Sarjainfo #164, 3/2014

N:O 164

€

7 3/2014

MARTTI SIROLA SARJAKUVA SAKSASSA HUGLEIKUR DAGSSON

KUVITTAJAT JA MAAILMAN SARJAKUVAT SARJAKUVAKESKUKSELLE

kuulumisia SARJAKUVAKESKUS Hämeentie 150, 00560 Helsinki kursseja – galleria – kahvio – sarjakuvakauppa AVOINNA ma-pe 10–18, la 12–16 Suljettu kesäksi 4.8. asti. info@sarjakuvakeskus.fi www.sarjakuvakeskus.fi www.facebook.com/ sarjakuvakeskus UUTISKIRJE Tilaa Sarjakuvakeskuksen uutiskirje (n. kerran kuussa) sähköpostiisi kirjoittamalla meille osoitteeseen info@sarjakuvakeskus.fi

TULEVIA NÄYTTELYITÄ GALLERIA SARJAKUVAKESKUKSESSA • Nordicomics Youth!

3.–29.11.14 • Batman 1.12.14–17.1.15 • Puupäähattu 2015 19.1.–28.2.15

BLOGISSA mm.

• Julie Delporte ja antennit joka paikassa • Italialaista seksuaalivähemmistösarjakuvaa ikkunagalleriassa • Julia Thorell CUNE-residenssissä • Haastattelussa Saksan sarjakuvaseura • Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 25 000 kävijää – katso kuvat sarjakuvakeskus.fi/blogi

Maailman sarjakuvien sivuilta voi ladata opetusmateriaalia eri kielillä.

© world comics

vapohjan kautta. Järjestö on vuosien aikana järjestänyt lukuisia osallistavia työpajoja erityisesti kehittyvissä maissa Afrikassa ja Aasiassa. Paikalliset yhteisöt ovat saaneet käsitellä itselleen tärkeitä aiheita julisteiksi painettavien, joko tarinoita kertovien tai tietoa välittävien sarjakuvien kautta. Muodollista piirustustaitoa tärkeämpää on halu jakaa tarinoita ja sarjakuvaa voidaan tehdä pienin kustannuksin jopa lukutaidottomille.

Puheenjohtaja Leif Packalénin mukaan Sarjakuvakeskus tuntui luontevalta paikalta uudelle toimistolle, sillä yhteistyötä on tehty aina Maailman sarjakuvien perustamisesta vuonna 1997 alkaen. Tähän mennessä toimisto on sijainnut puheenjohtajan kotona. Nyt suunnitellaan monia uusia projekteja, mahdollisuuksien mukaan.

Viime vuosina Maailman sarjakuvat on toiminut aktiivisemmin Suomessa kuin ulkomailla. Työpajojen metodi sopiikin erinomaisesti sovellettavaksi niin perusopiskelijoiden kuin esimerkiksi erityisryhmien kanssa tehtävään työhön missä vain.

– Kehitysyhteistyö on kuitenkin edelleen järjestön päätehtävä, kertoo Packalén. kuvittajat.fi worldcomics.fi

KURSSEJA KEVÄÄLLÄ 2015 STRIPPIKURSSI Pe 23.1.–27.3. 17–19

Kurssit sopivat sekä aloittelijoille että edistyneemmille. Alennetut kurssimaksut Suomen sarjakuvaseuran jäsenille, opiskelijoille, työttömille ja eläkeläisille. Lapsille 25 % sisarusalennus. Lisätietoa ja verkkoilmoittautuminen kevään kursseille osoitteessa: sarjakuvakeskus.fi/kurssit

TEKSTAUSKURSSI La–su 14.–15.2.

TIETOKONEVÄRITTÄMISEN ABC La–su 16.–17.5.

AIKUISILLE:

LAPSILLE:

KUVAKIRJAPIIRI Ma 12.1.–4.5. 19–21 KUVITUKSEN PERUSKURSSI, Ma 12.1.–4.5. ryhmä 1 17–19 Ti 13.1.–5.5. ryhmä 2 17–19 SARJAKUVAILMAISU 1&2 To 15.1.–7.5. 17–19

© Satu kettunen

SARJAKUVAKESKUKSEN

Kaksi sisarjärjestöä muuttaa toimistonsa Sarjakuvakeskukselle syksyllä 2014. Järjestely tietää lisää uusia yhteistyön muotoja sekä tietenkin uusia pöytäjärjestelyjä kellaritiloissa. Haaveena on jatkossa uudet, yhteiset tilat.

Kuvittajat ry:n kaikki jäsenet ovat alansa ammattilaisia. Järjestö mm. julkaisee Kuvittaja-lehteä ja järjestää jäsenilleen koulutus- ja virkistystapahtumia. Alan edunvalvontaa ja kansainvälistä yhteistyötä tehdään aktiivisesti. Toiminnanjohtaja Anna Kähkönen kertoo tuntemuksiaan Sarjakuvakeskukselle muuttamisesta.

– Olemme hyvin onnellisia tiiviimmän yhteistyön mahdollisuudesta! Sarjakuva- ja kuvitusväkihän eivät ole kaksi eri ryhmää, kyse on ennemminkin saman kolikon eri puolista. Ennen kaikkea toivomme, että saman katon alla majailu luo uutta yhteistoimintaa, sekä konkreettista että ideoiden ja tiedon vaihtoa.

Kähkönen näkee aloilla olevan yhteisiä haasteita.

– Taidepoliittisesti sekä kuvitus että sarjakuva tarvitsevat lisää ansaitsemaansa painoarvoa ja tätä kautta parempaa rahoitusta. Kummatkin ovat erittäin suosittuja taidemuotoja, mutta niitä vaivaa pelkän populaari- ja lastenkulttuurin leima. Myös tekijöiden ammatillinen asema on koko ajan vaakalaudalla.

Voimavaroja asioiden parantamiseen tulee itse laadukkaasta taiteesta.

– Yksi keino näiden asioiden muuttamiseen on näyttää sekä tekijöille että yleisölle, mitä kaikkea kuvitus ja sarjakuva voivat olla. Yksi suuri lähitulevaisuuden haaveemme onkin, että löydämme yhdessä kaikin puolin toimivat tilat, joissa voimme tarjota entistä enemmän asioita sekä kaikenikäisille tekijöille että yleisölle, toivoo Kähkönen.

Maailman sarjakuvat ry. on pieni, kokoaan suurempi kansalaisjärjestö jolla on ollut suuri vaikutus sarjakuvaopetuksen metodeihin tutun neliruutuisen sarjaku-

Kuvituskurssi on pitkään ollut yksi Sarjakuvakeskuksen suosituimpia, ja tulevana keväänä niitä pidetäänkin useampi.

ANIMAATIOKURSSI 8–12-v.

To 22.1.–14.5 ryhmä 1 15–16.45 To 22.1.–14.5. ryhmä 2 17–19 ILTAPÄIVÄKURSSIT Ti 20.1.-12.5.10–15-v. 17–18.45 Ke 21.1.–13.5. 8–12-v. 15–16.45 Ke 21.1.–13.5. 7–12-v. 17–18.45 KATUTAIDETYÖPAJA 10–15 v.

Ti 20.1.-12.5. 15–16.45

sisällys

Kansi: Mika Lietzén Sarjainfo – lehti sarjakuvista Vuoden 2014 numerot ilmestyvät huhtikuussa, heinäkuussa, lokakuussa ja tammikuussa (2015) ISSN 0356-4967

8

Päätoimittaja: Reetta Laitinen reetta.laitinen@sarjakuvaseura.fi Toimitussihteeri: Aino Sutinen aino.sutinen@sarjakuvaseura.fi Kuvatoimitus: Ville Manninen ville.manninen@sarjakuvaseura.fi

© mika lietzén

Arvostelut: Ville Hänninen ville.hanninen@sarjakuvaseura.fi Uutiset: Sarjainfon toimitus sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Taitto: Heidi Salminen heidi.salminen@sarjakuvaseura.fi Paino: Waasa Graphics, Vaasa Paperi: Edixion Kaikki Sarjainfossa julkaistavaksi tarkoitettu materiaali on lähetettävä Sarjainfon sähköpostiosoitteeseen. Sarjainfon kirjoittajat vastaavat itse mielipiteistään – ne eivät välttämättä edusta Suomen sarjakuvaseuran tai toimituskunnan kantaa.

Avustajat: Henri Gylander, Tarja Hallberg, Ville Hänninen, Jussi Jalonen, Heikki Jokinen, Kaltsu Kallio, Vesa Kataisto, Katriina Koponen, Petra Koponen, Verna Kuutti, Tuula Leinonen, Merja Lundén, Christian Maiwald, Onni Mustonen, Christer Nuutinen, Jonna Pennanen, Hannele Richert, Timo Ronkainen, Vesa Saarinen, Jaakko Seppänen, Henry Söderlund, Julia Thorell, Tuomas Tiainen, Jyrki Vainio, Reijo Valta, Miia Vistilä, Anna Vuorinne, Thomas Wellman.

Ilmoitushinnat: 1/1 s 600 e, 1/2 s 360 e, 1/3 s 240 e, 1/4 s 240 e, banneri 180 e, pienlehtimainokset 20 e.

Kaikki ilmoitukset sisältävät 100 000 näyttökertaa valitussa verkkomediassa.

© martti sirola

14

2 Sarjakuvakeskuksen kuulumisia 4 Pääkirjoitus 5 Uutisruutu 13 Kysy!

17 Keräilijän tunnustuksia

isoisäni, kalle kehveli

20 Kaksintaistelu

kati kovács ja jope pitkänen

28 Vieraskynä

Materiaalitoimitukset: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi

katriina koponen

32

Julkaisija: Suomen sarjakuvaseura ry Hämeentie 150, 00560 Helsinki Puh: (09) 685 6100.

Ajan vangit

Tilaukset, osoitteenmuutokset ym: www.sarjakuvaseura.fi info@sarjakuvaseura.fi

jykä ja rike

40 Arviot 48 Pienet lehdet 50 Vinjetisti

christer nuutinen

36

© petra koponen

8

Mika Lietzén:

14

Martti Sirola:

todellinen kauhu syntyy realismista kansanperinnettä ja käytännön taitoja

18 100 vuotta suomalaista

animaatiota, osa 2 22 Renate-kollektiivi:

yksi kaikkien ja kaikki sarjakuvan puolesta

24 29

Saksan sarjakuvakenttä Julia Thorell:

30 34

Totuus Gabrielle Bellistä Hugleikur Dagsson:

36

kuš! palasi ”kotiin”

festarisarjakuva

rivojen tikku-ukkojen valtias

50 Luonnoskirja 51 Dear Kaltsu sarjainfo 3/2014 3

pääkirjoitus

Finnish Comics: The Next Generation

© christer nuutinen

Helsingin sarjakuvafestivaalit jäivät tänä vuonna osaltani vähemmälle koluamiselle. Syypää oli kuukautta aiemmin syntynyt Valo-poikani. Täysin käymättä ei tapahtuma onneksi jäänyt. Vauvakin pääsi ensimmäisille sarjakuvafestivaaleilleen.

Itse korkkasin festarit vasta aikaihmisenä, vuonna 2003. Mieleeni on jäänyt Koiton talon tungos Neil Gaimanin esiintymisen aikana sekä tunnin signeerausjonotus koleassa syyskelissä. Seuraavana syksynä toisen idolini Jeff Smithin nimikirjoitusjono oli huomattavasti lyhyempi. Ehdin jopa ujosti vaihtaa artistin kanssa muutaman sanan Moby Dick -romaanista, johon Smithin Luupäät-sarjakuvassa useasti viitataan.

Vuonna 2005 olin jo jossain määrin ”sarjakuvaskenessä” itsekin. Tai ainakin vieraillut Helsingin sarjakuvatapaamisissa, kirjoitellut Kvaak-foorumilla sekä foorumin irkkikanavalla, ja ihmeekseni tätä kautta jotenkin luiskahtanut vakiokalustoon.

Moni samaan aikaan samoissa kuvioissa olleista ihmisistä on yhä sarjakuvatoiminnassa mukana.

Moni on myös saanut tai saamassa omia lapsia.

Uutta sukupolvea on siis koko ajan kasvamassa.

4 sarjainfo 3/2014

Toistakymmentä vuotta sarjakuvafestivaaleja ja oma muuttunut elämäntilanne saivat mielen hieman haikeaksi. Festareilla pyöri aivan uusia ihmisiä, joille kaikki on vielä ennen kokematonta ja jännittävää. Uudet aktiivit tuntuvat olevan paitsi innokkaita myös päteviä. Heitä yhdistää samanlainen sukupolvikokemus kuin kymmenen, kaksikymmentä tai kolmekymmentä vuotta sitten kuvioihin tulleita.

Kun oma jälkikasvu on joskus tarpeeksi vanha astumaan mukaan remmiin, ovat nykyisetkin aktiivit jo vanhoja pieruja, jotka vain vaivoin pysyvät nuorison tahdissa. Varmuuden vuoksi aion aloittaa sarjakuvakasvatuksen hyvissä ajoin. Ovathan kotihyllyt täynnä Tinttejä ja Asterixeja, ja Sarjakuvakeskuksella on lastentoimintaa enemmän kuin ehtii ikinä harrastaa.

Paitsi että jokaisen sukupolven pitää tietysti suorittaa vanhempainmurha. Mitä todennäköisimmin pojasta kasvaa siis jääkiekkoilija.

Reetta Laitinen

uutisruutu

Menestystä Saksanmaalla

© henry söderlund

V

© petteri tikkanen

Black Peider nosti Suomi-Saksa-maaottelun voittajat, itävaltalaisen Simon Häußlen ja saksalaisen Thomas Wellmannin ilmaan sarjakuvafestivaalien klubilla Helsingissä.

uonna 2014 Suomen sarjakuvaseura on panostanut kulttuurivientiin Saksaan ja Euroopan saksankielisille alueille. Suomi oli teemamaana lokakuussa Frankfurtin kirjamessuilla, maailman suurimmassa kirjallisuustapahtumassa, ja paikan päälle järjestettiin myös sarjakuvaohjelmaa. Saksalainen mediahuomio on etenkin Frankfurtin ympärillä ollut laajaa.

Sarjakuvaseura on tänä vuonna järjestänyt pop-up-tapahtumia, näyttelyitä, kirjamyyntiä ja edustusta myös muissa sarjakuvatapahtumissa Berliinissä, Leipzigissa, Sveitsin Luzernissa, Itävallan Wienissä, Erlangenissa, Hampurissa, Münchenissä ja viime vuonna Kielissä.

Yhteistyötä tehdään siis jatkuvasti myös ruohonjuuritasolla ja maiden sarjakuvakentät voivat paitsi löytää uutta taidetta molemmin puolin, samalla oppia toistensa toimintatavoista.

Tammikuussa julkaistu Comic Atlas Finnland -antologia (Reprodukt, 2014) on saanut paljon kiinnostunutta vastaanottoa Saksassa. Titel Kulturmagazinin Boris Kunz kirjoitti arvioissaan, että suomalaisilla taiteilijoilla on ”hyvin erityinen, lakoninen ja hieman synkkä huumori” ja että tällaisia töitä syntyy kun ollaan ”kaupallisten genremäärittelyjen ulkopuolella”. Suomi nähdään usein Saksassa pienenä maana, josta tulee erikoista kulttuuria juuri kentän pienuuden ja epäkaupallisuuden takia, ja toisaalta omaehtoisuus on osaltaan mahdollista erilaisten apurahojen avittamana.

Muita tänä vuonna saksaksi ilmestyneitä kirjoja ovat Ville Tietäväisen Näkymättömät kädet (Unsichtbare Hände, avant-verlag), JP Ahosen ja KP Alareen Perkeros (Panini Comics) ja Petteri Tikkasen Eero- ja Kanerva-tarinoita kokoava Blitzkrieg der Liebe (avant-verlag).

Myös Reproduktin julkaisema Mumins-sarja jatkui Tove Janssonin muumitarinoilla.

Muita käännösteoksia on tulossa lähiaikoina, ja lisää kulttuuriviennin tuloksia nähdään varmasti vuoden, kahden viipeellä kuten kirjallisuudenkin puolella. Taiteilijat ovat kiertäneet promoamassa töitään ja Tikkasen alter ego Black Peider esiintyi hämmentyneelle yleisölle Frankfurtin kirjamessujen Blitzkrieg der Lieben -julkaisutilaisuudessa. Tietäväisen keväällä ilmestynyt Unsichtbare Hände on saanut läpi vuoden runsaasti mediahuomiota ja Saksassa arvostetaankin erityisen korkealle pitkiä, vaka-

via ja laadukkaita sarjakuvaromaaneita.

– Taiteellisemman ja kaupallisemman sarjakuvakentän välinen ero on kaventumassa Saksassa, kertoo sarjakuvaseuran toiminnanjohtaja Kalle Hakkola. – Tietäväisen kirja osuu juuri näiden välimaastoon.

Hajanainen sarjakuvakenttä järjestäytyy Saksassa on suuret markkinat kaupalliselle sarjakuvalle, kuten Disneyn tuotannolle ja monille suuremmille manganimikkeille. Myös monet pitkät sarjakuvaromaanit myyvät suuria painoksia ja niitä arvostavat monet kirjanlukijat, jotka eivät muuten tunnustaudu sarjakuvan harrastajiksi. Vaihtoehtoisemman sarjakuvan kenttä on parhaillaan järjestäytymässä uusiksi ja monet paikalliset festivaalit laajentavat toimintaansa valtakunnallisempaan suuntaan.

Eräs kiinnostava kehitys on Saksan sarjakuvaseuran perustaminen. Järjestön perustamisen aikaan syksyllä 2013 joukko sen aktiiveja julkaisi Comic-Manifestin, jossa vaadittiin alalle enemmän arvostusta ja rahoitusta. Kirjallisuuden ja kuvataiteiden puolella julkista ja yksityistä rahoitusta on, mutta sarjakuvassa ja kuvituksessa se on pientä ja hajanaista. Myös Saksan liittovaltiomalli tarkoittaa, että eri paikoissa tuki on hyvin eritasoista.

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla teemamaana oli Saksa, ja alan saksalaiset aktiivit matkustivat paikalle omien sanojensa mukaan myös ottamaan inspiraatiota suomalaisesta järjestäytymisestä. Sarjakuvakeskuksen blogin haastattelussa seuran puheenjohtajat Jens Meinrenken ja Stefan Neuhaus kertovat, että vuonna 2013 perustetun järjestön tavoitteena on perustaa Sarjakuvainstituutti, jossa yhdistyisivät arkisto, kirjasto, esitelmätilaisuudet ja työhuonetilat.

– Yleisesti katsoen julkinen kiinnostus sarjakuvia kohtaan on huomattavasti kasvamassa: sarjakuvista keskustellaan kulttuurisivuilla, niitä ilmestyy lehdissä ja sarjakuvat ovat tieteellisen tutkimuksen kohteena, kertovat puheenjohtajat.

Yhteistyö saksankielisten maiden suuntaan tulee jatkumaan tulevaisuudessakin. Seuraava suuri vientikokonaisuus ja Helsingin sarjakuvafestivaalien vuoden 2015 teema on Aasia, keskittyen muutamaan alueeseen kuten Hongkongiin ja Etelä-Koreaan, jonne on jo yhteyksiä.

Petteri Tikkasen tuotantoa julkaistiin saksaksi Blitzkrieg der Liebe -kokoelmassa. sarjainfo 3/2014 5

© jussi pakkanen

uutisruutu

Kirja satavuotiaan suomalaisen animaation historiasta Lokakuussa julkaistu 100 vuotta suomalaista animaatiota (Aalto ARTS Books, 2014) on kunnianosoitus animaattorien työlle. Kirja esittelee kotimaisia tekijöitä ja animaatioelokuvia vuoden 1914 varhaisista pioneereista nykyaikaan asti. Lähes tuhat kuvaa sisältävä kuvamateriaali on kerätty sekä arkistoista että suoraan tekijöiltä, joita opettaja, tutkija ja animaattori Tuula Leinonen on haastatellut kirjaa varten.

Kotimaisen animaation juhlavuodesta on tietoa sivulla 100vuotta.finnanimation.fi.

Tuula Leinosen animaatioartikkeli sivulla 18.

Uusia jäseniä taidetoimikuntiin Taideneuvosto valitsi lokakuussa taidetoimikuntien jäsenet vuosille 2015–16. Jatkossa sarjakuva on osa jättimäistä visuaalisten taiteiden toimikuntaa, joka päättää kuva- ja valokuvataiteen sekä sarjakuva- ja kuvitustaiteen apurahoista. Sarjakuva- ja kuvitustaiteella on oma alajaostonsa. Visuaalisten taiteiden toimikuntaan kuuluvat sarjakuvaväestä Terhi Ekebom ja Juhani Tolvanen, sarjakuva- ja kuvitustaiteen jaostoon nimettiin Terhi Ekebom, Aimo Katajamäki, Kati Rapia, Juhani Tolvanen ja Sakke Yrjölä. Alueellisiin taidetoimikuntiin nimettiin Mikko Metsähonkala (Pirkanmaa), Jokke Saharinen (Pohjois-Karjala) ja Jii Roikonen (PohjoisPohjanmaa ja Kainuu).

40 vuotta Turun sarjakuvakerhoa Turun sarjakuvakerho juhlii tänä vuonna nelikymppisiä. Kerhon perustava kokous järjestettiin 28.4. 1974, kimmokkeena kaupungissa saman vuoden maaliskuussa pidetty Pekka Puu -päivä. Merja Lundénin toimittama Vuonna -74 -antologia kertaa yhdistyksen vaiheita muun muassa sen ensimmäisen puheenjohtajan Markku Haapion haastattelun kautta. Kerhon ensimmäinen suurempi ponnistus oli Minä Tarzan -seminaari Tarzan-myytistä, jossa olivat puhumassa Jukka Kemppinen, Leena Saraste ja Olli Tuomola.

Vuonna -74 -antologiassa on mukana myös yli 20 sarjakuvataiteilijan näkemys vuodesta 1974.

6 sarjainfo 3/2014

Helsingin sarjakuvafestivaaleilla 25 000 kävijää Helsingin 29. sarjakuvafestivaaleja vietettiin 5.–7.9.2014. Lämmin sää helli sarjakuvan ystäviä ja tapahtumasta nautti tänä vuonna valtava yleisö.

Sateenkaarisarjakuvan ja Saksa-teeman ympärille rakennettu näyttelyohjelma keräsi kävijöiden huomion. Esimerkiksi Ateneumin Tove Jansson -näyttely ja Joonas Rinta-Kannon Fok_It! -näyttely olivat hyvin suosittuja. Lavaohjelmasta festivaalin kohokohdiksi nousivat odotetusti kansainvälisten vieraiden haastattelut. Ennakkosuosikiksi muodostuneen Tom of Finland: Tuhmat ruudut -näyttelyn ohella Sarja kuvia -teoksen esittely keräsi katsomon täyteen. Kansainvälisinä vieraina nähtiin mm. Charles Berberian, Howard Cruse, Hugleikur Dagsson, Rutu Modan ja Anne Elizabeth Moore.

Ensi kertaa festivaaleilla jaettu Taivaallisin sarjakuvablogi -palkinto ojennettiin anonyymin tekijän Mitä nyt taas -blogille. Pienlehtitaivas on keskiössä erityisesti ensi vuonna, kun Helsingin 30. sarjakuvafestivaaleilla (4.–6.9.2015) nähdään teemoina pienlehdet ja pienkustannus sekä teemamaina Hong Kong ja Korea.

CUNE Comics-in-Residence -ohjelman haku tammikuussa 2015 CUNE (Comics Union of Northern Europe) järjestää jälleen ensi vuonna kuukauden mittaisia residenssejä Helsingissä, Riikassa, Tallinnassa, Leipzigissa ja Kielissä.

Residenssiohjelman tavoitteena on edistää sarjakuvantekijöiden taiteilijavaihtoa ja kehittää alan tietotaidon ja osaamisen liikkuvuutta kauaskantoisen yhteistyön avulla.

Residenssihaku järjestetään vuoden 2015 tammikuussa ja taiteilijavalinnat julkistetaan helmikuussa. Itse residenssit järjestetään vuoden 2015 toukokuun ja marraskuun välillä. Edellisvuosista poiketen vuoden 2015 residensseihin voivat hakea vain Pohjoismaissa ja Baltiassa asuvat sarjakuvataiteilijat sekä alan muut ammattilaiset.

Residensseistä vastaavat Suomen sarjakuvaseura, Viron sarjakuvaseura, kuš!komikss, The Millionaires Club -festivaali ja PURE FRUIT. Vuosina 2013–2014 CUNE CiR -ohjelmassa on järjestetty residenssejä kuudessa eri kohteessa 20 sarjakuvataiteilijalle. Hanke on saanut tukea EU:n Kulttuuriohjelmalta, Pohjoismaisen kulttuuripisteen liikkuvuusohjelmalta, Opetus- ja kulttuuriministeriöltä, Latvian kulttuuriministeriöltä, Viron kulttuuriministeriöltä ja Taiteen edistämiskeskukselta.

Tarkemmat hakuohjeet ja yhteystiedot julkaistaan tammikuussa CUNE:n nettisivuilla www.cunecomics.net

© vesa kataisto

Sarjakuvan asema kirjastoissa herätti keskustelua Toimittaja ja tietokirjailija Ville Hänniselle myönnettiin Kirjastolehden Jyvä-palkinto lehden numerossa 4/13 olleesta artikkelista ”Sarjakuvat kirjastossa”. Artikkelissa kritisoitiin kirjastojen yksipuolistuvaa sarjakuvatarjontaa ja kirjastoammattilaisten sarjakuvatuntemusta. Versio artikkelista julkaistiin myös Sarjainfon numerossa 160 (3/2013).

Palkintoraati perusteli valintaa muun muassa keskustelun herättämisellä.

– Artikkeli tuo hienosti esille kirjaston merkityksen sarjakuvataiteen edistäjänä sekä nostaa sarjakuvan takaisin kirjastoammatilliseen keskusteluun. Kirjastojen on pysyttävä kattavan sarjakuvatarjonnan esille tuojana ja palveltava täten myös pienten kustantamojen toimintaa.

Tiitu Takalo yhdisti vanhaa ja uutta näkemyksessään ”Pentinkulman pelloista”.

Etualalla Mikko Jylhän tulkinta kappaleesta ”Kymmenen virran maa”.

Alison Bechdelille myönnetSarjakuvakonsertti kruunasi tiin merkittävä apuraha Kemin sarjakuvapäivät Kemin 33. sarjakuvapäivien päätapahtuma oli suurin Suomessa järjestetty sarjakuvakonsertti ”Sarjakuvia ja maisemakuvia”. Kemin Tervahallissa esiintyi Anssi Tikanmäen orkesteri yhdessä Jukka Myllyksen johtaman Kemin kaupunginorkesterin kanssa. ”Solisteina” toimi 12 sarjakuvantekijää, jotka kukin olivat saaneet kuvitettavakseen yhden ”Maisemakuvia Suomesta” -sävellyssarjan kappaleen.

Mukana olivat Ilpo Koskela, Hanna-Pirita Lehkonen, Kaisa Leka, Aapo Kukko, Emma Rask, Mikko Jylhä, Tiitu Takalo, Anssi Rauhala, Oskari Hyvönen, Pentti Otsamo, Tessa Astre ja Jii Roikonen.

© lars mortimer

Taikakarhu Bobon ja Helgehirven luoja on poissa Ruotsin suosituimpiin sarjakuvantekijöihin kuulunut Lars Mortimer on kuollut pitkällisen sairauden jälkeen. Mortimer (1946–2014) opiskeli historiaa ja filosofiaa Uppsalan yliopistossa, kunnes päätti, että sarjakuvien tekeminen on hänen juttunsa. Hän pääsi töihin Semicille 1972 ja toimi Knasen (Masi) ja 91:an (Mokkeri) -lehtien toimittajana seuraavat viisi vuotta. Samalla Mortimer kehitteli omaa sarjaansa ilkeästä herra K:sta.

Sarjakuvallinen läpimurto tuli kuitenkin Bobon myötä. Taikavoimainen pikkukarhu Bobo ja tämän kaverit, kuten karvaiset Nypyt (Gnuttarna) saivat oman lehden, joka ilmestyi myös Suomessa 1978–1985. Kun Bobon julkaiseminen Ruotsissa päättyi 1989, Mortimer kehitteli englantilaisen käsikirjoittaja Des Coxin kanssa virtaheposarjakuvan Vattenhålet.

