasta ranskalaista politiikkaa kohtaan. Satiirilehdistön perinteeseen kuuluu vallanpitäjien arvostelu ja alas kiskominen. Pilkkaan heitä, jotka asettavat itsensä toisten yläpuolelle.
 Roos: Suomessa perinne ei ole samanlainen. Ranskasta emme tiedä juuri mitään, joten oli tarpeen erikseen selittää, mitä Charlie Hebdo tekee ja mistä kuvissa on kyse. Minusta lehden islamiin liittyvä kuvasto ei ole samalla lailla raakaa ja äärimmäistä kuin ranskalaista politiikkaa käsittelevät kuvat. Poliitikot ovat tottuneet raakaan kohteluun, uskontojen kohdalla tuntuu olevan eri asia. Juusola: Kun nigerialaiset näkevät ne kuvat, heille kyse on hyökkäyksestä omaa uskoa

kohtaan. Konteksti on täysin toinen, ja se luo ongelmia. Ja täytyy sanoa, että kun näin kuvat Muhammadista harrastamassa seksiä jonkun… en aina nähnyt pointtia.

 Willem: Mikään ei ole pyhää. Minä kritisoin uskontoa ja sillä ratsastamista, en ihmisiä. Ongelmana on, että kuvat ovat tehokkaita. Lukutaidottomatkin osaavat katsoa kuvia – mutta eivät välttämättä lukea niitä. Kirjoittajille sallitaan enemmän vapauksia.

 Roos: Salman Rushdien tapausta unohtamatta.

 Willem: Aivan. Tuskin moni oli Iranissa tai Pakistanissa lukenut Saatanallisia säkeitä, kun hän sai päälleen fatwan.

 Paakkanen: Piirroksilla on mystinen voima. Jokunen vuosi sitten olin Pariisissa piirtämässä. Paikalle tuli virkavallan edustaja kysymään, mitä oikein teen Ranskan salaisen poliisin tiloja vastapäätä. Jouduin näyttämään riipustukseni! Jos olisin ottanut valokuvan, sitä olisi pidetty normaalina, mutta piirtäminen epäilytti. Kerran olimme Willemin kanssa Somerolla tansseissa, joissa esiintyi Arja Koriseva. Yleisöllä oli lukuisia kameroita, mutta kun herra Holtrop (Willemin sukunimi) piirsi Korisevaa, tämä unohti laulun sanat. Piirroksen voimaa!

 Mikä Charlie Hebdo -iskun yhteiskunnallinen vaikutus on ollut Euroopassa?

 Willem: Ensin kaikki julistautuivat charlieiksi. Sarkozy, Le Pen, Netanjahu ja muut pilapiirroksistani tutut hahmot. Miljoonat marssilla heidän takanaan olleet olivat aidosti mukana, mutta heidän tapauksessaan se oli koomista. Viime aikoina anti-islamilaiset ja -semitistiset tunteet ovat voimistuneet.

 Paakkanen: Yleinen tunnelma on muuttunut pelokkaaksi, Suomessakin. Viattoman näköisiinkään ihmisiin ei voi enää luottaa. Se on askel kohti itsesensuuria. Suomessakin oli jonkinlaisia marsseja, mutta ihmisiä kovin vähän. Sää oli arvatenkin kehno.

 Roos: Kuva Ranskasta muuttui. Olemme ehkä ajatelleet, että Saksassa on ongelmia, mutta ranskalaiset ovat kyenneet pärjäämään muslimiongelmansa kanssa. Iskun seuraus lienee, että ongelmat eskaloituvat entisestään ja monet yksilöt ja ryhmät marginalisoituvat. Juusola: Kulttuurin globalisoituminen näkyy toisella lailla. Ranskan ja Kööpenhaminan tapahtumat tulkitaan eri maissa erilaisesta perspektiivistä. Piirroksia saatetaan tulkita tavoilla, joita taiteilijat eivät ole lainkaan ajatelleet. Väärinymmärrysten ja hyväksikäytön mahdollisuudet ovat kasvaneet. Maahanmuuttoprosessi Euroopassa ei ole ollut menestyksekäs. Euromuslimeja ajetaan

nyt marginaaliin monien ryhmien toimesta, ja tällä hetkellä on huonosti tilaa merkitykselliselle keskinäiselle debatille.

 Roos: Suomessa on yksitasoinen ja Ranskassa viisitasoinen keskustelukulttuuri. Kun toinen sanoo, on myös erikseen tulkittava, mitä hän todella tarkoittaa. Suomessa karkea pilailu tulkitaan äärimmäisen kirjaimellisesti. Tulkitsemme jonkin loukkaukseksi, vaikka se on vain keskustelua.

 Willem: Charlie Hebdon edeltäjä Hara-kiri edusti nimenomaan huonoa makua. Poliitikkoja iskettiin vulgääristi suoraan vyön alle. Jos ei ilmaise tunteitaan, tulee sairaaksi. Ne pitää piirtää.

 Paakkanen: Minun pilakuvissani ei ole tuota vikaa, koska poliittinen tietämykseni ei riitä. Kun piirrän Somero-lehteen, tiedän, mikä toimii aina: haja-asutusalueiden viemäröinti. Siihen voi turvautua heikkoina hetkinä. Tunteeni kätken pitkiin tarinoihin, sarjakuviin. Lukijoita on kuitenkin sen verran vähän, että uhkaukset ovat jääneet saamatta.
 Onko mitään rajoja sillä, mitä voi piirtää? Willem: Ei ole rajoja. Vapaassa maassa. Paakkanen: Provosointi ilman älyä on helppoa. Minua kiinnostaa harmaa alue. Jyllands-Postenin tapahtumien jälkeen tein raaputettavan Muhammad-kuvan. Siinä luki, että älä avaa, äläkä katso. Jos niin teet, oma ongelmasi... Roos: Vaimoni uskoo täydelliseen sananvapauteen. Minä olen relativistisemmalla kannalla. Äärimmäisiä riskejä voi ottaa, jos on vain itsestä kyse. Mutta entä kun seuraukset ovat laajemmat ja pelissä viattomia ihmisiä? Vastaargumentti sanoo, että hulluja ei pidä huomioida. Itse en siihen pysty. Vaikka laki on puolella, on mietittävä, mitä riskejä on valmis ottamaan. Tietysti on laitonta raiskata ja nuori nainen voi tehdä, miten haluaa, mutta siitä voi koitua seurauksia. Kukaan järkevä ihminen ei mene liian humalassa ja lyhyessä hameessa kahdelta yöllä Kaisaniemen puistoon.

 Willem: Tuo on roskaa. Ei uhreja voi syyttää. Mutta ihmiset ovat tosiaan pelokkaampia Ranskassakin. Charlie Hebdolla on ollut vaikeuksia saada avustajia. Kun kysymme, tulee kieltäytymisiä, tai piirroksia ei tehdä omalla nimellä. Ajattelen iskua yhä päivittäin ja kävin hautaamassa kolme ystävääni. Minun vakaumukseni taiteilijana on silti vain vahvistunut. Yritän käydä koko ajan suoraan asiaan, en asein vaan piirtämällä. Elämä on liian lyhyt muuhun. ●

sarjainfo 1/2015  27


ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Murtuvia mieliä Äskettäin kuolleen Mattipekka Ratian albumimittainen Dekatanssi heijasti aikaansa. Pitkä suomalainen sarjakuvailmaisu oli kehkeytymässä, ja se alkoi löytää kustantajia. 
Teksti  Ville Hänninen

28  sarjainfo 1/2015

jakuvan lippulaiva – ehkä. Se rikkoo sarjakuvan ja romaanin rajan, se luo uudenlaista kertomakirjallisuutta.” Dekatanssi tuntuu sekä toteutukseltaan että teemoiltaan aikansa tuotteelta. 1980luku oli paitsi juppivuosikymmen myös vaihtoehto- ja kaupunkikulttuurin vuosikymmen. Yhteen muottiin ei haluttu juuttua. Dekadenz-vaatekauppa tarjosi

helsinkiläisille nuorille tyyliä, pohjalla Ratiaakin kutkuttanut sana ”dekadenssi”. Aivan näin dekadentista menosta ei voi puhua. Tarina kertoo kahdesta tavallisen oloisesta nuorestamiehestä. Kake ottaa seksivalokuvia mutta saa kehittämöstä väärät kuvat. Toiselle kuuluvassa filmirullassa on oudonnäköinen mies, jonka silmät hehkuvat syvällisyyttä.

© mattipekka ratia

V

uonna 1988 ilmestyi melkoinen kummajainen. Suuren kustantamon julkaisema pitkä albumi, suomalaiselta tekijältä! Sen piirtäjä Mattipekka Ratia (1966– 2014) tiesi, että monet menevät avarasta portista ja laveaa tietä. Hän aloitti kuitenkin sarjakuvataiteilijan uransa hankalimmalla mahdollisella tavalla, suoraan pitkillä tarinoilla. Esikuva tuli etelästä. Ranskankielisen alueen sarjakuvateollisuuden albumimalli oli vakiintunut meille 1970-luvulla, käännösten kautta. Kotimaista tuotantoa ei vielä juuri ollut. Samaan aikaan Yhdysvalloissa oli alettu hyödyntää graphic novelin, sarjakuvaromaanin termiä ensin Will Eisnerin ja sitten supersankaritarinoiden markkinoinnissa. Suomalaiset tulivat vähitellen perässä. Ensimmäinen sarjakuvaromaanina kirjakauppiaille ja ostajille myyty suomalainen teos oli Sami Toivosen Om (Tammi, 1991), mutta Dekatanssi ehti painokoneisiin aiemmin. Se oli ensimmäinen Tammen julkaisema kotimainen sarjakuva-albumi ja sai myöhemmin jatkoa esimerkiksi Heikki Paakkasen teoksella Käet taskusta! Viipuri palaa (1989). Samana vuonna Dekatanssin kanssa ajatuksia suomalaisesta sarjakuvasta ja sen mahdollisuuksista muokkasi myös Harri Pystysen Elämälle kiitos (Like, 1988). Liken ja Jalavan julkaisemien laatukäännösten ansiosta aika alkoi olla kypsä ajatukselle, että sarjakuvillakin voi kertoa tarinan, joka ei ole sen paremmin humoristinen kuin yksinkertainenkaan. Virve Aarniva kirjoitti Helsingin Sanomien arvostelussa: ”Dekatanssi rikkoo kaikkea, mikä on totuttu liittämään sarjakuvaan; sellaisena se on parjatun suomalaisen sar-

Hannu on menettänyt kirjailijaunelman lisäksi järkensä.


Hän paljastuu seonneeksi kirjailijanaluksi, ja Kake kiinnostuu tämän elämästä. Myös Koistinen löytää uuden suunnan elämälleen. Hän hankkii postimorsiamen Filippiineiltä. Ikävä kyllä muija ei osaa valmistaa kuin riisiä ja on vietävä divariin. Mieleneheyden pohjaa pohtiva albumi on kokonaisuutena sekava, mutta 48 sivun mittaansa symbolisempi. Nykyään suomalaisia sarjakuva-albumeja ilmestyy jopa satakunta vuodessa, laskutavasta riippuen, mutta 1980-luvulla lukumäärä oli merkittävästi pienempi. Vuodessa ei ilmestynyt monta kotimaista albumia. Jokainen oli omanlaisensa tapaus, mitä kuvaa sekin, että Kemin sarjakuvakilpailussa oli erikseen albumisarja kannustamaan pitkään mittaan. Ratia sijoittui Kemin sarjakuvakilpailun albumisarjassa vuonna 1987 toiseksi, ja vuotta myöhemmin tuli jo voitto. Dekatanssin vastaanotto oli joka tapauksessa pettymys. Ratia hakeutui ensin mainos- ja sittemmin hoitoalalle. Hän ei palannut enää pitkien tarinoiden pariin ja kiinnostui koko sarjakuvailmaisustakin uudelleen vasta seuraavan vuosituhannen puolella. Silloin olivat meneillään jo uudet tanssit. ●

© mattipekka ratia

Suomalais-ranskalaista sarjakuvaa à la Matti-Pekka Ratia.

Särö – ytimestä marginaaliin Vuonna 2015 ilmestyvissä Säröissä: Puolan underground, Venäjän mieli, tieteilijän tajunta, taiteilijan mielenterveys. • kirjoituksia & kuvia taiteesta, tieteestä, harhoista, uskosta…

Läh

vaik Liity kultt uuri Jäsenetuna alennus tilausmaksusta & taiteilijaresidenssit: Berliinin Särö-residenssi & Eibaun kirjastoresidenssi Itä-Euroopan rajoilla

tilaaja ä ö r ä S esty

Opetus- ja teriön kulttuuriminis n ie ht ile kulttuur 13 20 o laatupalkint

na tai tekijänä

uttajien kerhoon

Kirjallisuus- ja kulttuuriyhdistys Särö ry:n jäsenmaksu 22 euroa • Vuositilaus, ei-jäsenet 25 euroa & jäsenet 15 euroa • www.sarolehti.net


Alaskan ainutlaatuinen luonto näkyy myös katutaiteessa.

Villein pohjola Suomalainen päätyi pitämään sarjakuvakurssia alaskalaisen pikkukaupungin asukkaille. Sarjakuvan ilosanoma yhdistää erämaassakin.

