Sarjainfo #165, 4/2014

N:O 165

4/2014

7€

TOMMI LIIMATTA

TEEMA: KÄÄNTÄMINEN SARJAKUVAPROPAGANDA MAIKKI HARJANNE MINNA SUNDBERG

SARJIS-ANNI

© anni juusela

TYÖHARJOITTELUUN SARJAKUVAKESKUKSELLE Haetaan työharjoittelijoita eri rooleihin joko TE-keskuksen tai koulujen harjoitteluohjelmien kautta.

Voit lähettää vapaamuotoisen hakemuksen koska vain osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi.

SARJAKUVAKESKUKSEN

kuulumisia

AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 info@sarjakuvakeskus.fi sarjakuvakeskus.fi facebook.com/sarjakuvakeskus twitter.com/comicscenter UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

DIGITAALINEN PIENLEHTITAIVAS Sähköisestä verkkokirjakaupasta voi ostaa teoksia kätevästi rekisteröitymällä Dimcosiin Facebooktunnuksilla tai sähköpostilla.

Verkkokaupasta ostettuja julkaisuja voi lukea ja kommentoida selaimessa ja laiteriippumattomasti.

Palvelussa on nyt mm. Helsingin Kirjamessuilla koostettu Messuhenki-lehti (maksuton), jossa on sarjakuvabloggaajien esittelyitä lempisarjakuvistaan. Kaupassa on myös pienkustantajien sarjakuvia edulliseen hintaan ja palveluun on mahdollista tarjota omia sarjakuvia. www.dimcos.com/ sarjakuvakeskus

Anni Juusela vannoo uskollisuutta Sarjakuvakeskukselle ja asuisi siellä, jos saisi.

Lisää elämää ja kuvia löytyy osoitteesta haikalajuttu.tumblr.com.

SARJAKUVAPISTEIDEN KURSSEJA KEVÄÄLLÄ 2015 VUOSAAREN SARJAKUVAPISTE NUORTEN SARJAKUVAPAJA (maksuton, ei ennakkoilmoittautumista) Torstaisin 22.1.–2.4.2015 klo 17.00–18.30 (yhteensä 10 opetus-kertaa) Ikäryhmä: 15–25 -vuotiaat LASTEN SARJAKUVAKURSSI Torstaisin 22.1.–2.4.2015 klo 15:30–17.00 (yhteensä 10 opetuskertaa) Ikäryhmä: 7–12 -vuotiaat Hinta: 50 € / 10 kertaa, 7 € / yksi kerta LASTEN JA SENIORIEN YHTEINEN SARJAKUVAKURSSI (maksuton) Torstai 22.1.–2.4.2015 klo 14:00–15.30 (yhteensä 10 opetuskertaa) Ikäryhmä: 6–99 -vuotiaat Paikka: Vuosaaren kirjasto / Vuotalo (uusi paikka!)

Mosaiikkitori 2, 00980 Helsinki ROIHUVUOREN SARJAKUVAPISTE LASTEN JA SENIORIEN YHTEINEN SARJAKUVAKERHO (maksuton) Torstaisin 22.1.–23.4.2015 klo 15:15–16.45 (yhteensä 12 opetuskertaa) Ikäryhmä: 6–99 -vuotiaat SENIORIEN SARJAKUVAKURSSI (maksuton) Perjantaisin 23.1.–24.4.2015

klo 13–14 (yhteensä 12 opetuskertaa) Ikäryhmä: seniorit KOULULAISTEN TYÖPAJAT (tilauksesta) Torstaisin 29.1.–23.4.2015 klo 13:30–15.00 Ikäryhmä: 7–13 -vuotiaat Paikka: Roihuvuoren palvelukeskus, Punahilkantie 16, 00820 Helsinki KINAPORIN SARJAKUVAPISTE SENIORIEN SARJAKUVAKURSSI (maksuton) Perjantaisin 6.2.–17.4.15 klo 10–12 (yhteensä 10 opetuskertaa) Ikäryhmä: seniorit

• Lapsuuden (ja aikuisuuden nostalgiaa) – Batman 75 vuotta -näyttely • Kauhajoen sarjissäpinät toi sarjakuvatoimintaa Pohjanmaalle • Viivan voima – Croquis-pajan näyttely • Sarjakuvakeskus Helsingin Kirjamessuilla • Moving Again – nomadinen taidenäyttely • Geneva Rosett-Hafter: Coming to Finland • Oulun sarjakuvafestivaalilla • Auf Wiedersehen – sarjakuvan Saksa-vuosi lopuillaan • Muumien jäljillä – Kerttu ja muita uusia muumihahmoja • Julie Delporte ja antennit joka paikassa sarjakuvakeskus.fi/blogi

Paikka: Kinaporin palvelukeskus, os.

Kinaporinkatu 7-9, 00500 Helsinki (Sörnäinen) Muualla Helsingissä sijaitsevien sarjakuvapisteiden toiminta järjestetään yhteistyössä Helsingin kulttuurikeskuksen kanssa. Kursseille voi tulla mukaan myös kerralle tai muutamalle ja kesken kurssin.

Sarjakuvakeskuksen kevään kursseille mahtuu myös vielä mukaan.

Kevään kursseissa on mm. kuvitusta, tekstausta, animaatiota ja paljon muuta aikuisille ja lapsille. Myös avoimet työpajat jatkuvat keväällä.

Katso tarkemmat tiedot ja ilmoittautumisohjeet kaikille kursseille osoitteesta sarjakuvakeskus.fi/kurssit.

© Tuuli Hypén

SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa

BLOGISSA mm.

Muumien jäljillä -näyttelyssä nähdään kymmenen nykypiirtäjän ideoimat uudet ”muumihahmot”, kuten Tuuli Hypénin taiteellinen ja itsepäinen Hyypikki. Näyttely on tilattavissa sopiviin näyttelypaikkoihin.

sisällys

Kansi: Tommi Liimatta Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2015 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2016) ISSN 0356-4967 Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

© tommi liimatta

Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Avustajat: Tarja Hallberg, Miska Helle, Petri Hiltunen, Ville Hänninen, Anni Juusela, Kaltsu Kallio, Vesa Kataisto, Katariina Katla, Verna Kuutti, Merja Lundén, Emmi Nieminen, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Ville Salervo, Jaakko Seppänen, Vanessa Sjögren, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Elmeri Vehkala.

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

8 26

© j. daniels

Sarjakuvakeskuksen kuulumisia Pääkirjoitus Uutisruutu Kysy!

Vieraskynä

23

Keräilijän tunnustuksia

24

Kaksintaistelu

30

elmeri vehkala

onko se varmasti aito?

harri filppa ja topi saavalainen

Ajan vangit

arsene anarkisti

36 44 46

Arviot Pienet lehdet Vinjetisti

46 47

Luonnoskirja Dear Kaltsu

14 34

© minna sundberg

2 4 5 13 17

© maikki harjanne

8

Tommi Liimatta:

14

Maikki Harjanne:

18

Nimiölehdellä mainitut

26

Sarjakuvapropaganda:

32

Sarjakuvan typografiaa, osa 3:

34

Minna Sundberg

nostalgiaa jo asioiden tapahtuessa elämäniloista arkea

sarjakuvan kääntäjät sarjakuva vaikuttaa sodassa ja rauhassa

typografiaa kääntämässä fani maksaa

emmi nieminen

sarjainfo 4/2014 3

pääkirjoitus

© emmi nieminen

Cartoon does not turn Google* Suomalainen sarjakuva ja sen asema kustantamoissa, kodeissa, kaupoissa ja kirjastoissa puhuttaa ja kiinnostaa Sarjainfossa vuodesta toiseen.

Kotimainen, suomeksi kirjoitettu ja Suomessa paperilla julkaistu sarjakuva on kuitenkin vain osa sarjakuva-alan kokonaiskuvaa.

Tässä numerossa ääneen pääsevät sarjakuvakääntäjät.

Kääntäjä on henkilö monen kulttuurituotteen ja sen vastaanottajan välissä. Näkymätön työ saa harvoin ansaitsemaansa huomiota ja kiitosta. Muiden kulttuurialojen tapaan myös kääntäminen on kriisissä. Palkat ovat pienet ja kirja- tai av-alan yleinen ahdinko vaikuttaa suoraan käännösten määrään ja tasoon. Opiskelijalle tai amatöörille voi maksaa huonompaa liksaa kuin ammattilaiselle ja työnantajilla on varaa myydä ”ota tai jätä” -diilejä.

Kuluttaja ei välitä, sillä kaikkihan osaavat englantia ja netistä saa ladattua rajattomasti viihdettä ilmaiseksi.

Nykypäivänä on kulttuurituotteen leviämiselle monenlaisia kanavia, kuten artikkeli englanninkielistä nettisarjakuvaansa joukkorahoituksella menestyksekkäästi julkaisevasta Minna Sundbergista osoittaa. Suomalaisen sarjakuvan ei tarvitse jäädä pienen kielialueensa ja perinteisen albumi4 sarjainfo 4/2014

muodon vangiksi, vaan lukijoita voi lähteä rohkeasti hankkimaan muualtakin kuin Helsingin sarjakuvafestivaalien pienlehtitaivaasta.

Englanninkielinen nettisarjakuva saavuttaa kertaheitolla valtavan määrän potentiaalisia lukijoita, jotka parhaassa tapauksessa ovat myös halukkaita maksamaan lukuelämyksestään. Internet ja englannin kieli edustavat silti yhdenlaista monokulttuuria, eivätkä saa olla sarjakuva-alan ainoa vaihtoehto. Ei-äidinkielisten puhujien englanti on usein myös vaarassa jäädä sanavarastoltaan ja kieliopiltaan köyhäksi. Sarjakuvia on syytetty huonosta kielestä jo aivan tarpeeksi!

Suomalainen sarjakuva leviää maailmalla hyvän markkinoinnin ja oivallisen käännöstyön ansiosta.

Myös suomalaisilla on ollut etuoikeus nauttia kielellemme huolella ja ammattitaidolla käännetystä laatusarjakuvasta. Harva sarjakuvakäännös on tekijälle, kustantajalle tai kääntäjälle varsinainen rahasampo. Sarjakuva-ala toki pyörii perinteisesti enemmän rakkaudesta kuin rahasta, mutta toisinkin saisi välillä olla. Joskus rakkaus ei vaan riitä.

Reetta Laitinen *Otsikko on Google Translate -ohjelman käännös lauseesta ”Sarjakuva ei käänny Googlella”.

uutisruutu

© ville ranta

Valtiollisia tunnustuksia sarjakuvataiteilijoille

S

arjakuvataiteilijat saivat loppuvuodesta 2014 merkittäviä tunnustuksia virallisilta tahoilta. Kati Kovács (s. 1963) palkittiin lokakuussa ensimmäisellä sarjakuvataiteen valtionpalkinnolla. Puupäähatullakin palkittua Kovácsia luonnehdittiin palkintoperusteissa suomalaisen taidesarjakuvan pioneeriksi ja omaleimaiseksi visualistiksi.

– Kovacsin sarjakuvien voimakkaat naishahmot haastavat perinteiset sukupuoliroolit ja ovat inspiroineet jo kahta sukupolvea nuoria sarjakuvantekijöitä kyseenalaistamaan alan totutut normit.

Kovácsin töitä on käännetty lukuisille eri kielille ja suomeksi häneltä on ilmestynyt 13 albumia. Uusin albumi Deltan kaksoset ilmestyi vuonna 2014. Viime vuosien uusi aluevaltaus on ollut animaatio. Virolaisen animaatiostudion kanssa toteutettu Lisa Limone & Maroc Orange -niminen kokopitkä animaatioelokuva käsittelee yhtä nykypäi-

vän polttavimmista kysymyksistä, siirtolaisuutta.

Valtionpalkinnot myönnetään tunnustuksena kolmen edellisen vuoden aikana valmistuneesta ansiokkaasta työstä tai pitkäaikaisesta ja ansiokkaasta toiminnasta edustamansa taiteenalan hyväksi. Suuruudeltaan palkinto on 15 000 euroa.

Joulukuussa jaettiin ansioituneille taiteilijoille yhdeksän Suomi-palkintoa. Sarjakuvataidetta joukossa edusti Ville Ranta (s.

1978).

Suomi-palkinto on opetus- ja kulttuuriministeriön vuosittain jakama kulttuuripalkinto.

Se myönnetään tunnustukseksi joko merkittävästä taiteellisesta urasta, huomattavasta taiteellisesta saavutuksesta tai lupaavasta läpimurrosta. Palkinnoista päättää kulttuuriministeri apunaan eri taiteenalojen edustajista koostuva raati. Palkinto on suuruudeltaan 22 000 euroa.

– Ville Ranta on laumasta poikkeava sarjakuvataiteilija ja pilapiirtäjä. Hän on tehnyt vahvan uran tärkeiden ja marginaalissa

olevien asioiden esiin nostajana. Teoksissa Isi on vähän väsynyt ja Köyhän miehen Jerusalem hän kuvaa isyyttä ja miehen tietä. Ranta kuvaa lämmöllä ja oivalluksella elämää ja tekee merkintöjä esimerkiksi raskaudesta, lapsista, vanhenemisesta, voimattomuudesta ja vihasta. Poliittiset pilapiirrokset Kirkkoon ja Kaupunkiin ja erilaiset piirroskonsertit ovat monipuolistaneet Rannan taiteilijakuvaa entisestään ja laajentaneet sarjakuvataiteen kenttää.

Itsenäisyyspäivän alla palkittiin myös Veikko ”Joonas” Savolainen (s. 1929) Pro Finlandia -mitalilla. Pro Finlandia on Suomen Leijonan ritarikunnan kunniamerkki.

Sitä on myönnetty suomalaisille taiteilijoille vuodesta 1945.

Savolaisen ura on mittava ja hänen sarjakuviaan on ilmestynyt 1940-luvulta alkaen.

Parhaiten hänet tunnetaan Joonas, Unto Uneksija ja Hirnu -sarjoistaan. Veikko Savolainen on ensimmäinen taiteilija, joka on saanut Pro Finlandia -mitalin sarjakuvauransa ansiosta. sarjainfo 4/2014 5

uutisruutu

Tampere Kupliin teemana sarjakuvaopetus Tampere Kuplii -sarjakuvafestivaali järjestetään maaliskuussa yhdeksättä kertaa.

Vuoden teemana on “Sarjakuva opettaa” ja tapahtumassa pohditaan sarjakuvan käyttöä erilaisten asioiden opettamisessa ja tiedonvälityksessä.

Festivaalilla puhaltavat uudet tuulet uuden toiminnanjohtajan myötä. Sanna Seurujärvi on aloittanut työnsä uutena toiminnanjohtajana Karoliina Leikomaan jälkeen.

Tampere Kuplii Finlaysonin alueella ja muilla tapahtumapaikoilla 25.–29.3.2015, vapaa pääsy.

Lisätietoa: tamperekuplii.fi

© lauri mäkimurto

Lauri Mäkimurto voitti Pohjoismaisen sarjakuvakilpailun Aiemmin Kemissä järjestetty Pohjoismainen sarjakuvakilpailu pidettiin vuonna 2014 Oulun sarjakuvafestivaalien yhteydessä. Kaamos-teemaiseen kilpailuun lähetettiin yhteensä yli 60 työtä. Valtaosa sarjakuvista tuli Suomesta. Muut osallistujat olivat Ruotsista, Norjasta, Virosta ja Latviasta.

1. PALKINTO Lauri Mäkimurto Vuoden pimeimmästä ajasta kertova kaunis tunnelmakuvaus, jossa sujuva ja realistinen dialogi kuljettaa tarinaa vaivatta. Klaustrofobia ja tunnelmallinen yhteiselo sekoittuu tarinassa, joka kertoo elämän pienistä asioista. Taustalla voi kuitenkin aavistaa jotain suurempaa.

2. PALKINTO Sofia Falkenhem Runollinen rakkaustarina, joka on täynnä kaamoksen taikaa. Piirrosjäljen hentous tukee lyyrista tarinaa. Herkkä loppu jättää odottamaan tarinalle jatkoa.

3. PALKINTO Mikko Saarainen Leikkisä tarina valonhakureissusta, johon voi fantasiaelementeistä huolimatta helposti samaistua arkipäivässä kaamoksen keskellä. Vahva piirrosjälki kuljettaa sanatonta tarinaa sujuvasti eteenpäin. Kaunis väripaletti kutsuu ihailemaan piirroksia pidempäänkin.

Lisäksi kunniamaininnan saivat tuomaristolta Ida Eva Neverdahl, Henri Gylander, Liisa Kruusmägi ja Nelly Karlsson.

Vuoden 2015 kilpailu järjestetään jälleen Oulussa. Teemana on ”kauhu” ja kilpailun deadline on 14.8.2015.

Uusi sarjakuvatapahtuma Porvooseen Porvoon kaksikielinen sarjakuvafestivaali Å-fest järjestetään Porvoon taidekoululla ja muissa tapahtumapaikoissa lauantaina 14.2.2015. Yksipäiväisissä kulttuurijuhlassa tulee olemaan luentoja, työpajoja, tapahtumia eri ikäisille sekä illalla sarjakuvaklubi. a-fest.fi

Väitöskirja Ankkalinnasta FM Katja Kontturin nykykulttuurin tutkimuksen väitöskirja Ankkalinna – portti kahden maailman välillä. Don Rosan Disney-sarjakuvat postmodernina fantasiana tarkastettiin Jyväskylän yliopistossa joulukuussa 2014.

Kontturi tarkastelee väitöstutkimuksessaan Don Rosan ankkasarjakuvien avulla tapoja, joilla sarjakuvassa voidaan kuvata fantasian genrelle ominaisia piirteitä sekä tekstin että kuvan tasolla. Don Rosan Disney-sarjakuvat kuvaavat fantastisia matkoja erilaisiin maailmoihin kuten avaruuteen, menneisyyteen, kadonneisiin laaksoihin ja esimerkiksi Kalevalan myyttiseen maailmaan.

Väitöskirjatutkimus kokoaa tarkan mallin, jolla sarjakuvakerronnan tapoja voidaan lähteä purkamaan ja analysoimaan. Kontturin esittelemää yksinkertaista analyysimallia voidaankin helposti käyttää esimerkiksi kouluopetuksessa.

Apurahoja sarjakuviin Alfred Kordelinin säätiö myönsi marraskuussa apurahan yhdelle sarjakuvataiteilijalle, JP Ahoselle (8 000 €) Koneen säätiö myönsi joulukuussa apurahat seuraaville sarjakuvataiteilijoille: Matti Hagelberg (31 200 €), Sora (Wolf) Kankare (12 500 €), Kati Närhi (8 625 €) ja Heikki Paakkanen (27 600 €).

© wolf kankare 6 sarjainfo 4/2014

Rakkaudesta sarjakuvakirjaan

Je suis Charlie

Helsingin kirjamessuilla jaettiin lokakuussa Rakkaudesta kirjaan -tunnustuspalkinto kääntäjä Heikki Kaukorannalle merkittävästä työstä suomalaisen sarjakuvakulttuurin hyväksi. Kaukoranta oli perustamassa Suomen sarjakuvaseuraa vuonna 1971 ja on kirjoitta© vesa kataisto nut yhdessä Jukka Kemppisen kanssa suomalaiseen sarjakuvaan vahvasti vaikuttaneen Sarjakuvat-tietokirjan (Otava, 1972). Suuri yleisö tuntee hänet erityisesti Corto Maltesen, Lucky Luken ja Tinttien suomentajana.

Rakkaudesta kirjaan -palkinto myönnetään kunnianosoituksena lukemisharrastuksen hyväksi tehdystä työstä. Palkinnon saaja voi olla yksityishenkilö tai yhteisö, joka on pitkään ja ansiokkaasti edistänyt lukemisharrastuksen ja kirjallisuuden asemaa tai muuten omalla toiminnallaan tehnyt kirjallisuutta tunnetuksi. Tunnustuksen lisäksi palkittu saa Suomen Messusäätiön lahjoittaman 5000 euron rahapalkinnon.

Sarjainfon painoon mennessä 7. tammikuuta kuului Ranskasta traagisia uutisia.

Aseistautuneet miehet avasivat tulen Charlie Hebdo -satiirilehden toimituksessa Pariisissa, tappaen 12 ja haavoittaen useita. Menehtyneiden joukossa oli viisi sarjakuvataiteilijaa: lehden kuvapäätoimittaja Stephane ”Charb” Charbonnier, Kemin sarjakuvapäivilläkin vieraillut, Paulette-sarjakuvasta tunnettu ja Angoulêmen festivaalien Grand Prix -palkinnon vuonna 2005 saanut Georges Wolinski, Jean ”Cabu” Cabut, Bernard ”Tignous” Verlhac sekä Philippe Honoré.

Sarjainfo muistaa kaikkia iskussa surmansa saaneita.

Kemiin pysyvä sarjakuvanäyttely © reijo valta

Kemin kaupunki ja Kemin sarjakuvakeskus ovat sopineet pysyvän sarjakuvanäyttelyn rakentamisesta Kemiin.

Näyttely rakennetaan Sauvo-taloon Kemin sarjakuvakeskuksen runsaasta materiaalista osittain talkootyönä. Myös sarjakuvakeskus ja mittava sarjakuvakirjasto muuttavat Sauvo-taloon Lastenkulttuurikeskuksen viereen.

Perusnäyttelyn lisäksi varataan tila vaihtuville näyttelyille ja lukunurkkaukselle.

Näyttelyn yhteyteen pyritään järjestämään erilaista toimintaa ympäri vuoden.

Pitemmän tähtäimen suunnitelmana on kehittää sarjakuvakeskuksen ja näyttelyn ympärille sarjakuvan tutkimus- ja tallennustoimintaa.

Sarjakuvanäyttely on tarkoitus avata huhtikuun loppupuolella ja kemiläiset toivovat siitä ympärivuotista matkailullista vetonaulaa.

Uutiskirje sarjakuvasta kirjastoille ● Suomen

sarjakuvaseura aloittaa erityisesti kirjastojen työntekijöille suunnatun uutiskirjeen. Jaamme tietoa kiinnostavista Suomessa ilmestyvistä uutuuksista, sarjakuvatapahtumista ja alan uutisista.

Uutiskirje ilmestyy 4–6 kertaa vuodessa.

Lisätietoa ja uutiskirjeen tilaaminen osoitteesta sarjakuvaseura.fi

Sarjakuvantekijöiden apurahahaku ● Sarjakuvantekijät ry jakaa Kopiostoapurahoja eli ns. Pätkä-apurahoja 31.1.2015 päättyvässä haussa. Myös käsikirjoittajat voivat hakea.

Myymättömistä kirjoista nousi muuri Oulun pääkirjaston portaisiin joulukuun alussa nousi Lauri Ahtisen tilateos ”Muuri – Mauer”. Se koostui Ahtisen vuonna 2012 ilmestyneistä Karjala 90210 -teoksista.

Runo- ja musiikkiesitysten lomassa kirjamuuri purkautui kirjaston asiakkaiden kasseihin. Kymmenen ensimmäistä sai kirjansa yllätysämpärissä.

Kirjan elinkaari lyhenee. Ahtisen teokset olisi makuloitu, jos niistä ei olisi rakennettu muuria. Pari vuotta vanha makuloitava kirja ei ole poikkeus. Kustantajat eivät enää halua pitää varastoja, siitä tämä performanssi muistutti.

Turkulaiset sarjakuvatietäjinä ● Pohjoismaisen sarjakuvatietokilpailun Comiquizin voitto tuli ensimmäisen kerran Suomeen. Vuodesta 1985 järjestetyn kilpailun voitti Turun sarjakuvakerhon joukkue Team TurSake. Kilpailuun osallistui marraskuussa 2014 yhdeksän joukkuetta.

Comiquizin joukkueet muodostuvat yleensä alan ammattilaisista, kuten kustantajista, graafikoista ja käsikirjoittajista. Kahden tunnin sisällä on vastattava kymmeniin kysymyksiin.

Turun sarjakuvakerho järjestää vuonna 2015 Comiquizin 30-vuotisjuhlavisan.

Jopen kirjakerho Lempo Kustannus aloittaa vuonna 2015 kirjakerhon, joka julkaisee joka kuukausi uuden Jorma “Jope” Pitkäsen albumin. Kerhon jäsenet saavat kerran kuussa postitse albumillisen Jopen sarjakuvia. Suurin osa sarjakuvista on aikaisemmin julkaisematonta materiaalia.