Suurimman suosionsa Lars Mortimer saavutti keksittyään idean metsästäjiä pakoilevasta ja uunottavasta Helge (Hålge) -hirvestä. Helgen ynnä muiden metsänelävien seikkailut alkoivat Åsa-Nisse (Härmän Janne) ja Svensk jakt -lehdissä syksyllä 1991, edeten pian sanomalehtiin.

Helge sai oman lehtensä 2000, ja sarja ilmestyy edelleen noin 40 lehdessä Ruotsissa, Norjassa, Suomessa, Saksassa ja Baltian maissa. Suomessa Helge-sarjasta on ilmestynyt kaksi kokoelma-albumia.

Yhdysvaltalaiselle sarjakuvataiteilija Alison Bechdelille myönnettiin MacArthursäätiön tunnustusapuraha. 625 000 dollarin arvoinen stipendi jaettiin tänä vuonna 21 eri alojen osaajalle. Bechdelille se annettiin tunnustuksena graafisen kerronnan kehittämisestä ja omaelämäkerrallisen sarjakuvan uudistamisesta.

Bechdelin tunnetuimpiin sarjakuviin kuuluvat omaelämäkerralliset sarjakuvaromaanit Hautuukoti ja Äideistä parhain sekä fiktiivinen Lepakkoelämää-sarja.

Lansdalen romaanisarja sarjakuviksi Brittikustantamo SST Publications julkisti saaneensa oikeudet Joe R. Lansdalen Hap and Leonard -kirjasarjan sarjakuvaversioihin. Suomalainen sarjakuvataiteilija ja kuvittaja Jussi Piironen sovittaa ja piirtää Lansdalen rikosromaanit nelivärisiksi sarjakuva-albumeiksi. Ensimmäisen albumin on määrä ilmestyä loppuvuodesta 2015.

Piirosen aiempiin töihin kuuluu muun muassa sarjakuvasovitus Raid-romaanista sekä Hannu Kesolan käsikirjoittama Yö huutaa armoa -albumi.

Nania japaniksi Jouko Nuoran Nani Cowgirl III + IV -albumit julkaistiin alkuvuonna Japanissa. Nousevan auringon maassa on suomalainen underground-erotiikka otettu kiinnostuneena vastaan. Sensuellin lehmitytön seikkailujen kaksi ensimmäistä albumia on myös koottu tänä syksynä ilmestyneeseen englanninkieliseen yhteispainokseen. Albumi sisältää vanhojen tarinoiden lisäksi ennen näkemätöntä bonusmateriaalia.

Sarjakuvataiteilijoiden vuosiapurahoja Taiteen edistämiskeskuksen media-, sarjakuva- ja kuvitustaiteen toimikunta myönsi kesäkuussa kolmivuotisen taiteilija-apurahan Terhi Ekebomille. Lisäksi Ville Ranta sai yksivuotisen ja Reetta Niemensivu ja Amanda Vähämäki puolivuotisen apurahan. sarjainfo 3/2014 7

1986 © mika lietzén

Todellinen kauhu syntyy realismista Pienieleisyydestä taidetta tehnyt Mika Lietzén on siirtynyt kauhuun ja valtavirtasarjakuvaan. Uusi albumi 1986 on nostalginen kasvukertomus viattomuuden viime päivistä.

Teksti Tuomas Tiainen kuvat Jaakko Seppänen

T

urkulainen Mika Lietzén (s. 1974) tunnetaan hiotuista tarinoista ja tarkkaan punnitusta sarjakuvailmaisusta. Hänen keskeiset teoksensa, Tarinoita lännestä (2007) ja Elegia (2008), ovat vieneet suomalaista sarjakuvaa pelkistettyyn, jopa näytelmälliseen suuntaan. Fokus on ollut tiukasti sarjakuvan henkilöhahmoissa. Tarinan kehittely, viitteellisesti kuvattu tai parhaimmillaan täysin kuvaamatta jätetty ympäristö sekä itse sarjakuvan kerrontatekniikka ovat olleet alisteisia henkilöhahmoille ja heidän historioilleen.

Nyt Lietzén on ottanut suuntimaksi kauhun ja valtavirtasarjakuvan. Hänen uusin sarjakuvansa 1986 esittelee uusia tyylejä kokeilevan, aiempaa dynaamisemman piirtäjän. Päämääränä on tehdä lukemaan houkuttelevaa sarjakuvaa.

– Tiesin, että haluan tehdä kummitustarinan, mutten vielä tiennyt, millainen tarinasta tulee. 1986 on eräänlainen tribuutti Stephen Kingille. Aikuinen kertoja muistelemassa nuoruuttaan on tyypillistä Kingiä. Samana vuonna ilmestyivät myös Kingin kenties kaksi tunnetuinta kasvukertomusta, romaani Se ja elokuvasovitus Stand by Me. 1986:n suora edeltäjä on vuoteen 1980 sijoittuva Lohikäärmeen varvas (2003). Senkin alussa esitellään yliluonnollisena näyttäytyvä mysteeri, joka lopulta paljastuu arkipäiväiseksi tragediaksi. 8-vuotias päähenkilö oppi elämästä jo ennen 1986:n teinivuosia.

– 1986:ssa on hieman samankaltainen rakenne. Tarina alkaa yliluonnollisesti ja on kuin perinteinen kauhutarina, mutta lopussa ollaan visusti jalat maassa. Ja molemmissa tarinoissa

Asema Kustannuksen julkaisema 1986 on nostalgiassa marinoitu kasvukertomus lähimenneisyydestä. Se sijoittuu nimensä mukaisesti 1980-luvun puoliväliin, tekijän omaan nuoruuteen. Päättymättömien kesäpäivien aikana paras yhtye on Iron Maiden, suosikkisarjakuva Conan Barbaari. Poikaporukan kesken pelataan Call of Cthulhu -kauhuroolipeliä.

Eräänä päivänä oppilaiden keskuudessa alkaa kiertää huhu, että koulun pihalla on nähty kummitus. Toverukset alkavat selvittää mysteeriä, mutta henkiolentojen sijaan arvoituksen takaa paljastuu kuviteltua raaempi todellisuus. Kummitustarinan muotoon puetun kasvukertomuksen kauhu on monin verroin pelottavampaa kuin mikään yliluonnollinen.

8 sarjainfo 3/2014

lohikäärmeen varvas © mika lietzén

Lapsuuden viimeinen kesä

Kuusi vuotta myöhemmin 1986:lle on jo luvassa jatkoa kuusi vuotta eteenpäin sijoittuvassa albumissa 1992. Tarinankerrontaa ja fiktion vaikutuksia tarkastelevassa kertomuksessa 20-vuotiaaksi varttunut päähenkilö käsikirjoittaa supersankarisarjakuvaa, jota piirtää vanhempi ja kokeneempi piirtäjä. Päähenkilö tapaa hevikeikalla tytön, josta kertoo piirtäjälle sarjakuvaprojektin edetessä. Supersankarisarjakuva kommentoi käsikirjoittajan ja tytön suhteen kehittymistä.

Tarun ja todellisuuden luonne osoittautuu jälleen kerran häilyväksi.

Lietzén pääsee 1992:ssa suosikkinsa H. P. Lovecraftin kimppuun, kun päähenkilö kertoo kulttikirjailijan novellin toiselle hahmolle. Lovecraftin tuntemattomampaan varhaistuotantoon kuuluvassa Celephaïs-novellissa (1922) on Lietzénin käyttämää unen ja todellisuuden suhteen tematiikkaa.

Howard Philips Lovecraft (1890–1937) oli yhdysvaltalainen pulp-lehdissä julkaistu kauhu- ja fantasiakirjailija, jonka perintö on vaikuttanut suuresti moderniin kauhukirjallisuuteen. Elinaikanaan Lovecraft ei juuri tunnustusta saanut. Hän kuoli 46-vuotiaana ohutsuolen syöpään pennittömänä ja unohdettuna.

Jälkipolville Lovecraft jätti idean niin sanotusta kosmisesta kauhusta. Universumin luonne on raaka ja lohduton: maailmankaikkeus on hirvittävien jumalolentojen hallitsema kaoottinen paikka, eikä mitättömän ihmisen ole mahdollista taistella ylivoimaisia kauhuja vastaan.

Nuori Mika Lietzén löysi Jalavan julkaiseman Kuiskaus pimeässä -novellikokoelman ja luki sen yhdeltä istumalta. Kokoelman aloittaa klassikkotarina Varjo Innsmouthin yllä (1931). Lovecraftin keskeisimpiin kertomuksiin lukeutuva novelli kuvailee degeneroituneen uusienglantilaisen kylän tapahtumia, paljastaen askel askeleelta todellisuuden takana väikkyvän lamaannuttavan kauhun.

– Lovecraft oli ensimmäinen kirjailija, jonka ymmärsin suhtautuvan työhönsä vakavasti. Vaikka kirjoittaisi kauhua tai fantasiaa, sen pitää tuntua aidolta. Pitää olla tosissaan. Jotkut sanovat, että Lovecraft oli huono kirjailija. Mielestäni rytmi on tärkeämpää kuin se, mitä sanoja käyttää. Se luo tunnelmaa.

▼

symboliikkaa löytyy viittauksista populaarikulttuuriin, Tinttialbumi Sinisestä lootuksesta tai Iron Maidenin Piece of Mindista.

Realismi näkyy 1986:ssa ennen kaikkea puitteissa.

1980-luvulla teini-ikäänsä eläneille pikkupaikkakunnan teinimaailma bändipaitoineen ja roolipelisessioineen saattaa näyttää hyvinkin tutulta. Eddie-maskotti ja roolipelisessiot nopanheittoineen ovat autenttisia. Nimetön päähenkilökin on kuvajainen tekijästään, tosin muutamaa vuotta vanhempi.

Sarjakuvansa tapahtumapaikkana Lietzén käytti vanhaa kotikuntaansa Mynämäkeä. Paikkakunta on tunnistettavissa, mutta Lietzén on ottanut vapauden muokata sitä paremmaksi. Rakennukset ovat hieman erilaisia. Mynäjoki ei ole yhtä leveä kuin sarjakuvassa eikä sen ylittävä silta yhtä korkea. Mynämäellä ei myöskään ole louisianalaistyylistä hautausmaata.

– Mutta ei tapahtumapaikkojen tarvitse olla täysin todellisia, Lietzén puntaroi. – Riittää, että ne tuntuvat siltä.

1986 © mika lietzén

1986 esittelee aiempaa dynaamisemman Lietzénin.

sarjainfo 3/2014 9

lopetuksia: kolari © mika lietzén

Kadotetut manuskriptit Lietzén työstää tällä hetkellä omaa lovecraftilaista sarjakuvaansa, Marseillea. Yli 160-sivuinen kauhukertomus ammentaa Laird Barronin, Thomas Ligottin, Ramsey Campbellin ja Simon Strantzasin modernista kauhusta. Se on siis eräänlaista nykyaikaan päivitettyä Lovecraftia.

– Marseille kertoo eroamassa olevasta pariskunnasta. He yrittävät herättää rakkauttaan lähtemällä kuherruskuukautensa tapaan interrail-matkalle, jonka ensimmäinen pysäkki on Marseille. Siellä pariskunta törmää rituaalimenoon, joka mullistaa kaiken. Yllätys yllätys, tarina alkaa yliluonnollisena, mutta todelliset kauhut ovat oikeasti ihmisiä, Lietzén paljastaa.

Marseillen oli alun perin määrä olla osa teosta nimeltä Lopetuksia, 300-sivuiseksi kaavailtua viiden novellin kokoelmaa. Lietzén päätti kuitenkin laajentaa kertomuksen omaksi albumikseen.

Lopetuksia-projektin muut novellit ovat “Kolari”, “Ryöstö”, “Alkoholi” ja “Ajomies”. “Kolari” kertoo miehestä, joka lapsia kouluun viedessään luulee ajaneensa jonkun yli. “Ryöstön” keskiössä on kahvilan ryöstävä nuori narkomaani, joka päätyykin keikkauksen sijaan juttelemaan kahvilassa työskentelevän tytön kanssa. Kolmas novelli “Alkoholi” kertoo purettavaan asetyleenitehtaaseen asettuneesta kodittomasta pariskunnasta sekä näiden riippuvuuksista. Nainen on riippuvainen alkoholista, mies naisesta.

Viides tarina “Ajomies” laajentuu Lietzénin mukaan Marseillen tapaan erilliseksi julkaisuksi. “Ajomies” on yhtä aikaa niin rikoskertomus, mysteeri kuin henkilökuvakin.

– Pohjalla Ajomiehessä on idea siitä, että kuski on ihminen joka kuljettaa ajoneuvoa mutta ei päätä itse koskaan omaa määränpäätään. Nimi viittaa paitsi tähdistöön myös Victor Sjöströmin klassikkoelokuvaan Körkarlen.

Sarjakuva-ammattilaisen piirustuspöydältä löytyy muutakin keskeneräistä. Osaa ei koskaan tulla näkemään julkaistuna. Lietzén saattaa näet pistää pitkällekin edenneen projektin tauolle, jos tarina ei toimi. Näin kävi esimerkiksi Eilen, huomenna -sarjakuvaromaanille, jota uumoiltiin Ville Hännisen ja Harri Römpötin Päin näköä! -haastattelukirjassa (2011) Elegian seuraajaksi.

Niin ikään pöytälaatikkoon päätyneen Kerjäläistytön kertomus -teoksen Lietzén aloitti Elegian jälkeen 2008, mutta päätti vuosien rimpuilun jälkeen laittaa kertomuksen jäihin.

– Se eli vielä vuoteen 2013. Tarinassa oli muutamia ongelmia, joita en saanut toimimaan niin kuin halusin, joten nyt se taitaa olla kanttuvei. Se olisi ollut moderni faabeli, vähän niin kuin F.W. Murnaun Sunrise.

Yhdeksi mykkäelokuvan viimeisistä suurista rakkaustarinoista luonnehdittua Sunrisea (suom. Auringonnousu, 1927) kuvattiin Fox-elokuvayhtiön studioilla vuonna 1927. Samaan aikaan viereisellä studiolla filmattiin Frank Borzagen elokuvaa Seitsemännessä taivaassa (1927), osittain samalla henkilöstöllä. Seitsemännessä taivaassa pyörii televisiossa taustalla Lopetuksia-albumin “Ryöstö” -sarjakuvanovellissa.

Selkeiden tribuuttien ohella mykkäelokuvan vaikutus näkyy ainakin Elegiassa. Keskeneräinen Moje-albumi sen sijaan on ehta paperille siirretty mykkäelokuva kaksikielisine tekstiplansseineen kaikkineen. Albumin nimihenkilö, suomenjuutalainen elokuvaohjaaja Mauritz Stiller (1883–1928) eli varsin värikkään elämän.

– Moje koostuu lyhyistä kohtauksista Stillerin elämästä, ja sivuosassa nähdään muun muassa Greta Garbo. Stillerhän oli suomalainen, venäläinen, juutalainen, ruotsinkielinen ja homo, ja muutenkin mielenkiintoinen hahmo. Juttu kulkee Helsingistä Tukholman kautta Hollywoodiin. Projekti on jäänyt kesken rahoituksen puutteessa, mutta teen sitä edelleen silloin tällöin, Lietzén valaisee.

lopetuksia: ryöstö © mika lietzén

”Lovecraft oli ensimmäinen kirjailija, jonka ymmärsin suhtautuvan työhönsä vakavasti.”

10 sarjainfo 3/2014

tuin mutta ronskein siveltimenvedoin piirrettyjä hahmoja ympäröi paperin valkeus. Maailmassa ei ole sarjakuvan henkilöiden lisäksi juuri muuta. Tapahtumapaikkoihinkin viitataan väljästi, suorimmin tarinoiden nimissä.

Tuorein työ 1986 eroaa edeltäjistään myös työprosessin osalta.

Aiemmin Lietzén eteni pitkälti intuition ohjaamana.

– 1986 on ensimmäinen, jonka olen tehnyt hyvinkin suunnitellusti. Tekotapanihan oli siinä mielessä vaarallinen, etten suunnitellut sivu-sommittelua alusta saakka koko sarjakuvalle.

Tein sivun, pari kerrallaan. Suurin osa Elegiasta on käytännössä improvisoitu, siksi se on ehkä vähän etupainoinen. 1986:ssa rytmi taas on ennalta tarkkaan määritelty. Varsinkin hautausmaajakso on mielestäni hyvinkin onnistunut.

Uusinta teostaan Lietzén luonnehtii amerikkalaistyyppiseksi sarjakuvaksi. Yhdeksi inspiraationlähteekseen hän nimeää supersankaripiirtäjä Neal Adamsin, jonka meriitteihin luetaan muun muassa Batmanin muokkaaminen camp-henkisestä viittaheeroksesta synkemmäksi hahmoksi.

Täsmällinen ruutujako, jota Lietzén suomii “eurooppalaiseksi kiroukseksi”, sai väistyä. 1986:n erikokoisissa ruuduissa on draivia, ja lähikuvia käytetään paljon. Amerikkalaiseen valtavirtasarjakuvaan uppoutuminen oli ilmeisen hedelmällistä.

– Huomasin, että siellä on takana jotain kiinnostavaa. Olen vielä sillä tiellä, mutta jossain vaiheessa tulee varmasti taas jotain muuta, mikä kiinnostaa enemmän. Mutta toistaiseksi pysyn sarjakuvan näköisessä sarjakuvassa.

Lietzénin taiteellisempiin sarjakuviin tutustuneet eivät mieltäne tätä kaikkein kaupallisimmin suuntautuneeksi sarjakuvantekijäksi. 1986 tuntuu dynaamisuutensa ja ulkoistetun tarinansa puolesta uudenlaiselta Lietzéniltä. Juuri nyt hän haluaa tehdä sarjakuvaa, joka tavoittaa lukijansa.

– Olen tavallaan palannut takaisin harharetkien jälkeen. Ylipäänsä olen palannut perinteiseen sarjakuvaan. Aiheet ja teemat ovat pysyneet samoina, mutta kukaan ei oikein halunnut lukea kokeellisia juttuja. Elegia, Tarinoita lännestä ja Kaksi pientä novellia olivat ehkä hiukan vaikeita lähestyä, jos nyt ei ole kiinnostunut näytelmistä. Ja aika harva sarjakuvanlukija on.

Lietzénin kuvallista tyyliä näissä teoksissa voisi kuvailla taloudelliseksi ja hahmoja eleettömiksi. Valtavirtasarjakuvan sähäkkyys on kaukana staattisesti rytmitetystä sarjakuvanäytelmästä.

– Tyylini oli aika jäykkää. Nykyään kiinnostaa enemmän tuoda hahmojen tunteet selvemmin näkyviin, ei ehkä ilmeissä mutta dynaamisemman kerronnan kautta. En varmaan koskaan pääse eleettömyydestä eroon, aina hahmoni kai tuijottavat ruudusta ulos. Mutta nyt, kun ruudut on rikottu, niin ovi on auki myös rohkeammalle visuaaliselle kokeilulle.

Näytelmäsarjakuva Elegian jokainen ruutu on samankokoinen. Sarjakuva on taitettu väljästi, sivuilla on paljon tyhjää.

Samaten Tarinoita lännestä -albumissa Lietzén käytti tyhjää tehokeinona. Harki-

▼

Tarpeellista tavaraa

Kirjallisuuteen ja tarinankerrontaan perehtynyt Lietzén hallitsee eri tekstilajit. Tarinoita lännestä -albumista alkaen hän on keskittynyt sarjakuvanovellien tekemiseen. Lietzénille rakas kauhu toimii hänen mukaansa parhaiten juuri lyhytproosana.

– Romaanimitassa on vaikea ylläpitää tunnelmaa. Novellissa tunnelmakuvaus nousee erityisen tärkeäksi, ja hahmoille voi käydä lopussa huonosti. Tunnelman pay-off tulee heti.

Kauhunovellin viehätys piilee mahdollisuudessa luoda jäntevää tunnelmaa. Lietzén mainitsee englantilaisen goottilaisen romaanin pioneerin Ann Radcliffen (1764–1823) teorian “terrorista” ja “horrorista”. “Terrorin” Radcliffe määritteli piinaavaksi tunnelmaksi, tunteeksi siitä, että jotain pahaa voi tapahtua. Toiminnan jälkeinen “horror” on banaalimpaa kauhua. Tunnelma on auttamatta ohitse, eikä päällekäyvä “horror” ruoki mielikuvitusta samalla tavoin kuin hiipivä “terror”.

Novellimuodon ohella Lietzéniä ovat innostaneet näytelmätekstit.

– Tarinoita lännestä -albumissa halusin tehdä pelkistettyä sarjakuvaa, joka näyttää teatterilta. Luin esimerkiksi Henrik Ibsenin näytelmiä. Tarinoista tuli realistisia, yhteiskunnallisiakin. Ibsenistä on tietenkin luonnollinen progressio August Strindbergiin, jonka Uninäytelmän näin 2007 Tukholmassa, Lietzén muistelee.

– Elegia viittaa Uninäytelmään aika paljonkin. Halusin tehdä pelkistetyn sarjakuvan, joka olisi yhtenäinen ja nopea toteuttaa, jatkoa Tarinoita lännestä -albumille. Ehkä halusin myös tehdä sellaisen sarjakuvan, joka olisi pelkkää rytmiä ja dialogia. Tai monologia, kuten minulla usein on.

tarinoita lännestä © mika lietzén

moje © mika lietzén

Novellit ja näytelmät

sarjainfo 3/2014 11

”Ei kannata liikaa selitellä. Lukijalle pitää antaa jonkin verran muttei liikaa.”

Elegiassa onkin teatterin tuntua. Henkilöhahmot ovat kaukana lukijasta aivan kuin näyttelijät lavalla. Uraauurtava mutta kehnosti myynyt teos on muodostunut tekijälleen rakkaaksi.

– Olen tehnyt Elegiassa monia asioita, joihin palaan koko ajan. Vaikka se on hyvin pelkistetty, siellä on keskeisiä teemoja enemmän kuin esimerkiksi Tarinoita lännestä -albumissa. Elegia on itselleni ehkä henkilökohtaisempi teos.

12 sarjainfo 3/2014

Mika Lietzén Syntynyt 1974 Turussa Asuu ja työskentelee Turussa Julkaisuja: 1986 (Asema, 2014), Kaksi pientä novellia (Asema, 2012), Elegia: Yksinäytöksinen uninäytelmä (Asema, 2008), Tarinoita lännestä (Asema, 2007), Kukkakauppiaan onnenpäivä (kirj. Pauli Kallio, Arktinen Banaani, 2005) Palkintoja: Kemin sarjakuvakilpailussa 2. sija vuonna 2000, 1. sija 2002, 3. sija 2005, Sarjis 2004 -kisan 1. palkinto Perusti Asema Kustannuksen Ville Rannan kanssa vuonna 2000

© jaakko seppänen

Lietzénin kiinnostus näytelmiä kohtaan on sittemmin antanut tilaa muulle mielenkiintoiselle. Oli kiinnostuksen kohde mikä tahansa, tutkijaluonteisena ihmisenä hän penkoo innostuessaan ilmiön kuin ilmiön perin pohjin.

– Joku yksittäinen asia voi pistää ajatukset liikkeelle mutta kyllä ne ovat muhineet mielessä jo kauan aikaisemmin. Sittenhän se prosessi vasta alkaakin, kun alkaa tietoisesti tutkia ideoita ja sitä miten ne olisi viisainta toteuttaa. Mikään juttu ei synny yhtäkkiä vaan niissä on tutkimustyötä ja perehtymistä ja tunnelmaan uppoutumista taustalla.

Sitten kun se kaikki on tehty niin juttu voikin syntyä lähes itsestään.

Lukukokemus ratkaisee. Lukijan pitää olla hereillä, ja joskus tarina pitää lukea parikin kertaa. Esimerkiksi Lietzén nostaa Kaksi pientä novellia -albumin novellin “Koti”. Siinä juoni on yhtä kuin hahmot, joista tarina kertoo.

Tarinan edetessä lukijalle vähitellen paljastuu, keitä henkilöt ja heidän taustansa ovat. Toistoa välttääkseen Lietzén teki tietoisesti 1986:n päähenkilöstä ulkopuolisen, hieman tinttimäisen tarkkailijan.

– Olen tarinoissa taipuvainen klassiseen ja yleismaailmalliseen pelkistettyyn ilmaisuun.

Erona esimerkiksi Ville Rantaan, joka tekee enemmän rönsyilevää. Minä taas pyrin tavallaan tislaamaan oleellisen. Sarjakuvassa pitää olla aika taloudellinen, se on mielestäni luontevaa. Ei kannata liikaa selitellä. Lukijalle pitää antaa jonkin verran muttei liikaa.

Lukijan ajatuksia pitää ohjata sopivasti tiettyyn suuntaan, mutta johtopäätökset tämän on voitava tehdä itse.

– Sarjakuvanlukijat varsinkin ovat hyviä lukijoita. Ehkä se johtuu siitäkin, että sarjakuvan lukijakunta on melko suppea. Sarjakuvanlukijat lukevat laajalti, ymmärtävät asioita ja ovat kulttuurisesti valveutuneita. Pitää luottaa lukijan älykkyyteen. ●

elegia © mika lietzén

Lukijan asema

kysy!

KYSYMYS: Henri Gylander – henrigylander.com (Suomi/Ruotsi) ● VASTAUS: Christian Maiwald – christian-maiwald.com & Thomas Wellman – thomaswellmann.eu (Saksa) Kysymys ja vastaus on tehty Helsingin sarjakuvafestivaaleilla.

Kysy sarjakuvalla mitä tahansa – me vastaamme mitä vastaamme!

Piirrä kysymyksesi kokoon 21 x 6 cm ja lähetä se osoitteeseen sarjainfo@sarjakuvaseura.fi. Mustavalkoiset kuvat 600 dpi (bitmap), värilliset 300 dpi. sarjainfo 3/2014 13

Kansanperinnettä ja käytännön taitoja Martti Sirola on tehnyt sarjakuva-albumeja jo neljäkymmentä vuotta.

Teksti jyrki vainio

L

entokentän takana Tuusulan maaseudulla, talonsa yläkerran työhuoneessa Martti Sirola puurtaa kokoon uutta sarjakuva-albumia. Sellaiselle, joka muistaa Sirolan lähinnä 1970-luvun Hölmöläistarinoista, Apasseista, tai 80-luvun Jäpänperä-sarjasta, voi hänen tuotantonsa koko laajuus tulla yllätyksenä. Tulossa on jo uran kahdeksastoista albumi. Sen päälle takana on vielä kymmenkunta kuvakirjaa, sekä lukematon määrä muita kuvitustöitä.

apassit © martti sirola

Opastavat apassit

14 sarjainfo 3/2014

Innostus sarjakuvien tekemiseen iski Sirolaan opiskeluaikoina Taideteollisessa korkeakoulussa 1970-luvun alussa. Sirola (s. 1947) opiskeli kuvataideopettajaksi. Samaan aikaan Taikissa opiskeli myös Tarmo Koivisto, ja Sarjis-lehti kokosi Joonaksen johdolla yhteen kotimaisia sarjakuvantekijöitä.

– Kyllähän lapsuuteen kuuluivat Tex Willerit, Viidakko-Jimit ja Kuvitetut klassikot. Robin Hood -lehti tuli meille kotiin, Sirola muistelee. – Oli juhlahetki ostaa viikkorahoilla karkkia ja keskittyä lukemaan sarjakuvia sängyssä. Eräs kaverini luki omat lehtensä jo kotimatkalla, minulle se oli pyhäinhäväistys.

Sirolan ensimmäinen sarja, Apassit, syntyi Taikin viimeisen vuoden aikana. Tylsimmät luennot kuluivat sarjakuvan suunnittelun merkeissä.

Apassit on luonteeltaan hyvin omaperäinen sarja. Se kertoo nuorten kaveriporukasta. Kaksi ensimmäistä albumia, Apassit (Weilin+Göös, 1974) ja Erämaaseikkailu (1975) liikkuvat hyvin 70-lukulaisissa teemoissa. Käsitellään kaupunkilaisnuorten virikkeiden vähyyttä, kaipuuta takaisin luontoon ja nykyaikaisen elämän uhkaavaa vieraantuneisuutta vanhoista käden

© martti sirola

Sirola pohjasi sarjakuvansa aitoon kansanperinteeseen ja tutki aineistoa Kansanrunousarkistossa toista kuukautta.