P

Teksti ja valokuvat  kaisa leino

yyhkäisen kolmannen kerran ”Welcome to the Comics Workshop! Tervetuloa!”-tekstin pois taululta ja kirjoitan sen uudestaan, siistimmin. Kädet tärisevät, kello lähestyy uhkaavasti seitsemää ja luokka on tyhjä. Muutamaa minuuttia yli seitsemän kymmenisen oppilasta on saapunut. Nielaisen ja aloitan. Olisi pitänyt ottaa ne kirotut pedagogiset opinnot, äitihän varoitti että niistä olisi joskus vielä hyötyä.

Sarjakuvan alkeita vuorten keskellä Monelle tulevat Alaskasta ensimmäisenä mieleen karhut, aseet ja vuorten yllä liitelevät valkopäämerikotkat. Matkustettuani ympäri Kenain niemimaata voin kuitenkin todeta sen olevan paljon muutakin. Vaikka alaskalainen taide ei välttämättä herätä selkeitä mielikuvia, on Alaskalla kuitenkin pitkä visuaalisen ilmaisun perinne. Tiettyjen inuiittiheimojen taide on hyvin edustettuna, käsitöitä pidetään suuressa arvossa ja monet kaupungit, kuten Homer (kyllä, juuri niin kuin Simpsoneissa) ovat tunnettuja taidepiireistään ja -gallerioistaan. Alaskalaisia taiteilijoita inspiroi ympäröivä luonto ja se ei ole mikään ihme. Jo neljän tunnin ajomatkan aikana epä30  sarjainfo 1/2015

virallisesta pääkaupungista Anchoragesta Sewardiin pääsee näkemään uljaita vuoria, Irlannista muistuttavia viherkenttiä, aavaa merta, jota maailman voimakkaimmat vuorovesivaihtelut sekoittavat sekä suoalueita, joilla maanjäristyksen kokeneet kelopuut vartioivat autiota maisemaa. Ei ole sattumaa, että Alaskan tunnetuin sarjakuvapiirtäjä Chad Carpenter piirtää strippisarjakuvaansa Tundraa juuri luontoaiheista. Itse päädyin Alaskaan kesätöihin suomalaisen lintututkijan kautta, joka työskentelee professorina Alaskan yliopistossa ja tutkimusyksikön johtajana Alaska SeaLife Centerissä. SeaLife Center on tutkimuslaitos, julkinen akvaario ja vahingoittuneiden eläinten kuntoutuskeskus. Kun työnantajani kuuli sarjakuvaharrastuksestani, hän innostui. Syntyi ajatus sarjakuvan alkeiskurssin pitämisestä keskuksella kaikille halukkaille. Alaskalaiset muistuttavat suomalaisia monellakin tapaa. Kurssin ensimmäisellä tapaamiskerralla keskustelemme siitä, mitä sarjakuvia he lukevat. Melkein kaikki vähättelevät tuttuun suomalaiseen tapaan omaa tietämystään. Keskustelun edetessä paljastuu kuitenkin, että kaikki lukevat sarjakuvia: Eräs pariskunta harrastaa animea ja mangaa, vanhempi herrasmies on opetellut käyttämään iPadia ja lukee kymmeniä sarjakuvia päivässä ilmaiselta sivustolta, eräs


Sewardin satama houkuttelee vuosittain tuhansia ruijanpaltaiden ja lohien kalastajia.

lukee tätä nykyä vain sunnuntailehden sarjakuvat, mutta harrasti 60-luvulla supersankarisarjakuvien keräilyä. Kaikki rakastavat Lassia ja Leeviä. Monet eivät harrasta piirtämistä, mutta ovat silti rohkeasti tulleet ”Comics 101”- kurssille.

Yhteisöllisyys kannustaa pikkukaupunkilaisia Kurssin kuluessa ja kaupungissa asuessani alan ymmärtää, miten tärkeää näin pienessä paikassa on omien kiinnostuksenkohteiden jakaminen muiden kanssa. Sewardissa on pieni elokuvateatteri, kirjasto sekä yllin kyllin ilmaista luontoa, jossa vaeltaa ja urheilla. Kuitenkin juuri kaupunkilaisten oma aktiivisuus järjestää tapahtumia tekee Sewardista ainutlaatuisen ja eläväisen: löytyy niin improiltoja, musiikkikeikkoja kuin taidekävelyitäkin. Myös SeaLife Centerillä on suuri merkitys Sewardille. Se luonnollisesti tuo kesäisin laivalasteittain turisteja kaupunkiin, mutta myös palvelee paikallisia asukkaita esimerkiksi järjestämällä taidenäyttelyitä ja hyväntekeväisyystapahtumia. Yhteisöllisyydestä puhutaan usein Suomessakin, mutta Alaskassa sen näkee syntyvän juuri yksilöiden tekojen kautta. Sain myös itse kokea kaupungin kannustavan ilmapiirin: Anchoragen museoissa voi nähdä kauniita mursunluusta kaiverrettuja figuureja.

ennenkuulumattomasta ideasta huolimatta paikalliseen lehteen saatiin ilmaiseksi sarjakuvakurssin mainos, paikalle tuli urheasti väkeä ja sana lähti kiertämään nopeasti. Kurssin tunnelma on alusta alkaen utelias ja kannustava. Esimerkit erilaisista tavoista luoda sarjakuvia ja jo ensimmäisellä kerralla tehdyt pikkuiset zinet innostavat kurssilaisia. Myös kurssilaisten töistä luotu blogi ja kurssin loppuun suunniteltu yhteisnäyttely merentutkimuskeskuksella saavat kurssilaiset tekemään ahkerasti kotitehtäviä ja kokeilemaan rajojaan uusina sarjakuvantekijöinä. Suunnitellessani opetusta mietin mitä itselleni on jäänyt käteen suomalaisten sarjakuvaopettajien kursseilta. Huomaan ajattelevani yhtä sanaa: rohkeus. Liian usein emme uskalla piirtää saati julkaista sarjakuvia, ennen kuin oma kynänjälkemme on idoliemme tasolla. Uskalsin omien opettajieni esimerkin rohkaisemana julistaa Sewardin kurssilaisilleni, että voit piirtää sarjakuvaa jossa esimerkiksi tikku-ukot, Paint-ohjelmalla piirretyt dinosaurukset tai pienet mustat pisteet seikkailevat. Tämä ajatus mielessäni eräs parhaista kurssipalautteen kommenteista oli: ”Huomasin kurssilla, että osaan tehdä sarjakuvia”. ●

Mereen heitetystä roskasta harvoin syntyy mitään hyvää – tässä kuitenkin poikkeus.

sarjainfo 1/2015  31


Unelma kesäyöstä Perheensä lähihistoriasta ammentava Reetta Niemensivu kuvaa maailmaa toden ja fiktion välissä. Teksti  onni mustonen

E

lokuvat muistuttavat rakenteeltaan muistoja. Samalla tavalla ne kutovat yhteen toisistaan erillisiä tapahtumia, yksittäisiä filmiruutuja ja väärässä järjestyksessä esitettyjä tapahtumia soljuvaksi, koherentiksi tarinaksi. Reetta Niemensivun (s. 1979) sarjakuvat ovat kuin muistoja vanhoista SF:n elokuvista, joiden haalean suviauringon hellimät maisemat tuntuvat olevan mahdollisia ainoastaan lapsuuden kesinä – tai ehkä ennemminkin lapsuuden kesinä vuosikymmeniä sitten. Useimpien Niemensivun sarjakuvien tavoin myös hänen esikoisteoksensa Lempi ja rakkaus (2010, Suuri Kurpitsa) liikkuu sotia edeltävän Suomen maalaismaisemissa. Helsingin Sanomat nimesi Niemensivun albumin huhtikuussa 2010 kuukauden läpimurroksi. Taiteilijan isovanhempien katkeransuloiseen rakkaustarinaan perustuva sarjakuva kertoo nuoren Lempin ja penkkisuutari Väinön suhteesta, jota olisi vaikeaa kuvailla pelkästään perinteiseksi rakkauskertomukseksi.

Lukijoiden on helppo tulla olettaneeksi, että historialliset kertomukset ja fiktiiviset tarinat ovat eräänlaisia todisteita tai todistuksia. Tekijöiden oletetaan tutkineen ahkerasti ja tunnollisesti teoksissaan kuvaamiaan tapahtumia ja aikakautta, johon ne sijoittuvat. Valmistautuessaan tekemään Saniainen kukkii juhannuksena -albumiaan Niemensivu tutustui silminnäkijälausuntoihin ja aikalaisvalokuviin, joita suuntaa auttavana esimerkkinä käyttäen

Valmiita tarinoita Lempi ja rakkaus sai alkunsa Niemensivun lapsuudessaan kuulemista tarinoista, joita hän lähti kehittelemään Taidekorkeakoulussa opiskellessaan. – Minun piti tehdä sarjakuva äitini ja isäni tapaamisesta ja muistin, miten äidin äiti tapasi miehensä. Koska se oli tuollainen traaginen rakkaustarina, niin siitä se sitten lähti. Äidin isä kuoli nuorena ja muistan lapsuudessani kuulleeni tarinoita hänestä. Kaikki ei mennyt täydellisesti ja siinä oli mutkia matkassa. Muistan, että se kuulosti tosi traagiselta, Niemensivu sanoo. Omien sanojensa mukaan Niemensivu kirjoittaa historiasta, koska se tarjoaa ”valmiita tarinoita”. – Ne näkee selvästi. Niissä on valmis kehityskaari; alku, keskikohta ja loppu. Nykyajan tarkasteleminen olisi kaoottisempaa ja sekavampaa. Koska tekemäni albumit perustuvat suvussa liikkuneisiin tarinoihin, ne ovat jo muokkautuneita. Niissä on valmiit lähtökohdat, joita voi kehittää eteenpäin ja joihin voi pistää omiaan. Se on helppo tapa lähteä tekemään tarinoita. – Tositarinat tarjoavat kokonaisen maailman. En jaksaisi lähteä luomaan kokonaan uutta fantasiamaailmaa. Mukana on tietenkin paljon fiktiota, vaikka lähtökohtana olisikin tositarina. © reetta niemensivu 32  sarjainfo 1/2015


Niemensivu Angoulêmen sarjakuvafestivaaleilla 2013.

”Täysin tuntemattomat ihmiset ovat tulleet väittämään minulle, että Lempi ja rakkaus kertoo heidän isovanhemmistaan.” Vaikka Niemensivun selkeän graafinen, raskasta mustaa ääriviivaa hyödyntävä tyyli tuo mieleen esimerkiksi Ola Fogelbergin ja Ernst Ludvig Kirchnerin kaltaisten varhaisten sarjakuvalla kokeilleiden taiteilijoiden työt, ei hän etsi esikuviaan menneisyydestä. – Päätyönäni teen kuvituksia ja sarjakuvia teen omista lähtökohdistani. Siksi hain jotain, mitä oli suhteellisen nopeaa tehdä. Maalasin musteella ja siveltimellä ilman, että luonnostelin lyijykynällä ensin. En silti varsinaisesti hae vanhahtavaa tyyliä muuten kuin värityksessä. Lempi ja rakkaudessa yritin saada värimaailman näyttämään haalistuneelta valokuvalta tai haalistuneelta muistolta, Niemensivu kertoo. Lopulta häntä innoittaneet teokset löytyvät lähempänä omaa aikaamme. – Christophe Blainin' Maalari ja merirosvo -sarjakuvissa on sellaista meininkiä, josta pidän.

Juhannusyön taikaa

Reetta Niemensivu Sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Syntynyt: 1979 Parkanossa Asuu: Lahdessa Sarjakuvia: Lempi ja rakkaus (2010), Aavepianisti ja muita kertomuksia (2011), Saniainen kukkii juhannuksena (2013) Helsingin Sanomien huhtikuun 2010 kuukauden läpimurto.

piirsi muun muassa rakennukset ja ihmisten puvustuksen. Orjallisesti Niemensivu ei kuitenkaan tutkimuksen anna teostensa suuntaa määritellä. – Taustatutkimus ei välttämättä anna kertomukselle juurikaan, mutta minulle se antaa vankan pohjan, josta lähteä vaeltelemaan, Niemensivu sanoo. Loppujen lopuksi Niemensivun julkaistuissa sarjakuvissa tärkeimmät lähteet ovat hänen sukunsa tarinat ja lapsuudesta tutut maalaismaisemat, joista hän teoksissaan valtaosin ammentaa. Kuitenkin nekin saavat toimia ainoastaan inspiraationa, sillä hänelle itselleen tärkeintä on tehdä sarjakuvia omista lähtökohdistaan ja kiinnostuksen kohteistaan. Sarjakuva itse määrää oman suuntansa, historia vain viitoittaa sen tielleen. Kokemuksesta Niemensivu tietää, ettei hän ole lukijoilleen totuutta velkaa, sillä vihoviimein nämä ottavat kertomuksen omakseen välittämättä tosiasioista. – Täysin tuntemattomat ihmiset ovat tulleet väittämään minulle, että Lempi ja rakkaus kertoo heidän isovanhemmistaan, hän naurahtaa.