Jope Pitkäsen (s. 1947) tunnetuimpia sarjakuvia ovat Näkymätön Viänänen ja Lempi. Hän on piirtänyt yli 35 000 sarjakuvastrippiä ja kolmisenkymmentä (julkaistua) albumia. Vuonna 2008 Pitkänen sai valtion taiteilijaeläkkeen, ja eläkkeelle jäämisen jälkeen tahti on vain kiihtynyt. Idea kirjakerhosta syntyi Pitkäsen nykyisen kustantajan päässä hänen vastaanotettuaan vuosien ajan joka tiistai uuden albumi-idean Jopelta.

Lempo Kustannus on Zum Teufel Kustannuksen alamerkki. Molempia pyörittää Petteri Oja. Kustantamo täyttää ensi vuonna kymmenen vuotta. Jopen sarjakuvia se on julkaissut vuodesta 2007.

Ohjeet vapaamuotoisen hakemuksen lähettämiseen osoitteesta sarjakuvantekijat.fi sarjainfo 4/2014 7

Nostalgiaa jo asioiden tapahtuessa Tommi Liimatta työstää menneisyyttään kirjoiksi ja sarjakuviksi, jotta pääsisi siitä irti.

Teksti jyrki vainio

T

ommi Liimatta pohtii keittiössään Pohjois-Helsingissä, että hän on elänyt pitkittynyttä lapsuutta.

Lapsia kiinnostaa ensin kaikki mahdollinen, mutta iän karttuessa monet asiat jäävät, elämän spektri kapenee. Liimatta toteaa, että häntä kiinnosti vielä 15-vuotiaanakin edelleen kaikki. Hän kirjoitti, teki sarjakuvia, elokuvia ja musiikkia.

– Elämä on täytettävä jollain, jos ei ole ystäviä tai harrastuksia, Liimatta tuumii lakonisesti.

– Nyt on jo liian myöhäistä lopettaa.

Nuorena koettu tekemisen into oli kuitenkin sikäli poikkeuksellista, että siinä missä monet muutkin fiilistelivät suurilla suunnitelmilla, hän myös toteutti hankkeensa loppuun asti.

Senkin jälkeen, kun se lakkasi olemasta hauskaa ja muuttui kovaksi puurtamiseksi.

Syntyi 150-sivuinen sarjakuvaeepos Uhka Pietarsaaressa, fiktiivinen tarina jengitappeluista, johon kuitenkin sekoittui mukaan tosielämän ihmisiä.

Ilmestyi Liimatan oma lehti, josta isä otti työpaikallaan pari kopiota.

– Puhuttelin siinä suoraan lukijoita, joita ei ollut, Liimatta muistelee. – Nuoruus on huimapäistä, mennään eteenpäin tosiasioista riippumatta.

Oli kasettibändejä, jotka nauhoittivat biisinsä mankan avulla talteen. Liimatalle kasettien tekeminen oli levy-yhtiön leikkimistä, joskin aika vakavaa sellaista. Uutta materiaalia oli tultava, koska bändin kuuluu tehdä uusia levyjä.

Kasetteja tehtiin myös nyhjää tyhjästä -periaatteella. Mankka nauhoitti soittajien improvisointia. Osa tästä materiaalista on jalostunut Liimatan myöhemmin kirjoittamien biisien tarpeisiin.

Merkittävä murroskohta nuoren Tommi Liimatan elämässä oli 14-vuotiaana, kun äiti halusi perheen muuttavan Pietarsaaresta Rovaniemelle. Hän on kokenut läpi elämänsä voimakasta tarvetta tallentaa muistoja tuosta ajasta.

Ote Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen verkkosivuilla ilmestyneestä Kuukauden sarjakuvasta tammikuulta 2012.

8 sarjainfo 4/2014

© tommi liimatta

Jeppis

© tommi liimatta

Mikä saa alle nelikymppisen miehen kokemaan näin voimakasta lapsuuden nostalgiaa? vain vähän dokumentteja, Liimatta arvioi.

– Joten ei sen puolesta ainakaan tunnu, että olisin ryhtynyt tähän kirjoitushommaan mitenkään liian varhain.

Menneisyys pakettiin Jeppis alkaa Liimatan kouluvuosista. Sitä edeltävästä ajasta hän on tehnyt sarjakuvia. Hän katsoo, että on näin saanut kuitattua nämä vaiheet elämästään.

– Pyrkimykseni on, että joku heinäkuu -88 käsitellään nyt siinä määrin tarkasti, että siihen ei tarvitse enää palata.

Liimatta tunnustaa, että suurimmalle osalle ihmisistä ei tunnu olevan niin suurta väliä, onko oma menneisyys yhtä tarkasti käsitelty ja dokumentoitu kuin hänellä. Mutta hän linjaa, että hänellekin kirjoittamisen päätarkoitus on etsiä lukijoita yhdistäviä koke-

muksia, ei kuvata jotenkin muista huomattavasti poikkeavaa poikkeusyksilöä.

– Pointtina on, että kyseessä ei olisi vain yksi erityistapaus. Isäni esimerkiksi muutti Ruotsiin – sekin on monille aika tyypillinen tarina.

Kirjan nimikkeenä on romaani, se ei ole elämäkerta. Jeppis sisältää paljon rakennettua dialogia, jota ei oikeasti voisi sanatarkasti muistaa.

Rovaniemelle muuton murrosvuosiin sijoittui myös jonkinlainen Liimatan sarjakuvaharrastuksen huipennus. Vuonna 1989 ilmestyi Ari Kutilan ja Keijo Ahlqvistin Piirrä sarjakuvaa, vuonna 1990 Juhani Tolvasen ja Heikki Jokisen toimittama Ruututarha. Ne toivat Non Stopin parissa kasvaneen Liimatan eteen Jukka Tilsan sarjakuvat. Suuri paljastus: näinkin saa tehdä.

▼

Syksyllä Liimatalta ilmestyi omaelämäkerrallinen romaani Jeppis, joka liittyy juuri näihin Pietarsaaren vaiheisiin. Arvioissa on hämmästelty kirjan kuvaamien muistojen pikkutarkkuutta.

Mikä saa alle nelikymppisen miehen kokemaan näin voimakasta lapsuuden nostalgiaa, eikö se iske ihmisillä yleensä vasta vanhempana? Liimatta vastaa, että tämä aika on vaivannut häntä aina, joten hän halusi kirjoittaa siitä päästäkseen siitä irti.

– Dokumentoin Pietarsaarta jo siellä ollessani, kuudennella luokalla, Liimatta toteaa.

Hän palasi aiheeseen Rovaniemelle siirryttyään 15-vuotiaana ja silloin oli jo tekeillä jonkinlainen Jeppiksen esiaste.

Muistojen moninkertainen prosessointi on kuitenkin tehnyt todellisten tapahtumien tarkan muistamisen jo hieman vaikeaksi.

– Muistan nyt sen, mitä olen kirjoittanut, en oikeita asioita, Liimatta valittelee.

Omankin lähihistorian tutkiminen vaatii paljon taustatyötä. Jeppiksen kirjoittamista varten Liimatta kävi arkistoissa ja haastatteli ihmisiä.

– 1980-luvusta ei vielä ole paljoa hyödyllistä tietoa netissä. Joistain hetkistä on säilynyt

sarjainfo 4/2014 9

© tommi liimatta 10 sarjainfo 4/2014

Rummunkireä on toinen Valo paistaa rummun läpi -albumin (Like, 2015) pitkistä sarjakuvista.

© tommi liimatta

Siveyspoliisi Juha Tarkiainen selvittää koulutytön murhaa albumissa Masturbaatio Ranualla (WSOY, 2003).

”Helsingissä pelätään epäonnistumista. Mutta maakunnissa pelätään onnistumista.”

Etelään ja keikoille Kun musiikkipuoli alkoi vetää, saivat muut itseilmaisun muodot jäädä enemmän taka-alalle.

– Paljon myös jäi, kun kaverit alkoivat juoda viinaa, Liimatta toteaa.

Absoluuttinen Nollapiste -bändi löysi muotonsa rippikoulussa vuonna 1991. Liimatta arvioi muutenkin löytäneen oman äänensä tekijänä niihin aikoihin.

– Bändi oli meille tärkeä henkireikä, Liimatta kuvailee. – Useilla oli vaikeaa kotona ja oli lama-aika.

Nollapisteen aloittaessa vain pari rovaniemeläistä bändiä oli päässyt tekemään levyä. Nollapisteen levy-yhtiö ja keikkamyyjä löytyi Tampereelta, joten bändi päätti siirtyä sinne. Mieli teki muutenkin isompaan kaupunkiin.

– Halusimme paikkaan, jossa emme erotu, Liimatta muistelee. – Vasta suurkaupungissa tuntuu, että siellä voi tehdä mitä vaan.

Liimatta pohtii, että pohjoiseen jääviä ihmisiä leimaa usein asenteiden kohtuuton jyrkkyys. Kompromisseja ei olla val-

miita tekemään edes silloin, kun niistä kieltäytyminen estää oman etenemisen. Hänestä siinä heijastuu myös etelän pelkoa.

– Helsingissä pelätään epäonnistumista.

Mutta maakunnissa pelätään onnistumista.

Jeppiksestä on suunnitteilla kakkososa, joka kuvaa Pietarsaaren vuosia 1987– 1990.

Keikkamatkalla Ruisrockissa vuonna 1995 Liimatta törmäsi vanhassa Rattolehdessä tekstiin, jonka tyylistä hän innostui. Sen oli kirjoittanut Veikko Ennala. Liimatta kampasi kirpputoreja ja divareita ja löysi lisää lehtiä, joissa oli saman kirjoittajan tekstejä. Hän päätti, että joku päivä kokoaa niistä kirjan. Se toteutui vasta yli kymmenen vuotta myöhemmin, mutta sitäkin komeammin: tuloksena oli kolme 700-sivuista tiiliskiveä teemoittain järjestettynä. Koska lähdemateriaalina olivat

Uutta yleisöä Kesällä 2014 Tommi Liimatta sai uutta yleisöä, kun häntä pyydettiin tekemään viikoittaista radio-ohjelmaa Yle Puheelle.

Hän päätti, että seurustelisi ohjelmassa vieraiden sijaan vanhojen lehtien kanssa.

Tuloksena oli sarja hypnoottisia tajunnanvirtamonologeja, joiden aiheet vaihtelivat hohdokkaalla tavalla epäonnistuneista taiteen suurteoksista legojen historiaan.

Vaikka paikoin nostalgiset teemat limittyivätkin Jeppiksen kirjoittamiseen, Liimatta halusi pitää huolen, että ei tuonut yhteyttä esiin lähetyksissään.

”Pahkasika opetti minulle, että virallinen teksti voi olla myös hauskaa.” paperille painetut lehdet, Liimatta joutui hoitamaan tekstien puhtaaksikirjoituksen itse, kaikki 2100 sivua.

Liimatta toimitti 2000-luvulla myös kokoelmakirjan Pahkasika-lehdistä. Hän teki sen suhteen kaksi linjausta. Ensinnäkin, kirja ei saisi sisältää samaa materiaa-

– En halunnut mainostaa kirjaa enkä bändiä. Halusin tehdä ohjelmat ilman aiempaa tekijähistoriaa.

Liimatta toteaa, että vaikka radioohjelma varmasti toikin hänelle uutta yleisöä, palautetta yleisöltä tulee vain vähän. Eikä hän sitä kaipaakaan.

▼

Tommi Liimatta osallistui vuonna 1991 Rovalan opiston sarjakuvakurssille. Kurssityönä tehtiin julkaisu Ultima Thule, joka kertoo, että kurssikavereina oli mm. Ilkka Juopperi, Suomen tämän hetken johtavia mainoskuvittajia.

Liimatta kehitti Renki-hahmon, joka esiintyi sekä hänen sarjakuvissaan että hänen bändinsä levynkansissa ja T-paidoissa. Hahmosta tehtiin useampana juhannuksena myös elokuvia.

lia kuin Markku Paretskoin aikaisemmin toimittama kokoomakirja. Toisekseen, toimitustyötä ei saisi tehdä selvin päin, vaan toimittajan olisi oltava joko kännissä tai krapulassa. Molemmat linjanvedot pitivät.

– Pahkasika opetti minulle, että virallinen teksti voi olla myös hauskaa, Liimatta sanoo.

Liimatta toteaa, että tekstin editoinnissa musiikkitaustasta on hyötyä, myös hänen omien romaaniensa suhteen.

Lopussa säädetään kohdilleen tekstin “biisien järjestys” ja volyymitaso. Päätetään, mitä asioita pitää erityisesti tehostaa, jotta ne nousevat oikeissa kohdissa taustasta esiin.

sarjainfo 4/2014 11

© tommi liimatta

Hiukan Absoluuttista Nollapistettä muistuttava yhtye Supermarsalkka Mannerheim -kiertueella Ei vaikuta keikkaan -albumissa (WSOY, 2005 & 2011).

– On tärkeää tietää, että tekemisilleen on yleisöä enemmän kuin nolla. Mutta minun ei silti tarvitse saada niistä palautetta, etenkään kasvokkain.

Ensi keväänä Liimatalta on tulossa uusi sarjakuva-albumi, Valo paistaa rummun läpi, ensimmäinen kymmeneen vuoteen.

Tampere Kuplii -festivaalille ilmestyvä albumi muodostuu kolmesta osasta. Enimmän tilan saavat 2011 alkaen Nollapisteen nettisivuilla julkaistut kuukauden sarjakuvat. Niiden lisäksi mukana on kokonaan

uutta materiaalia, sekä uudelleen tehty versio 17-vuotiaana piirretystä pitkästä sarjakuvasta.

Albumi on Liimatalle neljäs. Hän arvioi, että olisi 15-vuotiaana varmaan odottanut niitä kertyneen tähän mennessä enemmän.

Liimatta arvelee tekevänsä aika kirjallista sarjakuvaa. Kun hän huomasi oman piirrostaitonsa puutteet, hän päätti keskittyä enemmän sanailuun. Sarjakuva kantaa sellaisia sanallisia vitsejä, jotka eivät toimisi biiseissä.

– Sarjakuvassa on etuna se, että kun sivu on valmis, se on valmis. Biisit ensin äänitetään, sitten ne miksataan ja masteroidaan, kirjaa editoidaan kirjoittamisen jälkeen.

Liimatta on kuitenkin sitä mieltä, että sarjakuvaakin on tarpeen hioa, kunnes siihen on tyytyväinen. – Jos joku kohta hankaa itseä, niin kyllä se sitten hankaa myös jotain lukijaakin.

– Parempi on ajatella, että ketään ei voi huijata. ●

Tommi Liimatta (1976)

Muusikko, kirjailija ja sarjakuvapiirtäjä.

Absoluuttinen Nollapiste -yhtyeen laulaja, sanoittaja ja säveltäjä.

Julkaissut myös kaksi soololevyä.

Sarjakuva-albumit: Valo paistaa rummun läpi (Like, 2015) Ei vaikuta keikkaan (WSOY, 2005 & 2011) Masturbaatio Ranualla (WSOY, 2003) Rengin tarpeet (Renkikustannus, 2000) Vähän hyviä juttuja '90-'91 (Björklund & Bergman, 1999) Lisäksi sarjakuvia mukana mm. Vacuum ja Usva -antologioissa.

Maalannut useita Absoluuttisen Nollapisteen levynkansia sekä tehnyt piirroskuvituksia Tampereen yliopiston yliopilaskunnan Aviisi-lehteen (2004–05).

Romaanit: Jeppis (Like, 2014) Rautanaula (Like, 2013) Nilikki (WSOY, 2009) Muovikorvo (WSOY, 2007) Aksel Sunnarborgin hymy (WSOY, 2004)

© Tommi Tukiainen / Like 12 sarjainfo 4/2014

Toimitustöitä: Veikko Ennala: Piinapenkki ja maailman meno. Muistelmia ja pakinoita (WSOY, 2009) Veikko Ennala: Elämään tuomittu. Romaanit ja novelleja (WSOY, 2008) Veikko Ennala: Lasteni isä on veljeni – Veikko Ennalan lehtikirjoituksia vuosilta 1943–1991 (WSOY, 2007) Pahkasika – kymmenen kirjainta joihin voit luottaa (Johnny Kniga, 2006)

kysy!

KYSYMYS: Miska Helle – talviuni.sarjakuvablogit.com ● VASTAUS: Petri Hiltunen – petrihiltunen.fi

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 4/2014 13

Elämäniloista arkea Maikki Harjanteelle parasta ovat pienet tarinat perheestä.

Teksti jyrki vainio

M

©

aikki Harjanne on 70-vuotisjuhliinsa valmistautumisen keskellä listannut teoksiaan kirjaston lainauskorvauksia varten. Tulos on vaikuttava: luku nousee yli sadankolmenkymmenen. Vaikka numerosta osa selittyykin aiempien teosten uusilla laitoksilla, puhutaan joka tapauksessa yli sadasta tehdystä kirjasta.

Tie suosituksi lastenkirjojen tekijäksi oli kuitenkin pitkä, eikä alkanut suotuisissa merkeissä. Harjanteen oma lapsuus oli alkuun ankeaa. Isä kaatui sodassa ennen kuin Maikki oli vielä edes syntynyt. Äidille koettelemukset olivat liikaa ja hän joutui olemaan pitkään laitoshoidossa.

Maikki joutui isovanhempien hoitoon ja jo puolitoistavuotiaana tarhaan. Siellä hän ei puoleen vuoteen pystynyt edes puhumaan.

Myöhemmin äiti pääsi takaisin elämään kiinni ja perheeseen palasi myös Maikin isoveli, joka oli ollut hoidossa Savossa.

Perhe asettui Kymijoen varteen Inkeroisiin, jossa äiti sai töitä Tampellan konttorin puhelinkeskuksesta.

Maikki meni kouluun. Ikätoverien keskuudessa oli muitakin isättömiä. Harjanne muistelee arvelleensa, että kun erään koulutoverin isä oli kuollut leukemiaan, se kuulosti paljon harvinaisemmalta ja siten arvokkaammalta tragedialta, kuin sota.

Maikki on arvellut isättömänä kasvamisen heijastuneen isähahmojen harvinaisuutena myös hänen lastenkirjoissaan.

Varhainen mieleen jäänyt kosketus taiteeseen ja kirjallisuuteen liittyy sekin aiheeseen. Toisen sotaorvon ystävän äidillä oli tapana lukea tytöille yhdessä kirjaa ja piirtää sitten sen tapahtumia kuviksi tyttöjen katsellessa jännittyneenä vieressä.

ma ne

jan ar ih ikk

Konttori ja klubi Tampellassa pidettiin luokkarajoista tiukasti kiinni. Henkilökunnan asunnot olivat mäen rinteessä kolmessa rivissä. Se, millä “linjalla” asui, kertoi myös, mikä oli paikka yhteisössä. Kun Harjanteen äiti oli konttorin puhelinkeskuksessa, kuului hän virkailijoiden joukkoon ja laskettiin näin parempaan väkeen kuuluvaksi.

Virkailijat söivät ateriansa omalla “klubilla” ja ennen pitkää heille valmistui 14 sarjainfo 4/2014

asuttavaksi Alvar Aallon piirtämä kerrostalo, joka tarjosi sellaisia ylellisyyksiä kuin kylpyammeen. Harjanne muistelee, että ei päästänyt kaveriaan Liisaa ammetta katsomaan, koska tämä oli työläisperheestä ja äiti oli sanonut, että tämä talo ei ole työläisille.

Vielä suoremman opetuksen luokkaeroista Maikki sai, kun uuteen asuntoon

oli hommattu radio. Maikki kuuli sieltä surumusiikkia ja suurena suruna ilmoitetun uutisen: Stalin on kuollut. Maikki arveli, että näin merkittävä uutinen on välittömästi vietävä konttorille tietoon.

Hän nappasi äitinsä iltapuvun tyllishaalin itselleen suruharsoksi ja riensi konttorille julistamaan: Surkaa, surkaa, Stalin on kuollut!

Miehet Sattui niin, että Maikki tapasi yhdellä kertaa sekä ensimmäisen, että toisen aviomiehensä. Kahvilassa istuivat samassa pöydässä tuore esikoiskirjailija Hannu Mäkelä ja tämän kaveri Mikko Harjanne.

▼

© maikki harjanne

Äiti ei ollut tapahtuneesta mielissään.

Eikä siitäkään, kun Maikki kevään tullen oli nokkela. Äitienpäivänä hän keksi, että kyllähän hänen äidilleen sopi paremmin tuoda leskenlehtiä, kuin valkovuokkoja.

Harjanteen äiti piti kaikesta modernista ja kehotti Maikkia kasvamaan moderniksi nuoreksi naiseksi. Äidin uudeksi miesystäväksi löytyi firman laivauspäällikkö, aatelissukuinen Calle. Hän vei perheen vierailulle Helsingin Ateneumiin. Tällä oli pysäyttävä vaikutus Maikkiin. Hän arvelee, ettei pystynyt uudestaan puhumaan ennen kuin vasta paluumatkalla Porvoossa. Hän päätti ystävänsä kanssa, että heistäkin tulee isona taiteilijoita ja että he löytävät itselleen taiteilijamiehet.

Maikki ajatteli ensin, että Mäkelän kanssa hänen lapsuuden unelmansa toteutui: nyt hän oli parrakkaan taiteilijan vaimo. Taiteilijaelämä osoittautui kuitenkin läheltä seurattuna paljon arkisemmaksi kuin mitä hän etukäteen oli kuvitellut. Maikki ja Hannu olivat yhdessä seitsemän vuotta.

Maikki toimi 1970-luvun alussa kuvaamataidon opettajana Helsingin Normaalilyseossa, joka siihen aikaan oli vielä poikakoulu. Sieltä hänet värvättiin mukaan tekemään television Noppa-lastenohjelmaa. Maikki oli mukana tekemässä ohjelman käsikirjoituksia, hän piirsi kuvia ja toimi juontajana.

Työtä riitti kahdeksan vuotta. Sen myötä Maikki alkoi leimaantua “Noppatädiksi”, mikä ei ollut mieleen hänelle itselleen sen paremmin kuin Yleisradiolle. Ohjelmalle ei haluttu “tähteä”, joten

Harjanne halusi päähenkilölle nimen, jota ei olisi muilla, mutta jossa ei olisi vaikeita kirjaimia.

Modernia Oppikoulussa Harjanne sanoo löytäneensä kirjallisuuden, etenkin runouden, ja silloin moderni alkoi viehättää häntäkin.

Hän teki innokkaasti pääsykoetöitä koko kesän ja pääsi opiskelemaan Ateneumin iltakouluun.

Ei Helsinkikään ollut siinä vaiheessa järin hohdokas paikka. Harjanne mietti suuntautumista kuvanveistäjäksi, joten hän hakeutui erään kuvanveistäjän alivuokralaiseksi Kruununhakaan. Taloon tuli vain kylmä juokseva vesi, suihkua ei ollut. Lämmitys piti hoitaa puilla ja niiden piti kuulua vuokraan, mutta puita ei koskaan näkynyt. Kuvanveistäjä päätyi lopulta polttamaan huonekalujaan.

Maikki vaihtoi majapaikkaa taideopiskelijoiden kommuuniin Tehtaankadulle.

Käytössä oli kuusi huonetta, joissa jokaisessa oli kaksi Taikin opiskelijaa. Ensitöikseen Maikki sisusti kämppiksensä kanssa heidän huoneensa kokonaan mustavalkoiseksi. Seinään raidat, lattiaan shakkiruudut.

Maikki päätti hakea Taikin päivälinjalle.

Kuvanveistosuunnitelmat vaihtuivat kuvaamataidon opetuksen linjaan, koska se oli äidinkin silmissä kunnioitettavaa työtä.

Opintojen ohella Maikki meni töihin Marimekolle. Siellä hän auttoi järjestämään tilaisuuksia ja kestitsemään vieraita. Työhön palkkaajana toimi Armi Ratia, joka sanoi valinneensa Maikin, koska tämä oli hakijoista ainoa, joka oli tullut haastatteluun ilman äitiään. Maikki arvioi, että Marimekko oli hänelle “yliopisto, jossa opiskelemisesta maksettiin rahaa.”

© maikki harjanne sarjainfo 4/2014 15

© maikki harjanne

➜ Ennen Siuntioon muuttoa Maikki Harjanne teki ratkaisevan siirron. Hän teki lastenkirjan.