Käikkä, suomalainen Asterix 1980-luvulla syntyi kolmen albumin Jäpänperä-sarja. Hölmöläistarinoiden tapaan nämäkin perustuivat kansanperinteeseen, mutta aiempaa löyhemmin: albumien pohjana on muunnelmia vanhoista vitseistä, erityisesti liittyen Suomen eri seutukuntiin ja niihin liitettyihin ennakkoluuloihin. Herättäjänä tähän toimi Ilkka Malmbergin ja Tapio Vanhatalon kirja Heimoerot esiin ja härnäämään (Weilin+Göös 1985).

Käikkä (1985) törmäytti yhteen hämäläisiä ja savolaisia. Härmäläiset (1986) toi mukaan pohjalaisia. Suruton seurakunta (1987) puolestaan yhdisteli sekoitukseen pappisaiheisia vitsejä.

Tapahtumien paikka, Jäpänperä, on ajastaan jälkeenjäänyt peräkylä, jossa eletään sangen 1800-lukulaisissa tunnelmissa, vaikka nimellisesti kai tarinat sijoittuvatkin nykyaikaan.

– Kyllä kai siinä pohjalla hiukan oli ajatusta suomalaisesta Asterixista tai Lucky Lukesta, Sirola arvelee. – Keskushahmo Käikkä on Asterixin kaltainen pikku ukko, mutta kellistää vastustajansa voiman sijaan sanan ruoskalla.

▼

Apassien jälkeen syntyi viiden albumin verran hölmöläistarinoita. Sirola pohjasi sarjakuvansa aitoon kansanperinteeseen ja tutki aineistoa Kansanrunousarkistossa toista kuukautta.

– Siellä oli tarinoita mapeittain, monista aiheista useita erilaisia versioita, Sirola kuvailee. – Kopioin tarinoita vihkoon, muokkasin niitä ja yhdistelin sellaisia, jotka sopivat yhteen.

– Oli hauskaa ajatella, miten kertoa tarinat oikeana kuvakertomuksena, eikä vain kuvakirjana.

Ensimmäinen albumi oli nimeltään Hölmölän väkeä (Weilin+Göös, 1976). Sitä seurasivat teemoitetut kokonaisuudet Hölmö-

tiopettajana Espoon ja Vihdin kuvataidekouluissa, vetäen sarjakuva-, kuvitus- ja animaatiotyöpajoja. Opetustyö Vihdissä jatkuu edelleen.

härmäläiset © martti sirola

Kansanperinnettä sarjakuvaksi

län akat (1977) ja Hölmölän ukot (1978).

Hölmölän arkea -albumissa (1980) ei Sirolan mukaan ollut varsinaista kokoavaa yleisteemaa ja Hölmölän kauppa (1982) sisälsi aiempia osia enemmän itse keksittyä sisältöä.

Sirola kertoo, että aikalaiskritiikki leimasi hölmöläistarinoiden piirrosjäljen kömpelöksi.

– Mutta ehkä kömpelyys toisaalta myös sopii aiheeseen.

Nykykatsojan silmään albumit erottuvat täydellä neliväritekniikallaan: taustojen väritys tuo mieleen Mauri Kunnaksen varhaiset kuvakirjat – jotka muuten ilmestyivät vasta ensimmäisten hölmöläisalbumien jälkeen.

Tunnelman samankaltaisuus saattaa johtua yhteisestä työtekniikasta: kuten Kunnas, myös Sirola värittää työnsä pullovesiväreillä.

Samaan aihemaailmaan Sirola palasi vielä kuvakirjassa Hölmölässä (Lasten parhaat kirjat, 1999), jonka pohjana olivat Eero Salolan muokkaamat hölmöläistarinat.

Päivätyönään Sirola työskenteli 70-luvulla puolipäiväisenä taideterapeuttina Psykiatrian klinikalla ja Hesperian sairaalassa. Näistä kokemuksista syntyi kuvakirja Poika joka asui tynnyrissä (Weilin+Göös, 1981).

Tämän jälkeen Sirola on toiminut tun-

hölmölä © martti sirola

taidoista. Samalla opetellaan yhteistyökykyä toisten kanssa.

Sarjakuvan kerronnan tekee huomionarvoiseksi se, että tarinan sisälle on sijoitettu kuvallisia ohjeita erätaidon perusteista, muun muassa erilaisten rakennelmien tekemisestä. Albumit ovat näin puolittain seikkailukertomusta ja puolittain Partiopoikain käsikirja -tyyppistä opasta.

Sarjan kolmas albumi Rautaparta on puhtaammin perinteistä fiktiota, siinä esitetään sangen persoonallinen näkemys kaupallisesta sarjakuvatuotannosta: sankarin seikkailut kuvataan ensin filmille ja piirretään sitten siitä paperille.

sarjainfo 3/2014 15

© martti sirola

Sirolalle myönnettiin tästä vuodesta alkaen taiteilijaeläke.

Toisten teksteihin Sirola on tehnyt mm.

Kari Vaijärven Jukka Vihi -salapoliisisarjaa sekä lehtisarjakuvana että albumina, sekä kaksi hevosaiheista albumia Uma Aaltosen kanssa. Tarkoitus oli tehdä kolmaskin, mutta salamanisku hävitti valmiin käsikirjoituksen kirjoittajan koneelta ja projekti hautautui.

Erikoisempana albumiprojektina oli tilaustyö Hiiden Heimo Vihdin historiasta

© martti sirola

Sirola kertoo, että Käikän hahmo pohjautui erääseen oikeaan ukkoon hänen kotiseudullaan Jyväskylässä.

Eurooppalaiset esikuvat näkyvät Jäpänperä-albumeissa selvästi. Sivut on piirretty siveltimellä suuren A2-kokoon, joten niissä on paljon ruutuja ja ruudut täynnä yksityiskohtia. Albumit julkaistiin paitsi nelivärisinä, myös kovakantisina, mikä siihen aikaan oli kotimaiselle sarjakuvalle harvinaista.

kunnan 500-juhlien kunniaksi (2007).

Jonkinlainen paluu pitkiin tarinallisiin sarjakuviin oli vuonna 2012 valmistunut Rottalan kummitus (Kustannus Mäkelä).

Se lähti muotoutumaan jatko-osana kuvakirjalle Kippo, Nappo ja Kuuppa (Cultura, 1997), mutta Sirola päätyi muokkaamaan tarinan uudelleen sarjakuvan muotoon.

Nyt työn alla on saman sarjan uusi osa.

Sirolan tahtia ei tunnu hidastavan se, että hänelle myönnettiin tästä vuodesta alkaen taiteilijaeläke. Pikemminkin päinvastoin, Sirola toteaa.

– Tuntuu, että minulle on nyt löytynyt uusi innostus tekemiseen. ●

16 sarjainfo 3/2014

keräilijän tunnustuksia

Isoisäni, Kalle Kehveli teksti jyrki vainio

© reg smythe

M

itähän kertoo seutukunnasta se, että Turun Sanomat julkaisi uskollisesti peräti kahta strippisarjaa, joiden päähenkilönä oli viinaan menevä työn välttelijä? Sekä Lätsä että Kalle Kehveli ilmestyivät lehden sivuilla vuosikymmenestä toiseen.

Nuorena lukijana en itse suuremmin lämmennyt kummallekaan sarjalle, mutta sittemmin piirroskeräilijänä kumpikin on saavuttanut merkityksellisen paikan kokoelmassani.

Originaalikokoelmani sai alkunsa, kun sattumalta saman viikon aikana sain postitse alkuperäispiirrokset kahdelta vanhalta strippisarjakuvan piirtäjältä. Ensin Bud Blake lähetti minulle kaksi Tiikeri-strippiä. Heti seuraavana päivänä posti toi Lätsä-originaalin.

Myöhemmin tosin tajusin, että jälkimmäinen lähetys ei tullut Reg Smythelta itseltään: kirje oli postitettu sarjaa julkaisevan lehden toimituksesta Lontoosta ja Smythe itse asui siinä vaiheessa Pohjois-Englannissa. Joten ilmeisesti hän oli siis jo sarjat piirtäessään valmiiksi allekirjoittanut jokaisen stripin “parhain terveisin” ja sanonut, että lehti saa sitten vapaasti lähetellä niitä kysyjille.

Vanha sarja vanhoille lukijoille Kalle Kehveli -originaaliin törmäsin ensimmäisellä Amerikan matkallani, San Diegon sarjakuvafestivaaleilla. Matkabudjetissani oli tilaa yhdelle, ei turhan kalliille piirroshankinnalle ja pohdinnan jälkeen siksi valikoitui tämä.

Syy valintaani oli tunteellinen. Hieman aikaisemmin olin käynyt keskustelun kah© fred lasswell

deksankymppisen isoisäni kanssa, jolle yritin selittää uravalintaani piirtäjänä. Hän oli kysynyt, että mitä minä nyt sitten oikein halusin tehdä. Koitin kertoa haluavani piirtää sarjakuvia. “Ai niin kuin Kalle Kehveli?”, hän kysyi.

Aivan, minä saatoin sanoa, juuri niin kuin Kalle Kehveli.

Kalle Kehveli oli siis sarjakuva, jonka minun isoisänikin tiesi. Tämä tarjosi minulle jonkin-

peri sitten piirtäjänpestin häneltä. Hän toimi sarjan äärellä, sotapalvelusta lukuun ottamatta, yli 65 vuotta.

Erikoisen tästä piirtäjänvaihdoksesta tekee se, että samaan aikaan myös sarjan päähenkilö vaihtui: Kalle Kehveli oli aloittanut sivuhahmona Barney Google -sarjassa. Google oli ollut 20-luvulla suosittu sarjakuvahahmo, törsäilevä uhkapeluri. Pörssiromahduksen jälkeisen lamakauden henkeen tämän katsottiin istuvan huonosti ja niinpä sarjan uudeksi päähenkilöksi nostettiin Kalle Kehveli, köyhä hillbilly.

Vastaavanlainen uudelleensijoittuminen koettiin samoihin aikoihin myös Touhulan perhe -sarjassa.

Vaikka Lasswell siis teknisesti jatkoikin DeBeckin sarjaa, hän sai muutoksen myötä tehdä siitä niin omansa näköisen, että yhtä lailla voitaisiin melkein puhua kahdesta eri sarjasta.

Lasswell teki erään sarjakuvahistorian pisimmistä työurista saman sarjan parissa. laisen ahaa-elämyksen: todellakin, myös kahdeksankymppiset lukevat sanomalehtiä ja katsovat niitä varmasti hyvin eri silmällä kuin minä. Mikä ettei siis myös joku sarjakuva olisi enemmän heille suunnattu, kuin minulle?

Isoisäni oli maanviljelijä, joka eli elämänsä saaristossa. Kun hänen lapsuutensa vielä osui kieltolain aikaan, ei mikään ihme, että Kalle Kehvelin viinanpolttelusta ja kallioisten peltotilkkujen viljelystä löytyi hänelle jotain sellaista tarttumapintaa, jota minä en välttämättä tavoittanut.

Tajusin vielä, että Kalle Kehvelin piirtäjä Fred Lasswell oli täsmälleen saman ikäinen kuin isoisäni. Molemmat olivat syntyneet 1916.

Lasswell teki erään sarjakuvahistorian pisimmistä työurista saman sarjan parissa.

Hän aloitti sarjan alkuperäisen piirtäjän Billy DeBeckin apulaisena vuonna 1934 ja kun DeBeck sattui kuolemaan nuorena, Lasswell

Kiroileva Fred-setä Tarinoiden perusteella Lasswellista saa ristiriitaisen kuvan. Sivutoimena sarjakuvatöilleen hän teki Uncle Fred -nimellä piirrosopastusvideoita lapsille. Piirtäjätoverit taas kuvailevat, että tapaamisissa Lasswell oli hyvin kovaääninen ja huomiota herättävä persoona. Eräällä piirtäjälounaalla tarjoilija tuli huomauttamaan, että herra kiroili niin voimallisesti, että lapsiperheet muualla ravintolassa häiriintyivät.

Lähetin ostamani Kalle Kehveli -stripin Lasswellille omistuskirjoitettavaksi. Samalla sain tilaisuuden kertoa hänelle tarinan isoisästäni.

Stripin ruuturajat olivat sivureunoista raapiutuneet puhki. Lasswell entisöi ne pyytämättä takaisin tarkalla kädellä.

Lasswell ja isoisäni myös kuolivat samanikäisinä, vuonna 2001. Jos en olisi ostanut Kalle Kehveli -strippiä silloin kun sen tein, en olisi saanut toista tilaisuutta hankkia Lasswellilta omistuskirjoitusta.

Mikä useimmiten saakin minut uskomaan, että ostopäätökseni oli ollut oikea. Toinen originaali, jonka hankkimista San Diegossa arvuuttelin, oli nimittäin silloin keräilijäpiireissä kuuminta hottia olleen Mike Mignolan Hellboy-piirros.

Minulle ei ole tarpeen muistuttaa, että Hellboy-piirros olisi tänä päivänä rahallisesti monin verroin arvokkaampi kuin Kalle Kehveli -strippi. ● sarjainfo 3/2014 17

100 vuotta suomalaista animaatiota – sarjakuvataiteilijat juhlaväen joukossa, osa 2 Heikki Paakkanen ja Anssi Rauhala ovat piirtäneet sekä sarjakuvia että animaatioita. Kuvakerronnan konkarit pohtivat ilmaisumuotojen suhdetta ja muistelevat menneitä.

Teksti Tuula Leinonen

18 sarjainfo 3/2014

mottelema poloinen orava. Se puolestaan vaikutti häijyltä. Piirtäjien osat vaihtuivat.

Työnjakoon kuului myös, että Paakkanen taituroi laajat kuvat, jotka sisälsivät rönsyileviä yksityiskohtia ja rekvisiittaa, ja Rauhala vastasi paitsi söpöydestä myös kauniiden liikekaarien toteutuksesta.

– Kun yleiskuvassa riittää yksityiskohtia, joita tarkastella, pienikin animaatioliike riittää tekemään kuvasta eloisan, Rauhala tähdentää.

Paakkanen suosittelee sarjakuvaa myös animaatioidean testaamiseen. Hän arvioi AVEK:iin saapuneita käsikirjoituksia 1990luvun lopulla, ja totesi tuolloin, että moni niistä olisi toiminut aivan hyvin kuunnelmana. Vain siinä tapauksessa, että kuvat sisältävät elokuvallisen liikkeen ja alkavat muuttua eläväksi animaatioksi, kannattaa työlästä ja monimutkaista tuotantoprosessia edes harkita.

Heikki Paakkasen luonnos elokuvaa Iso asia (3’, 1991) varten.

© heikki paakkanen

K

eskustelemme Heikki Paakkasen ja Anssi Rauhalan kanssa Lasipalatsin kahvilassa Helsingissä animaation ja sarjakuvan läheisestä suhteesta.

– Ne ovat vähintään serkuksia, toteaa Paakkanen haastattelun aluksi kokemuksen syvällä rintaäänellä. Hänet on palkittu animaatioistaan mm. Tampereen lyhytelokuvajuhlilla ja sarjakuvistaan Kemin sarjakuvapäivillä. Suomen sarjakuvaseuran Puupäähatun hän sai vuonna 2013, ja ensimmäinen oma ohjaustyö, tieteiselokuva 19084 (5’, 1985), toi Paakkaselle Risto Jarva -palkinnon. Anssi Rauhala puolestaan toimi animaattorina 1990-luvulla Paakkasenkin piirroselokuvissa.

Sekä Rauhala että Paakkanen kokevat olevansa ennen kaikkea piirtäjäkäsityöläisiä. Rauhala kertoo, että satunnainen animaatioidea saattaa edelleen pyöriä mielessä, mutta kalenteri on täyttynyt erilaisista kuvitustöistä. Hän laatii storyboardeja eli kuvakäsikirjoituksia esimerkiksi sellaisia pitkiä elokuvia kuin Iron Sky:ta ja sen tekeillä oleva jatko-osaa varten.

Silta sarjakuvan kentältä elokuvamaailmaan käy usein juuri storyboardin kautta.

Kun kirjallinen idea tai synopsis puretaan kuvien muotoon elokuvaa varten, voi syntyä sarjakuva. Näin kävi Paakkaselle hänen piirtäessään storyboardia The Last kanava -animaatiota (11’, 1987) varten; yksittäiset kuvat yksityiskohtineen ottivat vallan, ja sama aihe poiki sekä elokuvan että sarjakuvan. Hän kehuu kollegansa Rauhalan ”kokonaiselokuvallista näkemyksellisyyttä”, jolla tämä luo pitkien elokuvien draaman kaaria.

Kaksikon vahvuudet kirkastuivat piirroselokuvan Iso asia (3’, 1991) myötä. Rauhalan luonnoksessa raihnas ja kapinen karhu vaikutti herttaisemmalta kuin Paakkasen hah-

The Last Kanava (11’, 1987, ohj. Heikki Paakkanen) kertoo rappeutuneen ihmiskunnan vihonviimeisestä televisiokanavasta, jonka ohjelmatarjonta muodostuu varastetuista mielikuvista, muistoista ja unelmista.

Animaatioyhtiö Tööt-Filmistä tuli tietokoneanimaation uranuurtaja.

Tööt oli raju bändi Heikki Paakkasen animaatioura käynnistyi Yleisradion TV1:ssä. Aluksi hän piirsi kuvituksia, mutta tarvetta oli myös lyhyille informatiivisille animaatiojaksoille, joissa lapsille ja nuorille selvitettiin liikkuvan kuvan avulla monimutkaisia käsitteitä, kuten lakialoitteen kulku eduskunnassa.

Elettiin 1970-luvun puoliväliä ja Paakkasen tuttavapiiriin kuului enimmäkseen opiskelijakavereita Taideteollisesta oppilaitoksesta. Heistä Antti Kari ja Harri Kaasinen olivat myös innostuneet animaatioelokuvista.

Joukkoon liittyi Jukka Ruohomäki, joka opiskeli Helsingin yliopistossa musiikkitiedettä ja työskenteli laitoksen elektronimusiikin studiossa. Ryhmä perusti animaatioyhtiö Tööt-Filmin, josta tuli tietokoneanimaation uranuurtaja. Tööttiläiset käyttivät 3D-mallinnusohjelmaa ja piirturia animointiin ennennäkemättömällä tavalla elokuvan Mennyt manner (13’, 1982) linnasalikohtauksessa. Perspektiivi muuttui kamera-ajon aikana, ja siihen tarvittiin 500 kuvaa. Kuvat väritettiin käsin ja kuvattiin 35 mm:n filmille. Elokuva voitti tietokoneanimaatiosarjan pääpalkinnon kansainvälisessä katselmuksessa Zagrebissa 1983. Vaikka kekseliäs suomalaisyhtiö herätti kiinnostusta maailmalla, tekijöillä ei ollut kaupallista kunnianhimoa etulyöntiasemansa hyödyntämiseen.

– Tööt-Filmi muistutti bändiä, Paakkanen selittää. Työ maittoi ja kantoi hedelmää, mutta ”bändikehitykseen” kuului niin ihmissuhdekemiaa, talousongelmia kuin taiteellisia näkemyserojakin ja lopulta jäsenet lähtivät soolourilleen.

Heikki Paakkanen muistaa muutoksen valtavan vapauttavana. Hän pääsi tekemään projekteja oman käsikirjoituksen ja rahoituksen pohjalta. Ne takasivat hänelle ”despoottisuuden prosessin suhteen”, ja yksinpuuhastelu oli rentouttavaa. Työryhmä huudetaan kokoon rahoituksen järjestyessä. Paakkanen käsikirjoitti, ohjasi, tuotti ja animoi piirrosanimaation Iso asia.

Toiseksi animaattoriksi hän pestasi Anssi Rauhalan.

– Basistiksi, Rauhala jatkaa bändivertausta. – Annoin tasaisen tahdin, oli se sitten 24 ruutua tai 12 ruutua sekunnissa.

Animointia pula-ajan opeilla Taloudellisesti animaatioiden tekeminen on huomattavasti sarjakuvaa kalliimpaa. Paakkanen huomauttaa, ettei tekisi läheskään kaikkien sarjakuviensa pohjalta animaatioelokuvaa. Sarjakuvat ovat olleet yleensä hilpeämpiä, kun taas animaatioiden kohdalla Paakkanen on omien sanojensa mukaan ”pyhittänyt tosikkomaisuutensa uurastuksella”. On syntynyt korkeamoraalisia kannanottoja, joissa ajatus ja idea nivoutuvat piirrostyyliin. Esimerkiksi Syytön (1’50”, 1993) käsittelee raiskausta ja oikeusmurhaa, Rujoa jälkeä (5’, 1997) vastustaa maamiinoja.

Rauhala laskeskelee, että Paakkasen kirjalliset ja vuolassanaiset sarjakuvat kestäisivät ääniraidan muodossa yli kaksi tuntia – se olisi täysin mieletön animointiurakka.

Viitteellisesti ja ilman repliikkejä operoinut The Last kanava taipui sen sijaan sekä sarjakuvaksi että animaatioksi.

Animaatio, tuo ”mystillismaaginen kuvien elävöittäminen”, kiehtoo sekä Paak-

kasta että Rauhalaa, vaikka onkin ollut hyllyllä viimeiset vuodet. Siihen joutuu soveltamaan pula-ajan kekseliäisyyttä, sillä budjetti-, taito- ja voimavararajat tulevat nopeasti vastaan. Aiemmin Paakkanen väheksyi pala- ja nukkeanimaatiota, nyt hän arvostaa ennen kaikkea hyviä ideoita ja tunnistaa itsessään sisäänrakennetun anarkian kaipuun. Ilmeikkyys voidaan luoda hyvin pienillä elementeillä, ja tarina korostuu niin hyvässä kuin huonossakin.

Rauhalaa innostaisi klassisen ”disneyläisen” lyhytanimaation tekeminen. Hän perehtyi tyyliin Glenn Vilpun johdolla, kun tämä koulutti suomalaisia sarjakuvapiirtäjiä animaattoreiksi Michael Franckin Sindbad-tuotantoa varten Helsingissä 1980luvun lopulla. Projekti ajautui konkurssiin, mutta ennen sitä Rauhala ja Jukka Murtosaari ehtivät työskennellä sen parissa myös Burbankissa Kaliforniassa.

Pysähtyneet kuvat Sarjakuviinsa Rauhala luo liikkeen kuvittelemalla koko liikeradan ja pysäyttämällä sen parhaimmilleen. Kättä heilauttavan lentomestarin hän esimerkiksi piirtää lentosilmukan huipulla etukulmasta niin, että liikkeen voi olettaa jatkuvan pysähtyneessä kuvassa.

Rauhala ja Paakkanen kertoivat uutuusteoksistaan Helsingin sarjakuvafestivaaleilla syyskuun alussa. Rauhalan piirtämä Korpilentäjä (2014, Arktinen Banaani) on korkeajännitysperinnettä noudattava ilmasotaseikkailu ja jatko-osa vuonna 2011 ilmestyneelle Paluu rajan takaa -teokselle, kummatkin on kirjoittanut Esa Niskanen.

Lentämisen piirtäminen inspiroi Rauhalaa, joka on myös harrastanut lajia.

Heikki Paakkasen sissi ja siviilipalvelushenkilö seikkailevat jo kuudennessa albumissa Saksa – Suomi im Bunde (2014, Zum Teufel). Tekijä on hämmästyksekseen huomannut luoneensa sarjan. Asetelma, jossa ulkopuolinen tarkkailee paikkakunnan outoa käytöstä, tarjoaa hyvän antropologisen näkökulman, ja hedelmällinen dialogi syntyy päähenkilöiden täydellisestä vastakohtaisuudesta. Sarjan Japani-osa vaihtui suuriin puupiirroksiin, jotka esittävät perinteisen köysitaiteen mukaisesti sidottuja ihmispaketteja, ja niiden pohjalta syntyneeseen kuvakirjaan tee se kotona. kiitos (Aaargh, 2012). Paakkanen käytti katujyrää ovenkokoisten grafiikanlehtien painamisperformanssissa. Hän on myös kuvannut dokumentointimielessä, kuinka kuva syntyy mustaksi värjätylle kaiverruslaatalle. Mustavalkoisten kuvien jatkumo lähestyy animaatiota – siinä on syntyvän kuvan taikuutta. ● sarjainfo 3/2014 19

kaksintaistelu

Ei suunnittelulle!

Kati ”Kati” Kovács kohtasi pitkäaikaisen faninsa Jorma ”Jope” Pitkäsen.

TEKSTI VILLE HÄNNINEN kuva christer nuutinen

20 sarjainfo 3/2014

Jope otti mukaan kättä pidempää.

S

arjakuvafestivaaliperjantai, puolipäivä. Menen Jopea vastaan asemalaiturille hänen pitkäaikaisen aseenkantajansa Kari Puikkosen kanssa.

Kävelemme oitis lähimpään baariin, jossa odottaa Kati.

Jope lyö kassit pöytään.

Jope: Tässä on seitsemän tekemääni julkaisematonta albumia. Petteri Oja aikoo aloittaa ensi vuonna Jope Pitkänen -kirjakerhon, jossa ilmestyy kuukausittain albumi.

Kati: Mitä? Onko tuo vitsi?

Jope: Ihan totta on, että perustaa. Petteri on laskenut, että mulla on sata fania. Kannattaahan se, kun mies ei maksa taiteilijoille mitään.

Kustantaja on asunnon hankkinut Turun Pansiosta ja Mersulla sitten ajelee pitkin kyliä, hähhää! Kati, sulle mulla on ihan oma albumi, se ei tule kerhoon. Tässä.

Kati: Mitä? Mitä? ”Neitsyt Marialle”...hei en mä voi tätä ottaa...miks mulle??

Jope: Ei tää oo eka alppari, jonka mä oon sulle tehnyt, hei.

Kati: Joo hei, ei mennä nyt siihen...

Toimittaja: Joo hei... pidetääs tätä nyt vähän kasassa. Teidän jutuissa on hieno improvisaation tuntu. Onko se vain tuntu – vai miten tarkkaan suunnittelette tekemisiänne?

Kati: Vihreä rapsodia 1990-luvulla oli seikkailu tuntemattomaan, mun eka albumini. En tiennyt, miten pitkää tarinaa tehdään, joten improvisoin pitkin matkaa. Opettelin perusasiat samalla, kun tein. Deltan kaksoset on siihen verrattuna selkeämpi. Tein jälleen tarinan hahmoista, jotka muuttuvat matkan varrella.

Tarvitsen riittävän löyhän rakenteen. Mutta lopetuksen jätän yleensä auki: en pidä läpikir-

joitetuista lopuista, ei elämä ole sellaista.

Jope: Mä oon tehnyt taiteilijaeläkkeellä aika paljon pitkiä albumeja, mutta ne on pelkkää tajunnanvirtaa. Joka aihe lähtee karkaamaan omille teilleen. Pitkän tarinan tekeminen on helvetin vaikeeta! Lyhyet stripit pysyvät kasassa, sen osaan, mutta pidemmissä jutuissa pitäisi kai olla jotain muutakin. Olen vitsinkertoja. Olin repiä perseeni, kun Juba aloitti Viivin ja Wagnerin – missä vitsi? No, siihen tottui. Tykkään Joonas Rinta-Kannon sarjakuvista nykyään. Ensin luin, että herranen aika, mitä tämä on? Mutta se tyyppi osaa kirjoittaa paskanjauhantaa. Tunnen olevani sukulaissielu. En jää yleensä hieromaan juttuja pitkäksi aikaa. Mä vain teen.

Kati: Kyllä mäkin teen kerralla. Mulle tunnelma on tärkeä. Se lässähtää helposti, jos tarinaa piirtää liian pitkällä ajanjaksolla. Nykyään en tosiaan tee yhtä improvisoiden kuin Vihreän rapsodian aikaan, mutta ei se tarkoita, että tietäisin tarinan kaikki vaiheet etukäteen.

Tai paljon mitään. Spontaanius on tärkeää.

Piirrän sivut aina kerralla valmiiksi. Sen on oltava suoraan perfetto! Jos tekee uudelleen, lopputulos tuntuu minusta helposti vähän mekaaniselta. Olen olevanani perfektionisti, mutta tätä se on.

Toimittaja: Jope, piirrätkö sä jotain uusiksi? *HILJAISUUS* Toimittaja: Kauanko teillä menee albumin piirtämiseen?

Kati: En mä ota aikaa. Miten se edes lasketaan? Kuukausia?

Jope: No viikko siihen ehkä menee.

Toimittaja ja Kati: Viikko?