Mennyt on osa nykyhetkeä Niemensivun oma kiinnostus historiaan, juhannustaikoihin ja suomalaiseen mytologiaan tarjoaa hänelle mahdollisuuden

© Anna Sailamaa

Lempi ja rakkaus -albumin julkaisun jälkeen Niemensivun isä huomautti hänelle, että ”silläkin puolella sukua on omat kertomuksensa”. Tästä huomiosta syntyi Niemensivun toinen albumi Saniainen kukkii juhannuksena (2013, Suuri Kurpitsa), jossa menneisyyden ja nykyhetken välinen ristiveto nousee entistä keskeisempään asemaan. Samankaltaisesta kulttuurimaisemasta inspiraationsa ammentava teos sijoittuu aikaan, jolloin moderni, teollistuva maailma alkaa hiljalleen hiipiä Suomeen, jossa jokin vanhempi ja määrittelemättömämpi on yhä läsnä. Osittain Niemensivun isänisän elämästä ja osittain tämän todistamasta, neljän ihmisen hengen vaatineesta tositragediasta ammentava albumi sijoittuu nimensä mukaisesti juhannusyöhön 1928, jolloin Parkanon kirkon torniin iski kesken rippijumalanpalveluksen salama. Valtaosin tapahtumaa edeltäneeseen iltapäivään ja edelliseen iltaan sijoittuva tarina tuo yhteen lukuisten kirkonkyläläisten kohtalot samalla, kun juhannuskokon kajon reunamilla viipyilee ehkä jotakin ylimaallista, jotakin mitä Niemensivu itse kutsuu ”mystiseksi pikkuvivahteeksi”. Juhannusyö on aina ollut taikaherkkää aikaa, aivan kuin kalvo tämän maailman ja alisen välillä olisi auringonlaskun jälkeisinä tunteina huvennut poikkeuksellisen ohueksi. ”[J]uhannusyönä avautuu oikotie onneen – jos vain tietää mitä tehdä”, kuten sarjakuvassa esiintyvä mummo maineesta ja mammonasta haaveileville pojille kertoo – ja yllyttää samalla kylän tyttöjä menemään keskiyöllä mielittynsä talon peltoon alasti kierimään, jos he haluavat saada pojan rakastumaan itseensä. Lemmenloitsujen toimiessa ja ennusmerkkien käydessä toteen alkaa olla yhä vaikeampaa erottaa sitä, mikä oikeasti on totta ja mikä vain kesäyön houreista unta. – Minua kiinnostaa ajatus siitä, että asioilla on useampia tasoja, Niemensivu sanoo. – Se, että kaikki ei ole sitä, mitä näyttää. Kaikesta löytyy jokin tulkinnanvara. Asiat ovat toisin tai ainakin ne voi nähdä toisin.

sarjainfo 1/2015  33


Haaleat värit muistuttavat lukijoita siitä, että sarjakuvien kuvaama maailma on ikuisesti poissa ja samanaikaisesti koettavissa ainoastaan muistoissa. pinota maailmoja päällekkäin ja lomittain, minkä seurauksena todellisuus ja fantasia muuttuvat erottumattomiksi. Tämän dikotomian Niemensivu nostaa esille Aavepianisti ja muita kertomuksia -teoksessa (2011, Suuri Kurpitsa), johon hän on koonnut tositarinoita historiallisista kummitteluista. Alun perin pienlehdestä lähtenyt kummitustarina laajeni albumiksi Suuri Kurpitsa -kustantamon kolmekymmentävuotisjuhlien kunniaksi. – Nekin ovat tositapahtumia… tai mukatositarinoita, hän sanoo ja lisää sitten naurahtaen: – Ovat ne tositarinoita. Lienee tosin selvää, ettei itseään ”tositarinaan perustuvaksi” tituleeraava kummituskertomus ota itseään turhan vakavasti. Käsite ”tositarina haamuista” tiivistää oivallisesti ajatuksen erilaisten voimien vastasuuntaisesta ristivedosta, joka antaa Niemensivun kertomuksille niiden täydellisen omalaatuisen ilmapiirin. Kun kaikki valheita ja mahdottomuuksia myöten on yhtä totta, maailman kaksijakoisuus itsessään nousee pääosaan. – Kaikki ei ole sitä, miltä näyttää, Niemensivu itse kuvailee Aavepianistin nimikkokertomusta. Tosin hän voisi yhtä hyvin kuvailla mitä tahansa teostaan. – Kaikista löytyy jokin tulkinnanvara, hän jatkaa. – Asiat ovat toisin tai ainakin ne voidaan nähdä toisin. [”Aavepianistissa”] tylsä tosiselitys lienee ollut se, että pianon sisällä oli hiiriä, jotka kielen päällä kulkiessaan soittivat säveliä. Mutta tyttö kuitenkin näkee – tai ainakin mielessään näkee – aavepianistin, pappilan vanhan pianonsoiton opettajan, joka vaan on jäänyt kummittelemaan. Kummitustarinat ovat aina tarinoita nykyisyyden suhteesta historiaan. Hamletin isä tai Banquon haamu edustavat menneisyyden veritöitä, jotka vihamielisessä hahmossa palaavat vainoamaan eloonjääneitä, aivan kuten historiankirjoitus tuo menneet tapahtumat läsnä nykypäivään. Niemensivun teoksissa tämä jännite eri aikakausien välillä on aina läsnä; menneet vuodet ovat aina myöhempien tapahtumien värittämiä ja vanhat vuodet tekevät uusista sen, mitä ne nyt ovat. Paras ei välttämättä ole aina takanapäin, mutta elokuvien tavoin muistot ovat kokonaisia ja selkeitä. Niemensivun teokset polkevat hienonhienoa rajaa romantisoivan ja nostalgisen välillä, unohtamatta kuitenkaan jälkimmäisessä aina 208 kirjaimellisesti läsnä olevaa álgosta, kipua. Vaikka kesä Lempi ja rakkaus -teoksessa kestää 34  sarjainfo 1/2015

ikuisesti, siihen mahtuu niin iloja kuin surujakin, rakkaus ja kuolema. Haaleat värit muistuttavat lukijoita siitä, että sarjakuvien kuvaama maailma on ikuisesti poissa ja samanaikaisesti koettavissa ainoastaan muistoissa. Pappilassa viipyilevien kummitusten tavoin menneisyys on aina läsnä. ●

© reetta niemensivu

© reetta niemensivu


keräilijän tunnustuksia

Kirjeitä huru-ukoilta teksti jyrki vainio

T

aideopiskelujeni alussa tavoitin kirjeitse kaksi hyvin hankalan miehen maineessa olevaa sarjakuvaveteraania. Kirjoitin Alex Tothille (1928–2006) ja Steve Ditkolle (1927–) ja sain kummaltakin kaksi kirjettä. Pitkiä, käsinkirjoitettuja, rönsyileviä kirjeitä. Kun Alex Toth kuoli vuonna 2006, Comics Journal teki numeron, jossa monet piirtäjät muistelivat häntä. Toth teki sarjakuvia harvakseltaan, eikä noussut suuren lukijakunnan suosikiksi, mutta nautti suurta arvostusta toisten tekijöiden keskuudessa. Töillään – mutta ei persoonallaan. Comics Journalin muistelut ovat hauskaa luettavaa, koska niistä paistaa läpi, että kirjoittajat joutuvat käymään läpi melkoista verbaaliakrobatiaa, että pystyisivät puhumaan poistuneesta ihmisestä kauniisti, samalla kuitenkin tunnustaen, että Toth oli ihmisenä lähes täysin sietämätön. Toth oli luonteeltaan tulinen ja täysin taipumaton omissa näkemyksissään. Hän tuntui elämänsä aikana riitautuneen kaikkien ystäviensä kanssa, työnantajista puhumattakaan. Kenties tämän takia hän ei koskaan piirtänyt mitään säännöllistä tai laajalevikkistä sarjaa. Hänen tunnetuimmiksi töikseen jäivät pari muutaman sivun mittaista EC:n sotasarjaa ja jokunen Zorro-tarina. Tothin tyyli oli hyvin graafinen ja pelkistetty. 50-luvulla se erottui muiden sarjakuvien joukosta hätkähdyttävällä tavalla. Sen visuaalinen voimakkuus on vaikuttanut moniin muihin piirtäjiin. Esimerkiksi Jaime Hernandezin ja Jordi Bernetin jäljessä Tothin vaikutus näkyy selvästi. Kuvallinen silmä oli siis Tothilla erinomainen, mutta samaa ei voi sanoa hänestä tekstintuntijana. Mainitussa Comics Journalin numerossa Howard Chaykin kiteyttää Tothin ristiriidan hienosti. Taipumattoman luonteensa takia Toth päätyi hanttihommiin, joissa “hän tuotti niin paljon visuaalista kauneutta, kuvittamaan niin paljon täyttä hevonpaskaa.” “Toth ei olisi erottanut hyvää tarinaa, vaikka se olisi purrut häntä takapuoleen.” Tothille oli olemassa vain yksi ainoa tapa tehdä sarjakuvia, hänen tapansa. Tarinoina se tarkoitti hänelle 1930-, 40- ja 50-lukujen tyylisiä seikkailusarjakuvia. Kaikki muu oli väärin tehtyä roskaa. (Hmm... tuleeko mieleen ketään vastaavaa persoonaa Suomessa?) Tothista, samoin kuin Ditkosta, tiedettiin kuitenkin, että nämä saattoivat vastata nuoren piirtäjän kirjeisiin. Siksi rohkenin heitä lähestyä. Tothin ensimmäinen kirje oli lyhyt, peruskohtelias lappu, joka oli tekstattu tiiviisti hänen tunnistettavalla käsialallaan. Vastasin siihen parilla lisäkysymyksellä, etenkin yhdestä hänen esikuvastaan, Roy Cranesta ja tämän käyttämästä rasteritekniikasta. Vasta-

uksena tuli nelisivuinen kirje, jossa on maanisella pienellä tekstauksella täytetty kirjearkit aivan reunasta reunaan, jättäen ainoastaan pikkuruiset marginaalit reunoihin. Siinä Toth käy läpi koko erilaisten rasteritekniikoiden historian sellaisena kuin hän on sen kokenut. Toth ja Ditko olivat saman ikäluokan edustajia. Heille ihanteena olivat vuosisadan alun amerikkalaiset kuvittajat, sarjakuva oli heidän aloittaessaan piirtäjälle vain halpa lohdutuspalkinto. Kummankin kirjeistä käy myös ilmi sama asia: heille kuvittaminen tarkoitti vain yhtä tiettyä, realistisesti esittävää tyyliä, ei mitään muuta. Humoristinen pilapiirtäminen oli asia erikseen. Termi “huumorikuvitus” olisi heille ollut käsitteellinen ristiriita.

Erakoitunut randisti Steve Ditko, Hämähäkkimiehen ensimmäinen piirtäjä, on erakkomainen persoona, joka ei anna haastatteluja tai esiinny julkisesti. Hänestä tunnetaan vain pari valokuvaa, nekin uran alkuvaiheilta. Kertomusten mukaan hän kävi Amerikan ensimmäisillä sarjakuvafestivaaleilla New Yorkissa vuonna 1964, ei pitänyt näkemästään, eikä tullut festareille enää koskaan toiste. Ditkon maailmankatsomuksena on Ayn Randin filosofian fundamentalistinen seuraaminen. Nimellisesti tämän pitäisi tarkoittaa rationaalisen ajattelun korostamista – mutta käytännössä opin tulkinnat ovat niin koukeroisia ja yllättäviä, että Ditkon kanssa enem-

mänkin tekemisissä olleet ihmiset sanovat, että hänen reaktioitaan mihin tahansa asiaan on hyvin vaikea ennakoida. Mutta Ditkolle itselleen asiat ovat vähintäänkin yhtä jyrkkiä ja ehdottomia kuin Tothille. “On musta ja on valkoinen. EI OLE HARMAATA”, kertoo Alan Moore Ditkon sanoneen, Jonathan Rossin tv-dokumentissa In Search of Steve Ditko (2007). Ohjelman lopussa Ross ja Neil Gaiman käyvät, kameroilta piilossa, koputtamassa Ditkon työhuoneen ovelle. Samasta osoitteesta tulivat hänen kirjeensä 1990-luvun lopulla. Ensimmäisessä Ditkon kirjeessä on neljä käsin kirjoitettua sivua. Toisessa niitä on seitsemän. Ayn Randin nimeä ei mainita, mutta rationaalisuuden korostaminen ja ehdottomuus tulevat kyllä selväksi. Toisaalta tekstistä välittyy tekijä, joka on pohtinut omaa taiteilijuuttaan syvästi, mutta toisaalta sävy on myös levottoman rönsyilevä ja maanisen monisanainen. Minun nimeni on ensin kirjoitettu “Jyriki” ja lopulta jopa “Jrkki” “Elämässä epäolennainen jätetään huomiotta. Taiteessa epäolennainen jätetään pois”, Ditko linjaa kirjessään. “Jonkun asian ymmärtäminen ei voi sisältää ristiriitoja. Ristiriitoja ei voi olla olemassa todellisuudessa, joten ristiriita ajatuksissa jonkun asian suhteen on todiste siitä, että ajatuksissa on joku virhe. Totuutta ja valhetta ei voi yhdistää.” Myös Ditkolle on oikea ja väärä tapa tehdä taidetta. Vaikka hän korostaakin taiteilijan oman totuuden tinkimättömyyttä, silti hän jyrähtää: “Luovuus pelkän luovuuden takia on tuhoisaa. Olisi luovaa sanoa, että 2 + 2 = sininen lehmä. Mutta mitä arvoa tai järkeä siinä olisi?” “Se on osa yleisten standardien laskua kaikilla elämän alueilla.” Ensimmäisessä kirjeessään Ditko sanoi, että hänellä on periaate, että ei anna nimikirjoituksia tai luovu piirroksistaan. “Kukaan muu ei voi kertoa toiselle, minkä arvon tämä asettaa omalle työlleen.” “Myös sinun on syytä määrittää omat periaatteesi, mikä sinusta on taiteilijalle sopiva suhtautuminen muihin ihmisiin.” Allekirjoitus on vain “Steve”. Toisen kirjeen lopussa on nimikirjoitus koko nimellä.● sarjainfo 1/2015  35