Harjanne pohti, että lapsille oli tehty vaikka kuinka paljon satukirjoja, mutta ei kuvausta heidän omasta arjestaan. Hän päätti tehdä kirjan, jossa olisi “iloista, rentoa meininkiä aitoon 60-luvun tyyliin”. Päähenkilönä olisi hänen äitinsä paljon puhuma moderni tyttö. Harjanne halusi päähenkilölle nimen, jota ei olisi muilla, mutta jossa ei olisi vaikeita kirjaimia.

Syntyi Minttu.

Kustantaja piti ensimmäisestä kirjasta ja edellytti julkaisemisen ehtona, että jatkoa tulee puolessa vuodessa kolme kirjaa lisää. Mintusta tuli sarja. Vuodesta 1978 lähtien kirjoja on tullut yli neljäkymmentä.

Minttu päätyi kirjojen lisäksi myös animaatioon ja sarjakuvaan. Kotiliesi-lehti julkaisi Minttu-sarjakuvaa vuosina 1982– 90. Sarjoja on koottu kahdeksaan kirjaan.

Muita Harjanteen sarjakuvatöitä ovat olleet Alma ja Ruttu Koululainen-lehdessä 80-luvulla, sekä vuosituhannen vaihteessa Me Naiset -lehdessä ilmestynyt, teinitytön ja äidin suhdetta luotaava Mixi ja mutsi.

Sarjasta on koottu kolme albumia.

Lisäksi Harjanteelta on ilmestynyt sarjakuva-albumi Serkkupoika, josta on tehty myös animaatio – yksi harvoista, joihin tekijä itse ilmoittaa olevansa tyytyväinen.

Mixi ja Mutsi -sarjaa edelsi Me Naisissa Eppu Nuotion kirjoittama sarja Satun16 sarjainfo 4/2014

nainen 1990-luvun puolivälissä. Sarja jäi lyhyehköksi, mutta sai poikkitaiteellisen jatkon. Harjanne yritti saada töitään näytille Designmuseeon, mutta nämä ilmoittivat, että eivät halua sarjakuvia.

Harjanne kertoo kimpaantuneensa tästä elitismistä ja tuotti sarjakuviensa pohjalta tekstiiliteoksia. Tuloksena oli sarja silkkiapplikaationa tuotettuja 1,5 x 2 -metrisiä sarjakuvastrippejä. Harjanne sai ne näytteille Reykjavikiin ja Los Angelesiin. Sen jälkeen ne kelpasivat myös Designmuseolle.

Ensimmäiset Minttu-kirjat kustansi WSOY. Sen jälkeen julkaisijana on toiminut Otava, mutta sarjan ensimmäisiä

osia ei pitkään aikaan ollut saatavilla. Nyt niitä on näköispainoksina ruvennut julkaisemaan on demand -periaatteella toimiva Ntamo. Sama taho on julkaissut myös pari muuta Harjanteen tuoretta projektia: Radioateljeen kuunnelmana toteuttaman kertomuksen Riesa ja runokirjan Koska.

Vuonna 2008 Harjanne teki 30-vuotisen taiteilijanuransa kunniaksi muistelmateoksen Ilmaiset monot. Se on tehty lastenkirjamaisena kuvan ja tekstin yhdistelmänä, mutta aikuisille lukijoille.

Harjanne kuvailee, että hän taiteilijana viehättyy useimmin pienistä asioista.

Runot ja novellit ovat hänelle läheisempiä ilmaisumuotoja kuin suuret romaanit.

– Parasta on pieni, selkeä, humoristinen tarina perheestä, jossa välitetään toisesta, ei juosta vain rahan perässä, vaan myös koiran. Unohdetaan siivous, ainakin välillä. ●

© maikki harjanne

Minttu ja muut

Harjanne teki 30-vuotisen taiteilijanuransa kunniaksi muistelmateoksen Ilmaiset monot. © pekka holmström

Maikki siirrettiin pois ruudusta. Omasta puolestaan hän oli kyllästynyt ryhmätyön vaatimiin kompromisseihin ja 70-luvun ohjelmanteon vakavaan kasvatushenkisyyteen.

– Leikki ja huumori olivat siitä ohjelmasta kaukana, hän muistelee.

Maikki oli tehnyt Mikko Harjanteen kanssa animaatioelokuvia. Läheinen työskentely muuttui pysyväksi yhteiseloksi.

Pariskunta hankki yhteiseksi asunnoksi ja työskentelytilaksi vanhan kansakoulun Siuntion Fågelvikin kylästä, luovutetun Porkkalan alueelta. Sinne mahtui virittämään animaation kuvaamiseen tarvittavan trikkipöydän ja tilaa jäi vielä paljolle muulle.

➜ vier

as k

ynä

”Haluisin myydä nää sarjikset…” teksti Elmeri Vehkala

P

öydälle jysähtää liimauksistaan irronneita Buster-pokkareita, pari Lucky Lukea ja pakollinen muovikassi Tex Willereitä vuodelta 1987.

Istun tiskin takana ja mietin taktiikkaa. Olisinko v-mäinen nipo, joka kieltäytyy kaikesta? Vai olisinko v-mäinen nipo, joka maksaa huonosti? Vaihtoehdot ovat tässä. Sarjisten myyjä huomaa empimiseni. ”Ois mulla täällä viel tää..”

Hän kaivaa jotain olkalaukustaan. Kirjaston poistokirja. Corto Maltese Argentiinassa. ”Mut tästä kyllä sit haluan kunnon rahat.

Mä katsoin huuto.netistä mitä näistä pyydetään.”

Minkä tahansa asian myyminen on helppoa kuin heinänteko. Rahan saaminen onkin jo paljon haastavampi juttu. Yllä kuvaamani tilanne saattaa tuntua hauskalta, mutta sitä se ei ole kenellekään, sillä loputtomien pettymysten tarjoilu sarjakuvien myyjille polttaa kaikkien päreet. Näissä jokapäiväisissä kassataistoissa pahoitetaan mieltä ja päädytään tilanteeseen jossa hyvää tavaraa jää myymättä ja ostamatta. Antikvariaatin näkökulmasta sarjakuvien myyminen onkin jopa jollain tavalla hankalampaa kuin kirjakauppa.

Sarjakuvan kunto määrittää sen myyntimahdollisuuksia enemmän kuin esimerkiksi kirjan. Osittain tämä johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että sarjakuvan ostajat ovat pääsääntöisesti nuorempia ihmisiä ja tietoisempi sarjakuvakulttuurista, johon selkeästi kuuluu kansainvälisestikin kuntoarviointi. Keski-ikäisissä kirjankuluttajissa tällaista pohjavirettä on hyvin vähän.

Kun Antikvariaatti Oranssi Planeetta aikoinaan aloitti, meillä oli alusta asti haluna ottaa myyntiin isohkosti sarjakuvaa. Tämä siksi, että se oli isoin yksittäinen genre jota vanhasta liikkeestämme jatkuvasti kysyttiin, ja jota emme alaan liittyvien intohimojen vuoksi olleet rohjenneet ottaa valikoimaamme. Nyt, vuosia myöhemmin, olemme jo hieman viisaampia asian suhteen.

Aika pian tajusimme, että jos kaikki liikettä koskeva informaatio väritetään sanalla ”sarjakuva”, saamme paikalle ostavalle puolelle priimakuntoisia ensipainoksen etsijöitä, jotka sitten kyllä auliisti levittävät sanaa ”ettei siellä

© emmi nieminen

taaskaan ollut mitään”. Myyjäpuolelle tällaisella markkinoinnilla sai helposti Seura-lehtiä kauppaavia vanhuksia, koska ”tehän niitä lehtiä ostatte?!”.

Alun hapuilun jälkeen totesimme että paras taktiikka on myydä kirjoja, ja kasvattaa sarjakuvasektiota salaa. Kirjakauppa, jossa on myös sarjakuvia. Mikä ihana tekosyy.

Lisäksi aloimme muistuttaa jokaiselle ovesta esiin kävelevälle keräilijälle, että emme missään tapauksessa myy pääsääntöisesti keräily-

jakuvalla on todella kysyntää! Kohta on lapset etelänmatka maksettu!

Leikki sikseen. Pahoittelen jo tässä vaiheessa tekstiä rahatrollin mukanaoloa. Jos olisin eläköityvä antikvariaatinpitäjä, joka on tienannut rahansa jo 80-luvulla, sanoisin että teen vain kulttuurityötä, enkä välitä vaikka kaikki liikkeessäni oleva materiaali olisi ilmaista.

Tämän aiheen voin lopettaa hartaaseen tunnustukseen: Olen nelikymppinen perheellinen mies, joka aikoo nyhtää jokaisen mahdol-

Olen nelikymppinen perheellinen mies, joka aikoo nyhtää jokaisen mahdollisen sarjakuvistasi saadun pennin. tavaraa, ja jos myymme, hinnoittelemme sen niin että sen voi ostaa jokainen. Myös jälleenmyyjä. Tämä karsi sopivasti asiakkaista pois ne, jotka etsivät maailmalla 20€ maksavaa ”harvinaisuutta” vitosella, kun meidän hintamme on kymppi.

Ylipäätäänkin käytetyn tavaran kaupassa kannatta säilyttää keskihintaisuus. Jälleenmyyjät ja nettitrokarit ovat varteenotettava ostajaryhmä. Heidän olemassaolonsa saa keräilijät liikkumaan nopeammin! Heidän hintansa saavat divarihinnat tuntumaan siedettäviltä.

Jos olet myymässä sarjiksiasi antikvariaattiin, sinun pitää kiinnittää seuraaviin asioihin huomiota. Sarjakuviesi tulee olla ehjiä.

Ne eivät saa olla esim. märkiä. Tutki etukäteen kohdeliikkeesi hintataso. Saat noin kolmasosan ja harvoin puolet sarjistesi arvosta tiskin yli. Tämäkin saattaa olla vaihtoarvoa mieluummin kuin käteistä rahaa. Älä myy mitään, millä on tunnearvoa. Et saa sellaisia rahoja mistään.

Jos katsot esimerkiksi huuto.netistä sarjisten hintoja, kiinnitä huomiota myytyihin kohteisiin, ei avoinna oleviin. Lisäksi tarkista kuinka monta huutajaa kohteella on. Yksi huutaja kalliissa kohteessa = tältä keräilijältä puuttui juuri tämä priimakuntoinen kappale.

Monia huutajia kalliissa kohteessa = tällä sar-

lisen sarjakuvistasi saadun pennin ja käyttää sen SOK:n margariini- ja leipähyllyyn, täysin häpeämättömästi ja julkisesti.

Sitten vielä sana sarjakuvakaupasta: Helsinki on Suomen mittakaavassa iso kaupunki, ja täällä sarjistarjontaa on selkeästi eniten.

Tämä johtaa pariin asiaan: a) Jokainen ostaja on ”keräilijä”. Keskimääräinen ajatus ”tän huonokuntoisen kappaleen joku ostaa varmaan lukukappaleeksi” on väärä. Ei todellakaan osta. Nauravat niille Alixeille. b) Hinnat ovat alhaiset. Harva sarjakuva maksaa enemmän kuin sen ovh oli uutena.

Pääsääntöisesti ne huuto.netin kalliit kappaleetkin jäävät aina myymättä, ja ne on joka tapauksessa ostettu meiltä muutenkin. c) Sarjista myyvien liikkeiden ei ”tarvitse” ostaa mitään. Pääsääntöisesti meillä on aina kaikkea yleistä ja isopainoksista. Ne jotka myyvät meille, eivät oikeastaan koskaan osta mitään. Välitä siinä sitten tunteista. Liiketalous rakastaa ottajia.

Lopuksi vielä hyviä uutisia: Sarjakuvat myyvät todella hyvin. Ostamme niitä mielellämme, ja asiakkaamme ovat pääsääntöisesti hyvin tyytyväisiä ja mukavia ihmisiä. Täällä on hauskaa! Liity meihin! ● Päivystävä Divaristi sarjainfo 4/2014 17

Nimiölehdellä mainitut Sarjakuvakääntäjän työ on huonosti palkattua ja usein lukijalle näkymätöntä. Tekijälleen se on kuitenkin parhaimmillaan rakasta ja antoisaa. Neljä sarjakuvakääntämisen virtuoosia vastasi alaa koskeviin kysymyksiin.

Teksti hannele richert kuvitukset aino sutinen

1. Miten päädyit kääntämään sarjakuvaa?

2. Mitä muuta käännöstyötä teet tai olet tehnyt?

3. Teetkö tai oletko tehnyt kääntämisen lisäksi muuta työtä?

4. Kuinka pitkään olet ollut alalla?

5. Onko ala muuttunut tuona aikana? Jos on, miten?

6. Millaisia asioita vastaan olet taistellut työhön liittyen?

7. Onko suomi tai jokin muu kieli tuottanut erityisiä hankaluuksia (puhekupliin mahtumisen hankaluutta tms.)?

8. Mikä työssä on antoisaa?

9. Mitä pidät tähänastisen urasi tähtihetkenä?

10. Ketä pidät ammatillisena esikuvanasi?

11. Onko Sinulla työhön liittyviä tavoitteita tai unelmia?

Suomennoksia ranskasta, englannista, ruotsista, norjasta, tanskasta ja hollannista sekä käännöksiä suomesta ja ruotsista englantiin. Sarjakuvasuomennoksia mm.

Huuda Huuda -kustantamolle.

1. Pyörin jossain vaiheessa sarjakuvapiireissä vaikuttavien ihmisten kanssa. Joku heistä tarvitsi joskus sarjakuvakäännöstä ja pyysi minulta apua, koska opiskelin yliopistolla kääntämistä. Homma tuntui mukavalta ja lopputuloksesta tykättiin. Pikku hiljaa muutkin sarjakuvaihmiset alkoivat pyytää käännöksiä. Siitä se sitten lähti.

2. Olen ollut pitkään kuukausipalkkaisena asiatekstikääntäjänä Suomessa ja ulkomailla. Lisäksi olen kääntänyt hieman muutakin kerronnallista kirjallisuutta.

Kaikissa tekstityypeissä on puolensa, ja kielten parissa työskentely on minusta aina ollut hauskaa.

3. Kyllä, varsin monenlaista on tullut tehtyä, tykkään vaihtelusta. Ennen käännösuraani ja sen aikana olen ollut mm. jokilaivan apupoikana, orkesterimuusikkona, alastonmallina ja soitonopettajana.

Tällä hetkellä työskentelen suuryrityksessä juristina.

4. Vajaat kymmenen vuotta. Käännettyjä kaunokirjallisia teoksia lienee vähän yli kolmekymmentä.

18 sarjainfo 4/2014

5. Minulle tämä on aina ollut enintään sivutoimi, mutta päätoimisena työnä kääntäminen on muuttunut kulttuurialan käsityöläisammatista yhä huonommin palkatuksi apurahataiteilija-alaksi. Suomentajat ja kustantamot ovat riidoissa, liittoon ei olla tyytyväisiä, ihmisiä on lähtenyt alalta, kokopäivätoimisia suomentajia on kai enää kourallinen ja hekin alkavat ikääntyä. Vähän sääliksi käy niitä, jotka tulevaisuudessa yrittävät ansaita tällä elantonsa, mutta kulttuuriala taitaa olla muutenkin täynnä ammatteja, joilla ei elä.

6. Monet suomentajat ovat solidaarisia ja aktiivisia työtaisteluissa. Itse olen ollut näissä asioissa laiska enkä koe joutuneeni suuremmin kärsimään. Yhteistyöni kustantajien kanssa on ollut voittopuolisesti palkitsevaa. Eniten on harmittanut, kun muutaman kerran olen huomannut vasta valmiista painotuotteesta kustantajan tehneen muutoksia kysymättä minulta.

Rahastakin on tullut tapeltua.

7. On kyllä, suomen sanat ovat pitkiä. Usein viestiä on mahdollista tiivistää, mutta varsinkin tokaisuille ja huudahduksille voi olla vaikea keksiä vastinetta. Kokemukseni mukaan joidenkin kustantajien kanssa on voinut neuvotella kuplien suurentamisesta, vaikka en ole kuullut kollegoiden puhuvan vastaavasta käytännöstä.

8. Mahtavinta on mahdollisuus luovuuteen ja sanalliseen revittelyyn. Nasevan solvauk-

sen muotoileminen repliikkiin voi tuottaa valtavaa tyydytystä. Sanaleikkien keksiminen ja kielellä leikittely voi olla upea kokemus. Jos alkuteksti inspiroi, kääntäminen on ihan älyttömän kivaa.

9. Olen päässyt kääntämään mielettömän hienoja teoksia. Erityisesti olen pitänyt Ruppertin ja Mulot’n teosten sysimustasta huumorista ja kokeilevasta sarjakuvailmaisusta. Huumorisarjakuva Cowboy Henk on toinen minulle rakas teossarja ja myös lasteni suuressa suosiossa. Harmi kyllä uusin Henk oli niin räävitön, etten kehdannut lukea siitä lapsille kuin osan.

10. Suomentaja Oili Suominen kirjoittaa lumoavan kaunista ja ilmaisuvoimaista kieltä. Toinen kaunista suomea kirjoittava kotijumala minulle on Arvid Järnefelt. Sarjakuvan puolella Aku Ankan toimitus on tehnyt paljon upeaa käännöstyötä, vaikka kaikki eivät ehkä kutsuisi siellä harrastettua varsin vapaata toimitustyötä kääntämiseksi. Huippuammattilaisia silti.

11. On paljonkin, mutta ei sarjakuvakääntämisen alalla. On aika tehdä muita asioita, kerran täällä vaan eletään.

▼

Viljami Jauhiainen

"Jos suomen rakenteeltaan suhteellisen yksinkertaiset virkkeet käännetään ranskaan sellaisinaan, täysin ilman ranskan vaatimia tyylikeinoja, ranskalainen lukija pitää tekstiä raskaana ja töksähtelevänä."

Florent Ruppert & Jérôme Mulot: Apinatarha (Huuda Huuda, 2007) Käännös: Viljami Jauhiainen, tekstaus: Tommi Musturi

"Suomen sanat ovat pitkiä. Usein on mahdollista tiivistää, mutta varsinkin tokaisuille ja huudahduksille voi olla vaikea keksiä vastinetta."

sarjainfo 4/2014 19

Benito Jacovitti: Cocco Bill 1 – Kamomillacowboy saapuu kaupunkiin (Zum Teufel, 2011) Käännös: Kirsi Kinnunen

Kirsi Kinnunen Työskennellyt eniten kielipareilla ranska-suomi ja suomi-ranska. Suomentanut myös englannista ja kääntänyt pari sarjakuva-albumia ruotsista ranskaan.

1. Kemin sarjakuvafestivaalin ansiosta. Olin siellä ranskalaisten vieraiden (Moebius, Wolinski, Brétecher, Loustal, Baru, Jano jne.) tulkkina vuodesta 1987 ja pääsin sekä sisälle ranskalaiseen sarjakuvaan että tutustuin suomalaisiin sarjakuvantekijöihin. Se oli ihanaa! Kun muutin Ranskaan vuonna 2001, Heikki Paakkanen pyysi minua ranskantamaan albuminsa. Myöhemmin Ville Ranta pyysi minua suomentamaan Asema Kustannukselle Lewis Trondheimin albumin. Sitä ennen olin ranskantanut Kemin sarjakuvakeskukselle Kalervo Palsan albumin Kuolema ja intohimo (1989).

2. Olen kääntänyt romaaneja, tietokirjoja, lastenkirjoja, tv-ohjelmia, elokuvia ja mitä erilaisimpia asiatekstejä sekä tulkannut niin sarjakuvantekijöitä kuin ministereitä – ja kerran Ranskan presidenttiä.

3. Yksittäisinä projekteina olen muun muassa järjestänyt sarjakuvanäyttelyitä, koordinoinut elokuvatapahtumia sekä esitelmöinyt. Toimin joidenkin suomalaisten sarjakuvantekijöiden agenttina Ranskassa ja monien ranskalaisten sarjakuvakustantajien yhteyshenkilönä Suomeen.

20 sarjainfo 4/2014

kassa. Olen yrittänyt taistella toimeentuloni puolesta, mutta viime aikoina se on alkanut tuntua turhalta. Tavoittelen tilaa, jossa pääsisin eroon rahan tarpeesta: yritän elää mahdollisimman omavaraisesti. Ranskalaisille kustantajille täytyy joskus selittää että suomen ja ranskan erot ovat niin valtavat, että on perusteltua pyytää korkeampaa palkkiota kuin vaikkapa englannista ranskaan käännettäessä.

4. Kääntäjänä n. 30 vuotta. Vakituisemmin sarjakuvakääntäjänä vajaat 15 vuotta (noin 90 sarjakuva-albumikäännöstä).

5. Viimeksi kuluneen vuoden aikana palkkiot ovat laskeneet huolestuttavan roimasti.

Toisaalta suomalainen sarjakuva on kehittynyt valtavasti sinä aikana kun olen sitä kääntänyt ja vielä enemmän sinä aikana kun olen sitä seurannut. Uusia tekijöitä on tullut paljon, on järjestäydytty, ruvettu kustantamaan; on menestytty, kansainvälistytty ja saatu paitsi itsevarmuutta myös julkisen vallan tunnustusta taiteenlajina sekä yhteisönä, jossa vallitsee yleisesti ottaen erittäin hyvä henki.

6. En oikeastaan taistele mitään vastaan vaan monienkin asioiden puolesta… kuten suomalaisen sarjakuvan puolesta Rans-

7. Hankaluus ei ole yhdessä kielessä vaan siinä, miten sovittaa viesti kielestä toiseen silloin kun tila eli kupla pysyy samankokoisena. Suomen hankaluus ovat pitkät sanat, ranskan puolestaan lyhyet (eli niitä on paljon, mistä seuraa paljon tilaa vieviä sanavälejä). Suomen tapa kertoa asioita on aivan toisenlainen kuin ranskan. Jos suomen rakenteeltaan suhteellisen yksinkertaiset virkkeet käännetään ranskaan sellaisinaan, täysin ilman ranskan vaatimia tyylikeinoja, ranskalainen lukija pitää tekstiä raskaana ja töksähtelevänä. Tämä on ollut vaikea oppia.

8. Työn tekeminen taiteilijoiden kanssa ja heidän hyväkseen – minulla on jo aikamoinen joukko ”adoptio- tai kummilapsia”.

Olen löytänyt sarjakuva-alan piiristä maailman ihanimpia ihmisiä niin Suomesta kuin Ranskasta. Myös eri kielten ilmaisuvoiman etsiminen – ja löytäminen – on joka kerta yhtä hieno kokemus.

Suomentanut enemmälti ranskasta, englannista ja italiasta sekä novelleja ruotsista.

Vähemmälti myös saksasta.

1. Siihen tilanteeseen vei pitkä tie, jonka loppusuora oli tämä: Otava ryhtyi julkaisemaan Tinttejä, ja hommaan tarvittiin harrastuneita henkilöitä. Jukka Kemppinen soitti, kertoi että tämmöistä suunnitellaan, ja kysyi lähdettäisiinkö me Soilen [Kaukoranta] kanssa mukaan toiseksi työryhmäksi. Toinen oli Jukka Kemppinen.

2. Pääasiassa sarjakuvia ja sarjakuvaalbumien esipuheita olen kääntänyt. Iso, toisenlainen projekti oli vuonna 1914 ilmestyneiden, Helsinkiin sijoittuvien salapoliisinovellien kääntäminen, ja koko silloisen (eli vuoden 1914) projektin kartoitus ja siitä kirjoittaminen kirjan jälkisanoiksi.

Kirja oli Herra Corpwieth, herrasmiessalapoliisi – Kaksoisolennon arvoitus.

3. Juu: mietiskelen.

4. Rahaa on tullut kääntämisestä vuodesta 1970 alkaen. Kääntänyt olen vuodesta 1962.

5. Paras olisi kun tätä kysyisi nuoremmilta, sellaisilta jotka yrittävät elättää perheensä ja maksaa asuntolainansa käännöspalkkioilla. (Minulla on ollut vuosikymmenet muukin työ.) Lyhyesti voisin sanoa: ala on ollut huonosti palkattu; nyt se on huonommin palkattu. Ja yleistunnelma alalla tuntuu olevan se, että kaunokirjallisuu-

den harvalukuinen työnantajajoukko vetää sen lukuisaa kääntäjäjoukkoa kölin alitse ehtimiseen. Mutta paras tosiaan, että tätä kysyy muilta.