Jope: Viikko. Piirrän Savon Sanomiin sarja-

kuvaa kerran viikossa ja Taimilehteen metsäaiheista Puupelto Cityä, mutta en kauheasti muuta. Sitten teen muun ajan albumeja.

Levottomuudesta tuo tahti johtuu. Jos en tee juttua viikossa valmiiksi, alkaa ahistaa enkä kestä sitä. Piirrän huvikseni ja intohimosta. Ei onanointiakaan voi lopettaa, vaikka on eläkkeellä.

Kati: Sun jutuista tulee sanomista.

Jope: Hyvä ja paha haastateltava. Vastakohdat tukee toisiaan.

Toimittaja: Millaiset työrutiinit teillä on?

Kati: Mulla ei ole paljon mitään rutiineja. En oikein usko asioiden tekemiseen väkisin. Voi kulua pitkiä ajanjaksoja, että en tee oikein mitään. Piirrän vasta silloin, kun se aidosti huvittaa. Sä teet varmaan yhdeksästä viiteen?

Jope: Joo. Meen vieläkin työhuoneelle melkein joka päivä, heti aamulla. Sunnuntaisinkin. Otan kynän käteen ja alan piirtää. Ideoita tulee kyllä. Olen tämmöinen kivikauden tekijä. Lähetän originaalit lehtiin, ja välillä ne jättävät tahallaan julkaisematta, kun ovat tottuneet kaiken tekemiseen sähköisesti tai eivät pidä jutusta. Mulla ei edes ole tietokonetta.

Kati: Mulla on kone, mutta teen kaiken käsin.

Tykkään paperin luonteikkuudesta ja hajustakin, en kylmästä ruudusta. Haluan tuntuman!

Toimittaja: Mikä teidät ihan pohjimmiltaan saa tekemään taidetta? Ainahan sen voisi lopettaa.

Kati: Mulla se on ahdistus. Pakko tehdä.

Jope: Kosto. Ei kukaan kuvittele, että humoristi sanoo näin, mutta niin se on. Lempin loin, koska koin, että mun mummoani potkittiin päähän. Loin vanhan naisen, joka antaa takaisin! ● sarjainfo 3/2014 21

Yksi kaikkien ja kaikki sarjakuvan puolesta Berliiniläinen sarjakuvakollektiivi ja -kirjasto Renate haluaa nostaa sarjakuvan arvostusta Saksassa.

Teksti ja kuvat anna vuorinen

B

erliinin Mitte oli 1990-luvun vastayhdistyneessä Saksassa vaihtoehtokulttuurin kehto, joka houkutteli puoleensa taiteilijoita ja toisinajattelijoita ympäri maailmaa. Vuonna 2014 Mitten katuja tallaavat anarkistien sijaan turistijoukot.

Pienten katujen varrella voi vierailla ylellisissä muotiliikkeissä ja hienoissa gallerioissa.

Terasseilla juodaan cappuccinoa tai herkutellaan japanilaishenkisillä fuusioburgereilla.

Kaikkea vaihtoehtoisuutta ei gentrifikaatio ole kuitenkaan ajanut pois Mittestä. Muutama alakulttuurin pesäke elävöittää kaupunginosan porvarillistunutta tunnelmaa edelleen.

Yksi näistä on sarjakuvanystävien ja -tekijöiden kohtaamispaikka Renate Comics.

Renate on Saksan ainoa sarjakuvakirjasto.

Samalla se on omaa zineä julkaiseva kollektiivi ja sarjakuva-aiheisten tapahtumien järjestäjä.

Monipuolista toimintaa on mahdotonta tiivistää yhteen sanaan, mutta kaikkea yhdistää rakkaus sarjakuvaan ja sarjakuvan yhteiskunnallisen aseman vahvistaminen.

22 sarjainfo 3/2014

Juuret Itä-Berliinin undergroundissa – Alussa oli zine, kertoo sarjakuvataiteilija ja kirjastonhoitaja Peter ”Auge” Lorenz Renaten ensimmäisistä vuosista. Vuonna 1989 ATAK, CX Huth sekä muutama muu itäberliiniläinen sarjakuvataiteilija lyöttäytyivät yhteen ja päättivät julkaista oman hardcore-fanzinen. Syntyi Renate ja ensimmäinen oma zine ilmestyi vuonna 1990.

Yksi esimerkki tästä oli itäsaksalaisen vaihtoehtosarjakuvan kokoaminen yksiin kansiin.

Vuonna 1990 julkaistiin keskeisiä itäsaksalaisia sarjakuvataiteilijoita esittelevä Leichtmetall: Comics in der DDR -teos. Projekti onnistui myös luomaan uusia ystävyyssuhteita.

– Leichtmetall-julkaisu saattoi minut yhteen Renate-porukan kanssa, kertoo Renatessa edelleen aktiivisesti toimiva Auge.

Muurin jälkeisessä Itä-Saksassa underground-kulttuuri saattoi nousta piilopaikoistaan kaikkien näkyville.

Berliinin muuri oli murtunut lokakuussa 1989 ja itäberliiniläinen kulttuurielämä kuohui. Sarjakuva oli ollut DDR:ssä muun populaarikulttuurin ohella tarkan kontrollin ja valvonnan alla. Muurin jälkeisessä Itä-Saksassa underground-kulttuuri saattoi nousta piilopaikoistaan kaikkien näkyville.

Sisäpiiristä kansan sivistäjäksi – Sen lisäksi, että teimme kaikki itse sarjakuvaa ja julkaisimme zinejä, myös sarjakuvien intohimoinen keräily ja lukeminen yhdistivät meitä. Olimme kuin lukupiiri, Auge muistelee.

– Meitä inspiroi erityisesti yhdysvaltalainen underground-sarjakuva. Kiertelimme

Länsi-Berliinin sarjakuvakauppoja ja etsimme käsiimme Raw-lehden numeroita.

Itä-Saksassa suurin osa ulkomaalaisesta sarjakuvasta kuului sensuurin alaisuuteen. Kiellettyjä sarjakuvia salakuljetettiin tietenkin muurin yli, ja ne olivat omistajilleen arvokkaita harvinaisuuksia. Muurin murtumisen jälkeen sarjakuvaharrastajan elämä muuttui sekä lailliseksi että helpommaksi.

– Vähitellen syntyi ajatus kaikille avoimesta sarjakuvakirjastosta, kertoo Auge. – Laadukas sarjakuva kaipasi enemmän näkyvyyttä. Halusimme osoittaa ihmisille, kuinka monipuolinen sarjakuvan maailma on.

Lahjoituksin karttuva kirjasto Kirjasto perustettiin Berliinin kaupungin tuella vuonna 1991. Sittemmin kokoelma on laajentunut ennen kaikkea lahjoitusten ansiosta.

– Saamme säännöllisesti lahjoituksia sekä yksityishenkilöiltä että kustantamoilta, selostaa Auge.

Nykyisin kokoelma koostuu noin 15 000 nimikkeestä. Sarjakuvakirjojen, -albumien ja -lehtien lisäksi kirjastosta löytyy laaja valikoima zinejä, tutkimuskirjallisuutta sekä sarjakuvanteko-oppaita.

Kielivalikoimaltaan kirjasto on hyvin monipuolinen. Eniten teoksia on saksan, englannin sekä ranskan kielillä, mutta kokoelmassa on sarjakuvaa myös esimerkiksi suomeksi ja portugaliksi.

Toimintaa kollektiivin periaattein Renaten ydinjoukko on vaihtunut vuosien varrella moneen kertaan, mutta toimintaa määrittää edelleen sama yhteisöllisyyden periaate kuin alussa. 2000-luvun puolesta välistä lähtien Renate on ollut yhdistys.

Toimintaa pyörittää noin kymmenhenkinen kollektiivi sarjakuvataiteilijoita ja -harrastajia.

Jokaisen velvollisuutena on työskennellä Renatessa vapaaehtoisesti, sillä yhdistyksellä ei ole yhtään palkattua työntekijää.

Noin viiden vuoden ajan kollektiivi on panostanut myös kirjaston yhteydessä toimivan pienen kaupan pyörittämiseen. Kauppa toimii näyteikkunana kollektiiville, sillä siellä on myynnissä sekä kollektiivin jäsenten sarjakuvia ja taidetta että yhdessä tehtyjä Renatezinejä. Kaupan tarkoituksena ei ole tuottaa voittoa vaan kattaa yhdistyksen vuokra- ja muut pakolliset kulut.

Renaten kohdalla toiminnan vakiintuminen ei tarkoita paikalleen pysähtymistä.

Kohti uutta perinteistä kiinni pitäen Vaikka Renaten toiminta on laajentunut kirjaston ja kaupan ylläpitämiseen, ei zinen julkaisemisesta ole missään vaiheessa luovuttu.

Vuosien varrella Renate-zinessä ovat olleet mukana muun muassa Suomessakin tunnettu Ulli Lust ja tänä vuonna Erlangenin sarjakuvafestivaaleilla parhaasta sarjakuvateoksesta palkittu Mawil.

1990-luvulta lähtien Renaten toimintaan ovat kuuluneet myös kuukausittaiset kaikille avoimet tapaamiset sekä lasten sarjakuvakurssit. Aikuisille sarjakuvaa on opetettu vasta tästä vuodesta lähtien, mutta lämpimän vastaanoton saanut kurssi tuskin jää viimeiseksi.

Renaten kohdalla toiminnan vakiintuminen ei tarkoita paikalleen pysähtymistä. Uusien aktiivien ansiosta toimintaa uudistetaan jatkuvasti. Toisaalta myös viime vuosina tapahtunut sarjakuvan arvostuksen nousu luo uusia mahdollisuuksia.

Se, mistä Renaten perustajat haaveilivat parikymmentä vuotta sitten, on viimein tapahtumassa Saksassa: sarjakuva on alettu ottaa yhä vakavammin ja sen ainutlaatuista ilmaisutapaa ymmärtää. Osa kunniasta kuuluu Renatelle, joka pitkäjänteisen toimintansa ansiosta pääsee näkemään myös sen, mihin lupaavasti alkanut kehitys johtaa. ●

sarjainfo 3/2014 23

Saksan sarjakuvakarttaa hahmottamassa Saksalainen sarjakuva esittäytyi Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. Suuren maan sarjakuvatoiminta on useissa kaupungeissa vain muutamien paikallisaktiivien varassa.

Teksti hannele richert

T

Sarjakuvan maantiede

änä syksynä Suomi oli Frankfurtin kirjamessujen teemamaa, joten myös suomalainen sarjakuva oli hyvin edustettuna messuilla.

Erlangenissa taas nähtiin Tove Janssonin juhlanäyttely. Vastavuoroisesti syyskuisilla Helsingin sarjakuvafestivaaleilla toinen teemoista oli Saksa. Vierailijoina olikin runsain määrin kiinnostavia saksalaistaiteilijoita ja muita sarjakuvaalan toimijoita. Kuti-lehdestä julkaistiin saksankielinen erikoisnumero. Uskotaan!

Saksalaisella sarjakuvalla on muutakin annettavaa kuin Ralf König.

Liki 82 miljoonan asukkaan Saksassa lienee vielä paljon kartoittamatonta sarjakuvatoimintaa, mutta yritetäänpä hahmotella jonkinlainen kuva alan nykytilanteesta opiskelupaikkojen, kustantamoiden ja tapahtumien kautta.

24 sarjainfo 3/2014

© Thomas Henry

Strips&Stories on sarjakuvakauppa Hampurin Reeperbahnilla.

Aloitetaan “ylhäältä”, pohjoisesta Hampurista. Satamakaupungissa sarjakuvatoiminta on suhteellisen pienimuotoista, mutta aktiivista ja laatutietoista. Designakatemiassa sarjakuvaa ja kuvittamista on jo vuosien ajan opettanut vaihtoehtosarjakuvan suuri nimi Anke Feuchtenberger (s. 1963). Myös Hampurin ammattikorkeakoulussa voi opiskella sarjakuvaa, kuten raapekartonkitaituri Line Hoven (s.

1977) teki.

Lokakuisin kaupungissa järjestetään sarjakuvafestivaalit, joiden taustalla toimii samoja henkilöitä kuin mainiossa sarjakuvakaupassa Strips and Stories.

Hampuriakin pohjoisempana, pienessä Kielin kaupungissa toimii kollektiivi Pure Fruit, joka julkaisee sarjakuvia ja järjestää tapahtumia. Noin sadan kilometrin päässä Hampurista sijaitsevassa Hannoverissa taas on yksi Saksan karikatyyrimuseoista.

Viime vuosina etenkin Berliini on houkutellut taiteilijoita enemmän kuin mikään muu saksalaiskaupunki – ehkä jopa enemmän kuin mikään muu kaupunki Euroopassa. Sarjakuva-alan ihmi-

set ovat myös löytäneet tämän kulttuurikeitaan, jossa aikalaiskokemusten mukaan eletään todeksi kulttuurillista, kulinaristista ja taiteellista paratiisia.

Kaupungissa toimivat muun muassa vaihtoehtosarjakuvan tähtikustantamot avant-verlag ja Reprodukt. Syksyllä pidettävään kirjallisuusfestivaaliin sisältyy sarjakuvapäivä ja Design-akatemian kuvittajatutkintoon kuuluu sarjakuvaopintoja.

Berliinin ja Hampurin akatemioilla on yhteinen hallinto.

Berliinin kasvatteihin kuuluu esimerkiksi itävaltalaissyntyinen Ulli Lust, joka nousi maailmanmaineeseen sarjakuvaromaanillaan Heute ist der letzte Tag vom Rest deines Lebens (Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä).

Leipzigissa grafiikan ja kirjataiteen opettajana toimii aiemmin Hallessa opettanut kuvittaja Thomas M. Müller. Keväisin Leipzigin kirjamessujen yhteydessä järjestetään The Millionaires Club -sarjakuvatapahtumaa samannimisen kollektiivin toimesta.

Leipzigin lähellä sijaitsevassa Hallessa sarjakuvaa opiskellaan kuvittajamestari ATAKin (s. 1967) johdolla. ATAK teki

Birgit Weyhe. © birgit weyhe

Sarjakuvaromaani on vakava asia Ulli Lustin läpimurtokirjan julkaisi Avant, mutta seuraavan teoksen, loistavan sovelluksen Marcel Beyerin romaanista Flughunde, julkaisi iso Suhrkamp-kustantamo.

Monet perinteiset kirjallisuuskustantamot julkaisevat myös sarjakuvaa, Ralf

”Minulle on sanottu, että kirjani on hieno, mutta miksi siinä pitää olla niitä kuvia…”

Königin sarjakuvia esimerkiksi Rowohlt.

Näistä tekijöistä Lust edustaa kustantamoiden uusia tuulia. Sarjakuvaromaani kiinnostaa Saksassa yhä enemmän ja se halutaan ottaa vakavasti. Kuvataidepainotteiselle sarjakuvalle tämä ei välttämättä ole hyvä uutinen, vaan kiinnostus koskee teoksia, jotka muistuttavat “oikeaa kirjaa”.

Reproduktin, joka julkaisee mm. Anke Feuchtenbergerin, Birgit Weyhen ja Sascha Hommerin kirjoja, menestyjä on berliiniläinen Mawil (s. 1976). Hänen omaelämäkerrallisissa, lämminhenkisen mutkattomissa sarjakuvissaan lapsuudella Itä-Saksassa on usein tärkeä osa. Tänä vuonna julkaistu jykevä Kinderland (Lastenmaa) kertoo kasvamisesta muurin takana juuri ennen sen murtumista. Vielä uudempi käänne Reproduktin tuotannossa oli julkaista Tove Janssonin muumisarjakuvia saksaksi.

Kartan ulkopuolellakin on toki saksalaislähtöistä sarjakuvaelämää. Ulli Lustin vetämä Electrocomics julkaisee englanninkielisiä sarjakuvia verkossa. Taiteilijoista

suuri osa tulee Saksan ulkopuolelta ja mukana on myös monta suomalaista. Blogityyppisempi Zwarwald julkaisee taiteilijavierailta varta vasten sivustolle tehtyä materiaalia. Suuret aikakauslehdet Die Zeit ja Der Spiegel julkaisevat verkkoversioissaan jonkin verran sarjakuvaa.

Sarjakuvakoulutus Saksassa Sarjakuvaa voi opiskella lukuisissa paikoissa eri puolilla Saksaa. Korkeakoulujen lisäksi ainakin Comicademy antaa sarjakuvaopetusta yhdessätoista saksalaiskaupungissa sekä Zürichissä ja Wienissä.

Opetus on suunnattu niille, jotka haluavat kehittää ammattitaitoaan sarjakuvantekijöinä, mutteivät pysty sitoutumaan kokopäiväiseen opiskeluun.

Moni Helsingin festivaaleilla vierailleista nuoren polven edustajista opiskelee joko Hallessa tai Kasselissa. Sieltä valmistuttuaan voi vielä jatkaa esimerkiksi Berliiniin tai Hampuriin maisteriopintoihin.

Fan Art -kollektiivin nuoret taiteilijat kertoivat tuoreita näkemyksiään aiheesta.

▼

muutama vuosi sitten oman versionsa Wilhelm Buschin (1832–1908) lastenkirjaklassikosta Struwwelpeter (Jöröjukka).

Keskellä Saksaa sijaitsevassa Kasselin kaupungissa toimii perinteikäs taideakatemia, jonka kuvituslinjalla sarjakuva on tärkeässä asemassa. Kaupungilla on oma graafisen kerronnan festivaali ja siellä toimii myös independent-kustantamo Rotopolpress. Kustantamo on usein vieraillut Suomessa Helsingin festivaalien yhteydessä. Tänä vuonna virallisena vieraana oli Thomas Wellmann ja viime vuonna Max Baitinger.

Frankfurtissa on oma karikatyyrimuseo, mutta paremmin kaupunki tunnetaan kirjamessuistaan. Tänä vuonna Suomen delegaatio esitteli siellä muun muassa sarjakuvaseuran julkaisemaa Comic Atlas Finnlandia, johon on koottu kattaus uutta suomalaista sarjakuvaa saksankieliselle yleisölle.

Baijerin suurkaupungissa Münchenissä on syksyisin myös kirjamessut, joilla sarjakuva näkyy aiempaa paremmin sarjakuvaromaani-innostuksen ansiosta.

sarjainfo 3/2014 25

"Suomessa Aku Ankka on kaikille iäkkäämmillekin tuttu, joten sarjakuvaa osataan lukea eikä sen periaatteita tarvitse hirveästi selittää."

Tarvitseeko sarjakuvataiteilija välttämättä alan koulutuksen?

– Ei tietenkään, mutta opiskelu antaa mahdollisuuden keskittyä piirtämiseen, kokeiluun ja tyylin löytämiseen. On myös mukava olla sellaisten joukossa, jotka opiskelevat samaa asiaa. Tutustumisen kautta löytää kiinnostavia sarjakuvia. Piirit ovat vielä pienet ja kaikki tuntevat toisensa.

Opettajien ja oppilaiden välillä ei ole jyrkkää hierarkiaa vaan kaikki ovat yhtä suurta perhettä. Kaikki kiertävät festareilla ympäri Eurooppaa, kertoo Michel Esselbrügge.

– Oikeastaan koko Euroopan sarjakuvaskene on samaa perhettä. Helsingin festivaali on hyvä, Luzernin Fumetto on fes-

rekkäin. Hampurin festari on pienempi ja coolimpi, samoin Leipzigin kirjamessujen yhteydessä järjestettävä The Millionaires Club, Liva Kandevica valottaa.

Tove Janssonin satavuotisjuhla on huomioitu Saksassakin: Erlangenissa on Janssonin näyttely ja lehdissä on ollut juttua.

Esselbrüggen veljekset muistavat Janssonin tuotannon lapsuudesta: äiti luki heille Muumi-kirjoja. Aikuisina he tutustuivat kirjoihin uudestaan eivätkä ne olleet menettäneet tenhoaan, toisin kuin lapsuuden suosikeille usein käy.

Entä onko Janssonille ja Muumeille jotakin saksalaista vastinetta?

– Ehkä useimmiten sanottaisiin, että Wilhelm Busch on sellainen. Maxin ja

Tove Janssonin satavuotisjuhla on huomioitu Saksassakin. tareista parhaita. Siellä tulee sellainen olo, että oho, ihmiset oikeasti välittävät sarjiksista! Underground-näyttelyissä käyvät kaikki vauvasta vaariin, lisää Julius Wagner.

– Erlangenin festivaali on iso ja kaupallinen, se kokoaa yhteen kaikki sarjakuva-alan toimijat genrerajoista riippumatta. Opiskelijoille, taidesarjakuvalle ja kaikelle muulle on omat osastonsa vie26 sarjainfo 3/2014

Moritzin kaikki tuntevat, mutta lapsena se tuntui aina omituiselta, pelottavalta ja ikivanhalta. Kertomuksiin ei voi samastua, toisin kuin muumeihin. Tuntuu kömpelöltä ja keinotekoiselta pitää sitä ensimmäisenä sarjakuvana, Michel Esselbrügge pohtii.

– Se oli isoisän ainoa sarjis! jatkaa Jannis Esselbrügge, – Buschin sarjakuvat olivat kuin toisesta maailmasta… oli tari-

© Goethe-Institut Finnland

noissa jotain vetoavaakin.

Mitä mieltä olette ATAKin uudesta JöröJukasta?

– Se on kyllä hyvä, joukkio hymisee.

Residenssitaiteilijat ikäihmisten opettajina The Millionaires Clubin aktiivinen toimija Anna Haifisch (s.1986) oli toinen Helsingin Goethe-instituutin syyskuisista residenssivieraista. Vierailun yhteydessä Haifisch ja toinen instituutin vieras, sarjakuvaromaaneistaan tunnettu Birgit Weyhe pitivät kaksi sarjakuvakurssia vanhuksille. Kinaporin ja Riistavuoren palvelutaloissa pidetyt kurssit yllättivät positiivisesti.

– En tiedä, onnistuisiko vastaava kurssi Saksassa yhtä hyvin, jos osallistujat olisivat samaa ikäpolvea. Suomessa Aku Ankka on kaikille iäkkäämmillekin tuttu, joten sarjakuvaa osataan lukea eikä sen periaatteita tarvitse hirveästi selittää.

Nyt kiinnostaa, miten taiteilijat itse ovat löytäneet sarjakuvan, jos näin on asian laita.

Müncheniläissyntyinen Birgit Weyhe (s.

1969) kasvoi Ugandassa ja palasi kotimaahansa 18-vuotiaana.

– Aioin pyrkiä taideakatemiaan, mutta videotaiteen ja installaatioiden keskellä tunsin olevani väärässä paikassa akvarellikansioineni. Poistuin näyttämättä sitä kenellekään.

Weyhe päätyi opiskelemaan yliopistossa historiaa ja germanistiikkaa. Histo-

Anna Haifisch. © jay gard

”Wilhelm Buschin kuvakertomukset ovat kaikille tuttuja ja monesti ainoa sarjakuvaa muistuttava jonka iäkkäämmät muistavat.” rioitsijan ote näkyy sarjakuvaromaaneissa Reigen ja Im Himmel ist Jahrmarkt, joissa Weyhe pyrkii ymmärtämään lähihistoriaa omien ja sukunsa kokemusten kautta.

– Vaikka tein opinnot yliopistolla loppuun, en osannut luopua taiteilijaunelmasta. Pyrin 33-vuotiaana Hampurin taideakatemiaan. Tunsin itseni yli-ikäiseksi, olin vielä raskaanakin, mutta päätin kokeilla ja se kannatti: pääsin sisään.

– Sarjakuva tuntuu luontaiselta työvälineeltä, mutta ikäiseni lukijat eivät aina ymmärrä valintaa. Minulle on sanottu, että kirjani on hieno, mutta miksi siinä pitää olla niitä kuvia...

Kotikaupungissaan Leipzigissa kuvitusta opiskellut Anna Haifisch on edennyt sarjakuva-alalle suoraviivaisemmin. Valmistuttuaan hän työskenteli assistenttina samassa korkeakoulussa ja opiskelijat olivat osittain ennestään tuttuja. Hänen omissa töissään esiintyy usein holtittomasti käyttäytyviä, viinaanmeneviä eläimiä.

Weyhen ja Haifischin keskustelutilaisuudessa mukana oli myös kolmas festivaalien saksalaisvieras, Hampurissa opiskellut ja siellä työskentelevä Sascha Hommer (s. 1979). Hän tarttui kysymykseen Wilhelm Buschin kertomuksista mahdollisena porttina sarjakuvan ymmärtämiseen.

– On totta, että Buschin kuvakertomukset ovat kaikille tuttuja ja monesti ainoa sarjakuvaa muistuttava jonka iäkkäämmät muistavat. Ehkä Wilhelm Busch voisi Saksassa toimia samantapaisena lähtökohtana vanhemmalle polvelle kuin Aku Ankka Suomessa. Ainakin sen kautta voisi selittää, mitä haetaan kun lähdetään tekemään sarjakuvaa.

– Ero Itä- ja Länsi-Saksan puolella kasvaneiden välillä näkyy yhä: vanhemman polven entisille itäsaksalaisille sarjakuva on käsitteenä vielä vieraampi kuin lännessä kasvaneille eivätkä kaikki osaa lukea sitä.

Tässä ei kuitenkaan ole koko totuus.

Aikoinaan Itä-Saksasta sai alkunsa Euroopan pitkäikäisin sarjakuvajulkaisu Mosaik. Vuonna 1955 sitä alettiin julkaista vastikkeena länsimaiselle sarjakuvalle. Parhaimmillaan levikki hipoi miljoonaa kappaletta mutta romahti Saksojen yhdistymisen jälkeen noin sadantuhannen tienoille. Hengissä lapsille suunnattu lehti on kuitenkin yhä.

Monta kertaa Suomessa vieraillut Sascha Hommer on varsinainen sarjakuvan monitoimimies: hän julkaisee omia teoksia ja sarjakuvia lehdissä, edustaa sarjakuvafestivaaleilla ympäri Eurooppaa, pitää työpajoja ja sekä toimittaa sarjakuvakirjoja että vastaa niiden ulkoasusta.

Hommer oli mukana myös toimittamassa Comic Atlas Finnlandia.

Saksaan on myös hiljattain perustettu oma sarjakuvaseura, Deutsche Comiscverein. Sen julkaisema manifesti vaatii sarjakuvalle parempaa tukea ja oman instituutin perustamista. Sarjakuvan laajempi tunnustus lienee siis Saksassakin vain ajan kysymys. ● Lähteitä ja lisätietoja: Goethe-instituutin kotisivut ja blogi blog.goethe.de Helsingin sarjakuvafestivaalien Festivaalikatalogi 2014 Kuti #33 www.comicademy.com www.electrocomics.de www.zwarwald.de sarjainfo 3/2014 27

➜ vier

as k

ynä

Feminiiniset mieshahmot, transsukupuoliset ja sukupuoltaan biologisesti vaihtavat hahmot ovat sarjojen peruskauraa. Erityisesti monet nuorten sarjat pyörivät erilaisten sukupuolisuuden teemojen ympärillä.

Jo ”markettimangan” uranuurtaja Ranma ½ esitteli suomalaisille sukupuolisekoilun komedialajina. Sukupuoli-ilmaisu vaikuttaa olevan päälaellaan: naisten silmäkarkiksi luodut androgyynit mieshahmot eivät ole miestä nähneetkään, kun taas maskuliiniset lihaskimput à la Schwarzenegger ovatkin homomiehen stereotypia!

Kepeä sukupuolinen leikittely on varsin tervetullut lisä länsimaisille markkinoille.

Länsimaissa sukupuolisia ja seksuaalisia vähemmistöjä käsittelevät sarjakuvat ovat kulkeneet tien erotiikasta politiikkaan ja elävät nykyään varsin tiiviisti poliittisen keskustelun ohessa. Tämä on asettanut tietyt raamit aiheen käsittelylle lännessä: homoavioliittoäänestysten aikaan aihetta käsittelevillä sarjakuvilla on aivan oma teh-

© christer

K

esä vilahti ohi sarjakuvatapahtumia kierrellessä. Desucon, Animecon, Yukicon...

Hetkinen, mangatapahtumissahan sitä tuli käytyä. Kuinka noloa sekoittaa melskaavien teinien joukkokokoontuminen aikuisten ihmisten sarjakuvatapahtumaan! Onneksi vastikään oli myös Helsingin sarjakuvafestivaalit, jossa päästiin asiallisesti pohtimaan sukupuolisia ja seksuaalisia vähemmistöjä vakavasti otettavissa länsimaisissa sarjakuvissa.