Å-fest toi pienkustantajat Porvooseen Teksti  Reetta Laitinen Kuvat Jussi Pakkanen

K

ulttuuritalo Grandin kahvilassa selaillaan kohuttuja Charlie Hebdo -lehtiä. Porvoon keskustassa kauppatorin laidalla nököttävässä rakennuksessa on meneillään toimittaja Harri Römpötin vetämä sananvapauspaneeli. Keskustelussa kohtaavat Turun Sarjakuvakaupan Maijastiina Vilenius, latvialaisen kuš!-kustantamon Sanita Muizniece, sarjakuva-aktiivi Johanna Rojola ja ruotsa-

36  sarjainfo 1/2015

Porvoon ensimmäiset sarjakuvafestivaalit järjestettiin ystävänpäivänä 2015. Ympäri kaupunkia levittäytyneeseen festivaalitapahtumaan osallistui päivän aikana noin 400 vierasta.

lainen sarjakuvataiteilija Matias Elftorp. Entuudestaan Charlie Hebdo on tuttu vain Ranskassa asuneelle Rojolalle. Hän huomauttaakin, että Ranskan ulkopuolella lehti on ymmärretty väärin ja kuvia on irrotettu kontekstistaan. Panelistit ovat yksimielisiä siitä, ettei Charlie Hebdon kaltaisella lehdellä olisi markkinoita Suomessa tai Latviassa, jo yksin kielialueiden pienuudesta johtuen. Elftorp puolestaan mainitsee, ettei Ruot-

sissa taas oikein ole pilakuvatraditiota. Aika on ehkä ajamassa jo Ranskassakin lehden ohi. – Ranskassa on paljon rakenteellista rasismia, jota pitäisi käsitellä aivan uusilla tavoilla, esimerkiksi feministisestä näkökulmasta, Rojola toteaa. Yleisö kuuntelee herpaantumatta ja esittää tiukkoja kysymyksiä panelisteille. Kaikkien aikojen ensimmäinen Å-fest on lähtenyt käyntiin vahvasti.


Alussa oli Laulu Grand on Å-festin sydän, jossa vedetään sananvapauspaneelin lisäksi suurin osa artistihaastatteluista. Myyntipöydissä kaupataan pienkustantajien tuotteita, divarikamaa ja omakustanteita. Festivaalit näkyvät myös muualla kaupungissa. Tarjolla on muun muassa näyttelyitä ja työpajoja. Alun perin Å-fest oli porvoolaisen sarjakuvataiteilija Emmi Valveen idea. Valve oli halunnut tuoda sarjakuvataiteilija Hanneriina Moisseisesta kertovan Laulu-dokumenttielokuvan elokuvateatteri Bio Rexiin ja vitsaillut, että sen ympärille voisi rakentaa festarin. Vitsistä sukeutui festivaali kun asiasta innostuivat muutkin. Viiden hengen ydinporukkaan päätyivät Valveen lisäksi Kaisa Leka, Anniina Lundvall, Kati Viljala ja Peter Kaario. Lisäksi tapahtumassa on toiminut lukuisia vapaaehtoisia. Festivaali pystytettiin pienellä, alle 3 000 euron budjetilla. Kaupunki antoi tukea markkinointiin, vaikka viralliset haut olivat menneet ohi. Porvoon taideyhdistys kutsui Moisseisen ja Porvoon taidekoulu lahjoitti käyttöön tilojaan. Ensi vuonna tarkoitus on mennä isommin ja suuremmalla budjetilla. Tavoitteena olisi saada myös lisää kansainvälisiä vieraita.

Elävää sarjakuvakulttuuria aikuiseen makuun Å-festin järjestäjät halusivat tuoda kaupunkiin jotain muutakin sarjakuvaa kuin muutamia suuria nimiä ja nimikkeitä. Tavoitteena oli tutustuttaa ihmisiä nykysarjakuvaan ja taiteellisempaan sarjakuvaan. Kohdeyleisöksi otettiin aikuiset, vaikka ohjelmaa oli myös lapsille. Lähtökohtana festivaaleissa oli, että se kiinnostaa järjestäjiä itseään.

Vitsistä sukeutui festivaali kun asiasta innostuivat muutkin. Tuottaja, kotimaan vieraista vastannut Emmi Valve on sitä mieltä, että Å-festin kaltaiselle tapahtumalle on Porvoossa tilausta. – Porvoossa on paljon kulttuuritapahtumia ja kulttuurikaupunki-imago, mutta vähän elävää kulttuuria. Pelkkää sisäsiistiä ”radioviihdettä”. Kaisa Leka puolestaan oli haaveillut porvoolaisesta sarjakuvatapahtumasta jo pitkään, mutta ei ollut uskonut, että tapahtumaan riittäisi väkeä. Valveella oli kontakteja kulttuuripiireihin ja hän sai Lekankin innostumaan asiasta. – Kiinnostavinta festareilla on omakustannepuoli. Olen itse henkeen ja vereen pienkustantaja. On kiva tarjota omakustantajille mahdollisuus myydä töitään koska tietää, miten iso ponnistus se on. Porvoossa on sarjakuvamyyntiä vain Suomalaisessa kirjakaupassa, Leka kertoo. – Seuraaville festareille haluaisin zinetyöpajoja ja feminismiteemaa. Myös Ruotsin kanssa olisi tarkoitus tehdä yhteistyötä. Kaksikielisyys on Å-festin valtti tässäkin suhteessa. Ensimmäisen Å-festin huipennus ovat iltabileet, jossa sarjakuvataiteilijat ja vieraat muun hauskanpidon muassa tarttuvat empimättä mikrofoniin tulkitakseen karaokeklassikoita. Myös järjestäjät tuntuvat tyytyväisiltä päivän antiin. Jatkosuunnitelma on, että tapahtuma järjestetään jälleen vuoden päästä ja suunnittelu alkaa välittömästi. Tähtäimessä on pysyvä, vuotuinen sarjakuvafestivaali. ●


Kriitikon valinta Eli kuinka Sarjainfo asetteli vuoden 2014 albumit paremmuusjärjestykseen Teksti  pauli kallio

S

arjainfon vuosiäänestykseen otti osaa tasan 20 kriitikkoa tai muuta aktiivista sarjakuvaihmistä. Jokaista pyydettiin laatimaan viiden parhaan lista vuonna 2014 ilmestyneistä kotimaisista albumeista ja käännösjulkaisuista. Pistelaskennassa ykköselle tipahti viisi pinnaa, kakkoselle neljä ja niin edelleen. Muutama vastasi vain kotimaisten osalta, mikä kertonee paitsi mielenkiinnon suuntautumisesta, myös tavallista niukemmasta käännösvuodesta. Tiitu Takalon Minä, Mikko ja Annikki voitti kansallisen sarjan murskaavan ylivoimaisesti. Yksitoista osallistujaa nosti sen ykköseksi. Annikki kahmi pisteitä noin neljä kertaa enemmän kuin toi-

seksi sijoittunut Emmi Niemisen Vahinkoraja, jonka kolme äänestäjää arvioi parhaaksi. Tom of Finlandin Sarja kuvia sai kaksi ykköspaikkaa, mutta muissa papereissa sitä ei huomioitu lainkaan. Äänet jakautuivat kaikkiaan 33 teoksen kesken. Kriitikot suosivat taas suoraan albumiksi piirrettyjä sarjakuvia. Kuudentoista parhaan joukkoon sijoittui vain kolme lehtisarjakuvien kokoelmaa. Käännössarjakuvien kärki piti ääntenlaskijaa jännityksessä loppuun saakka. Tardin ja Verneyn Kirottu sota! kiskaisi lopulta kolmen pisteen kaulan Anton Kannemeyerin Pappa Afrikassa -kirjaan. Vaikka moni piti vuoden käännösantia köykäisenä, kymmenen kärjestä muodostui monipuolinen. Mukaan

mahtuu realistista sotasarjakuvaa, yhteiskunnallista satiiria, omalaatuista huumoria, fantasiaa, kauhua ja mangaa. Kustantamoista jylläsi Huuda Huuda, jonka teokset valtasivat sijat kaksi, kolme, kuusi ja seitsemän. Äänestykseen osallistuivat Kalle Hakkola, Kari Heikonen, Jouni Hokkanen, Ville Hänninen, Heikki Jokinen, Matti Karjalainen, Kyösti Koskela, Verna Kuutti, Reetta Laitinen, Merja Lundén, Sippo Mentunen, Mikko Meriläinen, Sauli Pesonen, Harri Römpötti, Jokke Saharinen, Jari Tamminen, Tuomas Tiainen, Sanna Uusi-Seppä, Reijo Valta ja Miia Vistilä. Sarjainfo kiittää ajatustyöstä ja vaivannäöstä!

KOTIMAISET 3. KATI KOVÁCS: DELTAN KAKSOSET 15 ”Unenomainen tarina onnistuu myös koskettamaan.” -Reetta Laitinen 4. JP AHONEN: VILLIMPI POHJOLA – LAPSUS 14 ”Ahonen on piirtäjänä ja kuvakertojana suvereeni maailmanluokan tähti ja nuorten aikuisten kuvaajana omaa luokkaansa.” -Sippo Mentunen 1. TIITU TAKALO: MINÄ, MIKKO JA ANNIKKI 58 ”Takalo on lopulta kasvanut käsikirjoittajana samalle tasolle kuin piirtäjänä. Monitasoinen kirja yhdistää henkilökohtaista ja yleispätevää historiaa taidokkaasti.” -Harri Römpötti ”Vaikuttava ja perinpohjainen teos. Vuoden ehdoton ykkönen.” -Reetta Laitinen ”Piirrostyylien vaihtaminen eri asiayhteyksissä antaa kokonaisuuteen ilmaa, tekee siitä hengittävän.” -Sauli Pesonen 2. EMMI NIEMINEN: VAHINKORAJA 16 ”Kiehtova yhdistelmä runollisuutta ja rujoutta.” -Verna Kuutti 38  sarjainfo 1/2015

5. VILLE RANTA: KÖYHÄN MIEHEN JERUSALEM 13 ”Mitä on olla kuolevainen mies? Tulla keski-ikään ja hävetä keskiluokkaisuuttaan? Köyhän miehen Jerusalem pohtii näitä kysymyksiä irtonaisella ja rehdin raadollisella otteella.” -Ville Hänninen 6. HEIKKI PAAKKANEN: SAKSA – SUOMI IM BUNDE 12 ”Piruilevaa historiankirjoitusta, mutta ei liene peilin vika, jos naama on vino.” -Sauli Pesonen 7. PETTERI TIKKANEN: ARMEIJA 11 ”Inhimillinen arki välittyy sarjakuvaruuduista lämpimästi.” -Reijo Valta

8. TOM OF FINLAND: SARJA KUVIA 10 ”Opus nostaa Touko Laaksosen, kansainvälisesti kenties tunnetuimman taiteilijamme, menestyksen syyt vastaan panemattomasti esille.” -Jokke Saharinen 8. MIKA LIETZÉN: 1986 ”Vahva pienjulkaisu, joka olisi ehkä toiminut pidempänäkin tarinana.” -Kalle Hakkola

10. AAPO RAPI: KOSMISTA KAUHUA 9 ”Hikeä puskevien hahmojen erikoismies ymmärtää genrekauhun ja kliseiden päälle.” -Tuomas Tiainen 11. KAISA & KRISTOFFER LEKA: TIME AFTER TIME 8 12. RIITTA UUSITALO: ENIMMÄKSEEN SINGLE 7 12. PAULI KALLIO & VILLE PIRINEN: MUDDY LEE MAKKONEN HERÄSI TÄNÄ AAMUNA 7 14. WOLF KANKARE: KETTUJUMALA PALELEE 6 14. PERTTI JARLA: FINGERPORI FROM FINLAND 6 14. VILLE PIRINEN: KESKIYÖN DYNAMO 6


ULKOMAISET 3. FLORENT RUPPERT & JÉRÔME MULOT: IRÉNE JA IRTOLAISET 21 ”Kerronnallisesti tinkimätön ja persoonallinen teos ulkopuolisuudesta.” -Tero Mielonen

1. JACQUES TARDI & JEAN-PIERRE VERNEY: KIROTTU SOTA! 32 ”Aina ajankohtainen teos siitä, miten sota jauhaa hyvänkin miehen jyviksi”. -Ville Hänninen ”Verta, hikeä ja mutaa virkistävällä tavalla kerrottuna.” -Tuomas Tiainen ”Vaikka kyseessä on kokonaan värillinen albumi, alkusivujen jälkeen väriloisto katoaa ja harmaan ja mudanruskean sävyt täyttävät sivut.” -Reijo Valta 2. ANTON KANNEMEYER: PAPPA AFRIKASSA 29 ”Eteläafrikkalainen täsmäisku nyky-Suomessa vallitsevaa kaunaista ja katkeraa mielipideilmastoa vastaan.” -Tuomas Tiainen