Tällä haavaa minulla on lähes yhtä hieno tilanne: olen vastikään kääntänyt Prattia (Corto), Tardia (Kirottu sota!), ja viimeisteltävänä on Larcenet’n Blast, osa 4. Parempaa on toivottavasti vielä tulossa.

6. Ks. ed. vastaus.

7. Suomi on hurmaava kieli, eikä se ole tuottanut minulle hankaluuksia. Puhekupliin mahduttamisesta käytiin jonkin verran keskusteluja työuran alkuaikoina, kun Otavan käyttämä tekstaaja – hyvä, tasainen jälki, muttei oikein joustoa – usein huomautti: “ei mahdu, pitää lyhentää”. Sittemmin meille, Soilelle ja minulle, tuli paljonkin yhteistyötä Kalervo Palsan kanssa.

Ja Kallella oli erittäin hyvä suomenkieli – ei kieleen liittyviä ongelmia ikinä, toisin kuin joskus toisten tekstaajien kanssa – sekä erittäin hyvä silmä tekstin ilmiasun ja repliikin ja puhekuplan toisiinsa koplaamisen suhteen. Kalle tällä lailla vähän niin kuin hemmotteli meitä, Soilea ja minua.

Nykyään kustantajien ja kustannustoimittajien uusi polvi tuppaa salakuljettamaan sellaista ajatusta, että hommataan tekstausta matkiva fontti ja ladotaan sillä.

Minusta sarjakuva pitää tekstata käsin niin kauan kuin se on käsin tehtyä taidetta.

10. Ammattini on maailman kielellinen hahmottaminen. Kilpi. Kivi. Haavikko.

Nabokov. Gogol. Tähän hätään. Annan viikon päästä aivan toisen listan. Virnuilin kerran jollekulle, ettei Krazy Katin kääntämisestä olisi tullut mitään, ellen olisi lukenut sitä ennen Alastalon salia. Sitten huomasin, että se pitikin paikkansa.

11. Unelmia on. Ja tavoitteena on, että ennätän toteuttaa ne.

▼

Heikki Kaukoranta

8. Antoisinta on hieno, vaikea alkuteos – työnteko sen kanssa.

9. Sanailin joskus itselleni – kun ketään ei ollut kuulemassa – että nyt olen aika lähellä tämän alan Olymposta, kun käänsin samaan aikaan George Herrimanin Krazy Katia ja Hugo Prattin Corto Maltesea.

George Herriman: Krazy Kat 2 (Jalava, 1988) Käännös: Heikki Kaukoranta, tekstaus: Heini Kauppinen

sarjainfo 4/2014 21

Nina Hemmingsson: Minä olen sinun tyttöystäväsi nyt (WSOY, 2011) Käännös: Saara Pääkkönen, tekstaus: Mika Lietzén

Saara Pääkkönen Suomentaa pääasiassa englannista, ranskasta, hollannista ja italiasta. Lisäksi yksi ruotsinkielisen sarjakuva-albumin suomennos.

1. Olen pienestä pitäen lukenut sarjakuvia innokkaasti, joten laji on tuttu ja rakas.

Aku Ankan toimituksessa työskentelevä ystävä kysyi, haluaisinko kokeilla suomentamista. Aloitin vuonna 2000 suomentamalla italiankielisen taskaritarinan. Ilmeisesti jälki kelpasi, koska sain lisää tehtäviä.

2. Olen kääntänyt sarjakuvien lisäksi monia lasten ja nuorten kirjoja sekä yhden dekkarin.

Lisäksi olin kaksi vuotta töissä käännöstoimistossa, jossa käänsin monenlaisia asiatekstejä.

3. Kääntäminen on minulle rakas sivutyö.

Päätoimeltani olen ulkomaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimittaja.

4. Olen ollut alalla vuodesta 2000.

5. Isot yleiskustantamot ovat karsineet sarjakuvalistojaan kovalla kädellä laman vuoksi, sillä sarjakuvien myyntiluvut eivät oikein vakuuta. Taitto-ohjelmat tekevät tuloaan sarjakuvakääntäjän arkeen. Itse en ole vielä siihen lähtenyt, mutta kiinnostus on herännyt.

6. Itseäni vastaan taistelen useinkin. Harmittavan moni suomalainen pitää sarjakuvaa yksin lasten genrenä. Sitä käsitystä yritän murtaa ja muuttaa.

7. Tiivistäminen kuuluu sarjakuvasuomentajan ammattitaitoon. Siihen oppii, kun

22 sarjainfo 4/2014

kylliksi kääntää. Itse asiassa on kerran käynyt niinkin, että taittaja on huomauttanut kupliin jäävän vähän liiaksi tyhjää tilaa... Joskus tuskailen suomen taivutuspäätteiden kanssa, sillä sarjakuvassa teksti on osa kuvaa, ja sanapituutta lisäävät kieliopilliset elementit ovat kuin visuaalista hälyä, joka syö tehoa. Tärkeintä on mahdollisimman hyvä ja luonteva suomen kieli.

8. Kielellisten oivallusten ilo on suurin iloni kaikessa kääntämisessä. On palkitsevaa miettiä, miten ilmaisisin asian niin, että alkukielen nyanssit välittyvät. Sarjakuvasuomentamisessa on lisähaastetta ja -hauskuutta tuo myös se, että teksti on osa kuvaa, sanojen visuaalinen ulottuvuus pitää ottaa huomioon. Pidän kielellä leikittelystä, ja sitähän saa Suomen Aku Ankassa harrastaa mielin määrin.

9. Niitä on useita, monta eri kokoa. Yleensä innostun kaikista tehtävistäni ainakin jollain tasolla.

Cyril Pedrosan albumin Kolme varjoa suomentaminen oli hieno tehtävä, jonka parissa pääsin tuiki harvinaiseen flowtilaan. Kuulostaa kaiketi imelältä, mutta niin minä sen muistan. Olen suomentanut Pedrosalta myös huumorialbumin Ekoloogiset, jonka suomentaminen oli välillä työlästä mutta myös hauskaa. Pidän Guy Delislen töistä, ja muistan iloinneeni erityisesti Merkintöjä Burmasta -kirjan suomentamisesta. Tähtihetkiin kuuluvat myös tapaamiset suomentamieni sarjakuvataiteilijoiden kanssa sekä pikkuriikkiset oivallukset, jotka osuvat kohdilleen just eikä melkein. Aku Ankan hupsujen riimien kääntäminen on aina juhlaa.

10. Suomessa on paljon erinomaisia sarjakuvakääntäjiä, joten on hankala valita.

Heikki ja Soile Kaukoranta sekä Jukka Kemppinen ovat jättäneet suomalaiseen sarjakuvaperinteeseen lähtemättömän jäljen loistavilla Tintti-suomennoksillaan.

Ihailen Kirsi Kinnusen antaumuksellista työtä sarjakuvien parissa. Aku Ankan uskomattoman hienot, luovat toimittajat ansaitsevat mielestäni niin paljon kiitosta ja ylistystä kuin suinkin. Arvostan heitä valtavasti.

11. On monia kirjoja, joiden suomentamisesta haaveilen. Esimerkkeinä mainittakoon Cyril Pedrosan upea sarjakuvaromaani Portugal ja Christophe Blainin Gus-albumisarja.

Ylin tavoitteeni ja unelmani on tulla paremmaksi sarjakuvasuomentajaksi. ●

keräilijän tunnustuksia

Onko se varmasti aito? teksti jyrki vainio

K

un esittelen kokoelmaani, minulta kysytään usein: “Niin, mutta mistä tiedät varmasti, onko se aito?”

Julkaistujen piirrosten suhteen vastaus on helppo. Ei tarvitse muuta kuin etsiä vertailukohdaksi painettu kuva ja katsoa, vastaako edessä oleva väitetty originaali sitä.

Viiva viivalta, jos on tarpeen.

Itse asiassa ns. oikeassa taidemaailmassa ollaan tähän verrattuna paljon epävarmemmilla vesillä: siellä ollaan paljon enemmän luottamuksen ja mielipiteiden varassa, onko taulu varmasti jonkun taiteilijan tekemä vai ei. Tarvitaan luetteloita aiemmista omistajista, aitoustodistuksia ja asiantuntijalausuntoja.

Viime vuosina Suomen taidehuutokaupoissa on liikkunut esimerkiksi paljon Tove Janssonin tekemäksi väitettyjä elävän mallin hiilipiirroksia. Kyseessä ovat kuin kenen tahansa taideopiskelijan harjoitustyöt. Mitään tunnistettavan “tovemaista” niistä on vaikea löytää.

Onko joku siis joskus saanut haltuunsa nipun Toven opiskeluaikaisia piirroksia? Vai onko joku löytänyt hyvän bisneksen siitä, että Tove on nyt sopivan myyvä nimi, joka kirjoittaa näihin piirroksiin?

Käyttögrafiikan originaalien aitoutta sen sijaan voi kuka tahansa harrastaja arvioida omin silmin siinä missä asiantuntijatkin.

Helpot väärennökset Tämä ei tarkoita sitä, ettei myös sarjakuvapiirrosmarkkinoilla liikkuisi väärennöksiä, ei toki. Toistaiseksi vain varsinaisten julkaistujen piirrosten väärennökset ovat olleet harvinaisia. Väärennöksiä tehtaillaan sen sijaan luonnosmaisemmista kuvista, kuten omistepiirroksista, joita taiteilijat tekevät festareilla albumeihin. Toisin sanoen siis suhteellisen yksinkertaisista piirroksista, jotka on helpompi kopioida ja joiden aitoushistoria on paljon vaikeampi selvittää.

Erityisen suosittuja väärennyskohteita ovat – ymmärrettävistä syistä – olleet taiteilijat, joiden piirrokset ovat yksinkertaisia, mutta harvinaisia, eli siis arvokkaita. Amerikan markkinoilla näitä ovat olleet etenkin Bill Watterson, Gary Larson, Charles Addams ja Dr. Seuss. En uskaltaisi ostaa luonnosmaista piirrosta näistä keneltäkään.

Jonkin aikaa halusin toiveikkaasti ajatella, että eurooppalaiset harrastajat olisivat liian asiantuntevia tällaisille huijauksille. Turha toivo. Sittemmin etenkin Hergén ja Uderzon tekemiksi väitettyjä omistepiirroksia on tulvinut markkinoille pilvin pimein. Jopa hyvinkin tökerösti piirrettyjä ja hyvinkin arvovaltaisiin huutokauppoihin.

Esim. juuri Hergé onkin väärentäjän unelmakohde: hänen omistepiirroksensa albumei-

hin oli aina samanlainen, Tintin ja Miloun kasvot, aina samalla tavalla piirrettynä. Siitä huolimatta Hergén omisteet ovat niin tavoiteltuja keräilykohteita, että näköjään varsin huonostikin kopioidut viritelmät aiheesta tuntuvat käyvän kaupaksi.

Eikä ilmiöltä ole vältytty Suomessakaan.

Minulle on tullut vastaan ainakin kömpelösti piirretty Rymy-Eetun kuva, joka on signeerattu Erkki Tantun nimiin ja päivätty sotaaikaan. Tämän teoksen aitouden selvittämiseen ei vaadittu suuriakaan salapoliisintaitoja.

Kuva oli piirretty huopakynällä – sellaisia ei vielä 40-luvulla ollut olemassa.

Aito kopio Olenko minä sitten niin fiksu, että en ole huijattavissa? En. Olen ainakin kerran ostanut piirroksen, joka osoittautui väärennökseksi.

Rikoin silloin omaa, edellä esittämääni periaatetta vastaan: en itse tuntenut kyseisen taiteilijan tuotantoa riittävän hyvin, eikä piirrokselle löytynyt painettua vastinetta, johon olisi verrannut.

Jos joku vaikuttaa liian hyvältä kaupalta ollakseen totta, niin silloin se todennäköisesti on oikeasti juuri sitä.

Minulla on lisäksi muutama piirros, joiden aitoutta on epäilty. Minulle on nimittäin esitetty, että kaikki länsimaissa liikkuvat mangaoriginaalit olisivat väärennöksiä. Taaskaan en tiedä aiheesta tarpeeksi, jotta voisin esittää siitä vahvaa omaa kantaa. Perusteluna minulle on sanottu, että ei vain ole mahdollista, että aitoja japanilaisia piirroksia olisi liikkeellä kohtuuhintaan lännessä. Aito tavara on Japanissa niin arvokasta ja tavoiteltua, että hinnat ovat pilvissä. Asiansa tunteva ei siis myisi mitään Eurooppaan, vaan tarjoaisi kaiken Japanin markkinoille.

Pelkkä “ei ole mahdollista” -perustelu tuntuu minusta kui-

tenkin jotenkin ontuvalta. Jos länsimaisten piirrosten keräily on jotain osoittanut, niin sen, että niin harvinaista kohdetta ei olekaan, ettei kuitenkin joku yksittäinen kappale jossain olisi löytänyt tietään keräilijöiden käsiin.

Esimerkiksi Bill Wattersonin sanotaan pitäneen kaikki originaalinsa itsellään. “Kaikki” on kuitenkin suhteellista: tosiasiassa hänen töitään tiedetään olevan keräilymarkkinoilla ainakin noin kaksikymmentä.

Tove Janssonin kaikkien Muumi-strippien sanottiin tuhoutuneen. Ateneumin suureen Tove-näyttelyyn strippejä oli kuitenkin löytynyt kolme.

Onko Japani tässä sitten poikkeus? Kun sanotaan, että manga-originaaleja ei ole kenelläkään, niin tarkoittaako se sitten myös todella, että ei yhtään kenelläkään?

Tämä olisi myös ensimmäinen kerta, kun törmään niin viimeistellyn ja ammattimaisen näköiseen sarjakuvaoriginaaliin, että minä en omin silmin osaa nähdä siinä eroa oikeaan.

Toisaalta, Japanissa monien piirtäjien tyylit ovat hyvin lähellä toisiaan, joten varmasti löytyisi tarvittaessa myös ammattitaitoisia väärentäjiä.

Ovatko nämä japanilaiset originaalit siis todella aitoja? Arvioikaa itse. ●

sarjainfo 4/2014 23

kaksintaistelu

Kohti keskusten maata © emmi nieminen

Helsinkiläisen Sarjakuvakeskuksen esimerkki kantaa hedelmää. Ouluun perustettiin alkuvuodesta sarjakuvakeskus.

Turkulaisetkin etenevät hitaasti kohti monipuolisen ympärivuotisen sarjakuvatoiminnan päämäärää.

TEKSTI VILLE HÄNNINEN kuva emmi nieminen 24 sarjainfo 4/2014

Harri Filppa (Oulun sarjakuvakeskuksen toiminnanjohtaja): Oulun sarjakuvaseura itsessään on vanha, se perustettiin jo vuonna 1980. Toiminta alkoi kehittyä uudenlaiseksi 2000-luvun puolenvälin jälkeen. Ensin tuli Ruutukaava-lehti ja sarjakuvatapaamiset, sitten oma sarjakuvafestivaali. Sen myötä kävi selväksi, että jotta toiminta voi kehittyä, tarvitsemme ympärivuotista toimintaa. Siitä lähtien kun saimme Valveelta toimistotilat (entisestä vahtimestarien taukotilasta), aloimme kehittää hankkeita paikalliselta pohjalta.

Sarjakuvakeskuksen esimerkki innosti meitä yrittämään samaa ja olemme saaneet paljon apua ensimmäisillä askelmilla.

Saimme juuri solmittua Oulun kaupungin kanssa kolmivuotisen kumppanuussopimuksen. Toisin sanoen kaupunki tukee toimintaamme suhteellisen hyvin ja me tuotamme paikallisesti tärkeitä kulttuuripalveluja. Varsinkin opetusta on haluttu enemmän kuin voimme tarjota, ja yhteistyö kaupungin, kirjaston ja Oulun museoiden kanssa on hyvässä vaiheessa. Oulun taidemuseo on tarjonnut tilojaan Valveen lisäksi, joten suunnittelemme tällä hetkellä näyttelyitä vuoteen 2017 asti. Ensi vuoden täkynä on Kalervo Palsan sarjakuvien näyttely.

Topi Saavalainen (Turun sarjakuvakerhon puheenjohtaja): Olemme aika erilaisessa tilanteessa. Oululaiset saivat polkaistua keskuksen aika nopeasti, ja se on mahtava suoritus. Emme ole vielä onnistuneet pääsemään yhtä läheiseen yhteistyöhön Turun kaupungin kanssa. Toisaalta uudenlaista toimintaa on kehittynyt. Olimme viime kesänä Ruisrockissa, ja kiinnostus meitä kohtaan oli voimakasta ja monenlaisia tiedusteluja on tullut sen jälkeen. Menemme Ruisrockiin varmasti ensi vuonnakin.

Haemme muutenkin uusia suuntia: seuraavasta Sarjakuvakerhon antologiasta tullee kaksikielinen. Panostamme vanhan toimintamme lisäksi siihen, että ruotsinkielinen sarjakuvatoiminta Varsinais-Suomen seudulla ja muuallakin kehittyisi.

HF: Meille on tärkeää, että saimme Kemissä pitkään järjestetyn pohjoismaisen sarjakuvakilpailun järjestettäväksemme. Marraskuisen Oulun sarjakuvafestivaalin yhteydessä ilmestyi meidän ensimmäinen kilpailualbumimme Longest Night – Pisin yö, ja kilpailutyöt olivat esillä näyttelyssä.

Toivon, että siitä tulee vahva osa Oulun sarjakuvafestivaalia. Toivon, että jokainen sarjakuvakeskus löytää oman profiilinsa.

Meillä se tulee varsinkin pohjoisesta ulottuvuudesta, teillä toivottavasti esimerkiksi ruotsinkielisestä toiminnasta.

VH: Varsinkin sosiaali- ja hyvinvointipalveluiden alueella Suomeen saattaa vielä kehkeytyä monenlaisia sarjakuvahankkeita. Minne sarjakuvakeskuksia voisi vielä syntyä?

TS: Kunhan sarjakuvakeskustoiminta vahvistuu Turussa, Tampere tai jokin Itä-Suomen kaupunki, ehkä Joensuu, olisivat luontevia.

HF: Jos sarjakuvakeskuksia olisi riittävän monta, näyttely- ja opettajavaihto onnistuisi paremmin. Informaation kulku eri puolille maata paranisi myös, ja mahdollisuutemme saada tukea keskustenväliseen toimintaan paranisi.

Oulun sarjakuvafestivaalin yhteydessä järjestettiin kaksipäiväinen Arctic Comics Seminar, joka järjestetään myös ensi vuonna. Siinä kotimaisten järjestöjen väki pääsi keskustelemaan rauhassa pohjoismaisten kollegoiden kanssa. Sellainen on arvokasta. Naapurimaissa ollaan kiinnostuneita suomalaisten sarjakuvajärjestöjen toiminnasta.

HF: Pitkäjänteinen yhteistyö täkäläisten taide- ja kulttuurilaitosten kanssa edellytti ajankohdan lukkoon lyömistä, eikä meillä valitettavasti ollut siihen paljoa sanomista.

Olen kuitenkin varma, että jokainen tapahtuma löytää paikkansa vuodenkierrossa.

Meidän festivaalimme lähtökohta on aika erilainen. Koetamme tehdä tästä mahdollisimman suuren yleisön tapahtuman, mutta myös kaupunkitapahtuman Fumetton hengessä. Oulu on sopivan kokoinen kaupunki siihen, että sarjakuva voisi oikeasti näkyä kaikkialla. Silloin ihmiset hakeutuisivat myös itse tapahtumaan. ●

VH: Syksyllä oululaiset pystyttivät pop up -sarjakuvakeskuksen Tromssaan. Aiotteko jatkaa toimintaa?

HF: Kyllä. Tromssan kokemus oli positiivinen, ja Pohjois-Suomessa lienee tilaa useammallekin pop upille. Kaavailemme pop up -keskustoimintaa Pohjois-Norjan lisäksi myös Pohjois-Ruotsiin ja -Venäjälle.

TS: Sarjakuvakeskus on käynyt Helsingistä myös Turussa. Pop up -toimintaa alamme varmaankin suunnitella siinä vaiheessa, kun meillä on oma keskus. Tällä hetkellä keskitymme opetustoiminnan kehittämiseen rakentaaksemme uskottavuutta ja vakautta keskussuunnitelmillemme. Meiltä pyydetään paljon opetusta eri ryhmille, se työllistää ja kiinnostaa laajasti. Mitä enemmän meillä on mahdollisuuksia – eli rahoitusta kerhon toiminnalle – sitä paremmin pystymme edistämään opetustoimintaa.

VH: Kummatkin yhdistykset järjestävät omaa sarjakuvatapahtumaa. Ne ovat kuitenkin luonteeltaan hyvin erilaisia. Oulun sarjakuvafestivaali on paikallisten kulttuurin ystävien tapahtuma, kun taas Necrocomicon vetoaa sarjakuvaväen sisäpiiriin eikä taida edes pyrkiä kasvamaan. Millaisia suunnitelmia teillä on?

TS: Turussa on nyt suunnitelmissa aloittaa keväällä enemmän suurelle yleisölle suunnattu kaupunkifestivaalimainen tapahtuma, jolla saamme Kerholle ja sarjakuvatoiminnalle yleensäkin kunnolla näkyvyyttä. Hallituksessa on kuitenkin vahva kokemus, että Necrosta on tullut sellainen traditio, josta halutaan myös pitää kiinni.

Oulun festivaalit ja Necro tulevat siis ainakin lähitulevaisuudessa olemaan lähekkäin. Ehkä tapahtumat ovat kuitenkin sen verran eriluonteisia, että ne eivät syö toisiaan kohtuuttomasti.

© sofia falkenheim

VH: Sarjakuvakeskus kävi tekemässä pop up -sarjakuvakeskuksen Oulun Kulttuuritalo Valveella viime vuoden lokakuussa. Vain joitakin kuukausia myöhemmin syntyi Oulun sarjakuvakeskus. Miten näin pääsi käymään?

Ruotsalainen Sofia Falkenhem sijoittui toiseksi Oulun pohjoismaisessa sarjakuvakilpailussa vuonna 2014. sarjainfo 4/2014 25

Sarjakuva vaikuttaa sodassa ja rauhassa Sarjakuva on tehokas propagandan levittäjä.

Tutut sarjakuvahahmot ovat toimineet tahallisesti ja tahattomasti monenkirjavien aatesuuntien viestinviejinä.

Teksti vesa kataisto

S

arjakuva on mainio viestintäväline.

Ihmisen aivot kykenevät muistamaan asiasisällön helpommin, kun tekstiin yhdistetään kuva. Tätä menetelmää on sovellettu ihmismuistin alusta lähtien.

Hieroglyfit, kirkkomaalaukset, toreilla kiertävät kuvakertomusten esittelijät – ja lopulta sarjakuvat.

Kun väline on tehokkaaksi havaittu, on luonnollista että sitä käytetään myös väärin. Pilakuvat ja nykymalliset sarjakuvat olivat tärkeä aatteiden ja silkan propagandan levittämiskeino jo ensimmäisen maailmansodan kaikille osapuolille. Viime vuosisadan alkuvuosikymmenistä lähtien sarjakuvan lumovoimaa on käytetty täsmäiskuihin, joiden kautta moni on kuin huomaamatta muodostanut osan maailmankuvaansa.

Sarjakuvan ystävä ajattelee ensiksi Asterixia, kun tulee puhe antiikin Roomasta.

Ankkalinna on Amerikan kuvastin, ja Tintti opetti eri kansakuntien kulttuurien erityispiirteet.

Sota-aikoina, kun luotettavaa tietoa on lähes mahdoton saada, joukkotiedotusvälineiden hallitsijat ovat vahvoilla. Kaikkea voidaan manipuloida. Tämän oivalsi jopa Pekka Puupää, joka myi

Ola Fogelbergin Pekka Puupää Kuluttajain lehdessä vuonna 1943. Kirjasta Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat.

26 sarjainfo 4/2014

© fogeli

saman, piharoskien polttamista esittävän valokuvan neljään eri lehteen neljällä eri tilannekuvauksella (1943). Sama hämäystyyli jatkuu yhä varsinkin internetissä.

Peiliä pitelevä partiopoika Eurooppa alkoi nousta sodasta 1920-luvulla.