Japanilaisilla sarjakuvilla tuntuu olevan vaikea asema suomalaisten sarjakuvaharrastajien keskuudessa. ”Manga” tuo mieleen pinnallisen trendin, josta kasvetaan yli uutuudenviehätyksen mentyä ohitse ja joka samalla uhkaa jättää kaiken muun sarjakuvakerronnan jalkoihinsa. Vaikka monet sarjakuvaharrastajat ovat Suomessakin löytäneet kirjahyllyynsä täytettä Japanin markkinoilta, jokin siinä on hieman noloa ja epäuskottavaa.

Kun kahdenkympin rajapyykin ylittäneeltä harrastajalta kysyy, lukeeko hän mangaa, vastausta seuraa melko poikkeuksetta puolustelu: ”luenhan minä – mutta luen kyllä myös muita sarjakuvia”. Myös sarjakuvaskene on jakautunut tehokkaasti kahtia, ja sarjakuvafestivaalit on profiloitunut juuri länsimaisen sarjakuvan juhlaksi.

Sääli, Japanin tuotokset kun istuisivat sukupuolisen ja seksuaalisen moninaisuuden teemaan kuin nenä päähän.

Nousevan auringon maa on sekä tahallisesti että tahattomasti laajentanut myös Suomen queer-sarjakuvien tarjontaa. Genrejen moninaisuuden ansiosta meille vieraammatkin aiheet ovat päässet ruutukerronnan kohteeksi. Erilaisen kulttuurin tuotteena japanilaiset sarjakuvat esittelevät meille myös hyvin erilaisen sukupuolijärjestelmän.

Mikäli on koskaan japanilaisia sarjakuvia selannut, on varmasti huomannut sukupuolisen leikittelyn ja rajojen rikkomisen tärkeyden mangassa. Sukupuolisen moninaisuuden kuvauksia on nähty länsimaisissakin sarjakuvissa, mutta ei sillä tavalla, jolla ne ovat mangassa edustettuna.

nuutinen

Miehiä, naisia ja jotain aivan muuta

vain tietyissä konteksteissa – työelämässä ne eivät tietenkään saa näkyä. Myös käsitykset sukupuolirooleista ovat hyvin jäykät.

Sukupuolisesta utopiasta ei siis voi puhua.

Kuitenkin mangan sukupuolikuvauksessa on jotain tarpeeksi erilaista ja joustavaa, että se puhuttelee länsimaalaisia. Tärkeää lienevät ne tavat, joilla länsimaisia aitoja rikotaan, eivätkä ne kohdat, joissa aidat on tuettu entisestään.

Vaikka länsimainen mangabuumi vaikutti tulleen jo kertaalleen tiensä päähän, suosio ei suostu ottamaan takapakkia: lehtipisteisiin ilmestyy joka kuukausi tusina uutta mangapokkaria ja animetapahtumat ovat viime aikoina myyneet lippunsa loppuun jo ennakkoon.

Ehkä mangan ”eksoottisuus” ja ”erilaisuus” ei tarkoitakaan vain ernuilua, vaan siihen kätkeytyisi enemmänkin merkityksiä ja pohdinnan aihetta.

Juuri erilaisuutensa vuoksi japanilaiset sarjakuvat ovat muodostuneet turvalliseksi tavaksi peilata omia asenteitaan ja ymmärtää sukupuolisuutta hieman eri kantilta. Ei pitäisi siis lainkaan yllättää, että juuri itseään tutkiskelevat ja etsivät nuoret ovat muodostuneet mangan tärkeimmäksi suomalaiseksi kuluttajaryhmäksi.

Paras on kuitenkin vielä edessäpäin.

Mangan parissa kasvanut sukupolvi tuottaa sarjakuvataiteilijoita, joilla on monipuolinen käsitys tavoista, joilla sukupuolta voi käsitellä sarjakuvissa. Kiitos siis ernuviihteelle. ●

Japanilaiset sarjakuvat ovat muodostuneet turvalliseksi tavaksi peilata omia asenteitaan ja ymmärtää sukupuolisuutta hieman eri kantilta.

28 sarjainfo 3/2014

tävänsä ja vastuunsa.

Samanlaista painetta ei koeta Japanissa, jossa sukupuolta on mahdollista pohtia ja lähestyä myös leikkisästi ja kepeästi. Tämä tuntuu puhuttelevan erityisesti sukupuolisuuteensa ja seksuaalisuuteensa heränneitä nuoria, joille lähestymistapa on lohduttava: sukupuolisuuden ei tarvitsekaan olla haudanvakava asia! Kun identiteetti pitäisi löytää ja hakata kiveen, hämmennystä ja ahdistusta lievittää löytää populaarikulttuurista myös malleja, joita ei voi tai tarvitse nimetä jäykästi yhden identiteetin alle.

Ei tietenkään pidä väittää, että Japanin sukupuolijärjestelmä olisi Suomen vastaavaa parempi, vain erilainen. Japanin homogeeninen yhteisö vaatii tiettyihin muotteihin sopeutumista ja erilaisuutta suvaitaan

Katriina Koponen Kirjoittaja on oululainen sarjakuvaharrastaja, joka on tutkinut yliopisto-opintojaan varten eri mangagenrejen sukupuolikuvausta.

© julia thorell

CUNE Comics-in-Residence-ohjelman kautta Suomenlinnassa taiteilijaresidenssissä ollut ruotsalainen Julia Thorell piirsi kokemuksistaan Helsingissä. sarjainfo 3/2014 29

Totuus Gabrielle Bellistä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla vieraillut taiteilija ei juurikaan välitä sarjakuvista.

Teksti Onni Mustonen Kuva Jonna Pennanen

© jonna pennanen

G

abrielle Bell -nimisiä henkilöitä lienee ainakin kaksi. Toinen heistä istuu pöydän toisella puolella nyppien hajamielisesti sormenpäillään kynsinauhojaan. Toinen, josta hän kirjoittaa, on jossain muualla. He eivät ole sama henkilö, mutten usko, että heissä on juurikaan eroa – toinen vain sattuu olemaan sarjakuvahahmo. Kumpikin heistä on sarjakuvantekijä, joka on julkaissut useita kokoelmia sarjakuvanovelleja ja -päiväkirjoja. Kumpikin heistä on perso makealle, kuten hän osoittaa laittaessaan kolme palaa sokeria teehensä ja tarjotessaan minulle myöhemmin lusikallisen porkkanakakkua.

Kumpikin heistä pitää luonnonrauhasta ja tanssimisesta, muttei pidä väkijoukoista. Kumpikin heistä on syntynyt 1976 Englannissa, mutta muuttanut kahden vanhana Kaliforniaan. Ja toinen heistä ystävystyi karhun kanssa zombien täyttämässä kaupungissa. Epävarmuus syntynee siitä, että Gabrielle Bell kirjoittaa hyvin paljon itsensä kaltaisesta, Gabrielle Bell -nimisestä henkilöstä.

En tiedä, kummasta tämä artikkeli kertoo.

En tiedä, onko sillä oikeastaan mitään väliä.

Kohtauksia Brooklynista Olisi helppoa lukea Bell mukaan tunnustuksellisten ja omaelämäkerrallisten kirjailijoiden joukkoon. Hänen sarjakuvansa kertovat pienistä, jokapäiväisistä kohtauksista kassajonoissa, illanistujaisissa, lentokentän terminaaleissa ja ravintoloissa. Ne kertovat hänen omien sanojensa mukaan hänen ”monotonisesta, tapojen ohjailemasta, yhtä kaikki liian helposta” elämästään. Lempeällä ironialla ja terävällä katseella Bell kuvailee valtaosin New Yorkin Brooklynin kaupunginosassa asuvaa ystäväpiiriään ja jo pelkän maantieteellisen läheisyyden tähden ei olisi mahdotonta kuvitella Paul Austerin romaanien tai HBO:n Girlstelevisiosarjan hahmojen eksyvän Bellin tarinoihin.

Bellin viimeisin teos Truth is Fragmentary (Uncivilized Books, 2014) kertoo muun muassa Bellin vierailuista Oslon, Pariisin ja Fumetton sarjakuvafestivaaleille.

– Köyhäksi sarjakuvataitelijaksi matkustan paljon ulkomailla, Bell pohtii teoksessa/teoksessaan. Tänä vuonna hän osallistui Helsingin sarjakuvafestivaaleille kunniavieraana. Lisäksi hänellä oli myös originaaleista koostuva näyttely XL Art Space -galleriassa.

rille on myös jotain katharsiksen omaista, Bell myöntää Helsingin sarjakuvafestivaaleilla. – Kun teen fiktiota… se tuntuu vilpilliseltä.

Joitakin vuosia sitten Bell aloitti niin sanotun heinäkuupäiväkirjan tekemisen.

Tämän projektin aikana hänen on tarkoitus tuottaa päiväkirjamerkinnän tavoin yksi blogissa julkaistava sarjakuvakertomus päivässä. Tänä vuonna tosin kiireiden tähden Bell päätyi tekemään heinäkuupäiväkirjansa elokuussa. Bellille itselleen päiväkirja on tarjonnut mahdollisuuden tehdä lyhyitä, tiiviitä ja tiivistettyjä kertomuksia. Omien sanojensa mukaan lyhyissä sarjakuvissa Belliä kiehtoo niiden ”kiihkeys ja tiiviys”.

– Lyhyet kertomukset ovat mukaansatempaavampia. Art Spiegelman sanoi joskus, ettei sarjakuvia ole tarkoitettu romaaneiksi. Minä pidän lyhyemmistä tarinoista, koska silloin voi keskittyä tekemään kolmen sivun tarinaa ja laittaa siihen paljon, mutta jos suhteessa saman verran työtä laittaa 300 sivun tarinaan, se tulee vieneeksi koko elämän. Sarjakuvaro-

© gabrielle bell

Bell aloitti sarjakuvien tekemisen jo lapsena. Ensimmäiset teoksensa hän tulosti paikallisessa kopioliikkeessä 1990-luvun alussa ja myi niitä pienlehtitapaamisissa ja sarjakuvamessuilla. Erityisesti hänen Book of… -sarjansa keräsi huomiota yhdysvaltalaisissa vaihtoehtosarjakuvapiireissä. Kertomuksista useat päätyivät hänen 2003 julkaistuun kokoelmaansa When I Get Old and Other Stories (Alternative Comics). Samana vuonna Bell alkoi myös julkaista omaelämäkerrallista novelleista ja päiväkirjakatkelmista koostuvaa Lucky-sarjaa.

Useimmat Bellin kertomukset ovat lyhyitä välähdyksiä toisten ihmisten elämistä. Ne kertovat Gabrielle Bellin yksittäisistä päivistä hänen katsellessaan Oscargaalaa tai käydessään ystäviensä kanssa vaeltamassa Catskillsien vuoristossa New Yorkin osavaltiossa. Ne tarjoavat pienen, rajatun ikkunan Bellin elämään. Yksiselitteistä syytä sille, miksi Bell on valinnut oman elämänsä aiheekseen, ei ole.

– Totta puhuakseni se on helpompaa, mutta oman elämän laittamisessa pape-

The Voyeurs -albumiin on koottu Lucky-tarinoita, jotka ovat suurelta osin omaelämäkerrallisia.

maanin sivulle tulee vain elimellisesti laitettua paljon vähemmän. Tekijän on työskenneltävä nopeammin, eikä se viehätä minua. Lyhyemmässä sarjakuvassa taiteilija tai kirjailija voi keskittyä vetämään lukijan sisälle tarinaan. Robert Crumb esimerkiksi… hän on paras ja useimmat hänen sarjakuvistaan ovat äärimmäisen lyhyitä ja hän laittaa niihin niin paljon.

Kuvan ja sanan vaikea suhde Vuonna 2009 Bell alkoi julkaista Luckysarjaa blogissaan. Sivusta onkin tullut hänen pääasiallinen julkaisualustansa ja juuri verkossa Bellin teokset ovat löytäneet lukijakuntansa.

– Internetissä olen saanut parhaiten vastakaikua, hän toteaa.

Bell on huomannut tyylinsä muuttuneen blogin myötä.

– Aloittaessani sarjakuvien piirtämisen olin tietoisempi sivusta asiana itsenään, sivun asettelusta. Käytin erikokoisia ruutuja. Se oli melko monisyistä.

Mietin enemmän, mihin sanat menisivät.

Ne eivät välttämättä olleet ruudun yläreunassa. Joskus ne olivat alhaalla sivussa tai missä ikinä. Kun aloin tehdä päiväkirjasarjakuvia, ne vain olivat paljon yksinkertaisempia. Ensin ne olivat kahdeksan ruudun ruudukossa. Nyt ne ovat kuuden ruudun ruudukossa ja alettuani laittaa niitä internetiin ne jähmettyivät sellaisiksi. Ehkä jos en tekisi työtäni tietokoneella, saattaisin kuvitella sarjakuvat sellaisina, kuin ne näkyisivät sivulla.

Bellin mielestä tietokoneet ovat vaikuttaneet laajemminkin tapaamme lukea.

– Internetin myötä kuvia ja sanoja käytetään yhä laajemmin informaation levittämiseen. Siitä on tullut laajasti puhuttu kieli. Pelkästään tietokonetta käyttäessään käyttäjä hyödyntää kuvia ja ikoneita ja symboleita. Ehkä kulttuurista on tulossa visuaalisempi. Ehkä sarjakuvat syrjäyttävät kirjallisuuden, hän toteaa ja hetken hiljaisuuden jälkeen jatkaa kauhistuneesti naurahtaen: – Mutta minä olen melko mieltynyt kirjoihin. En halua päästää niistä irti. Mutta vain, koska olen joutunut sopeutumaan, olenkin sopeutunut pikkuriikkisen ruutuihin.

Bellin kertomuksissa onkin lähes silmiinpistävä kaunokirjallinen pohjavire.

Niissä on usein voimakas, ensimmäisen persoonan kertoja, joka ainoastaan harvoin on luotettava. Läpitunkeva subjektiivisuus muuttaakin useat Luckykertomukset kuin vaivihkaa arkisista maagisiksi. Tarinoissa hypoteesit, metaforat ja fantasiat muodostavat kokonaisuuden, joka on ennemminkin tosi kuin totuudenmukainen.

Bell myöntää sukkuloivansa fiktion ja päiväkirjamaisten tositarinoiden välissä.

– Palloilen aina edestakaisin. Vaikuttaa siltä, että ihmiset vastaanottavat paremmin päiväkirjasarjakuvani… mitä en ymmärrä lainkaan. Saatan viettää kuukauden työstäen jotakin täydellistä fiktiivistä kertomusta eikä kukaan reagoi siihen, ja sitten hutaisen ulos jonkin type-

▼

”Oman elämän laittamisessa paperille on jotain katharsiksen omaista.”

sarjainfo 3/2014 31

© gabrielle bell

rän päiväkirjasarjakuvan ja ihmiset rakastavat sitä ja minä vihaan sitä.

– Sitten päädyn tekemään enemmän päiväkirjoja, koska tarvitsen huomiota, koska tarvitsen rahaa… koska lopulta huomio muuttuu rahaksi. Mutta luulen, että tarvitsen kumpaakin. Luulen, että minulla on journalistisen fokuksen lisäksi oltava fiktiivinen fokus, mutta se vain vie niin paljon enemmän aikaa ja vaatii enemmän keskittymistä. Päiväkirjasarjakuvilla minun on mahdollista purkaa paineita.

Bell myöntää, ettei hän ole juuri lukenut sarjakuvia aloitettuaan niiden tekemisen.

– Saatuani peruskäsityksen siitä, kuinka kirjoittaa ja piirtää niitä minä tavallaan… kyllästyin niihin. Luen mieluummin kaunokirjallisuutta tai katson elokuvia. Sarjakuvat ovat mielestäni vain niin staattisia.

Se on tavallaan turhauttavaa. Kaunokirjallisuutta lukiessa lukija lykkää epäuskoaan ja pääsee sisälle maailmaa, mutta sarjakuvaa lukiessa näin ei tapahdu.

Viime aikoina Bell on kuitenkin yrittänyt taas aloittaa sarjakuvien lukemisen.

– Olen lukenut sarjakuvia harjoittelumielessä. Ja olenkin lukenut joitakin loistavia sarjakuvia. Olen lukenut Ulli Lustin Tänään on loppuelämäsi viimeinen päivä -teosta. Se on mestariteos. Se on loistava.

Se on kuin klassista kirjallisuutta.

Toinen tekijä, jonka Bell mainitsee esimerkkinä, on yhdysvaltalaisen sarjakuvantekijä Chris Ware. Bell kertoo, kuinka hän lapsenomaisen innon vallassa avasi

laatikossa tulevan Building Stories -teoksen aivan kuin se olisi ollut ”erityinen leikki tai jotain”.

– Pidän siitä kovin… mutta totta puhuakseni rakastan eniten kirjan tarinaa, sen kirjallista laatua. Pidän sen muotoilusta ja päällyslaatikosta, mutta se oli minulle vain jotain pientä ja ylimääräistä. Tarkoitan, että nautin kuitenkin siitä enemmän, kuin jos se olisi ollut pelkkä kirja. Kuten sanoin, sarjakuvaromaanien lukeminen on minulle vaikeaa ja pakkaus teki teoksesta kutsuvamman.

"Prinssini" julkaistiin suomeksi sarjakuvafestivaalien katalogissa.

seen. Kaunokirjallisuuden kirjoittaminen on sata prosenttia kirjoittamista. Miten me voisimme kilpailla sen kanssa? Se on uuvuttavaa… sarjakuvat ovat uuvuttavia.

Kuitenkaan Bell ei halua keskittyä pelkästään kirjoittamiseen ja jättää piirtämistä muiden harteille.

– Piirtäminen on hauskin osuus. En halua vain tehdä vaikeaa osuutta ja antaa jonkun toisen pitää hauskaa. Ennemminkin haluaisin mieluummin piirtää tai kuvittaa jonkun toisen tarinan. Mutta minulla on fantasia. Jos tietäisin, että

”Sarjakuvat ovat uuvuttavia.”

Bell toteaakin, että sarjakuvissa häntä viehättävät eniten tarinat.

– Lukiessani sarjakuvia yritän löytää kirjallisen laadun ja yleensä en löydä sitä, hän sanoo.

– Kirjaa kirjoittaessaan kirjailija kuluttaa kaiken energiansa sanojen kirjoittamiseen, mutta sarjakuvaa tehdessä taiteilijan on hajautettava voimansa. Yritän tutkia kirjailijoita ja yritän käsittää, miten he sen tekevät, mutta kirjailijat kuluttavat kaiken aikansa opettelemalla kirjoittamaan ja minä kulutan kaiken aikani opettelemalla piirtämään. Vaikuttaakin siltä, ettei minulla ole mitään mahdollisuutta olla kirjailija, koska sarjakuvaa tehdessä 90–95 prosenttia ajasta menee piirtämi-

olisin kuolemassa, kirjoittaisin novelleista koostuvan käsikirjoituksen ja testamentissani määräisin siitä luvun piirrettäväksi kullekin suosikkisarjakuvataitelijalleni.

Sitten testamenttaisin heille tekijänpalkkiot. Toivottavasti kirja menestyisi ja minä olisin kuollut.

Bell sanoo, ettei ole kertonut tätä aikaisemmin kenellekään ja loppujen lopuksi se on fantasiana melko harmiton – vain hän itse kuolee. Pystyn kuitenkin kuvittelemaan, että Bell kirjoittaisi jostakin samankaltaisesta ja piirtäisi sen toisen Gabrielle Bellin päiväuneksimassa omista hautajaisistaan. Todellisuuden, fiktion ja fantasian tiuhassa kudelmassa totuus todellakin on sirpaloitunut. ●

öisiä tarinoita

24tuntiasarjakuvaa.info 32 sarjainfo 3/2014

ajan vangit Palstalla Ville Hänninen esittelee suomalaisia sarjakuvia.

Sanaleikki, lanaa sheikki Jykän ja Riken Runteli oli oman aikansa Fingerpori.

A

ivan aluksi Jyrki ”Jykä” Paavola ja Risto ”Rike” Nurisalo runtelivat perinteistä sarjakuvailmaisua Puutaheinääsarjakuvan sana- ja kuvaleikeillä. Madja Pekka Pikas -henkinen sarja syntyi vuonna 1965 Hymy-lehteen.

Hymyn pitkäaikainen taittaja Paavola (s. 1944) ja TV2:n graafikkona vuosikymmeniä toiminut Nurisalo (s. 1941) eivät ole päästäneet luomuksestaan sittemmin irti. Ensi vuonna tulee kuluneeksi 50 vuotta sarjan ensi-ilmestymisestä samassa lehdessä.

Puutaheinää-sarjasta ei ole kuitenkaan julkaistu kokoelmia, joten tartun Runteli-kokoelmaan. Lehtimiesten vuonna julkaisema pystykokoinen pikkupokkari Runteli heittää vesilintua ilmestyi vuonna 1974 ja on sen jälkeen koko lailla kadonnut maailmasta. Sivut erkanivat irtosuhdehengessä toisistaan pikavauhtia.

Sääli, että tamperelaiselta kaksikolta ei ole julkaistu albumeja Runteli-kokoelman jälkeen (pois lukien Jykän ja VeliPekka Alareen Kutri-Helena), vaikka kaksikko sai Puupäähatun vuonna 1992 ja on pysynyt aktiivisena.

Vaikutus suomalaiseen sarjakuvaan on kuitenkin selvä. Myöhemmin aloittaneen Pahkasika-lehden humoristit olivat Puutaheinänsä lukeneet, samoin Alareen sanaleikkejä. Myöhemmistä sukupolvista sananvääntelyn tautiin ovat sairastuneet esimerkiksi Jii Roikonen ja Pertti Jarla. Jälkimmäinen on myös

myöntänyt Puutaheinän vaikutuksen Fingerporiin.

Runteli ilmestyi Tamperelaisessa, Hymyssä ja VIP-lehdessä 1980-luvun alkuun saakka ja vielä kuukauden ajan Ilta-Sanomien kuukauden kotimaisena vuonna 1988. Tekotapa oli sama kuin Puutaheinässä: Paavola käsikirjoittaa, Nurisalo piirtää, varmaan molemmin päin toisiaan ruokkien. Lisäksi kaksikko on tehnyt yhdessä muun muassa sarjakuvia Etsivätoimisto Hämäläinen & Savolainen ja Niemiset.

Runteli heittää vesilintua kavaltaa tyylilajinsa jo takakannessa: ”Ainoa mikä Runtelilta puuttuu on verta. Toisinsanoen, Runteli on sarjakuvasankari vailla vertaa.” Aivan näin rautalangasta väännettyjä juttuja itse sisäsivuilla ei ole, vaikka läheltä viistää välillä. Hippulat vinkuvat. Honkaa kolistellaan.

Tikkaa heitetään. Savukkeita poltellessa puhalletaan renkaita. Välillä Runteli meni rehellisen absurdismin puolelle, Pasi Rutasen 1960-luvulla tekemän Dadan hengessä. Suomalaisessa sarjakuvassa tyylilaji oli tuolloin tavallaan uusi, vaikka Herra Kerhoset ja Herra Pulliaiset olivat takavuosikymmeninä heittäytyneet melkoisen anarkistisiksi.

Nurisalon piirrostyyli on miellyttävän kevytrakenteista. Vaikutteita lienee tullut niin sen ajan uudesta sanomalehtisarjakuvasta, undergroundista kuin eurooppalaisista animaatioista. ●

Sanalla sanoen leikkisää.

©jykä ja rike

Välillä Runteli meni rehellisen absurdismin puolelle.

©jykä ja rike

Teksti Ville Hänninen

sarjainfo 3/2014 33

Rivojen tikku-ukkojen valtias Islantilaisen sarjakuvan tuhma poika Hugleikur Dagsson tunnustaa harrastavansa myös itsesensuuria.

Teksti vesa kataisto sarjakuvat ©hugleikur dagsson

I

nternet on erinomainen laukaisualusta kaikenlaiselle sarjakuvalle. Erityisesti sarkastisille tikku-ukkosarjoille ja -pilakuville, joiden mestari islantilainen Hugleikur ”Hulli” Dagsson on. Hänen minimalistiset hahmonsa vääntelehtivät vitsejä esimerkiksi kannibalismista, insestistä, eritteistä, tuhosta sekä kuolemasta. Alkuun niihin totuttautuminen otti aikansa, mutta nykyään Dagsson on yhtä suosittu Suomessa kuin kotimaassaan.

©henry söderlund

Eikä Hugleikur ole pelkästään tikku-ukkotaiteilija, vaan näytelmäkirjailija ja suosittu stand up -koomikko, joka esiintyy pari kertaa vuodessa myös suomalaisissa alan illoissa.

Sanavalmis ja sympaattinen Dagsson (s. 1977) kertoo, että aikoinaan taidekoulu oli hänelle ainoa vaihtoehto. Hän halusi kokeilla taiteellisen ilmaisunsa lujuutta ja uskaltaa tehdä myös virheitä, koska niiden kautta oppii paremmaksi. Tikku-ukkopiirroksia hän oli tehnyt jo lapsuudessaan ja Listaháskóli Ìslandsin oppituntien aikana ne tekivät paluun.

”Kaikesta voi tehdä vitsin, kunhan vain näkökulma on oikea.”

Tätä kuvaa ei Iso-Britanniassa uskallettu painaa.

34 sarjainfo 3/2014

– Varhaislapsuudessani asuin pari vuotta Ruotsissa. Olin ehkä neljän vanha, kun sain käsiini Frank Millerin Daredevil-lehden.

En muista tarinasta mitään, mutta siinä oli kuva riivatusta hahmosta, jonka suusta tuli savua. Se oli ensimmäinen taiteen herättämä kauhukokemukseni. Piilotin lehden, ja kaivoin aika ajoin sen esille, pääsemättä tuosta kuvasta. Silloin ymmärsin, miten vahvasti pelkällä kuvalla voi vaikuttaa, Dagsson muistelee.

– Ensimmäisen oman sarjakuvani, ”Dinosaurussaaren”, piirsin kuusivuotiaana. Siihen vaikutti Tardin Adele ja hirviö -albumi.

Rakastan sitä, miten paljon kaikenlaisia hirviöitä islantilaisista saagoista löytyy. Niitä pitäisi käsitellä enemmän sarjakuvissa.

Islannissa ei kuitenkaan ollut omaa pilapiirrännän saati sarjakuvan perinnettä. Dagsson tunsi itsensä taidekoulussa oudoksi linnuksi, mutta ilahtui huomatessaan että muutkin tykkäsivät hänen riipustuksistaan. Siitä paikasta Dagsson päätti koota oman julkaisun, aluksi itse monistetun, niitatun ja teipatun albumintapaisen.

”Länsimainen kulttuuri on minun kulttuurini, ja koomikon tärkein tehtävä on pilkata omaa kulttuuriaan.”

Mielellään ei mitään nimiä – Piirrän mieluiten anonyymeja hahmoja, tulkitsen sanaleikkejä ja muita ajattomia aihioita. Itseni olen piirtänyt mukaan pari kertaa. Siitä tulee hyvin outo tunne. Minulla on vain 20–30 vitsiä joita kierrätän, mutta niin tekevät kaikki muutkin. Minä, Gary Larson, Jim Davis Karvisessaan… no, toivottavasti en koskaan tule hänen kaltaisekseen!

Ensimmäinen kustannettu albumi, Rakasta meitä, ilmestyi 2002, samana vuonna kun Dagsson valmistui. Siitä lähtien hän on julkaissut albumin vuodessa sekä paljon muuta tyylilleen ominaisesti toteutettua oheistuotantoa.

Tikku-ukkojen piirtäjälle ei löytynyt töitä, joten Hugleikur päätyi töihin pieneen kirjakauppaan.

– Siellä ei käynyt juuri ketään, joten ehdin hyvin kuunnella radiota ja soitella radion päivän elokuvavisaan. Olen elokuvanörtti, joten vastaaminen oli minulle helppoa. Palkintoina oli aina jotain arvotonta, kuten sanomalehti tai muovikassi, mutta paras korvaus sinnikkyydelleni oli, että sain oman elokuvaohjelman radioon. Tein sitä kolme vuotta ja katsoin noin 120 elokuvaa vuodessa. Se oli paras tarinankerronnan oppikoulu mitä voin kuvitella.