4. JOE KUBERT: FAKSI SARAJEVOSTA 19 ”Kubertin piiritetystä Sarajevosta vastaanottamien faksien pohjalta syntynyt albumi kuuluu taiteellisine vapauksineenkin dokumentaarisen sarjakuvan parhaimmistoon.” -Jari Tamminen 5. BRIAN K. VAUGHAN & FIONA STAPLES: SAGA 16 ”Epäilyksettä tämän hetken parasta äkkiväärää, anteeksi pyytelemätöntä scifi-sarjakuvaa.” -Jari Tamminen

7. KAMAGURKA & HERR SEELE: KANSALAINEN COWBOY HENK 10 ”Yhdistää slapstick-huumorin ja raivokkaan törkeän seksuaalisuuden laajaan yleissivistykseen.” -Ville Hänninen 8. KAORU MORI: ARON MORSIAMET 3 9 ”Kiinnostava, joskin aikuiseen silmään vähän liian siloteltu hyvän mielen tarina.” -Miia Vistilä 8. JOPH LOEB & TIM SALE: BATMAN – SYNKKÄ VOITTO 9 ”Jatko-osistakin voi tulla klassikoita osaavissa käsissä.” -Tero Mielonen 10. RICHARD CORBEN: SHOKKI – TEKIJÄNÄ RICHARD CORBEN, OSA 2 8 ”Laadukkaan amerikkalaisen pulp-ilmaisun parhautta aikakaudelta, jota ei enää ole.” -Jouni Hokkanen

6. OLIVIER SCHRAUWEN: MOWGLIN PEILI 12 ”Kaikki on kohdallaan, mikäli Mowglin peiliä osaa arvostaa 50–60-lukulaisen vessapaperille huolimattomasti painetun sarjakuvan imitaationa.” -Jokke Saharinen

KRIITIKOIDEN LISTOJA REIJO VALTA Nieminen: Vahinkoraja Tikkanen: Armeija Kovács: Deltan kaksoset Kankare: Kettujumala palelee Mäki: Kiskoja

HARRI RÖMPÖTTI Takalo: Minä, Mikko ja Annikki Ranta: Köyhän miehen Jerusalem Tikkanen: Armeija Uusitalo: Enimmäkseen single Jurva & Turunen: Hanhenmarssia E-mollissa

HEIKKI JOKINEN Tardi & Verney: Kirottu sota! Pratt: Corto Maltese – Suolaisen veden balladi Yann & Schwartz: Leopardinainen Pratt: Karibian mies Kannemeyer: Pappa Afrikassa

JOUNI HOKKANEN Tom of Finland: Sarja kuvia Paakkanen: Saksa – Suomi im Bunde Kovács: Deltan kaksoset Jarla: Fingerpori from Finland Ahonen: Villimpi Pohjola – Lapsus

REETTA LAITINEN Takalo: Minä, Mikko ja Annikki Ranta: Köyhän miehen Jerusalem Ahonen: Villimpi Pohjola – Lapsus Kovács: Deltan kaksoset Matilainen: Lohikäärmeen kaupunki

KALLE HAKKOLA Kannemeyer: Pappa Afrikassa Schrauwen: Mowglin peili Ruppert & Mulot: Iréne ja irtolaiset Kamagurka & Seele: Kansalainen Cowboy Henk Tardi & Verney: Kirottu Sota!

VERNA KUUTTI Nieminen: Vahinkoraja Takalo: Minä, Mikko ja Annikki Uusitalo: Enimmäkseen single Kankare: Kettujumala palelee Markonsalo: Piperi Potta

VILLE HÄNNINEN Kannemeyer: Pappa Afrikassa Ruppert & Mulot: Iréne ja irtolaiset Kamagurka & Herr Seele: Kansalainen Cowboy Henk Tardi & Verney: Kirottu sota! Navarro: Teddy Beat

KYÖSTI KOSKELA Vaughan & Staples: Saga Mori: Aron morsiamet 3 Gregg & Hermann: Comanche 8 – Seriffit Tardi & Verney: Kirottu sota! Kubert: Faksi Sarajevosta

SIPPO MENTUNEN Lietzén: 1986 Kallio & Pirinen: Muddy Lee Makkonen heräsi tänä aamuna Karonen & Honkala: Karim – Ulkopuoliset Ahonen: Villimpi Pohjola – Lapsus Myllylä: Pakanat 2

JARI TAMMINEN Kubert: Faksi Sarajevosta Vaughan & Staples: Saga Loeb & Sale: Batman – Synkkä voitto Moore & O’Neill: Nemo – Jääsydän Dagsson: Huumorin musta kirja

MATTI KARJALAINEN Tardi & Verney: Kirottu sota! Kubert: Faksi Sarajevosta Mori: Aron morsiamet 3 Vaughan & Staples: Saga Yann & Schwatz: Leopardinainen

sarjainfo 1/2015  39


© herpe

Hintti ja kapteeni Maddog meinaavat ja menevät.

”Kohta ali-ihmiset lentää hevon kuuseen!” Herpé mustan huumorin maassa. teksti vesa kataisto

N

e, jotka ovat saaneet käsiinsä Herpén ja hänen kätyrinsä loihtimat Hintti-albumit, tuskin unohtavat helposti lukemaansa. Kaikkea mahdollista kamaa sisäänsä kiskova nuori Hintti-poika ja hänen kumppaninsa, viinapiruja hutkiva kapteeni Maddog riehuvat yhdessä ja erikseen useammalla mantereella. Ruumiita tulee läjäpäin mutta jätkät vaan porskuttaa. Mustan dullan maa (1993), Seitsemän kristallipulloa (1995), Hintti ja lumimiehet (2013) sekä Hintti Afganistanissa (2014) ovat alle 1000 kappaleen painoksina kadonneet nopeasti hirtehisen huumorisarjakuvan ystävien kokoelmiin. Enemmänkin saattaisi mennä kaupaksi, mutte Herpé ei kaipaa liikaa suosiota. Hän pitää ”siviiliminänsä” tiukasti erillään Hintin edesottamuksista.

Sarjakuva putosi niskaan – Luin Asterixia 7–8-vuotiaana ja tein oman version, jolla oli nokka ja sen vihellys oli pelkkiä i-kirjaimia. Hahmon luominen oli siis hanskassa, mutta en tiennyt miten sen siirtäisi paperille. Aloitin siis sarjakuvien teon ennen kuin osasin piirtää niitä, Herpé myhäilee. – Omia hahmoja alkoi syntyä vasta paljon myöhemmin. Silloin olin pitkälti toisella kymmenellä ja Jurpon piirtäjä Hannu Pyykkönen suurin idolini. Jurpo oli riittävän yksinkertainen ja sen jutut oikean oudolla tavalla hauskoja, tykkään sarjasta vieläkin. – Kuusitoistavuotiaana syntyi jotain kömpelöä, mutta varsinaisia sarjakuvia vasta parikymppisenä. Parhaat sarjani ovat syntyneet kun olin dokannut pari, kolme päivää. Sitten päivä väliä, ja sitä seuraavan päivän kankkusessa, kun kuume alkoi nousta, tuli paperille aika villiä tavaraa, Herpé kertoo. – Tajusin sarjakuvien tekemisen periaatteen. Täytyy osata päästää itsensä irti siinä hommassa. Kuten muutenkin luovaa työtä tehdessä. Pahkasiasta Herpéen kolahtivat Jurpon ohella Ari Pirttisalon sarjakuvat , ”Kissojen tietolehti” -juttu sekä muu40  sarjainfo 1/2015

Niin kauan kun ei kopioi suoraan yhtäkään repliikkiä tai kuvaa, ja nimi on eri, ei Tintin oikeudenomistajilla pitäisi olla mitään ruikuttamista. tama muu. Hän toteaa, että kertakäyttöisemmät vitsailut ovat haalistuneet ajan myötä. – Mutta kaikkiaan Pahkasika on vaikuttanut huumorintajuuni paljon. Ensimmäinen oma siihen tarjoamani juttu oli tehty saman käsikirjoittajan kanssa kuin nyt ilmestynyt Hintti Afganistanissa. Sarjan nimi oli ”Syökää minut”. Siinä oli tyyppi joka halusi kärpästen syövän itsensä. Sarja ei ollut tarpeeksi hyvin piirretty kelvatakseen. Myöhemmin sain kyllä juttujani läpi, mutta Pahkasika oli silloin jo loppuvaiheessaan eli niitä ei ilmestynyt monta.

Miksi Tintti? – Hesarin toimittaja kysyi, että eikös parodian pitäisi olla kunnianosoitus. Siitä tuli mieleen kaksi asiaa. Ensinnä, kuka on sanonut että pitäisi olla? Ja kuka on väittänyt, että Hintti-albumit olisivat parodioita? Itse en ole nähnyt muita Tintti-muunnelmia, paitsi Tiltin Pariisissa, ja senkin mielestäni vasta sen jälkeen kun Mustan dullan maa oli jo ilmestynyt. Onneksi. – Muuten olen seurannut sarjakuvia jonkin verran, Robert Crumbia ja Manaraa erityisesti nuorempana, kun erotiikka kiinnosti tarinoiden juonia enemmän. Druunan tekijä Serpieri on yksi maailman parhaista piirtäjistä joka lajissa. Cazasta tykkäsin kovasti, ja Bilalistakin aikoinaan


mutta en enää. Näin äkkiseltään siinä ovat oleellisimmat mieleen tulevat aikuisten sarjakuvien tekijät. – Asterixia ja Lucky Lukea luen yhä, nostalgiamielessä ja mökillä kun siellä ei ole tietokonetta. Goscinny oli erittäin hyvä kirjoittaja. Yleisesti ottaen pidän enemmän tekstistä kuin kuvasta. Jos teksti on hyvää, niin kuva saa olla mitä paskaa tahansa. Vakavat tarinat luen mieluiten romaaneina, paitsi en enää oikeastaan lue niitäkään, Herpé tuumii. Hän toteaa, ettei kannata verrata sarjakuvia elokuviin, koska niiden kerrontatavat ovat hyvin erilaisia. Herpén mukaan sarjakuva toimii parhaiten silloin, kun käsiteltävänä on asia jonka kertomiseen pysäytetyt kuvat ovat parempia kuin liikkuvat. – Sarjakuva on työkalu, mutta ei sitä kannata käyttää joka asiaan. Mustan dullan maa syntyi aika nopeasti. Piirsin sen rapidografilla, mitä ihmettelen vieläkin. Teräskärkinen kynä, jota täytyy pitää ihan suoraan pystyssä. Eli välineeseen nähden se on saatanan hyvin piirretty… Se oli ensimmäinen pitkä työni, myöhemmin olen oppinut helpomman tekniikan. Mustan dullan maan ja Seitsemän kristallipullon jälkeen oli pitkä tauko ennen Hintti ja lumimiehet -albumia. – Oli muita töitä, emmekä kaverin kanssa edes niin ajatelleet koko asiaa. Kyse ei ollut kyllästymisestä, mutta Hintti-sarjojen teko vaan jäi. Herpé ei pelkää, että Moulinsart-yhtiö tulisi hänen kimppuunsa. – Tiltti Pariisissa oli ennakkotapaus. Se vapautettiin kanteesta, koska niin kauan kun ei kopioi suoraan yhtäkään repliikkiä tai kuvaa, ja nimi on eri, ei Tintin oikeudenomistajilla pitäisi olla mitään ruikuttamista. – Yksi Hintti-albumi varmaan vielä tulee. Siinä käsitellään kansainvälisten suuryritysten hallitsemaa maailmaa. Se on mainio aihe josta saa revittyä paljon huumoria. Tintti Afganistanissa herjasi amerikkalaisten sotimiskiihkoa sekä homofobiaa. Jo Mustan dullan maa tehtiin irvailemaan rasismille. Ajatuksellisesti siinä ollaan lähellä Borat-elokuvaa. Onneksi me tehtiin se tarina ensin, Herpé nauraa. ●

© herpe


arviot

© Alejandro Jodorowsky & François Boucq

Silmäpuoli käy omaa sotaansa Alejandro Jodorowsky ja François Boucq Bouncer, osa 1 – Kainin silmä Suom. Heikki Kaukoranta Jalava

Lattialautojen raosta Seth todistaa elämänsä suunnan muuttavaa väkivallantekoa. Isän, äidin ja koiran menettäneen ainut toivo on paeta pahamaineiseen Barro Cityn kaupunkiin ja etsiä Infierno-saluunan yksikätinen ovimies, Bouncer. Miksi, selviää myöhemmin. Boucqin kuvittama kovaotteinen länkkäri kierrättää lajityypin perusteita avarine maisemineen ja yhteiskuntakelvottomine henkilöineen. Jean-Michel Charlierin ja Giraud’n Blueberryn, Hermannin ja Gregin Comanchen ja muiden ranskalaisten lännensarjojen ystävät tunnistavat tyylin. Bouncerin maailma on läpeensä kyyninen ja reippaan väkivaltainen. Huumori on painettu nahkasaappaalla maahan. Tavallista suurempaan kokoon painetussa kirjassa pääsee Boucqin käyttämä lännenelokuvista tuttu laajakangastekniikka oikeuksiinsa. Parhaimmillaan ruudut ovat aukeaman levyisiä. Ranskalaispiirtäjän sähäkkä viiva maistuu hielle ja pölylle, sävykäs maailma hehkuu auringon paahdetta ja yön kylmää. Hieman yllättäen Kainin silmä on jodorowskilaisesta surrealismista vapaa. Tarinaa kolmesta veljeksestä, näiden liipasinherkästä äidistä ja jättitimantista kuljetetaan jouhevasti eri aikatasoilla, mutta realistisemmin, kuin olisi uskonut. Jodorowsky ei maalaile elämää suurempia kaaria. Tarpeeksi laajoja kyllä ylläpitääkseen mielenkiintoa. Jodorowsky ja Boucq ovat työstäneet Bounceria kahdeksan osan verran. Suomeksi riittää siis julkaistavaa. Albumi saa jatkoa syksyllä, kun tarinan toinen osa Armottomien laupeus ilmestyy. Tuomas Tiainen