Uudelle sukupolvelle piti juntata vanha moraali ja uskon pykälät. Partiolaistaustainen Georges Rèmi

Hergèn varhaisen Tintti Neuvostojen maassa -albumin asenteellisuus harmitti tekijäänsä myöhempinä vuosina.

eli Hergè oli innokas ryhtymään reportteriksi, mutta Le XXieme Sieclen päätoimittaja, Isä Wallez uskoi Georgesin levittämän katolisuuden sanaa paremmin luomalla piirretyn hahmon.

Tintti oli alusta asti puhtaaksiviljelty hahmo, poika vailla ominaisuuksia, heijastin jonka saattoi sijoittaa tilanteeseen kuin tilanteeseen ilman että hahmo olisi pistänyt silmään. Isä Wallez antoi Rèmille ”käsikirjoitusavuksi” Belgian entisen Venäjän-konsulin muistelmateoksen Hunnuton Moskova – Yhdeksän työvuotta Neuvostolassa (1928). Kirjoittaja, Joseph Douillet oli ilmeisen ällistynyt Venäjän vallankumouksesta, ja vielä äimistyneempi mentyään valittamaan uusille vallanpitäjille, miksi diplomaattien jokaviikkoiset shampanja- ja kaviaarikekkerit on lakkautettu. Bolsevikit paiskasivat Douilletin tyrmään, ja pahnoilta päästyään Douillet ryhtyi koostamaan omamielistään totuuskirjaa Neuvostoparatiisista.

Hergè toisti sarjakuvassaan uskollisesti joka ikisen Douilletin ”paljastuksen”.

Pistooliäänestyksellä päätetyt vaalit, kulissitehtaat ja kulakkien sorron. Ainoastaan sukupuolimoraalin rappiota kuvaavat, kirjassa

varsin yksityiskohtaisesti kuvatut seksikohtaukset jäivät ymmärrettävistä syistä pois.

Tintti Neuvostojen maassa oli suuri menestys sekä jatkokertomuksena että kirjana. Isä Wallez oli tyytyväinen, ja ilmoitti Hergèlle haluavansa lähettää Tintin ja Miloun seuraavaksi Kongoon, Belgian rikkauksien lähteille. Kuten hyvin tiedetään, 1930-luvun rasismia peittelemättömästi noudattava Tintti Afrikassa (1931) on edelleen kiivaan keskustelun kohde. Mielenkiintoisin näkemys on eteläafrikkalaisen Anton Kannemeyerin teos Pappa Afrikassa (suom.

2014), joka tulkitsee Hergén albumia nykypäivän valossa.

Viides Tintti-tarina muutti koko sarjan suuntaa. Taideopiskelija Zhang Chong-Jen otti yhteyttä Hergéen ja halusi keskustella ilmoitetusta, Kiinaan sijoittuvasta Tintti-seikkailusta.

Näin Sinisestä lootuksesta (1936) tuli kiinalaista kulttuuria ymmärtävä, mutta japanilaisia valloittajia sekä länsimaista siirtomaavaltaa kritisoiva teos. Zhang kirjoitti kuvien taustalla näkyviin mainoksiin ja julisteisiin iskulauseita sekä oman nimensä.

Hergè alkoi ymmärtää olleensa liian sinisilmäinen,

ja varsinkin Neuvostojen maassa -albumin asenteellisuus alkoi harmittaa häntä.

Kirja jäi vuosikymmeniksi hyllylle, eikä Hergè halunnut sitä korjailtavan tai edes uusintapainettavan, toisin kuin muita Tinttejä. Sinisessä lootuksessa on kohtaus, jossa rosvot käyvät naamioituneeksi Tintiksi luulemansa öykkärimäisen Poldavian konsulin kimppuun. Tämä oli ehkä näpäytys Douilletille.

Hergèn silmiltä putosivat suomukset viimeistään toisen maailmansodan jälkeen. Hän oli jatkanut työskentelyä saksalaisten valloittamassa maassa, mikä tulkittiin natsien myötäilyksi. Ellei Belgian vastarintaliikkeen sankari ja kustantaja Raymond Leblanc olisi asettunut Hergèn ja Tintin puolelle, seikkailut olisivat molempien osalta olleet ohi. Tintti pääsi Lombardkustantamon suojiin ja sai oman lehtensä 1946.

Illuusionsa menettänyt Hergé alkoi kadottaa luomisvoimaansa ja haki uutta uskoa niin psykoanalyysista kuin ufotutkimuksestakin. Viimeinen valmistunut Tintti, Tintti ja Picarot (1976) toistaa osin Neuvostojen maan lohduttomuutta.

Kenraalit vaihtavat valtaa keskenään, slummien asukkaiden elämä ei muutu miksikään.

Kun Hergén voimat vähenivät, Tintti lähti omille poluilleen. Tintti, Milou ja Haddock ovat päätyneet kymmeniin parodiateoksiin, joista monet pilkkaavat originaalisarjan puhtoisuutta laittamalla hahmot sekoilemaan pornon, päihteiden ja väkivallan parissa.

Poliittisiakin versiointeja löytyy, reportteri-Tinttiä on viskelty maailman kriisikohteesta toiseen. Vuonna 1985 National Lampoon -pilalehti julkaisi varsin taitavasti Tintti-tyyliin toteutetun lyhyen sarjan ”Tintti

▼

© hergé

Hergè alkoi ymmärtää olleensa liian sinisilmäinen.

Pseudonyymi J. Danielsin nimiin kreditoitu Breaking Free (1988) kirja on anarkistinen versio Tintistä. sarjainfo 4/2014 27

© frank robbins

Frank Robbinsin Johnny Hazard oli patrioottinen sankari.

Libanonissa”, jonka lopussa silloinen USA:n varapresidentti George Bush antaa Tintin toteuttaa ”joka pojan unelman” eli ampua ydinohjuksen Beirutiin.

Alkuperäisten tarinoiden ruutuja yhdistelemällä ja tekstejä muokkaamalla on

nen, joka pyrkii muuttamaan kylän perinteet ja aiheuttamaan hajaannusta, usein miehittäjäroomalaisten tuella. Esimerkkeinä voi mainita albumit Asterix ja riidankylväjä, Jumaltenrannan nousu ja tuho, Obelix & co. sekä Asterix ja ennustaja.

omaan kotimaahansa: Asterix Britanniassa, Hispaniassa, Korsikassa...

Roomalaisten hegemonia rinnastui 1960-luvulla saksalaismiehittäjiin, nykyisin Romuluksen ja Remuksen jälkeläisiä voisi pitää EU-viskaaleina. Saksalaiset olivat

Julius Caesar haluaa rakentaa gallialaiskylän nurkalle atomivoimalan. tehty mm. ”Tintti Irakissa”, mutta ehkä kiinnostavin muokkaus on pseudonyymi J. Danielsin nimiin kreditoitu Breaking Free (1988).

Freedom Pressin julkaisema kirja on anarkistinen versio Hergén sarjasta. Kertomus nuoresta brittityöttömästä, Tintistä ja tämän ystävästä, perheellisestä (!) Kapteenista, joka on tympääntynyt työhönsä rakennusmiehenä.

Loistoasuntojen rakentaminen jupeille tympäisee, kun samaan aikaan tavallisen kansan elinoloja jatkuvasti heikennetään. Vallankumoushan siitä seuraa ja itse kuningatar pakenee Kanadaan kansan juhliessa kaduilla.

Asterix ja Xenofobix Tintin vahvin kilpailija Asterix oli yllätysmenestys, joka valloitti vähitellen koko Euroopan. Ranskassa Asterixista ja Obelixista tuli nopeasti kansallisia ikoneita.

Uderzo ja Goscinny kehittivät sarjaansa syklin, jonka mukaan albumien juonet etenevät.

Yksi juonikuvio vaikuttaa sanomaltaan varsin epäilyttävältä. Pieneen gallialaiseen kylään saapuu muukalai28 sarjainfo 4/2014

Lopuksi muukalainen ajetaan pois, roomalaiset saavat köniin ja perusharmonia palautuu kylään.

Toinen juonivariantti on, että kylään saapuu apua tarvitseva ulkomaalainen, jota lähdetään auttamaan taikajuoman voimin hänen

ensimmäisiä ulkomaalaisia jotka innostuivat Asterixista. He keksivät myöhemmin murrealbumit, mutta alkuvaiheessa teutoninen muokkaushalu oli paljon suurempi. Asterix ja gootit -albumin ensimmäisessä saksannoksessa gallialaisista tehtiin jykeviä länsigootteja, reuhaavat gootit saivat edustaa idän riidanhaluisia asukkaita. Kun Uderzo ja Goscinny saivat tiedon väännöksestä, kustantaja vaihtui rivakasti ja sopimukset kirjoitettiin tiukemmiksi.

Tämä ei tietenkään piraatteja estänyt. Läyhäisiä porno-Asterixeja ilmestyi enemmän tai vähemmän laillisesti sorvattuina, mutta saksalaiset sovelsivat voittamattomia gallialaisia myös aatteen levittäjinä.

Ehkä tunnetuin on usealle kielelle käännetty pamfletti Asterix und das Atomkraftwerk (1980). Lehti on koostettu rakentamalla sivut alkuperäisten albumien ruuduista tekstit vaihtaen.

Julius Caesar haluaa rakentaa gallialaiskylän nurkalle atomivoimalan, ja on helposti arvattavissa mikä on lopputulos. Atomivoiman vastaisissa mielenosoituk-

sissa jaettu lehti on yhä suhteellisen helposti saatavissa, vaikka sen julkinen levitys luonnollisesti kiellettiin tekijänoikeusrikkomuksen takia.

Rakasta tai painu...

Miten olisi mahtanut käydä, jos Asterixin tekijät olisivat päässeet Amerikan markkinoille, kuten aikomus oli?

Uderzo sai uutta intoa sarjakuvapiirtäjän uralleen päästyään tutustumaan jenkkisotilaiden tuliaisiin, sarjakuvalehtiin.

Toisen maailmansodan aikana sarjakuvahahmojenkin piti antaa panoksensa isänmaan puolesta. Tämä merkitsi supersankareille kultakauden alkua. Jack Kirby ja Joe Simon loivat Kapteeni Amerikan 1941.

Menestys oli välitön. Ensimmäisen numeron ilmestyessä USA ei ollut vielä mukana sodassa, mutta peli oli selvä. Lehden kannessa kapu pamauttaa Adolf Hitleriä päin kuonoa.

Sodan jatkuessa supersankarit voivat paksusti, mutta kun rauha koitti, teräsvoimat ruostuivat. Kapteeni Amerikan lehti lakkasi ilmestymästä 1950 vihollisten puutteessa. Lehteä julkaissut Timely Comics (myöh. Marvel) yritti saada hahmoon puhtia kommunistien jahtaajana 1953, Simonin ja Kirbyn harmiksi.

He loivat oman versionsa, Fighting Americanin, joka jaksoi vastustaa kommunismia tosimielellä vain yhden numeron verran. Sitten hahmo alkoi tehdä pilkkaa kommunistien vainoajista.

Kun Kapteeni Amerikka palasi myöhemmin Marvelin sankarikaartiin, tais-

telu kommunismia vastaan oli lähinnä taustahälinää.

Viholliset painottuivat vallanjanoisiin superkonniin ja heidän järjestöihinsä. Kuohuvalla 1960-luvulla Kapteenillekin riitti enemmän töitä Amerikan sisäisten muutosten setvimisessä.

Sanomalehtisarjakuvissa tilanne oli toinen. Seikkailusankarit jatkoivat maailmalla melskaamistaan siviilissäkin, mutta kaikki eivät päässeet sodasta irti. Juuri ennen sodan päättymistä lanseerattu Frank Robbinsin Johnny Hazard aloitti humoristisena lentäjäjännärinä 1944, ilmeisenä esi-

varomaani Mausiin (1991).

Eläinpäiset hahmot etäännyttävät lukijan sopivasti raa’asta todellisuudesta, mutta tarinan ydin välittyy.

Ihminen on ihminen aina vain, kissan ja hiiren asussakin.

Saman totesi myös Will Eisner viimeiseksi jääneessä teoksessaan The Plot (2005), joka tutkii yhtä juutalaisvainojen alkulähdettä eli Siionin viisaiden pöytäkirjat -teoksen vaikutuksia. Vaikka kirja on moneen kertaan todettu 1900-luvun alun Venäjällä sepitetyksi väärennökseksi, se ei lakkaa edelleen vaikuttamasta. Tämän

Aku Ankan toimitus avusti Suomessa Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan toteuttamista. kuvanaan Milton Caniffin Terry and the Pirates. Caniff ja Robbins olivat molemmat vahvan patrioottisella linjalla. Robbins meni kuitenkin vielä pitemmälle muokatessaan 1960-luvulla Hazardista CIA-agenttia vastaavan asiamiehen, joka tarvittaessa niitti kiinalaisia kommunisteja konepistoolilla läjään, ja auttoi neuvosto-aivopestyjä loikkareita eheytymään. Lopulta lukijat väsähtivät, ja Johnny Hazardin ilmestyminen loppui 1977.

Namussa onkin karvoja Pinnan alta pulpahteli mielenkiintoisempia näkökulmia myös amerikkalaiseen arkeen. Underground-sarjakuvat läimäisivät asiat eteen nahkoineen karvoineen. Robert Crumb, Trina Robbins, Justin Green, Guy Colwell ja Art Spiegelman muiden muassa aikuistivat sarjakuvaa kertomalla avoimesti seksistä, rasismista, huumeista ja Vietnamin sodasta. Howard Cruse ja Alison Bechdel toivat homoseksuaalisuuteen uusia näkökulmia omaelämäkerrallisten sarjakuviensa kautta.

Spiegelman puolestaan tallensi perheensä synkän taustan osana Euroopan juutalaisten vainoja sarjaku-

joutui Eisnerkin toteamaan.

Perinpohjaisesti suoritettua manipulointia ei saa korvatuksi kuin vielä pahemmilla valheilla.

Luetan sulle taas ankkaa, mami Walt Disney kiinnitti huomionsa Etelä-Amerikkaan 1941. Presidentti Roosevelt valitsi hänet ”hyvä naapuruus”-ohjelman puitteissa levittämään amerikkalaisuuden sanaa natsismia vastaan. Disney ja 16 taiteilijaa suorittivat pitkän vierailun Brasiliaan, Argentiinaan ja Chileen. Tulokset olivat hedelmällisiä puolin ja toisin. Disneyn sanoma vahvistui seuraavina vuosikymmeninä yllättävinkin seurauksin. Latinalaisen Amerikan sarjakuvakustantajat muokkasivat esimerkiksi Carl Barksin sarjojen repliikkejä ”kapitalistisemmiksi”, ja nimesivät sarjoissa esiintyviä pahiksia kommunistijohtajien mukaan.

Chileläiset Ariel Dorfman ja Armand Mattelart kirjoittivat tältä taustalta ensimmäisen marxilaisen analyysin Disney-sarjoista. Kuinka Aku Ankkaa luetaan (1971, suom. 1980) oli ensimmäisiä vakavia sarjakuvatutkimuksia, ja vaikka sen ryppyotsaiset tulkinnat eivät kaikin osin ole kestäneet

aikaa, se raivasi tietä akateemistasoiselle sarjakuvien analysoinnille sekä varsinkin ankkatutkimukselle eli donaldismille. Sitä ei voi kiistää, että vaikka Roope Ankka on parodia megaluokan imperialistista, hahmo on joka tapauksessa imperialismin näköismuotokuva.

Dorfman ja Mattelart joutuivat maanpakoon, ja heidän kirjansa määrättiin tuhottavaksi. Disney-yhtiö kiisti teoksen väitteet ja pyrki rajoittamaan sen levittämistä mm. sarjoista otettujen näytekuvien tekijänoikeuksiin vedoten. Toisin kävi Suomessa, jossa Ankan toimitus avusti Kuinka Aku Ankkaa luetaan -kirjan toteuttamista.

Suomalaiset aatteen supersankarit 1970-luvulla Roope joutui silti meilläkin nuorten vihaisten henkilöiden kohteeksi. Harri Dahlströmin ja Leo Jokisen Superprole (1972) edustaa harvinaista lajityyppiä, suomalaista supersankarisarjakuvaa.

Siinä pääpaha, kassaholviinsa kätkeytyvä rahamies ”Dirika”, kätkee kasvonsa Roope Ankka-naamariin.

Työläisen asiaa voimalla ajaneen Superprolen seikkailut jäivät yhteen julkaisuun.

Pian päättyivät myös Erkki Tantun Rymy-Eetun rymistelyt. Siinä missä Pekka Puupää ja useimmat muut sota-ajan sarjakuvasankarit propagoivat lähinnä kotirintaman yhtenäisyyden puolesta, Rymy pisteli rintamalla hulinaksi ja kanniskeli vihulaisia nipuittain sotaoikeuteen harva se viikko. Rauhan tultua Rymyä vaivasi sama kuin muitakin supersankareita, tekemisen puute.

Teräsmiestä ihaillut Rymy olisi tuskin ymmärtänyt Martti Sirolan kolmannessa Apassit-albumissa esiintynyttä Rautapartaa (1976).

Suomi-symboleilla koristeltuun, näennäiseen viikinkiasuun sonnustettu supersankari pyrki myymään lapsille silkkaa Amerikkaa. Mutta kirkassilmäiset lapset eivät menneet retkuun, eivätkä innostuneet edes megayhtiön erikoisista kikoista tuottaa massasarjakuvia.

Kaiken kaikkiaan sarjakuva on ilmaisumuoto, jota ei kannata niellä pureskelematta. Erilaiset tulkinnat ja näkökulmat sarjakuvina esitettyinä voivat herättää uudenlaisen mielenkiinnon lähes mihin tahansa aiheeseen. Sarjakuvan ei tarvitse olla harmitonta viihdettä, ruutujen taakse jää usein paljon sanottavaa, joka löytyy vasta aiheeseen tarkemmin perehtymällä. ● Lähteitä: Bouquet – Fromental – Stanislas: The adventures of Hergé. D+Q 2012.

Hänninen – Karjalainen: Sarjatulta!

Sota-ajan suomalaiset pilakuvat ja sarjakuvat. Jalava 2014.

Fredrik Strömberg: Sex, krig och politik – propaganda i serieform, Bild & Bubbla 196, 2013.

Kuinka Aku Ankkaa luetaan (1971, suom. 1980) pureutui Disneyn sarjakuvien imperialistiseen maailmankuvaan. sarjainfo 4/2014 29

ajan vangit

© hannu ukkola

Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Anarkistit ja dynamiitti kuuluvat huumorin klassiseen kuvastoon.

Porvareille dynamiittia persauksiin!

Arsene Anarkisti oli yksi harvoista vuoden 1975 kotimaisista sarjakuva-albumeista.

Teksti Ville Hänninen

Anarkismi sanana ei tarjonnut 1970-luvulla niinkään positiivisia mielleyhtymiä kuin 2010-luvulla. Joko se miellettiin epämääräiseksi huliganismiksi tai sosialistisesta menestystarinasta 1800-luvulla erkaantuneeksi ajatteluperinteeksi, joka menetti mahdollisuutensa jo Espanjan sisällissodan jälkeen 1930-luvulla. Ennen kaikkea ensin mainituksi.

Se näkyy Arsene Anarkistissakin, joka ei ole mikään Mihail Bakuninin ja Gunnar

Arsene hakeutuu kohteeseensa.

30 sarjainfo 4/2014

Myrdalin ajatusten ruututarha. Huumorissa anarkisteja kuvataan ennen kaikkea pomminheittäjinä, ja sellaiseksi Arsenekin piirrettiin. Ulkoisesti hän muistuttaa enemmän Hannu Mäkelän kirjasta (1973) tuttua Herra Huuta kuin poliittista aktivistia.

Brutaliassa asuva Arsene on kiusankappale, joka pukaroi järjestäytynyttä yhteiskuntaa vastaan. Hän ei erityisemmin perustele tekojaan, asia vain on niin, että autotehtaat, rautatiet ja palatsit

© hannu ukkola

1

960-luvun ajattelun vapaat kukinnot talttuivat hieman 1970-luvulla.

Puoluepolitiikka otti hetkeksi niskalenkin. Jo 1970-luvun puolessa välissä alkoi kuitenkin näkyä jo merkkejä vaihtoehtokulttuurin uudelleen heräämisestä (jos se oli missään välissä kuollutkaan). Vihreän liikkeen mytologialle keskeinen Kasvis-ravintola perustettiin, ja sen ympärille kehkeytyi toimintaa. Punkin tee se itse -aate alkoi itää.

Etiäisenä maailmaan ilmaantui Pahkasika, jonka ensimmäinen numero ilmestyi vuonna 1975. Samana vuonna ilmestyi myös omakustannealbumi Arsene Anarkisti. Sekin edusti pöljäilyhuumoria, jolla on ambivalentin piruileva suhde ympäröivään todellisuuteen.

1970-luvun puolenvälin vuodet olivat hiljaista kautta suomalaisessa sarjakuvassa. Pitkiä albumeja ei juuri ilmestynyt, ja lehtisarjakuvan ammattilaisina itseään elätti vain kourallinen piirtäjiä kuten ”Joonas” Savolainen, Kari Leppänen ja ”Jope” Pitkänen.

Hannu Hurmeen käsikirjoittama ja Hannu Ukkolan piirtämä Arsene Anarkisti oli siis omana aikanaan kummajainen.

Samaa voi sanoa myös tarinasta.

pitää räjäyttää, koska se tuntuu hänestä kivalta. Häntä jahtaa tuloksetta agentti XX. Arsene haluaa mennä salaa tehtaaseen. Hän tekeytyy työläiseksi laittamalla haalarit päälle. Siellä sitten sattuu kommelluksia, kohokohtana Brutalian kansallisjuoman ölkyn nauttiminen.

Työläisiä muistetaan tynnyreillä ölkkyä, ja siitäkös ilo irtoaa. Jokin on maailmassa pysyvää.

Tekijöistä ei ole säilynyt tietoa. Suomalaisista omakustannelehdistä gradua tekevän Juuso Paason mukaan Hannu Hurme ja Hannu Ukkola olivat ilmeisesti painotyöläisiä, ja ainakin toinen heistä työskenteli julkaisun valmistaneessa F. G. Lönnbergin painossa.

Ukkolan piirroksia ei voi hyvällä tahdollakaan kutsua kovin ammattitaitoisiksi. Nykyään vastaavaa näkee lähinnä kehnoimmissa Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisissa. Julkaisua myytiin kuitenkin R-kioskeissa, ja sen painos oli 5 000 kappaletta.

Arsene Anarkisti on toiveikkaasti albumisarjan numero yksi. Seuraavaksi oli tarkoitus tulla albumi Arsene lomailee, mutta se ei koskaan ilmestynyt. Sarjainfossa 1/1976 on muuten Arsene Anarkistin arvostelu, lähettäjänä tutun kuuloinen ”jäsen Pekka Lehtosaari Helsingistä”. ●

Arsene Anarkisti oli ulkoisesti melkoinen esihipsteri. © hannu ukkola

©jykä ja rike

A O N I A N E M O SU U S I A K L U J S U KUVIT

Kuvittaja-lehti esittelee kuvittamisen, kuvitustaiteen ja visuaalisen kulttuurin kiinnostavimmat tekijät ja ilmiöt. Lehti ilmestyy neljä kertaa vuodessa. Vuositilaus 36 euroa. Tilaukset sähköpostitse lehti@kuvittajat.fi.

Sarjakuvan typografiaa, osa 3:

Typografiaa kääntämässä Käännössarjakuva asettaa omat haasteensa typografialle.

Alkuperäisteoksen visuaalisen kokonaisuuden täydellinen toisintaminen on vaikeaa ja joskus jopa mahdotonta.

Teksti ville salervo

K

äännössarjakuva on tuote, jossa tietynlaiseksi visuaaliseksi paketiksi jo kertaalleen luotu teos muokataan uudelle kohdekielelle uudeksi kokonaisuudeksi. Useimmiten tavoitteena on mahdollisimman sukunäköinen kopio. Ihannetapauksessa sukunäköisyys pätee käännöksen sisällön lisäksi myös sarjakuvan typografisen ulkoasuun.

Kääntämisen prosessi pitää kuitenkin sisällään useita muuttujia jotka osaltaan vaikuttavat siihen millaiseksi käännössarjakuva tuotteena ja lukukokemuksena muodostuu.