– Elokuvavisan vetäjillä oli myös oma tv-huumorishow. He pyysivät minua tekemään animaatioita sketseistään. Kamalin työni ikinä, väänsin Flash-animaatiota joka viikko kaksi päivää nukkumatta. Mutta se kannatti, sillä toisesta juontajasta tuli elokuva- ja tv-tuottaja, jonka kautta sain oman animaatiosarjani televisioon. Toinen taas toimi neljä vuotta Reykjavikin kaupunginjohtajana, Dagsson muistelee myhäillen.

Kolmesta ensimmäisestä kirjasta, Rakasta meitä (2002), Tapa meidät (2003) ja Nai meitä (2004) Dagsson kirjoitti pyynnöstä näytelmän Vältä meitä, joka oli hyvin suosittu ja toi hänelle parhaan islantilaisen näytelmäkirjoittajan vuotuisen palkinnon.

– Minulta kysyttiin, tekisinkö Muhammedista pilakuvaa. Vastasin en, mutta vain siksi etten tiedä Muhammedista mitään. En ole lukenut Koraania, en tunne islamia eikä minulla ole mitään sitä vastaan uskontona. Minusta kaikki uskonnot ovat samaa, täynnä hauskoja satuja ja tarinoita.

– Islamia ei opetettu islantilaisissa kouluissa, eikä se juuri näy läntisessä mediassakaan, toisin kuin Jeesus. Jeesus on Islannissa kaikkialla. Siksi veistelen jatkuvasti vitsejä Jeesuksesta ja toisesta suosikkiaiheestani, Jumalasta. Länsimainen kulttuuri on minun kulttuurini, ja koomikon tärkein tehtävä on pilkata omaa kulttuuriaan. Jos pilkkaat muita, olet rasisti tai muukalaisvihamielinen, ellet osoita samalla pilkkaa itseäsi kohtaan.

– En tunne tarpeeksi muita kulttuureja, joten niistä ei irtoa materiaalia. Mutta on tyhmää ja kiinnostavaa että yhä vielä 21. vuosisadalla, avaruusaikana, meillä on Jumala. Se ajatus riivaa minua jatkuvasti, vaikka onkin toisaalta ihastuttava.

– Islannissa tai Suomessa minua ei ole ikinä sensuroitu. Toisin kävi Isossa-Britanniassa, jossa kolmannesta kirjastani poistettiin kolme. Niissä irvailtiin islamofobialle, McDonald’sille ja skientologialle Tom Cruisen kautta. Petyin kovasti kun kustantajani haasteen pelossa jätti ne pois. Tekopyhyys rehottaa.

Työvälineillään Dagsson ei hehkuttele. Hän piirtää tavallisilla tusseilla ja paperi saa olla mitä käsiin sattuu. Hän toteaa, että pääasia on saada idea toimimaan ja välitettyä lukijoille. Viimeistelyyn Dagsson toteaa olevansa liian kärsimätön.

Islantilaista sarjakuvaa on toistaiseksi hyvin vähän. Hugleikur kuitenkin toivoo, että jonakin päivänä islantilaisilla olisi muutakin luettavaa kuin Aku Ankkaa ja toisiaan raiskaavia tikkuukkoja. ●

Høhøtusta yli rajojen Dagssonin mukaan Islanti on kuin Suomi, mutta kymmenen kertaa pienempi. Suomeen Islantia voi verrata myös siinä, miten samalla aaltopituudella huumorintajumme on. Jutut, joista ei voi vitsailla, ovat harvinaisia.

– Kaikesta voi tehdä vitsin, kunhan vain näkökulma on oikea.

Komedia on taiteilijan ja yleisön vuorovaikutusta. Jos saat KAIKKI suuttumaan, silloin jotakin on pielessä. Esitystavan kanssa on oltava tarkkana.

– Jos minulta kysytään, sensuroinko itseäni, vastaan että en, mutta se ei ole aivan totta. Kaikki taiteilijat harjoittavat itsesensuuria. Piirtäessäni ääriaiheista minun on hyväksytettävä kuva itselläni: ”Voinko minä nauraa tälle?” Yleensä voin, ja jos kuva menee omasta seulastani läpi, varmasti se toimii myös suurimmalle osalle yleisöäni. sarjainfo 3/2014 35

kuš! palasi ”kotiin” Latvialainen sarjakuvakustantamo kuš! toivoo latvialaisen sarjakuvan pitkän yön viimein päättyneen.

Teksti Onni Mustonen valokuva jonna pennanen

N

euvostoajan hedelmättömästä maasta ponnistanut kuš! on onnistunut viimeisen vajaan kymmenen vuoden aikana luomaan itsestään tunnustetun ja tunnistettavan toimijan sarjakuvakentällä. Pienet, omalaatuiset, pelkän š-kirjaimen alla kulkevat sarjakuva-antologiat ovat postin välityksellä löytäneet tiensä kansainvälisten lukijoiden ja sarjakuvaharrastajien käsiin. Kuitenkaan vasta 2007 perustettu kuš! ei ollut lähtökohtaisesti ilmiselvä menestys. Omienkin sanojensa mukaan David Schilter ja Sanita Muižniece perustivat kuš!:in ”popularisoimaan sarjakuvat maassa, jossa väline on käytännössä olematon”.

Ennen kuš!:ia latvialaista sarjakuvakenttää ei yksinkertaisesti ollut.

– 1920-luvulta lähtien Latviassa on ollut suosittu pilapiirrostraditio, mutta sarjakuvien kanssa näin ei ole ollut, Sveitsistä Riikaan muuttanut Schilter kertoo.

– 1980- ja -90-lukujen vaihteessa oli jonkin verran nuorille suunnattuja sarjakuvia, mutta aikuisten sarjakuvat ovat täysin uusi ilmiö.

Sarjakuvia ei ole edes käännetty latviaksi. kuš!:in lisäksi on yksi, kerran kuussa jul-

36 sarjainfo 3/2014

kaistava Mikki Hiiri -lehti, neljä Tintti-albumia sekä yksi kirja Shaun Tanilta.

Yhteensä latviaksi on käännetty ehkä noin kymmenen sarjakuvaromaania.

Pieni on suurta kuš! aloitti toimintansa julkaisemalla nykyistä suurempikokoista, formaatiltaan amerikkalaisista supersankarilehdistä tuttua sarjakuvalehteä kuukausittaan.

Kuitenkin kuuden numeron jälkeen pääasiassa kioskeissa myyty lehti lopetettiin. Viimeistä numeroa myytiin 700 kappaletta.

– Meidän mielestämme oli hienoa myydä 700 kappaletta tätä todella outoa, vierasta underground-sarjakuvaa, mutta levittäjät eivät enää halunneet sitä, Schilter sanoo.

– Jokainen numero oli mielestämme edellistä parempi ja saimme katettua painokustannukset, mutta levittäjä ei vain halunnut jatkaa.

Me luulimme, että meidän pitäisi lopettaa kokonaan, mutta sitten me saimme Euroopan unionin apurahan, jonka avulla saimme painettua ensimmäisen, nykyisenmallisen pienen kirjan.

Marraskuussa 2008 julkaistu A6-kokoinen, ympäristöteemainen antologia oli samalla ensimmäinen

– Osa taiteilijoista joutuu muuttamaan tarinansa tyyliä, koska he eivät voi täyttää sivua ruuduilla.

Usein he joutuvat tekemään yhden ruudun per sivu, joten se on meille tärkeää.

Suomalais-latvialaista kanssakäymistä kuš!:in kansainvälisyys on tullut erityisen tutuksi suomalaisille sarjakuvaharrastajille. Viimeisen viiden vuoden aikana kuš! on ollut Helsingin sarjakuvafestivaalien vakiokävijöitä.

– Tämä on meidän kotifestivaalimme, Schilter toteaa.

– Se on meitä lähin ja me olemme tutustuneet suomalaisiin taiteilijoihin. Tällä on aina uusia, kiinnostavia taitelijoita, joihin tutustua.

Historiansa aikana kuš! onkin tehnyt aktiivista yhteistyötä suomalaisten sarjakuvatoimijoiden kanssa.

Useimmissa š!-antologioissa on julkaistu suomalaisten taitelijoiden sarjakuvanovelleja ja lisäksi kuš! on julkaissut FILI:n avustuksella esimerkiksi Emmi Valveen, Mari Ahokoivun ja Roope Erosen sarjakuvia englanninkielisinä pienlehtinä.

Suomalaisesta näkökulmasta erityisen merkillepantava on vuonna 2011 julkaistu š!-lehden numero 8, johon koottiin juuri suomalaisia sarjakuvantekijöitä juhlistamaan ensimmäisen suomalaisen sarjakuvan 100-vuotisjuhlaa. Antologiaan koottiin sarjakuvia muun muassa Amanda Vähämäeltä, Tommi Musturilta ja Katja Tukiaiselta.

Schilter myöntää, että ero suomalaisen ja latvialaisen sarjakuvakulttuurin välillä ei voisi olla suurempi. kuš! on pitkään ollut latvialaisen sarjakuvakentän yksinäinen toimija.

– Meillä on sarjakuvamonopoli, Schilter nauraa.

– Latviassa ainoastaan me julkaisemme sarjakuvia.

Markkinat ovat niin pienet, ettei ole mitään järkeä kääntää teoksia, mikä on omalla tavallaan sääli. Me olemme pettyneitä latvialaisiin markkinoihin. On todella vaikeaa levittää mitään Latviassa.

Schilterin toiveena olisikin, että jokin suuri kustantamo tarttuisi tehtävään ja julkaisi latviankielellä Mar-

jane Satrapin Persepolis- tai Art Spiegelmanin Maus-teoksen kaltaisia, kansainvälisesti tunnettuja ja merkittäviä sarjakuvaromaaneja ja tätä kautta toisi sarjakuvat lähemmäs latvialaisten arkikokemusta.

– Me olemme liian pieniä popularisoidaksemme välinettä. Jos isompi latvialainen kustantamo tarttuisi sarjakuviin ja julkaisi kansainvälisesti merkittäviä teoksia, jotka myisivät useita kopioita, ala ei toimisi pelkällä tappiolla, Schilter sanoo. – Sarjakuvat ovat kuitenkin liian pientä bisnestä verrattuna esimerkiksi kirjallisuuteen, jonka rinnalla sarjakuvat myyvät vain niin paljon vähemmän.

Pohjalta ponnistaen Tällä hetkellä kuš! toimii Davis Schilterin ja Sanita Muižniecein yhteispanoksen pohjalta. Kaksistaan he julkaisevat antologiaa, opettavat työpajoja ja isännöivät näyttelyitä. Pikkuhiljaa heidän ponnistelunsa ovat kuitenkin alkaneet kantaa hedelmää.

Viime vuosina kuš! on järjestänyt Belgian suurlähetystön tukemaa sarjakuvakilpailua, jonka jäljiltä sarjakuvia on alkanut näkyä Latviassa yhä enenevissä määrin.

– Ihmiset alkavat tulla tietoisiksi sarjakuvista. Joku on jopa alkanut julkaista kuvituslehteä. Siinä ei ole tarinoita, mutta he julkaisevat latvialaisten taiteilijoiden töitä. Yleisesti ottaen kuvi-

▼

š-lehden englanninkielinen numero. Latvialaisen Oskars Pavlovskiskin sarjakuvan lisäksi lehdessä julkaistiin sarjakuvia niin saksalaiselta, ruotsalaiselta kuin eteläafrikkalaiseltakin tekijältä. Mukana oli myös suomalaisen sarjakuvataiteilija Jari Vaaran sarjakuva. Pienempien painokulujen lisäksi kynnys lähettää kevyitä, englanninkielisiä kirjoja ympäri maailmaa laski huomattavasti, mikä on osaltaan auttanut kuš!:ia löytämään kansainväliset sarjakuvaharrastajat.

– Ihmiset pitävät pienestä formaatista, Schilter kertoo.

– Siinä on jotain ainutlaatuista verrattuna klassiseen formaattiin. Ja niitä on paljon helpompi lähettää postissa ja pakata mukaan festivaaleille, koska kirjat ovat kevyitä. Tuosta alkuperäisestä kuudennen numeron 700 kappaleen levikistä š! onkin kohonnut viimeisen viiden vuoden aikana noin 1500 kappaleeseen.

Yllättäen kuitenkin Latviassa vaihto pienempään formaattiin on laskenut lukijamääriä.

– Ihmiset kuvittelevat, että kirja on vakavampi jos se on isompi, Schilter toteaa.

– Täällä Helsingin sarjakuvafestivaaleilla olen huomannut, että jotkut ihmiset pitävät todella isoista kirjoista – ja jos kirja on kovakantinen, sitten se on ainakin todella hyvä. Asia on samoin Latviassa. Osa kirjakaupoista ei myöskään pidä lehdestämme, koska se on liian pieni hyllyyn. Ja osalla on erikoishylly š!:ia varten.

Joten asialla on puolensa ja puolensa. š!-lehden formaatti on myös luonut ympärilleen omalaatuisen kerronnan muotonsa.

– Taiteilijat joutuvat tekemään erikoistarinoita niitä varten, koska me emme voi vain ottaa isoja sivuja ja kutistaa niitä pieniksi tehden niistä samalla täysin lukukelvottomia, Schilter kuvailee. š!-antologioiden tunnistavaksi tyyliksi ovatkin vakiintuneet lyhyet, vain muutaman sivun pituiset kertomukset, joissa yksittäisillä sivuilla on useimmiten vain kaksi tai peräti yksi ruutu.

”Latviassa ainoastaan me julkaisemme sarjakuvia.”

sarjainfo 3/2014 37

tus ja sarjakuvat kehittyvät Latviassa. Ihmiset ovat kiinnostuneempia niistä. Kuvataidekoulu aloitti täydellisen uuden kuvituskurssin. Opiskelijat tekevät siellä sarjakuvia, mutta kuvitusta ei voi vieläkään opiskella pääaineena, Schilter sanoo.

Useimmat latvialaiset sarjakuvataitelijat eivät kuitenkaan pidä itseään sarjakuvataitelijoina. Esimerkkinä Schilter mainitsee Anna Vaivare -nimisen latvialaisen sarjakuvataitelijan, joka tekee leipätyönsä arkkitehtinä, mutta vapaa-ajallaan tekee kuš!:inkin julkaisemia sarjakuvia.

– He ovat kaikki kuvittajia tai animaattoreina tai sitten he työskentelevät jollakin toisella alalla.

Latvialaisilla sarjakuvataiteilijoilla on ollut vaikeuksia löytää motivaatiota tehdäkseen sarjakuvia. Heidän töitään ei julkaista ja kokonaisen sarjakuvaromaanin tekeminen on vaativa ja aikavievä työ, johon tukea ei saa valtiolta tai kustantamoilta.

– Eräskin latvialainen taitelija sai valtiolta 450 euron

apurahan. ”Hienoa… tällähän elää kolme viikkoa”.

Markkinoiden on kehityttävä. Mutta hiljan hiljaa jotain on tapahtumassa.

Schilterin yllätykseksi tänä vuonna Helsingin sarjakuvafestivaaleilla oli neljä kuš!:ista riippumatonta latvialaista

taivaassa myynnissä omakustannesarjakuvia. Neljäs taiteilija on Sabīne Moore, joka sarjakuvafestivaaleille osallistumisen lisäksi on harjoittelijana Kutikuti-järjestössä.

Kaikkia neljää nuorta tekijää on aikaisemmin julkaistu š!-lehdessä, mutta nyt he ovat

Schilterin toiveissa olisi, että kuš! voisi kustantaa latvialaisen tekijän sarjakuvaromaanin. sarjakuvataitelijaa. Dāvis Ozols ja Laura Ķeņina julkaisivat kumpikin omakustannesarjakuvat juuri Helsingin sarjakuvakuvafestivaaleille.

– Tämä on itse asiassa iso juttu, sillä vaikka me teemme pikku-kuš!-lehteä, he päättivät julkaista omat minisarjakuvansa, Schilter intoilee.

Kolmas Helsingissä paikalla ollut latvialainen on saksassa opiskeleva Līva Kandevica, jolla oli Pienlehti-

ensimmäistä kertaa esillä omine teoskokonaisuuksineen. Sarjakuvien myynnin lisäksi Ķeņina ja Moore olivat esillä myös maahanmuuttajataustaisten sarjakuvataiteilijoiden teoksia esittelevässä Comix4=-näyttelyssä Arabianrannan kirjastossa.

– Tämä on itse asiassa loistavaa. Ehkä ensi vuonna festivaaleilla on kymmenen latvialaista, Schilter nauraa.

– Vuosia alalla olimme pel-

kästään Sanita ja minä. Aloitettuamme tänne tulemisen, olemme aina halunneet ottaa mukaamme ainakin yhden taiteilijan, mutta he ovat aina olleet kuš!:in pöydässä myymässä kuš!:ia. Tänä vuonna he myyvät omia sarjakuviaan.

Vaikka kuš! onkin tällä hetkellä iloisesti yllättynyt latvialaisen sarjakuvan lupaavasta, viimeaikaisesta kehityksestä, Schilterin toiveissa olisi, että kuš! voisi kustantaa latvialaisen tekijän sarjakuvaromaanin.

– Unelmamme on, että latvialaiset taiteilijat alkaisivat tehdä sarjakuvaromaaneja, joita käännettäisiin kansainvälisesti. Niiden pitäisi todennäköisesti olla kuš!:issa julkaistuja sarjakuvia valtavirtaisempia. Mutta valtavirta auttaa vaihtoehtoskeneä. Joten, jos sarjakuvakultuuri yleisesti voisi paremmin Latviassa, kuš! voisi kehittyä edelleen ja jonain päivänä voisimme olla yhtä isoja kuin Kutikuti. ●

Ensimmäinen albumi ulkona!

Tiedustelut: kmkiuru@gmail.com

38 sarjainfo 3/2014

Sarjainfo

kotiisi

!!!!!!!!

Sarjainfon saat

kätevimmin

nuorten pajat maanantaisin sarjakuvakeskuksella

k o tiisi

liittymällä S a r j ak u vas e u r an

jäseneksi

nettisivujemme

kautta

w w w. sa r jak u vas e u r a . fi

tai maksamalla j ä s e nmaks u n

ti l i l l e 80001 5-3 51649.

Kirjoita vi e stik e nttä ä n nim e si ,

taiteilijaresidenssiin eurooppaan

osoitteesi ja s y nt y m äv u ot e si .

20 €

alle 18 vuotias

18 vuotta tai enemmän 25 €

cunecomics.net

Hoi , sa rjaku vantekijä tai pienku stanta ja!

Mainosta tällä sivulla blogiasi, lehteäsi, albumiasi tai mitä mielitkään.

Mainos maksaa 20 euroa ja sisältää bannerimainontaa myös verkossa.

Tiedustelut: sarjainfo@sarjakuvaseura.fi Pienlehti-ilmoituksen koko: 64 x 51 mm

sarjainfo 3/2014 39

© ami hauhio

arviot

Kansa taisteli, miehet piirsivät Ville Hänninen ja Jussi Karjalainen Sarjatulta! Sota-ajan suomalaiset pilapiirrokset ja sarjakuvat Jalava Toisen maailmansodan rintamalinjat kulkivat myös sarjakuvaruutujen halki. Suurelle yleisölle tarjottiin toisaalta leppeää arkista viihdettä ja eskapismia, toisaalta isänmaallista paatosta ja uskoa lopulliseen voittoon. Amerikkalaisten sotilaiden lukemistonaan kuljettamilla sarjakuvalehdillä oli vaikutuksensa eurooppalaisten nuorten taiteilijoiden sukupolveen etenkin Italiassa. Sotavuodet olivat Suomessakin karikatyyritaiteen ja sarjakuvan kultaaikaa.

Sodan kulttuuri- ja sosiaalihistoria on vakiinnuttanut paikkansa tutkimuksessa ja valaissut uudella tavalla sotaajan kansalaisten arkista elämää. Joka-aamuisen sanomalehden sarjakuvastrippi tai pilapiirros oli olennainen osa tätä arkea. Huolelliselle historialliselle katsaukselle aikakauden suomalaisista sarjakuvista onkin ollut jo pitkään vahva tilaus. Ville Hännisen ja Jussi Karjalaisen Sarjatulta! vangitsee sotavuosien piirrostaiteen koko kirjon mustavalkoisesta värilliseen.

Teos nostaa esille Touko Laaksosen, Tove Janssonin, Erkki Tantun ja Kari Suomalaisen kaltaiset nimekkäät taiteilijat. Henkilökuvat tuovat julki vaihtelevan suhtautumisen sotaan. Taustalla olivat usein omat yksilölliset kokemukset. Ruumiillisista syistä asepalveluksesta vapautettu Ami Hauhio kävi omaa sotaansa suojeluskunta-aatetta huokuneessa Ismo Lento -poikasarjakuvassaan. Ola Fogelberg puolestaan tyytyi välittämään Pekka Puupään kautta sarkastisia tuntemuksia sodanajan siviiliväestön elämästä ja pysyi erossa propagandasta. Asenteeseen lienevät vaikuttaneet Fogelbergin omat kokemukset rivimiehenä vuonna 1918.

Kirja etenee kronologisesti. Eniten huomiota saa jatkosota. Temaattiset katsaukset käsittelevät TK-miesten taidetta, Untamo Utrion tuottamia kansanhuoltoministeriön sarjakuvastrippejä sekä yksittäisten taiteilijoiden hengentuotteita. Virallisesti tuotetun propagandan ja itsenäisen piirrostaiteen vastakohtaisuudet tulevat hyvin esille.

40 sarjainfo 3/2014

Kuvavalintojensa osalta kirja on häikäisevä läpileikkaus sotavuosien piirrostaiteen estetiikasta, jonka ääripäinä olivat ihanteellisuus ja irvokkuus. Jälkimmäistä edustavat karut, hetkittäin underground-sarjakuvaa muistuttavat kuvat sotilaselämästä sekä propagandalle ominaiset rasistiset stereotypiat. Tähtäimessä eivät olleet pelkästään venäläiset. Kari Suomalaisen kansanyhteisömaille irvailleessa pilapiirroksessa vilahtaa mustan afrikkalaisen turpeahuulinen stereotyppi, ja Reino Lahdelma ehti vielä vuonna 1944 kynäillä halventavia karikatyyrejä juutalaisista.

Sodanajan arkielämää kuvanneessa piirrostaiteessa painottuivat urbaanit teemat, vaikka Suomi oli vielä maaseutuvoittoinen valtio. Yksittäisissä piirroksissa toistuvat kaupunkisiluetit, katu- ja puistomaisemat, kivijalkakaupat ja raitiovaunut. Sarjakuva oli maassamme itsestään selvästi kaupunkilainen taidemuoto. Tämä selittää myös ruotsinkielisten taiteilijoiden komean edustuksen aikakauden piirtäjäkunnassa. Suomenruotsalaisen piirrostaiteen kiintopiste oli kuuluisa Garm-pilalehti. Vapenbrodern-sotilaslehteen taiteillut, kokeellisilla piirroksillaan huomiota herättänyt Thor Fredric nostetaan esille peräti unohdettuna edelläkävijänä.

Suomalainen piirrostaide asetetaan teoksessa luontevasti kansainväliseen viitekehykseen. Kirja huomioi myös maassamme sotavuosien aikana julkaistut amerikkalaiset käännössarjakuvat. Alex Raymondin Flash Gordon ilmestyi Suomessa vuoteen 1942 asti, ennen kuin sensori tajusi jatkokertomuksen saksalaisvastaisen teeman. Loppuluvussa kuvaillaan myös siirtymää rauhanajan tunnelmiin, sensuurista vapautuneiden kommunististen taiteilijoiden pilapiirroksiin sekä näiden herättämiin ironisiin vastapiirroksiin.

Sarjatulta! kertoo lukijalle, miten sota-ajan Suomi oli maa, jossa vallitsi elävä ja rikas populaarikulttuuri. Sarjakuvataide oli olennainen ja jokapäiväinen osa kansakunnan sotakokemusta, marginaalista valtavirtaan.

Jussi Jalonen FT, sotahistorian tutkija

Pauli Kallio ja Ville Pirinen Muddy Lee Makkonen heräsi tänä aamuna Suuri Kurpitsa Pauli Kallio ja Christer Nuutinen Kramppeja & nyrjähdyksiä: Ihan pienet juhlat Kustannusliike Hans Nissen Pontikkapullon kaulasta itselleen plektran lohkaiseva blueskulkuri Muddy Lee Makkonen ja Kramppien & nyrjähdyksien keski-ikäistyvät ja keskiluokkaistuvat pariskunnat edustavat pintapuolisesti katsottuna elämäntapojen ääripäitä. Käsikirjoittaja Pauli Kallion

maailmankuva on kuitenkin niin tunnistettava, että käsikirjoittakonkarin syksyn kaksi uutuusjulkaisua veisaavat pohjimmiltaan samaa virttä – tai sielukasta gospelia.

Vire on maanläheinen, arkista onnea syleilevä, nykymaailman hömpötyksiä vienosti piikittelevä.

Pieniä suuria tarinoita säestää tarkasti rytmitetty, naseva sanailu. Kuten Kramppien Risto sanoo, ”ei tästä synny kunnon draamaa”, mutta se ei liene tarkoituskaan.

Lukukokemus jättää pikemminkin pullantuoksuisen seesteisyyden. Kallion maailmassa uskotaan vielä toisista välittämiseen, arjen ihanuuteen ja (musiikki-) taiteen parantavaan voimaan.

Muddy Lee Makkonen heräsi tänä aamuna kokoaa yhteen Kallion ja Ville Pirisen Blues News -lehdessä vuosina 2007–2014 ilmestyneet sarjakuvat. Ornette Birks Makkosen isovelipuoli Muddy Lee elää blueselämää kellon ympäri. Pakettiin kuuluvat kadunkulmassa soittaminen, tavarajunassa pummilla matkustaminen, kuppiloiden koluaminen ja puiston penkille torkahtaminen. Vaikka kurjuuttakin piisaa, saa vaikeuksista veistettyä aina uuden bluesin.

Sarjakuvat on rakennettu taitavasti biisien ympärille, ja loppukirjasta löytyykin listaus albumin soundtrackiksi. Tärkeintä kuitenkin on, että Kallion teksti ja Pirisen viiva luovat yhdessä sellaisen svengin, että jalka alkaa kopista.

Musahommissa ollaan myös Kramppien & nyrjähdyksien uusimmassa kokoelmassa, joka juhlistaa ensimmäisen Kramppialbumin kaksikymppisiä. Ikääntyminen tosin riepottelee sarjakuvan päähenkilöitä niin, että isäksi ryhtynyt Risto päättää pistää orkesterin keikkatauolle. Villit illat ja viekottelevat naiset saavat tehdä tilaa hiekkalaatikolle, sienestykselle ja ikääntyneistä vanhemmista huolehtimiselle. Albumin pisin

draaman kaari syntyy siitä, suostuuko Tanja Riston kosintaan.

Kramppien & nyrjähdyksien hiljainen huumori ja arkinen filosofointi toimii parhaiten kokonaisena albumillisena, kun Kallion lauserytmiin ja Christer Nuutisen herkullisiin kuviin saa uppoutua rauhassa.

Verna Kuutti

Jarkko Vehniäinen Kamala luonto – Sulassa sovussa Arktinen Banaani Todellisuudessa luonto on julma. Sen peruslaki on ikiaikainen: syö tai tule syödyksi. Eläinten elämä on jatkuvaa kamppailua, jossa heikommat häviävät.

Kukaan ei suojele heikompaa.

Toisin sanoin: luonto on uusliberaalin märkä uni.

Tämä todellisuus tuppaa unohtumaan sarjakuvien

© christer nuutinen

Reijo Valta

© kamagurka & herr seele

© ville pirinen

Kamagurka & Herr Seele Kansalainen Cowboy Henk Suom. Viljami Jauhiainen Huuda Huuda ”Surrealismia massoille”, kuvailevat Kamagurka ja Herr Seele Cowboy Henkin luonnetta blogissaan.

Kansalainen Cowboy Henk on jo kolmas Huuda Huudan kokoelma belgialaisen lehmipaimenen seikkailuja. Tässä kokoelmassa on juuri niitä sivun mittaisia sarjakuvia, jotka ovat luoneet sarjan kansainvälisen kulttimaineen. Kooste palkittiin vuoden 2013 Angoulêmen sarjakuvafestivaalilla parhaana uudelleenjulkaisuna.