© Alejandro Jodorowsky & François Boucq

Chileläissyntyinen elokuvaohjaaja ja sarjakuvakäsikirjoittaja Alejandro Jodorowsky (s. 1929) on jälleen ajankohtainen. Kulttielokuvien El Topo (1970) ja The Holy Mountain (1974) ohjaajan Elämän tanssi, Jodorowskyn uusin elokuva yli 20 vuoteen, sai viime vuonna ensi-iltansa Suomessakin. Siinä pääosaa esitti elämäntarinaansa auki kerineen ohjaajan oma poika. Silloin kun elokuvia ei syntynyt, Jodorowsky suuntasi luovuutensa sarjakuviin. Sarjakuvaväelle Tocopillan itseoppineen psykomaagin mittavasta tuotannosta tunnetuin on Incal-tieteissaaga, jota Jodorowsky työsti ranskalaispiirtäjä Moebiuksen (oik. Jean Giraud, 1938–2012) kanssa. Hiljattain kirjakauppoihin ilmestyi kaksi uutta Jodorowsky-sarjakuvasuomennosta: John Difoolin käänteet niputtava, Eisner-palkitun Ladrönnin kuvittama Viimeinen Incal sekä lännensarja Bouncerin ensialbumi. Ranskalaisen François Boucqin piirtämä Kainin silmä aloittaa sukutarinan presiis Yhdysvaltain sisällissodan loputtua. Silmäpuoli Konfederaation kapteeni Ralton ei hyväksy Atlantan tappiota vaan jatkaa resuisine joukkoineen omaa sotaansa. Ryöstävä ja raiskaava joukkio hajaantuu palatakseen puolitoista vuosikymmentä myöhemmin. Kanjonin katveessa perheineen asuva Seth löytää löytää unohtuneesta hökkelistä muumioituneen ruumiin ja komean revolveriparin. Kotiin palatessa taivaanrannassa näkyy seitsemän ratsumiehen nostattama pöly. Vieras, Ralton miehineen, etsii Kainin silmä -nimistä timantinjärkälettä, jonka uskoo Sethin isän piilottaneen.

42  sarjainfo 1/2015


Tuomas Tiainen

© floyd gottfredson

© angela & luciana giussani

Angela ja Luciana Giussani Diabolik Suom. Jukka Nyman Like Italialaisen sisarusparin Angela ja Luciana Giussanin luoma Diabolik hiipii maamme sarjakuvahyllyille, kolme ja puoli vuosikymmentä edellisen kerran jälkeen. Mustan sarjakuvan, fumetti nerin, genreklassikko seuraa ihonmyötäiseen asuun pukeutuneen mestarivarkaan edesottamuksia lain ja moraalin tuolla puolen. Oma etu paras etu, vaikka se sitten tarkoittaisikin muutamia sivullisia uhreja. Vuonna 1962 ensiseikkailunsa kokenut Diabolik edustaa eurooppalaista antisankaria, antiteesiä yhdysvaltalaiselle siloposkiheerokselle. Arsene Lupinin ja Fantômasin jalanjäljissä vaanivan Diabolikin nimikkosarjaa julkaistiin meillä vuosina 1975–81. Viirusilmän palaa suoraan kovaan ytimeen. Pokkariin kootut vuonna 1972 julkaistut kaksi seikkailua ”Ginkon voitto” ja ”Viimeinen piilopaikka” ovat fanisuosikkeja. Kioskisarjakuvan malliin pikaiseen sivunkääntöön houkuttava kirja sopii käteen kuin käteen. Kyse on viihteestä ja ajankulusta. Pökkelöiden hahmojen, kömpelön kielen ja vinkeiden juonenkäänteiden edessä on aika lailla aseeton. Ikä tuntuu vanhahtavuutena, mikä tuo sarjaan oman paperintunkkaisen viehätyksensä. Kaiken nähnyttä nykylukijaa Diabolikin edesottamukset eivät järkytä, ovatpahan vain muistutuksena ajasta, jolloin elämä oli mustavalkoisempaa.

Floyd Gottfredson Mikin oma sanomalehti Suom. Antti Hulkkonen Sanoma Hulppean kokoinen Mikin oma sanomalehti vie ajatukset nuoruuteen ja jättisarjakuvakirjojen parissa vietettyihin onnen hetkiin. 45 vuoden uran tehneen Floyd Gottfredsonin klassisia Mikki-seikkailuita vuosilta 1932–52 kokoava värikäs kirja on viime vuosien näyttävimpiä valtavirtasarjakuvajulkaisuja. Ankkauskovaisessa maassa on aivan aiheellista tehdä valistustyötä pienen hiiren puolesta. Gottfredson kuuluu eittämättä sarjakuvan suuriin klassikoihin. Nykypäivänäkin tarinoissa on tenhoa, oli käsikirjoittajana sitten Gottfredson itse tai tekstistä vuodesta 1944 vastannut Bill Walsh. Hyvää kesti vuoteen 1955, jolloin seikkailut loppuivat syndikaatin päätöksellä ja Mikki taantui kotisedäksi. Huumoristrippiä julkaistiin sanomalehdissä 20 vuotta. Alku-Mikistä löytyi sävyjäkin. Disneyn megatähti oli alusta saakka yritteliäs ja oikeamielinen, mutta ajoittain akuankkamaisen huono-onninen. Erehtymätön Mikki on menettänyt omaisuutensa pörssiromahduksessa eikä työtä ole. Nirppanokkaan tottunut suorastaan häkeltyy hiiren alistuvasta neuvottomuudesta tarinassa ”Putkimieskopla” (1938). Kestää kauan ennen kuin henki liikuttaa lihaa toimimaan. Gottfredsonin Mikissä on viehättävää vaaran tuntua. Kuolemaa ei esitetä kiertoilmaisuin, elämän loppuminen on läsnä konkreettisesti. Myöhempien aikojen Musta Pekka kalpenee Jopi Jalkapuolen rinnalla, aarresaaren kannibaaleista puhumattakaan. Hyytävimmillään tunnelma on tarinassa ”Mustakaavun ensirötökset” (1939), joka suomalaisen nimensä mukaisesti on Mikin arkkivihollisen debyytti. Sanoma on ottanut ilahduttavasti opikseen menneistä laatuongelmista. Viiva on terävä ja strippien väritys kunnioittaa Gottfredsonin taidetta. Harmil-

lisesti muutama aukeama on heilahtanut ainakin omassa kappaleessani painovaiheessa epäteräväksi. Tuomas Tiainen

Alejandro Jodorowsky ja José Ladrönn Viimeinen Incal Suom. Kirsi Kinnunen Like Levoton sielu ei koskaan lepää. Tämä pätee oikein mainiosti Incal-tarinoiden keskushahmoon John DiFooliin eli jumalan hulluun, joka kohtasi alkuperäisen Incal-sarjan päätteeksi jumalolennon mutta ei silti saavuttanut katarsista. Viimeisen Incalin alkusivuilla DiFool on jälleen syöksymässä kohti happojärveä valtaisan teknokaupungin sydämessä. Hänet napataan viime hetkellä kyytiin keskusaivojen hallitsemien robottipoliisien toimesta ja viedään kuulusteltavaksi. John ei muista paljoakaan menneestä, mutta silti liikaa. Viime hetkellä Emopuun alaiset teknohyönteiset kaappaavat DiFoolin samaan aikaan kun Benthacodon, valtava sähkövampyyri, ottaa presidentin uuden androidikehon hallintaansa. Pikamädättävä rutto raivoaa Terra 2014:llä, ja sen varjolla Benthacodon pakottaa kansalaiset siirtämään tietoisuutensa metallikehoihin. DiFool on biouniversumia hallitsevan korkeamman voiman, Elohimin viimeinen toivo yhdessä rakkaansa Luzin kanssa – jos he vain onnistuvat löytämään toisensa. Viimeinen Incal etenee ihmeestä toiseen rivakkaa tahtia, eikä ihme, sillä tiettävästi käsikirjoittaja Alejandro Jodorowsky olisi halunnut tarinasta kuuden albumin laajuisen eli saman mittaisen kuin alkuperäinen Incal ja sen esiosa Edeltävien aikojen kirjat olivat. Kustantaja suostui kuitenkin vain kolmeen albumiin. Näin siksikin, että projektin aloittanut Moebius luovutti ensimmäisen albumin jälkeen, koska oli väsynyt ja ylityöllistetty. Hän ei myöskään uskonut, että sarjainfo 1/2015  43


John DiFool ja hänen monta minäänsä.

tavalta ”taidesarjakuvalta”. Selkeä ja suoraviivainen kerrontatyyli sekä maanläheisen perisuomalainen aihepiiri kuitenkin sopisi laajemmankin, Juoksuhaudantiensä jo puhki lukeneen yleisön löydettäväksi.

käsikirjoitus yltäisi alkuperäisen tarinan tasalle. Tauon jälkeen Jodorowsky löysi piirtäjäksi meksikolaissyntyisen José Ladrönnin, jonka tyyli muistuttaa Moebiuksen piirräntää, mutta on toisaalta teknisempää ja modernistista. Harmi kyllä suomalaisen laitoksen julkaisukoko B5 ei tee sille täyttä oikeutta. Yksityiskohtia ryöppyäviä kuvia pitää tihrustella. Tarina on kirjoittajansa näköinen. Henki ja liha vastaan kova teknologia, teollistunut uskonto ja hyvä huono maku ovat Incalin perusteemoja. Moebius oli omalla tavallaan oikeassa, tarina toistelee paikoin turhaan edellisten albumien elementtejä. Hän yritti muokata visioita kevyemmäksi yksinkertaistamalla piirroksia, mikä suututti pikkutarkan Jodorowskyn. Harmi kyllä Après l’Incal ei sisälly tähän laitokseen vaan pelkästään Ladrönnin uusintaversio. Kun Moebius ja Jodorowsky syyttivät Luc Bessonia ideoidensa varastamisesta Viides elementti -elokuvaan, mitä tämä ei myöntänyt, niin vastaavasti Viimeiseen Incaliin on hyödynnetty Bessonin ajatuksia. Yhä omaperäinen joskaan ei tajuntaa räjäyttävä tarina. Viimeinen Incal on kaikkiaan mielenkiintoinen teos, jota hauskasti suomennettu teknojargoni ja kvasifilosofointi ryydittävät. Kaikki kolme Incalia toimivat myös itsenäisinä teoksina, eikä niitä päällekkäisyyksien vuoksi kannatakaan lukea putkeen. Vesa Kataisto

Lauri Ahtinen Homepäiväkirja Like Lauri Ahtisen (s. 1983) painajainen on tuttu monelle suomalaiselle: hometalo. Homepäiväkirja on omaelämäkerrallinen tositarina yhden perheen piinasta. Se on rehellisen karu kertomus, joka porautuu lasikuitutapetteja syvemmälle. Albumi alkaa joulukuusta 2011 ja talonostopäätöksestä. Viimeinen luku on kesältä 2014, jolloin koko prosessi remontteineen, homelöytöineen, pakomat44  sarjainfo 1/2015

koineen ja oikeudenkäynteineen on jo ohi ja elämä jatkuu yllättävilläkin tavoilla. Tapahtumat ovat suuria, mutta kovimmat kamppailut käydään kuitenkin Ahtisen oman pään sisällä. Albumilla onkin selkeä terapeuttinen merkitys, ja se toiminee myös vertaistukena muille saman asian parissa painiville. Hometta suuremmaksi teemaksi nousee miehisyys. Talon ostaminen ja remontoiminen initioivat kolmen lapsen taiteilijaisän äkkiarvaamatta osaksi sukupolvien miesketjua ja perinteistä miesten maailmaa. Kestovaippapyllyjen peseminen ja iltasatujen lukeminen vaihtuvat rautakauppoihin ja tölkkikaljoihin suvun miesten kanssa. Mies ei ole mitään jos ei saa rakennettua perheelleen kotia. Juuri miehisyyden ideaali kärsiikin pahimman kolauksen, kun ostettu ja remontoitu talo paljastuu homeloukoksi. Ahtinen yhdistelee visuaalista ja kaunokirjallista ilmaisua taitavasti. Homepäiväkirja saattaa silti näyttää ensisilmäyksellä konservatiivisempaa lukijakuntaa vieraannut-

Archie Goodwin ja useita piirtäjiä Sodan lieskat Suom. Asko Alanen Like Sodan lieskat laventaa käsitystä 1960-luvun yhdysvaltalaisesta sarjakuvalehtitarjonnasta. Meillä tunnetaan lähinnä supersankari- ja underground-lehdet. Blazing Combat -sarjakuvalehti yritti kuitenkin menestyä verevillä sotatarinoilla. Archie Goodwinin kertomukset Yhdysvaltain sisällissodasta ja toisesta maailmansodasta olisivat varmaan vielä kelvanneet, mutta Vietnamin sotaan liittyvät sarjakuvat nostattivat vastareaktion. Lehden taival loppui neljään numeroon jakelussa ilmenneiden ”ongelmien” vuoksi.