Sarjakuvan typografinen ulkoasu on usein sarjakuvan piirtäjän luoma, mutta se saattaa olla hänen lisäkseen myös ulkopuolisen graafikon, kustannustoimittajan, tekstaajan (josta käytän tässä artikkelissa työtehtävän laajuutta paremmin kuvaavaa nimikettä typografi) ja ehkä myös kääntäjän yhteistyön tulos. Näiden ammattikuntien edustajilla on vaikutuksensa siihen millaiseksi sarjakuvan ulkoasu ja myös typografia lopulta muodostuu.

Kun sarjakuvaa käännetään kielestä toiseen, joudutaan väistämättä ottamaan kantaa useisiin visuaalisiin seikkoihin. Pienimmillään käännöstyö tarkoittaa puhekuplatekstien kääntämistä, mutta teoksen typografisesta runsaudesta riippuen myös muut typografian osa-alueet saattavat joutua uudelleenarvioinnin koh-

teeksi. Käännöksen visuaalinen laatu on usein kiinni pitkälti kustantajan viitseliäisyydestä ja budjetista, mutta myös siitä kuinka monimutkaisia typografisia ilmentymiä alkuperäisteos sisältää.

Typografin ja kääntäjän yhteistyö Kustantaja toimittaa kääntäjälle joko fyysisen alkuperäisteoksen tai sen originaalitiedostot. Kääntäjä taas toimittaa käännöstekstin useimmiten tekstitiedostona typografille, joka latoo tekstin paikalleen. Nämä kaksi vaihetta ovat toisinaan itsenäiset osansa, mutta kääntäjä ja typografi myös toisinaan ratkovat yhdessä ongelmallisempia tilanteita.

Sarjakuvan piirroksien tai puhekuplien muokkaaminen käännöstekstin mahduttamiseksi on yksi käännösprosessin työläimpiä osia, ja siltä pyritään välttymään kaikin keinoin. Käännöksen pituuden tulisi ideaalisti olla sama kuin alkuperäistekstin, jolloin sille on riittävästi tilaa rajattujen alueiden sisällä.

Suoraan käännettäessä tekstin pituus saattaa kuitenkin vaihdella radikaalistikin.

Esimerkiksi suomenkielinen teksti pitenee keskimäärin 30–40 % käännettäessä englanniksi ja englanninkielinen teksti taas lyhenee 25–30 % käännettäessä suomeksi.

Suomenkieliset sanat ovat keskimäärin pidempiä kuin vaikkapa englanninkieliset vastineensa. Mitä pidempiä

sanat ovat, sitä vaikeampi niitä on sommitella visuaalisesti miellyttävään muotoon sarjakuvassa.

Tavuttamista pyritään välttämään sekä esteettisistä että funktionaalisista syistä. Useampi tavuviiva muutaman virkkeen tekstipalstassa näyttää helposti

hergén le lotus bleu -sarjakuvan eri maiden julkaisut vertailussa.

rumalta ja tekee siitä myös asteen vaikeammin luettavan. Kääntäjä voi toki pyrkiä valitsemaan pitkän sanan sijaan lyhyemmän synonyymin ja näin helpottaa tekstaajan työtä, mutta tällainen ratkaisu tapahtuu usein kirjallisen ilmaisun kustannuksella eikä ole siksi

Eri maissa julkaistujen, samaan kantateokseen pohjautuvien sarjakuvateosten ulkoasut saattavat poiketa toisistaan paljonkin. Typografian lisäksi esimerkiksi väritys saattaa olla erilainen eri aikaan ja/tai eri maassa julkaistuissa käännöksissä. Syinä tähän saattavat olla painotekninen kehitys, paikalliset sensuurikäytännöt, markkininoinnilliset ratkaisut sekä toisinaan julkaisijan henkilökohtaiset preferenssit.

1.) Castermanin julkaisema Ranskankielinen laitos vuodelta 1974.

Hergén alkuperäinen tekstaus on tyyliltään yhdenmukainen sarjakuvan “puhtaan linjan” (ligne claire) piirrostyylin kanssa; se on tasapaksua, kliinistä ja hivenen jäykkää.

2.) Otavan julkaisema suomalainen laitos vuodelta 2006. Tekstaus Raimo Aaltosen mm.

Aku Ankan taskukirjoista tuttua käsialaa.

3.) Juventudin julkaiseman Espanjankielisen julkaisun typografia jäljittelee Hergén tekstausta.

Johtuen ehkä siitä ettei tyyli ole tekstaajan omaa, jälki myös horjuu paikoin Hergén tekstaukseen verrattuna.

4.) Vuodelta 2001 peräisin olevan Kiinankielisen julkaisun tietokonekirjaintyypillä ladottu typografia vaikuttaa ainakin länsimaiseen silmään laadukkaalta (joskin on toki muotokieleltään sarjakuvan kynänjäljestä poikkeava).

Teksti täyttää tilan kuplan muotoa kunnioittaen ja ilmavasti. Julkaisun kertojalaatikoiden kirjaintyyppi on muista esitellyistä julkaisuista poiketen eri kuin dialogitypografiassa käytetty kirjaintyyppi.

32 sarjainfo 4/2014

11 2

aina käypä ratkaisu ongelmaan.

Typografinen rikkaus asettaa omat haasteensa käännöstyölle. Esimerkiksi Chris Waren teokset ovat niin täynnä tarkkaan harkittuja typografisia sommitelmia, että joidenkin sivujen kääntäminen vaa-

tisi kohtuuttomasti vaivaa, ei sitä välttämättä ole kaikilta osiltaan tarpeellista kääntää. Jotkin elementit voi hyvin jättää alkuperäiskielisiksi silloin kun voidaan olettaa että kohdekielen lukijakunta osaa tulkita alkuperäiset merkitykset.

Esimerkiksi englanninkieli-

Paras laadunvalvonnan työkalu on sarjakuvataiteilijan itsensä osallistuminen käännöstyöhön. tisi niiden piirtämisen kokonaan uudelleen. Tässä Ware lienee tehnyt tietoisen valinnan, jonka myötä hänen sarjakuviansa tullaan lukemaan vain alkuperäiskielellä, tarkalleen sen näköisenä millaiseksi ne on tarkoitettu.

Tapauksissa, joissa typografia on piirretty osaksi kuvaa ja retusointi vaa-

sen sarjakuvan ääniefektiä “Crash” ei ehkä ole välttämätöntä kääntää suomenkieliseen julkaisuun. Toisinaan ääniefektien lisäksi monet muut elementit, kuten taustalla näkyvät tuotepakkaukset ja liikennemerkit saattavat kuitenkin myös vaatia muokkausta.

Sarjakuvatypografin työ pitää toisinaan sisällään itse

5.) Egmontin julkaisema englanninkielinen laitos hyödyntää Hergén käsialaan pohjautuvaa tekstityyppiä. Tekstaus on luonnollisesti hyvin tasalaatuista. Kirjaimet toistuvat yhtäläisinä, eikä vaikuttaisi siltä että kirjaintyyppi hyödyntäisi useamman kirjainvariaation tekniikkaa. Tekstaus on kuitenkin suhteellisen elävän oloista. Teksti on myös harkitummin ladottua kuin Hergén alkuperäistekstauksessa. Se on pienemmän, yhä luettavan kokonsa avittamana aseteltu kuplaan harkiten; siinä missä Hergén alkuperäinen tekstaus osuu paikoin kehysviivaan, on tässä ladonnassa harkittu marginaali. Tekstiä ei myöskään ole tarvinnut kiertää Tintin pään ympärille,mikä helpottaa lukemista. Pelkästään kolme pistettä jäävät oikealle sivulle.

6.) Mammothin julkaisema englanninkielinen laitos vuodelta 1992. Kartografi Neil hyslopin käsin tekemä tekstaus. Hyslopin tekstausjälkeen päädyttiin mm. kysymällä opettajilta ja kirjastohenkilökunnalta mitä typografista vaihtoehtoa he pitivät parhaana vaihtoehtona (Owens, 2004).

7.) Alkuperäisen mustavalkoisen laitoksen englanninkielinen Castermanin uudelleenjulkaisu vuodelta 2006. Originaalin uudelleenjulkaisu hukkaa ikävällä tavalla mahdollisuuden alkuperäiseen esitysasuun. Tässä versiossa ei ole edes yritetty jäljitellä englantilaisten Tintti-fanien suosiman Neil Hyslopin käsialaa saati sitten Hergén alkuperäistekstausta. Kuplatekstit on englanninkielisessä laitoksessa ladottu Comic Sans -kirjaintyypillä

ladontatyön lisäksi myös mekaanisia, vähemmän luovia työvaiheita, kuten alkuperäisteoksen sivujen skannaamisen ja alkuperäismaan typografian pyyhkimistä tai retusointia. Typografi tekee useimmiten myös lopullisen painoaineiston ja toimittaa sen painoon.

Hänellä on tällöin vastuu koko teoksen painojäljestä.

Käännösprosessin huomioiminen sarjakuvan tekovaiheessa Suomalaisen sarjakuvateoksen myynnin kannalta olisi suotuisaa, jos teos suomenkielisen laitoksen lisäksi julkaistaisiin myös jollekin valtakielelle käännettynä.

Jos tarkastellaan vain kielialueen kokoa, potentiaaliset markkinat suomenkieliselle sarjakuvateokselle ovat varsin vaatimattomat. Vertailukohtana mainittakoon, että esimerkiksi ranskaa äidinkielenään puhuvia on maailmassa yhteensä 109 miljoonaa.

Kielialueemme pienuudesta johtuen suomalainen sarjakuvan ystävä tulee vastavuoroisesti pakostikin lukeneeksi paljon käännössarjakuvaa. Olemme altistuneet monenkirjavalle käännöstyölle ja osaltaan myös tottuneet käännösten kömpelöön ulkoasuun.

Voimme kuitenkin ottaa oppia huonoista esimerkeistä. Sarjakuvantekijä voi alkuperäisteosta rakentaessaan tehdä tiettyjä ratkaisuja, jotka helpottavat käännöstyötä ja edesauttavat sarjakuvan visuaalisuuden säilymistä laadukkaana myös kielen vaihtuessa.

Paras laadunvalvonnan työkalu on sarjakuvataiteilijan itsensä osallistuminen käännöstyöhön. Jos olet tehnyt alkuperäisen tekstauksen, tee se itse myös käännökseen. Ole yhteydessä kohdemaan kustantajaan ja seuraa teoksen julkaisuprosessia. Vaadi nähdä vedoksia ja taittoluonnoksia. Käy painossa tarkastamassa värisävyt, mikäli suinkin mahdollista. Jos alkuperäisteos sisältää paljon kulttuurisidonnaisia vitsejä tai tarinan osasia, niistä kannattaa keskustella kääntäjän kanssa.

Aina osallistuminen käännöstyöhön tai sen valvominen ei kuitenkaan aikataulu- tai kustannussyistä ole mahdollista. Tällöinkin taiteilija voi tehdä työssään ratkaisuja, jotka tekevät käännöstyöstä sujuvamman eivätkä välttämättä vaadi taiteilijan läsnäoloa.

Yksinkertaisin keino on huomioida eri kielten vaatima tilantarve puhekuplien ja muiden tekstialueiden koossa jo alkuperäisteoksessa. Taittotiedostossa on mahdollista sijoittaa suurin osa typografisesta sisällöstä (puhekuplat mukaan lukien) eri tasolle, jolloin sen muokkaaminen on vaivatonta. Toki tämä tarkoittaa samalla sitä, että esimerkiksi puhekuplien taustalla oleva alue tulee myös täyttää piirroksella.

Mikäli sarjakuvan taiteelliset ratkaisut sen sallivat, dialogitekstin digitaalinen latominen ja tekstityylien luominen taitto-ohjelmassa mahdollistavat tekstin korvaamisen tietyin tyylivalinnoin vähällä vaivalla. Koska eri kielet pitävät sisällään toisistaan poikkeavan valikoiman merkkejä, tulee kirjaintyyppejä valitessa tarkastaa, että ne sisältävät kaikki tarpeelliset merkit myös potentiaalisissa käännösmaissa.

Toimitettaessa julkaisumaan toimitukseen sarjakuvateoksen aineiston tulisi olla koottuna linkkeineen ja kirjaintyyppeineen paketiksi. Tarkasta kuitenkin käyttämiesi kirjaintyyppien EULA:sta (end user license agreement) niiden käyttöoikeudet. EULAssa kielletään useimmiten jakelu kolmansille osapuolille.

Oman kirjaintyypin luomisessa on useita hyviä puolia, joista jakelun rajoittamaton vapaus on vain yksi. ● Lähteet: Universal Dialogue. Text expansion (or contraction). Viitattu 16.7.2012 www.universaldialog.com/html/expand.html Lisää aiheesta: Lataa kirjoittajan maisterin opinnäyte “Sarjakuvan typografiasta” osoitteesta http://tinyurl.com/Sartypo

sarjainfo 4/2014 33

113

Fani maksaa Suomenruotsalainen Minna Sundberg on kotimaassaan tuntematon nimi, vaikka hänen monisatasivuiset sarjakuvansa kasvattavat suosiotaan netissä. Kaunis taide ja hyvin kerrottu tarina ovat taanneet Sundbergille jo toista vuotta täysipäiväisen työn joukkorahoituksen kautta.

Teksti Vanessa Sjögren

Mistä siis on kyse?

Ruotsissa vuonna 1990 syntynyt Sundberg muutti perheensä mukana takaisin Suomeen 1997 ja valmistui taiteen kandidaatin paperein Aalto-yliopiston graafisen suunnittelun linjalta vuonna 2013.

Silloin hän lähti omien sanojensa mukaan ”toden teolla sarjakuvailemaan”. Tosin vuosi 2013 on hänen ensimmäisen, yli 600-sivuisen nettisarjakuvansa Punahännän uni valmistumisvuosi, joten moni hänen faneistaan on varmasti sitä mieltä, että Sundberg oli jo valmistuessaan vakavasti otettava sarjakuva-artisti.

Punahännän uni -sarjakuvaa Sundberg luonnehtii seuraavasti: – Nuoriherra Hannu ja hänen uskollinen suomenpystykorvansa Ville joutuvat matkaamaan unten valtakuntaan Tuo-

Sundberg on ratkaissut ongelman viemällä sarjakuvansa Suomen rajojen ulkopuolelle tietoyhteiskunnan työkaluja käyttäen ja hakemalla rahoitusta suoraan lukijoilta.

Sundbergin jo valmistunut ”harjoitussarjakuva” Punahännän uni todisti suosionsa viimeistään erittäin hyvin menestyneellä joukkorahoituskampanjalla. Myös hiljattain yksivuotispäiviään viettänyt Stand Still. Stay Silent. on menestynyt joukkorahoituksessa ja on jatkuvasti yksi suosituimmista nettisarjakuvista sivustolla Top Web Comics (topwebcomics.com), jossa lukijoiden äänet määräävät listattujen nettisarjakuvien suosion.

34 sarjainfo 4/2014

nelan rajoille pelastamaan kylänsä väen sielut. Siellä he seikkailevat erilaisten eläinhahmoisten henkien kera ja välillä juoksevat pakoon hirviöiltä. Minulla oli idea toisesta sarjakuvasta, jota haikailin piirtää koulunkäyntini jälkeen, mutta minusta tuntui, etten osannut vielä piirtää sarjakuvia kovin hyvin ja alusta tulisi kauhean näköinen. Joten päätin tehdä tämmöisen “lyhyemmän” sarjakuvan harjoitusmielessä. Ja alusta tulikin mieles-

© minna sundberg

V

uosikymmen sitten ennustin sarjakuvien kääntämistä käsittelevässä pro gradu -tutkielmassani, että monet tulevista sarjakuva-artisteista saisivat alkunsa nettisarjakuvien parissa. Sitä en osannut ennustaa, että osa näistä artisteista myös jäisi nettiin. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin moni lahjakkaista sarjakuvien tekijöistä tekee työtä pääasiassa verkossa ja onnistuu ansaitsemaan työllään elantonsa. Yksi näistä menestyjistä on suomenruotsalainen, 24-vuotias Minna Sundberg.

Sundbergin nettisarjakuvat Punahännän uni (A Redtail’s Dream) ja Stand Still.

Stay Silent. ovat hiipineet viime vuosien aikana nettisarjakuvafanien tietoisuuteen.

Pohjoismainen maisema on Sundbergin vahvuuksia.

täni vähän kökkö, mutta ei se haittaa, kun kyseessä ei ollut vielä suuri ikieepokseni.

Tämä ”lyhyempi” sarjakuva oli kaksikielinen, sillä siitä on luettavissa netissä sekä suomen- että englanninkielinen versio. Ensimmäiseksi pitkäksi työksi sarjakuva on laadultaan erinomainen alusta asti. Varsinkin tarinankerronta tuntuu Sundbergilla olevan hallussa aivan ensi-

Sundberg osaa piirtää hirviöitä, jotka sekä ihastuttavat että kauhistuttavat. © minna sundberg

metreiltä. Kuvamaailma kehittyy sarjakuvan edetessä, mutta tyylilliset pääpiirteet pysyvät yhtenäisinä alusta loppuun.

Sarjakuva oli loppuaan kohden saavuttanut uskollisen ja aktiivisen faniseurannan netissä, ja osaltaan fanien tukemana Sundberg perusti Indiegogo-joukkorahoitussivulla kampanjan sarjakuvan englanninkielisen version painattamisesta kirjamuodossa sen haluaville. Kampanja menestyi yli odotusten, sillä tavoitellun 29 000 dollarin sijaan rahaa kertyi © minna sundberg

151 684 dollaria. Tämä riitti tuhansien laadukkaiden, kovakantisten sarjakuvakirjojen painattamisen lisäksi siihen, että Sundberg pystyi jatkamaan täysipäiväisesti nettisarjakuvien parissa vuoden 2014 ajan. ”Harjoitussarjakuvansa” valmistumisen jälkeen Sundberg siirtyi piirtämään mainitsemaansa toista sarjakuvaa. Stand Still.

Stay Silent. ammentaa Punahännän unen tavoin suomalaisesta ja pohjoismaisesta mytologiasta, mutta asetelmana on unien maailman sijaan post-apokalyptinen tulevaisuus, jossa vielä varsin mystinen ”ihottumasairaus” on tuhonnut ihmiskunnan jättäen vain muutamia yhteisöjä rakentamaan uutta maailmaa. Sarjakuvassa kohtaamme uskaliaan joukon pohjoismaalaisia tutkimusmatkailijoita, jotka lähtevät tutkimaan mitä maailmasta on jäljellä tieteen ja taloudellisen hyödyn nimissä.

Vaikka uusi sarjakuva eroaa kuvitustyyliltään ensimmäisestä, lukijat pääsevät jälleen nauttimaan Sundbergin taidokkaasta ja kauniista taustakuvituksesta, jonka rikkaita yksityiskohtia jaksaa tuijottaa pitempäänkin. Tarinan kevyt asenne tekee sarjakuvasta mukavan ja hauskan lukukokemuksen. Sen kiinnostavat ja monitahoiset hahmot puolestaan tarjoavat melkein jokaiselle lukijalle jonkun, jonka puolia pitää tarinan edessä.

Jo yli 200-sivuinen tarina on hädin tuskin alussaan, joten innokkaat ja uskolliset fanit voivat odottaa nauttivansa siitä vielä vuosia eteenpäin. Sillä välin sarjan ensimmäisen osan kirjapainatuksen joukkorahoituskampanja oli aivan yhtä menestyksekäs kuin Sundbergin ensimmäinenkin: tavoiteltu 25 000 dollaria ylittyi lähes

viisinkertaisesti. Kootut 124 040 dollaria takaavat sekä laadukkaat kirjat kampanjaan sijoittaneille että ainakin vielä vuoden verran turvattua, täysipäiväistä työskentelyä Sundbergille.

Nuori, Suomessa lähes tuntematon artisti on siis jo saavuttanut sen, mistä monet suomalaiset sarjakuvantekijät vain haaveilevat: mahdollisuuden ansaita täysipäiväisesti elantonsa sarjakuvia tekemällä. Sundberg on ratkaissut ongelman viemällä sarjakuvansa Suomen rajojen ulkopuolelle tietoyhteiskunnan työkaluja käyttäen ja hakemalla rahoitusta suoraan lukijoilta. Työkaluista ei kuitenkaan olisi ollut apua, jos tuote ei ole hyvä. Sundberg on menestyksensä ansainnut tekemällä laadukasta, kaunista sarjakuvaa suomalaisella sisulla ja todellisen taiteilijan intohimolla. ●

Sundbergilta sujuvat myös fantastisemmat elementit, kuten tämä koirajoutsen. sarjainfo 4/2014 35

arviot

© anton kannemeyer

Tintti Etelä-Afrikassa Anton Kannemeyer Pappa Afrikassa Suomennos Teemu Manninen Huuda Huuda Anton Kannemeyerin albumi saattaa satunnaisen lukijan varmasti levottomaksi ja hämmentyneeksi. Kansikuva on satiirinen mukaelma Tintti Afrikassa -albumin kannesta.

Tintin sijalla kirjan monissa sarjakuvissa seikkailee Kannemeyerin alter ego, joka on kuin vanhentunut ja kaljuuntunut Tintti. Pappa Afrikassa ei silti ole Tintti-parodia, eikä kovinkaan huvittava teos.

Käsittelyssä on 1800-luvun päivistä alkaneen, Afrikan mantereelle suuntautuneen kolonialismin nykypäivään jatkuva perintö. Eteläafrikkalainen Kannemeyer käyttää hyväkseen vanhaa rasistista kuvastoa, kääntäen sitä toisinaan ympäri. Tarkastelukulmaan kuuluvat myös afrikaansin kielen diskurssit vallankäytön välineenä.

Toistuvasti viitataan Hergén Tintti-albumeista pahamaineisimpaan, Tintti Kongossa (Afrikassa) -teokseen, joka kuvastoineen saa edustaa kaikkea menneiden aikojen sortoa.

Albumin kanteen on tiivistetty paljon. Tintin auton (Ford!?) mukana tulevat ylikansalliset yritykset Haliburton, Texaco, Shell. Vanavedessä tulevat ylimetsästys, sodat, sorto, sotalordit. Alkuasukkaiden katkotut kädet viittaavat Kongon surullisen ankaraan historiaan.

Golliwogin kaltaisten, mustaihoisista muodostettujen kumihuulisten stereotyyppien avulla puolestaan pyritään tuomaan esille valkoisen valtaapitävän vähemmistön ahneus, korruptio ja irrationaaliset pelot.

Vuonna 1967 syntynyt valkoihoinen Kannemeyer kasvoi Transvaalin työväenluokkaisessa lähiössä, etuoikeutetussa asemassa mustaan valtaväestöön verrattuna. Selvästi hän tuntee syyllisyyttä siitä, miten valkoiset alueella toimineet.

Albumi on koottu pääosin Bitterkomix-lehdessä julkaistusta aineistosta. Stellenboschin yliopistossa Etelä-Afrikassa graafista suunnittelua ja kuvittamista opiskellut Kannemeyer perusti lehden yhdessä Conrad Botesin kanssa vuonna 1992. Apartheidin rotuerottelulait olivat vielä tuolloin vielä voimissaan.

Kannemeyer käytti salanimeä Joe Dog. Ehkä syystäkin.

Bitterkomix oli todellista undergroundia, ahdistavan vanhakantaisessa, apartheidin ja sensuurin kyllästämässä ympäristössä Bitterkomixin kaltaisen lehden tekeminen oli varsinaista tasapainoilua. Eikä varovaisuus ollut turhaa ylireagointia, lehden sarjakuvat poikivat tekijöilleen tappouhkauksia.

Osa teoksesta on Kannemeyerin kuvataidetta, joka jatkaa samaa tematiikkaa Tintteineen ja lakupekka-hahmoineen.

Teoksia oli näytteillä Suomessa jo Etelä-Afrikan taidetta esittelevässä näyttelyssä Tennispalatsissa vuonna 2010.

Kirja on Kannemeyerin ensimmäinen suomennettu sarjakuvateos. Se on varta vasten Suomea varten koottu ja toimitettu, vaikka onkin kuin kevennetty versio englanniksi ilmestyneestä, hiukan paksummasta Pappa in Afrika -albumista (2010).