Alkujaan flaamilainen Cowboy Henk on seikkailut vuodesta 1981 lähtien. Uutuudessa on sarjakuvia 1990-luvun alusta viime vuosiin asti. Kokonaisuus on silti yhtenäinen, surrealistisen Tintin seikkailut kulkevat luontevasti sivulta toiselle. Cowboy Henk on neuvokas ja ratkaisukeskeinen, kuin belgialaisen sarjakuvan iki-ikoni Tintti. Tosin ongelmat ja keinot ovat aivan toisesta maailmasta.

120-sivuinen albumi jakautuu neljään, löyhästi saman teeman ympärille rakentuvaan kokonaisuuteen. Yksi on taidemaailma. Muotokuvamaalarina Cowboy Henk pystyy myymään teoksia jopa varastosta!

Tietyt teemat, erityisesti seksuaalisuus, kulkevat läpi albumin. En muista muissa populaarikulttuurijulkaisuissa käsitellyn erektiota yhtä laajasti ja monipuolisesti. Suomennoksessa Cowboy Henkin kestoerektion taltuttaa Vladimir Putin. Kansanvälisessä laitoksessa kunnian sai Margaret Thatcher, hiljattaisessa ranskalaisessa sikäläinen Idols-voittaja Christophe ”kilpikonna” Willem. Aivan ensimmäisessä flaaminkielisessä julkaisussa taltuttaja oli Koen Crucke, julkihomo tenori, tv-juontaja ja liberaalipoliitikko.

Cowboy Henk on hervotonta luettavaa, Henkin logiikka ja ratkaisut yllättävät. Lajityyppiin kuuluu, että aina lopputulos ei ole osuva, mutta silloin kun osuu, lentää pitkälle.

sarjainfo 3/2014 41

© jarkko vehniäinen

tarjoamien söpöjen ihmishahmoisten eläinten varjossa. Jarkko Vehniäisen (s. 1973) Kamala luonto tarjoaa siihen hieman vastapainoa.

Ei sekään mikään realistinen sarja ole. Eläimet ovat toki edelleen ihmisten kuvia, niiden ominaisuudet löytyvät suurelta osin meidän maailmastamme, eivät metsästä. Silti tämä on virkistävä muistutus, että näinkin voi eläinsarjakuvaa tehdä.

Keskeisiä hahmoja ovat jääkiekkojoukkueista ideansa saaneet elämän synkät puolet näkevä ilves ja hänen nokkelasanainen ystävänsä kärppä. Vankasti ADHD-energinen kettu näkyy usein. Lisäksi tapaamme jäniksiä, lampaita, possuja, karhun, hirviä ja muitakin.

Vehniäisen tapa nähdä eläimensä on silottelematon. Niiden luonteen kielteiset puolet saavat tulla esille. Hyvät puolet tuntuvat koomisilta. Niin lukija kuin sarjan muut hahmotkin tietävät ketun sammumattoman optimismin silkaksi hyväuskoisuudeksi.

Vaikka strippisarjojen tavoin kerronnan maailma on rajattu, sarja onnistuu välillä yllättämään. Moni idea tuntuu tuoreelta, eikä sarjan vaarallisen runsas pieruhuumori pääse ottamaan yliotetta.

Monessa stripissä on taustalla jonkinlainen olemisen ihmettely. Mitä me täällä teemme? Miksi me oikein olemme olemassa?

Toistuvat raamatulliset viittaukset sopivat hyvin tähän kehykseen: kivestä tulee vettä, henkien nimi on legio tai mitä tuolla ylhäällä ajatellaan. Vehniäinen onkin piirtänyt paljon kristillisiin lehtiin.

Viiva on tarkoituksenmukaista ja stripit luettavia.

Ne eivät etsi visuaalista loistoa, mutta istuvat hyvin yhteen sisällön kanssa.

Turvaa saadakseen Karim on liittynyt Ulkopuolisetnimiseen jengiin. Ratkaisu osoittautuu nopeasti virheeksi. Karim saa maksaa jengiläisyydestään kovan hinnan.

Toni Karosen käsikirjoittama ja Harri Honkalan piirtämä Karim on aikaisemmin ilmestynyt omakustannelehtinä. Nyt viisi ensimmäistä lehteä on koottu yksiin kansiin. Tällaisena koosteena tarina pääsee paremmin vauhtiin.

Varissuon öitä turvaamaan ilmestyy salaperäinen, naamioitunut Viiltäjä. Supersankarimaisilla piirteillä varustettu heikkojen puolustaja on nähty viimeksi kymmenen vuotta sitten. Hänen roolinsa rikollisuudenkitkijänä herättää moraalisia kysymyksiä, jotka sivuutetaan turvallisuuden toivossa. Viiltäjä lähestyy Karimia ja kaipaa apua.

Karim on tarkasti ja säntillisesti piirretty sarjakuva. Huoliteltu mustavalkoinen ilmaisu sopii tähän seikkailusarjakuvaan paremmin kuin hyvin. Sarjassa onkin samaa henkeä kuin muun muassa Kari T. Leppäsen 1980-luvun Mustanaamioissa. Sarjakuva poikkeaa suomalaisen nykysarjakuvan valtavirrasta.

Ensimmäisessä osassa Karimin persoona ja toimintaympäristö tulevat esitellyiksi ja perustelluiksi. Karimin täytyy kasvaa isoihin rooleihin nopeasti. Harmaan eri sävyjä ei tähän maailmaan mahdu. Mustavalkoinen, varjostuksilla tunnelmia luova sarjakuvailmaisu korostaa juonta. On ilo havaita, että tämä tyyli ei ole kokonaan jäänyt sarjakuvan historiaan.

Reijo Valta

Kivi Larmola Päivät yötä Kumiorava Omakustanteilla 30 vuotta sitten uransa aloittanut Kivi Larmola (s. 1966) palaa jäljilleen. Päivät yötä -kokoelma sisältää tukun lyhyitä lyyrisiä, lähinnä aiemmin julkaisemattomia tunnelmapaloja tekijän pöytälaatikosta. Varhaisimmat merkityt päiväykset sijoittuvat 1980-luvulle.

Tarinat tuntuvat omakohtaisilta. Ne kuvaavat syviä tunnelmia, lähdön haikeutta, kaipuuta tai sivullisuuden tunnetta. Yhteinen tekijä on sarjojen minäkertojan nuoruus ja maailman suuruus sekä ihmeellisyys.

Tämä nuoruus on suhteellinen käsite. Ihminen vanhenee, mutta tietyt tunnot ovat ikuisia. Siksi kokoelma koskettaa yhä.

Tarinoissa maailma tuntuu yleensä olevan käsivarren mitan päässä. Sitä ei kielletä, sille ei käännetä selkää, mutta ei siihen aivan päästä sisäänkään.

Oma kokemus maailmasta on vahvempi kuin maailma itsessään.

Kokemuksia yhdistää sivullisuus. Maailma on tuolla, ja minä olen tässä. Näiden kahden välillä syntyy kokoelman kantava jännite. ”Kolmen mantereen merellä” -tarina katsoo mennyttä nykyajasta; päiväys on vuodelta 2012. Siinä mennyt kohtaa nykyisen, nuori taiteilija varttuneen taitelijan. Mitä minusta tuli? Ja: mitä minusta olisi voinut tulla? Mihin hävisi se nuori mies, joka olin minä? Vai olenko se yhä minä? ”Menneisyys ei ole lineaarinen jana. Kaikki on koko ajan läsnä”, lukee eräässä jo vuonna 1998 piirretyssä sarjassa. Tästä Larmolan kosmoksessa on kyse, samoin elämässä.

Tarinat hengittävät rockia ja romantiikkaa. Rappion ihannoinnin puuttuminen nostaa ne monen samaa tematiikkaa sisältävän sarjakuvan yläpuolelle.

Tämä on virkistävää, omaperäistä ja kliseetöntä.

Kovin moni nuoruuden, sivullisuuden ja rockin maailmasta ammentava sarja uppoaa siihen suohon.

Toni Karonen ja Harri Honkala Karim 1 – Ulkopuoliset Asema Karim Mabare on 1990-luvun dystooppisessa Turussa asuva maahanmuuttaja. Hyvinvointivaltio on kadonnut ja vapaaehtoisiin lahjoituksiin perustuvat avustusjärjestöt loistavat poissaolollaan. Päättäjiä näyttää olevan vain Helsingissä ja julkinen sektori laihtunut luurangoksi entisestä. Mabaren perheen kotikaupunginosassa Varissuolla poliiseihin ei törmää.

42 sarjainfo 3/2014

© toni karonen ja harri honkala

Heikki Jokinen

© kivi larmola

minen saa Piparkakkurouvan kirjaimellisesti murenemaan tyttöjen silmien edessä. Se on sysäys lähteä etsimään isää joenvartta pitkin tarpoen.

Mustan ja valkean, aran ja rohkean vaellus on matka omaan itseen, elämään ja muihin ihmisiin. Päämäärä on isän yhyttäminen, mutta tärkeämpää se, mitä matkan varrelta löytyy ja kuinka koettelemuksissa kasvetaan. Kaavaan kuuluu kohtaaminen toisensa perään, eikä matkanteko ole aina suoraviivaista. Suurin este etenemiselle tuntuu usein olevan oma sisko.

Kovácsin rehevissä ja mehevissä naishahmoissa on tuttua sensuellia poweria. Hulva ja Sylfa sanailevat verrattomasti, ja kuivaksi leivonnaiseksi Piparkakkurouvastakin löytyy aimo annos elämännesteitä. Tarinan miehet vähäverisempiä, säälittäviäkin. Hauskoja toki: metsässä vaelteleva kalju foobikko ja irstailemaan pyrkivä Otto Hede ovat mainioita sivuhenkilöitä siskosten odysseialla.

Rennolla viivalla piirretty fantasiamaailma tarjoaa värikkäät puitteet klassiselle tarinatyypille. Surubaskerimeduusat, kamarasta tillottavat maastopupillit, myrkylliset jokimunakkaat ja muut outoudet ovat kutkuttavan mielikuvituksellisia. Se tuo melko suoraviivaiseen tarinaan syvyyttä ja lihallista tenhoa.

Kovácsin tyyli ei koskaan ole ollut jäykkä, mutta nyt se tuntuu aiempaakin ilmaisuvoimaisemmalta.

Ruudut eivät rajoita toimintaa, kuvitus tunkee viidakkokasvuston lailla minne lystää. Kovács on silminnähden pitänyt hauskaa piirtäessä. Joidenkin ruutujen luonnosmaisuus on paljastavaa: nyt kuljetaan siellä, missä tarvitaan vaistoa.

Heikki Jokinen

Kati Kovács Deltan kaksoset WSOY Kati Kovácsin esikoisteos Vihreä rapsodia ilmestyi kaksi vuosikymmentä sitten. Uusin kirja Deltan kaksoset on jo yhdestoista täysin oma albumi. Tuoreimmallaan Kovács sukeltaa entistä syvemmälle mielikuvitukseen.

Kaksostytöt Hulva ja Sylfa asuvat Keipumetsässä äitinsä Piparkakkurouvan kanssa. Alkuperästään kiinnostuneet sisarukset onnistuvat inttämään äidiltään tiedon isänsä henkilöllisyydestä. Salaisuuden paljasta-

Tuomas Tiainen

© kati kovács

Teksti on runollista. Se painottuu kokijan tuntoihin, avoimeen tilitykseen siitä, miten hän nämä tunnot kokee. Larmola on sarjakuvan keskeislyyrikko. Ilmestyskirjan sitaattikin istuu hyvin tekstien keskelle.

Piirroksiltaan kirja on monen eri tyylin kooste – mutta ovat sarjatkin pitkältä ajalta. Vaihtelu sopii kokoelman luonteeseen. Vaikka tarinat ja tunnot kasvavat samasta puusta, ei niitä tarvitse ilmaista samalla viivalla.

Eri tyylit istuvat hyvin yhteen, yhdistäjänä tarinoiden ylle leviävä haikeus. Lyyrinen teksti kohtaa lyyrisen kuvan. Tärkeintä ei ole näköisyys vaan uskollisuus tunteelle.

Kokoelman luonteen vuoksi sarjojen intensiteetti ja osumatarkkuus vaihtelevat, mutta se ei haittaa lukukokemusta. Sitähän elämä on: hieno paketti monia eri kokemuksia, enemmän kuin osiensa summa.

© mika lietzén

Mika Lietzén 1986 Asema Turkulainen Mika Lietzén on eräs Suomen omaäänisimmistä sarjakuvataiteilijoista. Tarinoita harvakseltaan julkaiseva Lietzén on parhaimmillaan melankolisissa, taitavasti rakennettuihin henkilöhahmoihin nojaavissa kertomuksissa, joissa tapahtumien aika ja paikka ovat enemmän kuin kulissi tapahtumille.

Aika, paikka ja tunnelma olivat Lietzénillä kohdillaan esimerkiksi vuonna 2003 julkaistussa Lohikäärmeen varvas -pikkualbumissa. Samaa tyylillistä osumaa Lietzén tavoittelee 1986-albumissa, joka on teemaltaan pieni paluu Lohikäärmeen varpaan tunnelmiin.

Teoksena 1986 on kokeneen tekijän varma työnäyte. Visuaaliselta tyyliltään albumi on hiottu pienimpiä yksityiskohtia myöten, ja Lietzénin pieni pokkaus yhdysvaltalaiselle nykysarjakuvalle, esimerkiksi Daniel Clowesille, tuo raikkaan rytmin.

1986 on paitsi pieni kummitustarina, myös nostalgiatrippi 1980-luvulle. Haikeana kauhukertomuksena sekä kasvutarinana 1986 on mainio teos. Aikalaiskuvauksena se ei kuitenkaan ole napakymppi. Vaikka albumi sijoittuu ajallisesti 1980-luvulle ja se vilisee yksityiskohtia aikansa lasten- ja nuortenkulttuurista, jäävät aika ja paikka albumissa valitettavan paljon taustalle. Albumin maailma ei tunnu kovin kasarilta.

Lukijan näkökulmasta se tuntuu nurinkuriselta, jo nimen huomioon ottaen. sarjainfo 3/2014 43

Vesa Saarinen

Jesse Matilainen Lohikäärmeen kaupunki Suuri Kurpitsa Syksyn debytantti Jesse Matilainen (s. 1984) on koonnut esikoiskirjaansa kokemuksia vuoden reissulta Kiinaan. Peking, Lohikäärmeen kaupunki, häkeltää kertojana toimivan Kiinan-tuntijankin valtavuudellaan, hälinällään ja silkalla erilaisuudellaan. Tee on erinomaista, mutta savusumu saattaa estää ulosmenon, asunnon lämmitys reistailee aina vain ja ihmiset tulevat liian liki.

Lohikäärmeen kaupungissa kuvatut tuokiot, huomiot ja kohtaamiset avaavat vieraassa maassa asumisen eri puolia perinteisin matkasarjakuvan keinoin.

Sävy on ihmettelevä ja lämmin, tapahtumat ovat arkisia ja ihmiset ihmisiä, mutta silti kaikki on niin erilaista.

Varsin mielenkiintoista on esimerkiksi kuvaus salassa toimivasta queer-filmifestivaalista sekä kummallisista kiinalaisista ammateista. Kapitalistisen kommunistivaltion toimet saavat ansaittua kritiikkiä: kuinka monta tavaraa tarvitaankaan muuttamaan ilma myrkylliseksi?

Ihmiset nappinenäisinä nallekarhuina kuvaava Matilainen piirtää notkeasti elävöittäen rennolla ranteella tussattuja sivuja harmaasävyin. Kuvat ammentavat kiinalaisesta kuvitusperinteestä. Kauneimmat sivut hengittävät raikkaasti ja tuntuvat perinteisempään ruutusarjakuvaan verrattuna vapailta ja ilmavilta.

Tuomas Tiainen

© tommi musturi

1980-luvun jääminen taustalle johtunee osin albumin lyhyydestä. Vaikka albumissa ei ole kiireen tuntua, se on niin tiivis, että tilaa maailman avartamiselle ei ole jäänyt. Lietzén on loistava henkilöiden ja maailmoiden maalaaja, mutta niiden taitojen hyödyntämiseen lyhyt muoto voi joskus olla turhan tiivis.

Tommi Musturi Ötzi – Viidakon kuningas!

Huuda Huuda Ötzi, Euroopan vanhin muumio on tullut Suomeen au pairiksi. Hän on kovin hiljainen. Tämä Alppien kasvatti taitaa olla suomalaisempi kuin me kuvittelimmekaan...

Tommi Musturi piirsi Ötzi-strippisarjakuvaa Vihreään Lankaan vuosina 2011–2014. Nyt stripit on koottu suurikokoiseksi liuskalehdeksi. Julkaisussa Ötzi on määritelty ”jotenkin poliittiseksi”. Huumori perustuu esimerkiksi vääristä lähtökohdista tehtyihin päätelmiin. Tällaiset asetelmat ovat hyvin tuttuja muun muassa ilmastonmuutoksesta keskustelleille. Teoksen viimeisellä sivulla kerrotaan, mihin tilanteisiin tai tapahtumiin stripit viittaavat.

Aluksi sarjakuva haki muotoaan, Musturi piirsi eri tyyleillä ja kokeili. Tyylin hakemisesta tuli lopulta Ötziä määrittävä tekijä. Sivua kääntäessään ei tiedä, mitä on odotettavissa. Kerrontatavat vaihtelevat perinteisestä sarjakuvastripistä aivan uusimpiin sarjakuvataiteen keinoihin. Musturi lainaa vaikkapa Matti Hagelbergin ja Marko Turusen piirrostyyliä, ja käsittelee sarjakuvansa saamaa palautetta Kovan lännen tapaan.

Musturin poliittinen satiiri pureutuu perusteisiin.

Päivänpolitiikkaan tarttuessaankin hän alleviivaa elämän perusasioita. Kun kulttuuriministeri Paavo Arhinmäen läsnäolottomuutta hämmästeltiin, Ötzikään ei ollut avajaisissa tai iltaklubilla. Hän oli tietenkin Keuruulla läheisten ihmisten seurassa. Kapitalistinen yksiulotteinen tehokkuusajattelu on rosvoretki inhimilliseen todellisuuteen, sen todistaa Ötzi Talvivaarassa.

Eero miespuolisena kutsutaan. Esittelyinä toimineiden Kanervan ja Eeron jälkeen sarjan osat on nimetty mieheksi kasvamista määrittävien ”saavutusten” mukaan.

Armeija on päätepiste, johon isän lupaukset ja ukin opetukset, ne tahattomatkin, kulminoituvat. Siihen suhtautuminen myös erottaa sukupolvet toisistaan vahvemmin kuin mikään muu. Maskuliinisuuden linnake ei houkuttele Eeroa, mutta sen väistäminen ei ole yksinkertaista. Oman reitin löytämiseksi tarvitaan rohkeita tekoja, vaikka ne näyttäisivätkin muista pelkuruudelta.

Eeron ja Kanervan hahmot tunnistaa samoiksi kuin lapsena.

Kuluneet vuodet tuovat niihin lisää kerrostumia, ja välillä osat vaihtuvat.

Samalla se, mikä lapsena tuntui vielä mahdolliselta, käy mahdottomaksi ja oma paikka kulloisessakin seurassa määrittyy tiukemmin, sanattomien sopimusten mukaan. Kasvaminen saa toiset kokeilemaan kaikenlaista toisten jäädessä tarkkailemaan. Eero vaikuttaa sivustaseuraajalta, jolle ovi on raollaan nykyistä suurempaan maailmaan, mutta näkymä ei avaudu hänelle vielä kokonaan. Siksi epävarmuus kaihertaa.

Tikkanen luottaa edelleen kuvien voimaan. Sarjan edetessä huomaamattomina variaatioina toistuneet yksityiskohdat loksahtavat Armeijassa merkityksiksi.

Loppukuva sinetöi erään ystävyyssuhteen.

Hannele Richert

Ville Ranta Köyhän miehen Jerusalem Asema Vaikka kaikki Ville Rannan sarjakuvat ovat fiktiivisyydestään huolimatta enemmän tai vähemmän omaelämäkerrallisia, on edellisen suoraan omaelämäkerrallisen teoksen Isi on vähän väsynyt (2005) tapahtumista aikaa jo kymmenen vuotta. Köyhän miehen Jerusalem jatkaa luontevasti näistä asetelmista, vaikka puoliso on vaihtunut, lapsia tullut lisää

44 sarjainfo 3/2014

Petteri Tikkanen Armeija Like Petteri Tikkasen (s.1975) luomien hahmojen ystävyyttä on saatu seurata lapsuudesta lähtien. Sarjan seitsemäs osa on haikea kuvaus aikuisuuteen siirtymisestä. Konkreettisena rajapyykkinä toimii armeija, johon

© petteri tikkanen

© jesse matilainen

Reijo Valta

© rune rydberg © ville ranta

kokemusta kärvistelystä epämukavassa työssä.

Strippien kieli imitoi pääkaupunkiseutulais-elliptistä puheenpartta, jossa kuulijan odotetaan täydentävän puhujan puutteelliset lauseet ehjiksi. Kätkettyyn epävarmuuteen perustuva (ironinen?) kommunikointi lävistää tämän tästä kriitikon panssarin.

Hannele Richert

Reetta Laitinen

Joonas Rinta-Kanto Fok_It – Elämä Like Fok_It alkoi ilmestyä Joonas Rinta-Kannon (s. 1982) blogissa alkuvuodesta 2009. Alun tyylikokeilujen jälkeen stripin ilmeeksi vakiintui ennenaikaisesti vanhentuneen näköisten puhuvien päiden kavalkadi.

Alkuun myös tekstiä oli niukalti, nyt puhekupliin ahtautuu useimmiten köykäisesti varsinaista tietoa sisältävä tekstimassa.

Hellyttävä pelkuruuden ja nokkeluuden yhteenkiertymä paljastaa ihmisten toivottomat yritykset olla cool. Elämä-otsikon alle kootuissa stripeissä päät jakavat viisauksiaan, välissä on ilahduttavina poikkeuksina pari koiraa ja muutama lintu. Säihkyturpaa, salaliittosammakkoa ja kumppaneita ei tällä kertaa nähdä.

Blogi päivittyi muutaman kerran viikossa, nykyiset stripit ilmestyvät Helsingin Sanomien NYT-liitteessä viikottain. Stripit ovatkin tiivistä tavaraa eikä niitä kannata lukea kovin montaa putkeen, tai puutuminen uhkaa. Rytmitys osuu ihanteellisesti korkeintaan muutama strippi kerrallaan nautittuna.

Aikoinaan tuoreet vyölaukku- ja viiksivitsit ehtivät välissä täysin väljähtää. Siitä huolimatta ne on valmis hyväksymään osaksi kokonaisuutta, kun ne ponnahtavat systemaattisesti aina uudelleen esiin. ”Yli” menevien idioottimaisuuksien toistaminen onkin Fok_Itille tunnusomaista, toimivaa huumoria.

Hahmot hellivät salaa neuroosejaan, ja julkisivu rakoilee tämän tästä, vaikka juuri sitä eniten pelätään.

Arkinen vieraantuneisuus ja taantumukselliset selviytymiskeinot naurattavat ja lohduttavat niitä, joilla on

© joonas rinta-kanto

ja taiteellinen urakin selkeämpi kuin 26-vuotiaalla Villellä.

Köyhän miehen Jerusalemin kantava teema on keski-ikäisyyden, keskiluokkaisuuden ja keskivertoisuuden pelko. Pelko ei enää ole hahmoton ja abstrakti kuten nuoremmalla miehellä, vaan täyttä totta.

Eräänlainen realistisen kauhistuttava tulevaisuudenkuva näyttäytyy Kreikan-matkalla.

Omien vanhempien ikäiset, mukavasti toimeentulevat ihmiset muuttavat Kreikkaan halvan elämän (alkoholin) perässä. Ranta on itse vain askelen päässä samasta kehityskulusta.

Ajan vääjäämätön kuluminen konkretisoituu, kun itseä vertaa vanhempiin ja nuorempiin sukupolviin.

Valokuvien ihmiset vanhenevat ja kuolevat. Kymmenen vuotta kuluu yhdessä hujauksessa, mutta samassa ajassa sylivauvasta tulee varhaisteini-ikäinen ja vanhuksesta vainaa.

Albumin kuvaus isyydestä on samanlaista kuin vuonna 2005. Rannan vanhemmuuskertomuksessa on jotain perinteikästä, joka korostuu entisestään, kun sitä vertaa esimerkiksi tämän päivän isyysblogeihin ja -kolumneihin. Ranta on vaippaa vaihtava nykyisä, mutta häntä on vaikea kuvitella vertailemassa lastenhaalarimerkkejä tai kuljettamassa yhteneväiseen tyyliin puettua mini-Villeä rokkikeikoilla.

Taiteilijuus ja auttamattoman keskiluokkainen perhe-elämä ovat edelleen ristiriidassa keskenään.

Puolison raskausaikaa Ranta ei yritä liikaa ymmärtää vaan tyytyy subjektiivisen näkökulmaan.

Köyhän miehen Jerusalem on tietyllä tapaa Ville Rannan ehein ja varmin teos. Tyyli on kypsää, ja kerronnan rytmi pelaa. Vaikka albumi käsittelee suuria,

vaikeita ja haikeitakin asioita sekä elämän ja kuoleman peruskysymyksiä, on perusvire kuitenkin koominen. Kaikkien suurten tarinankertojien tapaan myös Ranta on pohjimmiltaan humoristi.

Rune Ryberg Jätti Suom. Antti Koivumäki Kustannusosakeyhtiö Kumiorava Rune Rybergin (s. 1979) esikoisalbumi Jätti on värikäs ja sähäkkä kuin metallihohtoiset kantensa. Tanskalaiskyvyn notkea tieteismättö on kovin kaukana lotosta ja lauantaimakkarasta.

Jätti-niminen päähenkilö istuu tyttönsä kanssa piknikillä, kunnes presiis viltin alta maasta esiin kaivautuva silmähirvitys nielaisee mielitietyn. Taistellessaan hirviöstä ulos plotkahtanutta silmämunaa vastaan moottoripyörä muuttuu miekaksi kesken ilmalennon. Jätti sinkoutuu pedon kitaan havaitakseen, että monsteri olikin ulottuvuuksienvälinen portti. Matkakumppaniksi löytyy katastrofeja kolunnut reissaaja tulevaisuudesta, ja meno käy yhä vain vaarallisemmaksi.

Ryberg on taustaltaan animaattori. Hahmoissa on liikkeen tuntua ja notkeaa lennokkuutta, ja koko kirjan voi helposti kuvitella lennokkaaksi animaatiopätkäksi. Rybergin kotisivuilta löytyvässä esittelyvideossa nähdäänkin kirjan tapahtumia animoituna. Toiminnantäyteinen seikkailu etenee nopeasti kohtauksesta toiseen. Ähky vältetään rytmittämällä sekaan dialogia ja hitaampaa kerrontaa.

Kirja on ulkoasultaan upea. Etenkin väritystä on syytä kehua. Tarina on kenties hieman yksioikoinen, ja henkilöhahmot jäävät ohuiksi, mutta värikylläisyys ja toiminnantäyteisyys tarjoavat oivallista eskapismia arjen harmauteen. Pistetään nimi mieleen.

Tuomas Tiainen

Brian K. Vaughan ja Fiona Staples Saga – ensimmäinen kirja Suom. Antti Koivumäki Like Saga 1 oli vuoden 2013 myydyin yhdysvaltalainen sarjakuvaromaani. Albumi on pokannut useampia palkintoja ja saanut huomiota sarjakuvapiirien ulkopuolellakin. Hypeä lienee lisännyt, että käsikirjoittaja Brian K. Vaughanilla on vyöllään Lostin ja Under the Domen kaltaisia televisiohittejä.

Saga – ensimmäinen kirja on elokuvamainen seikkailusarjakuva, joka on sekoitus supersankariscifiä, tissejä, popkulttuuriviittauksia, politiikkaa, perhesarjainfo 3/2014 45

ren värimaailmaa ja tekee tilaa hurmeiselle splatterille.

Sihvosen piirrosjälki on elävää ja kaunista. Kuvien taustat tukevat tarinaa nyt aivan eri tavalla kuin ensimmäisessä osassa. Postikortinkauniita ruutuja löytyy tälläkin kertaa mukavasti. Kokonaisuus on tyylillisesti yhtenäinen ja kauhean kaunis.

Tarja Hallberg

© kari a. sihovnen

© fiona staples

toalbumissa Poika kulta (2006; suomeksi 2008) muistutti hätkähdyttävästi sarjakuvan alkuvuosikymmenistä, nyt tunnelma on ajattomampi: sekä nostalgissävytteinen että moderni.