© lauri ahtinen

© Alejandro Jodorowsky & José Ladrönn

Reetta Laitinen


Ville Hänninen

Pauli Kallio ja piirtäjät Noin seitsemän taidetta Suuri Kurpitsa Pauli Kallio on koonnut taideaiheisille käsikirjoituksilleen nipun tuttuja piirtäjiä Ville Rannasta Ville Piriseen. Joukossa on myös kaksi uutta nimeä. Reetta Niemensivu on Suuri Kurpitsa -kustantamon leivissä, mutta käsikirjoitusyhteistyö Kallion kanssa alkoi Noin seitsemän taiteen tarinasta ja on nyt poikinut Lyhenevä kesä -sunnuntaisarjan Kalevaan. Kokonaan uusi tapaus on pohjoiskarjalaisesta sarjakuvaantologiasta bongattu Ninka Reittu-Kuurila. Noin seitsemän taidetta poikkeaa Kallion aiemmista novellikokoelmista siinä, että sarjakuvissa on sangen vähän omaelämäkerrallisuutta. Vain yksi pohjautuu selkeästi Kallion elämään. Albumin avaa Picasso-aiheinen sarjakuva, joka vaikuttaa varta vasten Kati Kovácsille räätälöidyltä. Sympaattinen kertomus tavoittaa Picasson taiteen ytimen. Suomi-historiaa aiemminkin piirtäneen Niemensivun tiernapoikasarjakuvassa puolestaan on viehättävä miljöö ja uskottava 1960-luvun ajankuva. Nykypäivään

päästäessä murjaanien kuningas rinnastetaan amerikkalaisiin minstrel show -esityksiin. Onko blackface harmiton tiernapoikaperinteen yhteydessä? Albumin yksi mielenkiintoinen piirre on, että sarjakuvien piirtäjät liikkuvat vankasti mukavuusalueillaan. Tämä tekee kertomuksista sujuvia ja sulavia, mutta aiheuttaa myös muutamia déjà vu -aistimuksia. Missä näinkään tämän ruudun aiemmin? Etenkin Tiitu Takalon punk- ja free jazz-aiheinen tarina palauttaa mieliin liiaksi Takalon muita keikkakuvauksia. Sarjakuva on kaikin puolin onnistunut sekä tarinan että toteutuksen osalta, mutta Takalon muuntautumiskyky olisi riittänyt muuhunkin, kuten Minä, Mikko ja Annikki -sarjakuva-albumi viimeistään osoitti. Toinen huomio albumista on, että sen taidekäsitys on virkistävän kansanomaista: tiernapoikia, kansanmusiikkia ja työväennäyttämöitä. Taiteen ei tarvitse olla esillä palatseissa tai kulttuuriväen pönötettävänä. Viimeinen sarjakuva sijoittuukin sitten pönötystilaisuuteen. Ironiaa on mukana siinä, että se on albumin ainoa suoraan omaelämäkerrallinen tarina. Otsikkona on Suomi-sarjakuvan 100-vuotisjuhlavuonna kulumiseen asti hoettu ”suomalaisella sarjakuvalla menee lujaa” -slogan. Timo Mäkelän piirtämässä episodissa lujaa menemisellä ei kuitenkaan tarkoiteta myyntilukuja vaan taiteen ja alkoholin vankkumatonta liittoa. Sarjakuva tiivistää tämänkin osalta hyvin Kallion sanoman: juoppohullun taiteilijaneron myytti on aikansa elänyt. Taiteessa ei ole kyse pätemisestä, palkinnoista tai oman taiteilijakuvan kiillottamisesta. Taide on ensisijaisesti viestintää

© reetta niemensivu

Sotaan liittyviä ristiriitoja ei haluttu sen paremmin sotilaiden kuin siviilienkään käsiin. Nykynäkökulmasta sodanvastaisuus tuntuu kesyltä, mutta silloin se ei vielä ollut joka hipin asialistalla. Kuvittajat ovat järjestään huippuluokkaa. Wallace Wood, John Severin ja Russ Heath tekivät ällistyttävän yksityiskohtaista jälkeä. Silti jokaisella on oma, erottuva ja vivahteikas tyylinsä.

© Kati Kovács

© archie goodwin

sarjainfo 1/2015  45


kanssaihmisille ja viestejä on yhtä monta kuin sen tulkitsijoitakin. Kun pitää mielen avoinna näille viesteille, voi oman maailmansa mullistavan taideelämyksen löytää vaikka kesämökkipaikkakunnan navettanäyttelystä.

Aapo Rapi Tahvana Like

logista. Koskelalla on aina ollut hyvä korva ihmisten puheille. Takakannessa mainostettu tietopaketti on hyvin suppea ja sellaisena turha. Aiheesta on kirjoitettu yllin kyllin hyviä kirjoja nuorille. Kaiken kaikkiaan Rajalinjaa voi kuitenkin huoletta suositella asiasta innostuneille nappulaliigalaisille ja miksei heidän vanhemmilleenkin. Antti Vainio

© ilpo koskela

Ilpo Koskela Rajalinja Arktinen Banaani Jalkapallosarjakuva Rajalinja ilmestyi alun perin Palloliiton Futari-lehdessä 2005. Ilpo Koskela on täydennellyt hieman alkuperäisiä tarinoita ja piirtänyt yhden uudenkin tarinan. Leppoisat sarjakuvat kertovat maaseutukaupungin laidalla asuvien pikkupoikien perustaman jalkapallojoukkueen edesottamuksista. Turhaa dramatiikkaa ja paisuttelua on vältetty. Arkiset sattumukset, lämmin huumori ja pelien jännitys riittävät, vaikka lopussa päädytään jopa eksoottiseen Brasiliaan asti. Jutuissa on lievää tilaustyön makua, piirros esimerkiksi edustaa kelpo käyttögrafiikkaa ilman hienostelua tai turhia yksityiskohtia. Silti touhusta paistaa tekijän oma innostus aiheesta. Moni 1960-luvulla syntynyt muistaa vuosina 1972– 88 ilmestyneen Buster-urheilusarjakuvalehden. Sen suosituimpia olivat fudisaiheiset Harjumäen Sisu, Benny Kultajalka ja Super-Mac. Näille Koskelakin myöntää epäsuorasti velkansa jaksossa, jossa pojat löytävät divarista vanhojen Busterien lisäksi maagiset englantilaiset fudispläägät menneiltä vuosikymmeniltä. Myös Rajalinjan lievästi pedagoginen ote muistuttaa Busterista. Pikkuluennot jalkapallohistoriasta istuvat tosin hyvin kokonaisuuteen, ja toki kaikkien on tunnettava Ferenc Puskas. Aikojen muutos näkyy muun muassa siinä, että kun Busterin sarjoissa urheileminen oli välillä hyvinkin totista poikien puuhaa, Rajalinjassa mimmifutarit esitetään yhdenvertaisina tekijöinä. Pientä miinusta antaisin siitä, että päähenkilöillä ei ole juurikaan luonnetta. Olisin kaivannut särmää ja persoonallisuutta. Plussaa tulee luistavasta dia-

© aapo rapi

Reetta Laitinen

46  sarjainfo 1/2015

Paidaton rokkijäbä kuin suoraan Helsingin Piritorilta vaeltaa autiomaassa vailla päämäärää. Hän kohtaa omituisen, pitkäkarvaisen olennon, jonka nimeää Tahvanaksi. Yhdessä kumppanukset suuntaavat kohti valtamerta. Aapo Rapi on ollut tuottelias viime aikoina. Vasta viime vuonna ilmestyivät edellinen oma pitkä albumi Kosmista kauhua ja Kari Sihvoselle käsikirjoitettu Kuolleiden urheilijoiden seura 2 – Hiihtoa kryptasta. Tahvana jatkaa samanlaisilla mystisillä linjoilla ja tunnistettavalla tyylillä. Albumi on täynnä erilaisia viittauksia. Rokkijäbä hortoilee elämän keskipäivässä kuin Dante matkalla Infernoon ja kertoo omia versioitaan tutuista saduista. Itse Tahvana puolestaan muistuttaa Hayao Miyazakin hahmoja. Lopussa noustaan Lentävään Hollantilaiseen – vai noustaanko sittenkään? Rapi ei selittele lukijalle mitään vaan jättää kaikki kysymykset auki. Varsinainen juoni jää lopulta melko köykäiseksi. Sen sijaan Tahvanan vahvuus on Aapo Rapin luomissa uskomattoman kauniissa maisemakuvissa. Tahvana ja rokkijäbä liikkuvat erilaisissa ympäristöissä ja vuodenajoissa. Kaikessa on mukana unenomainen satumaailman tuntu. Yksittäiset ruudut ovat parhaimmillaan kuin pieniä taideteoksia. Rapille tunnusomainen heleä väritys on tällä kertaa taiteilijan puolison Petriina Koivusen käsialaa. Reetta Laitinen


© marko raassina

Mauri & Mustis kuvaa humoristisesti sokean ja opaskoiran elämää. He ovat kuin parempikin pariskunta, aina yhdessä. Huumori perustuu pikemminkin hahmojen keskinäiseen sanailuun kuin hassuihin tilanteisiin. Pahkasika-taustastaan huolimatta sarja ei edusta hurjistelevaa huumoria, vaan on lähtökohdiltaan melko kiltti. Käyttösarjakuvan ikiaikaisen perinteen mukaisesti lopputulos on vähän kesy mutta toimiva ja ammattimainen.

Piirrostyyli on tarkoituksellinen yksinkertainen jopa Kokkilan skaalalla, niin että heikkonäköisempi saa piirroksista selvän. Varhaisemmat mustavalkoiset sarjat on väritetty. 
Ville Hänninen

© timo kokkila

Marko Raassina Kalevala Arktinen Banaani Sarjakuvamuotoinen Kalevala ei ole mikään uusi keksintö. Marko Raassinan vastikään julkaistu versio puolustaa silti paikkaansa. Tällä kertaa kansalliseepos on puettu ”perinteiseen”, strippimäiseen sarjakuvamuotoon, ja se lienee suunnattu lähinnä varhaisnuorisolle. Kirja ei ole taiteellisesti kovin mieleenpainuva eikä siihen ole taidettu pyrkiäkään. Mustavalkoinen piirrosjälki on toki linjakasta, eikä mikään häiritse silmää kovin pahasti. Kalansilmäiset hahmot näyttävät sympaattisilta. Runomitasta on irtauduttu melko kauas, nohevaan nykykieleen. Hahmojen edesottamukset ovat myös moderniin kallellaan. Viittaukset nykymaailmaan tuntuvat hieman päälleliimatuilta. Toisia ne varmasti viehättävät ja auttavat samastumaan hahmoihin. Omin kohdeyleisö kirjalle ovat nuoret, joille perinteinen Kalevala ei aukene. Aikuisille kirja on kätevä tapa muistuttaa mieleensä Kalevalan tapahtumat ilman, että tarvitsee uppoutua lukemaan sivukaupalla runosäkeitä. Albumi on hyvä esimerkki siitä, miten sarjakuvaa voi käyttää välineenä, kun halutaan tutustuttaa lukija vaikeasti lähestyttävän klassikon sisältöön oikoteitse. Kun sisältö on hallussa, voi paremmin uskaltautua tutustumaan alkuperäisteoksen hienouksiin. Ja vaikkei niin tekisi, saattaa silti olla paremmin perillä sen tapahtumista kuin moni alkuperäisen Kalevalan lukenut. Hannele Richert

Timo Kokkila
 Mauri & Mustis
 Sarvakuja

 Painetun lehdistön rakennemuutoksesta huolimatta lehtiä ilmestyy yhä runsaasti. Asiakas-, ay- ja järjestölehtien sarjakuvasatoa näkee harvemmin, vaikka moni ammattilaisistamme elättää itseään piirtämällä niihin. Aihe olisi syvemmän tutkimisen väärti. Sitä odotellessa voi ottaa teemaan tuntumaa Mauri & Mustis -albumista. Siinä on Timo Kokkilan yksisivuisia strippejä, joita hän on piirtänyt Näkövammaisten Kulttuuripalvelu ry:n Kajastus-lehteen. Sarja on ilmestynyt lehdessä vuodesta 1997, 4–5 kertaa vuodessa. Monen muun sarjan tavoin Mauri & Mustis syntyi Pahkasikaan. Albumi päättyy hahmojen esiintymiseen Pahkasiassa 4/1994. Ensimmäisen kerran sarja ilmestyi vuonna 1992, tosin Kokkila oli osallistunut sillä jo aiemmin Kemin sarjakuvakilpailuun. sarjainfo 1/2015  47


pienet lehdet

Fantasiaa, satuja ja historiaa teksti merja lundén

© noora heikkilä

Noora Heikkilä ja Jonathan Meecham Judecca judecca.co.uk/comic/1/ noorling@gmail.com “Their eyes change first.” Nettisarjakuva Judecca on mainio esimerkki siitä, että kaikkea hyvää sarjakuvaa ei todellakaan julkaista paperisena. Noora Heikkilän kuvittama ja yhteistyössä Jonathan Meechamin kanssa kirjoittama englanninkielinen Judecca on erittäin ansiokas monigenreinen sarjakuva. Mahtavaa värien käyttöä, mielenkiintoinen tarina ja moniulotteiset hahmot takaavat sen, että lukijat ovat pysyneet uskollisina Heikkilälle ja Meechamille jo vuosien ajan ja lisää seuraajia tulee koko ajan.