Danie Marais’n jälkisanojen tilalla on suomalaistuneen belgin Jelle Huegartsin teksti. Ilman jälkisanoja tai kohtalaisen hyvää Afrikan historian tuntemusta lukija olisikin melko tyhjän päällä.

Timo Ronkainen

36 sarjainfo 4/2014

Hannele Richert

Jyrki Vainio

© pauliina mäkelä

Hienoisen sekavuutensa takia teos ei välttämättä sovi parhaalla tavalla lukemisen opetteluun. Aakkosjärjestys ei ole kirjassa perinteinen, mitä ei ole perusteltu sen kummemmin. Järjestyksenhaluiselle on onneksi asiaan liittyvä tehtävä. Toisinaan sarjakuviin sisältyy tehtävä, useimmiten ei. Kulloinkin esiteltävää kirjainta tuodaan esiin eri tavoin alkusoinnuista mielleyhtymiin.

Aakkostoukka on rosoinen ja kaunis osoitus siitä, että lapsille kannattaa tarjota muutakin kuin siloiteltua ja kaavamaista.

Mauri Kunnas Yhtä juhlaa – pilakuvia vuosien varrelta Otava Olavi Hurmerinta teki Apu-lehteen viikoittaista piirrossivua 30 vuotta. Mauri Kunnas jatkoi ajankohtaisia aiheita käsitelleen sivun tekoa vuosina 1989–95.

Kunnas sanoo, että koki pilapiirtämisen aina itselleen läheiseksi. Hän teki pilapiirroksia muun muassa Turun Sanomiin ja Helsingin Sanomiin. Joulupukkikirjan kansainvälinen menestys käänsi kuitenkin uran suunnan toisaalle. Sekä pilakuvien että Nyrok City -sarjakuvan teko sai vähitellen jäädä. Viimeinen Nyrok ilmestyi vuonna 1986.

Kunnas palasi kuitenkin vielä lehtipiirtäjäksi Apulehteen. Tulos on jonkinlainen yhdistelmä hänen aiempia töitään: pilapiirrosten ajankohtaisuutta ja kantaaottavuutta, höystettynä ripauksella Nyrokin kreisihuumoria. Apu-lehden sarjat pysyvät kuitenkin hallitummin kasassa ja ilmaisevat sanomansa Nyrokia selkeämmin, eikä kielellinen ilottelu riko yhtä paljon kieliopin rajoja.

Siinä missä Hurmerinnan piirrossivut olivat jonkinlaisia sarjakuvan ja pilakuvan välimuotoja, Kunnaksen työt ovat täyttä sarjakuvaa. Aikakauden teemoja 1990luvun alussa ovat Neuvostoliiton romahtaminen, lama ja EY. Aikaa kestävintä huumoria tarjonnevat kuitenkin suomalaisen tapakulttuurin ja kansanluonteen ruotiminen. Kun isäntämies toteaa, että EY:hyn liittyminen tarkoittaa “kalliin isänmaamme myymistä kaikenmaailman pelkialaisille”, Kunnas esittää sarkasmia tihkuen, kuinka eurooppalaiset tosiaan hullaantuvat Suomesta täysin, koska “siä on tuppisuinen ja jörö kansa ja perhanasti hyttysiä”.

Mustavalkoiset piirrokset näyttävät Kunnaksen muihin töihin verrattuna nyt vähän vaisuilta ja vanhanaikaisilta. Lukiessa huomaa kuitenkin merkittävän eron useimpiin muihin kotimaisiin pilapiirtäjiin: Kunnaksen jutut ovat oikeasti hauskoja ja ne saavat vieläkin nauramaan ääneen.

Kunnas piirsi Apu-lehteen kuusi vuotta. Tähän kokoelmaan on sarjoista valikoitunut noin neljännes.

Kerta-annoksena se jää vähän suppeaksi, enemmänkin olisi kelvannut. Vai onko aiheesta tarkoitus lypsää useammankin albumin sarja?

Benjamin Bergman, Pauliina Mäkelä, Petra Virtanen ja Amanda Vähämäki (toim.)

Aakkostoukka – Sarjakuva-aapinen Kutikuti Sarjakuvakollektiivi Kutikutin aapisessa aakkosia opettaa kukon sijaan toukka, joka kasvaa sitä mukaa kun se saa kirjaimia syödäkseen. Lopussa lukijaa odottaakin asianmukainen yllätys.

Kirjan ovat toimittaneet Benjamin Bergman, Pauliina Mäkelä, Petra Virtanen ja Amanda Vähämäki.

Mäkelä on vastannut ulkoasusta eli ilmeisesti myös söpöstä toukkahahmosta. Taiteilijoita on mukana miltei yhtä monta kuin kirjaimiakin.

Lopputulos on riemunkirjava, loistelias – ja hieman sekava. Vaihtelevat sivumäärät, marginaalit ja värimaailmat tuovat toki joka aakkosen esille persoonallisella tavalla. Tyylien moninaisuus ja runsas sivumäärä mahdollistavat parhaillaan sen, että pieni lukija voi kasvaessaan kiinnostua siitä yhä uudestaan.

Mikä oudoksuttaa kolmevuotiasta, voi jo seitsenvuotiasta miellyttää.

© mauri kunnas sarjainfo 4/2014 37

Tuula Leinonen 100 vuotta suomalaista animaatiota Aalto ARTS Oli korkea aika saada suomalaiselle animaatiolle historiikki. Ala on jäänyt hämmästyttävän vähälle huomiolle. Ennen tätä teosta ei käytännössä ole ollut saatavilla muita historiaa esitteleviä teoksia kuin Juho Garzin kaksi kirjaa, nekin jo 1970-luvulta.

Animaatio on Suomessa marginaalinen laji. Se on jäänyt vähälle huomiolle vaikka varmasti jokainen televisionkatsoja on tullut katsoneeksi kotimaista animaatiota tuumimatta näkemäänsä sen tarkemmin.

Tekijät ovat puurtaneet omien pienten studioidensa hämärässä ja turvautuneet omaan mielikuvitukseensa ja nokkeluuteensa taloudellisten rajojen tultua vastaan.

Leinosen kirja käy animaation historiaa läpi tekijät edellä, vaikka animaation tekniikoistakin kiinnostuneet lukijat saavat osansa. Sadassa vuodessa ehtii tapahtua paljon pienenkin porukan tekemänä, mutta alan pitkäaikaisten ammattilaisten joukko harvenee vuosi vuodelta.

Kaikki eivät ole enää elossa haastatteluihin, eikä heidän töistäänkään ole välttämättä jäljellä kuin joitakin kuvia. Eric Vasström (1887–1958) oli etevä pilapiirtäjä, joka ehti saada vuonna 1913 vankilatuomionkin piirrettyään Fyren-pilalehteen kuvan Venäjän keisarinnan tanssista Väinö-lakkisen suomijullin kanssa. Vapauduttuaan Vasström teki sopimuksen animoitujen pilakuvien teosta elokuvateatteri Esplanadiin. Pilakuvista hän siirtyi piirros- ja pala-animaatiotekniikalla toteutettuihin mainosanimaatioihin, kunnes jätti alan vuonna 1928.

Vasström on hyvä arkkityyppi animaation tekijästä: piirtäjänä ja visuaalisena tiivistäjänä lahjakas, 38 sarjainfo 4/2014

välisiä yhteyksiä, jonka myötä Robert “Bob” Balser jätti Kalifornian hiekkarannat ja saapui Suomeen tuomaan aurinkoa jäyhähköihin suomalaisanimaatioihin. Balserin merkkityöksi tuli FA-animaation tuottama 13-minuuttinen Alkoholi ihmisruumiissa (1961).

Palkitun valistuselokuvan valmistuttua Balser jatkoi uraansa Espanjassa ja osallistui myöhemmin esimerkiksi Beatles-elokuva Yellow Submarinen tuotantoon.

100 vuotta suomalaista animaatiota -kirjan mielenkiintoisinta antia ovat henkilöiden esittelyn ohella erilaisten elokuvaprojektien toteutumisen tai toteutumattomuuden kuvaukset. Michael Franckin kuulu, jopa surullisenkuuluisa Sindbad-hanke ansaitsisi oman kirjansa. Samoin on mielenkiintoista lukea, millainen tausta on 1970-luvun lapselle hyvin tuttujen, yleensä Yleisradion tuottamien pedagogisten animaatiotietoiskujen taustalla.

Kirja vilisee erilaisia anekdootteja ja valottaa hyvin animaatioilmaisun kehityskulkua pahvinpalojen ja nukkien liikuttelusta sulavaan tietokone-animaatioon.

Mielenkiintoista huomata, että siinä missä suomalainen vanhempi sarjakuvakenttä oli hyvin miesvaltainen, on animaatio ollut tasaväkisempää. Joissakin tapauksissa voisi puhua “koko perheen lajista”.

Joillekin tekijöille olisi suonut enemmän palstatilaa, mutta on pakko hyväksyä että yli 500-sivui-

© juho sihvonen

© heikki paakkanen

omia vaivojaan säästelemätön logistisen ajattelun hallitsija. Hänen jäljissään jatkoivat mm.

Ola Fogelberg ja Hjalmar Löfving. Fogelberg (1894– 1952) lähti Amerikkaan asti viemään ja tuomaan oppeja. Animaatioiden teko kävi hänelle kuitenkin liian raskaaksi, koska riittävää määrää apulaisia saati studiota ei ollut saatavilla. Se ei estänyt Löfvingiä puurtamasta animaatioidenkin parissa 1940-luvulle asti.

Suomalaisen animaation aihealueet jakautuivat nopeasti. Alusta lähtien tehtiin mainosanimaatioita sekä valistavia tarinoita. Puhtaasti viihteellistä tai taide-animaatiota syntyi hyvin vähän, taloudellisista syistä.

1950-luvulla televisio valtasi nurkan suomalaisistakin kodeista. Animaationtekijät solmivat kansain-

Vesa Kataisto

Juho Sihvonen Ikiuni Seitti Ikiunessa eletään mennyttä, shamaanien hallitsemaa aikakautta. Otra, kyläyhteisönsä Väinämöistä muistuttava tietäjä tekee vaarallisen matkan Manalaan noutaakseen sinne eksyneen hengen takaisin elävien kirjoihin.

Ikiuni liikkuu vaivattomasti loitsujen ja näkyjen maailmoissa sekä kuolleiden asuinsijoilla. Tuonelan matka on kuvakulmiltaan toimivaa kerrontaa, josta kalevalaiseen maailmaan mieltyneen lukijan on helppo ilahtua. Juho Sihvonen kuvaa aikakauden olemuksen ja maailmanjärjestyksen luontevasti ja vahvasti.

Tarinavetoisella teoksella on kuitenkin myös puutteensa. Alkuosassa puhuvat päät kannattelevat liikaa pelkästään dialogin varassa kulkevaa kerrontaa, jolloin dialogi typistyy informaatioksi tapahtumista.

Henkilöhahmot eivät yksilöidy tai ilmaise itseään dialogeissaan, vaan jäävät pahimmillaan turhan litteiksi ja sieluttomiksi hahmotelmiksi. Tällöin henkilöitä on paikoitellen hankala erottaa toisistaan tai taustoistaan.

Tarkempi näytettävien hetkien valinta ja vaihtelevampi kuvakulmien rytmitys, myös turhia ruutuja karsimalla, auttaisi lukijaa pääsemään teokseen kiinni alusta lähtien. Ihmiskehon mittasuhteet kaipaavat siellä täällä tarkennusta, ja pikselöityminen tuhraa piirrosjälkeä tarpeettomasti.

Teoksen ensimmäisen kolmanneksen jälkeen kerronta ottaa tulta alleen. Rytmi, selkeä piirrosjälki ja voimakkaiden mustien pintojen käyttö toimivat hyvin yhdessä. Tarinan jännite pääsee kasvamaan ja äkkiväärä huumori iskee sopivissa kohdin.

Kuitenkin tietäjän vaikuttava matka Manalaan kyykäärmeen hahmossa saa toivomaan, että myyttisen ja leikittelevän Tuonela-jakson intensiteetti, tummasävyisyys ja oivaltava kerronta läpäisisivät koko teoksen. Sihvosen ilmaisukykyinen viiva kun sopii vahvasti kerrotulle tarinalle.

Kaiken kaikkiaan Ikiuni on mainio lisä kalevalaisten sarjakuvien joukkoon, ja myyttisten maailmojen henkiin herättäjäksi Sihvosella on kiinnostavia visioita.

sotasarjakuvaklassikkoa kaksiruutuisine sivuineen.

On jatkosota, käsillä Suomen kohtalonhetket. Ilmavoimien majuri Niskanen on jätetty vastaamaan evakuoidusta tukikohdasta tehtävänään polttaa paikka maan tasalle ennen vihollisen saapumista.

Onneksi viinaa löytyy tutusta kätköstä, ja saunankin ehtii lämmittää.

Kotiinlähdön koittaessa suunnitelmat muuttuvat vainolaisen puututtua peliin. Niskasen on paettava metsään ja yritettävä kotiin toisin keinoin.

Paluu rajan takaa oli lentokoneiden juhlaa. Sitä on myös Korpilentäjä, tosin ehkä hieman edeltäjäänsä vähäisemmissä määrin. Majurin elämän kelailu vie osan sivumäärästä, ja ilmaan päästään kunnolla vasta albumin loppupuolella. Tekijät mitä ilmeisimmin tuntevat aihealueen. Kuvia hieman turhaankin selittävät tekstilaatikot sisältävät kosolti ilmailuknoppeja bongailtavaksi, ja pieteetillä piirretyt lentokoneet ovat kauniita katsella.

Vaikka pätevä albumi onkin, ei Korpilentäjä tee aivan samanlaista vaikutusta kuin Paluu rajan takaa.

Tekstin osittainen virtaviivaistaminen olisi voinut sujuvoittaa tarinaa. Lisäksi konefontin käytön sijaan lukisi mieluummin käsin kirjoitettua tekstiä. Ilmailusarjakuvan ystävä jää toki odottamaan lisää lentoseikkailuita, vaikka sota ehtikin päättyä tarinassa. © esa niskanen & anssi rauhala

sessa kirjassakin on rajansa. Jos jotain pitää moittia, niin juurikin raskasta “käyttöliittymää”. 100 vuotta suomalaista animaatiota ansaitsisi oheensa multikirjaversion, digitaalisen laitoksen joka sisältäisi artikkeleiden ohella linkkejä animaationäytteisiin. Ehkä jonakin päivänä. Odotellessa jokaisen elävöitetyistä kuvista kiinnostuneen on syytä perehtyä tähän peruskiveen.

Tuomas Tiainen

Heikki Paakkanen Saksa-Suomi im Bunde Zum Teufel Sitä on vaikea muistaa nyt, mutta Eurooppa oli toisenlainen vuonna 1942, kun megalomaaninen mystikko Adolf Hitler tavoitteli tuhatvuotista maailman herruutta Longinuksen keihään avulla. Saksa-Suomi im Bundessa käydään jatkosotaa – ja Suomi on vahvassa kohtalonyhteydessä Saksaan, jota hallitsee irrationaalis-mystinen puoluekultti.

Suomen valtiojohdon tasapainoilu suhteessa Saksaan on ollut kiistanalainen aihe sodan päättymisestä saakka. Heikki Paakkanen sivusi eriparista yhteiseloa jo Suomi sodassa -stripeissään, joissa suursota häiritsi Suomen marsalkan hivenen anakronistista pyrkimystä syödä ravintola Lehtovaarassa.

Paakkanen jatkaa albumissa Sissin ja Siviilipalvelushenkilön seikkailuja, vaikka jälkimmäiselle jääkin tällä kertaa lähinnä kriitikon osa. Albumi onkin oikeastaan historiantutkielma, joskin väritetty sellainen,

Esa Niskanen ja Anssi Rauhala Korpilentäjä Arktinen Banaani Esa Niskasen ja Anssi Rauhalan Korpilentäjä on jatkoa kolmen vuoden takaiselle Paluu rajan takaa -albumille. Korkkarimainen ei-korkkari oli varsin mukava pikkupala. Tällä kertaa Korkeajännityksn jäljittely on unohdettu ainakin kannen osalta. Varsinainen sarjakuva kylläkin muistuttaa mainittua

© heikki paakkanen

Tarja Hallberg

sarjainfo 4/2014 39

tien liejuun. Historian ensimmäisen motorisoidun sodan kuluessa kehitettiin yhä tappavampia aseita, miljoonia ihmishenkiä menetettiin mitättömien maakaistaleiden ja kukkuloiden vuoksi.

Itsepäiset kenraalit korskeissa uniformuissaan saavat kuulla Tardilta kunniansa. Albumin henki on väkevästi sodanvastainen. Nationalismi on mielenvikaisuutta, sankareita ei ole eikä eloonjäänti välttämättä tunnu kaatumista paremmalta vaihtoehdolta.

Johtajien kaistapäiset manööverit tuntuisivat liki absurdeilta elleivät ne olisi totta.

Kirottu sota! on kerrottu omintakeiseen tyyliin. Dialogia ei ole lainkaan, tapahtumia kuvailee nimettömäksi jäävän sotilaan kertojanääni. Joka sivulla on kolme suurta ruutua, jotka toimivat staattisina kehyksinä raskaina eteenpäin marssiville tapahtumille.

Kerrontatekniset ratkaisut tuovat albumiin tiettyä dokumentinomaisuutta. Se sekä etäännyttää että tuo tapahtumat liki. Murskaavan tehokasta on myös käyttää kaksi sivua pelkkien sodassa ruhjoutuneiden kasvojen esittelyyn. Muutenkaan Tardi ei epäröi näyttää sotatoimien rujoutta.

Albumin lopussa on ensimmäiseen maailmansotaan erikoistuneen ranskalaisen historioitsijan JeanPierre Verneyn kattava kirjoitus syistä, kulusta ja seurauksista. Legitiimin historiankirjoituksen ymppääminen mukaan korostaa Tardin sarjakuvan painavuutta.

Tuomas Tiainen

© jacques tardi

Jaakko Seppänen

Jacques Tardi, Jean-Pierre Verney Kirottu sota!

Suomennos Heikki Kaukoranta Jalava Jacques Tardin Kirottu sota! julkaistiin meillä sopivasti ensimmäisen maailmansodan satavuotismuisteluiden aikaan. Kyseessä on ensimmäinen Tardi-suomennos liki kahteenkymmeneen vuoteen. Odottaminen on kannattanut, palkitun ranskalaistekijän kehuttu sotakuvaus on nimittäin vuoden käännösparhaimmistoa.

Liki mitättömän tuntuisesta Itävalta-Unkarin kruununprinssin attentaatista käsiin räjähtänyt suursota tallasi Euroopan maailmanherruuden taistelukent40 sarjainfo 4/2014

Morgan Navarro Teddy Beat Suomennos Kirsi Kinnunen Daada Ranskalaisen Morgan Navarron (s. 1975) sarjakuvissa liikutaan urbaanissa ympäristössä rentojen eläinhahmojen seurassa. Teddy Beatin päähenkilö, Teddy-niminen sininen karhu asuu Brooklynissä, piirtää sarjakuvia ja skeittaa. Nämä ovat vain kehys varsinaiselle toiminnalle eli sukupuoliaktien hakemiselle ja harjoittamiselle.

Kirja on palkittu Angoulêmen festivaalilla parhaana kokeellisena sarjakuvana vuonna 2012. Mitään erityisen mullistavaa kokeellisuutta ei ole havaittavissa, mutta aikuisviihde ja coolit piirroshahmot ovat vinkeä yhdistelmä.

Taskukokoinen, kovakantinen kirjanen noudattelee pornon fantasiamaailman lainalaisuuksia eli seksuaalisuuteen liittyy vain iloa ja vapautta: taudit, estot tai ihmissuhteet eivät rajoita menoa. Näkökulma on nuorten heterojuippien, mutta sikäli raikas, että hahmot tuntuvat olevan melko tavallisia olioita. Toki nuoria ja sutjakoita kaikki, silti kliseisistä pornotyypeistä ollaan kaukana.

Mukavana mausteena on skeittariestetiikkaa, ulkoilmaelämää sekä ennen kaikkea se, että hahmot ovat paitsi eläimiä myös materiaaleja: on muun muassa hiekka- lumi- ja tiili-ihmisiä.

Kirja on hauska ja kivasti piirretty, ja suomennos toimii moitteettomasti. Sopiva teos monenlaiseen rentoutumiseen.

Hannele Richert

Useita tekijöitä Angry Birds Comics 1: Operaatio omeletti Suomennos Anu Partanen ja Ville Keynäs WSOY Sarjakuva on ilmeinen lisä Rovion loputtomalta tuntuvaan Angry Birds -oheistuoteperheeseen. Viime syksynä päivänvalon nähneen Angry Birds Comics -sarjan oikeudet on myyty Saksan ja Ranskan lisäksi muun muassa Georgiaan ja Venäjälle, ja Yhdysvalloissa Angry Birdsistä tuli ensimmäinen suomalaissarjakuva, joka on saanut maahan nimeään kantavan lehden. Uusia osia on tarkoitus syytää markkinoille useita vuodessa.

Kaupallista, lapsille ja nuorille suunnattua sarjakuvaa ei Suomessa juuri tehtailla, joten vihaiset linnut lähtevät haastamaan lähinnä Ankkalinnassa majailevia sukulaisiaan. Vertailua on vaikea välttää siksikin, että Operaatio omeletin kuvituksista vastaavat esimerkiksi Disney-piirtäjät Paco Rodriguez ja César Ferioli. Työn laatu onkin tasavarmaa. Kaikenlaiset räjähdykset ja posahdukset on elävästi kuvattu, ker-

© morgan navarro

sillä kuten Siviilipalvelushenkilö huomauttaa, ei alan kirjallisuus juuri tuo esiin suomalaisen korpisoturin osuutta Hitlerin lähipiirissä. Sekä Mannerheim muistelmissaan että Veikko Huovinen Veitikassaan vaikenivat aiheesta.

Paakkasen kuvat ovat varmoja, pelkistetyn ja tukkoisuuteen asti yksityiskohtaisen välillä taiteileva tyyli on vahvasti hallussa. Kuvakulmilla ja väreillä ei iloitella, koska se ei ole tarpeen.

Aiheen käsittely sen sijaan jää hieman ohueksi, vaikka historioitsija Markku Jokisipilän kommentaari onkin asiantuntevaa ja valaisevaa. Kelkkaan hypätään, kun sota on jo hyvässä vauhdissa, eikä lukijaa johdateta sinne sen kummemmin. Tätä herkkua olisi lukenut mieluusti enemmänkin. Toisaalta valinta on perusteltu, koska kantavana kaarena ovat sissin omat kokemukset.

Jatkosodan tapahtumat saavatkin helpommin lähestyttävän esittelyn Paakkasen Suomi sodassa -strippikokoelmassa (1991). Mielenkiintoiseksi SaksaSuomi im Bunden tekee tulokulma, jossa käydään suoraan käsiksi Natsi-Saksan johtohenkilöihin. Natsivaltion arkkihirviöt esitetään tyystin naurettavina, hiukan lapsellisina hahmoina. Tässä kohtaa tekstin ja kuvan ristiriita on kutkuttavimmillaan.

Mannerheimin Paakkanen sen sijaan esittää aina arvostavasti, joten ikonoklasmiin ei syyllistytä ja teos kelpaa myös isänmaallisiin kirjahyllyihin. Minulla se on siellä Marskin ja Huovisen vieressä.

Franz Kafka ja Kristian Huitula Linna: sarjakuvaromaani, osa 1/2 Fantacore Franz Kafkan romaani Linna ei ole kaikkein helpoin kirja muuttaa sarjakuvan kielelle. Kirjan päähenkilöt käyvät pitkiä pohdintoja ja monologeja, jotka sellaisenaan puhekupliin siirrettynä tekisivät lukukokemuksesta todella raskassoutuisen.

Kristian Huitula on karsinut valtavan määrän tekstiä jo käsikirjoitusvaiheessa, mutta Linnan sarjakuvasovitusta leimaa silti tekstin paljous. Haastavista lähtökohdista huolimatta tarinassa on ilmaakin,

© tea tee

Verna Kuutti

Katariina Katla

© kristian huitula

© paco rodriques / 2013 Rovio Entertainment Ltd

ronta kulkee ja possu- ja lintupallerot ilmehtivät luonnikkaasti. Tuotetta kehtaa ainakin ulkoasunsa vuoksi viedä suuren maailman markkinoille.