Niin kuin Rudyard Kiplingin Viidakkokirjaan viittaava otsikko antaa ymmärtää, päähenkilö lienee kasvanut viidakossa villieläinten parissa. Sanaton tarina mukailee klassista tragediaa, mies pilaa onnensa itse mutta itsestään riippumattomasta syystä. Tuttu kasvuympäristö on hänelle perustaltaan vieras.

Alussa perheonnen kääntöpuolena on isän epäkiitollinen rooli. Ulkopuolisuuden aiheuttama epämukavuus asettuu uusin mittasuhteisiin, kun miehen ”peilikuva” katoaa. Hän etsii kadottamaansa vuosikaudet, menettää ajantajunsa ja sortuu ikävissään epätoivoisiin tekoihin. Etsintöjen seuraaminen on riipaisevaa.

Kehämäisen tarinan lopetusta voi halutessaan pitää valoisana. Moniselitteinen loppuosa on kuitenkin niin avoin ja abstrakti, ettei tragedian jättämä vaikutus jäähdy kokonaan.

Hannele Richert

Vesa Saarinen

© olivier schrauwen

Olivier Schrauwen Mowglin peili Huuda Huuda Belgialaissyntyinen, sittemmin saksalaistunut Olivier Schrauwen (1977) tekee sarjakuvia, joita lukiessa silmä lepää, mutta mieli järkyttyy. Mowglin peili on huokoiselle paperille kauniisti kaksiväripainettu lehti.

Schrauwenin kuvakerronta on nokkelaa, ja siinä on koskettavaa monimerkityksisyyttä. Piirrostyyli on virtaviivaistunut aiemmista vuosista. Kun se läpimur-

46 sarjainfo 3/2014

Kari A. Sihvonen ja Aapo Rapi Hiihtoa kryptasta (Kuolleiden urheilijoiden seura 2) Arktinen Banaani Kari A. Sihvosen ja Aapo Rapin Kuolleiden urheilijoiden seuran kakkososan, juuret ovat vankasti Tales from the Crypt -sarjakuvalehdissä. Hiihtoa kryptasta onkin genre-odotuksilla leikittelevää, viihteellistä kauhusarjakuvaa kivoilla päivityksillä.

Teoksen päähenkilöt, valmentaja Taisto Vastamäki ja hänen poikansa Ryhtiraami saavat kutsun ensimmäisiin puhtaan urheilun talvikisoihin. Jossakin Itävalta-Unkarin maisemissa vampyyrikauhun kliseet muuttuvat todeksi.

Taiston ja Ryhtiraamin sielunmaisemaan ei genren mukaisesti liiemmin takerruta. Kotikutoisena irvileukana Taisto on ihan kiva kantasuomalainen jässikkä, jolle puhdas peli ja omat eväät ovat kuolemanvakava asia – eikä suotta.

Kokonaisuutena teos on pelkkää mitalisadetta.

Zombikisailijoiden karmaisevia urheilusuorituksia esittelevät sivut jäävät tällä kertaa liian irralliseksi sulakohdaksi muuten henkilövetoisessa kerronnassa.

Esikuvilleen uskolliseen teokseen on saatu mukaan shokeeraavia mainoksia kotimaisilta sarjakuvapiirtäjiltä, mutta mainosten rytmitys tarinaan ei ole paras mahdollinen.

Viimeiset 20 sivua teoksesta ovat kuvakulmien vaihtelulla, ruutukoon muutoksilla ja kekseliäällä huumorilla loistavasti tykitettyä mäkifarssia ja mieshiihtoa komeimmillaan.

Suksi luistaa, porkka lentää ja lukija yllättyy yhä uudelleen.

Väritys nostaa ruutujen vanhahtaviksi tehdyt viimeistelyt ja efektit oikeuksiinsa. Hillitty väriskaala mustalla paperilla uudistaa gen-

Tom of Finland Sarja kuvia Like Tom of Finland eli Touko Laaksonen (1920–91) on kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoitamme.

Hänet tunnistetaan ennen kaikkea uudenlaisen yltiömaskuliinisen homomiehen mallin luoneista kuvituksistaan, jotka muuttivat homo- ja populaarikulttuuria viime vuosisadan loppupuoliskolla.

Puupäähattu-palkinnolla vuonna 1990 palkittu taiteilija teki myös sarjakuvia. Kaken, Dickin ja muiden hekumallisten miesten iloitteluita on koottu Sarja kuvia -albumiin. Edellinen ja ainoa kokoelma oli Kaikki Miket ja Neljä Kakea (Nostromo, 1992).

Laaksosen sarjakuvat ovat äärimmilleen tyyliteltyjä homounelmia, joissa on vain yksi päämäärä, kunnon nainti. Huippuunsa tyylitellyt miehet naurettavan kokoisine varustuksineen ovat kauniita ja notkeita hedonisteja. Sarjakuvien kieli on tarkoituksellisen karkeaa, mikä vain lisää kierroksia.

Kirjaan on haalittu erikoisuuksia, kuten Laaksosen ennen kouluikää tekemiä Kalle Viksari -henkisiä

© tom of finland

draamaa, sukkelaa sanailua sekä leffa-actionia. Ei ihme, että kauppa on Amerikassa käynyt.

Tarinassa ei ole yllätyksiä avaruusoopperansa tunteville. Suuren galaktisen sodan vastapuolia edustavalle susiparille syntyy vauva, ja siksi pariskunta joutuu pakenemaan niin palkkionmetsästäjiä kuin sodan eri osapuolten joukkoja. Välillä sanaillaan, välillä taistellaan, välillä vilautellaan.

Sagan käsikirjoituksen parasta antia ovat henkilöhahmot. Vaughan on luonut persoonallisen hahmogallerian, joka väistää scifi-seikkailujen peruskliseet.

Harmillisesti itse tarina ei yllä samaan iloitteluun: käänteet tuntuvat moneen kertaan luetuilta.

Fiona Staplesin taide on amerikkalaisen valtavirtasarjakuvan ystäville tutun turvallista. Staplesin työ on varmaa mutta yllätyksetöntä, eikä Staples tavoita suuren seikkailun fiilistä kuin hetkittäin.

Tuomas Tiainen

© jean-claude Mézières

Pierre Christin ja Jean-Claude Mézières Avaruusagentti Valerianin seikkailuja: Muistoja tulevaisuuksista Suom. Juhani Tolvanen Jalava Avaruusagentti Valerianin ensimmäinen seikkailu julkaistiin 1967 ranskalaisessa Pilote-lehdessä, ja ensimmäinen ranskankielinen albumi tuli ulos kolme vuotta myöhemmin. Sarjaa tehtiin aktiivisesti yli 45 vuotta. Se päätettiin Muistoihin tulevaisuuksista viime vuonna. Sarjan edellinen osa Aika-avaaja oli sarjan virallinen päätös, Muistoja tulevaisuuksista sekä encore että traileri.

Albumi sisältää yhdeksän pientä tarinaa, jotka viittaavat Valerianin ja Laurelinen aiempiin seikkailuihin.

Tarinoissa vieraillaan muun muassa kauppakaupunki Syrtellä, vallatulla planeetalla Alfololilla sekä tietenkin Keskuspisteessä.

Pääpaino on sarjan paikkojen, henkilöiden ja tunnelman esittelyssä. Romantiikalle on annettu paljon tilaa. Sarjan kantava teema, pistävä yhteiskuntakritiikki, ei välity.

Jokainen tarina alkaa Jean-Claude Mézières’n aukeamanlevyisellä maalauksella. Muuten sarja näyttää samalta kuin ennenkin, 2010-luvun työksi jo

kovin vanhanaikaiselta. Aikanaan sarja on kuitenkin ollut scifin edelläkävijä. Valerianviittauksia voi bongailla ainakin Tähtien sodasta ja Sillagesta sekä elokuvista Independence Day ja Viides elementti.

Miia Vistilä

Wolf Kankare Kettujumala palelee Suuri Kurpitsa Helsinkiläisen Wolf Kankareen (s. 1990) toinen pitkä albumi Kettujumala palelee on tarina vieraudesta ja yksinäisyydestä: minkälaista on olla ulkopuolinen omassa elämässään ja olla yksin ihmisten keskellä?

Albumin avauskohtauksessa sukupuoleton päähenkilö kätkee kasvonsa japanilaisen kettunaamion taakse. Kun arki alkaa tuntua yhä vieraammalta, hän joutuu pohtimaan omaa identiteettiään ja sitä, mikä elämässä on tärkeää.

Albumi ottaa oppia japanilaisesta sarjakuvakulttuurista. Visuaalisesti parilla korostevärillä teroitettu tarkkaviivainen tyyli toimii, kun Kankare malttaa antaa kuville tilaa ja kokeilee kuvakulmilla. Tätä uskallusta olisi suonut albumiin enemmänkin, sillä kun kerronta vaihtuu perinteiseksi, sivut menevät välillä tukkoon.

Kettujumala palelee -albumi on paikoin vaikealukuinen, mikä johtuu sen teemoista. Kun albumin päähenkilö on liki persoonaton ja tarina käsittelee vierautta, voi lukijakin jäädä ulkopuoliseksi. Erityisesti kohtaukset, joissa päähenkilö haparoi arkielämässä, jäävät hieman pinnallisiksi. Toisaalta voi olla, että se on ollut Kankareen tarkoituskin, sillä kerronta toimii parhaiten kohtauksissa, joissa päähenkilö ottaa etäisyyttä tavallisuuteen. © wolf kankare

© emmi nieminen

sarjoja sekä ennenjulkaisemattomia luonnoksia ja sarjakuvia. On mielenkiintoista havaita, että vaikka varhaistyöt on tekstattu kömpelösti, ovat mieshahmot täydellisen kauniita.

Harvinaisuuksista kiinnostavimpia on alun perin irtolehtipainoksena kulkenut värillinen ”Vihkimys” (1946). Juoneltaan se on muiden kirjan sarjojen tavoin suoraviivainen: ovikello soi, vieraat astuvat sisään ja sen jälkeen astuvat isännän. Toinen kuriositeetti, aikaisemmin julkaisematon ”Jukka” (1957), sijoittuu suomalaiskansallisiin tukkilaismaisemiin.

On harmillista, ettei Laaksosen hienostunut taide toisinnu parhaalla mahdollisella tavalla. Osa kuvista on suttuisia, ja Mike-sivujen terävä viiva kärsii rasteroitumisesta. Ja jos ulkoasusta puhutaan, olisi Tom of Finland jos kuka ansainnut pehmytkirjan sijaan kovien nahkakansien väliin sidotun opuksen.

Kettujumala palelee kertoo ulkopuolisuudesta ja vieraudesta tavalla, joka ei ole suomalaiselle valtavirtasarjakuvalle aivan tavallista. Albumi on parhaimmillaan silloin kun se on rohkeimmillaan.

Vesa Saarinen

Emmi Nieminen Vahinkoraja Kumiorava Tamperelaisen Emmi Niemisen (s.1988) kolmas albumi Vahinkoraja on aiheeltaan tuore: ylipainoisen nuorukaisen rakkauselämä. Albumin sisältö aukeaa kunnolla oikeastaan vasta otsikkoa selittävän takakansitekstin lukemisen jälkeen. Ratkaisu on harvinainen mutta ei huono. Tekstin olisi voinut sijoittaa myös alkulauseeksi, jolloin lukeminen asettuisi heti toivottuun kontekstiin.

Päällimmäiseksi kokonaisuudesta jää raikas vaikutelma. Kerronnassa on viehättävää omaperäisyyttä, arkisen dialogin ja runollisen kuvakerronnan välistä kitkaa. Niiden hioutuminen ehjäksi tyyliksi vaatinee vielä hieman kokeilua.

Kuvat on rytmitetty ennakkoluulottomasti, välillä niin säästeliäästi, että sivulle asettuu vain yksi puhekupla. Enimmäkseen uhkapeli kannattaa ja painotukset asettuvat tehokkaasti, mutta rakenne ei tue aivan riittävästi sisällön ymmärtämistä. Lukijaa ei ohjata aikatasolta toiselle tarpeeksi selkein viittein, vaan välillä eksyy hämmennykseen. Osion sulkeminen samoin graafisin keinoin kuin se on aloitettu voisi toimia oppaana.

Päähenkilö ottaa ison kokonsa haltuun ammatinvalinnan (räätäli) ja uintiharrastuksen kautta. Nieminen piirtää liikettä taitavasti. Erityisen hyvin piirros toimii sinisen taustavärin kanssa vettä kuvaavassa ympäristössä. Uimahallikohtaukset ovat hienoja, vähäsanaisia taidonnäytteitä.

Hannele Richert

sarjainfo 3/2014 47

pienet lehdet

Tyttörakkautta ja hikisiä tilanteita teksti merja lundén

© heta 48 sarjainfo 3/2014

paremmaksi.

Feral Gentryn nettisivuilla käytetään animaatiota tarinan elävöittämisessä (suosittelen tutustumaan), samaten sarjakuva-albumissa värejä on käytetty ajatuksella. Jatkossa värileikittelyä voisi olla vielä enemmän ja tarinaa olisi mukava lukea isommassa koossa.

Sarjakuvasta paistaa läpi omistautuminen ja rakkaudella tekeminen.

Heta Sanna grimbird@gmail.com grimbird.sarjakuvablogit.com Sympaattinen ja hauska sarjakuva hikoilusta, piereskelystä ja tunteista. Ei ole helppoa, jos on yliaktiivinen hikoilija! Hetan sarjakuvassa Sanna lukija saa hyvän tuntuman siihen miltä tuntuu pelätä sosiaalisia tilanteita, kättelyä ja vaikka vanhojentansseja, koska kärsii liiallisesta hikoilemisesta. Kainaloissa on läikät, haisee pahalta, ja täytyy miettiä, mikä hiki on siedettävin vaihtoehto: ylähuulihiki vai persehiki?

Heta piirtää kauniisti ja käyttää värejä hyvin. Isosilmäiset hahmot ovat söpöjä ja tarpeeksi ilmeikkäitä.

Kaiken kaikkiaan tätä sarjakuvaa on erittäin mukavaa lukea. Ei edes hävetä, jos sukat haisevat pahalta tai vatsassa möyrii liiallinen pullansyönti. Suosittelen!

Henri Tervapuro Aave lasin takana www.seitti.fi Henri Tervapuron sarjakuva väärään sukupuoleen syntymisestä on kauheudessaan kaunista. Parhaimmillaan Aave lasin takana on kuvitukseltaan hengästyttävän hienoa ja tekstiltään liikuttavaa. Huonoimmillaankin hyvää.

Tervapuron kuvitusta hämärästä kaupungista, autiosta kadusta ja kiskoista voisi jäädä katsomaan ja ihailemaan pitkäksi aikaa. Tunnelma on

© henri tervapuro

Anayte & Matti Delahay Feral Gentry, chapter one: Hermit Lord feralgentry.smackjeeves.com Tuomi on omalaatuinen​keiju, joka on elänyt ihmisten maailmassa pitkään piilossa muilta kaltaisiltaan ja ihmiseksi tarpeen tullen muuntuen. Vain Tuomen rakkaat kasvit pitävät hänelle seuraa raudan ja muovin täyttämässä myrkyllisessä maailmassa. Eräänä päivänä Tuomen elämä muuttuu, kun toinen keiju löytää hänet ja houkuttelee mukaansa. Elämä omana itsenään muiden keijujen kanssa on lohduttavaa ja pelottavaa yhtä aikaa. Ikävämmäksi se vain muuttuu kun toiset keijut haluavat vaikuttaa asioihin väkivallalla.

Anayte Delahayn kuvittamassa ja Matti Delahayn kirjoittamassa Feral Gentryssä on mielenkiintoinen käsikirjoitus yllättävine käänteineen ja kiinnostavia ja ristiriitaisia hahmoja.

Piirtämisessä voi toki aina kehittyä

Team Pärvelö Lepakkoluola www.teamparvelo.com Team Pärvelö on julkaissut sarjakuva-antologian naisista historiassa ja naisten välisestä rakkaudesta. Lepakkoluolan tekemiseen osallistui 14 tekijää, joista jokainen on onnistunut vähintäänkin melko hyvin. Aihetta käsitellään mukavan vaihtelevasti eri paikoissa ja ajoissa sekä monenlaisia hahmoja käyttäen.

Parhaimpina esiin nousee muun muassa Davisin ja Kurjen raamatullinen ”Hapax Legomenon”, jossa lukija tutustuu Aatamiin, lapselliseen Eevaan ja vahvatahtoiseen Lilithiin, joka lopulta karkoitetaan paratiisista. ”Hapax Legomenon” on mielenkiintoinen tarina vahvalla mustavalkoisella kuvituksella. Lilithistä olisi mukava lukea lisää!

Tubbsin ”Calamity Vs. Annie” kiinnosti myös. Mangamainen kuvitus, Villin lännen viimeiset päivät ja humoristinen ote on viehättävä yhdistelmä.

Koskisen ja Haataisen yhteistyö tuotti antologiaan lyhyen, mutta suloisen tarinan uskollisesta palvelijasta. Erittäin onnistuneena sarjakuvana täytyy mainita myös Rauhalan ”Metsänpeitto”, tarina hullu-Venlasta ja normeja rikkovasta rakkaudesta.

Jatkoa ajatellen kehotan useampaa tekijää kiinnittämään huomiota fontin selkeyteen ja kuvituksen luonnoskirjamaisuuden välttämiseen. Sarjakuvassa voi toki olla visuaalisesti kevyttä ja keskeneräiseltä näyttävää viivatyötä, mutta rajansa siinäkin. Epäselvä kaunokirjoitus ja lapsellinen tekstausjälki eivät myöskään toimi. Team Pärvelö tekijöineen voi kuitenkin olla ylpeä antologiastaan, harvemmin nämä ovat näin laadukkaita.

© ered

© Anayte & Matti Delahay

Lähetä lehtesi osoitteeseen Merja Lundén / Sarjakuvakeskus, Hämeentie 150, 00560 Helsinki, tai ota yhteyttä merja.lunden@sarjakuvaseura.fi.

Juho Sihvonen Ikiuni www.seitti.fi Ikiunessa mennään kuolemanjälkeiseen elämään hakemaan pois tyttöä, joka ei sinne vielä kuulu. Nuori Päivä-tyttö joutuu Tuonelaan kuolleen äitinsä seuraksi, ja kylän shamaani lähtee pelastamaan Päivää. Tuonelaan ei kuitenkaan niin vain mennä eikä sieltä varsinkaan niin vain lähdetä pois.

Juho Sihvosen tarina on melko sujuvaa, vaikka parissa kohdassa tuntuukin, että lisäselitystä tapahtumille olisi kaivannut. Kuvitus on hieman keskeneräisen oloista ja kömpelöä. Ikiunessa on kuitenkin kiinnostavuutta: tarina kiehtoo ja kuvitus on riittävän hyvää.

Ina Rosberg & Kati Schenk Kaikki mitä sinun tulee tietää – mutta mitä sarjakuvat eivät vielä ole kertoneet nuortenavoin.sarjakuvablogit.com Ina Rosberg ja Kati Schenk olivat Sarjakuvakeskuksen nuorten pajassa talvella 2014 ja siellä sai alkunsa teos, joka käsittelee pöllöjä, hevosia, vettä ja puutarhataiteen historiaa. Lisäksi albumin viimeisellä sivulla voi testata oppiko mitään lukiessaan. Kaikki mitä

Heittäen helvettiin ei sovi kaikille, mutta se on aivan mielettömän hyvä ja oivaltava! Tykkään valtavasti näistä

© sami aikio

yhden sivun pituisista heitoista. Hauska on väärä sana kuvailemaan Karisen teosta, mutta muutamissa kohdissa on pakko vähintäänkin salaa hymähtää, niin hyvin Karinen osuu maaliin. Maailma on musta paikka.

Hyvät tekstit, onnistuneet käännökset englanniksi ja tunnelmaan sopivat kylmät kuvitukset tekevät tästä albumista yhden tämän vuoden suosikeistani.

Sami Aikio Kissa sateenkaaren päässä, Viinamäen mies: my dear photo album Sami Aikion Kissa sateenkaaren päässä kertoo perheestä, joka muodostuu aikamiespojalta näyttävästä pojasta, kaljaan menevästä isästä ja huolehtivaisemmasta äidistä. Lisäksi perheen elämää värittää hankala anoppi ja omituinen terapeutti. Ongelmat alkavat kun poika löytää kissan, jonka nimeää Laikaksi. Kissa täytyy pitää piilossa isältä, koska muuten saisi sekä poika että kissa lähteä kotoa. Tästä alkaa osin absurdejakin piirteitä saava tarina.

Aikion tyylistä piirtää tulee mieleen vanhat pilakuvat – muun muassa mustavalkoisen kuvituksen ja viivatyöskentelyn takia. Mikään kaunis sarjakuva tämä ei ole.

Viinamäen mies koostuu pilakuvista tai “valokuvista”, joissa hieman Lätsää muistuttava alkoholisti miettii huuruisilla aivoillaan juopottelun vaikutuksia.

Aikion kuvitus näyttää aluksi petollisen yksinkertaiselta, mutta kuvista löytyy myös yksityiskohtia, kunhan malttaa rauhassa katsoa kuvia.

Tarinakokoelma Viinamäen miehestä ei ole mitään kovin uutta ja ihmeellistä. Väittäisin että pilakuvat toimisivat paremmin yksinään vaikka viikoittain julkaistuna. Albumina kaikkien lukeminen putkeen puuduttaa.

Kaiken kliseisyyden ja toiston keskellä Aikio kuitenkin saa kiinni myös alkoholismin surullisuudesta.

© sami aikio

Taneli Karinen Heittäen helvettiin taneli.karinen@gmail.com Heittäen helvettiin -albumia ei varmastikaan joka kirjakaupasta löydä, sen verran rajuja juttuja tämä sisältää. Taneli Karinen ei pelkää käsitellä mitään aihetta, on se sitten homojen hakkaaminen, insesti, abortin tekeminen henkarilla, parisuhdeväkivalta tai moninaiset seksiviittaukset huorilla ryyditettynä.

© taneli karinen

© juho sihvonen

sinun tulee tietää – mutta mitä sarjakuvat eivät vielä ole kertoneet on siis oppimispäiväkirjoihin perustuva sarjakuva-albumi. Idea on hieno ja tekijät ovat varmasti olleet innoissaan. Schenkin ”Pöllökurssilla opittua” -sarjakuvasta taisin jopa oppia jotain pöllöistä, mikä ei sinänsä ole ihme koska tekstiä ja informaatiota on paljon.

Rosbergin ”Puutarhataiteen historia” oli kuitenkin jo liikaa. Liian paljon pientä kuvaa ja tekstiä, ja aavistuksen tylsä aihe (ei ole sitä varmastikaan kaikille), joten siihen loppui keskittymiskykyni. Nostan kuitenkin kuvitteellista hattuani molemmille ja kehotan jatkamaan sarjakuvien tekemistä.

© kati schenk

käsin kosketeltavissa. Tuska muiden ihmisten ja yhteiskunnan nihkeästä suhtautumisesta viiltää ja tulevaisuus ei tunnu kovin ruusuiselta – lähinnä vain kieltoja ja sääntöjä on odotettavissa.

Henri Tervapuron nimi kannattaa laittaa mieleen.

Sonja Hatanpää, Miro Haverinen, Lauri Kajander, Janne Kontio, Juhana Myrsky, Tero Mattila, Bambi Vihavainen, Oskari Wäänänen Maailmanlopun erikoislehti Metropolian sarjakuvakerho (Mesa) Maailmanlopun erikoislehden tekijät ovat Metropolia amk:n graafisen suunnittelun opiskelijoita. Teemana ollut maailmanloppu on aika loppuunkaluttu aihe, mutta toteutus on hyvä!

Ensimmäiseksi lehdeksi tämä on jopa erinomainen ja nostaa riman aika korkealle seuraavaan lehteen. Moni tarina oli niin hyvä, että harmitti kun se loppui.

Parasta olivat ”Expiration Date” ja ”Harvest Season”, jotka ovat kummatkin Oskari Wäänäsen käsialaa. Sanattoman ”Expiration Daten” jälkeen ei ehkä enää suhtaudu kovin kevyesti vanhentuneisiin elintarviketuotteisiin.

Wäänänen kuvittaa erittäin hyvin vanhentuneen maidon yllättävän ällöttävyyden ja tarinan loppu on melkoisen inhottava.

Pelottavassa ja tyylikkäästi tehdyssä ”Harvest Seasonissa” ihmiskunta kohtaa loppunsa. Maailmanloppu on todellakin täällä.

© tero mattila

sarjainfo 3/2014 49

vinjetisti

Kertova kuvittaja

H

ei Christer Nuutinen, esittele itsesi!

Hei vain! Olen Christer: perheenisä, puoliso, koiran isäntä, kertovan kuvan tekijä ja musiikinharrastaja.

Miten tämänkertaiset vinjettikuvitukset syntyivät?

Nykyisellä perustekniikallani: lyijykynäluonnokset siirretään puhelimen kautta koneeseen ja piirretään puhtaaksi Manga Studiossa.

Sinut tunnetaan Kramppeja & nyrjähdyksiä -sarjan klassisimpana piirtäjänä. Syksyllä ilmestyi uusin kokoelma Kramppeja & nyrjähdyksiä – Ihan pienet juhlat. Miten sarja on kehittynyt parinkymmenen vuoden aikana?

“Klassisimpana”, pidän tuosta! Aloittelijana saatoin laittaa kamalasti vaivaa joihinkin kokonaisuuden kannalta aika triviaaleihin juttuihin. Nykyään olen paljon parempi piirtäjänä, mutta vastaava vaiva pitää nähdä sen eteen, etten turvaudu liikaa turvallisiin ratkaisuihin. Sisällöllisesti sarja vain paranee vuosi vuodelta.

luonnoskirja KATI KOVÁCS

“Vuosien varrella minulle on kertynyt kymmeniä luonnoskirjoja. Ne ovat täynnä piirroksia, pieniä tarinoita, kadulla tai mielessä nähtyjä tyyppejä, yksityiskohtia, lauseita, hetken ruiskauksia ja sekoiluja, päiväkirjamaista kirjoitusta. Siemeniä joista on kasvanut kukkia ja kaktuksia tai toisia jotka ovat sellaisinaan jääneet uinumaan kansien väliin.

Kaikista paineista vapailla sivuilla olen kehitellyt lähes kaikki sarjakuvani, siellä ne ovat muovautuneet. Luonnoskirjaan piirtyvissä jutuissa on hetken tuntu todella voimakkaasti läsnä.”

50 sarjainfo 3/2014

Teksti aino sutinen

Istut Suomen sarjakuvaseuran ja Kuvittajat ry:n hallituksissa ja olet toivonut enemmän yhteistyötä alojen välille. Kuinka nämä kaksi pientä taidekenttää voisivat mielestäsi hyötyä kanssakäymisestä?

Tekijänä olen huomannut, että oman työn vastapainoksi on erittäin hyödyllistä saada vinkkejä ja ideoita nimenomaan sen oman “skenen” ulkopuolelta. Järjestötasolla mukaan tulevat todella jämerät käytännön hyödyt: yhteistyöllä on mahdollista saada enemmän vastinetta – vaikkapa koulutusta ja tapahtumia – yksinään niukoille määrärahoille. Toisekseen liittoutumalla saadaan myös enemmän vaikutusvaltaa ja uskottavuutta, mikä on tärkeää rahoituksen saamisessa.

Mitä on tällä hetkellä työn alla?

Teen Karistolle ensi vuonna ilmestyvää kuvakirjaa nimeltä Sumusaaren merirosvo, joka perustuu Riina Katajavuoren tekstiin. Jonkun verran aikaa kuluu myös Kramppi-kokoelman ja SKS:n julkaiseman Maanväki-kirjan esittelemiseen.

© christer nuutinen

Käynnistelen omaa pientä nettikauppaa. Tämän lisäksi piirrän Kramppeja kaksi päivää per viikko ja suunnittelen tulevia kirjoja.

Lopuksi anna vielä nettivinkki Sarjainfon lukijoille.

Anssi Rauhala esitteli minulle Minna Sundbergin sarjakuvan Stand Still, Stay Silent. Sundberg on taitava piirtäjä ja odotan kovasti valmiin kirjan näkemistä. www.sssscomic.com christernuutinen.com

Š kaltsu kallio

Dear Kaltsu

sarjainfo 3/2014  51

Suomen sarjakuvaseura Hämeentie 150 00560 Helsinki