Vuonna 2009 aloitettu nettisarjis ei kerro heti mistä on oikeastaan kyse – nimi viittaa kiinnostavasti petokseen. Judecca on salaperäinen saari, jossa asuu ihmisiä eläimellisillä piirteillä varustettuna. Tarinan keskiössä tuntuisi olevan terävähampainen mies Sharky, tämän kanssa asuva pisteliäästi sanaileva jänis Dickinson, arpea kantava mykkä tyttö ja murhaavan kaunis punatukkainen Lily. Mistään ei voi kuitenkaan olla varma ja Judeccan lukijat odottavatkin aina jännityksellä seuraavaa päivitystä. Niin minäkin. Pikkuhiljaa paljastetaan lisää tuomalla esiin uusia hahmoja ja käyttämällä takautumia. Fantasiaa ja kauhua sekoitetaan täydellisesti ihmissuhdeongelmiin eikä huumoriakaan ole unohdettu. Kuvitustyö on välillä maalauksellisen hienoa, ja varsinkin kasvojen ilmeissä Heikkilä on varsin taitava. Aivan upeaa työtä! 
 Henri Joela ja Ville Koskivirta Tarinoita muinaisesta Pohjolasta www.tarinoitapohjolasta.com Henri Joelan kirjoittama ja yhdessä Ville Koskivirran kanssa kuvittama sarjakuva Tarinoita muinaisesta Pohjolasta kertoo 1200-luvun Pohjolasta, Suomen kolmannen ristiretken ajasta. Kristinuskoa tuodaan sivistyksen nimissä heimouskontojen maahan eikä siirtyminen vanhoista uskomuksista uuteen ja vieraaseen ole helppoa.

Joelan tarinassa seuraamme yhden suuren heimosoturin raivokasta matkaa kristittyjä vastaan. Heimosoturi lupasi heimonsa tietäjälle tuovansa takaisin käärmeiden käräjäkiven, jonka kristityt olivat vieneet. Tästä alkaa väkivaltainen seikkailu. Albumi sisältää kahdeksan tarinaa, joissa kaikissa seurataan heimosoturin matkaa. Tarinat ovat mielenkiintoisia, joskin laadultaan hieman vaihtelevia. Eniten häiritsee kuitenkin kuvituksen tason heittely, joka johtunee siitä, että albumi on koottu useamman vuoden ajalta. Jatkossa kannattaa kiinnittää huomiota kuvitukseen – ei vain yhteneväisen ilmeen takia vaan lähinnä laadullisista syistä, nyt on sekaan eksynyt aika huonoa jälkeä. Tarinoita muinaisesta Pohjolasta on kuitenkin lukemisen arvoinen. Otso Päiväniemi Hurjahukka doumajik.blogspot.fi Otso Päiväniemen pienlehdessä Hurjahukka mukaillaan hyvin vapaasti tuttua tarinaa Punahilkasta. Päivänie-

© otso päiväniemi 48  sarjainfo 1/2015

© henri joela & ville koskivirta

Lähetä lehtesi tai nettisarjakuvasi URL osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi

mellä on hurmaavan mieletön ja tuore ote kaikkien tuntemaan satuun. Punahilgu, Hurjahukka Kamalasusi ja esiäiti ovat saaneet seurakseen ihmisyyteen uskonsa menettäneen tapiirin ja muoripapan. Melko vallaton ja absurdikin kielenkäyttö saa unohtamaan satunnaiset kirjoitusvirheet. Hurjahukka on kiinnostava ja hyvin piirretty pienlehti.


© ville makkonen

Lauri Mantereen käsikirjoitus hämmensi ensin, mutta loppujen lopuksi Aamuruskon saaren luettuaan ei olisi voinut enää kuvitellakaan, että nallekarhut puhuvat mitenkään muuten kuin hieman runollisesti. Tätä runollisuutta rikkoi herkullisesti muutama hyvin valittu kirosana, kun nallekarhujen yhteiskunta alkoi hajota. Kaiken kaikkiaan hyvä lukemista kestävä sarjakuva, jota tukee Out of Tunen hieno punkrocklevy (sisältää myös lapsuudesta tutun “käännä sivua kun kuulet merkkiäänen” - mainiota!). Ville Makkonen Linnavainio 1 www.mustaritari.fi mikaeljmakinen@gmail.com Ville Makkosen Linnavainio on kunnianhimoinen sarjakuva, josta voi tekijä olla ylpeä. Tarina alkaa nuorten ystävysten baari-illasta, joka loppuu surullisissa merkeissä kun meteoriitin syöksyminen Tuhka Ikosen isän takapihalle aiheuttaa tälle sydänkohtauksen. Takapihalta löytyy myös suloinen Totoron näköinen olio, jonka Tuhka ottaa huomaansa.

© rami jaakkola

© kaarina waris

© valtteri tavast

Lauri Manner, Valtteri Tavast ja Out of Tune Aamuruskon saari www.out-of-tune.net Aamuruskon saari on Out of Tunen toinen pitkäsoitto: teemalevy, jonka liitteeksi Valtteri Tavast on piirtänyt levyn sanoitukset ja tarinan sisältävän sarjakuvan. Aamuruskon saari kertoo nallekarhujen kansakunnasta, jota heidän pieni saarensa ei pysty enää elättämään. Nallet löytävät uuden saaren asuttavaksi ja käyvät ahkerasti työhön muovatakseen karusta saaresta hyvän kodin itselleen. Uudisasutusmatka saa kuitenkin karuja piirteitä, kun asiat eivät suju halutunlaisesti. Aamuruskon saari on nallekarhuista ja lyriikoilla kommunikoinnistaan huolimatta pelottava ja todentuntuinen tarina siitä, mitä yhteiskunnassa voi pahimmillaan tapahtua kun ollaan lyhytnäköisiä ja itsekkäitä päätöksissä ja teoissa. Tavastin miellyttävä mustavalkoinen kuvitus pyöreine nallekarhuineen on sopivasti ristiriidassa makaaberin tarinan kanssa. Tavast on hyvä piirtäjä.

Tuhka ystävineen joutuu kuitenkin huomaamaan, että olio ei ehkä olekaan niin suloinen tai vaaraton. Linnavainiossa alkaa pahat voimat jyllätä ja ystävykset ajautuvat vaarallisiin ja epätodellisiin tilanteisiin. Makkosen mustavalkoisessa kuvituksessa on vaikutteita mangasta, mutta persoonallinen oma ote näkyy myös. Jatkossa on hyvä olla tarkempi ihmisten kuvaamisessa, koska nyt kaikki näyttävät kovin samoilta varsinkin ryhmäkohtauksissa. Pientä yleistä sekavuutta on muutenkin piirrosjäljessä, mutta loppujen lopuksi oikein hyvä sarjakuva! Kaarina Waris Maski ja kummallinen kulkuri Kaarina Wariksen Maski ja kummallinen kulkuri on tarina sirkuksessa asuvasta Maskista, johon muut sirkuslaiset menettävät säännöllisin väliajoin hermonsa, koska tämä tykkää keppostella vähän turhan paljon. Erään kerran Maskille suututaan niin pahasti että Maski päättää karata eikä enää koskaan aio palata sirkukseen. Nuori veijari törmää metsässä salaperäiseen kahvipannullensa puhuvaan kulkuriin, jonka luo Maski jää. Mystinen muukalainen ja Maski tulevat hyvin toimeen

keskenään, mutta lopulta muukalaisen salaisuus uhkaa heitä kumpaakin. Waris on onnistunut luomaan yhtä aikaa iloisen ja surumielisen kertomuksen ystävyydestä, peloista ja itsensä voittamisesta. Hauskuus ja vakavuus vaihtelevat. Mustavalkoinen kuvitus on pääsääntöisesti hyvää, pientä väsymystä aistii muutamissa ruuduissa. Maskista ja kummallisesta kulkurista olisi kiva tehdä ns. oikea albumi, koska hyvää lastensarjakuvaa tarvitaan lisää! Rami Jaakkola (karjalan kieline kiännös Toni T. Timone) Their Magical Bard osa 1 - Tulinoita kuutamostudio.blogspot.fi Rami Jaakkolan mangavaikutteisen Their Magical Bard -sarjan ensimmäinen osa Tulinoita aloittaa tarinan Alfonse Finn -nimisestä bardista, joka elää noitien ja taikureiden keskellä Adranissa. Valtakunnassa ei taikuutta kuitenkaan katsota hyvällä. Alfonse joutuu vaaralliseen tilanteeseen auttaessaan nuorta tyttöä uhkaavassa paikassa. Myöhemmin samainen tyttö osoittautuu taikuriksi ja myös Alfonsen kyvyt paljastuvat. Tulinoita on harmillisen sekavasti piirretty. Lisäksi jatkossa kannattaa panostaa oikolukuun, jotta tarinaan ei eksy mukaan epäloogisuuksia ja suoranaisia virheitä. Painottaisin myös jälleen kerran fonttivalinnassa selkeyttä! Sujuva lukemisnautinto häiriintyy kun joutuu miettimään mitä oikeastaan lukee. Jaakkolan sarjakuvalle löytynee kuitenkin lukijakuntansa. Tulinoidan kääntäminen karjalan kielelle on hieno kulttuuriteko ja sai kieltä osaamattoman nauttimaan sarjakuvasta ihan uudella tavalla. sarjainfo 1/2015  49


vinjetisti

Z-planeetan valtiatar Teksti  aino sutinen  kuva  petri bergman

H

ei Maria Björklund, esittele itsesi! Olen helsinkiläinen sarjakuvapiirtäjä, animaationtekijä ja kuvittaja. Välillä projektini menevät myös kuvataiteen puolelle. Teen töitä Osuuskunta Animaatiokoplassa, jonka perustimme muutamien mainioiden kavereiden kanssa kymmenisen vuotta sitten.

Miten tämänkertaiset vinjettikuvitukset syntyivät? Reetta pyysi tekemään vinjettejä viime vuoden lopulla, en ehtinyt, mutta lupasin ottaa seuraavan vuoron. Mietin kyllä jotain erikoisempiakin ideoita ja teemoja niihin, mutta koska en ole mikään karikatyyripiirtäjä, niin lopulta sain ihan tarpeeksi aikaa menemään tällaisten yksinkertaisten peruspiirrostenkin kanssa.

luonnoskirja RIITTA UUSITALO "Aloitan uuden sarjakuvan aloittamalla uuden luonnoskirjan. Kirjoittelen ensin irrallisia sanoja ja repliikkejä sivuille. Tarinan täytyy olla ensin valmiina päässä, sitten rupean tekemään pientä pätkää piirtämällä. Yleensä mietintävaiheessa eli siinä vaiheessa, kun en tiedä, miten jatkan, lähden uimaan. Uin tunnin ja viimeisen vartin aikana ratkaisu löytyy. Luonnoskirjasta revin sivut irti ja laitan ne järjestykseen lattialle, jotta näen juonenkulun aikajanana. Luonnoskirja on lopuksi ihan silppuna. Tämä kuulostaa sekavalta, mutta niin ovat juttunikin. Maalatessa en tee luonnoksia lainkaan. Luonnostelu tuli mukaan vasta sarjakuvien myötä." riittauusitalo.com

50  sarjainfo 1/2015

Olet paitsi sarjakuvataiteilija, myös kysytty animaationtekijä. Olet myös opettanut paljon, mm. strippisarjakuvaa Sarjakuvakeskuksella ja animaatiota Somaliassa. Kiirettä pitää? Kyllähän tässä on kaikenlaista tosiaan ollut. Animaatiota, sarjakuvaa, kuvituksia, opetusta, näyttelyitä... Kannattaa olla monipuolinen, jos haluaa pysyä leivän syrjässä. Se myös tekee elämän varsin kiinnostavaksi. Viime vuosina sinut on parhaiten tunnettu Planeetta Z -sarjasta. Mistä sanattomien örkkien väriplaneetta sai alkunsa ja jatkuuko saaga? Örkit saivat hyvin epämääräisellä ideatasolla alkunsa jo vuosia sitten. Ensin ajattelin niistä net-

tisarjista, mitä en kuitenkaan saanut aikaiseksi. 2010 keväällä Nyt-liite pyysi ehdotusta uudeksi sarjikseksi heille, ja silloin kaivoin tämän idean esiin ja aloin tosissani työstää sitä. Sen jälkeen on tullut kaksi albumia (strippikokoelma ja sarjakuvaromaani) ja useita näyttelyitä. Nyt olen juuri aloittelemassa Planeetta Z -animaatiosarjan käsikirjoittamista, ja novellisarjiksiakin aiheesta on työn alla. Eli toki jatkuu! Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille. Luen tosi paljon sarjiksia netissä, mielelläni suosittelisin moniakin. Mutta sanotaan nyt vaikka Nimona: gingerhaze.com/nimona.


Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 1/2015  51


Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki

KAIKKI FINGERPORISTA! Fingerporin koko kuva -sarjassa julkaistaan kaikki ilmestyneet Fingerporistripit kokonaan väreissä!

Toimituskuluitta verkkokaupasta: www.arktinenbanaani.fi


Turn static files into dynamic content formats.

Create a flipbook
Issuu converts static files into: digital portfolios, online yearbooks, online catalogs, digital photo albums and more. Sign up and create your flipbook.