Lyhyiden tarinoiden sisältö onkin sitten toinen juttu. Ongelma versoo pelikonseptin ohuudesta.

Pahispossut ovat varastaneet lintujen munat, hyvislinnut haluavat munat takaisin. Tämän väijytystaiston ympärille kehittyy sarjakuvakin, mikä tietää paljon actionia, mutta myös rasittavaa kaavamaisuutta.

Vaikka possuista ja linnuista on yritetty luoda persoonallisia hahmoja, ei esimerkiksi ominaisuus ”räjähtää tahdonvoimalla” riitä ylläpitämään tarinaa. Vertailu vuosikymmeniä rakennettuun ankkadynastiaan tuntuu ehkä epäreilulta, mutta ainakaan tässä vaiheessa yksikään Angry Birdsin hahmoista ei yllä sellaiseen samastuttavuuteen tai rakastettavuuteen. Tarjolla on vain kevyttä sekoilua, joka kertaa pelin tapahtumia uudestaan ja uudestaan.

etenkin albumin loppupuoliskon pitkissä puhekuplattomissa jaksoissa.

Huitulan piirrosjälki ja omaleimaisella tavalla karrikoidut hahmot istuvat tarinaan saumattomasti. Traaginen kertomus käsittämättömän byrokratiakoneiston hampaissa kamppailevasta maanmittari K:sta saa humoristisia sävyjä. Tummanpuhuva tussityöskentely sopii erinomaisesti kuvaamaan kaukaisessa vuoristokylässä vallitsevaa lähes katkeamatonta yötä. Linnan kuvaamatta jättäminen ja pikkukaupungin rakennusten yksityiskohtiin keskittyminen tukee tarinan tunnelmaa ja sisältöä.

Sarjakuvaromaanin ensimmäisessä osassa on 78 sivua, joten tarinan jakaminen kahteen albumiin tuntuu perustellulta – etenkin kun jo ensimmäisenkin osan lukeminen vaatii pitkän tovin.

Jään mielenkiinnolla odottamaan, kuinka Huitula rakentaa tarinan loppuhuipennuksen ja kiristää absurdin tunnelman huippuunsa. Ensimmäisessä osassa hän onnistuu hyvin vangitsemaan lukijan mielenkiinnon ja esittelemään keskeiset hahmot tunnistettavina ja inhimillisen koomisina.

Huitula on valinnut sarjakuvaromaaninsa tarinaksi edelleen ajankohtaisen, myös tämän päivän yhteiskunnallisia ongelmia heijastelevan tarinan. Uudelleensovitus nostaa Kafkan Linnan jälleen kerran ajankohtaiseksi ja tekee paikoin raskassoutuisesta klassikosta helpommin lähestyttävän. Kaikin puolin laadukasta ja sivistävää sarjakuvaa.

Tea Tee Mad Tea Party 2 Daada Tea Teen (Tea Tauriaisen) blogimerkinnöistä on koottu jo toinen albumi. Mad Tea Party -blogin nimi on niin toimiva, ettei ehjää ole ruvettu korjaamaan kirjojenkaan kohdalla. Sama pätee sisältöön: sivun pituiset merkinnät eivät pyri olemaan enempää tai vähempää kuin ne ovat, ja formaatti tuntuu vapauttavan tekijänsä mitä luontevimpaan ilmaisuun.

Tauriainen tekee työkseen kuvituksia, joiden syvyysvaikutelmat on väritetty taidokkaasti. Tässä kirjassa värit ovat edellisen osan tapaan litteitä pintoja.

Niiden harmonia paljastaa tekijän taidot. Rajatun paletin ansiosta voimakkaat värit näyttävät räikeän sijaan miellyttäviltä. Ajoittain krumeluuriksi yltyvät yksityiskohdat ovat viimeisteltyjä. Väreistä tunnistaa tekijän jo kaukaa. Piirroksissa näkyy sykähdyttäviä kajastuksia Ren & Stimpyn ja Powerpuff Girlsien tyyppisistä 1990-luvun animaatiosarjoista.

Luonnehtisin Tauriaista luonnonlapseksi, vaikka termi johtaa helposti harhaan. Tauriainen tuntuu piirtävän silkasta piirtämisen ilosta. Vaivattoman näköinen jälki on syntynyt varmasti tuhansien tuntien harjoituksen kautta, mutta sarjakuvien vilpittömyys ei ole kärsinyt taitojen kehittymisestä tippaakaan.

Arkinen itseironia on aseistariisuvaa, kokonaisuus yksinkertaisesti ihana.

Hannele Richert

sarjainfo 4/2014 41

© petri koikkalainen

tekstia toimiakseen. Kirja on silti helppo hyväksyä sen vastaansanomattoman omintakeisuuden ansiosta.

Koikkalaisen tuotos ei toimi kirjana kovin hyvin, koska se toimii blogina niin hyvin. Internet reagoi supernopeudella verrattuna vanhempiin medioihin.

Pienten piirien ilmiöiden ja kansallisten ja maailmanlaajuisten ilmiöiden rinnastaminen onnistuu siten, että yleisö tajuaa.

Kirjanen asettuu sopiviin mittasuhteisiin, kun ei anna sille liikaa painoarvoa yksinään. Se on osa kokonaistaideteosta, johon kuuluvat blogi, yhtye NonFictional Koikkalainen ja veriroiskeita muistuttavat ruiskumaalaukset.

Tällä hetkellä blogissa kirjankansi tuijottaa kärsivänä, kun sen sisältö palaa. Siinä on kieltämättä jotain hohdokasta.

42 sarjainfo 4/2014

ottanut heidän kanssaan yhteen ennenkin.

Kekkonen ja Napalm löytävät yhteisen sävelen pullon ja saunan avulla. Pian mukaan tulee myös Lapin poltosta haaveilevia zombinatseja ja Kekkos-klooni.

Napalmi erottaa kopion helposti: ”Aito Kekkonen ei pyytäisi apua.”

Katja Louhion piirrokset yllättävät luontevuudellaan. Realismin ja superrealismin yhdistäminen on globaalistikin vaikea laji, joten kuvakulmien kliseisyys ei häiritse liikaa. Viiva sentään elää, eikä sitä ole pilattu kehnolla värityksellä. Myös tarina on hienoisesta omaperäisyyden puutteesta hulimatta sujuvampi kuin useimmat suomalaiset Korkeajännitys-kloonit. Mieluummin luen tätä kuin Karimin kaltaisia ”tulevaisuuskuvauksia”.

Ville Hänninen

Katja Louhio, Markus Tuppurainen ja Vesa Vitikainen Kersantti Napalm: Menneen talven lumia Crime Time Suomalaiseen supersankaritarinaan tulee väkisinkin humoristinen luenta. Koko lajityyppiä on vaikea ottaa vakavasti, joten näin lähelle tuotuna kielen on ainakin käväistävä poskessa, ihan tietoisesti.

Saattaakin olla viisasta, että Kersantti Napalm: Menneen talven lumia -albumin maailma sijoittuu menneisyyteen. Ja vielä viisaampaa, että mukana on Urho Kekkonen, ainoa ylivertainen suomalaisen populaarikulttuurin hahmo.

Amerikkalainen agentti, Kersantti Napalm saapuu Suomeen keskelle kylmän sodan kiemuroita. Patriot American Forcen salaisen asiamiehen lisäksi maassa on kolme muutakin superagenttia. Neuvostoliitosta ovat tulleet ”Sergei”, ”Puna-Nadia” ja ”Eversti Kozyrev”, ja Napalmi on

© mikko kallinen

Hannele Richert

© katja louhio

Petri Koikkalainen Varo keittiöveistä vittunaama Lempo Petri Koikkalaisen esikoisjulkaisun Varo keittiöveistä vittunaama pohjana on tehokas Vittuilublogi. Teos on niin vetävästi nimetty, että sisällön pitäisi olla jotain vallan erinomaista, jotta se yltäisi otsikon asettamiin odotuksiin. Myös Aapo Kukon kirjoittama esipuhe antaa odottaa jotain tajunnan räjäyttävää.

Sisältö on sekoitus Hugleikur Dagssonin tyyppistä mustaa huumoria ja hempeämpiä, aforismityyppisiä palasia. Vertaus on suuntaa-antava, sillä missään nimessä Koikkalainen ei tunnu kopioivan ketään.

Herkät ja tiukat huomiot muodostavat yhdessä hämmentävän kokonaisuuden. Lyhyet, useimmiten vain kuvan mittaiset blogimerkinnät on siirretty kirjaan sellaisinaan, mutta ne vaatisivat enemmän kon-

Mikko Kallinen Sormibrighton Like Mikko Kallinen on lukenut tunnollisesti Jarlansa, kuten jo heti nimestä huomaa. Sormibrighton on albumi täynnä sanaleikkejä ja puujalkavitsejä yksinkertaisella ja selkeällä kuvituksella ryyditettynä.

Tikku-ukkoa vain hieman edistyneempi tapa piirtää kylläkin uuvuttaa parinsadan sivun mittaista albumia lukiessa. Jotain lisää kuvitukseen kaipaa: vaihtelua tai värejä! Seuraava albumi myös eri tavalla taitettuna, kiitos.

Pokkarimuotoisessa sarjakuvassa on paljon hyviä oivalluksia ja näppäriä heittoja, joista moni liittyy alapään asioihin. Ihan kaikkia sanamuunnoksia ja sanaleikkejä ei olisi kannattanut valita mukaan, turhan moni jätti kylmäksi.

Enimmäkseen Kallisen albumi viihdyttää ja välillä jopa naurattaa, mutta ei Sormibrighton saa minua hihkumaan onnesta tai varsinkaan “nauramaan itseäni tärviölle”. Ihan kiva.

Merja Lundén

nuorten pajat maanantaisin sarjakuvakeskuksella

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

Sarjainfon saat

kätevimmin

kotiisi liittymällä S a r j ak u vas e u r a n

jäseneksi

nettisivujemme

kautta sa r jak u vas e u r a . fi

tai maksamalla j ä s e n maks u n

dimcos.com/sarjakuvakeskus

digitaalinen

pienlehtitaivas

w w w.

tilill e 80001 5-3 51649.

Kirjoita v i e stik e n ttä ä n TAMPERE KUPLII P I E n LE h T I MARs s I n im e si , 28.–29.

MAALIsKUUTA 2015 h y VÄ n F I I L I K s E n s A R j A K U VA F E s TA R I T

osoitteesi ja s y n t y m äv u ot e si .

25 €

alle 18 vuotias

VAPAA PÄÄsy!

TAMPERE, FInLAyson

TsEKKAA LIsÄTIETojA: www.TAMPEREKUPLII.FI

2.1.2015 14.43 Hoi , sa rjaku vantekijä tai pienku sta ntaja!

pienlehtimarssi64x51.indd 1

18 vuotta tai enemmän 30 €

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 4/2014 43

pienet lehdet

Flunssaa ja monstereita teksti merja lundén

Lähetä lehtesi osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi.

© antti ollikainen

Jyrki Nissinen ja Søren Mosdal & Jacob Orsted Dead Genesis Split Series #1 www.deadgenesis.com info@deadgenesis.com Dead Genesis on julkaissut kaksi erillistä tarinaa sisältävän sarjakuvan.

Sen ensimmäinen teos on Jyrki Nissisen “Jere ja Nemi seurustelee”, jolla vähemmän hienovaraisesti viitataan Lise Myhren Nemiin ja Scottin & Borgmanin Jereen. Sekä Nemissä että Jeressä kapinoidaan enemmän tai vähemmän lempeästi yhteiskuntaa ja auktoriteetteja vastaan, mutta yleisesti ottaen kumpaakin voi suositella myös alaikäiselle lukijalle. Tätä Split Seriesin ensimmäistä osaa ei voi.

Nissinen on ottanut käsittelyynsä tutut ja turvalliset hahmot ja tehnyt niistä irstaita ja kiroilevia, epäsympaattisia tyyppejä. Harmi vain, että käsikirjoitus ei kanna ja tarina lähinnä ärsyttää, mutta ei tätä kyseenalaista kunnianosoitusta ole ilmeisesti tarkoituskaan ottaa kovin vakavasti. Nissisen tyylistä pitävät saanevat mitä haluavat.

44 sarjainfo 4/2014

© søren mosdal

Kahden etukannen sarjakuvassa voi myös lukea Søren Mosdalin ja Jacob Orstedin työn “El Caca Divino - tai kuinka Freddy ja Professori voittivat Pulitzer-palkinnon”. En muista koska olen viimeksi lukenut jotain näin ällöttävää. Juonen makaaberiutta vahvistaa epämiellyttävästi piirretyt ja rakennetut hahmot, joista yksi muistuttaa hieman Blastista tuttua Polza Mancinia. Erilainen ravintolakokemus pitää kuitenkin otteessaan ja kaikesta inhottavuudestaan huolimatta tarinaan palaa tarkistamaan tiettyjä yksityiskohtia. En suosittele syömään samalla kun lukee tätä. Muuten antaa mennä vaan!

Kaarina Uimonen Walter Ego’s cute little adventure kiemura.sarjakuvablogit.com inkblotplot.blogspot.fi Kaarina Uimosen englanninkielinen Walter Ego’s cute little adventure on kivan näköinen sarjakuva pienestä mustasta hirviöstä Walterista, joka rakastaa kaikkea suloista ja ihanaa.

Lähtökohta on mielenkiintoinen ja

ettenkö sanoisi söpö, mutta tarina ei valitettavasti yllä hyvän alkuidean tasolle. Olisin ainakin halunnut lukea Walterista herkullisen värimaailman sisällä, jossa värikkäät toiveet ja musta todellisuus olisivat törmänneet kunnolla yhteen. Nyt mustavalkoisuus häiritsee sarjakuvaan uppoutumista.

Piirrosjälki ei näytä viimeistellyltä ja vaikka tekstistä saa selvää, toivoisin jatkossa huolitellumpaa käsialaa. Tarina

© kaarina uimonen

© jyrki nissinen

onnettomasta hirviöstä, joka haluaa olla pinkki yksisarvinen vastoin vanhempiensa ja ystäviensä toiveita, on silti mukavan naiivi ja hyväntuulinen.

Antti Ollikainen Flu anttisam@yahoo.com Erittäin tyylikäs sanaton sarjakuva kertoo rohkeasta linnusta aarteenetsintämatkalla. Reissua halki viidakon ja vuoriston hankaloittaa kuitenkin paha flunssa. Nimetön lintu aivastelee mitä vaarallisimmissa paikoissa joutuen kiperiin tilanteisiin. Indiana Jones -tyylisesti sanaton sankarimme kuitenkin selviää kaikesta. Lopuksi flunssa jopa pelastaa! Antti Ollikaisen sarjakuva on upea tarina onnistuneella toteutuksella. Viimeiset sivut saavat lukijan melkein haukkomaan henkeään. Miten sanaton sarjakuva voikaan olla näin täynnä ääntä ja melskettä & jännitystä ja pärskeitä! Suosittelen!

Heta Cider grimbird@gmail.com grimbird.sarjakuvablogit.com Hetan sanattomassa sarjakuvassa lukija tutustuu tuhon jälkeiseen mustavalkoiseen maailmaan.

Pieni tyttö elää itsekseen, asuu vaatimattomassa majassa, ja välillä ihailee aarrettaan entisestä maailmasta. Lukija

© eva mäkelä

© heta

on jo tässä vaiheessa nähnyt toisenkin elollisen olennon, joka sittemmin antaa tytölle kyvyn tuoda väriä ja eloa maailmaansa. Sarjakuvan mustavalkoinen ja hieman alakuloinen kauneus muuttuu nyt hurmaavaksi väriloistoksi.

Monitulkintainen Cider on yhtä aikaa apea ja iloinen tarina loppuen toiveikkaasti muistutukseen siitä mitä joskus oli.

Mira Kajander, Eve Karvonen, Emilia Karvanen, Jesse Enho, Katariina Laitinen, Katriina Purola, Heidi Alanne, Tytti Teräväinen ja Topi Jalvas.

Murena-Albumi #1 Pakotiet ja piilopaikat www.murena.org Muurlan Opiston sarjakuvataiteen linja julkaisi ensimmäisen kokoelmansa

Eva Mäkelä Lyhyit juttui evahatescomics.sarjakuvablogit.com Lyhyit juttui sisältää nimensä mukaisesti lyhyitä, enintään neljän sivun

© heidi alanne

pituisia juttuja. Aiheet vaihtelevat mangasta huumoriin ja ihmissuhteen loppumisesta naisena olemisen vaikeuteen. Eräänlaisena löyhänä yhdistävänä teemana voisi ajatella elämän toisaalta oikeaa ja toisaalta näennäistä vaikeutta. Ei ole helppoa olla hameeseen pukeutuva mies, perussuomalainen, hipsteri tai Hohdon Jack. Lyhyit juttui on erittäin vaikuttava sarjakuvalehdykkä ja antaa tekijästään hyvin monipuolisen ja osaavan kuvan. Eva Mäkelästä olisi ilo kuulla enemmänkin sarjakuvantekijänä!

Mira Kajander ja Sara Lehtinen Koodinimi Tilhi koodinimi.blogspot.fi detrah.deviantart.com berneri.deviantart.com Mira Kajanderin ja Sara Lehtisen tekemä pikkusarjis Koodinimi Tilhi kertoo melko murhanhimoisesta linnusta, joka aika lailla joka sivulla on ruumiin äärellä, jonka on joko kolkannut tai ampunut. Ninjaveitsiä ja -miekkoja käsittelevä ja puissa vaaniva kiukkuinen pikku tilhi on yhden linnun tapporetkellään, mutta silti aika huvittava ja söpö. Mukava pieni lehtinen!

© mira kajander & sara lehtinen

© kukka-maria kiuru

Kukka-Maria Kiuru Siniset saappaat facebook.com/sinisetsaappaat kmkiuru@gmail.com Siniset saappaat kertoo entisestä koeeläinbeaglesta, jolla on siniset saappaat ja avoin mieli. Osa albumin stripeistä on julkaistu aiemmin IltaSanomissa. Kukka-Maria Kiurun sarjakuva on miellyttävä tuttavuus, ja päähahmo Siniset saappaat on sympaattinen. Yhdessä kakadun, lemmikkibeaglenpoikasen (tekijän keksimä suloinen nimitys), madon, tukaaninpoikasen, näkymättömän neuvonantajan ja lokin kanssa Siniset saappaat tarkastelee maailmaa. Välillä syvällisemmin, mutta enimmäkseen kepeällä otteella ja humoristisesti. Kosteutusta kaipaava aavistuksen nenäkäs huonekasvi on suosikkini Kiurun stri-

keväällä 2014. Antologia sisältää yhdeksän itsenäistä sarjakuvaa. Kokoelma on mukavan tasalaatuinen, vain muutamassa sarjakuvassa harmitti tarinan heikkous tai epämääräisyys.

Näistä muun muassa Heidi Alanteen “Dodolinnun laulu” aloitti todella vahvasti sekä kuva- että tekstikerronnallaan kertoen vetävästi toisiaan sukupuutolta pelastavista eläimistä, mutta sitten muuttui kliseiseksi vihaksi ja huonosti piirretyiksi ihmisiksi. Onnistuneimmista nostan esille Katriina Purolan “Vuosipäivän”, joka on mielenkiintoisesti piirretty koskettava tarina laitoksesta pikku retkelle karkaavista entisistä sirkustaiteilijoista. Kaunista kuvataiteellista viivaa ja juuri sopivasti tekstiä. Eve Karvosen “Ensivaikutelma” sai haluamaan lisää: mikä ja mistä tämä kartanossa asuva perhe oikein on! Antologian lopetti komeasti Topi Jalvaksen tarina “Ruosteessa”, sanaton sarjakuva epätoivosta, auttamisesta ja onnesta.

peissä esiintyvistä muista hahmoista.

Vaikka Siniset saappaat ei ole mitään uutta ja ihmeellistä, on se kuitenkin varsin mukavaa sarjakuvaa, jota on kiva lukea.

sarjainfo 4/2014 45

vinjetisti

H

ei Emmi Nieminen, esittele itsesi!

Moi Aino! Uhhuh, niin.

Hei kaikille, olen Emmi, tamperelainen sarjakuvataiteilija.

Miten tämänkertaiset kuvitukset syntyivät?

Alussahan käyttää aika ruhtinaalisesti aikaa taustamateriaaliin tutustumiseen ja ideointiin, mutta lopulta pitää vain vääntää. ”Katotaan mitä tapahtuu, jos teen näin” on usein ihan hyvä lähtökohta.

© emmi nieminen

Tarpeena tarinankerronta Teksti aino sutinen

Sinut tunnetaan tuotteliaana taiteilijana. Olet julkaissut useita kirjoja ja ollut nuorin Sarjakuva-Finlandia-ehdokas. Mistä kumpuaa tarve tehdä sarjakuvaa?

Lapsuudenkodissa oli aina sarjakuvia, mutta ei sen enempää kuin muillakaan samanikäisillä. Siinä kasvuympäristössä oli läsnä muitakin elementtejä, jotka tuuppivat pientä ihmistä sarjakuviin päin. Oli vanhemmat, jotka tukivat eivätkä pelänneet lapsen kasvavan kieroon sarjakuvien takia, suvussa periytyvä taipumus tehdä kuvaa ja ihan ihmiselle lajityypillinen tarve kuulla ja kertoa tarinoita. Sarja-

luonnoskirja JARNO LATVA-NIKKOLA “Luonnoskirjoissani ei ole yhtään varsinaista luonnosta, vaan siellä olevat kuvat ovat valmiita sellaisenaan. Kirjani täyttyvät kuvista, joita en ole suunnitellut, ja tekemisen riemu on ainut syy niiden olemassaoloon.

Saatan aloittaa piirtämisen naulakosta, varpaasta tai pyllystä, ja ympärille kehittyy jotain hauskaa tai tylsää. Ne ovat nopeita rykäyksiä tahi hartaasti nysvättyjä piirroksia. Sivut täyttyvät nopeasti silloin kun teen sarjakuvakäsikirjoitusta, piirrosvaiheessa en koskekaan näihin kirjoihin.”

46 sarjainfo 4/2014

kuvani ovat vahvasti tarinallisia, koska päällimmäisin tarpeeni on nimenomaan kertoa tarina. Sitten on se tekijä x, jota voisi lähteä purkamaan enemmänkin Sitten Joskus.

Viimeisin kirjasi Vahinkoraja (Kumiorava, 2014) käsittelee ylipainoisen päähenkilön elämää. Millainen prosessi on tämän tarinan taustalla?

Vahinkorajaa edelsi noin vuoden verran erilaisia teosideoita lihavuudesta, tarkemmin siis siitä miten lihava mies esitellään taiteessa. En muista enää, mistä se idea edes alun perin tuli.

Vahinkorajan yhdeksi vahvimmista teemoista muodostui se, miten näennäisen mielipuolista meidän on päästää toisia ihmisiä lähelle. Me olemme sosiaalisia eläimiä, joilla on usein aika huonot edellytykset ymmärtää toisiamme ja toistemme tarpeita vahvasta samastumisesta huolimatta.

Vahinkoraja käsittelee toiseutta ja varsinaista lihavuusteemaa enemmän metatasolla: kuinka paljon päähenkilön ulkonäkö ohjaa teoksen tulkintaa tai jos tekijä ei itse ole koskaan ollut iso, miten

uskottava hänen luomansa hahmo voi olla, ja niin edelleen. Lihaviin fiktiivisiin hahmoihin liittyy monia mielenkiintoisia kysymyksiä.

Mikä on unelmasi sarjakuvataiteilijana?

En tiedä onko toive jonkinlainen lama-ajan ilmaisu kun unelmiin ei ole enää varaa, mutta toivon suuresti sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla, että sarjakuva jatkaisi monipuolistumista ja rikastumista. Toivon tätä ihan omien sarjakuvieni kohdalla, sitä että pysyisin halukkaana oppimaan uusia tekniikoita ja tarinankerrontatapoja enkä jämähtäisi tai luovuttaisi.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Hei, netissä on uusi zine nimeltä Monstera! Eka numero tuli juuri vähän aika sitten pihalle teemalla teini-ikä. Ekassa julkaisussa on sellaisiakin kihoja kuin Tiina Lehikoinen, Lora Li ja Timo Bredenberg.

Kantsii vilkaista. monsterazine. tumblr.com karvala.vuodatus.net

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 4/2014  47

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki